Esoteerinen kokemus Päivälehden museossa

Museokäynnit ovat yksi parhaista vapaa-ajanviettotavoista mitä tiedän, mutta valitettavasti ne ovat jääneet viime aikoina kohdaltani melko vähiin ymmärrettävistä syistä. Ovathan museot pääkaupunkiseudulla ja muuallakin Suomessa olleet aika pitkälti kiinni koronan leviämisvaiheen vuoksi. Onneksi pandemia on kevään myötä helpottanut ja nyt tulikin iloinen uutinen, että kaikki pääkaupunkiseudun museot pääsevät viimein avaamaan ovensa kesäkuun alussa. Päivälehden museo on ollut auki kevään aikanakin, tosin kävijämäärä on ollut rajoitettu. Kävimme siellä parin kulttuurihistorian kollegan kanssa eräänä aurinkoisena toukokuun päivänä ja teimme ekskursion helmikuussa avattuun ”Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa” -näyttelyyn.

Näyttelyllä on vankat juuret Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa, koska se perustuu esoteerisuuden kulttuurihistoriaa 1880–1940-luvuilla selvittävään Koneen Säätiön rahoittamaan Uuden Etsijät -tutkimushankkeeseen (2018–21). Hankkeen johtajana toimii FT, dosentti ja kulttuurihistorian yliopistonlehtori Maarit Leskelä-Kärki ja sen tutkijoita ovat muun muassa FT, kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen sekä kulttuurihistorian väitöstutkijoista FM Pekka Pitkälä ja FM Jukka Vornanen. Hanke on monitieteinen ja siinä on mukana Turun yliopiston lisäksi Helsingin ja Tampereen yliopistojen tutkijoita.

Näyttelyn ovat suunnitelleet Leskelä-Kärjen johdolla FM, väitöstutkija Antti Harmainen (historia, Tampereen yliopisto), FT, dos., yliopistonlehtori Tiina Mahlamäki (uskontotiede, Turun yliopisto), FM, väitöstutkija Pekka Pitkälä, (kulttuurihistoria, Turun yliopisto) sekä FT, sanataiteilija, tutkija Jasmine Westerlund (kotimainen kirjallisuus, Turun yliopisto).

Esoteerisuudesta kiinnostuneiden 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kulttuuri-ihmisten verkosto oli monimuotoinen, mutta tässä näyttelyssä keskitytään nimen mukaisesti kuvaamaan suomalaisten kirjailijoiden ja kirjallisuuden suhdetta esoteriaan. Esoterialla tarkoitetaan salattua henkistä tietoa, jonka juuret ulottuvat antiikin filosofioista muun muassa juutalaisten kabbalaan, kristilliseen teologiaan ja keskiajan alkemiaan ja okkultismiin. Suuri osa näyttelystä kerrotaan pohjautuvan Uuden Etsijät -hankkeelle lahjoitettuun runoilija ja kääntäjä Aarni Koudan (1884–1924) arkistoaineistoon, joka sisältää muun muassa kirjeitä, käsikirjoituksia ja valokuvia. Näyttelyssä pääsevät ”ääneen” myös monet muut henkilöt, kuten J. H. Erkko, Sigurd Wettenhovi-Aspa, Helmi Krohn, Kersti Bergroth, Eino Leino ja L. Onerva.

Näyttely on sijoitettu museon lukusaliin, jonka hämärä valaistus ja intiimiys tekee tilasta juuri sopivan tälle teemalle. Tunnelma on hiukan mystinen, eikä vähiten sen vuoksi, että astuessani sisään näyttelytilaan ja lukiessani sisäänkäynnin yhteydessä olevia esittelytekstejä, kuulin jostain taustalta maaniselta kuulostavaa naisen höpötystä. Hetken kuluttua paikansimme dramaattiselta kuulostavan monologin videoscreeniin, jossa pyöri pätkä vanhaa suomalaista näytelmää. Näyttelytila ei ole mitenkään suuren suuri, mutta sitä kompensoi se, että tekstejä on todella paljon. Näyttelyyn tutustumisessa voi siis vierähtää pitkäkin tovi, jos teksteihin ja esineisiin syventyy huolellisesti. Esineistä moni on näyttelyn luonteesta johtuen jokin teksti: kirje, kirja, pamfletti tai sanomalehtileike. Muun tyyppisistä esineistä jäi erityisesti mieleeni Wettenhovi-Aspan hieroglyfikirjaisimet.

