Äitienpäivän viettoa sata vuotta sitten

Äitienpäivä oli vielä sata vuotta sitten uusi asia maassamme. Alkuperäinen idea juhlasta syntyi 1900-luvun alun Yhdysvalloissa ja sen esitteli meille kansakoulunopettaja ja Kotikasvatusyhdistyksen toiminnanjohtaja Vilho Reima. Ensimmäinen äitienpäiväjuhla Suomessa vietettiin vuonna 1918, tosin hyvin pienimuotoisesti vain yhdellä paikkakunnalla.

Pekko Rastas, Ilomantsi. Kivilahtelainen äiti lapsineen. Ilomantsin Museosäätiö, Ilomantsin valokuva-arkisto.

Kotikasvatusyhdistys toimi äitienpäiväjuhlinnan primus motorina. Se julkaisi lehdissä kehotuksia ja ohjeita juhlintaan sekä painoi ohjelmanumeroehdotuksia tapahtumajärjestäjille ostettavaksi. Se otti myös mielellään vastaan selostuksia pidetyistä juhlista, joita se julkaisi omassa Koti-lehdessään.

Viljamaa, Frans. Tunnistamatonta perhettä kolmessa ikäpolvessa (isoäiti, äiti ja lapsi) istumassa tunnistamattomassa sisätilassa sohvalla, ilm. Mäntsälän museotoimi, Frans Viljamaan kokoelma.

Äitienpäivää perusteltiin lehtikirjoituksissa erityisen tärkeäksi, koska äidin taakka oli isompi kuin kenenkään muun. Takana oli perheitä hajottanut sota ja puute, joka aiheutti painetta äideille, mutta lehtiteksteissä näkyivät myös aikakauden sukupuolinäkemykset. Uhrautuva äiti oli ”kaikkien palvelija” ja olemassa vain muita varten. Äidit kestivät ja myötäelivät kaikkien perheenjäsentensä ilot ja murheet, sysäsivät omat tunteensa sivuun, ja yrittivät pitää perheen tunneilmapiirin myönteisenä. Muiden väsyessä he jaksoivat puurtaa, ja kun muut kiukustuivat, he sovittivat asiat. He ansaitsivat tulla palvelluksi edes yhtenä päivänä vuodessa itsekin. Kotikasvatusyhdistyksen lehtiartikkelissa annettiin implisiittisesti ymmärtää, että uhrautuvaisuus oli äitien oma valinta ja kutsumuskysymys, mutta toisaalta, jos äiti ei uhrautunut, hän oli itsekäs. Työläisnaisilla ja leskillä kerrottiin olevan kaikkein raskaimpaa. Viimeksi mainitut joutuivat olemaan yhtä aikaa perheen ”ansaitsija, kodin hoitaja, palvelija ja kasvattaja”. Äitienpäivänä oli äidin vuoro olla sankari.

Viljamaa, F. Tunnistamatonta perhettä kolmessa sukupolvessa (isoäiti, äiti ja kaksi lasta) ryhmäkuvassa kuusen juurella, ilm. Mäntsälän museotoimi, Frans Viljamaan kokoelma.

Vuonna 1921 äitienpäiväjuhlinta oli laajentunut jo suureen osaan Suomea ja sitä kutsuttiin jälkikäteen ”ensimmäiseksi oikeaksi äitienpäiväksi”. Pysyväksi juhlapäiväksi oli päätetty toukokuun kolmas sunnuntai, joka vuonna 1921 osui helluntaiksi. Kyseessä ei ollut kuitenkaan ollut aivan niin kaupallinen ja perhepiiriin keskittyvä juhla kuin nykyään.

Kimy-Kustannus, kustantaja. Äitienpäivä Jalasjärven Kannonkylän Kannon koululla. Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Kimy-Kustannus Oy:n kokoelma.

Tapana ei ollut antaa lahjoja sen kummemmin ja äitienpäiväkortitkin lähtivät yleistymään vasta 1930-luvulta lähtien. Juhlinta tuli aloittaa aamulla kotona. Lapsia ja nuoria ohjeistettiin, että äitien kuului antaa nukkua pitkään ja heidän herättyään heille kuului laulaa, pitää puheita sekä antaa virvokkeita ja kukkia. Jos äiti oli menehtynyt, hänen hautansa tuli koristaa. Jos taas äiti oli muualla kuin kotona, hänelle tuli lähettää lämmin kirje. Ei myöskään saanut unohtaa seudun sairaita, vaivaisia, köyhiä ja vanhoja äitejä ja mummoja. Kun ketään ei unohdettu, se toi lehtikirjoituksen mukaan ilon niin nuorelle kuin vanhalle ja yhdisti ihmisiä ”riitaisena aikana”.

Kimy-Kustannus, reprokuvaaja. Äitienpäivän ryhmäkuva Hirvensalmen Suonsalmella koulun edessä. Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Kimy-Kustannus Oy:n kokoelma.

Kotikasvatusyhdistys kampanjoi sen puolesta, että papisto piti kirkoissa ja rukoushuoneissa puheita äitien työstä ja kodin tehtävistä, ja että kaikenlaisten koulujen opettajat puhuivat oppilailleen äitienpäivän merkityksestä. Monilla seuduilla opettajat joutuivat tai pääsivät myös järjestämään äitienpäivätapahtumia.

Kotikasvatusyhdistyksen viestinnän pääkohde oli kuitenkin koulut, yhdistykset ja seurat, joiden se toivoi järjestävän äitienpäivätapahtumia. Juhlapaikat haluttiin koristeltavan seppeleillä, köynnöksillä, kukilla ja lipuilla. Äidit kutsuttiin paikalle joko kirjallisesti tai suullisesti. Kun äidit tulivat paikalle, heidän tuli saada lämmin tervetulotoivotus ja valkovuokkoja. Jos vuokkoja ei ollut, niin valkoiset paperikukatkin kävivät. Kukka kiinnitettiin rintaan. Tunnelman tuli olla lämmin, mutta arvokas. Näytelmät tai tanssi ei tullut kysymykseen.

Lehdissä julkaistujen raporttien mukaan koulut, seurat ja yhdistykset seurasivat ohjeita kiitettävästi. Kotikasvatusyhdistys vastaanotti lukuisia kirjeitä ympäri maata, joissa kerrottiin onnistuneista äitienpäiväjuhlista.

Viljamaa, Frans. Äitienpäivänviettäjiä ryhmäkuvassa Saaren seurantalon edessä, ilm. Mäntsälän museotoimi, Frans Viljamaan kokoelma.

Urjalassa useiden kilometrienkin takaa saapuneita äitejä odotti vehreäksi koristeltu juhlasali. Aluksi veisattiin yhdessä ”Kiitos sulle Jumalani” harmoonin säestyksellä. Sitten opettaja Siiri Hyvärinen piti puheen äideille, jota kuunneltiin hartain mielin. Koululaisten kuoro esiintyi ja neiti Maija Lindström lausui ”Äidille” -nimisen runon. Ohjelmaan kuului lisäksi lasten kukkaisleikkejä, runoja, kertomuksia ja lisää virsiä ja hengellisiä lauluja. Savolaisen nuorisoseuran järjestämässä äitienpäivätapahtumassa ohjelma oli ”kerrassaan vakavaa ja arvokasta, niin että monen äidin silmät sai kyyneleitä vuotamaan.” Mikkelin Vanhamäen kansakoulun äitienpäivätapahtuman kohokohdat olivat koulun johtajan pitämä esitelmä kasvatuksesta sekä pullakahvit. Merijärven nuorisoseuran äitienpäivätapahtuman ohjelmanumeroina mainittiin virsien veisuuta, erinäisiä puheita, lauluesityksiä, kertomusten lukua, runojen lausuntaa sekä lasten esityksiä. Väliajalla äideille tarjottiin ”vehnäskahvia”. Vammalan rukoushuoneella pidetyn äitienpäivän iltaman ohjelma oli samantyyppinen, joskin uskontopainotteisempi: virsiä, puheita, rukouksia, laulua, esitelmä ja runoja. Käkisalmella äitienpäivätapahtuman ohjelmaan sisältyi runo-, satu-, kaunoluku- ja laulukilpailuja. Itä-Savon nuorisoseuran äitienpäiväjuhlan ohjelma oli ”vakavahenkistä, jossa nuoren polven kiitollisuus ja äitien työn arvo sai ansaitun huomion ja kunnioituksen”.

