Adventtikalenterimme viimeisessä osassa perehdymme siihen, miltä kissojen joulu on näyttänyt jouluisissa kertomuksissa ja kuvissa 1900-luvun alkupuoliskolla. Kissat ovat olleet ihmisten seuralaisina tuhansia vuosia, ja arkeologisten tutkimusten mukaan niillä on lähes tuhatvuotinen historia työtovereina ja lemmikkeinä myös täälläpäin maailmankolkkaa. Kaikenlaiset eläimet ovat olleet ihmisille tärkeitä jo varhain, ja niitä on haluttu muistaa myös juhlapyhinä, varsinkin jouluisin. Lemmikkien katsottiin kuuluvan osaksi taloutta ja perhettä, josta kertovat muun muassa lukuisat yhteispotretit.

Tontun seuralainen

Sanoma- ja aikakauslehtitekstien ja joulukorttien perusteella kissa oli koiraa useammin tontun kumppani, ehkäpä sen vuoksi, että kissa on mielikuvissa salaperäinen tarkkailija ja hiljainen otus, kuten tonttukin. Molemmat viihtyvät itsekseen, ovat usein yöllä liikkeellä ja näkevät hyvin pimeässä.

Tontut olivat joulutarinoissa hyvää pataa kaikkien eläinten kanssa ja niin myös maatalon lemmikki- tai hiirikissan kanssa. Näillä kahdella eli navetta- ja tupakissoilla oli eronsa suomalaiskissojen historiasta kirjoittaneiden Minna Keinäsen ja Harri Nymanin mukaan. Siinä missä uuninpankolla majailevaa tupakissaa hemmoteltiin ja helliteltiin sisätiloissa, navettakissa oli nimensä mukaan töissä eli poistamassa jyrsijäongelmaa navetasta tai riihestä. Lemmikkikissat yleistyivät myös kaupunkien säätyläiskodeissa 1800-luvulta lähtien viktoriaanisen ja venäläisen hovimuodin sekä talonpoikaisen mallin mukaisesti. Tontuilla oli erikoisosaamista eläinten kanssa kommunikointiin. Kissat ymmärsivät tonttujen puhetta ja välillä ne osasivat puhua itsekin, siten että tonttu ymmärsi niitä.

Tontuilla saattoi olla myös omia kissoja, kuten kuuluisalla Sakari Topeliuksen Turun linnan tontulla. Murri-kissa oli musta ja sillä oli vihreänä hehkuvat silmät, jotka tuottivat valoa tontun kamariin ja aarrekammioon syvällä linnan muurien kätköissä. Kerran viidessäkymmenessä vuodessa aterioivasta Murrista teki erikoisen pitkäikäisyyden lisäksi se, että se oli ollut alun perin ihminen, tontun mukaan ”juoruileva ja ahne akka”. Hän oli jäänyt vangiksi tontun aarrekammioon yrittäessään varastaa tämän kalleudet, ja kun ihmisikä tuli hänellä täyteen, muuttui hän kissaksi. Yli viisisataa vuotta Murri oli uskollisesti palvellut tonttua asumuksen vartijana, valonlähteenä ja ainoana seuralaisena linnan onkaloissa.

Vihreäsilmäinen ja musta kissa oli myös ”Pikku Ragnarin joulu-yö” -nimisessä tarinassa esiintyvällä tontulla. Köyhä ja yksinäinen viulunsoittajapoika hakeutui suojaan kylmää talvisäätä kirkon torniin ja kohtasi siellä tapulitontun ja tämän Kalle-kissan. Poika ryhtyi soittamaan viuluaan ja Kalle tanssahteli innoissaan pojan soiton tahdissa. Tonttu selvitti pojan luonnetta ja todettuaan tämän nöyräksi ja hyväsydämiseksi antoi tälle lahjaksi ilmiömäisen soittotaidon ”viulu soi melkein itsestään”.

Ja vaikka pikku Ragnarista tulikin ylhäinen ja kuuluisa viuluniekka, ei hän milloinkaan unohtanut viedä jouluna kellotapulin tontulle ja kissalle suurta makeata joulutorttua. (Pikku Ragnarin joulu-yö. Joulupukki 1928, nro 3.)

”Furubergin tontun kummilapsi” -nimisessä tarinassa vuodelta 1924 kerrottiin tontusta, jonka ystävä oli musta ja vihreäsilmäinen kissa, joka tiesi kaiken, mitä talossa tapahtui. Kissa uskoutui tontulle tämän kummilapsen kaltoinkohtelusta, josta tonttu kiukkuuntui ja kosti pahalle äitipuolelle eksyttämällä tämän syvälle talviseen metsään. Kiltti tyttölapsi halusi kuitenkin auttaa äitipuolta ja tonttu suostui vastentahtoisesti pelastamaan naisen pulasta. Tarinan lopussa vanha musta kissa istui takan ääressä nuolemassa mietteliäänä tassujaan, kun äitipuoli ehdotti tytölle, että tämä veisi kulhollisen puuroa tontulle, joka kuulemma ansaitsi sen. ”Miau”, sanoi kissa.

Mustat ja vihreäsilmäiset kissat kytkeytyivät vanhaan kirkolliseen uskomukseen siitä, että tällaiset kissat olivat pakanallisia ja paholaisen tai noidan apureita. Koska tontut olivat pakanallista ja yliluonnollista alkuperää nekin, niiden kumppaneiksi sopivat hyvin tällaiset maagisina nähdyt kissat.

Rauha maassa

Yleinen teema eläimistä kertovissa joulusaduissa ja -lauluissa tuntuu olevan, että jouluna toistensa perivihollisetkin voivat olla sovussa. Kaikille tutussa Nisse-polkassa mustit, mirrit ja hiiret ovat sulassa sovussa tonttujen keittämällä joulupuurolla. Ehkä hyvä ateria tosiaan esti saaliiksi joutumisen, kuten ”On joulu nyt jokaisella” -runossa vihjattiin:

Niin ääneti hissuksissa
päällä pahnojen pehmoisten, vain hiljaa hyrrää kissa, ja joulu on joulullen.
Ja heilläkin joulupuuro se herkkuisa edessä on.
Mikä piipitti? — Kissa on kuuro, kun joulu nyt hiirtenkin on.
(On joulu nyt jokaisella. Koitto: Opettajayhdistyksen terveys ja raittius julkaisema, 1931, nro 7–8)

Helga Nuorpuun sota-aikana 1942 julkaistussa tarinassa hiiri luotti täysin rinnoin joulurauhan lupaukseen, kun korttiruoan varassa eläneen talon kissa tuli vierailulle varakkaamman naapurin kellariin. Herkullista juustoa nakertamassa ollut hiiri kutsui kissimirrin kanssaan aterioimaan, mutta kissa epäröi ja luimisteli outoa, kissaa pelkäämätöntä hiirtä: ”Kyllä tuo hiiri varmasti oli jollakin tavoin sekapäinen. Ei taitaisi olla terveellistäkään järkevän kissan tappaa tuollaista hupsua hiirtä ja syödä se sitten. Täytyi ensin hieman katsastella tuota hiirosta ennenkuin iski siihen kyntensä”, ajatteli kissa. Kun hiiri nauraa tirskui ja usutti edelleen maistamaan harvinaista herkkupalaa, kissaa alkoi suututtaa hiiren pöyhkeys ja sen teki mieli tappaa hiiri. Ennen sitä se halusi kuitenkin tietää, mikä hiirtä niin kovasti huvitti:

Vihdoin ja viimein hiiri lopetti naurunsa mutta katseli Mirriä edelleenkin nauruvälkkeisin silmin sanoessaan: ”Nythän on jouluaatto, jouluilta, ja silloin ei kukaan tee pahaa toiselle. Ei edes kissa hiirelle.” Jouluilta! Nyt Mirrikin muisti, että oli jouluilta, hyvän tahdon ilta. Silloin ei tosiaankaan kukaan halua pahaa toiselle. Mirri alkoi terävine hampaineen nakertaa juustonkuorta, nuoleskella sitä ja virkkoi hiirelle pitkät viikset innosta vavisten: ”Hyvää joulua sitten vaan!” ”Hyvää joulua”, sanoi hiiri ja karrutti iloissaan juustonkuorta. (Hiiri vain nauroi. Länsi-Savo 22.12.1942, nro 146.)

Jos ateria puuttui, saattoi käydä kuten ”Mirrin jouluaamukertomuksessa”, jossa talon kissa oli ihaillut ihmisten tapaa juhlia joulua, käydä kirkossa, availla lahjoja ja syödä hyvin. Mäkelän Mirri ehdottikin muille kulmakunnan kissoille, että otettaisiin ihmisistä mallia ja järjestettäisiin oma laulujuhla kanalassa, josta ensin ajettaisiin kanat pois tieltä. Tuumasta ryhdyttiin toimeen ja kissat saapuivat kanalaan laulukirjojen kanssa. Suunnitelma meni kuitenkin pieleen heti alkumetreillä, kun Mirri ei malttanut itselleen mitään ja päätyi tappamaan rotan. Kuorokirjat lensivät, kun kaikki kissat halusivat päästä osallisiksi saaliista. Itseensä pettynyt Mirri totesi: 

– Parasta on, että jokainen menee kotiinsa. Me emme osaa pitää joulua niinkuin ihmiset pitävät. Eikä meistä ikinä ihmisiä tulekkaan. Olkaamme siis kissoja ja tyytykäämme siihen mitä Jumala on meille suonut. Minä tunnen heikkouteni, kun en voinut kanoille ja rotallekaan antaa edes joulurauhaa. Ei meistä ole hartaushetken pitäjiksi.
— Nau nau, ei ei, säestivät toiset.
— Saatte mennä. Hauskaa joulua! sanoi Mirri ja poistui kiiveten uunille häpeämään turhaa puuhaansa. (Lasten ystävä 1909, nro 12)

Entäpä kissan veriviholliset koirat sitten? Anni Swanin kirjoittamassa tarinassa ”Jurrin ja Mirrin joulu” kerrottiin kissaperheen idyllisestä jouluaatosta, jota saapui häiritsemään kutsumaton vieras. Musta Raiku-koira kopisteli taloon vilpittömin mielin ja rauhaa hieroen tarjoten mukanaan ollutta lihaa ja maitoa. Hän kaipasi muiden eläinten seuraa, koska olihan ihminen ”sentään eri maata kuin me eläimet”. Kissavanhemmat eivät suhtautuneet yllätysvieraaseen ilolla, mutta punnitsivat asian eri puolia ja totesivat, että toihan Raiku syötävää ja olihan nyt kuitenkin jouluaatto, jolloin ei sopinut riidellä. Äitikissa Jurri virkkoi:

— Ka kun tulit, paina puuta ja ole kuin kotonasi.
Raiku heittäytyi mielissään takan ääreen. Mirri tarjosi tupakkaa ja sanoi:
— Mitäpäs niistä vanhoista vihoista. Ollaan ystävät ainakin tänä iltana.
Ja niin vietettiin se jouluaatto sulassa sovinnossa koiran ja kissojen kesken.
(Jurrin ja Mirrin joulu. Sirkka: nuorten toveri 1930, nro Sirkan Joulu.)

Makkaraa, kumipalloja ja leikkihiiriä

Kissoja, kuten muitakin eläimiä on muistettu jouluisin herkuilla, mutta joululahjojen antaminen on ollut harvinaisempaa ennen viime vuosikymmeniä. Einari Vuorisen kirjoittamassa pikkutarinassa 1935 Mirriä hemmotellaan harvinaislaatuisesti, kun se saa paistin lapsilta ja oman lahjan joulupukilta:

Mirri kuusen luona loikoo, eivät sitä huolet paina; jäseniään verkkaan oikoo, niinkuin kissan tapa aina. Nytpä Mirri alkaa pestä, taitaa tulla vieras tieltä; jo kuuluu kolinaa eteisestä, ovi aukee… kuka sieltä…? Pukkihan vain valkoparta pussiansa sisään kantaa. Pikku Liisa, älä karta, pukki sulle lahjat antaa! Mirrikin saa lahjan oman, vuoteen, missä levätä saa jälkeen leikin vallattoman. Lapsilla on hauskaa, hauskaa. Mirri pukkia ei pelkää, vallaton, vain peuhaa vähän pukki silittävi selkää. Valmistautuu lähtemähän.
Esko Mirrin sänkyyn laittaa, ruokaa tarjotahan vielä, ”Mirri kulta, kaipa maittaa: älä, pikku kissi, kiellä…” (Mirrin joulu. Sirkka: nuorten toveri 1935, nro 2.)

Vuonna 1938 Kansan Joulu -lehdessä ”Kerttu-Liisan” kerrottiin pyytäneen pukilta lahjaa erityisesti Mirrille. Ohjeet olivat tarkat:

Se ei tahdo kaulaan rusettia. Minä koitin kerran laittaa rusetin, mutta se repi sen pois. Niin älä tuo Mirrille rusettia. Tuo minulle itselle toinen rusetti punanen ja toinen rusetti sininen. Mutta Mirrille tuo makkaraa. Se ei saa olla sipuli-makkaraa. Jota Mirri ei syö. Mutta tavallista makkaraa syö. Kirjoita päälle vaan että ”Mirrille”, minä kyllä sille luen ja aukasen paketin, Jos muuta vielä tahdot tuoda. Niin tuo Mirrille lankakerä, että Mirri saa riepottaa. Mirri tykkää paremmin harmaasta kerästä. Äiti on vihanen, jos ottaa kerän hänen koristaan. Minä laitan sinulle tässä Mirrin kuvan, että tunnet sitten Mirrin. Sisko otti Mirristä kuvan, Mirri on minun oma kissani. (Älä unohda mirriäkään, pukki! Kansan joulu 1938)

Muutama vuosikymmen myöhemmin Helsingin Sanomiin kirjoitti lapsi, joka kertoi kauniisti edesmenneestä mustavalkoisesta Mikki-kissastaan, joka sai joululahjaksi ”kumipallon, leikkihiiren, -koiran ja -linnun”, joita kissa sitten osasi käännellä eri asentoihin. Lemmikeille oli jo olemassa omia lelujaan, mutta vasta 1970-luvulta lähtien sanomalehdissä alkoi näkyä joulun alla enemmän mainoksia lemmikkieläimille ostettavista lahjoista.

Satu Sorvali

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran blogitoimittaja

Lähteet

Painettu kirjallisuus:

Keinänen Minna & Nyman Harri. Kissojen Suomi. Katit historian poluilla. SKS 2012.

Topelius, Sakari. Topeliuksen kauneimmat sadut. Kokoelma. Suom. Sirkka Rapola. Otava 1977.

Kansalliskirjaston Digitaaliset sanoma- ja aikakauslehdet

Mirrin jouluaamu. Lasten ystävä 1909, nro 12. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/950923?page=6

Furubergatomtens gudbarn. Glad jul 1924. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1355388?page=11

Pikku Ragnarin joulu-yö. Joulupukki 1928, nro 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1354618?page=24

Jurrin ja Mirrin joulu. Sirkka: nuorten toveri 1930, nro Sirkan Joulu. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/941316?page=11

On joulu nyt jokaisella. Koitto: Opettajayhdistyksen terveys ja raittius julkaisema 1931, nro 7–8. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/885980?page=16

Mirrin joulu. Sirkka: nuorten toveri 1935, nro 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/971186?page=11

Hiiri vain nauroi. Länsi-Savo 22.12.1942, nro 146.

Olen kissahullu. Helsingin Sanomat 10.11.1962, nro 304.

Älä unohda mirriäkään, pukki! Kansan joulu 1938. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1415925?page=37

Kuvat

Finna.fi-palvelu

Lapset! Nouskaapas ylös, sillä joulu on jo kauan ollut valveilla!
Vanhimmat veljet valjastavat kiireellä hevoset; kirkkoreet ahdetaan täyteen väkeä. Lumi narisee reen jalasten alla, kun hevonen nykäisee reen liikkeelle; selän taa jää koti loistavine lamppuineen; maantieltä kuuluu aisakellojen ja kulkusten helinä ja raskaiden lumitönkköjen painamilla lepänoksilla hypähtelevät tiaiset ja varpuset. Kuu paistaa tähtikirkkaalla taivaalla: sen keltainen valo vilahtelee lumimetsän lumoporttien läpi, loihtien metsän täyteen ihmeellisiä olentoja, joilla jokaisella on yllään valkea vaippa, tuhansia timanttia tämän laskoksissa sekä joulukynttilä kädessä.
Mennään joulukirkkoon. Hevoset nousevat kukkuloille ja laskeutuvat taas myötä-mäkeä. Silmissä vilahtelevat valot, joita on asetettu talojen tienpuolisiin ikkunoihin. (Valo: Kansakouluväen juhlakirja No 1. 1.12.1918)

Aamuöinen rekimatka joulukirkkoon lämpimien vällyjen alla aisakellojen helkätessä on piirtynyt niin joululaulujen, postikorttien kuin joululehtienkin (kuvat 1 ja 2) kuvastoon menneiden aikojen joulusta. Yllä olevassa Joulu-nimisen tekstin sitaatissa kirjoittaja muistelee kaiholla lapsuutensa joulua ja sitä juhlan tuntua, jonka lapset saivat jouluyönä kokea, kun äiti oli jo keittänyt kahvin ja isä patisteli lapsia laittautumaan valmiiksi kirkkoon lähtöä varten. Kirjoituksesta välittyy kuva kirkkomatkasta monia aisteja herättelevänä, myöhemmin muistoina palautuvana voimakkaana kokemuksena, jossa kellojen kilinä yhdistyy narisevaan pakkaslumeen ja kuunvalossa timantteina välkkyvä hanki valaisee tienoota talojen ikkunoista loistavien valojen kanssa.

Adventtikalenterin kolmannessa eläinteemaisessa luukussa kurkistamme, miltä näytti hevosten joulu Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen valossa noin sata vuotta sitten, tarkemmin rajattuna 1910- ja 1920-luvuilla. Monissa aikakauden mielipideteksteissä, muistelmissa, novelleissa ja kansanperinnettä esittelevissä teksteissä hevonen miellettiin kiinteäksi osaksi perinteistä menneen ajan joulua. Vastaavasti hevosen rooli joulunvietossa koettiin katoavaksi kansanperinteeksi, joka oli vähitellen hiipumassa autoistumisen ja modernin elämäntavan myötä. Toki vielä sata vuotta sitten hevonen oli etenkin maaseudulla osa arkipäiväistä elämää ja työntekoa, ja se myös kirjaimellisesti toi joulun kotiin kuusenhakureissuilla tai kyyditessä talonväkeä kirkkoon varhain jouluaamuna. Ahkeraa työjuhtaa ja perheenjäsentä tuli myös muistaa vuoden suurimpana juhlana.

