Sallan sota ja jälleenrakennus

Salla on kunta Itä-Lapissa, joka markkinoi olevansa keskellä ei mitään. Jos ”ei mitään” tarkoittaa monipuolista luontoa erämaineen, tuntureineen, metsineen, jänkineen ja vesistöineen. Minulle Salla ja itäraja on lapsuuden kesäpaikka, johon liittyvät katkon peluu ukin kanssa, puhtaassa järvivedessä uiminen, Tähtien sota -elokuvien katsominen serkun kanssa, rajan taakse jääneen Sallatunturin ihasteleminen ja karkkien ostaminen kauppa-autosta.

Lapsuuteni Salla on muuttunut melko vähän näin aikuisiällä koettuna – toki silmälasini ovat erilaiset 30+ -ikäisenä kuin koululaisena. Se, mitä historiantutkijaminä rakastaa, on että näiden vuosien välillä on Sallaan ilmestynyt museo! Vuonna 2010 avattu Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museo kertoo perusnäyttelyssään Sallan, aiemmin Kuolajärven nimellä olleen kunnan historiaa 1900-luvun alusta 1960-luvun loppupuolelle asti.

Museo itsessään sijaitsee kulttuurihistoriallisesti kiinnostavassa rakennuksessa: se tarjosi kodin neljälle perheelle. Talo oli VR:n rivitalo Sallan radalla työskennelleille asemamiehille ja ratavartijoille. Vaikka junaliikennettä Sallaan ei ole, on rataan kytkeytyviä rakennuksia vielä rutkasti jäljellä Sallan kirkonkylällä.

Vuonna 1947 valmistuneen rivitalon neljän asunnon ulko-ovet näkyvät julkisivulla.

Salla oli siis alun perin Kuolajärvi; nimi muuttui vuonna 1936. Laajuudeltaan Kuolajärven kunta oli aikanaan Suomen toiseksi suurin. Alkuperäinen kirkonkylä, Sallansuu, sijaitsi nykyisen valtakunnanrajan itäpuolella. Nykyinen kirkonkylä oli alun perin nimeltään Märkäjärvi. Museolla on nähtävissä useita karttoja liittyen sekä kunnan historiaan että sota-ajan tapahtumiin. Lisäksi runsas kuva-aineisto antaa kattavan kuvan erityisesti ns. Vanhasta Sallasta, alueesta, joka luovutettiin Neuvostoliitolle vuoden 1940 välirauhassa.

Sallassa käytiin merkittäviä taisteluita niin talvi- kuin jatkosodassa. Talvisodan alla perustettu Erillinen pataljoona ErP17 eli Sallan pataljoona oli osallisena ratkaisevassa taistelussa Mäntyvaarassa Kemijärvellä 20.12.1939. Pataljoona oli komennettu lepoon Mäntyselkään, mutta asiasta ilmoittanut lähetti muisti nimen väärin ja pataljoona suuntasi Mäntyvaaraan. Siellä oli kuitenkin neuvostojoukkoja asemissa. Joukkojen välille syntyi oma-aloitteinen taistelu, kun he huomasivat toisensa. Päivän pimetessä tulittaminen vaikeutui, jolloin siirryttiin taistelemaan nyrkkien ja pistimien avulla. Suomalaisten maaston ja olosuhteiden tuntemus oli eduksi, ja neuvostoliittolaiset kärsivät taistelussa moninkertaisen tappion suomalaisiin nähden.

Talvisodan jälkeen sovitussa Moskovan välirauhassa jouduttiin alueluovutusten yhteydessä luovuttamaan 48 prosenttia kunnasta Neuvostoliitolle – kunnan pinta-ala väheni siis puoleen. Alue saatiin jatkosodassa saksalaisten avulla vallattua hetkeksi takaisin, mutta se menetettiin vuonna 1944 uudelleen ja lopullisesti. Rajan taakse jäi yhdeksän kylää ja evakkoon joutuneet sallalaiset asutettiin toisen maailmansodan päättymisen jälkeen jäljelle jääneen kunnan alueelle. Menetetystä alueesta puhuttiin kauneimpana osana Sallaa. Talvisodan alta evakkoon lähteneet eivät uskoneet, etteivätkö he pääsisi kotiin palaamaan. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Näkymä rajan taakse Sallatunturille ja Rohmoivalle

Suomalaiset polttivat talvisodassa Vanhan Sallan puolen rakennuksia evakkojen lähdettyä, jotta rakennukset eivät jäisi neuvostoliittolaisten tuhottavaksi tai hyödynnettäväksi. Jatkosodan jälkeen saksalaisten vetäytyminen synnytti Lapin sodan ja kodit paloivat jälleen. Saksalaiset tuhosivat lähes kaikki rakennukset ja lisäksi miinoittivat alueen. Sallasta evakossa olleet yli 8000 ihmistä joutuivat odottamaan paikoin armeijan miinojen raivausta, jotta jälleenrakennus voitiin aloittaa. Asutustoiminta käynnistyi ja uusia kyläalueita raivattiin Sallan kunnan erämaihin – samalla tavoin kuin suomalaiset uudisasukkaat 1700-luvulla Kuolajärvelle saapuessaan raivasivat erämaita asutusta varten.

Koska kunnan koko oli puolittunut ja sodan jäljet olivat mittavat, pohdittiin kunnan jakamista naapurien Kemijärven ja Savukosken kesken. Tähän sallalaiset eivät suostuneet ja kunta säilyi omanaan. Sallan jälleenrakennuksesta on puhuttu ”Sallan ihmeenä” – valtava rakennus- ja asutustyö tehtiin hyvin nopeassa ajassa. Kun ajattelee suomalaista sisua, voi mieleen tulla vaikkapa sallalaisten työ jälleenrakennuksessa. Tällaista kuvaa luo myös vuonna 1956 ilmestynyt elokuva ”Raivaajien, rakentajien Salla” (elokuva Elonetissä), joka 20:ssa minuutissa kuvaa Sallan lyhyen historian 1950-luvun alkuun asti. Jälleenrakennusajan huippu tapahtuu oikeastaan vasta 60-luvun alkupuolella: silloin kunnan väkiluku on korkeimmillaan, yli 11 000 asukasta. 1960-luvun lopulla alkaa Ruotsiin muutto myös Sallasta ja väkiluku lähtee laskuun, tänä päivänä asukkaita on n. 3400. Vuosittain väkiluku hetkellisesti tuplaantuu, kun entiset ja nykyiset sallalaiset kokoontuvat keskellä kesää viettämään Salla-päivää (19.7.) kirkonkylälle.

Museon jälleenrakennusajasta kertovassa osiossa on ennallistettu keittiö ja olohuone. Ne tuovat monelle vierailijalle mieleen muistoja isovanhempien kodeista, ja monia tuttuja esineitä ja asusteita voikin huoneista ja kaapeista bongailla. Kuinka moni nykylapsi tunnistaa vaikkapa View-Masterin? Entä miksi keittiöistä löytyi linnunsulista tehty viuhka? Museon kokoelmat perustuvat lahjoituksiin etenkin paikallisilta asukkailta. Sota- ja jälleenrakennusajan sekä Kuolajärven historian lisäksi oman huomionsa saa myös alueen keskeiset elinkeinot ja erityisesti metsätalous savottakulttuurin kautta.

-Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri ja työskentelee kuluvana kesänä Sallan museolla projekti- ja museotyöntekijänä.

