Adventtikalenteri 2: Riisipuuro

”Ajattelepa, ihminen, joulua, jossa ei olisi riisipuuroa. Onko se mikään joulu? Ei. Ei se ole joulu. Vasta riisipuuron tuoksu ja maku tekee todellisen joulutunnelman.”

Kotilieden pakinoitsija Impi Aronaho tunnelmoi tällä tavoin tätä jouluruokien kestosuosikkia vuonna 1936.

Kuva: Joulukortti 1800-luvun lopusta. Helsingin kaupunginmuseo.

Puuron syönti on kuulunut pitkään suomalaisten joulutraditioihin. 1800-luvulla joulupuuro oli yleensä valmistettu ohrasta, mutta myös kaura- ja ruispuuroa syötiin. Riisipuuro oli pitkään vain varakkaimpien ja kaupunkilaisten ruokapöydissä, mutta siirtomaatuotteiden yleistyessä 1800-luvun lopussa se ilmestyi nopeasti myös työläis- ja maalaiskoteihin. Riisiä saatiin melko edullisesti 1900-luvun alussa rautateiden välityksellä Venäjältä.

Riisipuuro onkin osa sitä jouluruokien kaanonia, jota toistettiin 1900-luvun ensi vuosikymmenillä. Sanoma- ja aikakauslehtitekstien mukaan tavanomaisimmat jouluruoat, joita piti aina löytyä pöydästä, olivat livekala eli lipeäkala, kinkku sekä riisipuuro. 1930-luvulta lähtien saivat useita mainintoja myös joulutortut ja laatikkoruoat.

Kuva: Puuroriisimainos, Åbo Underrättelser 17.12.1911, 16.

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ”riisikryynipuuro” nautittiin useimmiten maidon ja voin kera. Puuromanteli mainittiin lehdessä jo tuolloin, mutta itävaltalaisena perinteenä: ”jälkiruoaksi tarjottavassa riisipuurossa on mandeli pääasiana”. Mantelin piilotus puuroon hyvän onnen tuottajana yleistyi Suomessakin 1900-luvun alussa. Tavan katsotaan tulleen Ruotsista. Riisipuuro oli siinä määrin jo halventunut 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, että sitä pystyttiin tarjoilla kovaosaisille hyväntekeväisyystapahtumissa. Niin lastenkotien kuin vaivaistalojenkin asukkaat pääsivät nauttimaan maitoon keitetystä kauniin valkoisesta herkkupuurosta.

Kuva: Riisipuuro kuului jo 1910-luvulla erottamattomasti osana jouluun esimerkiksi puurojuhlien muodossa, joita järjestivät muun muassa koulut, järjestöt, yhdistykset ja työnantajat. Puurojuhlan pääsylippu vuodelta 1915. Helsingin kaupunginmuseo.

1910-luvun loppupuolen myllerrykset tiesivät niukkuutta joulupöytiin. Ensimmäinen maailmansota aiheutti ruokapulaa vuodesta 1915 eteenpäin. Tilanne paheni entisestään 1917, jolloin elintarvikepula kärjistyi Suomessa mellakoihin. Hämetär-lehti kertoi kuitenkin toivotun uutisen jouluksi 1917: ”Saadaan jouluna riisipuuroa. Tammelan elintarvelautakunta kuuluu jakavan ensi viikolla tavallisella leipäkortilla kullekin 250 kg riisiryyniä, 500 gr vehnäjauhoja ja loppuosa 650 gr kaurajauhoja.” Sen sijaan Hämeen lääninvankilassa jäätiin samana vuonna ilman puuroa: ”ruuat olivat yksinkertaisemmat kuin aikaisemmin jouluina, riisipuuroa ei nyt tarjottu, sen sijaan ylimääräinen leipäannos”.

Kuva: Kun riisiä oli vielä tarjolla, Puuro-Jussi kaipaili seuralaisia puuron syöntiin. Työmies 9.12.1916, 7.

Vuonna 1918 ruokatilanne kurjistui sisällissodan myötä pahimmilleen. Joulu 1918 oli askeettinen, monet näkivät nälkää ja vielä useammat jäivät ilman riisipuuroa. Joissain kunnissa elintarvelautakunta tarjosi silakoita, mutta myös riisipuuroa, jonka ”syönti soveltuu hyvin sakariinilla maustetun marjomehun kanssa”. Elintarvikesäännöstely loppui Suomessa 1921, jolloin pöytien antimet alkoivat jälleen monipuolistua.

Kuva: Puuroriisimainos, Sisä-Suomi 15.12.1928, 3.

Lapin Kansa -lehdessä julkaistiin hupaisa tarina alkuvuodesta 1929. Lehti referoi muuan lukijan heille lähettämää kirjoitusta, jossa valitettiin, että kirjoittajan kotikylän puurojuhliin tunkeutuneet naapurikylän kuokkavieraat ahmivat juhlissa liikaa puuroa. Lapin Kansan toimittaja ei kuitenkaan halunnut ryhtyä moittimaan tungettelijoita, koska hän oli ”vähän niinkuin sellaisten puolella, joiden massu vetää riisipuuroa, jota jouluna erityisesti keitetään, tuollaisen kohtalaisen lumilapiollisen.” Toimittaja jatkoi vielä pohdintojaan: ”Sillä eikö puuroa keitetä juuri sitä varten, että sitä syötäisiin? Ja kuka käskee keittämään niin vähän, etteivät kaikki saa kyllikseen? Luuleeko arv. lähettäjämme, että kenenkään kannattaa lähteä naapurikylään puurojuhlaan ilman aikojaan, ellei perillä saa ottaa vatsansa koko laajuudella osaa ohjelman suoritukseen? Ja eikö puuronsyönti näissä puurojuhlissa ole juuri illan päänumero?” Voi olla, että kyseenalaisessa kylässä keitettiin seuraavana jouluna isompi padallinen riisipuuroa. Mutta voi myös olla, että 1929 alkanut maailmanlaajuinen lama esti suunnitelmat.

1930-luvun alkupuolella ehdotettiin useassa eri lehtiartikkelissa, että riisipuuron voisi korvata ohrasuurimopuurolla. Se tulisi paitsi halvemmaksi pula-ajasta kärsiville kotitalouksille, mutta olisi myös isänmaallinen teko, joka auttaisi suomalaisia maanviljelijöitä. Eräs kirjoittaja huomautti ajatusta kavahtaville: ”Voisihan ohrapikapuuroonkin panna mantelin, sillä sehän se joulupuurossa sentään on tärkein.” Toisaalta perusteeksi ryynien vaihtoon esitettiin sekin, että uuniohrapuuro oli herkullisempaa ja ravintorikkaampaa kuin perinteinen riisipuuro. Ohraa mainostettiin ”Pohjolan riisinä”. Ilmeisesti ehdotus ei kuitenkaan saanut suurempaa tuulta alleen.

Kuva: Puuroriisimainos, Viikko-Sanomat 19.12.1931, 7.

Vuonna 1934, kun pula-ajasta oli juuri ja juuri päästy jaloilleen, eräässä kaunokirjallisessa lehtitekstissä perheenäiti muisteli entisiä jouluja riisipuuron näkökulmasta. Hän kertoi pienelle lapselleen, joka ei välittänyt puurosta, ettei riisipuuro ollut samanlainen itsestäänselvyys menneillä sukupolvilla. Sitä söivät vain ”rikkaat ja kaupungeissa asuvat” ja maalla syötiin ohrapuuroa. Äiti muisteli joulua 1918, kun lasta ei vielä ollut olemassa, ja jolloin riisipuuroa ei ollut, eikä juuri maitoakaan joulupuuroon. Hän oli kuullut myös tarinoita 4–5 sukupolvea taaksepäin, jolloin pienen torpan joulupuuroon oli viikkojen kuluessa säästetty maitoa siitä pienestä määrästä, jonka ainoa lehmä myöhään syksyllä lypsi. Maito oli jäähdytetty puisessa astiassa kerroksittain ja kun joulu tuli, se sulatettiin ohrapuuroa varten. Välissä saattoi olla vuosia, jolloin halla ja kato veivät viljat, mutta jouluksi saatiin silti säästettyä vähän ruista puuroa varten. Omassa lapsuudessaan hän muisti jo riisipuuron. Vielä hän jatkoi mietteitään ja kritisoi sitä, että ennen vanhaan joulu juhlittiin jouluna, eikä aloitettu juhlintaa etuajassa, kuten nykyään: ”Kuinka toisin onkaan nyt. Moniko meistä jaksaa odottaa oikeata joulua, vaan ensimmäisestä adventista alkaen keitämme joulupuuromme, sytytämme joulukuusemme, saamme ja annamme joululahjamme melkein jokaisena päivänä jouluyöhön saakka.” Tästä hän jatkoi päätelmään siitä, että nykyajan joulut olivat henkisesti tyhjiä ja väsyneitä.

