Joulukuusien historia on varmasti monille tuttu, kerrataanhan sitä joka joulu eri medioissa ja myös jouluperinteitä käsittelevissä kirjoissa on lähes aina oma lukunsa joulupuille ja niiden historialle. (Joulukuusiperinteen katsotaan alkaneen Saksassa, josta se tuli ensin Suomen säätyläiskoteihin 1800-luvun alkupuolella ja myöhemmin koulujen kuusijuhlien kautta myös muiden yhteiskuntaluokkien tavaksi.) Tekojoulukuusien historia on sen sijaan jäänyt pois medioista ja joulukirjoista, vaikka ne ovat olleet jo vuosikymmeniä monille varteenotettava vaihtoehto. Ehkä ne on jätetty vähemmälle huomiolle, koska tekokuusien on katsottu edustavan liian uutta jouluperinnettä tai koska niihin on suhtauduttu ristiriitaisesti. Oli miten oli, selvitetäänpä hiukan niiden menneisyyttä lehtiaineiston avulla.

Kuuset juurtuvat plastik-aikakauteen – muovijoulukuuset 1950-luvulta 1970-luvulle

Selvennetään ensin: tekojoulukuusia valmistettiin jo 1800-luvun Saksassa, jolloin oksiin käytettiin linnunsulkia ja 1930-luvulta lähtien markkinoille tuli alumiinista valmistettuja joulukuusia. Suomessa ei tällaisia kuitenkaan nähty yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Tässä jutussa keskitytäänkin tekokuusien sarjatuotantoon ja laajamittaiseen käyttöönottoon Suomessa, ja tutkitaan sen vuoksi erityisesti muovista tehtyjä kuusia.

Muovikuuset esiintyivät suomalaislehdistössä ensimmäisen kerran 1959 ja 1960 yhdysvaltalais- ja neuvostoliittolaiskuusista kertovissa jutuissa. Amerikkalaiskuusissa oli valinnanvaraa, oli polystyreeniä, vinyyliä ja tulenkestävää muovia, eri korkeuksilla ja eri oksamäärillä. Neuvostoliiton kuusivalikoimasta todettiin, että ne olivat yleensä vain metrin korkuisia ja polyeteenistä valmistettuja. Niiden toivottiin vähentävän hakkuita metsistä, jotka olivat kärsineet suurista tuhoista sodan aikana ja myös sen jälkeen. Itä- ja länsikuusia yhdisti, että ne olivat pestävissä ja säilytettävissä ”ties miten kauan”.

Muovit olivat vähitellen soluttautuneet suomalaistalouksiin 1950-luvulla ja puhuttiinpa jopa muovi- eli plastik-aikakaudesta. Suomessa myytiin tiettävästi jouluna 1960 ensimmäistä kertaa muovikuusia, kun Stockmann kauppasi niitä 45 ja 90 senttimetrin korkuisina hopean, kullan ja vihreän väreissä. Hinnaksi kerrottiin 1690 markkaa, joka nykyrahanarvossa vastaa noin 42 euroa – oliko se lyhyemmän vai korkeamman kuusen hinta, sitä ei lehtijutussa kerrottu.

Etelä-Suomen Sanomien pakinoitsija tarttui heti jouluna 1960 ajankohtaiseen aiheeseen ja pohti muovikuusten etuja: ”Ei enää metsän haaskausta, ei irronneita neulaisia lattian rakosissa ja mattojen alla, ei joka jouluviikko uuden kuusen hankintaa. Muovikuusi voittaa alaa. Massatuotannosta johtuen lienee hintakin kohtuullinen.” Toisaalta muovikuusen hankkiminen vei ilon kuusen löytämisestä metsästä, eikä tekokuusi edes tuoksunut joululle. Vuonna 1962 uutisoitiin tähän ratkaisu; ainakin Neuvostoliitossa oli mahdollista ostaa tekokuusiin sopivaa hajuvettä, jota suihkauttelemalla saatiin oksiin loihdittua jouluista havuntuoksua.

Muovikuusia ryhdyttiin valmistamaan Suomessa jo varhain; todennäköisesti 1960-luvun alussa. Joulukoristeita valmistavan K. A. Weiste Oy:n toimitusjohtaja Aarre Weiste kertoi 1967 Ilta-Sanomissa, että yritys oli valmistanut jo kymmenisen vuotta muovikuusia, mutta tässä on pieni ristiriita, koska yrityksen jatkajat, Aarre Weisteen lapset Kaisu Salmi ja Matti Weiste muistelivat sen sijaan eräässä lehtijutussa 1990, että ensimmäinen, käsintehty ja hopeanvärinen muovikuusi valmistettiin vasta 1960 tai 1961. Oli miten oli, Aarre Weiste jatkoi, että heidän vihreinä, sinisinä, hopeisina ja valmiiksi koristeltuina saatavat joulukuusensa olivat 50–80 cm korkuisia, mutta tilauksesta he pystyivät valmistamaan myös huonemittaisia, 2–3 metrin kuusia. Syy suomalaismuovikuusien vähäisille maininnoille lehdissä voi johtua muun muassa siitä, että Weisteen kuuset menivät suurimmaksi osaksi kauppojen somisteiksi ja tavallisille kuluttajille oli myyty kuusia huomattavasti vähemmän – jutun mukaan tosin enenevässä määrin viime vuosina. Weiste kertoi pöytäkuusien hinnaksi 20–30 markkaa, joka tekee nykyrahanarvossa 35–52 euroa.

Lastenkirjailija Aili Konttisen vuonna 1966 julkaistussa tarinassa nousi esiin muoviajan uutuudet ja sukupolvia jakava linja. Siinä missä vanha isäntä puhisi, pärskähteli ja totesi suurella ylenkatseella muovikuusesta ”kaikkea joutavaa”, nuori emäntä kommentoi, että onhan se kuitenkin siisti ja ”[t]ehdäänpähän muovista, sellaista olen kuullut, verisuoniakin ja läppiä sairaaseen sydämeen. Mitäs nyt on joulukuusi sen rinnalla.” Vaikka muovi oli jo arkipäiväistä ja tunki kaikkialle, jopa ihmisten sisälle, peruskuluttajalle muovikuuset vaikuttivat olleen vielä 1960–1970-lukujen vaihteessa vieraita, ainakin oman kodin seinien sisällä. Monet eivät olleet edes nähneet koskaan sellaista. Esimerkiksi Uusi Suomi -lehti kertoi jouluna 1968 Helsingin keskustassa kaupan edustalle pystytetystä italialaisesta parimetrisestä muovikuusesta, joka veti niin paljon ohikulkijoita puoleensa tunnustelemaan oksiaan, että se piti viedä sisälle. Ilta-Sanomat puolestaan kyseli joulun alla 1970 katugallupissaan ”kelpaisiko muovinen joulukuusi”, johon sai hyvin varauksellisia vastauksia ja ihmettelivätpä jotkut:

Ai, onko sellaisia olemassa. Kaikkea ne pojat keksivätkin.

* * *

Hui kauhistus. Ei sellaisia ole olemassakaan. Ai että on??? Kai se täytyy uskoa, mutta en minä sellaista ainakaan omaan kotiini ottaisi. Mieheni kyllä hakee ihan oikean havupuun aattona. Vai vielä muovikuusia.

(Ohimennen sanottua. Kelpaisiko muovinen joulukuusi? Ilta-Sanomat, 23.12.1970, 3.)

Vaikutelmaa vahvistaa se, että suomalaisia jouluperinteitä kartoittavassa kansatieteellisessä väitöstutkimuksessa vain yhdellä perheellä 280:stä oli jouluna 1969 tekokuusi.

Muovikuusia massoille

Hypätään seuraavaksi 1980-luvun puoliväliin, jolloin muovikuuset vaikuttivat saaneen ensimmäistä kertaa (kuusen)jalansijaa suomalaistalouksissa. Ne olivat edullisempia kuin aiemmin, esimerkiksi vuonna 1987 180-senttisen kuusen sai 140 markalla, joka vastaa nykyrahanarvossa 45 euroa. Kuusia tuotiin ulkomailta, mutta myös K. A. Weiste Oy valmisti edelleen eri kokoisia tekokuusia.

Muovikuusen käyttöön oli löydetty uusi argumentti: se helpotti allergiatalouksia, jotka kärsivät luonnonkuusista irtoavista homeitiöistä ja siitepölystä, mutta jotka halusivat kotiinsa joulun tuntua. Ne sopivat erinomaisesti myös ”siivoushulluille”, kuten Uusi Suomi uutisoi 1989, mutta huomautti samassa yhteydessä, etteivät muovikuuset olleet kovin ympäristöystävällisiä, koska niiden valmistukseen käytettiin uusiutumattomia luonnonvaroja. 1980-luvulla muovien ympäristövaikutus nousikin yleiseksi puheenaiheeksi ja myös muovikuusia alettiin arvottaa sen perusteella. Keskustelu on jatkunut näihin päiviin saakka ja on arvioitu, että muovikuusta tulisi käyttää jopa parikymmentä vuotta, jotta se maksaisi ympäristökuormituksensa takaisin.

Vaikka tekokuuset olivat saavuttaneet suurta suosiota helppoutensa ja kestävyytensä vuoksi, niiden katsottiin kuitenkin sotivan vanhoja suomalaisia jouluperinteitä vastaan, ne olivat vääränlaisia, modernin joulun ilmentymiä ”kaupasta raahattujen laatikoiden ja ikkunassa säihkyvän hongkongilaisen sähkökynttiläsarjan” kanssa, kuten toimittaja Leena Huima kuvaili Uuden Suomen haastattelussa 1985. Hän halusi kuitenkin antaa ihmisille synninpäästön tähän kaikkeen kaupunkilaiseksi katsomaansa moderniin joulunvalmisteluun ja -viettoon ja kommentoi, että suurimmat muovikuusien ynnä muun ”ihanan joulukrääsän” paheksujat olivat maaseudulta kaupunkiin muuttaneita ihmisiä, jotka elivät edelleen henkisesti maaseudulla, eivätkä siten ymmärtäneet urbaania uutta joulua.

Viimeistään 1990-luvulla muovikuusimarkkinat lähtivät huimaan nousuun ja yhä useampaan suomalaiskotiin hankittiin tekokuusi. Vuonna 1990 K. A. Weiste Oy:n kerrottiin valmistavan Saksasta ja Italiasta hankittujen koneiden avulla kymmeniä tuhansia eri kokoisia ja värisiä kuusia ja se toimitti niitä myös ulkomaille, suurimman osan Skandinaviaan, Englantiin, Saksaan ja muihin Keski-Euroopan maihin. Itä-aasialaiset muovikuuset pyrkivät kuitenkin enenevässä määrin markkinoille ja Weiste joutuikin kannattamattomuussyistä luopumaan isojen huonekuusien tuotannosta vuoteen 1998 mennessä.

Vuonna 1995 kaikki 8000 kiinalaismuovikuusta olivat loppuneet Anttiloista jo viikkoa ennen joulua, vaikka niiden myyntimäärää oli tuplattu edellisvuodesta. Muovikuusien arvo oli pysynyt kutakuinkin samana 80-luvusta, yli parimetrisen kuusen sai 200 markalla, joka tekee nykyrahaksi muunnettuna noin 48 euroa. 1990-luvun puolivälissä arvioitiin, että kuusikaupasta kymmenesosa meni muovikuusiin ja joka viidennessä taloudessa oli muovikuusi. Vuonna 1998 esitettiin arvio, että jo 150 000 taloudessa oli muovikuusi ja ne olivat suurimmaksi osaksi kiinalaista, thaimaalaista tai taiwanilaista alkuperää. Suomalaista metsäkuusikauppaa uhkasi myös ulkomailta tuodut viljelykuuset, joita myytiin esimerkiksi jouluna 1995 noin 40 000.

Tekokuusien hyödyt ja haitat

Muovikuusen ”kuvatuksia” vastustavat argumentit toistuivat vuosikymmenistä toisiin samanlaisina: niiden valmistus ja kuljetus oli ympäristölle haitallista, niissä ei ollut oikeaa joulutunnelmaa, ne olivat tyylittömiä ja tuoksuttomia – toisaalta tämä saattoi olla etukin! Eräässä lehtijutussa 1995 nimittäin uutisoitiin, että monet olivat reklamoineet lannanhajuisista kuusista, joita kuusikauppiaat olivat ilmeisesti sulattaneet navetassa ennen myyntiin tuontia.

Muoviset kuuset nähtiin käytännöllisinä ja helppoina, kuten eräs myyjä totesi: ”se vain aukaistaan ja suljetaan kuin sateenvarjo, aina tilanteen mukaan” ja kevyinä kantaa ne sopivat esimerkiksi vanhuksille. Ne pysyivät tuoreina ympäri vuoden, eivät kellastuneet, varisseet tai aiheuttaneet nuhaa, vuotavia silmiä tai hengenahdistusta. Vaikka niissä oli oma ympäristörasitteensa, pitkässä käytössä ne maksoivat itsensä takaisin; metsää säästyi, eikä tullut joka vuotista jäteongelmaa. Muovikuusia oli mahdollista muotoilla itse, harventaa oksia tai tihentää niitä. Ehdottipa joku, että joulukuusivarkaudetkin saataisiin vähenemään muovikuusien hankinnoilla.

Reilut kaksi vuosikymmentä myöhemmin muovikuusia löytyy edelleen kauppojen somisteina ja suomalaiskotien iloina, mutta ne eivät ole syrjäyttäneet luonnonkuusia ja tuskin tulevatkaan koskaan. Mieltymykset ja markkinansa kullakin.

Lähteet

Verkkosivut:

History of Ever Gleaming. Wisconsin Historical Museum. https://historicalmuseum.wisconsinhistory.org/explore/ever-gleaming/history-of-ever-gleaming/ [Haettu 16.12.2022.]

Parkkinen, Pia: Muovikuusi on ekologisempi vasta 20 vuoden jälkeen – viisi vinkkiä kuusen hankintaan ja hävittämiseen. Yle.fi-sivusto. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/12/21/muovikuusi-on-ekologisempi-vasta-20-vuoden-jalkeen-viisi-vinkkia-kuusen [Haettu 15.12.2022.]

Rahanarvonmuunnin, Tilastokeskus. https://www.stat.fi/tup/laskurit/rahanarvonmuunnin.html [Haettu 13.12.2022.]

Painettu kirjallisuus:

Jaakkola, Kaisu: Muuttuva joulu: Kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1977.

Nyman, Hannele & Poutasuo, Tuula: Muovikirja. Arkitavaraa ja designesineitä. WSOY, 2004.

Vuolio, Kaisu: Suomalainen joulu. WSOY, 1981.

Sanoma- ja aikakauslehdet:

Apu 5.10.1984, 24.12.1999.

Etelä-Suomen Sanomat 22.12.1960, 17.12.1987, 19.12.1998.

Hangötidningen 23.12.1989.

Ilta-Sanomat 23.12.1970.

Kansan Uutiset 23.12.1959, 20.12.1960, 21.12.1960, 30.12.1962.

Länsi-Savo 28.12.1995, 12.12.1998.

Maaseudun Tulevaisuus 6.1.1966, 19.12.1995, 21.12.1995, 17.12.1998.

Helsingin Sanomat 21.12.1967.

Uusi Suomi 21.12.1968, 21.12.1971, 18.12.1985, 24.12.1985, 21.12.1989, 8.12.1990, 19.12.1990.

Rovaniemellä kasvaneena on tottunut siihen, että joulu on läsnä ympäri vuoden jossain muodossaan ja Joulupukki on kaikkialla. Rovaniemen ydinkeskusta on sähkönhinnannoususta huolimatta täynnä jouluvaloja niin katujen yllä kuin kuusien päällä. Hiljaiset koronavuodet ovat jäämässä taakse, kun matkailijoita ympäri maailman on saapunut kaupunkiin talvisen maiseman iloista nauttimaan.

Meillä on olemassa oikeastaan kaksi versiota keskitalven juhlasta: joulu, jota jokainen juhlii omalla tavallaan, oli se sitten perhepiirissä, töissä tai muin tavoin, ja toisaalta kaupallinen, brändätty joulu, johon Rovaniemellä kuuluvat etenkin matkailijoiden virta kaupunkiin, nousevat ja laskevat lentokoneet kaupungin yllä, kauppakeskusten kaiuttimista taukoamatta soivat joululaulut, kiireen tunne sekä joulumaa. Lähdinkin katsomaan, millaisia juttuja digitoiduista lehdistä löytyy liittyen sekä joulun kaupallisuuteen että Rovaniemen joulukohteisiin. Tässä teen vain hyvin pienen pintaraapaisun aiheeseen, sillä lehdistöaineistoa olisi runsaasti läpikäytävänä.

”Jouluun herkistytään huomenna. Herkistyminen tapahtuu melkoisen nopeasti, sillä vielä aamulla ollaan täydessä touhussa, kauppaa käydään ja rahalla vaihdetaan hyödykkeitä. Kaupallisuus on päivän pääteema? Joulusta on tullut kaupallinen. Se ei enää täytä sitä tehtäväänsä, joka sillä on ollut. Näin sanotaan joka joulu. Mutta onko joulu todella tullut kaupallisemmaksi? Myös muunlaisia näkökulmia esitetään.” – Länsi-Savo, 23.12.1969, nro 345, s. 7

Joulun kaupallisuus on ollut vakiokeskustelu sanomalehdistössä etenkin 1950-luvulta eteenpäin, joskin Kymen Sanomien vuonna 2018 julkaistun jutun mukaan keskustelua käytiin joululehdissä jo 1800-luvulla. Aihetta nostettiin esiin eri lehtien sivuilla puoluetaustoista riippumatta, usein myös korostaen vastapainona joulun perinteikkyyttä ja joulurauhaa, ja kuinka joulun kaupallisuus ei kuitenkaan voi voittaa ”aitoa joulun henkeä”. Esiin nousee myös huomioita, kuinka nuo ”oikeat” vanhan ajan joulut saattoivat olla hyvin niukkaa aikaa, johon suhteutettuna kaupallisuus tuntuukin pröystäilevältä. Omat keskustelunsa liittyvät toki myös joulun kristillisen perinteeseen suhteessa kaupallisuuteen.

Länsi-Savo-lehden pääkirjoituksessa vuodelta 1991 epäiltiin, että meneillään oleva lama ei tulisi vähentämään joulukaupan määrää aiemmasta, joskin kasvava työttömien määrä ja heidän käytössään olevat rahat vaikuttavat tilanteeseen. Pääkirjoituksessa tuotiin kuitenkin esiin kuinka perinteistä ”railakasta huutoa joulun kaupallisuutta vastaan” ei kuulunut tällä kertaa, vaan oltiin tyytyväisiä, että kauppa kävisi ja töitä riittäisi joulun jälkeiseenkin aikaan. (Länsi-Savo 15.12.1991.)