***

Kesälukuvinkkinä haluan lämpimästi suositella itälappilaisen Juhani Karilan teosta Pienen hauen pyydystys (2019). Vaikka teos ei sijoitu Sallaan, se tavoittaa itälappilaisen tunnelman äärettömän hyvin. Maagista realismia, dekkaria ja lappilaista mielenlaatua yhdistävää teosta lukiessa voi tuntea kesäisen kuumuuden iholla ja kuulla hyttysten ininän korvissa – tosin täällä Lapissa se todennäköisesti on hyttynen korvassa, niitä kun on ihan loputtomasti tänä kesänä… Ja pelaahan kirjassa päähenkilö Elina katkoa Näkin kanssa. Ukkini oli niin kaukana Näkistä kuin mahdollista, mutta katkopelimme olivat melkein yhtä merkittäviä kuin kirjan Elinalle.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Pilvikki Lantela

  1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
    Tutkin kahta suomalaisissa herätysliikkeissä toiminutta naista: Martta Kaukomaata (os. Suominen 1895–1992), joka siirtyi evankelis-luterilaisesta kirkosta helluntaiherätykseen ja edelleen vapaakirkkoon ja Mathilda Fogmania (1835–1921), joka toimi lestadiolaisessa liikkeessä. Tutkimukseni sijoittuu kulttuurihistorian ja organisaatiotutkimuksen risteykseen. Tutkimuskohteitani lähestyn erityisesti mikrohistorian ja feministisen näkökulman kautta. Tutkimukseni lähteitä ovat naisten kirjoittamat kirjeet ja muu arkistomateriaali.

    Kumpikin nainen on kiinnostava omassa kontekstissaan, sillä he toimivat varsin näkyvissä rooleissa kirjoittaen, ohjaten ja julistaen, mutta herätysliikkeiden historiankirjoituksessa heidän toimintansa jää marginaaliin. Olen kiinnostunut esimerkiksi vallasta ja siitä, miten sukupuoli on jäsentänyt tai organisoinut yhteisöjen toimintaa.
  1. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
    Tutkimukseni liittyy monella tavalla menneisyyden ja nykyisyyden vuoropuheluun. Naisten asema on monissa herätyskristillisissä yhteisöissä edelleen kiistelty ja historiankirjoituksessa naiset saattavat olla varsin marginaalisessa tai näkymättömässä asemassa. Jokainen yhteisö tarvitsee moniäänistä historiankirjoitusta tarkastellakseen omaa menneisyyttään, historiakuviaan ja niiden avulla tämän päivän käsityksiä, ideologioita ja arvoja.
  1. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
    Ehkä onnekas sattuma. Aloittaessani opinnot Lapin yliopistossa huomasin sivuaineiden joukossa kulttuurihistorian, mikä tuntui tutulta ja hauskalta. Fiksut tiesivät neuvoa, että esimerkiksi laskentatoimi olisi hyödyllinen sivuaine pääaineeni johtamisen psykologian kumppaniksi. Onneksi valitsin kulttuurihistorian! Vuonna 2018 aloitin väitöskirjatutkijana yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa, jossa sijoitun kulttuurihistorian ja johtamisen oppiaineisiin.
  1. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
    Kulttuurihistoria on tapa kirjoittaa kiinnostavaa historiaa. Se merkitsee myös merkityksellisen löytämistä pienistä ja näennäisesti epäkiinnostavista yksityiskohdista ja elämänkohtaloista ja luovuutta tutkimuksen lähteiden suhteen. Moni perinteisessä historiassa hyljeksitty lähde on kulttuurihistoriassa aarre.

    Hiukan filosofisemmalla otteella mietittynä kulttuurihistoria on tapa ymmärtää itseään ja ympäristöään. Kulttuurihistorian lukeminen ja tutkiminen on laajentanut yleissivistystäni, mutta merkityksellisempää on se, että se on antanut eväitä pohdiskella ihmisenä olemista. Tullaksemme kokonaisiksi tarvitsemme historiaa.
  1. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
    Pari hauskaa yksityiskohtaa Martta Kaukomaan kirjeistä 1920-luvulta.

    En tiedä onko nuoriso parantunut vai pahentunut sitten 1920-luvun, mutta Martta ei anna kovin mairittelevaa kuvaa 1920-luvun nuorisosta kommentoidessaan hänen miehensä lähtöä rippikoulun pitoon: ”Vasta seitsemän päivän perästä hän tulee takaisin ties missä kunnossa tapeltuaan 3 tuntia päivässä 150 häijyn, tuntemattoman pojannaskalin kanssa. Ne tunnit kyllä tulevat tunneilta tuntumaan.” Taitavat rippikoulujen ryhmäkootkin olla hiukan pienempiä nykyään?

    Martalla ja hänen miehellään oli 1920-luvun alussa koira nimeltä Halli. Halli vaikuttaa varsin sympaattiselta seuralaiselta – lepäilee jaloissa Martan kirjoittaessa kirjeitä, pitää seuraa postinhakureissuilla ja haukkuu pihan harakoita ja variksia. Halli sai Kaukomailla ollessaan myös kahdeksanväkisen pentueen. Muuttaessaan pois paikkakunnalta 1924 Kaukomaat arvelivat, ettei Halli sopeutuisi enää uuteen perheeseen, joten he pyysivät erästä paikkakuntalaista lopettamaan koiran. He pyysivät lopettajalta jopa Hallin nahan, jotta he saattoivat olla varmoja siitä, että Halli oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. ”Hallista minun on parempi olo vasta, kun tiedän ettei se enää missään hiljaisella tavallaan valita. Pyysimme nahan itsellemme, niin että olemme varmat. Tälle te varmaan nauratte, mutta ei sille mitään mahda. Me näimme liian syvälle Halli rukan sieluun.” Eikö Hallille tosiaan olisi löytynyt toista hyvää kotia Pertunmaalta? Tämä surullinen kohtalo jäi mietityttämään jopa ei-kovin-koiria-rakastavaa tutkijaa.

Kun avaruus valloitti ihmismielen

Alkaneesta 2020-luvusta ennakoidaan uutta avaruusaikaa, minkä vuoksi elämme jälleen avaruuden kuvittelun nousukautta. Mielikuvituksessaan ihmiskunta on kuitenkin lentänyt avaruuteen jo ennen 1900-luvun puolimaissa käynnistynyttä avaruuden valloitusta. Kuvittelua on tarvittu teknisten edistysaskeleiden lisäksi kaikissa maailmankaikkeuden tutkimuksen vaiheissa.

“Kun me tutkimme avaruutta, me tutkimme myös itseämme. Avaruus edustaa meille lopullista, ääretöntä rajaseutua, joka toimii pelkojemme ja fantasioidemme ehtymättömänä kaivona,” kertovat uutuuskirjan toimittajat Petri Saarikoski, Heidi Kurvinen ja Petri Paju.

Kuviteltu avaruus: Matkoja maan ulkopuolelle on kulttuurihistoriallinen avaus näihin fantasian ja vaihtoehtojen pohtimisen muotoihin. Kirjan artikkelit käsittelevät avaruutta koskevaa ajattelua niin kirjallisuudessa, populaarikulttuurissa kuin tieteellisessä tutkimuksessa. Teos keskittyy toisen maailmansodan jälkeen käynnistyneisiin avaruuslentojen vuosiin, mutta luo katsauksia myös avaruuden kuvittelun varhaisempaan historiaan.

“Esimerkiksi populaarikulttuurissa ulkoavaruuteen on sijoitettu koko 1900-luvun ajan toinen toistaan oudompia olentoja, joiden ulkomuoto jäljittelee lähes poikkeuksetta joko ihmisten tai tunnettujen eläinten piirteitä.”

Kokoelman artikkelit lähestyvät avaruuden teemaa kolmen näkökulman kautta: avaruuslennot, avaruus televisiossa ja elokuvissa sekä tieteellinen tutkimus. Huomion saavat mm. avaruuteen lähetetyt eläimet, tieteisfiktion luomat pelon ja toivon mielikuvat sekä maapallon ulkopuolisen elämän tutkimus. Avaruuden kuvittelussa yhdistyvät tiede, taide, mielikuvitus, yhteiskunnallinen keskustelu, poliittiset jännitteet sekä teknologian kehitys.

