Adventtikalenteri 2: Riisipuuro

”Ajattelepa, ihminen, joulua, jossa ei olisi riisipuuroa. Onko se mikään joulu? Ei. Ei se ole joulu. Vasta riisipuuron tuoksu ja maku tekee todellisen joulutunnelman.”

Kotilieden pakinoitsija Impi Aronaho tunnelmoi tällä tavoin tätä jouluruokien kestosuosikkia vuonna 1936.

Kuva: Joulukortti 1800-luvun lopusta. Helsingin kaupunginmuseo.

Puuron syönti on kuulunut pitkään suomalaisten joulutraditioihin. 1800-luvulla joulupuuro oli yleensä valmistettu ohrasta, mutta myös kaura- ja ruispuuroa syötiin. Riisipuuro oli pitkään vain varakkaimpien ja kaupunkilaisten ruokapöydissä, mutta siirtomaatuotteiden yleistyessä 1800-luvun lopussa se ilmestyi nopeasti myös työläis- ja maalaiskoteihin. Riisiä saatiin melko edullisesti 1900-luvun alussa rautateiden välityksellä Venäjältä.

Riisipuuro onkin osa sitä jouluruokien kaanonia, jota toistettiin 1900-luvun ensi vuosikymmenillä. Sanoma- ja aikakauslehtitekstien mukaan tavanomaisimmat jouluruoat, joita piti aina löytyä pöydästä, olivat livekala eli lipeäkala, kinkku sekä riisipuuro. 1930-luvulta lähtien saivat useita mainintoja myös joulutortut ja laatikkoruoat.

Kuva: Puuroriisimainos, Åbo Underrättelser 17.12.1911, 16.

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ”riisikryynipuuro” nautittiin useimmiten maidon ja voin kera. Puuromanteli mainittiin lehdessä jo tuolloin, mutta itävaltalaisena perinteenä: ”jälkiruoaksi tarjottavassa riisipuurossa on mandeli pääasiana”. Mantelin piilotus puuroon hyvän onnen tuottajana yleistyi Suomessakin 1900-luvun alussa. Tavan katsotaan tulleen Ruotsista. Riisipuuro oli siinä määrin jo halventunut 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, että sitä pystyttiin tarjoilla kovaosaisille hyväntekeväisyystapahtumissa. Niin lastenkotien kuin vaivaistalojenkin asukkaat pääsivät nauttimaan maitoon keitetystä kauniin valkoisesta herkkupuurosta.

Kuva: Riisipuuro kuului jo 1910-luvulla erottamattomasti osana jouluun esimerkiksi puurojuhlien muodossa, joita järjestivät muun muassa koulut, järjestöt, yhdistykset ja työnantajat. Puurojuhlan pääsylippu vuodelta 1915. Helsingin kaupunginmuseo.

1910-luvun loppupuolen myllerrykset tiesivät niukkuutta joulupöytiin. Ensimmäinen maailmansota aiheutti ruokapulaa vuodesta 1915 eteenpäin. Tilanne paheni entisestään 1917, jolloin elintarvikepula kärjistyi Suomessa mellakoihin. Hämetär-lehti kertoi kuitenkin toivotun uutisen jouluksi 1917: ”Saadaan jouluna riisipuuroa. Tammelan elintarvelautakunta kuuluu jakavan ensi viikolla tavallisella leipäkortilla kullekin 250 kg riisiryyniä, 500 gr vehnäjauhoja ja loppuosa 650 gr kaurajauhoja.” Sen sijaan Hämeen lääninvankilassa jäätiin samana vuonna ilman puuroa: ”ruuat olivat yksinkertaisemmat kuin aikaisemmin jouluina, riisipuuroa ei nyt tarjottu, sen sijaan ylimääräinen leipäannos”.

Kuva: Kun riisiä oli vielä tarjolla, Puuro-Jussi kaipaili seuralaisia puuron syöntiin. Työmies 9.12.1916, 7.

Vuonna 1918 ruokatilanne kurjistui sisällissodan myötä pahimmilleen. Joulu 1918 oli askeettinen, monet näkivät nälkää ja vielä useammat jäivät ilman riisipuuroa. Joissain kunnissa elintarvelautakunta tarjosi silakoita, mutta myös riisipuuroa, jonka ”syönti soveltuu hyvin sakariinilla maustetun marjomehun kanssa”. Elintarvikesäännöstely loppui Suomessa 1921, jolloin pöytien antimet alkoivat jälleen monipuolistua.

Kuva: Puuroriisimainos, Sisä-Suomi 15.12.1928, 3.

Lapin Kansa -lehdessä julkaistiin hupaisa tarina alkuvuodesta 1929. Lehti referoi muuan lukijan heille lähettämää kirjoitusta, jossa valitettiin, että kirjoittajan kotikylän puurojuhliin tunkeutuneet naapurikylän kuokkavieraat ahmivat juhlissa liikaa puuroa. Lapin Kansan toimittaja ei kuitenkaan halunnut ryhtyä moittimaan tungettelijoita, koska hän oli ”vähän niinkuin sellaisten puolella, joiden massu vetää riisipuuroa, jota jouluna erityisesti keitetään, tuollaisen kohtalaisen lumilapiollisen.” Toimittaja jatkoi vielä pohdintojaan: ”Sillä eikö puuroa keitetä juuri sitä varten, että sitä syötäisiin? Ja kuka käskee keittämään niin vähän, etteivät kaikki saa kyllikseen? Luuleeko arv. lähettäjämme, että kenenkään kannattaa lähteä naapurikylään puurojuhlaan ilman aikojaan, ellei perillä saa ottaa vatsansa koko laajuudella osaa ohjelman suoritukseen? Ja eikö puuronsyönti näissä puurojuhlissa ole juuri illan päänumero?” Voi olla, että kyseenalaisessa kylässä keitettiin seuraavana jouluna isompi padallinen riisipuuroa. Mutta voi myös olla, että 1929 alkanut maailmanlaajuinen lama esti suunnitelmat.

1930-luvun alkupuolella ehdotettiin useassa eri lehtiartikkelissa, että riisipuuron voisi korvata ohrasuurimopuurolla. Se tulisi paitsi halvemmaksi pula-ajasta kärsiville kotitalouksille, mutta olisi myös isänmaallinen teko, joka auttaisi suomalaisia maanviljelijöitä. Eräs kirjoittaja huomautti ajatusta kavahtaville: ”Voisihan ohrapikapuuroonkin panna mantelin, sillä sehän se joulupuurossa sentään on tärkein.” Toisaalta perusteeksi ryynien vaihtoon esitettiin sekin, että uuniohrapuuro oli herkullisempaa ja ravintorikkaampaa kuin perinteinen riisipuuro. Ohraa mainostettiin ”Pohjolan riisinä”. Ilmeisesti ehdotus ei kuitenkaan saanut suurempaa tuulta alleen.

Kuva: Puuroriisimainos, Viikko-Sanomat 19.12.1931, 7.

Vuonna 1934, kun pula-ajasta oli juuri ja juuri päästy jaloilleen, eräässä kaunokirjallisessa lehtitekstissä perheenäiti muisteli entisiä jouluja riisipuuron näkökulmasta. Hän kertoi pienelle lapselleen, joka ei välittänyt puurosta, ettei riisipuuro ollut samanlainen itsestäänselvyys menneillä sukupolvilla. Sitä söivät vain ”rikkaat ja kaupungeissa asuvat” ja maalla syötiin ohrapuuroa. Äiti muisteli joulua 1918, kun lasta ei vielä ollut olemassa, ja jolloin riisipuuroa ei ollut, eikä juuri maitoakaan joulupuuroon. Hän oli kuullut myös tarinoita 4–5 sukupolvea taaksepäin, jolloin pienen torpan joulupuuroon oli viikkojen kuluessa säästetty maitoa siitä pienestä määrästä, jonka ainoa lehmä myöhään syksyllä lypsi. Maito oli jäähdytetty puisessa astiassa kerroksittain ja kun joulu tuli, se sulatettiin ohrapuuroa varten. Välissä saattoi olla vuosia, jolloin halla ja kato veivät viljat, mutta jouluksi saatiin silti säästettyä vähän ruista puuroa varten. Omassa lapsuudessaan hän muisti jo riisipuuron. Vielä hän jatkoi mietteitään ja kritisoi sitä, että ennen vanhaan joulu juhlittiin jouluna, eikä aloitettu juhlintaa etuajassa, kuten nykyään: ”Kuinka toisin onkaan nyt. Moniko meistä jaksaa odottaa oikeata joulua, vaan ensimmäisestä adventista alkaen keitämme joulupuuromme, sytytämme joulukuusemme, saamme ja annamme joululahjamme melkein jokaisena päivänä jouluyöhön saakka.” Tästä hän jatkoi päätelmään siitä, että nykyajan joulut olivat henkisesti tyhjiä ja väsyneitä.

1930-luvulle tultaessa riisipuurosta olikin tainnut jo tulla ruoka, jota tosiaan maisteltiin ympäri vuoden, näin annettiin ymmärtää myös Kotiliedessä 1936 julkaistussa jouluruokajutussa. Toisaalta siinä todettiin myös, että puuro oli siitä huolimatta edelleen juhlaruoka, jonka ”avulla vietetään häät ja maahanpaniaiset”. Kirjoittaja ei ollut nähnyt koskaan juhlapöytää ilman puurovatia.

Kuva: Joulupöytä, Husmodern: organ för Föreningen Martha 1.12.1928, 40.

Kun niukemmista ajoista oli selvitty, muistutettiin taas, että syöminen oli yksi jouluvieton kohokohdista. ”Köyhinkin koettaa silloin hankkia itselleen sianlihaa, lipeäkalaa ja riisipuuroa, joita ilman ei joulua käy oikein jouluna pitäminen.”

Pohjolan Sanomat haastatteli 1937 suuren maatalon emäntää joulutoimista, joka totesi, että joulu tulee aina liian aikaisin, vaikka välillä oli kokonainen vuosi. Valmisteluja riitti. Kysyttäessä jouluruoista, haastateltava muisteli, että jouluruokiin oli kuulunut lipeäkala ja puuro jo kauan sitten, mutta aiemmin puuro oli valmistettu ohrasta: ”mutta nyt kaikki, jotka suinkin siihen vain varojensa puolesta kykenevät, ainakin jouluna haluavat riisipuuroa syödä”. Hänen mukaansa riisipuuroa keitettiin aattona niin paljon, että siitä riitti vielä paistettavaksi joulunpäiviksi.

Kuva: Terijokelaisen maatalon pihapiiriä 1930-luvulla. Kuvaaja: Antti Pullinen. Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Karjalan Liiton kuvakokoelma.

Ulkosuomalaisillakin riisipuuro pysyi joulun ruokalistalla. Ilkka-lehdessä kerrottiin Australiaan muuttaneista suomalaisista, joille joulupuuro oli jouluna yhtä välttämätön kuin englantilaisille luumuvanukas: ”Vaikka aurinko paahtaisi polttavana, vaikka joulukuusena olisi metsästä haettu vihreä tammi tai palmun oksa, niin riisipuuro ei kuitenkaan jouluna saa puuttua yhdenkään suomalaisen pöydästä.”