Kotikasvatusseuran lehdessä raportoitiin, että myös monissa muissa juhlatiloissa, kouluissa ja seurojen taloissa oli kukitettu äidit ja kuljetettu juhlaan kunniakujan läpi seuraamaan tunteikasta ohjelmaa, jossa he olivat mahdollisesti ensi kertaa saaneet kuulla tunnustusta raskaasta työstään perheen hyväksi. Kahvitarjoilu oli suuressa osassa ja toi yhteenkuuluvuuden tunnetta. Monet äidit olivat liikuttuneita ja juhla antoi heille uutta voimaa vaativaan elämäntehtävään.

Vehkalahden Salmenkylän naisia lapsineen. Kymenlaakson museo, Yleiskokoelma KyM.

Äitienpäivää on juhlittu vuodesta 1927 eteenpäin toukokuun toisena sunnuntaina ja vuodesta 1947 lähtien se on ollut liputuspäivä.

Lähteet:

Äitien päivää, Länsi-Savo 20.5.1921.
Äitienpäivä, Vakka-Suomi 19.4.1921.
Kirje Moinsalmelta, Suursavolainen 7.6.1921.
Äitienpäivä Merijärven Ylipäässä, Liitto 22.5.1921.
Diakonia- ja äitienpäivä, Tyrvään Sanomat 19.5.1921.
Iltaman ja äitienpäivän viettää Keskusteluseura ”Soihtu”, Käkisalmen Sanomat 12.5.1921.
Itä-Savon N. S. Liitto, Pyrkijä: nuorison rientojen kannattaja 1.6.1921.
Äitien päivää viettämään!, Koti: Kotikasvatusyhdistyksen äänenkannattaja 1.3.1921.
Uutisia, Urjalan Sanomat 28.5.1921.
Äitienpäivän vietto, Koti: Kotikasvatusyhdistyksen äänenkannattaja 1.6.1921.
Tuire Sirviö: Kotikasvatusyhdistys juurrutti äitienpäivän Suomeen. Akti 1/2012.

Kulttuurihistorian muisti 16.4.2021

Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine perustettiin vuonna 1972 – mikä tarkoittaa, että 50-vuotisjuhlia vietetään ensi vuonna! Samana vuonna juhlistetaan myös Lapin yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen 25-vuotisjuhlia. Juhlavuotta edeltäen päätti seura järjestää etäyhteyksin Kulttuurihistorian muisti -webinaarin, jossa oppiaineiden historian muistelu käynnistettiin.

Puhujiksi seura kutsui Turun yliopiston professori emerituksen Keijo Virtasen sekä Lapin yliopiston kulttuurihistorian professorin Marja Tuomisen.

Keijo Virtanen keskittyi omassa puheenvuorossaan 1980‒90-lukuihin, joita kutsui unohdetuiksi ja sameiksi vuosikymmeniksi oppiaineen historiassa. Virtanen toimi kulttuurihistorian vt. professorina vuodesta 1983 lähtien, ja nimettynä professorina vuodesta 1990. Vuosina 1997‒2012 Virtanen oli virkavapaalla professorin toimesta toimiessaan Turun yliopiston rehtorina. Virtanen korosti vuosilukuja ja ”täsmällistä, oikeaa kronologiaa” toivoen, että oppiaineen historia vuodesta 1972 alkaen tulisi tulevaisuudessa kirjoitettua.

1980-luvulla kulttuurihistorian oppiaineessa uurastettiin aseman vakiinnuttamiseksi. Ensimmäinen professori Veikko Litzen oli määrittänyt oppiaineen tavoitteet, lehtori Matti Männikkö pohjustanut kulttuurihistorian olemusta, ja Keijo Virtanen jatkoi työtä näiden pohjalta. Virtanen korosti erityisesti kulttuurihistorian poikkitieteellistä luonnetta ja vuoropuhelua lähitieteiden kanssa. Kulttuurihistoriaa on alusta asti luonnehtinut nojaaminen kansainvälisiin virtauksiin, ja ajatus olla aina askel muita edellä, määrittäen omaa identiteettiään aina uusiin suuntiin.

Professori emeritus Keijo Virtanen
Osallistujat Lapin yliopistolta, professori Marja Tuominen oikealla

Myös Lapin yliopistossa kulttuurihistoria on professori Marja Tuomisen mukaan alusta saakka joutunut ja saanut olla avoin eri tieteidenalojen suuntaan, osin välttämättömistä syistä. Alkujaan kulttuurihistorian oppiaine Lapin yliopistossa toimi taiteiden tiedekunnassa. Sen jälkeen oppiaine siirtyi menetelmätieteiden laitokselle, jossa sijaitsi mm. informaatioteknologian ja filosofian oppiaineet. Tänä päivänä kulttuurihistorian oppiaine sijaitsee yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Opiskelijat tulevat useammasta tiedekunnasta, mukana on esimerkiksi paljon kasvatustieteilijöitä pätevöitymässä historian aineenopettajiksi.

Keijo Virtasen mielikuva 1980-luvusta oli, että häneltä jatkuvasti vaadittiin valmista näkemystä siitä, mitä kulttuurihistoria on. Myös puheenvuorojen jälkeisessä keskustelussa nousi tämä määrittely esiin: kulttuurihistorian monipuolisuus tuo haasteita oppiaineen määrittelylle. Professori Hannu Salmi nosti esiin kuinka kulttuurihistoria on omalla tavallaan aina kriisissä, uusien sukupolvien kysyessä aina uudelleen, mitä kulttuurihistoria on. Tämä on Salmen mukaan toisaalta myös tärkeää, ja istuu myös Keijo Virtasen ajatukseen, kuinka kulttuurihistoria etsii aina uusia suuntia.

Kulttuurihistorian henkilöresurssit olivat pitkään kahden henkilön, professorin ja assistentin varassa, ja oppiaineeseen suhtauduttiin myös vähättelevästi. 1980-luvun lopulla humanistisen tiedekunnan muutosvirkojen kautta oppiaine sai lisää resursseja, ja panostus tiedekunnan puolesta mahdollisti myös oppilasmäärien nousun. 1990-luvun alkuvuosina oppiaineeseen saatiin muutosvirkana myös apulaisprofessuuri. 80-luvun uurastusten myötä oppiaineen asema 90-luvulla vakiintui ja opiskelijamäärältään kulttuurihistoria oli tiedekunnan suurin. Kun oppiaineen ensimmäisen kymmenen vuoden aikana (1972‒82) valmistui 10 pro gradu -tutkielmaa, tuli seuraavina neljänä vuotena jo 20, ja tahti vain kiihtyi entisestään. Tohtorintutkintoja Turun kulttuurihistoriassa on tehty vuodesta 1988.

Tällaisilla ilmoituksilla houkuteltiin opiskelijoita kulttuurihistorian pariin Lapin yliopistolla. Kuva esittää kh-opiskelijoiden keskiaikaisia pitoja.

Avoimella yliopistolla on ollut myös suuri merkitys oppiaineen historiassa, ja Lapin yliopistossa kulttuurihistorian opiskelut käynnistyivätkin avoimen yliopiston kautta vuonna 1996. Jo seuraavana vuonna kulttuurihistoria sai Lapin yliopistoon oman oppiaineensa, ensin perusopintoja ja myöhemmin myös aineopintoja opettaen. Webinaarissa oli läsnä Lapin yliopiston kulttuurihistorian ensimmäisiä opiskelijoita, jotka lämmöllä muistelivat ”railakasta ja hauskaa” opiskelua menneisyyden aiheiden parissa. Vuonna 1996 opiskelijoita oli kymmenkunta, kun taas tänä päivänä noin 120. Professori Marja Tuominen on ollut alusta asti eri rooleissa vakiinnuttamassa kulttuurihistoriaa Rovaniemellä; tänä päivänä professuurin lisäksi oppiaineella on yliopisto-opettaja. Ensimmäinen väitöskirja Lapin yliopiston kulttuurihistoriasta valmistui vuonna 2003.