Vuoden 1969 Kuuhun astumista muistellaan suurvaltojen kilpajuoksun huipentumana, mutta myös mediaspektaakkelina, jota seurattiin tiiviisti ympäri maailman. “Suora televisiolähetys Kuusta ei ollut sattumanvarainen livetallenne vaan tarkasti suunniteltu ‘näytelmä’, joka ohjattiin Houstonin avaruuskeskuksesta”, kirjan toimittajat korostavat.

Punainen naapuriplaneettamme on erityisesti kiehtonut ihmismieltä ja avaruustutkimusta. Onko Marsissa elämää? Tälläkin hetkellä sekä Yhdysvaltojen että Kiinan Mars-mönkijät tutkivat planeetan elinkelpoisuutta. Asiaa pohditaan myös astrobiologi Harry Lehdon artikkelissa: “Marsista on löytynyt maanalaisia paikkoja, joissa elämää voisi olla, sekä kaasuja, joiden ymmärtämiseen elämä on varteenotettava tekijä.”

Artikkelikokoelma sai alkunsa ihmisen Kuuhun astumisen 50-vuotisseminaarista, joka järjestettiin Turun yliopistossa keväällä 2019.

***

Tervetuloa teoksen julkistamistilaisuuteen!

Julkistaminen järjestetään Zoom-yhteydellä maanantaina 14.6.2021 klo 12:00‒13:00.

Tilaisuudessa kirjan toimittajat kertovat teoksen taustoista ja sisällöstä.

Zoom-linkki: https://utu.zoom.us/j/65146322375

Esoteerinen kokemus Päivälehden museossa

Museokäynnit ovat yksi parhaista vapaa-ajanviettotavoista mitä tiedän, mutta valitettavasti ne ovat jääneet viime aikoina kohdaltani melko vähiin ymmärrettävistä syistä. Ovathan museot pääkaupunkiseudulla ja muuallakin Suomessa olleet aika pitkälti kiinni koronan leviämisvaiheen vuoksi. Onneksi pandemia on kevään myötä helpottanut ja nyt tulikin iloinen uutinen, että kaikki pääkaupunkiseudun museot pääsevät viimein avaamaan ovensa kesäkuun alussa. Päivälehden museo on ollut auki kevään aikanakin, tosin kävijämäärä on ollut rajoitettu. Kävimme siellä parin kulttuurihistorian kollegan kanssa eräänä aurinkoisena toukokuun päivänä ja teimme ekskursion helmikuussa avattuun ”Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa” -näyttelyyn.

Näyttelyllä on vankat juuret Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa, koska se perustuu esoteerisuuden kulttuurihistoriaa 1880–1940-luvuilla selvittävään Koneen Säätiön rahoittamaan Uuden Etsijät -tutkimushankkeeseen (2018–21). Hankkeen johtajana toimii FT, dosentti ja kulttuurihistorian yliopistonlehtori Maarit Leskelä-Kärki ja sen tutkijoita ovat muun muassa FT, kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen sekä kulttuurihistorian väitöstutkijoista FM Pekka Pitkälä ja FM Jukka Vornanen. Hanke on monitieteinen ja siinä on mukana Turun yliopiston lisäksi Helsingin ja Tampereen yliopistojen tutkijoita.

Näyttelyn ovat suunnitelleet Leskelä-Kärjen johdolla FM, väitöstutkija Antti Harmainen (historia, Tampereen yliopisto), FT, dos., yliopistonlehtori Tiina Mahlamäki (uskontotiede, Turun yliopisto), FM, väitöstutkija Pekka Pitkälä, (kulttuurihistoria, Turun yliopisto) sekä FT, sanataiteilija, tutkija Jasmine Westerlund (kotimainen kirjallisuus, Turun yliopisto).

Esoteerisuudesta kiinnostuneiden 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kulttuuri-ihmisten verkosto oli monimuotoinen, mutta tässä näyttelyssä keskitytään nimen mukaisesti kuvaamaan suomalaisten kirjailijoiden ja kirjallisuuden suhdetta esoteriaan. Esoterialla tarkoitetaan salattua henkistä tietoa, jonka juuret ulottuvat antiikin filosofioista muun muassa juutalaisten kabbalaan, kristilliseen teologiaan ja keskiajan alkemiaan ja okkultismiin. Suuri osa näyttelystä kerrotaan pohjautuvan Uuden Etsijät -hankkeelle lahjoitettuun runoilija ja kääntäjä Aarni Koudan (1884–1924) arkistoaineistoon, joka sisältää muun muassa kirjeitä, käsikirjoituksia ja valokuvia. Näyttelyssä pääsevät ”ääneen” myös monet muut henkilöt, kuten J. H. Erkko, Sigurd Wettenhovi-Aspa, Helmi Krohn, Kersti Bergroth, Eino Leino ja L. Onerva.

Näyttely on sijoitettu museon lukusaliin, jonka hämärä valaistus ja intiimiys tekee tilasta juuri sopivan tälle teemalle. Tunnelma on hiukan mystinen, eikä vähiten sen vuoksi, että astuessani sisään näyttelytilaan ja lukiessani sisäänkäynnin yhteydessä olevia esittelytekstejä, kuulin jostain taustalta maaniselta kuulostavaa naisen höpötystä. Hetken kuluttua paikansimme dramaattiselta kuulostavan monologin videoscreeniin, jossa pyöri pätkä vanhaa suomalaista näytelmää. Näyttelytila ei ole mitenkään suuren suuri, mutta sitä kompensoi se, että tekstejä on todella paljon. Näyttelyyn tutustumisessa voi siis vierähtää pitkäkin tovi, jos teksteihin ja esineisiin syventyy huolellisesti. Esineistä moni on näyttelyn luonteesta johtuen jokin teksti: kirje, kirja, pamfletti tai sanomalehtileike. Muun tyyppisistä esineistä jäi erityisesti mieleeni Wettenhovi-Aspan hieroglyfikirjaisimet.

Näyttelyn aikajänne on sama kuin tutkimushankkeessa ja se etenee kronologisesti 1800-luvun lopusta 1940-luvulle. Esittelyyn pääsevät monet suomalaiset kulttuurihenkilöt kirjallisuuden alalla, joista kaikki eivät ole välttämättä tulleet aiemmin tunnetuksi henkimaailmaan asioihin uskovina. 1800-luvun lopulla esoteerisuutta ei kuitenkaan katsottu samanlaiseksi ”humpuukiksi” kuin on monesti tehty 1900- ja 2000-luvuilla, vaan sitä pidettiin luonnollisena jatkumona ihmisen ja tekniikan kehityskulussa. Marjo Kaartista mukaillakseni: Valokuvien ottaminen ja puhelimella soittaminen olivat suuria ihmeitä modernin ajan alussa, joita pidettiin jopa eräänlaisena taikuutena, ja tämä sai pohtimaan, olisiko kehittyvän tekniikan avulla mahdollista tavoittaa myös jotakin ihmissilmän näkymättömissä olevaa. Olisiko mahdollista tavoittaa ajasta ikuisuuteen poistuneita, saada yhteys henkimaailmaan? Tuo ulottuvuus oli todellista monelle sivistyneistöseurapiirien kulttuuri-ihmiselle. Katsottiin, että ihmisessä oli piileviä henkisiä ominaisuuksia, joita pystyttiin kehittämään haluttuun suuntaan ja siten saavuttamaan lisätietoa tuosta salatusta todellisuudesta.