Näyttelyn aikajänne on sama kuin tutkimushankkeessa ja se etenee kronologisesti 1800-luvun lopusta 1940-luvulle. Esittelyyn pääsevät monet suomalaiset kulttuurihenkilöt kirjallisuuden alalla, joista kaikki eivät ole välttämättä tulleet aiemmin tunnetuksi henkimaailmaan asioihin uskovina. 1800-luvun lopulla esoteerisuutta ei kuitenkaan katsottu samanlaiseksi ”humpuukiksi” kuin on monesti tehty 1900- ja 2000-luvuilla, vaan sitä pidettiin luonnollisena jatkumona ihmisen ja tekniikan kehityskulussa. Marjo Kaartista mukaillakseni: Valokuvien ottaminen ja puhelimella soittaminen olivat suuria ihmeitä modernin ajan alussa, joita pidettiin jopa eräänlaisena taikuutena, ja tämä sai pohtimaan, olisiko kehittyvän tekniikan avulla mahdollista tavoittaa myös jotakin ihmissilmän näkymättömissä olevaa. Olisiko mahdollista tavoittaa ajasta ikuisuuteen poistuneita, saada yhteys henkimaailmaan? Tuo ulottuvuus oli todellista monelle sivistyneistöseurapiirien kulttuuri-ihmiselle. Katsottiin, että ihmisessä oli piileviä henkisiä ominaisuuksia, joita pystyttiin kehittämään haluttuun suuntaan ja siten saavuttamaan lisätietoa tuosta salatusta todellisuudesta.

Ihmisen henkiseen kehittämiseen liittyi erityisen vahvasti kirjallisuus, sen tuottaminen ja lukeminen. Esoteerisuus oli kirjailijoille luovuuden lähde ja siihen liittyvää kirjallisuutta syntyi muun muassa kauno- ja tietokirjallisuuden, sanomalehtitekstien ja runojen muodossa. ”Totuuden” etsiminen oli kirjailijoille lähinnä uuden ajattelutavan opettelemista. Käytännön tasolla esoteria tarkoitti verkostomaista, yhteisöllistä ja kansainvälistä toimintaa sekä aatteellisia suuntauksia kuten teosofiaa, spritualismia, ruusuristiläisyyttä, vapaamuurariutta ja antroposofiaa.

Olin valmistautunut näyttelyyn lukemalla Marjo Kaartisen 1890-luvun meedioilmiötä käsittelevän Spiritistisen istunnon, joka ilmestyi viime vuonna. Joitakin vuosia aiemmin olen lukenut Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin kiehtovan teoksen Valonkantajat, joka on populaari yleisteos suomalaiseen okkultismiin. Muistan myös lukeneeni Historiallisesta Aikakauskirjasta jokusen artikkelin aiheen ympäriltä. Muutoin tietoni esoteriasta olivat melko hajanaisia ja puutteellisia. Näyttely johdatteli hienosti teemaan, tarjosi paljon uutta tietoa ja sai janoamaan lisää. Aionkin perehtyä aiheeseen myöhemmin lisää hankkeeseen liittyvien julkaisujen muodossa.

Näyttely on avoinna 12.9.2021 saakka. (Samalla kannattaa tutustua myös suomalaista sanomalehtihistoriaa sekä sananvapautta kartoittaviin perusnäyttelyihin sekä Aku Ankka -lehden 70-vuotisnäyttelyyn, jossa viihtynevät myös pienemmät museovieraat.)

Lue lisää:

Päivälehden museo: https://www.paivalehdenmuseo.fi/

Uuden Etsijät -hanke: https://uudenetsijat.com/

Marjo Kaartinen: Spiritistinen istunto, SKS 2020: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/spiritistinen-istunto/2716296

Äitienpäivän viettoa sata vuotta sitten

Äitienpäivä oli vielä sata vuotta sitten uusi asia maassamme. Alkuperäinen idea juhlasta syntyi 1900-luvun alun Yhdysvalloissa ja sen esitteli meille kansakoulunopettaja ja Kotikasvatusyhdistyksen toiminnanjohtaja Vilho Reima. Ensimmäinen äitienpäiväjuhla Suomessa vietettiin vuonna 1918, tosin hyvin pienimuotoisesti vain yhdellä paikkakunnalla.

Pekko Rastas, Ilomantsi. Kivilahtelainen äiti lapsineen. Ilomantsin Museosäätiö, Ilomantsin valokuva-arkisto.

Kotikasvatusyhdistys toimi äitienpäiväjuhlinnan primus motorina. Se julkaisi lehdissä kehotuksia ja ohjeita juhlintaan sekä painoi ohjelmanumeroehdotuksia tapahtumajärjestäjille ostettavaksi. Se otti myös mielellään vastaan selostuksia pidetyistä juhlista, joita se julkaisi omassa Koti-lehdessään.

