Länsi- ja Itä-Euroopan juutalaisten kärsimykset toisessa maailmansodassa, samoin kuin Suomesta keskitysleireille luovutettujen kohtalo, ovat tuttuja jokaiselle vähänkin historiaan perehtyneelle suomalaiselle. Kuitenkin myös miehitetyissä Pohjoismaissa vainottiin juutalaisia. Norjan ja Tanskan juutalaisten kokemukset Saksan miehitysaikana usein unohtuvat, kun puhutaan juutalaisvainoista.
Postdoc-projektissani Kirjoituksia miehitetystä Pohjolasta tutkin miehityksen kokemusta 1940-luvun Norjassa ja Tanskassa omaelämäkerrallisten lähteiden valossa. Aineistossani on myös juutalaisten kirjoittamia kirjeitä ja päiväkirjoja. Tässä blogitekstissä esittelen heistä yhden – Norjaan Itävallasta vuonna 1938 paenneen nuoren juutalaisnaisen Ruth Maierin.
Ruth Maier (1920–1942) on kenties tunnetuin Norjassa elänyt juutalaisten kansanmurhan uhri, sillä hänen päiväkirjamerkinnöistään ja kirjeistään julkaistiin kirja vuonna 2007. Ensimmäinen laitos oli norjaksi käännetty versio alun perin saksaksi kirjoitetusta aineistosta, mutta sittemmin Maierin tekstit on julkaistu myös alkuperäiskielellä ja esimerkiksi englanniksi ja ruotsiksi. Suomessa Maier kuitenkin tunnetaan huonommin, sillä suomeksi hänen päiväkirjaansa ja kirjeitä ei ole toistaiseksi julkaistu.
Niin Dittl, ja minä saavutan myös pian määränpääni. Norjassa! Minulla on jo viisumi passissa. Dita, olen todella rajattoman iloinen. Tällä viikolla matkustan siis Norjaan. Odotan vain matkalippuja, jotka herra Strøm aikoo lähettää minulle. […] Iloitsen todella … hölmöä tässä on se, etten osaa norjaa, saan olla todella ahkera ja opiskella siellä norjaa, voidakseni lukea enemmän muutaman kuukauden päästä.
Näin 18-vuotias Ruth Maier kirjoitti pikkusiskolleen Judithille tammikuussa 1939 asuessaan vielä Wienissä äitinsä kanssa. Itävallan pakkoliitos kansallissosialistiseen Saksaan oli tapahtunut vajaata vuotta aiemmin. Sen myötä juutalaisiin kohdistuneet vainotoimet olivat jo alkaneet myös Itävallassa, ja monet päättivät paeta turvattomaksi käyneestä kotimaastaan. Myös Maierit etsivät turvaa ulkomailta – Judith oli kirjeen päiväyksen aikaan jo Englannissa, ja Ruth onnistunut edesmenneen isänsä suhteiden avulla saamaan turvapaikan norjalaisesta Strømin perheestä. Seuraavan kirjeen Judithille helmikuun alussa 1939 hän kirjoittikin jo Norjan Lillestrømissä.
Kirjeet ja päiväkirja osoittavat, että nuori Ruth sopeutui hyvin uuteen elämäänsä Norjassa. Lyhyessä ajassa hän oppi norjaa niin hyvin, että suoritti seuraavana vuonna Suomen ylioppilastutkintoa vastaavan tutkinnon ja alkoi suunnitella yliopisto-opintoja. Keväällä 1940 kaikki kuitenkin jälleen muuttui:
Ja päivää myöhemmin se [miehitys] alkaa. En halua tietää, mitä tapahtuu. En halua uskoa, että siitä voi tulla kamalampaa kuin jos olisin ollut Itävallassa. Ei! … Minä toivon. En tiedä, mitä. Jälkeenpäin katsottuna se kaikki tulee jälleen tietoisuuteeni. Aivan yhtäkkiä.
Toisen maailmansodan sytyttyä syksyllä 1939 Norja julistautui puolueettomaksi. Huhtikuussa 1940 Saksa teki kuitenkin maahan yllätyshyökkäyksen ja onnistui valtaamaan sen parissa kuukaudessa. Norjan kuningas ja hallitus pakenivat Iso-Britanniaan ja perustivat pakolaishallituksen, Norjassa astui valtaan Vidkun Quislingin nukkehallitus. Niin myös Ruth Maier joutui jälleen kohtaamaan sen, mitä oli paennut hieman yli vuotta aiemmin.
Norjan parlamentti miehityksen alla vuonna 1941. Wikimedia Commons.
Vielä muutaman vuoden Maier sai kuitenkin elää nuoruuttaan Norjassa. Kesällä 1940 hän tapasi vapaaehtoistyössä tulevan runoilijan Gunvor Hofmon, naiset ystävystyivät ja heistä tuli pariskunta. Seuraavat vuodet he asuivat ja kävivät töissä yhdessä eri puolilla Norjaa.
Marraskuussa 1942 Ruth pidätettiin vuokra-asunnostaan Oslossa. Yhdessä yli 500 muun tässä miehitysajan siihen asti suurimmassa poliisioperaatiossa vangitun juutalaisen kanssa hänet pakkosiirrettiin Norjasta laivalla. Joulukuussa 1942 hän päätyi Auschwitzin keskitysleirille Puolaan ja sai heti tulopäivänä surmansa kaasukammiossa.
Norjassa eli toisen maailmansodan alkaessa noin 2 200 juutalaista. Monet heistä onnistuivat pakenemaan Ruotsiin, mutta 772 kuljetettiin Maierin tavoin keskitysleireille. Tästä joukosta selviytyi hengissä vain 34.
Ruth Maier piti päiväkirjaa vuodesta 1933 aina pidätykseensä asti. Kirjeenvaihto Judith-siskon kanssa jatkui myös läpi Norjan-vuosien. Säilyneet päiväkirjat olivat Gunvor Hofmon hallussa vuoteen 1995 asti, jolloin ne päätyivät Jan Erik Voldille. Vuonna 2007 Vold käänsi ja toimitti Maierin päiväkirjat ja kirjeet. Ruth Maierin alkuperäisiä tekstejä, kahdeksaa päiväkirjaa ja 69:ää kirjettä, säilytetään Oslon holokaustitutkimuskeskuksen arkistossa. Materiaali on digitoitu ja vapaasti luettavissa.
Ruth Maierin päiväkirja ja kirjeet ovat arvokas dokumentti Anschlussin seurauksista juutalaisille Itävallassa, uudesta elämästä vieraassa maassa ja siitä, millaista oli olla juutalainen natsi-Saksan miehittämässä Norjassa. Tutkimusprojektini tarkoitus on valottaa Maierin ja monien muiden Norjassa ja Tanskassa sota-aikana eläneiden miehityskokemuksia sellaisina kuin ne heidän päiväkirjojensa ja kirjeidensä sivuille piirtyvät. Maierin tekstit tuovat pohjoismaista näkökulmaa kuvaamme holokaustista.
Tutkin suomalaisten elokuvien ja televisiosarjojen poliisirepresentaatioita. Aikajanani, 1940-luvun lopulta 1990-luvun loppuun, on haastava teosten runsaan lukumäärän vuoksi, mutta samalla myös hedelmällinen poliisirepresentaatioiden kokonaiskuvan rakentumisen kannalta. Ensimmäinen suuri muutos suomalaisten elokuvien poliisirepresentaatioissa paikantuu 1940-luvulle, jolloin poliisihahmoista tuli näkyvämpiä ja sankarillisempia. Poliisit siirtyivät taustalta etualalle ja vuorovaikutus muiden hahmojen kanssa yleistyi. Elokuvat kertovat myös oman aikakautensa poliisin erilaisista työkuvista. Esimerkiksi Pikajuna pohjoiseen (1947) tuo esille junapoliisin, joka selvittelee tarkasti lakia noudattavaan tyyliin junassa tapahtunutta rikosta. Vuonna 1953 valmistuneessa Lentävässä kalakukossa nähdään myös junapoliiseja ratkaisemassa rikosta, mutta elokuvan rillumarei -tyyli vaikuttaa poliisihahmojen rennompaan esittämiseen. Junapoliiseja ei enää suomalaisissa junissa näy, eikä edes junapartiointia, joka kiellettiin vuonna 2011. Junapartioinnissa ei tosin ollut kyse poliisin työtehtävästä vaan virkapukuisen poliisin vapaa-ajalle osuvasta ilmaisesta junamatkasta. Hyötynä nähtiin virkapukuisen poliisin paikallaolon rauhoittava vaikutus yleiseen järjestykseen. Poliisin virkapuku on tärkeä myös fiktiivisen poliisin esittämisessä, vaikka siviilipukuisiakin poliiseja nähdään eri aikakausien elokuvissa ja televisiosarjoissa. Komisario Palmua (1960-luku) voidaan pitää näkyvimpänä suomalaisen elokuvan siviilipukuisena poliisina, kun taas näkyvimmän virkapukuisen poliisihahmon titteliä pitää kieltämättä hallussaan konstaapeli Reinikainen (1970-luvun loppu ja 1980-luvun alku).
Riikka Kallio KAVI:n kirjastossa. Kuva Sara Kallio.
Väitöstutkimuksessani kulttuurihistoriallinen ote antaa mahdollisuuden hahmottaa niin suomalaista kulttuurista kuin historiallistakin kontekstia. Poliisirepresentaatioita analysoidessa teosten kontekstien ymmärtäminen avaa mahdollisuuden tarkastella poliisimielikuvien kehitystä ja muutoskohtia syvällisemmin. Tarkempaan tulkintaan ohjaa lisäksi tutkimuksessani soveltama kriminologian tutkimuksen metodityökalu. Yhdistän audiovisuaalisten teosten lähiluvun ja temaattisen sisällönanalyysin poliisin ominaispiirteiden taulukkoon. Poliisin ominaispiirteet kuten legalistisuus, epäileväisyys ja hierarkkisuus ovat usein selkeästi nähtävissä myös fiktiivisissä poliisihahmoissa. Hankalammin tunnistettavia piirteitä kuten sitoutuneisuus, solidaarisuus ja pragmaattisuus voidaan havaita fiktiivisissä poliisihahmoissa kriminologisen tutkimuksen määritelmän avulla. Esimerkiksi poliisin sitoutuneisuus näkyy vapaa-ajalla olevan poliisin toiminnasta ja käyttäytymisestä eli onko poliisi myös vapaa-aikanaan sitoutunut poliisin ammattiinsa ja sen vaatimaan moraaliseen elämäntyyliin. Poliisirepresentaatioita ja niistä syntyviä mielikuvia tarkastellessa on huomioitava niin teosten ajallinen ja kulttuurinen konteksti, eri genret, puvustus ja tekniset yksityiskohdat kuin myös poliisin ominaispiirteiden stereotypiat.
2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Suomessa on pidetty itsestään selvänä, että länsimainen hyvinvointiyhteiskunta määrittelee myös poliisi-instituution aseman ja roolin demokraattisessa järjestelmässä. Viime aikoina valtavirtamediassa on noussut kuitenkin huolestuttavan paljon esille poliisin kohdistuvan arvovallan ja luottamuksen heikkenemistä. Varsinkin nuorison suhtautuminen poliisiin on muuttunut negatiivisemmaksi. Uutismedian myllyttämä uutisointi järjestyksenvalvojien ja vartijoiden väärinkäytöksistä saattaa vaikuttaa heikentävästi myös kansalaisten ja poliisin vuorovaikutussuhteisiin. Toisaalta yksityisen sektorin järjestyksenvalvonnan liiallisen voimankäytön uhrit ovat huutaneet väärinkäytöstilanteissa poliisia apuun. On siis ilmiselvää, että poliisin rooli yhteiskunnassa on murrosvaiheessa ja kaikki siihen liittyvä tutkimus on erittäin tärkeää tällä hetkellä. Media on ylivoimainen vaikuttaja yhteiskunnassamme ja mielikuvat asioista, tapahtumista ja ilmiöistä rakentuvatkin pitkälti median luomien mielikuvien varaan. Koen, että fiktiivisten, suomalaisten poliisien representaatioiden tutkiminen on ajankohtaista ja hedelmällistä juuri nyt. Varsinkin pidemmän aikajanan tarkastelu hahmottaa sitä, miten tähän hetkeen on tultu ja minkälaiset traditiot poliisirepresentaatioissa on nähtävissä. Käytän tutkimuksessani demokratian teoriaa, jonka läpi poliisirepresentaatioita tarkastelen. Niin ikään tällä hetkellä vaikuttava demokratian heikkeneminen ja uusliberalismin vahvistuminen vaikuttavat ihmisten mielikuviin valtiovallan toimeenpanoelimestä, poliisista ja sen toiminnasta.
3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Alun perin opiskelin maisematutkimusta, mutta vaihdoin pian kulttuurihistoriaan, joka tuntui enemmän omalta alalta. Olin tutustunut kulttuurihistoriaan jo aiemmin avoimen yliopiston opintojen kautta ja tein esimerkiksi esseen isoisoisäni vuonna 1957 isoäidilleni lähettämästä kirjeestä. Ajatus siitä, että tavallisen ihmisen elämääkin voidaan tutkia ja löytää sieltä erilaisia merkityksiä, kiehtoi tutkimusmielessä. Ilmeisesti jo silloin kulttuurihistoria onnistui koukuttamaan minut mukaansa.
4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria merkitsee minulle mahdollisuutta löytää historian syövereistä arkisia, hienoja asioita, jotka kaikessa hiljaisuudessa odottavat löytäjäänsä, kulttuurihistorioitsijaa. Kulttuurihistoria tutkimusalana on kuin valtava palapeli, jota pala palalta kokoamalla saadaan näkyviin tarkempi kuva menneisyydestä. Ja vaikka kaikkia paloja ei tulla koskaan löytämään, kulttuurihistoriallisen palapelin kokoaminen on erittäin mielenkiintoista puuhaa.
5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
”Varkaita! Mona Lisa varastettu! Poliisi!” Nämä huudahdukset ovat peräisin Pekka ja Pätkä mestarimaalareina -elokuvan (1959) otoksesta, jossa Helsingin Taidehallin yleisö huomaa yllättäen tauluvarkauden. Äitini Anna Kallio ja kummitätini Ilona Parkkinen pääsivät pieneksi hetkeksi otoksen keskiöön, kun kamera kuvasi heitä viittoilemassa poliisia paikalle. Lieneekö siis itselleni tullut perintönä kiinnostus elokuviin? Tosin oma intressini elokuviin keskittyy ruudun tälle puolen, mielikuviin, joita teokset katsojilleen välittävät. Ei äitinikään näyttelijäksi ryhtynyt vaan toimi avustajana ja pääsi sitä kautta seuraamaan useita 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun elokuvaprojekteja aitiopaikalta. Itselläni onkin tulevaisuuden haaveena päästä jonkin rikoselokuvan kuvauspaikalle seuraamaan sitä, millä tavoin poliisihahmoja rakennetaan ja esitetään.
