Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Heikki Rosenholm

Tämä blogikirjoitus aloittaa sarjan, jossa esitellään kulttuurihistorian oppiaineen jatko-opiskelijoita ja heidän tutkimusaiheitaan. Ensimmäisenä vuoron saa Heikki Rosenholm.

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
Tutkin suomalaista 1940- ja 1950-luvun näytelmäelokuvaa kuolemankulttuurin ja tunteiden näkökulmasta. Minua kiinnostaa erityisesti tarkastella elokuvissa ilmenevää ruumiillistettua toimintaa erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa: minkälaisia yhtäläisyyksiä näytelmäelokuvien tavoissa käsitellä kuolemaa ja tunteita on yhteiskunnassa vallinneiden tapojen, arvojen ja asenteiden kanssa?

Heikki Rosenholm. Kuva: Heini Rosenholm.

Tarkasteltavassa ajanjaksossa suomalaisten tunne-elämä ja suhtautuminen kuolemaan kävivät läpi erilaisia muutoksia melko lyhyessä ajassa: sota-aikoina kuolema ja suru olivat julkisia ja koko kansakuntaa koskettavia ilmiöitä, mutta jo sotavuosien aikana ja varsinkin niiden päättymisen jälkeen vaikenemisen kulttuuri yleistyi, mikä jatkui myös pitkälti 1950-luvulla, vaikka sotavuosien traumojen käsittely yleistyi kulttuurituotteissa. Yhtenä merkittävimpänä kulttuurituotteena traumojen käsittelyssä pidetään Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta (1954) ja siitä tehtyä Edvin Laineen ohjaamaa filmatisointia (1955).

Laineen Tuntematon sotilas ei kuitenkaan ole ainoa elokuva, jossa kuolema tunteineen on keskeisesti läsnä. Väitöksessäni käsittelen 11 elokuvaa, joihin Tuntemattoman sotilaan lisäksi kuuluu muun muassa romanttisia ja historiallisia epookkeja (Kulkurin valssi (1941), Tanssi yli hautojen (1950), draamoja (Kirkastettu sydän (1943), Evakko (1956) ja yhteiskunnallisia elokuvia (Tuhottu nuoruus (1947). Eri lajityypeissä ja eri aikoina valmistuneissa elokuvissa on nähtävissä erilaisia vivahteita muutoksista, joita kuolemankulttuurissa ja tunne-elämässä käytiin läpi yhteiskunnassa.

Nuoren naisen kuolemakohtaus elokuvasta Tuhottu nuoruus (1947). Lähde: ruutukaappaus elokuvasta.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Ymmärtääksemme nyky-yhteiskunnan asenteita kuolemaa kohtaan meidän on tarkasteltava, millaiset menneisyyden tapahtumat niitä ovat muovanneet. Tähän prosessiin ovat osallistuneet myös suomalaiset näytelmäelokuvat. Tutkimuksellani haluan entisestään lisätä keskustelua kuolemasta ja osoittaa, kuinka kuolema tunteineen on ollut läsnä jo vanhemmassa suomalaisessa elokuvassa.

Vaikka suomalaista näytelmäelokuvaa on tutkittu laajasti, sitä ei ole juurikaan tarkasteltu kuolemankulttuuria painottavasta näkökulmasta. Tutkimukseni auttaa tunnistamaan kuolemaan ja kuolemiseen liittyviä tunteita, mikä on tärkeää aikana, jolloin kuolema on tullut jälleen lähemmäs ihmisten arkea muun muassa median lisääntyneen kiinnostuksen seurauksena. Viime vuonna alkanut ja yhä edelleen jatkuva koronapandemia on myös vaikuttanut keskusteluun kuolemasta.

Pitenevän eliniän myötä myös kysymykset hyvästä kuolemasta ja siihen liittyvistä käytännöistä ovat entistä ajankohtaisempia. Sosiaalisen median suosion kasvun seurauksena myös yhteisöllinen, myös tuntemattomien, kanssa jaettu suru on yleistynyt. Kuolemasta keskustellaan enemmän kuin aikaisemmin, mutta sen kohtaaminen koetaan yhä vaikeaksi.

Pienen pojan ruumisarkku elokuvasta Levoton veri (1946). Lähde: ruutukaappaus elokuvasta.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Aloitin väitöstutkimukseni vuonna 2017 ja olen taustaltani kulttuuriperinnön tutkija. Siirryin kulttuurihistoriaan virallisesti tammikuussa 2021. Kulttuuriperinnön tutkimuksessa painottuu enemmän historiatietoisuuden läsnäolo ja yhteisöjen ylläpitämän kulttuuriperinnön näkyminen, merkitys ja hyödyntäminen nykypäivässä. Tutkimukseni edetessä minua alkoivat kiehtoa yhä enemmän kulttuurihistoriaan kytkeytyvät näkökulmat, kuten menneisyyden ihmisten aatemaailmat, elämisen arki ja tunne-elämä. Varsinkin tunteiden kulttuurihistorian tarkastelu menneisyyden kulttuurituotteissa ja niistä tehtyjen tulkintojen merkitykset ovat korostuneet tutkimuksessani.

Aloitin opiskelijana Turun yliopistossa vuonna 2011. Jo opintojeni alusta alkaen minua kiinnostivat elokuvat ja niiden suhde yhteiskuntaansa ja kulttuuriinsa. Opintojen aikana tutuiksi tulivat jo monet elokuvahistoriaa tarkastelevat klassikot, kuten Hannu Salmen Elokuva ja historia (1993) sekä Peter von Baghin Elokuvan historia (1975). Voisi siis sanoa, että elokuvan ja historian tutkimus on aina ollut lähellä sydäntäni!

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Minulle kulttuurihistoria merkitsee mahdollisuutta tarkastella vallitsevaa yhteiskuntaamme entistä laajemmasta näkökulmasta. Erityisen mielekkääksi koen sen, että tarkastellessani elokuvia saan myös mahdollisuuden perehtyä erilaisiin historiallisiin teemoihin. Viime aikoina olen esimerkiksi tarkastellut käsittelemieni elokuvien yhteydessä autoilun kulttuurihistoriaa sekä romanien ja saamelaisten representaatioita näytelmäelokuvissa.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Kuolema tutkimuksellisena aiheena tuntuu aina olleen läsnä elämässäni. Muistan yhä ala-asteella pitämäni esitelmän Kreikan mytologian manalaa hallitsevasta jumalasta, Hadeksesta. Muistan myös elävästi vanhimman siskoni lukeneen minulle Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä (1973) ollessani pieni. Tarinassa kuolema on erityisen merkittävässä asemassa. Ehkä tällaiset kokemukset ovat siis salakavalasti vaikuttaneet mieleeni ja kiinnostukseeni kuolemasta.

Olen myös kauhuelokuvien suurkuluttaja ja pohdin pitkään, olisinko halunnut lähteä jatko-opinnoissani tutkimaan kauhuelokuvakulttuuria. Kauhuelokuvien kriittinen tapa käsitellä yhteiskunnallisia ilmiöitä on aina kiehtonut minua. Olen jopa järjestänyt aiheesta kaksi kurssia Turun yliopistoon kuuluvassa Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa Porissa, Kauhuelokuvalukupiiri (2018) sekä Kauhuelokuvalukupiiri vol. 2 (2020). Kursseilla katsottiin lukuisia kauhuelokuvia, joista käytiin mielenkiintoisia keskusteluja vierailevien asiantuntijoiden johdolla!

Kulttuurihistorian muisti -luento 16.4.2021

Tänä keväänä Kulttuurihistorian seura järjestää webinaarin Kulttuurihistorian muisti, jossa muistellaan kulttuurihistorian oppiaineen historiaa Turun ja Lapin yliopistoissa, ja virittäydytään jo vuonna 2022 lähestyviin kulttuurihistorian oppiaineen 50-vuotisjuhliin.

Puhujina webinaarissa ovat kulttuurihistorian professori emeritus Keijo Virtanen ja Lapin yliopiston kulttuurihistorian professori Marja Tuominen.

Webinaari järjestetään perjantaina 16.4. klo 16-18 Zoom-alustalla.

Tervetuloa!