1930-luvulle tultaessa riisipuurosta olikin tainnut jo tulla ruoka, jota tosiaan maisteltiin ympäri vuoden, näin annettiin ymmärtää myös Kotiliedessä 1936 julkaistussa jouluruokajutussa. Toisaalta siinä todettiin myös, että puuro oli siitä huolimatta edelleen juhlaruoka, jonka ”avulla vietetään häät ja maahanpaniaiset”. Kirjoittaja ei ollut nähnyt koskaan juhlapöytää ilman puurovatia.

Kuva: Joulupöytä, Husmodern: organ för Föreningen Martha 1.12.1928, 40.

Kun niukemmista ajoista oli selvitty, muistutettiin taas, että syöminen oli yksi jouluvieton kohokohdista. ”Köyhinkin koettaa silloin hankkia itselleen sianlihaa, lipeäkalaa ja riisipuuroa, joita ilman ei joulua käy oikein jouluna pitäminen.”

Pohjolan Sanomat haastatteli 1937 suuren maatalon emäntää joulutoimista, joka totesi, että joulu tulee aina liian aikaisin, vaikka välillä oli kokonainen vuosi. Valmisteluja riitti. Kysyttäessä jouluruoista, haastateltava muisteli, että jouluruokiin oli kuulunut lipeäkala ja puuro jo kauan sitten, mutta aiemmin puuro oli valmistettu ohrasta: ”mutta nyt kaikki, jotka suinkin siihen vain varojensa puolesta kykenevät, ainakin jouluna haluavat riisipuuroa syödä”. Hänen mukaansa riisipuuroa keitettiin aattona niin paljon, että siitä riitti vielä paistettavaksi joulunpäiviksi.

Kuva: Terijokelaisen maatalon pihapiiriä 1930-luvulla. Kuvaaja: Antti Pullinen. Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Karjalan Liiton kuvakokoelma.

Ulkosuomalaisillakin riisipuuro pysyi joulun ruokalistalla. Ilkka-lehdessä kerrottiin Australiaan muuttaneista suomalaisista, joille joulupuuro oli jouluna yhtä välttämätön kuin englantilaisille luumuvanukas: ”Vaikka aurinko paahtaisi polttavana, vaikka joulukuusena olisi metsästä haettu vihreä tammi tai palmun oksa, niin riisipuuro ei kuitenkaan jouluna saa puuttua yhdenkään suomalaisen pöydästä.”

1930-luvulla kuultiin kuitenkin myös eriäviä mielipiteitä. Tammerfors Aftonbladetin naisten palstalla pohdittiin 1933 onko julkeaa väittää, että jouluaatto voi olla hauska ilman lipeäkalaa ja riisipuuroa. Puurosta oli nimittäin kirjoittajan mukaan monella ikävät lapsuusmuistot, kun tiukat vanhemmat vahtivat, että lautanen tuli tyhjäksi. Katkerat hetket päivällispöydässä olivat aiheuttaneet heille ”riisipuurokompleksin”. Hufvudstadsbladetin pakinoitsija taas kirjoitti 1934, että riisipuuro oli jo menettänyt ”muinaista viehätysvoimaansa” perinteisten jouluruokien seassa.  Helsingfors-Journalenin vuonna 1937 julkaistun jutun mukaan jotkut halusivat muokata joulustaan modernimman, eikä siihen kuulunut enää riisipuuro: ”vi vill inte alltid ha den gamla risgrynsgröten”. Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin perheessä syötiin edelleen lipeäkalaa ja riisipuuroa mantelein höystettynä, olivathan ne isännän suosikkeja. Sen sijaan Kaivopuistossa asuva rouva Greta von Haartman-Gustafsson oli jättänyt riisipuuron pois. Hän söi sitä mieluummin arkisena aamiaispuurona. Professorin rouvana esitelty Margit Kranck oli myös jättänyt riisipuuron pois aaton ruokalistalta ja siirtänyt sen joulupäivän aamiaislistalle. Maisterin rouva Gudrun Grönholm-Therman kertoi epäonnistuneensa joulumenun uudistamisessa, koska perheen miespuoliset jäsenet pitivät niin kovasti kiinni perinteisestä riisipuurosta. Jutun mukaan he söivät riisipuuroa urhoollisesti sen maun, eivät ulkonäön vuoksi, kuten perheen naispuoliset jäsenet.

Kuva: Hackmanin Sorsakoski 100 -sarjan lusikat (valmistusaika 1936-70). Turun museokeskus, Esinekokoelma.

* * *

Oli niin tai näin, riisipuuro säilyi kuitenkin pöydissä tähän päivään saakka. Palataan lopuksi Kotilieden Impi Aronahon vuoden 1936 mielikuvitukselliseen kuvaukseen riisipuurosta.

”Lapsuutemme rakkaus se jo oli. Eikä jätä tuo valkoinen massa vieläkään meitä kylmäksi. Kun vuorenkorkuinen läjä ilmestyy pöytään emännän lämpöisen käden tuomana, ailahtaa sydämessämme se osa, joka tykkää ruoasta. Ja me syömme, ah, kuinka me syömmekään. Valkoinen tahna täyttää meidät oikealla maailman rauhalla, jota ei voi kurkut ja kasviydin tehdä, emme juuri eikä juuri röyhtele, koska tiedämme, ettei se sovi. Enkä pitäisi ihmeenä, vaikka se pöytään tullessaan huutaisi: »Pois tieltä, kaikki lipiäkalat, mitä olette te?! Ja pois tieltä kaikki punajuuret ja tomaattisoseet, te teette ihmisen turhan vilkkaaksi ja lisääntyneellä huomiokyvyllään sekaantuvaksi ja musikaaliseksi ja ajattelevaksi — pois — pois! Minä tässä valtias olen. Katsokaa, kuinka raukeasti ihmisen silmäluomet lupsahtelevat, kun minä täytän vatsalaukun — eikä hän tahdo mitään, ei mitään; turhia harrastuksia ei hänellä ole, jos varsinkin vielä vahvasti kanelia ja sokeria ripottaa pinnalleni. Siirry vain syrjempään siitä, komealla värilläsi keimaileva porkkanalaatikko! Etkö näe, kuinka juhlatunnelman ylentämät ihmiset hartaudella upottavat lusikkansa sydämeeni ja lähettävät minut sinne, johon Luoja säätänyt on. Siunaten syövät. Olen se vanha ’konsti’, joka ainakin jouluna on parempi kuin pussillinen uusia.”

Kuva: Arabian valmistama puurokulho 1910-luvulta. Helsingin kaupunginmuseo.

Lähteet
Tutkimuskirjallisuus

Kylli, Ritva: Suomen Ruokahistoria: Suolalihasta Sushiin. Helsinki: Gaudeamus, 2021.
Mäkelä, Johanna, Päivi Palojoki ja Merja Sillanpää: Ruisleivästä pestoon: Näkökulmia muuttuvaan ruokakulttuuriin. Helsinki: WSOY, 2003.

Sanoma- ja aikakauslehdet, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Aronaho, Impi: Valkoinen tahdas, Kotiliesi 15.12.1936, 55.
A. K.: Menneitä ja nykyisiä. Joulu ja uusivuosi, Toijalan Sanomat 5.1.1934, 3.
Apila, Uljas: Uusi vuosi vastaanotetaan Austraaliassa meren helmassa, Ilkka 1.1.1939, 6.
Aronaho, Impi: Valkoinen tahdas, Kotiliesi 15.12.1936, 55.
Damspalten, Julmiddag utan lutfisk och gröt, Tammerfors Aftonblad 20.12.1933, 3.
Elintarvikeasioita, Hämetär 13.12.1917, 4.
Hämeen Sanomat 29.12.1917, 3.
I julglädjens tecken, Hufvudstadsbladet 23.12.1934, 8.
Iltapuhde 9.1.1901, 3.
Joulu tulee aina liian aikaisin, Pohjolan Sanomat 24.12.1937, 1, 8.
Joulu-Jukka: Päiwän pakinaa. Joulupuuhia, Suur-Savo 9.12.1907, 3.
Joulun viettoa vähäväkisten keskuudessa, Karjalatar 3.1.1903, 3.
Joulun wiettoa kowaosaisten keskuudessa, Wiipuri 30.12.1900, 2.
Jul!, Lördagen 25.12.1909, 8.
Karjala 14.9.1907, 2.
Laitinen, Maili: Emännät ja pulakausi. Jouluvalmistelut, Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja 1.12.1930, 18.
Moderna människors jul, Helsingfors-Journalen 25.12.1937, 9-10.
Poritar: Minkä mitäkin nähtyä ja elettyä, Satakunnan Kansa 6.12.1930, 7.
Puuro ja tappelu, Uusi Suomi 13.12.1933, 2.
Puurojuhlista, Lapin Kansa 3.1.1929, 3.
Satakunnan Kansa, 21.08.1930, 3.
Sepeteus: Nyt, Ikaalinen 3.1.1919, 4.
Suomela, Lydia: Naisten työmaalta. Emännän jouluvarusteluista. Yhteistyö: Pienviljelijäin keskusliiton tiedonantaja 1.12.1938, 26.
Tuomas: ”Jouluostokset”, Lahti 19.12.1918, 2.
Uunipuuroa joulupuuroksi, Ruovesi 14.12.1932, 3.
Vanhan ajan syömä- ja juomatavoista. Muutamia viitteitä joulun johdosta, Sosialisti 24.12.1936, 8.
Åbo Underrättelser 17.12.1911, 16.

