Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Susanna Lahtinen

Olen Susanna Lahtinen, kulttuurihistorian seuran sihteeri vuosina 2018–2019, hallituksen jäsen sekä seuran tapahtumatiimin aktiivi.

Kulttuurihistorian löysin jo viime vuosisadan viimeisenä vuotena, kun lukiosta valmistuneena piti miettiä opiskelupaikkoja ja kulttuurihistorian pääsykoekirjat vaikuttivat hurjan mielenkiintoisilta. Polku ei kuitenkaan johtanut suoraan kulttuurihistorian äärelle, sillä nuoreen mieleeni hiipi ajatus, että mihin työhön sitten kulttuurihistoriasta voisi valmistua. Tuli siinä sitten suoritettua tutkinto matkailupalvelujen johtamisen tiimoilta. Jälkiviisaana voi todeta, että olisi pitänyt olla uskollinen tunteilleen ja kuunnella itseään, sillä kulttuurihistoria ei jättänyt rauhaan, kuulin sen kutsuvan kuiskinnan läpi ammattikorkeakouluvuosien. Erityisesti matkailun historia monine ilmiöineen kiinnosti tavattomasti. Lopulta tieni kulki yliopistoon, piti vain kulkea ensin kansatieteen oppiaineen kautta, ennen kuin vihdoin päädyin kulttuurihistorian pariin.

Etätöiden ensimmäisen viikon sunnuntain päiväkävelyllä Ruissalon Kuuvannokassa ja rentoutumista meren äärellä

Kulttuurihistoriassa minua ilahduttaa sen laaja kirjo ja monipuoliset lähestymistavat eri aiheisiin. Kulttuurihistoria onkin uteliaisuutta ja innostusta. Jos kulttuurihistoria olisi tunne, se olisi ilo. Mielenkiintoiset tutkimusaiheet, kiinnostus kaikkeen inhimilliseen ja mahdollisuus uppoutua menneisyyden ihmisten tunteisiin, kokemuksiin ja ilmiöille annettuihin merkityksiin saa ainakin minut jatkuvasti iloiseksi.

Työskentelen museossa tutkijana. Suunnittelen erilaisia tapahtumia, opetusmateriaaleja, teemaopastuksia ja sometempauksia, joiden tarkoituksena on avata kulttuurihistoriaa suurelle yleisölle ja saada museokävijät innostumaan historiasta. Koen työni merkitykselliseksi, sillä museot ovat se kanava, joka tavoittaa niin nuoret kuin vanhemmatkin, ja historia tulee tutuksi ikään kuin vaivihkaa. Museoissa kulttuurihistoria tavallaan konkretisoituu, menneisyys tulee iholle ja tarjoaa kävijöille tilallisen ja kehollisen kokemuksen. Pyrin työssäni välittämään sitä iloa, jota kulttuurihistoria minulle edustaa. Huumorin ja elämysten avulla on mahdollista ravistella ihmisten ajatuksia siitä, että historia on kuivaa ja museot tylsiä.

Vapaa-ajallani edistän hitaasti, mutta varmasti, väitöstutkimustani. Minua voi varsin pätevällä syyllä nimittää hämäräksi tyypiksi, joka puhuu usein ihan pimeitä, sillä tutkin pimeydelle annettuja merkityksiä 1700- ja 1800-luvuilla. Pimeys on kiehtova, sillä se on yhtä aikaa tuttu ja vieras.

Moni voi kokea, että nyt koronasta johtuvan poikkeusajan vuoksi olemme aika hämärän rajamailla ja tavallaan olemme pimennossa siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pakona arkeen voi käyttää museoiden monipuolisia verkkomateriaaleja. Museot Suomessa ja muualla maailmassa ovat tuottaneet nettiin valtavasti erilaisia sisältöjä virtuaaliopastuksista opetusmateriaaleihin ja perinneaskarteluvinkkeihin. Erityinen valonpilkahdus näinä epävarmoina aikoina on Museoduunari Eikka, joka tuo hymyn huulille, kun seuraa hänen tutustumistaan museomaailmaan kohde ja tehtävä kerrallaan. Eikan edesottamuksia voi seurata hänen omalta Instagram-tililtään @museoduunari.

Teksti ja kuva: Susanna Lahtinen

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Liisa Lalu

Hei vaan, olen kulttuurihistorian väitöskirjatutkija ja tieteitä ja taiteita yhdistävän Aboagora – Between Arts and Sciences -tapahtuman osa-aikainen koordinaattori. Näiden hommien ohella kuulun myös Turun yliopiston ylioppilaskunnan 100-vuotista historiaa käsittelevän teoksen kirjoittajaryhmään.  Ja tosiaan, olen myös Kulttuurihistorian seuran ja sen kansainvälisen sisaryhdistyksen ISCH:n rahastonhoitaja, eli toimin myös yhteyshenkilönä näiden kahden yhdistyksen välillä. Päiväni saattavat olla siis siis ajoittain melkoista silppua ja hoppua.

Kiireessä ja haasteissa korostuu vapaa-ajan merkitys. Se kuluu minulla sohvalla sarjoja ja elokuvia katsellen tai kirjoja lukien, mutta parhaiten yleensä rentoudun tanssitunnilla steppaillessa tai metsässä haahuillessa. Myös ystävät ja perhe, sekä erityisesti kissa sylissä ja viinilasi kädessä auttavat unohtamaan työkiireet.

minä

Tässä rentoudun Aboagorassa elokuussa 2019 esiintyneen mirko nikolicin  performanssiluennolla. Kuva: Pekko Vasantola. 

Kulttuurihistoriasta innostuin viettäessäni lukion jälkeen välivuotta – tai vuosia – Työväen Akatemiassa Kauniaisissa. Siellä suoritin kirjallisuuden ja kansainvälisen politiikan tutkimuksen opintojen lisäksi kulttuurihistorian perus- ja aineopinnot avoimen yliopiston kautta. Muistan, miten Natalie Zemon Davisin teokset Martin Guerren paluu ja Kolme naista – kolme elämää 1600-luvulla tekivät minuun valtavan vaikutuksen. Kun tenttikirjoihin kuului vielä Hannu Salmen Vuosisadan lapset, olin ihmeissäni – tällaista tutkimusta tehdään vieläpä Suomessa!