Reseptistä lautaselle, pakkauksesta pöytään: ruokamuistoja ja -teollisuutta Suomen maatalousmuseo Sarassa

Sateinen helmikuun sunnuntai oli oivallinen päivä vierailla Loimaalla Sarka-museossa, jossa hiljattain oli avautunut kaksi kiehtovaa näyttelyä, Tehtaan tekemää ruokaa – kotimaisten elintarvikkeiden historiaa ja Tiistaitarjotin – ruokamatka 70-luvulle. Maatalousmuseon oma teollisen ruoantuotannon vaiheita valottava kokonaisuus ja Museokeskus Vapriikin tuottama, valokuvista ja muistelmateksteistä koostuva Tiistaitarjotin sopivat temaattisesti yhteen loistavasti. Näyttelyt tarjoavat maukkaan aikamatkan lähimenneisyyteen esittelemällä aihetta, joka tavalla tai toisella koskettaa aivan kaikkia.  Ruokaan ja syömiseen liittyvät tavat ja kokemukset herättävät moniaistimellisia muistoja aina pakkausmateriaaleista, tuoksuista ja mauista lähtien ruokapöydässä jaettuihin yhteisiin muistoihin. Ne kietoutuvat arkiseen elämään tavoilla, joita ei kenties päivittäin tule ajatelleeksi, mutta joihin on helppo uppoutua kuvien, tekstien ja esineiden välityksellä. Tuttuuden ja ajallisen etäisyyden tuoman vierauden yhdistelmä kutsuu museokävijänkin ihastelemaan valokuvien väriloistoa, eläytymään kerrottuihin ruokamuistoihin ja tutkailemaan tuotepakkauksia menneiltä vuosikymmenilta. Se saa toisaalta pohtimaan myös meluisia tehdassaleja, raskaita työtunteja ja niitä työteliäitä käsiä, joiden ansiosta ruoka lopulta on päätynyt kauppojen hyllyille ja sieltä kuluttajien pöytiin.

Tiistaitarjotin – makumatka 70-luvulle -näyttely perustuu Aamulehdessä vuosina 1974-76 julkaistuun artikkelisarjaan, jonka toteutuksesta vastasivat kotitalousopettaja Eeva Junkkari-Riekkola yhdessä valokuvaajapuolisonsa Juhani Riekkolan kanssa. Alun perin tiistaisin ilmestyneissä artikkeleissa jaettiin ruokaohjeita, ateriahdotuksia ja neuvoja havainnollistavin kuvin maustettuina. Värikylläiset, aikansa muodikkaita kattauksia ja aterioita esittelevät kuvat hehkuvat nyt kuvasuurennoksina museon seinillä. (KUVA 1) Lautasilla on muun muassa silakkaa, munakkaita ja makkaroita erilaisina variaatioina, usein vähintäänkin persiljatupsulla ja salaatinlehdellä höystettynä, ja jälkiruoaksi tarjoillaan raikasta jäätelöä tai kermavaahdolla kuorrutettua karpalohyytelöä. Kuvia täydentävät haastatteluaineistona kootut kertomukset eri-ikäisten kokijoiden muistelemina: broilerin ja paprikan kaltaiset ruokapöydän uudet tulokkaat hämmensivät aikalaisia. Uutuuksia kohtaan oltiin uteliaita ja kokeilunhaluaisia, mutta muistelijoiden mukaan oli aluksi vaikeaa tietää, kuuluiko kana syödä luineen päivineen ja jopa sitä, että eksoottisen näköisestä paprikasta ei suinkaan kuulunut nauttia sen siemeniä.

KUVA 1

Tehtaan tekemää ruokaa puolestaan valottaa kiinnostavalla tavalla suomalaisen ruokakulttuurin muutoksia 1900-luvulla. Rekonstruoidussa myymälässä on elintarvikevaa’alla varustettu tiski, jonka takaa katse kohtaa vakavailmeisen myyjättären. Saisiko olla kahvia, sokeria tai makkaraa – kuinka paljon laitetaan? Entäpä tuliaisiksi makeisia tai limonadia? (KUVAT 2 ja 3) Tuontitavaroita ja harvinaisempia herkkuja eivät omavaraisimmatkaan taloudet kyenneet itse tuottamaan, ja ajan kuluessa valmistuotteiden valikoima alkoi laajentua entisestään. Alkujaan armeijan tarpeisiin kehitettyjen säilykkeiden omaksuminen kotitalouksien käyttöön oli hidasta ja ennakkoluulojen värittämää, mutta kiireiselle kaupunkilaiselle ne alkoivat tarjota helpotusta ruoanlaittoon etenkin 1960-luvulta lähtien. (KUVA 4)

KUVA 2
KUVA 3
KUVA 4

Näyttelyn parasta antia ovat sen monipuolinen toteutus ja eri aisteja ruokkivat virikkeet. Näyttelyteksteillä on merkittävä rooli informaation jakajana, mutta liiallinen tekstipaljous johtaa helposti ähkyyn ja siihen, ettei sinänsä kiinnostavaankaan sisältöön jaksa paneutua. Täällä sitä vaaraa ei ollut: pidin etenkin näyttelytilaan toteutetusta keittiönurkkauksesta, jossa pääsi kurkistelemaan sisälle jääkaappiin, pakastimeen ja kaappeihin erilaisine ruokapakkauksineen. “Sarka-marketin” ostoskorissa olevista tuotteista – kuten kahvista, jauhelihasta, jogurtista, tofusta – sai lisätietoja lukemalla ostosten viivakoodit. Itsepalvelukassat viivakoodinlukijoineen ovat nykypäivän kauppareissujen arkea ainakin isommissa marketeissa, mutta nämä koodit tarjosivat myös katsauksen tuotteiden historiaan. Minua yllätti esimerkiksi tieto siitä, että tofua on alettu valmistaa Suomessa jo 1980-luvun lopussa.

Vallitseva pandemiatilanne on pakottanut monet museot sulkemaan ovensa ja siirtämään palvelunsa yksinomaan verkkoon. Suljettuna on tällä hetkellä myös Suomen maatalousmuseo Sarka, jonka tarjontaan pääsee kuitenkin tutustumaan etäyhteyksin. Toivotaan, että museo- ja kulttuurielämysten ääreen päästään pian jälleen fyysisestikin.

…………………..

Teksti ja kuvat: Asta Sutinen

Kirjoittaja on seuran hallituksen jäsen

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: varapuheenjohtaja Kaisa Vehkalahti

Olen Kaisa Vehkalahti ja aloitin seuran varapuheenjohtajana vuoden 2021 alussa. Kulttuurihistoria on kuitenkin ollut osa elämääni pitkään – suurimman osan elämääni itse asiassa!

Aloitin kulttuurihistorian opinnot Turun yliopistossa keskellä 1990-luvun alun syvintä lamaa. Muistiini on jäänyt erityisesti ensimmäisen opiskelusyksyn perusopintojen johdantokurssi. Päärakennuksen luentosalissa I vierailivat monet myöhemmin tutuiksi tulleet tutkijat. Katriina Mäkinen puhui tuuletusikkunoiden kulttuurihistoriasta ja Tapio Onnela panopticon vankilatyypin ideasta. Ai näinkin voi historiaa tutkia? Olin löytänyt oman alani!

Monelle meistä lama-ajan opiskelijoista tulevaisuus ja työllistyminen olivat iso juttu. Niinpä minäkin vaihdoin pääaineeni yleisestä historiasta kulttuurihistoriaan vasta sitten, kun historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajan opinnot avautuivat myös kulttuurihistorian opiskelijoille. 90-lukua varjosti pankkikriisi, korot hipoivat pilviä ja leipäjonot ilmestyivät kaupunkikuvaan. Omissa muistoissani 90-luku on kuitenkin ilon ja valon aikaa: uusia ihmisiä, uusia ystäviä, uusia maailmoja sekä uuden tiedon ja lopulta tutkijuuden löytämisen riemua. Kulttuurihistorian opinnoista mieleeni ovat jääneet erityisesti Kari Immosen inspiroivat luennot siitä, miten historia on monikerroksisesti läsnä nykyhetkessä. Niihin palaan sekä opetuksessa että tutkimuksessa yhä uudelleen. Kesäisin työskentelin oppaana Turun Linnassa, missä historian läsnäolo ei jäänyt vain abstraktiksi käsitteeksi, vaan elettiin todeksi joka päivä.

