Pohjoista kulttuurihistoriaa 25 vuotta

Samaan aikaan kun Turun kulttuurihistoria viettää 50-vuotisjuhlia, on Lapin kulttuurihistorialla takanaan 25-vuotinen taival. Kulttuurihistorian opintojen suorittaminen alkoi Lapin yliopistossa vuonna 1996 avoimen yliopiston kautta, mutta jo seuraavana vuonna opetus jatkui itsenäisenä oppiaineena. Vuosien varrella oppiaineen fokuksessa on ollut pohjoinen kulttuurihistoria monissa muodoissaan, ja tutkimuksen keskiössä ovat olleet mm. henkinen ja materiaalinen jälleenrakennus, taiteen tutkimuksen suhde kulttuurihistoriaan sekä pohjoisen yksilöt ja yhteisöt. Lapin ja Turun kulttuurihistorian oppiaineet ovat tehneet tiivistä yhteistyötä vuosien varrella ja keskustelu kulttuurihistorian luonteesta ja merkityksestä on monipuolistunut kahden oppiaineen tutkimuksellisten alueiden myötä.

Pohjoista kulttuurihistoriaa juhlistettiin Rovaniemellä toukokuisena keskiviikkona. Otsikolla Pohjoisen kulttuurihistorian aarteet ja unelmat kulkenut päivä käsitti iltapäiväseminaarin Lapin yliopistolla sekä iltaosuuden Kulttuuritalo Korundissa.

Professori emerita Marja Tuominen esitteli tuoreen dosentin Maarit Leskelä-Kärjen. Kuva: Elina Karvo

Iltapäivä käynnistyi professori, dosentti Maarit Leskelä-Kärjen luennolla ”Kuka omistaa elämän? Elämänkerronta, etiikka ja kulttuurihistoriallinen tutkimus”. Leskelä-Kärki nimitettiin tammikuussa Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dosentiksi alalta kulttuurihistoria, erityisesti elämänkerronnan tutkimus (lue lisää Maaritin dosenttiesittelystä aiemmin tänä vuonna). Luennollaan Leskelä-Kärki avasi alkuun omaa suhdettaan Lapin kulttuurihistoriaan ja sen merkitystä hänen omalla tutkijanurallaan. Hän avasi tarkkaavaiselle yleisölle elämänkerronnan tutkimuksen monipuolista historiaa ja aineistoja. Esimerkkeinä elämänkerronnan tutkimuksen haasteista ja etiikasta Leskelä-Kärki käytti rakastettua ja hyvin tunnettua kirjailija ja taiteilija Tove Janssonia sekä unohduksiin jäänyttä kirjailija, runoilija ja toimittaja Aarni Koutaa. Heidän kauttaan Leskelä-Kärki avasi kysymyksiä elämäkerrallisesta omistamisesta, totuudellisuudesta, vallasta ja reflektiosta. Luento herätti kuulijoissa monenlaisia ajatuksia ja aiheesta syntyi vilkasta keskustelua.

Juhlayleisöä Lapin yliopiston Eelin salissa
Kuva: Elina Karvo

Iltapäiväseminaarin toisessa osiossa kuultiin lyhyitä puheenvuoroja pohjoisesta kulttuurihistoriasta. Kutsutut puhujat esittivät omia näkemyksiään, pohdintojaan ja visioita siitä, mitä pohjoinen kulttuurihistoria on ja mitä se voisi olla tulevaisuudessa. Professori emerita Marja Tuominen muisteli pohjoisen kulttuurihistorian alkuvaiheita ja etenkin prosessia, jonka tuloksena oli kaksiosainen julkaisu Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit. Tuominen viittasi myös professori emeritus Kari Immosen ajatukseen, kuinka kulttuurihistoriassa pieni ja arkinen kohtaa suuren ja merkittävän. Pohjoisen kulttuurihistorian näkökulmasta Tuominen muunti ajatusta muotoon ”pieni ja arktinen kohtaa suuren ja merkittävän”.

Kulttuurihistorioitsija, tietokirjailija ja sanataiteilija Pälvi Rantala luki yleisölle kolme tekstiään, joissa hän kuvasi omaa suhdettaan pohjoiseen. Allekirjoittanut, jolla on vielä tutustumassa pohjoisen kulttuurihistorian monipuolisuuteen, pohti keskeisten tutkimusaiheiden – kuten henkinen jälleenrakennus ja periferia-keskustelu – siirtämistä lähemmäs näitä päiviä; miten esimerkiksi pohjoinen kulttuurihistoria voisi tarttua 90-luvun laman jälkeiseen henkiseen jälleenrakennukseen. Väitöskirjatutkija Marko Niemelä tutkii väitöskirjassaan Rovaniemen markkinoiden äänimaisemaa ja kertoi kaiken tekemisensä takana olevan musiikin. Hän esittikin pohjoiselle kulttuurihistorialle visioksi lappilaisen musiikin historian tutkimista.

Pohjoisen kulttuurihistorian dosentti, saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola muisteli omaa dosenttiaikaansa Lapin kulttuurihistoriassa, ja sitä monipuolista ja käytännönläheistä yhteistyötä, jota on pohjoisen kulttuurihistorian kanssa saanut vuosien varrella tehdä. Lehtola viittasi myös Tuomisen esiin nostamiin Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit -projektin julkaisuihin ja lainasi sieltä ajatusta, kuinka ”arktinen tutkimus voi olla ja sen pitää olla myös arkista tutkimusta”. Puheenvuorojen päätteeksi väitöskirjatutkija Virpi Vainio tiivisti pohjoisen kulttuurihistorian ajatuksia oman tutkimusaiheensa, unohdettujen lappilaisten naiskirjailijoiden kautta. Vainio nosti esiin, kuinka pohjoinen kulttuurihistoria on näkyväksi tekemisen historiaa, purkaa ajatusta marginaalista, näyttää pohjoisia ”ikkunoita menneisyyteen”, uskaltaa sanoa ääneen, ja terästää sekä valtakunnallista että paikallista muistia.

Innostavan iltapäivän jälkeen siirryttiin illaksi vielä rennon juhlistamisen merkeissä Kulttuuritalo Korundiin. Hyvän ruuan ja keskustelun lomassa kuultiin onnitteluja oppiaineelle, seuran tervehdys sekä musiikkiesitys. Juhlaväen kesken kävi vilkas keskustelu niin iltapäivällä kuullusta kuin muista pohjoisen kulttuurihistorian monipuolisista teemoista.

Pälvi Rantala, Marko Niemelä ja Kimi Kärki tarjosivat illan alkuun musiikkia. Kuva: Elina Karvo

Lapin kulttuurihistoria jatkaa juhlavuottaan myös syksyllä, jolloin vuorossa on niin luentosarjaa kuin taidenäyttelyä.

Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri ja toimii kesällä ja alkusyksystä Lapin kulttuurihistorian määräaikaisena yliopisto-opettajana.

Hyvää saamelaisten kansallispäivää kaikille – buori Sámi álbmotbeaivvi buohkaide!

Saamelaisten kansallispäivä päätettiin vuoden 1992 saamelaiskonferenssissa. Juhlapäivän taustalta löytyy Trondheimissa 6.2. vuonna 1917 järjestetty saamelaisten ensimmäinen yhteispohjoismainen kokous, jonka kutsui koolle ruotsinsaamelainen Elsa Laula Renberg (1877-1931). Saamelaisille päivä on liputuspäivä, mutta esimerkiksi Suomessa liputusta vain suositellaan, eikä kaunista lippua siten ihailla vielä kovinkaan laajalti Saamenmaan ulkopuolella. Oma kotikaupunkini Turku aloitti liputuksen vuonna 2020. Voin kertoa liikuttuneeni suuresti, kun vuosien kampanjoinnin jälkeen viimeinkin lippumme Turun silloilla näin. Erityisesti Saamen väreissä valaistu Kirjastosilta sykähdytti.

Vuonna 1917 järjestetyn saamelaisten ensimmäisen yhteispohjoismaisen kokouksen osanottajat. Elsa Laula Renberg edessä. Saemien Sijtes fotoarkiv. Wikimedia Commons.

Olen asunut poissa Saamenmaalta kohta 16 vuotta. Tänne muuttaessani en ajatellut ryhtyväni tutkimaan saamelaishistoriaa, enkä kyllä muutakaan saamelaisuuteen liittyvää. Vuosien kuluessa tilanne muuttui. Etelä-Suomessa asuessa jouduin selkeämmin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että suurin osa suomalaisista ei tiedä saamelaisista mitään. Toisteltuani useamman vuoden perustietoa kaikille kysyjille päätin selvittää, mistä tilanne johtuu. Halusin samalla osaltani myös korjata tietovajetta.

Tärkein selitys tiedon puutteeseen on saamelaisten puuttuminen opetussuunnitelmista. Tietoa ei välttämättä ole lainkaan tarjolla muutamaa vanhanaikaista ja stereotyyppistä mainintaa lukuun ottamatta. Tästä seurauksena on se, etteivät esimerkiksi saamelaisasioista päättävät suomalaiset tai saamelaisasioista kertovat median edustajatkaan osaa edes hahmottaa sitä, mitä kaikkea he eivät tiedä.

Jätin itse koulumateriaalien tutkimuksen muille ja lähdin pohtimaan asiaa median kautta. Mitä saamelaisista kerrotaan mediassa vai kerrotaanko mitään? Millaisia uutiset ovat, ja kokevatko saamelaiset itse tulevansa kuulluiksi ja ymmärretyiksi? Pro graduni tarkentui yllättävänkin kapeaan aikakaistaleeseen: vuoteen 1971, jota voidaan pitää eräänlaisena vedenjakajavuotena. Suomalaisissa asuntolakouluissa suomalaistuneet ja suomalaistetut saamelaiset liikehtivät tuolloin uudenlaisella tarmolla. Saamelaiskonferenssissa sovittiin kulttuuripoliittisesta ohjelmasta, erilaisia järjestäytymiskeinoja ideoitiin ja kokeiltiin ja lisäksi kulttuuria esiteltiin eri tapahtumissa: niin sanottu saamelaisrenessanssi, oman kulttuurin uudenlainen nousu, arvostus ja luomisvoima oli huipussaan. Kauaskantoisin tapahtuma ei vielä tapahtumisvuonnaan herättänyt erityisesti innostusta: valtioneuvoston aloitteesta nimittäin perustettiin (jälleen yksi) saamelaiskomitea. Aiemmista saamelaisasioiden komiteoista sitä erotti ensinnäkin se, että siinä oli toimijoissa vahva saamelaisedustus. Toiseksi eroksi muodostui vaikutus: komitean mietintöjen perusteella muodostettiin jo seuraavana vuonna ensimmäiset saamelaisvaltuuston koevaalit, joita seurasivat vuoden kuluttua varsinaiset vaalit. Tästä saamelaisparlamentista muotoutui vuosien kuluessa se edustuselin, joka nykyisin tunnetaan Saamelaiskäräjinä.

Tutkimuksessani minulle selvisi, että saamelaiset kohtasivat 1970-luvun alussa monia samanlaisia haasteita kuin nykypäivänäkin: jopa siinä määrin, että turhauttaa, ettei niitä ole saatu vieläkään ratkaistua. Esimerkiksi saamelaisasioiden puuttumista opetuksesta pohdittiin jo tuolloin. Vuonna 1971 tehtiinkin erikseen kouluille pieni opas saamelaistiedosta opetukseen. Lehdissä näkyi sama ilmiö kuin nykyisinkin: saamelaisia koskeva uutisointi keskittyi usein eksotisointiin tai ainaisiin ongelmiin, ja jokaisessa asiassa kysyttiin saamelaisen lisäksi kantaa vähintään yhdeltä suomalaiselta viranomaiselta, ellei useammaltakin, vaikka viranomaisetkin olisivat todenneet, ettei heillä asiasta ollut sen parempaa tietoa. Saamelaiset nähtiin omissa asioissaan jääveinä, kun taas suomalaisia ei. Saamelaisilta edellytettiin yksimielisyyttä asioistaan: eihän voitu korjata heikkoa oikeustilannetta, jos saamelaiset eivät ensin ilmoittaneet selkeästi ja yksimielisesti, mitä tahtoisivat. Samaan aikaan ei tietenkään nähty ongelmana sitä, että esimerkiksi suomalaisten asioista päättävä eduskunta kinasteli kovastikin asioista, eikä useinkaan tehnyt päätöksiä yksimielisesti. Saamelaisasiat taas jäivät loppumattomaan selvitysrumbaan odottamaan aina uusia selvityksiä.

Selvitysrumba jatkuu edelleen esimerkiksi kipeästi uudistusta kaipaavan saamelaiskäräjälain kanssa, eikä esimerkiksi YK:n vuoden 1989 alkuperäiskansoja koskevaa ILO169-sopimusta ole edelleenkään Suomessa ratifioitu – Norja sai sen hoidettua jo vuonna 1990, ja siellä saamelaisten oikeustilanne on nykyisin suorastaan kadehdittava, vaikka norjalaistaminen oli 1900-luvun loppupuolelle asti todella voimakasta. Nykytilanne paikallisväestöjen parissa on rauhallinen, samalla kun Suomessa välit ovat paikoin todella kireät. Erikoisimpana ilmenemismuotona tästä on saamelaismääritelmä: saamelaisten erioikeuksia pelkäävät ryhmittyvät ovat hakeutuneet joukolla mukaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Samalla vihapuhe saamelaisia kohtaan on voimistunut.

Nykyisin jatkan graduni aihepiirin tutkimusta laajennettuna väitöskirjassani. Olen edelleen kiinnostunut tavoista, joilla saamelaiset esitettiin mediassa sekä suomalaisten että heidän itsensä toimesta. Yhdestä – kuinkakin vilkkaasta! – vuodesta ei väitöskirjaa saa, joten aikarajaukseni on laajentunut aikavälille 1968–1982.

Turun Kirjastosilta 6.2.2020. Kuvaaja: Niina Siivikko.

Lopuksi tahtoisin jakaa teille kolme mukavaa vinkkiä kansallispäivän viettoon!

1) Saamelaisilla on oma kansallislaulu, Sámi soga lávlla, Saamen suvun laulu, mutta monien mielestä tärkeämpi on vielä toistaiseksi epävirallisena kansallisjoikuna tunnettu Nils-Aslak Valkeapään Sámi eatnan duoddariid: https://www.youtube.com/watch?v=lz0WV2z5N6w
2) Haluaisitko oppia pari sanaa saamea? Sanosesaameksi.yle.fi on superkätevä fraasipankki, josta voit opetella vaikkapa kyselemään jatkojen perään, ihastelemaan jonkun saamenpukua tai pyytämään, että saisit nukkua vielä viisi minuuttia. Kaikki nämä kaikilla kolmella Suomessa puhuttavalla saamen kielellä.
3) Sitä saamelaistietoa vielä: erinomainen sivusto tutkia itse ja vinkata eteenpäinkin (esimerkiksi sinne kouluihin) on www.oktavuohta.com.

Teksti: Niina Siivikko

Adventtikalenteri 4: Joulutortut

”Komean kivimuurin kirkkaasti valaistun julkisivun ohitse kulki köyhä vaimo kahden lapsensa kanssa. Lapset pysähtyivät katsomaan leveitä, valaistuja ikkunoita, kasvoillaan nälkäinen ilme.

»Noita onnellisia ihmisiä» lausui pieni tyttö hartaasti työntäen kohmeiset kätensä syvemmälle takin taskuihin.

»Saadappa viettää joulu jossakin tuollaisessa kodissa!» sanoi pieni poika, tuntien miten vesi väkisinkin herahti kielelle ajatuksen lentäessä kaikkiin niihin herkkuihin, joita joulupöytä tuolla ylhäällä mahtoi notkua.