Joulun kaupallisuus näkyy sanomalehdissä toki myös mainonnassa. Esimerkiksi Maalaisliiton 1900-luvun alkupuolella Jyväskylässä ilmestyneessä Saarijärven Paavo -lehdessä löytyy joulukuulta 1928 pidempi, hieman tarinanomaiseen muotoon kirjoitettu kirjalista, jossa on lueteltu Weilin&Göös -kirjakaupasta löytyviä uutuuskirjoja pukinkonttiin, esim. Agapetuksen ”Aatamin puvussa ja vähän Eevankin”, Ilmari Kiannon ”Papin poika” ja Mika Waltarin ”Suuri Illusioni”. Tekstin ohessa on kuva kahdesta lahjakasaa kantavasta Joulupukista – tai kenties pukista ja perheen isästä, joka maastoutuu pakettien ja valkoisen parran taakse. Nykyisin Joulupukki kulkee porojen vetämän reen ohella esimerkiksi ”virallisen lentoyhtiönsä” Finnairin koneilla; marraskuussa 1984 pukki lensi Japaniin ensi kertaa koneilla, joihin oli maalattu tekstit ”Finnair, official airline of Santa Claus.”

”Joulupukki on jo ajaa huristanut Korvatunturille ja nukkuu nyt siellä ensi joulun alusviikolle saakka. Tarpeenpa hänelle uni onkin.” – Helsingin Sanomat, 27.12.1929, nro 349, s. 3

Tarinan mukaan Joulupukin koti Korvatunturilla selvisi suomalaisille vuonna 1927, kun radion Markus-setä, Markus Rautio, kertoi asiasta lastentunnillaan. Ja jo samana vuonna Korvatunturin joulupaja ilmestyi myös lehtimainoksiin, esim. Nordbergin kirjakaupan mainoksessa Länsi-Suomi-lehdessä 20.12.1927 kerrottiin ”Korvatunturin Joulupajasta saapuneen suuri lähetys joululahjoiksi sopivia tavaroita”. Vuonna 1928 Mäntässä sijainnut Seppele- ja Sairashoitotarpeiden kauppa kertoi mainoksessaan joulunäyttelystä, johon ”on tuotu Markus-sedän lentokoneella Korvatunturilta toinen puoli Joulupukin varastosta.” Yhdistettiinkö joulupukki ja Korvatunturi toisiinsa jo ennen vuotta 1927 on hieman epäselvää – tähän suuntaan viitteitä oli Ylen Kulttuuricocktailin tekemässä jutussa muutaman vuoden takaa. Itse en löytänyt sanomalehdistä haulla viitteitä yhteydestä ennen vuotta 1927 – sitä ennen Korvatunturi mainitaan enimmäkseen jutuissa, jotka liittyvät Suomen ja Venäjän rajaan ja rajavyöhykkeeseen.

Koska Korvatunturi on haastavien yhteyksien päässä – ja Joulupukin työpaja siellä salainen – täytyy pukilla olla helpommin saavutettava kohde, jossa tavata lapsia ja aikuisia ympäri vuoden. Sellainen rakennettiin Rovaniemelle. Joulupukin pajakylän tarina alkaa napapiiriltä – tai Napapiiriltä, sillä nykyisin isolla kirjaimella kirjoitettuna Napapiirillä viitataan Joulupukin pajakylän ja Rovaniemen lentokentän alueeseen n. 10 kilometrin päässä kaupungin keskustasta.

Napapiirin (turismi)historia ulottuu vuoteen 1950, jolloin Eleanor Roosevelt vieraili Rovaniemellä tutustumassa jälleenrakennustyöhön. Hän ilmoitti haluavansa ylittää pohjoisen napapiirin vierailunsa aikana, mutta haasteena oli, että alue oli pitkälti jänkää. Alueelle päätettiin pikaisesti rakentaa maja Rooseveltin vierailua varten. Rooseveltin maja, joka nykyisinkin sijaitsee pajakylän yhteydessä, toimi alkusysäyksenä Napapiirin matkailualueelle. Eleanor Rooseveltin jälkeen paikalla vierailivat tulevina vuosikymmeninä myös monet valtiojohtajat mm. Yhdysvalloista ja Neuvostoliitosta. Vieraillessani Pajakylässä kuvaten kohteita tätä tekstiä varten, en varsinaisesti yllättynyt kaupallisten kylttien määrästä, mutta pienen hirsisen Rooseveltin majan ympärillä ne pistivät silmään.

Haaveita Lapissa sijaitsevasta Joulumaasta, joka toimisi matkailun kärkenä, oli pitkin 1900-lukua. Eräs aktiivisimpia Joulumaan puolestapuhujia oli toimittaja Niilo Tarvajärvi, joka oli inspiroitunut luomaan Disneylandia vastaavanlaista elämyspuistoa. Vuonna 1978 Apu-lehdessä kirjoitettiin, kuinka Tarvan, kuten hänet tunnettiin, ”19-vuotinen unelma” oli toteutumassa ja Joulumaan rakentaminen oli käynnistymässä. Alun perin Tarvajärven Korvatunturille kaavailemaa elämysaluetta oltiin tässä kohtaa rakentamassa Rovaniemelle Nelostien varteen, josta silloinen Rovaniemen maalaiskunta oli tarjoamassa tonttia. (Apu 1.12.1978) Tarvajärven suunnitelmassa, kuten myös laajemmin Joulumaa-suunnitelmissa, oli mukana myös maailman lasten hyväksi tehtävä työ, ja kun Lapin lääni julistautui joulukuussa 1984 Joulumaaksi, tapahtui se nimenomaan Rovaniemen Unicef-työryhmän kokouksessa (Etelä-Suomen sanomat 17.12.1984). Joulupukin pajakylä vihittiin käyttöön seuraavana vuonna. Niilo Tarvajärven unelma Joulumaasta ajautui kuitenkin taloudellisiin ongelmiin 1980-luvun loppua kohden. Missä määrin hyväntekeväisyysnäkökulma on edelleen mukana Rovaniemen joulukohteiden toiminnassa on itselleni jäänyt epäselväksi – jos sitä on, se jää auttamatta kaupallisen näkökulman varjoon.

Tarvajärven suunnittelemasta laajasta elämyksellisestä matkailukohteesta lähimmäs pääsi vuonna 1998 avattu SantaPark-huvipuisto. Joulupukin kotiluola sijaitsee myös Nelostien varrella, Syväsenvaaran kallion sisään louhittuna, ja toimii joulumaailman lisäksi yleisenä väestönsuojana. Itse vierailin tässä kohteessa lapsena pian sen aukaisun jälkeen, enkä sen koommin ole siellä vieraillut – tietääkseni huvipuisto on muuttnut enemmän elämyspuistoksi, johon kuuluvat mm. Tonttukoulu ja Jäägalleria. Niin ja onhan SantaParkille johtava tie nimetty Joulumaa-ideoijan mukaan Tarvantieksi.

1970-luvulla Rovaniemellä käynnistyi Joulupukin postikonttoritoiminta, joka toimi aiemmin Etelä-Suomesta käsin. Postikonttori otti vastaan lasten kirjeitä ympäri maailman, ja kirjeitä lähettäneille lähti vastauksena kirje Joulupukilta. Matkailun edistämiskeskus ylläpiti kirjetoimintaa ainakin 1970-luvulla, palkaten mm. opiskelijoita vastaamaan kirjeisiin. Länsi-Savo-lehdessä kirjoitettiin joulukuussa 1980, että sinä vuonna Joulupukin tontut olivat ehtineet jo vastaamaan yli 24 000 kirjeeseen; erityisen aktiivisia kirjoittajia vuonna 1980 olivat puolalaislapset. Vastauskirjeitä oli tuolloin valmiiksi painettuna 10 eri kielellä. Kirjepalvelun ohessa toimi myös puhelinpalvelu, johon tuli päivittäin lähes 500 puhelua marraskuun lopulta alkaen. Toinen puhelinpalvelu avattiin myös Turkuun tuona vuonna, jotta kulut Lappiin soittamiselle eivät tulisi niin kalliiksi. (Länsi-Savo 12.12.1980.) Nykyinen Joulupukin pääposti on avautunut Pajakylään 1990-luvun alussa, ja automaattisesti vastauskirjettä ei tontuilta enää saa, vaan kirje maksaa, ja kirjeiden kielivalikoima on laajentunut 13:een.

Joulupukin pajakylään ja pohjoisen joulumatkailuun liittyvää uutisointia löytyy 1980-luvun lehdistä runsaammin. Esimerkiksi brittiläisiä turisteja tuoneet Concorde-lennoista uutisoitiin valtakunnallisissa lehdissä vuonna 1986. Uuden Suomen jutussa kerrotaan, kuinka brittien vierailu Lapissa kesti seitsemisen tuntia, jona aikana matkaajat pääsivät ajamaan pororeissä ja moottorikelkoilla sekä vierailemaan Joulupukin pajakylässä ja postikonttorilla ja vielä illallisella Hotelli Pohjanhovissa. (Uusi Suomi 21.12.1986). Vuonna 1990 Concorde-lentoja Iso-Britanniasta saapui jopa 13 kappaletta.

Ennen koronapandemiaa charter-lentoja saapui Britanniasta Rovaniemelle useampi sata joulukuun aikana. Tänä jouluna matkailijamäärät ovat selvästi taas kasvussa – sen huomaa Rovaniemen kaduilla kulkiessa – ja vaikka suuret matkailijaryhmät Kiinasta ja Venäjältä ovat poissa, odotetaan tästä talvesta ennätyksiä rikkovaa (Yle 16.11.2022). Lapin Joulumaan vetovoima on vahva ja maailmanlaajuiset kriisit pois lukien tuo vetovoima tuskin tulee tulevina vuosina tai vuosikymmeninä laskemaan.

Lähteitä:

Etelä-Suomen Sanomat, 17.12.1984, nro 343, s. 16

Etelä-Suomen Sanomat, 23.12.1990, nro 348, s. 6

Helsingin Sanomat, 21.12.1963, nro 345, s. 6

Jämsän Sanomat, 14.12.1928, nro 50, s. 4

Kymen sanomat 18.12.2018 no 342

Länsi-Savo, 23.12.1969, nro 345, s. 7

Länsi-Savo, 06.11.1984, nro 300, s. 6

Länsi-Savo, 15.12.1991, nro 337, s. 2

Länsi-Suomi, 20.12.1927, nro 292, s. 4

Uusi Suomi, 21.12.1986, nro 343, s. 8

Yle: Lapin matkailu ennustaa huipputalvea, 16.11.2022

Yle Kulttuuricocktail: Mäkättävästä karvamöröstä punanuttuiseksi Paavin kaveriksi – Näin joulupukista tuli suomalainen, 21.12.2019

Joulupukin pajakylä

Yle Elävä Arkisto: Joulumaan rakentaminen pysähtyi v. 1987, 7.12.2006

Kuusen kouluun tuoda saamme – taas koittaa joulujuhla

Joulun lähestyminen merkitsee monelle lapselle kouluvuoden päättymistä ja kaivattua hengähdystaukoa pimeän talven keskellä, jota juhlistetaan koulun joulujuhlassa. Adventtikalenterin toisessa luukussa kurkistetaan sadan vuoden takaisiin joulutunnelmiin Suomessa ja luodaan katsaus siihen, miten kouluissa vietettiin joulu- eli kuusijuhlaa 1920-luvulla. Lähdeaineistona toimivat Kansalliskirjaston digitoimat sanoma- ja aikakauslehtiaineistot. Joulu oli monella tapaa vuoden keskeisin juhla, johon valmistauduttiin hartaasti ja jota juhlittiin myös muutoin kuin perhepiirissä. Monet yhdistykset, ammatilliset järjestöt ja esimerkiksi lasten pyhäkoulut juhlistivat joulun ilosanomaa kuusijuhlissaan, joissa saatettiin kokoontua yhteisen puurokattilan äärelle, karkeloida ja leikkiä juhla-asuun koristellun kuusen ympärillä joulupukin jakaessa pieniä makeispusseja tai kortteja. Joulun kristillinen merkitys ja vapahtajan syntymän kunnioittaminen olivat toki monille tärkein ja perimmäisin syy juhlan viettämiseen. Tässä tekstissä tarkastelen kuusijuhlia ennen kaikkea koululaisten näkökulmasta – sitä jännitystä, iloa ja muiden suurten tunteiden kirjoa, jota tämä vuoden kohokohta monille merkitsi, ja toisaalta ihanteita, normeja ja käytäntöjä, jotka olivat muutostilassa sadan vuoden takaisessa elämänmenossa.

Syrjäisestä pirtistä kansakoulun penkille

Ja niin he joutuivat ihan kuusen juurelle istumaan. Ensin olivat lapset niin juhlatunnelmassa, etteivät uskaltaneet ympärilleen katsoa, mutta pian Viljo Viljami toipui. Kyllähän hän oli kuullut kaikesta, kyllähän toiset olivat yrittäneet selittää, mutta näin hauskaksi ei hän voinut sitä kuvitella. Niinkuin nyt tuo kuusikin!!! Kynttilät ja hopealangat ja ruusut ja omenat; koko kuusi, se oli jotain niin pyhän ihanaa, että Viljo Viljamia puistatti ja nyt opettaja soittaa ja koululapset lauloivat. Viljo Viljami arveli, ettei taivaassa ollut niin kaunista laulua.

Edellä oleva sitaatti jouluisesta novellista Saappaat kuvaa lapsen haltioitunutta riemua ja epätodellista hämmennystä koulun kuusijuhlassa. Kynttilöin, hopealangoin, ruusuin ja omenoin verhoiltu kuusipuu on jotain niin vetoavan kaunista ja ihmeellistä, että kahdeksanvuotias Viljo Viljami tuntee sen koko kehossaan. Nimimerkki Amalian kirjoittama tarina on julkaistu Yhteishyvän kodinkirjassa joulun kynnyksellä vuonna 1920, ja fiktiivinen kertomus osuu sisällöltään hyvinkin ajankohtaiseen aiheeseen. Nuori Suomen tasavalta oli astumassa pian myös yleisen, kaikkia lapsia koskevan oppivelvollisuuslain piiriin. Kaikille syrjäseutujen köyhille lapsille kouluun pääseminen ei silti ollut suinkaan vielä selviö. Novellin päähenkilö, Mökin Miinan poika Viljo Viljami on juuri tuollainen kaukaisen syrjäkylän kasvatti, jonka maailma kokee järisyttävän muutoksen perheen muuttaessa kylälle ”suureen maailmaan.” Aivan eritoten pojan mieltä kiihdyttää korkealta mäeltä kohoava rakennus, koulu, josta hän on kuullut muilta lapsilta. Kiihkeän uteliaisuuden vallassa Viljo Viljamiin iskee palava halu lähteä myös opintielle, mutta äiti toppuuttelee poikaansa ja kehottaa tätä odottamaan oikeaa aikaa.  ”Talon” vanhempaan Pekka-poikaan tutustunut Viljo Viljami kuuntelee syksyn aikana ihmeissään uuden ystävänsä kertomuksia koulusta, ja etenkin siitä, miten Pekka valmistautuu näyttelemään kuusijuhlassa! Näytelmät ja kuusijuhlat ovat jotain, josta Viljo Viljami ei ole koskaan kuullutkaan, mutta riemu on suuri, kun pojalle selviää, että hän voisi mennä itsekin katsomaan kuusijuhlaa:

Siitä hetkestä väikkyi kuusijuhla Viljo Viljamin mielessä yöt ja päivät ja hän odotti, että aika kuluisi oikein pian, jotta hänkin pääsisi näkemään näytelmää ja kuusijuhlaa koululle. Sillä sen hän oli heti ottanut selville, että sinne sai mennä kuka tahtoi ja että joka paikassa koko kylässä tehtiin valmistuksia ja puhuttiin melkein yksinomaan tästä tilaisuudesta. (Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi No 3, 1.12.1920)

Köyhän perheen lapsella ei kuitenkaan aina ollut kenkiä, ei myöskään Viljo Viljamilla. Äidin rikkinäisillä, vanhoilla kengillä ei kuusijuhlan kaltaiseen suurenmoiseen tilaisuuteen ollut asiaa, sen poika itsekin ymmärsi. Lapsen suureen murheeseen löytyy kuitenkin ratkaisu, kun Pekan isä lupaa, että Viljo Viljami saa ansaita taksvärkkityöllä itse omat kenkänsä – ja pääsee näin ollen elämänsä ensimmäistä kertaa hartaasti odottamaansa kuusijuhlaan äitinsä ja sisarustensa kanssa. Juhlahumun keskellä Pekka tarttuu kaikesta kauneudesta ja kimalluksesta häkeltyneen ystävänsä käteen ja vie tämän mukanaan piirileikin karkeloon. Uudenkarheat saappaat narisevat onnellisen Viljo Viljamin jalassa niin somasti. (Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi No 3, 1.12.1920)

Vaikka teksti on fiktiivinen, se kuvaa osuvasti alueellisia eroja, jotka vielä 1920-luvulla olivat Suomessa suuria. Koulumatkat syrjäseutujen pitkien taipaleiden takaa saattoivat olla vaikeita lapsille kuljettaviksi, eivätkä köyhimmät perheet pystyneet lähettämään lapsiaan koulutielle ollenkaan. Kiertokoulujen korvautuminen kansakouluilla myös maan syrjäisemmissä kolkissa avasi monelle lapselle ovia uusiin maailmoihin, myös kuusijuhlan osalta, kuten nimimerkki ”Tompan-Tuomo” toteaa vuonna 1929 julkaistussa kirjoituksessaan ”Kuusijuhlien kultainen kuukausi”:

Ellei maaseudun lapsilla olisi kuusijuhlia lastennäytelmineen, runoineen, joulupukkeineen ja kaikkine ihmeellisyyksilleen, niin kuinka paljon köyhemmäksi jäisikään heidän mielikuvitusmaailmansa. … Mutta kaupungin lapset tuskin aavistavatkaan, kuinka suurta riemua maaseudun ”koululinnoissa” herättävät sellaiset ”näytännöt”, joiden esirippuna on suuri luokkataulu, minkä takaa ”näyttämölle” s.o. salin lattialle ilmaantuu milloin enkeleitä, milloin paimenia tai tonttuja, riippuen kappaleen laadusta. (Turunmaa No 291, 15.12.1929)

Kodin ja koulun yhdistäjä

Useissa aikalaisteksteissä nousee esiin ajatus siitä, miten kuusijuhlat toimivat arvokkaana yhdyssiteenä kodin ja koulun välillä, ja toivat iloa etenkin koululaisten pienille sisaruksille – heille, jotka eivät vielä opintielle olleet lähteneet. ”Tompan-Tuomo” jatkaa:

Mutta tiedättekö, ketkä onnelliset maaseudun kuusijuhlista menevät täyteläisimmillä riemurinnoilla? Ne ovat koululasten pienen pienet siskot ja veikot, joille vanhempien siskosten kuusijuhlat ovat ihanimpia tilaisuuksia, mitä maanpäällä voidaan järjestää. Jolla siis on tilaisuutta ja mahdollisuuksia kohottaa noiden tilaisuuksien s.o. koulujen kuusijuhlien erikoisuutta ja arvokkuutta, se älköön kätkekö kynttiläänsä vakan alle.”  (Turunmaa No 291, 15.12.1929)