Ihmisen henkiseen kehittämiseen liittyi erityisen vahvasti kirjallisuus, sen tuottaminen ja lukeminen. Esoteerisuus oli kirjailijoille luovuuden lähde ja siihen liittyvää kirjallisuutta syntyi muun muassa kauno- ja tietokirjallisuuden, sanomalehtitekstien ja runojen muodossa. ”Totuuden” etsiminen oli kirjailijoille lähinnä uuden ajattelutavan opettelemista. Käytännön tasolla esoteria tarkoitti verkostomaista, yhteisöllistä ja kansainvälistä toimintaa sekä aatteellisia suuntauksia kuten teosofiaa, spritualismia, ruusuristiläisyyttä, vapaamuurariutta ja antroposofiaa.

Olin valmistautunut näyttelyyn lukemalla Marjo Kaartisen 1890-luvun meedioilmiötä käsittelevän Spiritistisen istunnon, joka ilmestyi viime vuonna. Joitakin vuosia aiemmin olen lukenut Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin kiehtovan teoksen Valonkantajat, joka on populaari yleisteos suomalaiseen okkultismiin. Muistan myös lukeneeni Historiallisesta Aikakauskirjasta jokusen artikkelin aiheen ympäriltä. Muutoin tietoni esoteriasta olivat melko hajanaisia ja puutteellisia. Näyttely johdatteli hienosti teemaan, tarjosi paljon uutta tietoa ja sai janoamaan lisää. Aionkin perehtyä aiheeseen myöhemmin lisää hankkeeseen liittyvien julkaisujen muodossa.

Näyttely on avoinna 12.9.2021 saakka. (Samalla kannattaa tutustua myös suomalaista sanomalehtihistoriaa sekä sananvapautta kartoittaviin perusnäyttelyihin sekä Aku Ankka -lehden 70-vuotisnäyttelyyn, jossa viihtynevät myös pienemmät museovieraat.)

Lue lisää:

Päivälehden museo: https://www.paivalehdenmuseo.fi/

Uuden Etsijät -hanke: https://uudenetsijat.com/

Marjo Kaartinen: Spiritistinen istunto, SKS 2020: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/spiritistinen-istunto/2716296

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Satu Sorvali

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
Tutkin artikkeliväitöskirjassani 1800-luvun lopun suomen- ja ruotsinkielisten sanomalehtien yleisönosastokirjoituksia mediahistorian ja tunteiden historian näkökulmasta. Olen kiinnostunut erityisesti niistä kirjoituksista, joissa ilmaistiin ärtymykseen viittaavia tunteita, kuten mielipahaa, suuttumusta ja vihaa. Olen tähän mennessä tutkinut modernien yleisönosastojen historiaa autonomisen Suomen sanomalehdistössä (Historiallinen Aikakauskirja 3/2020) ja selvittänyt ketkä yleisönosastoille kirjoittivat, mistä aiheista, millä tavoin ärtymystä ilmaistiin ja kuinka usein (Ennen ja Nyt 08/2019). Tulevat artikkelini käsittelevät mm. ärtymyksen kaltaisten tunteiden merkityksiä ja motiiveja lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa, ärtymyksen tunnetta sukupuolen ja luokkataustan näkökulmasta sekä sanomalehtien ja yleisönosastokirjoittajien suhdetta toisiinsa ja tunteiden poliittisuutta.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Nykyistä aikaamme on viime vuosina kuvailtu erityisen tunnepitoiseksi ja on puhuttu jopa ”vihan aikakaudesta”. En osaa sanoa, ovatko ihmiset nykyään vihaisempia kuin aiemmin, mutta kielenkäyttö on varmasti kärjistynyt ja se näkyy erityisesti sosiaalisessa mediassa. Näen tässä yhtymäkohtia tutkimaani aikaan, koska myös 1800-luvun lopulla oltiin huolissaan, siitä että julkinen diskurssi oli turhan ”kiivasta” ja koska vastakkainasettelut olivat arkipäivää. Näen, että medialla on oma vastuunsa vihaisten kirjoitusten ja vihakirjoitusten julkaisemisessa. Tunteilla on aina tehty politiikkaa.

Kuva: Yleisönosastokirjoituksen alkuosa. Nya Pressen 5.11.1895.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Polkuni kulttuurihistorian väitöskirjatutkijaksi on saattanut olla hieman epätavanomaisempi kuin monilla muilla. Olen ollut jo varhaisesta lapsuudesta asti kiinnostunut historiasta. Silkkitie-tv-sarja ja myöhemmin Indiana Jones -elokuvat saivat minut haaveilemaan arkeologin ammatista. Muistelen kuulleeni kulttuurihistoriasta ensimmäisen kerran joko yläasteella tai lukiossa, jolloin minut valtasi ihmetyksen tunne. Oppiaine vaikutti juuri minulle räätälöidyltä. Olin tässä vaiheessa jo oivaltanut, että minua kiinnosti historiantutkimus erityisesti tekstien kautta, jolloin arkeologia oli ”haudattu” idea. Minua kiinnosti varsinkin tavallisten, monesti historian kirjoihin nimettömiksi jääneiden ihmisten arkipäivä erilaisine ilmiöineen. Opiskelin lukion jälkeen avoimessa yliopistossa kulttuurihistorian perusopinnot. Vaikka oppiaine oli minulle jo tuolloin rakas ja imaisi mukaan, lähdin tämän jälkeen ammattikorkeakouluun opiskelemaan toista kiinnostuksen kohdettani, tietojenkäsittelyä. Intouduin jatkamaan kulttuurihistorian opintoja vasta monen vuoden tauon jälkeen avoimessa yliopistossa, jossa suoritin aineopinnot töiden ohessa. Tämän jälkeen päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, hain ja pääsin avoimen väylän kautta suorittamaan maisteritutkinton. Myöhemmin pääsin vielä toteuttamaan toista suurta unelmaani eli aloitin kulttuurihistorian jatko-opinnot 2018. Olen suorittanut maisterin tutkinnon ja tohtorin tutkintoa töiden ohessa. Jäin viime marraskuussa opintovapaalle ja olen nyt päässyt keskittymään väitöskirjan tekemiseen täysipäiväisesti. Olen mielestäni osoitus siitä, että opinto- ja urapolkuja voi olla hyvin monenlaisia ja unelmia kannattaa tavoitella.

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria voi tarkoittaa eri ihmisille hyvin erilaisia asioita, mutta minulle se tarkoittaa erityisesti inhimillistä näkökulmaa menneisyyteen, arkipäivän ilmiöiden ja menneisyyden ihmisten maailmankuvan tutkimista. Tutkimussuuntaukset kuten tunteiden historia ja ”from below” (luokkataustassa alhaalta ylöspäin suuntautuva historiantutkimus) ovat lähellä sydäntäni. Pidän myös siitä, että kulttuurihistoria on moni- ja poikkitieteellistä. Kulttuurihistoria on minulle työ, harrastus ja intohimo.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Perustin oman lehden 11-vuotiaana ja jaksoin toimittaa sitä vajaan parin vuoden ajan. Tuo lehti muistutti tietämättäni pitkälti tyypillistä 1800-luvun lopun suomalaista sanomalehteä: lyhyehkö olemassaoloaika, paljon muista lehdistä saksittua ja liimattua, omia räikeitä mielipiteitä, unohtamatta kuitenkaan viihdepuolta. Muutama lehden lukija toimi toisinaan ulkopuolisena avustajana. Lehdet ovat tallella kotiarkistossani, mutta en ole kehdannut lukea uudelleen – ehkäpä jonain päivänä rohkaistun…

Toinen fakta: Aloitin talvella Kulttuurihistorian seuran määräaikaisena blogitoimittajana, jonka vastuulla on blogitekstien koordinointi. Jos sinulla on juttuidea tai haluaisit kirjoittaa kulttuurihistoriaan liittyen, voit ottaa minuun yhteyttä: satu.p.sorvali@utu.fi.