Valmistuttuani en lähtenytkään opettajaksi yläasteelle, vaan avoimen yliopiston kulttuurihistorian opintoihin ja pian tekemään väitöskirjaa dosentti Ritva Hapulin johtamaan Suomen Akatemian tutkimushankkeeseen Kirjoittaen maailmalle. Tutkimusintressini olivat jo opintojen lopulla suuntautuneet tyttötutkimukseen. Minua kiinnosti erityisesti tyttöjen kasvatuksen historia ja kysymys siitä, miten hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän, normaalin ja ei-normaalin tyttöyden välistä rajaa on eri aikoina ja erilaisissa yhteiskunnissa määritelty. Ritvan vetämä Modernin tutkimusryhmä ja sen kannustava, avoin ja epämuodollinen ilmapiiri tarjosivat nuorelle tutkijalle upean kasvualustan. Vuonna 2008 valmistuneessa väitöskirjassani käsittelin suomalaisen lastensuojelujärjestelmän varhaisvaiheita, 1800–1900-luvun vaihdetta, tyttöjen koulukotikasvatuksen näkökulmasta.

Lapsuuden ja nuoruuden historia on muodostanut tutkimukseni keskeisen juonteen tähän päivään saakka. Se on myös avannut ovia monitieteiseen yhteistyöhön. Turun yliopistosta lähdettyäni toimin pitkään mm. opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittaman Nuorisotutkimusverkoston tutkimuspäällikkönä.

Tällä hetkellä toimin akatemiatutkijana Oulun yliopistossa, tutkimushankkeessa Rural Generations on the Move. Cultural History of Rural Youth, 1950–2020 (2019–2020). Lisäksi johdan kahta tutkimusprojektia, jotka niinikään kytkeytyvät maaseutututkimukseen. Olen kiinnostunut erityisesti maaseutuun liittyvien merkitysten muutoksista suomalaisessa kulttuurissa ja siitä, mitä maaseutu merkitsee ihmisille elämän eri vaiheissa. Osana tutkimusta keräämme parhaillaan maaseutuun liittyviä muistoja ja elämäntarinoita yhteistyössä Suomen Maatalousmuseo Sarkan kanssa. Tutkimus on merkinnyt osittain myös paluuta omille juurilleni, sillä olen itsekin kotoisin Pohjois-Pohjanmaan maalaismaisemasta.

Kulttuurihistoria merkitsee minulle ennen kaikkea tietoisuutta ajan monikerroksisuudesta ja historian läsnäolosta elämässämme. Historian läsnäolo on keskeinen teema myös nykyisessä tutkimuksessani, jossa se nivoutuu kysymyksiin muistista, kokemuksesta, paikasta ja paikkaan kuulumisesta. Kulttuurihistoria merkitsee myös avointa mieltä ja uteliaisuutta elämän asenteena. Kulttuurihistoriallisen katseen voi suunnata mihin tahansa, kun osaa kysyä ja ihmetellä.

Naistaikurien juhlapäivä

Naistaikurien juhlapäivä

”I shall not be content until I am recognised by the public as a leader in my profession, and entirely irrespective of the question of sex.”
Taikuri Adelaide Herrmann, Broadway Magazine, 1899.

Adelaide Herrmann ”Sleeping Beauty”. Kokoelma: Theatrical Portrait Photographs, Harvard Theatre Collection.

Kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi on mahdollista kurkistaa esirippujen taakse ja muistella upeita naistaikureita, jotka kiersivät Pohjois-Euroopassa omilla taikaohjelmillaan 1880–1890-luvuilla. Havahduin naisesiintyjien läsnäoloon tutkiessani vintage-taikajulisteita ja ohjelmamainoksia, jotka ajoittuivat taikuuden kultakaudelle vuosisadan vaihteeseen. Julisteissa mainittiin miehen nimi suurilla kirjaimilla, mutta julisteen keskiössä kuvataankin näyttävästi pukeutunutta naisesiintyjää. Yhä useampi taikajuliste ja mainos toisti samaa tematiikkaa: nainen on päätähti tai olennainen osa ohjelmakokonaisuutta, mutta hän esiintyy miehen nimen yhteydessä. Naiset näyttäytyvät myös valokuvissa, esimerkiksi levitaatio-tempuissa, kuten Adelaide Herrmann ”Sleeping Beauty”-kuvassaan. Aikakauden lehtimainoksissa la belle epoquen bellet esiintyivät myös repertuaari-kuvauksissa, usein omilla taiteilijanimillään headliner-tyyppisinä vetonauloina.

Nina Bosco, Giordanon perheseurueen juliste 1883. Kokoelma: Offentliga nöjen i Åbo under 1800-talet.

Erityisesti tähtitaikurin maineen saavuttaneet ja Pohjoismaita ristiin rastiin kiertäneet sooloesiintyjät Sidonie Roman ja Pauline Wilhelmine Schmidt vetosivat laajaan yleisöön muodikkailla ohjelmillaan. Esiintyvien naistähtien karisma ja vetovoima havaittiin tuotteliaaksi sirkus- ja varieteetaiteen impressaari- ja markkinointiverkostoissa jo 1800-luvun loppupuolella, mutta taikataiteen toimintaympäristössä naistaikurit ovat jääneet vaille historialliskriittistä huomiota ja sosiaalista arvostusta. Olin itsekin sokaistunut aikaisemmista ennakkoluuloistani, joissa kuvittelin, että naiset eivät juuri harjoittaneet taikurin ammattia lukuunottamatta muutamia erityistapauksia, tai että naiset esiintyivät vain vähempiarvoisen assistentin roolissa. Suurinta osaa naistaikureista kutsuttiin taikahistoriallisissa kirjoissa assistenteiksi, vaikka naisilla oli keskeisiä rooleja ja omia ohjelmanumeroita taikaesityksissä. Lisäksi taikurin ja taikurin assistentin roolin raja on häilyväinen, joskus vaikeamman roolin tekee juuri naispuolinen ”assistentti”.

Lähdemateriaalista hämmentyneenä päätin selvittää, miten suurta osuutta naiset esittivät taikaohjelmistojen repertuaareissa ja kokoonpanoissa. Tilastoin kaikki löytämäni 1880–1890-luvuilla Suomen suuriruhtinaskunnan alueella esiintyneet taikaseurueet, joista etsin mainintoja naistaikureista. Tutkimukseni mukaan yli 40 % esiintyjistä taikaseurueissa oli naisia, mukaan lukien sooloartistit ja duo, trio ja ryhmäesiintyjät. Naiset esiintyivät myös hengenvaarallisissa tempuissa kuten ”bullet catch” -taikatempussa, jossa ammuttu luoti napattiin kiinni ilmasta. Naisten osuutta esittävän taiteen kentällä tulisikin tarkastella uudelleen lähietäisyydeltä, koska naisesiintyjien taiteellisen työskentelyyn liitetään yhä ennakko-olettamuksia.

Pauline Schmidt, taiteilijakuva. Kuvaaja: Niels Rasmussen.

Kirjoitan parhaillaan väitöskirjatutkimusta naistaikurien representaatioista, missä pyrin tuottamaan uutta tietoa ja oikaisemaan stereotyyppisiä ennakko-olettamuksia naisartisteista esittävän taiteen kentällä. Aihepiiri on ajankohtainen huomioon ottaen myös globaalisti levinneet ”me too” -henkiset kampanjat ja jatkuva taistelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta esittävän taiteen kentällä. Tutkimukseni jatkuu ja tarkentuu edelleen, mutta tulkitsen, että naisten osuus ja roolit ovat olleet ja ovat edelleen huomattavasti merkittävämpiä kuin mitä aikaisemmassa historiantutkimuksessa on oletettu. Naisten kadottaminen näyttämöltä oli suosittu ohjelmanumero vuosisadan vaihteessa, mutta tuskin naisten lopullinen katoaminen oli aikalaisten tarkoitus. Oli syy kollektiiviselle unohtamiselle mikä hyvänsä, niin nyt on korkea aika palauttaa naistaikurit takaisin parrasvalojen loistoon.

Iloista naistenpäivää kaikille!

Kirjoittaja: Pauliina Räsänen, FM, tohtorikoulutettava, Turun yliopisto

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Elina Karvo

Lumikenkäilyn iloa Lapin talvessa!

Olen Elina Karvo, seuran sihteeri sekä tapahtumatiimin ja Capsa Historiae -julkaisun toimituskunnan jäsen.

Olen kotoisin Kemijoen varrelta, Rovaniemen seudulta, jonne palasin takaisin vuodenvaihteessa lähes kolmentoista Turku-vuoden jälkeen. Historia ilmestyi elämääni ryminällä 10-vuotiaana, kun aukaisin historiankirjan ensimmäisen kerran koulussa. Rakastuin tarinoihin, tapahtumiin, menneisyyden ihmisiin, ja päätin siltä istumalta, että lähden yliopistoon historiaa lukemaan – ja päätös piti.