Kuusijuhla tuntui toden totta olleen jännittävä tapaus muillekin perheenjäsenille. Nimimerkki Pirkon kirjoittamamassa tarinassa Kuusijuhlassa juhla-aamu on niin täynnä käsinkosketeltavaa jännitystä ja hermostunutta tohinaa, että koulutytön sukatkin katoavat, eivätkä isosiskon vanhat kengät tahtoisi kelvata veljelle juhlapuvun kanssa puettaviksi. Kiiruhdettava on kuitenkin koululle, jossa jo aamun hämärissä ollaan valmistautumassa suureen, hartaasti valmisteltuun juhlaan. Koululuokkakin on kuin toiseksi muuttunut, vaihtanut ylleen juhla-asun lapsia ja heidän vieraitaan varten. Kaikki tämä tekee vaikutuksen niin äitiin kuin hämmentyneeseen pikkuveljeenkin:

Siellähän on oikea joulukuusi kynttilöineen ja koristuksineen. Arkinen, ikävä luokkahuone on kokonaan muuttunut. Sinnekin on tullut joulu. Lapset asettuvat paikoilleen täynnä iloista odotusta, äidit ja pikkusisarukset seinänvierelle. Pikkuveli katselee suurin totisin filmin ympärilleen sanomatta sanaakaan, puristaen vain hiljaa äidin kättä. Sitten laulavat lapset joululauluja ja paljonpa he ovat oppineet. Aivan äidin täytyy ihmetellä, kun laulu seuraa laulua ja leikki leikkiä, miten paljon pikku päihin on mahtunut. (Rovaniemi No 148, 31.12.1929)

Vaikka isosiskon mukaan juhlan kohokohta onkin makeispussi makeine omenoineen ja joulutorttuineen, on ekaluokkalaiselle sittenkin tärkeintä näyttää veljelle ja äidille sitä uutta elämänpiiriä, johon hän nyt koululaisena sai kuulua:

Mutta kotiin palatessa on Isosisko ylpeä ja onnellinen. Hän on saattanut näyttää vilaukselta äidille ja Pikkuveljelle omaa uutta maailmaansa, johon kuuluvat vain opettaja ja koululaiset. Ne muut, he jäävät kokonaan sen ulkopuolelle…

Ylpeys oli tarinan mukaan molemminpuolista, sillä myös äidille kuusijuhla näytelmineen, lauluineen ja leikkeineen oli osoitus siitä, miten reippaasti pienet koululaiset olivat ahkeroineet ohjelmanumeroidensa eteen syyslukukauden aikana. Tietyllä tavalla kuusijuhla saattoi siis myös toimia todisteena siitä, miten kansakoulu kouli lapsista oppivaisia, kuuliaisia ja kyvykkäitä yksilöitä – myös niille vanhemmille, joiden oma koulutaival oli jäänyt ehkä vain muutamaan hajanaiseen kiertokouluvuoteen. Koulujen kuusijuhlien ajateltiin toimivan myös muunlaisena esimerkkinä ja välittäjänä koulujen ja kotien välillä, näin ainakin uumoiltiin nimimerkki E.L.:n kirjoituksessa ”Käytännöllinen koulutyö”, jossa pohdittiin ryijynkudonnan ja muiden vanhojen käsityötaitojen kohottamista entiseen arvoonsa. Kirjoittaja kertoo haaveilevansa ajasta, jolloin ”koti oli elämän keskipiste”, ja johon kuului myös maalaistuvan perinteinen joulu olkileikkeineen ja himmeleineen. Jotta vanhat tavat saataisiin uudelleen elvytettyä, ehdotettiin lapsille opetettavan koulussa himmeleiden valmistamista. Kuusijuhlassa sitten katossa riippuvat kauniit himmelit innostaisivat myös kotiväkeä tarttumaan tähän perinteitä kunnioittavaan toimeen joulukodin koristamiseksi:

Oppilaat vievät jonkun kuution kotiin malliksi. Kun taito on saavutettu, ja kun himmelit huojuvat kuusijuhlassa luokan katossa, ilmestyy niitä varmaan jouluaattona kuusen mukana moneen kotiin. Ja varmaan ne omalla tavallaan kykenevät tuomaan monelle terveisiä pärevalkean ajoilta — ajoilta, jolloin ulkonaisista puutteellisuuksista huolimatta osattiin ja tahdottiin tehdä työtä ja työn siunaus levisi koteihin ja ihmismieliin. (Kansakoulu: Kansankasvatusta käsittelevä aikakauslehti No 28, 30.11.1929)

Opettajat – kuusijuhlan väsymättömät uurastajat  

Kuusijuhlien ohjelmanumeroiden suunnittelu ja toteutus oli monesti yksittäisten opettajien harteilla, heidän viitseliäisyytensä, taitojensa ja käytettävissä olevien varojen puitteissa. Monet kunnat avustivat kuusijuhlia rahallisesti, mutta usein summat olivat vaatimattomia. Aikalaisteksteissä vedottiinkin toisinaan sekä kuntiin että yksityisiin hyväntekijöihin suurempien lahjoitusten puolesta, jotta lapsille pystyttäisiin luomaan ansaittua iloa sekä tarjoamaan palkinto koululaisten kovasta uurastuksesta lukuvuoden aikana:

Sitä suurempi syy olisi kunnalla kuusijuhlien avustukseen, koska täällä koulujen lämmitys ja siivous on lasten huolena. Ja saavat lapset, etenkin pitempimatkaiset lähteä kotoaan kylminä pakkasaamuina jo viidenkin aikana ja olla sitten koulussa noin kolmeen asti j. p. p., joten siitä siis tulee 10 tuntinen työpäivä, jonka päälle sitte läksyt on illalla luettava. Eiköhän olisi syytä ajatella asiaa? (Loviisan Sanomat No 96, 20.12.1921)

Kuusijuhlien valmistelu merkitsi kansakoulun opettajille rutkasti työtä ja kiirettä, jopa niin paljon, ettei marraskuisessa mudassa talon ohi tarponut opettaja ollut ehtiä emännän kanssa kahvikupposen ääreen rupattelemaan, kuten Alakansakoulu-lehdessä julkaistu ”Mitä kuuluu”-kirjoitus toteaa. Kiire oli kuitenkin kaiken uurastuksen arvoista:

Tosiaan opettajalla on aikamoinen puuha kuusijuhlasta. Mutta siitä huolimatta opettajat sen tekevät ja tekevät ilolla. Kun muistaa, kuinka lapset ovat kuusijuhlassa onnellisia ja muistaa oman lapsuutensa kuusijuhlia koululla, ei voisikaan olla valmistamatta tätä monellekin lapselle valoisinta elämystä koko lapsuusaikana. (Alakansakoulu No 27, 1.12.1928)

”Tompan-Tuomon” mielestä joulun odottamisen ihanuus tarttui myös opettajiin niin, että arkinen koulutyökin sai ripauksen juhlantaikaa ylleen:

Kuusijuhlien valmistelut silloin saattavat ilmapiirin ihanan hurmaavaksi. Opettajat ovat silloin leppoisampia kuin muulloin. Voimistelutunnit muuttuvat leikinharjoitustunneiksi. Kovalle se ottaa, ennenkuin opitaan lumipuita sahamaan, pellavaa nyhtämään, jänistä torkkumaan, äidin porsaina pyörimään, kyyhkyä ja haukkaa laukkaamaan, lintua päästämään, elefanttisetää narraamaan, puutarhaa leikkimään, majoja rakentamaan yrttitarhaan, poikaa ja tyttöä tanssimaan, prinsessa Ruususta herättämään j.n.e. aivan loppumattomiin. (Turunmaa No 291, 15.12.1929)

On ainakin varmaa, että kiireisen tohinan, ankaran puurtamisen ja mitä mielikuvituksellisimpien ohjelmanumeroiden keksimisen tiimellyksessä suorituspaineet ovat olleet kovat ja odotukset korkealla.

Opettajille oli kuitenkin tarjolla ideoita ja sisältöehdotuksia, etenkin silloin, jos sellaisten hankkiminen rahallisesti oli mahdollista. Erityisesti opettajille suunnatuissa julkaisuissa mainostettiin teoksia ja käsikirjoja, joista voitiin ammentaa uudenlaista sisältöä kuusijuhlien ohjelmanumeroiksi erilaisten näytelmien, leikkien ja vuorokeskustelujen muodossa. Vuonna 1926 mainostettiinkin kahta Otavan julkaisemaa kokoelmaa koulujen tarkoituksiin, Fanny Stenrothin ”Koulujuhlien ohjelmistoa” ja Verner Lindgrenin ”Kuusijuhlanäytelmiä”, joiden molempien kerrottiin olevan hyvin lapsia tuntevien opettajien laatimia. Kukapa haluaisi vuodesta toiseen esittää kuusijuhlissa samojakaan ohjelmanumeroita? (Alakansakoulu No 32, 10.11.1926) Lapsille ohjelmakirjallisuutta tutummiksi tulivat kuitenkin erilaiset joululehdet, joita julkaistiin viime vuosisadan alusta runsaasti aikakauslehtien joulunumeroina tai erillisinä julkaisuina. Näistä ylivoimaisesti suosituin oli vuosina 1900–1966 ilmestynyt Joulupukki, jota mainostettiin myös kansakoulunopettajille erinomaisina lahjoina kuusijuhliin:

Alakoulunopettajat, huolehtikaapa siitä, että tämä pienokaisten jouluystävä tulee heitä kuusijuhlassa tervehtimään. Kukaan alakansakoululapsi ei saisi jäädä ainakaan ilman Pientä Joulupukkia! !” (Alakansakoulu No 26, 15.11.1928)

Osassa joululehdistä painotettiin enemmän kristillistä sisältöä, kuten Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen julkaisemassa Joululyhteessä.

”Turhamaisuuden kutkutusta ja koreilemisen paulaa”- kuusijuhlat ja maallisuuden vaarat

Siinä missä monissa novelleissa, muissa kertomuksissa ja kuusijuhlista raportoivissa teksteissä suurinta iloa lapsille tuntuivat tuottaneen joulujuhlan arjesta kohottavat koristeet, näytelmät sekä joulupukki pienine makeispusseineen, keskusteltiin etenkin opettajakunnan sisällä kuusijuhlien sisällöistä varsin kriittisesti. Varsinkin kristilliset tahot olivat huolissaan kuusijuhlien liiallisesta maallistumisesta ja kristinuskon sanoman hautautumisesta kevyen viihteen alle. Kustaa Kujanpää esittää kirjoituksessaan ”Kuinka vaellamme?” huolestuneen puheenvuoron siitä, miten maalliset sisällöt ja ulkoinen koreilu kuusijuhlissa johtavat lapsia harhaan ja toimivat kauniin ulkokuorensa alla suorastaan sielunvihollisina:

Yhä enemmän on niistä väistymässä pois yksinkertaisuus ja kohtuus. Suuritöiset vuorokeskustelut, kuvaelmat jopa näytelmätkin jo kansakoulun aivan ala-asteellakin sietävät tarkkaamista kristillisen kasvatuksen kannalta. On katsottava, etteivät ne muodostu lapsille turhamaisuuden kutkutukseksi, koreilemisen paulaksi ja nuoren sielun johtamiseksi väärään suuntaan. (Kristillinen kasvatus: Suomen kristillisen opettajaliiton äänenkannattaja No 2–3, 1.2.1927)

Samoilla linjoilla on nimimerkki ”Maalaisopettaja” tekstissään ”Maalaisopettajan mietteitä”. Vaikka opettaja tunnustaakin kuusijuhlien tärkeyden etenkin maalaislasten ilon lähteenä, on hän Kustaa Kujanpään tavoin huolestunut kristillisen juhlan liiallisesta maallistumisesta ja arkipäiväistymisestä. Kirjoittaja ei sinänsä vastusta lauluesityksiä tai joulun perimmäistä sanomaa kuvaavia esityksiäkään, mutta paheksuu sen sijaan ulkoisia puitteita:

Allekirjottanut ei pääse mihinkään siitä, että näyttämö ja verhot eivät sovi kuusijuhliin eikä mihinkään hengellisiin tilaisuuksiin, sillä ne tuovat sinne iltaman ja arkisen jokapäiväisyyden tunnun. (Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti No 51–52, 19.12.1924)

Joulujuhlan koristeellinen juhlavuus hopealankoihin ja kynttilöihin verhottuine kuusineen ja lavalla nähtyine sadunomaisine esiintymisvaatteineen edustivat monelle lapselle sellaista taianomaista unelmaa, jota oman vaatimattoman kodin tuvassa ei oikein osattu kuvitellakaan. Kuitenkin se mikä lapsille oli kaunista ja juhlavaa, koettiin konservatiivisemmissa piireissä liiallisena maallistumisen merkkinä ja arkisuutena, ei-toivottuna muutoksena.

Muistojen kuusijuhlat  

Koulujen kuusijuhlat olivat sata vuotta sitten monelle kansakoululaiselle, lasten perheille ja opettajille tärkeä osa kouluvuotta. Kouluvuoden päätöstä odotettiin hartaasti ja siihen valmistauduttiin huolella. Moni pieni koululainen koki jännityksen hetkiä esiintyessään lumihiutaleeksi, enkeliksi tai tontuksi pukeutuneena koko koulun ja perheen edessä. Vaikka soveliaan kuusijuhlan toteutuksesta oltiinkin eri tahojen kesken erimielisiä, pidettiin kuusijuhlaa yleisesti arvokkaana asiana, joka toi iloa, valoa ja riemua vuoden pimeimpään aikaan. Lapsuuden kuusijuhlien tunnelma ja taianomaisena välkkyvät hopeanauhat saattoivat kantaa lämpiminä muistoina vuosikymmenien päähän.

Kirjoittaja: Asta Sutinen.

Lähteet

Aikakausi- ja sanomalehdet:

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, digi.kansalliskirjasto.fi
Alakansakoulu 1926, 1928
Kansakoulu: Kansankasvatusta käsittelevä aikakauslehti 1929
Kristillinen kasvatus: Suomen kristillisen opettajaliiton äänenkannattaja 1927
Loviisan Sanomat 1921
Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti 1924
Rovaniemi 1929
Turunmaa 1929
Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi 1920

Kirjallisuus:

Elkelä, Kari: ”Joululehtien väriloistoa.” https://www.postimuseo.fi/joululehtien-variloistoa/ (luettu 1.12.2022)
Joulu joutui. Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia. Toim. Juha Nirkko ja Urpo Vento. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1994.

Tänään ensimmäisenä adventtina 27. marraskuuta ovat monet pihat ja parvekkeet loistaneet valoaan pimeyteen jo monta viikkoa. Ensimmäiset ihmiset ripustavat ulkovalosarjansa lokakuussa, samaan aikaan, kun kauppoihin ilmestyvät myyntiin ensimmäiset joulukoristeet. Toisten mielestä jouluvalot saa laittaa vasta ensimmäisenä adventtina, jos silloinkaan. Jotkut puolustelevat, etteivät ne ole jouluvalot, vaan ulkovalot, ja niiden tarkoituksena on tuoda piristystä ja kauneutta myöhäissyksyn synkkyyteen. Valojen ripustusajankohdan lisäksi ihmiset ovat olleet eri mieltä siitä, millaiset valot saavat olla ja kuinka paljon niitä saa olla. Yksinkertainen ja hillitty valkoinen valosarja lienee yleisesti hyväksytty, mutta kaikissa sateenkaaren väreissä loistavat valoköynnökset, vilkkuvat ”sirkusvalot” ja valtavan kokoiset valoporot herättävät monissa vahvoja tunteita. Marraskuussa tai ihan viimeistään ensimmäisenä adventtina sytytetään päälle jouluvalot kauppakeskuksissa, joulukaduilla ja suurten ulkojoulukuusien oksilla. Tunnelmallista, kaupallista, kaunista vai mautonta? Miten ennen oli? Milloin sähkövalosarjat tulivat käyttöön ja ovatko ne aina jakaneet mielipiteitä? Tarkastellaanpa näitä kysymyksiä suomalaisten sanoma- ja aikakauslehtien kautta.

Yhdysvaltain kansalliskirjasto tietää kertoa, että hehkulampun keksijä Thomas Edison päätti tehdä sähkölampuista ketjun vuonna 1880 ja ripusti sen laboratorionsa ulkopuolelle. Hänen ystävänsä ja työtoverinsa Edward H. Johnsonin kerrotaan olleen ensimmäinen, joka keksi ripustaa lamppusarjan joulukuuseen vuonna 1882. Tässä tiedossa on kuitenkin pieni ristiriita, koska kuusenvalot mainittiin suomalaislehdistössä ensimmäisen kerran jo tammikuussa 1882. Pari riviä pitkä uutinen kertoi, että Pariisin sähkönäyttelyssä oli ollut esillä sähkölampuin koristeltu joulukuusi. Koska suomalaislehdet eivät taustoittaneet asiaa paremmin, oli etsittävä lisätietoa muiden maiden lehdistä ja ruotsalaislehti Dagens Nyheteristä löytyikin joulukuulta 1881 aiheesta pari lehtijuttua. Niiden mukaan loppuvuonna 1881 Pariisissa pidetyssä kansainvälisessä sähkönäyttelyssä esiteltiin Ruotsin osastolla ”maailman ensimmäinen sähköinen joulukuusi”; sen oksille oli ripustettu hehkumaan kolmekymmentä Edisonin lamppua ja virtaa niihin tuotti ruotsalainen sähkögeneraattori. Lehtijutun mukaan lamput tekivät erinomaisen vaikutuksen kuusen tummanvihreisiin oksiin, ja koska yleisö oli niin valtaisa ja haltioissaan ilmestyksestä, näyttelyn järjestäjät joutuivat hankkimaan paikalle poliiseja ja vartijoita. Oli sähkölampuilla varustetun joulukuusen idean takana kuka tahansa, se keksittiin viimeistään 1881 ja keksinnössä hyödynnettiin Edisonin hehkulamppuja.

Suomessa tällainen ilmestys nähtiin sanomalehtiaineiston mukaan jo ainakin 1894, kun Vaasassa oli vapaapalokunnan joulujuhlassa esillä ”uljas joulukuusi sähkövalossa”. Joululta 1899 oli mainintoja sekä ulko- että sisäjoulukuusista. Viipurissa monituhatpäinen joukko ihaili kuusta, jossa paloivat sekä sähkövalot että kynttilät. Kotkan kirkon kuuseen oli hankittu paitsi sähkövalot myös sähköllä toimivat koristeet. (Mitä nämä jälkimmäiset olivat, sitä ei selostettu.) Kesken jouluaaton jumalanpalveluksen tapahtui kuitenkin ”odottamaton pimeys”, kun sähkövika sammutti valot. Onneksi vika saatiin korjattua pikaisesti ja juhlaa päästiin jatkamaan hienossa valaistuksessa. Muutama vuosi myöhemmin samanlainen sähkökatkos nähtiin myös jyväskyläläisessä joulukirkossa, jossa kuusen lamput ”sähähtivät punaisiksi, leimahtivat ja sammuivat”. Pilkkopimeässä kirkossa vallitsi hetken aikaa syvä hiljaisuus, mutta sitten lähdettiin etsimään kynttilöitä varastoista ja läheisestä tukkukaupasta. Loppuosa jumalanpalveluksesta suoritettiin hämärässä, mutta tunnelmallisessa valossa.

Vaikka sähkövaloista pidettiin niiden kirkkauden ja paloturvallisuuden vuoksi, monien mielestä ne eivät herättäneet tunteita tai luoneet lapsuudesta tuttua joulun tunnelmaa, ne olivat kylmiä ja elottomia.