Pääsin opiskelemaan kulttuurihistoriaa Turun yliopistoon avoimen väylän kautta ja aloitin opinnot innolla syksyllä 2008. Gradua päädyin jatkamaan samasta aihepiiristä kuin avoimen opinnoissa tekemässäni proseminaarityössä, ja saman aihepiirin kimpussa jatkan edelleen. Väitöskirjassani tutkin 1970-luvulla vahvimmillaan ollutta, paljon nuorisoa joukkoonsa houkutellutta kommunistista taistolaista liikettä. Minua kiinnostaa, miten nuoret naiset toimivat liikkeessä ja miten he taistolaisuutta muistelevat. Minusta mielenkiintoista on, miten ihmiset hahmottavat itsensä osana politiikkaa, yhteiskuntaa ja yhteiskunnallisia muutoksia – ja miten siitä kerrotaan. Tämä poikkeusaika tarjoaa kiinnostavia näkökulmia myös tähän!

Hyödyllisintä juuri nyt on kuitenkin ajoittain irrottautua jatkuvasta kolerauutisoinnista. Parasta on nauttia jo lämmittävästä kevätauringosta ja keväisestä luonnosta. Lisäksi Yle Teemalla on vielä muutaman päivän ajan menossa naisten kuukausi, ja Areena on täynnä upeita naisten ohjaamia elokuvia. Aion katsoa viikonloppuna leffamaratonissa ainakin Pianon, jonka lisäksi aion tutustua paraikaa on menossa olevan virtuaaliseen Season Film Festivalin tarjontaa!

Lähetänkin kaikille mielenrauhaa ja kärsivällisyyttä juuri nyt. Pysykää kotona, turvassa ja terveenä!

Nurinkurisia maailmoja ja sukupuolitettuja piloja – karkauspäivän viettoa 1900-luvun alun Suomessa.

Kerran neljässä vuodessa vietettävän, helmikuun loppuun sijoittuvan karkauspäivän aika on taas käsillä. Nykyihmiselle karkauspäivä on lähinnä vain tavallinen päivä muiden joukossa, mutta moni tuntee vielä perinteen, jossa karkauspäivä merkitsi naimattomille naisille oikeutta ottaa ohjat omiin käsiinsä ja kosia mielitiettyään. Mies puolestaan pystyi halutessaan lunastamaan itsensä vapaaksi hankkimalla kosijattarelleen hamekankaan tai muita lahjoja.

Suomalaista kansankulttuuria tutkinut kansa- ja kielitieteilijä sekä historiantutkija Kustaa Vilkuna kirjoitti Vuotuisessa ajantiedossa (1950), miten suuren yleisön parissa leikillisesti vanhojenpiikojen merkkipäiväksi muodostunut karkauspäivä tunnettiin kansanperinteessä päivänä, jolloin naimaiän ylittäneet naiset joutuivat Kyöpelinvuorelle tai – kuten Karjalassa ja Etelä-Savossa sanottiin – raatikkoon. Kutsuttiinpa paikkaa sitten Kyöpelinvuoreksi, Kööpeliksi taikka raatikoksi, kuvitteellista paikkaa yhdisti uskomus siitä, että vain siveänä pysyneet vanhatpiiat pääsivät sinne. Kyseessä ei siis ollut ollenkaan sellaisesta häpeällisestä asiasta, joksi se näyttää myöhemmin määrittyneen, vaan sitä pidettiin osoituksena ikäneidon kunniallisuudesta. Vilkunan mukaan siveän elämän turvaama tie neidon paratiisiin ei kuitenkaan yleensä houkutellut naisia avioliiton lailla, vaan he olivat valmiita valitsemaan raskaamman polun päästäkseen naimisiin. Vanhan keskieurooppalaisen, mutta Suomeen verrattain myöhään rantautuneen perinteen mukaan karkauspäivä antoi myös naisille kosintaoikeuden ja mahdollisuuden päästä tähän tavoiteltuun avioituneen naisen asemaan. Vilkunan osin yksinkertaistetut näkemykset muun muassa sukupuolten oletetusta tasa-arvosta kertovat toki paljon omasta ajastaan, mutta hänen kommenttinsa karkauspäivästä tavallisesta päiväjärjestyksestä poikkeavana ja  naisten kosintaoikeuteen kiihottavana toimintana on keskeistä mietittäessä karkauspäivään liittyvää puhetta ja etenkin komiikkaa 1900-luvun alun Suomessa.

Viime vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä karkauspäivää vietettiin kahdesti, vuosina 1904 ja 1908. Karkauspäivistä kirjoittelu ja uutisointi näkyivät myös sanoma- ja pilalehtien palstoilla muun muassa humoristisissa kirjeenvaihtoilmoituksissa, mainoksissa ja suoranaisissa pilakuvissa ja -jutuissa. Elettiin suomenkielisten pilalehtien kulta-aikaa, jolloin muun muassa nuorsuomalaisten äänenkannattaja Velikulta sekä suomettarelaisten Tuulispää kommentoivat satiirisesti ajankohtaisia tapahtumia. Karkauspäivä karnevalistisena ja vallitsevat säännöt nurinkuriseksi kääntävänä päivänä olikin herkullista ainesta pilailulle sekä etenkin luokka- ja sukupuolirooleilla vitsailulle. Karkauspäivä näkyi keveänä sukupuolileikittelynä muun muassa kirjeenvaihtoilmoituksissa, joissa ilman heilaa jääneet tytöt etsivät itselleen seuraa nuorista pojista. Vastaavasti myös miehet saattoivat vedota karkauspäivän läheisyyteen seuranhakuilmoituksissaan ja tarjota tuttavuuttaan “rikkaille leskille ja vanhoillepiioille”, joiden oletettiin heittäytyneen epätoivoon karkauspäivän jo mentyä ohitse. Nurinniskaisia sukupuolirooleja käytettiin karkauspäivän kirjeenvaihtoilmoittelussa kevyeen flirttiin ja vitsailuun, ja useimmat ilmoitukset olivat myös muuten humoristisia aina nimimerkkejä myöten. Kukapa tietää, mahtoivatko Bulevardin postitoimistoon kirjeitä odottaneet Ompelukone, Prässirauta, Sakset, Sormustin ja Neula saada lemmekkäitä viestejä Kuuselta, Männyltä, Pajulta, Tuomelta, Koivulta ja kumppaneilta, jotka toivoivat iloisten ja reippaiden tyttöjen yhteydenottoja Yrjönkadun kahvila Kanervaan? (Työmies 13.2.1908 ja 15.2.1908)