Kulttuurihistoriaan tutustuin vuonna 2006. Kirjoitin tuolloin ylioppilaaksi, mutta en päässyt opiskelemaan historiaa Oulun yliopistoon. Etsin vaihtoehtoista opiskelumahdollisuutta ja päädyin pariksi vuodeksi kansanopistoihin tekemään avoimen yliopiston opintoja kulttuurihistoriasta. Se oli sitä myöten menoa. Kulttuurihistorian opintomateriaalit olivat kiinnostavia ja tutkimusteemat imaisivat minut mukanaan. Etenkin rakkauteni elokuvahistoriaan, joka oli syntynyt teini-iässä Peter von Baghin teoksia lukiessa, sai lisäpontta esimerkiksi Hannu Salmen Elokuva ja historia -teoksen myötä. Samalla törmäsin aiheisiin, joita en olisi sitä ennen uskonut historiantutkimuksen aiheiksi, kuten dandyt ja eksentrisyys. Löysin siis kulttuurihistoriasta ja Turun yliopistosta sen henkisen kodin, jota olin etsinyt.

Samana vuonna, kun löysin kulttuurihistorian, ilmestyi elämääni myös Sherlock Holmes. Nämä kaksi ovatkin kietoutuneet elämässäni hyvin vahvasti yhteen ja Holmesin kulttuurihistoria on äärimmäisen kiehtova ja jopa loputtoman tuntuinen jänkä, johon vaipua. Holmes on ollut vahvasti läsnä opinnoissani, ja on iso osa hitaasti etenevää väitöstutkimustani, joka käsittelee miesten välistä ystävyyttä brittiläisissä menneisyyteen sijoittuvissa tv-sarjoissa 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Tarkastelen kolmen Suomessakin hyvin suositun sarjan – Brideshead Revisited, Sherlock Holmes ja Jeeves and Wooster – populaarikulttuurisia tulkintoja miehistä ja miesten välisistä suhteista vasten poliittisesti konservatiivisen aikakauden tuntoja.

Minulle kulttuurihistoria on yhdistelmä uteliasta löytöretkeilyä, tutkimuksen iloa, inspiroivia keskusteluja ja pilkettä silmäkulmassa. Pidän kulttuurihistoriaa ja seuramme toimintaa tärkeänä tämän päivän maailmassa, sillä menneisyyteen sukeltaminen ja historian ilmiöiden ymmärtäminen auttaa käsittelemään tämän päivän välillä kauhuakin herättäviä tapahtumia ja tunteita. Joskus asioihin voi ottaa myös hieman kevyemmän näkökulman, jotta raskaat teemat eivät uuvuta. Itse ideoin meemejä Ruotsin Vaasa-suvun jäsenistä!

Seuralla on tänäkin vuonna luvassa kaikenlaista mielenkiintoista, mm. uusi julkaisu! Seuraathan siis tiedotustamme täällä ja somessa, niin pysyt kärryillä toiminnastamme!

Adventtikalenteri 4: 20.12.1910

Adventtikalenterin viimeisessä osassa kurkistamme vuoteen 1910! Suomessa ilmestyi tasan 110 vuotta sitten tiistaina 20.12. vähän päälle kahdeksankymmentä suomen- ja ruotsinkielistä julkaisua. Monilla sanomalehdillä oli varsinaisten julkaisujen lisäksi omat joulunumeronsa, joiden lisäksi ilmestyi lukuisia aatteellisia ja hengellisiä joululehtiä, kuten Joulu-kynttilä, Joululahja, Joulusanoma lapsille, Joulupukki ja Kalevan kansan joulu. Moni joulujulkaisu oli päätynyt lukijoiden käsiin kuitenkin jo aikaisemmin joulukuussa, joten varsinaisia joululehtiä tälle joulunpyhiä edeltävälle tiistaille ei osunut. Maailman tapahtumia seurattiin ja uusia tuulia haisteltiin muuten herkeämättä sanomalehtien palstoilla. Biografiteatterit houkuttelivat yleisöä elävien kuvien mainoksillaan ja etenkin Helsingissä kaupungilla kulkijaa kutsuttiin vähintäänkin ikkunaostoksille Esplanadille, jossa oli mahdollista ihmetellä nykymaailman mekaanisia kapistuksia, kuten kinematografeja ja uudenaikaisia filmejä (kuva 1) tai hankkia joululahjaksi uutukainen Kodak-kamera (kuva 2). Teknologian kehittyminen näkyi sekä yleisölle tarjottavina huveina että toisaalta myös erikoisina ja hämmästyttävinä kulutustuotteina, jotka vähitellen alkoivat käydä tutuiksi ainakin varakkaammalle väelle.

KUVA 1: Suomalainen Kansa 20.12.1910
KUVA 2: Hufvudstadsbladet 20.12.1910

Kalosseja, sekahedelmiä ja punaista kirjallisuutta

Joululahjamainonta kävi vilkkaana suuren juhlan ollessa jo aivan ovella, ja tarjontaa tuntui olevan aivan laidasta laitaan. Lahjoiksi sopivat mainosten mukaan muun muassa kelkat, sukset ja luistimet, kotitaloustavarat, kankaat ja valmisvaatteet, nahka- ja kangastohvelit (kuva 3), kellot ja korut sekä parfyymit ja savukkeet. Paikkakunnan yrittäjät saattoivat myös mainostaa omia liikkeitään yhteisellä joulurunolla, jotta joulupukki varmasti tietäisi parhaiden lahjojen ostopaikat. Joulu oli tietenkin myös tavallista parempien ruokien kulta-aikaa, ja monenlaisia herkkuja sai myös ostaa valmiina (kuva 4). Suklaa, hedelmät, sikarit ja makeiset maistuivat varmasti kaikille, joilla oli niitä varaa hankkia, mutta ihan mihin tahansa puotiin ei rahojaan kannattanut tuhlata: työväestön oli suotavaa suosia omia liikkeitä, kuten lappeenrantalaisen osuuskaupan mainos jouluostostoksilla kävijöitä ohjeistaa (kuva 5). Luokkasidonnaisuus näkyi kiinnostavalla tavalla myös kirjallisuuden osalta. Savon Työväen Sanomalehti- ja Kirjapaino-osuuskunta R.L. mainosti loppuunmyydyn työväen joulujulkaisu “Sytykkeen” asemesta varsin maallisia ja luokkatietoisuutta kohottavia teoksia, kuten “Elämä ilman jumalaa” ja “Punainen lippu” (kuva 6). Kirjoja kirjoitettiin ja suomennettiin yhä eriytyneemmälle lukijakunnalle: vahvasti kristillisiä tai oikeistolaisia arvoja kannattavan perheissä tuskin kyseisen kustantamon julkaisuja luettiin tai lahjaksi annettiin.

KUVA 3: Uusi Aura 20.12.1910
KUVA 4: Rauman Lehti 20.12.1910
KUVA 5: Kansan Ääni 20.12.1910
KUVA 6: Savon Työmies 20.12.1910

Keräelmänhoitajia ja kirstunvartijoita

Käsiteltiin lehdissä toki lähestyvän joulun ohella myös monia ajankohtaisia ja poliittisesti kiistanalaisia aiheita. Tammikuussa 1911 järjestettävät eduskuntavaalit saivat runsaasti palstatilaa ja kirvoittivat perusteellisiin kannanottoihin eri puolueiden ajamista linjoista ja niiden aikaisemmin ajamista päätöksistä. Yksi poliittisista – vaikka ei suoraan vaaleihin liittyvistä – uutisista oli Helsingin Sanomissa otsikolla “Historiallis-kansatieteellisen museon kokoelmat waarassa hautautua wuosikymmeniksi” -kirjoituksessa (otsikko, kuva 7) esitetty pettynyt kannanotto perusteilla olevan kansallismuseon rahoituksesta sekä huoli senaatin myöntämien varojen riittämättömyydestä. Asiaa käsiteltiin myös Suomalaisen Kansan (“Kansallismuseomme sisustus”) ja Hufvudstadsbladetin (“Nationalmuseets inredning”) saman päivän numeroissa. Monet lehdet julkaisivat artikkeleita ja uutisia sanatarkkoina kopioina. Edellä mainitutut tekstit pohjautuivat selvästi samaan kirjoitukseen, mutta ne eivät olleet keskenään identtisiä. Kirjoitusten ydin oli  vankka pelko riittämättömästä rahoituksesta Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen käsialaa olevan, juuri valmistuneen museorakennuksen puitteille, ja siten myös yleisölle avoimena pidettävän näyttelytoiminnan tarpeettomalle viivästykselle.

