Adventtikalenteri 4: 20.12.1910

Adventtikalenterin viimeisessä osassa kurkistamme vuoteen 1910! Suomessa ilmestyi tasan 110 vuotta sitten tiistaina 20.12. vähän päälle kahdeksankymmentä suomen- ja ruotsinkielistä julkaisua. Monilla sanomalehdillä oli varsinaisten julkaisujen lisäksi omat joulunumeronsa, joiden lisäksi ilmestyi lukuisia aatteellisia ja hengellisiä joululehtiä, kuten Joulu-kynttilä, Joululahja, Joulusanoma lapsille, Joulupukki ja Kalevan kansan joulu. Moni joulujulkaisu oli päätynyt lukijoiden käsiin kuitenkin jo aikaisemmin joulukuussa, joten varsinaisia joululehtiä tälle joulunpyhiä edeltävälle tiistaille ei osunut. Maailman tapahtumia seurattiin ja uusia tuulia haisteltiin muuten herkeämättä sanomalehtien palstoilla. Biografiteatterit houkuttelivat yleisöä elävien kuvien mainoksillaan ja etenkin Helsingissä kaupungilla kulkijaa kutsuttiin vähintäänkin ikkunaostoksille Esplanadille, jossa oli mahdollista ihmetellä nykymaailman mekaanisia kapistuksia, kuten kinematografeja ja uudenaikaisia filmejä (kuva 1) tai hankkia joululahjaksi uutukainen Kodak-kamera (kuva 2). Teknologian kehittyminen näkyi sekä yleisölle tarjottavina huveina että toisaalta myös erikoisina ja hämmästyttävinä kulutustuotteina, jotka vähitellen alkoivat käydä tutuiksi ainakin varakkaammalle väelle.

KUVA 1: Suomalainen Kansa 20.12.1910
KUVA 2: Hufvudstadsbladet 20.12.1910

Kalosseja, sekahedelmiä ja punaista kirjallisuutta

Joululahjamainonta kävi vilkkaana suuren juhlan ollessa jo aivan ovella, ja tarjontaa tuntui olevan aivan laidasta laitaan. Lahjoiksi sopivat mainosten mukaan muun muassa kelkat, sukset ja luistimet, kotitaloustavarat, kankaat ja valmisvaatteet, nahka- ja kangastohvelit (kuva 3), kellot ja korut sekä parfyymit ja savukkeet. Paikkakunnan yrittäjät saattoivat myös mainostaa omia liikkeitään yhteisellä joulurunolla, jotta joulupukki varmasti tietäisi parhaiden lahjojen ostopaikat. Joulu oli tietenkin myös tavallista parempien ruokien kulta-aikaa, ja monenlaisia herkkuja sai myös ostaa valmiina (kuva 4). Suklaa, hedelmät, sikarit ja makeiset maistuivat varmasti kaikille, joilla oli niitä varaa hankkia, mutta ihan mihin tahansa puotiin ei rahojaan kannattanut tuhlata: työväestön oli suotavaa suosia omia liikkeitä, kuten lappeenrantalaisen osuuskaupan mainos jouluostostoksilla kävijöitä ohjeistaa (kuva 5). Luokkasidonnaisuus näkyi kiinnostavalla tavalla myös kirjallisuuden osalta. Savon Työväen Sanomalehti- ja Kirjapaino-osuuskunta R.L. mainosti loppuunmyydyn työväen joulujulkaisu “Sytykkeen” asemesta varsin maallisia ja luokkatietoisuutta kohottavia teoksia, kuten “Elämä ilman jumalaa” ja “Punainen lippu” (kuva 6). Kirjoja kirjoitettiin ja suomennettiin yhä eriytyneemmälle lukijakunnalle: vahvasti kristillisiä tai oikeistolaisia arvoja kannattavan perheissä tuskin kyseisen kustantamon julkaisuja luettiin tai lahjaksi annettiin.