Urkuharmonin jäljillä – E. Mäkisen tehdas 140 vuotta

Aarre aitassa

Siellä se kyhjötti hämärässä, kylmässä ja kosteanhajuisessa aitassa, joka pursusi eri vuosikymmenten tavaraa. Seinillä roikkui vanhoja kalaverkkoja, rukinlapoja, puukauhoja, nahkainen lapsenkenkä ja lehtileikkeistä koottu taulu. Vieressä lojui laatikko lasten kesäleluja, uimapatjoja ja pari kokoon taitettua aurinkotuolia. Kunnioitusta herättävä soitin ei oikein tuntunut sopivan tähän miljööseen. Siitä lähti jyhkeä ääni, kun kaikki tapit oli vedetty ulos, pumppasi polkimilla ja painoi koskettimia. Vanha harmoni, joka oli seissyt suvun kotitalon aitassa ties kuinka pitkään piti pelastaa ja kunnostaa, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Isäni teki harmonille metallisen kuljetuslaudan pyörillä (soitin ei todellakaan ole köykäistä tekoa) ja eräänä syyspäivänä 2006 se sai kyydin eteläkarjalaisesta vajasta Helsinkiin harmonien kunnostamiseen erikoistuneelle asiantuntijalle. Sen osat purettiin, puhdistettiin ja kunnostettiin, ja se viritettiin. Harmoni sai uuden kodin minun luotani. Nyt se on läpikäynyt kaksi muuttoa lisää ja seisoo kunniapaikallaan olohuoneen keskipisteenä, silmäteränä ja keskustelun herättäjänä.

Kuva: Urkuharmoni, E. Mäkinen, Sortavala.

Harmoniin maalattu fraktuuralla ”Mäkinen, Sortavala”, jonka alla lukee ”Perusti v. 1881 E. Mäkinen”. Tiesin harmonin menneisyydestä, että isoisäni oli hankkinut sen 1970-luvulla, mutta valitettavasti tiedot loppuivat tähän. Isovanhempani ovat kuolleet, eivätkä isäni tai tätini osanneet kertoa soittimen aiemmasta historiasta mitään. Päätinkin lähteä 140-vuotismerkkipäivän kunniaksi selvittämään harmonin ja E. Mäkisen historiaa. Milloin harmoni on valmistettu ja mitä tarkoitusta varten? Ketkä ostivat harmoneja, minne niitä toimitettiin? Kuka harmonin on voinut omistaa alun perin? Valmistettiinko tällaisia harmoneja paljonkin? Entä millainen Mäkisen tehdas oli ja miten pitkään se toimi? Kuka tämä Mäkinen edes oli?

Olin törmännyt 1800-luvun lopun sanomalehdissä E. Mäkisen harmonitehtaan mainoksiin, mutta muuten yritys ja mies sen takana olivat minulle vieraita. Lähdin etsimään tietoa Kansalliskirjaston Digipalvelusta, josta sain useampia hakuosumia E. Mäkisestä, eli Eero Mäkisestä, kuten minulle selvisi. Hän oli aikanaan melko tunnettu ”näissä piireissä”, eikä hänen jälkikasvunsa jäänyt huonommaksi. Hänen tyttärensä Maija Mäkinen oli suomentaja, joka meni naimisiin taiteilija Pekka Halosen kanssa. Hänen poikansa Eero Mäkinen oli poliitikko, vuorineuvos ja kaivosinsinööri, joka perusti Outokummun kaivoksen ja toinen poika Lauri Kuoppamäki oli perustamassa Suomen Kotiteollisuusmuseota (nykyinen Käsityömuseo) ja Suomen Messuja. Eero Mäkisen pojanpojanpoika on tunnettu muusikko Jukka Kuoppamäki.

Mutta käypäänpä Eeron ja urkuharmonitehtaan historiaa tarkemmin läpi. Taustalla piili, jos ei nyt aivan ”ryysyistä rikkauksiin” -, niin kuitenkin jonkinlainen menestystarina.

Kuva: Eero Mäkinen. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Eero Mäkisen ja tehtaan tarina

Talonpoikaissäätyyn kuulunut Eero Kuoppamäki syntyi Etelä-Pohjanmaalla Alavudella vuonna 1845. Hänen isänsä oli Heikki pitäjänräätäli ja Eero toimi hänen apulaisenaan, opetellen samalla itsenäisesti lukemaan ja laskemaan. Eerolla oli Alavuden pappilaan läheiset suhteet, ja rovasti C. Fr. Stenbäck kirjoittikin tälle torpparin pojalle suosittelukirjeen juuri perustettuun Jyväskylän seminaariin, jonne hän pääsi opiskelemaan kansakoulunopettajaksi 1864. Seminaariaikana Eero muutti sukunimensä Mäkiseksi. Kun hän palasi Alavudelle, rovastin poika, pastori Kalle Stenbäck hoiti Eerolle kansakouluopettajan viran Alavuden upouudessa kansakoulussa. Mäkinen toimi pappilan maille perustetun koulun opettajana 1868–1880. Hänestä tuli samaiseen Alavuden pappilaan vävy, kun hän meni 1870 skandaalinkäryisesti säätyerosta huolimatta naimisiin rovastin tyttären Emilian kanssa. Pariskunta sai seitsemän lasta.

Mäkinen tutustui harmoniin ensimmäisen kerran seminaariaikoinaan ja innostui sen soveltuvuudesta kansakouluopetuksessa. Harmoni oli halvempi kuin piano ja sen säestyksellä pystyi laulattamaan virsiä. Hän suostutteli tuttavansa, kansakoulujen isänä tunnetun ja seminaariaikojensa opettajan Uno Cygnaeuksen ostamaan hänelle harmonin opetustehtäviä varten. Ulkomailta tilattu soitin saapuikin Mäkiselle sopivasti juuri ennen häitä. Hän innostui urkuharmonista niin paljon, että päätti rakentaa sellaisen itse ja toimitti valmiin soittimen 1877 Helsinkiin arvostetun urkuri Richard Faltinin arvosteltavaksi. Hän sai työstään hyvää palautetta ja rakensi sen jälkeen useita harmoneita lisää myytäväksi.

Vuonna 1878 kansakoulujen tarkastajana toimiva Uno Cygnaeus teki matkan Alavuden koululle, jossa havaitsi Mäkisessä runsaasti potentiaalia opettajaksi Sortavalan uuteen seminaariin. Sitä ennen Mäkisen tuli kuitenkin saada kansainvälistä oppia ja kokemusta. Hän saikin Cygnaeuksen avustuksella 1879 valtiolta apurahan Stuttgartin taideteollisuuskouluun, jossa opiskeli paitsi urkuharmonien rakentamista, myös piirustuksen ja käsitöiden opettajaksi. Vuonna 1880 hän aloitti lehtorina juuri perustetussa Kymölän seminaarissa Sortavalassa. Opetustoimen ohella hän perusti harmonitehtaan vuonna 1881.

Kuva: Mainos Päivälehdessä 3.2.1890. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/473520?page=4

Vuonna 1886 hän siirsi tehtaan ostamaansa Myllykylän kartanoon, noin seitsemän kilometrin päähän Sortavalasta. Vuoteen 1902 mennessä tehtaassa arvioitiin valmistetun jopa 2200 harmonia, mutta siellä tehtiin myös huonekaluja, työkaluja ja käsityövälineiden mallikokoelmia. Tehtaan yhteydessä Mäkinen piti käsityökursseja ja vuodesta 1899 lähtien myös puuseppien ammattikoulua, jossa saattoi suorittaa muutaman vuoden kestävät opinnot. Monet koulusta valmistuneet jatkoivat tehtaan palveluksessa.

