Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Pilvikki Lantela

  1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
    Tutkin kahta suomalaisissa herätysliikkeissä toiminutta naista: Martta Kaukomaata (os. Suominen 1895–1992), joka siirtyi evankelis-luterilaisesta kirkosta helluntaiherätykseen ja edelleen vapaakirkkoon ja Mathilda Fogmania (1835–1921), joka toimi lestadiolaisessa liikkeessä. Tutkimukseni sijoittuu kulttuurihistorian ja organisaatiotutkimuksen risteykseen. Tutkimuskohteitani lähestyn erityisesti mikrohistorian ja feministisen näkökulman kautta. Tutkimukseni lähteitä ovat naisten kirjoittamat kirjeet ja muu arkistomateriaali.

    Kumpikin nainen on kiinnostava omassa kontekstissaan, sillä he toimivat varsin näkyvissä rooleissa kirjoittaen, ohjaten ja julistaen, mutta herätysliikkeiden historiankirjoituksessa heidän toimintansa jää marginaaliin. Olen kiinnostunut esimerkiksi vallasta ja siitä, miten sukupuoli on jäsentänyt tai organisoinut yhteisöjen toimintaa.
  1. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
    Tutkimukseni liittyy monella tavalla menneisyyden ja nykyisyyden vuoropuheluun. Naisten asema on monissa herätyskristillisissä yhteisöissä edelleen kiistelty ja historiankirjoituksessa naiset saattavat olla varsin marginaalisessa tai näkymättömässä asemassa. Jokainen yhteisö tarvitsee moniäänistä historiankirjoitusta tarkastellakseen omaa menneisyyttään, historiakuviaan ja niiden avulla tämän päivän käsityksiä, ideologioita ja arvoja.
  1. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
    Ehkä onnekas sattuma. Aloittaessani opinnot Lapin yliopistossa huomasin sivuaineiden joukossa kulttuurihistorian, mikä tuntui tutulta ja hauskalta. Fiksut tiesivät neuvoa, että esimerkiksi laskentatoimi olisi hyödyllinen sivuaine pääaineeni johtamisen psykologian kumppaniksi. Onneksi valitsin kulttuurihistorian! Vuonna 2018 aloitin väitöskirjatutkijana yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa, jossa sijoitun kulttuurihistorian ja johtamisen oppiaineisiin.
  1. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
    Kulttuurihistoria on tapa kirjoittaa kiinnostavaa historiaa. Se merkitsee myös merkityksellisen löytämistä pienistä ja näennäisesti epäkiinnostavista yksityiskohdista ja elämänkohtaloista ja luovuutta tutkimuksen lähteiden suhteen. Moni perinteisessä historiassa hyljeksitty lähde on kulttuurihistoriassa aarre.

    Hiukan filosofisemmalla otteella mietittynä kulttuurihistoria on tapa ymmärtää itseään ja ympäristöään. Kulttuurihistorian lukeminen ja tutkiminen on laajentanut yleissivistystäni, mutta merkityksellisempää on se, että se on antanut eväitä pohdiskella ihmisenä olemista. Tullaksemme kokonaisiksi tarvitsemme historiaa.
  1. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
    Pari hauskaa yksityiskohtaa Martta Kaukomaan kirjeistä 1920-luvulta.

    En tiedä onko nuoriso parantunut vai pahentunut sitten 1920-luvun, mutta Martta ei anna kovin mairittelevaa kuvaa 1920-luvun nuorisosta kommentoidessaan hänen miehensä lähtöä rippikoulun pitoon: ”Vasta seitsemän päivän perästä hän tulee takaisin ties missä kunnossa tapeltuaan 3 tuntia päivässä 150 häijyn, tuntemattoman pojannaskalin kanssa. Ne tunnit kyllä tulevat tunneilta tuntumaan.” Taitavat rippikoulujen ryhmäkootkin olla hiukan pienempiä nykyään?

    Martalla ja hänen miehellään oli 1920-luvun alussa koira nimeltä Halli. Halli vaikuttaa varsin sympaattiselta seuralaiselta – lepäilee jaloissa Martan kirjoittaessa kirjeitä, pitää seuraa postinhakureissuilla ja haukkuu pihan harakoita ja variksia. Halli sai Kaukomailla ollessaan myös kahdeksanväkisen pentueen. Muuttaessaan pois paikkakunnalta 1924 Kaukomaat arvelivat, ettei Halli sopeutuisi enää uuteen perheeseen, joten he pyysivät erästä paikkakuntalaista lopettamaan koiran. He pyysivät lopettajalta jopa Hallin nahan, jotta he saattoivat olla varmoja siitä, että Halli oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. ”Hallista minun on parempi olo vasta, kun tiedän ettei se enää missään hiljaisella tavallaan valita. Pyysimme nahan itsellemme, niin että olemme varmat. Tälle te varmaan nauratte, mutta ei sille mitään mahda. Me näimme liian syvälle Halli rukan sieluun.” Eikö Hallille tosiaan olisi löytynyt toista hyvää kotia Pertunmaalta? Tämä surullinen kohtalo jäi mietityttämään jopa ei-kovin-koiria-rakastavaa tutkijaa.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Satu Sorvali