Hevonen – perheenjäsen ja jouluntuoja  

Entisaikojen jouluihin valmistauduttiin huolella ja pitkään, ja työtä riitti kaikille kynnelle kykeneville. Lumiseen aikaan hevonen ja reki tarjosivat oivallisen kulkupelin pidemmillekin taipaleille, ja hevosella kuljetettiin kuormia, jotka olisivat käyneet ihmisvoimille liian raskaiksi. Joulun aikaan hevonen saatettiin valjastaa ostosmatkalle (kuva 3), ja useissa muisteluteksteissä toistuu myös, miten etenkin lapsille hevosen kanssa tehty kuusenhakureissu oli jännittävä osa juhlaan valmistautumista. Usean viikon odottelun jälkeen hetki vihdoin koitti, kuten nimimerkki T-la:n laatimassa Joulumuistossa, jossa Pekka-poika pääsee odotetulle kuusenhakureissulle isän ja Virma-hevosen kanssa pienempien sisarusten jäädessä kotiin auttamaan äitiä jouluvalmisteluissa.

Mutta kuluipa viimein nuo kolme odotuksen viikkoakin. Yhtä riemuisan yllätettyjä kuin ensimmäisenä lumiaamunakin olivat sisarukset jouluaaton aamuna, kun isän ääni heidät herätti. »No, Pekka, ylös ja saappaat jalkaan! Virma jo portilla odottelee joulukuusen hakuun valmiina.» Ja iloisena pyrähti sängyistä pörrötukkaiset pienokaiset. Olihan toki nähtävä isän ja Pekan juhlallinen lähtö. Isä näyttikin aina jouluaattona — muuten niin harvasanainen ja jörö — ikäänkuin hellemmältä ja läheisemmältä. Oikein pikku sydämissä kiersi, kun hän veti Pekan polvelleen, tiukensi Virman ohjaksia ja naurussa suin viittoili hyvästiksi. (Nuorten toveri, No 12. 1.1.1922)

Vastaavasti Ensio Aavan kirjoittamassa tekstissä Hoivalan Joosun joulukirkkomatka kuvataan seikkaperäisesti hurjaksi kilpa-ajoksi äitynyttä kotimatkaa joulukirkosta, jossa mittaa toisistaan ottivat Hoivalan Helmin isän Poju-hevonen ja naapurin Alatalon Ruuna. Nopeimman hevosen kunniatehtävänä oli tuoda joulu kotiin kirkkomatkalta, ja naapureiden ja kyläläisten kesken käytiin usein ankaraa mittelöä voitosta. Vaikka Hoivalan isäntää kuvattiinkin tarkaksi ja hevostaan kohtaan myötätuntoiseksi mieheksi, antoi joulu erityisluvan kilpailulle, jossa ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Matkan aikana kilpaan yhtyivät myös tienoon muu kotiin palaava kirkkokansa rekineen ja hevosineen. Ankaran kisan tuoksinassa joukkoon mukaan liittyneen Törmälän isännän reki kaatui nurin, heittäen rotkoon Törmälän emännän peitteineen ja heinineen. Läkähdyttävän matkan päätteeksi kotiin päästiin sentään suuremmitta vahingoitta:

Saavuttuamme kotiin tuli äiti portailla meitä vastaan ja kysyi, oliko tullut kylmä. Isä vastasi naurussa suin; »Vai vielä tässä kylmä joutaa tulemaan, kun joulu on!»
»Ahaa», nauroi äitini, »nytpä ymmärrän. Te olette taasen koetelleet hevosianne. Voi, voi kun sinuakin, Joosu vielä lapsettaa, vanhaa miestä», nuhteli äiti lempeästi. Isä hymyili vain taputtaen Pojuaan lanteille. »Olet sinä oiva menijä, Pojuseni; taas toit joulun kotiin, nyt saisit tulla vaikka samaan pöytään syömään.» (Joulupukki No 2, 1.12.1917)

Kahdessa yllä olevassa, nuorelle lukijakunnalle suunnatussa kirjoituksessa joulu näyttäytyy muistelun ja fiktion valossa erityisenä juhlapyhänä, jolloin muutoin kiireen ja työn rasittamat vanhemmatkin muuttuivat ainakin hetken ajaksi lempeämmiksi. Myös hevoset saivat osansa hellyydestä ja hyväntahtoisuudesta ruoan ja kauniiden sanojen muodossa, kuten tässä aattoillan tunnelmallisessa kuvauksessa:

Isännän on kuitenkin huolehdittava siitä, että hevosille riittää pureskelemista jouluyöksi. Hän siis pistäytyy talliin, taputtelee ruunaa, sivelee tamman harjaa, sanoo jonkun kauniin sanan nuorelle, levottomasti liikehtelevälle varsalle ja nousee luhtiin pudottamaan heinää jokaisen eteen… (”Jouluviikko maalaiskylässä.”, Karjala No 354, 23.12.1925)

Jouluna hyvin söivät ja joivat kaikki, niin ihmiset kuin eläimetkin. Hevosille annettiin jouluolutta ja jopa viinalla terästettyä kauraa, jotta ne sitten jouluaamun kilpa-ajossa olisivat parhaassa mahdollisessa terässä. (E. Vihervaara: ”Joulunvietosta Länsi-Suomessa.” Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja. No 12. 15.12.1914) Hämäläisistä vanhoista joulunviettotavoista kerrottiin, että jouluaaton ruokapöydässä nuoret kisailivat siitä, kuka ennättäisi ensimmäisenä antamaan eläimille ruokaa – miehet lehmille ja naiset hevosille – samalla lausuen: ”Nyt on joulu lehmäseni, tee lehmistä vasikoita.” Hevosilta toivottiin orivarsaa.  Tulevaa joulukirkkomatkaa varten hevosia ruokittiin kauroilla, mutta myös väkevällä sahdilla ja viinallakin, jotta juoksu kulkisi kirkonmenojen jälkeen lujaa ja voitokkaaksi – jokainenhan tahtoi kiiruhtaa perille ensimmäisenä tuodakseen joulun kotiin. (”Entisajan joulunviettotavoista Hämeessä.” Ruovedeltä Aamulehdelle kerännyt V.S. Aamulehti N0 299, 24.12.1922) Kansatieteilijä ja historiantutkija Kustaa Vilkunan mukaan tässä vanhoilta ajoilta periytyvässä jouluaamun kilpa-ajossa ei niinkään näyttänyt olleen motiivina voittajan kunnia ja hevosen maine, vaan ennen kaikkea uskomus siitä, että joulukirkosta ensimmäisenä kyläänsä ehtinyt mies olisi myös ensimmäinen heinäniityillä, viljapellolla ja kaikissa muissakin töissään. (Kustaa Vilkuna: Vanhojen suomalaisten kolmiviikkoinen joulu. Suomen Sosialidemokraatti No 1. 1.1.1929) Tulevan vuoden hyvinvointiin ja tilan vaurauteen liittyvä uskomus eli sanomalehtiaineistojen mukaan vielä pitkälle 1900-luvulle tultaessa, vaikka sitä alettiinkin vähitellen tarkastella myös kriittisin silmin.

Tapaninpäivän riemua ja perinteitä – Jouluvalko ilosanan tuojana

Menneen ajan jouluun kuului kiireen ja työnteon keskeyttävä hiljentyminen juhlan kristillisen sanoman äärelle. Joulupäivää vietettiin vain oman väen kesken, mutta Tapaninpäivänä oli soveliasta lähteä taas ihmisten ilmoille. Kirkossa käymisen jälkeen niin vanhat kuin nuoretkin saattoivat lähteä kylälle rekiajelulle aisakellojen kilkatuksen lisätessä tunnelmaa. (”Entisajan joulunviettotavoista Hämeessä.” Ruovedeltä Aamulehdelle kerännyt V.S. Aamulehti N0 299, 24.12.1922)

Hevosella oli oma roolinsa myös eräässä Tapaninpäivän kiertelyperinteeseen kuuluneessa, Jouluvalkon nimellä kutsutussa ohjelmanumerossa, joka tunnettiin suppealla alueella Lounais-Hämeessä. Kansankulttuuria tutkinut sosiologi ja historioitsija Esko Aaltonen esitteli kirjoituksessaan ”Vanhoja tammelalaisia joululeikkejä” kansantietouden kerääjien matkaa Tammelaan, jossa yhdessä vanhemman sukupolven kanssa järjestettiin näytös entisajan joululeikeistä. Tilaisuutta varten sisustettiin Luukaan Säterin tyhjillään oleva pirtti joulupirtiksi tuomalla lattialle olkia, peittämällä osa seinästä ja katosta päreillä ja täyttämään joulupöytä asiaankuuluvasti. Sisällä pirtissä ja osaksi sen pihapiirissä esitettiin vanhoja joululeikkejä, joita suuri yleisö oli tullut katsomaan.  Tilaisuudesta otettiin valokuvia. (Forssan lehden joululehti, 1.12.1928)

Jouluvalko oli puusta ja valkoisesta kankaasta rakennettu hevoshahmo, jonka ratsastajan omat jalat toimivat hevosen jalkoina ja päässä oleva naamari petti usein ratsastajan henkilöllisyyden. Valko kierteli joulu- tai tapaninpäivän iltana lounaishämäläisissä kylissä kertomassa sanomaa vapahtajan syntymästä, ja palkaksi tästä hevoselle tuli tarjota viinaryyppy. Varsin pienelle alueelle Suomessa sijoittuvalla jouluvalkoperinteelle löytyy vastineensa ainakin Euroopasta, Puolan ja Pommerin alueelta. Vaikka perinteen alkuperää ei tunneta, hevoshahmon on uskottu esikristilliseen tapaan tuottavan hyvää onnea. (https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Jouluvalko) Aaltosen kirjoituksen ilmestymisen aikoihin 1920-luvun lopulla jouluvalkosta ja muista esitellyistä joululeikeistä puhutaan katoavana kansanperinteenä, joihin nuoremmalla sukupolvella ei välttämättä ole enää kosketusta. Näytösluonteisella tapahtumalla ja sen taltioimisella kuvina oli pedagoginen, tietoa eteenpäin välittävä tehtävä, jota Aaltonen kuvaa seuraavasti: ”Valkon ja pukin ilmaantuminen yhtäkkiä esim. koululaisten joulujuhlaan, pikkujoulun viettävien keskuuteen tai joulun jäikeispäivinä mihin tahansa, missä väkeä on koolla, tuottaa sellaista iloa, ettei sitä hevin voi millään muulla korvata. Siten nuori polvi säilyttäisi näitä ’ kansanomaisia joulunviettotapoja tulevillekin sukupolville.”

Kuvat itsessään ovat kiehtovia jo siksi, että niissä tarkoituksellisesti esitetään jouluperinnettä. Ne ovat tietoisen lavastettuja, kesällä otettuja kuvia, joissa kevyisiin mekkoihin, polvihousuihin ja vuodenaikaan sopiviin ohuisiin pukuihin sonnustautunut yleisö ei niinkään poseeraa kameralle, vaan ilmehtii eläytyessään ohjelmanumeroon. Kuvissa valko karauttaa ensin ulos pirtistä pihamaalle (kuva 4), sitten seisoo nurmella yleisön hämmästeltävänä (kuvat 5 ja 6). Valkon ”ratsastajan” erikoisesti taipuva vartalo selittyy oljilla täytetyistä housuista, jotka roikkuvat hevosen rungon päällä.

”Wanhurskas armahtaa juhtaansa, mutta jumalattoman sydän on armoton” – hevoset ja eläinsuojeluaate

Kuvista ja kertomuksista välittyvä idyllinen kuva jouluisista kirkkomatkoista ja tapaninajeluista vällyjen alla lumisten peltojen keskellä ei aikalaisnäkemysten mukaan ollut kiiltokuvamaisen puhtoinen. Railakkaat joulukirkko- ja tapaninajelut, joissa miestä väkevämpää nauttineet isännät ja nuorukaiset kiisivät pitkin tienoita niin ikään terästetyillä oljilla piristettyjen hevosten vetäminä, nostattivat yhä enenevässä määrin kriittisiä äänenpainoja.

Savon Sanomien yleisönosastokirjoituksessa suonenjokelainen ”Eläintenystävä” paheksuu kilpa-ajoa, josta: ”… on ollut useasti ikäwät seuraukset jalkamiesten yliajamisen y. m. muodossa. Ei sillä hywä että hywää kyytiä mennään, waan pitää eläinparkaa piiskan lyönneillä kannustaa yhä hurjempaan laukkaan.” (Savon Sanomat No 4, 12.1.1912) ”Eläintenystävä” ei ollut kannassaan ainoa, vaan samanlaisia äänenpainoja alettiin kuulla ympäri Suomea. Maaseutukirjeessä nimimerkki Tuitui kirjoittaa miten: ”… Ihminen, luomakunman herra, hewosten herra on aina saanut tänä „rauhan juhlana” walloillensa säälimättömyyttä todistamat halut. Ne halut owat: kowasti ajaminen kirkkotiellä ja siitä johtuwa hewosten rääkkäys. Pitkät, usein kymmeniä kilometriä kuljettawat matkat on kirkolle mennessä woitettawa; ja sillä matkalla on myös woitettawa naapurin hewonen, tai toisen kylän isännän hewonen. Ihmiset tahtowat olla hewosinensa aina toinen toisensa edellä, puhumattakaan joulu-aamusta, jolloin kilpailu kuuluu hurjistuneisiin ikiwanhoihin tapoihin. Kilpa-ajoradalla ajetaan mahdollisimman terweillä hewosilla lyhyitä matkoja, sekä mahdollisimman kewyeillä ajopeleillä. Kirkkotiellä sitäwastoin ajetaan wälittämättä hewosten kykenewäisyydestä, reen mukawuudesta sekä siitä, jos reessä olisi waikka puolisen tusinaa miehiä tai naisia. Kaikki tämä tapahtuu joulun huumauksessa, suuren juhlan „kunniaksi”.  (Työ No 1, 2.1.1913) Kilpa-ajelua vastustettiin osittain sen aiheuttaman yleisen vaaran ja onnettomuusriskien vuoksi, mutta yhä enemmän myös hevosille aiheutuneen, ihmisten itsekeskeisyydestä johtuneen tarpeettoman kärsimyksen takia. Ylenmääräinen ryypiskely ja rehvastelu ei monenkaan kriitikon mielestä kuulunut kristillisen arvokkaan juhlan henkeen. Vaikka paheksuntaa herätti ylipäätään joulun maallistuminen ja nuorisoa houkuttavat epäilyttävät viihteelliset ohjelmanumerot, haluttiin myös muistuttaa hevosten kokemasta vääryydestä:

”… Mutta jo ensimmäisen joulupäivän iltana, puhumattakaan sitten Tapanin päivästä, alkaa yhä selvemmin jakaantua joukot eri harrastusten ympärille joulu-iloa etsimään. Suurin osa nuorisoa, mutta paljon vanhempaakin väkeä ohjaa polkunsa kevytmielisiin iloihin ja julkijumalattomiin seuroihin, missä usein korttipeli ja juomingit, sekä tanssit, naamiaiset ja elävienkuvien ala-arvoiset kummitukset, tahi yksityisten kotien pikku-piirissä rietas riemu ja ilveily on vallalla. … Tuhannet hevoset maaseudulla ovat joulun pyhinä ajossa kevytmielisten matkojen vuoksi nuorilla pojilla, jotka ajavat kylästä kylään tanssipaikkoja hakemaan ja iltamia etsimään. Näistä toiset ajattelemattomuudessa, toiset taas päihtyneinä kohtelevat armottomasti hevosiaan, ja sitten kuumaksi ajettuna saavat hevoset seista tanssitalojen edustalla yökaudet, vilusta väristen, ja saavat tämän johdosta vakavia sisäisiä vammoja, joiden seurauksista kärsivät koko loppuikänsä.” (”Miten aijot viettää joulujuhlasi?” Nimim. A. H:nen, Nuorten toivo No 11–12, 1.11.1928)

Nostalginen muistelu vuosisadan alun kirkkomatkoista oli tavanomaista 1920-luvun loppupuolen teksteissä, joissa jo hieman haikeana tuumailtiin, mahtoiko hevosen hylkääminen ja kehnonlainen kohtelu olla ”pentsiiniaikauden” tulosta. (”Jouluaattoilta ja joulukirkkomatkoilta vanhaan hyvään aikaan.” Vaasa No 299, 24.12.1928) Menneisyyteen suuntautuva katse oli usein täynnä ajan kultaamia muistoja ja haikeaa toivetta lapsuuden joulujen paluusta. Perinteitä kuitenkin myös kyseenalaistettiin nostamalla esiin epäkohtia eläinten kärsimyksistä – ja etenkin perinteen varjolla tapahtuvia ylilyöntejä, joilla oikeutettiin tavanomaiset käytösnormit rikkovaa käytöstä. Yhä vahvemmat äänenpainot vetosivat ihmisen sääliin ja velvollisuuteen suojella heikommassa asemassa olevia eläimiä:

”Jouluna kannetaan ruokakoreja nälkäisille, vaatekääröjä viluisille, lohdun sanoja suodaan murheisena värjöttävälle, ja ilo, joka siten tulee toisten osaksi, valaisee ja lämmittää samalla antajan sydäntä. Eläinkunta ei voi valittaa vaivaansa, se ei saavu avun pyynnöllä luoksesi, se vain odottaa. Se toivoo, että ”luomakunnan herralla” on selvillä velvollisuutensa «alamaisiaan” kohtaan.” (Eläinten ystävä: Suomen eläinsuojeluyhdistyksen äänenkannattaja No 12, 1.12.1913)

Vaikka keskusteluissa usein vedottiin kristilliseen moraaliin ja myötätuntoon, eläinten oikeuksien puolesta alettiin puhua myös järjestäytyneemmin. Suomen eläinsuojeluyhdistys SEY perustettiin vuonna 1901 vastustamaan vivisektiota eli eläinten elävältä leikkaamista tieteen nimissä, parantamaan kotieläinten asemaa ja suojelemaan pikkulintuja. Suomen ensimmäinen eläinsuojelulaki säädettiin vuonna 1934, mutta jo varhaisina vuosinaan yhdistys tarjosi valistusta, neuvontaa ja eläinsuojeluvalvontaa. (https://sey.fi) Sen äänenkannattajaksi perustettiin vuonna 1907 Eläinten ystävä -lehti, jonka sivuilta myös yllä oleva lainaus on. Konkreettiseksi parannusehdotukseksi hevosten olojen helpottamiseen väläytettiin hevostallien rakennuttamista kirkkojen yhteyteen niin Eläinten ystävässä (No 1, 1.1.1916) kuin muissakin julkaisuissa: ”On warmaa, että niiden enemmistö mykällä kielellään on soimannut armottomia isäntiään, jotka jättiwät ne seisomaan lähes neljänkymmenen asteen pakkaseen ilman tuulen tai pakkasen suojaa, antautuakseen itse juhlatunnelmaan. Kuitenkin woitaisiin hewosten kohtaloa liewittää hywin paljon ja wähäisillä kustannuksilla, jos seurakuntalaiset kirkkojensa läheisyyteen rakennuttaisiwat kirkkotalleja, joihin hewoset wiedään siksi aikaa kuin wäki on kirkossa.” (Uusimaa No 13, 2.2.1916) Hevosten hädästä oli tullut yksilöllisen tunnontuskan sijaan yhteinen ja yhteisöllinen asia.