Kuva: Mäkisen tehtaan puuseppien kouluhuone 1800-luvun lopussa. Helsingin Kaiku 24.8.1907, 9. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/872500?page=9

Mäkisellä vaikutti olevan monta rautaa tulessa, koska hän luotsasi tehtaan ja opetustoimen lisäksi kartanon tilusten maanviljelystä, toimi Sortavalan kunnan esimiehenä kaksikymmentä vuotta, ja oli yksi Itä-Karjalan maanviljelysseuran perustajista ja toimi sen rahastonhoitajana. Joku kollega olikin todennut, että ”kun muut ihmiset väsyvät työhönsä, he käyvät lepäämään, mutta kun Mäkinen väsyy yhteen työhön, niin ryhtyy hän toiseen; siinä hänen leponsa.” Toinen tuttava muisteli, että Mäkisen ikkunasta loisti usein valo vielä pitkään puolenyön jälkeenkin, kun tuo tarmokas mies venytti päiviä ja yritti saada suoritetuksi kaikki tehtävänsä.

Mäkisen kohtaloksi koitui vatsasyöpä, johon hän menehtyi muutamaa päivää vajaa 57-vuotiaana kesällä 1902. Mäkisellä oli tiettävästi ollut kuolinvuoteellaan harras toive, että köyhilläkin olisi varaa hankkia itselleen harmoni. Joka torpassa voisi silloin kuulua juhannuksena harmonin säestyksellä veisattu ”Jo joutui armas aika”.

Kuva: Väinö Hämäläisen piirros Mäkisen tehtaasta Myllykoskella 1907

Mäkisen poika Lauri Kuoppamäki jatkoi tehtaan toimintaa vuodesta 1900 eteenpäin. Vuonna 1907 tehdas muuttui osakeyhtiöksi ja ammattikoulu lakkautettiin. Suurin osa tehdasrakennuksista paloi vuonna 1912, mutta toimintaa pystyttiin jatkamaan siitä huolimatta. Yritys yhdistyi vuonna 1915 porvoolaisen lelutehtaan kanssa ja tehdas siirrettiin uudelle tontille Helylän rautatieaseman läheisyyteen. Uusi yritys Helylä Oy valmisti huone- ja leikkikaluja, harmonien valmistuksesta luovuttiin. Vuodelle 1914 päivätyssä lehtijutussa arvioitiin, että Mäkisen tehtaassa oli ehditty valmistaa 33 vuodessa noin kolmetuhatta urkuharmonia.

Harmonini teksti ”perusti v. 1881” lienee lisätty jossain vaiheessa, kun tehtaan toiminta on ollut jo vakiintunutta. Tällä perusteella arvelen, että soitin on valmistettu noin vuosien 1890–1914 välillä.

Imuilmalla toimiva ”kerrassaan kunnollinen soittokone”

Eero Mäkinen oli toinen kahdesta 1800-luvun harmonitehtailijoista Suomessa. A. A. Hedén oli ehtinyt Mäkisen edelle perustaessaan 1860-luvulla harmonitehtaan Tampereelle. Suomessa on toiminut yhteensä viitisentoista harmonitehdasta. Harmoneja tuotiin lisäksi ulkomailta ja erityisesti Pohjanmaalla niitä rakennettiin myös itse.

Kuva: Isak Paavalniemi. Olohuone, kuvattu 1920-40-luvulla. Nurmeksen museo.

Mäkinen päätyi kokeilujen kautta yhdistelemään saksalaista ja amerikkalaista harmonien rakennustapaa, jolloin syntyi luja ja vahvaääninen imuilmatekniikkaan perustuva soitin, joka sieti kylmää ja kosteita olosuhteita. Soitin sopikin sen vuoksi hyvin kirkkoihin. Ehkä se, että oma harmonini seisoi vuosikaudet kylmässä ja kosteassa aitassa, ei välttämättä vaikuttanutkaan soittimen kuntoon ihan niin paljon kuin pelkäsin.

Urkuharmonin valmistaminen vaati paitsi puutyötaitoa, myös viritys- ja soinnutustaitoa. Aikalaiset kiittivät Mäkisen harmonien laatua. Käsityön opettaja Yrjö Blomstedt arveli Kotitaide-lehdessä: ”Tässä tehtaassa valmistetut koulu- ja kotiharmooniot lienevät yhä vieläkin parhaat kotimaiset sekä tekotapansa hienouden että äänen pehmeyden vuoksi[…]” Muun muassa pielisjärveläisiin kansakouluihin tilattiin harmoneja 1880-luvulla Mäkisen tehtaalta, koska olihan se ”kerrassaan kunnollinen soittokone; ääni kova ja samalla sulava”. Myös yrityksessä itsessään luotettiin siinä määrin soitinten laatuun, että niille annettiin vuodesta 1901 alkaen kahdenkymmenen vuoden takuu.

Kuva: Käsityön taidonnäyte, Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa käytetty Mäkisen tehtaan harmoni, valmistettu 1800-luvulla. Helsingin kaupunginmuseo.

Erään sanomalehtitiedon mukaan Mäkinen pystyi myymään harmoneita 30 prosenttia halvemmalla kuin amerikkalaisia. 1889 lehdessä kerrottiin, että Mäkinen oli suunnitellut myös pienemmän nelioktaavisen ”kansan harmonin”, jota pystyi myymään huokeammalla hinnalla, 200 markalla. Nykyrahassa mitattuna tämä vastaa vähän reilua tuhatta euroa eli soitin oli keskiluokan saatavilla. Viisioktaavinen urkuharmoni maksoi erään sanomalehtikirjoituksen mukaan 320 markkaa vuonna 1885. Mäkisen tehtaalla valmistettiin myös kolmeoktaavisia matkaharmoneita.

Kuva: Tässä harmonissa on viisi oktaavia, yksitoista rekisteriä (ulos vedettävät tapit, joilla säädetään ääntä) sekä volyymia kasvattavat polvipaisuttimet.

Kansakoulujen vakiokaluste

Urkuharmonit yleistyivät Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja niistä tuli vähitellen kansakoulujen vakiokaluste. Harmonin säestämät yhteislauluhetket olivat kiinteä osa kouluopetusta vuosikymmenten ajan. Myös Mäkisen tehtaalle kansakoulut olivat tärkeä asiakasryhmä, jolle kohdistettiin mainontaa. Tehtaan kilpailuvaltti oli, että samasta paikasta voitiin toimittaa lisäksi muita koulukalusteita. 1960-luvulta lähtien harmonien valmistus hiipui huomattavasti, kun koteihin ja kouluihin alettiin hankkia mieluummin pianoja ja Hammond-sähköurkuja. Todennäköisesti minunkin ”mäkiseni” on ollut jossain kansakoulussa vakituisessa käytössä vuosikymmeniä, kunnes soitin on päätynyt joko sieltä tai mutkan kautta maalaistalon lasten ja myöhemmin lastenlasten iloksi.

Kuva: Mainos Laatokka-lehdessä 5.8.1899. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/527073?page=4

1960-luvulle päivätyssä sanomalehtijutussa todettiin, että harmoni on ”yksinkertainen ja halpa säestyssoitin”, ei niinkään mikään säveltämiseen inspiroiva instrumentti. Itse lisäisin vielä yhden käyttökohteen: harmoni on kaunis, nostalginen sisustuselementti, joka muistuttaa viime vuosisatojen hienosta käsityö- ja musiikkiperinnöstä.

Kuva: Pietinen, oppitunti meneillään Pukinmäen koulussa 1937. Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Pietisen kokoelma. CC BY 4.0.

Lähteet:


Sanomalehdet
Kyläkirjaston Kuvalehti 1.8.1902, 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870845?page=5 .
Blomstedt, Yrjö: Eero Mäkinen, Kotitaide. Suomen teollisuuslehden osasto (B) koulukäsitöiden ja piirustusopetuksen opastusta varten 1.8.1902, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1120063?page=2
Muistokirjoitus myös, Kasvatusopillisia sanomia kristillisille opettajille ja vanhemmille 25.6.1902, 7-8. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/921269?page=7
Kotipuusepästä tehtailijaksi, Käsiteollisuus. Suomen käsityönopettajain liiton ulosantama 1.1.1931, 9-11. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/971607?page=9
Lauri Kuoppamäki 50-vuotias, Kotimainen työ: Kotimaisen työn liiton äänenkannattaja 1.1.1927, 22, 27. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/970766?page=22
Pielisjärvellä, Karjalatar 16.11.1888, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/81786?page=2
Lehtori Mäkisen tehdastuotteet, Uusi Suometar 12.1.1889, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2651?page=2
Kirjeitä maaseuduilta, Uusi Suometar 12.2.1885, 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/87871?page=3
O.Y. Helylä 50-vuotias, Puuteos. Puuseppäteollisuuden ja huonekalukaupan virallinen äänenkannattaja 1.6.1931, 9. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/977180?page=9
Asiasta toiseen, Sortavalan Sanomat 19.12.1914, 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1234067?page=3
Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti 13.5.1910, 6. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/934460?page=6
Uusi Suometar 26.1.1912, 7. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1196599?page=7
Tidning för musik 1.4.1914, 14. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/922889?page=14
Taideharmoni – toteutumattomia toiveita, Maaseudun Tulevaisuus 21.10.1967, 14.