Kaupungissa on saanut ärsytykseen saakka jo kaiken syksyä katsella voimakkaita sähkövaloja, neonputkia, jouluksi tehtyjä köynnösvaloja, ”sähkövalokuusia” ja muuta ylenpalttista kirkkautta. Miten hyvältä tuntuikaan vain kynttilöiden loiste. (Terveisiä maalta. Aamulehti 10.1.1937, 18.)

1900-luvun alkuvuosilta oli muutamia uutisia suurimpien kaupunkien sähkölampuilla varustetuista ulkojoulukuusista ja mainoksia joulukuusien sähkövaloista asennuksineen, mutta aineiston perusteella kuusenvalot lähtivät yleistymään vasta 1930-luvulta lähtien.

Ainakin 1930-luvun alussa oli tapana, että valot sytytettiin kuuseen vasta jouluaattona. Kotiseuturakkaus pilkahti monissa kirjoituksissa, esimerkiksi Turun Sanomien pakinassa vuonna 1933, jossa Tuomiokirkon kuusta kehuttiin aidoksi ja ainutlaatuiseksi. Helsingin joulukuusi oli kuulemma pienempi ja se hukkui mainosvalojen sekaan liian harvoine lamppuineen.

Joulukatuperinteen katsotaan aloittaneen Helsingin Kluuvikatu vuonna 1930 ja suurimmat kaupungit seurasivat pian perässä. Sota-aika ulkovalaistuskieltoineen toi poikkeuksen perinteeseen: minkäänlaista valaistusta kuten kynttilöitä haudoilla tai sähkölamppuja joulukuusissa ja kylänraitilla ei saanut käyttää pimeän aikaan. 1940-luvun lopulla joulukatuja alkoi löytyä myös pienemmiltä paikkakunnilta. Tammisaaressa iloittiin kahdesta sähkökynttilöillä varustetusta joulukuusesta sekä joulukadun värikkäästä valokatoksesta, jonka kadun ylle ripustetut havuköynnökset ja ”iloisina loistavat runsaat värilamput” saivat aikaan. Hausjärven Oitin kylän joulukatu on myös koristeltu havuköynnöksin ja värilampuin. ”[J]oulukuusikin on nähtävissä, tosin ”sateen sattuessa” se on täytynyt sijoittaa katon alle”, sanomalehtitekstissä kerrottiin. 1950-luvulle tultaessa suurissa kaupungeissa saattoi olla jo useita eri joulukatuja. Esimerkiksi Helsingissä koristeltiin vuonna 1950 Aleksanterinkatu, Iso Roobertinkatu, Fredrikinkatu, Fabianinkatu ja Keskuskatu. Näistä Aleksanterinkatu oli se kuuluisin ja tärkein joulukatu.

Eräs lehtikirjoittaja kuvaili vuonna 1970 Tampereen joulukatua ”kristallikruunuksi” verrattuna Helsingin Aleksanterinkatuun, joka oli kuin ”savusaunan lyhty”. Näky oli huikaisevan kaunis, mutta tyylikäs, johtuen valojen yksivärisyydestä.

Ei ole tyydytty yhteen kadunpätkään niin kuin muualla, vaan jouluvalaistus on leväytetty monille kaduille ja laidasta laitaan, pitkin ja poikin. Ja millainen valaistus, ah ja oi. Sitä tuntee olevansa kuin pikku Liisa ihmemaassa: Ollaanko tässä Suomessa ollenkaan? Katujen ylle on loihdittu valopisteiden muodostamia valtavia asetelmia, kukkakoreja, runsaudensarvia, eläintarhoja, satuolentoja ei kaikkia ennätä erottuakaan, mutta vaikutelma on loistelias, hämmästyttävä, kaunis. Valot ovat yksiväriset, valkoiset, joitakin harvoja punareunaisia tulppaaneja lukuunottamatta. Niinpä vaikutelma on erittäin hienostunut: romanttinen kukkakori täällä on tummaa yötaivasta vasten kuin siro Brysselin pitsi ripustettuna kadun yli kattojen tasalle: tuolla laukkaavat suuret tuliset ratsut korkealla kadunpinnasta suorassa rivistössä.

(Tästä puhutaan. Uusi Suomi 14.12.1970, 4.)

Nykyaikainen jouluvalaistus ei aiheuttanut ainoastaan ihastuneita huokauksia, vaan siihen kohdistui myös kritiikkiä erityisesti 1970-luvun energiakriisin aikana. Vuonna 1973 nimimerkki ”Parempi varoa kuin katua” varoitti jouluvalaistuksesta Ilta-Sanomien yleisönosastolla:

”Mutta se onkin toinen asia se jouluvalaistus.  Onhan sitä nähty ennenkin ostaa joululahjat pimeemmässäkin. Nykyajan kaupat ja suurmyymälät ovat niin valaistu, että kyllä pitäis nähdä ostoksensa tehdä. Tämmöisenä energian pula-aikana ei tule kysymykseenkään sellaiset valot. Tärkeempi on vanhuksille ja lapsille edes jonkinlainen lämpö kotiin. Onkos suomalainen niin lyhytnäköinen ettei voi tehdä mitään ajoissa ennenkuin sitten vasta kun on liian myöhäistä.”

(Lukijan ääni. Valo ei lämmitä. Ilta-Sanomat 1.12.1973, 3.)

Monet puolustivat joulukatujen, kauppakeskusten ja ulkojoulukuusien värikkäitä valoja tunnelman luojana ja vakiintuneena perinteenä, eivätkä olleet valmiita luopumaan niistä. Ratkaisuna energiapulaan ehdotettiin sen sijaan valojen käyttöajan kaventamista. 

Annetaan valojen vain palaa. Valoa kansalle, kyllä se siihen uhrattujen rahojen arvoista on – olipa aikoja, jolloin ei missään ollut sähkövaloja ja silloin oli pimeätä.

* * *

Siitä on paljon keskusteltu ja minä olen sillä kannalla, että tuhlausta se on. Eivät nämä valot niin ihmeelliset Tampereelle ole, voitaisiin keksiä jotain muuta jo vaihteeksi tilalle.

(Kahden tamperelaisen vastaukset katugallup-kysymykseen ”ovatko jouluvalot tuhlausta?” Ilta-Sanomat 22.11.1975, 3.)

Läpi vuosikymmenten esitettiin edelleen kritiikkiä myös siitä, ettei kirkas ja räikeä sähkövalo ollut tunnelmallista eikä aitoa verrattuna elävän kynttilän liekkiin, joka toi mieleen entisajan joulut. Toisaalta jouluvaloista oli suurta kaupallista hyötyä, joka laskettiin kauppakeskusten ja keskustakatujen jouluvalaistuksen ansioksi.

1970-luvulla ulkovalosarjat olivat vielä suhteellisen harvinaisia ja kotitalouksissa käytettiin lähinnä vain sisätiloihin suunniteltuja sähkökynttiläsarjoja ja -kynttelikköjä. Tästä kertoo esimerkiksi se, ettei kotitalouksien ulkovalosarjoista ollut juurikaan mainintoja lehdistöaineistoissa, eikä niitä myöskään mainittu suomalaisia joulutapoja hyvin perusteellisesti kartoittavassa, vuonna 1977 valmistuneessa Kaisu Jaakkolan kansatieteen alan väitöskirjassa. Jouluvalosarjojen mainokset yleistyivät vasta 1980-luvulla ja esimerkiksi vuonna 1982 myytiin sisätiloihin tarkoitettua 39 markan valosarjaa, jossa oli 20 värillistä ”pienoiskynttilää”, jotka voitiin asettaa vilkkuviksi. Nykyrahan arvoksi muunnettuna se olisi maksanut noin 17 euroa. Neljänkymmenen lampun ja 17,5 metrin pituinen ulkovalosarja oli sen sijaan jo arvokkaampi, 169 markkaa eli nykyrahassa noin 72 euroa. Lehdissä opastettiin kuluttajia valosarjojen eroista ja turvallisesta käytöstä: ulkona piti käyttää vain ulkotiloihin suunniteltuja valoja, muuntajan piti olla kuivassa paikassa eikä saanut ottaa virtaa sisätiloista jatkojohdon avulla. Koska yhden lampun palaminen aiheutti koko sarjan pimenemisen, ihmisiä kehotettiin tarkastamaan valot ennen käyttöä ja hankkimaan varalamppuja. Muistutettiin myös siitä, että lapsia ei saanut päästää näpräämään sähkölamppuja.

1980-luvun lopussa kirjoitettiin, että ulkovalosarjat alkoivat olla jo varsin yleisiä omakotitalojen pihoissa. Tähän on varmasti vaikuttanut valosarjojen halpeneminen, esimerkiksi vuonna 1991 ulkovalosarja maksoi keskimäärin enää 70 markkaa, joka vastaa nykyrahan arvossa 18 euroa. 1990-luvulla lehdissä alkoikin kuulua nykyisen kaltaista kritiikkiä valojen malleista, määrästä sekä niiden ripustusajankohdan aikaisuudesta ja pois ottamisen myöhäisyydestä.

Mielestäni räikeät värivalot eivät kuulu jouluun ulkovalaistuksessakaan. Viikkokausia räikkyen ne suorastaan ärsyttävät silmää. Jouluun kuuluu kynttilänliekkiä muistuttava lämmin valo, joka valaisee talviyön pimeyttä. Sirkusvalot sopivat muihin tilanteisiin, eivät jouluun.
(Lukijoilta-palstalla nimimerkiltä Mummo: Tyylikkyyttä jouluvaloihin. Länsi-Savo 23.12.1997, 2.)

* * *

Ne jouluvalot pois ikkunasta ja heti. Tuskin ketään kiinnostaa enää häikäistyä varsinkaan niiden inhottavien välkkyvärivalojen loisteessa. Tai jos kiinnostaa, niin siirrä ihmeessä valosi sisätiloihin valaisemaan kämppäsi pimeimpiä nurkkia ja välkyttele siellä sitten, ihan omassa rauhassa. Mutta älä kiltti häiritse viatonta ohikulkijaa. Jos ne torin jouluvalot kiusaavat sinua, niin älä sinä kiusaa lähimmäistäsi samalla värikartalla. Mittakaava voi olla vähän eri, mutta ärsyyntymiskynnys alenee jatkuvasti. Sitäpaitsi, joulu meni jo. Loppiainen kolkuttelee. Siispä määrätäänkin siirtymäaika ensin tiistaihin (siis loppiaiseen) asti niiden valojen pois ottamista varten. Että jokainen niin kun ehtii valmistautua siihen henkisesti. Ei satu niin paljoa.
(Nuoret. Länsi-Savo 2.1.1998, 6.)

Toisen tyyppisiäkin mielipiteitä esitettiin.

Suorastaan ylistystä lähetän niille, jotka jo näin aikaisin ripustavat valosarjat pihapuihin ja pensaisiin tai polttavat sähkökynttelikköjä ikkunalaudoillaan. Eikä sekään haittaa, että jouluvalot sytytetään katujen yläpuolelle ja liikkeiden liepeille viikkoja ennen joulua. Enemmän ne vilkuttavat hyvää mieltä kuin pilaavat joulutunnelmaa.

(Maija Yrjölä: Onneksi on sentään valoja. Länsi-Savo 25.11.1990, 10.)

* * *

Jos, hyvät ihmiset, ehditte korjata jouluvalonne jo pois, pankaa ne takaisin loistamaan. Ne niin lohduttavat ja ilahduttavat (sähkölaitosten ja lamppujen maahantuojien lisäksi) pientä ohikulkijaa. Antakaa palaa.

(Valoa kansalle. Suomen Kuvalehti 11.1.1991, 66.)

Yhden henkilön pääkaupunkiseudulla marraskuussa 2022 suorittaman pienimuotoisen havainnoinnin mukaan pihojen, parvekkeiden ja ikkunoiden räikeimmät valokarnevaalit tuntuvat olevan passé, mutta lamput eivät kuitenkaan osoita hiipumisen merkkejä. Saamme siis jatkossakin ihastella ja vihastella kaikkea niihin liittyvää!

Lähteet

Verkkosivut:

Rahanarvonmuunnin, Tilastokeskus. https://www.stat.fi/tup/laskurit/rahanarvonmuunnin.html [Haettu 23.11.2022.]

Who invented electric Christmas lights? Library of Congress. https://www.loc.gov/everyday-mysteries/technology/item/who-invented-electric-christmas-lights/ [Haettu 24.11.2022.]

Painettu kirjallisuus:

Jaakkola, Kaisu: Muuttuva joulu: Kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1977.

Vuolio, Kaisu: Suomalainen joulu. WSOY, 1981.

Sanoma- ja aikakauslehdet:

Aamulehti 23.12.1930, 8.1.1943

Apu 20.12.1991, 23.11.1990

Dagens Nyheter 19.12.1881, 30.12.1881

Etelä-Suomen Sanomat 18.12.1949, 28.11.1973, 10.12.1983, 10.1.1991, 11.12.1991, 27.12.1994, 22.12.1996, 01.12.1998

Hangötidningen 24.12.1993

Helsingin Sanomat 27.12.1935

Ilta-Sanomat 27.11.1950, 1.12.1973, 22.11.1975

Kajaanin Kaiku 19.12.1916

Keski-Suomi 14.1.1882

Kotimaa 27.12.1906

Kotkan Sanomat 23.12.1899, 28.12.1899

Laatokka 21.12.1949

Länsi-Savo 20.12.1985, 29.11.1988, 21.11.1989, 23.12.1997, 2.1.1998

Maaseudun Tulevaisuus 15.12.1970, 21.12.1995

Pargas Kungörelser 22.12.1982

Pohjalainen 31.12.1894

Pohjolan Sanomat 21.12.1939

Suomalainen 28.12.1908

Suomen Kuvalehti 11.01.1991

Turun Sanomat 22.12.1932, 29.12.1933

Työmies 9.1.1900

Uudenmaan Sanomat 23.12.1930

Uusi Aura 23.12.1933

Uusi Suometar 20.12.1902

Uusi Suomi 14.12.1970

Samaan aikaan kun Turun kulttuurihistoria viettää 50-vuotisjuhlia, on Lapin kulttuurihistorialla takanaan 25-vuotinen taival. Kulttuurihistorian opintojen suorittaminen alkoi Lapin yliopistossa vuonna 1996 avoimen yliopiston kautta, mutta jo seuraavana vuonna opetus jatkui itsenäisenä oppiaineena. Vuosien varrella oppiaineen fokuksessa on ollut pohjoinen kulttuurihistoria monissa muodoissaan, ja tutkimuksen keskiössä ovat olleet mm. henkinen ja materiaalinen jälleenrakennus, taiteen tutkimuksen suhde kulttuurihistoriaan sekä pohjoisen yksilöt ja yhteisöt. Lapin ja Turun kulttuurihistorian oppiaineet ovat tehneet tiivistä yhteistyötä vuosien varrella ja keskustelu kulttuurihistorian luonteesta ja merkityksestä on monipuolistunut kahden oppiaineen tutkimuksellisten alueiden myötä.

Pohjoista kulttuurihistoriaa juhlistettiin Rovaniemellä toukokuisena keskiviikkona. Otsikolla Pohjoisen kulttuurihistorian aarteet ja unelmat kulkenut päivä käsitti iltapäiväseminaarin Lapin yliopistolla sekä iltaosuuden Kulttuuritalo Korundissa.

Iltapäivä käynnistyi professori, dosentti Maarit Leskelä-Kärjen luennolla ”Kuka omistaa elämän? Elämänkerronta, etiikka ja kulttuurihistoriallinen tutkimus”. Leskelä-Kärki nimitettiin tammikuussa Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dosentiksi alalta kulttuurihistoria, erityisesti elämänkerronnan tutkimus (lue lisää Maaritin dosenttiesittelystä aiemmin tänä vuonna). Luennollaan Leskelä-Kärki avasi alkuun omaa suhdettaan Lapin kulttuurihistoriaan ja sen merkitystä hänen omalla tutkijanurallaan. Hän avasi tarkkaavaiselle yleisölle elämänkerronnan tutkimuksen monipuolista historiaa ja aineistoja. Esimerkkeinä elämänkerronnan tutkimuksen haasteista ja etiikasta Leskelä-Kärki käytti rakastettua ja hyvin tunnettua kirjailija ja taiteilija Tove Janssonia sekä unohduksiin jäänyttä kirjailija, runoilija ja toimittaja Aarni Koutaa. Heidän kauttaan Leskelä-Kärki avasi kysymyksiä elämäkerrallisesta omistamisesta, totuudellisuudesta, vallasta ja reflektiosta. Luento herätti kuulijoissa monenlaisia ajatuksia ja aiheesta syntyi vilkasta keskustelua.

Iltapäiväseminaarin toisessa osiossa kuultiin lyhyitä puheenvuoroja pohjoisesta kulttuurihistoriasta. Kutsutut puhujat esittivät omia näkemyksiään, pohdintojaan ja visioita siitä, mitä pohjoinen kulttuurihistoria on ja mitä se voisi olla tulevaisuudessa. Professori emerita Marja Tuominen muisteli pohjoisen kulttuurihistorian alkuvaiheita ja etenkin prosessia, jonka tuloksena oli kaksiosainen julkaisu Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit. Tuominen viittasi myös professori emeritus Kari Immosen ajatukseen, kuinka kulttuurihistoriassa pieni ja arkinen kohtaa suuren ja merkittävän. Pohjoisen kulttuurihistorian näkökulmasta Tuominen muunti ajatusta muotoon ”pieni ja arktinen kohtaa suuren ja merkittävän”.

Kulttuurihistorioitsija, tietokirjailija ja sanataiteilija Pälvi Rantala luki yleisölle kolme tekstiään, joissa hän kuvasi omaa suhdettaan pohjoiseen. Allekirjoittanut, jolla on vielä tutustumassa pohjoisen kulttuurihistorian monipuolisuuteen, pohti keskeisten tutkimusaiheiden – kuten henkinen jälleenrakennus ja periferia-keskustelu – siirtämistä lähemmäs näitä päiviä; miten esimerkiksi pohjoinen kulttuurihistoria voisi tarttua 90-luvun laman jälkeiseen henkiseen jälleenrakennukseen. Väitöskirjatutkija Marko Niemelä tutkii väitöskirjassaan Rovaniemen markkinoiden äänimaisemaa ja kertoi kaiken tekemisensä takana olevan musiikin. Hän esittikin pohjoiselle kulttuurihistorialle visioksi lappilaisen musiikin historian tutkimista.

Pohjoisen kulttuurihistorian dosentti, saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola muisteli omaa dosenttiaikaansa Lapin kulttuurihistoriassa, ja sitä monipuolista ja käytännönläheistä yhteistyötä, jota on pohjoisen kulttuurihistorian kanssa saanut vuosien varrella tehdä. Lehtola viittasi myös Tuomisen esiin nostamiin Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit -projektin julkaisuihin ja lainasi sieltä ajatusta, kuinka ”arktinen tutkimus voi olla ja sen pitää olla myös arkista tutkimusta”. Puheenvuorojen päätteeksi väitöskirjatutkija Virpi Vainio tiivisti pohjoisen kulttuurihistorian ajatuksia oman tutkimusaiheensa, unohdettujen lappilaisten naiskirjailijoiden kautta. Vainio nosti esiin, kuinka pohjoinen kulttuurihistoria on näkyväksi tekemisen historiaa, purkaa ajatusta marginaalista, näyttää pohjoisia ”ikkunoita menneisyyteen”, uskaltaa sanoa ääneen, ja terästää sekä valtakunnallista että paikallista muistia.