2. Työmies 13.2.1908 1. Työmies 15.2.1908

Työmies 13.2.1908 ja Työmies 15.2.1908 

Gregoriaanisessa ajanlaskussa 1500-luvun lopulta lähtien karkauspäivä on määrittynyt aina joka neljännen vuoden helmikuulle, kuitenkin siten, että tasoista vuosisadoista ainoastaan joka neljäntenä on karkausvuosi. Käytännössä tämä siis merkitsi sitä, että vuoden 1600 jälkeen seuraava tasalukuinen karkausvuosi osui vasta vuoteen 2000, ja niinpä 1900-luvun taitteessa elettiinkin peräti kahdeksan vuotta ilman karkauspäivää. Karkausvuosien pitkää taukoa kommentoitiin huhtikuussa 1903 pilalehti Tuulispään julkaisemassa jutussa, jossa nimimerkillä Anna Leena  kirjoittanut ikäneito ilmaisi tuohtumuksensa siitä, että lehti eräässä aikaisemmassa numerossaan oli ilmoittanut aprillipäivän sijoittuvan seuraavana vuonna torstaihin – jättäen siis kokonaan huomioimatta sen tosiseikan, että karkauspäivä siirtäisi päivää yhdellä eteenpäin. Karkauspäivää kuumeisesti odottaneiden vanhojenpiikojen sanansaattajana toiminut Anna Leena uhkasi jopa henkilökohtaisesti saapua lehden toimitukseen vaatimaan korjausta asiaan, mikäli toimituksessa ei oikaistaisi vääryyttä.

Heti Anna Leenan kirjeen jatkeeksi julkaistiin nimimerkillä Myrsky toimituksen vastine, jossa hieman moitiskeltiin kirjoittajaa ymmärtämättömyydestä aprillipilaa kohtaan. Kiinnostavinta on kuitenkin kirjoituksen päättävä lause, jossa Myrsky toteaa: “Sillä vaikka olemmekin suuria kauniin sukupuolen ihailijoita, on meillä kuitenkin tavaton kauhu kaikkia naimattomia, 9 karkausvuotta nähneitä saman sukupuolen edustajia kohtaan.” (Tuulispää Nro 8, 17.4.1903) Tässä lukijakirjeen muotoon puetussa kirjoittelussa lienee ennen kaikkea kyse lehden sisäisestä vitsailusta, jossa naurunalaiseksi tehdään kärsimättömäksi käynyt naimaton, jo varttuneeseen ikään ehtinyt nainen, jolle ainoastaan karkauspäivä tarjoaa mahdollisuuden päästä avioliittomarkkinoille. Sekä aprillipäivän että karkauspäivän yhdistäminen samaan vitsiin ikään kuin automaattisesti latistaa myös tämän naimattomien naisten kosintapäivän hassutteluksi, jolla ei sen kauaskantoisempia vaikutuksia normaaliin päiväjärjestykseen palatessa ole.

3. Tuulispää 17.4.1903 kuva

Tuulispää 17.4.1903 (ylhäällä)

4. Velikulta 29.2.1908

     

 

 

 

 

 

Velikulta 29.2.1908 (ylhäällä ja alhaalla) 

5. Velikulta kansi 29.2.1908

Pilalehti Velikulta julkaisi helmikuussa 1908 kokonaan karkauspäivälle omistetun teemanumeron, joka jo kansikuvassaan ilveili tälle nurinkuriselle päivälle ja naisten tilapäiselle vallalle, joka ei ainakaan pila-aineistossa perustunut kahdenkeskiseen sopimukseen, vaan siihen, että vanhatpiiat melkeinpä väkipakolla ottivat tai huijasivat miehet uhreikseen. Lehden esipuheessa päivää luonnehdittiin naisten juhlaksi, joka: “…on kaikkien onnettomien, kissan kanssa kehräämään jääneiden siveiden siskoisten juhla. Heillä on lupa jännittää kaikki voimansa pelastuakseen vanhanpiikuuden kirouksesta.” (Velikulta Nro 4, 29.2.1908) Velikulta toivotteli rauhaa ja myötätuntoa miespuolisille lukijoilleen tilapäisen epäjärjestyksen ja naisvallan sietämisessä, ja naisille puolestaan menestystä yrityksissään päästä nauttimaan avioliiton ”monimakuisesta hedelmästä”. Ironisella “Rakkautta”-otsikolla varustetussa kansikuvassa esiintyy viiksekäs, naisten huomiosta ilmeisen kärsivä herrasmies, jonka pää pilkistää ruusun terälehtien lomasta. Kukan piikikkäillä varsilla parveilee miestä tavoittelevia naisia kissoineen, ja vaatetuksesta päätellen asialla lienevät niin palvelusväen kuin sivistyneistönkin edustajat.

Lehden samaisessa numerossa julkaistiin myös nimimerkillä Teppo ja Viksari pitkä runo “Vanhanpojan vaiheet karkauspäivänä”, joka kuvaa koomisesti, miten karkauspäivänä maailmankirjat olivat miesnäkökulmasta todellakin täysin hullunkurisesti. Kertomuksen vanhapoika joutuu heti aamusta lähtemään pakosalle kotoaan, jossa Maija-piika on käynyt yllättäen perin tungettelevaksi. Runossa palvelijan epämiellyttävä, iän myötä lakastunut ulkomuoto on vahvassa ristiriidassa äkillisesti puhjenneeseen fyysiseen himokkuuteen ja yllättävään nuoruuden hehkuun. Ulkomaailmakaan ei järjestystä ylläpitävine tahoineen tarjoa miesparalle turvaa, sillä hulluttelun valtaan joutuneen naiset uhmaavat jopa poliisin auktoriteettia tämän ympärillä hyppien ja liehakoiden. Ei edes vetäytyminen parturiliikkeen suojiin pelasta vanhaapoikaa naisten kovakouraisilta otteilta, ja myös ravintolasalin miehinen maailma on joutunut naisten valtaamaksi. Koko kaupunkilainen elämänmuoto, jossa kaikki tavoitetut miehet naidaan miltei väkipakolla, saa aivan absurdeja ja kertojan näkökulmasta ilmeisen painajaismaisia muotoja.