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
Tutkin artikkeliväitöskirjassani 1800-luvun lopun suomen- ja ruotsinkielisten sanomalehtien yleisönosastokirjoituksia mediahistorian ja tunteiden historian näkökulmasta. Olen kiinnostunut erityisesti niistä kirjoituksista, joissa ilmaistiin ärtymykseen viittaavia tunteita, kuten mielipahaa, suuttumusta ja vihaa. Olen tähän mennessä tutkinut modernien yleisönosastojen historiaa autonomisen Suomen sanomalehdistössä (Historiallinen Aikakauskirja 3/2020) ja selvittänyt ketkä yleisönosastoille kirjoittivat, mistä aiheista, millä tavoin ärtymystä ilmaistiin ja kuinka usein (Ennen ja Nyt 08/2019). Tulevat artikkelini käsittelevät mm. ärtymyksen kaltaisten tunteiden merkityksiä ja motiiveja lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa, ärtymyksen tunnetta sukupuolen ja luokkataustan näkökulmasta sekä sanomalehtien ja yleisönosastokirjoittajien suhdetta toisiinsa ja tunteiden poliittisuutta.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Nykyistä aikaamme on viime vuosina kuvailtu erityisen tunnepitoiseksi ja on puhuttu jopa ”vihan aikakaudesta”. En osaa sanoa, ovatko ihmiset nykyään vihaisempia kuin aiemmin, mutta kielenkäyttö on varmasti kärjistynyt ja se näkyy erityisesti sosiaalisessa mediassa. Näen tässä yhtymäkohtia tutkimaani aikaan, koska myös 1800-luvun lopulla oltiin huolissaan, siitä että julkinen diskurssi oli turhan ”kiivasta” ja koska vastakkainasettelut olivat arkipäivää. Näen, että medialla on oma vastuunsa vihaisten kirjoitusten ja vihakirjoitusten julkaisemisessa. Tunteilla on aina tehty politiikkaa.

Kuva: Yleisönosastokirjoituksen alkuosa. Nya Pressen 5.11.1895.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Polkuni kulttuurihistorian väitöskirjatutkijaksi on saattanut olla hieman epätavanomaisempi kuin monilla muilla. Olen ollut jo varhaisesta lapsuudesta asti kiinnostunut historiasta. Silkkitie-tv-sarja ja myöhemmin Indiana Jones -elokuvat saivat minut haaveilemaan arkeologin ammatista. Muistelen kuulleeni kulttuurihistoriasta ensimmäisen kerran joko yläasteella tai lukiossa, jolloin minut valtasi ihmetyksen tunne. Oppiaine vaikutti juuri minulle räätälöidyltä. Olin tässä vaiheessa jo oivaltanut, että minua kiinnosti historiantutkimus erityisesti tekstien kautta, jolloin arkeologia oli ”haudattu” idea. Minua kiinnosti varsinkin tavallisten, monesti historian kirjoihin nimettömiksi jääneiden ihmisten arkipäivä erilaisine ilmiöineen. Opiskelin lukion jälkeen avoimessa yliopistossa kulttuurihistorian perusopinnot. Vaikka oppiaine oli minulle jo tuolloin rakas ja imaisi mukaan, lähdin tämän jälkeen ammattikorkeakouluun opiskelemaan toista kiinnostuksen kohdettani, tietojenkäsittelyä. Intouduin jatkamaan kulttuurihistorian opintoja vasta monen vuoden tauon jälkeen avoimessa yliopistossa, jossa suoritin aineopinnot töiden ohessa. Tämän jälkeen päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, hain ja pääsin avoimen väylän kautta suorittamaan maisteritutkinton. Myöhemmin pääsin vielä toteuttamaan toista suurta unelmaani eli aloitin kulttuurihistorian jatko-opinnot 2018. Olen suorittanut maisterin tutkinnon ja tohtorin tutkintoa töiden ohessa. Jäin viime marraskuussa opintovapaalle ja olen nyt päässyt keskittymään väitöskirjan tekemiseen täysipäiväisesti. Olen mielestäni osoitus siitä, että opinto- ja urapolkuja voi olla hyvin monenlaisia ja unelmia kannattaa tavoitella.