Puheenvuorojen jälkeisessä keskusteluosuudessa esiin nousi myös kulttuurihistorian tutkimuksen mukaansa tempaava voima, sillä monet alumnit ovat jatkaneet tutkimusta opintojen jälkeenkin tai palanneet kulttuurihistorian pariin.

Kuuntelijoita webinaarissa oli 50. Keskustelu sujui hyvissä tunnelmissa ja osallistujat jakoivat hienoja muistoja Turusta ja Rovaniemeltä. Vastaavanlaisia muisteluita jatketaan syksymmällä – niistä lisää myöhemmin!

-Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Heikki Rosenholm

Tämä blogikirjoitus aloittaa sarjan, jossa esitellään kulttuurihistorian oppiaineen jatko-opiskelijoita ja heidän tutkimusaiheitaan. Ensimmäisenä vuoron saa Heikki Rosenholm.

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
Tutkin suomalaista 1940- ja 1950-luvun näytelmäelokuvaa kuolemankulttuurin ja tunteiden näkökulmasta. Minua kiinnostaa erityisesti tarkastella elokuvissa ilmenevää ruumiillistettua toimintaa erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa: minkälaisia yhtäläisyyksiä näytelmäelokuvien tavoissa käsitellä kuolemaa ja tunteita on yhteiskunnassa vallinneiden tapojen, arvojen ja asenteiden kanssa?

Heikki Rosenholm. Kuva: Heini Rosenholm.

Tarkasteltavassa ajanjaksossa suomalaisten tunne-elämä ja suhtautuminen kuolemaan kävivät läpi erilaisia muutoksia melko lyhyessä ajassa: sota-aikoina kuolema ja suru olivat julkisia ja koko kansakuntaa koskettavia ilmiöitä, mutta jo sotavuosien aikana ja varsinkin niiden päättymisen jälkeen vaikenemisen kulttuuri yleistyi, mikä jatkui myös pitkälti 1950-luvulla, vaikka sotavuosien traumojen käsittely yleistyi kulttuurituotteissa. Yhtenä merkittävimpänä kulttuurituotteena traumojen käsittelyssä pidetään Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta (1954) ja siitä tehtyä Edvin Laineen ohjaamaa filmatisointia (1955).

Laineen Tuntematon sotilas ei kuitenkaan ole ainoa elokuva, jossa kuolema tunteineen on keskeisesti läsnä. Väitöksessäni käsittelen 11 elokuvaa, joihin Tuntemattoman sotilaan lisäksi kuuluu muun muassa romanttisia ja historiallisia epookkeja (Kulkurin valssi (1941), Tanssi yli hautojen (1950), draamoja (Kirkastettu sydän (1943), Evakko (1956) ja yhteiskunnallisia elokuvia (Tuhottu nuoruus (1947). Eri lajityypeissä ja eri aikoina valmistuneissa elokuvissa on nähtävissä erilaisia vivahteita muutoksista, joita kuolemankulttuurissa ja tunne-elämässä käytiin läpi yhteiskunnassa.

Nuoren naisen kuolemakohtaus elokuvasta Tuhottu nuoruus (1947). Lähde: ruutukaappaus elokuvasta.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Ymmärtääksemme nyky-yhteiskunnan asenteita kuolemaa kohtaan meidän on tarkasteltava, millaiset menneisyyden tapahtumat niitä ovat muovanneet. Tähän prosessiin ovat osallistuneet myös suomalaiset näytelmäelokuvat. Tutkimuksellani haluan entisestään lisätä keskustelua kuolemasta ja osoittaa, kuinka kuolema tunteineen on ollut läsnä jo vanhemmassa suomalaisessa elokuvassa.

Vaikka suomalaista näytelmäelokuvaa on tutkittu laajasti, sitä ei ole juurikaan tarkasteltu kuolemankulttuuria painottavasta näkökulmasta. Tutkimukseni auttaa tunnistamaan kuolemaan ja kuolemiseen liittyviä tunteita, mikä on tärkeää aikana, jolloin kuolema on tullut jälleen lähemmäs ihmisten arkea muun muassa median lisääntyneen kiinnostuksen seurauksena. Viime vuonna alkanut ja yhä edelleen jatkuva koronapandemia on myös vaikuttanut keskusteluun kuolemasta.

Pitenevän eliniän myötä myös kysymykset hyvästä kuolemasta ja siihen liittyvistä käytännöistä ovat entistä ajankohtaisempia. Sosiaalisen median suosion kasvun seurauksena myös yhteisöllinen, myös tuntemattomien, kanssa jaettu suru on yleistynyt. Kuolemasta keskustellaan enemmän kuin aikaisemmin, mutta sen kohtaaminen koetaan yhä vaikeaksi.

Pienen pojan ruumisarkku elokuvasta Levoton veri (1946). Lähde: ruutukaappaus elokuvasta.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Aloitin väitöstutkimukseni vuonna 2017 ja olen taustaltani kulttuuriperinnön tutkija. Siirryin kulttuurihistoriaan virallisesti tammikuussa 2021. Kulttuuriperinnön tutkimuksessa painottuu enemmän historiatietoisuuden läsnäolo ja yhteisöjen ylläpitämän kulttuuriperinnön näkyminen, merkitys ja hyödyntäminen nykypäivässä. Tutkimukseni edetessä minua alkoivat kiehtoa yhä enemmän kulttuurihistoriaan kytkeytyvät näkökulmat, kuten menneisyyden ihmisten aatemaailmat, elämisen arki ja tunne-elämä. Varsinkin tunteiden kulttuurihistorian tarkastelu menneisyyden kulttuurituotteissa ja niistä tehtyjen tulkintojen merkitykset ovat korostuneet tutkimuksessani.

Aloitin opiskelijana Turun yliopistossa vuonna 2011. Jo opintojeni alusta alkaen minua kiinnostivat elokuvat ja niiden suhde yhteiskuntaansa ja kulttuuriinsa. Opintojen aikana tutuiksi tulivat jo monet elokuvahistoriaa tarkastelevat klassikot, kuten Hannu Salmen Elokuva ja historia (1993) sekä Peter von Baghin Elokuvan historia (1975). Voisi siis sanoa, että elokuvan ja historian tutkimus on aina ollut lähellä sydäntäni!

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Minulle kulttuurihistoria merkitsee mahdollisuutta tarkastella vallitsevaa yhteiskuntaamme entistä laajemmasta näkökulmasta. Erityisen mielekkääksi koen sen, että tarkastellessani elokuvia saan myös mahdollisuuden perehtyä erilaisiin historiallisiin teemoihin. Viime aikoina olen esimerkiksi tarkastellut käsittelemieni elokuvien yhteydessä autoilun kulttuurihistoriaa sekä romanien ja saamelaisten representaatioita näytelmäelokuvissa.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Kuolema tutkimuksellisena aiheena tuntuu aina olleen läsnä elämässäni. Muistan yhä ala-asteella pitämäni esitelmän Kreikan mytologian manalaa hallitsevasta jumalasta, Hadeksesta. Muistan myös elävästi vanhimman siskoni lukeneen minulle Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä (1973) ollessani pieni. Tarinassa kuolema on erityisen merkittävässä asemassa. Ehkä tällaiset kokemukset ovat siis salakavalasti vaikuttaneet mieleeni ja kiinnostukseeni kuolemasta.

Olen myös kauhuelokuvien suurkuluttaja ja pohdin pitkään, olisinko halunnut lähteä jatko-opinnoissani tutkimaan kauhuelokuvakulttuuria. Kauhuelokuvien kriittinen tapa käsitellä yhteiskunnallisia ilmiöitä on aina kiehtonut minua. Olen jopa järjestänyt aiheesta kaksi kurssia Turun yliopistoon kuuluvassa Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa Porissa, Kauhuelokuvalukupiiri (2018) sekä Kauhuelokuvalukupiiri vol. 2 (2020). Kursseilla katsottiin lukuisia kauhuelokuvia, joista käytiin mielenkiintoisia keskusteluja vierailevien asiantuntijoiden johdolla!