Innostavan iltapäivän jälkeen siirryttiin illaksi vielä rennon juhlistamisen merkeissä Kulttuuritalo Korundiin. Hyvän ruuan ja keskustelun lomassa kuultiin onnitteluja oppiaineelle, seuran tervehdys sekä musiikkiesitys. Juhlaväen kesken kävi vilkas keskustelu niin iltapäivällä kuullusta kuin muista pohjoisen kulttuurihistorian monipuolisista teemoista.

Lapin kulttuurihistoria jatkaa juhlavuottaan myös syksyllä, jolloin vuorossa on niin luentosarjaa kuin taidenäyttelyä.

–Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri ja toimii kesällä ja alkusyksystä Lapin kulttuurihistorian määräaikaisena yliopisto-opettajana.

Saamelaisten kansallispäivä päätettiin vuoden 1992 saamelaiskonferenssissa. Juhlapäivän taustalta löytyy Trondheimissa 6.2. vuonna 1917 järjestetty saamelaisten ensimmäinen yhteispohjoismainen kokous, jonka kutsui koolle ruotsinsaamelainen Elsa Laula Renberg (1877-1931). Saamelaisille päivä on liputuspäivä, mutta esimerkiksi Suomessa liputusta vain suositellaan, eikä kaunista lippua siten ihailla vielä kovinkaan laajalti Saamenmaan ulkopuolella. Oma kotikaupunkini Turku aloitti liputuksen vuonna 2020. Voin kertoa liikuttuneeni suuresti, kun vuosien kampanjoinnin jälkeen viimeinkin lippumme Turun silloilla näin. Erityisesti Saamen väreissä valaistu Kirjastosilta sykähdytti.

Olen asunut poissa Saamenmaalta kohta 16 vuotta. Tänne muuttaessani en ajatellut ryhtyväni tutkimaan saamelaishistoriaa, enkä kyllä muutakaan saamelaisuuteen liittyvää. Vuosien kuluessa tilanne muuttui. Etelä-Suomessa asuessa jouduin selkeämmin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että suurin osa suomalaisista ei tiedä saamelaisista mitään. Toisteltuani useamman vuoden perustietoa kaikille kysyjille päätin selvittää, mistä tilanne johtuu. Halusin samalla osaltani myös korjata tietovajetta.

Tärkein selitys tiedon puutteeseen on saamelaisten puuttuminen opetussuunnitelmista. Tietoa ei välttämättä ole lainkaan tarjolla muutamaa vanhanaikaista ja stereotyyppistä mainintaa lukuun ottamatta. Tästä seurauksena on se, etteivät esimerkiksi saamelaisasioista päättävät suomalaiset tai saamelaisasioista kertovat median edustajatkaan osaa edes hahmottaa sitä, mitä kaikkea he eivät tiedä.

Jätin itse koulumateriaalien tutkimuksen muille ja lähdin pohtimaan asiaa median kautta. Mitä saamelaisista kerrotaan mediassa vai kerrotaanko mitään? Millaisia uutiset ovat, ja kokevatko saamelaiset itse tulevansa kuulluiksi ja ymmärretyiksi? Pro graduni tarkentui yllättävänkin kapeaan aikakaistaleeseen: vuoteen 1971, jota voidaan pitää eräänlaisena vedenjakajavuotena. Suomalaisissa asuntolakouluissa suomalaistuneet ja suomalaistetut saamelaiset liikehtivät tuolloin uudenlaisella tarmolla. Saamelaiskonferenssissa sovittiin kulttuuripoliittisesta ohjelmasta, erilaisia järjestäytymiskeinoja ideoitiin ja kokeiltiin ja lisäksi kulttuuria esiteltiin eri tapahtumissa: niin sanottu saamelaisrenessanssi, oman kulttuurin uudenlainen nousu, arvostus ja luomisvoima oli huipussaan. Kauaskantoisin tapahtuma ei vielä tapahtumisvuonnaan herättänyt erityisesti innostusta: valtioneuvoston aloitteesta nimittäin perustettiin (jälleen yksi) saamelaiskomitea. Aiemmista saamelaisasioiden komiteoista sitä erotti ensinnäkin se, että siinä oli toimijoissa vahva saamelaisedustus. Toiseksi eroksi muodostui vaikutus: komitean mietintöjen perusteella muodostettiin jo seuraavana vuonna ensimmäiset saamelaisvaltuuston koevaalit, joita seurasivat vuoden kuluttua varsinaiset vaalit. Tästä saamelaisparlamentista muotoutui vuosien kuluessa se edustuselin, joka nykyisin tunnetaan Saamelaiskäräjinä.

Tutkimuksessani minulle selvisi, että saamelaiset kohtasivat 1970-luvun alussa monia samanlaisia haasteita kuin nykypäivänäkin: jopa siinä määrin, että turhauttaa, ettei niitä ole saatu vieläkään ratkaistua. Esimerkiksi saamelaisasioiden puuttumista opetuksesta pohdittiin jo tuolloin. Vuonna 1971 tehtiinkin erikseen kouluille pieni opas saamelaistiedosta opetukseen. Lehdissä näkyi sama ilmiö kuin nykyisinkin: saamelaisia koskeva uutisointi keskittyi usein eksotisointiin tai ainaisiin ongelmiin, ja jokaisessa asiassa kysyttiin saamelaisen lisäksi kantaa vähintään yhdeltä suomalaiselta viranomaiselta, ellei useammaltakin, vaikka viranomaisetkin olisivat todenneet, ettei heillä asiasta ollut sen parempaa tietoa. Saamelaiset nähtiin omissa asioissaan jääveinä, kun taas suomalaisia ei. Saamelaisilta edellytettiin yksimielisyyttä asioistaan: eihän voitu korjata heikkoa oikeustilannetta, jos saamelaiset eivät ensin ilmoittaneet selkeästi ja yksimielisesti, mitä tahtoisivat. Samaan aikaan ei tietenkään nähty ongelmana sitä, että esimerkiksi suomalaisten asioista päättävä eduskunta kinasteli kovastikin asioista, eikä useinkaan tehnyt päätöksiä yksimielisesti. Saamelaisasiat taas jäivät loppumattomaan selvitysrumbaan odottamaan aina uusia selvityksiä.

Selvitysrumba jatkuu edelleen esimerkiksi kipeästi uudistusta kaipaavan saamelaiskäräjälain kanssa, eikä esimerkiksi YK:n vuoden 1989 alkuperäiskansoja koskevaa ILO169-sopimusta ole edelleenkään Suomessa ratifioitu – Norja sai sen hoidettua jo vuonna 1990, ja siellä saamelaisten oikeustilanne on nykyisin suorastaan kadehdittava, vaikka norjalaistaminen oli 1900-luvun loppupuolelle asti todella voimakasta. Nykytilanne paikallisväestöjen parissa on rauhallinen, samalla kun Suomessa välit ovat paikoin todella kireät. Erikoisimpana ilmenemismuotona tästä on saamelaismääritelmä: saamelaisten erioikeuksia pelkäävät ryhmittyvät ovat hakeutuneet joukolla mukaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Samalla vihapuhe saamelaisia kohtaan on voimistunut.

Nykyisin jatkan graduni aihepiirin tutkimusta laajennettuna väitöskirjassani. Olen edelleen kiinnostunut tavoista, joilla saamelaiset esitettiin mediassa sekä suomalaisten että heidän itsensä toimesta. Yhdestä – kuinkakin vilkkaasta! – vuodesta ei väitöskirjaa saa, joten aikarajaukseni on laajentunut aikavälille 1968–1982.

Lopuksi tahtoisin jakaa teille kolme mukavaa vinkkiä kansallispäivän viettoon!

1) Saamelaisilla on oma kansallislaulu, Sámi soga lávlla, Saamen suvun laulu, mutta monien mielestä tärkeämpi on vielä toistaiseksi epävirallisena kansallisjoikuna tunnettu Nils-Aslak Valkeapään Sámi eatnan duoddariid: https://www.youtube.com/watch?v=lz0WV2z5N6w
2) Haluaisitko oppia pari sanaa saamea? Sanosesaameksi.yle.fi on superkätevä fraasipankki, josta voit opetella vaikkapa kyselemään jatkojen perään, ihastelemaan jonkun saamenpukua tai pyytämään, että saisit nukkua vielä viisi minuuttia. Kaikki nämä kaikilla kolmella Suomessa puhuttavalla saamen kielellä.
3) Sitä saamelaistietoa vielä: erinomainen sivusto tutkia itse ja vinkata eteenpäinkin (esimerkiksi sinne kouluihin) on www.oktavuohta.com.

Teksti: Niina Siivikko

”Komean kivimuurin kirkkaasti valaistun julkisivun ohitse kulki köyhä vaimo kahden lapsensa kanssa. Lapset pysähtyivät katsomaan leveitä, valaistuja ikkunoita, kasvoillaan nälkäinen ilme.

»Noita onnellisia ihmisiä» lausui pieni tyttö hartaasti työntäen kohmeiset kätensä syvemmälle takin taskuihin.

»Saadappa viettää joulu jossakin tuollaisessa kodissa!» sanoi pieni poika, tuntien miten vesi väkisinkin herahti kielelle ajatuksen lentäessä kaikkiin niihin herkkuihin, joita joulupöytä tuolla ylhäällä mahtoi notkua.

»Tulkaa, lapset», äiti vihdoin kiirehti. »Meidän on vielä tehtävä pienet ostoksemme ennenkuin liikkeet suljetaan.»

»Niin, kynttilöitä, äiti,» sanoi hiljainen, pieni tyttö silmiensä syttyessä himmeään loistoon.

»Ja rusinoita ja riissiä puuroksi ja luuletko äiti, että voimme ostaa joulutorttujakin?» lausui poika hengästyneenä.

»Kyllä varmaan, äiti on tehnyt ylitöitä ja ansainnut hiukan ylimääräistä», sanoi kuihtuneen näköinen nainen.

»Voi sentään», sanoi poika. »En tiedä mitään sen ihanampaa kuin joulu.»

»Niin», huokasi pikku tyttökin. Mutta hän ajatteli kynttilöitä.”

(Joulukynttilät 1.1.1937)

Yllä oleviin sanoihin päättyy Marketta Karan Joulu-niminen novelli, joka julkaistiin Suomen sairaanhoitajatarliiton lehdessä Joulukynttilät vuonna 1937. Kertomuksen keskiössä on kantakaupungin kerrostalo ja sen asukkaat, joiden elämästä tarjotaan lukijalle pieniä väläyksiä. Varallisuudesta ei talon asukkailla ole puutetta, mutta siitä huolimatta lähestyvän joulun odotusta varjostavat monenlaiset huolet ja epämiellyttävät velvollisuudet. Ajatus lähestyvästä juhlasta saa etenkin äveriään kauppaneuvos Liimakan mielen entistä synkemmäksi: hänen rahakukkarolleen lankeavat joulupidot tietäisivät vain kuluja kyltymättömien ja kaikkeen tyytymättömien perheenjäsenten hyväksi. Vaikka Liimakka perheineen elää mahongin, kristalli- ja barokkikruunujen sekä kultakehyksisten taideteosten ympäröimässä yltäkylläisyydessä, on vauraus tuonut tullessaan vain huolta ja lähipiirin alati kasvavia, täyttymättömiä vaatimuksia. Tyytymättömyys, pienten ulkoisten murheiden ja velvollisuuksien aiheuttama ärtymys paistaa myös talon muiden asukkaiden kasvoista, mutta kadulla kulkeville köyhille lapsille talon ikkunoista loistava valo edustaa herkuista notkuvia joulupöytiä, vaurautta ja onnea. Yltäkylläistä unelmaa edustavan talon edessä lasten haaveissa siintävät kuitenkin vain vaatimattomasti kynttilät sekä toiveet riisipuurosta ja joulutortuista. Joulutortut kuuluvat nykyään kiinteänä osana moneen jouluiseen kahvipöytään. Perinteiset luumumarmeladitäytteiset tähtitortut pitävät pintansa, vaikka uudemmat trendit esimerkiksi vihreillä kuulilla koristeltuine leivoksineen ovat viime vuosina nousseet pinnalle. Joulutortut näyttävät vakiintuneen kiinteäksi osaksi suomalaisia kahvipöytiä ja joulunvieton herkutteluja jo 1900-luvun alussa, ainakin Kansalliskirjaston digitoitujen lehtiaineistojen valossa. Kaupungistuminen ja toisaalta myös kaupallistuminen toivat lehtien palstoille kasvavan mainonnan. Etenkin joulun alla mainoksilla kilpailtiin kuluttajien huomiosta paitsi joululahjoiksi sopivien tavaroiden myös elintarvikkeiden osalta. Ajatus joulupöydän arkea runsaammista antimista ei toki ollut uusi, mutta etenkään kaupungeissa kaikkea ei tarvinnut valmistaa itse – varsinkaan niiden, joilla oli varaa herkkuihin. Eksoottiset kuivatut hedelmät, marsipaanit, pähkinät, kuusiin ripustettavat ”nisset ja nasset”, suklaakonvehdit sekä monenlaiset sokerileivokset – joulutortut mukaan lukien – löysivät tiensä leipomoiden ja puotien kautta etenkin kaupunkilaisten perheiden pöytiin.

Joulutorttujen näkyminen lehtien palstoilla viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä on monivivahteisempaa kuin mitä ensikatsauksella mainosten ja lukevien perheenemäntien hyödyksi ja iloksi painettujen torttureseptien perusteella voisi ajatella. Joulun vietosta ja perinteistä puhuminen kietoutuu usein ajatukseen jonkin pysyvän vaalimisesta, lämpimien muistojen luomisesta jälkipolville ja toisaalta myös menneiden sukupolvien kunnioittamisesta esimerkiksi juuri ruokien muodossa. Joulun yltäkylläisyys, aineellinen ylenpalttisuus suhteessa joulun kristilliseen sanomaan ja toisaalta vähäosaisten muistamisen tarpeellisuus eivät olleet vieraita ajatuksia 1900-luvun alussakaan, ja teemoista myös kirjoitettiin paljon. Nälkä ja puute saattoivat kohdata huonoina aikoina miltei kenet tahansa: viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä Suomi oli käynyt läpi itsenäistymisen, verisen sisällissodan sekä 1930-luvun alkuvuosien laman, jonka seurauksena moni jäi työttömäksi.   

Synkät pilvet varjostivat myös vuoden 1939 joulua, jota vietettiin kotirintamallakin talvisodan aiheuttamassa niukkuudessa. Normaalia joulun tunnelmaa pyrittiin luomaan tukeutumalla tuttuihin ja turvallisiin leivoksiin, mutta soveltaen, kuten Hilja Huttusen Kotilieden joulunumeroon laatimassa ”Jo tuoksuu joululeipä” -tekstissä ohjeistetaan:

”Vehnäleivän, joka tänä jouluna jää monen kodin milteipä ainoaksi leivonnaiseksi, tahdomme leipoa erimuotoiseksi, niin että ainakin lasten ja ehkäpä omaksi iloksemmekin saamme perättäisinä juhlapäivinä vaihdellen erilaista kahvileipää. Itse taikinan valmistamme tavallista, yksinkertaista vehnäleipää, johon ei ainakaan sokeria riitä muuta kuin nimeksi. … Joulutortut, jos emme raski niitä voitaikinasta valmistaa, voimme korvata samanmuotoisiksi leivotuilla vehnäleivillä.”

Vaikka sokerista ja voista oli jo pulaa, mukautettiin perinteisiä reseptejä vaatimattomammillakin aineksilla toteutettaviksi. Sarvet, kahvivohvelit, pukinsarvet ja joulutortut syntyivät vehnätaikinaa perunalla jatkaen. 

”Huolimaton harvoin onnistuu” – kotitalousvalistus ja jouluun valmistautuminen

Jouluun valmistautuminen oli entisajan ihmisille monivaiheista puuhaa, ja etenkin 1900-luvun alussa alettiin kiinnittää huomiota jouluruokien osalta entistä suunnitelmallisempien ateriakokonaisuuksien laatimiseen. Varsinkin vuonna 1899 perustettu Marttajärjestö tähtäsi perheenemäntien aseman parantamiseen ja kodin arvostuksen kohottamiseen yhteiskunnan sydämenä. Tavoitteena oli toisaalta tehostaa perheenemäntien työpanosta, toisaalta ohjata toimimaan säästeliäämmin ja ruokahävikkiä minimoiden – myös kansantaloutta ajatellen. Naisille ja etenkin perheenemännille suunnatut kotitalousohjeet näkyivät enenevässä määrin myös lehdistössä. Ehdotus jouluaattoillan ja joulupäivän ateriakokonaisuudeksi julkaistiin vuoden 1913 Joululukemista Suomen kodeille -lehdessä, jossa esiteltiin reseptit muun muassa lipeäkalan, lanttulaatikon ja kinkun valmistukseen sekä jälkiruokana tarjottaviin joulutorttuihin.

Joulutorttujen reseptit vaihtelivat, mutta vielä 1900-luvun alussa taikinaan lisättiin usein alunaa, joka sittemmin on poistunut elintarvikekäytöstä. Toisinaan ohjeissa nähtiin myös kermaa ja konjakkia, joista etenkin jälkimmäinen herätti raittiusaatetta kannattavissa aikalaisissa paheksuntaa. Vuoden 1913 reseptin neuvo paistetaan kuumassa uunissa vaalean ruskeiksi saa kenties nykyajan ohjeiden tarkkoihin lämpötiloihin ja paistoaikoihin tottuneen leipurin ihmettelemään. Aikana ennen sähköhelloja tuntuma ruoanvalmistukseen, lämpötilan ja oikean kypsymisajan löytymiseen syntyi pitkälti kokeilemisen, oppimisen ja kokemuksen kautta.

Kotitalousvalistajien teksteissä kommentoitiin myös yhteiskunnallista muutosta ja modernin maailman tuulia, jotka alkoivat vähitellen saavuttaa kotimaisten kaupunkien ohella myös maaseudun vaatimattomia pirttejä. Huolta jouluperinteiden vähittäisestä kuihtumisesta ilmaistiin muun muassa seuraavassa Kotiliedessä julkaistussa Joulunajan erikoisherkut -kirjoituksessa:

”Mutta silti sanomme: perheenemännät, pitäkää viimeiseen asti kiinni ainakin niistä joulunpyhiin liittyvistä perinnäistavoista, jotka tähän asti ovat jaksaneet pelastua uuden ajan kuohuvasta virrasta, ja antakaa lastenne nauttia niistä, niinkuin itse olette niistä nauttineet! … Mutta vaikka nykyaika arvaamattomassa määrässä on helpottanut emännän vaivoja, mitä on sittenkään joulu ilman näitä vaivoja, ilman jouluvalmistuksia kodin keittiöpuolella? Jouluvalmistukset keittiössä ovat aivan toista kuin tavalliset askareet, sillä niissä on jotakin ihmeellisen viehättävää ja tulevaa suloisuutta lupaavaa. Niin pitää vain ollakin, jotta joulusta voisi tulla todella suurin, odotetuin juhlamme. Vähän vaivaa ja huolta siis, hyvät emännät! Joulun takia ja joulun nimessä!”