Lopuksi

Harvalla nykypäivän ihmisellä on omakohtaista kokemusta rekiajeluista tai jo kauan ennen päivän sarastusta alkavasta matkasta joulukirkkoon. Kuvaukset joulukirkkomatkoista kuitenkin kutkuttavat nykylukijankin aisteja kilisevine kelloineen, ratisevine pakkaslumineen ja pimeyden keskellä loistavine kynttilöineen. Kokijoilleen kirkkomatkat ovat olleet mieleenpainuvia, ja niitä on jälkikäteen muisteltu kauniisti – etenkin lapsuusmuistoissa korostuu kokemus vanhempien läheisyydestä ja siitä, miten raavaat miehetkin heltyivät puhelemaan kauniisti hevosille ja perheen muille eläimille. Kuusenhaku hevosella ja tapaninajelut kohottivat myös kokijansa arjen yläpuolelle: joulu ylipäänsä toi odotetun katkon raskaan työnteon ja pimeän vuodenajan keskelle, ja monet kokemukset kietoutuvat hevosen läsnäoloon. Hevoset, joulukuuset ja reet toistuvat joululaulujen ikisuosikeissa ja välittyvät joulukorttien kuvastossa vuosikymmenestä toiseen.

Idyllisen kuvaston kääntöpuolella nähtiin joulupyhien kilpa-ajojen lieveilmiöitä, jotka saivat kyseenalaistamaan vanhoja perinteitä ja uskomuksia eläinten ja yleisen järjestyksen hyväksi. Kaikilla ei toki hevosta muutenkaan ollut. Lyhyemmät kirkkomatkat taitettiin jalan, ja ilman hevosta olevat pitkämatkalaiset saivat ihmetellä joulukirkkoon viilettävää rekiletkaa vain torppiensa ikkunaruuduista. Oma hevonen – vaikkakin puinen sellainen – oli silti monen lapsen mielessä hartaana joululahjatoiveena. Pukin konttiin päätyikin monenlaisia saajansa ylpeäksi tehneitä, kauppapuodista hankittuja tai oman pirtin hämärissä nikkaroituja ratsuja, jotka toivat saajalleen iloa pitkäksi aikaa (kuva 7). Pyrkimys hyväntahtoisuuteen ja myötätuntoon niin kanssakulkijoita kuin eläinystäviäkin kohtaan oli ja on monelle se suurin lahja, jonka jouluna voi antaa ja saada.

Asta Sutinen

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija

Lähteet:

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Aamulehti No 299, 24.12.1922

Eläinten ystävä: Suomen eläinsuojeluyhdistyksen äänenkannattaja No 12, 1.12.1913; No 1, 1.1.1916

Forssan lehden joululehti, 1.12.1928

Karjala No 354, 23.12.1925

Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja. No 12. 15.12.1914

Nuorten toivo No 11–12, 1.11.1928

Nuorten toveri, No 12. 1.1.1922

Savon Sanomat No 4, 12.1.1912

Suomen Sosialidemokraatti No 1. 1.1.1929

Työ No 1, 2.1.1913

Vaasa No 299, 24.12.1928

Valo: Kansakouluväen juhlakirja No 1. 1.12.1918

Uusimaa No 13, 2.2.1916

Muut lähteet:

Nirkko, Juha ja Vento, Urpo (toim.): Joulu joutui. Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki, 1994.

https://sey.fi/sey/tarinamme/
https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Jouluvalko

Vuonna 1853 Zacharias Topeliuksen perhe vietti joulua kotona Helsingissä. Esikoistytär Aina oli 7-vuotias, ja Emilie Topelius odotti perheen kolmatta lasta. Ainan pikkuveli Michael oli kuollut vuonna 1850 vain 2-vuotiaana. Topeliuksen perheen luona asui lisäksi Emilien kaksi nuorempaa veljeä, Ludvig ja Julius. Toisena joulupäivänä Zacharias Topelius istui kirjoittamaan kirjettä äidilleen Uuteenkaarlepyyhyn.

Kirjeessään Topelius kertoo perheen joulunvietosta. Emilien raskaus aiheutti huolta, sillä hän oli joulun aikaan huonovointinen ja synnytyksen pelättiin alkavan ennenaikaisesti. Näistä aikuisten murheista huolimatta lasten ilo on kuitenkin muuttumaton, kirjoittaa Topelius. Aina sai lahjoja eniten, peräti 24 pakettia. Perhe oli hankkinut myös joulukuusen – 1800-luvun puolivälissä sellainen koristi useimmiten juuri suomalaisia säätyläiskoteja. Kirjeensä mukana Topelius lähetti Uuteenkaarlepyyhyn maistiaisina “Helsingin konvehteja”.

Kaksi päivää ennen joulukirjeen kirjoittamista Topelius oli julkaissut toimittamassaan Helsingfors Tidningar -lehdessä ensimmäisen osan niin kutsutuista Sylvian lauluista, jotka ovat linnun perspektiivistä kirjoitettuja runoja. Vuosina 1853–1860 julkaistut Sylvian laulut muodostavat 15 runon sarjan. Jouluaattona 1853 ilmestynyt laulujen ensimmäinen osa “Sylvian tervehdys Sisiliasta” on se, joka tunnetaan “Sylvian joululauluna”. Suomenkielisille laulu on tuttu Martti Korpilahden suomennoksena.

Suomen suosituimpiin joululauluihin lukeutuvan Sylvian tarinasta on vuosikymmenten varrella esitetty monenlaisia tulkintoja. Tarinan sijoittaminen eteläiseen Italiaan on toisinaan selitetty sillä, että Topelius olisi kirjoittanut runon Sisiliassa (Topelius ei ollut vuoteen 1853 mennessä koskaan matkustanut Italiaan). Lukuisissa eri yhteyksissä toistuvan tulkinnan mukaan runon laululintu Sylvia on Sisiliassa häkkiin suljettu paikallisen metsästyskulttuurin uhri, joka laulaa kaipauksestaan Suomeen. Tämä mielikuva saattaakin syntyä laulun suomenkielisestä versiosta:

Mutt’ ylhäällä orressa vielä on vain,
se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan;
oi, murheita muistaa ken vois laulajan?

Suomennos on kuitenkin jo itsessään tulkinta, eikä se täysin välitä Topeliuksen runon sisältöä. Alkukielisessä runossa mainitaan toki häkkilintu, mutta mikään ei viittaa siihen, että runon kertoja “Sylvia” itse olisi vangittu. Ruotsinkielisessä versiossa yllä mainitut säkeet kuuluvat seuraavasti:

Der borta i taket, der hänger han än,
Den bur som har fångat min trognaste vän.
Och sången har tystnat
I fängelseborg;
O hvem har ett hjerta för sångarens sorg?

Etelässä sypressien ja appelsiinipuiden tuoksun ympäröimänä elävä Sylvia näyttäisi runossa kaipaavan häkkiin vangittua ystäväänsä. Runo kertoo siis kahdesta linnusta. Sylvian laulun kontekstia ei tarvitse hakea eteläisessä Euroopassa harjoitetusta lintujen metsästyksestä sillä myös Suomessa vangittiin pikkulintuja häkkiin.

1800-luvun sanomalehtien lukuisista osto- ja myynti-ilmoituksista voi päätellä, että Topeliuksen aikalaisten kodeissa asusti alunperin ulkomailta tuotuja lintuja kuten kanarianlintuja sekä monia suomalaisen luonnon lintuja, muun muassa hemppoja, tiklejä, peippoja ja vihervarpusia. Topelius kritisoi pikkulintujen vangitsemista sekä esimerkiksi linnunmunien keräämistä ja pikkulintujen ampumista täytettäviksi. Hänen mukaansa oppia kannatti hakea elävästä luonnosta, eikä ammutuista linnuista ja kerätyistä linnunmunista. Topelius perusti vuonna 1870 Helsinkiin Maj Förening -nimisen yhdistyksen, jonka nimi suomennettiin Kevätyhtiöksi. Vastaavia kevätyhdistyksiä perustettiin pian muihinkin kaupunkeihin.  Niiden tavoitteena oli kannustaa lapsia ja nuoria eläinten, erityisesti pikkulintujen, suojeluun. Pikkulintuja tarvitsi suojella, koska ne olivat “niin turwattomat, niin wiattomat, niin iloiset, niin siewät, niin hyödylliset ihmisille”. Lisäksi ne “muistuttivat hywyydestä ja rakkaudesta kaikkia eläwiä olentoja kohtaan”. Näin kirjoitti Topelius Ensimmäisessä kevätkirjassa Suomen kevätyhtiöille vuonna 1874.

Mielenkiintoinen kandidaatti runon vangitun linnun esikuvaksi on vihervarpunen, joka esiintyy Topeliuksen teksteissä läpi vuosikymmenten. Kun Topelius oli seitsemänvuotias, kuoli perheen häkkilintu vihervarpunen. Topelius suri pientä siivekästä, hautasi linnun lehden päällä ja kirjoitti sille runon. Vuosikymmeniä myöhemmin iäkäs Topelius kertoi lapsuusmuistosta Sländan -lastenlehdessä. Runon päätteeksi hän painotti, ettei vapaita lintuja tule koskaan pitää häkissä. Vihervarpunen esiintyy myös Topeliuksen lapsille kirjoittamassa oppikirjassa Naturens bok vuodelta 1856. Lintuja käsittelevässä luvussa kertoja on vanginnut vihervarpusen häkkiin. Kertoja kuitenkin lupaa vapauttaa vihervarpusen, jos tämä tuo muut linnut hänen luokseen, jotta kertoja voi katsoa lintuja ja nähdä niissä Jumalan kädenjäljen. Luvun lopuksi vihervarpunen saa vapautensa.

Topelius kirjoitti vihervarpusesta myös vuonna 1870, samana vuonna, kun hän perusti ensimmäisen Kevätyhdistyksen. Topelius kirjoitti lastenlehteen Trollsändan otsikolla “Barnens frågor om majförening” tarinan, jossa isä vastaa kärsivällisesti poikansa Axelin mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Axelin ystävä Josefson ei ole mukana kevätyhdistyksessä. Hän vain nauraa mukana oleville lapsille ja suunnittelee vangitsevansa vihervarpusia ja repivänsä alas lintujen pesiä. Topeliuksen teksti sisältää selkeän opetuksen suojattomien elävien kuten pienten lintujen suojelemisesta. Topelius tuki 1800-luvun jälkipuoliskolla useita lastenlehtiä, joissa tärkeitä teemoja olivat kristinuskon perusteiden, isänmaanrakkauden ja vanhempien kunnioituksen ohella luonto ja eläinsuojelu.

Vihervarpusten vangitseminen ja Kevätyhdistyksen sanoma yhdistettiin toisiinsa myös Oulun lehdessä vuonna 1882. Nimimerkki “Esa” kirjoitti vihervarpusesta, joka oli suljettu visertämään häkissä ja houkuttelemaan lajitoverinsa verkkoon. Kirjoittaja tuomitsi lintujen vangitsemisen ja viittasi Topeliuksen “tulisella innolla” perustaman Kevätyhdistyksen sanomaan, joka ei kuitenkaan ollut kiirinyt pohjoiseen Ouluun asti. Kaupungin nuoriso varmasti lähtisi yhdistykseen mukaan, jos vain sellainen saataisiin alulle.

Kyseinen kirjoitus kuuluu niiden noin viidensadan hakuosuman joukkoon, joita vihervarpusesta löytyy Kansalliskirjaston digitoimasta 1800-luvun sanoma- ja aikakausilehtiaineistosta hakusanoilla “grönsiska” ja “viheriä varpunen”. Kauppaa vihervarpusilla käytiin ahkerasti, mistä kertovat lukuisat myynti- ja ostoilmoitukset. Lisäksi pienet vihreänkeltaiset linnut karkasivat omistajiltaan. Lehdissä ilmoitettiin nimittäin karanneista ja karkumatkalta löytyneistä vihervarpusista. Esimerkiksi Åbo Underrättelserissä ilmoittaja kaipaili “pienen karkulaisen” perään ja pyysi palauttamaan linnun hyvää korvausta vastaan. Vihervarpunen esiintyy myös sanomalehtien jatkokertomuksissa usein häkkilintuna, kuten Björneborgs Tidningissa Hans Christian Andersenin kertomuksessa “Buttelhalsen”. Hakuosumien joukossa on myös fenologisia havaintoja, joissa kuvataan lajin paluuta keväiseen luontoon. Esimerkiksi kirjeenvaihtaja Turusta kirjoitti Morgonbladetille Ruissalossa havaituista vihervarpusista vuonna 1854.

Jos Suomessa häkkiin vangitun linnun esikuva olisi vihervarpunen tai muu yleinen häkkilintu, kuka on Sisilian lämmössä ystäväänsä kaipaava Sylvia? Runon lintulaulajaksi on esitetty mustapääkerttua, koska se talvehtii Välimeren rannikolla. Toisaalta myös muita kerttuja tai kerttujen sukuun (Sylvia) kuuluneita lintuja on nostettu esiin. 1800-luvulla kerttujen sukuun määriteltiin nimittäin enemmän lajeja kuin nykyään. Esimerkiksi Magnus ja Wilhelm von Wrightin lintukirjassa vuodelta 1828 nimetään yhteensä kolmetoista Sylvia-sukuun kuulunutta lajia, joista monet kuten punarinta ja pajulintu on myöhemmin jaoteltu eri sukuihin. Runon Sylvian esikuvaksi voi siis ajatella olevan useita mahdollisia vaihtoehtoja, jos Sylvialla edes oli vain yhtä esikuvaa. Sylvia-sukuun kuului 1800-luvulla muun muassa leppälintu, josta Topelius kirjoitti Ensimmäinen kevätkirja Suomen kevätyhtiöille -lintusuojeluoppaassa latinankielisellä nimellä Sylvia phoenicurus seuraavasti:

Warhain hän tulee, warhain hän myös lähtee pois. Jo Elokuun loppupuolella, kun yöt synkistyvät  ja kylmä sade tipahtelee hänen köyhään mökkiinsä, muuttaa hän wieraille maille, Wälimeren rannikoille, siellä hiljaisuudessa uutta kewättä odottaaksensa. Siellä laulaa hän harwoin, siellä hän ei koskaan tee pesää; hän ajattelee armasta Pohjanmaata ja halajaa hartaasti takaisin sen suhiseviin koivuihin.

Teksti: Aino Jämsä ja Heli Rantala

Kirjoittajat työskentelevät Alfred Kordelinin säätiön rahoittamassa Fauna et Flora Fennica -hankkeessa, jossa tutkitaan suomalaisen lajiston historiallista levinneisyyttä digitoidun sanoma- ja aikakausilehtiaineiston avulla.

Lähteet:

Andersen, Hans Christian: Buttelhalsen. Björneborgs Tidning 13.3.1875.

Esa: Kirje Oulusta. Oulun lehti 3.5.1882.

Förloradt. Åbo Underrättelser 4.10.1883.

Grönberg, Håkan: Grönsiskor i bur. Maj 2019 Månadsbild. Brinkens Museum. https://museum.malax.fi/BRI052019.pdf

Herberts, Carola & Clas Zilliacus: “Inledning”, Zacharias Topelius, Ljungblommor, Carola Herberts (utg.), ZTS I, SSLS 742, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2010, https://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-8067-1609135319

Landsorten, Åbo. Morgonbladet 6.3.1854.

Leino-Kaukinen, Pirkko: Lastenlehdistön avartuva maailma. Suomen lehdistön historia 9, erikoisaikakauslehdet, Päiviö Tommila (toim.), Kuopio: Kustannuskiila 1991, 125–155.

Leppälintu. Ensimmäinen Kewätkirja Suomen kewätyhtiöille. Helsinki, 1874. Näköispainos Gummerus, Jyväskylä 2009, 10–11.

Lähdesmäki, Heta & Petri Paju: Ihmisten ja pikkulintujen teknologisia yhteenkietoutumia – pohdintoja linnunpöntön ja sen käyttäjien historiasta, Turun Romantikko: Esseitä Hannu Salmelle, Juhana Saarelainen, Heli Rantala, Petri Paju ja Mila Oiva (toim.), Turku: Turun yliopisto 2021, 111–122.

Sylvian joululaulun lintu on ehkä määritelty väärin. Suomen Luonto 24.12.2015, https://suomenluonto.fi/uutiset/sylvian-joululaulun-lintu-on-ehka-maaritetty-vaarin/.

Sylvias visor. Sylvias helsning från Sicilien. Helsingfors Tidningar 24.12.1853.

Tiihonen, Pihla: Sylvian joululauluun liittyy kumma myytti – mikä vangittu lintu sirkuttaa suosikkikappaleessa? Kirkko ja kaupunki, 14.12.2022, https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/sylvian-joululauluun-liittyy-kumma-myytti-mika-vangittu-lintu-sirkuttaa-suosikkikappaleessa-

Topelius, Zacharias: Korrespondens med föräldrarna, Eliel Kilpelä (utg.), ZTS XX:2, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2018, https://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6782-1525327473

Topelius, Zacharias [nimimerkillä Z.T]: “Barnens frågor om majförening”, Trollsändan, 18/1870, 137–140.

Topelius, Zacharias: Naturens bok. Läsebok för de lägsta lärowerken i Finland. Första kursen. Helsingfors: Förf:s förlag 1856, https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022060142003. 

Topelius, Zacharias [nimimerkillä Z.T]: “Suomen kevätyhtiöille”, Ensimmäinen Kewätkirja Suomen kewätyhtiöille. Helsinki, 1874. Näköispainos Gummerus, Jyväskylä 2009, 3–9.

Topelius, Zacharias [nimimerkillä Z.T]: “Till Bertil Malmberg i Hernösand”, Sländan 8/1897, 64.

Uino, Ari: Lastenlehtien kehitys 1854–1880. Suomen lehdistön historia 9, erikoisaikakauslehdet, Päiviö Tommila (toim.), Kuopio: Kustannuskiila 1991, 106–124.

Wright, Wilhelm von & Magnus von Wright: Svenska fåglar efter naturen och på sten ritade af M. och W. von Wright. Stockholm: C. von Scheele 1828, https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe200901151058.

Tänä vuonna adventtikalenterimme teemana on eläimet ja joulu. Vaikka ensimmäinen adventtisunnuntai on vasta viikon päästä, avaamme kalenterin ensimmäisen luukun jo nyt. Ensin esiintyvät metsän eläimet joulutarinoissa ja lehtien sivuilla.

Pikku-Matti-lehdessä julkaistiin marraskuussa 1935 tarina nuorimmaisen joulutontun Pikun ensimmäisestä joulumatkasta. Joulu-ukko ei ehdi viemään lahjoja kaikkialle, joten tontut toimivat apulaisina – ja Pikun vuoro on viimein tullut auttaa. Piku lähtee pukin taikaporojen vetämällä reellä liikkeelle, josta hän kuitenkin putoaa keskelle metsää. Siellä hän kohtaa tuttuja eläimiä, ensimmäisenä karhun, joka on matkalla samaan suuntaan kuin Piku. Seuraavaksi vastaan tulee susi, joka on matkalla villieläinten joulujuhlaan ja jonne Piku kutsutaan mukaan.