Kulttuurihistorian muisti -luento 16.4.2021

Tänä keväänä Kulttuurihistorian seura järjestää webinaarin Kulttuurihistorian muisti, jossa muistellaan kulttuurihistorian oppiaineen historiaa Turun ja Lapin yliopistoissa, ja virittäydytään jo vuonna 2022 lähestyviin kulttuurihistorian oppiaineen 50-vuotisjuhliin.

Puhujina webinaarissa ovat kulttuurihistorian professori emeritus Keijo Virtanen ja Lapin yliopiston kulttuurihistorian professori Marja Tuominen.

Webinaari järjestetään perjantaina 16.4. klo 16-18 Zoom-alustalla.

Tervetuloa!

Reseptistä lautaselle, pakkauksesta pöytään: ruokamuistoja ja -teollisuutta Suomen maatalousmuseo Sarassa

Sateinen helmikuun sunnuntai oli oivallinen päivä vierailla Loimaalla Sarka-museossa, jossa hiljattain oli avautunut kaksi kiehtovaa näyttelyä, Tehtaan tekemää ruokaa – kotimaisten elintarvikkeiden historiaa ja Tiistaitarjotin – ruokamatka 70-luvulle. Maatalousmuseon oma teollisen ruoantuotannon vaiheita valottava kokonaisuus ja Museokeskus Vapriikin tuottama, valokuvista ja muistelmateksteistä koostuva Tiistaitarjotin sopivat temaattisesti yhteen loistavasti. Näyttelyt tarjoavat maukkaan aikamatkan lähimenneisyyteen esittelemällä aihetta, joka tavalla tai toisella koskettaa aivan kaikkia.  Ruokaan ja syömiseen liittyvät tavat ja kokemukset herättävät moniaistimellisia muistoja aina pakkausmateriaaleista, tuoksuista ja mauista lähtien ruokapöydässä jaettuihin yhteisiin muistoihin. Ne kietoutuvat arkiseen elämään tavoilla, joita ei kenties päivittäin tule ajatelleeksi, mutta joihin on helppo uppoutua kuvien, tekstien ja esineiden välityksellä. Tuttuuden ja ajallisen etäisyyden tuoman vierauden yhdistelmä kutsuu museokävijänkin ihastelemaan valokuvien väriloistoa, eläytymään kerrottuihin ruokamuistoihin ja tutkailemaan tuotepakkauksia menneiltä vuosikymmenilta. Se saa toisaalta pohtimaan myös meluisia tehdassaleja, raskaita työtunteja ja niitä työteliäitä käsiä, joiden ansiosta ruoka lopulta on päätynyt kauppojen hyllyille ja sieltä kuluttajien pöytiin.

Tiistaitarjotin – makumatka 70-luvulle -näyttely perustuu Aamulehdessä vuosina 1974-76 julkaistuun artikkelisarjaan, jonka toteutuksesta vastasivat kotitalousopettaja Eeva Junkkari-Riekkola yhdessä valokuvaajapuolisonsa Juhani Riekkolan kanssa. Alun perin tiistaisin ilmestyneissä artikkeleissa jaettiin ruokaohjeita, ateriahdotuksia ja neuvoja havainnollistavin kuvin maustettuina. Värikylläiset, aikansa muodikkaita kattauksia ja aterioita esittelevät kuvat hehkuvat nyt kuvasuurennoksina museon seinillä. (KUVA 1) Lautasilla on muun muassa silakkaa, munakkaita ja makkaroita erilaisina variaatioina, usein vähintäänkin persiljatupsulla ja salaatinlehdellä höystettynä, ja jälkiruoaksi tarjoillaan raikasta jäätelöä tai kermavaahdolla kuorrutettua karpalohyytelöä. Kuvia täydentävät haastatteluaineistona kootut kertomukset eri-ikäisten kokijoiden muistelemina: broilerin ja paprikan kaltaiset ruokapöydän uudet tulokkaat hämmensivät aikalaisia. Uutuuksia kohtaan oltiin uteliaita ja kokeilunhaluaisia, mutta muistelijoiden mukaan oli aluksi vaikeaa tietää, kuuluiko kana syödä luineen päivineen ja jopa sitä, että eksoottisen näköisestä paprikasta ei suinkaan kuulunut nauttia sen siemeniä.

KUVA 1

Tehtaan tekemää ruokaa puolestaan valottaa kiinnostavalla tavalla suomalaisen ruokakulttuurin muutoksia 1900-luvulla. Rekonstruoidussa myymälässä on elintarvikevaa’alla varustettu tiski, jonka takaa katse kohtaa vakavailmeisen myyjättären. Saisiko olla kahvia, sokeria tai makkaraa – kuinka paljon laitetaan? Entäpä tuliaisiksi makeisia tai limonadia? (KUVAT 2 ja 3) Tuontitavaroita ja harvinaisempia herkkuja eivät omavaraisimmatkaan taloudet kyenneet itse tuottamaan, ja ajan kuluessa valmistuotteiden valikoima alkoi laajentua entisestään. Alkujaan armeijan tarpeisiin kehitettyjen säilykkeiden omaksuminen kotitalouksien käyttöön oli hidasta ja ennakkoluulojen värittämää, mutta kiireiselle kaupunkilaiselle ne alkoivat tarjota helpotusta ruoanlaittoon etenkin 1960-luvulta lähtien. (KUVA 4)

KUVA 2
KUVA 3
KUVA 4

Näyttelyn parasta antia ovat sen monipuolinen toteutus ja eri aisteja ruokkivat virikkeet. Näyttelyteksteillä on merkittävä rooli informaation jakajana, mutta liiallinen tekstipaljous johtaa helposti ähkyyn ja siihen, ettei sinänsä kiinnostavaankaan sisältöön jaksa paneutua. Täällä sitä vaaraa ei ollut: pidin etenkin näyttelytilaan toteutetusta keittiönurkkauksesta, jossa pääsi kurkistelemaan sisälle jääkaappiin, pakastimeen ja kaappeihin erilaisine ruokapakkauksineen. “Sarka-marketin” ostoskorissa olevista tuotteista – kuten kahvista, jauhelihasta, jogurtista, tofusta – sai lisätietoja lukemalla ostosten viivakoodit. Itsepalvelukassat viivakoodinlukijoineen ovat nykypäivän kauppareissujen arkea ainakin isommissa marketeissa, mutta nämä koodit tarjosivat myös katsauksen tuotteiden historiaan. Minua yllätti esimerkiksi tieto siitä, että tofua on alettu valmistaa Suomessa jo 1980-luvun lopussa.

Vallitseva pandemiatilanne on pakottanut monet museot sulkemaan ovensa ja siirtämään palvelunsa yksinomaan verkkoon. Suljettuna on tällä hetkellä myös Suomen maatalousmuseo Sarka, jonka tarjontaan pääsee kuitenkin tutustumaan etäyhteyksin. Toivotaan, että museo- ja kulttuurielämysten ääreen päästään pian jälleen fyysisestikin.

…………………..

Teksti ja kuvat: Asta Sutinen

Kirjoittaja on seuran hallituksen jäsen

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: varapuheenjohtaja Kaisa Vehkalahti

Olen Kaisa Vehkalahti ja aloitin seuran varapuheenjohtajana vuoden 2021 alussa. Kulttuurihistoria on kuitenkin ollut osa elämääni pitkään – suurimman osan elämääni itse asiassa!

Aloitin kulttuurihistorian opinnot Turun yliopistossa keskellä 1990-luvun alun syvintä lamaa. Muistiini on jäänyt erityisesti ensimmäisen opiskelusyksyn perusopintojen johdantokurssi. Päärakennuksen luentosalissa I vierailivat monet myöhemmin tutuiksi tulleet tutkijat. Katriina Mäkinen puhui tuuletusikkunoiden kulttuurihistoriasta ja Tapio Onnela panopticon vankilatyypin ideasta. Ai näinkin voi historiaa tutkia? Olin löytänyt oman alani!