Tutkimuskirjallisuus
Korkalainen, Samuli: Soitinten käyttö kirkkolaulun kehittämisessä 1800-luvun Suomessa. Ennen & Nyt 04/2017. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/102643

Kuoppamäki, Riitta: Etevä Eero Mäkinen. Seminaarinlehtori ja käsityöläistehtailija 1800-luvun lopun Sortavalassa. Helsinki 2008.

Kulttuurihistorian nuorten tutkijoiden kirjoitusretriitti Villa Tammekannissa

Turun yliopistosäätiö oli taannoin armollinen ja myönsi kuusihenkiselle kulttuurihistorian tutkijaporukallemme viikon työskentelyjakson Tartossa Turun ja Tarton yliopistojen Granö-keskuksessa, Villa Tammekannissa, Alvar Aallon suunnittelemassa huvilassa. Valitettavasti pandemia muutti kuitenkin suunnitelmia, eikä matkustaminen Viroon onnistunut alkuperäissuunnitelmien mukaisesti vuosi sitten syksyllä, eikä vielä kesäkuussakaan, jonne matka sen jälkeen siirrettiin. Kolmas kerta kuitenkin sanoi toden ja pääsimme syyskuussa matkaan viisihenkiseksi kutistuneella seurueellamme. Retriittiporukkaamme kuului neljä kulttuurihistorian väitöskirjatutkijaa ja yksi viime vuonna väitellyt tutkija.

Kuvaaja: Pekka Niemelä. Kuvassa Villa Tammekannin takapihalla vasemmalta oikealle: FM Anni Hella, FM Noora Kallioniemi, FM Niina Siivikko, FT Anna-Leena Perämäki ja FM Satu Sorvali.

Lähdimme matkaan Helsingistä syyskuisena lauantaiaamuna, ensin lautalla Tallinnaan ja sieltä junalla reilun parin tunnin päähän Tarttoon. Perillä Villa Tammekannissa meitä odotti residenssivastaava, Turun yliopiston biodiversiteetti- ja ympäristötutkimuksen professori emeritus Pekka Niemelä, joka esitteli meille talon ja sen historian.

Kuvaaja: Anna-Leena Perämäki. Granö-keskus, Villa Tammekann.

Vuonna 1932 suunniteltu residenssi on saanut nimensä Turun yliopiston entiseltä rehtorilta, Tarton yliopiston maantieteen professori J. G. Granöltä, joka loi yhteyksiä Suomen ja Viron yliopistojen välillä 1920-luvulta lähtien. Granö tutustutti Tarton yliopiston maantieteen professorin August Tammekannin arkkitehti Alvar Aaltoon, jonka jälkeen Aalto suunnitteli omakotitalon Tammekannin perheelle Tähtveren puutarhakaupunginosaan. Rakentaminen ei valitettavasti sujunut aivan alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti ja perhe pääsi muuttamaan keskeneräiseen taloon vasta 1933.

Neuvostoliiton miehittäessä Viron ja Tammekannien paetessa talo joutui valtion omistukseen, se muutettiin pienkerrostaloksi ja sinne asetettiin useita perheitä vuokralle samanaikaisesti. Viron itsenäistyttyä 1990-luvulla rakennus luovutettiin takaisin Tammekannin omaisille, ja joitakin vuosia sen jälkeen he myivät sen Turun yliopistosäätiölle. Säätiö teki taloon valtaisan remontin, jonka yhteydessä se restauroitiin Aallon alkuperäisten suunnitelmien mukaiseksi. Säätiö on majoittanut tiloissa vuodesta 2000 lähtien Turun yliopiston tutkijoita ja yhteistyökumppaneita, ja sinne voi päästä työskentelemään esimerkiksi tekemällä hakemuksen säätiön apurahapalvelun kautta tai maksamalla itse majoituksestaan. Kirjoitusretriittien lisäksi talossa on järjestetty tutkijatapaamisia ja kokouksia sekä esittelyjä arkkitehtuurin ystäville.

Tyylikkäästi Artekin huonekaluilla sisustetussa funkkistalossa on kellarikerros, jossa on viihtyisät sauna- ja neuvottelutilat sekä yksi makuuhuoneista, keskikerros, jossa on keittiö, oleskelu- ja ruokailuhuoneet sekä työskentely- ja kirjastohuone. Ylimmässä kerroksessa on ”sviitti” parvekkeineen sekä kolme muuta makuuhuonetta.

Pekka piti residenssivastaavana huolen ylläpidosta (mm. runsaan aamupalan sai talon puolesta!) sekä kiintoisista aamiaiskeskusteluista. Päivät sujuivat kukin kirjoittaen omia tekstejään omassa rauhassaan, mutta tarvittaessa vertaistuki ei ollut kaukana. Korona-ajan eristyksen jälkeen olikin todella virkistävää päästä keskustelemaan kasvokkain kollegoiden kanssa.

Kuvaaja: Satu Sorvali. Minun työskentelytilanani toimi kellarikerroksen upea neuvotteluhuone.

Kirjoittamisen lomassa oli mahdollisuus tehdä pieniä kävelyretkiä syksyisen kauniiseen Tarton kaupunkiin, joka oli kiinnostava sekoitus eri-ikäistä ja erityyppistä arkkitehtuuria.

Kuvaaja: Satu Sorvali. Matkalla vanhaan kaupunkiin.
Kuvaaja: Satu Sorvali.

Kävimme muun muassa herkuttelemassa italialaisessa La Dolce Vita -ravintolassa (risotto 10/10!) ja ”maailman korkeimman pubin katon” omaavassa, 1700-luvulta peräisin olevassa Püssirohukelder -ruutikellariravintolassa.

Kuvaaja: Anna-Leena Perämäki. Ruutikellariravintola ja kymmenen metriä korkea katto.

Kiinnostavinta vapaa-ajan antia olivat mielestäni museokohteet: valtava ja uutta teknologiaa hyödyntävä Viron Kansallismuseo sekä Tarton yliopistomuseo, jossa esiteltiin yliopiston historian lisäksi myös tieteen ja opiskelijoiden historiaa.

Kuvaaja: Satu Sorvali. Viron kansallismuseo.
Kuvaaja: Satu Sorvali. Presidentti Kekkosen sukset Tarton yliopistomuseossa.
Kuvaaja: Satu Sorvali. Aivan Villa Tammekannin lähettyvillä sijaitseva Tarton laululava oli vaikuttava rakennelma, vaikkei se välity tästä kuvasta.

Jouduin valitettavasti lähtemään Tammekannista jo viiden päivän oleskelun jälkeen. Kolme muuta kollegaa seurasi perässäni seuraavana päivänä ja yksi meistä jäi Villa Tammekanniin loppujen lopuksi 2,5 viikoksi. Viimeisenä yhteisenä päivänä täytimme uuden hakemuksen Yliopistosäätiölle uudesta työskentelyjaksosta tällä samalla porukalla. Toivottavasti meitä onnistaa!

Kuvaaja: Anna-Leena Perämäki. Tarton raatihuone.

Kulttuurin runsaudensarvi – Pyöräkierros Tuusulanjärven ympäri

Pakkasin pyöräni eräänä loppukesän aamupäivänä ja lähdin polkemaan kotoani Vantaalta aikeenani tehdä yhdistetty liikunta- ja kulttuurireissu Tuusulanjärven ympäri. Alkumatka ei luvannut hyvää, vahvasti syksyltä haiskahtava tuuli ja tihkusade pieksi kasvojani poutaa luvanneesta sääennusteesta huolimatta. Onneksi se ei pahemmin haitannut, koska pyöräillessä tuli lämmin ja sää poutaantui myöhemmin päivällä. Vajaan tunnin kuluttua löysinkin itseni jo Tuusulanjärven rannalta, mistä pääasiallinen lenkki alkoi. Olin ladannut puhelimeeni City Nomadi -sovelluksen, jossa oli Tuusulanjärven pyöräkierros opastettuna sekä myötä- että vastapäivään. Karttaan oli merkitty pyöräreitti kaikkine nähtävyyksineen sekä ruoka- ja ostospaikkoineen. Pyöräillessä ei tarvinnut vilkuilla puhelinta, koska sovelluksen tarjoaa opastusta pystyi kuuntelemaan kuulokkeilla. Kätevää!