Pekka ja Pätkä mestarimaalareina -elokuvan otos. Keskellä Anna Kallio ja oikeassa sivussa Ilona Parkkinen. Kuvakaappaus Elonet 16.01.2023.
Tässä kirjoitussarjassa on esitelty kulttuurihistorian tiloja, niitä konkreettisia paikkoja, joissa oppiaine on eri vuosikymmeninä majaillut, mutta myös niitä abstrakteja tiloja, joissa toiminta tapahtuu. Oppiaineen tieteellinen tila on ehkäpä näiden yhdistelmä: se rakentuu tutkimuksen kentällä, saa vaikutteita ja on vuorovaikutuksessa muiden alojen kanssa, mutta samalla tiede on arkisia käytäntöjä ja yhteistyötä, toimintaa tilassa.
Kun tulin opiskelemaan Turun yliopistoon syksyllä 1980, elettiin tutkinnonuudistuksen aikaa ja siirryttiin koulutusohjelmiin. Kulttuurihistorian luonnetta kuvastaa hyvin, että se kuului pitkään kahteen linjaan, historian koulutusohjelmaan ja taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian koulutusohjelmaan. Malli oli voimassa 1990-luvulle asti, ja juuri noina vuosikymmeninä oppiaine kasvoi niin henkilökunnaltaan kuin opiskelijamäärältäänkin. Asetelma oli lähtökohtaisesti monitieteinen. Kun koulutusohjelmamalli päättyi, kulttuurihistorialle jäi oma sisäänotto, ja aineopintoihin saattoi tulla sekä historian että kulttuurihistorian perusopinnoista. Tämä kaksoisrakenne jatkui 2010-luvun alkuun asti, jolloin – opetusministeriön periaatteiden mukaan – pääsykoekiintiöitä kasvatettiin ja pienet sisäänotot, kuten kulttuurinhistorian kiintiö, poistettiin. Vuonna 2011 tulivat viimeiset opiskelijat kulttuurihistorian oman valintakokeen kautta. Joka tapauksessa, vuosikymmenien ajan kulttuurihistorian koulutus oli tieteenalojen välimaastossa, aivan konkreettisesti.
Kuva 1: Sakari Ollitervon kanssa kirjoitimme Emmanuel Le Roy Ladurien teoksesta Montaillou Kritiikki-lehteen 2/1983.
Välitiloja on monia – ja monen tasoisia. Kuulun siihen sukupolveen, joka opiskeli aikakautena, jolloin historiantutkimus eli murrosvaihetta. Mieleeni on jäänyt, miten voimakkaasti Emmanuel Le Roy Ladurien kirja Montaillou vaikutti, kun luin sen ensi kertaa 1980-luvun alussa. Teos ei kuulunut kurssikirjallisuuteen, mutta sitä oli saatavissa ruotsinkielisenä pokkarina Turun Kirjakahvilasta. Katse lasittuneena uppouduin 1300-luvun ranskalaisen kylän elämään, enkä ollut ainoa. Sakari Ollitervon kanssa kirjoitimme siitä artikkelin Kritiikki-lehteen vuonna 1983. Erityisen vaikutuksen teki Le Roy Ladurien elävä kerronta, sävykkyys, mutta myös sen dialogisuus: teos antoi mahdollisuuden kuunnella menneisyyden ihmisten välistä vuorovaikutusta. Montaillou osoitti, että menneisyydestä kertominen voi olla myös mukaansa tempaavaa kirjallisuutta. Tämä näkyi sittemmin siinä kirjallisuudessa, jota opinnoissa käytettiin. Kun 1990-luvulla opetettiin kulttuurihistorian klassikoita, valikoimassa olivat esimerkiksi Johan Huizingan Keskiajan syksy ja Jacob Burckhardtin Italian renessanssin sivistys. Kun Natalie Zemon Davisin erinomaisesti kirjoitettu Kolme naista. Kolme elämää 1600-luvulla ilmestyi vuonna 1997, se otettiin heti klassikoiden joukkoon.
Kuva 2: Jonas Frykman & Orvar Löfgren: Den kultiverade määniskan (LiberFörlag, 1979).
Kuva 3: Walter Benjamin: Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta (Tutkijaliitto, 1989).
Rajapinnat olivat, ja ovat yhä, myös maantieteellisiä. Mistä hankimme kirjallisuutemme ja vaikutteemme? Mitä luemme? Kun kulttuurihistorian oppiainetta rakennettiin 1980- ja 1990-luvuilla, innoitusta ammennettiin eri suunnilta. Tutkintovaatimuksissa käytettiin suomalaisen ja anglosaksisen tutkimuksen lisäksi muun muassa ruotsalaista ja saksalaista kulttuurintutkimusta. Mieleen on jäänyt esimerkiksi Lundin yliopiston etnologien Jonas Frykmanin ja Örvar Löfgrenin Den kultiverade människan (1979), jota luettiin ahkerasti. Saksalaisten klassikkojen käytetyimpiä olivat Walter Benjaminin ja Georg Simmelin tekstit. Benjaminia oli ilmestynyt suomeksi kahtena valikoimana, Silmä väkijoukossa (1986) ja Messiaanisen sirpaleita (1989), jotka olivat syventävien opintojen lukemistoa. Kun Benjaminin keskeneräiseksi jäänyt Passagen-Werk ilmestyi ruotsinkielisenä käännöksenä nimellä Paris, 1800-talets huvudstad: passagearbetet (1990–1992), se hankittiin tuoreeltaan kulttuurihistorian seminaarikirjastoon. Varsinkin 1990-luvulla seminaarikirjasto karttui ainutlaatuiseksi kokoelmaksi, johon hankittiin myös uuden kulttuurihistorian tuoreimpia tutkimuksia. Saksa-yhteyksistä voi todeta, että oppiaineella oli sittemmin erittäin tiivistä yhteistyötä Mainzin yliopiston kanssa. Mainzissa kulttuurihistorioitsijat etsivät juuriaan nimenomaan 1920- ja 1930-lukujen saksalaisesta kulttuurintutkimuksesta. Pääsimme tekemään läheistä yhteistyötä vuosina 2012–2013, kun DAAD ja Suomen Akatemia tutkivat vastavuoroisia vierailujamme Memory Boxes -projektissa. Samaan aikaan kansainvälisen yhteistyön foorumiksi oli syntynyt International Society for Cultural History (ISCH) vuonna 2008, jossa Turku ja Mainz olivat keskeisiä toimijoita alusta lähtien.
Kuva 4: Mooses tarkkailupaikalla Mainzin yliopiston kirjastossa.
Kulttuurihistoria on tieteen risteysasema. Se ei ole yksi, yhtenäinen tila vaan jatkuvasti muuntuva, paikkaansa etsivä ja rajojaan koetteleva. Oppiaineella on koko historiansa ajan ollut läheistä yhteistyötä taiteentutkimuksen, kirjallisuustieteen, taidehistorian, elokuva- ja televisiotieteen ja mediatutkimuksen, kanssa. Tämä on kuitenkin vain yksi suunta. Mitä laajempaa tutkimustoiminta on ollut, sen moninaisimpia ovat olleet myös siteet muihin tieteenaloihin. Oppiaineen väki oli 2000-luvun alussa perustamassa kahta tutkimuskeskusta, ja IIPC ja TUCEMEMS tulivat tärkeiksi yhteistyön rakentajiksi yli tiedekunta- ja yliopistorajojen. Digitaalisten ihmistieteiden läpimurto puolestaan vahvisti yhteistyötä tietojenkäsittelytieteen ja data-analytiikan suuntaan 2010-luvulla. Informaatioteknologian ja historiantutkimuksen rajapinta on itse asiassa kiinnostanut kulttuurihistorioitsijoita 1990-luvulta lähtien, mistä kertovat niin Agricola-portaalin rakentaminen Tapio Onnelan johdolla kuin monet digitaalisen kulttuurin historiaan liittyvät hankkeet. Viime vuosina rajapinnat ovat vahvistuneet myös luonnontieteisiin esimerkiksi luonnon monimuotoisuuteen, luontokatoon ja ei-inhimilliseen historiaan liittyvissä kysymyksissä. On selvää, että samanaikaisesti muuttuvat sekä tieteen menetelmät ja mahdollisuudet että ne haasteet, joihin tutkimuksen täytyy pystyä vastaamaan. Silloin myös sen henkisen tilan, jossa tieteenala toimii, on syytä muuttua. Tieteen historiassa viitataan usein alojen rajapintoihin eräänlaisina vaihdon ja vuorovaikutuksen alueina (trading zone). Ne ovat juuri niitä hankauspintoja, joissa omia ennakko-oletuksia täytyy haastaa. Samalla avautuu uudenlaisia mahdollisuuksia, jotka synnyttävät oivalluksia myös oman tieteenalan luonteesta.
Joulukuusien historia on varmasti monille tuttu, kerrataanhan sitä joka joulu eri medioissa ja myös jouluperinteitä käsittelevissä kirjoissa on lähes aina oma lukunsa joulupuille ja niiden historialle. (Joulukuusiperinteen katsotaan alkaneen Saksassa, josta se tuli ensin Suomen säätyläiskoteihin 1800-luvun alkupuolella ja myöhemmin koulujen kuusijuhlien kautta myös muiden yhteiskuntaluokkien tavaksi.) Tekojoulukuusien historia on sen sijaan jäänyt pois medioista ja joulukirjoista, vaikka ne ovat olleet jo vuosikymmeniä monille varteenotettava vaihtoehto. Ehkä ne on jätetty vähemmälle huomiolle, koska tekokuusien on katsottu edustavan liian uutta jouluperinnettä tai koska niihin on suhtauduttu ristiriitaisesti. Oli miten oli, selvitetäänpä hiukan niiden menneisyyttä lehtiaineiston avulla.
Käsin koottava muovinen joulukuusi, valmistaja Weiste 1990–1993. Lusto – Suomen Metsämuseo. CC BY 4.0
Selvennetään ensin: tekojoulukuusia valmistettiin jo 1800-luvun Saksassa, jolloin oksiin käytettiin linnunsulkia ja 1930-luvulta lähtien markkinoille tuli alumiinista valmistettuja joulukuusia. Suomessa ei tällaisia kuitenkaan nähty yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Tässä jutussa keskitytäänkin tekokuusien sarjatuotantoon ja laajamittaiseen käyttöönottoon Suomessa, ja tutkitaan sen vuoksi erityisesti muovista tehtyjä kuusia.
Saksalainen 1940-luvun lopun pöydällä pidettävä tekokuusi, jossa rautalangasta ja vihreiksi värjätyistä linnunsulista tehdyt oksat. Kansatieteelliset kokoelmat, Suomen kansallismuseo. CC BY 4.0.
Muovikuuset esiintyivät suomalaislehdistössä ensimmäisen kerran 1959 ja 1960 yhdysvaltalais- ja neuvostoliittolaiskuusista kertovissa jutuissa. Amerikkalaiskuusissa oli valinnanvaraa, oli polystyreeniä, vinyyliä ja tulenkestävää muovia, eri korkeuksilla ja eri oksamäärillä. Neuvostoliiton kuusivalikoimasta todettiin, että ne olivat yleensä vain metrin korkuisia ja polyeteenistä valmistettuja. Niiden toivottiin vähentävän hakkuita metsistä, jotka olivat kärsineet suurista tuhoista sodan aikana ja myös sen jälkeen. Itä- ja länsikuusia yhdisti, että ne olivat pestävissä ja säilytettävissä ”ties miten kauan”.
Muovit olivat vähitellen soluttautuneet suomalaistalouksiin 1950-luvulla ja puhuttiinpa jopa muovi- eli plastik-aikakaudesta. Suomessa myytiin tiettävästi jouluna 1960 ensimmäistä kertaa muovikuusia, kun Stockmann kauppasi niitä 45 ja 90 senttimetrin korkuisina hopean, kullan ja vihreän väreissä. Hinnaksi kerrottiin 1690 markkaa, joka nykyrahanarvossa vastaa noin 42 euroa – oliko se lyhyemmän vai korkeamman kuusen hinta, sitä ei lehtijutussa kerrottu.
Joulu Stockmannin tavaratalossa. Kuvaaja: Fred Runeberg, 1959. Helsingin kaupunginmuseo.
Etelä-Suomen Sanomien pakinoitsija tarttui heti jouluna 1960 ajankohtaiseen aiheeseen ja pohti muovikuusten etuja: ”Ei enää metsän haaskausta, ei irronneita neulaisia lattian rakosissa ja mattojen alla, ei joka jouluviikko uuden kuusen hankintaa. Muovikuusi voittaa alaa. Massatuotannosta johtuen lienee hintakin kohtuullinen.” Toisaalta muovikuusen hankkiminen vei ilon kuusen löytämisestä metsästä, eikä tekokuusi edes tuoksunut joululle. Vuonna 1962 uutisoitiin tähän ratkaisu; ainakin Neuvostoliitossa oli mahdollista ostaa tekokuusiin sopivaa hajuvettä, jota suihkauttelemalla saatiin oksiin loihdittua jouluista havuntuoksua.
Muovikuusia ryhdyttiin valmistamaan Suomessa jo varhain; todennäköisesti 1960-luvun alussa. Joulukoristeita valmistavan K. A. Weiste Oy:n toimitusjohtaja Aarre Weiste kertoi 1967 Ilta-Sanomissa, että yritys oli valmistanut jo kymmenisen vuotta muovikuusia, mutta tässä on pieni ristiriita, koska yrityksen jatkajat, Aarre Weisteen lapset Kaisu Salmi ja Matti Weiste muistelivat sen sijaan eräässä lehtijutussa 1990, että ensimmäinen, käsintehty ja hopeanvärinen muovikuusi valmistettiin vasta 1960 tai 1961. Oli miten oli, Aarre Weiste jatkoi, että heidän vihreinä, sinisinä, hopeisina ja valmiiksi koristeltuina saatavat joulukuusensa olivat 50–80 cm korkuisia, mutta tilauksesta he pystyivät valmistamaan myös huonemittaisia, 2–3 metrin kuusia. Syy suomalaismuovikuusien vähäisille maininnoille lehdissä voi johtua muun muassa siitä, että Weisteen kuuset menivät suurimmaksi osaksi kauppojen somisteiksi ja tavallisille kuluttajille oli myyty kuusia huomattavasti vähemmän – jutun mukaan tosin enenevässä määrin viime vuosina. Weiste kertoi pöytäkuusien hinnaksi 20–30 markkaa, joka tekee nykyrahanarvossa 35–52 euroa.
