Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Miira Vuoksenranta

  1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
    Tutkin naisten välisen ystävyyden kulttuurihistoriaa keskittyen 1860- ja 1870-lukujen Suomeen. Tutkimukseni valokeilassa on joukko ruotsinkieliseen sivistyneistöön kuuluneita naisia, joista monet työskentelivät opettamisen parissa. Käsittelemäni ajanjakso osuu herrasväen naisten koulutuksen ja työssäkäynnin murroskauteen, jolloin yhä useammat naiset alkoivat keskittyä perheenperustamisen sijasta opiskeluun ja palkkatyöhön. Sivistys ja toimeentulo eivät kuitenkaan jääneet ainoiksi näiden olosuhteiden kantamiksi hedelmiksi, vaan oleellisia olivat myös opinahjoissa tai työn parissa solmitut lujat naistenväliset ystävyyssuhteet.

    Olen kiinnostunut selvittämään, kuinka suomalaiset sivistyneistönaiset käsittivät ystävyyden ja kuinka he ylläpitivät ystävyyssuhteitaan kirjeenkirjoittamisen keinoin. Päälähteenäni käytän Åbo Akademin kirjaston käsikirjoituskokoelmiin kuuluvia, enimmäkseen aikaisemmin tutkimattomia kirjeaineistoja. Tutkimusprosessini aikana on ollut palkitsevaa huomata, kuinka kaikkein arkisimmillekin kirjeille voi aina löytää uudenlaista tutkimuskäyttöä – jopa kirjoittajiensa tyhjänpäiväisiksi vähättelemät kirjeet voivat muuttua kullan arvoisiksi ystävyydestä kiinnostuneen tutkijan käsissä.
  1. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
    Tarve ihmiskontakteille on aina ollut yksi ihmisyyttä määrittävistä perustekijöistä. Nyky-yhteiskunnassa ystävyyden merkitys ja sen positiiviset terveysvaikutukset on tunnistettu niin laajasti, että uutismedioissa yksinäisyyttä on jopa kutsuttu suomalaisten potemaksi kansantaudiksi. Ylipäätään vuosituhannen vaihde on merkinnyt kansainvälisesti kasvavaa kiinnostusta ystävyyttä kohtaan sekä akateemisessa maailmassa että sen ulkopuolella. Tätä todistaa uuden tieteellisen tutkimuksen valtavan määrän lisäksi monien ystävyyttä käsittelevien populaarikulttuurin tuotosten kuten Frendit-tv-sarjan tai Sally Rooneyn romaanien saavuttama valtava suosio. Koen, että kulttuurihistoriallisella näkökulmalla on paljon annettavaa sekä julkisille ystävyyskeskusteluille että tavoillemme käsittää omia ihmissuhteitamme. Tarkastelemalla ystävyyskäsitysten pitkiä historiallisia juuria voimme paljastaa ystävyyteen liittyvien asenteiden vahvan kulttuurisidonnaisuuden ja ajallisen muutoksen.
Kuva: Miira Vuoksenranta.
  1. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
    Pienestä pitäen minulla on ollut kaksi suurta intohimoa: historia ja luonto. Lapsuudessani nämä ilmenivät hillittömänä dinosaurus- ja fossiili-innostuksena, luonto- ja historiadokumenttien suurkulutuksena, ötököiden perässä haavi käpälässä loikkimisena, kiitäjäntoukkien kasvattamisena perhoseksi asti ja ylitsevuotavana intona ala-asteen historiantunteja kohtaan. Lukion aloittaessani tulevaisuudensuunnitelmieni vaaka oli kallistunut eläinlääkärin uran puolelle, mutta unelma sai pian särön tajutessani, että rakkaus biologiaa kohtaan ei riittänyt, vaan oli kahlattava läpi loputtomalta tuntunut kavalkadi puuduttavia fysiikan ja kemian kursseja. Tein siksi vikkelän väistöliikkeen ja kohdistin energiani toiseen minulle tärkeään aiheeseen eli historiaan, joka oli säilynyt lempiaineenani koko peruskoulun ajan. Lukiossa en ollut vielä varma, että pääaineekseni tulisi juuri kulttuurihistoria, mutta valitsin Turun yliopiston osittain juuri aineen pääaineopiskelumahdollisuuden vuoksi. Päätös kulttuurihistoriaan erikoistumisesta syntyi vähitellen historian perusopintojeni edistyessä huomatessani, kuinka paljon sekä sen tarjoama näkökulma että sen puitteissa tutkitut teemat kiinnostivat minua.
  1. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
    Kauppojen ja kirjastojen kirjahyllyjä selaillessani panen merkille, että huomioni kiinnittyy useimmiten automaattisesti kirjoihin, jotka paljastuvat takakannen lukemalla kulttuurihistorioitsijoiden kirjoittamiksi. Kulttuurihistorian piirissä kynäillään siis kirjoja, joita itse haluan lukea ja siitä syntyy innostus kantaa oma korsi kekoon. Olen aina ollut kiinnostunut ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja sen menneisyyttä, mutta kulttuurihistorian opintoni ovat ruokkineet tiedonhaluani entisestään ja opettaneet minulle taitoja, joiden avulla on mahdollista katsoa kriittisemmin monia itsestään selviksi väitettyjä ilmiöitä. Kulttuurihistoriaa ajatellessani päähäni ponnahtaa myös mielikuva avarakatseisuudesta, poikkitieteellisyydestä, tutkimusaiheiden moninaisuudesta ja niissä piilevästä pohjattomasta potentiaalista.
  1. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
    Tutkimieni naisten kirjeenvaihdossa on monia huvittavia kohtia, mutta ensimmäisenä minulle juolahtaa mieleen turkulaisen aatelisneidon Thecla Ekestubben närkästynyt kirje porilaiselle ystävälleen Jenny Juséliukselle vuodelta 1870. Ekestubbe kertoi olleensa vierailulla Pietarissa, josta kotiin saavuttuaan hän oli saanut kuulla, että kaupungilla huhuttiin hänen menneen matkansa aikana kihloihin. Hän tahtoi nyt tietää, kuka ihme levitteli tällaisia naurettavia sepitteitä. Erityisen absurdeja näistä juoruista teki Ekestubben mielestä juuri se, että: ”jos joku toivoo jäävänsä ikuisesti naimattomaksi, hänen on matkustettava Pietariin, sillä missään muualla ei näe yhtä vähän nuorukaisia kuin siellä.” Tähän vaikutti Ekestubben mukaan se, että suomalaiset seurustelivat Pietarissa vain omissa piireissään, eikä venäläisten miesten tapaaminen tullut siksi kuuloonkaan. Ehkäpä sulhasehdokkaiden puute teki Pietarista ihanteellisen lomakohteen myös avioliittoa vastaan hangoittelevalle Ekestubbelle itselleen?

Kasvamisen vaikeudesta – Kurkistus tyttöyden historiantutkimukseen

Olemme varmasti kaikki kuulleet kliseen ”Nuoriso on pilalla.” Nuoruuden ja tyttöjen historiaan perehtyneen tutkijan näkökulmasta tämä ei ole niin kaukaa haettua kuin voisi luulla. Aikuiseksi kasvaminen on ollut vaikeaa, vaikka aika ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat muuttuneet. Kulttuurihistorian väitöskirjassani tutkin 1700-luvun englantilaisia eliitin tyttöjä ja heidän kasvuaan ja ajatuksiaan tyttöydestä ja omasta identiteetistään. Halusin tuoda siinä esille nimenomaan tyttöjen oman äänen, mikä herkästi jää vaille huomiota. Lapsuuden ja nuoruuden historiaa on tutkittu usein ylhäältä käsin, vanhempien ja viranomaisten kautta. Viime vuosina nuoruuden historiantutkimukseen on tullut myös muunlaisia näkökulmia.

Kuva: Naisen elämänkaari. Life and age of woman James Baillie n. 1848. Wikimedia Commons CC-BY 4.0.

