Kulttuurihistorian Tilat, osa 4: Muistoja muutosta Arcanumiin ja ensimmäisestä kahdesta vuodesta uudella ihmistieteiden kampuksella

Tähän mennessä viimeisin Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen tiloista on Arcanum, jonne oppiaine muun Sirkkalan kampuksen väen kanssa muutti kesällä 2020. Pikaisen sähköpostiselauksen perusteella Sirkkalan kampuksen muuttamisesta Arcanumiin, uudelle ihmistieteiden kampukselle alettiin tiedottaa loppuvuodesta 2017 alkaen. Alakampuksella sijaitsevan Arcanumin suunnitteli arkkitehtitoimisto Arkkitehdit NRT arkkitehti Matti Nurmelan johdolla ja se valittiin valmistumisvuonnaan 1993 vuoden rakennushankkeeksi.

Arcanum. Kuvaaja: Samuli Lintula. CC BY-SA 2.5.

Aiemmin biokemistien ja kemistien käytössä olleet tilat oli tarkoitus remontoida laajasti ja talo rakentaa sisältä lähes kokonaan uusiksi. Vuoden 2018 aikana oppiaineen ja koko laitoksen väeltä kerättiin ehdotuksia, toiveita ja huomioita siitä, millaiseksi Arcanum tulisi remontoida. Jossakin vaiheessa pohjapiirroksetkin ilmestyivät katseltaviksi Historicumin kolmannen kerroksen kahvihuoneeseen ja eri puolille Sirkkalaa tuotiin Arcanumiin ehdotettuja tuoleja ja muita huonekaluja testattaviksi. Arcanumin peruskorjaus alkoi vuonna 2019.

Minervaa muutossa. Kuvaaja: Annastiina Mäkilä.
Kuvaaja: Annastiina Mäkilä.

Muutto Arcanumiin koronapandemian ensimmäisen aallon kourissa kesällä 2020 oli iso ponnistus oppiaineelta ja koko Sirkkalan kasarmin väeltä. Korona sekoitti alkuperäiset suunnitelmat ja pakkaamista ja siivoamista jouduttiin tekemään keväällä 2020 kiireessä. Muuttuvat koronasuositukset lisäsivät haastetta. Samaan aikaan huoneissa ei saanut olla liian monta ihmistä, joten työhuoneiden pakkaaminen hoidettiin määräämällä jokaiselle tietty aika, jolloin sai tulla Sirkkalaan. Tutkijoiden työhuoneissa olleiden kirjojen ja tavaroiden lisäksi Historicumin kolmannen kerroksen käytävä, komerot, kahvihuone, Aikala-huone ja ullakko sekä muut sopet Sirkkalassa piti tyhjentää oppiaineen kirjoista ja muusta tavarasta. Sirkkalan piti olla tyhjä toukokuun loppuun mennessä.  Sirkkalan pihalla ilmaiseksi jaettavia kirjoja tuli moni ihminen hakemaan ja pelastamaan roskiskohtalolta. Viimeisinä pakkauspäivinä löytyi kuulemma vielä kaikenlaista epämääräistä tavaraa, mutta jotenkin urakasta selvittiin, ja varsinkin henkilökunta uurasti muutossa.  

Muuttofirma toimitti muuttolaatikot tarrojen perusteella Arcanumiin kesäkuun alussa ja kesän aikana laatikot tuli tyhjentää. Jokainen työpisteen Arcanumista saanut oli vastuussa omien laatikoiden purkamisesta, ja onneksi pari opiskelijaharjoittelijaa auttoi yleisiä kirjoja sisältävien laatikoiden purkamisessa. Oppiaineiden yleistä tavaraa päätyi esimerkiksi Arcanumin kellariin ja käytävillä oleviin kirjahyllyihin.

Kulttuurihistorian oppiaineelle tärkeä pianokin päätyi onneksi uusiin tiloihin: muutossa sen kohtalosta oltiin huolissaan ja erään kostean illan päätteeksi se kannettiin Historicumin pihalle, josta muuttomiehet kuljettivat sen Arcanumiin. Kuvaaja: Annastiina Mäkilä.

Korona ja kesä hillitsi monen purkamisintoa ja muistoissa sinisiä ja mustia muuttolaatikoita tuntui olevan työpisteiden luona ja käytävillä pitkään. Uutuutta kiiltävät tilat kuitenkin houkuttivat käymään Arcanumissa ja laittamaan oman pisteen valmiiksi. Lokakuussa 2020 järjestettiin Arcanumin avajaiset Zoomissa. Koronasuositukset rajoittivat aluksi yliopiston tiloissa työskentelyä. Vaikka pitkään oli voimassa vahva etätyösuositus, yritettiin jossakin vaiheessa tarjota niille, joille kotona työskentely oli hankalaa, mahdollisuus edes jotenkin tehdä töitä yliopistolla. Kokoontumisrajoitusten takia samassa tilassa ei saanut olla muutamaa henkeä enempää ja monitiloiksi kutsutuissa avokonttorihuoneissa kehiteltiin luovia ratkaisuja, esimerkiksi WhatsApp-ryhmässä saattoi huhuilla, oliko omalla huoneella jo liikaa ihmisiä vai kannattiko tänään lähteä yliopistolle. Kevääseen 2022 asti oli voimassa ohje käyttää maskia ja pitää huolta turvaväleistä yhteisissä tiloissa. Työpisteillä ei kuitenkaan ole vielä ollut tunkua ja harva on alkanut käymään päivittäin Arcanumissa. Yksi syy tähän on ehkä se, että Arcanumia remontoidaan edelleen, ja alakerrasta kantautuu silloin tällöin esimerkiksi porausääniä. Remontti kestää vielä hetken, sillä kieli- ja käännöstieteen laitoksen on tarkoitus muuttaa alkuvuonna 2023 Arcanumiin ja kirjaston sekä arkiston siirtyä Lemminkäisenkadulta Arcanumiin.

Arcanumin toisen kerroksen värimaailma on sininen. Käytävän varrella on kahdeksan avokonttorityylistä työhuonetta, vetäytymistiloja, kokoushuoneita ja tulostushuoneita. Opetushenkilökunnan työhuoneet ovat oman käytävän varrella, jonne on pääsy opiskelutiloista. Kuvaaja: Heta Lähdesmäki.
Työpisteitä Arcanumissa. Kuvaaja: Heta Lähdesmäki.

Aluksi koronan pelossa ja etäilyyn tottuneena ihmisten näkeminen tuntui oudolta, mutta samalla niin ihanalta ja tärkeältä. Vaikka työpaikkayhteisöllisyys ei ole vielä Sirkkalasta muuton jäljiltä kunnolla palautunut, on Arcanumin toisen kerroksen kahvihuoneessa ehtinyt olla jo monta elähdyttävää keskustelua. Koska kerroksessa majailee kulttuurihistorioitsijoiden lisäksi myös esimerkiksi suomen- ja yleisen historian sekä sukupuolentutkimuksen tutkijoita, voi kahvihuoneessa nyt tavata ja jutella laajemman ihmisjoukon kesken. Tämä yhteys oppiaineiden välillä on ollut yksi Arcanumin hyvistä puolista. Ja onneksi lähityöskentelevien määrän kasvaessa on jo pari kuukautta viritelty viikoittaisia kulttuurihistorian oppiaineen kahvihetkiä torstaisen palaverin perään. Opiskelijat ovat myös järjestäneet Aikala-kahvien tapaisia Arcanum-kahveja toisen kerroksen kahvihuoneessa. Aikala-huoneen kaltaista tilaa, jota voisi käyttää epävirallisiin tilaisuuksiin, on kuitenkin Arcanumissa ikävä.

Kuvataiteilija ja kulttuurihistorian tutkija Hasan-Fuat Sarin Icarus-veistos on löytänyt paikkansa Arcanumin toisen kerroksen kahvihuoneen seinältä. Kuvaaja: Heta Lähdesmäki.

Mahtava puoli Arcanumin tiloissa on kuitenkin käytävän varrella ja joidenkin työhuoneiden yhteydessä olevat vetäytymistilat. Avokonttorien aikakaudella ne ovat kultaakin arvokkaampia, kun työpäiviä rytmittävät Zoom-palaverit ja puhelinsoitot. Ilman vetäytymistiloja työskentely hiljaisiksi tiloiksi määritellyissä avokonttoreissa olisi melko mahdotonta.

Vetäytymistila. Kuvaaja: Heta Lähdesmäki.

Positiivista on myös se, että oppiaine on Sirkkalan vuosien jälkeen taas hyvin lähellä opetustiloja ja opiskelijoita. Nyt seminaarihuoneet ja luontosalit ovat samassa kerroksessa oppiaineen henkilökunnan ja tutkijoiden työtilojen kanssa ja Arcanumin ensimmäisen kerroksen aulaan on suunnitteilla tiloja opiskelijoille.

Seminaarihuone. Kuvaaja: Heta Lähdesmäki.

Vaikka kulttuurihistorian oppiaine on ollut Arcanumissa jo kaksi vuotta, tiedetään vuoden päästä paremmin, miten tila toimii ja mitkä ovat hyviä käytäntöjä. Silloin on myös kulttuurihistorian väellä enemmän muistoja Arcanumista.

Heta Lähdesmäki

Kirjoittaja on tehnyt väitöksenjälkeistä tutkimusta osin etänä, osin Arcanumin toisessa kerroksessa

Pohjoista kulttuurihistoriaa 25 vuotta

Samaan aikaan kun Turun kulttuurihistoria viettää 50-vuotisjuhlia, on Lapin kulttuurihistorialla takanaan 25-vuotinen taival. Kulttuurihistorian opintojen suorittaminen alkoi Lapin yliopistossa vuonna 1996 avoimen yliopiston kautta, mutta jo seuraavana vuonna opetus jatkui itsenäisenä oppiaineena. Vuosien varrella oppiaineen fokuksessa on ollut pohjoinen kulttuurihistoria monissa muodoissaan, ja tutkimuksen keskiössä ovat olleet mm. henkinen ja materiaalinen jälleenrakennus, taiteen tutkimuksen suhde kulttuurihistoriaan sekä pohjoisen yksilöt ja yhteisöt. Lapin ja Turun kulttuurihistorian oppiaineet ovat tehneet tiivistä yhteistyötä vuosien varrella ja keskustelu kulttuurihistorian luonteesta ja merkityksestä on monipuolistunut kahden oppiaineen tutkimuksellisten alueiden myötä.

Pohjoista kulttuurihistoriaa juhlistettiin Rovaniemellä toukokuisena keskiviikkona. Otsikolla Pohjoisen kulttuurihistorian aarteet ja unelmat kulkenut päivä käsitti iltapäiväseminaarin Lapin yliopistolla sekä iltaosuuden Kulttuuritalo Korundissa.

Professori emerita Marja Tuominen esitteli tuoreen dosentin Maarit Leskelä-Kärjen. Kuva: Elina Karvo

Iltapäivä käynnistyi professori, dosentti Maarit Leskelä-Kärjen luennolla ”Kuka omistaa elämän? Elämänkerronta, etiikka ja kulttuurihistoriallinen tutkimus”. Leskelä-Kärki nimitettiin tammikuussa Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dosentiksi alalta kulttuurihistoria, erityisesti elämänkerronnan tutkimus (lue lisää Maaritin dosenttiesittelystä aiemmin tänä vuonna). Luennollaan Leskelä-Kärki avasi alkuun omaa suhdettaan Lapin kulttuurihistoriaan ja sen merkitystä hänen omalla tutkijanurallaan. Hän avasi tarkkaavaiselle yleisölle elämänkerronnan tutkimuksen monipuolista historiaa ja aineistoja. Esimerkkeinä elämänkerronnan tutkimuksen haasteista ja etiikasta Leskelä-Kärki käytti rakastettua ja hyvin tunnettua kirjailija ja taiteilija Tove Janssonia sekä unohduksiin jäänyttä kirjailija, runoilija ja toimittaja Aarni Koutaa. Heidän kauttaan Leskelä-Kärki avasi kysymyksiä elämäkerrallisesta omistamisesta, totuudellisuudesta, vallasta ja reflektiosta. Luento herätti kuulijoissa monenlaisia ajatuksia ja aiheesta syntyi vilkasta keskustelua.