Keskiajan ja renessanssin naurua tutkineen Mihail Bahtinin mukaan karnevaaleissa ruumiillistui ajatus naurun totaalisesti läpäisemästä maailmasta. Tällöin kaikki hierarkkiset suhteet, etuoikeudet, normit ja kiellot kumoutuivat, mutta ainoastaan hetkellisesti. (Bahtinista ja karnevalismista ks. esim. Hietalahti (2015) ja Kustaa H.J. Vilkuna (2000)) Karkauspäivän karnevalistinen luonne ilmenee Velikullan tarinassa kaikenlaisten sukupuoli- ja luokkanormien keikauttamisena ylösalaisin. Vuosisadan vaihteen herraskaisessa ja monin tavoin kaksinaismoralistisessakin kulttuurissa pidettiin vallan hupaisana ajatusta siitä, että ikääntynyt kotiapulainen olisi onnistunut naimaan yhteiskunnalliselta statukseltaan huomattavasti korkeammalla olevan isäntänsä. Kiinnostavalla tavalla tässä nurinpäin käännetyssä todellisuudessa naiset myös ottivat haltuunsa tiloja, jotka eivät lähtökohtaisesti heille kuuluneet, kuten parturiliikkeen ja ravintolan ruokasalin. Hetkellisen vapauden huumassa naisten käytös muuttuu täysin holtittomaksi ja kahlitsemattomaksi – mutta ainoastaan yhden päivän ajaksi, ja vain vahvistaakseen ajatusta, että naisten hallitsemassa maailmassa kaikki todellakin oli aivan sekaisin.

6. Velikulta 29.2.1908 runo 1    7. Velikulta 29.2.1908 runo 2

8. Velikulta 29.2.1908 runo 3        Velikulta 29.2.1908 

9. Velikulta 29.2.1908 runo 4

10.Velikulta 29.2.1908 runo 5

Viime vuosisadan alkupuolen karkauspäiväpilailut sijoittuvat kiehtovasti ajankohtaan, jossa yhteiskunta oli modernisoitumassa, luku- ja kirjoitustaitoisten kansalaisten määrä lisääntyi ja viestintämuodot laajenivat kasvavan lehdistön ja kehittyvän teknologian myötä. Vaikka avioliittoa pidettiin monilla tavoin tavoiteltuna asiana ja yhteiskunnan perustana, suhtauduttiin siihen myös ironisesti “monimakuisena hedelmänä”, joka ei aina suinkaan taannut auvoisaa eloa. Karkauspäiväkomiikassa naisten osallisuus ja vaikutusmahdollisuudet kohdistuivat avioliittoon, johon he usein kieroudella ja jopa väkipakolla onnistuivat poloiset miehet kahlitsemaan. Ehkä siksi, että kyse oli tietoisesti vain yhden päivän karnevalismista, saattoi mielikuvittelu ja pilailu yltyä varsin uskaliaaksikin.

 

Lähteet:

Alkuperäislähteet:

Tuulispää Nro 8, 17.4.1903

Työmies 13.2.1908

Työmies 15.2.1908

Velikulta Nro 4, 29.2.1908

Kirjallisuus:

Hietalahti, Jarmo: “Huumorin kahlittu vapaus.” Teoksessa Huumorin skaalat. Esitys, tyyli, tarkoitus. Toim. Seppo Knuuttila, Pekka Hakamies ja Elina Lampela. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2015.

Kivistö, Sari: “Uskonnollisen pilkan poetiikkaa 1900-luvun taitteen suomalaisissa pilalehdissä.” Teoksessa Huumorin skaalat. Esitys, tyyli, tarkoitus. Toim. Seppo Knuuttila, Pekka Hakamies ja Elina Lampela. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2015.

Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1994 [1950]

Vilkuna, Kustaa H. J.: “Herranperkeleet ja nakumannit. Säätyläistön ja rahvaan välinen ristiriita suomalaisessa kansanomaisessa huumorissa 1550-1850.” Teoksessa Naurava työläinen, naurettava työläinen. Näkökulmia työväen huumoriin. Toim. Joni Krekola, Kirsti Salmi-Niklander ja Johanna Valenius. Työväen Historian ja Perinteen Tutkimuksen Seura, 2000.

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Jenni Henttula

Olen Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja tapahtumatiimin aktiivi Jenni Henttula.

Menneet ajat kiehtovat minua. Kulttuurihistoria merkitsee minulle matkoja menneisyyteen – välillä lähemmäs ja välillä kauemmas. On kiinnostavaa seurata jälkiä, löytää tietoa ja vihjeitä. Äkkiä hoksata, mitä ne kertovat meille ennen eläneiden ihmisten elämästä ja kulttuurista. Ymmärtää,  mitä merkityksiä vanhat esineet ja tekstit pitävät sisällään, ja millaisia tarinoita ne kertovat.

Olen koulutukseltani matkailualan restonomi AMK ja työskentelen Luostarinmäellä asiakaspalveluvastaavana. Käytännössä olen koko ajan toinen jalka menneessä ja toinen tulevassa – miten muuten voisi välittää kulttuurihistoriaa ja -perintöä, luoda hyvää asiakaskokemusta nykyisille ja tuleville museokävijöille? Moni yllättyy, kun kuulee minun myös asuvan Luostarinmäen museoalueella. Hätkähdän välillä itsekin, miten huikeaa on saada asua alueella, joka on säästynyt vuoden 1827 suurpalosta.

Jos kulttuurihistoria olisi tunne, se olisi hämmästys. Hämmästyn yhä uudelleen rikkaasta kulttuurihistoriastamme. Yllätyn tapojen ja tarinoiden runsaudesta sekä ihmisen loputtomasta kekseliäisyydestä. Seuran tapahtumatiimin jäsenenä toivon, että voimme välittää kulttuurihistoriaa laajalle yleisölle innostavien ja monipuolisten tapahtumien kautta.

Ajankohtainen suositus: kulttuurihistorioitsija Topi Artukan luento 25.2. Apteekkimuseo ja Qwenselin talossa: Tanssiaisia, rekiajeluita ja laskiaispullaa. Turun säätyläistö ja talvinen seuraelämä 1700-1800-lukujen vaihteessa.