Aloitin järven myötäpäiväisen kierron (n. 47 kilometriä) Koskenmäen lähistöltä. Opastetaulu sillan kupeessa kertoi, että paikka oli 1900-luvun alussa käsityöläisten asuttama, ja että Koskenmäen kautta kulki 1950-luvulle saakka Helsingistä Hämeenlinnaan johtava maantie. Nyt idyllisessä rannassa oli kauniit kukkaistutukset ja penkit.

Nomadi-sovelluksen miellyttävä naisääni opasti jatkamaan pyörätietä eteenpäin Koskenmäkeen ja siitä edelleen Paijalaan. Paijalan kylätie oli tunnelmallinen vanhoine 1800-luvulta peräisin olevine rakennuksineen. Siitä jatkettiin eteenpäin kohti Järvenpäätä pitkin maalaismaisemia halkovaa pyörätietä.

Heti matkan alussa minulle valkeni karu totuus: jos aikoisin päästä saman päivän illaksi kotiin, minun olisi karsittava runsaasti paikkoja, joissa olin aikonut matkan varrella pysähtyä. Ihan reitin alkupäässä olisi ollut lintutorni, jonne veivät hauskat pitkospuut metsän keskellä, mutta jouduin jättämään sen väliin, kuten myös Paijalan jälkeen vastaan tulleen Sarvikallion virkistysalueen. 25 metriä Tuusulanjärvestä nouseva Sarvikallio inspiroi monia kultakauden taiteilijoita ja he maalasivat maisemasta tauluja. Eero Järnefelt vertasi näkymää Suomen kansallismaisemaan ja nimesi sen pikku-Koliksi. Olen käynyt Sarvikallion näköalapaikalla aiemmin ja ymmärrän hyvin, miksi se on tehnyt niin suuren vaikutuksen.

Järvenpäähän johtavan pyörätien varrella oli Tuusulan Ladun ja Pyörän jättämä laatikko, johon järvenkiertäjät saivat jättää nimensä syksyllä tapahtuvaa arvontaa varten.

Ennen kuin huomasinkaan, olin pitkulaisen järven toisessa päässä eli Järvenpään keskustassa. Rantapuisto oli viehättävän näköinen synkkänä loppukesän päivänäkin. Ajelin tyhjälle uimarannalle nauttimaan eväitäni ja katselemaan sorsanpoikasten sukeltelua matalassa rantavedessä.

Lyhyen lounastauon jälkeen jatkoin pyörälenkin toista, kulttuurintäyteistä osuutta. Ensimmäinen pysähdykseni osui Aholaan: kirjailija Juhani Ahon ja taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin kotiin, joka oli heillä vuokralla 1897–1911. Kotimuseossa minulle selvisi, että he olivat ensimmäiset taiteilijat, jotka muuttivat Tuusulanjärvelle ja he oikeastaan aloittivat koko Tuusula-buumin silloisissa kulttuuripiireissä. Aholassa viihtyivät isäntäväen lisäksi monen monituiset vieraat ja Venny luonnehtikin sitä kestikievariksi, jossa on ”aina vieraita, tulijoita ja menijöitä”. Museo oli mielestäni hyvin suunniteltu: alakerran huoneet oli jaettu Vennylle ja Juhanille kullekin omansa, ja yläkerrassa oli oma vaihtuva näyttelynsä, joka oli tällä kertaa Nukkekotiyhdistyksen 30 v. juhlanäyttely.

Aholasta olisi ollut vain lyhyt matka Ainolaan, Sibeliusten kotitaloon, mutta jouduin jättämään sen toiseen kertaan, kuten myös Järnefeltien ateljeekodin Suvirannan, joka on kuulemma edelleen yksityiskäytössä ja suvun omistuksessa. Taakse jäi myös Kallio-Kuninkalan tila, jossa toimii kesäisin kahvila. Sen sijaan suuntasin taiteilija Pekka Halosen kotitalolle ja ateljeeseen. Halosenniemeksi ristitty, vuonna 1902 valmistunut iso rakennus oli vaikuttava ja toi mieleeni 1800-luvun lopun karjalaishuvilat mallia Langinkosken keisarillinen huvimaja. Kotiateljeen suunnitteli Pekka Halonen itse veljensä Antin kanssa. Sisältä löytyi paitsi Halosen, myös vierailevan taiteilijan Väinö Blomstedtin taidetta. Halosenniemi on mennyt vierailuni jälkeen kiinni, koska se remontoidaan syksyn aikana. Museo avaa ovensa jälleen ensi vuonna.

Halosenniemen jälkeen jatkoin pyöräilyä kuuluisaa Rantatietä pitkin ja tein pikavisiitin Lottamuseoon, jonka näyttelyihin olin itse asiassa käynyt tutustumassa jo paria viikkoa aiemmin. Tällä kertaa kävin vain ottamassa kuvia näyttelystä tätä blogikirjoitusta varten ja piipahdin museon viihtyisässä kanttiinissa pullakahveilla. Museo teki minuun suuren vaikutuksen kulttuurihistoriallisella näkökulmalla ja johdattamalla helposti lähestyttävällä tavalla aiheeseen. Museovieraalle selitettiin esimerkiksi mistä liike syntyi, miten se kehittyi, keitä lotat olivat, mitä he tekivät, millaisia uskomuksia lottiin on liitetty ja missä määrin ne pitävät paikkansa. Esineistö oli monipuolista ja audiovisuaalista puolta oli hyödynnetty kekseliäästi.

Jatkoin matkantekoa Rantatietä pitkin, ohitin (jälleen) ajanpuutteen vuoksi Aleksis Kiven kuolinmökin, jossa olen käynyt jo aiemmin ja poljin sen sijaan Erkkolan hirsihuvilan pihaan. Kirjailija ja sanomalehtimies J.H. Erkon vuonna 1902 valmistunut kotitalo oli myös Halosten veljesten suunnittelema.

Museossa kerrottiin Erkon lisäksi Tuusulanjärven kulttuuriväestä ja siellä oli tällä kertaa vaihtuvana näyttelynä Taneli Eskolan valokuvataidetta. J. H. Erkon kuoltua 1906 talo oli eri omistajilla aina vuoteen 2006 saakka, jolloin Jane ja Aatos Erkon säätiö osti huvilan ja lahjoitti sen Tuusulan kaupungille. Tämän vuoksi Erkon aikaisia alkuperäisiä huonekaluja oli talossa perin vähän. Ihailin huvilassa erityisesti vihreäsävytteisiä takkoja, jotka olivat tuusulalaisen ruukkumaakari Johan Grönroosin käsialaa. Vihreät takat taisivat olla muodikkaita, koska niitä löytyy myös muista taiteilijakodeista, Halosenniemestä, Aholasta, Suvirannasta ja Ainolasta.

Järven kiertämiseen museokäynteineen meni yhteensä noin 3,5 tuntia ja Tuusulanjärvelle edestakaisin ajamiseen vajaa kaksi tuntia. Suunnittelen jo vastaavanlaista kierrosta myöhemmin ja tutustumista niihin museoihin, jotka jäivät tällä kertaa näkemättä. Vaikka tuskinpa toisellakaan kerralla saa kaikkea nähdyksi. Ja hyvä niin.

Esoteerinen kokemus Päivälehden museossa

Museokäynnit ovat yksi parhaista vapaa-ajanviettotavoista mitä tiedän, mutta valitettavasti ne ovat jääneet viime aikoina kohdaltani melko vähiin ymmärrettävistä syistä. Ovathan museot pääkaupunkiseudulla ja muuallakin Suomessa olleet aika pitkälti kiinni koronan leviämisvaiheen vuoksi. Onneksi pandemia on kevään myötä helpottanut ja nyt tulikin iloinen uutinen, että kaikki pääkaupunkiseudun museot pääsevät viimein avaamaan ovensa kesäkuun alussa. Päivälehden museo on ollut auki kevään aikanakin, tosin kävijämäärä on ollut rajoitettu. Kävimme siellä parin kulttuurihistorian kollegan kanssa eräänä aurinkoisena toukokuun päivänä ja teimme ekskursion helmikuussa avattuun ”Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa” -näyttelyyn.