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria voi tarkoittaa eri ihmisille hyvin erilaisia asioita, mutta minulle se tarkoittaa erityisesti inhimillistä näkökulmaa menneisyyteen, arkipäivän ilmiöiden ja menneisyyden ihmisten maailmankuvan tutkimista. Tutkimussuuntaukset kuten tunteiden historia ja ”from below” (luokkataustassa alhaalta ylöspäin suuntautuva historiantutkimus) ovat lähellä sydäntäni. Pidän myös siitä, että kulttuurihistoria on moni- ja poikkitieteellistä. Kulttuurihistoria on minulle työ, harrastus ja intohimo.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Perustin oman lehden 11-vuotiaana ja jaksoin toimittaa sitä vajaan parin vuoden ajan. Tuo lehti muistutti tietämättäni pitkälti tyypillistä 1800-luvun lopun suomalaista sanomalehteä: lyhyehkö olemassaoloaika, paljon muista lehdistä saksittua ja liimattua, omia räikeitä mielipiteitä, unohtamatta kuitenkaan viihdepuolta. Muutama lehden lukija toimi toisinaan ulkopuolisena avustajana. Lehdet ovat tallella kotiarkistossani, mutta en ole kehdannut lukea uudelleen – ehkäpä jonain päivänä rohkaistun…

Toinen fakta: Aloitin talvella Kulttuurihistorian seuran määräaikaisena blogitoimittajana, jonka vastuulla on blogitekstien koordinointi. Jos sinulla on juttuidea tai haluaisit kirjoittaa kulttuurihistoriaan liittyen, voit ottaa minuun yhteyttä: satu.p.sorvali@utu.fi.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Heikki Rosenholm

Tämä blogikirjoitus aloittaa sarjan, jossa esitellään kulttuurihistorian oppiaineen jatko-opiskelijoita ja heidän tutkimusaiheitaan. Ensimmäisenä vuoron saa Heikki Rosenholm.

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
Tutkin suomalaista 1940- ja 1950-luvun näytelmäelokuvaa kuolemankulttuurin ja tunteiden näkökulmasta. Minua kiinnostaa erityisesti tarkastella elokuvissa ilmenevää ruumiillistettua toimintaa erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa: minkälaisia yhtäläisyyksiä näytelmäelokuvien tavoissa käsitellä kuolemaa ja tunteita on yhteiskunnassa vallinneiden tapojen, arvojen ja asenteiden kanssa?

Heikki Rosenholm. Kuva: Heini Rosenholm.

Tarkasteltavassa ajanjaksossa suomalaisten tunne-elämä ja suhtautuminen kuolemaan kävivät läpi erilaisia muutoksia melko lyhyessä ajassa: sota-aikoina kuolema ja suru olivat julkisia ja koko kansakuntaa koskettavia ilmiöitä, mutta jo sotavuosien aikana ja varsinkin niiden päättymisen jälkeen vaikenemisen kulttuuri yleistyi, mikä jatkui myös pitkälti 1950-luvulla, vaikka sotavuosien traumojen käsittely yleistyi kulttuurituotteissa. Yhtenä merkittävimpänä kulttuurituotteena traumojen käsittelyssä pidetään Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta (1954) ja siitä tehtyä Edvin Laineen ohjaamaa filmatisointia (1955).

Laineen Tuntematon sotilas ei kuitenkaan ole ainoa elokuva, jossa kuolema tunteineen on keskeisesti läsnä. Väitöksessäni käsittelen 11 elokuvaa, joihin Tuntemattoman sotilaan lisäksi kuuluu muun muassa romanttisia ja historiallisia epookkeja (Kulkurin valssi (1941), Tanssi yli hautojen (1950), draamoja (Kirkastettu sydän (1943), Evakko (1956) ja yhteiskunnallisia elokuvia (Tuhottu nuoruus (1947). Eri lajityypeissä ja eri aikoina valmistuneissa elokuvissa on nähtävissä erilaisia vivahteita muutoksista, joita kuolemankulttuurissa ja tunne-elämässä käytiin läpi yhteiskunnassa.

Nuoren naisen kuolemakohtaus elokuvasta Tuhottu nuoruus (1947). Lähde: ruutukaappaus elokuvasta.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Ymmärtääksemme nyky-yhteiskunnan asenteita kuolemaa kohtaan meidän on tarkasteltava, millaiset menneisyyden tapahtumat niitä ovat muovanneet. Tähän prosessiin ovat osallistuneet myös suomalaiset näytelmäelokuvat. Tutkimuksellani haluan entisestään lisätä keskustelua kuolemasta ja osoittaa, kuinka kuolema tunteineen on ollut läsnä jo vanhemmassa suomalaisessa elokuvassa.