Samalla tavoin kuin nykyäänkin, lasten ja nuorten arki koostui leikeistä, erilaisista huveista ja juhlista ystävien kanssa. Siihen sekaan mahtui myös opiskelua, ihastuksia sekä riitoja vanhempien ja sisarusten kanssa. Elämän koko kirjo iloineen ja suruineen oli läsnä. Vaikka aika ja ympäristö muuttuvat, kasvavat nuoret kohtaavat erilaisia ristiriitaisia odotuksia ja vaatimuksia vanhempien ja yhteiskunnan taholta. Tyttöjen omat toiveet olivat joskus näiden kanssa ristiriidassa. Esimerkiksi 1700-luvun ylhäisön tytölle oli odotusarvoisena tulevaisuudennäkymänä avioliitto ja äitiys sekä oman kotitalouden valtiattaren rooli. Opiskelusta tai itsellisestä elämästä työtätekevänä naisena hän saattoi vain haaveilla. Sen sijaan rahvaan tytöillä lapsuus loppui hyvin aikaisin, sillä heidän oli astuttava työmarkkinoille heti kun olivat siihen kykeneviä, usein varhaisessa teini-iässä.

Tytöt kohtasivat myös ulkonäköpaineita. Kauneuden kriteerit ovat toki muuttuneet vuosisatojen aikana, mutta tuolloin ajateltiin, että kaunis ulkomuoto kertoi myös sisäisestä hyvyydestä. Kauneus oli valuuttaa avioliittomarkkinoilla, joten jos tytöllä ei ollut houkuttimenaan suurta myötäjäissummaa, kaunis ulkomuoto oli ehdottomaksi eduksi. Käsitykset sukupuolesta ja etenkin naissukupuolesta rajoittivat ja hallitsivat jossain määrin tyttöjen elämää. Esimerkiksi odotus siveästä ja vaatimattomasta käytöksestä oli monesti ristiriidassa 1700-luvun eliitin elämäntavan kanssa. Myös nuorten odotettiin osallistuvan seurapiiririentoihin ja olevan esillä osoittamassa perheen asemaa ja varallisuutta.

Näkökulmaa muuttamalla menneisyydestä saa aivan uudenlainen kuvan, ja se kuva on paljon monimuotoisempi kuin on aiemmin luultu. Tyttöjen elämään ja ajatuksiin on mahdollista päästä käsiksi esimerkiksi kirjeiden ja päiväkirjojen sivuilta. Tytöt raapustivat niihin niin arkipäivän sattumuksia kuin ajatuksiaan elämästään tyttöinä, tulevina naisina sekä säätynsä edustajina. Puitteet saattoivat olla samanlaiset, mutta jokaisen elämänpolku oli erilainen ja valinnat yksilöllisiä.

Henna Karppinen-Kummunmäki, FT on kulttuurihistorioitsija, jonka tietokirja Tyttöjen vuosisadat. Lasten ja nuorten historiaa keskiajalta 1800-luvulle ilmestyy keväällä 2022.

Kulttuurihistorian nuorten tutkijoiden kirjoitusretriitti Villa Tammekannissa

Turun yliopistosäätiö oli taannoin armollinen ja myönsi kuusihenkiselle kulttuurihistorian tutkijaporukallemme viikon työskentelyjakson Tartossa Turun ja Tarton yliopistojen Granö-keskuksessa, Villa Tammekannissa, Alvar Aallon suunnittelemassa huvilassa. Valitettavasti pandemia muutti kuitenkin suunnitelmia, eikä matkustaminen Viroon onnistunut alkuperäissuunnitelmien mukaisesti vuosi sitten syksyllä, eikä vielä kesäkuussakaan, jonne matka sen jälkeen siirrettiin. Kolmas kerta kuitenkin sanoi toden ja pääsimme syyskuussa matkaan viisihenkiseksi kutistuneella seurueellamme. Retriittiporukkaamme kuului neljä kulttuurihistorian väitöskirjatutkijaa ja yksi viime vuonna väitellyt tutkija.

Kuvaaja: Pekka Niemelä. Kuvassa Villa Tammekannin takapihalla vasemmalta oikealle: FM Anni Hella, FM Noora Kallioniemi, FM Niina Siivikko, FT Anna-Leena Perämäki ja FM Satu Sorvali.

Lähdimme matkaan Helsingistä syyskuisena lauantaiaamuna, ensin lautalla Tallinnaan ja sieltä junalla reilun parin tunnin päähän Tarttoon. Perillä Villa Tammekannissa meitä odotti residenssivastaava, Turun yliopiston biodiversiteetti- ja ympäristötutkimuksen professori emeritus Pekka Niemelä, joka esitteli meille talon ja sen historian.

Kuvaaja: Anna-Leena Perämäki. Granö-keskus, Villa Tammekann.

Vuonna 1932 suunniteltu residenssi on saanut nimensä Turun yliopiston entiseltä rehtorilta, Tarton yliopiston maantieteen professori J. G. Granöltä, joka loi yhteyksiä Suomen ja Viron yliopistojen välillä 1920-luvulta lähtien. Granö tutustutti Tarton yliopiston maantieteen professorin August Tammekannin arkkitehti Alvar Aaltoon, jonka jälkeen Aalto suunnitteli omakotitalon Tammekannin perheelle Tähtveren puutarhakaupunginosaan. Rakentaminen ei valitettavasti sujunut aivan alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti ja perhe pääsi muuttamaan keskeneräiseen taloon vasta 1933.

Neuvostoliiton miehittäessä Viron ja Tammekannien paetessa talo joutui valtion omistukseen, se muutettiin pienkerrostaloksi ja sinne asetettiin useita perheitä vuokralle samanaikaisesti. Viron itsenäistyttyä 1990-luvulla rakennus luovutettiin takaisin Tammekannin omaisille, ja joitakin vuosia sen jälkeen he myivät sen Turun yliopistosäätiölle. Säätiö teki taloon valtaisan remontin, jonka yhteydessä se restauroitiin Aallon alkuperäisten suunnitelmien mukaiseksi. Säätiö on majoittanut tiloissa vuodesta 2000 lähtien Turun yliopiston tutkijoita ja yhteistyökumppaneita, ja sinne voi päästä työskentelemään esimerkiksi tekemällä hakemuksen säätiön apurahapalvelun kautta tai maksamalla itse majoituksestaan. Kirjoitusretriittien lisäksi talossa on järjestetty tutkijatapaamisia ja kokouksia sekä esittelyjä arkkitehtuurin ystäville.

Tyylikkäästi Artekin huonekaluilla sisustetussa funkkistalossa on kellarikerros, jossa on viihtyisät sauna- ja neuvottelutilat sekä yksi makuuhuoneista, keskikerros, jossa on keittiö, oleskelu- ja ruokailuhuoneet sekä työskentely- ja kirjastohuone. Ylimmässä kerroksessa on ”sviitti” parvekkeineen sekä kolme muuta makuuhuonetta.

Pekka piti residenssivastaavana huolen ylläpidosta (mm. runsaan aamupalan sai talon puolesta!) sekä kiintoisista aamiaiskeskusteluista. Päivät sujuivat kukin kirjoittaen omia tekstejään omassa rauhassaan, mutta tarvittaessa vertaistuki ei ollut kaukana. Korona-ajan eristyksen jälkeen olikin todella virkistävää päästä keskustelemaan kasvokkain kollegoiden kanssa.

Kuvaaja: Satu Sorvali. Minun työskentelytilanani toimi kellarikerroksen upea neuvotteluhuone.

Kirjoittamisen lomassa oli mahdollisuus tehdä pieniä kävelyretkiä syksyisen kauniiseen Tarton kaupunkiin, joka oli kiinnostava sekoitus eri-ikäistä ja erityyppistä arkkitehtuuria.

Kuvaaja: Satu Sorvali. Matkalla vanhaan kaupunkiin.
Kuvaaja: Satu Sorvali.

Kävimme muun muassa herkuttelemassa italialaisessa La Dolce Vita -ravintolassa (risotto 10/10!) ja ”maailman korkeimman pubin katon” omaavassa, 1700-luvulta peräisin olevassa Püssirohukelder -ruutikellariravintolassa.

Kuvaaja: Anna-Leena Perämäki. Ruutikellariravintola ja kymmenen metriä korkea katto.

Kiinnostavinta vapaa-ajan antia olivat mielestäni museokohteet: valtava ja uutta teknologiaa hyödyntävä Viron Kansallismuseo sekä Tarton yliopistomuseo, jossa esiteltiin yliopiston historian lisäksi myös tieteen ja opiskelijoiden historiaa.

Kuvaaja: Satu Sorvali. Viron kansallismuseo.
Kuvaaja: Satu Sorvali. Presidentti Kekkosen sukset Tarton yliopistomuseossa.
Kuvaaja: Satu Sorvali. Aivan Villa Tammekannin lähettyvillä sijaitseva Tarton laululava oli vaikuttava rakennelma, vaikkei se välity tästä kuvasta.