Lastenkirjailija Aili Konttisen vuonna 1966 julkaistussa tarinassa nousi esiin muoviajan uutuudet ja sukupolvia jakava linja. Siinä missä vanha isäntä puhisi, pärskähteli ja totesi suurella ylenkatseella muovikuusesta ”kaikkea joutavaa”, nuori emäntä kommentoi, että onhan se kuitenkin siisti ja ”[t]ehdäänpähän muovista, sellaista olen kuullut, verisuoniakin ja läppiä sairaaseen sydämeen. Mitäs nyt on joulukuusi sen rinnalla.” Vaikka muovi oli jo arkipäiväistä ja tunki kaikkialle, jopa ihmisten sisälle, peruskuluttajalle muovikuuset vaikuttivat olleen vielä 1960–1970-lukujen vaihteessa vieraita, ainakin oman kodin seinien sisällä. Monet eivät olleet edes nähneet koskaan sellaista. Esimerkiksi Uusi Suomi -lehti kertoi jouluna 1968 Helsingin keskustassa kaupan edustalle pystytetystä italialaisesta parimetrisestä muovikuusesta, joka veti niin paljon ohikulkijoita puoleensa tunnustelemaan oksiaan, että se piti viedä sisälle. Ilta-Sanomat puolestaan kyseli joulun alla 1970 katugallupissaan ”kelpaisiko muovinen joulukuusi”, johon sai hyvin varauksellisia vastauksia ja ihmettelivätpä jotkut:
Ai, onko sellaisia olemassa. Kaikkea ne pojat keksivätkin.
* * *
Hui kauhistus. Ei sellaisia ole olemassakaan. Ai että on??? Kai se täytyy uskoa, mutta en minä sellaista ainakaan omaan kotiini ottaisi. Mieheni kyllä hakee ihan oikean havupuun aattona. Vai vielä muovikuusia.
Vaikutelmaa vahvistaa se, että suomalaisia jouluperinteitä kartoittavassa kansatieteellisessä väitöstutkimuksessa vain yhdellä perheellä 280:stä oli jouluna 1969 tekokuusi.
Muovikuuset ovat kuuluneet kauppojen ja ostoskeskusten joulusomisteisiin vuosikymmeniä. Kuvassa kauppakeskus Itäkeskus jouluna 2001. Kuvaaja: Rinna Härkönen. Työväen Arkisto.
Muovikuusia massoille
Hypätään seuraavaksi 1980-luvun puoliväliin, jolloin muovikuuset vaikuttivat saaneen ensimmäistä kertaa (kuusen)jalansijaa suomalaistalouksissa. Ne olivat edullisempia kuin aiemmin, esimerkiksi vuonna 1987 180-senttisen kuusen sai 140 markalla, joka vastaa nykyrahanarvossa 45 euroa. Kuusia tuotiin ulkomailta, mutta myös K. A. Weiste Oy valmisti edelleen eri kokoisia tekokuusia.
Muovikuusen käyttöön oli löydetty uusi argumentti: se helpotti allergiatalouksia, jotka kärsivät luonnonkuusista irtoavista homeitiöistä ja siitepölystä, mutta jotka halusivat kotiinsa joulun tuntua. Ne sopivat erinomaisesti myös ”siivoushulluille”, kuten Uusi Suomi uutisoi 1989, mutta huomautti samassa yhteydessä, etteivät muovikuuset olleet kovin ympäristöystävällisiä, koska niiden valmistukseen käytettiin uusiutumattomia luonnonvaroja. 1980-luvulla muovien ympäristövaikutus nousikin yleiseksi puheenaiheeksi ja myös muovikuusia alettiin arvottaa sen perusteella. Keskustelu on jatkunut näihin päiviin saakka ja on arvioitu, että muovikuusta tulisi käyttää jopa parikymmentä vuotta, jotta se maksaisi ympäristökuormituksensa takaisin.
Muovikuuset jatkavat elämää kierrätyskeskuksen kautta. Kuva: Satu Sorvali.
Vaikka tekokuuset olivat saavuttaneet suurta suosiota helppoutensa ja kestävyytensä vuoksi, niiden katsottiin kuitenkin sotivan vanhoja suomalaisia jouluperinteitä vastaan, ne olivat vääränlaisia, modernin joulun ilmentymiä ”kaupasta raahattujen laatikoiden ja ikkunassa säihkyvän hongkongilaisen sähkökynttiläsarjan” kanssa, kuten toimittaja Leena Huima kuvaili Uuden Suomen haastattelussa 1985. Hän halusi kuitenkin antaa ihmisille synninpäästön tähän kaikkeen kaupunkilaiseksi katsomaansa moderniin joulunvalmisteluun ja -viettoon ja kommentoi, että suurimmat muovikuusien ynnä muun ”ihanan joulukrääsän” paheksujat olivat maaseudulta kaupunkiin muuttaneita ihmisiä, jotka elivät edelleen henkisesti maaseudulla, eivätkä siten ymmärtäneet urbaania uutta joulua.
Muotoilija ja yrittäjä Anu Pentikin haastattelukuva vuodelta 1990, taustalla muhkea punaisin rusetein koristeltu muovikuusi. Kuvaaja: Seppo Konstig, 1990. JOKA Journalistinen kuva-arkisto. Seppo Konstigin kokoelma, Museovirasto. CC BY 4.0.Ketjuin ja havukimpuin koristeltu muovikuusi somisti lastenvaatemainosta 1990. Kuvaaja: Kari Rainer Pulkkinen. JOKA Journalistinen kuva-arkisto. Kari Pulkkisen kokoelma, Museovirasto. CC BY-ND 4.0.
Viimeistään 1990-luvulla muovikuusimarkkinat lähtivät huimaan nousuun ja yhä useampaan suomalaiskotiin hankittiin tekokuusi. Vuonna 1990 K. A. Weiste Oy:n kerrottiin valmistavan Saksasta ja Italiasta hankittujen koneiden avulla kymmeniä tuhansia eri kokoisia ja värisiä kuusia ja se toimitti niitä myös ulkomaille, suurimman osan Skandinaviaan, Englantiin, Saksaan ja muihin Keski-Euroopan maihin. Itä-aasialaiset muovikuuset pyrkivät kuitenkin enenevässä määrin markkinoille ja Weiste joutuikin kannattamattomuussyistä luopumaan isojen huonekuusien tuotannosta vuoteen 1998 mennessä.
Vuonna 1995 kaikki 8000 kiinalaismuovikuusta olivat loppuneet Anttiloista jo viikkoa ennen joulua, vaikka niiden myyntimäärää oli tuplattu edellisvuodesta. Muovikuusien arvo oli pysynyt kutakuinkin samana 80-luvusta, yli parimetrisen kuusen sai 200 markalla, joka tekee nykyrahaksi muunnettuna noin 48 euroa. 1990-luvun puolivälissä arvioitiin, että kuusikaupasta kymmenesosa meni muovikuusiin ja joka viidennessä taloudessa oli muovikuusi. Vuonna 1998 esitettiin arvio, että jo 150 000 taloudessa oli muovikuusi ja ne olivat suurimmaksi osaksi kiinalaista, thaimaalaista tai taiwanilaista alkuperää. Suomalaista metsäkuusikauppaa uhkasi myös ulkomailta tuodut viljelykuuset, joita myytiin esimerkiksi jouluna 1995 noin 40 000.
Muovikuusi 1990-luvun puolivälissä. Kuva: yksityiskokoelma.
Tekokuusien hyödyt ja haitat
Muovikuusen ”kuvatuksia” vastustavat argumentit toistuivat vuosikymmenistä toisiin samanlaisina: niiden valmistus ja kuljetus oli ympäristölle haitallista, niissä ei ollut oikeaa joulutunnelmaa, ne olivat tyylittömiä ja tuoksuttomia – toisaalta tämä saattoi olla etukin! Eräässä lehtijutussa 1995 nimittäin uutisoitiin, että monet olivat reklamoineet lannanhajuisista kuusista, joita kuusikauppiaat olivat ilmeisesti sulattaneet navetassa ennen myyntiin tuontia.
Muoviset kuuset nähtiin käytännöllisinä ja helppoina, kuten eräs myyjä totesi: ”se vain aukaistaan ja suljetaan kuin sateenvarjo, aina tilanteen mukaan” ja kevyinä kantaa ne sopivat esimerkiksi vanhuksille. Ne pysyivät tuoreina ympäri vuoden, eivät kellastuneet, varisseet tai aiheuttaneet nuhaa, vuotavia silmiä tai hengenahdistusta. Vaikka niissä oli oma ympäristörasitteensa, pitkässä käytössä ne maksoivat itsensä takaisin; metsää säästyi, eikä tullut joka vuotista jäteongelmaa. Muovikuusia oli mahdollista muotoilla itse, harventaa oksia tai tihentää niitä. Ehdottipa joku, että joulukuusivarkaudetkin saataisiin vähenemään muovikuusien hankinnoilla.
Reilut kaksi vuosikymmentä myöhemmin muovikuusia löytyy edelleen kauppojen somisteina ja suomalaiskotien iloina, mutta ne eivät ole syrjäyttäneet luonnonkuusia ja tuskin tulevatkaan koskaan. Mieltymykset ja markkinansa kullakin.
Kierrätyskeskuskuusi odottaa poimijaansa. Kuva: Satu Sorvali.
Rovaniemellä kasvaneena on tottunut siihen, että joulu on läsnä ympäri vuoden jossain muodossaan ja Joulupukki on kaikkialla. Rovaniemen ydinkeskusta on sähkönhinnannoususta huolimatta täynnä jouluvaloja niin katujen yllä kuin kuusien päällä. Hiljaiset koronavuodet ovat jäämässä taakse, kun matkailijoita ympäri maailman on saapunut kaupunkiin talvisen maiseman iloista nauttimaan.
Meillä on olemassa oikeastaan kaksi versiota keskitalven juhlasta: joulu, jota jokainen juhlii omalla tavallaan, oli se sitten perhepiirissä, töissä tai muin tavoin, ja toisaalta kaupallinen, brändätty joulu, johon Rovaniemellä kuuluvat etenkin matkailijoiden virta kaupunkiin, nousevat ja laskevat lentokoneet kaupungin yllä, kauppakeskusten kaiuttimista taukoamatta soivat joululaulut, kiireen tunne sekä joulumaa. Lähdinkin katsomaan, millaisia juttuja digitoiduista lehdistä löytyy liittyen sekä joulun kaupallisuuteen että Rovaniemen joulukohteisiin. Tässä teen vain hyvin pienen pintaraapaisun aiheeseen, sillä lehdistöaineistoa olisi runsaasti läpikäytävänä.
”Jouluun herkistytään huomenna. Herkistyminen tapahtuu melkoisen nopeasti, sillä vielä aamulla ollaan täydessä touhussa, kauppaa käydään ja rahalla vaihdetaan hyödykkeitä. Kaupallisuus on päivän pääteema? Joulusta on tullut kaupallinen. Se ei enää täytä sitä tehtäväänsä, joka sillä on ollut. Näin sanotaan joka joulu. Mutta onko joulu todella tullut kaupallisemmaksi? Myös muunlaisia näkökulmia esitetään.” – Länsi-Savo, 23.12.1969, nro 345, s. 7
Joulun kaupallisuus on ollut vakiokeskustelu sanomalehdistössä etenkin 1950-luvulta eteenpäin, joskin Kymen Sanomien vuonna 2018 julkaistun jutun mukaan keskustelua käytiin joululehdissä jo 1800-luvulla. Aihetta nostettiin esiin eri lehtien sivuilla puoluetaustoista riippumatta, usein myös korostaen vastapainona joulun perinteikkyyttä ja joulurauhaa, ja kuinka joulun kaupallisuus ei kuitenkaan voi voittaa ”aitoa joulun henkeä”. Esiin nousee myös huomioita, kuinka nuo ”oikeat” vanhan ajan joulut saattoivat olla hyvin niukkaa aikaa, johon suhteutettuna kaupallisuus tuntuukin pröystäilevältä. Omat keskustelunsa liittyvät toki myös joulun kristillisen perinteeseen suhteessa kaupallisuuteen.
Länsi-Savo-lehden pääkirjoituksessa vuodelta 1991 epäiltiin, että meneillään oleva lama ei tulisi vähentämään joulukaupan määrää aiemmasta, joskin kasvava työttömien määrä ja heidän käytössään olevat rahat vaikuttavat tilanteeseen. Pääkirjoituksessa tuotiin kuitenkin esiin kuinka perinteistä ”railakasta huutoa joulun kaupallisuutta vastaan” ei kuulunut tällä kertaa, vaan oltiin tyytyväisiä, että kauppa kävisi ja töitä riittäisi joulun jälkeiseenkin aikaan. (Länsi-Savo 15.12.1991.)
Saarijärven Paavo, 18.12.1928, nro 147 B, s. 4. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Joulun kaupallisuus näkyy sanomalehdissä toki myös mainonnassa. Esimerkiksi Maalaisliiton 1900-luvun alkupuolella Jyväskylässä ilmestyneessä Saarijärven Paavo -lehdessä löytyy joulukuulta 1928 pidempi, hieman tarinanomaiseen muotoon kirjoitettu kirjalista, jossa on lueteltu Weilin&Göös -kirjakaupasta löytyviä uutuuskirjoja pukinkonttiin, esim. Agapetuksen ”Aatamin puvussa ja vähän Eevankin”, Ilmari Kiannon ”Papin poika” ja Mika Waltarin ”Suuri Illusioni”. Tekstin ohessa on kuva kahdesta lahjakasaa kantavasta Joulupukista – tai kenties pukista ja perheen isästä, joka maastoutuu pakettien ja valkoisen parran taakse. Nykyisin Joulupukki kulkee porojen vetämän reen ohella esimerkiksi ”virallisen lentoyhtiönsä” Finnairin koneilla; marraskuussa 1984 pukki lensi Japaniin ensi kertaa koneilla, joihin oli maalattu tekstit ”Finnair, official airline of Santa Claus.”
”Joulupukki on jo ajaa huristanut Korvatunturille ja nukkuu nyt siellä ensi joulun alusviikolle saakka. Tarpeenpa hänelle uni onkin.” – Helsingin Sanomat, 27.12.1929, nro 349, s. 3
Tarinan mukaan Joulupukin koti Korvatunturilla selvisi suomalaisille vuonna 1927, kun radion Markus-setä, Markus Rautio, kertoi asiasta lastentunnillaan. Ja jo samana vuonna Korvatunturin joulupaja ilmestyi myös lehtimainoksiin, esim. Nordbergin kirjakaupan mainoksessa Länsi-Suomi-lehdessä 20.12.1927 kerrottiin ”Korvatunturin Joulupajasta saapuneen suuri lähetys joululahjoiksi sopivia tavaroita”. Vuonna 1928 Mäntässä sijainnut Seppele- ja Sairashoitotarpeiden kauppa kertoi mainoksessaan joulunäyttelystä, johon ”on tuotu Markus-sedän lentokoneella Korvatunturilta toinen puoli Joulupukin varastosta.” Yhdistettiinkö joulupukki ja Korvatunturi toisiinsa jo ennen vuotta 1927 on hieman epäselvää – tähän suuntaan viitteitä oli Ylen Kulttuuricocktailin tekemässä jutussa muutaman vuoden takaa. Itse en löytänyt sanomalehdistä haulla viitteitä yhteydestä ennen vuotta 1927 – sitä ennen Korvatunturi mainitaan enimmäkseen jutuissa, jotka liittyvät Suomen ja Venäjän rajaan ja rajavyöhykkeeseen.