 

bty

Teksti ja kuva: Jenni Henttula

Kulttuurihistorian tutkimustieto ja sen yleistajuistaminen: esikoistietokirjailijan mietteitä

Yliopiston kolmanneksi tärkein tehtävä, tutkimuksen ja opetuksen lisäksi, on yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tähän vaikuttamistehtävään kuuluvat sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen että tutkimustiedon saattaminen suuren yleisön saataville. Yksittäisen tutkijan kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi esiintymistä eri medioissa asiantuntijaroolissa tai yleistajuisten tekstien, artikkelien ja tietokirjojen julkaisemista.

Viime syksynä sain mahdollisuuden toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni tietokirjan kirjoittamisesta. Aihe ei tosin liity aiempaan tutkimukseeni eli 1700-luvun sukupuolihistoriaan, vaan suomalaisiin lavatansseihin, sekin itsellekin tärkeä aihe ja pitkäaikainen harrastus. Vaikka en olekaan julkaissut lavatansseista yhtään tieteellistä artikkeliä, polku ideasta valmiiksi kirjaksi on silti ollut haasteellinen, mutta samalla jännittävä matka. Valmista tuotosta saan ihailla maaliskuussa 2020.

Minun oli heti alkuun luovuttava tietyistä kirjoittamisen rutiineista, jotka olin niin vahvasti tutkijana sisäistänyt. Kustantajani hyvin ystävällisesti ilmaisi asian niin, että taustani näkyi esimerkiksi ensimmäisessä otsikkoehdotuksessani, mutta tietokirjan kanteen se ei käy. Tämä piti siis hylätä ja keksiä jokin myyvempi nimi. Tiedekirjoittamisessa on tiettyä turvallisuutta, josta oli myös pakko hellittää. Tieteellisen artikkelin rakenne on hyvin rajattu ja teksti rakentuu usein dialogille kirjoittajan, muiden tutkijoiden ja tutkimusaineiston kesken. Tästä tutusta ja turvallisesta tavasta minun oli siirryttävä kertovampaan tyyliin. ”Lisää väliin hauskoja juttuja.”, minulle sanottiin. Koska aihepiiri oli itselleni läheinen, minun oli helpompi kirjoittaa oma persoonani tekstiin mukaan, asia, mikä myöskään ei ole tieteellisessä tekstissä tyypillistä. Ja harva historiantutkija saa poseerata oman kirjansa kannessa!

pile of books
Photo by Pixabay on Pexels.com

Kulttuurihistorioitsijan roolini näkyy toki myös tekstissä edelleen. Tartuin kirjassani esimerkiksi kysymykseen lavatanssien sukupuolirooleista ja oletetusta heteronormatiivisuudesta: mies vie, nainen seuraa. Tosiasiassa naisia on yhä enemmän myös viejiä roolissa, miehiä sen sijaan vielä harvoin seuraajina. Toinen seikka oli nostaa esille seksuaalivähemmistöjen kokemukset lavatanssien maailmassa. Kolmas on tietenkin käsitellä itse kulttuurin käsitettä: katson, että lavatanssit ovat hyvin ainutlaatuinen osa suomalaista kulttuuria. Silti tätä kulttuurimuotoa ei pidetä riittävän arvokkaana, että se saisi samanlaista tukea kuin ns. korkeakulttuurin muodot. Kauniita juhlapuheita kyllä pidetään, mutta konkretian tasolla tämä ei näy.

Olen hyvin kiitollinen, että sain tilaisuuden julkaista yleistajuisen tietokirjan. Suomessa tehdään valtavasti hyviä tietokirjoja. Tällä viikolla vietetään Tietokirjaviikkoa. Lukeaa siis tietokirjoja, oppikaa uutta, avartakaa maailmaanne, etsikää wau-elämyksiä!

Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija ja seuran hallituksen jäsen.

Twiittejä, viikinkiajan lapsia ja dekkarien viehätystä – Tieteestä tarinaksi –seminaarin antimia

Kulttuurihistorian seura järjesti yhteistyössä museopedagogisen yhdistyksen Pedaali ry:n kanssa torstaina 11.4. seminaaripäivän, jossa pureuduttiin tieteen ja tarinallisuuden usein hankalaan mutta toisaalta niin antoisaan ja monia mahdollisuuksia tarjoavaan vuoropuheluun. Tieteestä tarinaksi –seminaarin tapahtumapaikaksi valikoitui Helsingin ydinkeskustaan syksyllä 2018 avautunut Amos Rex –museo, jonka studiotilassa kuultiin päivän aikana viisi kiinnostavaa, inspiroivaa ja ajatuksia herättävää puheenvuoroa eri tavoista keskustella, tuottaa ja välittää tutkimustietoa yleisölle. Teemapäivä veti museon studiotilan täyteen sekä museopedagogiikan että kulttuurihistorian parissa toimivia kiinnostuneita kuulijoita tarjoamalla näkökulmia niin akateemisen tutkimuksen kytköksistä lastenkirjallisuuteen ja museonäyttelyiden tuottamiseen, faktasta ja fiktiosta ammentavaan tietokirjallisuuteen kuin  tutkimustiedon ja sosiaalisen median suhteisiin.

Tutkimustiedosta kuvaksi, esitykseksi ja kertomukseksi – viisi näkökulmaa aiheeseen

Tilaisuuden aloittavana puheenvuorona kuultiin Helsingin yliopistossa Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina toimivan Anu Lahtisen kahdesta viestinnällisesti erilaisesta hankkeesta, tietokirjana ja museonäyttelynä toteutetusta Hyvinkään paikallishistoriasta sekä vuoden 2018  aikana Twitter-alustalla järjestetystä #Helsinki1918 –yliopistokurssista. Aikaisemmin arjen, lasten ja perheen historiaa tutkinut sekä moniin historian oppikirjoihin kirjoittanut Lahtinen painottaa tietokirjan kirjoittamisessa ydinväitteen määrittämisen tärkeyttä: mikä on tarina, kenelle se on suunnattu ja millä tavalla se kerrotaan. Rönsyilevyyden kanssa kamppailevien historioitsijoiden olisikin tarpeellista kyetä tiivistämään yhteen lauseeseen tutkimuksensa pääasiallinen fokus, joka Hyvinkään historian osalta määrittyi radanvarsikaupungin liikkuvuudeksi ja kohtaamiseksi.  Vaikka Lahtisen työskentelyssä etusijalla olikin kirjahanke, syvälliseen lähdetyöskentelyyn paneutumisen sivutuotteena syntyi tärkeää tietoa, josta hyötyivät niin kaupunginmuseo kuin kaupungin kulttuuritoimi, matkailu ja viestintäkin. Esimerkiksi Hyvinkään Hopeavuoren 1500-luvun lopulla vireillä olleen  kaivoshankkeen  asiakirjojen allekirjoituksena käytetty sydäntä ja ristiä yhdistävä puumerkki sai uuden elämän asiakirjalähteestä tuotettuna uutena esineenä, hopeakoruna. Hanketta tehtiin näkyväksi myös sosiaalisessa mediassa, mikä sekä avasi mahdollisuuden entistä parempaan vuorovaikutukseen yleisön kanssa että velvoitti osallistumaan keskusteluun aktiivisemmin kuin pelkästään tiedon jakajana.