Jouduin valitettavasti lähtemään Tammekannista jo viiden päivän oleskelun jälkeen. Kolme muuta kollegaa seurasi perässäni seuraavana päivänä ja yksi meistä jäi Villa Tammekanniin loppujen lopuksi 2,5 viikoksi. Viimeisenä yhteisenä päivänä täytimme uuden hakemuksen Yliopistosäätiölle uudesta työskentelyjaksosta tällä samalla porukalla. Toivottavasti meitä onnistaa!

Kuvaaja: Anna-Leena Perämäki. Tarton raatihuone.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Karoliina Sjö

  1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
    Tutkin Kirsti Teräsvuoren 1900-luvun alkupuolella kirjoittamaa päiväkirjasarjaa, tai tarkemmin sanottuna erästä osaa kokonaisuudessaan hyvin laajasta ja kattavasta, kymmeniätuhansia sivuja sisältävästä päiväkirja-aineistosta. Tutkin miten ja millaisista teemoista Teräsvuori kirjoitti, millaiset asiat kirjoittamiseen ja kirjoittamisen mahdollisuuksiin vaikuttivat sekä millaisia kirjallisia keinoja hän kirjoittamisessaan käytti. Tutkin samalla, miten Teräsvuoren päiväkirjakirjoittaminen suhteutui laajempaan omasta itsestä kertomisen ja päiväkirjakirjoittamisen traditioon. Teräsvuori kirjoitti lähes koko elämänsä ajan päiväkirjaa, ja sivuille ovat tallentuneet monenlaiset kokemukset ja jäljet eletystä elämästä sen eri puolineen. Toisaalta paljon on jäänyt pois, tutkijan tavoittamattomiin. Olen kiinnostunut tutkimuksessani myös tieteen ja taiteen välisyydestä sekä erilaisista tiedon tuottamisen mahdollisuuksista ja tavoista.
  1. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
    Omassa tutkimuksessani on nähdäkseni monia teemoja ja asioita, jotka resonoivat monella tavalla nykypäivän yhteiskuntaan. Mainittakoon tässä esimerkiksi ylipäätään päiväkirjan kirjoittaminen: sillä on muun muassa länsimaissa pitkä traditio, ja kirjoittamisen muodot ja merkitykset ovat muokkautuneet vuosisatojen kuluessa. Onkin mielenkiintoista pohtia esimerkiksi sitä, mitä sata vuotta sitten kirjoitettu aineisto voi kertoa tämän päivän tavoista ja muodoista kertoa itsestä ja elämästä. Päiväkirjat ovat myös pitkään olleet yksi suosituimmista kirjoittamisen muodoista, ja niiden avulla on mahdollista tavoittaa hyvin monenlaista tärkeää tietoa. Toki tärkeää on samalla pohtia, millaisia aineistoja päiväkirjat ylipäätään ovat, miten ja millaista tietoa niiden avulla on mahdollista saada ja tuottaa sekä millaisia rajoittavia tekijöitä ja toisaalta millaisia eettisiä kysymyksiä niiden käyttöön historiantutkimuksessa liittyy. Nämä ovat tärkeitä keskusteluja myös laajemmin. Ylipäätään tieteellä ja tutkimuksella, tässä tapauksessa historian-, kulttuurin- ja taiteidentutkimuksella, on monenlaista arvoa ja merkitystä, ja soisi sen arvon ja arvostuksen näkyvän paremmin myös yhteiskunnan tasolla.
  1. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
    Minulle ei ole koskaan ollut mitenkään selvää, mitä tulisin tekemään ”isona”. Lukion jälkeen opiskelin ammattikorkeakoulussa, olin töissä eri paikoissa ja asuin jonkin aikaa ulkomailla. Palasin Suomeen, ja eräässä vaiheessa tieni vei ilokseni yliopistoon. Pääsin opiskelemaan aluksi pääaineena kotimaista kirjallisuutta, mikä oli tosi innostavaa. En ollut aiemmin tajunnutkaan, miten mielenkiintoisia ja monella tavalla tärkeitä asioita sitä voikaan opiskella. Kirjallisuuden ohella opiskelin monia muitakin aineita, ja sitten löysin myös kulttuurihistorian, joka tuntui kattavan todella monet kiinnostuksen kohteeni. Taiteella ja kulttuurilla on ollut aina merkittävä rooli elämässäni, ja historiallinen näkökulma aiheisiin ja ilmiöihin kiinnosti kovasti. Oppiaine tuntui muutenkin kaikkinensa hyvin kiehtovalta ja puoleensavetävältä. Pääsin opiskelemaan kulttuurihistoriaa sivuaineena, ja lopulta vaihdoin sen pääaineekseni. Kulttuurihistoria ja tiede ylipäätään veivät mennessään, ja tässä sitä ollaan, väitöskirjan parissa – asia, josta en aiemmin olisi edes osannut haaveilla.
  1. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
    Kulttuurihistoria merkitsee minulle tapaa katsoa maailmaa, näkökulmaa, josta käsin kysyn, pohdin ja ihmettelen. Kulttuurihistorian parista olen saanut välineitä ja työkaluja käsitteellistää maailmaa ja erilaisia ilmiöitä; olen huomannut, että se on nykyään yllättävänkin läpileikkaava asia elämässäni. Se on minulle työ, mutta se on myös paljon muuta. Se on katto, jonka alta olen löytänyt monta arvokasta kohtaamista, tärkeitä ja mielenkiintoisia keskusteluja ja ajatuksia, mielekkäitä haasteita ja samantapaisia tapoja hahmottaa maailmaa sekä tuottaa tietoa, olla osa suurempaa kokonaisuutta.
  1. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
    Ainakin minut itseni onnistuu yllättämään aina uudelleen se, että jostakin syystä minulla soi joululaulut ympäri vuoden päässä. En ymmärrä tätä seikkaa, sillä en edes ole mikään erityinen joululaulujen fani. Mutta jostakin syystä tämä on jatkunut jo useita vuosia. Tykkään kyllä monenlaisesta musiikista erittäin paljon, mutta tämä teema saisi jättää minut jo rauhaan.
Kuva: Jussi Virkkumaa / Saaren kartanon residenssi

Kulttuurin runsaudensarvi – Pyöräkierros Tuusulanjärven ympäri

Pakkasin pyöräni eräänä loppukesän aamupäivänä ja lähdin polkemaan kotoani Vantaalta aikeenani tehdä yhdistetty liikunta- ja kulttuurireissu Tuusulanjärven ympäri. Alkumatka ei luvannut hyvää, vahvasti syksyltä haiskahtava tuuli ja tihkusade pieksi kasvojani poutaa luvanneesta sääennusteesta huolimatta. Onneksi se ei pahemmin haitannut, koska pyöräillessä tuli lämmin ja sää poutaantui myöhemmin päivällä. Vajaan tunnin kuluttua löysinkin itseni jo Tuusulanjärven rannalta, mistä pääasiallinen lenkki alkoi. Olin ladannut puhelimeeni City Nomadi -sovelluksen, jossa oli Tuusulanjärven pyöräkierros opastettuna sekä myötä- että vastapäivään. Karttaan oli merkitty pyöräreitti kaikkine nähtävyyksineen sekä ruoka- ja ostospaikkoineen. Pyöräillessä ei tarvinnut vilkuilla puhelinta, koska sovelluksen tarjoaa opastusta pystyi kuuntelemaan kuulokkeilla. Kätevää!

Aloitin järven myötäpäiväisen kierron (n. 47 kilometriä) Koskenmäen lähistöltä. Opastetaulu sillan kupeessa kertoi, että paikka oli 1900-luvun alussa käsityöläisten asuttama, ja että Koskenmäen kautta kulki 1950-luvulle saakka Helsingistä Hämeenlinnaan johtava maantie. Nyt idyllisessä rannassa oli kauniit kukkaistutukset ja penkit.

Nomadi-sovelluksen miellyttävä naisääni opasti jatkamaan pyörätietä eteenpäin Koskenmäkeen ja siitä edelleen Paijalaan. Paijalan kylätie oli tunnelmallinen vanhoine 1800-luvulta peräisin olevine rakennuksineen. Siitä jatkettiin eteenpäin kohti Järvenpäätä pitkin maalaismaisemia halkovaa pyörätietä.