Äitienpäivän viettoa sata vuotta sitten

Äitienpäivä oli vielä sata vuotta sitten uusi asia maassamme. Alkuperäinen idea juhlasta syntyi 1900-luvun alun Yhdysvalloissa ja sen esitteli meille kansakoulunopettaja ja Kotikasvatusyhdistyksen toiminnanjohtaja Vilho Reima. Ensimmäinen äitienpäiväjuhla Suomessa vietettiin vuonna 1918, tosin hyvin pienimuotoisesti vain yhdellä paikkakunnalla.

Pekko Rastas, Ilomantsi. Kivilahtelainen äiti lapsineen. Ilomantsin Museosäätiö, Ilomantsin valokuva-arkisto.

Kotikasvatusyhdistys toimi äitienpäiväjuhlinnan primus motorina. Se julkaisi lehdissä kehotuksia ja ohjeita juhlintaan sekä painoi ohjelmanumeroehdotuksia tapahtumajärjestäjille ostettavaksi. Se otti myös mielellään vastaan selostuksia pidetyistä juhlista, joita se julkaisi omassa Koti-lehdessään.

Viljamaa, Frans. Tunnistamatonta perhettä kolmessa ikäpolvessa (isoäiti, äiti ja lapsi) istumassa tunnistamattomassa sisätilassa sohvalla, ilm. Mäntsälän museotoimi, Frans Viljamaan kokoelma.

Äitienpäivää perusteltiin lehtikirjoituksissa erityisen tärkeäksi, koska äidin taakka oli isompi kuin kenenkään muun. Takana oli perheitä hajottanut sota ja puute, joka aiheutti painetta äideille, mutta lehtiteksteissä näkyivät myös aikakauden sukupuolinäkemykset. Uhrautuva äiti oli ”kaikkien palvelija” ja olemassa vain muita varten. Äidit kestivät ja myötäelivät kaikkien perheenjäsentensä ilot ja murheet, sysäsivät omat tunteensa sivuun, ja yrittivät pitää perheen tunneilmapiirin myönteisenä. Muiden väsyessä he jaksoivat puurtaa, ja kun muut kiukustuivat, he sovittivat asiat. He ansaitsivat tulla palvelluksi edes yhtenä päivänä vuodessa itsekin. Kotikasvatusyhdistyksen lehtiartikkelissa annettiin implisiittisesti ymmärtää, että uhrautuvaisuus oli äitien oma valinta ja kutsumuskysymys, mutta toisaalta, jos äiti ei uhrautunut, hän oli itsekäs. Työläisnaisilla ja leskillä kerrottiin olevan kaikkein raskaimpaa. Viimeksi mainitut joutuivat olemaan yhtä aikaa perheen ”ansaitsija, kodin hoitaja, palvelija ja kasvattaja”. Äitienpäivänä oli äidin vuoro olla sankari.

Viljamaa, F. Tunnistamatonta perhettä kolmessa sukupolvessa (isoäiti, äiti ja kaksi lasta) ryhmäkuvassa kuusen juurella, ilm. Mäntsälän museotoimi, Frans Viljamaan kokoelma.

Vuonna 1921 äitienpäiväjuhlinta oli laajentunut jo suureen osaan Suomea ja sitä kutsuttiin jälkikäteen ”ensimmäiseksi oikeaksi äitienpäiväksi”. Pysyväksi juhlapäiväksi oli päätetty toukokuun kolmas sunnuntai, joka vuonna 1921 osui helluntaiksi. Kyseessä ei ollut kuitenkaan ollut aivan niin kaupallinen ja perhepiiriin keskittyvä juhla kuin nykyään.

Kimy-Kustannus, kustantaja. Äitienpäivä Jalasjärven Kannonkylän Kannon koululla. Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Kimy-Kustannus Oy:n kokoelma.

Tapana ei ollut antaa lahjoja sen kummemmin ja äitienpäiväkortitkin lähtivät yleistymään vasta 1930-luvulta lähtien. Juhlinta tuli aloittaa aamulla kotona. Lapsia ja nuoria ohjeistettiin, että äitien kuului antaa nukkua pitkään ja heidän herättyään heille kuului laulaa, pitää puheita sekä antaa virvokkeita ja kukkia. Jos äiti oli menehtynyt, hänen hautansa tuli koristaa. Jos taas äiti oli muualla kuin kotona, hänelle tuli lähettää lämmin kirje. Ei myöskään saanut unohtaa seudun sairaita, vaivaisia, köyhiä ja vanhoja äitejä ja mummoja. Kun ketään ei unohdettu, se toi lehtikirjoituksen mukaan ilon niin nuorelle kuin vanhalle ja yhdisti ihmisiä ”riitaisena aikana”.

Kimy-Kustannus, reprokuvaaja. Äitienpäivän ryhmäkuva Hirvensalmen Suonsalmella koulun edessä. Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Kimy-Kustannus Oy:n kokoelma.

Kotikasvatusyhdistys kampanjoi sen puolesta, että papisto piti kirkoissa ja rukoushuoneissa puheita äitien työstä ja kodin tehtävistä, ja että kaikenlaisten koulujen opettajat puhuivat oppilailleen äitienpäivän merkityksestä. Monilla seuduilla opettajat joutuivat tai pääsivät myös järjestämään äitienpäivätapahtumia.

Kotikasvatusyhdistyksen viestinnän pääkohde oli kuitenkin koulut, yhdistykset ja seurat, joiden se toivoi järjestävän äitienpäivätapahtumia. Juhlapaikat haluttiin koristeltavan seppeleillä, köynnöksillä, kukilla ja lipuilla. Äidit kutsuttiin paikalle joko kirjallisesti tai suullisesti. Kun äidit tulivat paikalle, heidän tuli saada lämmin tervetulotoivotus ja valkovuokkoja. Jos vuokkoja ei ollut, niin valkoiset paperikukatkin kävivät. Kukka kiinnitettiin rintaan. Tunnelman tuli olla lämmin, mutta arvokas. Näytelmät tai tanssi ei tullut kysymykseen.

Lehdissä julkaistujen raporttien mukaan koulut, seurat ja yhdistykset seurasivat ohjeita kiitettävästi. Kotikasvatusyhdistys vastaanotti lukuisia kirjeitä ympäri maata, joissa kerrottiin onnistuneista äitienpäiväjuhlista.

Viljamaa, Frans. Äitienpäivänviettäjiä ryhmäkuvassa Saaren seurantalon edessä, ilm. Mäntsälän museotoimi, Frans Viljamaan kokoelma.

Urjalassa useiden kilometrienkin takaa saapuneita äitejä odotti vehreäksi koristeltu juhlasali. Aluksi veisattiin yhdessä ”Kiitos sulle Jumalani” harmoonin säestyksellä. Sitten opettaja Siiri Hyvärinen piti puheen äideille, jota kuunneltiin hartain mielin. Koululaisten kuoro esiintyi ja neiti Maija Lindström lausui ”Äidille” -nimisen runon. Ohjelmaan kuului lisäksi lasten kukkaisleikkejä, runoja, kertomuksia ja lisää virsiä ja hengellisiä lauluja. Savolaisen nuorisoseuran järjestämässä äitienpäivätapahtumassa ohjelma oli ”kerrassaan vakavaa ja arvokasta, niin että monen äidin silmät sai kyyneleitä vuotamaan.” Mikkelin Vanhamäen kansakoulun äitienpäivätapahtuman kohokohdat olivat koulun johtajan pitämä esitelmä kasvatuksesta sekä pullakahvit. Merijärven nuorisoseuran äitienpäivätapahtuman ohjelmanumeroina mainittiin virsien veisuuta, erinäisiä puheita, lauluesityksiä, kertomusten lukua, runojen lausuntaa sekä lasten esityksiä. Väliajalla äideille tarjottiin ”vehnäskahvia”. Vammalan rukoushuoneella pidetyn äitienpäivän iltaman ohjelma oli samantyyppinen, joskin uskontopainotteisempi: virsiä, puheita, rukouksia, laulua, esitelmä ja runoja. Käkisalmella äitienpäivätapahtuman ohjelmaan sisältyi runo-, satu-, kaunoluku- ja laulukilpailuja. Itä-Savon nuorisoseuran äitienpäiväjuhlan ohjelma oli ”vakavahenkistä, jossa nuoren polven kiitollisuus ja äitien työn arvo sai ansaitun huomion ja kunnioituksen”.