1930-luvulla kuultiin kuitenkin myös eriäviä mielipiteitä. Tammerfors Aftonbladetin naisten palstalla pohdittiin 1933 onko julkeaa väittää, että jouluaatto voi olla hauska ilman lipeäkalaa ja riisipuuroa. Puurosta oli nimittäin kirjoittajan mukaan monella ikävät lapsuusmuistot, kun tiukat vanhemmat vahtivat, että lautanen tuli tyhjäksi. Katkerat hetket päivällispöydässä olivat aiheuttaneet heille ”riisipuurokompleksin”. Hufvudstadsbladetin pakinoitsija taas kirjoitti 1934, että riisipuuro oli jo menettänyt ”muinaista viehätysvoimaansa” perinteisten jouluruokien seassa.  Helsingfors-Journalenin vuonna 1937 julkaistun jutun mukaan jotkut halusivat muokata joulustaan modernimman, eikä siihen kuulunut enää riisipuuro: ”vi vill inte alltid ha den gamla risgrynsgröten”. Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin perheessä syötiin edelleen lipeäkalaa ja riisipuuroa mantelein höystettynä, olivathan ne isännän suosikkeja. Sen sijaan Kaivopuistossa asuva rouva Greta von Haartman-Gustafsson oli jättänyt riisipuuron pois. Hän söi sitä mieluummin arkisena aamiaispuurona. Professorin rouvana esitelty Margit Kranck oli myös jättänyt riisipuuron pois aaton ruokalistalta ja siirtänyt sen joulupäivän aamiaislistalle. Maisterin rouva Gudrun Grönholm-Therman kertoi epäonnistuneensa joulumenun uudistamisessa, koska perheen miespuoliset jäsenet pitivät niin kovasti kiinni perinteisestä riisipuurosta. Jutun mukaan he söivät riisipuuroa urhoollisesti sen maun, eivät ulkonäön vuoksi, kuten perheen naispuoliset jäsenet.

Kuva: Hackmanin Sorsakoski 100 -sarjan lusikat (valmistusaika 1936-70). Turun museokeskus, Esinekokoelma.

* * *

Oli niin tai näin, riisipuuro säilyi kuitenkin pöydissä tähän päivään saakka. Palataan lopuksi Kotilieden Impi Aronahon vuoden 1936 mielikuvitukselliseen kuvaukseen riisipuurosta.

”Lapsuutemme rakkaus se jo oli. Eikä jätä tuo valkoinen massa vieläkään meitä kylmäksi. Kun vuorenkorkuinen läjä ilmestyy pöytään emännän lämpöisen käden tuomana, ailahtaa sydämessämme se osa, joka tykkää ruoasta. Ja me syömme, ah, kuinka me syömmekään. Valkoinen tahna täyttää meidät oikealla maailman rauhalla, jota ei voi kurkut ja kasviydin tehdä, emme juuri eikä juuri röyhtele, koska tiedämme, ettei se sovi. Enkä pitäisi ihmeenä, vaikka se pöytään tullessaan huutaisi: »Pois tieltä, kaikki lipiäkalat, mitä olette te?! Ja pois tieltä kaikki punajuuret ja tomaattisoseet, te teette ihmisen turhan vilkkaaksi ja lisääntyneellä huomiokyvyllään sekaantuvaksi ja musikaaliseksi ja ajattelevaksi — pois — pois! Minä tässä valtias olen. Katsokaa, kuinka raukeasti ihmisen silmäluomet lupsahtelevat, kun minä täytän vatsalaukun — eikä hän tahdo mitään, ei mitään; turhia harrastuksia ei hänellä ole, jos varsinkin vielä vahvasti kanelia ja sokeria ripottaa pinnalleni. Siirry vain syrjempään siitä, komealla värilläsi keimaileva porkkanalaatikko! Etkö näe, kuinka juhlatunnelman ylentämät ihmiset hartaudella upottavat lusikkansa sydämeeni ja lähettävät minut sinne, johon Luoja säätänyt on. Siunaten syövät. Olen se vanha ’konsti’, joka ainakin jouluna on parempi kuin pussillinen uusia.”

Kuva: Arabian valmistama puurokulho 1910-luvulta. Helsingin kaupunginmuseo.

Lähteet
Tutkimuskirjallisuus

Kylli, Ritva: Suomen Ruokahistoria: Suolalihasta Sushiin. Helsinki: Gaudeamus, 2021.
Mäkelä, Johanna, Päivi Palojoki ja Merja Sillanpää: Ruisleivästä pestoon: Näkökulmia muuttuvaan ruokakulttuuriin. Helsinki: WSOY, 2003.

Sanoma- ja aikakauslehdet, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Aronaho, Impi: Valkoinen tahdas, Kotiliesi 15.12.1936, 55.
A. K.: Menneitä ja nykyisiä. Joulu ja uusivuosi, Toijalan Sanomat 5.1.1934, 3.
Apila, Uljas: Uusi vuosi vastaanotetaan Austraaliassa meren helmassa, Ilkka 1.1.1939, 6.
Aronaho, Impi: Valkoinen tahdas, Kotiliesi 15.12.1936, 55.
Damspalten, Julmiddag utan lutfisk och gröt, Tammerfors Aftonblad 20.12.1933, 3.
Elintarvikeasioita, Hämetär 13.12.1917, 4.
Hämeen Sanomat 29.12.1917, 3.
I julglädjens tecken, Hufvudstadsbladet 23.12.1934, 8.
Iltapuhde 9.1.1901, 3.
Joulu tulee aina liian aikaisin, Pohjolan Sanomat 24.12.1937, 1, 8.
Joulu-Jukka: Päiwän pakinaa. Joulupuuhia, Suur-Savo 9.12.1907, 3.
Joulun viettoa vähäväkisten keskuudessa, Karjalatar 3.1.1903, 3.
Joulun wiettoa kowaosaisten keskuudessa, Wiipuri 30.12.1900, 2.
Jul!, Lördagen 25.12.1909, 8.
Karjala 14.9.1907, 2.
Laitinen, Maili: Emännät ja pulakausi. Jouluvalmistelut, Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja 1.12.1930, 18.
Moderna människors jul, Helsingfors-Journalen 25.12.1937, 9-10.
Poritar: Minkä mitäkin nähtyä ja elettyä, Satakunnan Kansa 6.12.1930, 7.
Puuro ja tappelu, Uusi Suomi 13.12.1933, 2.
Puurojuhlista, Lapin Kansa 3.1.1929, 3.
Satakunnan Kansa, 21.08.1930, 3.
Sepeteus: Nyt, Ikaalinen 3.1.1919, 4.
Suomela, Lydia: Naisten työmaalta. Emännän jouluvarusteluista. Yhteistyö: Pienviljelijäin keskusliiton tiedonantaja 1.12.1938, 26.
Tuomas: ”Jouluostokset”, Lahti 19.12.1918, 2.
Uunipuuroa joulupuuroksi, Ruovesi 14.12.1932, 3.
Vanhan ajan syömä- ja juomatavoista. Muutamia viitteitä joulun johdosta, Sosialisti 24.12.1936, 8.
Åbo Underrättelser 17.12.1911, 16.

Adventtikalenteri 1: Glögi

Tänä vuonna adventtikalenterimme luo katsauksen joulun herkkuihin ja ruokiin ja siihen, mitä näistä kirjoitettiin sanoma- ja aikakauslehdistössä vuosina 1900-1939. Ensimmäisenä vuorossa on kylmien talvi-iltojen makoisa lämmike, glögi.

Sana glögi tulee ruotsin kielen sanasta glögg, joka pohjaa sanaan glödga, hehkuttaminen. Samaa juurta on saksan kielen Glühwein, hehkuviini.

Glögi, sellaisena kuin me sen tunnemme, on Suomessa suhteellisen uusi tuttavuus. Ruotsista tullut maustejuoma liitettiin usein talvella ulkoiluun, ja juoma olikin aluksi tutumpi ruotsinkielisissä piireissä sen tullessa Suomeen 1900-luvun alkupuolella. Toki lämpimiä mausteviinejä oli nautittu jo vuosisatoja aiemminkin; esimerkiksi 1500-luvulla Ruotsin kuninkaana ollut Kustaa Vaasa oli mausteviinien suuri ystävä. Glögiä käytettiin Suomessa alkuun enemmän hienosto- ja diplomaattipiireissä, ja se löi itsensä läpi suomalaisten joulujuomana kunnolla vasta 1960-luvulla. Tällöin Suomessa juomaa valmistettiin joulun alla perheissä itse. Glögin perinteiset mausteet ovat jouluna muualtakin tutut neilikka, kaneli ja inkivääri.

Kun lähdin käymään läpi digitoitujen lehtien arkistoja hakusanalla ”glögi”, ei juoman historian valossa ole ihmekään, että osumia tuli lopulta melko vähän. Hakutuloksiin osui joitain virheosumia, ja 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen osalta myös useampia viittauksia henkilöihin, joiden nimi on Glög. Osumia tulee 1910- ja 1920-luvuilla satunnaisesti, mutta pikkuhiljaa lisääntyen, kunnes 1930-luvulla mainoksia joulujuomaan liittyen löytyy jo enemmän. Glögin teollinen valmistus Suomessa käynnistyikin kunnolla vasta 1930-luvulla, vaikka jo tätä ennenkin löytyy mainoksia myytävästä glögistä. Glögiin liittyi myös alkoholilla terästäminen, minkä vuoksi juoma todennäköisesti ei kieltolain (1919-1932) aikana päässyt Suomessa leviämään laajalti.

Joulukuun 28.päivä 1912 Turun sanomissa ilmestyi lyhyt katsaus joulunviettoon Turussa, jossa kirjoittajalle ovat luotettavat henkilöt kertoneet ”ettei täällä mitään erikoista ole tapahtunut”. Tekstissä reflektoidaan lumen vähäisyyttä Turussa – ja siitäkin huolimatta ”wanha tapa on kuitenkin ollut antaa lapsille joululahjaksi potkukelkat”. Tätä tapaa pidetään jäänteenä ”joiltakin wanhoilta, puoli- tai kokopakanallisilta ajoilta”, joka on kotimaiselle teollisuudelle paljon edullisempaa kuin ”esim. ’glögin’ ja punssin juonti, puhumattakaan päästä ja watsasta.” Glögiin liitettiin ajatusta tyyriydestä ja alkoholista.

Leikkeen alue0
Helsingin Sanomat, 15.12.1936, nro 339, s. 16. Kansalliskirjaston digitaaliset

Glögiä mainostettiin sekä yksinään että yhdessä muiden juomien tai jouluherkkujen kanssa. Erityisen paljon mainoksissa kehutaan Nordforsin jouluglögiä. Vuonna 1867 turkulaiselle Anders Bernhard Nordforsille myönnettiin lupa liköörien ja alkoholituotteiden valmistamiseen – sodan jälkeen Nordforsin tuotanto siirrettiin vuonna 1946 perustetulle Marjaviini- ja likööritehdas Marlille. Nimimerkki ”Tonttu” kertoo Turun sanomissa 21.12.1921 julkaistussa ilmoituksessa ”Mitä me vielä hankkisimme jouluksi?” kuinka ”Nordforsin erinomaisia mehuja ei myöskään pidä unohtaa walittaessa sitä märkyyttä, mitä itse kukin aikoo päänsä kätkeä. Nordforsin jouluglögi on wallan suurenmoista.” Nimimerkki ”Joulupukki” rientää myös jouluostoksillaan pari vuotta myöhemmin, 20.12.1923, Nordforsille ostamaan lisää ”verratonta glögiä, jota eukkokin imee itseensä kuin sieni. ”

Leikkeen alue0
Pitkä lista joulun herkkuja. Turun Sanomat, 21.12.1919, nro 4586, s. 8. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Leikkeen alue0
Sosialisti, 20.12.1927, nro 294, s. 8. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Kieltolain aikana korostettiin myös glögien alkoholittomuutta. Esimerkiksi AB Roberts OY suositteli mainoksessaan jouluboolin tekoon ”alkoholivapaata viiniglögiä”, joka ”kuumennetaan rusinoitten, mantelien y.m. kera”. Kuvaavaa on myös kuinka kieltolain päättymisen vuonna 1932 Alkoholiliike (nyk. Alko) laski kauppoihin joulun alla myyntiin Rajamäen tehtaan akvaviittia eli mausteviinaa sekä kotimaisen hehkuviinin Jouluhehkun eli glögiä. Sama ilmoitus näkyi useissa sanomalehdissä Helsingistä Lappiin.