Heti matkan alussa minulle valkeni karu totuus: jos aikoisin päästä saman päivän illaksi kotiin, minun olisi karsittava runsaasti paikkoja, joissa olin aikonut matkan varrella pysähtyä. Ihan reitin alkupäässä olisi ollut lintutorni, jonne veivät hauskat pitkospuut metsän keskellä, mutta jouduin jättämään sen väliin, kuten myös Paijalan jälkeen vastaan tulleen Sarvikallion virkistysalueen. 25 metriä Tuusulanjärvestä nouseva Sarvikallio inspiroi monia kultakauden taiteilijoita ja he maalasivat maisemasta tauluja. Eero Järnefelt vertasi näkymää Suomen kansallismaisemaan ja nimesi sen pikku-Koliksi. Olen käynyt Sarvikallion näköalapaikalla aiemmin ja ymmärrän hyvin, miksi se on tehnyt niin suuren vaikutuksen.

Järvenpäähän johtavan pyörätien varrella oli Tuusulan Ladun ja Pyörän jättämä laatikko, johon järvenkiertäjät saivat jättää nimensä syksyllä tapahtuvaa arvontaa varten.

Ennen kuin huomasinkaan, olin pitkulaisen järven toisessa päässä eli Järvenpään keskustassa. Rantapuisto oli viehättävän näköinen synkkänä loppukesän päivänäkin. Ajelin tyhjälle uimarannalle nauttimaan eväitäni ja katselemaan sorsanpoikasten sukeltelua matalassa rantavedessä.

Lyhyen lounastauon jälkeen jatkoin pyörälenkin toista, kulttuurintäyteistä osuutta. Ensimmäinen pysähdykseni osui Aholaan: kirjailija Juhani Ahon ja taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin kotiin, joka oli heillä vuokralla 1897–1911. Kotimuseossa minulle selvisi, että he olivat ensimmäiset taiteilijat, jotka muuttivat Tuusulanjärvelle ja he oikeastaan aloittivat koko Tuusula-buumin silloisissa kulttuuripiireissä. Aholassa viihtyivät isäntäväen lisäksi monen monituiset vieraat ja Venny luonnehtikin sitä kestikievariksi, jossa on ”aina vieraita, tulijoita ja menijöitä”. Museo oli mielestäni hyvin suunniteltu: alakerran huoneet oli jaettu Vennylle ja Juhanille kullekin omansa, ja yläkerrassa oli oma vaihtuva näyttelynsä, joka oli tällä kertaa Nukkekotiyhdistyksen 30 v. juhlanäyttely.

Aholasta olisi ollut vain lyhyt matka Ainolaan, Sibeliusten kotitaloon, mutta jouduin jättämään sen toiseen kertaan, kuten myös Järnefeltien ateljeekodin Suvirannan, joka on kuulemma edelleen yksityiskäytössä ja suvun omistuksessa. Taakse jäi myös Kallio-Kuninkalan tila, jossa toimii kesäisin kahvila. Sen sijaan suuntasin taiteilija Pekka Halosen kotitalolle ja ateljeeseen. Halosenniemeksi ristitty, vuonna 1902 valmistunut iso rakennus oli vaikuttava ja toi mieleeni 1800-luvun lopun karjalaishuvilat mallia Langinkosken keisarillinen huvimaja. Kotiateljeen suunnitteli Pekka Halonen itse veljensä Antin kanssa. Sisältä löytyi paitsi Halosen, myös vierailevan taiteilijan Väinö Blomstedtin taidetta. Halosenniemi on mennyt vierailuni jälkeen kiinni, koska se remontoidaan syksyn aikana. Museo avaa ovensa jälleen ensi vuonna.

Halosenniemen jälkeen jatkoin pyöräilyä kuuluisaa Rantatietä pitkin ja tein pikavisiitin Lottamuseoon, jonka näyttelyihin olin itse asiassa käynyt tutustumassa jo paria viikkoa aiemmin. Tällä kertaa kävin vain ottamassa kuvia näyttelystä tätä blogikirjoitusta varten ja piipahdin museon viihtyisässä kanttiinissa pullakahveilla. Museo teki minuun suuren vaikutuksen kulttuurihistoriallisella näkökulmalla ja johdattamalla helposti lähestyttävällä tavalla aiheeseen. Museovieraalle selitettiin esimerkiksi mistä liike syntyi, miten se kehittyi, keitä lotat olivat, mitä he tekivät, millaisia uskomuksia lottiin on liitetty ja missä määrin ne pitävät paikkansa. Esineistö oli monipuolista ja audiovisuaalista puolta oli hyödynnetty kekseliäästi.

Jatkoin matkantekoa Rantatietä pitkin, ohitin (jälleen) ajanpuutteen vuoksi Aleksis Kiven kuolinmökin, jossa olen käynyt jo aiemmin ja poljin sen sijaan Erkkolan hirsihuvilan pihaan. Kirjailija ja sanomalehtimies J.H. Erkon vuonna 1902 valmistunut kotitalo oli myös Halosten veljesten suunnittelema.

Museossa kerrottiin Erkon lisäksi Tuusulanjärven kulttuuriväestä ja siellä oli tällä kertaa vaihtuvana näyttelynä Taneli Eskolan valokuvataidetta. J. H. Erkon kuoltua 1906 talo oli eri omistajilla aina vuoteen 2006 saakka, jolloin Jane ja Aatos Erkon säätiö osti huvilan ja lahjoitti sen Tuusulan kaupungille. Tämän vuoksi Erkon aikaisia alkuperäisiä huonekaluja oli talossa perin vähän. Ihailin huvilassa erityisesti vihreäsävytteisiä takkoja, jotka olivat tuusulalaisen ruukkumaakari Johan Grönroosin käsialaa. Vihreät takat taisivat olla muodikkaita, koska niitä löytyy myös muista taiteilijakodeista, Halosenniemestä, Aholasta, Suvirannasta ja Ainolasta.

Järven kiertämiseen museokäynteineen meni yhteensä noin 3,5 tuntia ja Tuusulanjärvelle edestakaisin ajamiseen vajaa kaksi tuntia. Suunnittelen jo vastaavanlaista kierrosta myöhemmin ja tutustumista niihin museoihin, jotka jäivät tällä kertaa näkemättä. Vaikka tuskinpa toisellakaan kerralla saa kaikkea nähdyksi. Ja hyvä niin.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Anni Hella

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Keskityn tutkimuksessani Ferrara–Firenzen kirkolliskonsiiliin (1438–39) ja siellä käytyihin keskusteluihin käsikirjoituksista. Konsiili, joka kokosi yhteen satoja myöhäiskeskiajan teologeja, humanisteja ja virkamiehiä neuvottelemaan idän ja lännen kirkon yhdistämisestä, oli merkittävä monessa mielessä. Konsiilin päätavoite oli yhdistää jo satoja vuosia erossa olleet kirkot yhteen, minkä lisäksi idän ja lännen johtajilla ja edustajilla oli omia toiveita konsiilin suhteen. Bysantti kaipasi kipeästi länneltä sotilaallista ja taloudellista apua valtakuntansa suojelemiseksi osmaneilta, ja paavi tavoitteli oman asemansa vahvistamista lännen kirkon sisällä kirkkoa repineen lännen suuren skisman (1378–1417) jälkeen. Monelle yksittäiselle oppineelle konsiili merkitsi myös mahdollisuutta keskustella toisen kulttuuripiirin oppineiden kanssa niin teologiasta kuin muistakin ajan humanisteja kiinnostaneista asioista, kuten antiikin auktoreista ja heidän teksteistään. Niinpä myös käsikirjoitukset kiinnostivat osallistujia ja niissä olleita tekstejä kopioitaan ja ne jopa vaihtoivat omistajiaan konsiilin merkeissä.