Helsingin yliopistossa historianopiskelijoiden kurssina toteutettu #Helsinki1918 puolestaan sai lähtölaukauksensa kaksi vuotta sitten keväällä Twitterissä puhjenneesta sisällissodan muistoon ja muistamiseen liittyneestä juhlarahakohusta, joka osoitti sosiaalisen median äärimmäisen nopeatempoisen, tunnepitoisen ja vastakkainasetteluja korostavan tavan reagoida mieltä kuohuttaviin uutisiin. Twitter-kurssille oli tilausta myös siksi, että siinä missä peruskouluissa digiajan viestintää opetetaan paljonkin, yliopistoissa sosiaalisen median käyttäminen opetuksessa on vielä toistaiseksi ollut suhteellisen vähäistä. Opiskelijat tutustuivat kurssilla vuoden 1918 historialähteisiin ja saivat twiitata omilta tileiltään kuvia, tietoa ja erilaisia tekstejä, kuten otteita sodassa mukana olleiden helsinkiläisten päiväkirjoista. Vaikka Twitter sosiaalisen median alustana poikkeaa monin tavoin tutummista väylistä välittää historiantutkimuksen tietoa, klassiset kysymykset lähdekritiikistä, historiantutkimuksen etiikasta ja historioitsijan vastuusta luonnollisestikin pätevät esittämispaikasta ja –muodosta riippumatta. Kokeilun tulokset olivat lupaavia muun muassa siksi, että opiskelijat oppivat asiasisältöjen tiivistämistä Twitterin rajattujen merkkimäärien puitteissa sekä keskittymään ydinkysymyksiin. Sosiaalisen median ansiosta kurssilla tuotettu tieto ylipäätään saavutti laajempaa näkyvyyttä opetustilan seinien ulkopuolella.

Lounastauon jälkeen pureuduttiin kolmeen kiintoisaan tapausesimerkkiin lapsille suunnatun kirjallisuuden ja museonäyttelyn valossa. Folkloristi, sanataiteen läänintaiteilija ja lastenkirjailija Karoliina Suoniemi esitteli uusinta teostaan Ihan oikeat viikinkiajan lapset (2019) ja avasi tämän kautta näkemyksiään siitä, miten lapsille suunnattu tietokirja voi välittää ja tarinallistaa tutkimustietoa rautakauden arjesta. Vaikka kyseessä oli fiktiivisestä lapsesta kertova kuviteltu tarina, Suoniemen lähtökohtana oli oikean tutkimustiedon välittäminen kansantajuisesti ja ennen kaikkea lapsentajuisesta niin, että nykylapsen on mahdollista käsittää ja samaistua rautakaudella eläneen ikätoverinsa elämään oman kokemusmaailmansa perusteella. Kirjassa fiktiivinen tarina ja tutkimustieto kulkevat käsi kädessä, mutta erillisinä osioina. Teoksen tarkoituksena on selkokielisesti tiivistäen avata tieteen maailmaa lapsille ja kertoa tarinaa, joka olisi voinut joskus oikeasti tapahtua. Fiktiivinen tarina, vaikkakin tieteeseen nojautuva, pitää aina sisällään kerronnallisia valintoja. Kirjoittajan luomien hahmojen merkitys korostuu väistämättäkin kirjoitettaessa ihmisistä, joiden ajalta ei ole olemassa kirjallisia lähteitä. Rautakauden ajan elämästä kertominen koostuukin eri tieteenalojen – folkloristiikka, arkeologia, kansatiede, arkeologia, geenitutkimus, historiatieteet – tutkimustuloksista kerätyistä fragmenteista. Tieto on usein sirpaleista, eikä kaikkiin kysymyksiin löydy vastauksia. Tieteen jättämiä aukkopaikkoja ei voida kuitenkaan lähteä täyttämään fiktiivisellä aineksella, vaan kuten Suoniemi aiheellisesti toteaakin,  tarinallisuuden on  kuljettava tieteen ehdoilla. Rautakautisesta elämästä johtaa nykyisyyteen useita jälkiä, jotka näkyvät esimerkiksi perinteinä ja uskomuksina. Ruokakulttuuri, kansanuskosta kumpuavat mytologiat, käyttötavaroiden koristellisuus, arkiseen elinpiiriin kuuluvat lorut ja leikit sekä nimeämisen tavat saavat kosketuspintaa myös nykylapsen elämässä. Mutta miten puhua lapselle viikinkiajalla niin arkipäiväisestä kuolemasta? Rautakautta koskeva tieto perustuu suurelta osin hautalöytöihin, joten viikinkiaikaan on miltei mahdotonta sukeltaa selittämättä esimerkiksi kalmistojen merkitystä. Nykylapsella on harvemmin omakohtaista kokemusta kuolemasta, mutta käsittelemällä rautakautisen ihmisen tunteita ja yhteisön reagointia kuoleman äärellä voidaan tarttua tähän usein etäiseksi jäävään  ja hankalaksikin koettuun aiheeseen.