Jämsän Sanomat, 14.12.1928, nro 50, s. 4. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Koska Korvatunturi on haastavien yhteyksien päässä – ja Joulupukin työpaja siellä salainen – täytyy pukilla olla helpommin saavutettava kohde, jossa tavata lapsia ja aikuisia ympäri vuoden. Sellainen rakennettiin Rovaniemelle. Joulupukin pajakylän tarina alkaa napapiiriltä – tai Napapiiriltä, sillä nykyisin isolla kirjaimella kirjoitettuna Napapiirillä viitataan Joulupukin pajakylän ja Rovaniemen lentokentän alueeseen n. 10 kilometrin päässä kaupungin keskustasta.
Napapiirin (turismi)historia ulottuu vuoteen 1950, jolloin Eleanor Roosevelt vieraili Rovaniemellä tutustumassa jälleenrakennustyöhön. Hän ilmoitti haluavansa ylittää pohjoisen napapiirin vierailunsa aikana, mutta haasteena oli, että alue oli pitkälti jänkää. Alueelle päätettiin pikaisesti rakentaa maja Rooseveltin vierailua varten. Rooseveltin maja, joka nykyisinkin sijaitsee pajakylän yhteydessä, toimi alkusysäyksenä Napapiirin matkailualueelle. Eleanor Rooseveltin jälkeen paikalla vierailivat tulevina vuosikymmeninä myös monet valtiojohtajat mm. Yhdysvalloista ja Neuvostoliitosta. Vieraillessani Pajakylässä kuvaten kohteita tätä tekstiä varten, en varsinaisesti yllättynyt kaupallisten kylttien määrästä, mutta pienen hirsisen Rooseveltin majan ympärillä ne pistivät silmään.
Rooseveltin maja joulukuussa 2022. Kuva Elina Karvo
Haaveita Lapissa sijaitsevasta Joulumaasta, joka toimisi matkailun kärkenä, oli pitkin 1900-lukua. Eräs aktiivisimpia Joulumaan puolestapuhujia oli toimittaja Niilo Tarvajärvi, joka oli inspiroitunut luomaan Disneylandia vastaavanlaista elämyspuistoa. Vuonna 1978 Apu-lehdessä kirjoitettiin, kuinka Tarvan, kuten hänet tunnettiin, ”19-vuotinen unelma” oli toteutumassa ja Joulumaan rakentaminen oli käynnistymässä. Alun perin Tarvajärven Korvatunturille kaavailemaa elämysaluetta oltiin tässä kohtaa rakentamassa Rovaniemelle Nelostien varteen, josta silloinen Rovaniemen maalaiskunta oli tarjoamassa tonttia. (Apu 1.12.1978) Tarvajärven suunnitelmassa, kuten myös laajemmin Joulumaa-suunnitelmissa, oli mukana myös maailman lasten hyväksi tehtävä työ, ja kun Lapin lääni julistautui joulukuussa 1984 Joulumaaksi, tapahtui se nimenomaan Rovaniemen Unicef-työryhmän kokouksessa (Etelä-Suomen sanomat 17.12.1984). Joulupukin pajakylä vihittiin käyttöön seuraavana vuonna. Niilo Tarvajärven unelma Joulumaasta ajautui kuitenkin taloudellisiin ongelmiin 1980-luvun loppua kohden. Missä määrin hyväntekeväisyysnäkökulma on edelleen mukana Rovaniemen joulukohteiden toiminnassa on itselleni jäänyt epäselväksi – jos sitä on, se jää auttamatta kaupallisen näkökulman varjoon.
Tarvajärven suunnittelemasta laajasta elämyksellisestä matkailukohteesta lähimmäs pääsi vuonna 1998 avattu SantaPark-huvipuisto. Joulupukin kotiluola sijaitsee myös Nelostien varrella, Syväsenvaaran kallion sisään louhittuna, ja toimii joulumaailman lisäksi yleisenä väestönsuojana. Itse vierailin tässä kohteessa lapsena pian sen aukaisun jälkeen, enkä sen koommin ole siellä vieraillut – tietääkseni huvipuisto on muuttnut enemmän elämyspuistoksi, johon kuuluvat mm. Tonttukoulu ja Jäägalleria. Niin ja onhan SantaParkille johtava tie nimetty Joulumaa-ideoijan mukaan Tarvantieksi.
SantaPark-luolan suu Syväsenvaaran kalliossa joulukuussa 2022. Kuva Elina Karvo
1970-luvulla Rovaniemellä käynnistyi Joulupukin postikonttoritoiminta, joka toimi aiemmin Etelä-Suomesta käsin. Postikonttori otti vastaan lasten kirjeitä ympäri maailman, ja kirjeitä lähettäneille lähti vastauksena kirje Joulupukilta. Matkailun edistämiskeskus ylläpiti kirjetoimintaa ainakin 1970-luvulla, palkaten mm. opiskelijoita vastaamaan kirjeisiin. Länsi-Savo-lehdessä kirjoitettiin joulukuussa 1980, että sinä vuonna Joulupukin tontut olivat ehtineet jo vastaamaan yli 24 000 kirjeeseen; erityisen aktiivisia kirjoittajia vuonna 1980 olivat puolalaislapset. Vastauskirjeitä oli tuolloin valmiiksi painettuna 10 eri kielellä. Kirjepalvelun ohessa toimi myös puhelinpalvelu, johon tuli päivittäin lähes 500 puhelua marraskuun lopulta alkaen. Toinen puhelinpalvelu avattiin myös Turkuun tuona vuonna, jotta kulut Lappiin soittamiselle eivät tulisi niin kalliiksi. (Länsi-Savo 12.12.1980.) Nykyinen Joulupukin pääposti on avautunut Pajakylään 1990-luvun alussa, ja automaattisesti vastauskirjettä ei tontuilta enää saa, vaan kirje maksaa, ja kirjeiden kielivalikoima on laajentunut 13:een.
Joulupukin pajakylään ja pohjoisen joulumatkailuun liittyvää uutisointia löytyy 1980-luvun lehdistä runsaammin. Esimerkiksi brittiläisiä turisteja tuoneet Concorde-lennoista uutisoitiin valtakunnallisissa lehdissä vuonna 1986. Uuden Suomen jutussa kerrotaan, kuinka brittien vierailu Lapissa kesti seitsemisen tuntia, jona aikana matkaajat pääsivät ajamaan pororeissä ja moottorikelkoilla sekä vierailemaan Joulupukin pajakylässä ja postikonttorilla ja vielä illallisella Hotelli Pohjanhovissa. (Uusi Suomi 21.12.1986). Vuonna 1990 Concorde-lentoja Iso-Britanniasta saapui jopa 13 kappaletta.
Ennen koronapandemiaa charter-lentoja saapui Britanniasta Rovaniemelle useampi sata joulukuun aikana. Tänä jouluna matkailijamäärät ovat selvästi taas kasvussa – sen huomaa Rovaniemen kaduilla kulkiessa – ja vaikka suuret matkailijaryhmät Kiinasta ja Venäjältä ovat poissa, odotetaan tästä talvesta ennätyksiä rikkovaa (Yle 16.11.2022). Lapin Joulumaan vetovoima on vahva ja maailmanlaajuiset kriisit pois lukien tuo vetovoima tuskin tulee tulevina vuosina tai vuosikymmeninä laskemaan.
Napapiirin ylittäjiä Joulupukin pajakylässä joulukuussa 2022. Valoisan kuusen takana vuonna 1992 avattu Joulupukin kammari. Kuva Elina Karvo
Humanistisen tutkimuksen alat ovat lähentyneet toisiaan viime vuosikymmeninä, mitä ilmentää myös uutuusteos Kulttuurihistorian tutkimus: Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Laajan kirjoittajakunnan tekemä kirja julkaistiin osana Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen 50-vuotisjuhlaa perjantaina 25. marraskuuta Kårenilla. Kirja jatkaa Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen perinteikästä tutkimusmenetelmiin ja menneisyyden tulkintaehtoihin kohdistuvaa julkaisuperinnettä. Se on 17. osa Kulttuurihistorian seuran toimittamassa Kulttuurihistoria – Cultural history -sarjassa.
Teos avaa kulttuurihistorian tutkimusta prosessina kysymyksenasettelusta lähteiden ja menetelmien valintaan sekä johtopäätösten muodostamiseen kokoamalla yhteen kysymyksenasetteluita ja tutkimusmenetelmiä, jotka vastaavat kulttuurihistoriallisen tutkimuksen haasteisiin ja tarpeisiin 2020-luvulla. Kirjan artikkelit havainnollistavat historiantutkimuksessa usein sanoittamatta jäävää metodologiaa konkreettisten, helposti lähestyttävien esimerkkien avulla. Kirjan ovat toimittaneet Rami Mähkä, Marika Ahonen, Niko Heikkilä, Sakari Ollitervo ja Marika Räsänen.
Kulttuurihistorian seuran kirjapöytä julkistamistilaisuudessa. Kuva: Liisa Lalu.
Tilaisuuden aluksi teoksen toimitustyöstä päävastuun kantanut Turun yliopiston Porin yksikön digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettaja Rami Mähkä kertoi kirjan lähtöajatuksesta ja tekoprosessista. Viimeisimmästä kulttuurihistorian menetelmällisyyteen painottuneesta kirjasta oli kulunut jo vuosikymmen. Niinpä oli aika koota ajatuksia aiheesta ja avoin kirjoituskutsu lähetettiin keväällä 2020. Kutsuun vastattiin lukuisin ehdotuksin, mikä kertoi valtaisasta kiinnostuksesta teemaan. Kirjasta muotoutuikin poikkeuksellisen laaja: 52 kirjoittajaa käsittävä 568-sivuinen kirja koostuu 32 vertaisarvioidusta artikkelista. Kirjoittajat edustavat yhteensä yhdeksää yliopistoa sekä muita oppilaitoksia ja sidosryhmätoimijoita.
Mähkä kiitti puheessaan kaikkia kirjan tekemisessä mukana olleita henkilöitä. Kirjan kirjoittajien ja toimittajien lisäksi erityiskiitokset kohdistuivat kirjan kustantajalle Kulttuurihistorian seuralle ja eritoten henkilöille, joiden panos kirjan tekemisessä oli prosessin aikana tärkeä: seuran puheenjohtajalle Hannu Salmelle, kustannustoimituksesta päävastuun kantaneelle Heidi Kurviselle, sekä käsikirjoituksen aikanaan huolellisesti läpikäyneille Kirsi Tuohelalle, Paavo Oinoselle ja Henna Karppinen-Kummunmäelle. Lisäksi anonyymit vertaisarvioitsijat tekivät korvaamatonta työtä kirjan laadun takaamiseksi, mistä esitettiin suuret kiitokset. Lopuksi valtaisan taittotyön tehneelle Heli Rantalalle osoitettiin niin ikään lämpimät kiitokset.
Puheen jälkeen julkistustilaisuus jatkui paneelissa, johon osallistuivat kirjan tekemisessä mukana olleita henkilöitä toimittajista kirjoittajiin. Paneelia veti Heidi Kurvinen ja keskustelemassa olivat Sakari Ollitervo, Niko Heikkilä, Heta Lähdesmäki, Pälvi Rantala, Marjo Kaartinen ja Reima Välimäki.
Paneelissa kirjoittajat avasivat omia tekstejään ja ylipäätään ajatuksiaan kulttuurihistorian tutkimuksesta ja kirjan tarpeesta. Puhujien vastauksissa toistui ajatus kulttuurihistorian moninaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Lähdesmäki totesikin, ettei mikään ole kulttuurihistorialle vierasta ja esimerkiksi avoimuus erilaisia lähteitä kohtaan antaa mahdollisuuden käyttää perinteisiä menetelmällisiä työkaluja uusissa yhteyksissä, mistä esimerkkinä monilajisten historian tutkiminen. Rantala tähdensi kulttuurihistoriallisiksi työkaluiksi ajatuksia kokonaisvaltaisuudesta, näkökulmallisuudesta ja ajallisuudesta, sekä korosti ylipäätään menneisyyden ymmärrettäväksi tekemisen tärkeyttä. Ollitervo niin ikään jatkoi, kuinka on ymmärrettävä vuoropuhelua menneen tietämyksen kanssa ja pohdittava sitä, mihin kulttuurihistoriallisella tutkimuksella halutaan vaikuttaa. Heikkilä puolestaan korosti käsitteiden valinnan huomioimista sekä empirian ja abstraktin välistä vuoropuhelua. Välimäen mukaan erityisen tärkeää olisi kääntää katse myös maailman kauheuteen ja nähdä historiantutkimuksen eettinen tarve.
Paneelissa Sakari Ollitervo, Heta Lähdesmäki, Niko Heikkilä, Pälvi Rantala, Marjo Kaartinen ja Reima Välimäki. Haastattelijana Heidi Kurvinen. Kuva: Marika Ahonen.
Kurvisen kysymykseen siitä, miten kulttuurihistorian menetelmällisyyttä voi oppia, opettaa, tai ylipäätään harjaantua siinä parhaiten, sai keskustelijat painottamaan konkreettisen tekemisen tärkeyttä. Tähän liittyen Kaartinen totesi, kuinka tutkimusaineiston kanssa työskentely on käytännössä kaaoksen järjestämistä ja menetelmissä oppiminen ja niissä harjaantuminen käy parhaiten yrityksen ja erehdyksen kautta. Rantala vertasi harjoittelua käsityötaitoihin: ei vain lukemalla (vaikka sekin tärkeää!), vaan myös eritoten tekemällä, ja korosti varsinkin yhdessä tekemisen ja vertaispalautteen merkitystä. Lähdesmäki huomautti, kuinka on hyvä inspiroitua muiden tekemisistä, myös oppiainerajojen yli. Samaa ajatusta seuraten Ollitervo nosti esiin esikuvien roolin: niitä on hyvä olla ja niiden kanssa kilpailla, lopulta uskoa tekevänsä paremmin. Tällöin on mahdollista löytää oma ääni, kun ei enää jäljittele muita, ja alkaa tuottaa uutta tietoa.