Senaatti oli alustavasti myöntänyt – valtion varojen niin salliessa – 370 000 markan rahoituksen kansallismuseolle kuluvan kahden vuoden aikana. Suurta närää aiheutti vuosittaisen kertamaksun aleneminen peräti 25 000 markkaan, mikä merkitsi käytännössä hyvästejä suurelle kertainvestoinnille ja ennakoi kannanoton mukaan rahoitustarpeen ulottuvan vähintään viidentoista vuoden päähän. Pelkona oli jo olemassa olevien ja koko ajan karttuvien kansatieteellisten sekä esi- ja kulttuurihistoriallisten kokoelmien hautautuminen vuosikausiksi pahvilaatikoiden uumeniin. Toimien järjettömyys oli kirjoittajan mukaan päivänselvä: “Antellin valtuuskunta yksin ostaa vuosittain tieteellisiä kokoelmia yli 10 tuhannen markan arvosta. Mikä epäjohdonmukaisuus siinäkin, että waltio wuosittain antaa warojansa 12 tuhatta markkaa tämän waltuuskunnan keräelmätyötä warten, samalla kun se suunnittelee itse keräelmäin hautaamista epämääräiseksi ajaksi.” (HS 20.12.1910, s. 3)

Huolta herätti myös itse kokoelmien asianmukainen säilyvyys museorakennuksen käyttöönoton pitkittyessä: Helsingin kaupunki kaavaili sivistyshistoriallisten kokoelmien sijaintipaikkaa Hakasalmen huvilaa omiin tarpeisiinsa, ja epäsuotuisissa olosuhteissa myös tärkeän tutkimustyön olosuhteet vaarantuisivat kohtuuttomasti: “Minkälainen isku tästä niitä nuoria miehiä uhkaa, jotka ovat aikoneet elämänsä omistaa muinaistutkimukselle, on sanomattakin selvää.” (HS 20.12.1910 s. 3-4) Perusteilla olevan kansallismuseon rahoituksen välttämättömyyttä perusteltiin vahvasti pedagogisin perustein painottamalla museota kansalaisten sivistyksellisenä kasvattajana, mutta myös tutkimuksen edellyttäjänä ja taideteollisuuden puolestapuhujana.

Debatti siitä, mihin valtionvaroja tulisi käyttää ja millä perustein, on toki varsin tuttua myös nykypäivästä. Minkälaiset arvot ja valinnat painavat vaakakupissa eniten, kun kirstusta myönnetään rahoitusta eri tarkoituksiin? Kirjoittajan näkemys oli selvä: vetoaminen rahavarojen riittämättömyyteen oli tekosyy, sillä rahaa kyllä riitti kyseenalaisiin hankkeisiin: “Wiivytyksen syyksi on sanottu valtionvarain niukkuutta. Mutta tämän wäitteen woivat wakavalta kannalta ottaa ainoastaan ne, jotka hyväksyivät waltionvarain hautaamiseen automobiileihin, painoasiamiehiin, sekä warsin hämäräin ansioitten palkitsemiseen.” Kansallismuseo avautui yleisölle lopulta vuonna 1916, eli vielä joitakin vuosia saatiin rakennuksen vihkiäisiä odottaa. (https://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/historiaa)

KUVA 7: Helsingin Sanomat 20.12.1910

Joulun rauhaa ja huvituksia

Joulun ajaksi hiljennyttiin perinteiseen tapaa viettämään rauhallista juhlaa, mutta jo Tapaninpäivänä oli soveliasta huvitella ja lähteä tapaamaan ihmisiä. Agraarikulttuurista tutut rekiajelut pitivät pintansa, mutta 1900-luvun alkupuolella ne olivat usein nuorisoseuran tai työväenyhdistyksen järjestämiä. Reippaan ulkoilun päätteeksi kokoonnuttiin vielä iltamien viettoon hauskojen ohjelmanumeroiden siivittamänä (kuva 8). “Kirjeet mukaan!”, kehotti Vieremän nuorisoseura rekiretki-ilmoituksessaan (kuva 9). Ehkäpä useampikin nuori tyttö ja poika uskaltautui rustaamaan salaisille lemmityilleen nimettömiä rakkausvärssyjä, jotka sitten iltamien ohjelmanumerona päätyivät vastaanottajilleen “huviposteina”. Rekiajeluiden ja iltamien ohella Tapaninpäivänä tarjoiltiin naamiohuveja (kuva 10), joissa parhaat puvut usein palkittiin. Hyvällä naamiaisasulla saattoi myös välttyä maksamasta tapahtuman pääsymaksua.

Joulunpyhät olivat 1900-luvun alussa sekä harrasta juhlaa että sosiaalista huvittelua, kasvavaa kaupallisuutta ja perinteiden kunnioittamista. Yhteiskunta muuttui nopeaan tahtiin ja joulunvietto alkoi saada yhä enemmän piirteitä, joita jossain muodossa tunnetaan nykyäänkin.

Adventtikalenterin viimeisen luukun avautumisen myötä Kulttuurihistorian seura toivottaa kaikille rauhallista, tunnelmallista ja rentouttavaa joulunaikaa!

KUVA 8: Vapaus 20.12.1910
KUVA 9: Salmetar 20.12.1910
KUVA 10: Turun Sanomat 20.12.1910

Lähteet:

Helsingin Sanomat 20.12.1910

Hufvudstadsbladet 20.12.1910

Kansan Ääni 20.12.1910

Rauman Lehti 20.12.1910

Salmetar 20.12.1910

Savon Työmies 20.12.1910

Suomalainen Kansa 20.12.1910

Turun Sanomat 20.12.1910

Uusi Aura 20.12.1910

Vapaus 20.12.1910

……..

Asta Sutinen

Kirjoittaja on seuran hallituksen jäsen

Adventtikalenteri 3: 13.12.1900

Hyppäämme jälleen kymmenellä vuodella eteenpäin ja siirrymme uuden vuosisadan alkuun, torstaihin 13.12.1900. Lehtivalikoima on tässä vaiheessa kasvanut; sanomalehtiosumia tulee 42 (joista iso osa suomenkielisiä, mukana myös venäjänkielinen Finljandskaja Gazeta) ja aikakausilehtien puoleltakin 6. Joulu on lähestymässä, mutta lehtiaineistossa näkyvät monet yhteiskunnalliset aiheet, erityisesti raittiusasia on vahvasti läsnä. Ulkomailta raportoitiin sotauutisia Kiinasta ja Etelä-Afrikasta, kotimaisista aiheista nostettiin useissa lehdissä esiin muutaman päivän aikaisemmin vietettyä senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen 70-vuotispäivää; päivänsankari julkaisi myös avoimen kirjeen, jota lehdissä kommentoitiin.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/797979/articles/79499865/images/122357795?scale=1.0
Uusi Suometar, 13.12.1900, nro 309, s. 4 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Uusi Suometar– ja Uusi Aura -lehdissä julkaistiin raumalaissyntyisen opettajattaren, neiti Emilia (Emmi) Karolina Ljungbergin kuolinilmoitus. Vuonna 1848 syntynyt Ljungberg toimi Raumalla v. 1872 avatun ensimmäisen kansakoulun ylemmän tyttöosaston opettajana. Muistokirjoituksessa kerrotaan, että opettajan työtä Ljungberg hoiti vuoteen 1889 asti, kunnes huonontuneen kuulon vuoksi luopui työstä ja muutti Helsinkiin, jossa hän toimi Maria-yhdistyksen turvakodin johtajana; turvakoti oli tarkoitettu kodittomille työtä hakeville naisille. Töidensä ohella Ljungberg kirjoitti suomeksi ja ruotsiksi mm. lapsille ja nuorille suunnattua kirjallisuutta; hänet löytää myös Suomen kirjallisuuden seuran jäsenluettelosta. Ljungbergin sisar Eva tunnettiin kirjailijanimellä Draba Verna, ja hänen tuotantoonsa kuului kauno-, historiallista ja matkailukirjallisuutta.