Monelle meistä lama-ajan opiskelijoista tulevaisuus ja työllistyminen olivat iso juttu. Niinpä minäkin vaihdoin pääaineeni yleisestä historiasta kulttuurihistoriaan vasta sitten, kun historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajan opinnot avautuivat myös kulttuurihistorian opiskelijoille. 90-lukua varjosti pankkikriisi, korot hipoivat pilviä ja leipäjonot ilmestyivät kaupunkikuvaan. Omissa muistoissani 90-luku on kuitenkin ilon ja valon aikaa: uusia ihmisiä, uusia ystäviä, uusia maailmoja sekä uuden tiedon ja lopulta tutkijuuden löytämisen riemua. Kulttuurihistorian opinnoista mieleeni ovat jääneet erityisesti Kari Immosen inspiroivat luennot siitä, miten historia on monikerroksisesti läsnä nykyhetkessä. Niihin palaan sekä opetuksessa että tutkimuksessa yhä uudelleen. Kesäisin työskentelin oppaana Turun Linnassa, missä historian läsnäolo ei jäänyt vain abstraktiksi käsitteeksi, vaan elettiin todeksi joka päivä.

Valmistuttuani en lähtenytkään opettajaksi yläasteelle, vaan avoimen yliopiston kulttuurihistorian opintoihin ja pian tekemään väitöskirjaa dosentti Ritva Hapulin johtamaan Suomen Akatemian tutkimushankkeeseen Kirjoittaen maailmalle. Tutkimusintressini olivat jo opintojen lopulla suuntautuneet tyttötutkimukseen. Minua kiinnosti erityisesti tyttöjen kasvatuksen historia ja kysymys siitä, miten hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän, normaalin ja ei-normaalin tyttöyden välistä rajaa on eri aikoina ja erilaisissa yhteiskunnissa määritelty. Ritvan vetämä Modernin tutkimusryhmä ja sen kannustava, avoin ja epämuodollinen ilmapiiri tarjosivat nuorelle tutkijalle upean kasvualustan. Vuonna 2008 valmistuneessa väitöskirjassani käsittelin suomalaisen lastensuojelujärjestelmän varhaisvaiheita, 1800–1900-luvun vaihdetta, tyttöjen koulukotikasvatuksen näkökulmasta.

Lapsuuden ja nuoruuden historia on muodostanut tutkimukseni keskeisen juonteen tähän päivään saakka. Se on myös avannut ovia monitieteiseen yhteistyöhön. Turun yliopistosta lähdettyäni toimin pitkään mm. opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittaman Nuorisotutkimusverkoston tutkimuspäällikkönä.

Tällä hetkellä toimin akatemiatutkijana Oulun yliopistossa, tutkimushankkeessa Rural Generations on the Move. Cultural History of Rural Youth, 1950–2020 (2019–2020). Lisäksi johdan kahta tutkimusprojektia, jotka niinikään kytkeytyvät maaseutututkimukseen. Olen kiinnostunut erityisesti maaseutuun liittyvien merkitysten muutoksista suomalaisessa kulttuurissa ja siitä, mitä maaseutu merkitsee ihmisille elämän eri vaiheissa. Osana tutkimusta keräämme parhaillaan maaseutuun liittyviä muistoja ja elämäntarinoita yhteistyössä Suomen Maatalousmuseo Sarkan kanssa. Tutkimus on merkinnyt osittain myös paluuta omille juurilleni, sillä olen itsekin kotoisin Pohjois-Pohjanmaan maalaismaisemasta.

Kulttuurihistoria merkitsee minulle ennen kaikkea tietoisuutta ajan monikerroksisuudesta ja historian läsnäolosta elämässämme. Historian läsnäolo on keskeinen teema myös nykyisessä tutkimuksessani, jossa se nivoutuu kysymyksiin muistista, kokemuksesta, paikasta ja paikkaan kuulumisesta. Kulttuurihistoria merkitsee myös avointa mieltä ja uteliaisuutta elämän asenteena. Kulttuurihistoriallisen katseen voi suunnata mihin tahansa, kun osaa kysyä ja ihmetellä.

Naistaikurien juhlapäivä

Naistaikurien juhlapäivä

”I shall not be content until I am recognised by the public as a leader in my profession, and entirely irrespective of the question of sex.”
Taikuri Adelaide Herrmann, Broadway Magazine, 1899.

Adelaide Herrmann ”Sleeping Beauty”. Kokoelma: Theatrical Portrait Photographs, Harvard Theatre Collection.

Kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi on mahdollista kurkistaa esirippujen taakse ja muistella upeita naistaikureita, jotka kiersivät Pohjois-Euroopassa omilla taikaohjelmillaan 1880–1890-luvuilla. Havahduin naisesiintyjien läsnäoloon tutkiessani vintage-taikajulisteita ja ohjelmamainoksia, jotka ajoittuivat taikuuden kultakaudelle vuosisadan vaihteeseen. Julisteissa mainittiin miehen nimi suurilla kirjaimilla, mutta julisteen keskiössä kuvataankin näyttävästi pukeutunutta naisesiintyjää. Yhä useampi taikajuliste ja mainos toisti samaa tematiikkaa: nainen on päätähti tai olennainen osa ohjelmakokonaisuutta, mutta hän esiintyy miehen nimen yhteydessä. Naiset näyttäytyvät myös valokuvissa, esimerkiksi levitaatio-tempuissa, kuten Adelaide Herrmann ”Sleeping Beauty”-kuvassaan. Aikakauden lehtimainoksissa la belle epoquen bellet esiintyivät myös repertuaari-kuvauksissa, usein omilla taiteilijanimillään headliner-tyyppisinä vetonauloina.

Nina Bosco, Giordanon perheseurueen juliste 1883. Kokoelma: Offentliga nöjen i Åbo under 1800-talet.

Erityisesti tähtitaikurin maineen saavuttaneet ja Pohjoismaita ristiin rastiin kiertäneet sooloesiintyjät Sidonie Roman ja Pauline Wilhelmine Schmidt vetosivat laajaan yleisöön muodikkailla ohjelmillaan. Esiintyvien naistähtien karisma ja vetovoima havaittiin tuotteliaaksi sirkus- ja varieteetaiteen impressaari- ja markkinointiverkostoissa jo 1800-luvun loppupuolella, mutta taikataiteen toimintaympäristössä naistaikurit ovat jääneet vaille historialliskriittistä huomiota ja sosiaalista arvostusta. Olin itsekin sokaistunut aikaisemmista ennakkoluuloistani, joissa kuvittelin, että naiset eivät juuri harjoittaneet taikurin ammattia lukuunottamatta muutamia erityistapauksia, tai että naiset esiintyivät vain vähempiarvoisen assistentin roolissa. Suurinta osaa naistaikureista kutsuttiin taikahistoriallisissa kirjoissa assistenteiksi, vaikka naisilla oli keskeisiä rooleja ja omia ohjelmanumeroita taikaesityksissä. Lisäksi taikurin ja taikurin assistentin roolin raja on häilyväinen, joskus vaikeamman roolin tekee juuri naispuolinen ”assistentti”.

Lähdemateriaalista hämmentyneenä päätin selvittää, miten suurta osuutta naiset esittivät taikaohjelmistojen repertuaareissa ja kokoonpanoissa. Tilastoin kaikki löytämäni 1880–1890-luvuilla Suomen suuriruhtinaskunnan alueella esiintyneet taikaseurueet, joista etsin mainintoja naistaikureista. Tutkimukseni mukaan yli 40 % esiintyjistä taikaseurueissa oli naisia, mukaan lukien sooloartistit ja duo, trio ja ryhmäesiintyjät. Naiset esiintyivät myös hengenvaarallisissa tempuissa kuten ”bullet catch” -taikatempussa, jossa ammuttu luoti napattiin kiinni ilmasta. Naisten osuutta esittävän taiteen kentällä tulisikin tarkastella uudelleen lähietäisyydeltä, koska naisesiintyjien taiteellisen työskentelyyn liitetään yhä ennakko-olettamuksia.

Pauline Schmidt, taiteilijakuva. Kuvaaja: Niels Rasmussen.