Myös glögin ruotsalaisesta taustasta löytyy viittauksia. Karjalan maa -lehdessä kirjoitettiin lyhyesti kuvan kera jouluaattona 1929, kuinka ”länsinaapuri Ruotsin joulutapoihin kuuluu jouluglöggin tarjoilu kansalle. Me kieltolakimaassa emme sitä ymmärrä, mutta kansan tapana voimme suvaita tällaisetkin kansanjuhlat. Glögi pidetään lapsillekin vaarattomana.” Ruotsin tapoja muisteltiin myös Lucian päivää käsitelleessä kuvauksessa vuonna 1931, jolloin Itä-Värmlandissa eräässä koulussa pidetyssä Lucian juhlassa ”laulettiin kaunis ’Värmlanti’ ja ihanasti höyryävä glögi kannettiin esille laulaessamme Oscar Stjärnen kotimaanlaulua ’Björkarna därhemma.’” Jo aiemmin juhlassa oli tarjottu ”tukeva pikari jouluglögiä rusinoineen ja muine ihanuuksineen.” Suomen sosiaalidemokraatit -lehdessä 20.12.1936 avattiin glögin taustoja enemmänkin. Jutun mukaan glögiin tarvitaan kanelia ja ryytineilikoita sekä kardemummaa ja inkivääriä – aineksia, jotka tulevat kaukaisista maista Pohjolaan ja joita noissa maissa on jo muinaisia aikoja käytetty.

Uusi Suomi, 20.12.1928, nro 297, s. 15. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulukuun alussa 1923 Metsästys ja kalastus -lehdessä oli Georg Nordblandin kertomus ”Loppiaisjänis”, jossa muistellaan noidutun jäniksen metsästyksestä. Loppiaisaattona metsästysmajalle kokoontuneet metsästäjät valmistelevat juhlaruokailua, johon myös glögi kuului:

”Glögi on valmista”, tiedotti ’Pusius’, joka juuri tuli keittiöstä, jossa hänellä oli ollut tärkeänä tehtävänä valvoa mainitun ihanan joulujuoman valmistusta – -. Valot sytytettiin, tuoksuava, höyryävä glögi tuotiin sisään, sillä vanhan tavan mukaan oli tervetuliaismalja juotava heti saavuttua talonväen kanssa – -”.

Muitakin viittauksia glögin juontiin löytyy erilaisista kertomuksista ja kuvailuista, kuten vanhan kirjanpainajan muistelmissa Kirjapainotaito-julkaisussa 1.2.1932. Painaja muistelee työhönsä liittyneitä kylmiä aamuja, jolloin avuksi tuli ”lämpimästä vedestä ja siirapista” terästettynä ”jollain hieman vahvemmalla aineella valmistaa aivan laadullinen ’glögi’”. Kyse ei ole siitä meille tutusta tavarasta, vaan lämmittävästä juomasta, joka ”maistui erinomaiselle talvikylmässä, varsinkin maanantaiaamuisin, jolloin työhuoneissa oli koleata”.

Leikkeen alue0
Sosialisti, 08.02.1930, nro 32, s. 1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Glögi liittyykin olennaisesti kylmimpään vuodenaikaan tuoden mukanaan höyryävää lämpöä talven keskelle. Talviurheilun harjoittajia kehotettiin Turussa suuntaamaan helmikuussa 1930 Ruissaloon ja pysähtymään Marjaniemeen nauttimaan glögiä ja muita virvokkeita.

 

 

-Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri.

 

Lähteitä:

Salokorpi, Sinikka ja Lehmusoksa, Ritva: Joulun aikaan. Otava, 1998.

Kysy.fi: http://www.kysy.fi/kysymys/mista-maasta-glogi-lahtoisin-ja-missa-maissa-se-suosiossa

Suomi syö ja juo: https://suomisyojajuo.fi/2016/06/30/glogin-historiaa/

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Juha Isotalo

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Kirjoitan monografiaväitöskirjaa antiikin kreikkalaisen historioitsija Herodotoksen (490/480–430/420 eaa.) totuuskäsityksestä sekä hänen lähteinään toimineiden kansojen, ryhmien ja yksilöiden käsityksistä omasta menneisyydestään. Minua kiinnostaa identiteetin rakentaminen ryhmän oman historiakäsityksen avulla. Parhaillaan olen Roomassa kirjoittamassa artikkelia Herodotoksen suullisten lähteiden käytöstä.

Herodotos Napolin arkeologisessa museossa. Kuva: Juha Isotalo

Käytännössä työssäni luen Herodotoksen Historiateosta ja vertailen sen niin sanotussa etnografisessa osassa esitettyjä käsityksiä muihin aikalaislähteisiin sekä tutkimuksessa esitettyyn käsitykseen näistä lähteistä ja näiden tarinoiden alkuperästä sekä eri versioista. Kun Egyptin Heliopoliin papisto kertoo Egyptin historiasta Herodotokselle, tekevät sekä puhuja että kuulija valintoja tarinaa muodostaessaan. On mielenkiintoista, miten Historiateokseen päätynyt kuvaus tapahtumista vertautuu käsitykseen, jonka saamme muilta historiankirjoittajilta ja piirtokirjoituksista. Toisissa asioissa vertailtavat aikalaislähteet voivat olla muuta arkeologista aineistoa ja muita kirjallisuuden lajeja – lyriikkaa, draamaa sekä muita proosamuotoisia tekstejä.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Graduni käsitteli Herodotoksen ja Thukydideen kirjoittamisen ideaaleja. Kiinnostuin jatkamaan väitöskirjaan totuusaiheesta, joka oli yksi molempien historiankirjoittajien ideaaleista, joskin eri tavalla ymmärrettynä. Nykykäsitys totuuden merkityksestä on ollut murroksessa 2010-luvulla. Minua kiinnostaa subjektiivisen maailmankuvan ja narratiivien korostamisen totuudelle asettama haaste. Uskon, että Herodotoksella on tarjottavaa nykypäivän keskusteluun akateemisen maailman ulkopuolella.

Tutkimuksessa narratiivien korostaminen on jo vanha juttu. Suuri yleisö ei kuitenkaan lue Hayden Whitea, vaan kuuntelee uutisointia Donald Trumpista. Subjektiivista näkökulmaa korostava Herodotos, joka kuitenkin voimakkaasti korostaa totuuden etsimisen merkitystä, on minusta mielenkiintoinen keskustelija tähän populaariin väittelyyn, jossa asiat esiintyvät usein hyvin mustavalkoisesti. Joko emme voi tietää mistään mitään tai sitten totuus tulee annettuna ja on löydettävissä sellaisenaan. Ylipäätään mielestäni tieteellisen tutkimuksen tehtävä on tuoda hienovaraisuutta ja sävyjä yhteiskunnalliseen keskusteluun.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Vanhempani tapasivat historianopintojen parissa Turussa ja äitini on ensimmäinen kulttuurihistorian maisteri Suomessa. Olen siis saanut kulttuurihistorian poikkeuksellisesti verenperintönä. Koskaan minua ei kuitenkaan tälle alalle olla usutettu, vaan olen aina itse pitänyt historiasta ja sen lähestymistavoista kulttuurihistoria on aina ollut minulle läheisin.

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Pidän kulttuurihistoriassa siitä, ettei sen kenttä rajaudu ajallisesti eikä alueellisesti. Kenttä on vain laajentunut alan olemassaolon aikana. Korkeakulttuurifokuksesta on siirrytty laajasti moniin inhimillisiin aiheisiin ihmiskunnan kirjoitetun historian aikana. Eläintutkimuksen ja muiden alojen nousun myötä aiheet eivät rajoitu enää edes siihen.

Kulttuurihistoria merkitsee minulle metodisesti luovaa ja joustavaa tapaa tarkastella menneisyyttä, joka on valmis muuttumaan ajan mukana ja suhtautuu uteliaasti uusiin tutkimuskohteisiin ja -tapoihin.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Järjestän ystävieni kanssa festivaalia nimeltä Sääsrock, joka pidetään joka vuosi suomalaisessa Löylynlyömän pikkukunnassa kaukana kaikesta. Festivaalia voi seurata monista somekanavistamme ja se onkin oikeastaan ainoa tapa, jolla festivaaliin voi ulkopuolinen osallistua. Itse toimin festivaalin typografiavastaavana ja tehtäväni on valita joka vuosi festivaali-ilmeeseen sopivat fontit. Tulevan vuoden fontteihin olen saanut inspiraation Pompeijin seiniltä löytyvistä vaalimainoksista ja muista mainoskirjoituksista.

Juha Isotalo Roomassa Villa Doria Pamphiljin puistossa. Kuva: Kukka-Maaria Wessman.

Urkuharmonin jäljillä – E. Mäkisen tehdas 140 vuotta

Aarre aitassa

Siellä se kyhjötti hämärässä, kylmässä ja kosteanhajuisessa aitassa, joka pursusi eri vuosikymmenten tavaraa. Seinillä roikkui vanhoja kalaverkkoja, rukinlapoja, puukauhoja, nahkainen lapsenkenkä ja lehtileikkeistä koottu taulu. Vieressä lojui laatikko lasten kesäleluja, uimapatjoja ja pari kokoon taitettua aurinkotuolia. Kunnioitusta herättävä soitin ei oikein tuntunut sopivan tähän miljööseen. Siitä lähti jyhkeä ääni, kun kaikki tapit oli vedetty ulos, pumppasi polkimilla ja painoi koskettimia. Vanha harmoni, joka oli seissyt suvun kotitalon aitassa ties kuinka pitkään piti pelastaa ja kunnostaa, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Isäni teki harmonille metallisen kuljetuslaudan pyörillä (soitin ei todellakaan ole köykäistä tekoa) ja eräänä syyspäivänä 2006 se sai kyydin eteläkarjalaisesta vajasta Helsinkiin harmonien kunnostamiseen erikoistuneelle asiantuntijalle. Sen osat purettiin, puhdistettiin ja kunnostettiin, ja se viritettiin. Harmoni sai uuden kodin minun luotani. Nyt se on läpikäynyt kaksi muuttoa lisää ja seisoo kunniapaikallaan olohuoneen keskipisteenä, silmäteränä ja keskustelun herättäjänä.

Kuva: Urkuharmoni, E. Mäkinen, Sortavala.