KUVA 3: Uusi Aura 20.12.1910
KUVA 4: Rauman Lehti 20.12.1910
KUVA 5: Kansan Ääni 20.12.1910
KUVA 6: Savon Työmies 20.12.1910

Keräelmänhoitajia ja kirstunvartijoita

Käsiteltiin lehdissä toki lähestyvän joulun ohella myös monia ajankohtaisia ja poliittisesti kiistanalaisia aiheita. Tammikuussa 1911 järjestettävät eduskuntavaalit saivat runsaasti palstatilaa ja kirvoittivat perusteellisiin kannanottoihin eri puolueiden ajamista linjoista ja niiden aikaisemmin ajamista päätöksistä. Yksi poliittisista – vaikka ei suoraan vaaleihin liittyvistä – uutisista oli Helsingin Sanomissa otsikolla “Historiallis-kansatieteellisen museon kokoelmat waarassa hautautua wuosikymmeniksi” -kirjoituksessa (otsikko, kuva 7) esitetty pettynyt kannanotto perusteilla olevan kansallismuseon rahoituksesta sekä huoli senaatin myöntämien varojen riittämättömyydestä. Asiaa käsiteltiin myös Suomalaisen Kansan (“Kansallismuseomme sisustus”) ja Hufvudstadsbladetin (“Nationalmuseets inredning”) saman päivän numeroissa. Monet lehdet julkaisivat artikkeleita ja uutisia sanatarkkoina kopioina. Edellä mainitutut tekstit pohjautuivat selvästi samaan kirjoitukseen, mutta ne eivät olleet keskenään identtisiä. Kirjoitusten ydin oli  vankka pelko riittämättömästä rahoituksesta Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen käsialaa olevan, juuri valmistuneen museorakennuksen puitteille, ja siten myös yleisölle avoimena pidettävän näyttelytoiminnan tarpeettomalle viivästykselle.

Senaatti oli alustavasti myöntänyt – valtion varojen niin salliessa – 370 000 markan rahoituksen kansallismuseolle kuluvan kahden vuoden aikana. Suurta närää aiheutti vuosittaisen kertamaksun aleneminen peräti 25 000 markkaan, mikä merkitsi käytännössä hyvästejä suurelle kertainvestoinnille ja ennakoi kannanoton mukaan rahoitustarpeen ulottuvan vähintään viidentoista vuoden päähän. Pelkona oli jo olemassa olevien ja koko ajan karttuvien kansatieteellisten sekä esi- ja kulttuurihistoriallisten kokoelmien hautautuminen vuosikausiksi pahvilaatikoiden uumeniin. Toimien järjettömyys oli kirjoittajan mukaan päivänselvä: “Antellin valtuuskunta yksin ostaa vuosittain tieteellisiä kokoelmia yli 10 tuhannen markan arvosta. Mikä epäjohdonmukaisuus siinäkin, että waltio wuosittain antaa warojansa 12 tuhatta markkaa tämän waltuuskunnan keräelmätyötä warten, samalla kun se suunnittelee itse keräelmäin hautaamista epämääräiseksi ajaksi.” (HS 20.12.1910, s. 3)

Huolta herätti myös itse kokoelmien asianmukainen säilyvyys museorakennuksen käyttöönoton pitkittyessä: Helsingin kaupunki kaavaili sivistyshistoriallisten kokoelmien sijaintipaikkaa Hakasalmen huvilaa omiin tarpeisiinsa, ja epäsuotuisissa olosuhteissa myös tärkeän tutkimustyön olosuhteet vaarantuisivat kohtuuttomasti: “Minkälainen isku tästä niitä nuoria miehiä uhkaa, jotka ovat aikoneet elämänsä omistaa muinaistutkimukselle, on sanomattakin selvää.” (HS 20.12.1910 s. 3-4) Perusteilla olevan kansallismuseon rahoituksen välttämättömyyttä perusteltiin vahvasti pedagogisin perustein painottamalla museota kansalaisten sivistyksellisenä kasvattajana, mutta myös tutkimuksen edellyttäjänä ja taideteollisuuden puolestapuhujana.

Debatti siitä, mihin valtionvaroja tulisi käyttää ja millä perustein, on toki varsin tuttua myös nykypäivästä. Minkälaiset arvot ja valinnat painavat vaakakupissa eniten, kun kirstusta myönnetään rahoitusta eri tarkoituksiin? Kirjoittajan näkemys oli selvä: vetoaminen rahavarojen riittämättömyyteen oli tekosyy, sillä rahaa kyllä riitti kyseenalaisiin hankkeisiin: “Wiivytyksen syyksi on sanottu valtionvarain niukkuutta. Mutta tämän wäitteen woivat wakavalta kannalta ottaa ainoastaan ne, jotka hyväksyivät waltionvarain hautaamiseen automobiileihin, painoasiamiehiin, sekä warsin hämäräin ansioitten palkitsemiseen.” Kansallismuseo avautui yleisölle lopulta vuonna 1916, eli vielä joitakin vuosia saatiin rakennuksen vihkiäisiä odottaa. (https://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/historiaa)