”Sudet ja karhut ja ketut ja ahmat ja muut villieläimet ympäröivät heti vastatulleet, ja Piku alkoi uudelleen pelätä, että hänet syödään elävältä, mutta kaikki vaikuttivat niin kilteiltä ja toivottivat hänelle Hyvää joulua, niin että hän voitti pian pelkonsa. Hän näki edessään suuren joulukuusen, joka oli koristettu sädehtivillä jääpuikoilla ja pehmeillä lumihiutaleilla ja latvassa oli taivaan suurin ja säteilevin joulutähti. Kuusen ympärillä tanssivat kaikki sudenpennut ja karhunpoikaset ja villieläinten pojat ja viisi sutta ulvoi kuorossa »Joulu on tullut» samalla kun viisi karhua mörisi tahtia. Piku unohti nyt surunsa ja huolensa ja meni piirileikkiin.” (Pikku-Matti 1.11.1935, s.8.)

Jouluporot löytävät Pikun juhlan keskeltä, ja he pääsevät jatkamaan matkaa ja jakamaan lasten lahjoja. Piku lupaa metsän eläimille palataan juhlimaan joulua heidän kanssaan seuraavana vuonna. (Pikku-Matti 1.11.1935.)

Vuonna 1958 ilmestyneessä Lasten Omassa Aapisessa metsän eläinlapset odottavat joulua kärsimättömästi. Pikku-pupu kysyy ensin äidiltään joulun saapumisesta. Äiti-pupu neuvoo kysymään oravalta, ja orava-äiti neuvoo pikku-oravaa ja pikku-pupua kysymään puolestaan punatulkulta. Äiti-punatulkku neuvoo pikku-punatulkkua, -pupua ja -oravaa kysymään taas asiaa ”metsän viisaalta tontulta” Inhimillistetyt, vaatteisiin pukeutuneet eläimet ilahtuvat suuresti löydettyään metsän tontun, joka koristelee lumista kuusta latvatähdellä ja punaisilla nauhakoristeilla. Koristellusta kuusesta pienet näkevät heti, että joulu oli tullut. (Lasten Oma Aapinen 1958.) Joulu onkin jännittävää aikaa perheiden pienimmille myös metsässä.

Kirjailija Helga Nuorpuu kuvasi ”Pupujussien jouluiltaa” tarinassaan Turun Sanomissa jouluaattona 1936. Pupuperhe on keskittynyt kuuntelemaan isä-pupun kertomia tarinoita, kun äiti-pupu puolestaan ottaa torkut. Pesäkolon ulkopuolella kuljeskelevat kettu ja susi, jotka himoitsevat jouluruuakseen pupupaistia. Pesäkolossa pupulapset herättävät emonsa ja odottavat puolestaan syötäväkseen jouluherkkuja. Susi ja kettu neuvottelevat pesän ulkopuolella saaliin jaosta, kunnes paikalle saapuu tonttu Tarkkasilmä, joka toruu kaksikkoa pahoista aikeistaan jouluyönä ja saakin nämä luopumaan suunnitelmastaan. Tarinan lopussa korostetaan joulua hyvän tahdon ja rauhan aikana, jolloin kaikilla on hyviä ajatuksia. (Turun Sanomat 24.12.1936.)

Joulukuussa 1940 julkaistussa Joulusanoma lapsille -lehdessä oli Annikki Setälän kirjoittama tarina nimeltään ”Sotajoulu”. Tarinassa Liisa-tytön äiti varoittelee tätä, että joulupukki ei sinä vuonna saata tulla lainkaan. Asiaa pohtiessaan Liisa lähtee hiihtämään metsään ja tapaa siellä surullisen tontun, joka on suruissaan kun ”Joulupukki on mennyt reserviin [ja] Korvatunturi on keskellä vihollisjoukkuetta” ja kesällä valmistetut lahjat odottavat jakamista. Liisa ehdottaa, että he lähtisivät yhdessä Korvatunturille ratkomaan lahjaongelmaa. Tonttu valjastaa poronsa ja he lähtevät vauhdilla kohti Korvatunturia. Lahjojen jakamisen avuksi Liisa ja tonttu valjastavat tunturilla asuvat porot, pupujussit ja oravat. Pitkän pororaidon edessä kulkeva tonttu laittaa kasvoilleen kaasunaamarin suojaksi viimalta. Vastaan tulee myös joulupukki, joka on hakenut kotoaan villavaatteita rintamalla oleville sotilaille. Lahjojen jakamisesta huolehtivat aivan muut: ”Tänä vuonna jakavat pupujussit ja oravat lahjat, kun tontut ovat kaikki rintamalla.” (Joulusanoma lapsille 1.12.1940.) Vahva kansallinen yhtenäisyyden tunne yltää ihmisistä myös luonnoneläinten pariin.

Joulupukin porot ovat tuttuja lapsille ja aikuisille ympäri maailman, ja esimerkiksi Yle lähettää vuosittain ympäri maailman videon Joulupukin matkaan lähdöstä poron vetämällä reellä. Digitoiduista lehdistä juttuja poroista ja jouluista oli kuitenkin haastavaa löytää – viitataanhan suomen kielen ”poro”-sanalla esimerkiksi kahvin- tai tupakanporoihin tai siihen kuinka jokin palaa poroksi. Hakusanalla ”jouluporo” ei osumia myöskään tullut niin paljoa kuin itse alkuun ajattelin, mutta joukosta löytyi hauskojakin juttuja. Esimerkiksi Seura-lehdessä julkaistiin joulukuussa 1940 kaava ”pieneen käsityöhön”, jouluporoon, jonka voi valmistaa esimerkiksi ”kauniinvärisestä kiiltopaperista” (Seura 11.12.1940). Sirkka-lehden joulunumerossa vuonna 1936 puolestaan kerrottiin Korkeasaaren eläinten joulusta. Tarhan porojen kerrotaan ”elävän joulua jäkälän, naavan ja poropulkkien lumoissa”. Poroilla kerrotaan joulumuistojen olevan ”läheisemmät kuin monilla muilla eläimillä. Kuuluuhan poro Lapin eläimenä ikään kuin osana joulupukkiin.” (Sirkka 1.1.1936.)

Petteri Punakuono on joululauluista ja Pukin poroista tunnetuimpia. Petterin, englanniksi Rudolphin tausta on yhdysvaltalaisen tavaratalon joulukampanjassa vuonna 1939. Rudolph esiintyi alkuun tavaratalon jakamissa värityskuvissa ja päätyi lopulta myös laulun aiheeksi 1940-luvulla. (National Museum of American History.) Suomenkieliset sanat lauluun kirjoitti Saukki eli Sauvo Puhtila. Heinäkuussa 1997 Apu-lehdessä haastateltiin Joulupukkia, joka kertoi Petterin vaeltavan tuntureilla kesällä, ja että poron ”kuono loistaa punaisena vain jouluyönä”, kesäaikaan Petteri sulautuu lajitovereidensa joukkoon eikä ole siten helposti tunnistettavissa (Apu 18.7.1997).

Poronliha on kuulunut myös paikoin joulupöytään. Turun Wiikko-Sanomissa vuonna 1823 jatkettiin joulukuun lopulla jo marraskuussa ilmestyneessä numerossa alkanutta juttua ”Peurasta taikka Porosta”. Marraskuun lehdessä kerrottiin poron ja peurojen eri nimityksistä (kuten että naaras on vaadin ja uros hirvas tai härkä) sekä kuvattiin eläinten ulkonäköä, sarvia ja levinneisyyttä. Joulukuun numerossa kerrottiin porojen kiima-ajasta, porojen totuttamisesta ahkion eteen sekä porojen hinnoista. Jouluun viitataan vain kerran, kerrottaessa kuinka ”Joulun aikana owat porot lihawimmat teurastettaa” (Turun Wiikko-Sanomat 20.12.1823). Porojen kasvattamisesta joulupöytään kerrottiin myös 160 vuotta myöhemmin Länsi-Savo-lehdessä. Heidän Lahjakontti-erikoisnumerossaan kerrottiin vinkkejä ”oman joulu-Petterin kasvattamiseen” Mikkelin seudulla, ja miten ”omasta jouluporosta on myös se hyöty, että sitä voi rahoittaa liiketaloudellisesti ennen pöytäänviemistä” vierailemalla tavaratalossa joulupukkina poron kanssa (Länsi-Savo 1988, s. 33).

Teksti: Elina Karvo

Lähteitä

Apu, 18.07.1997, nro 29, s. 19

Joulupukki, 01.12.1925, nro 2, s. 1

Joulupukki, 01.12.1927, nro 2, s. 1

Joulusanoma lapsille, 01.12.1940, s. 13‒15

Joulutunnelma, 01.12.1922, s. 1

Lasten oma aapinen / Urho Somerkivi, Hellin Tynell, Inkeri Airola; kuvittanut Usko Laukkanen., 1958, s. 73

Länsi-Savo, 03.12.1988, nro 327, s. 33

Maaseudun Tulevaisuus, 22.12.1984, nro 150, s. 11

National Museum of American History: Rudolph the Red-Nosed Reindeer turns 75. 22.12.2014. https://americanhistory.si.edu/explore/stories/rudolph-red-nosed-reindeer-turns-75

Pikku Matti: lasten oma lehti, 01.11.1935, nro 11-12, s. 7‒9

Seura, 11.12.1940, nro 50, s. 18

Sirkka: nuorten toveri, 01.01.1936, nro Sirkan Joulu, s. 14

Turun Sanomat, 24.12.1936, nro 348, s. 12

Turun Wiikko-Sanomat, 15.11.1823, nro 46, s. 2‒4.

Turun Wiikko-Sanomat, 20.12.1823, nro 51, s. 1‒3

Yle: Joulupukki matkaan jo käy – katso Ylen perinteinen jouluvideo Korvatunturilta, 22.12.2022. https://yle.fi/a/74-20009716

Joulukuusien historia on varmasti monille tuttu, kerrataanhan sitä joka joulu eri medioissa ja myös jouluperinteitä käsittelevissä kirjoissa on lähes aina oma lukunsa joulupuille ja niiden historialle. (Joulukuusiperinteen katsotaan alkaneen Saksassa, josta se tuli ensin Suomen säätyläiskoteihin 1800-luvun alkupuolella ja myöhemmin koulujen kuusijuhlien kautta myös muiden yhteiskuntaluokkien tavaksi.) Tekojoulukuusien historia on sen sijaan jäänyt pois medioista ja joulukirjoista, vaikka ne ovat olleet jo vuosikymmeniä monille varteenotettava vaihtoehto. Ehkä ne on jätetty vähemmälle huomiolle, koska tekokuusien on katsottu edustavan liian uutta jouluperinnettä tai koska niihin on suhtauduttu ristiriitaisesti. Oli miten oli, selvitetäänpä hiukan niiden menneisyyttä lehtiaineiston avulla.

Kuuset juurtuvat plastik-aikakauteen – muovijoulukuuset 1950-luvulta 1970-luvulle

Selvennetään ensin: tekojoulukuusia valmistettiin jo 1800-luvun Saksassa, jolloin oksiin käytettiin linnunsulkia ja 1930-luvulta lähtien markkinoille tuli alumiinista valmistettuja joulukuusia. Suomessa ei tällaisia kuitenkaan nähty yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Tässä jutussa keskitytäänkin tekokuusien sarjatuotantoon ja laajamittaiseen käyttöönottoon Suomessa, ja tutkitaan sen vuoksi erityisesti muovista tehtyjä kuusia.

Muovikuuset esiintyivät suomalaislehdistössä ensimmäisen kerran 1959 ja 1960 yhdysvaltalais- ja neuvostoliittolaiskuusista kertovissa jutuissa. Amerikkalaiskuusissa oli valinnanvaraa, oli polystyreeniä, vinyyliä ja tulenkestävää muovia, eri korkeuksilla ja eri oksamäärillä. Neuvostoliiton kuusivalikoimasta todettiin, että ne olivat yleensä vain metrin korkuisia ja polyeteenistä valmistettuja. Niiden toivottiin vähentävän hakkuita metsistä, jotka olivat kärsineet suurista tuhoista sodan aikana ja myös sen jälkeen. Itä- ja länsikuusia yhdisti, että ne olivat pestävissä ja säilytettävissä ”ties miten kauan”.

Muovit olivat vähitellen soluttautuneet suomalaistalouksiin 1950-luvulla ja puhuttiinpa jopa muovi- eli plastik-aikakaudesta. Suomessa myytiin tiettävästi jouluna 1960 ensimmäistä kertaa muovikuusia, kun Stockmann kauppasi niitä 45 ja 90 senttimetrin korkuisina hopean, kullan ja vihreän väreissä. Hinnaksi kerrottiin 1690 markkaa, joka nykyrahanarvossa vastaa noin 42 euroa – oliko se lyhyemmän vai korkeamman kuusen hinta, sitä ei lehtijutussa kerrottu.

Etelä-Suomen Sanomien pakinoitsija tarttui heti jouluna 1960 ajankohtaiseen aiheeseen ja pohti muovikuusten etuja: ”Ei enää metsän haaskausta, ei irronneita neulaisia lattian rakosissa ja mattojen alla, ei joka jouluviikko uuden kuusen hankintaa. Muovikuusi voittaa alaa. Massatuotannosta johtuen lienee hintakin kohtuullinen.” Toisaalta muovikuusen hankkiminen vei ilon kuusen löytämisestä metsästä, eikä tekokuusi edes tuoksunut joululle. Vuonna 1962 uutisoitiin tähän ratkaisu; ainakin Neuvostoliitossa oli mahdollista ostaa tekokuusiin sopivaa hajuvettä, jota suihkauttelemalla saatiin oksiin loihdittua jouluista havuntuoksua.

Muovikuusia ryhdyttiin valmistamaan Suomessa jo varhain; todennäköisesti 1960-luvun alussa. Joulukoristeita valmistavan K. A. Weiste Oy:n toimitusjohtaja Aarre Weiste kertoi 1967 Ilta-Sanomissa, että yritys oli valmistanut jo kymmenisen vuotta muovikuusia, mutta tässä on pieni ristiriita, koska yrityksen jatkajat, Aarre Weisteen lapset Kaisu Salmi ja Matti Weiste muistelivat sen sijaan eräässä lehtijutussa 1990, että ensimmäinen, käsintehty ja hopeanvärinen muovikuusi valmistettiin vasta 1960 tai 1961. Oli miten oli, Aarre Weiste jatkoi, että heidän vihreinä, sinisinä, hopeisina ja valmiiksi koristeltuina saatavat joulukuusensa olivat 50–80 cm korkuisia, mutta tilauksesta he pystyivät valmistamaan myös huonemittaisia, 2–3 metrin kuusia. Syy suomalaismuovikuusien vähäisille maininnoille lehdissä voi johtua muun muassa siitä, että Weisteen kuuset menivät suurimmaksi osaksi kauppojen somisteiksi ja tavallisille kuluttajille oli myyty kuusia huomattavasti vähemmän – jutun mukaan tosin enenevässä määrin viime vuosina. Weiste kertoi pöytäkuusien hinnaksi 20–30 markkaa, joka tekee nykyrahanarvossa 35–52 euroa.

Lastenkirjailija Aili Konttisen vuonna 1966 julkaistussa tarinassa nousi esiin muoviajan uutuudet ja sukupolvia jakava linja. Siinä missä vanha isäntä puhisi, pärskähteli ja totesi suurella ylenkatseella muovikuusesta ”kaikkea joutavaa”, nuori emäntä kommentoi, että onhan se kuitenkin siisti ja ”[t]ehdäänpähän muovista, sellaista olen kuullut, verisuoniakin ja läppiä sairaaseen sydämeen. Mitäs nyt on joulukuusi sen rinnalla.” Vaikka muovi oli jo arkipäiväistä ja tunki kaikkialle, jopa ihmisten sisälle, peruskuluttajalle muovikuuset vaikuttivat olleen vielä 1960–1970-lukujen vaihteessa vieraita, ainakin oman kodin seinien sisällä. Monet eivät olleet edes nähneet koskaan sellaista. Esimerkiksi Uusi Suomi -lehti kertoi jouluna 1968 Helsingin keskustassa kaupan edustalle pystytetystä italialaisesta parimetrisestä muovikuusesta, joka veti niin paljon ohikulkijoita puoleensa tunnustelemaan oksiaan, että se piti viedä sisälle. Ilta-Sanomat puolestaan kyseli joulun alla 1970 katugallupissaan ”kelpaisiko muovinen joulukuusi”, johon sai hyvin varauksellisia vastauksia ja ihmettelivätpä jotkut:

Ai, onko sellaisia olemassa. Kaikkea ne pojat keksivätkin.

* * *

Hui kauhistus. Ei sellaisia ole olemassakaan. Ai että on??? Kai se täytyy uskoa, mutta en minä sellaista ainakaan omaan kotiini ottaisi. Mieheni kyllä hakee ihan oikean havupuun aattona. Vai vielä muovikuusia.

(Ohimennen sanottua. Kelpaisiko muovinen joulukuusi? Ilta-Sanomat, 23.12.1970, 3.)

Vaikutelmaa vahvistaa se, että suomalaisia jouluperinteitä kartoittavassa kansatieteellisessä väitöstutkimuksessa vain yhdellä perheellä 280:stä oli jouluna 1969 tekokuusi.

Muovikuusia massoille

Hypätään seuraavaksi 1980-luvun puoliväliin, jolloin muovikuuset vaikuttivat saaneen ensimmäistä kertaa (kuusen)jalansijaa suomalaistalouksissa. Ne olivat edullisempia kuin aiemmin, esimerkiksi vuonna 1987 180-senttisen kuusen sai 140 markalla, joka vastaa nykyrahanarvossa 45 euroa. Kuusia tuotiin ulkomailta, mutta myös K. A. Weiste Oy valmisti edelleen eri kokoisia tekokuusia.

Muovikuusen käyttöön oli löydetty uusi argumentti: se helpotti allergiatalouksia, jotka kärsivät luonnonkuusista irtoavista homeitiöistä ja siitepölystä, mutta jotka halusivat kotiinsa joulun tuntua. Ne sopivat erinomaisesti myös ”siivoushulluille”, kuten Uusi Suomi uutisoi 1989, mutta huomautti samassa yhteydessä, etteivät muovikuuset olleet kovin ympäristöystävällisiä, koska niiden valmistukseen käytettiin uusiutumattomia luonnonvaroja. 1980-luvulla muovien ympäristövaikutus nousikin yleiseksi puheenaiheeksi ja myös muovikuusia alettiin arvottaa sen perusteella. Keskustelu on jatkunut näihin päiviin saakka ja on arvioitu, että muovikuusta tulisi käyttää jopa parikymmentä vuotta, jotta se maksaisi ympäristökuormituksensa takaisin.