Päivän toisena lastenkirjaesittelynä kuultiin Helsingin yliopistossa Suomen ja Pohjoismaiden historian tutkijatohtorina toimivan Elina Kuorelahden puheenvuoro kirjasta Museoseikkailu (2019). Kuorelahden kirjoittama ja Nunnu Halmetojan kuvittama teos on Museokortin virallinen, varhaiskasvatuksen ja taidepedagogiikan lähtökohdista laadittu lastenkirja. Kuorelahti kuvaa Museoseikkailua draamallisena tietokirjana, jonka tarinassa kolme fiktiivistä kouluikäistä lasta lähtee mummonsa kanssa museokorttikierrokselle tutustumaan tyypillisinä luokkaretkikohteina tunnettuihin paikkoihin – Ateneumiin, Luonnontieteelliseen museoon, Teatterimuseoon, Turun linnaan sekä Abo Vetus & Ars Novaan. Kirja perehdyttää lukijat museoihin todellisina tapahtumaympäräristöinä, mutta juonta kannattelee hahmojen välille rakentuva draama, jossa lapset reflektoivat omia kokemuksiaan museokäynneistä naurun, ihmetyksen, kysymysten ja kyseenalaistamisen kautta. Museoseikkailussa museossa on käyminen on kollektiivisesti jaettu elämys, joka rohkaisee myös lukijaa sanallistamaan tunteitaan ja näyttelykokemusten herättämiä assosiaatioita omasta arkisesta kokemusmaailmasta käsin. Hassuille asioille saa nauraa, kummallisuuksia saa ihmetellä ja mieltä askarruttavia kysymyksiä saa arastelematta kysellä. Pedagogisena kirjana teos ikään kuin antaa museo-oppaan roolin lapsiseikkailijoille, jotka avaavat uudenlaisia näkökulmia myös museoiden aikuiskävijöille. Teoksen viesti on selvä: lapsetkin ovat arvokkaita museokävijöitä.

Viimeisenä tapausesimerkkinä sukellettiin Turun linnassa kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3.2018 avautuneeseen näyttelyyn, joka ironisen keveästä nimestään huolimatta on ollut alusta lähtien vahvasti kytköksissä Turun yliopistossa tehtyyn historiantutkimukseen. Muutama sananen naisista –näyttelyn idea pohjautuu 1600-luvun turkulaisia porvarisnaisia tutkineen Veli Pekka Toropaisen väitöskirjaan. Turun museokeskuksen näyttelykuraattori Maria Huokkolan mukaan näyttelyssä haluttiin keskittyä naisten toimijuuteen ja  nostaa menneisyydestä esiin kiinnostavia hahmoja ja traagisiakin ihmiskohtaloita. Yhteisössään monin tavoin vaikutusvaltaisten porvarisnaisten ohella näyttelyssä tahdottiin luoda myös katse historiantutkimuksen pitkään marginalisoimiin hahmoihin, alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluneisiin naisiin, joiden tarkasteluun saatiin asiantuntevaa apua tutkija Riitta Laitiselta. Historiantutkimuksen tuottama tieto ja yhteys yliopiston tutkijoihin säilyivät kiintopisteenä läpi näyttelyprosessin, mutta toteutuksessa päädyttiin rikkomaan konventioita varsin rohkealla tavalla. Perinteisellä asiatyylillä esitettyjen seinätekstien rinnalle painettiin näyttelyn nimeä kantava julkaisu, joka toteutettiin naistenlehtien tyyliä jäljitellen. Näyttelyn pedagogisena oheistuotteena lehti tarjoilee lukijoilleen haastatteluja, muotivinkkejä sekä muun muassa kulttuurimatkailusta kertovia artikkeleja, ja siinä yhdistellään faktatietoa 1600-luvun naisten elämästä nykyaikaiseen ja osin viihteelliseenkin esittämistapaan. Naisten kohtalot taipuivat myös visuaaliseksi draamaksi yhteistyössä Turun ammattikorkeakoulun kanssa tuotetuissa lyhytelokuvissa. Hyödyntämällä todellisia menneisyyden tapahtumia – kuten otteita miehensä murhanneen Margareta Kittin elämästä – sekä muun muassa vanhoista maalauksista poimittuja kohtauksia luotiin lukuisten eri alojen ammattilaisten ja harrastelijanäyttelijöiden avulla uusia visuaalisia tulkintoja historiasta. Emootioita herättävä elokuva kutsuu ja kenties miltei pakottaa nykyhetkessä elävän katsojan luomaan jonkinlaisen suhteen menneisyyden tapahtumiin ja muodostamaan oman kantansa – ehkä jopa tuntemaan empatiaa murhaajaa kohtaan.

Inspiroivista puheenvuoroista ja keskusteluista koostunut seminaaripäivä huipentui taide- ja kulttuurihistorioitsija Anna Kortelaisen esitelmään siitä, miten tositapahtumat voivat muuttua editoinnin kautta ikään kuin kohotetuksi todellisuudeksi. Elokuvien alkuteksteissä usein nähty lausuma based on a true story kietoutuu monella tavalla niihin teemoihin, joita tieto- ja sittemmin myös kaunokirjailijana sekä näyttelykuraattorina tunnetuksi tullut Kortelainen käsittelee töissään: tositapahtumiin perustuvia kertomuksia, jotka taiteellisen tulkinnan kautta heräävät henkiin uudella tavalla. Kortelainen tunnetaan tyyliltään omintakeisena ja persoonallisena kirjoittajana, jonka monisäikeinen kerrontatapa puhaltaa aivan uudenlaista eloa arkistojen kätköihin unohtuneisiin tapahtumiin ja ihmiskohtaloihin.   Myös muilta kirjoittajilta hän peräänkuuluttaa uskallusta tehdä vahvempia tulkintoja, väittää rohkeammin ja olla suotta varomatta ristiriitaisten tunteiden herättämistä. Päinvastoin – hämmennyksen nostattaminen ja kokemusmaailman nyrjäyttäminen voivat avata portteja uusille ajatuksille niin yleisössä kuin kirjoittajassakin. Tietokirjallisuudessa on kuitenkin tärkeää erottaa selkeästi lähdeviittein merkityt tosiasiat tulkintoineen mahdollisesta fiktiivisestä aineksesta. Teoksessaan Kivipiirtäjä. Taiteilija Antti Niemisen elämä (2014) Kortelainen johdattelee lukijansa aina 1920-luvun Viipuriin käyden kuvitteellisia puhelinkeskusteluja nuoren taiteilijan kanssa – mutta tekee selväksi, että keskustelut ovat kuviteltuja ääniä menneisyydestä. Vastaavasti kirjassaan Levoton nainen. Hysterin kulttuurihistoriaa (2003), jossa Kortelainen tutkii 1800-luvulla naiselliseksi sairaudeksi leimattua hysteriaa, hän  päätyy yhdistämään arkistolähteitä ja dramatisoituja kohtauksia tavalla, jossa naisten hysteriakohtaukset voidaan käsittää samanaikaisesti sekä lääketieteelliseksi että elokuvallisiksi kohtauksiksi. Kirjailijan innottuminen dekkareista näkyy vahvasti sekä Kortelaisen kirjallisessa tuotannossa että näyttelykuratoinnissa, joissa kadonneiden asioiden, menetysten ja katkosten jäljittäminen toimii jatkuvan inspiraation lähteenä ja johdattelee syrjäisillekin kujille tarttumaan johtolankoihin ja etsimään palapelin puuttuvia palasia. Tutkijasta itsestään tulee ikään kuin seikkailija ja salapoliisi, joka yritysten ja erehdysten kautta ei välttämättä löydäkään vastauksia alkuperäisiin kysymyksiinsä, vaan saattaa päätyä polulle, jonka tienviitta osoittaakin aivan uudenlaisiin  arvoituksiin.