Kotikasvatusseuran lehdessä raportoitiin, että myös monissa muissa juhlatiloissa, kouluissa ja seurojen taloissa oli kukitettu äidit ja kuljetettu juhlaan kunniakujan läpi seuraamaan tunteikasta ohjelmaa, jossa he olivat mahdollisesti ensi kertaa saaneet kuulla tunnustusta raskaasta työstään perheen hyväksi. Kahvitarjoilu oli suuressa osassa ja toi yhteenkuuluvuuden tunnetta. Monet äidit olivat liikuttuneita ja juhla antoi heille uutta voimaa vaativaan elämäntehtävään.

Vehkalahden Salmenkylän naisia lapsineen. Kymenlaakson museo, Yleiskokoelma KyM.

Äitienpäivää on juhlittu vuodesta 1927 eteenpäin toukokuun toisena sunnuntaina ja vuodesta 1947 lähtien se on ollut liputuspäivä.

Lähteet:

Äitien päivää, Länsi-Savo 20.5.1921.
Äitienpäivä, Vakka-Suomi 19.4.1921.
Kirje Moinsalmelta, Suursavolainen 7.6.1921.
Äitienpäivä Merijärven Ylipäässä, Liitto 22.5.1921.
Diakonia- ja äitienpäivä, Tyrvään Sanomat 19.5.1921.
Iltaman ja äitienpäivän viettää Keskusteluseura ”Soihtu”, Käkisalmen Sanomat 12.5.1921.
Itä-Savon N. S. Liitto, Pyrkijä: nuorison rientojen kannattaja 1.6.1921.
Äitien päivää viettämään!, Koti: Kotikasvatusyhdistyksen äänenkannattaja 1.3.1921.
Uutisia, Urjalan Sanomat 28.5.1921.
Äitienpäivän vietto, Koti: Kotikasvatusyhdistyksen äänenkannattaja 1.6.1921.
Tuire Sirviö: Kotikasvatusyhdistys juurrutti äitienpäivän Suomeen. Akti 1/2012.

Kulttuurihistorian muisti 16.4.2021

Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine perustettiin vuonna 1972 – mikä tarkoittaa, että 50-vuotisjuhlia vietetään ensi vuonna! Samana vuonna juhlistetaan myös Lapin yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen 25-vuotisjuhlia. Juhlavuotta edeltäen päätti seura järjestää etäyhteyksin Kulttuurihistorian muisti -webinaarin, jossa oppiaineiden historian muistelu käynnistettiin.

Puhujiksi seura kutsui Turun yliopiston professori emerituksen Keijo Virtasen sekä Lapin yliopiston kulttuurihistorian professorin Marja Tuomisen.

Keijo Virtanen keskittyi omassa puheenvuorossaan 1980‒90-lukuihin, joita kutsui unohdetuiksi ja sameiksi vuosikymmeniksi oppiaineen historiassa. Virtanen toimi kulttuurihistorian vt. professorina vuodesta 1983 lähtien, ja nimettynä professorina vuodesta 1990. Vuosina 1997‒2012 Virtanen oli virkavapaalla professorin toimesta toimiessaan Turun yliopiston rehtorina. Virtanen korosti vuosilukuja ja ”täsmällistä, oikeaa kronologiaa” toivoen, että oppiaineen historia vuodesta 1972 alkaen tulisi tulevaisuudessa kirjoitettua.

1980-luvulla kulttuurihistorian oppiaineessa uurastettiin aseman vakiinnuttamiseksi. Ensimmäinen professori Veikko Litzen oli määrittänyt oppiaineen tavoitteet, lehtori Matti Männikkö pohjustanut kulttuurihistorian olemusta, ja Keijo Virtanen jatkoi työtä näiden pohjalta. Virtanen korosti erityisesti kulttuurihistorian poikkitieteellistä luonnetta ja vuoropuhelua lähitieteiden kanssa. Kulttuurihistoriaa on alusta asti luonnehtinut nojaaminen kansainvälisiin virtauksiin, ja ajatus olla aina askel muita edellä, määrittäen omaa identiteettiään aina uusiin suuntiin.

Professori emeritus Keijo Virtanen
Osallistujat Lapin yliopistolta, professori Marja Tuominen oikealla

Myös Lapin yliopistossa kulttuurihistoria on professori Marja Tuomisen mukaan alusta saakka joutunut ja saanut olla avoin eri tieteidenalojen suuntaan, osin välttämättömistä syistä. Alkujaan kulttuurihistorian oppiaine Lapin yliopistossa toimi taiteiden tiedekunnassa. Sen jälkeen oppiaine siirtyi menetelmätieteiden laitokselle, jossa sijaitsi mm. informaatioteknologian ja filosofian oppiaineet. Tänä päivänä kulttuurihistorian oppiaine sijaitsee yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Opiskelijat tulevat useammasta tiedekunnasta, mukana on esimerkiksi paljon kasvatustieteilijöitä pätevöitymässä historian aineenopettajiksi.

Keijo Virtasen mielikuva 1980-luvusta oli, että häneltä jatkuvasti vaadittiin valmista näkemystä siitä, mitä kulttuurihistoria on. Myös puheenvuorojen jälkeisessä keskustelussa nousi tämä määrittely esiin: kulttuurihistorian monipuolisuus tuo haasteita oppiaineen määrittelylle. Professori Hannu Salmi nosti esiin kuinka kulttuurihistoria on omalla tavallaan aina kriisissä, uusien sukupolvien kysyessä aina uudelleen, mitä kulttuurihistoria on. Tämä on Salmen mukaan toisaalta myös tärkeää, ja istuu myös Keijo Virtasen ajatukseen, kuinka kulttuurihistoria etsii aina uusia suuntia.

Kulttuurihistorian henkilöresurssit olivat pitkään kahden henkilön, professorin ja assistentin varassa, ja oppiaineeseen suhtauduttiin myös vähättelevästi. 1980-luvun lopulla humanistisen tiedekunnan muutosvirkojen kautta oppiaine sai lisää resursseja, ja panostus tiedekunnan puolesta mahdollisti myös oppilasmäärien nousun. 1990-luvun alkuvuosina oppiaineeseen saatiin muutosvirkana myös apulaisprofessuuri. 80-luvun uurastusten myötä oppiaineen asema 90-luvulla vakiintui ja opiskelijamäärältään kulttuurihistoria oli tiedekunnan suurin. Kun oppiaineen ensimmäisen kymmenen vuoden aikana (1972‒82) valmistui 10 pro gradu -tutkielmaa, tuli seuraavina neljänä vuotena jo 20, ja tahti vain kiihtyi entisestään. Tohtorintutkintoja Turun kulttuurihistoriassa on tehty vuodesta 1988.

Tällaisilla ilmoituksilla houkuteltiin opiskelijoita kulttuurihistorian pariin Lapin yliopistolla. Kuva esittää kh-opiskelijoiden keskiaikaisia pitoja.

Avoimella yliopistolla on ollut myös suuri merkitys oppiaineen historiassa, ja Lapin yliopistossa kulttuurihistorian opiskelut käynnistyivätkin avoimen yliopiston kautta vuonna 1996. Jo seuraavana vuonna kulttuurihistoria sai Lapin yliopistoon oman oppiaineensa, ensin perusopintoja ja myöhemmin myös aineopintoja opettaen. Webinaarissa oli läsnä Lapin yliopiston kulttuurihistorian ensimmäisiä opiskelijoita, jotka lämmöllä muistelivat ”railakasta ja hauskaa” opiskelua menneisyyden aiheiden parissa. Vuonna 1996 opiskelijoita oli kymmenkunta, kun taas tänä päivänä noin 120. Professori Marja Tuominen on ollut alusta asti eri rooleissa vakiinnuttamassa kulttuurihistoriaa Rovaniemellä; tänä päivänä professuurin lisäksi oppiaineella on yliopisto-opettaja. Ensimmäinen väitöskirja Lapin yliopiston kulttuurihistoriasta valmistui vuonna 2003.