Juhlayleisöä Lapin yliopiston Eelin salissa
Kuva: Elina Karvo

Iltapäiväseminaarin toisessa osiossa kuultiin lyhyitä puheenvuoroja pohjoisesta kulttuurihistoriasta. Kutsutut puhujat esittivät omia näkemyksiään, pohdintojaan ja visioita siitä, mitä pohjoinen kulttuurihistoria on ja mitä se voisi olla tulevaisuudessa. Professori emerita Marja Tuominen muisteli pohjoisen kulttuurihistorian alkuvaiheita ja etenkin prosessia, jonka tuloksena oli kaksiosainen julkaisu Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit. Tuominen viittasi myös professori emeritus Kari Immosen ajatukseen, kuinka kulttuurihistoriassa pieni ja arkinen kohtaa suuren ja merkittävän. Pohjoisen kulttuurihistorian näkökulmasta Tuominen muunti ajatusta muotoon ”pieni ja arktinen kohtaa suuren ja merkittävän”.

Kulttuurihistorioitsija, tietokirjailija ja sanataiteilija Pälvi Rantala luki yleisölle kolme tekstiään, joissa hän kuvasi omaa suhdettaan pohjoiseen. Allekirjoittanut, jolla on vielä tutustumassa pohjoisen kulttuurihistorian monipuolisuuteen, pohti keskeisten tutkimusaiheiden – kuten henkinen jälleenrakennus ja periferia-keskustelu – siirtämistä lähemmäs näitä päiviä; miten esimerkiksi pohjoinen kulttuurihistoria voisi tarttua 90-luvun laman jälkeiseen henkiseen jälleenrakennukseen. Väitöskirjatutkija Marko Niemelä tutkii väitöskirjassaan Rovaniemen markkinoiden äänimaisemaa ja kertoi kaiken tekemisensä takana olevan musiikin. Hän esittikin pohjoiselle kulttuurihistorialle visioksi lappilaisen musiikin historian tutkimista.

Pohjoisen kulttuurihistorian dosentti, saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola muisteli omaa dosenttiaikaansa Lapin kulttuurihistoriassa, ja sitä monipuolista ja käytännönläheistä yhteistyötä, jota on pohjoisen kulttuurihistorian kanssa saanut vuosien varrella tehdä. Lehtola viittasi myös Tuomisen esiin nostamiin Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit -projektin julkaisuihin ja lainasi sieltä ajatusta, kuinka ”arktinen tutkimus voi olla ja sen pitää olla myös arkista tutkimusta”. Puheenvuorojen päätteeksi väitöskirjatutkija Virpi Vainio tiivisti pohjoisen kulttuurihistorian ajatuksia oman tutkimusaiheensa, unohdettujen lappilaisten naiskirjailijoiden kautta. Vainio nosti esiin, kuinka pohjoinen kulttuurihistoria on näkyväksi tekemisen historiaa, purkaa ajatusta marginaalista, näyttää pohjoisia ”ikkunoita menneisyyteen”, uskaltaa sanoa ääneen, ja terästää sekä valtakunnallista että paikallista muistia.

Innostavan iltapäivän jälkeen siirryttiin illaksi vielä rennon juhlistamisen merkeissä Kulttuuritalo Korundiin. Hyvän ruuan ja keskustelun lomassa kuultiin onnitteluja oppiaineelle, seuran tervehdys sekä musiikkiesitys. Juhlaväen kesken kävi vilkas keskustelu niin iltapäivällä kuullusta kuin muista pohjoisen kulttuurihistorian monipuolisista teemoista.

Pälvi Rantala, Marko Niemelä ja Kimi Kärki tarjosivat illan alkuun musiikkia. Kuva: Elina Karvo

Lapin kulttuurihistoria jatkaa juhlavuottaan myös syksyllä, jolloin vuorossa on niin luentosarjaa kuin taidenäyttelyä.

Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri ja toimii kesällä ja alkusyksystä Lapin kulttuurihistorian määräaikaisena yliopisto-opettajana.

Kulttuurihistorian muisti II 20.4.2022

Huhtikuisena keskiviikkona kokoonnuimme niin kasvokkain kuin etäyhteyksin jatkamaan kulttuurihistorian oppiaineen vaiheiden muistelua. Kulttuurihistorian muisti -tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran keväällä 2021, jolloin puhujiksi kutsuimme Turun yliopiston professori emerituksen Keijo Virtasen sekä Lapin yliopiston kulttuurihistorian professorin (nyk. emerita) Marja Tuomisen. Viime vuoden tapahtumasta voi lukea lisää täältä.

Tänä vuonna saimme kuulla professori emeritus Kari Immosen puheenvuoron otsikolla ”Sektorihistoriasta näkökulmahistoriaan. Kulttuurihistorian 30 ensimmäistä vuotta.” Immonen oli tiedekuntaneuvoston opiskelijajäsenenä vuonna 1968, kun kulttuurihistorian professuurin perustamista pohdittiin. Taustalla oli vuonna 1966 säädetty korkeakoulujen kehittämislaki, jonka pohjalta yliopistoihin perustettiin uusia virkoja.

Vuonna 1974 Kari Immosesta tuli yleisen historian assistentti ja hän pääsi seuraamaan läheltä kulttuurihistorian professorin viran täyttöä. Viran täyttö ei ollut helppoa, vaan professuurin täyttöä edelsi kaksi epäonnistuttua hakukierrosta. Ensimmäisen hakukierroksen hakijat edustivat monia tieteenaloja, kuten yleistä historiaa, kirjallisuustiedettä, filosofiaa ja psykologiaa, ja kaikki hakijat julistettiin epäpäteviksi. Toisella hakukierroksella käytettiin kutsumenettelyä, mutta sekään ei tuottanut toivottua tulosta. 1970-luvun lopun taloudellisen laman vaikuttaessa taustalla ja hakujen epäonnistuessa pohdittiin, tulisiko professuuri siirtää toiselle tieteenalalle. Tätä kuitenkin historian laitos, opiskelijat mukaan lukien, nousivat vastustamaan, ja niinpä kolmas virantäyttöhakukierros onnistui. Vuonna 1978 kulttuurihistorian professoriksi tuli keskiajan tutkija Veikko Litzen.

Professori Hannu Salmi (vas.) ja professori emeritus Kari Immonen (oik.)

Ennen Veikko Litzenin nimitystä ja kulttuurihistorian oppiaineen kehittämistyön aloittamista, kulttuurihistoria oli enemmän yleiseen historiaan rakennettu kulttuuria ja aatehistoriaa käsittävä sektori, eikä sitä nähty omana itsenäisenä tieteenalanaan. Tässä muodossaan kulttuurihistoria nähtiin siis historiantutkimuksen alueena, joka rajautui tiettyihin näkökulmiin ja kulttuurisiin kysymyksiin. 1900-luvun alkuvuosina suomalaisen historiantutkimuksen kentällä toimi kulttuurihistoriallisesti ajatelleita tutkijoita, kuten Gunnar Suolahti, mutta sodanjälkeisen Suomen historiantutkimuksen kentälle ei kulttuurihistoria enää istunut, vaan historian tutkimuksen painottuminen oli poliittisessa ja valtiollisessa historiassa. Tällöin kulttuurihistoriallista näkökulmaa näkyi muilla tieteenaloilla, kuten kirjallisuustieteessä ja kansatieteessä, mikä näkyi Immosen mukaan professuurin virantäytön ensimmäisellä hakukierroksella.

Veikko Litzenin myötä alkoi ”kulttuurihistoriallisen erityisluonteen rakentuminen”. Immonen kuvasi Veikko Litzenia ideanikkariksi ja korosti, kuinka hänellä oli suuri rooli hengenluojana, mutta oppiaineen käytännöntöiden ja opiskelijoiden ohjauksen kannalta keskeistä oli Keijo Virtasen mukaantulo kulttuurihistoriaan 1980-luvulla. Oppiainetta rakennettiin kahdelle pohjalle: 1) jatkuvalle keskustelulle siitä, mitä kulttuurihistoria on, ja 2) määrätietoiselle työskentelylle oppiaineen ja ohjauksen järjestämiselle. Immonen näkee tämän olevan tänäkin päivänä kulttuurihistorian oppiaineen toiminnan taustalla. Vahvan tieteellisen osaamisen sekä opiskelijoille annetun tuen lisäksi oppiaine on Immosen mukaan ollut aina valmis ottamaan vastuuta yhteiskunnallisessa keskustelussa. Historian aikamuotona onkin hänen mielestään futuuri: keskustelu menneisyyden kanssa on tärkeää, jotta voidaan suuntautua tulevaan.

Immonen korosti kuinka kulttuurihistoriassa ei haluttu rajata opiskelijoiden mahdollisuuksia vaan tarjota ilmapiiri, jossa saattoi kasvaa ja kehittyä eteenpäin. Opiskelijoille annetusta vahvasta tuetusta esimerkkinä Immonen kertoi oppiaineen tiloihin 90-luvulla hankituista tietokoneista, joita opiskelijoilla oli mahdollisuus käyttää silloin, kun henkilökunta ei niitä tarvinnut. Immonen viittasi myös oppiaineen elokuvatutkimukseen beta-nauhurin kautta – tästä aiheesta lisää voi lukea Hannu Salmen mainiosta blogitekstistä oppiaineen blogista.

Immonen toi puheenvuorossaan myös esille, että oppiaineen nousu ja kehittymishalu johtivat myös tietynlaiseen väsähtämiseen ja epäonnistuneisiin hankkeisiin. Oppiaineen laajetessa myös valmistuneiden tohtoreiden määrä lisääntyi, eikä kaikille löytynyt töitä yliopistolta. Lisäksi kulttuurihistorian eteenpäin suuntautunut katse aiheutti välillä myös jännitteitä tiedekunnan ja yliopiston kanssa. Esimerkiksi ajatus oppiaineen yhteydessä toimivasta yritysyksiköstä ei saanut vastakaikua yliopistolta.

Keijo Virtanen korosti vuoden 2021 muistelutapahtumassa, kuinka oppiaineelta vaadittiin jatkuvaa määrittelyä 1980- ja 90-luvuilla. Myös Kari Immosen mielestä koko oppiaineen historian ajan on keskustelu siitä, mitä kulttuurihistoria on, ollut keskeinen työkalu. Hän kertoi esimerkin, miten oli aikoinaan eräällä luentokurssilla määritellyt kulttuurihistorian piirteitä, ja sellaiset käsitteet kuin historiallisuus, syvärakenne, kokonaisvaltaisuus ja moniaikaisuus ovat edelleen kulttuurihistorian opiskelijoille tutuiksi tulevia määritteitä. Kulttuurihistorian tiederajat ylittävä lähestymistapa on tuonut oppiaineen pariin tutkimuksen työkaluja myös naapuritieteistä ja -tiedekunnista, ja monitieteisyys on näkynyt erilaisissa tutkimushankkeissa. Immonen korosti myös avoimen yliopiston merkitystä kulttuurihistorian suosion kasvussa ja laajemman tietouden leviämisessä. Avoimen opetuksen myötä oppiaine sai myös keskeisiä resursseja käyttöönsä, ja Suomen toinen kulttuurihistorian oppiaine Lapin yliopistoon sai myös alkunsa avoimen yliopiston kautta 1990-luvulla.

Kari Immonen lainasi puheenvuorossaan Kuluttajatutkimuskeskuksen professorin Mika Pantzarin sosiaalisessa mediassa esittämää kommenttia: ”Kulttuurihistoria on Suomen parhaita laitoksia ja oppiaineita.” Näkemys, johon meidänkin seurassa on helppo yhtyä!

– Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Introducing the PhD students of Cultural history: Young Joo Hong

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijoiden esittelysarjassa on vuorossa Etelä-Koreasta Turun yliopistoon opiskelemaan tullut Young Joo Hong, joka tekee väitöskirjaa siitä, millaista diskurssia eteläkorealaisissa lehdissä on käyty masennuksesta 1980-luvulta lähtien. Hän tutkii mistä tunteista ja tuntemuksista tuo diskurssi rakentuu ja miten korealaiset kuvaavat julkisesti näitä kipeitä kokemuksia.

1. What is your study about?

The topic of my study is emotion and depression discourse in modern South Korea. In my study, I attempt to rethink the notion of pathological depression and examine it as a discourse from a cultural-historical perspective. The analytical scope of my study is to review how depression was conceptualized in South Korean published newspapers from the 1980s onwards. With newspaper archives, I examine the public display of emotions and shared understandings of depression experience in the Korean context. My study’s main question is, which emotions and moods constitute the depression discourses? How do Korean people describe painful experiences in the public forum? My perspective regarding the conceptualization of depression is thus not aiming to know better than medical psychiatry but is to focus on expressions of emotional suffering from both a cultural and linguistic point of view.

Clips from South-Korean newspapers.

2. How does your research relate to the society of today?

My study is basically on the issue of depression and emotional pain, one of the most widely debated topics in the world. Even though depression in today’s modern global world is considered a common medical illness, the meanings of feeling down and depressive experience vary in time and space. Depression is understood differently according to culture and its interpretation varies with language. Thus, it is essential to examine the cultural and historical background in which depression has been discussed. In this sense, my research can be a good example of the cultural implications of the depressive mind and its social understandings. As my analysis highlights that emotional experience and expression are culturally mediated, it will provide context and help to broaden the discursive topic of depression to encompass all the relational themes (e.g. the emotional culture, the history of emotions).

3. What led you to cultural history in the first place?

I have been interested in language and history since my school days. While studying psychology as an undergraduate, I have become clear about what I want to study. I became interested in culture and narrative rather than numbers and diagnosis. I have always been more than fascinated with the experiences and stories. Back then, I had reading experiences that taught me to rethink and relearn my views on the study from the ground up. So, I continued my studies in an interdisciplinary department for my master’s studies, and at that time I naturally fell in love with(!) cultural studies. While participating in seminars on various topics (including gender, language, politics, economy, history, and culture), I became acquainted with the methodology of historical research and became intrigued by the history of emotions. I think part of my fascination with cultural history was from the fact that I could study what I want to focus on, that is, emotions, culture, and history. All in all, my interest was the driving force that made me come to Turku, and I think it was a life-changing decision to come to Finland like this.

4. What does cultural history mean to you?

For me, cultural history is more of an approach than a simple subject. Having the opportunity to study cultural history has helped me to discover what I cannot yet think about. Most of all, I find that studying cultural history makes me think outside of the box, and think differently about those issues that are usually considered taken for granted (e.g. emotions). When I study my research materials, I always feel the need to step back a bit, distance myself from the stuff, and begin to think more deeply about the context. In this contextualization, I can learn, even though it is hard, how to read between the lines. It also helps me to realize that history is built on remembering and forgetting. Cultural history is not just something of the past; it is ongoing. I thus feel that cultural historical perspective provides a good lens through which to view the world, both present, and past. As far as I can tell, there are many similarities and differences, continuities and changes in history. Though some might say cultural history is about memories and records at best, what I am certain of, however, is that there are things to be learned.

Young Joo Hong.

5. Tell a funny or surprising fact about yourself or about your research.

When I came here, the question I got the most from people was ”Why Finland?” Next was ”What is your research topic?” Every time I answer these interesting questions, I ask myself, how did I end up here? Actually, it still feels like a dream to me in Turku to study cultural history. It is my first time living outside of Korea for a long time, and especially here in Finland, I was new to the environment, the people, and the place, and everything seemed very challenging at first. But I have learned what I could not have learned from books through meetings and conversations with people. Indeed, I had an amazing start to my ‘new experience’ with historians! It is very special because all are truly an inspiration to me. Thanks to super friendly and kind people, I realize that there are so many things to love about Finland. And, surprisingly, I think I am already in love with the Finnish culture; find myself slowing down a bit, comfortable with peaceful silence, enjoying walking in nature, and best of all, my favorite is relaxing in a sauna!

Kulttuurihistorian Tilat, osa 3: Muistoja Sirkkalan kasarmin Historicumista

Sirkkalan kasarmi. Kuvaaja: Samuli Lintula. Wikimedia Commons.

Kulttuurihistoria siirtyi Arwidssoninkadun puutalosta Sirkkalan kasarmissa sijaitsevaan keltaiseen kolmikerroksiseen Historicum-rakennukseen muiden historia-aineiden kanssa 2000-luvun lopulla. Kulttuurihistorian tilat tulivat rakennuksen kolmanteen kerrokseen. Suomen historia (ja myöhemmin uskontotiede) jakoivat rakennuksen toisen kerroksen ja yleinen historia asettui rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen.

Historicumilla on pitkä ja värikäs historia. Se on yksi monista arkkitehti Pehr Johan Gylichin 1800-luvulla Turkuun suunnittelemista rakennuksista. Alun perin tämän vuonna 1834 suunnitellun rakennuksen käyttötarkoitus oli toimia Turun köyhäintalona. Armeija otti rakennuksen käyttöönsä kuitenkin jo vuonna 1846 ja sen viereen alettiin rakentaa pian muita Sirkkalan kasarmialueen rakennuksia.

Sirkkalan kasarmin ja Historicumin myöhemmistä vaiheista voidaan mainita muun muassa se, että alueella toimi punaisten vankileiri vuonna 1918 ja sitä käytettiin pakkotyöleirinä aina vuoteen 1923 asti. Tämän jälkeen kasarmialue rakennuksineen oli Puolustusvoimien omistuksessa aina 2000-luvulle asti, minkä jälkeen humanistisen tiedekunnan oppiaineet alkoivat muuttaa kasarmialueen rakennuksiin.

Historicum talvella 2018. Kuvaaja: Noora Mela. Turun yliopisto/University of Turku.

Historicumin tarjosi mainiot tilat tutkijoille ja oppiaineen henkilökunnalle. Kulttuurihistorian kerroksessa oli kolme tutkijoiden kesken jaettua isompaa huonetta sekä henkilökohtaiset työhuoneet oppiaineen varttuneimmille tutkijoille, sihteerille ja muulle henkilökunnalle. Pitkän käytävän päässä sijaitsi oppiaineen kahvihuone. Arwidssoninkadulta kulttuurihistorian uusiin tiloihin kulkeutui myös piano.

Historicumiin liittyy monia lämpimiä muistoja. Tilat olivat avarat, toimivat ja rakennuksessa oli viihtyisä tunnelma. Historicum tarjosi myös mahdollisuuksia erilaisiin juhliin ja sosiaalisiin tapahtumiin niin oman oppiaineen kesken kuin muissa kerroksissa työskennelleiden nuorten tutkijoiden kanssa. Yhteisöllisyyttä rakennettiin siten sekä oppiaineissa että niiden ylitse.

3. kerroksen käytävä Historicumissa. Kuvaaja: Otto Latva.
Historicumin portaikko. Kuvaaja: Otto Latva.

Kulttuurihistorian omista juhlista täytyy mainita erikseen Litzen-luentojen jatkot, jotka järjestettiin kulttuurihistorian kerroksessa. Henkilökunnan työhuoneisiin ja kahvihuoneeseen oli sijoitettu tarjoiltavaa erilaisista ruuista piparkakkuihin ja sinihomejuustoon sekä kettukaramelleihin. Nämä lämminhenkiset juhlat jatkuivat usein aamuyön pikkutunneille. Toki oppiaineen porukan kesken järjestettiin monia muitakin illanviettoja, jolloin koko kulttuurihistorian 3. kerros oli tulvillaan riemua ja iloista puheensorinaa.

Useita juhlia järjestettiin myös Historicumin keskikerroksessa sijainneessa seminaarihuoneessa nimeltä Aikala. Tätä huonetta hyödynnettiin erityisesti doktorandien bileissä ja karonkkajatkoilla. Yksi mieleenpainuva ja iloinen yhteinen juhla Historicumissa oli kulttuurihistorian, Suomen historian, yleisen historian sekä uskontotieteen doktorandien pääsiäisen aikaan maaliskuussa 2016 järjestämä Novruz-juhla. Tarkoituksena oli juhlistaa kevättä ja tätä varten erityisesti Azerbaidžanissa vietettävä perinteinen juhla nimeltä Novruz tarjosi nimen ja kehyksen.

Novruz-juhlat olivat iso ponnistus neljän oppiaineen doktorandien taholta. Ohjelmaa valmisteltiin hyvän aikaa ja yhteisen tarjoilun ohella Historicumiin hankittiin myös discovalaistus, jota käytettiin myöhemmin useissa muissa juhlissa. Novruz-juhlan keskuspaikkana toimi Aikala, jota täydennettiin toisen kerroksen eri työhuoneisiin sijoitetuilla puuhastelunurkkauksilla.

Novruz-juhlat käynnissä.
Munanmaalausaktiviteetti.
Novruz-yleisöä.

Novruz-juhlan aikaan huoneissa yhdistyivät toiminnalliset aktiviteetit ja dadaistinen kokemuksellisuus. Eräässä huoneessa oli mahdollista kirjoittaa yhteistä jatkokertomusta vanhalla kirjoituskoneella samalla, kun taustalla soivat kaikki ne suomalaiset musiikkikappaleet, jotka olivat saaneet Euroviisuissa nolla pistettä. Toisen kerroksen kahvihuoneeseen oli järjestetty munanmaalauspiste ja käytävän toisessa päässä sijainneesta televisiosta näytettiin Alexander Fordin elokuvaa Ristiritarit (Krzyzacy 1960), jonka vhs-nauhan professori Hannu Salmi oli toimittanut juhlijoiden käyttöön.

Novruz jatkoi eri oppiaineiden doktorandien yhteisjuhlien perinnettä, jota oli synnytetty jo aiemmin. Sen tärkein tehtävä oli tutustuttaa toisiinsa eri oppiaineissa tutkimusta tehneet nuoret tutkijat. Tarkoitus oli madaltaa Historicumissa sijainneiden kerrosten välipohjia ja luoda yhteisöllisyyttä samojen teemojen, haasteiden ja tutkimuksellisten ilojen kanssa painineiden tutkijoiden välille.

Novruzia seurasi useampi yhteinen nuorten tutkijoiden juhla ja tapaaminen. Vaikka yhteiset tilaisuudet olivat ennen kaikkea nuorten väitöskirjatutkijoiden järjestämiä, ei väitelleitä tutkijoita haluttu sulkea pois illanvietoista. Löyhänä sääntönä oli, että osallistua saivat doktorandien ohella kaikki ne, jotka kokivat olevansa doktorandihenkisiä.

Novruz-mainosjuliste. Tekijä: Panu Savolainen.

Historicumissa järjestetyistä juhlista ei voida tietenkään puhua mitään, ellei mainita useiden juhlien solmukohdaksi ja kiintopisteeksi muodostunutta jo edellä mainittua kulttuurihistorian käytävällä sijainnutta legendaarista pianoa, jota soitettiin monissa juhlissa ja jatkoilla. Pianon sointi oli hennon epävireinen, mutta sen ei annettu haitata menoa. Käytävällä kajahtivat niin Finlandiat, Beatlesit, iskelmäklassikot, Leevit ja monet muut populaarikulttuurin hengentuotteet. Korkeampia sfäärejä esitykset tavoittelivat erityisesti niinä kertoina, kun pianoa säesti megafoniin improvisoidut monologit.

Pianossa Panu Savolainen ja megafonissa Otto Latva.

Mukavasta työskentelyilmapiiristä ja jyhkeistä tiloista huolimatta Historicumissa oli myös omat puutteensa. Historicumissa kohtaamisia muiden oppiaineiden tutkijoiden kanssa oli kokousten ja juhlien ulkopuolella lopulta aika vähän, sillä omien erillisten kerrosten lisäksi osa tutkijoista työskenteli Sirkkalan kasarmin muissa rakennuksissa. Arjessa oman oppiaineen luoma yhteisö oli tärkein ja läheisin.