Näyttelyllä on vankat juuret Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa, koska se perustuu esoteerisuuden kulttuurihistoriaa 1880–1940-luvuilla selvittävään Koneen Säätiön rahoittamaan Uuden Etsijät -tutkimushankkeeseen (2018–21). Hankkeen johtajana toimii FT, dosentti ja kulttuurihistorian yliopistonlehtori Maarit Leskelä-Kärki ja sen tutkijoita ovat muun muassa FT, kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen sekä kulttuurihistorian väitöstutkijoista FM Pekka Pitkälä ja FM Jukka Vornanen. Hanke on monitieteinen ja siinä on mukana Turun yliopiston lisäksi Helsingin ja Tampereen yliopistojen tutkijoita.

Näyttelyn ovat suunnitelleet Leskelä-Kärjen johdolla FM, väitöstutkija Antti Harmainen (historia, Tampereen yliopisto), FT, dos., yliopistonlehtori Tiina Mahlamäki (uskontotiede, Turun yliopisto), FM, väitöstutkija Pekka Pitkälä, (kulttuurihistoria, Turun yliopisto) sekä FT, sanataiteilija, tutkija Jasmine Westerlund (kotimainen kirjallisuus, Turun yliopisto).

Esoteerisuudesta kiinnostuneiden 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kulttuuri-ihmisten verkosto oli monimuotoinen, mutta tässä näyttelyssä keskitytään nimen mukaisesti kuvaamaan suomalaisten kirjailijoiden ja kirjallisuuden suhdetta esoteriaan. Esoterialla tarkoitetaan salattua henkistä tietoa, jonka juuret ulottuvat antiikin filosofioista muun muassa juutalaisten kabbalaan, kristilliseen teologiaan ja keskiajan alkemiaan ja okkultismiin. Suuri osa näyttelystä kerrotaan pohjautuvan Uuden Etsijät -hankkeelle lahjoitettuun runoilija ja kääntäjä Aarni Koudan (1884–1924) arkistoaineistoon, joka sisältää muun muassa kirjeitä, käsikirjoituksia ja valokuvia. Näyttelyssä pääsevät ”ääneen” myös monet muut henkilöt, kuten J. H. Erkko, Sigurd Wettenhovi-Aspa, Helmi Krohn, Kersti Bergroth, Eino Leino ja L. Onerva.

Näyttely on sijoitettu museon lukusaliin, jonka hämärä valaistus ja intiimiys tekee tilasta juuri sopivan tälle teemalle. Tunnelma on hiukan mystinen, eikä vähiten sen vuoksi, että astuessani sisään näyttelytilaan ja lukiessani sisäänkäynnin yhteydessä olevia esittelytekstejä, kuulin jostain taustalta maaniselta kuulostavaa naisen höpötystä. Hetken kuluttua paikansimme dramaattiselta kuulostavan monologin videoscreeniin, jossa pyöri pätkä vanhaa suomalaista näytelmää. Näyttelytila ei ole mitenkään suuren suuri, mutta sitä kompensoi se, että tekstejä on todella paljon. Näyttelyyn tutustumisessa voi siis vierähtää pitkäkin tovi, jos teksteihin ja esineisiin syventyy huolellisesti. Esineistä moni on näyttelyn luonteesta johtuen jokin teksti: kirje, kirja, pamfletti tai sanomalehtileike. Muun tyyppisistä esineistä jäi erityisesti mieleeni Wettenhovi-Aspan hieroglyfikirjaisimet.

Näyttelyn aikajänne on sama kuin tutkimushankkeessa ja se etenee kronologisesti 1800-luvun lopusta 1940-luvulle. Esittelyyn pääsevät monet suomalaiset kulttuurihenkilöt kirjallisuuden alalla, joista kaikki eivät ole välttämättä tulleet aiemmin tunnetuksi henkimaailmaan asioihin uskovina. 1800-luvun lopulla esoteerisuutta ei kuitenkaan katsottu samanlaiseksi ”humpuukiksi” kuin on monesti tehty 1900- ja 2000-luvuilla, vaan sitä pidettiin luonnollisena jatkumona ihmisen ja tekniikan kehityskulussa. Marjo Kaartista mukaillakseni: Valokuvien ottaminen ja puhelimella soittaminen olivat suuria ihmeitä modernin ajan alussa, joita pidettiin jopa eräänlaisena taikuutena, ja tämä sai pohtimaan, olisiko kehittyvän tekniikan avulla mahdollista tavoittaa myös jotakin ihmissilmän näkymättömissä olevaa. Olisiko mahdollista tavoittaa ajasta ikuisuuteen poistuneita, saada yhteys henkimaailmaan? Tuo ulottuvuus oli todellista monelle sivistyneistöseurapiirien kulttuuri-ihmiselle. Katsottiin, että ihmisessä oli piileviä henkisiä ominaisuuksia, joita pystyttiin kehittämään haluttuun suuntaan ja siten saavuttamaan lisätietoa tuosta salatusta todellisuudesta.

Ihmisen henkiseen kehittämiseen liittyi erityisen vahvasti kirjallisuus, sen tuottaminen ja lukeminen. Esoteerisuus oli kirjailijoille luovuuden lähde ja siihen liittyvää kirjallisuutta syntyi muun muassa kauno- ja tietokirjallisuuden, sanomalehtitekstien ja runojen muodossa. ”Totuuden” etsiminen oli kirjailijoille lähinnä uuden ajattelutavan opettelemista. Käytännön tasolla esoteria tarkoitti verkostomaista, yhteisöllistä ja kansainvälistä toimintaa sekä aatteellisia suuntauksia kuten teosofiaa, spritualismia, ruusuristiläisyyttä, vapaamuurariutta ja antroposofiaa.

Olin valmistautunut näyttelyyn lukemalla Marjo Kaartisen 1890-luvun meedioilmiötä käsittelevän Spiritistisen istunnon, joka ilmestyi viime vuonna. Joitakin vuosia aiemmin olen lukenut Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin kiehtovan teoksen Valonkantajat, joka on populaari yleisteos suomalaiseen okkultismiin. Muistan myös lukeneeni Historiallisesta Aikakauskirjasta jokusen artikkelin aiheen ympäriltä. Muutoin tietoni esoteriasta olivat melko hajanaisia ja puutteellisia. Näyttely johdatteli hienosti teemaan, tarjosi paljon uutta tietoa ja sai janoamaan lisää. Aionkin perehtyä aiheeseen myöhemmin lisää hankkeeseen liittyvien julkaisujen muodossa.

Näyttely on avoinna 12.9.2021 saakka. (Samalla kannattaa tutustua myös suomalaista sanomalehtihistoriaa sekä sananvapautta kartoittaviin perusnäyttelyihin sekä Aku Ankka -lehden 70-vuotisnäyttelyyn, jossa viihtynevät myös pienemmät museovieraat.)

Lue lisää:

Päivälehden museo: https://www.paivalehdenmuseo.fi/

Uuden Etsijät -hanke: https://uudenetsijat.com/

Marjo Kaartinen: Spiritistinen istunto, SKS 2020: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/spiritistinen-istunto/2716296

Äitienpäivän viettoa sata vuotta sitten

Äitienpäivä oli vielä sata vuotta sitten uusi asia maassamme. Alkuperäinen idea juhlasta syntyi 1900-luvun alun Yhdysvalloissa ja sen esitteli meille kansakoulunopettaja ja Kotikasvatusyhdistyksen toiminnanjohtaja Vilho Reima. Ensimmäinen äitienpäiväjuhla Suomessa vietettiin vuonna 1918, tosin hyvin pienimuotoisesti vain yhdellä paikkakunnalla.

Pekko Rastas, Ilomantsi. Kivilahtelainen äiti lapsineen. Ilomantsin Museosäätiö, Ilomantsin valokuva-arkisto.

Kotikasvatusyhdistys toimi äitienpäiväjuhlinnan primus motorina. Se julkaisi lehdissä kehotuksia ja ohjeita juhlintaan sekä painoi ohjelmanumeroehdotuksia tapahtumajärjestäjille ostettavaksi. Se otti myös mielellään vastaan selostuksia pidetyistä juhlista, joita se julkaisi omassa Koti-lehdessään.

Viljamaa, Frans. Tunnistamatonta perhettä kolmessa ikäpolvessa (isoäiti, äiti ja lapsi) istumassa tunnistamattomassa sisätilassa sohvalla, ilm. Mäntsälän museotoimi, Frans Viljamaan kokoelma.