Kirjoitan parhaillaan väitöskirjatutkimusta naistaikurien representaatioista, missä pyrin tuottamaan uutta tietoa ja oikaisemaan stereotyyppisiä ennakko-olettamuksia naisartisteista esittävän taiteen kentällä. Aihepiiri on ajankohtainen huomioon ottaen myös globaalisti levinneet ”me too” -henkiset kampanjat ja jatkuva taistelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta esittävän taiteen kentällä. Tutkimukseni jatkuu ja tarkentuu edelleen, mutta tulkitsen, että naisten osuus ja roolit ovat olleet ja ovat edelleen huomattavasti merkittävämpiä kuin mitä aikaisemmassa historiantutkimuksessa on oletettu. Naisten kadottaminen näyttämöltä oli suosittu ohjelmanumero vuosisadan vaihteessa, mutta tuskin naisten lopullinen katoaminen oli aikalaisten tarkoitus. Oli syy kollektiiviselle unohtamiselle mikä hyvänsä, niin nyt on korkea aika palauttaa naistaikurit takaisin parrasvalojen loistoon.

Iloista naistenpäivää kaikille!

Kirjoittaja: Pauliina Räsänen, FM, tohtorikoulutettava, Turun yliopisto

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Elina Karvo

Lumikenkäilyn iloa Lapin talvessa!

Olen Elina Karvo, seuran sihteeri sekä tapahtumatiimin ja Capsa Historiae -julkaisun toimituskunnan jäsen.

Olen kotoisin Kemijoen varrelta, Rovaniemen seudulta, jonne palasin takaisin vuodenvaihteessa lähes kolmentoista Turku-vuoden jälkeen. Historia ilmestyi elämääni ryminällä 10-vuotiaana, kun aukaisin historiankirjan ensimmäisen kerran koulussa. Rakastuin tarinoihin, tapahtumiin, menneisyyden ihmisiin, ja päätin siltä istumalta, että lähden yliopistoon historiaa lukemaan – ja päätös piti.

Kulttuurihistoriaan tutustuin vuonna 2006. Kirjoitin tuolloin ylioppilaaksi, mutta en päässyt opiskelemaan historiaa Oulun yliopistoon. Etsin vaihtoehtoista opiskelumahdollisuutta ja päädyin pariksi vuodeksi kansanopistoihin tekemään avoimen yliopiston opintoja kulttuurihistoriasta. Se oli sitä myöten menoa. Kulttuurihistorian opintomateriaalit olivat kiinnostavia ja tutkimusteemat imaisivat minut mukanaan. Etenkin rakkauteni elokuvahistoriaan, joka oli syntynyt teini-iässä Peter von Baghin teoksia lukiessa, sai lisäpontta esimerkiksi Hannu Salmen Elokuva ja historia -teoksen myötä. Samalla törmäsin aiheisiin, joita en olisi sitä ennen uskonut historiantutkimuksen aiheiksi, kuten dandyt ja eksentrisyys. Löysin siis kulttuurihistoriasta ja Turun yliopistosta sen henkisen kodin, jota olin etsinyt.

Samana vuonna, kun löysin kulttuurihistorian, ilmestyi elämääni myös Sherlock Holmes. Nämä kaksi ovatkin kietoutuneet elämässäni hyvin vahvasti yhteen ja Holmesin kulttuurihistoria on äärimmäisen kiehtova ja jopa loputtoman tuntuinen jänkä, johon vaipua. Holmes on ollut vahvasti läsnä opinnoissani, ja on iso osa hitaasti etenevää väitöstutkimustani, joka käsittelee miesten välistä ystävyyttä brittiläisissä menneisyyteen sijoittuvissa tv-sarjoissa 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Tarkastelen kolmen Suomessakin hyvin suositun sarjan – Brideshead Revisited, Sherlock Holmes ja Jeeves and Wooster – populaarikulttuurisia tulkintoja miehistä ja miesten välisistä suhteista vasten poliittisesti konservatiivisen aikakauden tuntoja.

Minulle kulttuurihistoria on yhdistelmä uteliasta löytöretkeilyä, tutkimuksen iloa, inspiroivia keskusteluja ja pilkettä silmäkulmassa. Pidän kulttuurihistoriaa ja seuramme toimintaa tärkeänä tämän päivän maailmassa, sillä menneisyyteen sukeltaminen ja historian ilmiöiden ymmärtäminen auttaa käsittelemään tämän päivän välillä kauhuakin herättäviä tapahtumia ja tunteita. Joskus asioihin voi ottaa myös hieman kevyemmän näkökulman, jotta raskaat teemat eivät uuvuta. Itse ideoin meemejä Ruotsin Vaasa-suvun jäsenistä!

Seuralla on tänäkin vuonna luvassa kaikenlaista mielenkiintoista, mm. uusi julkaisu! Seuraathan siis tiedotustamme täällä ja somessa, niin pysyt kärryillä toiminnastamme!

Adventtikalenteri 4: 20.12.1910

Adventtikalenterin viimeisessä osassa kurkistamme vuoteen 1910! Suomessa ilmestyi tasan 110 vuotta sitten tiistaina 20.12. vähän päälle kahdeksankymmentä suomen- ja ruotsinkielistä julkaisua. Monilla sanomalehdillä oli varsinaisten julkaisujen lisäksi omat joulunumeronsa, joiden lisäksi ilmestyi lukuisia aatteellisia ja hengellisiä joululehtiä, kuten Joulu-kynttilä, Joululahja, Joulusanoma lapsille, Joulupukki ja Kalevan kansan joulu. Moni joulujulkaisu oli päätynyt lukijoiden käsiin kuitenkin jo aikaisemmin joulukuussa, joten varsinaisia joululehtiä tälle joulunpyhiä edeltävälle tiistaille ei osunut. Maailman tapahtumia seurattiin ja uusia tuulia haisteltiin muuten herkeämättä sanomalehtien palstoilla. Biografiteatterit houkuttelivat yleisöä elävien kuvien mainoksillaan ja etenkin Helsingissä kaupungilla kulkijaa kutsuttiin vähintäänkin ikkunaostoksille Esplanadille, jossa oli mahdollista ihmetellä nykymaailman mekaanisia kapistuksia, kuten kinematografeja ja uudenaikaisia filmejä (kuva 1) tai hankkia joululahjaksi uutukainen Kodak-kamera (kuva 2). Teknologian kehittyminen näkyi sekä yleisölle tarjottavina huveina että toisaalta myös erikoisina ja hämmästyttävinä kulutustuotteina, jotka vähitellen alkoivat käydä tutuiksi ainakin varakkaammalle väelle.

KUVA 1: Suomalainen Kansa 20.12.1910
KUVA 2: Hufvudstadsbladet 20.12.1910

Kalosseja, sekahedelmiä ja punaista kirjallisuutta

Joululahjamainonta kävi vilkkaana suuren juhlan ollessa jo aivan ovella, ja tarjontaa tuntui olevan aivan laidasta laitaan. Lahjoiksi sopivat mainosten mukaan muun muassa kelkat, sukset ja luistimet, kotitaloustavarat, kankaat ja valmisvaatteet, nahka- ja kangastohvelit (kuva 3), kellot ja korut sekä parfyymit ja savukkeet. Paikkakunnan yrittäjät saattoivat myös mainostaa omia liikkeitään yhteisellä joulurunolla, jotta joulupukki varmasti tietäisi parhaiden lahjojen ostopaikat. Joulu oli tietenkin myös tavallista parempien ruokien kulta-aikaa, ja monenlaisia herkkuja sai myös ostaa valmiina (kuva 4). Suklaa, hedelmät, sikarit ja makeiset maistuivat varmasti kaikille, joilla oli niitä varaa hankkia, mutta ihan mihin tahansa puotiin ei rahojaan kannattanut tuhlata: työväestön oli suotavaa suosia omia liikkeitä, kuten lappeenrantalaisen osuuskaupan mainos jouluostostoksilla kävijöitä ohjeistaa (kuva 5). Luokkasidonnaisuus näkyi kiinnostavalla tavalla myös kirjallisuuden osalta. Savon Työväen Sanomalehti- ja Kirjapaino-osuuskunta R.L. mainosti loppuunmyydyn työväen joulujulkaisu “Sytykkeen” asemesta varsin maallisia ja luokkatietoisuutta kohottavia teoksia, kuten “Elämä ilman jumalaa” ja “Punainen lippu” (kuva 6). Kirjoja kirjoitettiin ja suomennettiin yhä eriytyneemmälle lukijakunnalle: vahvasti kristillisiä tai oikeistolaisia arvoja kannattavan perheissä tuskin kyseisen kustantamon julkaisuja luettiin tai lahjaksi annettiin.