Historicumista ei löytynyt myöskään minkäänlaisia vetäytymistiloja tai hiljaisia lukunurkkauksia, kuten nykyisin Arcanumista. Jos esimerkiksi halusi puhua puhelimeen, niin vaihtoehtoina olivat joko kahvihuone, käytävä tai vessa, sikäli kun olivat vapaana. Myös sähkönosteiset pöydät olivat suurimmalle osalle utopiaa. Silloisia työpöytiä kykeni nostamaan ja laskemaan vain vaivalloisen, hermoja ja niskoja kiristäneen ruuvausoperaation myötä.

Kaihomielin muistelemme silti Historicumissa vietettyä yhteisöllistä aikaa! Rakennus loi nuorelle väitöskirjantekijälle oivat puitteet paitsi väitöskirjan tekemiseen myös nuorempiin ja vanhempiin kollegoihin tutustumiseen. Aika näyttää, millaisia juhlia Arcanumilla tullaan järjestämään.

Kirjoittajat

Otto Latva

Kirjoittaja teki 2010-luvulla väitöskirjaansa kulttuurihistorian käytävällä Historicumissa

Topi Artukka

Kirjoittaja teki 2010-luvulla väitöskirjaansa Suomen historian käytävällä Historicumissa

Kirjoitussarjan edellinen osa: Arwidssoninkadun idyllissä ja sokkeloissa

Kulttuurihistorian Tilat, osa 2: Arwidssoninkadun idyllissä ja sokkeloissa

Tämä kirjoitus on toinen osa 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta juhlistavaa ”Tila”-kirjoitussarjaa, jossa muistellaan ja pohditaan oppiaineeseen liittyviä tiloja. Tämä juttu käsittelee oppiaineen tiloja Turun yliopistossa 1990-luvulta 2000-luvun puoliväliin.

Kulttuurihistorian tilojen avajaiset 15.10.1993. Turun yliopiston arkisto.

Sokkeloinen, mutta kodikas

Kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen kertoo: Kahdeksankymmenluvun lopulta kulttuurihistorian opettajien ja tutkijoiden määrä alkoi voimakkaasti kasvaa, ja Juslenian tilat kävivät pieniksi. Tammikuussa 1992 pidimme Keijo Virtasen kanssa rehtorin huoneessa tilapalaverin, jossa päädyttiin siihen, että kulttuurihistoria siirtyy kasarmialueelle entiseen komppanianpäälliköiden asuntoon. Seuraavan kevään aikana rakennuksessa tehtiin tarvittavat korjaus- ja kalustustyöt.

Ilman ongelmia kulttuurihistorian majoittuminen Arwidssoninkadulle ei sujunut. Jo toisena syksynä talon molemmissa päädyissä haiskahti home ja ilma oli ummehtunutta. Kysymys oli siitä, että talonmiehet olivat talveksi tukkineet alaosan tuuletusluukut, ettei lämpö karkaisi, ja tukkeet oli unohdettu ottaa pois. Isolla remontilla asia saatiin kuitenkin hoidetuksi, ja sen jälkeen ongelmia ei ollut.

Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi: ”Arwidssoninkatu 1, rak. 10” oli kulttuurihistorian osoite vuodesta 1993 vuoteen 2006. Henkilökuntaa ja tutkijoita oli useassa kasarmialueen rakennuksessa, mutta oppiaineen toimisto, kirjasto ja harjoitushuone sijaitsivat Tuomaanpuiston vieressä, rakennuksessa 10. Kun taloon astui sisään, tultiin ensin verannalle, josta johti kaksi ovea sisätiloihin. Vasemmalta puolelta pääsi suoraan toimistoon ja seminaarikirjastoon, oikealta puolelta harjoitushuoneeseen. Kun Keijo Virtanen vuonna 1997 siirtyi yliopiston rehtoriksi, Kari Immonen jatkoi oppiaineen esimiehenä. Tulin silloin hoitamaan toista professuuria ja asetuin Keijon huoneeseen, joka oli seminaarikirjaston takana. 

Kuva: Kulttuurihistoria NYT. Kulttuurihistorian oppiaineen tiedotuslehti 2000–2001.

Kari Immonen: Koska tilat oli rakennettu asunnoiksi, ne olivat aika sokkeloiset ja osaan huoneista joutui kulkemaan toisien huoneiden kautta. Mitään keskuskäytävää ei siis ollut. Toisaalta tilat olivat vanhoine kaakeliuuneineen tunnelmalliset ja kodikkaat ja ympäröivä Tuomaanpuisto komea. Tilojen historiallisuutta korostivat tummat kalusteet ja esimerkiksi kirjastopöytien lamput, jotka olivat peräisin vanhasta Maakunta-arkistosta. Harjoitushuoneen päätyseinän täyttivät taidehistoriasta saadut Firenze-kuvat ja kulttuurista tunnelmaa vahvistivat huolella valitut taideteokset ja harjoitushuoneen piano.

Arwidssoninkadun tilat olivat hyvät myös siksi, että niihin saatiin iso kirjasto ja työskentelytiloja opiskelijoille. Näin henkilökunnan ja opiskelijoiden yhteys muodostui läheiseksi. Työskentelyä varten rakennuksessa oli kaksi suurta huonetta professoreille, kaksi lehtoreille sekä omat huoneet yliassistentille ja assistentille. Myös tutkijoille oli yksi huone. Lisäksi oli iso toimisto ja parinkymmenen hengen harjoitushuone sekä kohtuullisen kokoinen kokous- ja kahvihuone. Sitä käytettiin myös pienryhmätyöskentelyyn.

Kulttuurihistoria oli kasarmilla suurimmillaan viidessä rakennuksessa. Päärakennuksen lisäksi poliittisen historian päädyssä sekä kahdessa Arcanumin vieressä olleessa, nyt jo puretussa puutalossa. Lisäksi toisessa niistä oli erillinen Satakuntaan toteuttavan humanistisen koulutuksen suunnitteluyksikkö, joka toimi oppiaineen yhteydessä. Jossain vaiheessa näissä pisteissä työskenteli kaikkiaan 23 opettajaa ja tutkijaa.

Ei taida olla montakaan yhtä inhottavaa asiaa kuin kaiken kiireen keskeltä yllätetty opettaja, jonka ajatukset ovat kilometrien päässä ja vastaukset, jos eivät aivan äkäisiä, niin ainakin ärsyyntyneitä! Nyrkkisääntönä voi pitää vanhaa yliopistolaista totuutta, että jos opettajan ovi on auki, hän on avoimella mielellä ja hyvällä tuulella! Suljettu ovi ei välttämättä tarkoita pahaa tuulta, mutta todennäköisesti se merkitsee sitä, että opettaja koettaa keskittyä työtehtäviinsä. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1997–98.)

Hannu Salmi: Arwidssoninkatua luonnehti sokkelomaisuus. Henkilökunta oli sijoitettuna eri puolille taloa ja myös viereisen talon päätyyn, jossa oli muutama huone. Seminaarikirjasto ja harjoitushuone olivat kaiken keskellä, ja siksi myös henkilökunnan ja opiskelijoiden vuorovaikutus oli päivittäistä. Liikennettä lisäsi sekin, että seminaarien papereita ei vielä jaettu sähköisesti vaan valokopiot oli noudettava oppiaineen tiloista, hyllyköstä, joka sijaitsi harjoitushuoneen ja seminaarikirjaston välissä. Jokaisella Seminaari I -ryhmällä (nykyiset teemaseminaarit) ja Seminaari II -ryhmällä (nykyiset maisteriseminaarit) oli oma muovinen kotelonsa, josta paperit piti noutaa. Opettaja saattoi kätevästi vähän ennen seminaarin vilkaista, paljonko papereita on vielä jäljellä.

Opiskelijoiden huone on Kritiikin tukiasema kulttuurihistoriassa, ja sen ilmoitustaululta löytyvät opiskelija-asioihin liittyvät ilmoitukset. Unohtaa ei sovi myöskään kahvinkeitintä ja jääkaappia, jotka saattavat kummasti valaista ankeaakin päivää. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1994–95.)

Kirjoja ja tietokoneita

Hannu Salmi: Kulttuurihistorian seminaarikirjasto oli todellinen aarreaitta. Siihen aikaan kirjastoa kartutettiin sekä kirjaston että oppiaineen varoin, ja 90-luvun lopulla kokoelmissa oli sekä ns. uusia historioita, tunteiden ja aistien historiaa, kirjoittamisen ja lukemisen historiaa ja sukupuolisuuden historiaa että klassikoita Walter Benjaminista Annales-koulukuntaan. Kokoelma oli korkeatasoinen, ja kirjat olivat kätevästi opiskelijoiden ja tutkijoiden käytettävissä.

Suomen virtuaaliyliopisto oli vuonna 2001 lähtökuopissaan ja historian laitoksen onnistui sitä kautta saada nippu uusia tietokoneita sponsorisopimuksen kautta. Seminaarikirjastossa otetussa kuvassa vasemmalta katsoen: Kari Immonen pitämässä kiitospuhetta, Paavo Oinonen, Katriina Mäkinen, sponsorisopimuksen aikaansaaja Totti Tuhkanen sekä silloinen Acerin maahantuojan toimitusjohtaja. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Turun yliopiston arkisto.

Opiskelijahuoneeseen on sijoitettu erilaisia opintoja tukevia palveluja. Siellä sijaitsevat oppiaineeseen tilatut aikakauskirjat, joita kannattaa pitää silmällä ja lueskella. Hyllyiltä löytyvät myös tutor-aineistot kolmesta mapista. […] Opiskelijoiden huoneeseen on tällä tietämällä tulossa tietokone, joka toimii yliopiston verkossa ja joka on tarkoitettu opiskelijoiden käytötön. Kone tarjoaa mahdollisuudet seikkailla tietoverkoissa ja sähköpostissa ja sen kautta pääsee käsiksi myös verkossa toimivaan wp:hen, joten kirjoittaminenkin onnistuu. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1994–95).

Kulttuurihistorian oppiaineessa on opiskelijoiden käyttöön varattu yksi tietokone nimeltään Friedell, jonka avulla voit kurkistaa verkkojen maailmaan myös ilman käyttäjätunnusta seuraavasti: pistä virta päälle (anna ohjelman latautua), kirjoita kohtaan username: nfuser, paina enteriä, kirjoita c:\ hoputteeseen win, paina enteriä, etsi hiiren avulla Netscape-niminen kuvake, näpäytä sitä hiirellä kahdesti ja ala ”surffaamaan”. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1995–96.)

Friedell, oletettavasti samannimisen kulttuurihistorioitsijan mukaan nimetty laite työssään, palvelemassa kultsalaisia. Kuva: Kulttuurihistoria NYT -lehti 1995–96.

Kulttuurihistoria NYT -lehden 1997–98 numeron mukaan Friedell oli saanut seuraa toisesta tietokoneesta, joka oli nyt kulttuurihistorian opiskelijoiden käytössä ja varattu erityisesti harjoitustöiden kirjoittamiseen. Vuonna 2000 koneet olivat lisääntyneet kolmeen, jolloin kirjastosta löytyi Pentium-tasoinen kone nettiselailuun. Vuonna 2001 Pentium-tasoisia Windows98-varusteltuja koneita löytyi kirjastosta jo kolme. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Turun yliopiston arkisto.

Sulttaani ja presidentti – juhlahumua Arwidssoninkadulla

Hannu Salmi: Arwidssoninkatu 1, rak. 10 oli myös merkittävä sosiaalinen tila, jossa järjestettiin kevät- ja joulujuhlia, seminaarien jälkeisiä illanviettoja ja väiteltiin toisinaan pikkutunneille asti. Pihallakin vietettiin paljon aikaa. Naapuritalon päädyssä kasvoi tuomi, joka levitti tuoksuaan keväisin. Satakieli lauloi viereisessä puistikossa.