Väestönlaskentojen tuloksia ja isoimpien kaupunkien väkimäärien muutoksista ilmoitettiin myös lehdissä edes pienin, muutaman virkkeen ilmoituksin. Suomessa on tehty väestönlaskentoja säännöllisesti 1700-luvun puolivälistä lähtien. Vuoden 1900 lopussa koko Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan 2 655 900 asukasta, ja kasvua edelliseen vuoteen oli tapahtunut reilun 20 000 henkilön verran. Itä-Suomen sanomien (13.12.1900 no 146 s. 3) ”Sieltä täältä Suomesta” -palstalla kerrottiin Helsingin, Tampereen ja Turun asukasmäärät kuluvana vuonna. Helsingin väkimääräksi kerrotaan – joskaan ei vielä täysin varmistetusti – 96 000 henkeä, mukaan lukien ”sekä suomalainen että venäläinen sotaväki”. Tampereen väkiluvuksi kerrotaan 38 233 asukasta ja Turun 31 388 henkeä – Turun luvusta puuttuvat kuitenkin ”kahden piirin asukkaat eikä siihen myöskään ole sotaväkeä luettu”. Uusi Suometar -lehdessä (13.12.1900 n 309 s. 5) kerrotaankin Turun väkiluvun loppuun suoritetun tarkistuksen mukaan olevan 41 800 henkeä.

Perä-Pohjolainen -lehdessä (13.12.1900 no 145 s. 2) kerrottiin väkiluvun muutoksista vuonna 1899, jolloin väestön suhteellinen kasvu oli 1,37 prosenttia, mikä on hieman pienempi kuin keskiarvo edeltävältä vuosikymmeneltä 1881-1890. Lehti kertoo väkiluvun vuoden 1899 lopussa olleen 2 673 200, mikä on noin 20 000 henkeä enemmän kuin Tilastokeskuksen antama luku 2 635 300. Wiipuri-lehden (13.12.1900 no 265 s. 2) pidemmässä uutisessa avataan väestönlaskua vielä enemmän, mutta sielläkin väkimääräksi kerrotaan tuo 2 673 200. Lehdissä raportoidut lukemat perustuvat seurakuntien antamiin tietoihin ja kirkonkirjoihin, joista ei välttämättä aina poistettu vaikkapa ulkomaille muuttaneita seurakuntalaisia. (Väestötilastojen muutoksista, Mauri Nieminen: Väestötilastoja 250 vuotta – Katsaus väestötilaston historiaan vuosina 1749-1999. Tilastokeskus 1999, teos luettavissa Doriasta.)

Uutiset ja ilmoitukset, joita lehdissä julkaistiin, vaihtelivat aiheiltaan laidasta laitaan, ja monet aiheet ovat olleet kestoteemoina näihin päiviin asti, kuten vaikkapa sää. Haminassa ilmestyneessä Koitar-lehdessä (13.12.1900 no 104 s. 3) kerrottiin lähiseudun uutisten kohdalla, kuinka Valkealassa suli kaikki maassa ollut lumi edellisen suojasään aikana kokonaan, ja ilman lämpö oli kohonnut niin, että ajateltiin kesän palaavan – tosin ilma oli sittemmin taas kylmennyt. Saatiinko Valkealaan lopulta valkea joulu, siihen en vastausta löytänyt. Saman päivän Kotkan sanomissa (13.12.1900 no 146 s. 3) kerrottiin lunta sataneen uudelleen ja pakkastakin olleen seitsemän astetta.

Leikkeen alue0
Uusi Suometar, 13.12.1900, nro 309, s. 1 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulun lähestyessä lehtien sivuilla nostettiin myös esiin paljon kirjallisuutta. Esimerkiksi Akateeminen kirjakauppa mainosti – yleisön toiveesta – pitkällä kirjallisuuslistalla valikoimaansa Uuden Suomettaren (13.12.1900 no 309) etusivulla. Listaukseen oli eritelty suomen- ja ruotsinkielinen kirjallisuus, ja erikseen lasten- ja nuorten teokset, sekä ruotsinkielisistä kotimaiset ja skandinaaviset kirjat. Listauksien aakkosjärjestyksen rikkoo heti ensimmäisenä, hieman isommalla fontilla mainittu J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat, josta oli saatavilla Albert Edelfeltin kuvittama juhlapainos – epäilemättä sen joulun kirjahitti! Suomenkieliseltä listalta löytyy niin kauno-, tieto- kuin hengellistä kirjallisuutta, ja monia tuttuja nimiä, kuten Juhani Aho, Jalmari Hahl, Selma Lagerlöf, Fredrika Runeberg ja Anton Tsehov. Ruotsinkielisen listauksen jako kotimaiseen ja skandinaaviseen hieman mietityttää, sillä skandinaaviselta puolelta löytyy myös brittikirjailijat Jerome K. Jerome ja John Ruskin.

Leikkeen alue0
Iltapuhde, 13.12.1900, nro 49, s. 7 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulusiivoukseen sai vinkkejä Porissa ilmestyneestä Iltapuhde-lehdestä (13.12.1900 no 49 s. 7): jäätyneet ikkunat sai nimittäin puhtaaksi väkiviinan avulla! Vinkki pistää silmään lehdessä, joka etusivullaan korostaa kannattavansa raittiutta ja tulisi sitä ”teroittamaan sekä suoranaisissa kirjoituksissa että novellien muodoissa”. Kodin osasto -palstalla annettua ikkunanpesuvinkkiä edeltääkin ”keino juoppoutta vastaan”. Keskustelut viinankäytöstä ja raittiudesta ovat erittäin näkyviä kyseisen päivän lehdissä, ja esimerkiksi Perä-Pohjolaisessa julkaistiin teksti viinan vaaroista ja kehotettiinkin kaikkia jättämään jouluksi viinat ostamatta ja käyttämään rahat mieluummin kirjoihin ja sanomalehtiin. (Perä-Pohjolainen 13.12.1900 no 145 s. 3).

Lopuksi vielä pieni aivopähkinä Kylväjä-lehdestä – tätä voit kokeilla ratkaista vaikka koko perheen kesken!

Leikkeen alue0
Kylväjä, 13.12.1900, nro 50, s. 4 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu, tulee uutinen lehteen. Toisinaan vielä sellaisestakin, jota ei tapahdu.

-Varastettu kaulanauha, 1938, Yleisradion kuunnelma

Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Adventtikalenteri 2: 6.12.1890

Kulttuurihistorian seuran adventtikalenteri jatkuu tänään katsauksella vuoteen 1890! Vaikka tänään juhlistamme Suomen itsenäisyyttä, vietettiin 130 vuotta sitten 6.12. tavallista joulukuista lauantaita Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tuolloin ilmestyneissä päälle neljässäkymmenessä suomen- ja ruotsinkielisessä sanomalehdessä kommentoitiin ajankohtaisia tapahtumia niin kotimaassa kuin ulkomailla. Lehdet täyttyivät uutisten lisäksi erilaisista ilmoituksista, mainoksista ja kokouskutsuista. Aviisista oli helppo tarkistaa lähipäivien taidenäyttelyt ja konsertit, huvi-iltamien ohjelmanumerot ja huokeimmat tarjoukset sekä kuluttajille että jälleenmyyjille. Painomuste ikuisti elämän kiertokulun syntymä- ja kuolinilmoituksiin sekä lohduttomiin uutisiin työtapaturmista ja muista onnettomuuksista, jotka olivat valitettavan arkipäiväisiä 1800-luvun lopun Suomessa.

Sanomalehtien määrä kasvoi hurjaa vauhtia vuosisadan loppua kohden tultaessa. Valtakunnallisten ja paikallisten julkaisujen ohella julkisuudessa alettiin yhä enemmän kuulla myös aatteellisesti sitoutuneita äänenpainoja, kun muun muassa nais- ja työväenliike sekä raittiusaate alkoivat saada jalansijaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Vanhat sanomalehdet ja niiden nostattama varhainen mediajulkisuus ovat lukijalle monista näkökulmista avautuvia aarreaittoja, joihin olisi helppo uppoutua pidemmäksikin toviksi. Tarkastalen tässä muutamaa esille nousevaa teemaa.

Lehdistön nousun ohella 1800-luvun loppu oli myös muulla tavoin paranevien kulku- ja viestintäyhteyksien kulta-aikaa. Fennomaanien äänenkannattaja Uusi Suometar uutisoi otsikolla “Telefonikeskustelu Reposaaresta Lowisaan” Turun ja Helsingin välisestä uudesta “telefonilangasta”, jonka välityksellä kokeiltiin puhelinyhteyksiä entistä kauemmaksi. (Uusi Suometar 6.12.1890, kuvat 1 ja 2) Helsingin keskusaseman ja Reposaaren välisellä 45 peninkulman etäisyydellä ääni kantoi puolin ja toisin ymmärrettävästi, mutta Loviisaan asti kokeilu ei ollut täysin onnistunut: uutisen mukaan reposaarelaiset saivat Loviisan päästä selvää ainoastaan sanan “halloo”, kun taas “muuten jäi keskustelu tällä kerralla käsittämättömäksi.” Varhaiset puhelinyhteydet kantoivat vain lyhyitä matkoja, mutta keskuksien kautta mahdollistui yhteydenotto kauemmaksikin, ja nyt valmistunut uusi linja kattoi myös Forssan ja Tampereen. Vaikka tässä Reposaaren ja Loviisan välisessä puhelukokeilussa varsinainen keskustelu ei onnistunutkaan, pelkkä reaaliaikainen äänen kuuleminen herätti optimismia tulevan suhteen.