Äitienpäivää perusteltiin lehtikirjoituksissa erityisen tärkeäksi, koska äidin taakka oli isompi kuin kenenkään muun. Takana oli perheitä hajottanut sota ja puute, joka aiheutti painetta äideille, mutta lehtiteksteissä näkyivät myös aikakauden sukupuolinäkemykset. Uhrautuva äiti oli ”kaikkien palvelija” ja olemassa vain muita varten. Äidit kestivät ja myötäelivät kaikkien perheenjäsentensä ilot ja murheet, sysäsivät omat tunteensa sivuun, ja yrittivät pitää perheen tunneilmapiirin myönteisenä. Muiden väsyessä he jaksoivat puurtaa, ja kun muut kiukustuivat, he sovittivat asiat. He ansaitsivat tulla palvelluksi edes yhtenä päivänä vuodessa itsekin. Kotikasvatusyhdistyksen lehtiartikkelissa annettiin implisiittisesti ymmärtää, että uhrautuvaisuus oli äitien oma valinta ja kutsumuskysymys, mutta toisaalta, jos äiti ei uhrautunut, hän oli itsekäs. Työläisnaisilla ja leskillä kerrottiin olevan kaikkein raskaimpaa. Viimeksi mainitut joutuivat olemaan yhtä aikaa perheen ”ansaitsija, kodin hoitaja, palvelija ja kasvattaja”. Äitienpäivänä oli äidin vuoro olla sankari.

Viljamaa, F. Tunnistamatonta perhettä kolmessa sukupolvessa (isoäiti, äiti ja kaksi lasta) ryhmäkuvassa kuusen juurella, ilm. Mäntsälän museotoimi, Frans Viljamaan kokoelma.

Vuonna 1921 äitienpäiväjuhlinta oli laajentunut jo suureen osaan Suomea ja sitä kutsuttiin jälkikäteen ”ensimmäiseksi oikeaksi äitienpäiväksi”. Pysyväksi juhlapäiväksi oli päätetty toukokuun kolmas sunnuntai, joka vuonna 1921 osui helluntaiksi. Kyseessä ei ollut kuitenkaan ollut aivan niin kaupallinen ja perhepiiriin keskittyvä juhla kuin nykyään.

Kimy-Kustannus, kustantaja. Äitienpäivä Jalasjärven Kannonkylän Kannon koululla. Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Kimy-Kustannus Oy:n kokoelma.

Tapana ei ollut antaa lahjoja sen kummemmin ja äitienpäiväkortitkin lähtivät yleistymään vasta 1930-luvulta lähtien. Juhlinta tuli aloittaa aamulla kotona. Lapsia ja nuoria ohjeistettiin, että äitien kuului antaa nukkua pitkään ja heidän herättyään heille kuului laulaa, pitää puheita sekä antaa virvokkeita ja kukkia. Jos äiti oli menehtynyt, hänen hautansa tuli koristaa. Jos taas äiti oli muualla kuin kotona, hänelle tuli lähettää lämmin kirje. Ei myöskään saanut unohtaa seudun sairaita, vaivaisia, köyhiä ja vanhoja äitejä ja mummoja. Kun ketään ei unohdettu, se toi lehtikirjoituksen mukaan ilon niin nuorelle kuin vanhalle ja yhdisti ihmisiä ”riitaisena aikana”.

Kimy-Kustannus, reprokuvaaja. Äitienpäivän ryhmäkuva Hirvensalmen Suonsalmella koulun edessä. Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Kimy-Kustannus Oy:n kokoelma.

Kotikasvatusyhdistys kampanjoi sen puolesta, että papisto piti kirkoissa ja rukoushuoneissa puheita äitien työstä ja kodin tehtävistä, ja että kaikenlaisten koulujen opettajat puhuivat oppilailleen äitienpäivän merkityksestä. Monilla seuduilla opettajat joutuivat tai pääsivät myös järjestämään äitienpäivätapahtumia.

Kotikasvatusyhdistyksen viestinnän pääkohde oli kuitenkin koulut, yhdistykset ja seurat, joiden se toivoi järjestävän äitienpäivätapahtumia. Juhlapaikat haluttiin koristeltavan seppeleillä, köynnöksillä, kukilla ja lipuilla. Äidit kutsuttiin paikalle joko kirjallisesti tai suullisesti. Kun äidit tulivat paikalle, heidän tuli saada lämmin tervetulotoivotus ja valkovuokkoja. Jos vuokkoja ei ollut, niin valkoiset paperikukatkin kävivät. Kukka kiinnitettiin rintaan. Tunnelman tuli olla lämmin, mutta arvokas. Näytelmät tai tanssi ei tullut kysymykseen.

Lehdissä julkaistujen raporttien mukaan koulut, seurat ja yhdistykset seurasivat ohjeita kiitettävästi. Kotikasvatusyhdistys vastaanotti lukuisia kirjeitä ympäri maata, joissa kerrottiin onnistuneista äitienpäiväjuhlista.

Viljamaa, Frans. Äitienpäivänviettäjiä ryhmäkuvassa Saaren seurantalon edessä, ilm. Mäntsälän museotoimi, Frans Viljamaan kokoelma.

Urjalassa useiden kilometrienkin takaa saapuneita äitejä odotti vehreäksi koristeltu juhlasali. Aluksi veisattiin yhdessä ”Kiitos sulle Jumalani” harmoonin säestyksellä. Sitten opettaja Siiri Hyvärinen piti puheen äideille, jota kuunneltiin hartain mielin. Koululaisten kuoro esiintyi ja neiti Maija Lindström lausui ”Äidille” -nimisen runon. Ohjelmaan kuului lisäksi lasten kukkaisleikkejä, runoja, kertomuksia ja lisää virsiä ja hengellisiä lauluja. Savolaisen nuorisoseuran järjestämässä äitienpäivätapahtumassa ohjelma oli ”kerrassaan vakavaa ja arvokasta, niin että monen äidin silmät sai kyyneleitä vuotamaan.” Mikkelin Vanhamäen kansakoulun äitienpäivätapahtuman kohokohdat olivat koulun johtajan pitämä esitelmä kasvatuksesta sekä pullakahvit. Merijärven nuorisoseuran äitienpäivätapahtuman ohjelmanumeroina mainittiin virsien veisuuta, erinäisiä puheita, lauluesityksiä, kertomusten lukua, runojen lausuntaa sekä lasten esityksiä. Väliajalla äideille tarjottiin ”vehnäskahvia”. Vammalan rukoushuoneella pidetyn äitienpäivän iltaman ohjelma oli samantyyppinen, joskin uskontopainotteisempi: virsiä, puheita, rukouksia, laulua, esitelmä ja runoja. Käkisalmella äitienpäivätapahtuman ohjelmaan sisältyi runo-, satu-, kaunoluku- ja laulukilpailuja. Itä-Savon nuorisoseuran äitienpäiväjuhlan ohjelma oli ”vakavahenkistä, jossa nuoren polven kiitollisuus ja äitien työn arvo sai ansaitun huomion ja kunnioituksen”.

Kotikasvatusseuran lehdessä raportoitiin, että myös monissa muissa juhlatiloissa, kouluissa ja seurojen taloissa oli kukitettu äidit ja kuljetettu juhlaan kunniakujan läpi seuraamaan tunteikasta ohjelmaa, jossa he olivat mahdollisesti ensi kertaa saaneet kuulla tunnustusta raskaasta työstään perheen hyväksi. Kahvitarjoilu oli suuressa osassa ja toi yhteenkuuluvuuden tunnetta. Monet äidit olivat liikuttuneita ja juhla antoi heille uutta voimaa vaativaan elämäntehtävään.

Vehkalahden Salmenkylän naisia lapsineen. Kymenlaakson museo, Yleiskokoelma KyM.

Äitienpäivää on juhlittu vuodesta 1927 eteenpäin toukokuun toisena sunnuntaina ja vuodesta 1947 lähtien se on ollut liputuspäivä.

Lähteet:

Äitien päivää, Länsi-Savo 20.5.1921.
Äitienpäivä, Vakka-Suomi 19.4.1921.
Kirje Moinsalmelta, Suursavolainen 7.6.1921.
Äitienpäivä Merijärven Ylipäässä, Liitto 22.5.1921.
Diakonia- ja äitienpäivä, Tyrvään Sanomat 19.5.1921.
Iltaman ja äitienpäivän viettää Keskusteluseura ”Soihtu”, Käkisalmen Sanomat 12.5.1921.
Itä-Savon N. S. Liitto, Pyrkijä: nuorison rientojen kannattaja 1.6.1921.
Äitien päivää viettämään!, Koti: Kotikasvatusyhdistyksen äänenkannattaja 1.3.1921.
Uutisia, Urjalan Sanomat 28.5.1921.
Äitienpäivän vietto, Koti: Kotikasvatusyhdistyksen äänenkannattaja 1.6.1921.
Tuire Sirviö: Kotikasvatusyhdistys juurrutti äitienpäivän Suomeen. Akti 1/2012.