»Tulkaa, lapset», äiti vihdoin kiirehti. »Meidän on vielä tehtävä pienet ostoksemme ennenkuin liikkeet suljetaan.»

»Niin, kynttilöitä, äiti,» sanoi hiljainen, pieni tyttö silmiensä syttyessä himmeään loistoon.

»Ja rusinoita ja riissiä puuroksi ja luuletko äiti, että voimme ostaa joulutorttujakin?» lausui poika hengästyneenä.

»Kyllä varmaan, äiti on tehnyt ylitöitä ja ansainnut hiukan ylimääräistä», sanoi kuihtuneen näköinen nainen.

»Voi sentään», sanoi poika. »En tiedä mitään sen ihanampaa kuin joulu.»

»Niin», huokasi pikku tyttökin. Mutta hän ajatteli kynttilöitä.”

(Joulukynttilät 1.1.1937)

Yllä oleviin sanoihin päättyy Marketta Karan Joulu-niminen novelli, joka julkaistiin Suomen sairaanhoitajatarliiton lehdessä Joulukynttilät vuonna 1937. Kertomuksen keskiössä on kantakaupungin kerrostalo ja sen asukkaat, joiden elämästä tarjotaan lukijalle pieniä väläyksiä. Varallisuudesta ei talon asukkailla ole puutetta, mutta siitä huolimatta lähestyvän joulun odotusta varjostavat monenlaiset huolet ja epämiellyttävät velvollisuudet. Ajatus lähestyvästä juhlasta saa etenkin äveriään kauppaneuvos Liimakan mielen entistä synkemmäksi: hänen rahakukkarolleen lankeavat joulupidot tietäisivät vain kuluja kyltymättömien ja kaikkeen tyytymättömien perheenjäsenten hyväksi. Vaikka Liimakka perheineen elää mahongin, kristalli- ja barokkikruunujen sekä kultakehyksisten taideteosten ympäröimässä yltäkylläisyydessä, on vauraus tuonut tullessaan vain huolta ja lähipiirin alati kasvavia, täyttymättömiä vaatimuksia. Tyytymättömyys, pienten ulkoisten murheiden ja velvollisuuksien aiheuttama ärtymys paistaa myös talon muiden asukkaiden kasvoista, mutta kadulla kulkeville köyhille lapsille talon ikkunoista loistava valo edustaa herkuista notkuvia joulupöytiä, vaurautta ja onnea. Yltäkylläistä unelmaa edustavan talon edessä lasten haaveissa siintävät kuitenkin vain vaatimattomasti kynttilät sekä toiveet riisipuurosta ja joulutortuista. Joulutortut kuuluvat nykyään kiinteänä osana moneen jouluiseen kahvipöytään. Perinteiset luumumarmeladitäytteiset tähtitortut pitävät pintansa, vaikka uudemmat trendit esimerkiksi vihreillä kuulilla koristeltuine leivoksineen ovat viime vuosina nousseet pinnalle. Joulutortut näyttävät vakiintuneen kiinteäksi osaksi suomalaisia kahvipöytiä ja joulunvieton herkutteluja jo 1900-luvun alussa, ainakin Kansalliskirjaston digitoitujen lehtiaineistojen valossa. Kaupungistuminen ja toisaalta myös kaupallistuminen toivat lehtien palstoille kasvavan mainonnan. Etenkin joulun alla mainoksilla kilpailtiin kuluttajien huomiosta paitsi joululahjoiksi sopivien tavaroiden myös elintarvikkeiden osalta. Ajatus joulupöydän arkea runsaammista antimista ei toki ollut uusi, mutta etenkään kaupungeissa kaikkea ei tarvinnut valmistaa itse – varsinkaan niiden, joilla oli varaa herkkuihin. Eksoottiset kuivatut hedelmät, marsipaanit, pähkinät, kuusiin ripustettavat ”nisset ja nasset”, suklaakonvehdit sekä monenlaiset sokerileivokset – joulutortut mukaan lukien – löysivät tiensä leipomoiden ja puotien kautta etenkin kaupunkilaisten perheiden pöytiin.

Lahti 11.12.1911
Kansan Lehti 22.12.1927

Joulutorttujen näkyminen lehtien palstoilla viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä on monivivahteisempaa kuin mitä ensikatsauksella mainosten ja lukevien perheenemäntien hyödyksi ja iloksi painettujen torttureseptien perusteella voisi ajatella. Joulun vietosta ja perinteistä puhuminen kietoutuu usein ajatukseen jonkin pysyvän vaalimisesta, lämpimien muistojen luomisesta jälkipolville ja toisaalta myös menneiden sukupolvien kunnioittamisesta esimerkiksi juuri ruokien muodossa. Joulun yltäkylläisyys, aineellinen ylenpalttisuus suhteessa joulun kristilliseen sanomaan ja toisaalta vähäosaisten muistamisen tarpeellisuus eivät olleet vieraita ajatuksia 1900-luvun alussakaan, ja teemoista myös kirjoitettiin paljon. Nälkä ja puute saattoivat kohdata huonoina aikoina miltei kenet tahansa: viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä Suomi oli käynyt läpi itsenäistymisen, verisen sisällissodan sekä 1930-luvun alkuvuosien laman, jonka seurauksena moni jäi työttömäksi.   

Synkät pilvet varjostivat myös vuoden 1939 joulua, jota vietettiin kotirintamallakin talvisodan aiheuttamassa niukkuudessa. Normaalia joulun tunnelmaa pyrittiin luomaan tukeutumalla tuttuihin ja turvallisiin leivoksiin, mutta soveltaen, kuten Hilja Huttusen Kotilieden joulunumeroon laatimassa ”Jo tuoksuu joululeipä” -tekstissä ohjeistetaan:

”Vehnäleivän, joka tänä jouluna jää monen kodin milteipä ainoaksi leivonnaiseksi, tahdomme leipoa erimuotoiseksi, niin että ainakin lasten ja ehkäpä omaksi iloksemmekin saamme perättäisinä juhlapäivinä vaihdellen erilaista kahvileipää. Itse taikinan valmistamme tavallista, yksinkertaista vehnäleipää, johon ei ainakaan sokeria riitä muuta kuin nimeksi. … Joulutortut, jos emme raski niitä voitaikinasta valmistaa, voimme korvata samanmuotoisiksi leivotuilla vehnäleivillä.”

Kotiliesi No 24, 15.12.1939

Vaikka sokerista ja voista oli jo pulaa, mukautettiin perinteisiä reseptejä vaatimattomammillakin aineksilla toteutettaviksi. Sarvet, kahvivohvelit, pukinsarvet ja joulutortut syntyivät vehnätaikinaa perunalla jatkaen. 

”Huolimaton harvoin onnistuu” – kotitalousvalistus ja jouluun valmistautuminen

Jouluun valmistautuminen oli entisajan ihmisille monivaiheista puuhaa, ja etenkin 1900-luvun alussa alettiin kiinnittää huomiota jouluruokien osalta entistä suunnitelmallisempien ateriakokonaisuuksien laatimiseen. Varsinkin vuonna 1899 perustettu Marttajärjestö tähtäsi perheenemäntien aseman parantamiseen ja kodin arvostuksen kohottamiseen yhteiskunnan sydämenä. Tavoitteena oli toisaalta tehostaa perheenemäntien työpanosta, toisaalta ohjata toimimaan säästeliäämmin ja ruokahävikkiä minimoiden – myös kansantaloutta ajatellen. Naisille ja etenkin perheenemännille suunnatut kotitalousohjeet näkyivät enenevässä määrin myös lehdistössä. Ehdotus jouluaattoillan ja joulupäivän ateriakokonaisuudeksi julkaistiin vuoden 1913 Joululukemista Suomen kodeille -lehdessä, jossa esiteltiin reseptit muun muassa lipeäkalan, lanttulaatikon ja kinkun valmistukseen sekä jälkiruokana tarjottaviin joulutorttuihin.

Joululukemista Suomen kodeille 1.12.1913
Joululukemista Suomen kodeille 1.12.1913

Joulutorttujen reseptit vaihtelivat, mutta vielä 1900-luvun alussa taikinaan lisättiin usein alunaa, joka sittemmin on poistunut elintarvikekäytöstä. Toisinaan ohjeissa nähtiin myös kermaa ja konjakkia, joista etenkin jälkimmäinen herätti raittiusaatetta kannattavissa aikalaisissa paheksuntaa. Vuoden 1913 reseptin neuvo paistetaan kuumassa uunissa vaalean ruskeiksi saa kenties nykyajan ohjeiden tarkkoihin lämpötiloihin ja paistoaikoihin tottuneen leipurin ihmettelemään. Aikana ennen sähköhelloja tuntuma ruoanvalmistukseen, lämpötilan ja oikean kypsymisajan löytymiseen syntyi pitkälti kokeilemisen, oppimisen ja kokemuksen kautta.

Kotitalousvalistajien teksteissä kommentoitiin myös yhteiskunnallista muutosta ja modernin maailman tuulia, jotka alkoivat vähitellen saavuttaa kotimaisten kaupunkien ohella myös maaseudun vaatimattomia pirttejä. Huolta jouluperinteiden vähittäisestä kuihtumisesta ilmaistiin muun muassa seuraavassa Kotiliedessä julkaistussa Joulunajan erikoisherkut -kirjoituksessa:

”Mutta silti sanomme: perheenemännät, pitäkää viimeiseen asti kiinni ainakin niistä joulunpyhiin liittyvistä perinnäistavoista, jotka tähän asti ovat jaksaneet pelastua uuden ajan kuohuvasta virrasta, ja antakaa lastenne nauttia niistä, niinkuin itse olette niistä nauttineet! … Mutta vaikka nykyaika arvaamattomassa määrässä on helpottanut emännän vaivoja, mitä on sittenkään joulu ilman näitä vaivoja, ilman jouluvalmistuksia kodin keittiöpuolella? Jouluvalmistukset keittiössä ovat aivan toista kuin tavalliset askareet, sillä niissä on jotakin ihmeellisen viehättävää ja tulevaa suloisuutta lupaavaa. Niin pitää vain ollakin, jotta joulusta voisi tulla todella suurin, odotetuin juhlamme. Vähän vaivaa ja huolta siis, hyvät emännät! Joulun takia ja joulun nimessä!”

Kirjoituksessa ohjeistetaan myös joulutorttujen tekemiseen, jotka kirjoittajan mukaan olivat tarjottavana kahvipöydän kruunu:

”Ja joulunpyhien jälkiruoka ennen muuta on joulutorttu. Se niin sanoaksemme perusrunko, josta joulutortut leivotaan, on voitaikina. Voitaikinan valmistaminen joulunpyhien varalle on erinomaisen käytännöllistä emännänkin kannalta, niin työlästä kuin se onkin. … Voitaikinan valmistamista ei pidetä aivan helppona, ehkä senvuoksi, että huolimaton harvoin siinä onnistuu.”

Nykyään vain harva tekee voitaikinan itse, eikä sen leipomista pidetty mutkattomana myöskään sata vuotta sitten. Taikinan onnistuminen vaati kirjoittajan mukaan laadukkaita raaka-aineita, taikinan huolellista ja oikeaoppista kaulimista sekä riittävän viileää huonetta. Vaikka työn ei luvattukaan olevan helppoa, oli se silti vaivan arvoista: onnistuneella voitaikinalla emäntä kykeni osoittamaan oman taituruutensa tekniikassa, jonka osaamista edellytettiin ”suuren maailman” keittiöissä asti.

Kotiliesi no 22–23, 1.12.1927

Edellytykset järjestää tunnelmallinen ja arjesta poikkeava joulujuhla riippui yhteiskunnallisesta asemasta ja varallisuudesta. Keskiluokkainen kotitalousvalistus painotti arjen tehokkuutta, ydinperheideologiaa ja perheenemännän vastuuta kotitalouden toimivuudesta. Myös työläispiireissä vaalittiin perhearvoja ja perinteiden jatkumoa, unohtamatta sitä tosiasiaa, että myös jouluna saatettiin joutua kiristämään kukkaronnyörejä. ”Työläisperheissä ei suinkaan joulunakaan voida ylensyömiseen ratketa, sen estää kukkaron laihuus. Mutta työläiskodissakin äiti koettaa jouluksi varata jotain juhlaruokaa antamaan perheelle joulun tuntua.”, kirjoittaa nimimerkki Emäntä-Elli Toverittaressa, Sosialidemokraattisen Työläisnaisliiton omassa julkaisussa. Kirjoittaja peräänkuuluttaa jouluperinteitä perheen keskinäisen yhteishengen luojana ja muistojen kerryttäjänä jälkipolvia varten:

”…Kolmas perhe taas kaipaa jouluaaton aterialla välttämättä riisipuuroa manteleineen, kun neljännen joulutunnelman täydentävät vain kotitekoiset, tähden – muotoiset joulutortut. Onkin miellyttävää, että perheellä on joitain tuollaisia perinteitä joulun viettoon nähden. Se eroittaa kodin joulun muiden jouluista ja aivan kuin lähentää perheenjäseniä toisiinsa. Ja halki elämän voivat lapsille jäädä kotoiset joulut kauniiksi muistoksi juuri jonkin tuollaisen pikkuseikan vuoksi.”

Ruoka on harvoin pelkästään ravintoa, sillä syöminen kietoutuu monisyisesti tapakulttuuriin ja sosiaalisiin suhteisiin. Ruokamuistojen kautta luodaan yhteenkuuluvuutta, kuten edellä oleva sitaattikin toteaa. Joulupöydän koostumus riippui 1930-luvulla paljon perheen varallisuudesta, mutta myös menneen kesän ja syksyn sadosta: ruoanlaitossa ja leivonnassa haluttiin hyödyntää ennen kaikkea aineksia, joita oli omasta takaa. Ulkomaisten tuontituotteiden sijaan Emäntä-Elli kannustaa suosimaan kotimaan antimia joulutorttujen täytteissä:

”Torttujen täytteenä käytetään useimmiten luumuja tai luumuja ja omenia yhdessä. Monet tekevät täytteen kuivatuista hedelmistä. Meillä ei kuitenkaan olisi syytä harrastaa noita ulkolaisia hedelmiä, ja joulutortuissakin tulemme kyllä toimeen kotimaankin tuotteilla. Kenellä on säilykekellarissaan kriikuna- tai luumusosetta tai -hilloa, saa siitä erinomaisen täytteen. Mutta sitä voi olla vain hedelmänviljelysseutujen emännillä. … Jos kuitenkaan ei varastossa ole muuta kuin mustikkaa ja puolukkaa, suosittelisin niiden asemesta käytettäväksi porkkanaa.”

Toveritar No 22–23, 1.1.1937

Vaikka kotitalousneuvojien ohjeistukset olivat usein vankan normatiivisia, ne olivat myös joustavia ja ottivat huomioon vallitsevat olosuhteet: mahdollisimman hyvään pyrittiin, mutta tilanteen sallimissa puitteissa. Soveltaminen saattoi merkitä vaatimattomampia raaka-aineita tai niitä maan antimia, jotka olivat tuottaneet parhaiten satoa.  