Oppiaineen väkeä juhlatunnelmissa 2000-luvun alkupuolella.

Kari Immonen: Tunnelmallinen Arwidssoninkatu tarjosi mainiot tilat myös erilaisille juhlille ja vapaammille tapahtumille. Siellä järjestettiin Litzen-luentojen suositut cocktail-tilaisuudet ja lukuisat oppiaineen ja historian laitoksen juhlat. Myös erilaisille seminaareille ja kirjasessioille tilat olivat mainiot.

Arwidssoninkadulla juhliaan pitivät myös muutamat oppiainetta lähellä olleet organisaatiot, kuten Olavi Paavolainen -seura. Sen ikimuistoisiin kymmenvuotisnaamiaisiin liittyy valtiollisiinkin ulottuvuuksiin vivahtava anekdootti. Seuran puheenjohtajana oli Antero Jyränki, valtiosääntöoikeuden ja kansainvälisen oikeuden professori, perustuslakivaliokunnan keskeinen asiantuntija ja presidentin entinen kansliapäällikkö. Naamiaisiin hän oli pukeutunut Turkin sulttaaniksi, kaupunginteatterilta saatuun muhkeaan pukuun. Jutellessamme ulkoportailla – minä olin arabikaavussa – huomasimme, että Helsinginkadulta näkyi jotain liikettä. Ihmettelin, että kivet, jotka estivät ajamisen Arwidssoninkadulle oli raivattu syrjään; itse asiassa kysyin asiaa kadunkulmassa päivystävältä poliisilta. Hän vastasi: tasavallan presidentin Tarja Halosen saattue ajaa tästä kohta ohi. Presidentin saapuessa sulttaani Jyränki oli ehtinyt siirtyä sisätiloihin ja koomiselta kohtaamiselta vältyttiin.

Tervetuloa gradukahville. Oppiaine järjestää valmistuvien pro gradu -tutkielmien ja syventävien opintojen tutkielmien kunniaksi gradukahveja. Tilaisuudessa valmistuvat opiskelijat esittelevät työtään muille, kertovat gradun tekemisen käytännöstä, iloista ja ehkä suruistakin. Kaikki ovat tervetulleita osallistumaan ja kuulemaan toisten kokemuksista. Ja näissä tilaisuuksissa tarjotaan kahviakin! VUODEN ENSIMMÄISET GRADUKAHVIT TARJOTAAN 24.9.1997 klo 14.00. Seuraile ilmoitustauluja asian tiimoilta. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1997–98)

Tilojen hajanaisuus ja vajaus

Kari Immonen: Aluksi Arwidssoninkadun tilat tuntuivat hyvinkin riittäviltä, varsinkin kun viereisestä poliittisen historian rakennuksesta saatiin tutkijoille kaksi huonetta ja poliittisen historian harjoitushuonetta voitiin käyttää isompien tapaamisten järjestämiseen. Oppiaineen kasvu oli kuitenkin huimaa ja tutkijoita tuli koko ajan lisää. Kulttuurihistoriassa oli periaate, jonka mukaan he kuuluivat henkilökuntaan samalla tavoin kuin opettajatkin, ja siksi heille pyrittiin turvaamaan myös työtilat. Jossain vaiheessa kulttuurihistorialla oli kasarmialueella tiloja viidessä rakennuksessa. Tilanne oli oppiaineen kannalta tietenkin kestämätön; hankkeet alkoivat elää omaa elämäänsä ja muodostaa aika itsenäisiä kulttuurihistorian pikkuyksiköitä.

Neuvottelut Sirkkalaan siirtymisestä käynnistyivät 2000-luvun alussa, kun puolustusvoimat jättivät alueen lopullisesti sotilaspiirin esikunnan siirtyessä Heikkilän kasarmille. Kulttuurihistoria muutti yhdessä muiden historia-aineiden kanssa Sirkkalaan kesäkuussa 2006. Rakennus oli aikaisemmin toiminut muun muassa vaivaistalona ja sotilassairaalana. Uudet tilat olivat toimivat, mutta arkkitehtisuunnittelu ei meitä kaikin osin miellyttänyt; olisimme halunneet historiallisten elementtien jättämistä vahvemmin näkyviin. Muutakin menetettiin, nimittäin kirjasto ja osittain siihen liittynyt läheinen yhteys opiskelijoihin. Yliopisto alkoi myös rajoittamaan tutkijoiden oikeutta työtiloihin, minkä seurauksena yhteys nuorimpaan tutkijaporukkaan oheni.

Haikeutta ilmassa

Kari Immonen: Vaikka muutto oli välttämätön ja yhteyden vahvistuminen muihin historia-aineisin tärkeä, Arwidssoninkadun tunnelmallisten tilojen ja Tuomaanpuiston menettäminen jätti jälkeensä myös nostalgisen kaipuun.

Kesällä toteutui viimein historia-aineiden pitkään suunniteltu muutto Sirkkalan kasarmille, osoitteeseen Kaivokatu 12. Kulttuurihistorian muuttoa tehtiin vähän haikein mielin, sillä Arwidssoninkadun vanha puutalo oli ollut hieno paikka tehdä töitä. […] Muuton haikeutta lisäsi se, että juuri kesäkuussa, kun muuttoa tehtiin, oli luonto Arwidssoninkadulla kauneimmillaan. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 2006–07.)

Näkymä Arwidssoninkadun rakennuksesta ulos. Kulttuurihistoria NYT -lehti 2006–07.

Kirjoitussarjan edellinen osa: Rättivarastolta Jusleniaan

Ei paskempi museonäyttely – kurkistus Kappas, kakkaa! -näyttelyn kulisseihin

Pökäle, papana, läjä, kikkare, sonta, lanta, jöötti, uloste. ”Rakkaalla lapsella on monta nimeä” sanotaan, ja se tuntuu pätevän kakkaankin. Koska kyseessä on kaikille tuttu ja tärkeä aihe, on sille keksitty jos jonkinmoista nimitystä. Turun museokeskuksen Kappas, kakkaa! -näyttelyssä Biologisessa museossa on nähtävillä paskaa jos jonkinmoista ja samalla näyttely tarjoaa aimo annoksen tietoa sekä yllättäviäkin näkökulmia kakkaan.

Kakkaava punajalkaviklo. Kuva: Susanna Lahtinen.

Paskasta ideasta näyttelyksi

Kun luonnontieteellisen museon näyttelyä on mukana ideoimassa arkeologi, taidehistorioitsija ja kulttuurihistorioitsija yhdessä biologin kanssa, lopputulos on paskamaisia näkökulmia suoltava kokonaisuus teeman ympärillä. Idea näyttelylle syntyi kollegan ääneen lausumasta ajatuksesta, johon luonnollisesti toisen kollegan kanssa tartuimme ja lähdimme yhdessä asiaa ideoimaan. Biologisessa museossa ei juuri sillä hetkellä ollut näyttely- ja yleisötyön sisällöistä vastaavaa amanuenssia ja Museokeskus järjestikin tilaisuuden, johon henkilökunta koko organisaatiosta sai tulla esittelemään omia ideoitaan tuleviksi näyttelyiksi. Näistä ideoista sitten oli tarkoitus raadittaa jatkoon pääsevät. Niinpä päätimme mekin mennä etäpalaveriin esittämään ideamme. Kun vuoro lankesi meille, avasin mikrofonin ja kerroin, että meillä olisi yksi tosi paska idea näyttelyksi, että kyllä, aikamoista sontaa aiomme ehdotuksessamme suoltaa. Linjoilla oli hiljaista. Pystyi lähes kuulemaan kollegoiden etähuokaukset, että mitä nuo nyt ovat keksineet. Mutta kun sitten idean esittelimme, niin se sai heti räjähtävän suosion ja puheensorinaa oli lähes mahdoton keskeyttää ja päästä enää seuraavien ideoin pariin. Kakan imu oli alusta alkaen melkoinen. Ja kun olimme idean esille tuoneet, päädyimme myös mukaan näyttelyä työstävään työryhmään.

Mietimme ensin näyttelylle nimeä Voihan paska!, mutta koska Biologinen museo on kovasti päiväkotien ja lapsiperheiden suosiossa, se muutettiin muotoon Kappas, kakkaa!. Ja se sopiikin hyvin, sillä luonnossa kakkaan usein törmää, hieman yllättäenkin, joten kappas vaan, siinä se on edessä.

Alusta alkaen oli selvä, että emme halunneet lähteä vain luonnontieteelliselle linjalle, sillä yleisestikin ottaen toivoisimme, että museokohteet nähtäisiin laajemmin, monenlaisten aiheiden runsaudensarvina, eikä vai tiettyyn lokeroon ahdettuina. Biologisessa museossakin voi tarkastella aiheita hyvin monenlaisista näkökulmista.

Kakkaa eri näkökulmista

Biologinen ote näyttelyssä tulee esille monella tavalla. Kakan hyödyllisyys on tärkeä näkökulma näyttelyssä. Esimerkiksi monet eläimet elävät kakasta. Voisi ehkä sanoa, että ei paskempaa elämää. Kappas, kakkaa -näyttelyyn haluttiin mukaan kansatieteellinen aspekti aiheeseen, sillä kakka on aina ollut osa myös kielenkäyttöä, se näkyy sanonnoissa ja uskomuksissa. Halusimme nostaa näyttelyssä esille eri puolilta Suomea tunnettuja paskaan liittyviä sanonta, niin suomeksi kuin ruotsiksi. Paska on läsnä puheessamme tänäkin päivänä. Kun joku kysyy kuulumisia, voimme vastata, että ”no paskaaks tässä”. Toisinaan kaikki menee pieleen ja tulee tunne, että paska osuu tuulettimeen. Toisinaan sattuu paska tuuri ja voimme kohdata paskamaisia ihmisiä.  Kun jokin asia menee rikki, se menee ihan paskaksi. Voimme myös ajatella jonkin olevan tekotaiteellista paskaa. Ja väärän ruokavalinnan jälkeen voi paska lentää kuin varpusparvi. Joskus emme puhu paskaa, mutta laitamme kakkaemojin tekstin sekaan kuvastamaan ajatuksiamme.

Ideoimme, että laitetaan sanontoja esille tietosisältöjen yhteyteen, eräänlaiseksi johdannoksi eri aihealueisiin. Ei susika pessäs paskan, on todennut vanha kansa ja sanonta kuvaa eläinten ulostustapoja, kuin myös sitä, millaista toimintaa pidetään paheksuttavana. Moni eläin on kakan suhteen hyvin siisti, esimerkiksi supikoira käyttää käymälää eli käyttää aina samaa paikkaa ulostaessaan. Omaan pesään paskomista pidetään pahana, myös työelämässä. Kakka on myös todella informatiivinen. Vieras paska se pahalle haesoo, oma pyyllihalle. Kakan haju on usein paras tuntomerkki selvitettäessä ulosteen jättänyttä eläintä. Suden kakka haisee huomattavasti voimakkaammalle kuin koiran ja ilveksen pökäleissä on taas tunnistettava kissamainen hajunsa. Sanotaan myös, että paska on syöneens jäljillä. Kakasta voi päätellä tekijän lisäksi, mitä eläin on syönyt.

Kulttuurihistoriallinen näkökulma näyttelyssä nostaa esille kaupunkikuvaan liittyvän muutoksen jossa kakalla on ollut suuri rooli. Menneisyyden kaupunkikuva on ollut moniaistinen. Nykyään olemme aika tavalla vieraantuneet kakasta, kun taas entisaikaan katukuva eläimineen ja kakkaan liittyvine toimintoineen, kuten lantaluukkuineen, on ollut arkipäivää. Sikojen juoksennellessa vapaina, lehmien laiduntaessa lähiniityillä ja hevosvetoisten ajopelien värittäessä katukuvaa, on myös nelijalkaisista ystävistämme ulostuleva aines ollut näkyvillä ja tuonut oman arominsa kaupungin aistimaailmaan.