Harmoniin maalattu fraktuuralla ”Mäkinen, Sortavala”, jonka alla lukee ”Perusti v. 1881 E. Mäkinen”. Tiesin harmonin menneisyydestä, että isoisäni oli hankkinut sen 1970-luvulla, mutta valitettavasti tiedot loppuivat tähän. Isovanhempani ovat kuolleet, eivätkä isäni tai tätini osanneet kertoa soittimen aiemmasta historiasta mitään. Päätinkin lähteä 140-vuotismerkkipäivän kunniaksi selvittämään harmonin ja E. Mäkisen historiaa. Milloin harmoni on valmistettu ja mitä tarkoitusta varten? Ketkä ostivat harmoneja, minne niitä toimitettiin? Kuka harmonin on voinut omistaa alun perin? Valmistettiinko tällaisia harmoneja paljonkin? Entä millainen Mäkisen tehdas oli ja miten pitkään se toimi? Kuka tämä Mäkinen edes oli?

Olin törmännyt 1800-luvun lopun sanomalehdissä E. Mäkisen harmonitehtaan mainoksiin, mutta muuten yritys ja mies sen takana olivat minulle vieraita. Lähdin etsimään tietoa Kansalliskirjaston Digipalvelusta, josta sain useampia hakuosumia E. Mäkisestä, eli Eero Mäkisestä, kuten minulle selvisi. Hän oli aikanaan melko tunnettu ”näissä piireissä”, eikä hänen jälkikasvunsa jäänyt huonommaksi. Hänen tyttärensä Maija Mäkinen oli suomentaja, joka meni naimisiin taiteilija Pekka Halosen kanssa. Hänen poikansa Eero Mäkinen oli poliitikko, vuorineuvos ja kaivosinsinööri, joka perusti Outokummun kaivoksen ja toinen poika Lauri Kuoppamäki oli perustamassa Suomen Kotiteollisuusmuseota (nykyinen Käsityömuseo) ja Suomen Messuja. Eero Mäkisen pojanpojanpoika on tunnettu muusikko Jukka Kuoppamäki.

Mutta käypäänpä Eeron ja urkuharmonitehtaan historiaa tarkemmin läpi. Taustalla piili, jos ei nyt aivan ”ryysyistä rikkauksiin” -, niin kuitenkin jonkinlainen menestystarina.

Kuva: Eero Mäkinen. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Eero Mäkisen ja tehtaan tarina

Talonpoikaissäätyyn kuulunut Eero Kuoppamäki syntyi Etelä-Pohjanmaalla Alavudella vuonna 1845. Hänen isänsä oli Heikki pitäjänräätäli ja Eero toimi hänen apulaisenaan, opetellen samalla itsenäisesti lukemaan ja laskemaan. Eerolla oli Alavuden pappilaan läheiset suhteet, ja rovasti C. Fr. Stenbäck kirjoittikin tälle torpparin pojalle suosittelukirjeen juuri perustettuun Jyväskylän seminaariin, jonne hän pääsi opiskelemaan kansakoulunopettajaksi 1864. Seminaariaikana Eero muutti sukunimensä Mäkiseksi. Kun hän palasi Alavudelle, rovastin poika, pastori Kalle Stenbäck hoiti Eerolle kansakouluopettajan viran Alavuden upouudessa kansakoulussa. Mäkinen toimi pappilan maille perustetun koulun opettajana 1868–1880. Hänestä tuli samaiseen Alavuden pappilaan vävy, kun hän meni 1870 skandaalinkäryisesti säätyerosta huolimatta naimisiin rovastin tyttären Emilian kanssa. Pariskunta sai seitsemän lasta.

Mäkinen tutustui harmoniin ensimmäisen kerran seminaariaikoinaan ja innostui sen soveltuvuudesta kansakouluopetuksessa. Harmoni oli halvempi kuin piano ja sen säestyksellä pystyi laulattamaan virsiä. Hän suostutteli tuttavansa, kansakoulujen isänä tunnetun ja seminaariaikojensa opettajan Uno Cygnaeuksen ostamaan hänelle harmonin opetustehtäviä varten. Ulkomailta tilattu soitin saapuikin Mäkiselle sopivasti juuri ennen häitä. Hän innostui urkuharmonista niin paljon, että päätti rakentaa sellaisen itse ja toimitti valmiin soittimen 1877 Helsinkiin arvostetun urkuri Richard Faltinin arvosteltavaksi. Hän sai työstään hyvää palautetta ja rakensi sen jälkeen useita harmoneita lisää myytäväksi.

Vuonna 1878 kansakoulujen tarkastajana toimiva Uno Cygnaeus teki matkan Alavuden koululle, jossa havaitsi Mäkisessä runsaasti potentiaalia opettajaksi Sortavalan uuteen seminaariin. Sitä ennen Mäkisen tuli kuitenkin saada kansainvälistä oppia ja kokemusta. Hän saikin Cygnaeuksen avustuksella 1879 valtiolta apurahan Stuttgartin taideteollisuuskouluun, jossa opiskeli paitsi urkuharmonien rakentamista, myös piirustuksen ja käsitöiden opettajaksi. Vuonna 1880 hän aloitti lehtorina juuri perustetussa Kymölän seminaarissa Sortavalassa. Opetustoimen ohella hän perusti harmonitehtaan vuonna 1881.

Kuva: Mainos Päivälehdessä 3.2.1890. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/473520?page=4

Vuonna 1886 hän siirsi tehtaan ostamaansa Myllykylän kartanoon, noin seitsemän kilometrin päähän Sortavalasta. Vuoteen 1902 mennessä tehtaassa arvioitiin valmistetun jopa 2200 harmonia, mutta siellä tehtiin myös huonekaluja, työkaluja ja käsityövälineiden mallikokoelmia. Tehtaan yhteydessä Mäkinen piti käsityökursseja ja vuodesta 1899 lähtien myös puuseppien ammattikoulua, jossa saattoi suorittaa muutaman vuoden kestävät opinnot. Monet koulusta valmistuneet jatkoivat tehtaan palveluksessa.

Kuva: Mäkisen tehtaan puuseppien kouluhuone 1800-luvun lopussa. Helsingin Kaiku 24.8.1907, 9. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/872500?page=9

Mäkisellä vaikutti olevan monta rautaa tulessa, koska hän luotsasi tehtaan ja opetustoimen lisäksi kartanon tilusten maanviljelystä, toimi Sortavalan kunnan esimiehenä kaksikymmentä vuotta, ja oli yksi Itä-Karjalan maanviljelysseuran perustajista ja toimi sen rahastonhoitajana. Joku kollega olikin todennut, että ”kun muut ihmiset väsyvät työhönsä, he käyvät lepäämään, mutta kun Mäkinen väsyy yhteen työhön, niin ryhtyy hän toiseen; siinä hänen leponsa.” Toinen tuttava muisteli, että Mäkisen ikkunasta loisti usein valo vielä pitkään puolenyön jälkeenkin, kun tuo tarmokas mies venytti päiviä ja yritti saada suoritetuksi kaikki tehtävänsä.

Mäkisen kohtaloksi koitui vatsasyöpä, johon hän menehtyi muutamaa päivää vajaa 57-vuotiaana kesällä 1902. Mäkisellä oli tiettävästi ollut kuolinvuoteellaan harras toive, että köyhilläkin olisi varaa hankkia itselleen harmoni. Joka torpassa voisi silloin kuulua juhannuksena harmonin säestyksellä veisattu ”Jo joutui armas aika”.

Kuva: Väinö Hämäläisen piirros Mäkisen tehtaasta Myllykoskella 1907

Mäkisen poika Lauri Kuoppamäki jatkoi tehtaan toimintaa vuodesta 1900 eteenpäin. Vuonna 1907 tehdas muuttui osakeyhtiöksi ja ammattikoulu lakkautettiin. Suurin osa tehdasrakennuksista paloi vuonna 1912, mutta toimintaa pystyttiin jatkamaan siitä huolimatta. Yritys yhdistyi vuonna 1915 porvoolaisen lelutehtaan kanssa ja tehdas siirrettiin uudelle tontille Helylän rautatieaseman läheisyyteen. Uusi yritys Helylä Oy valmisti huone- ja leikkikaluja, harmonien valmistuksesta luovuttiin. Vuodelle 1914 päivätyssä lehtijutussa arvioitiin, että Mäkisen tehtaassa oli ehditty valmistaa 33 vuodessa noin kolmetuhatta urkuharmonia.

Harmonini teksti ”perusti v. 1881” lienee lisätty jossain vaiheessa, kun tehtaan toiminta on ollut jo vakiintunutta. Tällä perusteella arvelen, että soitin on valmistettu noin vuosien 1890–1914 välillä.

Imuilmalla toimiva ”kerrassaan kunnollinen soittokone”

Eero Mäkinen oli toinen kahdesta 1800-luvun harmonitehtailijoista Suomessa. A. A. Hedén oli ehtinyt Mäkisen edelle perustaessaan 1860-luvulla harmonitehtaan Tampereelle. Suomessa on toiminut yhteensä viitisentoista harmonitehdasta. Harmoneja tuotiin lisäksi ulkomailta ja erityisesti Pohjanmaalla niitä rakennettiin myös itse.

Kuva: Isak Paavalniemi. Olohuone, kuvattu 1920-40-luvulla. Nurmeksen museo.

Mäkinen päätyi kokeilujen kautta yhdistelemään saksalaista ja amerikkalaista harmonien rakennustapaa, jolloin syntyi luja ja vahvaääninen imuilmatekniikkaan perustuva soitin, joka sieti kylmää ja kosteita olosuhteita. Soitin sopikin sen vuoksi hyvin kirkkoihin. Ehkä se, että oma harmonini seisoi vuosikaudet kylmässä ja kosteassa aitassa, ei välttämättä vaikuttanutkaan soittimen kuntoon ihan niin paljon kuin pelkäsin.

Urkuharmonin valmistaminen vaati paitsi puutyötaitoa, myös viritys- ja soinnutustaitoa. Aikalaiset kiittivät Mäkisen harmonien laatua. Käsityön opettaja Yrjö Blomstedt arveli Kotitaide-lehdessä: ”Tässä tehtaassa valmistetut koulu- ja kotiharmooniot lienevät yhä vieläkin parhaat kotimaiset sekä tekotapansa hienouden että äänen pehmeyden vuoksi[…]” Muun muassa pielisjärveläisiin kansakouluihin tilattiin harmoneja 1880-luvulla Mäkisen tehtaalta, koska olihan se ”kerrassaan kunnollinen soittokone; ääni kova ja samalla sulava”. Myös yrityksessä itsessään luotettiin siinä määrin soitinten laatuun, että niille annettiin vuodesta 1901 alkaen kahdenkymmenen vuoden takuu.

Kuva: Käsityön taidonnäyte, Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa käytetty Mäkisen tehtaan harmoni, valmistettu 1800-luvulla. Helsingin kaupunginmuseo.

Erään sanomalehtitiedon mukaan Mäkinen pystyi myymään harmoneita 30 prosenttia halvemmalla kuin amerikkalaisia. 1889 lehdessä kerrottiin, että Mäkinen oli suunnitellut myös pienemmän nelioktaavisen ”kansan harmonin”, jota pystyi myymään huokeammalla hinnalla, 200 markalla. Nykyrahassa mitattuna tämä vastaa vähän reilua tuhatta euroa eli soitin oli keskiluokan saatavilla. Viisioktaavinen urkuharmoni maksoi erään sanomalehtikirjoituksen mukaan 320 markkaa vuonna 1885. Mäkisen tehtaalla valmistettiin myös kolmeoktaavisia matkaharmoneita.