Käsikirjoitukset saivat erityisen roolin konsiilin keskusteluissa. Sekä idän että lännen kirkon edustajat tarttuivat konkreettisesti käsikirjoituksiin puolustaessaan oman kirkkonsa traditioita ja tulkintaa kirkon opista. Käsikirjoituksista löytyi erityisesti kirkkoisien ja varhaisten ekumeenisten – siis molempien kirkkojen tunnustamien – konsiilien päätöksiä, joiden avulla oman opin puolesta (tai toisen oppia vastaan) argumentoitiin. Käsikirjoitukset osoittautuivat kuitenkin toisistaan erilaisiksi, niin materiaalisilta ja ulkoisilta ominaisuuksiltaan kuin myös sanamuodoiltaan, jotka vaikuttivat toisinaan kriittisesti tekstien tulkintaan. Arvovaltaiset tekstit ja molempien kirkkojen hyväksymät auktoriteetit eivät siis riittäneet argumenttien tueksi, vaan oli kyettävä osoittamaan, että käsikirjoitus oli luotettava. Tutkin sitä, miten konsiilin toimijat toisaalta argumentoivat käsikirjoitusten avulla oppinsa puolesta mutta toisaalta myös sitä, miten yksittäisen käsikirjoituksen auktoriteetin puolesta argumentoitiin. Mikä teki käsikirjoituksesta auktoritatiivisen, ja miten käsikirjoituksia käytettiin Ferrara–Firenzen konsiilissa?

Konsiilissa tuotettiin myös uusia käsikirjoituksia. Tässä kuvassa on yksi kopio kirkot yhdistäneestä bullasta, jossa on rinnakkain latinan- ja kreikankielinen teksti. Oikeassa alareunassa on nähtävillä Bysantin keisari Johannes VIII Palaiologoksen allekirjoitus.
Kuva: The British Library (public domain). Cotton MS Cleopatra E III.
https://www.bl.uk/collection-items/bull-of-union-of-the-greek-and-latin-churches-1439

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Vaikka konsiilista on kulunut jo lähes 600 vuotta, samat keskustelut elävät kirkkokuntien välillä. Edelleen samat jo monta sataa ja jopa yli tuhat vuotta vanhat tulkinta- ja oppierot jakavat kirkkokuntia, mutta toki myös ekumenian, kirkkokuntien välisen yhteistyön ja dialogin, määrä on lisääntynyt erityisesti viimevuosisadalta lähtien. Kirkkojen väliset (ja toki sisäiset) historialliset tapahtumat elävät myös pitkään ihmisten mielissä ja asenteissa, mikä näkyy muun muassa 1900–2000-luvulla esitetyissä kirkollisissa anteeksipyynnöissä ja vuoden 1054 keskinäisten kirkonkirousten purkamisina. Ferrara–Firenzen konsiilissa 1400-luvulla puhuttaneet asiat ovat edelleen merkityksellisiä.
Konsiilin keskustelut siitä, millainen on luotettava lähde tai mistä sellaisen voi tunnistaa, elää samoin nykypäivän keskusteluissa, kouluopetuksessa ja yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Jo konsiilissa erityisen ongelmalliseksi muodostui argumentointi lähteellä tai fyysisellä käsikirjoituksella, jota toinen osapuoli ei hyväksynyt auktoritatiiviseksi. Konsiilissa toistuikin usein myös syytöksiä käsikirjoitusten turmelusta ja siten totuuden peittämisestä tai väärentämisestä. Tällaiset keskustelut eivät ole nykyajasta hävinneet. Erilaisten medioiden aikakaudella ja internetin ollessa täynnä monenlaista kirjallista ja audiovisuaalista materiaalia muun muassa se, mitkä mediat esittävät todenmukaisinta tietoa tai toisaalta mitkä peittelevät tai muokkaavat totuutta, puhuttavat monia ja aiheuttavat suoranaisia kiistoja.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Muistan abikeväänä selailleeni yliopistojen valintaoppaita ja etsineeni itselleni sopivaa alaa tai oppiainetta. Aiemmat haaveeni kanttorin, astronautin tai näyttelijän urasta eivät tuntuneet siinä vaiheessa enää ajankohtaisilta ja huomasin, että erityisesti humanististen tiedekuntien tarjonnat herättivät kiinnostukseni. Löytäessäni Turun yliopiston alta kulttuurihistorian kiinnostuin siitä välittömästi. Olihan siinä samassa kaksi sanaa, jotka molemmat olivat lähellä sydäntäni! Vaikka pidin jo koulun historiasta, kulttuurihistoria kuulosti raikkaalta ja erilaiselta. Siispä päätin hakea opiskelemaan sitä tietämättä sen tarkemmin, mitä opinnot tulisivat pitämään sisällään. Ja vaikka hain muutamaan muuhunkin paikkaan opiskelemaan, huomasin jo pian lukulomalla, että ainoastaan kulttuurihistorian pääsykoekirja vangitsi todella mielenkiintoni. Niinpä se jäi ainoaksi pääsykokeekseni, mutta onnekseni koe meni hyvin ja sain aloittaa opinnot jo samana vuonna historiaa huokuvassa kaupungissa.

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Tutkimus lähtee usein uteliaisuudesta ja mieleen valtaavista kysymyksistä. Huomaan, että minun kysymykseni ovat usein sellaisia, joihin koen, että juuri kulttuurihistorialla on mahdollisuus tarjota vastaus. Kulttuurihistoria merkitsee minulle tapaa ajatella ja tarkastella mennyttä ja tulevaa ja niiden suhdetta. Historiallisten tapahtumien, henkilöiden, muutosten ja jatkuvuuksien ymmärtämiseksi kulttuuri ja kulttuuriset kohtaamiset ovat avainasemassa. Kulttuurit ovat muokanneet ihmistä ja vaikuttaneet ihmisen toimintaan ja valintoihin, mutta ihmiset ovat myös muovanneet kulttuuria ja neuvotelleet tavoista toimia oikein ja yhdessä muun maailman kanssa. Erityisesti menneisyyden merkitysten maailmaan kiinnipääsemisessä kulttuurihistorialla on tarjottavanaan jotain ainutlaatuista.

Oman tutkimukseni kannalta kulttuurihistoria tarjoaa oivallisen näkökulman. Teologinen näkökulma aineistooni ja tutkimusaiheeseeni on looginen ja hedelmällinen omalla tavallaan, samoin tärkeä historiallinen perustutkimus konsiilin kulusta, päätapahtumista ja keskeisistä henkilöistä on ehdottoman tärkeää, mutta kulttuurihistoria antaa minulle mahdollisuuden keskittyä kahden kulttuurin läsnäoloon ja kohtaamiseen konsiilissa. Käsikirjoitusten takana on valtavasti kulttuurihistoriallista perintöä. Kun konsiilin osallistujat keskustelivat käsikirjoituksista ja kirkon opista, he keskustelivat omista kulttuureistaan. Kun käsikirjoituksista löytyi eroja, näille eroille täytyi etsiä syy, jotta voitiin määritellä, mikä käsikirjoitus oli säilyttänyt totuuden. Erojen syy löytyikin loppujen lopuksi nimenomaan kulttuureista, jotka olivat käsikirjoitukset myös tuottaneet, ainakin konsiilin osallistujien puheenvuoroissa. Konsiilin teologiset väittelyt ja keskustelut käsikirjoituksista olivatkin paljolti kahden pitkälle historiassa ulottuvan kulttuurin välisiä taisteluita siitä, kumman kulttuuri oli kunniallisempi ja kumman historia oli säilyttänyt taivaallisen totuuden materiaalisissa tuotteissaan toista paremmin.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Vaikka minusta ei tullut astronauttia enkä päätynyt edes tutkimaan avaruuteen liittyvää aihetta, tutkimuskohteeseeni liittyy kiinnostava tähtitieteellinen yksityiskohta. Puolentoista vuoden neuvottelujen jälkeen Firenzen tuomiokirkossa viimein luettiin kirkkojen yhdistämisbulla latinaksi ja kreikaksi, joka alkoi psalmin 96 sanoin ”Laetentur caeli et exultet terra” (”Iloitkoon taivas, riemuitkoon maa”). Pian tämän jälkeen San Lorenzon kirkon kupoliin maalattiin tähtitaivas, jonka myöhemmin tutkijat yhdistivät nimenomaan kirkkojen yhdistämiseen. Tutkijat pystyivät osoittamaan, että tähtitaivas oli näyttänyt juuri siltä 6. heinäkuuta vuonna 1439 klo 12, kun yhdistämisjulistus luettiin. Jospa sitä vielä joskus pääsisi Firenzeen taivastelemaan!

Kuvan kirjat tai pelit eivät liity kirjoittajan tutkimuksiin mutta ovat tärkeässä roolissa vapaa-ajalla. Kuva: Lauri Lindblom.