Vaikka tekokuuset olivat saavuttaneet suurta suosiota helppoutensa ja kestävyytensä vuoksi, niiden katsottiin kuitenkin sotivan vanhoja suomalaisia jouluperinteitä vastaan, ne olivat vääränlaisia, modernin joulun ilmentymiä ”kaupasta raahattujen laatikoiden ja ikkunassa säihkyvän hongkongilaisen sähkökynttiläsarjan” kanssa, kuten toimittaja Leena Huima kuvaili Uuden Suomen haastattelussa 1985. Hän halusi kuitenkin antaa ihmisille synninpäästön tähän kaikkeen kaupunkilaiseksi katsomaansa moderniin joulunvalmisteluun ja -viettoon ja kommentoi, että suurimmat muovikuusien ynnä muun ”ihanan joulukrääsän” paheksujat olivat maaseudulta kaupunkiin muuttaneita ihmisiä, jotka elivät edelleen henkisesti maaseudulla, eivätkä siten ymmärtäneet urbaania uutta joulua.

Viimeistään 1990-luvulla muovikuusimarkkinat lähtivät huimaan nousuun ja yhä useampaan suomalaiskotiin hankittiin tekokuusi. Vuonna 1990 K. A. Weiste Oy:n kerrottiin valmistavan Saksasta ja Italiasta hankittujen koneiden avulla kymmeniä tuhansia eri kokoisia ja värisiä kuusia ja se toimitti niitä myös ulkomaille, suurimman osan Skandinaviaan, Englantiin, Saksaan ja muihin Keski-Euroopan maihin. Itä-aasialaiset muovikuuset pyrkivät kuitenkin enenevässä määrin markkinoille ja Weiste joutuikin kannattamattomuussyistä luopumaan isojen huonekuusien tuotannosta vuoteen 1998 mennessä.

Vuonna 1995 kaikki 8000 kiinalaismuovikuusta olivat loppuneet Anttiloista jo viikkoa ennen joulua, vaikka niiden myyntimäärää oli tuplattu edellisvuodesta. Muovikuusien arvo oli pysynyt kutakuinkin samana 80-luvusta, yli parimetrisen kuusen sai 200 markalla, joka tekee nykyrahaksi muunnettuna noin 48 euroa. 1990-luvun puolivälissä arvioitiin, että kuusikaupasta kymmenesosa meni muovikuusiin ja joka viidennessä taloudessa oli muovikuusi. Vuonna 1998 esitettiin arvio, että jo 150 000 taloudessa oli muovikuusi ja ne olivat suurimmaksi osaksi kiinalaista, thaimaalaista tai taiwanilaista alkuperää. Suomalaista metsäkuusikauppaa uhkasi myös ulkomailta tuodut viljelykuuset, joita myytiin esimerkiksi jouluna 1995 noin 40 000.

Tekokuusien hyödyt ja haitat

Muovikuusen ”kuvatuksia” vastustavat argumentit toistuivat vuosikymmenistä toisiin samanlaisina: niiden valmistus ja kuljetus oli ympäristölle haitallista, niissä ei ollut oikeaa joulutunnelmaa, ne olivat tyylittömiä ja tuoksuttomia – toisaalta tämä saattoi olla etukin! Eräässä lehtijutussa 1995 nimittäin uutisoitiin, että monet olivat reklamoineet lannanhajuisista kuusista, joita kuusikauppiaat olivat ilmeisesti sulattaneet navetassa ennen myyntiin tuontia.

Muoviset kuuset nähtiin käytännöllisinä ja helppoina, kuten eräs myyjä totesi: ”se vain aukaistaan ja suljetaan kuin sateenvarjo, aina tilanteen mukaan” ja kevyinä kantaa ne sopivat esimerkiksi vanhuksille. Ne pysyivät tuoreina ympäri vuoden, eivät kellastuneet, varisseet tai aiheuttaneet nuhaa, vuotavia silmiä tai hengenahdistusta. Vaikka niissä oli oma ympäristörasitteensa, pitkässä käytössä ne maksoivat itsensä takaisin; metsää säästyi, eikä tullut joka vuotista jäteongelmaa. Muovikuusia oli mahdollista muotoilla itse, harventaa oksia tai tihentää niitä. Ehdottipa joku, että joulukuusivarkaudetkin saataisiin vähenemään muovikuusien hankinnoilla.

Reilut kaksi vuosikymmentä myöhemmin muovikuusia löytyy edelleen kauppojen somisteina ja suomalaiskotien iloina, mutta ne eivät ole syrjäyttäneet luonnonkuusia ja tuskin tulevatkaan koskaan. Mieltymykset ja markkinansa kullakin.

Lähteet

Verkkosivut:

History of Ever Gleaming. Wisconsin Historical Museum. https://historicalmuseum.wisconsinhistory.org/explore/ever-gleaming/history-of-ever-gleaming/ [Haettu 16.12.2022.]

Parkkinen, Pia: Muovikuusi on ekologisempi vasta 20 vuoden jälkeen – viisi vinkkiä kuusen hankintaan ja hävittämiseen. Yle.fi-sivusto. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/12/21/muovikuusi-on-ekologisempi-vasta-20-vuoden-jalkeen-viisi-vinkkia-kuusen [Haettu 15.12.2022.]

Rahanarvonmuunnin, Tilastokeskus. https://www.stat.fi/tup/laskurit/rahanarvonmuunnin.html [Haettu 13.12.2022.]

Painettu kirjallisuus:

Jaakkola, Kaisu: Muuttuva joulu: Kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1977.

Nyman, Hannele & Poutasuo, Tuula: Muovikirja. Arkitavaraa ja designesineitä. WSOY, 2004.

Vuolio, Kaisu: Suomalainen joulu. WSOY, 1981.

Sanoma- ja aikakauslehdet:

Apu 5.10.1984, 24.12.1999.

Etelä-Suomen Sanomat 22.12.1960, 17.12.1987, 19.12.1998.

Hangötidningen 23.12.1989.

Ilta-Sanomat 23.12.1970.

Kansan Uutiset 23.12.1959, 20.12.1960, 21.12.1960, 30.12.1962.

Länsi-Savo 28.12.1995, 12.12.1998.

Maaseudun Tulevaisuus 6.1.1966, 19.12.1995, 21.12.1995, 17.12.1998.

Helsingin Sanomat 21.12.1967.

Uusi Suomi 21.12.1968, 21.12.1971, 18.12.1985, 24.12.1985, 21.12.1989, 8.12.1990, 19.12.1990.

Rovaniemellä kasvaneena on tottunut siihen, että joulu on läsnä ympäri vuoden jossain muodossaan ja Joulupukki on kaikkialla. Rovaniemen ydinkeskusta on sähkönhinnannoususta huolimatta täynnä jouluvaloja niin katujen yllä kuin kuusien päällä. Hiljaiset koronavuodet ovat jäämässä taakse, kun matkailijoita ympäri maailman on saapunut kaupunkiin talvisen maiseman iloista nauttimaan.

Meillä on olemassa oikeastaan kaksi versiota keskitalven juhlasta: joulu, jota jokainen juhlii omalla tavallaan, oli se sitten perhepiirissä, töissä tai muin tavoin, ja toisaalta kaupallinen, brändätty joulu, johon Rovaniemellä kuuluvat etenkin matkailijoiden virta kaupunkiin, nousevat ja laskevat lentokoneet kaupungin yllä, kauppakeskusten kaiuttimista taukoamatta soivat joululaulut, kiireen tunne sekä joulumaa. Lähdinkin katsomaan, millaisia juttuja digitoiduista lehdistä löytyy liittyen sekä joulun kaupallisuuteen että Rovaniemen joulukohteisiin. Tässä teen vain hyvin pienen pintaraapaisun aiheeseen, sillä lehdistöaineistoa olisi runsaasti läpikäytävänä.

”Jouluun herkistytään huomenna. Herkistyminen tapahtuu melkoisen nopeasti, sillä vielä aamulla ollaan täydessä touhussa, kauppaa käydään ja rahalla vaihdetaan hyödykkeitä. Kaupallisuus on päivän pääteema? Joulusta on tullut kaupallinen. Se ei enää täytä sitä tehtäväänsä, joka sillä on ollut. Näin sanotaan joka joulu. Mutta onko joulu todella tullut kaupallisemmaksi? Myös muunlaisia näkökulmia esitetään.” – Länsi-Savo, 23.12.1969, nro 345, s. 7

Joulun kaupallisuus on ollut vakiokeskustelu sanomalehdistössä etenkin 1950-luvulta eteenpäin, joskin Kymen Sanomien vuonna 2018 julkaistun jutun mukaan keskustelua käytiin joululehdissä jo 1800-luvulla. Aihetta nostettiin esiin eri lehtien sivuilla puoluetaustoista riippumatta, usein myös korostaen vastapainona joulun perinteikkyyttä ja joulurauhaa, ja kuinka joulun kaupallisuus ei kuitenkaan voi voittaa ”aitoa joulun henkeä”. Esiin nousee myös huomioita, kuinka nuo ”oikeat” vanhan ajan joulut saattoivat olla hyvin niukkaa aikaa, johon suhteutettuna kaupallisuus tuntuukin pröystäilevältä. Omat keskustelunsa liittyvät toki myös joulun kristillisen perinteeseen suhteessa kaupallisuuteen.

Länsi-Savo-lehden pääkirjoituksessa vuodelta 1991 epäiltiin, että meneillään oleva lama ei tulisi vähentämään joulukaupan määrää aiemmasta, joskin kasvava työttömien määrä ja heidän käytössään olevat rahat vaikuttavat tilanteeseen. Pääkirjoituksessa tuotiin kuitenkin esiin kuinka perinteistä ”railakasta huutoa joulun kaupallisuutta vastaan” ei kuulunut tällä kertaa, vaan oltiin tyytyväisiä, että kauppa kävisi ja töitä riittäisi joulun jälkeiseenkin aikaan. (Länsi-Savo 15.12.1991.)

Joulun kaupallisuus näkyy sanomalehdissä toki myös mainonnassa. Esimerkiksi Maalaisliiton 1900-luvun alkupuolella Jyväskylässä ilmestyneessä Saarijärven Paavo -lehdessä löytyy joulukuulta 1928 pidempi, hieman tarinanomaiseen muotoon kirjoitettu kirjalista, jossa on lueteltu Weilin&Göös -kirjakaupasta löytyviä uutuuskirjoja pukinkonttiin, esim. Agapetuksen ”Aatamin puvussa ja vähän Eevankin”, Ilmari Kiannon ”Papin poika” ja Mika Waltarin ”Suuri Illusioni”. Tekstin ohessa on kuva kahdesta lahjakasaa kantavasta Joulupukista – tai kenties pukista ja perheen isästä, joka maastoutuu pakettien ja valkoisen parran taakse. Nykyisin Joulupukki kulkee porojen vetämän reen ohella esimerkiksi ”virallisen lentoyhtiönsä” Finnairin koneilla; marraskuussa 1984 pukki lensi Japaniin ensi kertaa koneilla, joihin oli maalattu tekstit ”Finnair, official airline of Santa Claus.”

”Joulupukki on jo ajaa huristanut Korvatunturille ja nukkuu nyt siellä ensi joulun alusviikolle saakka. Tarpeenpa hänelle uni onkin.” – Helsingin Sanomat, 27.12.1929, nro 349, s. 3

Tarinan mukaan Joulupukin koti Korvatunturilla selvisi suomalaisille vuonna 1927, kun radion Markus-setä, Markus Rautio, kertoi asiasta lastentunnillaan. Ja jo samana vuonna Korvatunturin joulupaja ilmestyi myös lehtimainoksiin, esim. Nordbergin kirjakaupan mainoksessa Länsi-Suomi-lehdessä 20.12.1927 kerrottiin ”Korvatunturin Joulupajasta saapuneen suuri lähetys joululahjoiksi sopivia tavaroita”. Vuonna 1928 Mäntässä sijainnut Seppele- ja Sairashoitotarpeiden kauppa kertoi mainoksessaan joulunäyttelystä, johon ”on tuotu Markus-sedän lentokoneella Korvatunturilta toinen puoli Joulupukin varastosta.” Yhdistettiinkö joulupukki ja Korvatunturi toisiinsa jo ennen vuotta 1927 on hieman epäselvää – tähän suuntaan viitteitä oli Ylen Kulttuuricocktailin tekemässä jutussa muutaman vuoden takaa. Itse en löytänyt sanomalehdistä haulla viitteitä yhteydestä ennen vuotta 1927 – sitä ennen Korvatunturi mainitaan enimmäkseen jutuissa, jotka liittyvät Suomen ja Venäjän rajaan ja rajavyöhykkeeseen.

Koska Korvatunturi on haastavien yhteyksien päässä – ja Joulupukin työpaja siellä salainen – täytyy pukilla olla helpommin saavutettava kohde, jossa tavata lapsia ja aikuisia ympäri vuoden. Sellainen rakennettiin Rovaniemelle. Joulupukin pajakylän tarina alkaa napapiiriltä – tai Napapiiriltä, sillä nykyisin isolla kirjaimella kirjoitettuna Napapiirillä viitataan Joulupukin pajakylän ja Rovaniemen lentokentän alueeseen n. 10 kilometrin päässä kaupungin keskustasta.

Napapiirin (turismi)historia ulottuu vuoteen 1950, jolloin Eleanor Roosevelt vieraili Rovaniemellä tutustumassa jälleenrakennustyöhön. Hän ilmoitti haluavansa ylittää pohjoisen napapiirin vierailunsa aikana, mutta haasteena oli, että alue oli pitkälti jänkää. Alueelle päätettiin pikaisesti rakentaa maja Rooseveltin vierailua varten. Rooseveltin maja, joka nykyisinkin sijaitsee pajakylän yhteydessä, toimi alkusysäyksenä Napapiirin matkailualueelle. Eleanor Rooseveltin jälkeen paikalla vierailivat tulevina vuosikymmeninä myös monet valtiojohtajat mm. Yhdysvalloista ja Neuvostoliitosta. Vieraillessani Pajakylässä kuvaten kohteita tätä tekstiä varten, en varsinaisesti yllättynyt kaupallisten kylttien määrästä, mutta pienen hirsisen Rooseveltin majan ympärillä ne pistivät silmään.

Haaveita Lapissa sijaitsevasta Joulumaasta, joka toimisi matkailun kärkenä, oli pitkin 1900-lukua. Eräs aktiivisimpia Joulumaan puolestapuhujia oli toimittaja Niilo Tarvajärvi, joka oli inspiroitunut luomaan Disneylandia vastaavanlaista elämyspuistoa. Vuonna 1978 Apu-lehdessä kirjoitettiin, kuinka Tarvan, kuten hänet tunnettiin, ”19-vuotinen unelma” oli toteutumassa ja Joulumaan rakentaminen oli käynnistymässä. Alun perin Tarvajärven Korvatunturille kaavailemaa elämysaluetta oltiin tässä kohtaa rakentamassa Rovaniemelle Nelostien varteen, josta silloinen Rovaniemen maalaiskunta oli tarjoamassa tonttia. (Apu 1.12.1978) Tarvajärven suunnitelmassa, kuten myös laajemmin Joulumaa-suunnitelmissa, oli mukana myös maailman lasten hyväksi tehtävä työ, ja kun Lapin lääni julistautui joulukuussa 1984 Joulumaaksi, tapahtui se nimenomaan Rovaniemen Unicef-työryhmän kokouksessa (Etelä-Suomen sanomat 17.12.1984). Joulupukin pajakylä vihittiin käyttöön seuraavana vuonna. Niilo Tarvajärven unelma Joulumaasta ajautui kuitenkin taloudellisiin ongelmiin 1980-luvun loppua kohden. Missä määrin hyväntekeväisyysnäkökulma on edelleen mukana Rovaniemen joulukohteiden toiminnassa on itselleni jäänyt epäselväksi – jos sitä on, se jää auttamatta kaupallisen näkökulman varjoon.

Tarvajärven suunnittelemasta laajasta elämyksellisestä matkailukohteesta lähimmäs pääsi vuonna 1998 avattu SantaPark-huvipuisto. Joulupukin kotiluola sijaitsee myös Nelostien varrella, Syväsenvaaran kallion sisään louhittuna, ja toimii joulumaailman lisäksi yleisenä väestönsuojana. Itse vierailin tässä kohteessa lapsena pian sen aukaisun jälkeen, enkä sen koommin ole siellä vieraillut – tietääkseni huvipuisto on muuttnut enemmän elämyspuistoksi, johon kuuluvat mm. Tonttukoulu ja Jäägalleria. Niin ja onhan SantaParkille johtava tie nimetty Joulumaa-ideoijan mukaan Tarvantieksi.

1970-luvulla Rovaniemellä käynnistyi Joulupukin postikonttoritoiminta, joka toimi aiemmin Etelä-Suomesta käsin. Postikonttori otti vastaan lasten kirjeitä ympäri maailman, ja kirjeitä lähettäneille lähti vastauksena kirje Joulupukilta. Matkailun edistämiskeskus ylläpiti kirjetoimintaa ainakin 1970-luvulla, palkaten mm. opiskelijoita vastaamaan kirjeisiin. Länsi-Savo-lehdessä kirjoitettiin joulukuussa 1980, että sinä vuonna Joulupukin tontut olivat ehtineet jo vastaamaan yli 24 000 kirjeeseen; erityisen aktiivisia kirjoittajia vuonna 1980 olivat puolalaislapset. Vastauskirjeitä oli tuolloin valmiiksi painettuna 10 eri kielellä. Kirjepalvelun ohessa toimi myös puhelinpalvelu, johon tuli päivittäin lähes 500 puhelua marraskuun lopulta alkaen. Toinen puhelinpalvelu avattiin myös Turkuun tuona vuonna, jotta kulut Lappiin soittamiselle eivät tulisi niin kalliiksi. (Länsi-Savo 12.12.1980.) Nykyinen Joulupukin pääposti on avautunut Pajakylään 1990-luvun alussa, ja automaattisesti vastauskirjettä ei tontuilta enää saa, vaan kirje maksaa, ja kirjeiden kielivalikoima on laajentunut 13:een.

Joulupukin pajakylään ja pohjoisen joulumatkailuun liittyvää uutisointia löytyy 1980-luvun lehdistä runsaammin. Esimerkiksi brittiläisiä turisteja tuoneet Concorde-lennoista uutisoitiin valtakunnallisissa lehdissä vuonna 1986. Uuden Suomen jutussa kerrotaan, kuinka brittien vierailu Lapissa kesti seitsemisen tuntia, jona aikana matkaajat pääsivät ajamaan pororeissä ja moottorikelkoilla sekä vierailemaan Joulupukin pajakylässä ja postikonttorilla ja vielä illallisella Hotelli Pohjanhovissa. (Uusi Suomi 21.12.1986). Vuonna 1990 Concorde-lentoja Iso-Britanniasta saapui jopa 13 kappaletta.

Ennen koronapandemiaa charter-lentoja saapui Britanniasta Rovaniemelle useampi sata joulukuun aikana. Tänä jouluna matkailijamäärät ovat selvästi taas kasvussa – sen huomaa Rovaniemen kaduilla kulkiessa – ja vaikka suuret matkailijaryhmät Kiinasta ja Venäjältä ovat poissa, odotetaan tästä talvesta ennätyksiä rikkovaa (Yle 16.11.2022). Lapin Joulumaan vetovoima on vahva ja maailmanlaajuiset kriisit pois lukien tuo vetovoima tuskin tulee tulevina vuosina tai vuosikymmeninä laskemaan.