Kirjoituksessa ohjeistetaan myös joulutorttujen tekemiseen, jotka kirjoittajan mukaan olivat tarjottavana kahvipöydän kruunu:

”Ja joulunpyhien jälkiruoka ennen muuta on joulutorttu. Se niin sanoaksemme perusrunko, josta joulutortut leivotaan, on voitaikina. Voitaikinan valmistaminen joulunpyhien varalle on erinomaisen käytännöllistä emännänkin kannalta, niin työlästä kuin se onkin. … Voitaikinan valmistamista ei pidetä aivan helppona, ehkä senvuoksi, että huolimaton harvoin siinä onnistuu.”

Nykyään vain harva tekee voitaikinan itse, eikä sen leipomista pidetty mutkattomana myöskään sata vuotta sitten. Taikinan onnistuminen vaati kirjoittajan mukaan laadukkaita raaka-aineita, taikinan huolellista ja oikeaoppista kaulimista sekä riittävän viileää huonetta. Vaikka työn ei luvattukaan olevan helppoa, oli se silti vaivan arvoista: onnistuneella voitaikinalla emäntä kykeni osoittamaan oman taituruutensa tekniikassa, jonka osaamista edellytettiin ”suuren maailman” keittiöissä asti.

Edellytykset järjestää tunnelmallinen ja arjesta poikkeava joulujuhla riippui yhteiskunnallisesta asemasta ja varallisuudesta. Keskiluokkainen kotitalousvalistus painotti arjen tehokkuutta, ydinperheideologiaa ja perheenemännän vastuuta kotitalouden toimivuudesta. Myös työläispiireissä vaalittiin perhearvoja ja perinteiden jatkumoa, unohtamatta sitä tosiasiaa, että myös jouluna saatettiin joutua kiristämään kukkaronnyörejä. ”Työläisperheissä ei suinkaan joulunakaan voida ylensyömiseen ratketa, sen estää kukkaron laihuus. Mutta työläiskodissakin äiti koettaa jouluksi varata jotain juhlaruokaa antamaan perheelle joulun tuntua.”, kirjoittaa nimimerkki Emäntä-Elli Toverittaressa, Sosialidemokraattisen Työläisnaisliiton omassa julkaisussa. Kirjoittaja peräänkuuluttaa jouluperinteitä perheen keskinäisen yhteishengen luojana ja muistojen kerryttäjänä jälkipolvia varten:

”…Kolmas perhe taas kaipaa jouluaaton aterialla välttämättä riisipuuroa manteleineen, kun neljännen joulutunnelman täydentävät vain kotitekoiset, tähden – muotoiset joulutortut. Onkin miellyttävää, että perheellä on joitain tuollaisia perinteitä joulun viettoon nähden. Se eroittaa kodin joulun muiden jouluista ja aivan kuin lähentää perheenjäseniä toisiinsa. Ja halki elämän voivat lapsille jäädä kotoiset joulut kauniiksi muistoksi juuri jonkin tuollaisen pikkuseikan vuoksi.”

Ruoka on harvoin pelkästään ravintoa, sillä syöminen kietoutuu monisyisesti tapakulttuuriin ja sosiaalisiin suhteisiin. Ruokamuistojen kautta luodaan yhteenkuuluvuutta, kuten edellä oleva sitaattikin toteaa. Joulupöydän koostumus riippui 1930-luvulla paljon perheen varallisuudesta, mutta myös menneen kesän ja syksyn sadosta: ruoanlaitossa ja leivonnassa haluttiin hyödyntää ennen kaikkea aineksia, joita oli omasta takaa. Ulkomaisten tuontituotteiden sijaan Emäntä-Elli kannustaa suosimaan kotimaan antimia joulutorttujen täytteissä:

”Torttujen täytteenä käytetään useimmiten luumuja tai luumuja ja omenia yhdessä. Monet tekevät täytteen kuivatuista hedelmistä. Meillä ei kuitenkaan olisi syytä harrastaa noita ulkolaisia hedelmiä, ja joulutortuissakin tulemme kyllä toimeen kotimaankin tuotteilla. Kenellä on säilykekellarissaan kriikuna- tai luumusosetta tai -hilloa, saa siitä erinomaisen täytteen. Mutta sitä voi olla vain hedelmänviljelysseutujen emännillä. … Jos kuitenkaan ei varastossa ole muuta kuin mustikkaa ja puolukkaa, suosittelisin niiden asemesta käytettäväksi porkkanaa.”

Vaikka kotitalousneuvojien ohjeistukset olivat usein vankan normatiivisia, ne olivat myös joustavia ja ottivat huomioon vallitsevat olosuhteet: mahdollisimman hyvään pyrittiin, mutta tilanteen sallimissa puitteissa. Soveltaminen saattoi merkitä vaatimattomampia raaka-aineita tai niitä maan antimia, jotka olivat tuottaneet parhaiten satoa.  

Joulutortut muistojen tallentajina ja kodikkuuden luojina

1900-luvun alku oli erilaisten joululehtien kulta-aikaa, ja monenlaisia jouluisia jatkokertomuksia ja novelleja julkaistiin myös sanoma- ja aikakauslehdissä. Opettavaisissa tarinoissa saatettiin vedota ihmisten hyväntahtoisuuteen ja kannustaa myös lapsia omilla toimillaan huomioimaan vähäosaisia, jotka eivät päässeet nauttimaan joulun aineellisista iloista. Joulutortut saattoivat köyhimmille edustaa saavuttamatonta unelmaa ja haavetta, sekä kodikkuuden tuojaa, joka vei muistelijansa lapsuuden kauniisiin muistoihin. Eräs hyväntahtoisuuteen vetoava ja epäitsekkääseen omista lahjatoiveista luopumiseen hädänalaisten hyväksi kannustava kirjoitus nähtiin Suomen Nainen -lehdessä 1930-luvun alussa. Nimimerkki V.K. kuvaa novellissaan Jaatilan Pikku-Matin joulu-Simo pientä Matti-poikaa, joka kirkossa nähdyn vaivaisukon innoittamana päättää rakentaa pahvista Simo-nimisen rahalippaan kylän köyhimpien hyväksi. ”Matti-pallero oli kuullut näinä päivinä ja pitkin syksyä puhuttavan ahtaasta ajasta ja pienten saloeläjäin ahdingosta. Aivan äskettäinkin oli äiti huoahtanut isälle: — Kyllä tulee monelle puutteen joulu. Näitä oman kylän vähäisiä meidän pitäisi muistaa auttaa.” Lama-ajan puremassa Suomessa avuntarvitsijoita on paljon, ja kynnelle kykenevät lahjoittavat ylimääräiset lanttinsa ja setelinsä Simolle lapsen esimerkillisen toiminnan kannustamana. Matti itsekin on valmis tinkimään omista lahjatoiveistaan muiden hyväksi. Onnellisesti päättyneessä opettavaisessa ja varsin ajattomassa – mutta selvästi tiettyyn yhteiskunnalliseen vaikeaan tilanteeseen sijoittuvassa – kertomuksessa joulutortut symboloivat joulun arjesta kohottavaa elementtiä, joihin ei kuitenkaan saa suhtautua itsestäänselvyyksinä. Novelli päättyy sitaattiin: ”…. Ja kunniapaikalle se Simo sai jäädäkin, vierashuoneen kaapin päälle. Sieltä se näytti varsinkin Matille iskevän ymmärtävästi silmää ja jouluiltana Matti laittoi sen eteen tortun, mutta Simo taisi sitäkin säästellä niille, joilla ei ollut joulutorttuja vaan paljon hätää.” (Suomen Nainen No 19–20, 20.12.1931)

Toinen kirjoitus joulutorttujen kietoutumisesta lämpimiin ja kodikkaisiin joulumuistoihin ilmenee Örön saarella joulua viettäneen varusmiehen tekstissä, joka julkaistiin Länsi-Uusimaassa vuoden 1925 alussa. Varusmiehen kokemukset joulusta Örössä olivat lämpimiä ja poikkesivat armeija-ajan hierarkkisesta arjesta tavalla, joka sai nuoren miehen mietteliääksi: ”Hämilleen veti monen pojan, joutuessaan vastatusten aterioimaan entisen herra kapteenin, luutnantin tai vänrikin kera. Pian kaikui valtavana »Enkeli taivaan lausui näin» ja tuntui, kuin en koskaan olisi kuullut tuon jo lapsena opitun virren niin hartaasti korkeuksia kohti kohoavan.” Vaikka joulu Örössa oli ikimuistoinen ja kaunis, peilautuivat monet siellä koetut tunteet kaukana olevaan kotiin ja siellä asuviin läheisiin. ”Pian taas höyrysivät kahvikupit pöydässä, suuren suuren torttukasan vieressä. Muistui mieleen entiset hyvät ajat, jolloin voi maksoi 1: 50 kilo ja luumut vielä vähemmän, ajat, jolloin minunkin äitini kannatti leipoa joulutorttuja. Kymmenen vuoden sisällä olen saanut vain uneksia joulutortuista ja nyt, sotaväessä ollessani, sain niitä oikein hereillä ollen maistella.” (Länsi-Uusimaa No 1, 3.1.1925 no 1) Voilta ja luumuhillolta maistuvat joulutortut olivat varusmiehelle kaukaisia unelmia menneisyydestä, hyviltä ajoilta, jolloin niihin oli vielä varaa. Ennen kaikkea Örön kahvipöydässä tarjotut tortut näyttävät kuitenkin herättäneen kirjoittajassa nostalgisia muistoja lapsuuden jouluista.

Lopuksi

Joulutortut kuuluivat 1900-luvun alussa hyvin monenlaisiin joulupöytiin. Myös niukempina aikoina torttuja tahdottiin leipoa, vaikkakin voin ja luumujen puutteessa toisinaan korvaavista raaka-aineista. Joulutortuista käyty keskustelu kietoutuu melko ajattomalla tavalla nykyisiin keskusteluihin joulusta: missä menee sopivan juhlavuuden ja yltäkylläisyyden raja, millä tavoin muistamme vähempiosaisia ja mikä oikeastaan tekee joulun – onko se materiaalinen runsaus, yhdessä vietetty aika läheisten kanssa, joulun kristillisen sanoman äärellä hiljentyminen vai arjesta poikkeavien ruokien syöminen – tai kenties näitä kaikkia yhdessä. Joulukertomuksissa suussa sulava, voilta ja luumulta maistuva lämmin joulutorttu johdatteli usein menneisiin lapsuuden jouluihin ja kotiin. Toisaalta se myös edusti puutteen keskellä unelmaa hieman paremmasta elämästä, jossa onni ei koostunut kullasta ja jalokivistä, vaan rauhasta, kodin lämmöstä ja riittävästä toimeentulosta.

Kuuluvatko joulutortut sinun jouluherkkuihisi? Kirjoitelman päätteeksi nostettakoon vielä esiin eräs joulutorttujen suureksi ystäväksi paljastunut henkilö, presidentti P.E. Svinhufvud, jonka joulunviettoon päästiin kurkistamaan vuoden 1936 Kotiliedessä: ” Mutta aivan erikoisesti rakastaa presidentti joulutorttuja, »aivan kauheasti», kertoo rouva Svinhufvud, ja sen vuoksi hän aina varoittaa: »Oletteko nyt vain leiponeet kylliksi joulutorttuja?» Niitä syödäänkin sitten koko joulunpyhien aikana ja presidentti käyttää niihinkin runsain määrin sokeria.” (Kotiliesi No 24, 15.12.1936) Tämän myötä toivotan kaikille tunnelmallista ja herkullista joulua!

Asta Sutinen

Lähteet

Tutkimuskirjallisuus:

Ollila, Anne: Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Turun yliopisto, 1993.

Savikko, Sari: Joulukirja. Amanita, Somero 2010.

Sanoma- ja aikakauslehdet; Kansalliskirjaston Digitaaliset aineistot

Joulukynttilät 1.1.1937

Joululukemista Suomen kodeille 1.12.1913

Kansan Lehti 22.12.1927

Kotiliesi No 22–23, 1.12.1927,

Kotiliesi No 24, 15.12.1936

Kotiliesi No 24, 15.12.1939

Lahti 11.12.1911

Länsi-Uusimaa No 1, 3.1.1925 No 1

Suomen Nainen No 19–20, 20.12.1931

Toveritar No 22–23, 1.1.1937

Rosollin juuret ovat 1700-luvun Lounais-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan säätyläispiireissä, josta se levisi 1800-luvun loppupuolella kotitalouskoulujen ja pitokokkien avustuksella muualle Suomeen. 1900-luvun ensivuosikymmenen sanoma- ja aikakauslehtien mukaan rosollia ei kuitenkaan erityisesti yhdistetty jouluun, eikä se ollut vielä ruoan nimenäkään laajasti tunnettu. Esimerkiksi suomen kieltä käsittelevä Virittäjä-aikakauslehti kertoi 1908, että rosolli on lainasana venäjästä ja tarkoittaa ruokalajia. Seuraavana vuonna sama lehti korjasi, että rosolli tarkoittaa sillisalaattia ja sana onkin lainattu ruotsin kielen sanasta ”rosoll”. Rosolli ja sillisalaatti yhdistettiin toisiinsa myös toisessa lehtijutussa 1909, joka käsitteli emäntäkoulun päivällisiä: ”Me alotettiin ruokailu sillisalaatilla, jota myöskin rosooliksi kutsutaan.” Ruokahistorioitsija Ritva Kyllin mukaan kyseinen salaatti on peräisin sekä Ruotsista että Venäjältä, ja Suomessa rosolli tunnettiin nimenomaan alun perin sillisalaattina. Rosolli-sana tulee venäjästä.

1900-luvun alun lehdissä näkyi innostus puutarhanhoitoon ja kasvisruokien valmistukseen. Esimerkiksi 1903 Rauman Lehteen puutarhanhoidosta kirjoittanut nimimerkki ”Sipi” osasi valmistaa rosollia porkkanoista ja punajuurista ja maustoi sen etikalla. Useissa artikkeleissa kerrottiin puutarha- ja keittokursseista, joissa opetettiin kasvattamaan juureksia ja valmistamaan niistä kasvisruokaa. Eräässä savolaislehdessä kerrottiin 1909 puutarhakurssien lokakuisista päättäjäisistä, jossa oli valmistettu kasvisruokia, muun muassa rosollia. Ruokiin oltiin oikein tyytyväisiä ja jutun kirjoittaja kertoi, että joku isäntä vieraiden joukosta oli tokaissut: ”näkkyy sitä immeine ossoova syyvä muutai, ei vua lihhoo”. Toinen savolaislehti kertoi paikallisen maanviljelysseuran kasvisruokien keittokurssista, jossa valmistettiin kaalisopan ohella rosollia ja kasvislaatikoita. Myös tämän kurssin osallistujat olivat tyytyväisiä ja myönsivät, että ”voi sitä kasviksistakin laittaa maukkaita ruokia, kun on vain tahtoa ja aineita”.

Sillisalaatti oli yleinen ruokalaji 1900-luvun alun keittokirjoissa ja se tulee usein esille aikakauden lehtiaineistoissa, mutta kuten rosolli, sen syöminen ei rajoittunut jouluun. Esimerkiksi Marttojen lehti Husmodern tarjosi vuonna 1904 ruokalistaehdotuksessaan sillisalaattia lauantaipäivälle marjapuuron, leivän, kalan ja maidon kera, ja Pellervo-lehden vuonna 1909 julkaistussa ruokalistaehdotuksessa sillisalaatti (sillsallat) komeili torstain iltaruoissa leivän, suolakalan, silakoiden ja olutmaidon (ölost) seuralaisena. Husmodern-lehdessä vuonna 1903 Kesäruoat-otsikon alla julkaistun reseptin mukaan sillisalaattiin tuli perunaa, punajuurta, porkkanaa, hienoksi hakattua lihaa, silliä sekä sipulia. Sillin saattoi tarvittaessa korvata suolasilakoilla tai muikuilla. Rosolli ja sillisalaatti maustettiin etikalla, mutta sen kanssa voitiin nauttia myös erityistä kastiketta, johon tuli kermavaahtoa, sokeria, sinappia ja etikkaa.

1910-luvulla sillisalaatti ja sen kasvisversio rosolli vaikuttivat edelleen olevan arkiruokaa. Esimerkiksi Naisten ääni -aikakauslehdessä kannustettiin 1915 valmistamaan vieraille edullisia, mutta herkullisia, ravitsevia ja kauniita voileipiä sen sijaan, että tarjottaisiin heille lämpimiä aterioita. Lehtijutussa vinkattiin viisi erilaista täytettä pehmeälle ruisleivälle, joista aineksiltaan halvin oli rosolli. Suomen nainen -aikakauslehdessä annettiin keväällä 1917 kahden viikon ruokalistaehdotus, jossa rosolli oli merkitty aamiaisen kohdalle graham-puuron ja eilispäivän tähteiden rinnalle. Kirjoittaja huomautti, että kyseessä oli sota-ajan ruokalista ja siis sellaisena arvosteltava. Rosolli voitiin tosiaan loihtia melko edullisesti, kunhan oli viljelty sopivia juureksia. Pulavuonna 1917 rosollia saatettiin tarjota jopa juhlapöydässä, kuten haapaveteläinen maaseutukirjeenvaihtaja raportoi Kaleva-lehdelle paikallisista juhlapäivällisistä. Rosollin kanssa oli tarjottu jäkäläleipää, marjarieskaa, sotavoita (maidolla ja jauhoilla jatkettua voita), kasviskeittoa, nauris- ja kaalilaatikoita, sienipaistia ja maitokiisseliä sekä palan painikkeena katajanmarjakaljaa.

Köyhäinhoitolehti muistutti 1913, että sillisalaatti oli itse asiassa kansan keskuudessa suuressa arvossa pidetty ruokalaji, jota tarjottiin vieraille. Lukukinkeriruoaksikin sitä oli nimitetty. Jouluna 1917 sen sijaan sillisalaattia ei saatu kaikissa talouksissa, ehkäpä halvempaa rosollia kuitenkin. Pieni eläintenystävä -lastenlehden joulutarinassa 1917 törmäsin ensimmäisen kerran mainintaan siitä, että sillisalaattia tarjottiin juuri jouluna. Tarinassa esiintyvälle Matille tuli

”vesi suuhun kun hän ajatteli sillisalaattia punaisine ja keltaisine ruusuineen punajuurista ja porkkanoista ja puuroa, joka oli keitetty puhtaimpaan maitoon, ja joulukaljaa, jossa mallas ja humala maistuivat niin väkevästi. Hm, niin, sellaista oli ennen. Matti huokasi. Mutta nyt oli kaikki toisin. Nyt oli kallis aika ja nälänhätä eikä sitä saanut mitään köyhillä lanteillaan.”