KUVA 7: Helsingin Sanomat 20.12.1910

Joulun rauhaa ja huvituksia

Joulun ajaksi hiljennyttiin perinteiseen tapaa viettämään rauhallista juhlaa, mutta jo Tapaninpäivänä oli soveliasta huvitella ja lähteä tapaamaan ihmisiä. Agraarikulttuurista tutut rekiajelut pitivät pintansa, mutta 1900-luvun alkupuolella ne olivat usein nuorisoseuran tai työväenyhdistyksen järjestämiä. Reippaan ulkoilun päätteeksi kokoonnuttiin vielä iltamien viettoon hauskojen ohjelmanumeroiden siivittamänä (kuva 8). “Kirjeet mukaan!”, kehotti Vieremän nuorisoseura rekiretki-ilmoituksessaan (kuva 9). Ehkäpä useampikin nuori tyttö ja poika uskaltautui rustaamaan salaisille lemmityilleen nimettömiä rakkausvärssyjä, jotka sitten iltamien ohjelmanumerona päätyivät vastaanottajilleen “huviposteina”. Rekiajeluiden ja iltamien ohella Tapaninpäivänä tarjoiltiin naamiohuveja (kuva 10), joissa parhaat puvut usein palkittiin. Hyvällä naamiaisasulla saattoi myös välttyä maksamasta tapahtuman pääsymaksua.

Joulunpyhät olivat 1900-luvun alussa sekä harrasta juhlaa että sosiaalista huvittelua, kasvavaa kaupallisuutta ja perinteiden kunnioittamista. Yhteiskunta muuttui nopeaan tahtiin ja joulunvietto alkoi saada yhä enemmän piirteitä, joita jossain muodossa tunnetaan nykyäänkin.

Adventtikalenterin viimeisen luukun avautumisen myötä Kulttuurihistorian seura toivottaa kaikille rauhallista, tunnelmallista ja rentouttavaa joulunaikaa!

KUVA 8: Vapaus 20.12.1910
KUVA 9: Salmetar 20.12.1910
KUVA 10: Turun Sanomat 20.12.1910

Lähteet:

Helsingin Sanomat 20.12.1910

Hufvudstadsbladet 20.12.1910

Kansan Ääni 20.12.1910

Rauman Lehti 20.12.1910

Salmetar 20.12.1910

Savon Työmies 20.12.1910

Suomalainen Kansa 20.12.1910

Turun Sanomat 20.12.1910

Uusi Aura 20.12.1910

Vapaus 20.12.1910

……..

Asta Sutinen

Kirjoittaja on seuran hallituksen jäsen

Adventtikalenteri 3: 13.12.1900

Hyppäämme jälleen kymmenellä vuodella eteenpäin ja siirrymme uuden vuosisadan alkuun, torstaihin 13.12.1900. Lehtivalikoima on tässä vaiheessa kasvanut; sanomalehtiosumia tulee 42 (joista iso osa suomenkielisiä, mukana myös venäjänkielinen Finljandskaja Gazeta) ja aikakausilehtien puoleltakin 6. Joulu on lähestymässä, mutta lehtiaineistossa näkyvät monet yhteiskunnalliset aiheet, erityisesti raittiusasia on vahvasti läsnä. Ulkomailta raportoitiin sotauutisia Kiinasta ja Etelä-Afrikasta, kotimaisista aiheista nostettiin useissa lehdissä esiin muutaman päivän aikaisemmin vietettyä senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen 70-vuotispäivää; päivänsankari julkaisi myös avoimen kirjeen, jota lehdissä kommentoitiin.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/797979/articles/79499865/images/122357795?scale=1.0
Uusi Suometar, 13.12.1900, nro 309, s. 4 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Uusi Suometar– ja Uusi Aura -lehdissä julkaistiin raumalaissyntyisen opettajattaren, neiti Emilia (Emmi) Karolina Ljungbergin kuolinilmoitus. Vuonna 1848 syntynyt Ljungberg toimi Raumalla v. 1872 avatun ensimmäisen kansakoulun ylemmän tyttöosaston opettajana. Muistokirjoituksessa kerrotaan, että opettajan työtä Ljungberg hoiti vuoteen 1889 asti, kunnes huonontuneen kuulon vuoksi luopui työstä ja muutti Helsinkiin, jossa hän toimi Maria-yhdistyksen turvakodin johtajana; turvakoti oli tarkoitettu kodittomille työtä hakeville naisille. Töidensä ohella Ljungberg kirjoitti suomeksi ja ruotsiksi mm. lapsille ja nuorille suunnattua kirjallisuutta; hänet löytää myös Suomen kirjallisuuden seuran jäsenluettelosta. Ljungbergin sisar Eva tunnettiin kirjailijanimellä Draba Verna, ja hänen tuotantoonsa kuului kauno-, historiallista ja matkailukirjallisuutta.