Puheenvuorojen jälkeisessä keskusteluosuudessa esiin nousi myös kulttuurihistorian tutkimuksen mukaansa tempaava voima, sillä monet alumnit ovat jatkaneet tutkimusta opintojen jälkeenkin tai palanneet kulttuurihistorian pariin.

Kuuntelijoita webinaarissa oli 50. Keskustelu sujui hyvissä tunnelmissa ja osallistujat jakoivat hienoja muistoja Turusta ja Rovaniemeltä. Vastaavanlaisia muisteluita jatketaan syksymmällä – niistä lisää myöhemmin!

-Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Heikki Rosenholm

Tämä blogikirjoitus aloittaa sarjan, jossa esitellään kulttuurihistorian oppiaineen jatko-opiskelijoita ja heidän tutkimusaiheitaan. Ensimmäisenä vuoron saa Heikki Rosenholm.

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
Tutkin suomalaista 1940- ja 1950-luvun näytelmäelokuvaa kuolemankulttuurin ja tunteiden näkökulmasta. Minua kiinnostaa erityisesti tarkastella elokuvissa ilmenevää ruumiillistettua toimintaa erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa: minkälaisia yhtäläisyyksiä näytelmäelokuvien tavoissa käsitellä kuolemaa ja tunteita on yhteiskunnassa vallinneiden tapojen, arvojen ja asenteiden kanssa?

Heikki Rosenholm. Kuva: Heini Rosenholm.

Tarkasteltavassa ajanjaksossa suomalaisten tunne-elämä ja suhtautuminen kuolemaan kävivät läpi erilaisia muutoksia melko lyhyessä ajassa: sota-aikoina kuolema ja suru olivat julkisia ja koko kansakuntaa koskettavia ilmiöitä, mutta jo sotavuosien aikana ja varsinkin niiden päättymisen jälkeen vaikenemisen kulttuuri yleistyi, mikä jatkui myös pitkälti 1950-luvulla, vaikka sotavuosien traumojen käsittely yleistyi kulttuurituotteissa. Yhtenä merkittävimpänä kulttuurituotteena traumojen käsittelyssä pidetään Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta (1954) ja siitä tehtyä Edvin Laineen ohjaamaa filmatisointia (1955).

Laineen Tuntematon sotilas ei kuitenkaan ole ainoa elokuva, jossa kuolema tunteineen on keskeisesti läsnä. Väitöksessäni käsittelen 11 elokuvaa, joihin Tuntemattoman sotilaan lisäksi kuuluu muun muassa romanttisia ja historiallisia epookkeja (Kulkurin valssi (1941), Tanssi yli hautojen (1950), draamoja (Kirkastettu sydän (1943), Evakko (1956) ja yhteiskunnallisia elokuvia (Tuhottu nuoruus (1947). Eri lajityypeissä ja eri aikoina valmistuneissa elokuvissa on nähtävissä erilaisia vivahteita muutoksista, joita kuolemankulttuurissa ja tunne-elämässä käytiin läpi yhteiskunnassa.

Nuoren naisen kuolemakohtaus elokuvasta Tuhottu nuoruus (1947). Lähde: ruutukaappaus elokuvasta.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Ymmärtääksemme nyky-yhteiskunnan asenteita kuolemaa kohtaan meidän on tarkasteltava, millaiset menneisyyden tapahtumat niitä ovat muovanneet. Tähän prosessiin ovat osallistuneet myös suomalaiset näytelmäelokuvat. Tutkimuksellani haluan entisestään lisätä keskustelua kuolemasta ja osoittaa, kuinka kuolema tunteineen on ollut läsnä jo vanhemmassa suomalaisessa elokuvassa.

Vaikka suomalaista näytelmäelokuvaa on tutkittu laajasti, sitä ei ole juurikaan tarkasteltu kuolemankulttuuria painottavasta näkökulmasta. Tutkimukseni auttaa tunnistamaan kuolemaan ja kuolemiseen liittyviä tunteita, mikä on tärkeää aikana, jolloin kuolema on tullut jälleen lähemmäs ihmisten arkea muun muassa median lisääntyneen kiinnostuksen seurauksena. Viime vuonna alkanut ja yhä edelleen jatkuva koronapandemia on myös vaikuttanut keskusteluun kuolemasta.

Pitenevän eliniän myötä myös kysymykset hyvästä kuolemasta ja siihen liittyvistä käytännöistä ovat entistä ajankohtaisempia. Sosiaalisen median suosion kasvun seurauksena myös yhteisöllinen, myös tuntemattomien, kanssa jaettu suru on yleistynyt. Kuolemasta keskustellaan enemmän kuin aikaisemmin, mutta sen kohtaaminen koetaan yhä vaikeaksi.

Pienen pojan ruumisarkku elokuvasta Levoton veri (1946). Lähde: ruutukaappaus elokuvasta.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Aloitin väitöstutkimukseni vuonna 2017 ja olen taustaltani kulttuuriperinnön tutkija. Siirryin kulttuurihistoriaan virallisesti tammikuussa 2021. Kulttuuriperinnön tutkimuksessa painottuu enemmän historiatietoisuuden läsnäolo ja yhteisöjen ylläpitämän kulttuuriperinnön näkyminen, merkitys ja hyödyntäminen nykypäivässä. Tutkimukseni edetessä minua alkoivat kiehtoa yhä enemmän kulttuurihistoriaan kytkeytyvät näkökulmat, kuten menneisyyden ihmisten aatemaailmat, elämisen arki ja tunne-elämä. Varsinkin tunteiden kulttuurihistorian tarkastelu menneisyyden kulttuurituotteissa ja niistä tehtyjen tulkintojen merkitykset ovat korostuneet tutkimuksessani.

Aloitin opiskelijana Turun yliopistossa vuonna 2011. Jo opintojeni alusta alkaen minua kiinnostivat elokuvat ja niiden suhde yhteiskuntaansa ja kulttuuriinsa. Opintojen aikana tutuiksi tulivat jo monet elokuvahistoriaa tarkastelevat klassikot, kuten Hannu Salmen Elokuva ja historia (1993) sekä Peter von Baghin Elokuvan historia (1975). Voisi siis sanoa, että elokuvan ja historian tutkimus on aina ollut lähellä sydäntäni!

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Minulle kulttuurihistoria merkitsee mahdollisuutta tarkastella vallitsevaa yhteiskuntaamme entistä laajemmasta näkökulmasta. Erityisen mielekkääksi koen sen, että tarkastellessani elokuvia saan myös mahdollisuuden perehtyä erilaisiin historiallisiin teemoihin. Viime aikoina olen esimerkiksi tarkastellut käsittelemieni elokuvien yhteydessä autoilun kulttuurihistoriaa sekä romanien ja saamelaisten representaatioita näytelmäelokuvissa.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Kuolema tutkimuksellisena aiheena tuntuu aina olleen läsnä elämässäni. Muistan yhä ala-asteella pitämäni esitelmän Kreikan mytologian manalaa hallitsevasta jumalasta, Hadeksesta. Muistan myös elävästi vanhimman siskoni lukeneen minulle Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä (1973) ollessani pieni. Tarinassa kuolema on erityisen merkittävässä asemassa. Ehkä tällaiset kokemukset ovat siis salakavalasti vaikuttaneet mieleeni ja kiinnostukseeni kuolemasta.