Joulutortut muistojen tallentajina ja kodikkuuden luojina

1900-luvun alku oli erilaisten joululehtien kulta-aikaa, ja monenlaisia jouluisia jatkokertomuksia ja novelleja julkaistiin myös sanoma- ja aikakauslehdissä. Opettavaisissa tarinoissa saatettiin vedota ihmisten hyväntahtoisuuteen ja kannustaa myös lapsia omilla toimillaan huomioimaan vähäosaisia, jotka eivät päässeet nauttimaan joulun aineellisista iloista. Joulutortut saattoivat köyhimmille edustaa saavuttamatonta unelmaa ja haavetta, sekä kodikkuuden tuojaa, joka vei muistelijansa lapsuuden kauniisiin muistoihin. Eräs hyväntahtoisuuteen vetoava ja epäitsekkääseen omista lahjatoiveista luopumiseen hädänalaisten hyväksi kannustava kirjoitus nähtiin Suomen Nainen -lehdessä 1930-luvun alussa. Nimimerkki V.K. kuvaa novellissaan Jaatilan Pikku-Matin joulu-Simo pientä Matti-poikaa, joka kirkossa nähdyn vaivaisukon innoittamana päättää rakentaa pahvista Simo-nimisen rahalippaan kylän köyhimpien hyväksi. ”Matti-pallero oli kuullut näinä päivinä ja pitkin syksyä puhuttavan ahtaasta ajasta ja pienten saloeläjäin ahdingosta. Aivan äskettäinkin oli äiti huoahtanut isälle: — Kyllä tulee monelle puutteen joulu. Näitä oman kylän vähäisiä meidän pitäisi muistaa auttaa.” Lama-ajan puremassa Suomessa avuntarvitsijoita on paljon, ja kynnelle kykenevät lahjoittavat ylimääräiset lanttinsa ja setelinsä Simolle lapsen esimerkillisen toiminnan kannustamana. Matti itsekin on valmis tinkimään omista lahjatoiveistaan muiden hyväksi. Onnellisesti päättyneessä opettavaisessa ja varsin ajattomassa – mutta selvästi tiettyyn yhteiskunnalliseen vaikeaan tilanteeseen sijoittuvassa – kertomuksessa joulutortut symboloivat joulun arjesta kohottavaa elementtiä, joihin ei kuitenkaan saa suhtautua itsestäänselvyyksinä. Novelli päättyy sitaattiin: ”…. Ja kunniapaikalle se Simo sai jäädäkin, vierashuoneen kaapin päälle. Sieltä se näytti varsinkin Matille iskevän ymmärtävästi silmää ja jouluiltana Matti laittoi sen eteen tortun, mutta Simo taisi sitäkin säästellä niille, joilla ei ollut joulutorttuja vaan paljon hätää.” (Suomen Nainen No 19–20, 20.12.1931)

Toinen kirjoitus joulutorttujen kietoutumisesta lämpimiin ja kodikkaisiin joulumuistoihin ilmenee Örön saarella joulua viettäneen varusmiehen tekstissä, joka julkaistiin Länsi-Uusimaassa vuoden 1925 alussa. Varusmiehen kokemukset joulusta Örössä olivat lämpimiä ja poikkesivat armeija-ajan hierarkkisesta arjesta tavalla, joka sai nuoren miehen mietteliääksi: ”Hämilleen veti monen pojan, joutuessaan vastatusten aterioimaan entisen herra kapteenin, luutnantin tai vänrikin kera. Pian kaikui valtavana »Enkeli taivaan lausui näin» ja tuntui, kuin en koskaan olisi kuullut tuon jo lapsena opitun virren niin hartaasti korkeuksia kohti kohoavan.” Vaikka joulu Örössa oli ikimuistoinen ja kaunis, peilautuivat monet siellä koetut tunteet kaukana olevaan kotiin ja siellä asuviin läheisiin. ”Pian taas höyrysivät kahvikupit pöydässä, suuren suuren torttukasan vieressä. Muistui mieleen entiset hyvät ajat, jolloin voi maksoi 1: 50 kilo ja luumut vielä vähemmän, ajat, jolloin minunkin äitini kannatti leipoa joulutorttuja. Kymmenen vuoden sisällä olen saanut vain uneksia joulutortuista ja nyt, sotaväessä ollessani, sain niitä oikein hereillä ollen maistella.” (Länsi-Uusimaa No 1, 3.1.1925 no 1) Voilta ja luumuhillolta maistuvat joulutortut olivat varusmiehelle kaukaisia unelmia menneisyydestä, hyviltä ajoilta, jolloin niihin oli vielä varaa. Ennen kaikkea Örön kahvipöydässä tarjotut tortut näyttävät kuitenkin herättäneen kirjoittajassa nostalgisia muistoja lapsuuden jouluista.

Lopuksi

Joulutortut kuuluivat 1900-luvun alussa hyvin monenlaisiin joulupöytiin. Myös niukempina aikoina torttuja tahdottiin leipoa, vaikkakin voin ja luumujen puutteessa toisinaan korvaavista raaka-aineista. Joulutortuista käyty keskustelu kietoutuu melko ajattomalla tavalla nykyisiin keskusteluihin joulusta: missä menee sopivan juhlavuuden ja yltäkylläisyyden raja, millä tavoin muistamme vähempiosaisia ja mikä oikeastaan tekee joulun – onko se materiaalinen runsaus, yhdessä vietetty aika läheisten kanssa, joulun kristillisen sanoman äärellä hiljentyminen vai arjesta poikkeavien ruokien syöminen – tai kenties näitä kaikkia yhdessä. Joulukertomuksissa suussa sulava, voilta ja luumulta maistuva lämmin joulutorttu johdatteli usein menneisiin lapsuuden jouluihin ja kotiin. Toisaalta se myös edusti puutteen keskellä unelmaa hieman paremmasta elämästä, jossa onni ei koostunut kullasta ja jalokivistä, vaan rauhasta, kodin lämmöstä ja riittävästä toimeentulosta.

Kuuluvatko joulutortut sinun jouluherkkuihisi? Kirjoitelman päätteeksi nostettakoon vielä esiin eräs joulutorttujen suureksi ystäväksi paljastunut henkilö, presidentti P.E. Svinhufvud, jonka joulunviettoon päästiin kurkistamaan vuoden 1936 Kotiliedessä: ” Mutta aivan erikoisesti rakastaa presidentti joulutorttuja, »aivan kauheasti», kertoo rouva Svinhufvud, ja sen vuoksi hän aina varoittaa: »Oletteko nyt vain leiponeet kylliksi joulutorttuja?» Niitä syödäänkin sitten koko joulunpyhien aikana ja presidentti käyttää niihinkin runsain määrin sokeria.” (Kotiliesi No 24, 15.12.1936) Tämän myötä toivotan kaikille tunnelmallista ja herkullista joulua!

Asta Sutinen

Lähteet

Tutkimuskirjallisuus:

Ollila, Anne: Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Turun yliopisto, 1993.

Savikko, Sari: Joulukirja. Amanita, Somero 2010.

Sanoma- ja aikakauslehdet; Kansalliskirjaston Digitaaliset aineistot

Joulukynttilät 1.1.1937

Joululukemista Suomen kodeille 1.12.1913

Kansan Lehti 22.12.1927

Kotiliesi No 22–23, 1.12.1927,

Kotiliesi No 24, 15.12.1936

Kotiliesi No 24, 15.12.1939

Lahti 11.12.1911

Länsi-Uusimaa No 1, 3.1.1925 No 1

Suomen Nainen No 19–20, 20.12.1931

Toveritar No 22–23, 1.1.1937

Adventtikalenteri 3: Rosolli ja sillisalaatti

Rosollin juuret ovat 1700-luvun Lounais-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan säätyläispiireissä, josta se levisi 1800-luvun loppupuolella kotitalouskoulujen ja pitokokkien avustuksella muualle Suomeen. 1900-luvun ensivuosikymmenen sanoma- ja aikakauslehtien mukaan rosollia ei kuitenkaan erityisesti yhdistetty jouluun, eikä se ollut vielä ruoan nimenäkään laajasti tunnettu. Esimerkiksi suomen kieltä käsittelevä Virittäjä-aikakauslehti kertoi 1908, että rosolli on lainasana venäjästä ja tarkoittaa ruokalajia. Seuraavana vuonna sama lehti korjasi, että rosolli tarkoittaa sillisalaattia ja sana onkin lainattu ruotsin kielen sanasta ”rosoll”. Rosolli ja sillisalaatti yhdistettiin toisiinsa myös toisessa lehtijutussa 1909, joka käsitteli emäntäkoulun päivällisiä: ”Me alotettiin ruokailu sillisalaatilla, jota myöskin rosooliksi kutsutaan.” Ruokahistorioitsija Ritva Kyllin mukaan kyseinen salaatti on peräisin sekä Ruotsista että Venäjältä, ja Suomessa rosolli tunnettiin nimenomaan alun perin sillisalaattina. Rosolli-sana tulee venäjästä.

Kuva: Rosollikaukalo 1900-luvun alkupuolelta. Helsingin kaupunginmuseo.

1900-luvun alun lehdissä näkyi innostus puutarhanhoitoon ja kasvisruokien valmistukseen. Esimerkiksi 1903 Rauman Lehteen puutarhanhoidosta kirjoittanut nimimerkki ”Sipi” osasi valmistaa rosollia porkkanoista ja punajuurista ja maustoi sen etikalla. Useissa artikkeleissa kerrottiin puutarha- ja keittokursseista, joissa opetettiin kasvattamaan juureksia ja valmistamaan niistä kasvisruokaa. Eräässä savolaislehdessä kerrottiin 1909 puutarhakurssien lokakuisista päättäjäisistä, jossa oli valmistettu kasvisruokia, muun muassa rosollia. Ruokiin oltiin oikein tyytyväisiä ja jutun kirjoittaja kertoi, että joku isäntä vieraiden joukosta oli tokaissut: ”näkkyy sitä immeine ossoova syyvä muutai, ei vua lihhoo”. Toinen savolaislehti kertoi paikallisen maanviljelysseuran kasvisruokien keittokurssista, jossa valmistettiin kaalisopan ohella rosollia ja kasvislaatikoita. Myös tämän kurssin osallistujat olivat tyytyväisiä ja myönsivät, että ”voi sitä kasviksistakin laittaa maukkaita ruokia, kun on vain tahtoa ja aineita”.

Kuva: Mäntsäläisiä keittokurssilaisia noin 1912. Mäntsälän museotoimen valokuvakokoelma.

Sillisalaatti oli yleinen ruokalaji 1900-luvun alun keittokirjoissa ja se tulee usein esille aikakauden lehtiaineistoissa, mutta kuten rosolli, sen syöminen ei rajoittunut jouluun. Esimerkiksi Marttojen lehti Husmodern tarjosi vuonna 1904 ruokalistaehdotuksessaan sillisalaattia lauantaipäivälle marjapuuron, leivän, kalan ja maidon kera, ja Pellervo-lehden vuonna 1909 julkaistussa ruokalistaehdotuksessa sillisalaatti (sillsallat) komeili torstain iltaruoissa leivän, suolakalan, silakoiden ja olutmaidon (ölost) seuralaisena. Husmodern-lehdessä vuonna 1903 Kesäruoat-otsikon alla julkaistun reseptin mukaan sillisalaattiin tuli perunaa, punajuurta, porkkanaa, hienoksi hakattua lihaa, silliä sekä sipulia. Sillin saattoi tarvittaessa korvata suolasilakoilla tai muikuilla. Rosolli ja sillisalaatti maustettiin etikalla, mutta sen kanssa voitiin nauttia myös erityistä kastiketta, johon tuli kermavaahtoa, sokeria, sinappia ja etikkaa.

Kuva: Sillisalaatti-resepti, Pellervo 1.10.1913, 38.

1910-luvulla sillisalaatti ja sen kasvisversio rosolli vaikuttivat edelleen olevan arkiruokaa. Esimerkiksi Naisten ääni -aikakauslehdessä kannustettiin 1915 valmistamaan vieraille edullisia, mutta herkullisia, ravitsevia ja kauniita voileipiä sen sijaan, että tarjottaisiin heille lämpimiä aterioita. Lehtijutussa vinkattiin viisi erilaista täytettä pehmeälle ruisleivälle, joista aineksiltaan halvin oli rosolli. Suomen nainen -aikakauslehdessä annettiin keväällä 1917 kahden viikon ruokalistaehdotus, jossa rosolli oli merkitty aamiaisen kohdalle graham-puuron ja eilispäivän tähteiden rinnalle. Kirjoittaja huomautti, että kyseessä oli sota-ajan ruokalista ja siis sellaisena arvosteltava. Rosolli voitiin tosiaan loihtia melko edullisesti, kunhan oli viljelty sopivia juureksia. Pulavuonna 1917 rosollia saatettiin tarjota jopa juhlapöydässä, kuten haapaveteläinen maaseutukirjeenvaihtaja raportoi Kaleva-lehdelle paikallisista juhlapäivällisistä. Rosollin kanssa oli tarjottu jäkäläleipää, marjarieskaa, sotavoita (maidolla ja jauhoilla jatkettua voita), kasviskeittoa, nauris- ja kaalilaatikoita, sienipaistia ja maitokiisseliä sekä palan painikkeena katajanmarjakaljaa.

Kuva: Rosolli-resepti, Pelto ja koti 1.11.1914, 27.

Köyhäinhoitolehti muistutti 1913, että sillisalaatti oli itse asiassa kansan keskuudessa suuressa arvossa pidetty ruokalaji, jota tarjottiin vieraille. Lukukinkeriruoaksikin sitä oli nimitetty. Jouluna 1917 sen sijaan sillisalaattia ei saatu kaikissa talouksissa, ehkäpä halvempaa rosollia kuitenkin. Pieni eläintenystävä -lastenlehden joulutarinassa 1917 törmäsin ensimmäisen kerran mainintaan siitä, että sillisalaattia tarjottiin juuri jouluna. Tarinassa esiintyvälle Matille tuli

”vesi suuhun kun hän ajatteli sillisalaattia punaisine ja keltaisine ruusuineen punajuurista ja porkkanoista ja puuroa, joka oli keitetty puhtaimpaan maitoon, ja joulukaljaa, jossa mallas ja humala maistuivat niin väkevästi. Hm, niin, sellaista oli ennen. Matti huokasi. Mutta nyt oli kaikki toisin. Nyt oli kallis aika ja nälänhätä eikä sitä saanut mitään köyhillä lanteillaan.”

Kuva: Vihannesten pilkkomiseen tarkoitettu hakkuri, käytetty sillisalaatin ja rosollin valmistuksessa. Suomen kansallismuseo, kansatieteelliset kokoelmat.

1920-luvulla lehdissä alkoi näkyä viitteitä siitä, että rosollia syötiin jouluna. Esimerkiksi Lastenjoululehti Lyhteessä julkaistiin 1925 kirjoitus lapsuuden joulusta 40 vuotta sitten eli 1880-luvulta, jossa mainittiin muun muassa rosolli yhtenä jouluruokana: ”Äiti ja sisko kantoivat jouluillallisen pöytään. Siihen kuului kinkku ja ryynipuuro tärkeimpinä ruokalajeina. Isä oli tuonut kaupungista myös puna- ja keltajuuria ja niistä oli äiti valmistanut ”rosollia”.” Myös Pohjois-Hämeen Vartion lehtijutussa 1929 muisteltiin rosollia syödyn jo 1900-luvun alussa muiden jouluruokien kera.

Vuonna 1924 uutisoitiin, että Martat olivat ryhtyneet myymään muiden ruokien ohella rosollia valmiina ”sievissä rasioissa” helpottaakseen perheenäitien työtaakkaa viikonlopun aterioiden suhteen. 1930-luvun lopussa sillisalaattia saattoi ostaa valmiina myös kaupunkien ruokatavarakaupoista.

Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että sanaa ”sillisalaatti” ja joissain tapauksissa myös ”rosollia”, käytettiin jo 1900-luvun alussa kuvaamaan sekavankirjavaa asiaa. Savon Sanomien pakinoitsija kuvasi vuonna 1929 asian näin:

”Lukija on tietysti joskus sattunut sellaisellekin ruualle, jota eukot sanovat rosolliksi. Se on sellaista syömistä, johon on silputtu hyvänsä ja huononsa sekaisin ja jota suuhunsa pistettyään totisena ja uteliaana tunnustelee, minkä makuista milloinkin muklahtaa kielen ulottuville. Tämä juttu on henkisessä katsannossa suunnilleen samanlaista siinä suhteessa, että tähän on riiputettu vähän sitä ja vähän tätä.”