Väestönlaskentojen tuloksia ja isoimpien kaupunkien väkimäärien muutoksista ilmoitettiin myös lehdissä edes pienin, muutaman virkkeen ilmoituksin. Suomessa on tehty väestönlaskentoja säännöllisesti 1700-luvun puolivälistä lähtien. Vuoden 1900 lopussa koko Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan 2 655 900 asukasta, ja kasvua edelliseen vuoteen oli tapahtunut reilun 20 000 henkilön verran. Itä-Suomen sanomien (13.12.1900 no 146 s. 3) ”Sieltä täältä Suomesta” -palstalla kerrottiin Helsingin, Tampereen ja Turun asukasmäärät kuluvana vuonna. Helsingin väkimääräksi kerrotaan – joskaan ei vielä täysin varmistetusti – 96 000 henkeä, mukaan lukien ”sekä suomalainen että venäläinen sotaväki”. Tampereen väkiluvuksi kerrotaan 38 233 asukasta ja Turun 31 388 henkeä – Turun luvusta puuttuvat kuitenkin ”kahden piirin asukkaat eikä siihen myöskään ole sotaväkeä luettu”. Uusi Suometar -lehdessä (13.12.1900 n 309 s. 5) kerrotaankin Turun väkiluvun loppuun suoritetun tarkistuksen mukaan olevan 41 800 henkeä.

Perä-Pohjolainen -lehdessä (13.12.1900 no 145 s. 2) kerrottiin väkiluvun muutoksista vuonna 1899, jolloin väestön suhteellinen kasvu oli 1,37 prosenttia, mikä on hieman pienempi kuin keskiarvo edeltävältä vuosikymmeneltä 1881-1890. Lehti kertoo väkiluvun vuoden 1899 lopussa olleen 2 673 200, mikä on noin 20 000 henkeä enemmän kuin Tilastokeskuksen antama luku 2 635 300. Wiipuri-lehden (13.12.1900 no 265 s. 2) pidemmässä uutisessa avataan väestönlaskua vielä enemmän, mutta sielläkin väkimääräksi kerrotaan tuo 2 673 200. Lehdissä raportoidut lukemat perustuvat seurakuntien antamiin tietoihin ja kirkonkirjoihin, joista ei välttämättä aina poistettu vaikkapa ulkomaille muuttaneita seurakuntalaisia. (Väestötilastojen muutoksista, Mauri Nieminen: Väestötilastoja 250 vuotta – Katsaus väestötilaston historiaan vuosina 1749-1999. Tilastokeskus 1999, teos luettavissa Doriasta.)

Uutiset ja ilmoitukset, joita lehdissä julkaistiin, vaihtelivat aiheiltaan laidasta laitaan, ja monet aiheet ovat olleet kestoteemoina näihin päiviin asti, kuten vaikkapa sää. Haminassa ilmestyneessä Koitar-lehdessä (13.12.1900 no 104 s. 3) kerrottiin lähiseudun uutisten kohdalla, kuinka Valkealassa suli kaikki maassa ollut lumi edellisen suojasään aikana kokonaan, ja ilman lämpö oli kohonnut niin, että ajateltiin kesän palaavan – tosin ilma oli sittemmin taas kylmennyt. Saatiinko Valkealaan lopulta valkea joulu, siihen en vastausta löytänyt. Saman päivän Kotkan sanomissa (13.12.1900 no 146 s. 3) kerrottiin lunta sataneen uudelleen ja pakkastakin olleen seitsemän astetta.