Vaikka suomalaista näytelmäelokuvaa on tutkittu laajasti, sitä ei ole juurikaan tarkasteltu kuolemankulttuuria painottavasta näkökulmasta. Tutkimukseni auttaa tunnistamaan kuolemaan ja kuolemiseen liittyviä tunteita, mikä on tärkeää aikana, jolloin kuolema on tullut jälleen lähemmäs ihmisten arkea muun muassa median lisääntyneen kiinnostuksen seurauksena. Viime vuonna alkanut ja yhä edelleen jatkuva koronapandemia on myös vaikuttanut keskusteluun kuolemasta.

Pitenevän eliniän myötä myös kysymykset hyvästä kuolemasta ja siihen liittyvistä käytännöistä ovat entistä ajankohtaisempia. Sosiaalisen median suosion kasvun seurauksena myös yhteisöllinen, myös tuntemattomien, kanssa jaettu suru on yleistynyt. Kuolemasta keskustellaan enemmän kuin aikaisemmin, mutta sen kohtaaminen koetaan yhä vaikeaksi.

Pienen pojan ruumisarkku elokuvasta Levoton veri (1946). Lähde: ruutukaappaus elokuvasta.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Aloitin väitöstutkimukseni vuonna 2017 ja olen taustaltani kulttuuriperinnön tutkija. Siirryin kulttuurihistoriaan virallisesti tammikuussa 2021. Kulttuuriperinnön tutkimuksessa painottuu enemmän historiatietoisuuden läsnäolo ja yhteisöjen ylläpitämän kulttuuriperinnön näkyminen, merkitys ja hyödyntäminen nykypäivässä. Tutkimukseni edetessä minua alkoivat kiehtoa yhä enemmän kulttuurihistoriaan kytkeytyvät näkökulmat, kuten menneisyyden ihmisten aatemaailmat, elämisen arki ja tunne-elämä. Varsinkin tunteiden kulttuurihistorian tarkastelu menneisyyden kulttuurituotteissa ja niistä tehtyjen tulkintojen merkitykset ovat korostuneet tutkimuksessani.

Aloitin opiskelijana Turun yliopistossa vuonna 2011. Jo opintojeni alusta alkaen minua kiinnostivat elokuvat ja niiden suhde yhteiskuntaansa ja kulttuuriinsa. Opintojen aikana tutuiksi tulivat jo monet elokuvahistoriaa tarkastelevat klassikot, kuten Hannu Salmen Elokuva ja historia (1993) sekä Peter von Baghin Elokuvan historia (1975). Voisi siis sanoa, että elokuvan ja historian tutkimus on aina ollut lähellä sydäntäni!

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Minulle kulttuurihistoria merkitsee mahdollisuutta tarkastella vallitsevaa yhteiskuntaamme entistä laajemmasta näkökulmasta. Erityisen mielekkääksi koen sen, että tarkastellessani elokuvia saan myös mahdollisuuden perehtyä erilaisiin historiallisiin teemoihin. Viime aikoina olen esimerkiksi tarkastellut käsittelemieni elokuvien yhteydessä autoilun kulttuurihistoriaa sekä romanien ja saamelaisten representaatioita näytelmäelokuvissa.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Kuolema tutkimuksellisena aiheena tuntuu aina olleen läsnä elämässäni. Muistan yhä ala-asteella pitämäni esitelmän Kreikan mytologian manalaa hallitsevasta jumalasta, Hadeksesta. Muistan myös elävästi vanhimman siskoni lukeneen minulle Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä (1973) ollessani pieni. Tarinassa kuolema on erityisen merkittävässä asemassa. Ehkä tällaiset kokemukset ovat siis salakavalasti vaikuttaneet mieleeni ja kiinnostukseeni kuolemasta.

Olen myös kauhuelokuvien suurkuluttaja ja pohdin pitkään, olisinko halunnut lähteä jatko-opinnoissani tutkimaan kauhuelokuvakulttuuria. Kauhuelokuvien kriittinen tapa käsitellä yhteiskunnallisia ilmiöitä on aina kiehtonut minua. Olen jopa järjestänyt aiheesta kaksi kurssia Turun yliopistoon kuuluvassa Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa Porissa, Kauhuelokuvalukupiiri (2018) sekä Kauhuelokuvalukupiiri vol. 2 (2020). Kursseilla katsottiin lukuisia kauhuelokuvia, joista käytiin mielenkiintoisia keskusteluja vierailevien asiantuntijoiden johdolla!