1920-luvulla lehdissä alkoi näkyä viitteitä siitä, että rosollia syötiin jouluna. Esimerkiksi Lastenjoululehti Lyhteessä julkaistiin 1925 kirjoitus lapsuuden joulusta 40 vuotta sitten eli 1880-luvulta, jossa mainittiin muun muassa rosolli yhtenä jouluruokana: ”Äiti ja sisko kantoivat jouluillallisen pöytään. Siihen kuului kinkku ja ryynipuuro tärkeimpinä ruokalajeina. Isä oli tuonut kaupungista myös puna- ja keltajuuria ja niistä oli äiti valmistanut ”rosollia”.” Myös Pohjois-Hämeen Vartion lehtijutussa 1929 muisteltiin rosollia syödyn jo 1900-luvun alussa muiden jouluruokien kera.

Vuonna 1924 uutisoitiin, että Martat olivat ryhtyneet myymään muiden ruokien ohella rosollia valmiina ”sievissä rasioissa” helpottaakseen perheenäitien työtaakkaa viikonlopun aterioiden suhteen. 1930-luvun lopussa sillisalaattia saattoi ostaa valmiina myös kaupunkien ruokatavarakaupoista.

Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että sanaa ”sillisalaatti” ja joissain tapauksissa myös ”rosollia”, käytettiin jo 1900-luvun alussa kuvaamaan sekavankirjavaa asiaa. Savon Sanomien pakinoitsija kuvasi vuonna 1929 asian näin:

”Lukija on tietysti joskus sattunut sellaisellekin ruualle, jota eukot sanovat rosolliksi. Se on sellaista syömistä, johon on silputtu hyvänsä ja huononsa sekaisin ja jota suuhunsa pistettyään totisena ja uteliaana tunnustelee, minkä makuista milloinkin muklahtaa kielen ulottuville. Tämä juttu on henkisessä katsannossa suunnilleen samanlaista siinä suhteessa, että tähän on riiputettu vähän sitä ja vähän tätä.”

1930-luvun alussa julkaistuissa lehtijutuissa huomautettiin, että rosollin eli sillisalaatin tuntee ruokalajina ”jokainen”. Näitä salaatteja syötiin edelleen ympäri vuoden ja ne saivat mainintoja paitsi kesäruokana, myös oivallisena sadonkorjuuajan ruokana. Kansan Lehden Emännän palstalla todettiin: ”Syksy onkin muuten paras rosolli-aika, sekä punajuuret että porkkanat ovat nyt mehukkaita ja makeita ja ravintoarvoltaan parhaimmillaan. Viisas emäntä tarjoaa väelleen rosollia syyspuolella joka viikko.” Pääsiäispöytäänkin rosollia soviteltiin Oma koti -perhelehdessä. Edullisten raaka-aineiden vuoksi rosollia ja sillisalaattia ehdotettiin muun muassa työmiesten evääksi ja voileipien päällysteiksi. Joissakin lehtijutuissa rosollia pidettiin erityisenä lauantaipäivän ruokana.

Rosollin syönti yhdistettiin vegetarismiin ja terveysseikkoihin. Ehdotettiinpa sitäkin, että rosolli olisi tehty osittain raakaravinnosta. Raakaravinto ei tosiaan ole mikään 2010-luvun keksintö, vaan Martat toivat sen hyödyt esiin jo vuoden 1933 erikoisohjelmassaan. Rosolliin ehdotettiin raakaa porkkanaa ja punajuurta raastamalla ja höyläämällä ne ohuiksi suikaleiksi. Joillekin kasvisruoka aiheutti epäilyksiä, mutta Kotiliesi tiesi vinkata tähän sopivan kikan:

”on hyvä tietää, mitä eräs emäntä teki: hän vei rosollin tarjolle sianlihakastikkeen kanssa ja silloin se hyväksyttiin riemulla. […] Kasvikset on kuljetettava pöytään jonkin tutun ruoan ohessa, silloin ne sopivat helpommin tottumattoman suuhun. Varmaan on tapauksia, joissa sopii suorastaan salakuljettaa näitä terveellisiä ravintoaineita vastahakoiseen vatsaan.”

Ritva Kyllin mukaan talonpoikais- ja työläistalouksissa luotettiin vielä 1920–30-luvuilla paljon liha- ja rasvapitoiseen ruokaan ja vältettiin rouskuvien kasvisten eli ”rehujen” syömistä.

Edellisten vuosikymmenten kotitaloustöiden järkevöittämiseen ja tehostamiseen tähtäävä kansansivistystyö jatkui edelleen esimerkiksi Marttojen keittokurssien muodossa. 1931 Kannaksella järjestetyllä keittokurssilla lapset valmistivat neljän ruokalajin kattauksen, jossa yksi ruoka oli rosolli. Marttakerholaiset kutsuivat kyläläiset syömään kurssilla valmistuneita ruokia edullisella hinnalla. Maaseudulla toimi nuorille tarkoitettuja maatalouskerhoja, jotka järjestivät muun toimintansa ohessa työtehoa mittaavia kilpailuja. Esimerkiksi 1930-luvun puolivälissä kisailtiin sekä Viipurissa että Ilmajoella ”rosollin eli sillisalaatin” valmistuksessa. Muita lajeja olivat muun muassa parsiminen, perunan kuoriminen ja juurikasvien harventaminen. Liperin maatalousnäyttelyssä sen sijaan käytiin kiperä ”kolmiottelu”, jossa olivat lajeina villavaatteen pesu, uuniluudan valmistus sekä rosollin teko.

Työtehoseuran Maiju Gebhard raportoi 1939 Pellervo-lehdessä Ala-Satakunnan pienviljelijäyhdistyksien paikallisliiton järjestämästä maa- ja kotitalousnäyttelystä Huittisissa, jossa oli pidetty leikkimielinen työkilpailu ”satakuntalaisen kansallisruoan” eli sillisalaatin valmistuksessa. Jokainen kilpailija oli tuonut kotoaan työvälineet ja ruoka-ainekset, valmiiksi keitetyt juurekset ja perunat. Näyttelyn juhlasali oli pullistellut innokkaita katsojia, kun pienviljelijänaiset olivat aloittaneet kisan, kukin omalla tyylillään. Gebhardia oli huvittanut erityisesti ”kuunnella kilpaa käyvien hakkuurautojen kolkutusta kaukalon pohjaa vastaan ja katsella eri tavoin valmistettua ja koristeltua salaattia.” 

Jo 1930-luvulla tuskailtiin jouluruokien aiheuttamaa ähkyä, rahanmenoa ja ruoanvalmistukseen kulunutta aikaa. Kotiliesi ehdottikin ruokien jakamista useammalle eri päivälle. Sillisalaatti sai paikan joulupäivän ruokapöydästä: ”Sillisalaatti kastikkeineen sekä lihahyytelö kuulunevat kaikkialla joulupäivän voileipäpöytään.”

Päätän kirjoituksen vuonna 1920 Marttojen Emäntälehdessä julkaistuun runoon. Elli Sievon ”Jupinaa kellarissa” kuvastaa sovinnon hakua sisällissodan jälkeen ja kertoo hauskalla tavalla eri kansanosia yhdistävästä ruoasta.

Pimiässä kellarissa
väiteltihin vahvaan
mikä olis’ paras ruoka
herrojen kuin rahvaan.

Siellä, näet, punajuuri
pullistellen rintaa
halveksien silmäeli
keltajuuren pintaa.

Haastoi sille ylpeänä:
— Mitä teistä muista!
Punajuuripihvi paras
kaikist’ herkkusuista.

Punajuuripaistikas,
Kas, se on kansan ruokaa.
Parempaa, jos teillä, lie,
ah, veljet, esiintuokaa. —

— Kaikki ei lie parasta,
mi punaselta hohtaa. —
Punajuuri porkkanan
niin tuiman katseen kohtaa.

Minä, keltaporkkana.
vien kellarissa voiton. —
Lie herrasväki kuullut jo
tuon lääkärien soiton: —

Se hyvää moneen katarriin
ja lapsukaisten ruokaa,
Jos makeutta halutaan
niin porkkanoita tuokaa. —

Ja pieni kaino peruna
myös unelmistaan havaa ja
suikeahkon suukkonsa
niin varovasti avaa:

— Nuo vihannekset työntävät
jo kyllin minut tieltään,
mutt’ eikö sopis’ hillitä
ees hiukan sentään kieltään?

Kas rosollissa kaikki me
viel’ rinnan ollaan kerran
ja pitoruuaks’ joudutaan
niin rahvahan kuin herran.

Lähteet
Tutkimuskirjallisuus
Kylli, Ritva: Suomen Ruokahistoria: Suolalihasta Sushiin. Helsinki: Gaudeamus, 2021.
Sillanpää, Merja: Happamasta makeaan: Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys. Vantaa: Finfood, 1999.

Sanoma- ja aikakauslehdet, Kansalliskirjaston Digitaaliset aineistot
Akseli K: Lapsuuteni joulu. Joululyhde: lasten joululehti 1.12.1925, 4.
Bref till Stenkulla Karin, Husmodern: organ för Föreningen Martha 1.10.1904, 11.
Huotari, Aili: Säästäväinen emäntä ja ruoantähteet, Koti: vuosikirja perheenemännille 1.1.1932, 38.
Eevan pakinoita, Kannaksen Lehti 23.10.1931, 3.
Emännän palsta, Kansan Lehti 11.9.1937, 10.
Emäntien huomioon!, Kuntalainen 12.11.1931, 3.
Förslag till matordning i landtmanna hem under en vecka, Pellervo 1.2.1909, 34.
Gebhard, Maiju: Ala-Satakunnan pienviljelijänaisten töiden suurkatselmus, Pellervo 20.9.1939, 23–24.
Huttunen, Hilja: Jouluherkkuja, mutta ei kaikkia yhtäaikaa, Kotiliesi 1.12.1936, 26-27.
Joulua valmistamassa hämäläistalossa neljännesvuosisata sitten, Pohjois-Hämeen Vartio 1.12.1929, 6–9.
Jyväskylän maalaisseuran syyskokous, Suomalainen 2.10.1901, 2.
Keittokurssit Pieksällä, Savon Sanomat 22.11.1909, 2.
Kelpaavathan Liisankin punajuuret ruoaksi!, Nuorten Pellervo 1.10.1936, nro 10, s. 25.
Kerhotyön 10-vuotisjublat Ilmajoella 6—7. VII.— 35, Nuorten Pellervo 1.7.1935, 28-29.
Kun odottamatta saat vieraita ruoalle, Oman kodin opas 1.1.1933, 33.
Kuopion tienoilla käytettyjä ”lainasanoja”. II. Ruotsalaisia lainoja, Virittäjä: Kotikielen seuran aikakauslehti, 1909, nro 7, 18.
Lahti, Hilja: Omillamme toimeen, Kotiliesi 15.11.1939, 24.
Liperin maatalousnäyttelyn kotitalousosastolle kilpailevia näyttelyryhmiä enemmän kuin koskaan aikaisemmin, Karjalainen 17.8.1937, 4.
Ljungberg, Eva: Joulu 1917, Pieni eläintenystävä 1.1.1917, 2.
Maaseutukirjeitä, Sulkava, Suur-Savo 15.10.1909, 4.
Maaseutukirjeitä. Kirje Haapavedeltä, Kaleva 24.10.1917, 3.
Marttakerholaisten, Kannaksen Lehti 27.10.1931, 2.
Marttojen myyjäiset, Karjala 7.11.1924, 5.
Maukkaita eväsvoileipiä, Suomen Kuvalehti 24.1.1931, 37.
Miten opimme syömään enemmän kasviksia, Kotiliesi 15.8.1934, 28.
Nuorten maatalouskerhotyöstä ja sen kehittämisestä, Pienviljelijä: maanvuokraajain ja pienviljelijäin liiton äänenkannattaja 1.10.1936, 17.
Pääasiassa sisä- mutta hiukan myöskin ulkopolitiikkaa, Savon Sanomat 7.3.1929, 5.
Pekka ja Paavo: Sortavalan emäntäkoululla, Laatokka 12.10.1909, 4.
Perheenäiti: Halpoja voileipiä, Naisten ääni 27.2.1915, 5–6.
Puutarhanhoito köyhäintaloissa, Köyhäinhoitolehti: kunnallisen köyhäinhoidon ja yksityisen hyväntekeväisyyden äänenkannattaja 18.4.1913, 2.
Reinilä-Hellman, Edit: Pääsiäissunnuntain päivällinen, Oma koti: uusi perhelehti 15.3.1932, 22.
Ruokapakinaa, Suomen nainen 2.4.1917, 13–14.
Rätter af rödbetor, Pellervo 1.11.1902, 26.
Sievo, Elli: Jupinaa kellarissa, Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja 1.3.1920, 14–15.
Sipi: Kirje Hinnerjoelta, Rauman Lehti 1.12.1903, 2.
Sommarätter, Husmodern: organ för Föreningen Martha 1.7.1903, 25-26.
Valmis ruoka on taloudellista, HOK 1.3.1939, nro 1, 11.
Vegetariaanien jouluruuat, Uusi terveys 1.11.1934, 18.
Venäläisiä lainasanoja, Virittäjä: Kotikielen seuran aikakauslehti 1908, nro 3, 21.
Yksinäinen nainen syö päivällistä, Kotiliesi 15.3.1939, 30–31.
Älä naura raakaravinnolle, Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja 1.9.1933, 27–28.

”Ajattelepa, ihminen, joulua, jossa ei olisi riisipuuroa. Onko se mikään joulu? Ei. Ei se ole joulu. Vasta riisipuuron tuoksu ja maku tekee todellisen joulutunnelman.”

Kotilieden pakinoitsija Impi Aronaho tunnelmoi tällä tavoin tätä jouluruokien kestosuosikkia vuonna 1936.

Puuron syönti on kuulunut pitkään suomalaisten joulutraditioihin. 1800-luvulla joulupuuro oli yleensä valmistettu ohrasta, mutta myös kaura- ja ruispuuroa syötiin. Riisipuuro oli pitkään vain varakkaimpien ja kaupunkilaisten ruokapöydissä, mutta siirtomaatuotteiden yleistyessä 1800-luvun lopussa se ilmestyi nopeasti myös työläis- ja maalaiskoteihin. Riisiä saatiin melko edullisesti 1900-luvun alussa rautateiden välityksellä Venäjältä.

Riisipuuro onkin osa sitä jouluruokien kaanonia, jota toistettiin 1900-luvun ensi vuosikymmenillä. Sanoma- ja aikakauslehtitekstien mukaan tavanomaisimmat jouluruoat, joita piti aina löytyä pöydästä, olivat livekala eli lipeäkala, kinkku sekä riisipuuro. 1930-luvulta lähtien saivat useita mainintoja myös joulutortut ja laatikkoruoat.

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ”riisikryynipuuro” nautittiin useimmiten maidon ja voin kera. Puuromanteli mainittiin lehdessä jo tuolloin, mutta itävaltalaisena perinteenä: ”jälkiruoaksi tarjottavassa riisipuurossa on mandeli pääasiana”. Mantelin piilotus puuroon hyvän onnen tuottajana yleistyi Suomessakin 1900-luvun alussa. Tavan katsotaan tulleen Ruotsista. Riisipuuro oli siinä määrin jo halventunut 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, että sitä pystyttiin tarjoilla kovaosaisille hyväntekeväisyystapahtumissa. Niin lastenkotien kuin vaivaistalojenkin asukkaat pääsivät nauttimaan maitoon keitetystä kauniin valkoisesta herkkupuurosta.

1910-luvun loppupuolen myllerrykset tiesivät niukkuutta joulupöytiin. Ensimmäinen maailmansota aiheutti ruokapulaa vuodesta 1915 eteenpäin. Tilanne paheni entisestään 1917, jolloin elintarvikepula kärjistyi Suomessa mellakoihin. Hämetär-lehti kertoi kuitenkin toivotun uutisen jouluksi 1917: ”Saadaan jouluna riisipuuroa. Tammelan elintarvelautakunta kuuluu jakavan ensi viikolla tavallisella leipäkortilla kullekin 250 kg riisiryyniä, 500 gr vehnäjauhoja ja loppuosa 650 gr kaurajauhoja.” Sen sijaan Hämeen lääninvankilassa jäätiin samana vuonna ilman puuroa: ”ruuat olivat yksinkertaisemmat kuin aikaisemmin jouluina, riisipuuroa ei nyt tarjottu, sen sijaan ylimääräinen leipäannos”.

Vuonna 1918 ruokatilanne kurjistui sisällissodan myötä pahimmilleen. Joulu 1918 oli askeettinen, monet näkivät nälkää ja vielä useammat jäivät ilman riisipuuroa. Joissain kunnissa elintarvelautakunta tarjosi silakoita, mutta myös riisipuuroa, jonka ”syönti soveltuu hyvin sakariinilla maustetun marjomehun kanssa”. Elintarvikesäännöstely loppui Suomessa 1921, jolloin pöytien antimet alkoivat jälleen monipuolistua.

Lapin Kansa -lehdessä julkaistiin hupaisa tarina alkuvuodesta 1929. Lehti referoi muuan lukijan heille lähettämää kirjoitusta, jossa valitettiin, että kirjoittajan kotikylän puurojuhliin tunkeutuneet naapurikylän kuokkavieraat ahmivat juhlissa liikaa puuroa. Lapin Kansan toimittaja ei kuitenkaan halunnut ryhtyä moittimaan tungettelijoita, koska hän oli ”vähän niinkuin sellaisten puolella, joiden massu vetää riisipuuroa, jota jouluna erityisesti keitetään, tuollaisen kohtalaisen lumilapiollisen.” Toimittaja jatkoi vielä pohdintojaan: ”Sillä eikö puuroa keitetä juuri sitä varten, että sitä syötäisiin? Ja kuka käskee keittämään niin vähän, etteivät kaikki saa kyllikseen? Luuleeko arv. lähettäjämme, että kenenkään kannattaa lähteä naapurikylään puurojuhlaan ilman aikojaan, ellei perillä saa ottaa vatsansa koko laajuudella osaa ohjelman suoritukseen? Ja eikö puuronsyönti näissä puurojuhlissa ole juuri illan päänumero?” Voi olla, että kyseenalaisessa kylässä keitettiin seuraavana jouluna isompi padallinen riisipuuroa. Mutta voi myös olla, että 1929 alkanut maailmanlaajuinen lama esti suunnitelmat.

1930-luvun alkupuolella ehdotettiin useassa eri lehtiartikkelissa, että riisipuuron voisi korvata ohrasuurimopuurolla. Se tulisi paitsi halvemmaksi pula-ajasta kärsiville kotitalouksille, mutta olisi myös isänmaallinen teko, joka auttaisi suomalaisia maanviljelijöitä. Eräs kirjoittaja huomautti ajatusta kavahtaville: ”Voisihan ohrapikapuuroonkin panna mantelin, sillä sehän se joulupuurossa sentään on tärkein.” Toisaalta perusteeksi ryynien vaihtoon esitettiin sekin, että uuniohrapuuro oli herkullisempaa ja ravintorikkaampaa kuin perinteinen riisipuuro. Ohraa mainostettiin ”Pohjolan riisinä”. Ilmeisesti ehdotus ei kuitenkaan saanut suurempaa tuulta alleen.