Leikkeen alue0
Uusi Suometar, 13.12.1900, nro 309, s. 1 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulun lähestyessä lehtien sivuilla nostettiin myös esiin paljon kirjallisuutta. Esimerkiksi Akateeminen kirjakauppa mainosti – yleisön toiveesta – pitkällä kirjallisuuslistalla valikoimaansa Uuden Suomettaren (13.12.1900 no 309) etusivulla. Listaukseen oli eritelty suomen- ja ruotsinkielinen kirjallisuus, ja erikseen lasten- ja nuorten teokset, sekä ruotsinkielisistä kotimaiset ja skandinaaviset kirjat. Listauksien aakkosjärjestyksen rikkoo heti ensimmäisenä, hieman isommalla fontilla mainittu J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat, josta oli saatavilla Albert Edelfeltin kuvittama juhlapainos – epäilemättä sen joulun kirjahitti! Suomenkieliseltä listalta löytyy niin kauno-, tieto- kuin hengellistä kirjallisuutta, ja monia tuttuja nimiä, kuten Juhani Aho, Jalmari Hahl, Selma Lagerlöf, Fredrika Runeberg ja Anton Tsehov. Ruotsinkielisen listauksen jako kotimaiseen ja skandinaaviseen hieman mietityttää, sillä skandinaaviselta puolelta löytyy myös brittikirjailijat Jerome K. Jerome ja John Ruskin.

Leikkeen alue0
Iltapuhde, 13.12.1900, nro 49, s. 7 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulusiivoukseen sai vinkkejä Porissa ilmestyneestä Iltapuhde-lehdestä (13.12.1900 no 49 s. 7): jäätyneet ikkunat sai nimittäin puhtaaksi väkiviinan avulla! Vinkki pistää silmään lehdessä, joka etusivullaan korostaa kannattavansa raittiutta ja tulisi sitä ”teroittamaan sekä suoranaisissa kirjoituksissa että novellien muodoissa”. Kodin osasto -palstalla annettua ikkunanpesuvinkkiä edeltääkin ”keino juoppoutta vastaan”. Keskustelut viinankäytöstä ja raittiudesta ovat erittäin näkyviä kyseisen päivän lehdissä, ja esimerkiksi Perä-Pohjolaisessa julkaistiin teksti viinan vaaroista ja kehotettiinkin kaikkia jättämään jouluksi viinat ostamatta ja käyttämään rahat mieluummin kirjoihin ja sanomalehtiin. (Perä-Pohjolainen 13.12.1900 no 145 s. 3).

Lopuksi vielä pieni aivopähkinä Kylväjä-lehdestä – tätä voit kokeilla ratkaista vaikka koko perheen kesken!

Leikkeen alue0
Kylväjä, 13.12.1900, nro 50, s. 4 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu, tulee uutinen lehteen. Toisinaan vielä sellaisestakin, jota ei tapahdu.

-Varastettu kaulanauha, 1938, Yleisradion kuunnelma

Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Adventtikalenteri 2: 6.12.1890

Kulttuurihistorian seuran adventtikalenteri jatkuu tänään katsauksella vuoteen 1890! Vaikka tänään juhlistamme Suomen itsenäisyyttä, vietettiin 130 vuotta sitten 6.12. tavallista joulukuista lauantaita Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tuolloin ilmestyneissä päälle neljässäkymmenessä suomen- ja ruotsinkielisessä sanomalehdessä kommentoitiin ajankohtaisia tapahtumia niin kotimaassa kuin ulkomailla. Lehdet täyttyivät uutisten lisäksi erilaisista ilmoituksista, mainoksista ja kokouskutsuista. Aviisista oli helppo tarkistaa lähipäivien taidenäyttelyt ja konsertit, huvi-iltamien ohjelmanumerot ja huokeimmat tarjoukset sekä kuluttajille että jälleenmyyjille. Painomuste ikuisti elämän kiertokulun syntymä- ja kuolinilmoituksiin sekä lohduttomiin uutisiin työtapaturmista ja muista onnettomuuksista, jotka olivat valitettavan arkipäiväisiä 1800-luvun lopun Suomessa.

Sanomalehtien määrä kasvoi hurjaa vauhtia vuosisadan loppua kohden tultaessa. Valtakunnallisten ja paikallisten julkaisujen ohella julkisuudessa alettiin yhä enemmän kuulla myös aatteellisesti sitoutuneita äänenpainoja, kun muun muassa nais- ja työväenliike sekä raittiusaate alkoivat saada jalansijaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Vanhat sanomalehdet ja niiden nostattama varhainen mediajulkisuus ovat lukijalle monista näkökulmista avautuvia aarreaittoja, joihin olisi helppo uppoutua pidemmäksikin toviksi. Tarkastalen tässä muutamaa esille nousevaa teemaa.