1930-luvun alussa julkaistuissa lehtijutuissa huomautettiin, että rosollin eli sillisalaatin tuntee ruokalajina ”jokainen”. Näitä salaatteja syötiin edelleen ympäri vuoden ja ne saivat mainintoja paitsi kesäruokana, myös oivallisena sadonkorjuuajan ruokana. Kansan Lehden Emännän palstalla todettiin: ”Syksy onkin muuten paras rosolli-aika, sekä punajuuret että porkkanat ovat nyt mehukkaita ja makeita ja ravintoarvoltaan parhaimmillaan. Viisas emäntä tarjoaa väelleen rosollia syyspuolella joka viikko.” Pääsiäispöytäänkin rosollia soviteltiin Oma koti -perhelehdessä. Edullisten raaka-aineiden vuoksi rosollia ja sillisalaattia ehdotettiin muun muassa työmiesten evääksi ja voileipien päällysteiksi. Joissakin lehtijutuissa rosollia pidettiin erityisenä lauantaipäivän ruokana.

Kuva: Kesällä 1938 rosollia tarjottiin juhannusruokana. Kuvateksti Kotiliesi-lehdessä: ”Rosolli on silmänruokaa yhtä hyvin kuin kielen herkkua. Saanko tarjota sipulitonta vai sipulinsekaista?” Kotiliesi 15.6.1938, 27.

Rosollin syönti yhdistettiin vegetarismiin ja terveysseikkoihin. Ehdotettiinpa sitäkin, että rosolli olisi tehty osittain raakaravinnosta. Raakaravinto ei tosiaan ole mikään 2010-luvun keksintö, vaan Martat toivat sen hyödyt esiin jo vuoden 1933 erikoisohjelmassaan. Rosolliin ehdotettiin raakaa porkkanaa ja punajuurta raastamalla ja höyläämällä ne ohuiksi suikaleiksi. Joillekin kasvisruoka aiheutti epäilyksiä, mutta Kotiliesi tiesi vinkata tähän sopivan kikan:

”on hyvä tietää, mitä eräs emäntä teki: hän vei rosollin tarjolle sianlihakastikkeen kanssa ja silloin se hyväksyttiin riemulla. […] Kasvikset on kuljetettava pöytään jonkin tutun ruoan ohessa, silloin ne sopivat helpommin tottumattoman suuhun. Varmaan on tapauksia, joissa sopii suorastaan salakuljettaa näitä terveellisiä ravintoaineita vastahakoiseen vatsaan.”

Ritva Kyllin mukaan talonpoikais- ja työläistalouksissa luotettiin vielä 1920–30-luvuilla paljon liha- ja rasvapitoiseen ruokaan ja vältettiin rouskuvien kasvisten eli ”rehujen” syömistä.

Edellisten vuosikymmenten kotitaloustöiden järkevöittämiseen ja tehostamiseen tähtäävä kansansivistystyö jatkui edelleen esimerkiksi Marttojen keittokurssien muodossa. 1931 Kannaksella järjestetyllä keittokurssilla lapset valmistivat neljän ruokalajin kattauksen, jossa yksi ruoka oli rosolli. Marttakerholaiset kutsuivat kyläläiset syömään kurssilla valmistuneita ruokia edullisella hinnalla. Maaseudulla toimi nuorille tarkoitettuja maatalouskerhoja, jotka järjestivät muun toimintansa ohessa työtehoa mittaavia kilpailuja. Esimerkiksi 1930-luvun puolivälissä kisailtiin sekä Viipurissa että Ilmajoella ”rosollin eli sillisalaatin” valmistuksessa. Muita lajeja olivat muun muassa parsiminen, perunan kuoriminen ja juurikasvien harventaminen. Liperin maatalousnäyttelyssä sen sijaan käytiin kiperä ”kolmiottelu”, jossa olivat lajeina villavaatteen pesu, uuniluudan valmistus sekä rosollin teko.

Kuva: Viipurin maalaiskunnan maatalouskerhoyhdistyksen 10-vuotisjuhlassa pidetyt rosollin (sillisalaatin) valmistuskilpailut. Kuvaaja: Aatos Tavaila. Nuorten Pellervo 1.10.1936, 25.

Työtehoseuran Maiju Gebhard raportoi 1939 Pellervo-lehdessä Ala-Satakunnan pienviljelijäyhdistyksien paikallisliiton järjestämästä maa- ja kotitalousnäyttelystä Huittisissa, jossa oli pidetty leikkimielinen työkilpailu ”satakuntalaisen kansallisruoan” eli sillisalaatin valmistuksessa. Jokainen kilpailija oli tuonut kotoaan työvälineet ja ruoka-ainekset, valmiiksi keitetyt juurekset ja perunat. Näyttelyn juhlasali oli pullistellut innokkaita katsojia, kun pienviljelijänaiset olivat aloittaneet kisan, kukin omalla tyylillään. Gebhardia oli huvittanut erityisesti ”kuunnella kilpaa käyvien hakkuurautojen kolkutusta kaukalon pohjaa vastaan ja katsella eri tavoin valmistettua ja koristeltua salaattia.” 

Kuva: Maatalouskerholaisten sillisalaatin valmistuskilpailut Ilmajoella. Pienviljelijä 1.10.1936, 17.

Jo 1930-luvulla tuskailtiin jouluruokien aiheuttamaa ähkyä, rahanmenoa ja ruoanvalmistukseen kulunutta aikaa. Kotiliesi ehdottikin ruokien jakamista useammalle eri päivälle. Sillisalaatti sai paikan joulupäivän ruokapöydästä: ”Sillisalaatti kastikkeineen sekä lihahyytelö kuulunevat kaikkialla joulupäivän voileipäpöytään.”

Kuva: Jouluruokaehdotukset kattauksineen 1930-luvulla. Kotiliesi 1.12.1936, 26.

Päätän kirjoituksen vuonna 1920 Marttojen Emäntälehdessä julkaistuun runoon. Elli Sievon ”Jupinaa kellarissa” kuvastaa sovinnon hakua sisällissodan jälkeen ja kertoo hauskalla tavalla eri kansanosia yhdistävästä ruoasta.

Pimiässä kellarissa
väiteltihin vahvaan
mikä olis’ paras ruoka
herrojen kuin rahvaan.

Siellä, näet, punajuuri
pullistellen rintaa
halveksien silmäeli
keltajuuren pintaa.

Haastoi sille ylpeänä:
— Mitä teistä muista!
Punajuuripihvi paras
kaikist’ herkkusuista.

Punajuuripaistikas,
Kas, se on kansan ruokaa.
Parempaa, jos teillä, lie,
ah, veljet, esiintuokaa. —

— Kaikki ei lie parasta,
mi punaselta hohtaa. —
Punajuuri porkkanan
niin tuiman katseen kohtaa.

Minä, keltaporkkana.
vien kellarissa voiton. —
Lie herrasväki kuullut jo
tuon lääkärien soiton: —

Se hyvää moneen katarriin
ja lapsukaisten ruokaa,
Jos makeutta halutaan
niin porkkanoita tuokaa. —

Ja pieni kaino peruna
myös unelmistaan havaa ja
suikeahkon suukkonsa
niin varovasti avaa:

— Nuo vihannekset työntävät
jo kyllin minut tieltään,
mutt’ eikö sopis’ hillitä
ees hiukan sentään kieltään?

Kas rosollissa kaikki me
viel’ rinnan ollaan kerran
ja pitoruuaks’ joudutaan
niin rahvahan kuin herran.

Kuva: Rosollia. Kuvaaja: Bonin, Volker von. Museovirasto, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0.

Lähteet
Tutkimuskirjallisuus
Kylli, Ritva: Suomen Ruokahistoria: Suolalihasta Sushiin. Helsinki: Gaudeamus, 2021.
Sillanpää, Merja: Happamasta makeaan: Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys. Vantaa: Finfood, 1999.

Sanoma- ja aikakauslehdet, Kansalliskirjaston Digitaaliset aineistot
Akseli K: Lapsuuteni joulu. Joululyhde: lasten joululehti 1.12.1925, 4.
Bref till Stenkulla Karin, Husmodern: organ för Föreningen Martha 1.10.1904, 11.
Huotari, Aili: Säästäväinen emäntä ja ruoantähteet, Koti: vuosikirja perheenemännille 1.1.1932, 38.
Eevan pakinoita, Kannaksen Lehti 23.10.1931, 3.
Emännän palsta, Kansan Lehti 11.9.1937, 10.
Emäntien huomioon!, Kuntalainen 12.11.1931, 3.
Förslag till matordning i landtmanna hem under en vecka, Pellervo 1.2.1909, 34.
Gebhard, Maiju: Ala-Satakunnan pienviljelijänaisten töiden suurkatselmus, Pellervo 20.9.1939, 23–24.
Huttunen, Hilja: Jouluherkkuja, mutta ei kaikkia yhtäaikaa, Kotiliesi 1.12.1936, 26-27.
Joulua valmistamassa hämäläistalossa neljännesvuosisata sitten, Pohjois-Hämeen Vartio 1.12.1929, 6–9.
Jyväskylän maalaisseuran syyskokous, Suomalainen 2.10.1901, 2.
Keittokurssit Pieksällä, Savon Sanomat 22.11.1909, 2.
Kelpaavathan Liisankin punajuuret ruoaksi!, Nuorten Pellervo 1.10.1936, nro 10, s. 25.
Kerhotyön 10-vuotisjublat Ilmajoella 6—7. VII.— 35, Nuorten Pellervo 1.7.1935, 28-29.
Kun odottamatta saat vieraita ruoalle, Oman kodin opas 1.1.1933, 33.
Kuopion tienoilla käytettyjä ”lainasanoja”. II. Ruotsalaisia lainoja, Virittäjä: Kotikielen seuran aikakauslehti, 1909, nro 7, 18.
Lahti, Hilja: Omillamme toimeen, Kotiliesi 15.11.1939, 24.
Liperin maatalousnäyttelyn kotitalousosastolle kilpailevia näyttelyryhmiä enemmän kuin koskaan aikaisemmin, Karjalainen 17.8.1937, 4.
Ljungberg, Eva: Joulu 1917, Pieni eläintenystävä 1.1.1917, 2.
Maaseutukirjeitä, Sulkava, Suur-Savo 15.10.1909, 4.
Maaseutukirjeitä. Kirje Haapavedeltä, Kaleva 24.10.1917, 3.
Marttakerholaisten, Kannaksen Lehti 27.10.1931, 2.
Marttojen myyjäiset, Karjala 7.11.1924, 5.
Maukkaita eväsvoileipiä, Suomen Kuvalehti 24.1.1931, 37.
Miten opimme syömään enemmän kasviksia, Kotiliesi 15.8.1934, 28.
Nuorten maatalouskerhotyöstä ja sen kehittämisestä, Pienviljelijä: maanvuokraajain ja pienviljelijäin liiton äänenkannattaja 1.10.1936, 17.
Pääasiassa sisä- mutta hiukan myöskin ulkopolitiikkaa, Savon Sanomat 7.3.1929, 5.
Pekka ja Paavo: Sortavalan emäntäkoululla, Laatokka 12.10.1909, 4.
Perheenäiti: Halpoja voileipiä, Naisten ääni 27.2.1915, 5–6.
Puutarhanhoito köyhäintaloissa, Köyhäinhoitolehti: kunnallisen köyhäinhoidon ja yksityisen hyväntekeväisyyden äänenkannattaja 18.4.1913, 2.
Reinilä-Hellman, Edit: Pääsiäissunnuntain päivällinen, Oma koti: uusi perhelehti 15.3.1932, 22.
Ruokapakinaa, Suomen nainen 2.4.1917, 13–14.
Rätter af rödbetor, Pellervo 1.11.1902, 26.
Sievo, Elli: Jupinaa kellarissa, Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja 1.3.1920, 14–15.
Sipi: Kirje Hinnerjoelta, Rauman Lehti 1.12.1903, 2.
Sommarätter, Husmodern: organ för Föreningen Martha 1.7.1903, 25-26.
Valmis ruoka on taloudellista, HOK 1.3.1939, nro 1, 11.
Vegetariaanien jouluruuat, Uusi terveys 1.11.1934, 18.
Venäläisiä lainasanoja, Virittäjä: Kotikielen seuran aikakauslehti 1908, nro 3, 21.
Yksinäinen nainen syö päivällistä, Kotiliesi 15.3.1939, 30–31.
Älä naura raakaravinnolle, Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja 1.9.1933, 27–28.

Adventtikalenteri 2: Riisipuuro

”Ajattelepa, ihminen, joulua, jossa ei olisi riisipuuroa. Onko se mikään joulu? Ei. Ei se ole joulu. Vasta riisipuuron tuoksu ja maku tekee todellisen joulutunnelman.”

Kotilieden pakinoitsija Impi Aronaho tunnelmoi tällä tavoin tätä jouluruokien kestosuosikkia vuonna 1936.

Kuva: Joulukortti 1800-luvun lopusta. Helsingin kaupunginmuseo.

Puuron syönti on kuulunut pitkään suomalaisten joulutraditioihin. 1800-luvulla joulupuuro oli yleensä valmistettu ohrasta, mutta myös kaura- ja ruispuuroa syötiin. Riisipuuro oli pitkään vain varakkaimpien ja kaupunkilaisten ruokapöydissä, mutta siirtomaatuotteiden yleistyessä 1800-luvun lopussa se ilmestyi nopeasti myös työläis- ja maalaiskoteihin. Riisiä saatiin melko edullisesti 1900-luvun alussa rautateiden välityksellä Venäjältä.

Riisipuuro onkin osa sitä jouluruokien kaanonia, jota toistettiin 1900-luvun ensi vuosikymmenillä. Sanoma- ja aikakauslehtitekstien mukaan tavanomaisimmat jouluruoat, joita piti aina löytyä pöydästä, olivat livekala eli lipeäkala, kinkku sekä riisipuuro. 1930-luvulta lähtien saivat useita mainintoja myös joulutortut ja laatikkoruoat.

Kuva: Puuroriisimainos, Åbo Underrättelser 17.12.1911, 16.

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ”riisikryynipuuro” nautittiin useimmiten maidon ja voin kera. Puuromanteli mainittiin lehdessä jo tuolloin, mutta itävaltalaisena perinteenä: ”jälkiruoaksi tarjottavassa riisipuurossa on mandeli pääasiana”. Mantelin piilotus puuroon hyvän onnen tuottajana yleistyi Suomessakin 1900-luvun alussa. Tavan katsotaan tulleen Ruotsista. Riisipuuro oli siinä määrin jo halventunut 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, että sitä pystyttiin tarjoilla kovaosaisille hyväntekeväisyystapahtumissa. Niin lastenkotien kuin vaivaistalojenkin asukkaat pääsivät nauttimaan maitoon keitetystä kauniin valkoisesta herkkupuurosta.

Kuva: Riisipuuro kuului jo 1910-luvulla erottamattomasti osana jouluun esimerkiksi puurojuhlien muodossa, joita järjestivät muun muassa koulut, järjestöt, yhdistykset ja työnantajat. Puurojuhlan pääsylippu vuodelta 1915. Helsingin kaupunginmuseo.

1910-luvun loppupuolen myllerrykset tiesivät niukkuutta joulupöytiin. Ensimmäinen maailmansota aiheutti ruokapulaa vuodesta 1915 eteenpäin. Tilanne paheni entisestään 1917, jolloin elintarvikepula kärjistyi Suomessa mellakoihin. Hämetär-lehti kertoi kuitenkin toivotun uutisen jouluksi 1917: ”Saadaan jouluna riisipuuroa. Tammelan elintarvelautakunta kuuluu jakavan ensi viikolla tavallisella leipäkortilla kullekin 250 kg riisiryyniä, 500 gr vehnäjauhoja ja loppuosa 650 gr kaurajauhoja.” Sen sijaan Hämeen lääninvankilassa jäätiin samana vuonna ilman puuroa: ”ruuat olivat yksinkertaisemmat kuin aikaisemmin jouluina, riisipuuroa ei nyt tarjottu, sen sijaan ylimääräinen leipäannos”.