Kuva: Tässä harmonissa on viisi oktaavia, yksitoista rekisteriä (ulos vedettävät tapit, joilla säädetään ääntä) sekä volyymia kasvattavat polvipaisuttimet.

Kansakoulujen vakiokaluste

Urkuharmonit yleistyivät Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja niistä tuli vähitellen kansakoulujen vakiokaluste. Harmonin säestämät yhteislauluhetket olivat kiinteä osa kouluopetusta vuosikymmenten ajan. Myös Mäkisen tehtaalle kansakoulut olivat tärkeä asiakasryhmä, jolle kohdistettiin mainontaa. Tehtaan kilpailuvaltti oli, että samasta paikasta voitiin toimittaa lisäksi muita koulukalusteita. 1960-luvulta lähtien harmonien valmistus hiipui huomattavasti, kun koteihin ja kouluihin alettiin hankkia mieluummin pianoja ja Hammond-sähköurkuja. Todennäköisesti minunkin ”mäkiseni” on ollut jossain kansakoulussa vakituisessa käytössä vuosikymmeniä, kunnes soitin on päätynyt joko sieltä tai mutkan kautta maalaistalon lasten ja myöhemmin lastenlasten iloksi.

Kuva: Mainos Laatokka-lehdessä 5.8.1899. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/527073?page=4

1960-luvulle päivätyssä sanomalehtijutussa todettiin, että harmoni on ”yksinkertainen ja halpa säestyssoitin”, ei niinkään mikään säveltämiseen inspiroiva instrumentti. Itse lisäisin vielä yhden käyttökohteen: harmoni on kaunis, nostalginen sisustuselementti, joka muistuttaa viime vuosisatojen hienosta käsityö- ja musiikkiperinnöstä.

Kuva: Pietinen, oppitunti meneillään Pukinmäen koulussa 1937. Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Pietisen kokoelma. CC BY 4.0.

Lähteet:


Sanomalehdet
Kyläkirjaston Kuvalehti 1.8.1902, 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870845?page=5 .
Blomstedt, Yrjö: Eero Mäkinen, Kotitaide. Suomen teollisuuslehden osasto (B) koulukäsitöiden ja piirustusopetuksen opastusta varten 1.8.1902, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1120063?page=2
Muistokirjoitus myös, Kasvatusopillisia sanomia kristillisille opettajille ja vanhemmille 25.6.1902, 7-8. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/921269?page=7
Kotipuusepästä tehtailijaksi, Käsiteollisuus. Suomen käsityönopettajain liiton ulosantama 1.1.1931, 9-11. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/971607?page=9
Lauri Kuoppamäki 50-vuotias, Kotimainen työ: Kotimaisen työn liiton äänenkannattaja 1.1.1927, 22, 27. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/970766?page=22
Pielisjärvellä, Karjalatar 16.11.1888, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/81786?page=2
Lehtori Mäkisen tehdastuotteet, Uusi Suometar 12.1.1889, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2651?page=2
Kirjeitä maaseuduilta, Uusi Suometar 12.2.1885, 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/87871?page=3
O.Y. Helylä 50-vuotias, Puuteos. Puuseppäteollisuuden ja huonekalukaupan virallinen äänenkannattaja 1.6.1931, 9. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/977180?page=9
Asiasta toiseen, Sortavalan Sanomat 19.12.1914, 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1234067?page=3
Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti 13.5.1910, 6. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/934460?page=6
Uusi Suometar 26.1.1912, 7. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1196599?page=7
Tidning för musik 1.4.1914, 14. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/922889?page=14
Taideharmoni – toteutumattomia toiveita, Maaseudun Tulevaisuus 21.10.1967, 14.

Tutkimuskirjallisuus
Korkalainen, Samuli: Soitinten käyttö kirkkolaulun kehittämisessä 1800-luvun Suomessa. Ennen & Nyt 04/2017. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/102643

Kuoppamäki, Riitta: Etevä Eero Mäkinen. Seminaarinlehtori ja käsityöläistehtailija 1800-luvun lopun Sortavalassa. Helsinki 2008.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Miira Vuoksenranta

  1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
    Tutkin naisten välisen ystävyyden kulttuurihistoriaa keskittyen 1860- ja 1870-lukujen Suomeen. Tutkimukseni valokeilassa on joukko ruotsinkieliseen sivistyneistöön kuuluneita naisia, joista monet työskentelivät opettamisen parissa. Käsittelemäni ajanjakso osuu herrasväen naisten koulutuksen ja työssäkäynnin murroskauteen, jolloin yhä useammat naiset alkoivat keskittyä perheenperustamisen sijasta opiskeluun ja palkkatyöhön. Sivistys ja toimeentulo eivät kuitenkaan jääneet ainoiksi näiden olosuhteiden kantamiksi hedelmiksi, vaan oleellisia olivat myös opinahjoissa tai työn parissa solmitut lujat naistenväliset ystävyyssuhteet.

    Olen kiinnostunut selvittämään, kuinka suomalaiset sivistyneistönaiset käsittivät ystävyyden ja kuinka he ylläpitivät ystävyyssuhteitaan kirjeenkirjoittamisen keinoin. Päälähteenäni käytän Åbo Akademin kirjaston käsikirjoituskokoelmiin kuuluvia, enimmäkseen aikaisemmin tutkimattomia kirjeaineistoja. Tutkimusprosessini aikana on ollut palkitsevaa huomata, kuinka kaikkein arkisimmillekin kirjeille voi aina löytää uudenlaista tutkimuskäyttöä – jopa kirjoittajiensa tyhjänpäiväisiksi vähättelemät kirjeet voivat muuttua kullan arvoisiksi ystävyydestä kiinnostuneen tutkijan käsissä.
  1. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
    Tarve ihmiskontakteille on aina ollut yksi ihmisyyttä määrittävistä perustekijöistä. Nyky-yhteiskunnassa ystävyyden merkitys ja sen positiiviset terveysvaikutukset on tunnistettu niin laajasti, että uutismedioissa yksinäisyyttä on jopa kutsuttu suomalaisten potemaksi kansantaudiksi. Ylipäätään vuosituhannen vaihde on merkinnyt kansainvälisesti kasvavaa kiinnostusta ystävyyttä kohtaan sekä akateemisessa maailmassa että sen ulkopuolella. Tätä todistaa uuden tieteellisen tutkimuksen valtavan määrän lisäksi monien ystävyyttä käsittelevien populaarikulttuurin tuotosten kuten Frendit-tv-sarjan tai Sally Rooneyn romaanien saavuttama valtava suosio. Koen, että kulttuurihistoriallisella näkökulmalla on paljon annettavaa sekä julkisille ystävyyskeskusteluille että tavoillemme käsittää omia ihmissuhteitamme. Tarkastelemalla ystävyyskäsitysten pitkiä historiallisia juuria voimme paljastaa ystävyyteen liittyvien asenteiden vahvan kulttuurisidonnaisuuden ja ajallisen muutoksen.
Kuva: Miira Vuoksenranta.
  1. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
    Pienestä pitäen minulla on ollut kaksi suurta intohimoa: historia ja luonto. Lapsuudessani nämä ilmenivät hillittömänä dinosaurus- ja fossiili-innostuksena, luonto- ja historiadokumenttien suurkulutuksena, ötököiden perässä haavi käpälässä loikkimisena, kiitäjäntoukkien kasvattamisena perhoseksi asti ja ylitsevuotavana intona ala-asteen historiantunteja kohtaan. Lukion aloittaessani tulevaisuudensuunnitelmieni vaaka oli kallistunut eläinlääkärin uran puolelle, mutta unelma sai pian särön tajutessani, että rakkaus biologiaa kohtaan ei riittänyt, vaan oli kahlattava läpi loputtomalta tuntunut kavalkadi puuduttavia fysiikan ja kemian kursseja. Tein siksi vikkelän väistöliikkeen ja kohdistin energiani toiseen minulle tärkeään aiheeseen eli historiaan, joka oli säilynyt lempiaineenani koko peruskoulun ajan. Lukiossa en ollut vielä varma, että pääaineekseni tulisi juuri kulttuurihistoria, mutta valitsin Turun yliopiston osittain juuri aineen pääaineopiskelumahdollisuuden vuoksi. Päätös kulttuurihistoriaan erikoistumisesta syntyi vähitellen historian perusopintojeni edistyessä huomatessani, kuinka paljon sekä sen tarjoama näkökulma että sen puitteissa tutkitut teemat kiinnostivat minua.
  1. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
    Kauppojen ja kirjastojen kirjahyllyjä selaillessani panen merkille, että huomioni kiinnittyy useimmiten automaattisesti kirjoihin, jotka paljastuvat takakannen lukemalla kulttuurihistorioitsijoiden kirjoittamiksi. Kulttuurihistorian piirissä kynäillään siis kirjoja, joita itse haluan lukea ja siitä syntyy innostus kantaa oma korsi kekoon. Olen aina ollut kiinnostunut ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja sen menneisyyttä, mutta kulttuurihistorian opintoni ovat ruokkineet tiedonhaluani entisestään ja opettaneet minulle taitoja, joiden avulla on mahdollista katsoa kriittisemmin monia itsestään selviksi väitettyjä ilmiöitä. Kulttuurihistoriaa ajatellessani päähäni ponnahtaa myös mielikuva avarakatseisuudesta, poikkitieteellisyydestä, tutkimusaiheiden moninaisuudesta ja niissä piilevästä pohjattomasta potentiaalista.
  1. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
    Tutkimieni naisten kirjeenvaihdossa on monia huvittavia kohtia, mutta ensimmäisenä minulle juolahtaa mieleen turkulaisen aatelisneidon Thecla Ekestubben närkästynyt kirje porilaiselle ystävälleen Jenny Juséliukselle vuodelta 1870. Ekestubbe kertoi olleensa vierailulla Pietarissa, josta kotiin saavuttuaan hän oli saanut kuulla, että kaupungilla huhuttiin hänen menneen matkansa aikana kihloihin. Hän tahtoi nyt tietää, kuka ihme levitteli tällaisia naurettavia sepitteitä. Erityisen absurdeja näistä juoruista teki Ekestubben mielestä juuri se, että: ”jos joku toivoo jäävänsä ikuisesti naimattomaksi, hänen on matkustettava Pietariin, sillä missään muualla ei näe yhtä vähän nuorukaisia kuin siellä.” Tähän vaikutti Ekestubben mukaan se, että suomalaiset seurustelivat Pietarissa vain omissa piireissään, eikä venäläisten miesten tapaaminen tullut siksi kuuloonkaan. Ehkäpä sulhasehdokkaiden puute teki Pietarista ihanteellisen lomakohteen myös avioliittoa vastaan hangoittelevalle Ekestubbelle itselleen?

Kasvamisen vaikeudesta – Kurkistus tyttöyden historiantutkimukseen

Olemme varmasti kaikki kuulleet kliseen ”Nuoriso on pilalla.” Nuoruuden ja tyttöjen historiaan perehtyneen tutkijan näkökulmasta tämä ei ole niin kaukaa haettua kuin voisi luulla. Aikuiseksi kasvaminen on ollut vaikeaa, vaikka aika ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat muuttuneet. Kulttuurihistorian väitöskirjassani tutkin 1700-luvun englantilaisia eliitin tyttöjä ja heidän kasvuaan ja ajatuksiaan tyttöydestä ja omasta identiteetistään. Halusin tuoda siinä esille nimenomaan tyttöjen oman äänen, mikä herkästi jää vaille huomiota. Lapsuuden ja nuoruuden historiaa on tutkittu usein ylhäältä käsin, vanhempien ja viranomaisten kautta. Viime vuosina nuoruuden historiantutkimukseen on tullut myös muunlaisia näkökulmia.