Sallan sota ja jälleenrakennus

Salla on kunta Itä-Lapissa, joka markkinoi olevansa keskellä ei mitään. Jos ”ei mitään” tarkoittaa monipuolista luontoa erämaineen, tuntureineen, metsineen, jänkineen ja vesistöineen. Minulle Salla ja itäraja on lapsuuden kesäpaikka, johon liittyvät katkon peluu ukin kanssa, puhtaassa järvivedessä uiminen, Tähtien sota -elokuvien katsominen serkun kanssa, rajan taakse jääneen Sallatunturin ihasteleminen ja karkkien ostaminen kauppa-autosta.

Lapsuuteni Salla on muuttunut melko vähän näin aikuisiällä koettuna – toki silmälasini ovat erilaiset 30+ -ikäisenä kuin koululaisena. Se, mitä historiantutkijaminä rakastaa, on että näiden vuosien välillä on Sallaan ilmestynyt museo! Vuonna 2010 avattu Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museo kertoo perusnäyttelyssään Sallan, aiemmin Kuolajärven nimellä olleen kunnan historiaa 1900-luvun alusta 1960-luvun loppupuolelle asti.

Museo itsessään sijaitsee kulttuurihistoriallisesti kiinnostavassa rakennuksessa: se tarjosi kodin neljälle perheelle. Talo oli VR:n rivitalo Sallan radalla työskennelleille asemamiehille ja ratavartijoille. Vaikka junaliikennettä Sallaan ei ole, on rataan kytkeytyviä rakennuksia vielä rutkasti jäljellä Sallan kirkonkylällä.

Vuonna 1947 valmistuneen rivitalon neljän asunnon ulko-ovet näkyvät julkisivulla.

Salla oli siis alun perin Kuolajärvi; nimi muuttui vuonna 1936. Laajuudeltaan Kuolajärven kunta oli aikanaan Suomen toiseksi suurin. Alkuperäinen kirkonkylä, Sallansuu, sijaitsi nykyisen valtakunnanrajan itäpuolella. Nykyinen kirkonkylä oli alun perin nimeltään Märkäjärvi. Museolla on nähtävissä useita karttoja liittyen sekä kunnan historiaan että sota-ajan tapahtumiin. Lisäksi runsas kuva-aineisto antaa kattavan kuvan erityisesti ns. Vanhasta Sallasta, alueesta, joka luovutettiin Neuvostoliitolle vuoden 1940 välirauhassa.

Sallassa käytiin merkittäviä taisteluita niin talvi- kuin jatkosodassa. Talvisodan alla perustettu Erillinen pataljoona ErP17 eli Sallan pataljoona oli osallisena ratkaisevassa taistelussa Mäntyvaarassa Kemijärvellä 20.12.1939. Pataljoona oli komennettu lepoon Mäntyselkään, mutta asiasta ilmoittanut lähetti muisti nimen väärin ja pataljoona suuntasi Mäntyvaaraan. Siellä oli kuitenkin neuvostojoukkoja asemissa. Joukkojen välille syntyi oma-aloitteinen taistelu, kun he huomasivat toisensa. Päivän pimetessä tulittaminen vaikeutui, jolloin siirryttiin taistelemaan nyrkkien ja pistimien avulla. Suomalaisten maaston ja olosuhteiden tuntemus oli eduksi, ja neuvostoliittolaiset kärsivät taistelussa moninkertaisen tappion suomalaisiin nähden.

Talvisodan jälkeen sovitussa Moskovan välirauhassa jouduttiin alueluovutusten yhteydessä luovuttamaan 48 prosenttia kunnasta Neuvostoliitolle – kunnan pinta-ala väheni siis puoleen. Alue saatiin jatkosodassa saksalaisten avulla vallattua hetkeksi takaisin, mutta se menetettiin vuonna 1944 uudelleen ja lopullisesti. Rajan taakse jäi yhdeksän kylää ja evakkoon joutuneet sallalaiset asutettiin toisen maailmansodan päättymisen jälkeen jäljelle jääneen kunnan alueelle. Menetetystä alueesta puhuttiin kauneimpana osana Sallaa. Talvisodan alta evakkoon lähteneet eivät uskoneet, etteivätkö he pääsisi kotiin palaamaan. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Näkymä rajan taakse Sallatunturille ja Rohmoivalle

Suomalaiset polttivat talvisodassa Vanhan Sallan puolen rakennuksia evakkojen lähdettyä, jotta rakennukset eivät jäisi neuvostoliittolaisten tuhottavaksi tai hyödynnettäväksi. Jatkosodan jälkeen saksalaisten vetäytyminen synnytti Lapin sodan ja kodit paloivat jälleen. Saksalaiset tuhosivat lähes kaikki rakennukset ja lisäksi miinoittivat alueen. Sallasta evakossa olleet yli 8000 ihmistä joutuivat odottamaan paikoin armeijan miinojen raivausta, jotta jälleenrakennus voitiin aloittaa. Asutustoiminta käynnistyi ja uusia kyläalueita raivattiin Sallan kunnan erämaihin – samalla tavoin kuin suomalaiset uudisasukkaat 1700-luvulla Kuolajärvelle saapuessaan raivasivat erämaita asutusta varten.

Koska kunnan koko oli puolittunut ja sodan jäljet olivat mittavat, pohdittiin kunnan jakamista naapurien Kemijärven ja Savukosken kesken. Tähän sallalaiset eivät suostuneet ja kunta säilyi omanaan. Sallan jälleenrakennuksesta on puhuttu ”Sallan ihmeenä” – valtava rakennus- ja asutustyö tehtiin hyvin nopeassa ajassa. Kun ajattelee suomalaista sisua, voi mieleen tulla vaikkapa sallalaisten työ jälleenrakennuksessa. Tällaista kuvaa luo myös vuonna 1956 ilmestynyt elokuva ”Raivaajien, rakentajien Salla” (elokuva Elonetissä), joka 20:ssa minuutissa kuvaa Sallan lyhyen historian 1950-luvun alkuun asti. Jälleenrakennusajan huippu tapahtuu oikeastaan vasta 60-luvun alkupuolella: silloin kunnan väkiluku on korkeimmillaan, yli 11 000 asukasta. 1960-luvun lopulla alkaa Ruotsiin muutto myös Sallasta ja väkiluku lähtee laskuun, tänä päivänä asukkaita on n. 3400. Vuosittain väkiluku hetkellisesti tuplaantuu, kun entiset ja nykyiset sallalaiset kokoontuvat keskellä kesää viettämään Salla-päivää (19.7.) kirkonkylälle.

Museon jälleenrakennusajasta kertovassa osiossa on ennallistettu keittiö ja olohuone. Ne tuovat monelle vierailijalle mieleen muistoja isovanhempien kodeista, ja monia tuttuja esineitä ja asusteita voikin huoneista ja kaapeista bongailla. Kuinka moni nykylapsi tunnistaa vaikkapa View-Masterin? Entä miksi keittiöistä löytyi linnunsulista tehty viuhka? Museon kokoelmat perustuvat lahjoituksiin etenkin paikallisilta asukkailta. Sota- ja jälleenrakennusajan sekä Kuolajärven historian lisäksi oman huomionsa saa myös alueen keskeiset elinkeinot ja erityisesti metsätalous savottakulttuurin kautta.

-Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri ja työskentelee kuluvana kesänä Sallan museolla projekti- ja museotyöntekijänä.

***

Kesälukuvinkkinä haluan lämpimästi suositella itälappilaisen Juhani Karilan teosta Pienen hauen pyydystys (2019). Vaikka teos ei sijoitu Sallaan, se tavoittaa itälappilaisen tunnelman äärettömän hyvin. Maagista realismia, dekkaria ja lappilaista mielenlaatua yhdistävää teosta lukiessa voi tuntea kesäisen kuumuuden iholla ja kuulla hyttysten ininän korvissa – tosin täällä Lapissa se todennäköisesti on hyttynen korvassa, niitä kun on ihan loputtomasti tänä kesänä… Ja pelaahan kirjassa päähenkilö Elina katkoa Näkin kanssa. Ukkini oli niin kaukana Näkistä kuin mahdollista, mutta katkopelimme olivat melkein yhtä merkittäviä kuin kirjan Elinalle.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Pilvikki Lantela

  1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
    Tutkin kahta suomalaisissa herätysliikkeissä toiminutta naista: Martta Kaukomaata (os. Suominen 1895–1992), joka siirtyi evankelis-luterilaisesta kirkosta helluntaiherätykseen ja edelleen vapaakirkkoon ja Mathilda Fogmania (1835–1921), joka toimi lestadiolaisessa liikkeessä. Tutkimukseni sijoittuu kulttuurihistorian ja organisaatiotutkimuksen risteykseen. Tutkimuskohteitani lähestyn erityisesti mikrohistorian ja feministisen näkökulman kautta. Tutkimukseni lähteitä ovat naisten kirjoittamat kirjeet ja muu arkistomateriaali.