Kuva: Kun riisiä oli vielä tarjolla, Puuro-Jussi kaipaili seuralaisia puuron syöntiin. Työmies 9.12.1916, 7.

Vuonna 1918 ruokatilanne kurjistui sisällissodan myötä pahimmilleen. Joulu 1918 oli askeettinen, monet näkivät nälkää ja vielä useammat jäivät ilman riisipuuroa. Joissain kunnissa elintarvelautakunta tarjosi silakoita, mutta myös riisipuuroa, jonka ”syönti soveltuu hyvin sakariinilla maustetun marjomehun kanssa”. Elintarvikesäännöstely loppui Suomessa 1921, jolloin pöytien antimet alkoivat jälleen monipuolistua.

Kuva: Puuroriisimainos, Sisä-Suomi 15.12.1928, 3.

Lapin Kansa -lehdessä julkaistiin hupaisa tarina alkuvuodesta 1929. Lehti referoi muuan lukijan heille lähettämää kirjoitusta, jossa valitettiin, että kirjoittajan kotikylän puurojuhliin tunkeutuneet naapurikylän kuokkavieraat ahmivat juhlissa liikaa puuroa. Lapin Kansan toimittaja ei kuitenkaan halunnut ryhtyä moittimaan tungettelijoita, koska hän oli ”vähän niinkuin sellaisten puolella, joiden massu vetää riisipuuroa, jota jouluna erityisesti keitetään, tuollaisen kohtalaisen lumilapiollisen.” Toimittaja jatkoi vielä pohdintojaan: ”Sillä eikö puuroa keitetä juuri sitä varten, että sitä syötäisiin? Ja kuka käskee keittämään niin vähän, etteivät kaikki saa kyllikseen? Luuleeko arv. lähettäjämme, että kenenkään kannattaa lähteä naapurikylään puurojuhlaan ilman aikojaan, ellei perillä saa ottaa vatsansa koko laajuudella osaa ohjelman suoritukseen? Ja eikö puuronsyönti näissä puurojuhlissa ole juuri illan päänumero?” Voi olla, että kyseenalaisessa kylässä keitettiin seuraavana jouluna isompi padallinen riisipuuroa. Mutta voi myös olla, että 1929 alkanut maailmanlaajuinen lama esti suunnitelmat.

1930-luvun alkupuolella ehdotettiin useassa eri lehtiartikkelissa, että riisipuuron voisi korvata ohrasuurimopuurolla. Se tulisi paitsi halvemmaksi pula-ajasta kärsiville kotitalouksille, mutta olisi myös isänmaallinen teko, joka auttaisi suomalaisia maanviljelijöitä. Eräs kirjoittaja huomautti ajatusta kavahtaville: ”Voisihan ohrapikapuuroonkin panna mantelin, sillä sehän se joulupuurossa sentään on tärkein.” Toisaalta perusteeksi ryynien vaihtoon esitettiin sekin, että uuniohrapuuro oli herkullisempaa ja ravintorikkaampaa kuin perinteinen riisipuuro. Ohraa mainostettiin ”Pohjolan riisinä”. Ilmeisesti ehdotus ei kuitenkaan saanut suurempaa tuulta alleen.

Kuva: Puuroriisimainos, Viikko-Sanomat 19.12.1931, 7.

Vuonna 1934, kun pula-ajasta oli juuri ja juuri päästy jaloilleen, eräässä kaunokirjallisessa lehtitekstissä perheenäiti muisteli entisiä jouluja riisipuuron näkökulmasta. Hän kertoi pienelle lapselleen, joka ei välittänyt puurosta, ettei riisipuuro ollut samanlainen itsestäänselvyys menneillä sukupolvilla. Sitä söivät vain ”rikkaat ja kaupungeissa asuvat” ja maalla syötiin ohrapuuroa. Äiti muisteli joulua 1918, kun lasta ei vielä ollut olemassa, ja jolloin riisipuuroa ei ollut, eikä juuri maitoakaan joulupuuroon. Hän oli kuullut myös tarinoita 4–5 sukupolvea taaksepäin, jolloin pienen torpan joulupuuroon oli viikkojen kuluessa säästetty maitoa siitä pienestä määrästä, jonka ainoa lehmä myöhään syksyllä lypsi. Maito oli jäähdytetty puisessa astiassa kerroksittain ja kun joulu tuli, se sulatettiin ohrapuuroa varten. Välissä saattoi olla vuosia, jolloin halla ja kato veivät viljat, mutta jouluksi saatiin silti säästettyä vähän ruista puuroa varten. Omassa lapsuudessaan hän muisti jo riisipuuron. Vielä hän jatkoi mietteitään ja kritisoi sitä, että ennen vanhaan joulu juhlittiin jouluna, eikä aloitettu juhlintaa etuajassa, kuten nykyään: ”Kuinka toisin onkaan nyt. Moniko meistä jaksaa odottaa oikeata joulua, vaan ensimmäisestä adventista alkaen keitämme joulupuuromme, sytytämme joulukuusemme, saamme ja annamme joululahjamme melkein jokaisena päivänä jouluyöhön saakka.” Tästä hän jatkoi päätelmään siitä, että nykyajan joulut olivat henkisesti tyhjiä ja väsyneitä.

1930-luvulle tultaessa riisipuurosta olikin tainnut jo tulla ruoka, jota tosiaan maisteltiin ympäri vuoden, näin annettiin ymmärtää myös Kotiliedessä 1936 julkaistussa jouluruokajutussa. Toisaalta siinä todettiin myös, että puuro oli siitä huolimatta edelleen juhlaruoka, jonka ”avulla vietetään häät ja maahanpaniaiset”. Kirjoittaja ei ollut nähnyt koskaan juhlapöytää ilman puurovatia.

Kuva: Joulupöytä, Husmodern: organ för Föreningen Martha 1.12.1928, 40.

Kun niukemmista ajoista oli selvitty, muistutettiin taas, että syöminen oli yksi jouluvieton kohokohdista. ”Köyhinkin koettaa silloin hankkia itselleen sianlihaa, lipeäkalaa ja riisipuuroa, joita ilman ei joulua käy oikein jouluna pitäminen.”

Pohjolan Sanomat haastatteli 1937 suuren maatalon emäntää joulutoimista, joka totesi, että joulu tulee aina liian aikaisin, vaikka välillä oli kokonainen vuosi. Valmisteluja riitti. Kysyttäessä jouluruoista, haastateltava muisteli, että jouluruokiin oli kuulunut lipeäkala ja puuro jo kauan sitten, mutta aiemmin puuro oli valmistettu ohrasta: ”mutta nyt kaikki, jotka suinkin siihen vain varojensa puolesta kykenevät, ainakin jouluna haluavat riisipuuroa syödä”. Hänen mukaansa riisipuuroa keitettiin aattona niin paljon, että siitä riitti vielä paistettavaksi joulunpäiviksi.

Kuva: Terijokelaisen maatalon pihapiiriä 1930-luvulla. Kuvaaja: Antti Pullinen. Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Karjalan Liiton kuvakokoelma.

Ulkosuomalaisillakin riisipuuro pysyi joulun ruokalistalla. Ilkka-lehdessä kerrottiin Australiaan muuttaneista suomalaisista, joille joulupuuro oli jouluna yhtä välttämätön kuin englantilaisille luumuvanukas: ”Vaikka aurinko paahtaisi polttavana, vaikka joulukuusena olisi metsästä haettu vihreä tammi tai palmun oksa, niin riisipuuro ei kuitenkaan jouluna saa puuttua yhdenkään suomalaisen pöydästä.”

1930-luvulla kuultiin kuitenkin myös eriäviä mielipiteitä. Tammerfors Aftonbladetin naisten palstalla pohdittiin 1933 onko julkeaa väittää, että jouluaatto voi olla hauska ilman lipeäkalaa ja riisipuuroa. Puurosta oli nimittäin kirjoittajan mukaan monella ikävät lapsuusmuistot, kun tiukat vanhemmat vahtivat, että lautanen tuli tyhjäksi. Katkerat hetket päivällispöydässä olivat aiheuttaneet heille ”riisipuurokompleksin”. Hufvudstadsbladetin pakinoitsija taas kirjoitti 1934, että riisipuuro oli jo menettänyt ”muinaista viehätysvoimaansa” perinteisten jouluruokien seassa.  Helsingfors-Journalenin vuonna 1937 julkaistun jutun mukaan jotkut halusivat muokata joulustaan modernimman, eikä siihen kuulunut enää riisipuuro: ”vi vill inte alltid ha den gamla risgrynsgröten”. Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin perheessä syötiin edelleen lipeäkalaa ja riisipuuroa mantelein höystettynä, olivathan ne isännän suosikkeja. Sen sijaan Kaivopuistossa asuva rouva Greta von Haartman-Gustafsson oli jättänyt riisipuuron pois. Hän söi sitä mieluummin arkisena aamiaispuurona. Professorin rouvana esitelty Margit Kranck oli myös jättänyt riisipuuron pois aaton ruokalistalta ja siirtänyt sen joulupäivän aamiaislistalle. Maisterin rouva Gudrun Grönholm-Therman kertoi epäonnistuneensa joulumenun uudistamisessa, koska perheen miespuoliset jäsenet pitivät niin kovasti kiinni perinteisestä riisipuurosta. Jutun mukaan he söivät riisipuuroa urhoollisesti sen maun, eivät ulkonäön vuoksi, kuten perheen naispuoliset jäsenet.

Kuva: Hackmanin Sorsakoski 100 -sarjan lusikat (valmistusaika 1936-70). Turun museokeskus, Esinekokoelma.

* * *

Oli niin tai näin, riisipuuro säilyi kuitenkin pöydissä tähän päivään saakka. Palataan lopuksi Kotilieden Impi Aronahon vuoden 1936 mielikuvitukselliseen kuvaukseen riisipuurosta.

”Lapsuutemme rakkaus se jo oli. Eikä jätä tuo valkoinen massa vieläkään meitä kylmäksi. Kun vuorenkorkuinen läjä ilmestyy pöytään emännän lämpöisen käden tuomana, ailahtaa sydämessämme se osa, joka tykkää ruoasta. Ja me syömme, ah, kuinka me syömmekään. Valkoinen tahna täyttää meidät oikealla maailman rauhalla, jota ei voi kurkut ja kasviydin tehdä, emme juuri eikä juuri röyhtele, koska tiedämme, ettei se sovi. Enkä pitäisi ihmeenä, vaikka se pöytään tullessaan huutaisi: »Pois tieltä, kaikki lipiäkalat, mitä olette te?! Ja pois tieltä kaikki punajuuret ja tomaattisoseet, te teette ihmisen turhan vilkkaaksi ja lisääntyneellä huomiokyvyllään sekaantuvaksi ja musikaaliseksi ja ajattelevaksi — pois — pois! Minä tässä valtias olen. Katsokaa, kuinka raukeasti ihmisen silmäluomet lupsahtelevat, kun minä täytän vatsalaukun — eikä hän tahdo mitään, ei mitään; turhia harrastuksia ei hänellä ole, jos varsinkin vielä vahvasti kanelia ja sokeria ripottaa pinnalleni. Siirry vain syrjempään siitä, komealla värilläsi keimaileva porkkanalaatikko! Etkö näe, kuinka juhlatunnelman ylentämät ihmiset hartaudella upottavat lusikkansa sydämeeni ja lähettävät minut sinne, johon Luoja säätänyt on. Siunaten syövät. Olen se vanha ’konsti’, joka ainakin jouluna on parempi kuin pussillinen uusia.”

Kuva: Arabian valmistama puurokulho 1910-luvulta. Helsingin kaupunginmuseo.

Lähteet
Tutkimuskirjallisuus

Kylli, Ritva: Suomen Ruokahistoria: Suolalihasta Sushiin. Helsinki: Gaudeamus, 2021.
Mäkelä, Johanna, Päivi Palojoki ja Merja Sillanpää: Ruisleivästä pestoon: Näkökulmia muuttuvaan ruokakulttuuriin. Helsinki: WSOY, 2003.

Sanoma- ja aikakauslehdet, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Aronaho, Impi: Valkoinen tahdas, Kotiliesi 15.12.1936, 55.
A. K.: Menneitä ja nykyisiä. Joulu ja uusivuosi, Toijalan Sanomat 5.1.1934, 3.
Apila, Uljas: Uusi vuosi vastaanotetaan Austraaliassa meren helmassa, Ilkka 1.1.1939, 6.
Aronaho, Impi: Valkoinen tahdas, Kotiliesi 15.12.1936, 55.
Damspalten, Julmiddag utan lutfisk och gröt, Tammerfors Aftonblad 20.12.1933, 3.
Elintarvikeasioita, Hämetär 13.12.1917, 4.
Hämeen Sanomat 29.12.1917, 3.
I julglädjens tecken, Hufvudstadsbladet 23.12.1934, 8.
Iltapuhde 9.1.1901, 3.
Joulu tulee aina liian aikaisin, Pohjolan Sanomat 24.12.1937, 1, 8.
Joulu-Jukka: Päiwän pakinaa. Joulupuuhia, Suur-Savo 9.12.1907, 3.
Joulun viettoa vähäväkisten keskuudessa, Karjalatar 3.1.1903, 3.
Joulun wiettoa kowaosaisten keskuudessa, Wiipuri 30.12.1900, 2.
Jul!, Lördagen 25.12.1909, 8.
Karjala 14.9.1907, 2.
Laitinen, Maili: Emännät ja pulakausi. Jouluvalmistelut, Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja 1.12.1930, 18.
Moderna människors jul, Helsingfors-Journalen 25.12.1937, 9-10.
Poritar: Minkä mitäkin nähtyä ja elettyä, Satakunnan Kansa 6.12.1930, 7.
Puuro ja tappelu, Uusi Suomi 13.12.1933, 2.
Puurojuhlista, Lapin Kansa 3.1.1929, 3.
Satakunnan Kansa, 21.08.1930, 3.
Sepeteus: Nyt, Ikaalinen 3.1.1919, 4.
Suomela, Lydia: Naisten työmaalta. Emännän jouluvarusteluista. Yhteistyö: Pienviljelijäin keskusliiton tiedonantaja 1.12.1938, 26.
Tuomas: ”Jouluostokset”, Lahti 19.12.1918, 2.
Uunipuuroa joulupuuroksi, Ruovesi 14.12.1932, 3.
Vanhan ajan syömä- ja juomatavoista. Muutamia viitteitä joulun johdosta, Sosialisti 24.12.1936, 8.
Åbo Underrättelser 17.12.1911, 16.

Adventtikalenteri 1: Glögi

Tänä vuonna adventtikalenterimme luo katsauksen joulun herkkuihin ja ruokiin ja siihen, mitä näistä kirjoitettiin sanoma- ja aikakauslehdistössä vuosina 1900-1939. Ensimmäisenä vuorossa on kylmien talvi-iltojen makoisa lämmike, glögi.

Sana glögi tulee ruotsin kielen sanasta glögg, joka pohjaa sanaan glödga, hehkuttaminen. Samaa juurta on saksan kielen Glühwein, hehkuviini.