Kysymykseen alan trendeistä panelistit yhtyivät ajatukseen, ettei tutkimus ole ajasta irrallista vaan kulttuurihistorian tutkimus ja menetelmät myös muuttuvat ajassa ja ohjaavat tietynlaisen ajattelun suuntaan. Lisäksi trendit ovat usein myös rahoittajia ajatellen tärkeitä, sillä lopulta rahoitus mahdollistaa tietynlaista tutkimusta. Kaikilla panelisteilla oli jo herännyt uusia kysymyksiä ja ajatuksia seuraavista mahdollisista tutkimuksellisista kiinnostuksenkohteista, joten pohdinnat tutkimuksen tekemisen ympärillä jatkavat kulkuaan. Keskeistä kulttuurihistorialliselle ajattelulle onkin jatkuva kysyminen ja kysymisen tapa, mikä tekee mahdolliseksi alan moninaisuuden.
Palaa kirjan johdannosta lainaten:
Tutkijalla on vastuu ja valta kysyä ja kyseenalaistaa, analysoida ja tulkita sekä valita tiedon tuottamiseen tarvittavat metodologiset työvälineet ja julkaisualustat. Tutkimuskysymyksissä heijastuu usein aiheiden ajankohtaisuus myös silloin, kun tutkimus kohdentuu vuosisatojen taakse: uudet kysymykset avaavat mahdollisuuden muuttuville tulkinnoille.
Kuusen kouluun tuoda saamme – taas koittaa joulujuhla
Joulun lähestyminen merkitsee monelle lapselle kouluvuoden päättymistä ja kaivattua hengähdystaukoa pimeän talven keskellä, jota juhlistetaan koulun joulujuhlassa. Adventtikalenterin toisessa luukussa kurkistetaan sadan vuoden takaisiin joulutunnelmiin Suomessa ja luodaan katsaus siihen, miten kouluissa vietettiin joulu- eli kuusijuhlaa 1920-luvulla. Lähdeaineistona toimivat Kansalliskirjaston digitoimat sanoma- ja aikakauslehtiaineistot. Joulu oli monella tapaa vuoden keskeisin juhla, johon valmistauduttiin hartaasti ja jota juhlittiin myös muutoin kuin perhepiirissä. Monet yhdistykset, ammatilliset järjestöt ja esimerkiksi lasten pyhäkoulut juhlistivat joulun ilosanomaa kuusijuhlissaan, joissa saatettiin kokoontua yhteisen puurokattilan äärelle, karkeloida ja leikkiä juhla-asuun koristellun kuusen ympärillä joulupukin jakaessa pieniä makeispusseja tai kortteja. Joulun kristillinen merkitys ja vapahtajan syntymän kunnioittaminen olivat toki monille tärkein ja perimmäisin syy juhlan viettämiseen. Tässä tekstissä tarkastelen kuusijuhlia ennen kaikkea koululaisten näkökulmasta – sitä jännitystä, iloa ja muiden suurten tunteiden kirjoa, jota tämä vuoden kohokohta monille merkitsi, ja toisaalta ihanteita, normeja ja käytäntöjä, jotka olivat muutostilassa sadan vuoden takaisessa elämänmenossa.
Syrjäisestä pirtistä kansakoulun penkille
Ja niin he joutuivat ihan kuusen juurelle istumaan. Ensin olivat lapset niin juhlatunnelmassa, etteivät uskaltaneet ympärilleen katsoa, mutta pian Viljo Viljami toipui. Kyllähän hän oli kuullut kaikesta, kyllähän toiset olivat yrittäneet selittää, mutta näin hauskaksi ei hän voinut sitä kuvitella. Niinkuin nyt tuo kuusikin!!! Kynttilät ja hopealangat ja ruusut ja omenat; koko kuusi, se oli jotain niin pyhän ihanaa, että Viljo Viljamia puistatti ja nyt opettaja soittaa ja koululapset lauloivat. Viljo Viljami arveli, ettei taivaassa ollut niin kaunista laulua.
Edellä oleva sitaatti jouluisesta novellista Saappaat kuvaa lapsen haltioitunutta riemua ja epätodellista hämmennystä koulun kuusijuhlassa. Kynttilöin, hopealangoin, ruusuin ja omenoin verhoiltu kuusipuu on jotain niin vetoavan kaunista ja ihmeellistä, että kahdeksanvuotias Viljo Viljami tuntee sen koko kehossaan. Nimimerkki Amalian kirjoittama tarina on julkaistu Yhteishyvän kodinkirjassa joulun kynnyksellä vuonna 1920, ja fiktiivinen kertomus osuu sisällöltään hyvinkin ajankohtaiseen aiheeseen. Nuori Suomen tasavalta oli astumassa pian myös yleisen, kaikkia lapsia koskevan oppivelvollisuuslain piiriin. Kaikille syrjäseutujen köyhille lapsille kouluun pääseminen ei silti ollut suinkaan vielä selviö. Novellin päähenkilö, Mökin Miinan poika Viljo Viljami on juuri tuollainen kaukaisen syrjäkylän kasvatti, jonka maailma kokee järisyttävän muutoksen perheen muuttaessa kylälle ”suureen maailmaan.” Aivan eritoten pojan mieltä kiihdyttää korkealta mäeltä kohoava rakennus, koulu, josta hän on kuullut muilta lapsilta. Kiihkeän uteliaisuuden vallassa Viljo Viljamiin iskee palava halu lähteä myös opintielle, mutta äiti toppuuttelee poikaansa ja kehottaa tätä odottamaan oikeaa aikaa. ”Talon” vanhempaan Pekka-poikaan tutustunut Viljo Viljami kuuntelee syksyn aikana ihmeissään uuden ystävänsä kertomuksia koulusta, ja etenkin siitä, miten Pekka valmistautuu näyttelemään kuusijuhlassa! Näytelmät ja kuusijuhlat ovat jotain, josta Viljo Viljami ei ole koskaan kuullutkaan, mutta riemu on suuri, kun pojalle selviää, että hän voisi mennä itsekin katsomaan kuusijuhlaa:
Siitä hetkestä väikkyi kuusijuhla Viljo Viljamin mielessä yöt ja päivät ja hän odotti, että aika kuluisi oikein pian, jotta hänkin pääsisi näkemään näytelmää ja kuusijuhlaa koululle. Sillä sen hän oli heti ottanut selville, että sinne sai mennä kuka tahtoi ja että joka paikassa koko kylässä tehtiin valmistuksia ja puhuttiin melkein yksinomaan tästä tilaisuudesta. (Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi No 3, 1.12.1920)
Köyhän perheen lapsella ei kuitenkaan aina ollut kenkiä, ei myöskään Viljo Viljamilla. Äidin rikkinäisillä, vanhoilla kengillä ei kuusijuhlan kaltaiseen suurenmoiseen tilaisuuteen ollut asiaa, sen poika itsekin ymmärsi. Lapsen suureen murheeseen löytyy kuitenkin ratkaisu, kun Pekan isä lupaa, että Viljo Viljami saa ansaita taksvärkkityöllä itse omat kenkänsä – ja pääsee näin ollen elämänsä ensimmäistä kertaa hartaasti odottamaansa kuusijuhlaan äitinsä ja sisarustensa kanssa. Juhlahumun keskellä Pekka tarttuu kaikesta kauneudesta ja kimalluksesta häkeltyneen ystävänsä käteen ja vie tämän mukanaan piirileikin karkeloon. Uudenkarheat saappaat narisevat onnellisen Viljo Viljamin jalassa niin somasti. (Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi No 3, 1.12.1920)
Vaikka teksti on fiktiivinen, se kuvaa osuvasti alueellisia eroja, jotka vielä 1920-luvulla olivat Suomessa suuria. Koulumatkat syrjäseutujen pitkien taipaleiden takaa saattoivat olla vaikeita lapsille kuljettaviksi, eivätkä köyhimmät perheet pystyneet lähettämään lapsiaan koulutielle ollenkaan. Kiertokoulujen korvautuminen kansakouluilla myös maan syrjäisemmissä kolkissa avasi monelle lapselle ovia uusiin maailmoihin, myös kuusijuhlan osalta, kuten nimimerkki ”Tompan-Tuomo” toteaa vuonna 1929 julkaistussa kirjoituksessaan ”Kuusijuhlien kultainen kuukausi”:
Ellei maaseudun lapsilla olisi kuusijuhlia lastennäytelmineen, runoineen, joulupukkeineen ja kaikkine ihmeellisyyksilleen, niin kuinka paljon köyhemmäksi jäisikään heidän mielikuvitusmaailmansa. … Mutta kaupungin lapset tuskin aavistavatkaan, kuinka suurta riemua maaseudun ”koululinnoissa” herättävät sellaiset ”näytännöt”, joiden esirippuna on suuri luokkataulu, minkä takaa ”näyttämölle” s.o. salin lattialle ilmaantuu milloin enkeleitä, milloin paimenia tai tonttuja, riippuen kappaleen laadusta. (Turunmaa No 291, 15.12.1929)
Kodin ja koulun yhdistäjä
Useissa aikalaisteksteissä nousee esiin ajatus siitä, miten kuusijuhlat toimivat arvokkaana yhdyssiteenä kodin ja koulun välillä, ja toivat iloa etenkin koululaisten pienille sisaruksille – heille, jotka eivät vielä opintielle olleet lähteneet. ”Tompan-Tuomo” jatkaa:
Mutta tiedättekö, ketkä onnelliset maaseudun kuusijuhlista menevät täyteläisimmillä riemurinnoilla? Ne ovat koululasten pienen pienet siskot ja veikot, joille vanhempien siskosten kuusijuhlat ovat ihanimpia tilaisuuksia, mitä maanpäällä voidaan järjestää. Jolla siis on tilaisuutta ja mahdollisuuksia kohottaa noiden tilaisuuksien s.o. koulujen kuusijuhlien erikoisuutta ja arvokkuutta, se älköön kätkekö kynttiläänsä vakan alle.” (Turunmaa No 291, 15.12.1929)
Kuusijuhla tuntui toden totta olleen jännittävä tapaus muillekin perheenjäsenille. Nimimerkki Pirkon kirjoittamamassa tarinassa Kuusijuhlassa juhla-aamu on niin täynnä käsinkosketeltavaa jännitystä ja hermostunutta tohinaa, että koulutytön sukatkin katoavat, eivätkä isosiskon vanhat kengät tahtoisi kelvata veljelle juhlapuvun kanssa puettaviksi. Kiiruhdettava on kuitenkin koululle, jossa jo aamun hämärissä ollaan valmistautumassa suureen, hartaasti valmisteltuun juhlaan. Koululuokkakin on kuin toiseksi muuttunut, vaihtanut ylleen juhla-asun lapsia ja heidän vieraitaan varten. Kaikki tämä tekee vaikutuksen niin äitiin kuin hämmentyneeseen pikkuveljeenkin:
Siellähän on oikea joulukuusi kynttilöineen ja koristuksineen. Arkinen, ikävä luokkahuone on kokonaan muuttunut. Sinnekin on tullut joulu. Lapset asettuvat paikoilleen täynnä iloista odotusta, äidit ja pikkusisarukset seinänvierelle. Pikkuveli katselee suurin totisin filmin ympärilleen sanomatta sanaakaan, puristaen vain hiljaa äidin kättä. Sitten laulavat lapset joululauluja ja paljonpa he ovat oppineet. Aivan äidin täytyy ihmetellä, kun laulu seuraa laulua ja leikki leikkiä, miten paljon pikku päihin on mahtunut. (Rovaniemi No 148, 31.12.1929)
Vaikka isosiskon mukaan juhlan kohokohta onkin makeispussi makeine omenoineen ja joulutorttuineen, on ekaluokkalaiselle sittenkin tärkeintä näyttää veljelle ja äidille sitä uutta elämänpiiriä, johon hän nyt koululaisena sai kuulua:
Mutta kotiin palatessa on Isosisko ylpeä ja onnellinen. Hän on saattanut näyttää vilaukselta äidille ja Pikkuveljelle omaa uutta maailmaansa, johon kuuluvat vain opettaja ja koululaiset. Ne muut, he jäävät kokonaan sen ulkopuolelle…
Ylpeys oli tarinan mukaan molemminpuolista, sillä myös äidille kuusijuhla näytelmineen, lauluineen ja leikkeineen oli osoitus siitä, miten reippaasti pienet koululaiset olivat ahkeroineet ohjelmanumeroidensa eteen syyslukukauden aikana. Tietyllä tavalla kuusijuhla saattoi siis myös toimia todisteena siitä, miten kansakoulu kouli lapsista oppivaisia, kuuliaisia ja kyvykkäitä yksilöitä – myös niille vanhemmille, joiden oma koulutaival oli jäänyt ehkä vain muutamaan hajanaiseen kiertokouluvuoteen. Koulujen kuusijuhlien ajateltiin toimivan myös muunlaisena esimerkkinä ja välittäjänä koulujen ja kotien välillä, näin ainakin uumoiltiin nimimerkki E.L.:n kirjoituksessa ”Käytännöllinen koulutyö”, jossa pohdittiin ryijynkudonnan ja muiden vanhojen käsityötaitojen kohottamista entiseen arvoonsa. Kirjoittaja kertoo haaveilevansa ajasta, jolloin ”koti oli elämän keskipiste”, ja johon kuului myös maalaistuvan perinteinen joulu olkileikkeineen ja himmeleineen. Jotta vanhat tavat saataisiin uudelleen elvytettyä, ehdotettiin lapsille opetettavan koulussa himmeleiden valmistamista. Kuusijuhlassa sitten katossa riippuvat kauniit himmelit innostaisivat myös kotiväkeä tarttumaan tähän perinteitä kunnioittavaan toimeen joulukodin koristamiseksi:
Oppilaat vievät jonkun kuution kotiin malliksi. Kun taito on saavutettu, ja kun himmelit huojuvat kuusijuhlassa luokan katossa, ilmestyy niitä varmaan jouluaattona kuusen mukana moneen kotiin. Ja varmaan ne omalla tavallaan kykenevät tuomaan monelle terveisiä pärevalkean ajoilta — ajoilta, jolloin ulkonaisista puutteellisuuksista huolimatta osattiin ja tahdottiin tehdä työtä ja työn siunaus levisi koteihin ja ihmismieliin. (Kansakoulu: Kansankasvatusta käsittelevä aikakauslehti No 28, 30.11.1929)
Opettajat – kuusijuhlan väsymättömät uurastajat
Kuusijuhlien ohjelmanumeroiden suunnittelu ja toteutus oli monesti yksittäisten opettajien harteilla, heidän viitseliäisyytensä, taitojensa ja käytettävissä olevien varojen puitteissa. Monet kunnat avustivat kuusijuhlia rahallisesti, mutta usein summat olivat vaatimattomia. Aikalaisteksteissä vedottiinkin toisinaan sekä kuntiin että yksityisiin hyväntekijöihin suurempien lahjoitusten puolesta, jotta lapsille pystyttäisiin luomaan ansaittua iloa sekä tarjoamaan palkinto koululaisten kovasta uurastuksesta lukuvuoden aikana:
Sitä suurempi syy olisi kunnalla kuusijuhlien avustukseen, koska täällä koulujen lämmitys ja siivous on lasten huolena. Ja saavat lapset, etenkin pitempimatkaiset lähteä kotoaan kylminä pakkasaamuina jo viidenkin aikana ja olla sitten koulussa noin kolmeen asti j. p. p., joten siitä siis tulee 10 tuntinen työpäivä, jonka päälle sitte läksyt on illalla luettava. Eiköhän olisi syytä ajatella asiaa? (Loviisan Sanomat No 96, 20.12.1921)
Kuusijuhlien valmistelu merkitsi kansakoulun opettajille rutkasti työtä ja kiirettä, jopa niin paljon, ettei marraskuisessa mudassa talon ohi tarponut opettaja ollut ehtiä emännän kanssa kahvikupposen ääreen rupattelemaan, kuten Alakansakoulu-lehdessä julkaistu ”Mitä kuuluu”-kirjoitus toteaa. Kiire oli kuitenkin kaiken uurastuksen arvoista:
Tosiaan opettajalla on aikamoinen puuha kuusijuhlasta. Mutta siitä huolimatta opettajat sen tekevät ja tekevät ilolla. Kun muistaa, kuinka lapset ovat kuusijuhlassa onnellisia ja muistaa oman lapsuutensa kuusijuhlia koululla, ei voisikaan olla valmistamatta tätä monellekin lapselle valoisinta elämystä koko lapsuusaikana. (Alakansakoulu No 27, 1.12.1928)
”Tompan-Tuomon” mielestä joulun odottamisen ihanuus tarttui myös opettajiin niin, että arkinen koulutyökin sai ripauksen juhlantaikaa ylleen:
Kuusijuhlien valmistelut silloin saattavat ilmapiirin ihanan hurmaavaksi. Opettajat ovat silloin leppoisampia kuin muulloin. Voimistelutunnit muuttuvat leikinharjoitustunneiksi. Kovalle se ottaa, ennenkuin opitaan lumipuita sahamaan, pellavaa nyhtämään, jänistä torkkumaan, äidin porsaina pyörimään, kyyhkyä ja haukkaa laukkaamaan, lintua päästämään, elefanttisetää narraamaan, puutarhaa leikkimään, majoja rakentamaan yrttitarhaan, poikaa ja tyttöä tanssimaan, prinsessa Ruususta herättämään j.n.e. aivan loppumattomiin. (Turunmaa No 291, 15.12.1929)
On ainakin varmaa, että kiireisen tohinan, ankaran puurtamisen ja mitä mielikuvituksellisimpien ohjelmanumeroiden keksimisen tiimellyksessä suorituspaineet ovat olleet kovat ja odotukset korkealla.