    Kumpikin nainen on kiinnostava omassa kontekstissaan, sillä he toimivat varsin näkyvissä rooleissa kirjoittaen, ohjaten ja julistaen, mutta herätysliikkeiden historiankirjoituksessa heidän toimintansa jää marginaaliin. Olen kiinnostunut esimerkiksi vallasta ja siitä, miten sukupuoli on jäsentänyt tai organisoinut yhteisöjen toimintaa.
  1. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
    Tutkimukseni liittyy monella tavalla menneisyyden ja nykyisyyden vuoropuheluun. Naisten asema on monissa herätyskristillisissä yhteisöissä edelleen kiistelty ja historiankirjoituksessa naiset saattavat olla varsin marginaalisessa tai näkymättömässä asemassa. Jokainen yhteisö tarvitsee moniäänistä historiankirjoitusta tarkastellakseen omaa menneisyyttään, historiakuviaan ja niiden avulla tämän päivän käsityksiä, ideologioita ja arvoja.
  1. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
    Ehkä onnekas sattuma. Aloittaessani opinnot Lapin yliopistossa huomasin sivuaineiden joukossa kulttuurihistorian, mikä tuntui tutulta ja hauskalta. Fiksut tiesivät neuvoa, että esimerkiksi laskentatoimi olisi hyödyllinen sivuaine pääaineeni johtamisen psykologian kumppaniksi. Onneksi valitsin kulttuurihistorian! Vuonna 2018 aloitin väitöskirjatutkijana yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa, jossa sijoitun kulttuurihistorian ja johtamisen oppiaineisiin.
  1. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
    Kulttuurihistoria on tapa kirjoittaa kiinnostavaa historiaa. Se merkitsee myös merkityksellisen löytämistä pienistä ja näennäisesti epäkiinnostavista yksityiskohdista ja elämänkohtaloista ja luovuutta tutkimuksen lähteiden suhteen. Moni perinteisessä historiassa hyljeksitty lähde on kulttuurihistoriassa aarre.

    Hiukan filosofisemmalla otteella mietittynä kulttuurihistoria on tapa ymmärtää itseään ja ympäristöään. Kulttuurihistorian lukeminen ja tutkiminen on laajentanut yleissivistystäni, mutta merkityksellisempää on se, että se on antanut eväitä pohdiskella ihmisenä olemista. Tullaksemme kokonaisiksi tarvitsemme historiaa.
  1. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
    Pari hauskaa yksityiskohtaa Martta Kaukomaan kirjeistä 1920-luvulta.

    En tiedä onko nuoriso parantunut vai pahentunut sitten 1920-luvun, mutta Martta ei anna kovin mairittelevaa kuvaa 1920-luvun nuorisosta kommentoidessaan hänen miehensä lähtöä rippikoulun pitoon: ”Vasta seitsemän päivän perästä hän tulee takaisin ties missä kunnossa tapeltuaan 3 tuntia päivässä 150 häijyn, tuntemattoman pojannaskalin kanssa. Ne tunnit kyllä tulevat tunneilta tuntumaan.” Taitavat rippikoulujen ryhmäkootkin olla hiukan pienempiä nykyään?

    Martalla ja hänen miehellään oli 1920-luvun alussa koira nimeltä Halli. Halli vaikuttaa varsin sympaattiselta seuralaiselta – lepäilee jaloissa Martan kirjoittaessa kirjeitä, pitää seuraa postinhakureissuilla ja haukkuu pihan harakoita ja variksia. Halli sai Kaukomailla ollessaan myös kahdeksanväkisen pentueen. Muuttaessaan pois paikkakunnalta 1924 Kaukomaat arvelivat, ettei Halli sopeutuisi enää uuteen perheeseen, joten he pyysivät erästä paikkakuntalaista lopettamaan koiran. He pyysivät lopettajalta jopa Hallin nahan, jotta he saattoivat olla varmoja siitä, että Halli oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. ”Hallista minun on parempi olo vasta, kun tiedän ettei se enää missään hiljaisella tavallaan valita. Pyysimme nahan itsellemme, niin että olemme varmat. Tälle te varmaan nauratte, mutta ei sille mitään mahda. Me näimme liian syvälle Halli rukan sieluun.” Eikö Hallille tosiaan olisi löytynyt toista hyvää kotia Pertunmaalta? Tämä surullinen kohtalo jäi mietityttämään jopa ei-kovin-koiria-rakastavaa tutkijaa.

Kun avaruus valloitti ihmismielen

Alkaneesta 2020-luvusta ennakoidaan uutta avaruusaikaa, minkä vuoksi elämme jälleen avaruuden kuvittelun nousukautta. Mielikuvituksessaan ihmiskunta on kuitenkin lentänyt avaruuteen jo ennen 1900-luvun puolimaissa käynnistynyttä avaruuden valloitusta. Kuvittelua on tarvittu teknisten edistysaskeleiden lisäksi kaikissa maailmankaikkeuden tutkimuksen vaiheissa.

“Kun me tutkimme avaruutta, me tutkimme myös itseämme. Avaruus edustaa meille lopullista, ääretöntä rajaseutua, joka toimii pelkojemme ja fantasioidemme ehtymättömänä kaivona,” kertovat uutuuskirjan toimittajat Petri Saarikoski, Heidi Kurvinen ja Petri Paju.

Kuviteltu avaruus: Matkoja maan ulkopuolelle on kulttuurihistoriallinen avaus näihin fantasian ja vaihtoehtojen pohtimisen muotoihin. Kirjan artikkelit käsittelevät avaruutta koskevaa ajattelua niin kirjallisuudessa, populaarikulttuurissa kuin tieteellisessä tutkimuksessa. Teos keskittyy toisen maailmansodan jälkeen käynnistyneisiin avaruuslentojen vuosiin, mutta luo katsauksia myös avaruuden kuvittelun varhaisempaan historiaan.

“Esimerkiksi populaarikulttuurissa ulkoavaruuteen on sijoitettu koko 1900-luvun ajan toinen toistaan oudompia olentoja, joiden ulkomuoto jäljittelee lähes poikkeuksetta joko ihmisten tai tunnettujen eläinten piirteitä.”

Kokoelman artikkelit lähestyvät avaruuden teemaa kolmen näkökulman kautta: avaruuslennot, avaruus televisiossa ja elokuvissa sekä tieteellinen tutkimus. Huomion saavat mm. avaruuteen lähetetyt eläimet, tieteisfiktion luomat pelon ja toivon mielikuvat sekä maapallon ulkopuolisen elämän tutkimus. Avaruuden kuvittelussa yhdistyvät tiede, taide, mielikuvitus, yhteiskunnallinen keskustelu, poliittiset jännitteet sekä teknologian kehitys.

Vuoden 1969 Kuuhun astumista muistellaan suurvaltojen kilpajuoksun huipentumana, mutta myös mediaspektaakkelina, jota seurattiin tiiviisti ympäri maailman. “Suora televisiolähetys Kuusta ei ollut sattumanvarainen livetallenne vaan tarkasti suunniteltu ‘näytelmä’, joka ohjattiin Houstonin avaruuskeskuksesta”, kirjan toimittajat korostavat.

Punainen naapuriplaneettamme on erityisesti kiehtonut ihmismieltä ja avaruustutkimusta. Onko Marsissa elämää? Tälläkin hetkellä sekä Yhdysvaltojen että Kiinan Mars-mönkijät tutkivat planeetan elinkelpoisuutta. Asiaa pohditaan myös astrobiologi Harry Lehdon artikkelissa: “Marsista on löytynyt maanalaisia paikkoja, joissa elämää voisi olla, sekä kaasuja, joiden ymmärtämiseen elämä on varteenotettava tekijä.”

Artikkelikokoelma sai alkunsa ihmisen Kuuhun astumisen 50-vuotisseminaarista, joka järjestettiin Turun yliopistossa keväällä 2019.