Glögi, sellaisena kuin me sen tunnemme, on Suomessa suhteellisen uusi tuttavuus. Ruotsista tullut maustejuoma liitettiin usein talvella ulkoiluun, ja juoma olikin aluksi tutumpi ruotsinkielisissä piireissä sen tullessa Suomeen 1900-luvun alkupuolella. Toki lämpimiä mausteviinejä oli nautittu jo vuosisatoja aiemminkin; esimerkiksi 1500-luvulla Ruotsin kuninkaana ollut Kustaa Vaasa oli mausteviinien suuri ystävä. Glögiä käytettiin Suomessa alkuun enemmän hienosto- ja diplomaattipiireissä, ja se löi itsensä läpi suomalaisten joulujuomana kunnolla vasta 1960-luvulla. Tällöin Suomessa juomaa valmistettiin joulun alla perheissä itse. Glögin perinteiset mausteet ovat jouluna muualtakin tutut neilikka, kaneli ja inkivääri.

Kun lähdin käymään läpi digitoitujen lehtien arkistoja hakusanalla ”glögi”, ei juoman historian valossa ole ihmekään, että osumia tuli lopulta melko vähän. Hakutuloksiin osui joitain virheosumia, ja 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen osalta myös useampia viittauksia henkilöihin, joiden nimi on Glög. Osumia tulee 1910- ja 1920-luvuilla satunnaisesti, mutta pikkuhiljaa lisääntyen, kunnes 1930-luvulla mainoksia joulujuomaan liittyen löytyy jo enemmän. Glögin teollinen valmistus Suomessa käynnistyikin kunnolla vasta 1930-luvulla, vaikka jo tätä ennenkin löytyy mainoksia myytävästä glögistä. Glögiin liittyi myös alkoholilla terästäminen, minkä vuoksi juoma todennäköisesti ei kieltolain (1919-1932) aikana päässyt Suomessa leviämään laajalti.

Joulukuun 28.päivä 1912 Turun sanomissa ilmestyi lyhyt katsaus joulunviettoon Turussa, jossa kirjoittajalle ovat luotettavat henkilöt kertoneet ”ettei täällä mitään erikoista ole tapahtunut”. Tekstissä reflektoidaan lumen vähäisyyttä Turussa – ja siitäkin huolimatta ”wanha tapa on kuitenkin ollut antaa lapsille joululahjaksi potkukelkat”. Tätä tapaa pidetään jäänteenä ”joiltakin wanhoilta, puoli- tai kokopakanallisilta ajoilta”, joka on kotimaiselle teollisuudelle paljon edullisempaa kuin ”esim. ’glögin’ ja punssin juonti, puhumattakaan päästä ja watsasta.” Glögiin liitettiin ajatusta tyyriydestä ja alkoholista.

Leikkeen alue0
Helsingin Sanomat, 15.12.1936, nro 339, s. 16. Kansalliskirjaston digitaaliset

Glögiä mainostettiin sekä yksinään että yhdessä muiden juomien tai jouluherkkujen kanssa. Erityisen paljon mainoksissa kehutaan Nordforsin jouluglögiä. Vuonna 1867 turkulaiselle Anders Bernhard Nordforsille myönnettiin lupa liköörien ja alkoholituotteiden valmistamiseen – sodan jälkeen Nordforsin tuotanto siirrettiin vuonna 1946 perustetulle Marjaviini- ja likööritehdas Marlille. Nimimerkki ”Tonttu” kertoo Turun sanomissa 21.12.1921 julkaistussa ilmoituksessa ”Mitä me vielä hankkisimme jouluksi?” kuinka ”Nordforsin erinomaisia mehuja ei myöskään pidä unohtaa walittaessa sitä märkyyttä, mitä itse kukin aikoo päänsä kätkeä. Nordforsin jouluglögi on wallan suurenmoista.” Nimimerkki ”Joulupukki” rientää myös jouluostoksillaan pari vuotta myöhemmin, 20.12.1923, Nordforsille ostamaan lisää ”verratonta glögiä, jota eukkokin imee itseensä kuin sieni. ”

Leikkeen alue0
Pitkä lista joulun herkkuja. Turun Sanomat, 21.12.1919, nro 4586, s. 8. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Leikkeen alue0
Sosialisti, 20.12.1927, nro 294, s. 8. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Kieltolain aikana korostettiin myös glögien alkoholittomuutta. Esimerkiksi AB Roberts OY suositteli mainoksessaan jouluboolin tekoon ”alkoholivapaata viiniglögiä”, joka ”kuumennetaan rusinoitten, mantelien y.m. kera”. Kuvaavaa on myös kuinka kieltolain päättymisen vuonna 1932 Alkoholiliike (nyk. Alko) laski kauppoihin joulun alla myyntiin Rajamäen tehtaan akvaviittia eli mausteviinaa sekä kotimaisen hehkuviinin Jouluhehkun eli glögiä. Sama ilmoitus näkyi useissa sanomalehdissä Helsingistä Lappiin.

Myös glögin ruotsalaisesta taustasta löytyy viittauksia. Karjalan maa -lehdessä kirjoitettiin lyhyesti kuvan kera jouluaattona 1929, kuinka ”länsinaapuri Ruotsin joulutapoihin kuuluu jouluglöggin tarjoilu kansalle. Me kieltolakimaassa emme sitä ymmärrä, mutta kansan tapana voimme suvaita tällaisetkin kansanjuhlat. Glögi pidetään lapsillekin vaarattomana.” Ruotsin tapoja muisteltiin myös Lucian päivää käsitelleessä kuvauksessa vuonna 1931, jolloin Itä-Värmlandissa eräässä koulussa pidetyssä Lucian juhlassa ”laulettiin kaunis ’Värmlanti’ ja ihanasti höyryävä glögi kannettiin esille laulaessamme Oscar Stjärnen kotimaanlaulua ’Björkarna därhemma.’” Jo aiemmin juhlassa oli tarjottu ”tukeva pikari jouluglögiä rusinoineen ja muine ihanuuksineen.” Suomen sosiaalidemokraatit -lehdessä 20.12.1936 avattiin glögin taustoja enemmänkin. Jutun mukaan glögiin tarvitaan kanelia ja ryytineilikoita sekä kardemummaa ja inkivääriä – aineksia, jotka tulevat kaukaisista maista Pohjolaan ja joita noissa maissa on jo muinaisia aikoja käytetty.

Uusi Suomi, 20.12.1928, nro 297, s. 15. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulukuun alussa 1923 Metsästys ja kalastus -lehdessä oli Georg Nordblandin kertomus ”Loppiaisjänis”, jossa muistellaan noidutun jäniksen metsästyksestä. Loppiaisaattona metsästysmajalle kokoontuneet metsästäjät valmistelevat juhlaruokailua, johon myös glögi kuului:

”Glögi on valmista”, tiedotti ’Pusius’, joka juuri tuli keittiöstä, jossa hänellä oli ollut tärkeänä tehtävänä valvoa mainitun ihanan joulujuoman valmistusta – -. Valot sytytettiin, tuoksuava, höyryävä glögi tuotiin sisään, sillä vanhan tavan mukaan oli tervetuliaismalja juotava heti saavuttua talonväen kanssa – -”.

Muitakin viittauksia glögin juontiin löytyy erilaisista kertomuksista ja kuvailuista, kuten vanhan kirjanpainajan muistelmissa Kirjapainotaito-julkaisussa 1.2.1932. Painaja muistelee työhönsä liittyneitä kylmiä aamuja, jolloin avuksi tuli ”lämpimästä vedestä ja siirapista” terästettynä ”jollain hieman vahvemmalla aineella valmistaa aivan laadullinen ’glögi’”. Kyse ei ole siitä meille tutusta tavarasta, vaan lämmittävästä juomasta, joka ”maistui erinomaiselle talvikylmässä, varsinkin maanantaiaamuisin, jolloin työhuoneissa oli koleata”.

Leikkeen alue0
Sosialisti, 08.02.1930, nro 32, s. 1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Glögi liittyykin olennaisesti kylmimpään vuodenaikaan tuoden mukanaan höyryävää lämpöä talven keskelle. Talviurheilun harjoittajia kehotettiin Turussa suuntaamaan helmikuussa 1930 Ruissaloon ja pysähtymään Marjaniemeen nauttimaan glögiä ja muita virvokkeita.

 

 

-Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri.

 

Lähteitä:

Salokorpi, Sinikka ja Lehmusoksa, Ritva: Joulun aikaan. Otava, 1998.

Kysy.fi: http://www.kysy.fi/kysymys/mista-maasta-glogi-lahtoisin-ja-missa-maissa-se-suosiossa

Suomi syö ja juo: https://suomisyojajuo.fi/2016/06/30/glogin-historiaa/

Adventtikalenteri 4: 20.12.1910

Adventtikalenterin viimeisessä osassa kurkistamme vuoteen 1910! Suomessa ilmestyi tasan 110 vuotta sitten tiistaina 20.12. vähän päälle kahdeksankymmentä suomen- ja ruotsinkielistä julkaisua. Monilla sanomalehdillä oli varsinaisten julkaisujen lisäksi omat joulunumeronsa, joiden lisäksi ilmestyi lukuisia aatteellisia ja hengellisiä joululehtiä, kuten Joulu-kynttilä, Joululahja, Joulusanoma lapsille, Joulupukki ja Kalevan kansan joulu. Moni joulujulkaisu oli päätynyt lukijoiden käsiin kuitenkin jo aikaisemmin joulukuussa, joten varsinaisia joululehtiä tälle joulunpyhiä edeltävälle tiistaille ei osunut. Maailman tapahtumia seurattiin ja uusia tuulia haisteltiin muuten herkeämättä sanomalehtien palstoilla. Biografiteatterit houkuttelivat yleisöä elävien kuvien mainoksillaan ja etenkin Helsingissä kaupungilla kulkijaa kutsuttiin vähintäänkin ikkunaostoksille Esplanadille, jossa oli mahdollista ihmetellä nykymaailman mekaanisia kapistuksia, kuten kinematografeja ja uudenaikaisia filmejä (kuva 1) tai hankkia joululahjaksi uutukainen Kodak-kamera (kuva 2). Teknologian kehittyminen näkyi sekä yleisölle tarjottavina huveina että toisaalta myös erikoisina ja hämmästyttävinä kulutustuotteina, jotka vähitellen alkoivat käydä tutuiksi ainakin varakkaammalle väelle.

KUVA 1: Suomalainen Kansa 20.12.1910
KUVA 2: Hufvudstadsbladet 20.12.1910

Kalosseja, sekahedelmiä ja punaista kirjallisuutta

Joululahjamainonta kävi vilkkaana suuren juhlan ollessa jo aivan ovella, ja tarjontaa tuntui olevan aivan laidasta laitaan. Lahjoiksi sopivat mainosten mukaan muun muassa kelkat, sukset ja luistimet, kotitaloustavarat, kankaat ja valmisvaatteet, nahka- ja kangastohvelit (kuva 3), kellot ja korut sekä parfyymit ja savukkeet. Paikkakunnan yrittäjät saattoivat myös mainostaa omia liikkeitään yhteisellä joulurunolla, jotta joulupukki varmasti tietäisi parhaiden lahjojen ostopaikat. Joulu oli tietenkin myös tavallista parempien ruokien kulta-aikaa, ja monenlaisia herkkuja sai myös ostaa valmiina (kuva 4). Suklaa, hedelmät, sikarit ja makeiset maistuivat varmasti kaikille, joilla oli niitä varaa hankkia, mutta ihan mihin tahansa puotiin ei rahojaan kannattanut tuhlata: työväestön oli suotavaa suosia omia liikkeitä, kuten lappeenrantalaisen osuuskaupan mainos jouluostostoksilla kävijöitä ohjeistaa (kuva 5). Luokkasidonnaisuus näkyi kiinnostavalla tavalla myös kirjallisuuden osalta. Savon Työväen Sanomalehti- ja Kirjapaino-osuuskunta R.L. mainosti loppuunmyydyn työväen joulujulkaisu “Sytykkeen” asemesta varsin maallisia ja luokkatietoisuutta kohottavia teoksia, kuten “Elämä ilman jumalaa” ja “Punainen lippu” (kuva 6). Kirjoja kirjoitettiin ja suomennettiin yhä eriytyneemmälle lukijakunnalle: vahvasti kristillisiä tai oikeistolaisia arvoja kannattavan perheissä tuskin kyseisen kustantamon julkaisuja luettiin tai lahjaksi annettiin.

KUVA 3: Uusi Aura 20.12.1910
KUVA 4: Rauman Lehti 20.12.1910
KUVA 5: Kansan Ääni 20.12.1910
KUVA 6: Savon Työmies 20.12.1910

Keräelmänhoitajia ja kirstunvartijoita

Käsiteltiin lehdissä toki lähestyvän joulun ohella myös monia ajankohtaisia ja poliittisesti kiistanalaisia aiheita. Tammikuussa 1911 järjestettävät eduskuntavaalit saivat runsaasti palstatilaa ja kirvoittivat perusteellisiin kannanottoihin eri puolueiden ajamista linjoista ja niiden aikaisemmin ajamista päätöksistä. Yksi poliittisista – vaikka ei suoraan vaaleihin liittyvistä – uutisista oli Helsingin Sanomissa otsikolla “Historiallis-kansatieteellisen museon kokoelmat waarassa hautautua wuosikymmeniksi” -kirjoituksessa (otsikko, kuva 7) esitetty pettynyt kannanotto perusteilla olevan kansallismuseon rahoituksesta sekä huoli senaatin myöntämien varojen riittämättömyydestä. Asiaa käsiteltiin myös Suomalaisen Kansan (“Kansallismuseomme sisustus”) ja Hufvudstadsbladetin (“Nationalmuseets inredning”) saman päivän numeroissa. Monet lehdet julkaisivat artikkeleita ja uutisia sanatarkkoina kopioina. Edellä mainitutut tekstit pohjautuivat selvästi samaan kirjoitukseen, mutta ne eivät olleet keskenään identtisiä. Kirjoitusten ydin oli  vankka pelko riittämättömästä rahoituksesta Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen käsialaa olevan, juuri valmistuneen museorakennuksen puitteille, ja siten myös yleisölle avoimena pidettävän näyttelytoiminnan tarpeettomalle viivästykselle.

Senaatti oli alustavasti myöntänyt – valtion varojen niin salliessa – 370 000 markan rahoituksen kansallismuseolle kuluvan kahden vuoden aikana. Suurta närää aiheutti vuosittaisen kertamaksun aleneminen peräti 25 000 markkaan, mikä merkitsi käytännössä hyvästejä suurelle kertainvestoinnille ja ennakoi kannanoton mukaan rahoitustarpeen ulottuvan vähintään viidentoista vuoden päähän. Pelkona oli jo olemassa olevien ja koko ajan karttuvien kansatieteellisten sekä esi- ja kulttuurihistoriallisten kokoelmien hautautuminen vuosikausiksi pahvilaatikoiden uumeniin. Toimien järjettömyys oli kirjoittajan mukaan päivänselvä: “Antellin valtuuskunta yksin ostaa vuosittain tieteellisiä kokoelmia yli 10 tuhannen markan arvosta. Mikä epäjohdonmukaisuus siinäkin, että waltio wuosittain antaa warojansa 12 tuhatta markkaa tämän waltuuskunnan keräelmätyötä warten, samalla kun se suunnittelee itse keräelmäin hautaamista epämääräiseksi ajaksi.” (HS 20.12.1910, s. 3)

Huolta herätti myös itse kokoelmien asianmukainen säilyvyys museorakennuksen käyttöönoton pitkittyessä: Helsingin kaupunki kaavaili sivistyshistoriallisten kokoelmien sijaintipaikkaa Hakasalmen huvilaa omiin tarpeisiinsa, ja epäsuotuisissa olosuhteissa myös tärkeän tutkimustyön olosuhteet vaarantuisivat kohtuuttomasti: “Minkälainen isku tästä niitä nuoria miehiä uhkaa, jotka ovat aikoneet elämänsä omistaa muinaistutkimukselle, on sanomattakin selvää.” (HS 20.12.1910 s. 3-4) Perusteilla olevan kansallismuseon rahoituksen välttämättömyyttä perusteltiin vahvasti pedagogisin perustein painottamalla museota kansalaisten sivistyksellisenä kasvattajana, mutta myös tutkimuksen edellyttäjänä ja taideteollisuuden puolestapuhujana.