Opettajille oli kuitenkin tarjolla ideoita ja sisältöehdotuksia, etenkin silloin, jos sellaisten hankkiminen rahallisesti oli mahdollista. Erityisesti opettajille suunnatuissa julkaisuissa mainostettiin teoksia ja käsikirjoja, joista voitiin ammentaa uudenlaista sisältöä kuusijuhlien ohjelmanumeroiksi erilaisten näytelmien, leikkien ja vuorokeskustelujen muodossa. Vuonna 1926 mainostettiinkin kahta Otavan julkaisemaa kokoelmaa koulujen tarkoituksiin, Fanny Stenrothin ”Koulujuhlien ohjelmistoa” ja Verner Lindgrenin ”Kuusijuhlanäytelmiä”, joiden molempien kerrottiin olevan hyvin lapsia tuntevien opettajien laatimia. Kukapa haluaisi vuodesta toiseen esittää kuusijuhlissa samojakaan ohjelmanumeroita? (Alakansakoulu No 32, 10.11.1926) Lapsille ohjelmakirjallisuutta tutummiksi tulivat kuitenkin erilaiset joululehdet, joita julkaistiin viime vuosisadan alusta runsaasti aikakauslehtien joulunumeroina tai erillisinä julkaisuina. Näistä ylivoimaisesti suosituin oli vuosina 1900–1966 ilmestynyt Joulupukki, jota mainostettiin myös kansakoulunopettajille erinomaisina lahjoina kuusijuhliin:
Alakoulunopettajat, huolehtikaapa siitä, että tämä pienokaisten jouluystävä tulee heitä kuusijuhlassa tervehtimään. Kukaan alakansakoululapsi ei saisi jäädä ainakaan ilman Pientä Joulupukkia! !” (Alakansakoulu No 26, 15.11.1928)
Joulupukki No 3, 1.12.1924. Osakeyhtiö Valistus. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, digi.kansalliskirjasto.fi
Osassa joululehdistä painotettiin enemmän kristillistä sisältöä, kuten Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen julkaisemassa Joululyhteessä.
Joululyhde: Lasten joululehti 1.12.1928. Suomen lutherilaisen evankeliumiyhdistyksen julkaisema. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, digi.kansalliskirjasto.fi
”Turhamaisuuden kutkutusta ja koreilemisen paulaa”- kuusijuhlat ja maallisuuden vaarat
Siinä missä monissa novelleissa, muissa kertomuksissa ja kuusijuhlista raportoivissa teksteissä suurinta iloa lapsille tuntuivat tuottaneen joulujuhlan arjesta kohottavat koristeet, näytelmät sekä joulupukki pienine makeispusseineen, keskusteltiin etenkin opettajakunnan sisällä kuusijuhlien sisällöistä varsin kriittisesti. Varsinkin kristilliset tahot olivat huolissaan kuusijuhlien liiallisesta maallistumisesta ja kristinuskon sanoman hautautumisesta kevyen viihteen alle. Kustaa Kujanpää esittää kirjoituksessaan ”Kuinka vaellamme?” huolestuneen puheenvuoron siitä, miten maalliset sisällöt ja ulkoinen koreilu kuusijuhlissa johtavat lapsia harhaan ja toimivat kauniin ulkokuorensa alla suorastaan sielunvihollisina:
Yhä enemmän on niistä väistymässä pois yksinkertaisuus ja kohtuus. Suuritöiset vuorokeskustelut, kuvaelmat jopa näytelmätkin jo kansakoulun aivan ala-asteellakin sietävät tarkkaamista kristillisen kasvatuksen kannalta. On katsottava, etteivät ne muodostu lapsille turhamaisuuden kutkutukseksi, koreilemisen paulaksi ja nuoren sielun johtamiseksi väärään suuntaan. (Kristillinen kasvatus: Suomen kristillisen opettajaliiton äänenkannattaja No 2–3, 1.2.1927)
Samoilla linjoilla on nimimerkki ”Maalaisopettaja” tekstissään ”Maalaisopettajan mietteitä”. Vaikka opettaja tunnustaakin kuusijuhlien tärkeyden etenkin maalaislasten ilon lähteenä, on hän Kustaa Kujanpään tavoin huolestunut kristillisen juhlan liiallisesta maallistumisesta ja arkipäiväistymisestä. Kirjoittaja ei sinänsä vastusta lauluesityksiä tai joulun perimmäistä sanomaa kuvaavia esityksiäkään, mutta paheksuu sen sijaan ulkoisia puitteita:
Allekirjottanut ei pääse mihinkään siitä, että näyttämö ja verhot eivät sovi kuusijuhliin eikä mihinkään hengellisiin tilaisuuksiin, sillä ne tuovat sinne iltaman ja arkisen jokapäiväisyyden tunnun. (Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti No 51–52, 19.12.1924)
Joulujuhlan koristeellinen juhlavuus hopealankoihin ja kynttilöihin verhottuine kuusineen ja lavalla nähtyine sadunomaisine esiintymisvaatteineen edustivat monelle lapselle sellaista taianomaista unelmaa, jota oman vaatimattoman kodin tuvassa ei oikein osattu kuvitellakaan. Kuitenkin se mikä lapsille oli kaunista ja juhlavaa, koettiin konservatiivisemmissa piireissä liiallisena maallistumisen merkkinä ja arkisuutena, ei-toivottuna muutoksena.
Muistojen kuusijuhlat
Koulujen kuusijuhlat olivat sata vuotta sitten monelle kansakoululaiselle, lasten perheille ja opettajille tärkeä osa kouluvuotta. Kouluvuoden päätöstä odotettiin hartaasti ja siihen valmistauduttiin huolella. Moni pieni koululainen koki jännityksen hetkiä esiintyessään lumihiutaleeksi, enkeliksi tai tontuksi pukeutuneena koko koulun ja perheen edessä. Vaikka soveliaan kuusijuhlan toteutuksesta oltiinkin eri tahojen kesken erimielisiä, pidettiin kuusijuhlaa yleisesti arvokkaana asiana, joka toi iloa, valoa ja riemua vuoden pimeimpään aikaan. Lapsuuden kuusijuhlien tunnelma ja taianomaisena välkkyvät hopeanauhat saattoivat kantaa lämpiminä muistoina vuosikymmenien päähän.
Koulun kuusijuhla. Valokuvaamo Päijänne 1920–1939. Koulun kuusijuhla. Keski-Suomen museo. CC BY-ND 4.0. Finna, finna.fi
Kirjoittaja: Asta Sutinen.
Lähteet
Aikakausi- ja sanomalehdet:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, digi.kansalliskirjasto.fi Alakansakoulu 1926, 1928 Kansakoulu: Kansankasvatusta käsittelevä aikakauslehti 1929 Kristillinen kasvatus: Suomen kristillisen opettajaliiton äänenkannattaja 1927 Loviisan Sanomat 1921 Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti 1924 Rovaniemi 1929 Turunmaa 1929 Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi 1920
Kirjallisuus:
Elkelä, Kari: ”Joululehtien väriloistoa.” https://www.postimuseo.fi/joululehtien-variloistoa/ (luettu 1.12.2022) Joulu joutui. Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia. Toim. Juha Nirkko ja Urpo Vento. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1994.
Tutkin Suomen lottien ja sotainvalidien palkinto- ja virkistysmatkoja Kolmanteen valtakuntaan vuosina 1942—1944. Matkoista sovittiin Suomen puolustusvoimain ylilääkäri Eino Suolahden sekä SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin kesken, Himmlerin vieraillessa Suomessa elokuussa 1942. SS-järjestön ja Suomen puolustusvoimien lisäksi matkojen järjestämiseen osallistuivat Lotta Svärd -järjestö ja Sotainvalidien Veljesliitto. Sotainvalideja vieraili Saksassa Himmlerin ja Waffen-SS:n kutsusta jo vuonna 1942. Lotat osallistuivat matkoille tammikuusta 1943 alkaen. Vuosien 1943—1944 aikana matkoja järjestettiin viisi, ja kukin matka kesti noin kaksi kuukautta. Palkinto- ja virkistysmatkoilla Saksassa vieraili yhteensä 75 lottaa ja satoja suomalaisia sotainvalideja, joiden joukossa oli upseeristoa.
Väitöskirjassani tutkin lottien ja sotainvalidien teksteissä, kuten kirjeissä ja matkapäiväkirjoissa, ilmeneviä kokemuksia. Palkinto- ja virkistysmatkoille osallistuneiden suomalaisten kokemusten kautta etsin vastauksia siihen, mitä kyseiset matkat heille merkitsivät. Väitöskirjassani kysyn, miksi suomalaiset matkustivat Kolmanteen valtakuntaan ja miksi Kolmannen valtakunnan korkein sodanjohto kutsui suomalaisseurueita vieraakseen. Lottien ja sotainvalidien matkoja koskevien kokemusten kautta tutkin siis myös Suomen ja kansallissosialistisen Saksan välisiä suhteita vuosina 1942—1944.
Kuva: Suomen lotat ja sotainvalidit vierailemassa Berliinin olympiastadionilla viimeiseksi jääneellä palkinto- ja virkistysmatkalla kesällä 1944. Lottamuseon arkisto.
2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Toista maailman sotaa ja Kolmatta valtakuntaa on tutkittu paljon niin kansainvälisesti kuin Suomessa kansallisestikin. Toisen maailmansodan tutkiminen onkin osa sodan aiheuttamien kollektiivisten ja ylisukupolvisten traumojen käsittelyä. Suomen ja kansallissosialistisen Saksan yhteistyö jatkosodan aikana on kuitenkin ollut suomalaisessa historian tutkimuksessa pitkään arka ja vaiettukin aihealue, mutta viime vuosina maiden suhteita on alettu tutkia uusista, kriittisemmistä, näkökulmista. Näissä tutkimuksissa on tuotu kuuluviin myös naisten ääniä, jotka ovat aiemmin jääneet tutkimuskentällä hiljaisiksi. Tutkimukseni on siis osa menneisyytemme vaikeaksi koetun ja vaietun ajanjakson käsittelyä, jonka tarkoituksena on ymmärtää paremmin mennyttä ja siten myös itseämme ja nykypäivää.
3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Minulle ei ole koskaan ollut unelma-ammattia, mutta olen lapsesta pitäen ollut kiinnostunut historiasta. Viikonloppuisin muistankin odottaneeni lastenohjelmien sijaan innoissani Ylen esittämiä dokumentteja Egyptin historiasta. Kiinnostus menneeseen heräsi siis jo varhain. Ensikosketukseni kulttuurihistoriaan sain Lapin yliopistossa, jonne pääsin lukion jälkeen opiskelemaan matkailututkimusta. Sivuaine valintani oli helppo, sillä suuntasin suoraan kulttuurihistorian luennoille, jotka avasivat minulle aivan uuden näkökulman menneeseen ja sen tutkimiseen. Erityisen vahvan vaikutuksen minuun teki mikrohistoriallinen lähestymistapa, jonka keskiössä ovat tavalliset ihmiset ja heidän tarinansa. Mitä enemmän kulttuurihistorian oppiaineesta opin, sitä vahvemmin minulle tuli tunne, että halusin opiskella sitä pääaineenani, joten hain Turun yliopistoon.
4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria merkitsee minulle ennen kaikkea näkökulmien laajuutta ja menneisyyden moniäänisyyttä. Samalla oppiaine merkitsee minulle myös ymmärrystä ja sen hyväksymistä, ettemme voi nykyisyydestä käsin saada selville täyttä totuutta menneisyydestä.
5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Olen suuri salapoliisiromaanien ja dekkareiden kuluttuja. Onkin ollut huvittavaa huomata, kuinka etsiessäni ja analysoidessani lähdeaineistoa olo ollut useammin kuin oman elämänsä yksityisetsivällä yhdistellessäni aineistoissa mainittuja ihmisiä ja paikkoja toisiinsa. Enää puuttuu suurennuslasi, kerä punaista lankaa ja Tweed-hattu.