Olen myös kauhuelokuvien suurkuluttaja ja pohdin pitkään, olisinko halunnut lähteä jatko-opinnoissani tutkimaan kauhuelokuvakulttuuria. Kauhuelokuvien kriittinen tapa käsitellä yhteiskunnallisia ilmiöitä on aina kiehtonut minua. Olen jopa järjestänyt aiheesta kaksi kurssia Turun yliopistoon kuuluvassa Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa Porissa, Kauhuelokuvalukupiiri (2018) sekä Kauhuelokuvalukupiiri vol. 2 (2020). Kursseilla katsottiin lukuisia kauhuelokuvia, joista käytiin mielenkiintoisia keskusteluja vierailevien asiantuntijoiden johdolla!

Kulttuurihistorian muisti -luento 16.4.2021

Tänä keväänä Kulttuurihistorian seura järjestää webinaarin Kulttuurihistorian muisti, jossa muistellaan kulttuurihistorian oppiaineen historiaa Turun ja Lapin yliopistoissa, ja virittäydytään jo vuonna 2022 lähestyviin kulttuurihistorian oppiaineen 50-vuotisjuhliin.

Puhujina webinaarissa ovat kulttuurihistorian professori emeritus Keijo Virtanen ja Lapin yliopiston kulttuurihistorian professori Marja Tuominen.

Webinaari järjestetään perjantaina 16.4. klo 16-18 Zoom-alustalla.

Tervetuloa!

Reseptistä lautaselle, pakkauksesta pöytään: ruokamuistoja ja -teollisuutta Suomen maatalousmuseo Sarassa

Sateinen helmikuun sunnuntai oli oivallinen päivä vierailla Loimaalla Sarka-museossa, jossa hiljattain oli avautunut kaksi kiehtovaa näyttelyä, Tehtaan tekemää ruokaa – kotimaisten elintarvikkeiden historiaa ja Tiistaitarjotin – ruokamatka 70-luvulle. Maatalousmuseon oma teollisen ruoantuotannon vaiheita valottava kokonaisuus ja Museokeskus Vapriikin tuottama, valokuvista ja muistelmateksteistä koostuva Tiistaitarjotin sopivat temaattisesti yhteen loistavasti. Näyttelyt tarjoavat maukkaan aikamatkan lähimenneisyyteen esittelemällä aihetta, joka tavalla tai toisella koskettaa aivan kaikkia.  Ruokaan ja syömiseen liittyvät tavat ja kokemukset herättävät moniaistimellisia muistoja aina pakkausmateriaaleista, tuoksuista ja mauista lähtien ruokapöydässä jaettuihin yhteisiin muistoihin. Ne kietoutuvat arkiseen elämään tavoilla, joita ei kenties päivittäin tule ajatelleeksi, mutta joihin on helppo uppoutua kuvien, tekstien ja esineiden välityksellä. Tuttuuden ja ajallisen etäisyyden tuoman vierauden yhdistelmä kutsuu museokävijänkin ihastelemaan valokuvien väriloistoa, eläytymään kerrottuihin ruokamuistoihin ja tutkailemaan tuotepakkauksia menneiltä vuosikymmenilta. Se saa toisaalta pohtimaan myös meluisia tehdassaleja, raskaita työtunteja ja niitä työteliäitä käsiä, joiden ansiosta ruoka lopulta on päätynyt kauppojen hyllyille ja sieltä kuluttajien pöytiin.

Tiistaitarjotin – makumatka 70-luvulle -näyttely perustuu Aamulehdessä vuosina 1974-76 julkaistuun artikkelisarjaan, jonka toteutuksesta vastasivat kotitalousopettaja Eeva Junkkari-Riekkola yhdessä valokuvaajapuolisonsa Juhani Riekkolan kanssa. Alun perin tiistaisin ilmestyneissä artikkeleissa jaettiin ruokaohjeita, ateriahdotuksia ja neuvoja havainnollistavin kuvin maustettuina. Värikylläiset, aikansa muodikkaita kattauksia ja aterioita esittelevät kuvat hehkuvat nyt kuvasuurennoksina museon seinillä. (KUVA 1) Lautasilla on muun muassa silakkaa, munakkaita ja makkaroita erilaisina variaatioina, usein vähintäänkin persiljatupsulla ja salaatinlehdellä höystettynä, ja jälkiruoaksi tarjoillaan raikasta jäätelöä tai kermavaahdolla kuorrutettua karpalohyytelöä. Kuvia täydentävät haastatteluaineistona kootut kertomukset eri-ikäisten kokijoiden muistelemina: broilerin ja paprikan kaltaiset ruokapöydän uudet tulokkaat hämmensivät aikalaisia. Uutuuksia kohtaan oltiin uteliaita ja kokeilunhaluaisia, mutta muistelijoiden mukaan oli aluksi vaikeaa tietää, kuuluiko kana syödä luineen päivineen ja jopa sitä, että eksoottisen näköisestä paprikasta ei suinkaan kuulunut nauttia sen siemeniä.

KUVA 1

Tehtaan tekemää ruokaa puolestaan valottaa kiinnostavalla tavalla suomalaisen ruokakulttuurin muutoksia 1900-luvulla. Rekonstruoidussa myymälässä on elintarvikevaa’alla varustettu tiski, jonka takaa katse kohtaa vakavailmeisen myyjättären. Saisiko olla kahvia, sokeria tai makkaraa – kuinka paljon laitetaan? Entäpä tuliaisiksi makeisia tai limonadia? (KUVAT 2 ja 3) Tuontitavaroita ja harvinaisempia herkkuja eivät omavaraisimmatkaan taloudet kyenneet itse tuottamaan, ja ajan kuluessa valmistuotteiden valikoima alkoi laajentua entisestään. Alkujaan armeijan tarpeisiin kehitettyjen säilykkeiden omaksuminen kotitalouksien käyttöön oli hidasta ja ennakkoluulojen värittämää, mutta kiireiselle kaupunkilaiselle ne alkoivat tarjota helpotusta ruoanlaittoon etenkin 1960-luvulta lähtien. (KUVA 4)

KUVA 2
KUVA 3
KUVA 4

Näyttelyn parasta antia ovat sen monipuolinen toteutus ja eri aisteja ruokkivat virikkeet. Näyttelyteksteillä on merkittävä rooli informaation jakajana, mutta liiallinen tekstipaljous johtaa helposti ähkyyn ja siihen, ettei sinänsä kiinnostavaankaan sisältöön jaksa paneutua. Täällä sitä vaaraa ei ollut: pidin etenkin näyttelytilaan toteutetusta keittiönurkkauksesta, jossa pääsi kurkistelemaan sisälle jääkaappiin, pakastimeen ja kaappeihin erilaisine ruokapakkauksineen. “Sarka-marketin” ostoskorissa olevista tuotteista – kuten kahvista, jauhelihasta, jogurtista, tofusta – sai lisätietoja lukemalla ostosten viivakoodit. Itsepalvelukassat viivakoodinlukijoineen ovat nykypäivän kauppareissujen arkea ainakin isommissa marketeissa, mutta nämä koodit tarjosivat myös katsauksen tuotteiden historiaan. Minua yllätti esimerkiksi tieto siitä, että tofua on alettu valmistaa Suomessa jo 1980-luvun lopussa.

Vallitseva pandemiatilanne on pakottanut monet museot sulkemaan ovensa ja siirtämään palvelunsa yksinomaan verkkoon. Suljettuna on tällä hetkellä myös Suomen maatalousmuseo Sarka, jonka tarjontaan pääsee kuitenkin tutustumaan etäyhteyksin. Toivotaan, että museo- ja kulttuurielämysten ääreen päästään pian jälleen fyysisestikin.

…………………..

Teksti ja kuvat: Asta Sutinen

Kirjoittaja on seuran hallituksen jäsen