Lopuksi – kohti rohkeutta, avoimuutta ja empatiaa

Tieteestä tarinaksi –seminaaripäivän puhujat lähestyivät esitelmissään tieteen ja tarinallisuuden yhteyttä kukin työstämistään tutkimusaiheista ja hankkeista käsin, mutta erilaisista tapausesimerkeistä huolimatta lähtökohtia ja periaatteita yhdisti useampikin seikka. Terminä tieteen popularisointi saattaa painottua liiaksikin tutkimustiedon tarjoamiseen yleisölle pureskellussa, yksinkertaistetussa, ikään kuin vähemmän haasteita tarjoavassa muodossa – ja kenties tämän vuoksi popularisointi käsitteenä loistikin päivän keskusteluissa poissaolollaan. Käytännössä kysymys on kuitenkin juuri tästä: mitä tieteestä kerrotaan, kenelle kerrotaan ja miten kerrotaan. Millä tavoin keskustelua käydään yleisön kanssa eettisesti ja avoimesti, miten vastaanottajalle annetaan mahdollisuus osallistua vuoropuheluun? Vastaanottaja ei ole, eikä hänen voida olettaakaan olevan tiedon passiivinen vastaanottaja, vaan tunteva ja ajatteleva yksilö, joka reflektoi menneisyyden ihmiskohtaloiden herättämiä tunteita oman empatiakykynsä ja arkikokemustensa kautta. Kosketuspinnan löytyminen omaan elämään toimii sekä lapsilla että aikuisilla tasapainoilemalla tuttuuden ja vierauden kokemusten välimaastossa. Tieteestä kertovalla taholla on vastuu sanomisistaan, mutta kertojan tulisi myös kyetä luottamaan vastaanottajan kykyyn käsitellä hankalia ja ristiriitaisiakin aiheita. Myös henkilökohtaisesti tuntuu helpolta yhtyä Anna Kortelaisen toiveeseen siitä, että yhä useampi hyödyntäisi  rohkeammin monitieteisyyden ja –taiteisuuden kautta avautuvia muotoja tieteen kirjoittamiselle.

 

IMG_7908

Pedaali ry:n puheenjohtaja Maiju Tuisku (vas.) sekä Elina Kuorelahti, Karoliina Suoniemi ja Maria Huokkola vastailemassa yleisökysymyksiin. Kuva: Asta Sutinen

Naisten historiaa Linnassa

Turun linnassa maaliskuussa auennut uusi näyttely ”Muutama sananen naisista” sukeltaa 1600-luvun naishistoriaan. Miten aikakauden naiset esimerkiksi pukeutuivat, millaista heidän arkielämänsä oli? Siellä tulevat tutuksi muun muassa ylhäinen kreivitär Katarina Stenbock ja kova-onninen porvarisvaimo Margaret Kitt kuin alhaisin piikatyttökin. Turkulaiset naiset, kuten eivät muutkaan aikakauden naiset, eivät suinkaan olleet näkymätön ja passiivinen ihmisryhmä, vaan he elivät monipuolista ja aktiivista elämää aikana, joka asetti miehet luomakunnan kruunuksi ja ihmisyyden mitaksi.

20190414_103908

Tutkijan silmin näyttely oli taidolla ja innovatiivisesti rakennettu. Toki uuden ajan alun naishistoriaan perehtyneenä tietosisältö ei tuonut itselleni uutta, mutta suurelle yleisölle ja aiheesta kiinnostuneelle kävijälle siitä saa varmasti paljon irti. Perinteisten infotaulujen ja esinekokoelmien lisäksi aihetta elävöittivät museokeskuksen väen tuottamat ja näyttelemät lyhytelokuvat ja kuunnelmat. Lisätietoja aikakauden naisten elämästä sai kosketusnäytöiltä, joilla saattoi selata nykyisten naistenlehtien formaattiin puettua opasta. Otsikot kirkuivat skandaalinkäryisestä murhaoikeudenkäynnistä ja antoivat vinkkejä piikatytön uralle mieliville neitosille. Lisäksi löytyi muun muassa henkilöhaastattelu uraohjuksena ja liikenaisena toimivasta leskirouvasta.

Muutama sananen naisista-näyttely on onnistunut saamaan kompaktiin ja yleisöystävälliseen muotoon valtavan määrän aiheesta tehdyn historiantutkimuksen tuloksia. Tämä ilahduttaa ammattilaista suunnattomasti: tehty työ on saavuttanut suuren yleisön yliopiston seinien ulkopuolella. Näyttelyssä on hyödynnetty laajasti erilaisia tapoja välittää informaatiota, mikä varmasti toimii hyvin erilaisten yleisöjen kanssa. Jopa kirjoittaja itse intoutui otattamaan itsestään muotokuvan 1600-luvun henkeen. Lopputulosta voitte ihailla seuran Instagram-sivulla.

Muutama lisäsananen:

Muutama sananen naisista on avoinna Turun Linnassa 8.3.2020 asti.

Näyttelyn taustavoimissa on ollut mukana iso joukko Turun yliopiston tutkijoita sekä Kulttuurihistorian seuran jäseniä, kuten Riitta Laitinen, Susanna Lahtinen, Lauri Viinikkala ja Elviira Pulli.

Näyttelyyn liittyen on julkaistu kirja: 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisista naisista, Veli-Pekka Toropainen, Turun museokeskus 2019.

 

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja 1700-luvun naisten ja tyttöjen historiaan erikoistunut tutkija.