Tänään ensimmäisenä adventtina 27. marraskuuta ovat monet pihat ja parvekkeet loistaneet valoaan pimeyteen jo monta viikkoa. Ensimmäiset ihmiset ripustavat ulkovalosarjansa lokakuussa, samaan aikaan, kun kauppoihin ilmestyvät myyntiin ensimmäiset joulukoristeet. Toisten mielestä jouluvalot saa laittaa vasta ensimmäisenä adventtina, jos silloinkaan. Jotkut puolustelevat, etteivät ne ole jouluvalot, vaan ulkovalot, ja niiden tarkoituksena on tuoda piristystä ja kauneutta myöhäissyksyn synkkyyteen. Valojen ripustusajankohdan lisäksi ihmiset ovat olleet eri mieltä siitä, millaiset valot saavat olla ja kuinka paljon niitä saa olla. Yksinkertainen ja hillitty valkoinen valosarja lienee yleisesti hyväksytty, mutta kaikissa sateenkaaren väreissä loistavat valoköynnökset, vilkkuvat ”sirkusvalot” ja valtavan kokoiset valoporot herättävät monissa vahvoja tunteita. Marraskuussa tai ihan viimeistään ensimmäisenä adventtina sytytetään päälle jouluvalot kauppakeskuksissa, joulukaduilla ja suurten ulkojoulukuusien oksilla. Tunnelmallista, kaupallista, kaunista vai mautonta? Miten ennen oli? Milloin sähkövalosarjat tulivat käyttöön ja ovatko ne aina jakaneet mielipiteitä? Tarkastellaanpa näitä kysymyksiä suomalaisten sanoma- ja aikakauslehtien kautta.
Valoja kerrostalon ikkunassa. Valokuvaaja: Anne Pietarinen, 2020. Helsingin kaupunginmuseo.
Yhdysvaltain kansalliskirjasto tietää kertoa, että hehkulampun keksijä Thomas Edison päätti tehdä sähkölampuista ketjun vuonna 1880 ja ripusti sen laboratorionsa ulkopuolelle. Hänen ystävänsä ja työtoverinsa Edward H. Johnsonin kerrotaan olleen ensimmäinen, joka keksi ripustaa lamppusarjan joulukuuseen vuonna 1882. Tässä tiedossa on kuitenkin pieni ristiriita, koska kuusenvalot mainittiin suomalaislehdistössä ensimmäisen kerran jo tammikuussa 1882. Pari riviä pitkä uutinen kertoi, että Pariisin sähkönäyttelyssä oli ollut esillä sähkölampuin koristeltu joulukuusi. Koska suomalaislehdet eivät taustoittaneet asiaa paremmin, oli etsittävä lisätietoa muiden maiden lehdistä ja ruotsalaislehti Dagens Nyheteristä löytyikin joulukuulta 1881 aiheesta pari lehtijuttua. Niiden mukaan loppuvuonna 1881 Pariisissa pidetyssä kansainvälisessä sähkönäyttelyssä esiteltiin Ruotsin osastolla ”maailman ensimmäinen sähköinen joulukuusi”; sen oksille oli ripustettu hehkumaan kolmekymmentä Edisonin lamppua ja virtaa niihin tuotti ruotsalainen sähkögeneraattori. Lehtijutun mukaan lamput tekivät erinomaisen vaikutuksen kuusen tummanvihreisiin oksiin, ja koska yleisö oli niin valtaisa ja haltioissaan ilmestyksestä, näyttelyn järjestäjät joutuivat hankkimaan paikalle poliiseja ja vartijoita. Oli sähkölampuilla varustetun joulukuusen idean takana kuka tahansa, se keksittiin viimeistään 1881 ja keksinnössä hyödynnettiin Edisonin hehkulamppuja.
Suomessa tällainen ilmestys nähtiin sanomalehtiaineiston mukaan jo ainakin 1894, kun Vaasassa oli vapaapalokunnan joulujuhlassa esillä ”uljas joulukuusi sähkövalossa”. Joululta 1899 oli mainintoja sekä ulko- että sisäjoulukuusista. Viipurissa monituhatpäinen joukko ihaili kuusta, jossa paloivat sekä sähkövalot että kynttilät. Kotkan kirkon kuuseen oli hankittu paitsi sähkövalot myös sähköllä toimivat koristeet. (Mitä nämä jälkimmäiset olivat, sitä ei selostettu.) Kesken jouluaaton jumalanpalveluksen tapahtui kuitenkin ”odottamaton pimeys”, kun sähkövika sammutti valot. Onneksi vika saatiin korjattua pikaisesti ja juhlaa päästiin jatkamaan hienossa valaistuksessa. Muutama vuosi myöhemmin samanlainen sähkökatkos nähtiin myös jyväskyläläisessä joulukirkossa, jossa kuusen lamput ”sähähtivät punaisiksi, leimahtivat ja sammuivat”. Pilkkopimeässä kirkossa vallitsi hetken aikaa syvä hiljaisuus, mutta sitten lähdettiin etsimään kynttilöitä varastoista ja läheisestä tukkukaupasta. Loppuosa jumalanpalveluksesta suoritettiin hämärässä, mutta tunnelmallisessa valossa.
Vaikka sähkövaloista pidettiin niiden kirkkauden ja paloturvallisuuden vuoksi, monien mielestä ne eivät herättäneet tunteita tai luoneet lapsuudesta tuttua joulun tunnelmaa, ne olivat kylmiä ja elottomia.
Kaupungissa on saanut ärsytykseen saakka jo kaiken syksyä katsella voimakkaita sähkövaloja, neonputkia, jouluksi tehtyjä köynnösvaloja, ”sähkövalokuusia” ja muuta ylenpalttista kirkkautta. Miten hyvältä tuntuikaan vain kynttilöiden loiste. (Terveisiä maalta. Aamulehti 10.1.1937, 18.)
1900-luvun alkuvuosilta oli muutamia uutisia suurimpien kaupunkien sähkölampuilla varustetuista ulkojoulukuusista ja mainoksia joulukuusien sähkövaloista asennuksineen, mutta aineiston perusteella kuusenvalot lähtivät yleistymään vasta 1930-luvulta lähtien.
Sähköerikoisliike mainostaa sähkövaloja joulukuusiin. Uusi Suometar 17.12.1904, 8.Mainos joulukuusien sähkövalojen asentamisesta. Savotar 18.12.1909, 4.Sähkövalokuusi juhlien vetonaulana. Turun Sanomat 23.12.1919, 8.
Ainakin 1930-luvun alussa oli tapana, että valot sytytettiin kuuseen vasta jouluaattona. Kotiseuturakkaus pilkahti monissa kirjoituksissa, esimerkiksi Turun Sanomien pakinassa vuonna 1933, jossa Tuomiokirkon kuusta kehuttiin aidoksi ja ainutlaatuiseksi. Helsingin joulukuusi oli kuulemma pienempi ja se hukkui mainosvalojen sekaan liian harvoine lamppuineen.
Turun tuomiokirkon joulukuusi. Turun Sanomien valokuvaaja 1937. Turun museokeskus. Public Domain.Niin sanottu kulkurinkuusi Forssan keskustassa. Valokuvaaja Esko Aaltonen, 1931. Forssan museo. CC BY-NC-ND 4.0.
Joulukatuperinteen katsotaan aloittaneen Helsingin Kluuvikatu vuonna 1930 ja suurimmat kaupungit seurasivat pian perässä. Sota-aika ulkovalaistuskieltoineen toi poikkeuksen perinteeseen: minkäänlaista valaistusta kuten kynttilöitä haudoilla tai sähkölamppuja joulukuusissa ja kylänraitilla ei saanut käyttää pimeän aikaan. 1940-luvun lopulla joulukatuja alkoi löytyä myös pienemmiltä paikkakunnilta. Tammisaaressa iloittiin kahdesta sähkökynttilöillä varustetusta joulukuusesta sekä joulukadun värikkäästä valokatoksesta, jonka kadun ylle ripustetut havuköynnökset ja ”iloisina loistavat runsaat värilamput” saivat aikaan. Hausjärven Oitin kylän joulukatu on myös koristeltu havuköynnöksin ja värilampuin. ”[J]oulukuusikin on nähtävissä, tosin ”sateen sattuessa” se on täytynyt sijoittaa katon alle”, sanomalehtitekstissä kerrottiin. 1950-luvulle tultaessa suurissa kaupungeissa saattoi olla jo useita eri joulukatuja. Esimerkiksi Helsingissä koristeltiin vuonna 1950 Aleksanterinkatu, Iso Roobertinkatu, Fredrikinkatu, Fabianinkatu ja Keskuskatu. Näistä Aleksanterinkatu oli se kuuluisin ja tärkein joulukatu.
Aleksanterinkadun jouluvalot. Kuvaaja: Asser Kantola, 1959. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.Kirkkokadun ja Saaristokadun risteys Oulussa 1951. JOKA Journalistinen kuva-arkisto. Museovirasto. CC BY 4.0.Kouvolan Kauppalankatua jouluvaloissa 1960. Valokuvaaja: Vilhelm Albin Aaltonen. Kouvolan kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Eräs lehtikirjoittaja kuvaili vuonna 1970 Tampereen joulukatua ”kristallikruunuksi” verrattuna Helsingin Aleksanterinkatuun, joka oli kuin ”savusaunan lyhty”. Näky oli huikaisevan kaunis, mutta tyylikäs, johtuen valojen yksivärisyydestä.
Ei ole tyydytty yhteen kadunpätkään niin kuin muualla, vaan jouluvalaistus on leväytetty monille kaduille ja laidasta laitaan, pitkin ja poikin. Ja millainen valaistus, ah ja oi. Sitä tuntee olevansa kuin pikku Liisa ihmemaassa: Ollaanko tässä Suomessa ollenkaan? Katujen ylle on loihdittu valopisteiden muodostamia valtavia asetelmia, kukkakoreja, runsaudensarvia, eläintarhoja, satuolentoja ei kaikkia ennätä erottuakaan, mutta vaikutelma on loistelias, hämmästyttävä, kaunis. Valot ovat yksiväriset, valkoiset, joitakin harvoja punareunaisia tulppaaneja lukuunottamatta. Niinpä vaikutelma on erittäin hienostunut: romanttinen kukkakori täällä on tummaa yötaivasta vasten kuin siro Brysselin pitsi ripustettuna kadun yli kattojen tasalle: tuolla laukkaavat suuret tuliset ratsut korkealla kadunpinnasta suorassa rivistössä.
(Tästä puhutaan. Uusi Suomi 14.12.1970, 4.)
Nykyaikainen jouluvalaistus ei aiheuttanut ainoastaan ihastuneita huokauksia, vaan siihen kohdistui myös kritiikkiä erityisesti 1970-luvun energiakriisin aikana. Vuonna 1973 nimimerkki ”Parempi varoa kuin katua” varoitti jouluvalaistuksesta Ilta-Sanomien yleisönosastolla:
”Mutta se onkin toinen asia se jouluvalaistus. Onhan sitä nähty ennenkin ostaa joululahjat pimeemmässäkin. Nykyajan kaupat ja suurmyymälät ovat niin valaistu, että kyllä pitäis nähdä ostoksensa tehdä. Tämmöisenä energian pula-aikana ei tule kysymykseenkään sellaiset valot. Tärkeempi on vanhuksille ja lapsille edes jonkinlainen lämpö kotiin. Onkos suomalainen niin lyhytnäköinen ettei voi tehdä mitään ajoissa ennenkuin sitten vasta kun on liian myöhäistä.”
(Lukijan ääni. Valo ei lämmitä. Ilta-Sanomat 1.12.1973, 3.)
Monet puolustivat joulukatujen, kauppakeskusten ja ulkojoulukuusien värikkäitä valoja tunnelman luojana ja vakiintuneena perinteenä, eivätkä olleet valmiita luopumaan niistä. Ratkaisuna energiapulaan ehdotettiin sen sijaan valojen käyttöajan kaventamista.
Annetaan valojen vain palaa. Valoa kansalle, kyllä se siihen uhrattujen rahojen arvoista on – olipa aikoja, jolloin ei missään ollut sähkövaloja ja silloin oli pimeätä.
* * *
Siitä on paljon keskusteltu ja minä olen sillä kannalla, että tuhlausta se on. Eivät nämä valot niin ihmeelliset Tampereelle ole, voitaisiin keksiä jotain muuta jo vaihteeksi tilalle.
Läpi vuosikymmenten esitettiin edelleen kritiikkiä myös siitä, ettei kirkas ja räikeä sähkövalo ollut tunnelmallista eikä aitoa verrattuna elävän kynttilän liekkiin, joka toi mieleen entisajan joulut. Toisaalta jouluvaloista oli suurta kaupallista hyötyä, joka laskettiin kauppakeskusten ja keskustakatujen jouluvalaistuksen ansioksi.
1970-luvulla ulkovalosarjat olivat vielä suhteellisen harvinaisia ja kotitalouksissa käytettiin lähinnä vain sisätiloihin suunniteltuja sähkökynttiläsarjoja ja -kynttelikköjä. Tästä kertoo esimerkiksi se, ettei kotitalouksien ulkovalosarjoista ollut juurikaan mainintoja lehdistöaineistoissa, eikä niitä myöskään mainittu suomalaisia joulutapoja hyvin perusteellisesti kartoittavassa, vuonna 1977 valmistuneessa Kaisu Jaakkolan kansatieteen alan väitöskirjassa. Jouluvalosarjojen mainokset yleistyivät vasta 1980-luvulla ja esimerkiksi vuonna 1982 myytiin sisätiloihin tarkoitettua 39 markan valosarjaa, jossa oli 20 värillistä ”pienoiskynttilää”, jotka voitiin asettaa vilkkuviksi. Nykyrahan arvoksi muunnettuna se olisi maksanut noin 17 euroa. Neljänkymmenen lampun ja 17,5 metrin pituinen ulkovalosarja oli sen sijaan jo arvokkaampi, 169 markkaa eli nykyrahassa noin 72 euroa. Lehdissä opastettiin kuluttajia valosarjojen eroista ja turvallisesta käytöstä: ulkona piti käyttää vain ulkotiloihin suunniteltuja valoja, muuntajan piti olla kuivassa paikassa eikä saanut ottaa virtaa sisätiloista jatkojohdon avulla. Koska yhden lampun palaminen aiheutti koko sarjan pimenemisen, ihmisiä kehotettiin tarkastamaan valot ennen käyttöä ja hankkimaan varalamppuja. Muistutettiin myös siitä, että lapsia ei saanut päästää näpräämään sähkölamppuja.
Joulukuusen sähkökynttilät. Valmistaja Philips, 1970–79. Nurmijärven museo. CC BY-NC-ND 4.0.