KUVA 3: Uusi Aura 20.12.1910
KUVA 4: Rauman Lehti 20.12.1910
KUVA 5: Kansan Ääni 20.12.1910
KUVA 6: Savon Työmies 20.12.1910

Keräelmänhoitajia ja kirstunvartijoita

Käsiteltiin lehdissä toki lähestyvän joulun ohella myös monia ajankohtaisia ja poliittisesti kiistanalaisia aiheita. Tammikuussa 1911 järjestettävät eduskuntavaalit saivat runsaasti palstatilaa ja kirvoittivat perusteellisiin kannanottoihin eri puolueiden ajamista linjoista ja niiden aikaisemmin ajamista päätöksistä. Yksi poliittisista – vaikka ei suoraan vaaleihin liittyvistä – uutisista oli Helsingin Sanomissa otsikolla “Historiallis-kansatieteellisen museon kokoelmat waarassa hautautua wuosikymmeniksi” -kirjoituksessa (otsikko, kuva 7) esitetty pettynyt kannanotto perusteilla olevan kansallismuseon rahoituksesta sekä huoli senaatin myöntämien varojen riittämättömyydestä. Asiaa käsiteltiin myös Suomalaisen Kansan (“Kansallismuseomme sisustus”) ja Hufvudstadsbladetin (“Nationalmuseets inredning”) saman päivän numeroissa. Monet lehdet julkaisivat artikkeleita ja uutisia sanatarkkoina kopioina. Edellä mainitutut tekstit pohjautuivat selvästi samaan kirjoitukseen, mutta ne eivät olleet keskenään identtisiä. Kirjoitusten ydin oli  vankka pelko riittämättömästä rahoituksesta Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen käsialaa olevan, juuri valmistuneen museorakennuksen puitteille, ja siten myös yleisölle avoimena pidettävän näyttelytoiminnan tarpeettomalle viivästykselle.

Senaatti oli alustavasti myöntänyt – valtion varojen niin salliessa – 370 000 markan rahoituksen kansallismuseolle kuluvan kahden vuoden aikana. Suurta närää aiheutti vuosittaisen kertamaksun aleneminen peräti 25 000 markkaan, mikä merkitsi käytännössä hyvästejä suurelle kertainvestoinnille ja ennakoi kannanoton mukaan rahoitustarpeen ulottuvan vähintään viidentoista vuoden päähän. Pelkona oli jo olemassa olevien ja koko ajan karttuvien kansatieteellisten sekä esi- ja kulttuurihistoriallisten kokoelmien hautautuminen vuosikausiksi pahvilaatikoiden uumeniin. Toimien järjettömyys oli kirjoittajan mukaan päivänselvä: “Antellin valtuuskunta yksin ostaa vuosittain tieteellisiä kokoelmia yli 10 tuhannen markan arvosta. Mikä epäjohdonmukaisuus siinäkin, että waltio wuosittain antaa warojansa 12 tuhatta markkaa tämän waltuuskunnan keräelmätyötä warten, samalla kun se suunnittelee itse keräelmäin hautaamista epämääräiseksi ajaksi.” (HS 20.12.1910, s. 3)

Huolta herätti myös itse kokoelmien asianmukainen säilyvyys museorakennuksen käyttöönoton pitkittyessä: Helsingin kaupunki kaavaili sivistyshistoriallisten kokoelmien sijaintipaikkaa Hakasalmen huvilaa omiin tarpeisiinsa, ja epäsuotuisissa olosuhteissa myös tärkeän tutkimustyön olosuhteet vaarantuisivat kohtuuttomasti: “Minkälainen isku tästä niitä nuoria miehiä uhkaa, jotka ovat aikoneet elämänsä omistaa muinaistutkimukselle, on sanomattakin selvää.” (HS 20.12.1910 s. 3-4) Perusteilla olevan kansallismuseon rahoituksen välttämättömyyttä perusteltiin vahvasti pedagogisin perustein painottamalla museota kansalaisten sivistyksellisenä kasvattajana, mutta myös tutkimuksen edellyttäjänä ja taideteollisuuden puolestapuhujana.

Debatti siitä, mihin valtionvaroja tulisi käyttää ja millä perustein, on toki varsin tuttua myös nykypäivästä. Minkälaiset arvot ja valinnat painavat vaakakupissa eniten, kun kirstusta myönnetään rahoitusta eri tarkoituksiin? Kirjoittajan näkemys oli selvä: vetoaminen rahavarojen riittämättömyyteen oli tekosyy, sillä rahaa kyllä riitti kyseenalaisiin hankkeisiin: “Wiivytyksen syyksi on sanottu valtionvarain niukkuutta. Mutta tämän wäitteen woivat wakavalta kannalta ottaa ainoastaan ne, jotka hyväksyivät waltionvarain hautaamiseen automobiileihin, painoasiamiehiin, sekä warsin hämäräin ansioitten palkitsemiseen.” Kansallismuseo avautui yleisölle lopulta vuonna 1916, eli vielä joitakin vuosia saatiin rakennuksen vihkiäisiä odottaa. (https://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/historiaa)

KUVA 7: Helsingin Sanomat 20.12.1910

Joulun rauhaa ja huvituksia

Joulun ajaksi hiljennyttiin perinteiseen tapaa viettämään rauhallista juhlaa, mutta jo Tapaninpäivänä oli soveliasta huvitella ja lähteä tapaamaan ihmisiä. Agraarikulttuurista tutut rekiajelut pitivät pintansa, mutta 1900-luvun alkupuolella ne olivat usein nuorisoseuran tai työväenyhdistyksen järjestämiä. Reippaan ulkoilun päätteeksi kokoonnuttiin vielä iltamien viettoon hauskojen ohjelmanumeroiden siivittamänä (kuva 8). “Kirjeet mukaan!”, kehotti Vieremän nuorisoseura rekiretki-ilmoituksessaan (kuva 9). Ehkäpä useampikin nuori tyttö ja poika uskaltautui rustaamaan salaisille lemmityilleen nimettömiä rakkausvärssyjä, jotka sitten iltamien ohjelmanumerona päätyivät vastaanottajilleen “huviposteina”. Rekiajeluiden ja iltamien ohella Tapaninpäivänä tarjoiltiin naamiohuveja (kuva 10), joissa parhaat puvut usein palkittiin. Hyvällä naamiaisasulla saattoi myös välttyä maksamasta tapahtuman pääsymaksua.

Joulunpyhät olivat 1900-luvun alussa sekä harrasta juhlaa että sosiaalista huvittelua, kasvavaa kaupallisuutta ja perinteiden kunnioittamista. Yhteiskunta muuttui nopeaan tahtiin ja joulunvietto alkoi saada yhä enemmän piirteitä, joita jossain muodossa tunnetaan nykyäänkin.

Adventtikalenterin viimeisen luukun avautumisen myötä Kulttuurihistorian seura toivottaa kaikille rauhallista, tunnelmallista ja rentouttavaa joulunaikaa!

KUVA 8: Vapaus 20.12.1910
KUVA 9: Salmetar 20.12.1910
KUVA 10: Turun Sanomat 20.12.1910

Lähteet:

Helsingin Sanomat 20.12.1910

Hufvudstadsbladet 20.12.1910

Kansan Ääni 20.12.1910

Rauman Lehti 20.12.1910

Salmetar 20.12.1910

Savon Työmies 20.12.1910

Suomalainen Kansa 20.12.1910

Turun Sanomat 20.12.1910

Uusi Aura 20.12.1910

Vapaus 20.12.1910

……..