Arkeologia tuli luonnollisesti osaksi näyttelyä, kertoohan historiallinen kakka kaikenlaista tarinaa sen tutkijalle. Jätöksistä voi päätellä monia asioita entisajan elämästä, joita ei välttämättä voi päätellä arkeologisista esineistä. Kakkaa tutkimalla voi saada selville esimerkiksi kauppasuhteita ja kansainvälisiä yhteyksiä eri aikoina. Kakka kertoo myös siitä, mitä on viljelty, mitä kasveja kerätty ja millaista ruokaa syöty.

Museonäyttelyn tulee olla asiasisällön lisäksi myös visuaalisesti houkutteleva. Halusimme nostaa kakan arvoiselleen alustalle. Mietimme ensin punaisia samettityynyjä, jolle sijoittaa pipanat ja pökäleet, mutta keksimme sammaleen sopivan paremmin, onhan se luonnon oma ylellinen pielus.

Kakkaa sammaleella. Kuva: Susanna Lahtinen.

Tunteita herättävä kakka

Kakka on myös poliittinen, se pääsee lööppeihin tämän tästä. Liito-oravan papanoiden löytyminen alueelta on monesta mainio juttu, noin niin kuin luonnon moninaisuuden kannalta. Ehkäpä kuitenkin rakennuttajat ja muut vastaavat ovat toista mieltä, jos työmailla kakan takia urakka kusee. Hanhien ulosteet uimarannoilla herättävät pahennusta ja keväisten hankien alta esiin pilkistävät koirien pökäleet kirvoittavat kipakoita kommentteja lehtien palstoilla ja sosiaalisen median kanavilla. Kakka ei saa olla väärässä paikassa. Kun se tunkeutuu elintilaamme kutsumatta, se muuttuu pahaksi. Päähän paskottu linnunkakka, kengän alle liiskautunut pökäle tai mökin sohvannurkasta löytyneet hiirenpipanat saavat inhonväristyksiä aikaan, koska kakka on ylittänyt sille sallitun tilan. Kuitenkin näemme kakan myös hyvänä, kun voimme kohdata sen omilla ehdoillamme. Ostamme vaikkapa kanankakkaa puutarhamyymälästä siistiin muovipakkaukseen paketoituna ja tökimme kakkatikkuja paremman kasvun toivossa parvekekukkien multiin. Liitämme kakkaan monia negatiivisia asioita, vaikka onhan kakka iloinen asia. Se on saavutus jonka moni kokee, usein kerran päivässä, jollei jopa useammin.

Kakka herättää myös hilpeyttä. Jo pieni lapsi nauraa kakka-sanalle ja kakkahuumori saa monet aikuisetkin hihittämään. Näyttelyä ideoitaessa halusimmekin säilyttää pienen pilkkeen silmäkulmassa, kun mietimme esitystapoja paskamaiselle aiheelle. Ehkä ihan pönttö idea, mutta halusimme näyttelyyn vessanpytyn kansia, joita voi raottaa ja löytää tiukkaa tavaraa niiden takaa. Faktaa kakasta tarjoiltuna siististi vessanistuimen keskellä eli siis tietoa teemaan sopivissa kehyksissä. Ja kun kakkanäyttelyssä on levähdyspiste, jossa istahtaa ja katsoa kakkatietoutta, tulee sen tietenkin olla huussi. Kappas, kakkaa! -näyttelyssä voikin sammuttaa tiedonjanoaan ja suoda jaloilleen hetken lepoa, kun asettaa kankkunsa tyylitellyn ulkohuoneen istumareiälle ja kuuntelee, miten eri alojen asiantuntijat kertovat kaikenlaista kakasta. Arkeologin lisäksi kakkaa voi tutkia muun muassa jätevesiasiantuntija, biologi ja biolääketieteen professori.

Pytyn kansi. Kuva: Susanna Lahtinen.

Kakka kiinnostaa

Kappas, kakkaa! -näyttely on jo muutamien kuukausien aikana kerännyt valtavasti kävijöitä aiheen äärelle. Avajaisviikolla oli jono pahimmillaan tai parhaimmillaan ulottunut jopa sadan metrin päähän, ja yleisöä on virrannut sen jälkeenkin sankoin joukoin museoon. Hiihtolomaviikoksi palkattiin tilapäinen työntekijä ohjaamaan asiakkaiden kulkua ja tarvittaessa rajoittamaan asiakasmääriä näyttelytiloissa, jotta käynti pandemia-aikana olisi kaikille turvallinen. Hän myös kävi välillä kertomassa ulkona jonottaville, että ei hätää, kyllä pian pääsee sisälle. Kyseinen kollega tituleerasikin itsensä kakkahädäksi, kun moista tehtävää pääsi hoitamaan.

Me museoduunarit näyttelyidean takana olemme luonnollisesti ylpeitä, että aihe on kiinnostanut niin kävijöitä kuin mediaakin hyvin laajasti. Ja on ollut ilahduttavaa, että Turun museokeskuksen yksi pienimmistä museokohteista on saanut näin valtavasti positiivista huomiota. Samalla se on todistanut sen, että ei aina tarvitse olla niin ihmeellisiä esitystekniikoita tai muita kommervenkkejä, jotta yleisö löytää museoon. Kiinnostava ja puhutteleva sisältö on se tärkein vetonaula.

Tosin harva museonäyttely onnistuu löytämään aiheen, johon ihan jokaisella on jonkinlainen tarttumapinta. Kakka aiheena tarrautuu kiinni kuin vessapaperi kengänpohjaan. Kappas, kakkaa! -näyttelyssä voi oppia paljon kakasta, mutta silti aihe on tuttuakin tutumpi. Olemme kaikki kokemusasiantuntijoita, kun kyseessä on kakka.

Teksti: Susanna Lahtinen

Näyttely on avoinna Turun Biologisessa museossa 22.11.2022 saakka.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Johanna Gunell

  1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Väitöstutkimukseni käsittelee Cynthia Lennonin (1939–2015) julkisuuskuvaa. Siinä yhdistyvät kaksi minua kiinnostavaa ilmiötä julkisuuskulttuurissa: accidental celebrity eli ns. vahinkojulkisuus sekä WAG-julkisuus. WAG on akronyymi sanoista ”wifes and girlfriends”. Brittilehdistö käytti sitä ensimmäisen kerran 2000-luvulla viitaten jalkapalloilijoiden puolisoihin. Myöhemmin lyhenteellä on kuvattu myös muiden alojen miesten puolisoita.

Cynthia Lennon tuli tunnetuksi The Beatles -yhtyeen jäsenen John Lennonin vaimona. Cynthiaa kuvailtiin 1960-luvulla Beatlemanian vallatessa maailmaa ”maailman kadehdituimmaksi tytöksi”. Lennonit erosivat 1968. Avioeron jälkeen ja John Lennonin vielä eläessä, Cynthia piti melko matalaa profiilia julkisuudessa, poikkeuksena ensimmäisen omaelämäkertansa julkaisu 1970-luvun lopulla. Mutta John Lennonin kuoltua joulukuussa 1980, Cynthia alkoi yhä enenevissä määrin esiintymään julkisuudessa ja muistelemaan entistä aviomiestään ja heidän yhteistä elämäänsä. Tämän lisäksi hän muun muassa julkaisi oman nimikkoparfyyminsa, pyöritti The Beatles-teemaista ravintolaa sekä maalasi ja piirsi omaelämäkerrallisia kuva-aiheita ja piti niistä taidenäyttelyitä. Toisen omaelämäkertansa hän julkaisi vuonna 2005.

Kysyn väitöskirjassani, miten eri tahot (Cynthia itse, eri median edustajat, fanit) rakensivat Cynthia Lennonin julkisuutta. Lähdemateriaalini on runsas ja monipuolinen. Analysoin muun muassa sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleita, omaelämäkertaelokuvia, sosiaalisen median aineistoa, fanifiktiota, Cynthian omaelämäkertoja sekä omaelämäkertapiirustuksia.

  1. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Nykyisessä mediakulttuurissa enenevissä määrin julkisuudenhenkilöt ovat sellaisia, jotka eivät ole päätyneet julkisuuden valokeilaan, koska he olisivat esimerkiksi lahjakkaita näyttelijöitä, hyviä laulajia tai menestyviä urheilijoita, vaan he ovat ns. mediapersoonia eli he ovat tunnettuja sen vuoksi, että he ovat kuuluisia. Edelleen monessa naisten- ja iltapäivälehtien kannessa poseeraa nainen, jonka ponnahduslautana julkisuuteen on ollut nimenomaan suhde kuuluisaan mieheen, joka yleensä on tunnettu jonkin erityistaitonsa vuoksi, esimerkiksi urheilija. Ilmiö on voimakkaasti sukupuolittunut. Harva mies ponnistaa kuuluisan vaimonsa rinnalta julkisuuteen. Esimerkiksi parhaillaan suoratoistopalvelu Netflixissä pyörii dokumentti I Am Georgina, joka kertoo jalkapalloilija Christiano Ronaldon tyttöystävästä. Mutta tietääkseni ei ole näköpiirissä dokumenttia (tai tosi-tv-sarjaa), jossa pääosassa olisi vaikkapa Ahlamalik Williams, poptähti Madonnan poikaystävä.

Julkisuuskulttuuri näkyy ja kuuluu yhteiskunnassamme voimakkaasti ja siksi sen tutkiminen on tärkeää. Mielenkiinto julkkiksia kohtaan ei myöskään näytä heikentymisen merkkejä vaikkakin kevään 2020 koronapandemian ensimmäisen aallon aikana muun muassa BBC ja The New York Times spekuloivat julkkiskulttuurin katoamisella ja sen merkityksen vähenemisellä.

Kuva: Johanna Gunell.
  1. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Luin yläasteikäisenä Kaari Utrion tietokirjan Perhekirja – Eurooppalaisen perheen historia. Aiemmin en ollut erityisemmin pitänyt historiasta, koska koulussa se tuntui käsittävän vain ”antiikin kreikkaa, sotia ja presidenttejä”. Yhtäkkiä luin kirjaa, jossa kerrottiin tavallisten ihmisten, erityisesti naisten, historiasta. Edelleen nähdessäni kyseisen kirjan kirjahyllyssäni muistan sen innostuksen, jota koin kirjaa lukiessani. Samoihin aikoihin sain selville, että oppiaine nimeltään kulttuurihistoria on olemassa ja sitä voi opiskella omassa kotikaupungissani Turussa. Silloin otin tavoitteekseni päästä opiskelemaan sitä Turun yliopistoon.

Kyseinen tavoite ei ollutkaan sitten niin helposti toteutettavissa käytännössä. En päässyt ensimmäisellä, toisella, enkä kolmannellakaan kerralla sisään, mutta opiskelin vuosien vieriessä muun muassa Turun ammattikorkeakoulussa. Vaikka usein järkeilin, että ei kannata enää hakea uudestaan yliopistoon, koska joka kesä oli edessä pettymys, kun en taaskaan päässyt sisään. Ajattelin usein, että olisi vain parempi luovuttaa, mutta jokin ääni sisälläni vain kehotti hakemaan uudestaan. Ja hyvä niin, koska lopulta aloitin opinnot Turun yliopistossa 25-vuotiaana vuonna 2009. Tarinan opetus: jos todella haluat jotain, koskaan ei pidä luovuttaa. Sitä olen yrittänyt muistuttaa itselleni myös tämän väitöskirjaprojektin aikana, kun tielle on noussut erilaisia esteitä.

  1. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Minulle kulttuurihistoriassa tärkeää on sen monimuotoisuus ja laaja-alaisuus. Kulttuuri kulttuurihistoriassa on elämän läpäisevää, monikerroksista ja -aikaista. Kulttuurihistoriassa pystytään hyvinkin ennakkoluulottomasti tutkimaan niin muinaisia kulttuureja kuin lähimenneisyydenkin ilmiöitä. Näin ollen tutkimusaiheiden kirjo kulttuurihistoriassa on valtava, mikä tekee siitä niin rikkaan ja kiehtovan oppiaineen. Kulttuurihistorian avulla ymmärrän paremmin ympäröivää todellisuutta ja osaan kontekstoida niin historiallisesti kuin kulttuurisestikin tapahtumia laajempiin ilmiöihin.