Kuva: Naisen elämänkaari. Life and age of woman James Baillie n. 1848. Wikimedia Commons CC-BY 4.0.

Samalla tavoin kuin nykyäänkin, lasten ja nuorten arki koostui leikeistä, erilaisista huveista ja juhlista ystävien kanssa. Siihen sekaan mahtui myös opiskelua, ihastuksia sekä riitoja vanhempien ja sisarusten kanssa. Elämän koko kirjo iloineen ja suruineen oli läsnä. Vaikka aika ja ympäristö muuttuvat, kasvavat nuoret kohtaavat erilaisia ristiriitaisia odotuksia ja vaatimuksia vanhempien ja yhteiskunnan taholta. Tyttöjen omat toiveet olivat joskus näiden kanssa ristiriidassa. Esimerkiksi 1700-luvun ylhäisön tytölle oli odotusarvoisena tulevaisuudennäkymänä avioliitto ja äitiys sekä oman kotitalouden valtiattaren rooli. Opiskelusta tai itsellisestä elämästä työtätekevänä naisena hän saattoi vain haaveilla. Sen sijaan rahvaan tytöillä lapsuus loppui hyvin aikaisin, sillä heidän oli astuttava työmarkkinoille heti kun olivat siihen kykeneviä, usein varhaisessa teini-iässä.

Tytöt kohtasivat myös ulkonäköpaineita. Kauneuden kriteerit ovat toki muuttuneet vuosisatojen aikana, mutta tuolloin ajateltiin, että kaunis ulkomuoto kertoi myös sisäisestä hyvyydestä. Kauneus oli valuuttaa avioliittomarkkinoilla, joten jos tytöllä ei ollut houkuttimenaan suurta myötäjäissummaa, kaunis ulkomuoto oli ehdottomaksi eduksi. Käsitykset sukupuolesta ja etenkin naissukupuolesta rajoittivat ja hallitsivat jossain määrin tyttöjen elämää. Esimerkiksi odotus siveästä ja vaatimattomasta käytöksestä oli monesti ristiriidassa 1700-luvun eliitin elämäntavan kanssa. Myös nuorten odotettiin osallistuvan seurapiiririentoihin ja olevan esillä osoittamassa perheen asemaa ja varallisuutta.

Näkökulmaa muuttamalla menneisyydestä saa aivan uudenlainen kuvan, ja se kuva on paljon monimuotoisempi kuin on aiemmin luultu. Tyttöjen elämään ja ajatuksiin on mahdollista päästä käsiksi esimerkiksi kirjeiden ja päiväkirjojen sivuilta. Tytöt raapustivat niihin niin arkipäivän sattumuksia kuin ajatuksiaan elämästään tyttöinä, tulevina naisina sekä säätynsä edustajina. Puitteet saattoivat olla samanlaiset, mutta jokaisen elämänpolku oli erilainen ja valinnat yksilöllisiä.

Henna Karppinen-Kummunmäki, FT on kulttuurihistorioitsija, jonka tietokirja Tyttöjen vuosisadat. Lasten ja nuorten historiaa keskiajalta 1800-luvulle ilmestyy keväällä 2022.

Kulttuurihistorian nuorten tutkijoiden kirjoitusretriitti Villa Tammekannissa

Turun yliopistosäätiö oli taannoin armollinen ja myönsi kuusihenkiselle kulttuurihistorian tutkijaporukallemme viikon työskentelyjakson Tartossa Turun ja Tarton yliopistojen Granö-keskuksessa, Villa Tammekannissa, Alvar Aallon suunnittelemassa huvilassa. Valitettavasti pandemia muutti kuitenkin suunnitelmia, eikä matkustaminen Viroon onnistunut alkuperäissuunnitelmien mukaisesti vuosi sitten syksyllä, eikä vielä kesäkuussakaan, jonne matka sen jälkeen siirrettiin. Kolmas kerta kuitenkin sanoi toden ja pääsimme syyskuussa matkaan viisihenkiseksi kutistuneella seurueellamme. Retriittiporukkaamme kuului neljä kulttuurihistorian väitöskirjatutkijaa ja yksi viime vuonna väitellyt tutkija.

Kuvaaja: Pekka Niemelä. Kuvassa Villa Tammekannin takapihalla vasemmalta oikealle: FM Anni Hella, FM Noora Kallioniemi, FM Niina Siivikko, FT Anna-Leena Perämäki ja FM Satu Sorvali.

Lähdimme matkaan Helsingistä syyskuisena lauantaiaamuna, ensin lautalla Tallinnaan ja sieltä junalla reilun parin tunnin päähän Tarttoon. Perillä Villa Tammekannissa meitä odotti residenssivastaava, Turun yliopiston biodiversiteetti- ja ympäristötutkimuksen professori emeritus Pekka Niemelä, joka esitteli meille talon ja sen historian.

Kuvaaja: Anna-Leena Perämäki. Granö-keskus, Villa Tammekann.

Vuonna 1932 suunniteltu residenssi on saanut nimensä Turun yliopiston entiseltä rehtorilta, Tarton yliopiston maantieteen professori J. G. Granöltä, joka loi yhteyksiä Suomen ja Viron yliopistojen välillä 1920-luvulta lähtien. Granö tutustutti Tarton yliopiston maantieteen professorin August Tammekannin arkkitehti Alvar Aaltoon, jonka jälkeen Aalto suunnitteli omakotitalon Tammekannin perheelle Tähtveren puutarhakaupunginosaan. Rakentaminen ei valitettavasti sujunut aivan alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti ja perhe pääsi muuttamaan keskeneräiseen taloon vasta 1933.

Neuvostoliiton miehittäessä Viron ja Tammekannien paetessa talo joutui valtion omistukseen, se muutettiin pienkerrostaloksi ja sinne asetettiin useita perheitä vuokralle samanaikaisesti. Viron itsenäistyttyä 1990-luvulla rakennus luovutettiin takaisin Tammekannin omaisille, ja joitakin vuosia sen jälkeen he myivät sen Turun yliopistosäätiölle. Säätiö teki taloon valtaisan remontin, jonka yhteydessä se restauroitiin Aallon alkuperäisten suunnitelmien mukaiseksi. Säätiö on majoittanut tiloissa vuodesta 2000 lähtien Turun yliopiston tutkijoita ja yhteistyökumppaneita, ja sinne voi päästä työskentelemään esimerkiksi tekemällä hakemuksen säätiön apurahapalvelun kautta tai maksamalla itse majoituksestaan. Kirjoitusretriittien lisäksi talossa on järjestetty tutkijatapaamisia ja kokouksia sekä esittelyjä arkkitehtuurin ystäville.

Tyylikkäästi Artekin huonekaluilla sisustetussa funkkistalossa on kellarikerros, jossa on viihtyisät sauna- ja neuvottelutilat sekä yksi makuuhuoneista, keskikerros, jossa on keittiö, oleskelu- ja ruokailuhuoneet sekä työskentely- ja kirjastohuone. Ylimmässä kerroksessa on ”sviitti” parvekkeineen sekä kolme muuta makuuhuonetta.

Pekka piti residenssivastaavana huolen ylläpidosta (mm. runsaan aamupalan sai talon puolesta!) sekä kiintoisista aamiaiskeskusteluista. Päivät sujuivat kukin kirjoittaen omia tekstejään omassa rauhassaan, mutta tarvittaessa vertaistuki ei ollut kaukana. Korona-ajan eristyksen jälkeen olikin todella virkistävää päästä keskustelemaan kasvokkain kollegoiden kanssa.

Kuvaaja: Satu Sorvali. Minun työskentelytilanani toimi kellarikerroksen upea neuvotteluhuone.

Kirjoittamisen lomassa oli mahdollisuus tehdä pieniä kävelyretkiä syksyisen kauniiseen Tarton kaupunkiin, joka oli kiinnostava sekoitus eri-ikäistä ja erityyppistä arkkitehtuuria.

Kuvaaja: Satu Sorvali. Matkalla vanhaan kaupunkiin.
Kuvaaja: Satu Sorvali.

Kävimme muun muassa herkuttelemassa italialaisessa La Dolce Vita -ravintolassa (risotto 10/10!) ja ”maailman korkeimman pubin katon” omaavassa, 1700-luvulta peräisin olevassa Püssirohukelder -ruutikellariravintolassa.

Kuvaaja: Anna-Leena Perämäki. Ruutikellariravintola ja kymmenen metriä korkea katto.

Kiinnostavinta vapaa-ajan antia olivat mielestäni museokohteet: valtava ja uutta teknologiaa hyödyntävä Viron Kansallismuseo sekä Tarton yliopistomuseo, jossa esiteltiin yliopiston historian lisäksi myös tieteen ja opiskelijoiden historiaa.

Kuvaaja: Satu Sorvali. Viron kansallismuseo.
Kuvaaja: Satu Sorvali. Presidentti Kekkosen sukset Tarton yliopistomuseossa.
Kuvaaja: Satu Sorvali. Aivan Villa Tammekannin lähettyvillä sijaitseva Tarton laululava oli vaikuttava rakennelma, vaikkei se välity tästä kuvasta.

Jouduin valitettavasti lähtemään Tammekannista jo viiden päivän oleskelun jälkeen. Kolme muuta kollegaa seurasi perässäni seuraavana päivänä ja yksi meistä jäi Villa Tammekanniin loppujen lopuksi 2,5 viikoksi. Viimeisenä yhteisenä päivänä täytimme uuden hakemuksen Yliopistosäätiölle uudesta työskentelyjaksosta tällä samalla porukalla. Toivottavasti meitä onnistaa!