Viljamaa, Frans. Tunnistamatonta perhettä kolmessa ikäpolvessa (isoäiti, äiti ja lapsi) istumassa tunnistamattomassa sisätilassa sohvalla, ilm. Mäntsälän museotoimi, Frans Viljamaan kokoelma.

Äitienpäivää perusteltiin lehtikirjoituksissa erityisen tärkeäksi, koska äidin taakka oli isompi kuin kenenkään muun. Takana oli perheitä hajottanut sota ja puute, joka aiheutti painetta äideille, mutta lehtiteksteissä näkyivät myös aikakauden sukupuolinäkemykset. Uhrautuva äiti oli ”kaikkien palvelija” ja olemassa vain muita varten. Äidit kestivät ja myötäelivät kaikkien perheenjäsentensä ilot ja murheet, sysäsivät omat tunteensa sivuun, ja yrittivät pitää perheen tunneilmapiirin myönteisenä. Muiden väsyessä he jaksoivat puurtaa, ja kun muut kiukustuivat, he sovittivat asiat. He ansaitsivat tulla palvelluksi edes yhtenä päivänä vuodessa itsekin. Kotikasvatusyhdistyksen lehtiartikkelissa annettiin implisiittisesti ymmärtää, että uhrautuvaisuus oli äitien oma valinta ja kutsumuskysymys, mutta toisaalta, jos äiti ei uhrautunut, hän oli itsekäs. Työläisnaisilla ja leskillä kerrottiin olevan kaikkein raskaimpaa. Viimeksi mainitut joutuivat olemaan yhtä aikaa perheen ”ansaitsija, kodin hoitaja, palvelija ja kasvattaja”. Äitienpäivänä oli äidin vuoro olla sankari.

Viljamaa, F. Tunnistamatonta perhettä kolmessa sukupolvessa (isoäiti, äiti ja kaksi lasta) ryhmäkuvassa kuusen juurella, ilm. Mäntsälän museotoimi, Frans Viljamaan kokoelma.

Vuonna 1921 äitienpäiväjuhlinta oli laajentunut jo suureen osaan Suomea ja sitä kutsuttiin jälkikäteen ”ensimmäiseksi oikeaksi äitienpäiväksi”. Pysyväksi juhlapäiväksi oli päätetty toukokuun kolmas sunnuntai, joka vuonna 1921 osui helluntaiksi. Kyseessä ei ollut kuitenkaan ollut aivan niin kaupallinen ja perhepiiriin keskittyvä juhla kuin nykyään.

Kimy-Kustannus, kustantaja. Äitienpäivä Jalasjärven Kannonkylän Kannon koululla. Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Kimy-Kustannus Oy:n kokoelma.

Tapana ei ollut antaa lahjoja sen kummemmin ja äitienpäiväkortitkin lähtivät yleistymään vasta 1930-luvulta lähtien. Juhlinta tuli aloittaa aamulla kotona. Lapsia ja nuoria ohjeistettiin, että äitien kuului antaa nukkua pitkään ja heidän herättyään heille kuului laulaa, pitää puheita sekä antaa virvokkeita ja kukkia. Jos äiti oli menehtynyt, hänen hautansa tuli koristaa. Jos taas äiti oli muualla kuin kotona, hänelle tuli lähettää lämmin kirje. Ei myöskään saanut unohtaa seudun sairaita, vaivaisia, köyhiä ja vanhoja äitejä ja mummoja. Kun ketään ei unohdettu, se toi lehtikirjoituksen mukaan ilon niin nuorelle kuin vanhalle ja yhdisti ihmisiä ”riitaisena aikana”.

Kimy-Kustannus, reprokuvaaja. Äitienpäivän ryhmäkuva Hirvensalmen Suonsalmella koulun edessä. Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Kimy-Kustannus Oy:n kokoelma.

Kotikasvatusyhdistys kampanjoi sen puolesta, että papisto piti kirkoissa ja rukoushuoneissa puheita äitien työstä ja kodin tehtävistä, ja että kaikenlaisten koulujen opettajat puhuivat oppilailleen äitienpäivän merkityksestä. Monilla seuduilla opettajat joutuivat tai pääsivät myös järjestämään äitienpäivätapahtumia.

Kotikasvatusyhdistyksen viestinnän pääkohde oli kuitenkin koulut, yhdistykset ja seurat, joiden se toivoi järjestävän äitienpäivätapahtumia. Juhlapaikat haluttiin koristeltavan seppeleillä, köynnöksillä, kukilla ja lipuilla. Äidit kutsuttiin paikalle joko kirjallisesti tai suullisesti. Kun äidit tulivat paikalle, heidän tuli saada lämmin tervetulotoivotus ja valkovuokkoja. Jos vuokkoja ei ollut, niin valkoiset paperikukatkin kävivät. Kukka kiinnitettiin rintaan. Tunnelman tuli olla lämmin, mutta arvokas. Näytelmät tai tanssi ei tullut kysymykseen.