Debatti siitä, mihin valtionvaroja tulisi käyttää ja millä perustein, on toki varsin tuttua myös nykypäivästä. Minkälaiset arvot ja valinnat painavat vaakakupissa eniten, kun kirstusta myönnetään rahoitusta eri tarkoituksiin? Kirjoittajan näkemys oli selvä: vetoaminen rahavarojen riittämättömyyteen oli tekosyy, sillä rahaa kyllä riitti kyseenalaisiin hankkeisiin: “Wiivytyksen syyksi on sanottu valtionvarain niukkuutta. Mutta tämän wäitteen woivat wakavalta kannalta ottaa ainoastaan ne, jotka hyväksyivät waltionvarain hautaamiseen automobiileihin, painoasiamiehiin, sekä warsin hämäräin ansioitten palkitsemiseen.” Kansallismuseo avautui yleisölle lopulta vuonna 1916, eli vielä joitakin vuosia saatiin rakennuksen vihkiäisiä odottaa. (https://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/historiaa)

KUVA 7: Helsingin Sanomat 20.12.1910

Joulun rauhaa ja huvituksia

Joulun ajaksi hiljennyttiin perinteiseen tapaa viettämään rauhallista juhlaa, mutta jo Tapaninpäivänä oli soveliasta huvitella ja lähteä tapaamaan ihmisiä. Agraarikulttuurista tutut rekiajelut pitivät pintansa, mutta 1900-luvun alkupuolella ne olivat usein nuorisoseuran tai työväenyhdistyksen järjestämiä. Reippaan ulkoilun päätteeksi kokoonnuttiin vielä iltamien viettoon hauskojen ohjelmanumeroiden siivittamänä (kuva 8). “Kirjeet mukaan!”, kehotti Vieremän nuorisoseura rekiretki-ilmoituksessaan (kuva 9). Ehkäpä useampikin nuori tyttö ja poika uskaltautui rustaamaan salaisille lemmityilleen nimettömiä rakkausvärssyjä, jotka sitten iltamien ohjelmanumerona päätyivät vastaanottajilleen “huviposteina”. Rekiajeluiden ja iltamien ohella Tapaninpäivänä tarjoiltiin naamiohuveja (kuva 10), joissa parhaat puvut usein palkittiin. Hyvällä naamiaisasulla saattoi myös välttyä maksamasta tapahtuman pääsymaksua.

Joulunpyhät olivat 1900-luvun alussa sekä harrasta juhlaa että sosiaalista huvittelua, kasvavaa kaupallisuutta ja perinteiden kunnioittamista. Yhteiskunta muuttui nopeaan tahtiin ja joulunvietto alkoi saada yhä enemmän piirteitä, joita jossain muodossa tunnetaan nykyäänkin.

Adventtikalenterin viimeisen luukun avautumisen myötä Kulttuurihistorian seura toivottaa kaikille rauhallista, tunnelmallista ja rentouttavaa joulunaikaa!

KUVA 8: Vapaus 20.12.1910
KUVA 9: Salmetar 20.12.1910
KUVA 10: Turun Sanomat 20.12.1910

Lähteet:

Helsingin Sanomat 20.12.1910

Hufvudstadsbladet 20.12.1910

Kansan Ääni 20.12.1910

Rauman Lehti 20.12.1910

Salmetar 20.12.1910

Savon Työmies 20.12.1910

Suomalainen Kansa 20.12.1910

Turun Sanomat 20.12.1910

Uusi Aura 20.12.1910

Vapaus 20.12.1910

……..

Asta Sutinen

Kirjoittaja on seuran hallituksen jäsen

Adventtikalenteri 3: 13.12.1900

Hyppäämme jälleen kymmenellä vuodella eteenpäin ja siirrymme uuden vuosisadan alkuun, torstaihin 13.12.1900. Lehtivalikoima on tässä vaiheessa kasvanut; sanomalehtiosumia tulee 42 (joista iso osa suomenkielisiä, mukana myös venäjänkielinen Finljandskaja Gazeta) ja aikakausilehtien puoleltakin 6. Joulu on lähestymässä, mutta lehtiaineistossa näkyvät monet yhteiskunnalliset aiheet, erityisesti raittiusasia on vahvasti läsnä. Ulkomailta raportoitiin sotauutisia Kiinasta ja Etelä-Afrikasta, kotimaisista aiheista nostettiin useissa lehdissä esiin muutaman päivän aikaisemmin vietettyä senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen 70-vuotispäivää; päivänsankari julkaisi myös avoimen kirjeen, jota lehdissä kommentoitiin.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/797979/articles/79499865/images/122357795?scale=1.0
Uusi Suometar, 13.12.1900, nro 309, s. 4 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Uusi Suometar– ja Uusi Aura -lehdissä julkaistiin raumalaissyntyisen opettajattaren, neiti Emilia (Emmi) Karolina Ljungbergin kuolinilmoitus. Vuonna 1848 syntynyt Ljungberg toimi Raumalla v. 1872 avatun ensimmäisen kansakoulun ylemmän tyttöosaston opettajana. Muistokirjoituksessa kerrotaan, että opettajan työtä Ljungberg hoiti vuoteen 1889 asti, kunnes huonontuneen kuulon vuoksi luopui työstä ja muutti Helsinkiin, jossa hän toimi Maria-yhdistyksen turvakodin johtajana; turvakoti oli tarkoitettu kodittomille työtä hakeville naisille. Töidensä ohella Ljungberg kirjoitti suomeksi ja ruotsiksi mm. lapsille ja nuorille suunnattua kirjallisuutta; hänet löytää myös Suomen kirjallisuuden seuran jäsenluettelosta. Ljungbergin sisar Eva tunnettiin kirjailijanimellä Draba Verna, ja hänen tuotantoonsa kuului kauno-, historiallista ja matkailukirjallisuutta.

Väestönlaskentojen tuloksia ja isoimpien kaupunkien väkimäärien muutoksista ilmoitettiin myös lehdissä edes pienin, muutaman virkkeen ilmoituksin. Suomessa on tehty väestönlaskentoja säännöllisesti 1700-luvun puolivälistä lähtien. Vuoden 1900 lopussa koko Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan 2 655 900 asukasta, ja kasvua edelliseen vuoteen oli tapahtunut reilun 20 000 henkilön verran. Itä-Suomen sanomien (13.12.1900 no 146 s. 3) ”Sieltä täältä Suomesta” -palstalla kerrottiin Helsingin, Tampereen ja Turun asukasmäärät kuluvana vuonna. Helsingin väkimääräksi kerrotaan – joskaan ei vielä täysin varmistetusti – 96 000 henkeä, mukaan lukien ”sekä suomalainen että venäläinen sotaväki”. Tampereen väkiluvuksi kerrotaan 38 233 asukasta ja Turun 31 388 henkeä – Turun luvusta puuttuvat kuitenkin ”kahden piirin asukkaat eikä siihen myöskään ole sotaväkeä luettu”. Uusi Suometar -lehdessä (13.12.1900 n 309 s. 5) kerrotaankin Turun väkiluvun loppuun suoritetun tarkistuksen mukaan olevan 41 800 henkeä.

Perä-Pohjolainen -lehdessä (13.12.1900 no 145 s. 2) kerrottiin väkiluvun muutoksista vuonna 1899, jolloin väestön suhteellinen kasvu oli 1,37 prosenttia, mikä on hieman pienempi kuin keskiarvo edeltävältä vuosikymmeneltä 1881-1890. Lehti kertoo väkiluvun vuoden 1899 lopussa olleen 2 673 200, mikä on noin 20 000 henkeä enemmän kuin Tilastokeskuksen antama luku 2 635 300. Wiipuri-lehden (13.12.1900 no 265 s. 2) pidemmässä uutisessa avataan väestönlaskua vielä enemmän, mutta sielläkin väkimääräksi kerrotaan tuo 2 673 200. Lehdissä raportoidut lukemat perustuvat seurakuntien antamiin tietoihin ja kirkonkirjoihin, joista ei välttämättä aina poistettu vaikkapa ulkomaille muuttaneita seurakuntalaisia. (Väestötilastojen muutoksista, Mauri Nieminen: Väestötilastoja 250 vuotta – Katsaus väestötilaston historiaan vuosina 1749-1999. Tilastokeskus 1999, teos luettavissa Doriasta.)

Uutiset ja ilmoitukset, joita lehdissä julkaistiin, vaihtelivat aiheiltaan laidasta laitaan, ja monet aiheet ovat olleet kestoteemoina näihin päiviin asti, kuten vaikkapa sää. Haminassa ilmestyneessä Koitar-lehdessä (13.12.1900 no 104 s. 3) kerrottiin lähiseudun uutisten kohdalla, kuinka Valkealassa suli kaikki maassa ollut lumi edellisen suojasään aikana kokonaan, ja ilman lämpö oli kohonnut niin, että ajateltiin kesän palaavan – tosin ilma oli sittemmin taas kylmennyt. Saatiinko Valkealaan lopulta valkea joulu, siihen en vastausta löytänyt. Saman päivän Kotkan sanomissa (13.12.1900 no 146 s. 3) kerrottiin lunta sataneen uudelleen ja pakkastakin olleen seitsemän astetta.

Leikkeen alue0
Uusi Suometar, 13.12.1900, nro 309, s. 1 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulun lähestyessä lehtien sivuilla nostettiin myös esiin paljon kirjallisuutta. Esimerkiksi Akateeminen kirjakauppa mainosti – yleisön toiveesta – pitkällä kirjallisuuslistalla valikoimaansa Uuden Suomettaren (13.12.1900 no 309) etusivulla. Listaukseen oli eritelty suomen- ja ruotsinkielinen kirjallisuus, ja erikseen lasten- ja nuorten teokset, sekä ruotsinkielisistä kotimaiset ja skandinaaviset kirjat. Listauksien aakkosjärjestyksen rikkoo heti ensimmäisenä, hieman isommalla fontilla mainittu J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat, josta oli saatavilla Albert Edelfeltin kuvittama juhlapainos – epäilemättä sen joulun kirjahitti! Suomenkieliseltä listalta löytyy niin kauno-, tieto- kuin hengellistä kirjallisuutta, ja monia tuttuja nimiä, kuten Juhani Aho, Jalmari Hahl, Selma Lagerlöf, Fredrika Runeberg ja Anton Tsehov. Ruotsinkielisen listauksen jako kotimaiseen ja skandinaaviseen hieman mietityttää, sillä skandinaaviselta puolelta löytyy myös brittikirjailijat Jerome K. Jerome ja John Ruskin.

Leikkeen alue0
Iltapuhde, 13.12.1900, nro 49, s. 7 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulusiivoukseen sai vinkkejä Porissa ilmestyneestä Iltapuhde-lehdestä (13.12.1900 no 49 s. 7): jäätyneet ikkunat sai nimittäin puhtaaksi väkiviinan avulla! Vinkki pistää silmään lehdessä, joka etusivullaan korostaa kannattavansa raittiutta ja tulisi sitä ”teroittamaan sekä suoranaisissa kirjoituksissa että novellien muodoissa”. Kodin osasto -palstalla annettua ikkunanpesuvinkkiä edeltääkin ”keino juoppoutta vastaan”. Keskustelut viinankäytöstä ja raittiudesta ovat erittäin näkyviä kyseisen päivän lehdissä, ja esimerkiksi Perä-Pohjolaisessa julkaistiin teksti viinan vaaroista ja kehotettiinkin kaikkia jättämään jouluksi viinat ostamatta ja käyttämään rahat mieluummin kirjoihin ja sanomalehtiin. (Perä-Pohjolainen 13.12.1900 no 145 s. 3).

Lopuksi vielä pieni aivopähkinä Kylväjä-lehdestä – tätä voit kokeilla ratkaista vaikka koko perheen kesken!

Leikkeen alue0
Kylväjä, 13.12.1900, nro 50, s. 4 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu, tulee uutinen lehteen. Toisinaan vielä sellaisestakin, jota ei tapahdu.

-Varastettu kaulanauha, 1938, Yleisradion kuunnelma

Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Adventtikalenteri 2: 6.12.1890

Kulttuurihistorian seuran adventtikalenteri jatkuu tänään katsauksella vuoteen 1890! Vaikka tänään juhlistamme Suomen itsenäisyyttä, vietettiin 130 vuotta sitten 6.12. tavallista joulukuista lauantaita Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tuolloin ilmestyneissä päälle neljässäkymmenessä suomen- ja ruotsinkielisessä sanomalehdessä kommentoitiin ajankohtaisia tapahtumia niin kotimaassa kuin ulkomailla. Lehdet täyttyivät uutisten lisäksi erilaisista ilmoituksista, mainoksista ja kokouskutsuista. Aviisista oli helppo tarkistaa lähipäivien taidenäyttelyt ja konsertit, huvi-iltamien ohjelmanumerot ja huokeimmat tarjoukset sekä kuluttajille että jälleenmyyjille. Painomuste ikuisti elämän kiertokulun syntymä- ja kuolinilmoituksiin sekä lohduttomiin uutisiin työtapaturmista ja muista onnettomuuksista, jotka olivat valitettavan arkipäiväisiä 1800-luvun lopun Suomessa.

Sanomalehtien määrä kasvoi hurjaa vauhtia vuosisadan loppua kohden tultaessa. Valtakunnallisten ja paikallisten julkaisujen ohella julkisuudessa alettiin yhä enemmän kuulla myös aatteellisesti sitoutuneita äänenpainoja, kun muun muassa nais- ja työväenliike sekä raittiusaate alkoivat saada jalansijaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Vanhat sanomalehdet ja niiden nostattama varhainen mediajulkisuus ovat lukijalle monista näkökulmista avautuvia aarreaittoja, joihin olisi helppo uppoutua pidemmäksikin toviksi. Tarkastalen tässä muutamaa esille nousevaa teemaa.

Lehdistön nousun ohella 1800-luvun loppu oli myös muulla tavoin paranevien kulku- ja viestintäyhteyksien kulta-aikaa. Fennomaanien äänenkannattaja Uusi Suometar uutisoi otsikolla “Telefonikeskustelu Reposaaresta Lowisaan” Turun ja Helsingin välisestä uudesta “telefonilangasta”, jonka välityksellä kokeiltiin puhelinyhteyksiä entistä kauemmaksi. (Uusi Suometar 6.12.1890, kuvat 1 ja 2) Helsingin keskusaseman ja Reposaaren välisellä 45 peninkulman etäisyydellä ääni kantoi puolin ja toisin ymmärrettävästi, mutta Loviisaan asti kokeilu ei ollut täysin onnistunut: uutisen mukaan reposaarelaiset saivat Loviisan päästä selvää ainoastaan sanan “halloo”, kun taas “muuten jäi keskustelu tällä kerralla käsittämättömäksi.” Varhaiset puhelinyhteydet kantoivat vain lyhyitä matkoja, mutta keskuksien kautta mahdollistui yhteydenotto kauemmaksikin, ja nyt valmistunut uusi linja kattoi myös Forssan ja Tampereen. Vaikka tässä Reposaaren ja Loviisan välisessä puhelukokeilussa varsinainen keskustelu ei onnistunutkaan, pelkkä reaaliaikainen äänen kuuleminen herätti optimismia tulevan suhteen.