  1. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Itseäni ehkä eniten yllättynyt seikka tutkimuksessani on ollut se, kuinka Cynthia Lennonin julkisuuskuvassa korostetaan vuosina 1962–63 tapahtuneita asioita. Kun The Beatles alkoi kasvattamaan suosiotaan erityisesti vuodesta 1962 lähtien, päätti yhtyeen manageri Brian Epstein, että Cynthian olemassaolo John Lennonin tuoreena vaimona ja tulevan lapsen äitinä piti kieltää. Epstein pelkäsi, että mikäli fanit saisivat tietää John Lennonin olevan naimisissa, se heikentäisi yhtyeen suosiota. Ja todellakin reilun vuoden ajan Cynthia pysytteli piilossa ja kielsi edes tuntevansa John Lennonia. Väistämättä syksyllä 1963 salaisuus tuli julki ja tämän jälkeen Cynthia Lennon oli avoimesti julkisuudessa kuolemaansa 2015 saakka.

Kuitenkin lukiessani Cynthia Lennonin kuoleman jälkeen julkaistuja muistokirjoituksia yllätyin, kuinka monessa niistä korostettiin, hänen olleen ”The hidden Beatle wife” tai ”The secret wife”. Jostain syystä yli 50 vuoden julkisuudessa olo häivytettiin ja sen sijaan korostettiin reilun vuoden ajanjaksoa, jolloin häntä pidettiin salassa. Myös vuonna 2021 julkaistu lyhytelokuva Cyn loppuu kohtaukseen, jossa fani kysyy nuorelta Cynthia Lennonilta hänen työntäessään lastenvaunuja, onko hän John Lennonin vaimo. Elokuvassa Cynthia vastaa, ettei tunne ketään sen nimistä henkilöä. Se, että julkisuudenhenkilöstä hänen kuollessaan nostetaan ”tikunnokkaan” jokin tietty tapahtuma tai aikakausi on toki yleistä, mutta on hieman traagista, että Cynthia Lennonin tapauksessa valokeilaan nostetaan ajanjakso, jolloin hänen olemassaolonsa kiellettiin. Yksi tutkimukseni tavoitteestani onkin kyseenalaistaa tätä narratiivia ja toki myös pohtia, miksi se elää niin vahvana hänen julkisuuskuvassaan.

Haastattelussa Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentti Samira Saramo

Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?

Sain dosentin arvon tammikuussa. Työskentelen Siirtolaisuusinstituutissa.

Mitä olet tutkinut ja miksi?

Olen tutkinut eniten suomalaisten (ja suomalaistaustaisten) kokemuksia Kanadassa ja Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa. Minua kiinnostaa eniten KAIKKI, mutta paikka, tunteet, omaelämäkerrallisuus, yhteisöllisyys, arki, koettu elämänkierto, ylirajaisuus ja vasemmistolaisuus ovat aina mukana tutkimuksessani tavalla tai toisella.  

Väittelin Yorkin yliopistossa Torontossa 2014 ja väitöskirjassani tutkin Pohjois-Amerikan suomalaisten kokemuksia 1930-luvun neuvosto-Karjalassa heidän kirjeenvaihtonsa ja omaelämäkerronnallisen kirjoittamisensa (life writing) kautta. Tämä tutkimus julkaistaan tänä keväänä monografiana, Building That Bright Future: Soviet Karelia in the Life Writing of Finnish North Americans (University of Toronto Press).

2017–2020 toimin Suomen Akatemian tutkijatohtorina Turun yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksen John Morton -keskuksessa. Tässä hankkeessa halusin ymmärtää paremmin, miten kuolema ja suru Pohjois-Amerikassa vaikuttivat, rakensivat ja ylläpitivät suomalaissiirtolaisten yhteisöjä ja identiteettejä.   

Otan yhteistyöni ja velvollisuuteni suomalaisia siirtolaisyhteisöjä kohtaan vakavasti. Minulle on tärkeää, että tutkimukseni kautta Pohjois-Amerikan suomalaisten historiaa, kulttuuria ja kieltä ymmärretään ja arvostetaan, eikä sitä nähdä vain kuriositeettina tai vanhanaikaisena suomalaisuutena.  

Pidän itseäni poikkitieteisenä (transdisciplinary) historioitsijana. Minulla on intohimo menetelmien tutkimiseen ja etsin jatkuvasti uusia tapoja lähestyä ja ymmärtää tutkimuskysymyksiä. Olen esimerkiksi viime vuosina kehittänyt etnografista kenttätyökäytäntöä historiantutkimuksen rinnalle sekä olen ollut kokeilemassa uusia taiteellisia yhteistyömuotoja.

Samira Saramo. Kuvaaja: Luke Nicol.

Mitä olet tutkimassa nyt? Miksi?

Nykyisessä tutkimusprojektissani pyrin rakentamaan moniaistisen ja kerrostuneen digitaalisen kartan suomalaisesta uudisasutuksesta Kanadan Ontarion provinssissa. Tämä avoin kartta-alusta hyödyntää kertomuksia, valokuvia, äänimaisemia, väestötilastoja, ekologisia kuvauksia, kartografiaa, ja erilaisia arkistolähteitä, joita käyttäjät voivat tutkia ja kerrostaa eri tavoilla mahdollistaen uudenlaista vuorovaikutusta suomalaisen siirtolaishistorian kanssa. Tämän lähestymistavan avulla suomalaisten siirtolaisten menneisyys sekä sijoittuu yhteisön itsemääriteltyihin merkityksellisiin paikkoihin ja kerrontoihin, että ulottuu eri ajanjaksojen yli fyysisen ympäristön, valtion asettamien kolonialististen viitekehysten sekä väestö- ja taloushistoriallisten yleiskuvien muuttuvissa konteksteissa. Tavoitteenani on tarjota uusia tapoja nähdä monimutkaisia ja risteäviä/limittäisiä suhteita paikkaan, historiaan ja identiteettiin sekä edistää dialogia siirtolaisuustutkimuksen ja kanadalaisen asuttajakolonialismin tutkimuksen välillä. (”Deep mapping the ’Uncharted Territories’ of Finnish Migrant History”, Koneen säätiö, 2020–2024)

Tämän hankkeen lisäksi minulla on ilo olla myös mukana parissa projektissa, joissa selvitetään ja analysoidaan suomalaissiirtolaisen vasemmiston ylirajaisia verkostoja keskeisten vaikuttajahahmojen kautta. Yksi näistä on “T-Bone Slim and the transnational poetics of the migrant left in North America” (PI Kirsti Salmi-Niklander, Koneen säätiö, 2022–2024). Toinen näistä käsittelee mahtavaa kanadansuomalaista ”agitaattoria” Sanna Kannastoa, josta kirjoitin gradun jo vuosia sitten.

Olen tällä hetkellä myös muistitietotutkija Ulla Savolaisen kanssa toimittamassa monitieteellistä artikkelikokoelmaa, jossa käsitellään Neuvostoliiton harjoittamaan sortoon liittyvien muistojen ja perinnön välittämistä, liikkuvuutta ja materialisoitumista (Moving Memories of Soviet Repression).        

Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi liittyy/kytkeytyy?

Historian tuntemuksen ja ymmärryksen edistäminen on aina ajankohtainen tehtävä. Nykyinen hankkeeni tuo esille kolonialismin jatkuvia arkisia ulottuvuuksia visualisointien ja kerrontojen avulla, tavalla, jolla toivon rohkaisevan avointa keskustelua suomalaisten kesken. Laajemmin tutkimustyöni osallistuu keskusteluihin kulttuurisesta muistista, yhteisöjen, suhteiden ja identiteettien ylläpidosta sekä muuttoliikkeistä.       

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Koska olen lapsuudestani saakka vahvasti aistinut ja tuntenut menneisyyden läsnäolon ympärilläni, ei ollut kovin yllättävää, että polkuni johti historiantutkimukseen. Tutkimukseni taustalla on kiinnostus päästä lähemmäs menneisyyden ihmisten arkisia kokemuksia sekä konkreettisesti että tunteiden ja ajatuksien tasoilla. Kulttuurihistorian menetelmillä ja käsitteillä olen pystynyt kontekstualisoida, kehittää ja haastaa oman historiallisen mielikuvituksen ja tuntemuksen.

1912 or 1914 Parade on Bay Street, Port Arthur. Archives & Digital Collections at Lakehead University Library.

Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle?

Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentuuri on minulle todella merkittävää. Vaikka olen jo monta vuotta työskennellyt monitieteellisissä tutkimusympäristöissä, koen itseni vahvasti historiantutkijaksi ja pidän tärkeänä olla osana historiantutkijoiden yhteisöä. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa tehdään monipuolista ja innovatiivista tutkimusta ja opetusta, johon on kunnia olla osana. Sen lisäksi – ja ehkä mikä tärkeintä – Kuhin porukka on lämminhenkinen, kollegiaalinen ja osaa pitää hauskaa.

Millä sanoin onnittelisit 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta, ja millaisia neuvoja tai toiveita sinulla olisi antaa evästykseksi seuraaville vuosikymmenille?

Onnittelen lämpimästi 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta! Uskon, että tuomalla esiin menneisyyden monimutkaisuuksia ja seurauksia kaikessa kauneudessaan ja rumuudessaan, kulttuurihistorialla on mahdollisuus edistää ymmärrystä ja empatiaa maailmassa, jossa humanistisia näkemyksiä tarvitaan kipeästi. Toivon rauhaa tälle tärkeälle työlle tuleville vuosikymmenille.

Haastattelussa kulttuurihistorian ja elämänkerronnan dosentti Maarit Leskelä-Kärki


Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?

Sain Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dosentuurin alalta kulttuurihistoria, erityisesti elämänkerronta tammikuun 2022 alusta. Kymmenen vuotta aiemmin sain kulttuurihistorian dosentuurin Turun yliopistosta, missä olen toiminut tutkijana ja opettajana vuodesta 1998 lähtien. Olen toiminut Turussa kulttuurihistorian oppiaineessa yliopistonlehtorina vuodesta 2015 lähtien. Keväällä 2022 olen muutaman kuukauden oppiaineessa professorin sijaisena kunnes varsinainen professori Hannu Salmi palaa takaisin akatemiaprofessorin kaudeltaan.

Maarit Leskelä-Kärki. Kuvaaja: Rikhard Larvanto.

Mitä olet tutkinut ja miksi?

Olen tutkinut laajasti naisten kirjoittamisen kulttuurihistoriaa, tehnyt elämäkerrallista tutkimusta ja erikoistunut erilaisen elämänkerronnallisen aineiston kuten kirjeiden ja päiväkirjojen tutkimiseen. Olen tutkinut naisten kirjallista toimijuutta ja ammatteja, eri kirjallisten lajien perinteitä, kirjeiden kirjoittamisen historiaa, päiväkirjaa kirjoittamisen lajina ja tehnyt elämäkerrallisia tutkimuksia.

Näistä aihepiireistä olen ollut kiinnostunut aina, ja erityisesti kirjallisuuden ja kirjoittamisen historiasta sekä sukupuolihistoriasta. Kirjallisuus on avain maailmaan, toisaalta kirjoittaminen on tapa olla ja toimia maailmassa ja sitä tutkimalla juuri naisten historiallinen toimijuus on ollut kiehtova tutkimuskohde. Kirjoittamista tarkastelen laajasta perspektiivistä, kaikki yksityisestä päiväkirjan ja muistiinpanojen kirjoittamisesta julkiseen kirjalliseen toimijuuteen ja esimerkiksi poliittiseen vaikuttamiseen on tärkeää tutkittavaksi. Kirjoittaminen taipuu moneen, ja sitä voi käyttää niin oman identiteetin tarkasteluun kuin historiakuvamme manipulointiin tai propagandaan. Aineistot ovat loputtomat.