Asta Sutinen

Kirjoittaja on seuran hallituksen jäsen

Adventtikalenteri 3: 13.12.1900

Hyppäämme jälleen kymmenellä vuodella eteenpäin ja siirrymme uuden vuosisadan alkuun, torstaihin 13.12.1900. Lehtivalikoima on tässä vaiheessa kasvanut; sanomalehtiosumia tulee 42 (joista iso osa suomenkielisiä, mukana myös venäjänkielinen Finljandskaja Gazeta) ja aikakausilehtien puoleltakin 6. Joulu on lähestymässä, mutta lehtiaineistossa näkyvät monet yhteiskunnalliset aiheet, erityisesti raittiusasia on vahvasti läsnä. Ulkomailta raportoitiin sotauutisia Kiinasta ja Etelä-Afrikasta, kotimaisista aiheista nostettiin useissa lehdissä esiin muutaman päivän aikaisemmin vietettyä senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen 70-vuotispäivää; päivänsankari julkaisi myös avoimen kirjeen, jota lehdissä kommentoitiin.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/797979/articles/79499865/images/122357795?scale=1.0
Uusi Suometar, 13.12.1900, nro 309, s. 4 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Uusi Suometar– ja Uusi Aura -lehdissä julkaistiin raumalaissyntyisen opettajattaren, neiti Emilia (Emmi) Karolina Ljungbergin kuolinilmoitus. Vuonna 1848 syntynyt Ljungberg toimi Raumalla v. 1872 avatun ensimmäisen kansakoulun ylemmän tyttöosaston opettajana. Muistokirjoituksessa kerrotaan, että opettajan työtä Ljungberg hoiti vuoteen 1889 asti, kunnes huonontuneen kuulon vuoksi luopui työstä ja muutti Helsinkiin, jossa hän toimi Maria-yhdistyksen turvakodin johtajana; turvakoti oli tarkoitettu kodittomille työtä hakeville naisille. Töidensä ohella Ljungberg kirjoitti suomeksi ja ruotsiksi mm. lapsille ja nuorille suunnattua kirjallisuutta; hänet löytää myös Suomen kirjallisuuden seuran jäsenluettelosta. Ljungbergin sisar Eva tunnettiin kirjailijanimellä Draba Verna, ja hänen tuotantoonsa kuului kauno-, historiallista ja matkailukirjallisuutta.

Väestönlaskentojen tuloksia ja isoimpien kaupunkien väkimäärien muutoksista ilmoitettiin myös lehdissä edes pienin, muutaman virkkeen ilmoituksin. Suomessa on tehty väestönlaskentoja säännöllisesti 1700-luvun puolivälistä lähtien. Vuoden 1900 lopussa koko Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan 2 655 900 asukasta, ja kasvua edelliseen vuoteen oli tapahtunut reilun 20 000 henkilön verran. Itä-Suomen sanomien (13.12.1900 no 146 s. 3) ”Sieltä täältä Suomesta” -palstalla kerrottiin Helsingin, Tampereen ja Turun asukasmäärät kuluvana vuonna. Helsingin väkimääräksi kerrotaan – joskaan ei vielä täysin varmistetusti – 96 000 henkeä, mukaan lukien ”sekä suomalainen että venäläinen sotaväki”. Tampereen väkiluvuksi kerrotaan 38 233 asukasta ja Turun 31 388 henkeä – Turun luvusta puuttuvat kuitenkin ”kahden piirin asukkaat eikä siihen myöskään ole sotaväkeä luettu”. Uusi Suometar -lehdessä (13.12.1900 n 309 s. 5) kerrotaankin Turun väkiluvun loppuun suoritetun tarkistuksen mukaan olevan 41 800 henkeä.

Perä-Pohjolainen -lehdessä (13.12.1900 no 145 s. 2) kerrottiin väkiluvun muutoksista vuonna 1899, jolloin väestön suhteellinen kasvu oli 1,37 prosenttia, mikä on hieman pienempi kuin keskiarvo edeltävältä vuosikymmeneltä 1881-1890. Lehti kertoo väkiluvun vuoden 1899 lopussa olleen 2 673 200, mikä on noin 20 000 henkeä enemmän kuin Tilastokeskuksen antama luku 2 635 300. Wiipuri-lehden (13.12.1900 no 265 s. 2) pidemmässä uutisessa avataan väestönlaskua vielä enemmän, mutta sielläkin väkimääräksi kerrotaan tuo 2 673 200. Lehdissä raportoidut lukemat perustuvat seurakuntien antamiin tietoihin ja kirkonkirjoihin, joista ei välttämättä aina poistettu vaikkapa ulkomaille muuttaneita seurakuntalaisia. (Väestötilastojen muutoksista, Mauri Nieminen: Väestötilastoja 250 vuotta – Katsaus väestötilaston historiaan vuosina 1749-1999. Tilastokeskus 1999, teos luettavissa Doriasta.)

Uutiset ja ilmoitukset, joita lehdissä julkaistiin, vaihtelivat aiheiltaan laidasta laitaan, ja monet aiheet ovat olleet kestoteemoina näihin päiviin asti, kuten vaikkapa sää. Haminassa ilmestyneessä Koitar-lehdessä (13.12.1900 no 104 s. 3) kerrottiin lähiseudun uutisten kohdalla, kuinka Valkealassa suli kaikki maassa ollut lumi edellisen suojasään aikana kokonaan, ja ilman lämpö oli kohonnut niin, että ajateltiin kesän palaavan – tosin ilma oli sittemmin taas kylmennyt. Saatiinko Valkealaan lopulta valkea joulu, siihen en vastausta löytänyt. Saman päivän Kotkan sanomissa (13.12.1900 no 146 s. 3) kerrottiin lunta sataneen uudelleen ja pakkastakin olleen seitsemän astetta.

Leikkeen alue0
Uusi Suometar, 13.12.1900, nro 309, s. 1 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulun lähestyessä lehtien sivuilla nostettiin myös esiin paljon kirjallisuutta. Esimerkiksi Akateeminen kirjakauppa mainosti – yleisön toiveesta – pitkällä kirjallisuuslistalla valikoimaansa Uuden Suomettaren (13.12.1900 no 309) etusivulla. Listaukseen oli eritelty suomen- ja ruotsinkielinen kirjallisuus, ja erikseen lasten- ja nuorten teokset, sekä ruotsinkielisistä kotimaiset ja skandinaaviset kirjat. Listauksien aakkosjärjestyksen rikkoo heti ensimmäisenä, hieman isommalla fontilla mainittu J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat, josta oli saatavilla Albert Edelfeltin kuvittama juhlapainos – epäilemättä sen joulun kirjahitti! Suomenkieliseltä listalta löytyy niin kauno-, tieto- kuin hengellistä kirjallisuutta, ja monia tuttuja nimiä, kuten Juhani Aho, Jalmari Hahl, Selma Lagerlöf, Fredrika Runeberg ja Anton Tsehov. Ruotsinkielisen listauksen jako kotimaiseen ja skandinaaviseen hieman mietityttää, sillä skandinaaviselta puolelta löytyy myös brittikirjailijat Jerome K. Jerome ja John Ruskin.

Leikkeen alue0
Iltapuhde, 13.12.1900, nro 49, s. 7 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulusiivoukseen sai vinkkejä Porissa ilmestyneestä Iltapuhde-lehdestä (13.12.1900 no 49 s. 7): jäätyneet ikkunat sai nimittäin puhtaaksi väkiviinan avulla! Vinkki pistää silmään lehdessä, joka etusivullaan korostaa kannattavansa raittiutta ja tulisi sitä ”teroittamaan sekä suoranaisissa kirjoituksissa että novellien muodoissa”. Kodin osasto -palstalla annettua ikkunanpesuvinkkiä edeltääkin ”keino juoppoutta vastaan”. Keskustelut viinankäytöstä ja raittiudesta ovat erittäin näkyviä kyseisen päivän lehdissä, ja esimerkiksi Perä-Pohjolaisessa julkaistiin teksti viinan vaaroista ja kehotettiinkin kaikkia jättämään jouluksi viinat ostamatta ja käyttämään rahat mieluummin kirjoihin ja sanomalehtiin. (Perä-Pohjolainen 13.12.1900 no 145 s. 3).

Lopuksi vielä pieni aivopähkinä Kylväjä-lehdestä – tätä voit kokeilla ratkaista vaikka koko perheen kesken!

Leikkeen alue0
Kylväjä, 13.12.1900, nro 50, s. 4 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu, tulee uutinen lehteen. Toisinaan vielä sellaisestakin, jota ei tapahdu.

-Varastettu kaulanauha, 1938, Yleisradion kuunnelma

Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.