KUVAT 1 ja 2: Uusi Suometar 6.12.1890

Kysymykset siveydestä, koulutuksesta ja raittiudesta puhuttivat myös aikalaisia ja kirvoittivat varsin perusteellisiinkin kansanottoihin. Samaisessa Uuden Suomettaren numerossa julkaistussa artikkelissa pohdittiin päivänpolttavaa kysymystä “Mitenkä siveellisyyttä yliopiston nuorisossa parhaiten voitaisiin edistää?” (Uusi Suometar 6.12.1890, s.2)  professori J. Sahlbergin Ylioppilaiden raittiusyhdistyksen kokouksessa pitämään esitelmään pohjautuen.  Sahlberg esitti huolensa moraalisesta rappiosta ja etenkin siitä, että siveettömästi elävien papiston edustajien ja muiden virkamiesten edesottamuksia oli katsottu läpi sormien ilman ankaria seuraamuksia, akateemisen maailman jäämättä yhtään sen tahrattomammaksi. “Yliopistollakin on tässä suhteessa paljon syntiluettelossaan.” Kaikkein pöyristyttävimpänä seikkana professori näki kuitenkin  kristityssä yhteiskunnassa harjoitettavan prostituution ja turhan lempeän asenteen moista syntiä kohtaan. Professori vetosi isänmaallisuuteen ja yliopistossa etenkin osakuntien “siveelliseen towerihenkeen”, jossa haureuteen langenneita tulisi kohdella ankarasti ja poissulkevasti. Siveettömyyteen syyllistyneet eivät Sahlbergin sanoissa juuri armoa ansainneet, mutta neuvoja noudattamalla ja esimerkillistä osakuntaelämää viettämällä nuorukainen pystyisi takaamaan puhtautensa myös tulevaisuudessa: “ Hänen tulee oppia ylevästi ajattelemaan rakkaudesta ja pidättää itseään nykyajan wiettelevästä realistisesta kirjallisuudesta, pikemmin hänen tulee oppia rakastamaan wanhempien arvokkaampien kirjailijain kaunokirjallisia teoksia, jotka asettavat hänen eteensä suuria, korkeita ja jaloja luonteita. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, jotka jollakin tapaa ottavat epäsiveellisyyttä puolustaaksensa, katsokoon hän vihollisiksensa.” Tärkeänä osana taistoa siveettömyyttä vastaan Sahlberg näki päihdyttävien juomien välttämisen sekä nuorukaisten ehdottoman puhtauden osakunnasta tai yliopistosta erottamisen uhalla.

Sahlberg tulee kuvanneeksi käynnissä olevaa murrosta, joka näkyi asenneilmapiirin muutoksena ja ainakin keskustelun moniäänistymisenä suhteessa esiaviolliseen ja avioliiton ulkopuoliseen seksiin. Juuri asenteiden löyheneminen ja erkaantuminen “todellisista” kristillisistä arvoista ja ihanteista huoletti kirjoittajaa, joka pyrki vetoamaan isänmaallisuuteen ja kansakunnan etuun konservatiivisin äänenpainoin. Kiinnostavalla tavalla Sahlberg viittaa myös lehdistön ja kirjallisuuden kasvuun sekä realistiseen ilmaisuun ja viihteellisiinkin lukemistoihin, joiden sisältö ei välttämättä vastannut uskonoppeja ja kristillisiä hyveitä. Vaikka kirjoittaja ei varsinaisia esimerkkejä annakaan, löytyy hänen mukaansa moraalisesti “oikeita” arvoja edustavaa luettavaa nimenomaan vanhemmasta kaunokirjallisuudesta. Yhteiskunnallisiin epäkohtiinkin tarttunut realismi ei Sahlbergia tyylisuuntana miellyttänyt. Näkemys on tuttu myös aikansa kuvataidekritiikistä, jossa  realismia arvosteltiin liiallisesta suoruudesta ja suorastaan rumuudesta; se ei esittänyt ihanteita.

Waasan Lehdessä julkaistussa “Onko suomalainen tyttökoulu Waasassa tarpeellinen?” -artikkelissa puolestaan käsiteltiin vireillä ollutta hanketta uuden suomenkielisen koulun perustamisesta. (Waasan Lehti 6.12.1890, s.1) Uutta oppilaitosta puollettiin muun muassa vetoamalla siihen, ettei Etelä-Pohjanmaalla ollut vielä ollenkaan suomenkielisille tytöille tarkoitettua korkeamman sivistyksen oppilaitosta. “Jokainen meidän aikana näillä tienoinkin jo tunnustaa, etteiwät yksin ylhäisten ja säätyläisten lapset ole oikeutetut ammentamaan aarteita tiedon uhkuvista lähteistä, waan että näiden lähteiden tulee olla awoinna kaikkein kansainluokkain pienokaiselle, siis myöskin talonpojan ja torpparin tytölle.” Tytöille suunnattua korkeampaa sivistystä kirjoittaja peräänkuulutti sanoin: “Ainoa keino, jolla tämä kansa wastaisuudessa woipi säilyttää kansallisen olemassa olonsa, on sen sivistys, sen siweellinen woima ja ennen kaikkea se kristillinen kaswatus ja siitä seuraawa puhdas elämä, joka kestää horjumattomana aikojen pahimmissakin myrskyissä. … Nykyiset pienet tyttömme tulewat muutaman wuosikymmenen kuluttua olemaan Suomenmaan äitejä. Heidän käsiinsä tulee silloin laskettavaksi nousewan sukupolwen kaswatus.” Koulun perustamisen tarpeellisuutta argumentoitiin isänmaallisena, tulevaisuuteen suuntaavana tekona. Vaikka nainen nähtiin tässä ennen kaikkea äitinä ja hänen yhteiskunnallinen roolinsa uuden sukupolven kasvattajana, käytettiin äitiyttä myös perusteena oikeuteen oppia ja saavuttaa sivistystä.

Mutta oli elämässä muutakin kuin uusia telefooniyhteyksiä, tyttökouluja, väkijuomien vaaroja ja siveyskysymyksiä. Joulun lähestyminen näkyi lehtien palstoilla  mainoksina, jotka houkuttelivat putiikkeihin jouluostoksille tai vaikkapa ompelukerhon myyjäisiin. Jos kauppojen ja myyjäisten valikoimia oli uskominen, käärittiin paketteihin jouluna 1890 ainakin koruja, leluja, kirjoja ja käsitöitä – ja saattoipa joku onnekas saada jopa upouuden Husqvarnan ompelukoneen! (Kuvat 3-5) Kaupasta hankittavat hienot joululahjat olivat toki vain harvojen ulottuvilla. Kaupunkilähetys vetosi varakkaamman väen säälintunteisiin järjestämällä keräyksen yhteiskunnan vähäosaisimpien hyväksi. (Uusi Suometar 6.12.1890, myös Päivälehti 6.12.1890, kuva 6). Joulumieltä haluttiin jakaa myös vähemmän onnekkaassa asemassa oleville.

KUVA 3: Tampereen Uutiset 6.12.1890

KUVA 4: Borgåbladet 6.12.1890
KUVA 5: Borgåbladet 6.12.1890
KUVA 6: Uusi Suometar 6.12.1890

LÄHTEET:

Borgåbladet 6.12.1890

Päivälehti 6.12.1890

Tampereen Uutiset 6.12.1890

Uusi Suometar 6.12.1890

Waasan Lehti 6.12.1890

………………………..

Asta Sutinen

Kirjoittaja on seuran hallituksen jäsen

Adventtikalenteri 1: 29.11.1880

Rauhaisaa ensimmäistä adventtia! Tänä vuonna julkaisemme seuran blogissa adventtikalenteria, jossa tarkastelemme Kansalliskirjaston digitoitujen aineistojen kautta sitä, mitä suomalaisessa lehdistössä eri päivinä vuosikymmenien alussa kirjoitettiin. Aloitamme 140 vuoden takaa vuodesta 1880 ja hyppäämme joka adventti kymmenen vuotta eteenpäin, lopettaen 110 vuoden taakse vuoteen 1910.

Seuraavat osat julkaistaan tulevina adventteina 6.12., 13.12. ja 20.12.

**

Kun digiaineistojen tietokantaan tekee haun sanomalehdistä päivällä ”29.11.1880”, osumia tulee kahdeksan, joista kaksi suomenkielistä ja kuusi ruotsinkielistä sanomalehteä. Päätin tehdä katsauksen näiden lehtien sivuille ja katsoa, millaisia kulttuuriuutisia tai -juttuja niistä löytyy. Tässä muutamia esimerkkejä!

29. marraskuuta 1880 oli maanantaipäivä, ja tuona iltana Seurahuoneen salongissa esiintyi vuonna 1879 perustettu Helsingin konserttiorkesteri. Konserttia mainostettiin Helsingissä ilmestyvissä ruotsinkielisissä lehdissä sekä ohjelmistolistauksin että lyhyin kuvauksin sisällöstä.

Leikkeen alue0
Helsingfors Dagblad, 29.11.1880, nro 325, s. 1 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Ilta nimettiin ”sinfoniseksi populaarikonsertiksi”. Konserttia johti kapellimestarina toiminut tshekkiläissyntyinen viulisti Bohuslav Hřímalý. Ohjelma käsitti muun muassa Beethovenin alkusoiton Leonore no. 3, Mozartin sinfonia no. 4:n (c-dur), kapellimestari Hřímalýn Promenadivalssin ja Haydnin säveltämästä keisarihymnistä variaatioita jousikvartetille sovitettuna. Lippuja konserttiin 1 markan ja 50 pennin hinnalla sai ostaa herra Borgströmin tupakkapuodista, Hartwallin vesimyynnistä sekä ovelta. Morgonbladet-lehden ilmoitustekstissä kerrottiin myös, että koska konserttiorkesteri pian työskentelisi kahdelle teatterille, populaarikonsertteja järjestettäisiin jatkossa vain kerran viikossa. Lisäksi Morgonbladetissa kerrottiin lyhyesti edellisenä iltana järjestetystä tenorilaulaja Gustaf Holmströmin konsertista, jossa sali oli saatu täyteen ”kiitollisia kuuntelijoita, jotka toistuvasti ilmaisivat tyytyväisyytensä hyvin valittuun ohjelmaan ja hyvin hoidettuun esitykseen” (Morgonbladet 29.11.1880 no 278 s. 3).

Viipurissa julkaistussa Östra Finland -lehdessä (29.11.1880 no 140 s. 2) kerrottiin kuinka Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti (1879) esitettiin Berliinissä. Lehti lainaa näytelmäkirjailija ja kriitikko Oskar Blumenthalin arviota näytelmästä. Blumenthalia pidettiin kärkäskielisenä ja Östra Finlandissa häntä kutsutaan ”yhdeksi Berliinin loukkaavimmista kriitikoista”. Blumenthal oli alkuun lukiessaan Ibsenin näytelmää ihastunut Noran hahmoon, mutta viimeisessä näytöksessä hahmokehitys tuntui hänestä ”luonnottomalta”. ”Nej och tusen gånger nej. Jag måste tillstå att jag ej förstod författaren”, lainataan Blumenthalia. Myöskään näkemästä lavatulkinnasta Blumenthalilla ei ollut erityisen positiivista sanottavaa, kutsuen Noran hahmon tekoja epäjohdonmukaisiksi, tarinan kulkua ”häiritseväksi ja masentavaksi”, ja kuinka Ibsenin näytelmän haastava loppu oli korvattu ”naurettavalla lapsuuden kohtauksella”. Blumenthalin kuvailu on värikästä ja herättää lukijan mielenkiinnon etenkin muutettua loppua kohden.

Uusi Suometar -lehdessä kerrottiin lyhyesti edellisillan Suomalaisen teatterin (nyk. Kansallisteatteri) lähes loppuunmyydyistä näytännöistä. Esityksessä olevat koomiset kappaleet Porvari aatelismiehenä (Molière, 1670) sekä Taiteen harrastuksesta (Gustav Moser, 1873). Teksti esityksestä on niin lyhyt, että sitä on vaikea varsinaiseksi arvioksi kutsua. Muutamalla rivillä tuodaan esille, kuinka molemmat näytelmät olivat yleisölle jo ennestään tuttuja, ja kuinka Molièren näytelmässä ”etenkin päähenkilö, hra Wilho, sekä kaikki muutkin suorittavat tehtävänsä oivallisesti.” Lisäksi näytelmä huvitti ja saavutti runsaita suosionosoituksia. ”Samaa on sanottava ’Taiteen harrastuksesta’.” (Uusi Suometar 29.11.1880 no 143 s. 2). Olen sivututkimusaiheeni myötä lukenut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun teatteriarvosteluja sanomalehdistä ja hyvin usein ne ovat olleet näin tiiviitä ja usein hyvin kehuvia – tämä herättää tutkija-antennini pohtimaan, mitä näiden lyhyiden tekstien taustalla on, rehellinen mielipide vai kenties jopa maksettu mainos -tyyppinen ratkaisu. Saman päivän Åbo Underrättelser -lehdessä (29.11.1880 no 326 s. 2) kehuttiin yhtä tiiviisti August Sandbergin seurueen näytöstä Jacques Offenbachin säveltämästä operetista Orfeus manalassa (1858/1874). Lavastusta kehuttiin upeaksi ja sovitusta ovelaksi, ja yleisö palkitsi heidät jylisevillä aplodeilla.

Uusi Suometar, 29.11.1880, nro 143, s. 2 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Sanomalehtiä, niin suomen- kuin ruotsinkielisiä, selatessa tulee usein vastaan nurkkanovelleja tai följetongeja eli jatkokertomuksia. Monet kaunokirjalliset teokset ja esimerkiksi käännökset julkaistiin Suomessa ensin jatkokertomuksina. Joskus käännökset saatiin myös nopeasti alkuperäisen ilmestymisen jälkeen; esimerkiksi Iso-Britanniassa Strand-lehdessä ilmestyneet Sherlock Holmes -novellit, joiden julkaiseminen alkoi 1891, ilmestyivät suomalaisiin sanomalehtiin jo kahtena seuraavana vuonna, ruotsinkielisissä 1892 ja suomenkielisenä 1893.

29.11.1880 julkaistuissa lehdissä jatkokertomuksia julkaistiin molemmissa kieliversioissa. Uudessa Suomettaressa (29.11.1880 no 278 s. 2) menossa oli Friedrich Spielhagenin Hovin Roosa (alk. Röschen vom Hofe, 1864), suomentajana Aatto Suppanen (käännös luettavissa Project Gutenbergissa). Helsingfors Dagbladin följetongina oli Jacques Vincentin (oikealta nimeltään Angèle Berthe Venem) Misé Féréol (1880). Omaan silmääni kiinnostavimpana osui Finlands Allmänna Tidning -lehden jatkokertomus Kränkning och förödmjukelse, Fjodor Dostojevskin romaani. Sanat eivät heti soittaneet kelloja, mutta pikainen googlekäännös antoi tulokseksi ”Rikkominen ja nöyryytys”. Tämä vei ajatukset Dostojevskin klassikkoon Rikos ja rangaistus, mutta tekstissä mainitut hahmot eivät vaikuttaneet tutuilta tässä kontekstissa. Vastaan tuli vuodelta 1906 oleva suomennos Sorrettuja ja solvaistuja, joka vastasi Tidningissa ollutta tekstiä. Myöhemmin teos on julkaistu suomeksi myös nimellä Alistetut ja loukatut. Tein pikaisen tarkistuksen aiempiin ja seuraaviin Tidningenin numeroihin ja näin selvisi, että Kränkning och förödmjukelse julkaistiin 30.10.1880­-17.1.1881 välisenä aikana; romaani ilmestyi alun perin 1861 . Tämän jälkeen piti vielä tutkijan uteliaisuudella selailla digitietokantaa ja yrittää löytää suomenkielinen käännös kyseisestä romaanista. Project Gutenbergista löytyi vuoden 1906 suomennos, joten hain sen nimellä, mutta sitä edelsi käännös jo vuonna 1902 Inkeri-lehdessä nimellä Masennettuja ja solvaistuja. Mahtuuko vuosien 1880 ja 1902 vielä aiempi käännös suomeksi – kenties! Tarinan nimi on kiehtovan monitahoinen ja tarjoaa mahdollisuuden monenlaisiin käännöksiin!

Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.