KUVAT 1 ja 2: Uusi Suometar 6.12.1890

Kysymykset siveydestä, koulutuksesta ja raittiudesta puhuttivat myös aikalaisia ja kirvoittivat varsin perusteellisiinkin kansanottoihin. Samaisessa Uuden Suomettaren numerossa julkaistussa artikkelissa pohdittiin päivänpolttavaa kysymystä “Mitenkä siveellisyyttä yliopiston nuorisossa parhaiten voitaisiin edistää?” (Uusi Suometar 6.12.1890, s.2)  professori J. Sahlbergin Ylioppilaiden raittiusyhdistyksen kokouksessa pitämään esitelmään pohjautuen.  Sahlberg esitti huolensa moraalisesta rappiosta ja etenkin siitä, että siveettömästi elävien papiston edustajien ja muiden virkamiesten edesottamuksia oli katsottu läpi sormien ilman ankaria seuraamuksia, akateemisen maailman jäämättä yhtään sen tahrattomammaksi. “Yliopistollakin on tässä suhteessa paljon syntiluettelossaan.” Kaikkein pöyristyttävimpänä seikkana professori näki kuitenkin  kristityssä yhteiskunnassa harjoitettavan prostituution ja turhan lempeän asenteen moista syntiä kohtaan. Professori vetosi isänmaallisuuteen ja yliopistossa etenkin osakuntien “siveelliseen towerihenkeen”, jossa haureuteen langenneita tulisi kohdella ankarasti ja poissulkevasti. Siveettömyyteen syyllistyneet eivät Sahlbergin sanoissa juuri armoa ansainneet, mutta neuvoja noudattamalla ja esimerkillistä osakuntaelämää viettämällä nuorukainen pystyisi takaamaan puhtautensa myös tulevaisuudessa: “ Hänen tulee oppia ylevästi ajattelemaan rakkaudesta ja pidättää itseään nykyajan wiettelevästä realistisesta kirjallisuudesta, pikemmin hänen tulee oppia rakastamaan wanhempien arvokkaampien kirjailijain kaunokirjallisia teoksia, jotka asettavat hänen eteensä suuria, korkeita ja jaloja luonteita. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, jotka jollakin tapaa ottavat epäsiveellisyyttä puolustaaksensa, katsokoon hän vihollisiksensa.” Tärkeänä osana taistoa siveettömyyttä vastaan Sahlberg näki päihdyttävien juomien välttämisen sekä nuorukaisten ehdottoman puhtauden osakunnasta tai yliopistosta erottamisen uhalla.

Sahlberg tulee kuvanneeksi käynnissä olevaa murrosta, joka näkyi asenneilmapiirin muutoksena ja ainakin keskustelun moniäänistymisenä suhteessa esiaviolliseen ja avioliiton ulkopuoliseen seksiin. Juuri asenteiden löyheneminen ja erkaantuminen “todellisista” kristillisistä arvoista ja ihanteista huoletti kirjoittajaa, joka pyrki vetoamaan isänmaallisuuteen ja kansakunnan etuun konservatiivisin äänenpainoin. Kiinnostavalla tavalla Sahlberg viittaa myös lehdistön ja kirjallisuuden kasvuun sekä realistiseen ilmaisuun ja viihteellisiinkin lukemistoihin, joiden sisältö ei välttämättä vastannut uskonoppeja ja kristillisiä hyveitä. Vaikka kirjoittaja ei varsinaisia esimerkkejä annakaan, löytyy hänen mukaansa moraalisesti “oikeita” arvoja edustavaa luettavaa nimenomaan vanhemmasta kaunokirjallisuudesta. Yhteiskunnallisiin epäkohtiinkin tarttunut realismi ei Sahlbergia tyylisuuntana miellyttänyt. Näkemys on tuttu myös aikansa kuvataidekritiikistä, jossa  realismia arvosteltiin liiallisesta suoruudesta ja suorastaan rumuudesta; se ei esittänyt ihanteita.

Waasan Lehdessä julkaistussa “Onko suomalainen tyttökoulu Waasassa tarpeellinen?” -artikkelissa puolestaan käsiteltiin vireillä ollutta hanketta uuden suomenkielisen koulun perustamisesta. (Waasan Lehti 6.12.1890, s.1) Uutta oppilaitosta puollettiin muun muassa vetoamalla siihen, ettei Etelä-Pohjanmaalla ollut vielä ollenkaan suomenkielisille tytöille tarkoitettua korkeamman sivistyksen oppilaitosta. “Jokainen meidän aikana näillä tienoinkin jo tunnustaa, etteiwät yksin ylhäisten ja säätyläisten lapset ole oikeutetut ammentamaan aarteita tiedon uhkuvista lähteistä, waan että näiden lähteiden tulee olla awoinna kaikkein kansainluokkain pienokaiselle, siis myöskin talonpojan ja torpparin tytölle.” Tytöille suunnattua korkeampaa sivistystä kirjoittaja peräänkuulutti sanoin: “Ainoa keino, jolla tämä kansa wastaisuudessa woipi säilyttää kansallisen olemassa olonsa, on sen sivistys, sen siweellinen woima ja ennen kaikkea se kristillinen kaswatus ja siitä seuraawa puhdas elämä, joka kestää horjumattomana aikojen pahimmissakin myrskyissä. … Nykyiset pienet tyttömme tulewat muutaman wuosikymmenen kuluttua olemaan Suomenmaan äitejä. Heidän käsiinsä tulee silloin laskettavaksi nousewan sukupolwen kaswatus.” Koulun perustamisen tarpeellisuutta argumentoitiin isänmaallisena, tulevaisuuteen suuntaavana tekona. Vaikka nainen nähtiin tässä ennen kaikkea äitinä ja hänen yhteiskunnallinen roolinsa uuden sukupolven kasvattajana, käytettiin äitiyttä myös perusteena oikeuteen oppia ja saavuttaa sivistystä.

Mutta oli elämässä muutakin kuin uusia telefooniyhteyksiä, tyttökouluja, väkijuomien vaaroja ja siveyskysymyksiä. Joulun lähestyminen näkyi lehtien palstoilla  mainoksina, jotka houkuttelivat putiikkeihin jouluostoksille tai vaikkapa ompelukerhon myyjäisiin. Jos kauppojen ja myyjäisten valikoimia oli uskominen, käärittiin paketteihin jouluna 1890 ainakin koruja, leluja, kirjoja ja käsitöitä – ja saattoipa joku onnekas saada jopa upouuden Husqvarnan ompelukoneen! (Kuvat 3-5) Kaupasta hankittavat hienot joululahjat olivat toki vain harvojen ulottuvilla. Kaupunkilähetys vetosi varakkaamman väen säälintunteisiin järjestämällä keräyksen yhteiskunnan vähäosaisimpien hyväksi. (Uusi Suometar 6.12.1890, myös Päivälehti 6.12.1890, kuva 6). Joulumieltä haluttiin jakaa myös vähemmän onnekkaassa asemassa oleville.

KUVA 3: Tampereen Uutiset 6.12.1890

KUVA 4: Borgåbladet 6.12.1890
KUVA 5: Borgåbladet 6.12.1890
KUVA 6: Uusi Suometar 6.12.1890

LÄHTEET:

Borgåbladet 6.12.1890

Päivälehti 6.12.1890

Tampereen Uutiset 6.12.1890

Uusi Suometar 6.12.1890

Waasan Lehti 6.12.1890

………………………..

Asta Sutinen

Kirjoittaja on seuran hallituksen jäsen

Adventtikalenteri 1: 29.11.1880

Rauhaisaa ensimmäistä adventtia! Tänä vuonna julkaisemme seuran blogissa adventtikalenteria, jossa tarkastelemme Kansalliskirjaston digitoitujen aineistojen kautta sitä, mitä suomalaisessa lehdistössä eri päivinä vuosikymmenien alussa kirjoitettiin. Aloitamme 140 vuoden takaa vuodesta 1880 ja hyppäämme joka adventti kymmenen vuotta eteenpäin, lopettaen 110 vuoden taakse vuoteen 1910.