1980-luvun lopussa kirjoitettiin, että ulkovalosarjat alkoivat olla jo varsin yleisiä omakotitalojen pihoissa. Tähän on varmasti vaikuttanut valosarjojen halpeneminen, esimerkiksi vuonna 1991 ulkovalosarja maksoi keskimäärin enää 70 markkaa, joka vastaa nykyrahan arvossa 18 euroa. 1990-luvulla lehdissä alkoikin kuulua nykyisen kaltaista kritiikkiä valojen malleista, määrästä sekä niiden ripustusajankohdan aikaisuudesta ja pois ottamisen myöhäisyydestä.
Mielestäni räikeät värivalot eivät kuulu jouluun ulkovalaistuksessakaan. Viikkokausia räikkyen ne suorastaan ärsyttävät silmää. Jouluun kuuluu kynttilänliekkiä muistuttava lämmin valo, joka valaisee talviyön pimeyttä. Sirkusvalot sopivat muihin tilanteisiin, eivät jouluun. (Lukijoilta-palstalla nimimerkiltä Mummo: Tyylikkyyttä jouluvaloihin. Länsi-Savo 23.12.1997, 2.)
* * *
Ne jouluvalot pois ikkunasta ja heti. Tuskin ketään kiinnostaa enää häikäistyä varsinkaan niiden inhottavien välkkyvärivalojen loisteessa. Tai jos kiinnostaa, niin siirrä ihmeessä valosi sisätiloihin valaisemaan kämppäsi pimeimpiä nurkkia ja välkyttele siellä sitten, ihan omassa rauhassa. Mutta älä kiltti häiritse viatonta ohikulkijaa. Jos ne torin jouluvalot kiusaavat sinua, niin älä sinä kiusaa lähimmäistäsi samalla värikartalla. Mittakaava voi olla vähän eri, mutta ärsyyntymiskynnys alenee jatkuvasti. Sitäpaitsi, joulu meni jo. Loppiainen kolkuttelee. Siispä määrätäänkin siirtymäaika ensin tiistaihin (siis loppiaiseen) asti niiden valojen pois ottamista varten. Että jokainen niin kun ehtii valmistautua siihen henkisesti. Ei satu niin paljoa. (Nuoret. Länsi-Savo 2.1.1998, 6.)
Toisen tyyppisiäkin mielipiteitä esitettiin.
Suorastaan ylistystä lähetän niille, jotka jo näin aikaisin ripustavat valosarjat pihapuihin ja pensaisiin tai polttavat sähkökynttelikköjä ikkunalaudoillaan. Eikä sekään haittaa, että jouluvalot sytytetään katujen yläpuolelle ja liikkeiden liepeille viikkoja ennen joulua. Enemmän ne vilkuttavat hyvää mieltä kuin pilaavat joulutunnelmaa.
(Maija Yrjölä: Onneksi on sentään valoja. Länsi-Savo 25.11.1990, 10.)
* * *
Jos, hyvät ihmiset, ehditte korjata jouluvalonne jo pois, pankaa ne takaisin loistamaan. Ne niin lohduttavat ja ilahduttavat (sähkölaitosten ja lamppujen maahantuojien lisäksi) pientä ohikulkijaa. Antakaa palaa.
(Valoa kansalle. Suomen Kuvalehti 11.1.1991, 66.)
Yhden henkilön pääkaupunkiseudulla marraskuussa 2022 suorittaman pienimuotoisen havainnoinnin mukaan pihojen, parvekkeiden ja ikkunoiden räikeimmät valokarnevaalit tuntuvat olevan passé, mutta lamput eivät kuitenkaan osoita hiipumisen merkkejä. Saamme siis jatkossakin ihastella ja vihastella kaikkea niihin liittyvää!
”Ihmiset järjestävät itseänsä ja maailmaansa tilallisesti. Tilallinen rakentuminen tai rakentaminen määrittelee sekä ihmisten välisiä suhteita että ihmisten ja heidän ympäristönsä välisiä suhteita. Maailmassa olemisemme tapa on sellainen, että kaikki ihmisten tai asioiden kohtaaminen tapahtuu jossain tilassa tai paikassa.”
– Riitta Laitinen, Johdanto tilan kokemisen kulttuurihistoriaan (2004)
Kirjoitussarjassamme olemme katsoneet erilaisia kulttuurihistorian tiloja niin fyysisinä, kuviteltuina kuin etäyhteyksin muotoutuneina. Ajatus tilasta on ollut vahvasti läsnä humanistisessa tutkimuksessa menneinä vuosikymmeninä ns. tilallisen käänteen myötä. Tila ei ole vain fyysinen, vaan myös mentaalinen ja sosiaalinen, monin tavoin koettu. Tiloihin liittyviä kokemuksia olemme saaneet lukea runsaasti kirjoitussarjamme osissa. Tiloihin liittyy niin henkilökohtaisia muistoja kuin laajempia kulttuurisia tulkintoja. Kulttuurihistorian tilojen merkityksellisyys on rakentunut kulttuurihistorian yhteisön yksilöllisistä ja yhteisistä tavoista käyttää ja kokea tiloja.
Luostarin välikatu
Kirjoitussarjamme olisi periaatteessa voinut olla teemaltaan myös ”Kulttuurihistorian paikkoja”. Tila muuttuu paikaksi, kun se koetaan tietyksi ja tunnetuksi. Paikka on osa tilaa, tai siitä / siinä muotoutunut. Niinpä esim. vanhat kasarmialueet tai Rovaniemen kulttuurihistorian tilat voisivat olla myös paikkoja, koettuja ja merkityksellistettyjä tiloja. Mutta kenties siinä missä paikka lähtökohtaisesti tuntuu fyysisemmin ymmärrettävältä, tilaan voivat kuulua myös ne etäyhteyksin luomat rajattomat – ja tilattomat – tilat, joissa kulttuurihistoria on toiminut.
Tiloihin liittyvät myös usein rajat, jotka konkretisoivat tiloja. Kuten tilat, myös rajat voivat olla fyysisten lisäksi myös mentaalisia ja sosiaalisia, kulttuurisia ja historiallisia. Niihin voi liittyä kiivastakin vastakkainasettelua ja kiistanalaisuutta.
Muutamia tutkimuksia
Kulttuurihistorian oppiaineessa on pitkään toiminut tilallisuuteen, materiaalisuuteen ja ympäristöön liittyvistä kysymyksistä kiinnostunut tutkimusryhmä. Vuonna 2004 tutkimusryhmän yhteistyönä julkaistiin artikkelikokoelma Tilan kokemisen kulttuurihistoriaa (Cultural History – Kulttuurihistoria 4, 2004), jonka toimitti tilan ja ympäristön kulttuurihistoriaan perehtynyt Riitta Laitinen. Teoksen artikkeleissa tilaa käsitellään esiintymisen tilojen, muutoksen sekä ihmisen ympäristöstään tuottamien tekstien ja kuvien näkökulmista. Teoksen johdannossa Laitinen pohtii lyhyesti myös tilan ja paikan käsitteitä.
Riitta Laitisen tilallisuuteen liittyviä tutkimuksia mainittiin jo Turkua käsittelevän tekstin yhteydessä. Laitinen avasi tutkimuksissaan erityisesti uuden ajan alun Turun urbaania kaupunkiyhteisöä tilan, materiaalisuuden ja järjestyksen kautta. Esimerkiksi teoksessaan Order, Materiality and Urban Space in the Early Modern Kingdom of Sweden (2017) Laitinen avaa 1600-luvun Turun kaupunkiympäristön järjestystä ja materiaalisuutta. Hän kysyy, miten yhteisö järjesti elinympäristöään ja kuinka kaupunkiyhteisö järjestäytyi suhteessa kaupunkitilaan, millä tavoin tilalliset käytänteet vaikuttivat turkulaisten arkipäivässä ja miten kotien tilat suhteutuivat tilallisiin käytänteisiin. Laitinen tuo tutkimuksissaan esiin esim. kaupungin rajojen ulkopuolelle karkotetut lainrikkojat: 1600-luvun yhteisöstä karkottaminen oli ankara rangaistus, jota monet karkotetut myös vastustivat pyrkimällä takaisin rajojen sisäpuolelle.
Ajankohtaisen yhteiskunnallisen keskustelun historiallistamisen sekä paikan käsitteen moninaisuuden pohdintaan osallistui väitöskirjassaan Heta Lähdesmäki, jonka tutkimus Susien paikat keskittyi sekä susien fyysisiin paikkoihin että sijainteihin liittyviin kommentteihin ja mielikuviin. Lähdesmäen tutkimuksessa esiin nousevat myös rajat ja niihin liittyvät rajanvedot.
Tilallisuuden ajatusta oli mukana myös Bolivia Erazon väitöskirjatutkimuksessa How sound cinema arrived in Ecuador. Erazo käytti tilatutkimuksen klassikon, Henri LefebvrenThe Production of Spaces -teoksessa esitettyä kolmijakoa eletystä, käsitetystä ja havaitusta tilasta. Erazo analysoi lehdistön luomaa tilaa keskustelusta, joka liittyi äänielokuvan tuloon Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon. Lehdistöaineistoa hyödynsi väitöskirjatutkimuksessaan myös Heidi Hakkarainen, joka tutki wieniläisiä pilalehtiä analysoimalla, miten huumorin avulla käsiteltiin kaupunkitilan muutosta ja modernisaatiota 1800-luvun lopulla. Lehdistöaineisto toimii itsessään tilana keskustelulle, mutta myös alustana tuoda esiin kokemuksia, näkemyksiä ja tulkintoja tiloista, esimerkiksi kaupunkiympäristöistä ja -kulttuureista.
Ajatusleikki tilallisuudesta
Tilallisuuden läsnäoloa kulttuurihistoriallisessa tutkimuksessa on vaikea välttää silloinkin, kun tutkimuksen kohteena eivät varsinaisesti tilalliset kysymykset ole. Teen pienen ajatusleikin itselleni tutusta tutkimuskohteesta, Sherlock Holmesista. Holmes-tarinoissa, kuten usein dekkareissa, on tilalla, paikalla, sijainnilla merkitys juonen kannalta, ja joskus paikan voi katsoa olevan yksi henkilö tarinassa – hyvänä esimerkkinä toimii Baskervillen koira -tarinan synkkä, sumuinen nummi Dartmoorissa. Joskus tila on myös keskeinen osa henkilöä, kuten Holmesin kohdalla on: ”He loved to lie in the very center of five millions of people, with his filaments stretching out and running through them, responsive to every little rumour or suspicion of unsolved crime.” Etsivän identiteettiä rakennetaan suhteessa vilkkaaseen kaupunkiin ja sen yhteisöön.
Holmesin herrasmiesidentiteettiä voidaan puolestaan tarkastella suhteessa hänen ja Watsonin jakamaan asuntoon osoitteessa 221B Baker Street. Viktoriaanisen herrasmiehen kolme tilaa – työ, koti ja klubi – tiivistyvät Holmesille tähän yhteen asuntoon, sen eri nurkkiin. Toki Holmesin työ vie hänet asuntonsa ulkopuolelle usein, mutta hänen elämänsä keskeisimmät tapahtumat sijoittuvat lähes poikkeuksetta Baker Streetille. Vertailun omaisesti Holmesin vanhemmalla veljellä Mycroftilla on näille kolmelle herrasmiehen komponentille kolme erillistä tilaa: työ Whitehallissa, asunto Pall Mall -kadulla, ja The Diogenes Club -klubi Westminsterissa. Mycroft ei kuitenkaan Sherlockin tavoin poikkea juuri koskaan kolmen tilan piirinsä ulkopuolelle, vaan hänen elämänsä rajoittuu niiden luomien rajojen sisäpuolelle.
St. Bart’sin sairaala toimi erään länsimaisen kulttuurin tunnetuimman ystävyyden alkupisteenä, kun Holmes ja Watson tapasivat sairaalan laboratoriossa ensimmäisen kerran. Vuonna 2012 sairaalatila sai uusia merkityksiä Holmes-kontekstissa, kun se toimi Holmesin ”kuoleman” paikkana BBC:n Sherlock-sarjan jaksossa The Reichenbach Fall.
Tilojen merkitys suhteessa Holmesin hahmoon on myös historiallinen ilmiö, sillä myöhemmät tulkinnat etsivän seikkailuista elokuvan ja television puolella avaavat uudenlaisia ajallisia ja kulttuurisia merkityksiä Holmesin identiteetille. 1980-luvun televisiosarjassa Holmes ja Watson seikkailevat autenttisuuteen pyrkivässä, lähes idyllisessä viktoriaanisessa lavastuksessa tavalla, joka oli paljon käytössä brittiläisessä elokuva- ja tv-tuotannossa 80-90-luvuilla (Sherlock Holmes -sarjat, 1984-1994). 2000-luvulla viktoriaaninen Lontoo on muuttunut valkokankaalla steampunk-henkiseksi, vahvan teollistuneeksi kaupungiksi, jossa Holmes on muuttunut aiempaa fyysisemmäksi Hollywood-toimintasankariksi (Sherlock Holmes, 2009). 2010-luvun tulkinnassa älyteknologia murtautuu tilojen läpi – rajat häilyvät ja rikkoutuvat, kun erilaiset tilat yhdistyvät verkkoyhteyden kautta. Sosiaalisen median hyödyntäminen rikkoo myös neljännen seinän rajat ja tuo fiktiivisen maailman osaksi todellisuutta esim. viraalikampanjoiden kautta. (Sherlock, 2010-2017). Tilojen käyttö ja merkitys muuttuvat ajassa suhteutuen eri aikojen tuotantokulttuureihin sekä ympäröivän yhteiskunnan trendeihin.
Teksti ja kuvat: Elina Karvo, seuran sihteeri
Kirjallisuutta:
Erazo, Bolivia: How sound cinema arrived in Ecuador. Case Study of Quito in the Late 1920s and Early 1930s. Annales Universitatis Turkuensis. Turku, 2018.
Hakkarainen, Heidi: Comical Modernity: Witzblätter, Popular Humour and the Transformation of City Space in Late Nineteenth-Century Vienna. 2017.
Laitinen, Riitta (toim.): Tilan kokemisen kulttuurihistoriaa. Cultural History – Kulttuurihistoria 4. K&h-kustannus, 2004.
Laitinen, Riitta: Materiaalinen kaupunki. Kodin tilat ja kaupunkiyhteisö 1600-luvun Turussa. Historiallinen aikakauskirja 2/2019, s. 137-145.
Laitinen, Riitta: Order, materiality and urban space in the early modern kingdom of Sweden. Amsterdam University Press, 2017.
Laitinen, Riitta: Rajoja ja avoimuutta 1600-luvun kodeissa. Historiallinen aikakauskirja 1/2014, s. 20-31.
Laitinen, Riitta: Banishment, Urban Community and Judicial Practice: Thieves in Mid-17th-Century Turku. Scandinavian Journal of History 38, no. 5, 2013. s. 549–567.
Lähdesmäki, Heta: Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 127. Jyväskylä 2020.
Kulttuurihistorian seura 