Laajemmin nämä kaikki kytkeytyvät kulttuurisen muistin tematiikkaan sekä kollektiivisemmalla että yksilöllisemmällä tasolla. Elämäkerrallinen tutkimus on ollut luonteva tapa lähestyä menneisyyttä, koska oikeastaan vain yksilön kautta on mahdollista näyttää menneisyyden, ja ylipäätään elämän monimutkainen ristiriitaisuus ja ne kaikki eri sävyt, jotka usein laajemmassa perspektiivissä katoavat. Minua kiehtoo se, miten tätä yksilön tasoa voi olla mahdollista yhdistää laajempaan historialliseen narratiiviin, miten se tapahtuu metodologisesti, teoreettisesti ja eettisesti.  

Tämän tutkimuskentän lisäksi olen juuri naisten historian kehyksessä tarkastellut naisten uskonnollisuuden historiaa toimijuuden näkökulmasta, ja sitä kautta löytänyt tieni esoterian kulttuurihistorian pariin. Viime vuodet olen johtanut suomalaisen esoterian kulttuurihistoriaa monitieteisesti tarkastellutta Uuden etsijät -projektia, jonka puitteissa olen itse tarkastellut juuri kirjailijoiden kokemusta ja toimijuutta erilaisten esoteeristen liikkeiden, kuten teosofian ja spiritualismin kentillä. Tämän projektin kautta olemme voineet avata kokonaan uudenlaisen näkökulman suomalaiseen kulttuurihistoriaan nostamalla esiin marginaaliin jääneet henkiset liikkeet ja niiden vaikutusvaltaisuuden ihmisten ajattelussa ja toiminnassa erityisesti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

Pieniä, mutta itselle tärkeitä sivupolkuja olen tehnyt elokuvan ja musiikin kulttuurihistorian pariin.

Tieteen tekemisen suhde taiteelliseen ilmaisuun ja näiden välinen vuorovaikutus kiehtoo myös, ja seuraan innolla kulttuurihistorian parissa tapahtuvaa innovointia tällä alueella. Erilaisten yhteyksien luominen kulttuurin ja yhteiskunnan eri alueiden välille on itselleni tärkeää akateemisessa työssä, ja esimerkiksi Turussa jo kymmenen vuotta toiminut Aboagora-tapahtuma on oivallinen alusta tämän kaiken pohtimiseen ja kokeilemiseen. Olen ollut kohta viitisen vuotta Aboagoran työryhmässä mukana ideoimassa ja toteuttamassa tapahtumia, ja sillä on ollut myös vaikutus tutkimukseeni. Toivon, että tällainen vuorovaikutus taiteen kanssa jatkuu ja saa uusia muotoja.

Mitä aiot tutkia lähiaikoina / olet tutkimassa nyt? Miksi?

Viime syksynä valmistui kaksi isoa työtä, kun saimme hankkeemme päätösteoksen ”Uuden etsijät. Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880-1930” valmiiksi ja samaan aikaan valmistui yhteistyössä kahden muun kirjoittajan kanssa Helmi Krohnin elämäkerta. Viime vuodet ovat olleet intensiivisiä, kun vuonna 2020 ilmestyi monen tutkijan voimin tehty Päiväkirjojen jäljillä -teos. Nyt on pienen hengähdyksen ja pohdinnan aika, vaikka työn alla on monia keskenjääneitä ja alulla olevia tutkimuksia ja kirjoitustöitä.

Työn alla on useampi elämäkerrallinen tutkimus, tänä vuonna ilmestyvässä yhteismonografiassa kokeilen ympäristöelämäkerran mahdollisuuksia. Kirjoitan samaan aikaan yleistajuisia teoksia laajalle yleisölle sekä tieteellisiä teoksia ja artikkeleita. Näiden eri kirjoittamisen lajien yhdistäminen on itselleni tosi tärkeää, mutta akateemisen uran kannalta se on myös haastavaa, koska yleistajuista kirjoittamista ei arvosteta yhtä korkealle kuin vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita. Mutta jatkan valitsemallani tiellä.

Esoteerisuuteen kytkeytyvä tutkimus jatkuu; hankkeemme koettaa saada uutta rahoitusta ja jatkaa pidemmälle 1900-luvulle, jolloin esoteerisuuden ja politiikan kytkökset myös tulevat tiiviimmiksi. Haaveilen, että jossain vaiheessa voisin jatkaa myös kirjailija Aarni Koudan arkistoaineiston parissa – saimme sen lahjoituksena hankkeellemme ja olen saanut sitä tutkia. Laajemminkin suomalaisten 1900-luvun alun kirjailijoiden ja esoterian välinen suhde kiinnostaa ja sitä pitäisi tutkia monitieteisessä hankkeessa yhdessä kirjallisuudentutkijoiden kanssa. Tulevaisuudessa haluaisin kirjoittaa lisää 1970-80 -lukujen suomalaisten naiskirjailijoiden omaelämäkerrallisesta perinteestä, ja kokeilla myös uudenlaisia kirjoittamisen ja poetiikan muotoja. Myös tieteen ja taiteen välisen vuorovaikutuksen teema mahdollisena tutkimuksen kohteena kiehtoo.

Nainen kirjoituspöydän ääressä 1900-luvun alussa. Kuvaaja: Johannes Schalin. Turun museokeskus.

Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi liittyy/kytkeytyy?
Itsestä kirjoittaminen, omaelämäkerrallisuus ja itseilmaisu ovat ajassamme erityisen läsnäolevia muun muassa sosiaalisen median kanavien kautta. Toisaalta myös kaunokirjallisuuden parissa itsestä ja omasta elämästä kirjoittaminen sekä autofiktion eri muodot ovat enenevässä määrin esillä. Historioitsija voi näin tuoda laajemman ajallisen perspektiivin ja historiatietoisuuden meidän aikaamme, ja pohtia, miten samalla tavoin, mutta eri välinein kenties itsestämme kirjoitamme jos tarkastelemme vaikkapa 1800-luvun kirjettä tai tämän päivän somepostausta. Voimme kysyä, miten kulttuurinen konteksti tai teknologinen väline muovaa itseilmaisuamme, tai miten voimme tavoittaa eri aikojen ihmisten tunteita ja kokemuksia omaelämäkerrallisista tuotoksista.

Kuten olemme saaneet jälleen viime aikoina huomata sukupuolihistoria herättää aina keskustelua. Viime aikoina on usein noussut esiin kysymys unohduksesta ja siitä, keitä naisia historian hämäriin on jäänyt – keskustelu on hämmästyttävän samanlaista kuin 40-50 vuotta sitten. Tämä herättää myös kysymyksiä siitä, miten akateemista tutkimusta ja tietoa on mahdollista saada levitettyä ja julkisuuteen – miten paljon jää unohduksiin siitä työstä, jota tutkijat tekevät koko ajan? Tässä meillä kaikilla tutkijoilla on oma vastuumme tiedon levittäjinä ja välittäjinä eri suuntiin.

Esoteerisuuden tutkiminen on ollut vahvasti meidän aikaamme kytköksissä. Erilaiset uususkonnolliset liikkeet sekä viihteellistyvä henkisyys näkyvät vahvasti ajassamme, mikä on ehkä vaikuttanut siihen, että meidän on ollut helpompi tutkia näitä ilmiöitä nyt kuin esimerkiksi parikymmentä vuotta sitten. Tutkimuskenttä on vireä kansainvälisestikin ja kiinnostus aihepiiriä kohtaan on suurta niin akateemisesti kuin laajemman yleisön parissa. Hankkeemme puitteissa teimmekin useita tuotoksia kuten museonäyttelyitä ja tapahtumia, joilla tavoitimme laajoja yleisöjä.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Tulin Turkuun opiskelemaan historiaa 1992. En oikeastaan edes tiennyt kulttuurihistoriasta silloin, tosin muistelen lukeneeni valintaoppaasta, että sellainen erikoisuus Turussa on. Luin rinnan yleistä ja kulttuurihistoriaa, taisin tehdä proseminaaritkin molempiin, mutta kulttuurihistoria vei kyllä voiton ja gradua tehdessä ala alkoi tuntua yhä enemmän omalta vaikken ollut koskaan suunnitellut uraa tutkijana. Luottamus omiin kykyihin, ja varsinkin innostus tutkimiseen ja kirjoittamiseen taisi kasvaa pikkuhiljaa gradua tehdessä, ja sain myös hyvää ohjausta ja tukea oppiaineesta. Tie avautui vähän sattumaltakin, ja nopeasti valmistumisen jälkeen pääsin töihin oppiaineeseen ja vaikka monta uskalluksen aitaa piti ylittää, valinta tuntui omalta ja aloin heti työstää jatkotutkimusaihetta. Oppiaineen mahtava, avoin ilmapiiri sekä inspiroivat ja nuorta aloittelevaa tutkijaa tukevat opettajat ja tutkijat veivät mennessään – oppiaine eli tuolloin 1990-luvun lopulla vahvaa kasvukautta niin opetuksen kuin tutkimuksen näkökulmasta ja se oli äärimmäisen hyvää aikaa integroitua ja alkaa opetella kulttuurihistorioitsijaksi.

Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Lapin yliopistossa tarkoittaa sinulle?

Sillä on ihan erityinen merkitys sekä tieteellisesti että henkilökohtaisesti. Olen syntynyt Rovaniemellä ja kaupungilla on keskeinen sija perhehistoriassani. Geologi-isäni tapaturmaisen kuoleman vuoksi jouduimme lähtemään pohjoisesta takaisin etelään, kun olin neljävuotias, mutta Rovaniemellä on aina pysynyt erityinen paikka sydämessäni. Vierailimme siellä monien vuosien ajan aina kesäisin. Siihen liittyvät erityiset muistamisen kerrokset, jotka ovat tärkeä osa identiteettiäni. On merkityksellistä, että tähän identiteetin kerrostumaan liittyy nyt myös ammatillinen puoli. Kävin ensimmäisen kerran Lapin yliopiston kulttuurihistoriassa 1999 oppiaineen yhteisellä pohjoisen retkellä, ja jo silloin tuntui, että jokin ympyrä sulkeutui. Vierailin myöhemmin opettamassa ja Marja Tuomisella on ollut tärkeä merkitys tutkijuudelleni. Hänen kauttaan olen saanut tietää, että tekstejäni on luettu kulttuurihistorian seminaareissa ja kiinnostus tutkimustani kohtaan on ollut aitoa.  Olen erityisen iloinen, että dosentuuriin tuli erityisalana monitieteinen elämänkerronnan tutkimus, joka sopii myös yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan alaan. Se tiivistää olennaisen tutkimuksellisesta erikoistumisestani ja mahdollistaa myös tämän temaattisen alan kehittämisen juuri kulttuurihistorian kontekstissa. Toivon, että yhteistyö ja vuorovaikutus Lapin ja Turun välillä kehittyy tulevaisuudessakin niin opetuksen kuin tutkimuksen saralla.

Rovaniemen keskusta Ounasvaaralta nähtynä. Kuvaaja Gerald Zojer. Wikimedia Commons.

Millä sanoin onnittelisit 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta, ja millaisia neuvoja tai toiveita sinulla olisi antaa evästykseksi seuraaville vuosikymmenille?

Kulttuurihistoria on ollut hyvinkin kiinteä osa elämääni oikeastaan kohta jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Se kulkee matkassa niin työssä kuin vapaa-ajalla. On siis selvää, että 50-vuotias oppiaine on hyvin tärkeä ja sitä tietysti onnittelee kaikin mahdollisin tavoin upeista saavutuksista, tieteenalan luomisesta Suomeen, innovatiivisesta ja rohkeasta opetuksesta ja tutkimuksesta – siitä, että kulttuurihistoriassa seinät ovat leveät ja katto korkealla! Kaiken tämän soisi jatkuvan tulevaan, otetaan aiemmasta kaikki se matkaan, mikä on ollut hyvää ja menestyksekästä (ja sitä on paljon!) ja ollaan ennakkoluulottomasti luomassa tulevaa. Oppiaineen tehtävä on ainutlaatuisen tärkeä niin Suomessa kuin kansainvälisesti, ja sitä pitää luotsata rohkeasti, omanarvontuntoisesti eteenpäin.