Seuraavat osat julkaistaan tulevina adventteina 6.12., 13.12. ja 20.12.

**

Kun digiaineistojen tietokantaan tekee haun sanomalehdistä päivällä ”29.11.1880”, osumia tulee kahdeksan, joista kaksi suomenkielistä ja kuusi ruotsinkielistä sanomalehteä. Päätin tehdä katsauksen näiden lehtien sivuille ja katsoa, millaisia kulttuuriuutisia tai -juttuja niistä löytyy. Tässä muutamia esimerkkejä!

29. marraskuuta 1880 oli maanantaipäivä, ja tuona iltana Seurahuoneen salongissa esiintyi vuonna 1879 perustettu Helsingin konserttiorkesteri. Konserttia mainostettiin Helsingissä ilmestyvissä ruotsinkielisissä lehdissä sekä ohjelmistolistauksin että lyhyin kuvauksin sisällöstä.

Leikkeen alue0
Helsingfors Dagblad, 29.11.1880, nro 325, s. 1 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Ilta nimettiin ”sinfoniseksi populaarikonsertiksi”. Konserttia johti kapellimestarina toiminut tshekkiläissyntyinen viulisti Bohuslav Hřímalý. Ohjelma käsitti muun muassa Beethovenin alkusoiton Leonore no. 3, Mozartin sinfonia no. 4:n (c-dur), kapellimestari Hřímalýn Promenadivalssin ja Haydnin säveltämästä keisarihymnistä variaatioita jousikvartetille sovitettuna. Lippuja konserttiin 1 markan ja 50 pennin hinnalla sai ostaa herra Borgströmin tupakkapuodista, Hartwallin vesimyynnistä sekä ovelta. Morgonbladet-lehden ilmoitustekstissä kerrottiin myös, että koska konserttiorkesteri pian työskentelisi kahdelle teatterille, populaarikonsertteja järjestettäisiin jatkossa vain kerran viikossa. Lisäksi Morgonbladetissa kerrottiin lyhyesti edellisenä iltana järjestetystä tenorilaulaja Gustaf Holmströmin konsertista, jossa sali oli saatu täyteen ”kiitollisia kuuntelijoita, jotka toistuvasti ilmaisivat tyytyväisyytensä hyvin valittuun ohjelmaan ja hyvin hoidettuun esitykseen” (Morgonbladet 29.11.1880 no 278 s. 3).

Viipurissa julkaistussa Östra Finland -lehdessä (29.11.1880 no 140 s. 2) kerrottiin kuinka Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti (1879) esitettiin Berliinissä. Lehti lainaa näytelmäkirjailija ja kriitikko Oskar Blumenthalin arviota näytelmästä. Blumenthalia pidettiin kärkäskielisenä ja Östra Finlandissa häntä kutsutaan ”yhdeksi Berliinin loukkaavimmista kriitikoista”. Blumenthal oli alkuun lukiessaan Ibsenin näytelmää ihastunut Noran hahmoon, mutta viimeisessä näytöksessä hahmokehitys tuntui hänestä ”luonnottomalta”. ”Nej och tusen gånger nej. Jag måste tillstå att jag ej förstod författaren”, lainataan Blumenthalia. Myöskään näkemästä lavatulkinnasta Blumenthalilla ei ollut erityisen positiivista sanottavaa, kutsuen Noran hahmon tekoja epäjohdonmukaisiksi, tarinan kulkua ”häiritseväksi ja masentavaksi”, ja kuinka Ibsenin näytelmän haastava loppu oli korvattu ”naurettavalla lapsuuden kohtauksella”. Blumenthalin kuvailu on värikästä ja herättää lukijan mielenkiinnon etenkin muutettua loppua kohden.

Uusi Suometar -lehdessä kerrottiin lyhyesti edellisillan Suomalaisen teatterin (nyk. Kansallisteatteri) lähes loppuunmyydyistä näytännöistä. Esityksessä olevat koomiset kappaleet Porvari aatelismiehenä (Molière, 1670) sekä Taiteen harrastuksesta (Gustav Moser, 1873). Teksti esityksestä on niin lyhyt, että sitä on vaikea varsinaiseksi arvioksi kutsua. Muutamalla rivillä tuodaan esille, kuinka molemmat näytelmät olivat yleisölle jo ennestään tuttuja, ja kuinka Molièren näytelmässä ”etenkin päähenkilö, hra Wilho, sekä kaikki muutkin suorittavat tehtävänsä oivallisesti.” Lisäksi näytelmä huvitti ja saavutti runsaita suosionosoituksia. ”Samaa on sanottava ’Taiteen harrastuksesta’.” (Uusi Suometar 29.11.1880 no 143 s. 2). Olen sivututkimusaiheeni myötä lukenut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun teatteriarvosteluja sanomalehdistä ja hyvin usein ne ovat olleet näin tiiviitä ja usein hyvin kehuvia – tämä herättää tutkija-antennini pohtimaan, mitä näiden lyhyiden tekstien taustalla on, rehellinen mielipide vai kenties jopa maksettu mainos -tyyppinen ratkaisu. Saman päivän Åbo Underrättelser -lehdessä (29.11.1880 no 326 s. 2) kehuttiin yhtä tiiviisti August Sandbergin seurueen näytöstä Jacques Offenbachin säveltämästä operetista Orfeus manalassa (1858/1874). Lavastusta kehuttiin upeaksi ja sovitusta ovelaksi, ja yleisö palkitsi heidät jylisevillä aplodeilla.

Uusi Suometar, 29.11.1880, nro 143, s. 2 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Sanomalehtiä, niin suomen- kuin ruotsinkielisiä, selatessa tulee usein vastaan nurkkanovelleja tai följetongeja eli jatkokertomuksia. Monet kaunokirjalliset teokset ja esimerkiksi käännökset julkaistiin Suomessa ensin jatkokertomuksina. Joskus käännökset saatiin myös nopeasti alkuperäisen ilmestymisen jälkeen; esimerkiksi Iso-Britanniassa Strand-lehdessä ilmestyneet Sherlock Holmes -novellit, joiden julkaiseminen alkoi 1891, ilmestyivät suomalaisiin sanomalehtiin jo kahtena seuraavana vuonna, ruotsinkielisissä 1892 ja suomenkielisenä 1893.

29.11.1880 julkaistuissa lehdissä jatkokertomuksia julkaistiin molemmissa kieliversioissa. Uudessa Suomettaressa (29.11.1880 no 278 s. 2) menossa oli Friedrich Spielhagenin Hovin Roosa (alk. Röschen vom Hofe, 1864), suomentajana Aatto Suppanen (käännös luettavissa Project Gutenbergissa). Helsingfors Dagbladin följetongina oli Jacques Vincentin (oikealta nimeltään Angèle Berthe Venem) Misé Féréol (1880). Omaan silmääni kiinnostavimpana osui Finlands Allmänna Tidning -lehden jatkokertomus Kränkning och förödmjukelse, Fjodor Dostojevskin romaani. Sanat eivät heti soittaneet kelloja, mutta pikainen googlekäännös antoi tulokseksi ”Rikkominen ja nöyryytys”. Tämä vei ajatukset Dostojevskin klassikkoon Rikos ja rangaistus, mutta tekstissä mainitut hahmot eivät vaikuttaneet tutuilta tässä kontekstissa. Vastaan tuli vuodelta 1906 oleva suomennos Sorrettuja ja solvaistuja, joka vastasi Tidningissa ollutta tekstiä. Myöhemmin teos on julkaistu suomeksi myös nimellä Alistetut ja loukatut. Tein pikaisen tarkistuksen aiempiin ja seuraaviin Tidningenin numeroihin ja näin selvisi, että Kränkning och förödmjukelse julkaistiin 30.10.1880­-17.1.1881 välisenä aikana; romaani ilmestyi alun perin 1861 . Tämän jälkeen piti vielä tutkijan uteliaisuudella selailla digitietokantaa ja yrittää löytää suomenkielinen käännös kyseisestä romaanista. Project Gutenbergista löytyi vuoden 1906 suomennos, joten hain sen nimellä, mutta sitä edelsi käännös jo vuonna 1902 Inkeri-lehdessä nimellä Masennettuja ja solvaistuja. Mahtuuko vuosien 1880 ja 1902 vielä aiempi käännös suomeksi – kenties! Tarinan nimi on kiehtovan monitahoinen ja tarjoaa mahdollisuuden monenlaisiin käännöksiin!

Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.