Lähteitä:

Etelä-Suomen Sanomat, 17.12.1984, nro 343, s. 16

Etelä-Suomen Sanomat, 23.12.1990, nro 348, s. 6

Helsingin Sanomat, 21.12.1963, nro 345, s. 6

Jämsän Sanomat, 14.12.1928, nro 50, s. 4

Kymen sanomat 18.12.2018 no 342

Länsi-Savo, 23.12.1969, nro 345, s. 7

Länsi-Savo, 06.11.1984, nro 300, s. 6

Länsi-Savo, 15.12.1991, nro 337, s. 2

Länsi-Suomi, 20.12.1927, nro 292, s. 4

Uusi Suomi, 21.12.1986, nro 343, s. 8

Yle: Lapin matkailu ennustaa huipputalvea, 16.11.2022

Yle Kulttuuricocktail: Mäkättävästä karvamöröstä punanuttuiseksi Paavin kaveriksi – Näin joulupukista tuli suomalainen, 21.12.2019

Joulupukin pajakylä

Yle Elävä Arkisto: Joulumaan rakentaminen pysähtyi v. 1987, 7.12.2006

Kuusen kouluun tuoda saamme – taas koittaa joulujuhla

Joulun lähestyminen merkitsee monelle lapselle kouluvuoden päättymistä ja kaivattua hengähdystaukoa pimeän talven keskellä, jota juhlistetaan koulun joulujuhlassa. Adventtikalenterin toisessa luukussa kurkistetaan sadan vuoden takaisiin joulutunnelmiin Suomessa ja luodaan katsaus siihen, miten kouluissa vietettiin joulu- eli kuusijuhlaa 1920-luvulla. Lähdeaineistona toimivat Kansalliskirjaston digitoimat sanoma- ja aikakauslehtiaineistot. Joulu oli monella tapaa vuoden keskeisin juhla, johon valmistauduttiin hartaasti ja jota juhlittiin myös muutoin kuin perhepiirissä. Monet yhdistykset, ammatilliset järjestöt ja esimerkiksi lasten pyhäkoulut juhlistivat joulun ilosanomaa kuusijuhlissaan, joissa saatettiin kokoontua yhteisen puurokattilan äärelle, karkeloida ja leikkiä juhla-asuun koristellun kuusen ympärillä joulupukin jakaessa pieniä makeispusseja tai kortteja. Joulun kristillinen merkitys ja vapahtajan syntymän kunnioittaminen olivat toki monille tärkein ja perimmäisin syy juhlan viettämiseen. Tässä tekstissä tarkastelen kuusijuhlia ennen kaikkea koululaisten näkökulmasta – sitä jännitystä, iloa ja muiden suurten tunteiden kirjoa, jota tämä vuoden kohokohta monille merkitsi, ja toisaalta ihanteita, normeja ja käytäntöjä, jotka olivat muutostilassa sadan vuoden takaisessa elämänmenossa.

Syrjäisestä pirtistä kansakoulun penkille

Ja niin he joutuivat ihan kuusen juurelle istumaan. Ensin olivat lapset niin juhlatunnelmassa, etteivät uskaltaneet ympärilleen katsoa, mutta pian Viljo Viljami toipui. Kyllähän hän oli kuullut kaikesta, kyllähän toiset olivat yrittäneet selittää, mutta näin hauskaksi ei hän voinut sitä kuvitella. Niinkuin nyt tuo kuusikin!!! Kynttilät ja hopealangat ja ruusut ja omenat; koko kuusi, se oli jotain niin pyhän ihanaa, että Viljo Viljamia puistatti ja nyt opettaja soittaa ja koululapset lauloivat. Viljo Viljami arveli, ettei taivaassa ollut niin kaunista laulua.

Edellä oleva sitaatti jouluisesta novellista Saappaat kuvaa lapsen haltioitunutta riemua ja epätodellista hämmennystä koulun kuusijuhlassa. Kynttilöin, hopealangoin, ruusuin ja omenoin verhoiltu kuusipuu on jotain niin vetoavan kaunista ja ihmeellistä, että kahdeksanvuotias Viljo Viljami tuntee sen koko kehossaan. Nimimerkki Amalian kirjoittama tarina on julkaistu Yhteishyvän kodinkirjassa joulun kynnyksellä vuonna 1920, ja fiktiivinen kertomus osuu sisällöltään hyvinkin ajankohtaiseen aiheeseen. Nuori Suomen tasavalta oli astumassa pian myös yleisen, kaikkia lapsia koskevan oppivelvollisuuslain piiriin. Kaikille syrjäseutujen köyhille lapsille kouluun pääseminen ei silti ollut suinkaan vielä selviö. Novellin päähenkilö, Mökin Miinan poika Viljo Viljami on juuri tuollainen kaukaisen syrjäkylän kasvatti, jonka maailma kokee järisyttävän muutoksen perheen muuttaessa kylälle ”suureen maailmaan.” Aivan eritoten pojan mieltä kiihdyttää korkealta mäeltä kohoava rakennus, koulu, josta hän on kuullut muilta lapsilta. Kiihkeän uteliaisuuden vallassa Viljo Viljamiin iskee palava halu lähteä myös opintielle, mutta äiti toppuuttelee poikaansa ja kehottaa tätä odottamaan oikeaa aikaa.  ”Talon” vanhempaan Pekka-poikaan tutustunut Viljo Viljami kuuntelee syksyn aikana ihmeissään uuden ystävänsä kertomuksia koulusta, ja etenkin siitä, miten Pekka valmistautuu näyttelemään kuusijuhlassa! Näytelmät ja kuusijuhlat ovat jotain, josta Viljo Viljami ei ole koskaan kuullutkaan, mutta riemu on suuri, kun pojalle selviää, että hän voisi mennä itsekin katsomaan kuusijuhlaa:

Siitä hetkestä väikkyi kuusijuhla Viljo Viljamin mielessä yöt ja päivät ja hän odotti, että aika kuluisi oikein pian, jotta hänkin pääsisi näkemään näytelmää ja kuusijuhlaa koululle. Sillä sen hän oli heti ottanut selville, että sinne sai mennä kuka tahtoi ja että joka paikassa koko kylässä tehtiin valmistuksia ja puhuttiin melkein yksinomaan tästä tilaisuudesta. (Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi No 3, 1.12.1920)

Köyhän perheen lapsella ei kuitenkaan aina ollut kenkiä, ei myöskään Viljo Viljamilla. Äidin rikkinäisillä, vanhoilla kengillä ei kuusijuhlan kaltaiseen suurenmoiseen tilaisuuteen ollut asiaa, sen poika itsekin ymmärsi. Lapsen suureen murheeseen löytyy kuitenkin ratkaisu, kun Pekan isä lupaa, että Viljo Viljami saa ansaita taksvärkkityöllä itse omat kenkänsä – ja pääsee näin ollen elämänsä ensimmäistä kertaa hartaasti odottamaansa kuusijuhlaan äitinsä ja sisarustensa kanssa. Juhlahumun keskellä Pekka tarttuu kaikesta kauneudesta ja kimalluksesta häkeltyneen ystävänsä käteen ja vie tämän mukanaan piirileikin karkeloon. Uudenkarheat saappaat narisevat onnellisen Viljo Viljamin jalassa niin somasti. (Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi No 3, 1.12.1920)

Vaikka teksti on fiktiivinen, se kuvaa osuvasti alueellisia eroja, jotka vielä 1920-luvulla olivat Suomessa suuria. Koulumatkat syrjäseutujen pitkien taipaleiden takaa saattoivat olla vaikeita lapsille kuljettaviksi, eivätkä köyhimmät perheet pystyneet lähettämään lapsiaan koulutielle ollenkaan. Kiertokoulujen korvautuminen kansakouluilla myös maan syrjäisemmissä kolkissa avasi monelle lapselle ovia uusiin maailmoihin, myös kuusijuhlan osalta, kuten nimimerkki ”Tompan-Tuomo” toteaa vuonna 1929 julkaistussa kirjoituksessaan ”Kuusijuhlien kultainen kuukausi”:

Ellei maaseudun lapsilla olisi kuusijuhlia lastennäytelmineen, runoineen, joulupukkeineen ja kaikkine ihmeellisyyksilleen, niin kuinka paljon köyhemmäksi jäisikään heidän mielikuvitusmaailmansa. … Mutta kaupungin lapset tuskin aavistavatkaan, kuinka suurta riemua maaseudun ”koululinnoissa” herättävät sellaiset ”näytännöt”, joiden esirippuna on suuri luokkataulu, minkä takaa ”näyttämölle” s.o. salin lattialle ilmaantuu milloin enkeleitä, milloin paimenia tai tonttuja, riippuen kappaleen laadusta. (Turunmaa No 291, 15.12.1929)

Kodin ja koulun yhdistäjä

Useissa aikalaisteksteissä nousee esiin ajatus siitä, miten kuusijuhlat toimivat arvokkaana yhdyssiteenä kodin ja koulun välillä, ja toivat iloa etenkin koululaisten pienille sisaruksille – heille, jotka eivät vielä opintielle olleet lähteneet. ”Tompan-Tuomo” jatkaa:

Mutta tiedättekö, ketkä onnelliset maaseudun kuusijuhlista menevät täyteläisimmillä riemurinnoilla? Ne ovat koululasten pienen pienet siskot ja veikot, joille vanhempien siskosten kuusijuhlat ovat ihanimpia tilaisuuksia, mitä maanpäällä voidaan järjestää. Jolla siis on tilaisuutta ja mahdollisuuksia kohottaa noiden tilaisuuksien s.o. koulujen kuusijuhlien erikoisuutta ja arvokkuutta, se älköön kätkekö kynttiläänsä vakan alle.”  (Turunmaa No 291, 15.12.1929)

Kuusijuhla tuntui toden totta olleen jännittävä tapaus muillekin perheenjäsenille. Nimimerkki Pirkon kirjoittamamassa tarinassa Kuusijuhlassa juhla-aamu on niin täynnä käsinkosketeltavaa jännitystä ja hermostunutta tohinaa, että koulutytön sukatkin katoavat, eivätkä isosiskon vanhat kengät tahtoisi kelvata veljelle juhlapuvun kanssa puettaviksi. Kiiruhdettava on kuitenkin koululle, jossa jo aamun hämärissä ollaan valmistautumassa suureen, hartaasti valmisteltuun juhlaan. Koululuokkakin on kuin toiseksi muuttunut, vaihtanut ylleen juhla-asun lapsia ja heidän vieraitaan varten. Kaikki tämä tekee vaikutuksen niin äitiin kuin hämmentyneeseen pikkuveljeenkin:

Siellähän on oikea joulukuusi kynttilöineen ja koristuksineen. Arkinen, ikävä luokkahuone on kokonaan muuttunut. Sinnekin on tullut joulu. Lapset asettuvat paikoilleen täynnä iloista odotusta, äidit ja pikkusisarukset seinänvierelle. Pikkuveli katselee suurin totisin filmin ympärilleen sanomatta sanaakaan, puristaen vain hiljaa äidin kättä. Sitten laulavat lapset joululauluja ja paljonpa he ovat oppineet. Aivan äidin täytyy ihmetellä, kun laulu seuraa laulua ja leikki leikkiä, miten paljon pikku päihin on mahtunut. (Rovaniemi No 148, 31.12.1929)

Vaikka isosiskon mukaan juhlan kohokohta onkin makeispussi makeine omenoineen ja joulutorttuineen, on ekaluokkalaiselle sittenkin tärkeintä näyttää veljelle ja äidille sitä uutta elämänpiiriä, johon hän nyt koululaisena sai kuulua:

Mutta kotiin palatessa on Isosisko ylpeä ja onnellinen. Hän on saattanut näyttää vilaukselta äidille ja Pikkuveljelle omaa uutta maailmaansa, johon kuuluvat vain opettaja ja koululaiset. Ne muut, he jäävät kokonaan sen ulkopuolelle…

Ylpeys oli tarinan mukaan molemminpuolista, sillä myös äidille kuusijuhla näytelmineen, lauluineen ja leikkeineen oli osoitus siitä, miten reippaasti pienet koululaiset olivat ahkeroineet ohjelmanumeroidensa eteen syyslukukauden aikana. Tietyllä tavalla kuusijuhla saattoi siis myös toimia todisteena siitä, miten kansakoulu kouli lapsista oppivaisia, kuuliaisia ja kyvykkäitä yksilöitä – myös niille vanhemmille, joiden oma koulutaival oli jäänyt ehkä vain muutamaan hajanaiseen kiertokouluvuoteen. Koulujen kuusijuhlien ajateltiin toimivan myös muunlaisena esimerkkinä ja välittäjänä koulujen ja kotien välillä, näin ainakin uumoiltiin nimimerkki E.L.:n kirjoituksessa ”Käytännöllinen koulutyö”, jossa pohdittiin ryijynkudonnan ja muiden vanhojen käsityötaitojen kohottamista entiseen arvoonsa. Kirjoittaja kertoo haaveilevansa ajasta, jolloin ”koti oli elämän keskipiste”, ja johon kuului myös maalaistuvan perinteinen joulu olkileikkeineen ja himmeleineen. Jotta vanhat tavat saataisiin uudelleen elvytettyä, ehdotettiin lapsille opetettavan koulussa himmeleiden valmistamista. Kuusijuhlassa sitten katossa riippuvat kauniit himmelit innostaisivat myös kotiväkeä tarttumaan tähän perinteitä kunnioittavaan toimeen joulukodin koristamiseksi:

Oppilaat vievät jonkun kuution kotiin malliksi. Kun taito on saavutettu, ja kun himmelit huojuvat kuusijuhlassa luokan katossa, ilmestyy niitä varmaan jouluaattona kuusen mukana moneen kotiin. Ja varmaan ne omalla tavallaan kykenevät tuomaan monelle terveisiä pärevalkean ajoilta — ajoilta, jolloin ulkonaisista puutteellisuuksista huolimatta osattiin ja tahdottiin tehdä työtä ja työn siunaus levisi koteihin ja ihmismieliin. (Kansakoulu: Kansankasvatusta käsittelevä aikakauslehti No 28, 30.11.1929)

Opettajat – kuusijuhlan väsymättömät uurastajat  

Kuusijuhlien ohjelmanumeroiden suunnittelu ja toteutus oli monesti yksittäisten opettajien harteilla, heidän viitseliäisyytensä, taitojensa ja käytettävissä olevien varojen puitteissa. Monet kunnat avustivat kuusijuhlia rahallisesti, mutta usein summat olivat vaatimattomia. Aikalaisteksteissä vedottiinkin toisinaan sekä kuntiin että yksityisiin hyväntekijöihin suurempien lahjoitusten puolesta, jotta lapsille pystyttäisiin luomaan ansaittua iloa sekä tarjoamaan palkinto koululaisten kovasta uurastuksesta lukuvuoden aikana:

Sitä suurempi syy olisi kunnalla kuusijuhlien avustukseen, koska täällä koulujen lämmitys ja siivous on lasten huolena. Ja saavat lapset, etenkin pitempimatkaiset lähteä kotoaan kylminä pakkasaamuina jo viidenkin aikana ja olla sitten koulussa noin kolmeen asti j. p. p., joten siitä siis tulee 10 tuntinen työpäivä, jonka päälle sitte läksyt on illalla luettava. Eiköhän olisi syytä ajatella asiaa? (Loviisan Sanomat No 96, 20.12.1921)

Kuusijuhlien valmistelu merkitsi kansakoulun opettajille rutkasti työtä ja kiirettä, jopa niin paljon, ettei marraskuisessa mudassa talon ohi tarponut opettaja ollut ehtiä emännän kanssa kahvikupposen ääreen rupattelemaan, kuten Alakansakoulu-lehdessä julkaistu ”Mitä kuuluu”-kirjoitus toteaa. Kiire oli kuitenkin kaiken uurastuksen arvoista:

Tosiaan opettajalla on aikamoinen puuha kuusijuhlasta. Mutta siitä huolimatta opettajat sen tekevät ja tekevät ilolla. Kun muistaa, kuinka lapset ovat kuusijuhlassa onnellisia ja muistaa oman lapsuutensa kuusijuhlia koululla, ei voisikaan olla valmistamatta tätä monellekin lapselle valoisinta elämystä koko lapsuusaikana. (Alakansakoulu No 27, 1.12.1928)

”Tompan-Tuomon” mielestä joulun odottamisen ihanuus tarttui myös opettajiin niin, että arkinen koulutyökin sai ripauksen juhlantaikaa ylleen:

Kuusijuhlien valmistelut silloin saattavat ilmapiirin ihanan hurmaavaksi. Opettajat ovat silloin leppoisampia kuin muulloin. Voimistelutunnit muuttuvat leikinharjoitustunneiksi. Kovalle se ottaa, ennenkuin opitaan lumipuita sahamaan, pellavaa nyhtämään, jänistä torkkumaan, äidin porsaina pyörimään, kyyhkyä ja haukkaa laukkaamaan, lintua päästämään, elefanttisetää narraamaan, puutarhaa leikkimään, majoja rakentamaan yrttitarhaan, poikaa ja tyttöä tanssimaan, prinsessa Ruususta herättämään j.n.e. aivan loppumattomiin. (Turunmaa No 291, 15.12.1929)

On ainakin varmaa, että kiireisen tohinan, ankaran puurtamisen ja mitä mielikuvituksellisimpien ohjelmanumeroiden keksimisen tiimellyksessä suorituspaineet ovat olleet kovat ja odotukset korkealla.

Opettajille oli kuitenkin tarjolla ideoita ja sisältöehdotuksia, etenkin silloin, jos sellaisten hankkiminen rahallisesti oli mahdollista. Erityisesti opettajille suunnatuissa julkaisuissa mainostettiin teoksia ja käsikirjoja, joista voitiin ammentaa uudenlaista sisältöä kuusijuhlien ohjelmanumeroiksi erilaisten näytelmien, leikkien ja vuorokeskustelujen muodossa. Vuonna 1926 mainostettiinkin kahta Otavan julkaisemaa kokoelmaa koulujen tarkoituksiin, Fanny Stenrothin ”Koulujuhlien ohjelmistoa” ja Verner Lindgrenin ”Kuusijuhlanäytelmiä”, joiden molempien kerrottiin olevan hyvin lapsia tuntevien opettajien laatimia. Kukapa haluaisi vuodesta toiseen esittää kuusijuhlissa samojakaan ohjelmanumeroita? (Alakansakoulu No 32, 10.11.1926) Lapsille ohjelmakirjallisuutta tutummiksi tulivat kuitenkin erilaiset joululehdet, joita julkaistiin viime vuosisadan alusta runsaasti aikakauslehtien joulunumeroina tai erillisinä julkaisuina. Näistä ylivoimaisesti suosituin oli vuosina 1900–1966 ilmestynyt Joulupukki, jota mainostettiin myös kansakoulunopettajille erinomaisina lahjoina kuusijuhliin:

Alakoulunopettajat, huolehtikaapa siitä, että tämä pienokaisten jouluystävä tulee heitä kuusijuhlassa tervehtimään. Kukaan alakansakoululapsi ei saisi jäädä ainakaan ilman Pientä Joulupukkia! !” (Alakansakoulu No 26, 15.11.1928)

Osassa joululehdistä painotettiin enemmän kristillistä sisältöä, kuten Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen julkaisemassa Joululyhteessä.