Kuvaaja: Anna-Leena Perämäki. Tarton raatihuone.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Karoliina Sjö

  1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
    Tutkin Kirsti Teräsvuoren 1900-luvun alkupuolella kirjoittamaa päiväkirjasarjaa, tai tarkemmin sanottuna erästä osaa kokonaisuudessaan hyvin laajasta ja kattavasta, kymmeniätuhansia sivuja sisältävästä päiväkirja-aineistosta. Tutkin miten ja millaisista teemoista Teräsvuori kirjoitti, millaiset asiat kirjoittamiseen ja kirjoittamisen mahdollisuuksiin vaikuttivat sekä millaisia kirjallisia keinoja hän kirjoittamisessaan käytti. Tutkin samalla, miten Teräsvuoren päiväkirjakirjoittaminen suhteutui laajempaan omasta itsestä kertomisen ja päiväkirjakirjoittamisen traditioon. Teräsvuori kirjoitti lähes koko elämänsä ajan päiväkirjaa, ja sivuille ovat tallentuneet monenlaiset kokemukset ja jäljet eletystä elämästä sen eri puolineen. Toisaalta paljon on jäänyt pois, tutkijan tavoittamattomiin. Olen kiinnostunut tutkimuksessani myös tieteen ja taiteen välisyydestä sekä erilaisista tiedon tuottamisen mahdollisuuksista ja tavoista.
  1. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
    Omassa tutkimuksessani on nähdäkseni monia teemoja ja asioita, jotka resonoivat monella tavalla nykypäivän yhteiskuntaan. Mainittakoon tässä esimerkiksi ylipäätään päiväkirjan kirjoittaminen: sillä on muun muassa länsimaissa pitkä traditio, ja kirjoittamisen muodot ja merkitykset ovat muokkautuneet vuosisatojen kuluessa. Onkin mielenkiintoista pohtia esimerkiksi sitä, mitä sata vuotta sitten kirjoitettu aineisto voi kertoa tämän päivän tavoista ja muodoista kertoa itsestä ja elämästä. Päiväkirjat ovat myös pitkään olleet yksi suosituimmista kirjoittamisen muodoista, ja niiden avulla on mahdollista tavoittaa hyvin monenlaista tärkeää tietoa. Toki tärkeää on samalla pohtia, millaisia aineistoja päiväkirjat ylipäätään ovat, miten ja millaista tietoa niiden avulla on mahdollista saada ja tuottaa sekä millaisia rajoittavia tekijöitä ja toisaalta millaisia eettisiä kysymyksiä niiden käyttöön historiantutkimuksessa liittyy. Nämä ovat tärkeitä keskusteluja myös laajemmin. Ylipäätään tieteellä ja tutkimuksella, tässä tapauksessa historian-, kulttuurin- ja taiteidentutkimuksella, on monenlaista arvoa ja merkitystä, ja soisi sen arvon ja arvostuksen näkyvän paremmin myös yhteiskunnan tasolla.
  1. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
    Minulle ei ole koskaan ollut mitenkään selvää, mitä tulisin tekemään ”isona”. Lukion jälkeen opiskelin ammattikorkeakoulussa, olin töissä eri paikoissa ja asuin jonkin aikaa ulkomailla. Palasin Suomeen, ja eräässä vaiheessa tieni vei ilokseni yliopistoon. Pääsin opiskelemaan aluksi pääaineena kotimaista kirjallisuutta, mikä oli tosi innostavaa. En ollut aiemmin tajunnutkaan, miten mielenkiintoisia ja monella tavalla tärkeitä asioita sitä voikaan opiskella. Kirjallisuuden ohella opiskelin monia muitakin aineita, ja sitten löysin myös kulttuurihistorian, joka tuntui kattavan todella monet kiinnostuksen kohteeni. Taiteella ja kulttuurilla on ollut aina merkittävä rooli elämässäni, ja historiallinen näkökulma aiheisiin ja ilmiöihin kiinnosti kovasti. Oppiaine tuntui muutenkin kaikkinensa hyvin kiehtovalta ja puoleensavetävältä. Pääsin opiskelemaan kulttuurihistoriaa sivuaineena, ja lopulta vaihdoin sen pääaineekseni. Kulttuurihistoria ja tiede ylipäätään veivät mennessään, ja tässä sitä ollaan, väitöskirjan parissa – asia, josta en aiemmin olisi edes osannut haaveilla.
  1. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
    Kulttuurihistoria merkitsee minulle tapaa katsoa maailmaa, näkökulmaa, josta käsin kysyn, pohdin ja ihmettelen. Kulttuurihistorian parista olen saanut välineitä ja työkaluja käsitteellistää maailmaa ja erilaisia ilmiöitä; olen huomannut, että se on nykyään yllättävänkin läpileikkaava asia elämässäni. Se on minulle työ, mutta se on myös paljon muuta. Se on katto, jonka alta olen löytänyt monta arvokasta kohtaamista, tärkeitä ja mielenkiintoisia keskusteluja ja ajatuksia, mielekkäitä haasteita ja samantapaisia tapoja hahmottaa maailmaa sekä tuottaa tietoa, olla osa suurempaa kokonaisuutta.
  1. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
    Ainakin minut itseni onnistuu yllättämään aina uudelleen se, että jostakin syystä minulla soi joululaulut ympäri vuoden päässä. En ymmärrä tätä seikkaa, sillä en edes ole mikään erityinen joululaulujen fani. Mutta jostakin syystä tämä on jatkunut jo useita vuosia. Tykkään kyllä monenlaisesta musiikista erittäin paljon, mutta tämä teema saisi jättää minut jo rauhaan.
Kuva: Jussi Virkkumaa / Saaren kartanon residenssi

Kulttuurin runsaudensarvi – Pyöräkierros Tuusulanjärven ympäri

Pakkasin pyöräni eräänä loppukesän aamupäivänä ja lähdin polkemaan kotoani Vantaalta aikeenani tehdä yhdistetty liikunta- ja kulttuurireissu Tuusulanjärven ympäri. Alkumatka ei luvannut hyvää, vahvasti syksyltä haiskahtava tuuli ja tihkusade pieksi kasvojani poutaa luvanneesta sääennusteesta huolimatta. Onneksi se ei pahemmin haitannut, koska pyöräillessä tuli lämmin ja sää poutaantui myöhemmin päivällä. Vajaan tunnin kuluttua löysinkin itseni jo Tuusulanjärven rannalta, mistä pääasiallinen lenkki alkoi. Olin ladannut puhelimeeni City Nomadi -sovelluksen, jossa oli Tuusulanjärven pyöräkierros opastettuna sekä myötä- että vastapäivään. Karttaan oli merkitty pyöräreitti kaikkine nähtävyyksineen sekä ruoka- ja ostospaikkoineen. Pyöräillessä ei tarvinnut vilkuilla puhelinta, koska sovelluksen tarjoaa opastusta pystyi kuuntelemaan kuulokkeilla. Kätevää!

Aloitin järven myötäpäiväisen kierron (n. 47 kilometriä) Koskenmäen lähistöltä. Opastetaulu sillan kupeessa kertoi, että paikka oli 1900-luvun alussa käsityöläisten asuttama, ja että Koskenmäen kautta kulki 1950-luvulle saakka Helsingistä Hämeenlinnaan johtava maantie. Nyt idyllisessä rannassa oli kauniit kukkaistutukset ja penkit.

Nomadi-sovelluksen miellyttävä naisääni opasti jatkamaan pyörätietä eteenpäin Koskenmäkeen ja siitä edelleen Paijalaan. Paijalan kylätie oli tunnelmallinen vanhoine 1800-luvulta peräisin olevine rakennuksineen. Siitä jatkettiin eteenpäin kohti Järvenpäätä pitkin maalaismaisemia halkovaa pyörätietä.

Heti matkan alussa minulle valkeni karu totuus: jos aikoisin päästä saman päivän illaksi kotiin, minun olisi karsittava runsaasti paikkoja, joissa olin aikonut matkan varrella pysähtyä. Ihan reitin alkupäässä olisi ollut lintutorni, jonne veivät hauskat pitkospuut metsän keskellä, mutta jouduin jättämään sen väliin, kuten myös Paijalan jälkeen vastaan tulleen Sarvikallion virkistysalueen. 25 metriä Tuusulanjärvestä nouseva Sarvikallio inspiroi monia kultakauden taiteilijoita ja he maalasivat maisemasta tauluja. Eero Järnefelt vertasi näkymää Suomen kansallismaisemaan ja nimesi sen pikku-Koliksi. Olen käynyt Sarvikallion näköalapaikalla aiemmin ja ymmärrän hyvin, miksi se on tehnyt niin suuren vaikutuksen.

Järvenpäähän johtavan pyörätien varrella oli Tuusulan Ladun ja Pyörän jättämä laatikko, johon järvenkiertäjät saivat jättää nimensä syksyllä tapahtuvaa arvontaa varten.

Ennen kuin huomasinkaan, olin pitkulaisen järven toisessa päässä eli Järvenpään keskustassa. Rantapuisto oli viehättävän näköinen synkkänä loppukesän päivänäkin. Ajelin tyhjälle uimarannalle nauttimaan eväitäni ja katselemaan sorsanpoikasten sukeltelua matalassa rantavedessä.

Lyhyen lounastauon jälkeen jatkoin pyörälenkin toista, kulttuurintäyteistä osuutta. Ensimmäinen pysähdykseni osui Aholaan: kirjailija Juhani Ahon ja taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin kotiin, joka oli heillä vuokralla 1897–1911. Kotimuseossa minulle selvisi, että he olivat ensimmäiset taiteilijat, jotka muuttivat Tuusulanjärvelle ja he oikeastaan aloittivat koko Tuusula-buumin silloisissa kulttuuripiireissä. Aholassa viihtyivät isäntäväen lisäksi monen monituiset vieraat ja Venny luonnehtikin sitä kestikievariksi, jossa on ”aina vieraita, tulijoita ja menijöitä”. Museo oli mielestäni hyvin suunniteltu: alakerran huoneet oli jaettu Vennylle ja Juhanille kullekin omansa, ja yläkerrassa oli oma vaihtuva näyttelynsä, joka oli tällä kertaa Nukkekotiyhdistyksen 30 v. juhlanäyttely.

Aholasta olisi ollut vain lyhyt matka Ainolaan, Sibeliusten kotitaloon, mutta jouduin jättämään sen toiseen kertaan, kuten myös Järnefeltien ateljeekodin Suvirannan, joka on kuulemma edelleen yksityiskäytössä ja suvun omistuksessa. Taakse jäi myös Kallio-Kuninkalan tila, jossa toimii kesäisin kahvila. Sen sijaan suuntasin taiteilija Pekka Halosen kotitalolle ja ateljeeseen. Halosenniemeksi ristitty, vuonna 1902 valmistunut iso rakennus oli vaikuttava ja toi mieleeni 1800-luvun lopun karjalaishuvilat mallia Langinkosken keisarillinen huvimaja. Kotiateljeen suunnitteli Pekka Halonen itse veljensä Antin kanssa. Sisältä löytyi paitsi Halosen, myös vierailevan taiteilijan Väinö Blomstedtin taidetta. Halosenniemi on mennyt vierailuni jälkeen kiinni, koska se remontoidaan syksyn aikana. Museo avaa ovensa jälleen ensi vuonna.

Halosenniemen jälkeen jatkoin pyöräilyä kuuluisaa Rantatietä pitkin ja tein pikavisiitin Lottamuseoon, jonka näyttelyihin olin itse asiassa käynyt tutustumassa jo paria viikkoa aiemmin. Tällä kertaa kävin vain ottamassa kuvia näyttelystä tätä blogikirjoitusta varten ja piipahdin museon viihtyisässä kanttiinissa pullakahveilla. Museo teki minuun suuren vaikutuksen kulttuurihistoriallisella näkökulmalla ja johdattamalla helposti lähestyttävällä tavalla aiheeseen. Museovieraalle selitettiin esimerkiksi mistä liike syntyi, miten se kehittyi, keitä lotat olivat, mitä he tekivät, millaisia uskomuksia lottiin on liitetty ja missä määrin ne pitävät paikkansa. Esineistö oli monipuolista ja audiovisuaalista puolta oli hyödynnetty kekseliäästi.

Jatkoin matkantekoa Rantatietä pitkin, ohitin (jälleen) ajanpuutteen vuoksi Aleksis Kiven kuolinmökin, jossa olen käynyt jo aiemmin ja poljin sen sijaan Erkkolan hirsihuvilan pihaan. Kirjailija ja sanomalehtimies J.H. Erkon vuonna 1902 valmistunut kotitalo oli myös Halosten veljesten suunnittelema.