Vuonna 1934, kun pula-ajasta oli juuri ja juuri päästy jaloilleen, eräässä kaunokirjallisessa lehtitekstissä perheenäiti muisteli entisiä jouluja riisipuuron näkökulmasta. Hän kertoi pienelle lapselleen, joka ei välittänyt puurosta, ettei riisipuuro ollut samanlainen itsestäänselvyys menneillä sukupolvilla. Sitä söivät vain ”rikkaat ja kaupungeissa asuvat” ja maalla syötiin ohrapuuroa. Äiti muisteli joulua 1918, kun lasta ei vielä ollut olemassa, ja jolloin riisipuuroa ei ollut, eikä juuri maitoakaan joulupuuroon. Hän oli kuullut myös tarinoita 4–5 sukupolvea taaksepäin, jolloin pienen torpan joulupuuroon oli viikkojen kuluessa säästetty maitoa siitä pienestä määrästä, jonka ainoa lehmä myöhään syksyllä lypsi. Maito oli jäähdytetty puisessa astiassa kerroksittain ja kun joulu tuli, se sulatettiin ohrapuuroa varten. Välissä saattoi olla vuosia, jolloin halla ja kato veivät viljat, mutta jouluksi saatiin silti säästettyä vähän ruista puuroa varten. Omassa lapsuudessaan hän muisti jo riisipuuron. Vielä hän jatkoi mietteitään ja kritisoi sitä, että ennen vanhaan joulu juhlittiin jouluna, eikä aloitettu juhlintaa etuajassa, kuten nykyään: ”Kuinka toisin onkaan nyt. Moniko meistä jaksaa odottaa oikeata joulua, vaan ensimmäisestä adventista alkaen keitämme joulupuuromme, sytytämme joulukuusemme, saamme ja annamme joululahjamme melkein jokaisena päivänä jouluyöhön saakka.” Tästä hän jatkoi päätelmään siitä, että nykyajan joulut olivat henkisesti tyhjiä ja väsyneitä.

1930-luvulle tultaessa riisipuurosta olikin tainnut jo tulla ruoka, jota tosiaan maisteltiin ympäri vuoden, näin annettiin ymmärtää myös Kotiliedessä 1936 julkaistussa jouluruokajutussa. Toisaalta siinä todettiin myös, että puuro oli siitä huolimatta edelleen juhlaruoka, jonka ”avulla vietetään häät ja maahanpaniaiset”. Kirjoittaja ei ollut nähnyt koskaan juhlapöytää ilman puurovatia.

Kun niukemmista ajoista oli selvitty, muistutettiin taas, että syöminen oli yksi jouluvieton kohokohdista. ”Köyhinkin koettaa silloin hankkia itselleen sianlihaa, lipeäkalaa ja riisipuuroa, joita ilman ei joulua käy oikein jouluna pitäminen.”

Pohjolan Sanomat haastatteli 1937 suuren maatalon emäntää joulutoimista, joka totesi, että joulu tulee aina liian aikaisin, vaikka välillä oli kokonainen vuosi. Valmisteluja riitti. Kysyttäessä jouluruoista, haastateltava muisteli, että jouluruokiin oli kuulunut lipeäkala ja puuro jo kauan sitten, mutta aiemmin puuro oli valmistettu ohrasta: ”mutta nyt kaikki, jotka suinkin siihen vain varojensa puolesta kykenevät, ainakin jouluna haluavat riisipuuroa syödä”. Hänen mukaansa riisipuuroa keitettiin aattona niin paljon, että siitä riitti vielä paistettavaksi joulunpäiviksi.

Ulkosuomalaisillakin riisipuuro pysyi joulun ruokalistalla. Ilkka-lehdessä kerrottiin Australiaan muuttaneista suomalaisista, joille joulupuuro oli jouluna yhtä välttämätön kuin englantilaisille luumuvanukas: ”Vaikka aurinko paahtaisi polttavana, vaikka joulukuusena olisi metsästä haettu vihreä tammi tai palmun oksa, niin riisipuuro ei kuitenkaan jouluna saa puuttua yhdenkään suomalaisen pöydästä.”

1930-luvulla kuultiin kuitenkin myös eriäviä mielipiteitä. Tammerfors Aftonbladetin naisten palstalla pohdittiin 1933 onko julkeaa väittää, että jouluaatto voi olla hauska ilman lipeäkalaa ja riisipuuroa. Puurosta oli nimittäin kirjoittajan mukaan monella ikävät lapsuusmuistot, kun tiukat vanhemmat vahtivat, että lautanen tuli tyhjäksi. Katkerat hetket päivällispöydässä olivat aiheuttaneet heille ”riisipuurokompleksin”. Hufvudstadsbladetin pakinoitsija taas kirjoitti 1934, että riisipuuro oli jo menettänyt ”muinaista viehätysvoimaansa” perinteisten jouluruokien seassa.  Helsingfors-Journalenin vuonna 1937 julkaistun jutun mukaan jotkut halusivat muokata joulustaan modernimman, eikä siihen kuulunut enää riisipuuro: ”vi vill inte alltid ha den gamla risgrynsgröten”. Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin perheessä syötiin edelleen lipeäkalaa ja riisipuuroa mantelein höystettynä, olivathan ne isännän suosikkeja. Sen sijaan Kaivopuistossa asuva rouva Greta von Haartman-Gustafsson oli jättänyt riisipuuron pois. Hän söi sitä mieluummin arkisena aamiaispuurona. Professorin rouvana esitelty Margit Kranck oli myös jättänyt riisipuuron pois aaton ruokalistalta ja siirtänyt sen joulupäivän aamiaislistalle. Maisterin rouva Gudrun Grönholm-Therman kertoi epäonnistuneensa joulumenun uudistamisessa, koska perheen miespuoliset jäsenet pitivät niin kovasti kiinni perinteisestä riisipuurosta. Jutun mukaan he söivät riisipuuroa urhoollisesti sen maun, eivät ulkonäön vuoksi, kuten perheen naispuoliset jäsenet.

* * *

Oli niin tai näin, riisipuuro säilyi kuitenkin pöydissä tähän päivään saakka. Palataan lopuksi Kotilieden Impi Aronahon vuoden 1936 mielikuvitukselliseen kuvaukseen riisipuurosta.

”Lapsuutemme rakkaus se jo oli. Eikä jätä tuo valkoinen massa vieläkään meitä kylmäksi. Kun vuorenkorkuinen läjä ilmestyy pöytään emännän lämpöisen käden tuomana, ailahtaa sydämessämme se osa, joka tykkää ruoasta. Ja me syömme, ah, kuinka me syömmekään. Valkoinen tahna täyttää meidät oikealla maailman rauhalla, jota ei voi kurkut ja kasviydin tehdä, emme juuri eikä juuri röyhtele, koska tiedämme, ettei se sovi. Enkä pitäisi ihmeenä, vaikka se pöytään tullessaan huutaisi: »Pois tieltä, kaikki lipiäkalat, mitä olette te?! Ja pois tieltä kaikki punajuuret ja tomaattisoseet, te teette ihmisen turhan vilkkaaksi ja lisääntyneellä huomiokyvyllään sekaantuvaksi ja musikaaliseksi ja ajattelevaksi — pois — pois! Minä tässä valtias olen. Katsokaa, kuinka raukeasti ihmisen silmäluomet lupsahtelevat, kun minä täytän vatsalaukun — eikä hän tahdo mitään, ei mitään; turhia harrastuksia ei hänellä ole, jos varsinkin vielä vahvasti kanelia ja sokeria ripottaa pinnalleni. Siirry vain syrjempään siitä, komealla värilläsi keimaileva porkkanalaatikko! Etkö näe, kuinka juhlatunnelman ylentämät ihmiset hartaudella upottavat lusikkansa sydämeeni ja lähettävät minut sinne, johon Luoja säätänyt on. Siunaten syövät. Olen se vanha ’konsti’, joka ainakin jouluna on parempi kuin pussillinen uusia.”

Lähteet
Tutkimuskirjallisuus
Kylli, Ritva: Suomen Ruokahistoria: Suolalihasta Sushiin. Helsinki: Gaudeamus, 2021.
Mäkelä, Johanna, Päivi Palojoki ja Merja Sillanpää: Ruisleivästä pestoon: Näkökulmia muuttuvaan ruokakulttuuriin. Helsinki: WSOY, 2003.

Sanoma- ja aikakauslehdet, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Aronaho, Impi: Valkoinen tahdas, Kotiliesi 15.12.1936, 55.
A. K.: Menneitä ja nykyisiä. Joulu ja uusivuosi, Toijalan Sanomat 5.1.1934, 3.
Apila, Uljas: Uusi vuosi vastaanotetaan Austraaliassa meren helmassa, Ilkka 1.1.1939, 6.
Aronaho, Impi: Valkoinen tahdas, Kotiliesi 15.12.1936, 55.
Damspalten, Julmiddag utan lutfisk och gröt, Tammerfors Aftonblad 20.12.1933, 3.
Elintarvikeasioita, Hämetär 13.12.1917, 4.
Hämeen Sanomat 29.12.1917, 3.
I julglädjens tecken, Hufvudstadsbladet 23.12.1934, 8.
Iltapuhde 9.1.1901, 3.
Joulu tulee aina liian aikaisin, Pohjolan Sanomat 24.12.1937, 1, 8.
Joulu-Jukka: Päiwän pakinaa. Joulupuuhia, Suur-Savo 9.12.1907, 3.
Joulun viettoa vähäväkisten keskuudessa, Karjalatar 3.1.1903, 3.
Joulun wiettoa kowaosaisten keskuudessa, Wiipuri 30.12.1900, 2.
Jul!, Lördagen 25.12.1909, 8.
Karjala 14.9.1907, 2.
Laitinen, Maili: Emännät ja pulakausi. Jouluvalmistelut, Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja 1.12.1930, 18.
Moderna människors jul, Helsingfors-Journalen 25.12.1937, 9-10.
Poritar: Minkä mitäkin nähtyä ja elettyä, Satakunnan Kansa 6.12.1930, 7.
Puuro ja tappelu, Uusi Suomi 13.12.1933, 2.
Puurojuhlista, Lapin Kansa 3.1.1929, 3.
Satakunnan Kansa, 21.08.1930, 3.
Sepeteus: Nyt, Ikaalinen 3.1.1919, 4.
Suomela, Lydia: Naisten työmaalta. Emännän jouluvarusteluista. Yhteistyö: Pienviljelijäin keskusliiton tiedonantaja 1.12.1938, 26.
Tuomas: ”Jouluostokset”, Lahti 19.12.1918, 2.
Uunipuuroa joulupuuroksi, Ruovesi 14.12.1932, 3.
Vanhan ajan syömä- ja juomatavoista. Muutamia viitteitä joulun johdosta, Sosialisti 24.12.1936, 8.
Åbo Underrättelser 17.12.1911, 16.

Tänä vuonna adventtikalenterimme luo katsauksen joulun herkkuihin ja ruokiin ja siihen, mitä näistä kirjoitettiin sanoma- ja aikakauslehdistössä vuosina 1900-1939. Ensimmäisenä vuorossa on kylmien talvi-iltojen makoisa lämmike, glögi.

Sana glögi tulee ruotsin kielen sanasta glögg, joka pohjaa sanaan glödga, hehkuttaminen. Samaa juurta on saksan kielen Glühwein, hehkuviini.

Glögi, sellaisena kuin me sen tunnemme, on Suomessa suhteellisen uusi tuttavuus. Ruotsista tullut maustejuoma liitettiin usein talvella ulkoiluun, ja juoma olikin aluksi tutumpi ruotsinkielisissä piireissä sen tullessa Suomeen 1900-luvun alkupuolella. Toki lämpimiä mausteviinejä oli nautittu jo vuosisatoja aiemminkin; esimerkiksi 1500-luvulla Ruotsin kuninkaana ollut Kustaa Vaasa oli mausteviinien suuri ystävä. Glögiä käytettiin Suomessa alkuun enemmän hienosto- ja diplomaattipiireissä, ja se löi itsensä läpi suomalaisten joulujuomana kunnolla vasta 1960-luvulla. Tällöin Suomessa juomaa valmistettiin joulun alla perheissä itse. Glögin perinteiset mausteet ovat jouluna muualtakin tutut neilikka, kaneli ja inkivääri.

Kun lähdin käymään läpi digitoitujen lehtien arkistoja hakusanalla ”glögi”, ei juoman historian valossa ole ihmekään, että osumia tuli lopulta melko vähän. Hakutuloksiin osui joitain virheosumia, ja 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen osalta myös useampia viittauksia henkilöihin, joiden nimi on Glög. Osumia tulee 1910- ja 1920-luvuilla satunnaisesti, mutta pikkuhiljaa lisääntyen, kunnes 1930-luvulla mainoksia joulujuomaan liittyen löytyy jo enemmän. Glögin teollinen valmistus Suomessa käynnistyikin kunnolla vasta 1930-luvulla, vaikka jo tätä ennenkin löytyy mainoksia myytävästä glögistä. Glögiin liittyi myös alkoholilla terästäminen, minkä vuoksi juoma todennäköisesti ei kieltolain (1919-1932) aikana päässyt Suomessa leviämään laajalti.

Joulukuun 28.päivä 1912 Turun sanomissa ilmestyi lyhyt katsaus joulunviettoon Turussa, jossa kirjoittajalle ovat luotettavat henkilöt kertoneet ”ettei täällä mitään erikoista ole tapahtunut”. Tekstissä reflektoidaan lumen vähäisyyttä Turussa – ja siitäkin huolimatta ”wanha tapa on kuitenkin ollut antaa lapsille joululahjaksi potkukelkat”. Tätä tapaa pidetään jäänteenä ”joiltakin wanhoilta, puoli- tai kokopakanallisilta ajoilta”, joka on kotimaiselle teollisuudelle paljon edullisempaa kuin ”esim. ’glögin’ ja punssin juonti, puhumattakaan päästä ja watsasta.” Glögiin liitettiin ajatusta tyyriydestä ja alkoholista.

Glögiä mainostettiin sekä yksinään että yhdessä muiden juomien tai jouluherkkujen kanssa. Erityisen paljon mainoksissa kehutaan Nordforsin jouluglögiä. Vuonna 1867 turkulaiselle Anders Bernhard Nordforsille myönnettiin lupa liköörien ja alkoholituotteiden valmistamiseen – sodan jälkeen Nordforsin tuotanto siirrettiin vuonna 1946 perustetulle Marjaviini- ja likööritehdas Marlille. Nimimerkki ”Tonttu” kertoo Turun sanomissa 21.12.1921 julkaistussa ilmoituksessa ”Mitä me vielä hankkisimme jouluksi?” kuinka ”Nordforsin erinomaisia mehuja ei myöskään pidä unohtaa walittaessa sitä märkyyttä, mitä itse kukin aikoo päänsä kätkeä. Nordforsin jouluglögi on wallan suurenmoista.” Nimimerkki ”Joulupukki” rientää myös jouluostoksillaan pari vuotta myöhemmin, 20.12.1923, Nordforsille ostamaan lisää ”verratonta glögiä, jota eukkokin imee itseensä kuin sieni. ”

Kieltolain aikana korostettiin myös glögien alkoholittomuutta. Esimerkiksi AB Roberts OY suositteli mainoksessaan jouluboolin tekoon ”alkoholivapaata viiniglögiä”, joka ”kuumennetaan rusinoitten, mantelien y.m. kera”. Kuvaavaa on myös kuinka kieltolain päättymisen vuonna 1932 Alkoholiliike (nyk. Alko) laski kauppoihin joulun alla myyntiin Rajamäen tehtaan akvaviittia eli mausteviinaa sekä kotimaisen hehkuviinin Jouluhehkun eli glögiä. Sama ilmoitus näkyi useissa sanomalehdissä Helsingistä Lappiin.

Myös glögin ruotsalaisesta taustasta löytyy viittauksia. Karjalan maa -lehdessä kirjoitettiin lyhyesti kuvan kera jouluaattona 1929, kuinka ”länsinaapuri Ruotsin joulutapoihin kuuluu jouluglöggin tarjoilu kansalle. Me kieltolakimaassa emme sitä ymmärrä, mutta kansan tapana voimme suvaita tällaisetkin kansanjuhlat. Glögi pidetään lapsillekin vaarattomana.” Ruotsin tapoja muisteltiin myös Lucian päivää käsitelleessä kuvauksessa vuonna 1931, jolloin Itä-Värmlandissa eräässä koulussa pidetyssä Lucian juhlassa ”laulettiin kaunis ’Värmlanti’ ja ihanasti höyryävä glögi kannettiin esille laulaessamme Oscar Stjärnen kotimaanlaulua ’Björkarna därhemma.’” Jo aiemmin juhlassa oli tarjottu ”tukeva pikari jouluglögiä rusinoineen ja muine ihanuuksineen.” Suomen sosiaalidemokraatit -lehdessä 20.12.1936 avattiin glögin taustoja enemmänkin. Jutun mukaan glögiin tarvitaan kanelia ja ryytineilikoita sekä kardemummaa ja inkivääriä – aineksia, jotka tulevat kaukaisista maista Pohjolaan ja joita noissa maissa on jo muinaisia aikoja käytetty.

Joulukuun alussa 1923 Metsästys ja kalastus -lehdessä oli Georg Nordblandin kertomus ”Loppiaisjänis”, jossa muistellaan noidutun jäniksen metsästyksestä. Loppiaisaattona metsästysmajalle kokoontuneet metsästäjät valmistelevat juhlaruokailua, johon myös glögi kuului:

”Glögi on valmista”, tiedotti ’Pusius’, joka juuri tuli keittiöstä, jossa hänellä oli ollut tärkeänä tehtävänä valvoa mainitun ihanan joulujuoman valmistusta – -. Valot sytytettiin, tuoksuava, höyryävä glögi tuotiin sisään, sillä vanhan tavan mukaan oli tervetuliaismalja juotava heti saavuttua talonväen kanssa – -”.

Muitakin viittauksia glögin juontiin löytyy erilaisista kertomuksista ja kuvailuista, kuten vanhan kirjanpainajan muistelmissa Kirjapainotaito-julkaisussa 1.2.1932. Painaja muistelee työhönsä liittyneitä kylmiä aamuja, jolloin avuksi tuli ”lämpimästä vedestä ja siirapista” terästettynä ”jollain hieman vahvemmalla aineella valmistaa aivan laadullinen ’glögi’”. Kyse ei ole siitä meille tutusta tavarasta, vaan lämmittävästä juomasta, joka ”maistui erinomaiselle talvikylmässä, varsinkin maanantaiaamuisin, jolloin työhuoneissa oli koleata”.

Glögi liittyykin olennaisesti kylmimpään vuodenaikaan tuoden mukanaan höyryävää lämpöä talven keskelle. Talviurheilun harjoittajia kehotettiin Turussa suuntaamaan helmikuussa 1930 Ruissaloon ja pysähtymään Marjaniemeen nauttimaan glögiä ja muita virvokkeita.

 

 

-Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri.

 

Lähteitä:

Salokorpi, Sinikka ja Lehmusoksa, Ritva: Joulun aikaan. Otava, 1998.

Kysy.fi: http://www.kysy.fi/kysymys/mista-maasta-glogi-lahtoisin-ja-missa-maissa-se-suosiossa

Suomi syö ja juo: https://suomisyojajuo.fi/2016/06/30/glogin-historiaa/