”Turhamaisuuden kutkutusta ja koreilemisen paulaa”- kuusijuhlat ja maallisuuden vaarat

Siinä missä monissa novelleissa, muissa kertomuksissa ja kuusijuhlista raportoivissa teksteissä suurinta iloa lapsille tuntuivat tuottaneen joulujuhlan arjesta kohottavat koristeet, näytelmät sekä joulupukki pienine makeispusseineen, keskusteltiin etenkin opettajakunnan sisällä kuusijuhlien sisällöistä varsin kriittisesti. Varsinkin kristilliset tahot olivat huolissaan kuusijuhlien liiallisesta maallistumisesta ja kristinuskon sanoman hautautumisesta kevyen viihteen alle. Kustaa Kujanpää esittää kirjoituksessaan ”Kuinka vaellamme?” huolestuneen puheenvuoron siitä, miten maalliset sisällöt ja ulkoinen koreilu kuusijuhlissa johtavat lapsia harhaan ja toimivat kauniin ulkokuorensa alla suorastaan sielunvihollisina:

Yhä enemmän on niistä väistymässä pois yksinkertaisuus ja kohtuus. Suuritöiset vuorokeskustelut, kuvaelmat jopa näytelmätkin jo kansakoulun aivan ala-asteellakin sietävät tarkkaamista kristillisen kasvatuksen kannalta. On katsottava, etteivät ne muodostu lapsille turhamaisuuden kutkutukseksi, koreilemisen paulaksi ja nuoren sielun johtamiseksi väärään suuntaan. (Kristillinen kasvatus: Suomen kristillisen opettajaliiton äänenkannattaja No 2–3, 1.2.1927)

Samoilla linjoilla on nimimerkki ”Maalaisopettaja” tekstissään ”Maalaisopettajan mietteitä”. Vaikka opettaja tunnustaakin kuusijuhlien tärkeyden etenkin maalaislasten ilon lähteenä, on hän Kustaa Kujanpään tavoin huolestunut kristillisen juhlan liiallisesta maallistumisesta ja arkipäiväistymisestä. Kirjoittaja ei sinänsä vastusta lauluesityksiä tai joulun perimmäistä sanomaa kuvaavia esityksiäkään, mutta paheksuu sen sijaan ulkoisia puitteita:

Allekirjottanut ei pääse mihinkään siitä, että näyttämö ja verhot eivät sovi kuusijuhliin eikä mihinkään hengellisiin tilaisuuksiin, sillä ne tuovat sinne iltaman ja arkisen jokapäiväisyyden tunnun. (Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti No 51–52, 19.12.1924)

Joulujuhlan koristeellinen juhlavuus hopealankoihin ja kynttilöihin verhottuine kuusineen ja lavalla nähtyine sadunomaisine esiintymisvaatteineen edustivat monelle lapselle sellaista taianomaista unelmaa, jota oman vaatimattoman kodin tuvassa ei oikein osattu kuvitellakaan. Kuitenkin se mikä lapsille oli kaunista ja juhlavaa, koettiin konservatiivisemmissa piireissä liiallisena maallistumisen merkkinä ja arkisuutena, ei-toivottuna muutoksena.

Muistojen kuusijuhlat  

Koulujen kuusijuhlat olivat sata vuotta sitten monelle kansakoululaiselle, lasten perheille ja opettajille tärkeä osa kouluvuotta. Kouluvuoden päätöstä odotettiin hartaasti ja siihen valmistauduttiin huolella. Moni pieni koululainen koki jännityksen hetkiä esiintyessään lumihiutaleeksi, enkeliksi tai tontuksi pukeutuneena koko koulun ja perheen edessä. Vaikka soveliaan kuusijuhlan toteutuksesta oltiinkin eri tahojen kesken erimielisiä, pidettiin kuusijuhlaa yleisesti arvokkaana asiana, joka toi iloa, valoa ja riemua vuoden pimeimpään aikaan. Lapsuuden kuusijuhlien tunnelma ja taianomaisena välkkyvät hopeanauhat saattoivat kantaa lämpiminä muistoina vuosikymmenien päähän.

Kirjoittaja: Asta Sutinen.

Lähteet

Aikakausi- ja sanomalehdet:

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, digi.kansalliskirjasto.fi
Alakansakoulu 1926, 1928
Kansakoulu: Kansankasvatusta käsittelevä aikakauslehti 1929
Kristillinen kasvatus: Suomen kristillisen opettajaliiton äänenkannattaja 1927
Loviisan Sanomat 1921
Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti 1924
Rovaniemi 1929
Turunmaa 1929
Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi 1920

Kirjallisuus:

Elkelä, Kari: ”Joululehtien väriloistoa.” https://www.postimuseo.fi/joululehtien-variloistoa/ (luettu 1.12.2022)
Joulu joutui. Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia. Toim. Juha Nirkko ja Urpo Vento. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1994.

Tänään ensimmäisenä adventtina 27. marraskuuta ovat monet pihat ja parvekkeet loistaneet valoaan pimeyteen jo monta viikkoa. Ensimmäiset ihmiset ripustavat ulkovalosarjansa lokakuussa, samaan aikaan, kun kauppoihin ilmestyvät myyntiin ensimmäiset joulukoristeet. Toisten mielestä jouluvalot saa laittaa vasta ensimmäisenä adventtina, jos silloinkaan. Jotkut puolustelevat, etteivät ne ole jouluvalot, vaan ulkovalot, ja niiden tarkoituksena on tuoda piristystä ja kauneutta myöhäissyksyn synkkyyteen. Valojen ripustusajankohdan lisäksi ihmiset ovat olleet eri mieltä siitä, millaiset valot saavat olla ja kuinka paljon niitä saa olla. Yksinkertainen ja hillitty valkoinen valosarja lienee yleisesti hyväksytty, mutta kaikissa sateenkaaren väreissä loistavat valoköynnökset, vilkkuvat ”sirkusvalot” ja valtavan kokoiset valoporot herättävät monissa vahvoja tunteita. Marraskuussa tai ihan viimeistään ensimmäisenä adventtina sytytetään päälle jouluvalot kauppakeskuksissa, joulukaduilla ja suurten ulkojoulukuusien oksilla. Tunnelmallista, kaupallista, kaunista vai mautonta? Miten ennen oli? Milloin sähkövalosarjat tulivat käyttöön ja ovatko ne aina jakaneet mielipiteitä? Tarkastellaanpa näitä kysymyksiä suomalaisten sanoma- ja aikakauslehtien kautta.

Yhdysvaltain kansalliskirjasto tietää kertoa, että hehkulampun keksijä Thomas Edison päätti tehdä sähkölampuista ketjun vuonna 1880 ja ripusti sen laboratorionsa ulkopuolelle. Hänen ystävänsä ja työtoverinsa Edward H. Johnsonin kerrotaan olleen ensimmäinen, joka keksi ripustaa lamppusarjan joulukuuseen vuonna 1882. Tässä tiedossa on kuitenkin pieni ristiriita, koska kuusenvalot mainittiin suomalaislehdistössä ensimmäisen kerran jo tammikuussa 1882. Pari riviä pitkä uutinen kertoi, että Pariisin sähkönäyttelyssä oli ollut esillä sähkölampuin koristeltu joulukuusi. Koska suomalaislehdet eivät taustoittaneet asiaa paremmin, oli etsittävä lisätietoa muiden maiden lehdistä ja ruotsalaislehti Dagens Nyheteristä löytyikin joulukuulta 1881 aiheesta pari lehtijuttua. Niiden mukaan loppuvuonna 1881 Pariisissa pidetyssä kansainvälisessä sähkönäyttelyssä esiteltiin Ruotsin osastolla ”maailman ensimmäinen sähköinen joulukuusi”; sen oksille oli ripustettu hehkumaan kolmekymmentä Edisonin lamppua ja virtaa niihin tuotti ruotsalainen sähkögeneraattori. Lehtijutun mukaan lamput tekivät erinomaisen vaikutuksen kuusen tummanvihreisiin oksiin, ja koska yleisö oli niin valtaisa ja haltioissaan ilmestyksestä, näyttelyn järjestäjät joutuivat hankkimaan paikalle poliiseja ja vartijoita. Oli sähkölampuilla varustetun joulukuusen idean takana kuka tahansa, se keksittiin viimeistään 1881 ja keksinnössä hyödynnettiin Edisonin hehkulamppuja.

Suomessa tällainen ilmestys nähtiin sanomalehtiaineiston mukaan jo ainakin 1894, kun Vaasassa oli vapaapalokunnan joulujuhlassa esillä ”uljas joulukuusi sähkövalossa”. Joululta 1899 oli mainintoja sekä ulko- että sisäjoulukuusista. Viipurissa monituhatpäinen joukko ihaili kuusta, jossa paloivat sekä sähkövalot että kynttilät. Kotkan kirkon kuuseen oli hankittu paitsi sähkövalot myös sähköllä toimivat koristeet. (Mitä nämä jälkimmäiset olivat, sitä ei selostettu.) Kesken jouluaaton jumalanpalveluksen tapahtui kuitenkin ”odottamaton pimeys”, kun sähkövika sammutti valot. Onneksi vika saatiin korjattua pikaisesti ja juhlaa päästiin jatkamaan hienossa valaistuksessa. Muutama vuosi myöhemmin samanlainen sähkökatkos nähtiin myös jyväskyläläisessä joulukirkossa, jossa kuusen lamput ”sähähtivät punaisiksi, leimahtivat ja sammuivat”. Pilkkopimeässä kirkossa vallitsi hetken aikaa syvä hiljaisuus, mutta sitten lähdettiin etsimään kynttilöitä varastoista ja läheisestä tukkukaupasta. Loppuosa jumalanpalveluksesta suoritettiin hämärässä, mutta tunnelmallisessa valossa.

Vaikka sähkövaloista pidettiin niiden kirkkauden ja paloturvallisuuden vuoksi, monien mielestä ne eivät herättäneet tunteita tai luoneet lapsuudesta tuttua joulun tunnelmaa, ne olivat kylmiä ja elottomia.

Kaupungissa on saanut ärsytykseen saakka jo kaiken syksyä katsella voimakkaita sähkövaloja, neonputkia, jouluksi tehtyjä köynnösvaloja, ”sähkövalokuusia” ja muuta ylenpalttista kirkkautta. Miten hyvältä tuntuikaan vain kynttilöiden loiste. (Terveisiä maalta. Aamulehti 10.1.1937, 18.)

1900-luvun alkuvuosilta oli muutamia uutisia suurimpien kaupunkien sähkölampuilla varustetuista ulkojoulukuusista ja mainoksia joulukuusien sähkövaloista asennuksineen, mutta aineiston perusteella kuusenvalot lähtivät yleistymään vasta 1930-luvulta lähtien.

Ainakin 1930-luvun alussa oli tapana, että valot sytytettiin kuuseen vasta jouluaattona. Kotiseuturakkaus pilkahti monissa kirjoituksissa, esimerkiksi Turun Sanomien pakinassa vuonna 1933, jossa Tuomiokirkon kuusta kehuttiin aidoksi ja ainutlaatuiseksi. Helsingin joulukuusi oli kuulemma pienempi ja se hukkui mainosvalojen sekaan liian harvoine lamppuineen.

Joulukatuperinteen katsotaan aloittaneen Helsingin Kluuvikatu vuonna 1930 ja suurimmat kaupungit seurasivat pian perässä. Sota-aika ulkovalaistuskieltoineen toi poikkeuksen perinteeseen: minkäänlaista valaistusta kuten kynttilöitä haudoilla tai sähkölamppuja joulukuusissa ja kylänraitilla ei saanut käyttää pimeän aikaan. 1940-luvun lopulla joulukatuja alkoi löytyä myös pienemmiltä paikkakunnilta. Tammisaaressa iloittiin kahdesta sähkökynttilöillä varustetusta joulukuusesta sekä joulukadun värikkäästä valokatoksesta, jonka kadun ylle ripustetut havuköynnökset ja ”iloisina loistavat runsaat värilamput” saivat aikaan. Hausjärven Oitin kylän joulukatu on myös koristeltu havuköynnöksin ja värilampuin. ”[J]oulukuusikin on nähtävissä, tosin ”sateen sattuessa” se on täytynyt sijoittaa katon alle”, sanomalehtitekstissä kerrottiin. 1950-luvulle tultaessa suurissa kaupungeissa saattoi olla jo useita eri joulukatuja. Esimerkiksi Helsingissä koristeltiin vuonna 1950 Aleksanterinkatu, Iso Roobertinkatu, Fredrikinkatu, Fabianinkatu ja Keskuskatu. Näistä Aleksanterinkatu oli se kuuluisin ja tärkein joulukatu.

Eräs lehtikirjoittaja kuvaili vuonna 1970 Tampereen joulukatua ”kristallikruunuksi” verrattuna Helsingin Aleksanterinkatuun, joka oli kuin ”savusaunan lyhty”. Näky oli huikaisevan kaunis, mutta tyylikäs, johtuen valojen yksivärisyydestä.

Ei ole tyydytty yhteen kadunpätkään niin kuin muualla, vaan jouluvalaistus on leväytetty monille kaduille ja laidasta laitaan, pitkin ja poikin. Ja millainen valaistus, ah ja oi. Sitä tuntee olevansa kuin pikku Liisa ihmemaassa: Ollaanko tässä Suomessa ollenkaan? Katujen ylle on loihdittu valopisteiden muodostamia valtavia asetelmia, kukkakoreja, runsaudensarvia, eläintarhoja, satuolentoja ei kaikkia ennätä erottuakaan, mutta vaikutelma on loistelias, hämmästyttävä, kaunis. Valot ovat yksiväriset, valkoiset, joitakin harvoja punareunaisia tulppaaneja lukuunottamatta. Niinpä vaikutelma on erittäin hienostunut: romanttinen kukkakori täällä on tummaa yötaivasta vasten kuin siro Brysselin pitsi ripustettuna kadun yli kattojen tasalle: tuolla laukkaavat suuret tuliset ratsut korkealla kadunpinnasta suorassa rivistössä.

(Tästä puhutaan. Uusi Suomi 14.12.1970, 4.)

Nykyaikainen jouluvalaistus ei aiheuttanut ainoastaan ihastuneita huokauksia, vaan siihen kohdistui myös kritiikkiä erityisesti 1970-luvun energiakriisin aikana. Vuonna 1973 nimimerkki ”Parempi varoa kuin katua” varoitti jouluvalaistuksesta Ilta-Sanomien yleisönosastolla:

”Mutta se onkin toinen asia se jouluvalaistus.  Onhan sitä nähty ennenkin ostaa joululahjat pimeemmässäkin. Nykyajan kaupat ja suurmyymälät ovat niin valaistu, että kyllä pitäis nähdä ostoksensa tehdä. Tämmöisenä energian pula-aikana ei tule kysymykseenkään sellaiset valot. Tärkeempi on vanhuksille ja lapsille edes jonkinlainen lämpö kotiin. Onkos suomalainen niin lyhytnäköinen ettei voi tehdä mitään ajoissa ennenkuin sitten vasta kun on liian myöhäistä.”

(Lukijan ääni. Valo ei lämmitä. Ilta-Sanomat 1.12.1973, 3.)

Monet puolustivat joulukatujen, kauppakeskusten ja ulkojoulukuusien värikkäitä valoja tunnelman luojana ja vakiintuneena perinteenä, eivätkä olleet valmiita luopumaan niistä. Ratkaisuna energiapulaan ehdotettiin sen sijaan valojen käyttöajan kaventamista. 

Annetaan valojen vain palaa. Valoa kansalle, kyllä se siihen uhrattujen rahojen arvoista on – olipa aikoja, jolloin ei missään ollut sähkövaloja ja silloin oli pimeätä.

* * *

Siitä on paljon keskusteltu ja minä olen sillä kannalla, että tuhlausta se on. Eivät nämä valot niin ihmeelliset Tampereelle ole, voitaisiin keksiä jotain muuta jo vaihteeksi tilalle.

(Kahden tamperelaisen vastaukset katugallup-kysymykseen ”ovatko jouluvalot tuhlausta?” Ilta-Sanomat 22.11.1975, 3.)

Läpi vuosikymmenten esitettiin edelleen kritiikkiä myös siitä, ettei kirkas ja räikeä sähkövalo ollut tunnelmallista eikä aitoa verrattuna elävän kynttilän liekkiin, joka toi mieleen entisajan joulut. Toisaalta jouluvaloista oli suurta kaupallista hyötyä, joka laskettiin kauppakeskusten ja keskustakatujen jouluvalaistuksen ansioksi.

1970-luvulla ulkovalosarjat olivat vielä suhteellisen harvinaisia ja kotitalouksissa käytettiin lähinnä vain sisätiloihin suunniteltuja sähkökynttiläsarjoja ja -kynttelikköjä. Tästä kertoo esimerkiksi se, ettei kotitalouksien ulkovalosarjoista ollut juurikaan mainintoja lehdistöaineistoissa, eikä niitä myöskään mainittu suomalaisia joulutapoja hyvin perusteellisesti kartoittavassa, vuonna 1977 valmistuneessa Kaisu Jaakkolan kansatieteen alan väitöskirjassa. Jouluvalosarjojen mainokset yleistyivät vasta 1980-luvulla ja esimerkiksi vuonna 1982 myytiin sisätiloihin tarkoitettua 39 markan valosarjaa, jossa oli 20 värillistä ”pienoiskynttilää”, jotka voitiin asettaa vilkkuviksi. Nykyrahan arvoksi muunnettuna se olisi maksanut noin 17 euroa. Neljänkymmenen lampun ja 17,5 metrin pituinen ulkovalosarja oli sen sijaan jo arvokkaampi, 169 markkaa eli nykyrahassa noin 72 euroa. Lehdissä opastettiin kuluttajia valosarjojen eroista ja turvallisesta käytöstä: ulkona piti käyttää vain ulkotiloihin suunniteltuja valoja, muuntajan piti olla kuivassa paikassa eikä saanut ottaa virtaa sisätiloista jatkojohdon avulla. Koska yhden lampun palaminen aiheutti koko sarjan pimenemisen, ihmisiä kehotettiin tarkastamaan valot ennen käyttöä ja hankkimaan varalamppuja. Muistutettiin myös siitä, että lapsia ei saanut päästää näpräämään sähkölamppuja.

1980-luvun lopussa kirjoitettiin, että ulkovalosarjat alkoivat olla jo varsin yleisiä omakotitalojen pihoissa. Tähän on varmasti vaikuttanut valosarjojen halpeneminen, esimerkiksi vuonna 1991 ulkovalosarja maksoi keskimäärin enää 70 markkaa, joka vastaa nykyrahan arvossa 18 euroa. 1990-luvulla lehdissä alkoikin kuulua nykyisen kaltaista kritiikkiä valojen malleista, määrästä sekä niiden ripustusajankohdan aikaisuudesta ja pois ottamisen myöhäisyydestä.