***

Tervetuloa teoksen julkistamistilaisuuteen!

Julkistaminen järjestetään Zoom-yhteydellä maanantaina 14.6.2021 klo 12:00‒13:00.

Tilaisuudessa kirjan toimittajat kertovat teoksen taustoista ja sisällöstä.

Zoom-linkki: https://utu.zoom.us/j/65146322375

Esoteerinen kokemus Päivälehden museossa

Museokäynnit ovat yksi parhaista vapaa-ajanviettotavoista mitä tiedän, mutta valitettavasti ne ovat jääneet viime aikoina kohdaltani melko vähiin ymmärrettävistä syistä. Ovathan museot pääkaupunkiseudulla ja muuallakin Suomessa olleet aika pitkälti kiinni koronan leviämisvaiheen vuoksi. Onneksi pandemia on kevään myötä helpottanut ja nyt tulikin iloinen uutinen, että kaikki pääkaupunkiseudun museot pääsevät viimein avaamaan ovensa kesäkuun alussa. Päivälehden museo on ollut auki kevään aikanakin, tosin kävijämäärä on ollut rajoitettu. Kävimme siellä parin kulttuurihistorian kollegan kanssa eräänä aurinkoisena toukokuun päivänä ja teimme ekskursion helmikuussa avattuun ”Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa” -näyttelyyn.

Näyttelyllä on vankat juuret Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa, koska se perustuu esoteerisuuden kulttuurihistoriaa 1880–1940-luvuilla selvittävään Koneen Säätiön rahoittamaan Uuden Etsijät -tutkimushankkeeseen (2018–21). Hankkeen johtajana toimii FT, dosentti ja kulttuurihistorian yliopistonlehtori Maarit Leskelä-Kärki ja sen tutkijoita ovat muun muassa FT, kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen sekä kulttuurihistorian väitöstutkijoista FM Pekka Pitkälä ja FM Jukka Vornanen. Hanke on monitieteinen ja siinä on mukana Turun yliopiston lisäksi Helsingin ja Tampereen yliopistojen tutkijoita.

Näyttelyn ovat suunnitelleet Leskelä-Kärjen johdolla FM, väitöstutkija Antti Harmainen (historia, Tampereen yliopisto), FT, dos., yliopistonlehtori Tiina Mahlamäki (uskontotiede, Turun yliopisto), FM, väitöstutkija Pekka Pitkälä, (kulttuurihistoria, Turun yliopisto) sekä FT, sanataiteilija, tutkija Jasmine Westerlund (kotimainen kirjallisuus, Turun yliopisto).

Esoteerisuudesta kiinnostuneiden 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kulttuuri-ihmisten verkosto oli monimuotoinen, mutta tässä näyttelyssä keskitytään nimen mukaisesti kuvaamaan suomalaisten kirjailijoiden ja kirjallisuuden suhdetta esoteriaan. Esoterialla tarkoitetaan salattua henkistä tietoa, jonka juuret ulottuvat antiikin filosofioista muun muassa juutalaisten kabbalaan, kristilliseen teologiaan ja keskiajan alkemiaan ja okkultismiin. Suuri osa näyttelystä kerrotaan pohjautuvan Uuden Etsijät -hankkeelle lahjoitettuun runoilija ja kääntäjä Aarni Koudan (1884–1924) arkistoaineistoon, joka sisältää muun muassa kirjeitä, käsikirjoituksia ja valokuvia. Näyttelyssä pääsevät ”ääneen” myös monet muut henkilöt, kuten J. H. Erkko, Sigurd Wettenhovi-Aspa, Helmi Krohn, Kersti Bergroth, Eino Leino ja L. Onerva.

Näyttely on sijoitettu museon lukusaliin, jonka hämärä valaistus ja intiimiys tekee tilasta juuri sopivan tälle teemalle. Tunnelma on hiukan mystinen, eikä vähiten sen vuoksi, että astuessani sisään näyttelytilaan ja lukiessani sisäänkäynnin yhteydessä olevia esittelytekstejä, kuulin jostain taustalta maaniselta kuulostavaa naisen höpötystä. Hetken kuluttua paikansimme dramaattiselta kuulostavan monologin videoscreeniin, jossa pyöri pätkä vanhaa suomalaista näytelmää. Näyttelytila ei ole mitenkään suuren suuri, mutta sitä kompensoi se, että tekstejä on todella paljon. Näyttelyyn tutustumisessa voi siis vierähtää pitkäkin tovi, jos teksteihin ja esineisiin syventyy huolellisesti. Esineistä moni on näyttelyn luonteesta johtuen jokin teksti: kirje, kirja, pamfletti tai sanomalehtileike. Muun tyyppisistä esineistä jäi erityisesti mieleeni Wettenhovi-Aspan hieroglyfikirjaisimet.

Näyttelyn aikajänne on sama kuin tutkimushankkeessa ja se etenee kronologisesti 1800-luvun lopusta 1940-luvulle. Esittelyyn pääsevät monet suomalaiset kulttuurihenkilöt kirjallisuuden alalla, joista kaikki eivät ole välttämättä tulleet aiemmin tunnetuksi henkimaailmaan asioihin uskovina. 1800-luvun lopulla esoteerisuutta ei kuitenkaan katsottu samanlaiseksi ”humpuukiksi” kuin on monesti tehty 1900- ja 2000-luvuilla, vaan sitä pidettiin luonnollisena jatkumona ihmisen ja tekniikan kehityskulussa. Marjo Kaartista mukaillakseni: Valokuvien ottaminen ja puhelimella soittaminen olivat suuria ihmeitä modernin ajan alussa, joita pidettiin jopa eräänlaisena taikuutena, ja tämä sai pohtimaan, olisiko kehittyvän tekniikan avulla mahdollista tavoittaa myös jotakin ihmissilmän näkymättömissä olevaa. Olisiko mahdollista tavoittaa ajasta ikuisuuteen poistuneita, saada yhteys henkimaailmaan? Tuo ulottuvuus oli todellista monelle sivistyneistöseurapiirien kulttuuri-ihmiselle. Katsottiin, että ihmisessä oli piileviä henkisiä ominaisuuksia, joita pystyttiin kehittämään haluttuun suuntaan ja siten saavuttamaan lisätietoa tuosta salatusta todellisuudesta.

Ihmisen henkiseen kehittämiseen liittyi erityisen vahvasti kirjallisuus, sen tuottaminen ja lukeminen. Esoteerisuus oli kirjailijoille luovuuden lähde ja siihen liittyvää kirjallisuutta syntyi muun muassa kauno- ja tietokirjallisuuden, sanomalehtitekstien ja runojen muodossa. ”Totuuden” etsiminen oli kirjailijoille lähinnä uuden ajattelutavan opettelemista. Käytännön tasolla esoteria tarkoitti verkostomaista, yhteisöllistä ja kansainvälistä toimintaa sekä aatteellisia suuntauksia kuten teosofiaa, spritualismia, ruusuristiläisyyttä, vapaamuurariutta ja antroposofiaa.

Olin valmistautunut näyttelyyn lukemalla Marjo Kaartisen 1890-luvun meedioilmiötä käsittelevän Spiritistisen istunnon, joka ilmestyi viime vuonna. Joitakin vuosia aiemmin olen lukenut Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin kiehtovan teoksen Valonkantajat, joka on populaari yleisteos suomalaiseen okkultismiin. Muistan myös lukeneeni Historiallisesta Aikakauskirjasta jokusen artikkelin aiheen ympäriltä. Muutoin tietoni esoteriasta olivat melko hajanaisia ja puutteellisia. Näyttely johdatteli hienosti teemaan, tarjosi paljon uutta tietoa ja sai janoamaan lisää. Aionkin perehtyä aiheeseen myöhemmin lisää hankkeeseen liittyvien julkaisujen muodossa.

Näyttely on avoinna 12.9.2021 saakka. (Samalla kannattaa tutustua myös suomalaista sanomalehtihistoriaa sekä sananvapautta kartoittaviin perusnäyttelyihin sekä Aku Ankka -lehden 70-vuotisnäyttelyyn, jossa viihtynevät myös pienemmät museovieraat.)

Lue lisää:

Päivälehden museo: https://www.paivalehdenmuseo.fi/

Uuden Etsijät -hanke: https://uudenetsijat.com/

Marjo Kaartinen: Spiritistinen istunto, SKS 2020: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/spiritistinen-istunto/2716296