Lehdissä julkaistujen raporttien mukaan koulut, seurat ja yhdistykset seurasivat ohjeita kiitettävästi. Kotikasvatusyhdistys vastaanotti lukuisia kirjeitä ympäri maata, joissa kerrottiin onnistuneista äitienpäiväjuhlista.

Viljamaa, Frans. Äitienpäivänviettäjiä ryhmäkuvassa Saaren seurantalon edessä, ilm. Mäntsälän museotoimi, Frans Viljamaan kokoelma.

Urjalassa useiden kilometrienkin takaa saapuneita äitejä odotti vehreäksi koristeltu juhlasali. Aluksi veisattiin yhdessä ”Kiitos sulle Jumalani” harmoonin säestyksellä. Sitten opettaja Siiri Hyvärinen piti puheen äideille, jota kuunneltiin hartain mielin. Koululaisten kuoro esiintyi ja neiti Maija Lindström lausui ”Äidille” -nimisen runon. Ohjelmaan kuului lisäksi lasten kukkaisleikkejä, runoja, kertomuksia ja lisää virsiä ja hengellisiä lauluja. Savolaisen nuorisoseuran järjestämässä äitienpäivätapahtumassa ohjelma oli ”kerrassaan vakavaa ja arvokasta, niin että monen äidin silmät sai kyyneleitä vuotamaan.” Mikkelin Vanhamäen kansakoulun äitienpäivätapahtuman kohokohdat olivat koulun johtajan pitämä esitelmä kasvatuksesta sekä pullakahvit. Merijärven nuorisoseuran äitienpäivätapahtuman ohjelmanumeroina mainittiin virsien veisuuta, erinäisiä puheita, lauluesityksiä, kertomusten lukua, runojen lausuntaa sekä lasten esityksiä. Väliajalla äideille tarjottiin ”vehnäskahvia”. Vammalan rukoushuoneella pidetyn äitienpäivän iltaman ohjelma oli samantyyppinen, joskin uskontopainotteisempi: virsiä, puheita, rukouksia, laulua, esitelmä ja runoja. Käkisalmella äitienpäivätapahtuman ohjelmaan sisältyi runo-, satu-, kaunoluku- ja laulukilpailuja. Itä-Savon nuorisoseuran äitienpäiväjuhlan ohjelma oli ”vakavahenkistä, jossa nuoren polven kiitollisuus ja äitien työn arvo sai ansaitun huomion ja kunnioituksen”.

Kotikasvatusseuran lehdessä raportoitiin, että myös monissa muissa juhlatiloissa, kouluissa ja seurojen taloissa oli kukitettu äidit ja kuljetettu juhlaan kunniakujan läpi seuraamaan tunteikasta ohjelmaa, jossa he olivat mahdollisesti ensi kertaa saaneet kuulla tunnustusta raskaasta työstään perheen hyväksi. Kahvitarjoilu oli suuressa osassa ja toi yhteenkuuluvuuden tunnetta. Monet äidit olivat liikuttuneita ja juhla antoi heille uutta voimaa vaativaan elämäntehtävään.

Vehkalahden Salmenkylän naisia lapsineen. Kymenlaakson museo, Yleiskokoelma KyM.

Äitienpäivää on juhlittu vuodesta 1927 eteenpäin toukokuun toisena sunnuntaina ja vuodesta 1947 lähtien se on ollut liputuspäivä.

Lähteet:

Äitien päivää, Länsi-Savo 20.5.1921.
Äitienpäivä, Vakka-Suomi 19.4.1921.
Kirje Moinsalmelta, Suursavolainen 7.6.1921.
Äitienpäivä Merijärven Ylipäässä, Liitto 22.5.1921.
Diakonia- ja äitienpäivä, Tyrvään Sanomat 19.5.1921.
Iltaman ja äitienpäivän viettää Keskusteluseura ”Soihtu”, Käkisalmen Sanomat 12.5.1921.
Itä-Savon N. S. Liitto, Pyrkijä: nuorison rientojen kannattaja 1.6.1921.
Äitien päivää viettämään!, Koti: Kotikasvatusyhdistyksen äänenkannattaja 1.3.1921.
Uutisia, Urjalan Sanomat 28.5.1921.
Äitienpäivän vietto, Koti: Kotikasvatusyhdistyksen äänenkannattaja 1.6.1921.
Tuire Sirviö: Kotikasvatusyhdistys juurrutti äitienpäivän Suomeen. Akti 1/2012.