Mielestäni räikeät värivalot eivät kuulu jouluun ulkovalaistuksessakaan. Viikkokausia räikkyen ne suorastaan ärsyttävät silmää. Jouluun kuuluu kynttilänliekkiä muistuttava lämmin valo, joka valaisee talviyön pimeyttä. Sirkusvalot sopivat muihin tilanteisiin, eivät jouluun.
(Lukijoilta-palstalla nimimerkiltä Mummo: Tyylikkyyttä jouluvaloihin. Länsi-Savo 23.12.1997, 2.)

* * *

Ne jouluvalot pois ikkunasta ja heti. Tuskin ketään kiinnostaa enää häikäistyä varsinkaan niiden inhottavien välkkyvärivalojen loisteessa. Tai jos kiinnostaa, niin siirrä ihmeessä valosi sisätiloihin valaisemaan kämppäsi pimeimpiä nurkkia ja välkyttele siellä sitten, ihan omassa rauhassa. Mutta älä kiltti häiritse viatonta ohikulkijaa. Jos ne torin jouluvalot kiusaavat sinua, niin älä sinä kiusaa lähimmäistäsi samalla värikartalla. Mittakaava voi olla vähän eri, mutta ärsyyntymiskynnys alenee jatkuvasti. Sitäpaitsi, joulu meni jo. Loppiainen kolkuttelee. Siispä määrätäänkin siirtymäaika ensin tiistaihin (siis loppiaiseen) asti niiden valojen pois ottamista varten. Että jokainen niin kun ehtii valmistautua siihen henkisesti. Ei satu niin paljoa.
(Nuoret. Länsi-Savo 2.1.1998, 6.)

Toisen tyyppisiäkin mielipiteitä esitettiin.

Suorastaan ylistystä lähetän niille, jotka jo näin aikaisin ripustavat valosarjat pihapuihin ja pensaisiin tai polttavat sähkökynttelikköjä ikkunalaudoillaan. Eikä sekään haittaa, että jouluvalot sytytetään katujen yläpuolelle ja liikkeiden liepeille viikkoja ennen joulua. Enemmän ne vilkuttavat hyvää mieltä kuin pilaavat joulutunnelmaa.

(Maija Yrjölä: Onneksi on sentään valoja. Länsi-Savo 25.11.1990, 10.)

* * *

Jos, hyvät ihmiset, ehditte korjata jouluvalonne jo pois, pankaa ne takaisin loistamaan. Ne niin lohduttavat ja ilahduttavat (sähkölaitosten ja lamppujen maahantuojien lisäksi) pientä ohikulkijaa. Antakaa palaa.

(Valoa kansalle. Suomen Kuvalehti 11.1.1991, 66.)

Yhden henkilön pääkaupunkiseudulla marraskuussa 2022 suorittaman pienimuotoisen havainnoinnin mukaan pihojen, parvekkeiden ja ikkunoiden räikeimmät valokarnevaalit tuntuvat olevan passé, mutta lamput eivät kuitenkaan osoita hiipumisen merkkejä. Saamme siis jatkossakin ihastella ja vihastella kaikkea niihin liittyvää!

Lähteet

Verkkosivut:

Rahanarvonmuunnin, Tilastokeskus. https://www.stat.fi/tup/laskurit/rahanarvonmuunnin.html [Haettu 23.11.2022.]

Who invented electric Christmas lights? Library of Congress. https://www.loc.gov/everyday-mysteries/technology/item/who-invented-electric-christmas-lights/ [Haettu 24.11.2022.]

Painettu kirjallisuus:

Jaakkola, Kaisu: Muuttuva joulu: Kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1977.

Vuolio, Kaisu: Suomalainen joulu. WSOY, 1981.

Sanoma- ja aikakauslehdet:

Aamulehti 23.12.1930, 8.1.1943

Apu 20.12.1991, 23.11.1990

Dagens Nyheter 19.12.1881, 30.12.1881

Etelä-Suomen Sanomat 18.12.1949, 28.11.1973, 10.12.1983, 10.1.1991, 11.12.1991, 27.12.1994, 22.12.1996, 01.12.1998

Hangötidningen 24.12.1993

Helsingin Sanomat 27.12.1935

Ilta-Sanomat 27.11.1950, 1.12.1973, 22.11.1975

Kajaanin Kaiku 19.12.1916

Keski-Suomi 14.1.1882

Kotimaa 27.12.1906

Kotkan Sanomat 23.12.1899, 28.12.1899

Laatokka 21.12.1949

Länsi-Savo 20.12.1985, 29.11.1988, 21.11.1989, 23.12.1997, 2.1.1998

Maaseudun Tulevaisuus 15.12.1970, 21.12.1995

Pargas Kungörelser 22.12.1982

Pohjalainen 31.12.1894

Pohjolan Sanomat 21.12.1939

Suomalainen 28.12.1908

Suomen Kuvalehti 11.01.1991

Turun Sanomat 22.12.1932, 29.12.1933

Työmies 9.1.1900

Uudenmaan Sanomat 23.12.1930

Uusi Aura 23.12.1933

Uusi Suometar 20.12.1902

Uusi Suomi 14.12.1970

Samaan aikaan kun Turun kulttuurihistoria viettää 50-vuotisjuhlia, on Lapin kulttuurihistorialla takanaan 25-vuotinen taival. Kulttuurihistorian opintojen suorittaminen alkoi Lapin yliopistossa vuonna 1996 avoimen yliopiston kautta, mutta jo seuraavana vuonna opetus jatkui itsenäisenä oppiaineena. Vuosien varrella oppiaineen fokuksessa on ollut pohjoinen kulttuurihistoria monissa muodoissaan, ja tutkimuksen keskiössä ovat olleet mm. henkinen ja materiaalinen jälleenrakennus, taiteen tutkimuksen suhde kulttuurihistoriaan sekä pohjoisen yksilöt ja yhteisöt. Lapin ja Turun kulttuurihistorian oppiaineet ovat tehneet tiivistä yhteistyötä vuosien varrella ja keskustelu kulttuurihistorian luonteesta ja merkityksestä on monipuolistunut kahden oppiaineen tutkimuksellisten alueiden myötä.

Pohjoista kulttuurihistoriaa juhlistettiin Rovaniemellä toukokuisena keskiviikkona. Otsikolla Pohjoisen kulttuurihistorian aarteet ja unelmat kulkenut päivä käsitti iltapäiväseminaarin Lapin yliopistolla sekä iltaosuuden Kulttuuritalo Korundissa.

Iltapäivä käynnistyi professori, dosentti Maarit Leskelä-Kärjen luennolla ”Kuka omistaa elämän? Elämänkerronta, etiikka ja kulttuurihistoriallinen tutkimus”. Leskelä-Kärki nimitettiin tammikuussa Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dosentiksi alalta kulttuurihistoria, erityisesti elämänkerronnan tutkimus (lue lisää Maaritin dosenttiesittelystä aiemmin tänä vuonna). Luennollaan Leskelä-Kärki avasi alkuun omaa suhdettaan Lapin kulttuurihistoriaan ja sen merkitystä hänen omalla tutkijanurallaan. Hän avasi tarkkaavaiselle yleisölle elämänkerronnan tutkimuksen monipuolista historiaa ja aineistoja. Esimerkkeinä elämänkerronnan tutkimuksen haasteista ja etiikasta Leskelä-Kärki käytti rakastettua ja hyvin tunnettua kirjailija ja taiteilija Tove Janssonia sekä unohduksiin jäänyttä kirjailija, runoilija ja toimittaja Aarni Koutaa. Heidän kauttaan Leskelä-Kärki avasi kysymyksiä elämäkerrallisesta omistamisesta, totuudellisuudesta, vallasta ja reflektiosta. Luento herätti kuulijoissa monenlaisia ajatuksia ja aiheesta syntyi vilkasta keskustelua.

Iltapäiväseminaarin toisessa osiossa kuultiin lyhyitä puheenvuoroja pohjoisesta kulttuurihistoriasta. Kutsutut puhujat esittivät omia näkemyksiään, pohdintojaan ja visioita siitä, mitä pohjoinen kulttuurihistoria on ja mitä se voisi olla tulevaisuudessa. Professori emerita Marja Tuominen muisteli pohjoisen kulttuurihistorian alkuvaiheita ja etenkin prosessia, jonka tuloksena oli kaksiosainen julkaisu Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit. Tuominen viittasi myös professori emeritus Kari Immosen ajatukseen, kuinka kulttuurihistoriassa pieni ja arkinen kohtaa suuren ja merkittävän. Pohjoisen kulttuurihistorian näkökulmasta Tuominen muunti ajatusta muotoon ”pieni ja arktinen kohtaa suuren ja merkittävän”.

Kulttuurihistorioitsija, tietokirjailija ja sanataiteilija Pälvi Rantala luki yleisölle kolme tekstiään, joissa hän kuvasi omaa suhdettaan pohjoiseen. Allekirjoittanut, jolla on vielä tutustumassa pohjoisen kulttuurihistorian monipuolisuuteen, pohti keskeisten tutkimusaiheiden – kuten henkinen jälleenrakennus ja periferia-keskustelu – siirtämistä lähemmäs näitä päiviä; miten esimerkiksi pohjoinen kulttuurihistoria voisi tarttua 90-luvun laman jälkeiseen henkiseen jälleenrakennukseen. Väitöskirjatutkija Marko Niemelä tutkii väitöskirjassaan Rovaniemen markkinoiden äänimaisemaa ja kertoi kaiken tekemisensä takana olevan musiikin. Hän esittikin pohjoiselle kulttuurihistorialle visioksi lappilaisen musiikin historian tutkimista.

Pohjoisen kulttuurihistorian dosentti, saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola muisteli omaa dosenttiaikaansa Lapin kulttuurihistoriassa, ja sitä monipuolista ja käytännönläheistä yhteistyötä, jota on pohjoisen kulttuurihistorian kanssa saanut vuosien varrella tehdä. Lehtola viittasi myös Tuomisen esiin nostamiin Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit -projektin julkaisuihin ja lainasi sieltä ajatusta, kuinka ”arktinen tutkimus voi olla ja sen pitää olla myös arkista tutkimusta”. Puheenvuorojen päätteeksi väitöskirjatutkija Virpi Vainio tiivisti pohjoisen kulttuurihistorian ajatuksia oman tutkimusaiheensa, unohdettujen lappilaisten naiskirjailijoiden kautta. Vainio nosti esiin, kuinka pohjoinen kulttuurihistoria on näkyväksi tekemisen historiaa, purkaa ajatusta marginaalista, näyttää pohjoisia ”ikkunoita menneisyyteen”, uskaltaa sanoa ääneen, ja terästää sekä valtakunnallista että paikallista muistia.

Innostavan iltapäivän jälkeen siirryttiin illaksi vielä rennon juhlistamisen merkeissä Kulttuuritalo Korundiin. Hyvän ruuan ja keskustelun lomassa kuultiin onnitteluja oppiaineelle, seuran tervehdys sekä musiikkiesitys. Juhlaväen kesken kävi vilkas keskustelu niin iltapäivällä kuullusta kuin muista pohjoisen kulttuurihistorian monipuolisista teemoista.

Lapin kulttuurihistoria jatkaa juhlavuottaan myös syksyllä, jolloin vuorossa on niin luentosarjaa kuin taidenäyttelyä.

–Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri ja toimii kesällä ja alkusyksystä Lapin kulttuurihistorian määräaikaisena yliopisto-opettajana.

Saamelaisten kansallispäivä päätettiin vuoden 1992 saamelaiskonferenssissa. Juhlapäivän taustalta löytyy Trondheimissa 6.2. vuonna 1917 järjestetty saamelaisten ensimmäinen yhteispohjoismainen kokous, jonka kutsui koolle ruotsinsaamelainen Elsa Laula Renberg (1877-1931). Saamelaisille päivä on liputuspäivä, mutta esimerkiksi Suomessa liputusta vain suositellaan, eikä kaunista lippua siten ihailla vielä kovinkaan laajalti Saamenmaan ulkopuolella. Oma kotikaupunkini Turku aloitti liputuksen vuonna 2020. Voin kertoa liikuttuneeni suuresti, kun vuosien kampanjoinnin jälkeen viimeinkin lippumme Turun silloilla näin. Erityisesti Saamen väreissä valaistu Kirjastosilta sykähdytti.

Olen asunut poissa Saamenmaalta kohta 16 vuotta. Tänne muuttaessani en ajatellut ryhtyväni tutkimaan saamelaishistoriaa, enkä kyllä muutakaan saamelaisuuteen liittyvää. Vuosien kuluessa tilanne muuttui. Etelä-Suomessa asuessa jouduin selkeämmin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että suurin osa suomalaisista ei tiedä saamelaisista mitään. Toisteltuani useamman vuoden perustietoa kaikille kysyjille päätin selvittää, mistä tilanne johtuu. Halusin samalla osaltani myös korjata tietovajetta.

Tärkein selitys tiedon puutteeseen on saamelaisten puuttuminen opetussuunnitelmista. Tietoa ei välttämättä ole lainkaan tarjolla muutamaa vanhanaikaista ja stereotyyppistä mainintaa lukuun ottamatta. Tästä seurauksena on se, etteivät esimerkiksi saamelaisasioista päättävät suomalaiset tai saamelaisasioista kertovat median edustajatkaan osaa edes hahmottaa sitä, mitä kaikkea he eivät tiedä.

Jätin itse koulumateriaalien tutkimuksen muille ja lähdin pohtimaan asiaa median kautta. Mitä saamelaisista kerrotaan mediassa vai kerrotaanko mitään? Millaisia uutiset ovat, ja kokevatko saamelaiset itse tulevansa kuulluiksi ja ymmärretyiksi? Pro graduni tarkentui yllättävänkin kapeaan aikakaistaleeseen: vuoteen 1971, jota voidaan pitää eräänlaisena vedenjakajavuotena. Suomalaisissa asuntolakouluissa suomalaistuneet ja suomalaistetut saamelaiset liikehtivät tuolloin uudenlaisella tarmolla. Saamelaiskonferenssissa sovittiin kulttuuripoliittisesta ohjelmasta, erilaisia järjestäytymiskeinoja ideoitiin ja kokeiltiin ja lisäksi kulttuuria esiteltiin eri tapahtumissa: niin sanottu saamelaisrenessanssi, oman kulttuurin uudenlainen nousu, arvostus ja luomisvoima oli huipussaan. Kauaskantoisin tapahtuma ei vielä tapahtumisvuonnaan herättänyt erityisesti innostusta: valtioneuvoston aloitteesta nimittäin perustettiin (jälleen yksi) saamelaiskomitea. Aiemmista saamelaisasioiden komiteoista sitä erotti ensinnäkin se, että siinä oli toimijoissa vahva saamelaisedustus. Toiseksi eroksi muodostui vaikutus: komitean mietintöjen perusteella muodostettiin jo seuraavana vuonna ensimmäiset saamelaisvaltuuston koevaalit, joita seurasivat vuoden kuluttua varsinaiset vaalit. Tästä saamelaisparlamentista muotoutui vuosien kuluessa se edustuselin, joka nykyisin tunnetaan Saamelaiskäräjinä.

Tutkimuksessani minulle selvisi, että saamelaiset kohtasivat 1970-luvun alussa monia samanlaisia haasteita kuin nykypäivänäkin: jopa siinä määrin, että turhauttaa, ettei niitä ole saatu vieläkään ratkaistua. Esimerkiksi saamelaisasioiden puuttumista opetuksesta pohdittiin jo tuolloin. Vuonna 1971 tehtiinkin erikseen kouluille pieni opas saamelaistiedosta opetukseen. Lehdissä näkyi sama ilmiö kuin nykyisinkin: saamelaisia koskeva uutisointi keskittyi usein eksotisointiin tai ainaisiin ongelmiin, ja jokaisessa asiassa kysyttiin saamelaisen lisäksi kantaa vähintään yhdeltä suomalaiselta viranomaiselta, ellei useammaltakin, vaikka viranomaisetkin olisivat todenneet, ettei heillä asiasta ollut sen parempaa tietoa. Saamelaiset nähtiin omissa asioissaan jääveinä, kun taas suomalaisia ei. Saamelaisilta edellytettiin yksimielisyyttä asioistaan: eihän voitu korjata heikkoa oikeustilannetta, jos saamelaiset eivät ensin ilmoittaneet selkeästi ja yksimielisesti, mitä tahtoisivat. Samaan aikaan ei tietenkään nähty ongelmana sitä, että esimerkiksi suomalaisten asioista päättävä eduskunta kinasteli kovastikin asioista, eikä useinkaan tehnyt päätöksiä yksimielisesti. Saamelaisasiat taas jäivät loppumattomaan selvitysrumbaan odottamaan aina uusia selvityksiä.

Selvitysrumba jatkuu edelleen esimerkiksi kipeästi uudistusta kaipaavan saamelaiskäräjälain kanssa, eikä esimerkiksi YK:n vuoden 1989 alkuperäiskansoja koskevaa ILO169-sopimusta ole edelleenkään Suomessa ratifioitu – Norja sai sen hoidettua jo vuonna 1990, ja siellä saamelaisten oikeustilanne on nykyisin suorastaan kadehdittava, vaikka norjalaistaminen oli 1900-luvun loppupuolelle asti todella voimakasta. Nykytilanne paikallisväestöjen parissa on rauhallinen, samalla kun Suomessa välit ovat paikoin todella kireät. Erikoisimpana ilmenemismuotona tästä on saamelaismääritelmä: saamelaisten erioikeuksia pelkäävät ryhmittyvät ovat hakeutuneet joukolla mukaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Samalla vihapuhe saamelaisia kohtaan on voimistunut.

Nykyisin jatkan graduni aihepiirin tutkimusta laajennettuna väitöskirjassani. Olen edelleen kiinnostunut tavoista, joilla saamelaiset esitettiin mediassa sekä suomalaisten että heidän itsensä toimesta. Yhdestä – kuinkakin vilkkaasta! – vuodesta ei väitöskirjaa saa, joten aikarajaukseni on laajentunut aikavälille 1968–1982.

Lopuksi tahtoisin jakaa teille kolme mukavaa vinkkiä kansallispäivän viettoon!

1) Saamelaisilla on oma kansallislaulu, Sámi soga lávlla, Saamen suvun laulu, mutta monien mielestä tärkeämpi on vielä toistaiseksi epävirallisena kansallisjoikuna tunnettu Nils-Aslak Valkeapään Sámi eatnan duoddariid: https://www.youtube.com/watch?v=lz0WV2z5N6w
2) Haluaisitko oppia pari sanaa saamea? Sanosesaameksi.yle.fi on superkätevä fraasipankki, josta voit opetella vaikkapa kyselemään jatkojen perään, ihastelemaan jonkun saamenpukua tai pyytämään, että saisit nukkua vielä viisi minuuttia. Kaikki nämä kaikilla kolmella Suomessa puhuttavalla saamen kielellä.
3) Sitä saamelaistietoa vielä: erinomainen sivusto tutkia itse ja vinkata eteenpäinkin (esimerkiksi sinne kouluihin) on www.oktavuohta.com.

Teksti: Niina Siivikko