Museossa kerrottiin Erkon lisäksi Tuusulanjärven kulttuuriväestä ja siellä oli tällä kertaa vaihtuvana näyttelynä Taneli Eskolan valokuvataidetta. J. H. Erkon kuoltua 1906 talo oli eri omistajilla aina vuoteen 2006 saakka, jolloin Jane ja Aatos Erkon säätiö osti huvilan ja lahjoitti sen Tuusulan kaupungille. Tämän vuoksi Erkon aikaisia alkuperäisiä huonekaluja oli talossa perin vähän. Ihailin huvilassa erityisesti vihreäsävytteisiä takkoja, jotka olivat tuusulalaisen ruukkumaakari Johan Grönroosin käsialaa. Vihreät takat taisivat olla muodikkaita, koska niitä löytyy myös muista taiteilijakodeista, Halosenniemestä, Aholasta, Suvirannasta ja Ainolasta.

Järven kiertämiseen museokäynteineen meni yhteensä noin 3,5 tuntia ja Tuusulanjärvelle edestakaisin ajamiseen vajaa kaksi tuntia. Suunnittelen jo vastaavanlaista kierrosta myöhemmin ja tutustumista niihin museoihin, jotka jäivät tällä kertaa näkemättä. Vaikka tuskinpa toisellakaan kerralla saa kaikkea nähdyksi. Ja hyvä niin.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Anni Hella

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Keskityn tutkimuksessani Ferrara–Firenzen kirkolliskonsiiliin (1438–39) ja siellä käytyihin keskusteluihin käsikirjoituksista. Konsiili, joka kokosi yhteen satoja myöhäiskeskiajan teologeja, humanisteja ja virkamiehiä neuvottelemaan idän ja lännen kirkon yhdistämisestä, oli merkittävä monessa mielessä. Konsiilin päätavoite oli yhdistää jo satoja vuosia erossa olleet kirkot yhteen, minkä lisäksi idän ja lännen johtajilla ja edustajilla oli omia toiveita konsiilin suhteen. Bysantti kaipasi kipeästi länneltä sotilaallista ja taloudellista apua valtakuntansa suojelemiseksi osmaneilta, ja paavi tavoitteli oman asemansa vahvistamista lännen kirkon sisällä kirkkoa repineen lännen suuren skisman (1378–1417) jälkeen. Monelle yksittäiselle oppineelle konsiili merkitsi myös mahdollisuutta keskustella toisen kulttuuripiirin oppineiden kanssa niin teologiasta kuin muistakin ajan humanisteja kiinnostaneista asioista, kuten antiikin auktoreista ja heidän teksteistään. Niinpä myös käsikirjoitukset kiinnostivat osallistujia ja niissä olleita tekstejä kopioitaan ja ne jopa vaihtoivat omistajiaan konsiilin merkeissä.

Käsikirjoitukset saivat erityisen roolin konsiilin keskusteluissa. Sekä idän että lännen kirkon edustajat tarttuivat konkreettisesti käsikirjoituksiin puolustaessaan oman kirkkonsa traditioita ja tulkintaa kirkon opista. Käsikirjoituksista löytyi erityisesti kirkkoisien ja varhaisten ekumeenisten – siis molempien kirkkojen tunnustamien – konsiilien päätöksiä, joiden avulla oman opin puolesta (tai toisen oppia vastaan) argumentoitiin. Käsikirjoitukset osoittautuivat kuitenkin toisistaan erilaisiksi, niin materiaalisilta ja ulkoisilta ominaisuuksiltaan kuin myös sanamuodoiltaan, jotka vaikuttivat toisinaan kriittisesti tekstien tulkintaan. Arvovaltaiset tekstit ja molempien kirkkojen hyväksymät auktoriteetit eivät siis riittäneet argumenttien tueksi, vaan oli kyettävä osoittamaan, että käsikirjoitus oli luotettava. Tutkin sitä, miten konsiilin toimijat toisaalta argumentoivat käsikirjoitusten avulla oppinsa puolesta mutta toisaalta myös sitä, miten yksittäisen käsikirjoituksen auktoriteetin puolesta argumentoitiin. Mikä teki käsikirjoituksesta auktoritatiivisen, ja miten käsikirjoituksia käytettiin Ferrara–Firenzen konsiilissa?

Konsiilissa tuotettiin myös uusia käsikirjoituksia. Tässä kuvassa on yksi kopio kirkot yhdistäneestä bullasta, jossa on rinnakkain latinan- ja kreikankielinen teksti. Oikeassa alareunassa on nähtävillä Bysantin keisari Johannes VIII Palaiologoksen allekirjoitus.
Kuva: The British Library (public domain). Cotton MS Cleopatra E III.
https://www.bl.uk/collection-items/bull-of-union-of-the-greek-and-latin-churches-1439

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Vaikka konsiilista on kulunut jo lähes 600 vuotta, samat keskustelut elävät kirkkokuntien välillä. Edelleen samat jo monta sataa ja jopa yli tuhat vuotta vanhat tulkinta- ja oppierot jakavat kirkkokuntia, mutta toki myös ekumenian, kirkkokuntien välisen yhteistyön ja dialogin, määrä on lisääntynyt erityisesti viimevuosisadalta lähtien. Kirkkojen väliset (ja toki sisäiset) historialliset tapahtumat elävät myös pitkään ihmisten mielissä ja asenteissa, mikä näkyy muun muassa 1900–2000-luvulla esitetyissä kirkollisissa anteeksipyynnöissä ja vuoden 1054 keskinäisten kirkonkirousten purkamisina. Ferrara–Firenzen konsiilissa 1400-luvulla puhuttaneet asiat ovat edelleen merkityksellisiä.
Konsiilin keskustelut siitä, millainen on luotettava lähde tai mistä sellaisen voi tunnistaa, elää samoin nykypäivän keskusteluissa, kouluopetuksessa ja yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Jo konsiilissa erityisen ongelmalliseksi muodostui argumentointi lähteellä tai fyysisellä käsikirjoituksella, jota toinen osapuoli ei hyväksynyt auktoritatiiviseksi. Konsiilissa toistuikin usein myös syytöksiä käsikirjoitusten turmelusta ja siten totuuden peittämisestä tai väärentämisestä. Tällaiset keskustelut eivät ole nykyajasta hävinneet. Erilaisten medioiden aikakaudella ja internetin ollessa täynnä monenlaista kirjallista ja audiovisuaalista materiaalia muun muassa se, mitkä mediat esittävät todenmukaisinta tietoa tai toisaalta mitkä peittelevät tai muokkaavat totuutta, puhuttavat monia ja aiheuttavat suoranaisia kiistoja.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Muistan abikeväänä selailleeni yliopistojen valintaoppaita ja etsineeni itselleni sopivaa alaa tai oppiainetta. Aiemmat haaveeni kanttorin, astronautin tai näyttelijän urasta eivät tuntuneet siinä vaiheessa enää ajankohtaisilta ja huomasin, että erityisesti humanististen tiedekuntien tarjonnat herättivät kiinnostukseni. Löytäessäni Turun yliopiston alta kulttuurihistorian kiinnostuin siitä välittömästi. Olihan siinä samassa kaksi sanaa, jotka molemmat olivat lähellä sydäntäni! Vaikka pidin jo koulun historiasta, kulttuurihistoria kuulosti raikkaalta ja erilaiselta. Siispä päätin hakea opiskelemaan sitä tietämättä sen tarkemmin, mitä opinnot tulisivat pitämään sisällään. Ja vaikka hain muutamaan muuhunkin paikkaan opiskelemaan, huomasin jo pian lukulomalla, että ainoastaan kulttuurihistorian pääsykoekirja vangitsi todella mielenkiintoni. Niinpä se jäi ainoaksi pääsykokeekseni, mutta onnekseni koe meni hyvin ja sain aloittaa opinnot jo samana vuonna historiaa huokuvassa kaupungissa.

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Tutkimus lähtee usein uteliaisuudesta ja mieleen valtaavista kysymyksistä. Huomaan, että minun kysymykseni ovat usein sellaisia, joihin koen, että juuri kulttuurihistorialla on mahdollisuus tarjota vastaus. Kulttuurihistoria merkitsee minulle tapaa ajatella ja tarkastella mennyttä ja tulevaa ja niiden suhdetta. Historiallisten tapahtumien, henkilöiden, muutosten ja jatkuvuuksien ymmärtämiseksi kulttuuri ja kulttuuriset kohtaamiset ovat avainasemassa. Kulttuurit ovat muokanneet ihmistä ja vaikuttaneet ihmisen toimintaan ja valintoihin, mutta ihmiset ovat myös muovanneet kulttuuria ja neuvotelleet tavoista toimia oikein ja yhdessä muun maailman kanssa. Erityisesti menneisyyden merkitysten maailmaan kiinnipääsemisessä kulttuurihistorialla on tarjottavanaan jotain ainutlaatuista.

Oman tutkimukseni kannalta kulttuurihistoria tarjoaa oivallisen näkökulman. Teologinen näkökulma aineistooni ja tutkimusaiheeseeni on looginen ja hedelmällinen omalla tavallaan, samoin tärkeä historiallinen perustutkimus konsiilin kulusta, päätapahtumista ja keskeisistä henkilöistä on ehdottoman tärkeää, mutta kulttuurihistoria antaa minulle mahdollisuuden keskittyä kahden kulttuurin läsnäoloon ja kohtaamiseen konsiilissa. Käsikirjoitusten takana on valtavasti kulttuurihistoriallista perintöä. Kun konsiilin osallistujat keskustelivat käsikirjoituksista ja kirkon opista, he keskustelivat omista kulttuureistaan. Kun käsikirjoituksista löytyi eroja, näille eroille täytyi etsiä syy, jotta voitiin määritellä, mikä käsikirjoitus oli säilyttänyt totuuden. Erojen syy löytyikin loppujen lopuksi nimenomaan kulttuureista, jotka olivat käsikirjoitukset myös tuottaneet, ainakin konsiilin osallistujien puheenvuoroissa. Konsiilin teologiset väittelyt ja keskustelut käsikirjoituksista olivatkin paljolti kahden pitkälle historiassa ulottuvan kulttuurin välisiä taisteluita siitä, kumman kulttuuri oli kunniallisempi ja kumman historia oli säilyttänyt taivaallisen totuuden materiaalisissa tuotteissaan toista paremmin.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Vaikka minusta ei tullut astronauttia enkä päätynyt edes tutkimaan avaruuteen liittyvää aihetta, tutkimuskohteeseeni liittyy kiinnostava tähtitieteellinen yksityiskohta. Puolentoista vuoden neuvottelujen jälkeen Firenzen tuomiokirkossa viimein luettiin kirkkojen yhdistämisbulla latinaksi ja kreikaksi, joka alkoi psalmin 96 sanoin ”Laetentur caeli et exultet terra” (”Iloitkoon taivas, riemuitkoon maa”). Pian tämän jälkeen San Lorenzon kirkon kupoliin maalattiin tähtitaivas, jonka myöhemmin tutkijat yhdistivät nimenomaan kirkkojen yhdistämiseen. Tutkijat pystyivät osoittamaan, että tähtitaivas oli näyttänyt juuri siltä 6. heinäkuuta vuonna 1439 klo 12, kun yhdistämisjulistus luettiin. Jospa sitä vielä joskus pääsisi Firenzeen taivastelemaan!

Kuvan kirjat tai pelit eivät liity kirjoittajan tutkimuksiin mutta ovat tärkeässä roolissa vapaa-ajalla. Kuva: Lauri Lindblom.