Lehdistön nousun ohella 1800-luvun loppu oli myös muulla tavoin paranevien kulku- ja viestintäyhteyksien kulta-aikaa. Fennomaanien äänenkannattaja Uusi Suometar uutisoi otsikolla “Telefonikeskustelu Reposaaresta Lowisaan” Turun ja Helsingin välisestä uudesta “telefonilangasta”, jonka välityksellä kokeiltiin puhelinyhteyksiä entistä kauemmaksi. (Uusi Suometar 6.12.1890, kuvat 1 ja 2) Helsingin keskusaseman ja Reposaaren välisellä 45 peninkulman etäisyydellä ääni kantoi puolin ja toisin ymmärrettävästi, mutta Loviisaan asti kokeilu ei ollut täysin onnistunut: uutisen mukaan reposaarelaiset saivat Loviisan päästä selvää ainoastaan sanan “halloo”, kun taas “muuten jäi keskustelu tällä kerralla käsittämättömäksi.” Varhaiset puhelinyhteydet kantoivat vain lyhyitä matkoja, mutta keskuksien kautta mahdollistui yhteydenotto kauemmaksikin, ja nyt valmistunut uusi linja kattoi myös Forssan ja Tampereen. Vaikka tässä Reposaaren ja Loviisan välisessä puhelukokeilussa varsinainen keskustelu ei onnistunutkaan, pelkkä reaaliaikainen äänen kuuleminen herätti optimismia tulevan suhteen.

KUVAT 1 ja 2: Uusi Suometar 6.12.1890

Kysymykset siveydestä, koulutuksesta ja raittiudesta puhuttivat myös aikalaisia ja kirvoittivat varsin perusteellisiinkin kansanottoihin. Samaisessa Uuden Suomettaren numerossa julkaistussa artikkelissa pohdittiin päivänpolttavaa kysymystä “Mitenkä siveellisyyttä yliopiston nuorisossa parhaiten voitaisiin edistää?” (Uusi Suometar 6.12.1890, s.2)  professori J. Sahlbergin Ylioppilaiden raittiusyhdistyksen kokouksessa pitämään esitelmään pohjautuen.  Sahlberg esitti huolensa moraalisesta rappiosta ja etenkin siitä, että siveettömästi elävien papiston edustajien ja muiden virkamiesten edesottamuksia oli katsottu läpi sormien ilman ankaria seuraamuksia, akateemisen maailman jäämättä yhtään sen tahrattomammaksi. “Yliopistollakin on tässä suhteessa paljon syntiluettelossaan.” Kaikkein pöyristyttävimpänä seikkana professori näki kuitenkin  kristityssä yhteiskunnassa harjoitettavan prostituution ja turhan lempeän asenteen moista syntiä kohtaan. Professori vetosi isänmaallisuuteen ja yliopistossa etenkin osakuntien “siveelliseen towerihenkeen”, jossa haureuteen langenneita tulisi kohdella ankarasti ja poissulkevasti. Siveettömyyteen syyllistyneet eivät Sahlbergin sanoissa juuri armoa ansainneet, mutta neuvoja noudattamalla ja esimerkillistä osakuntaelämää viettämällä nuorukainen pystyisi takaamaan puhtautensa myös tulevaisuudessa: “ Hänen tulee oppia ylevästi ajattelemaan rakkaudesta ja pidättää itseään nykyajan wiettelevästä realistisesta kirjallisuudesta, pikemmin hänen tulee oppia rakastamaan wanhempien arvokkaampien kirjailijain kaunokirjallisia teoksia, jotka asettavat hänen eteensä suuria, korkeita ja jaloja luonteita. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, jotka jollakin tapaa ottavat epäsiveellisyyttä puolustaaksensa, katsokoon hän vihollisiksensa.” Tärkeänä osana taistoa siveettömyyttä vastaan Sahlberg näki päihdyttävien juomien välttämisen sekä nuorukaisten ehdottoman puhtauden osakunnasta tai yliopistosta erottamisen uhalla.

Sahlberg tulee kuvanneeksi käynnissä olevaa murrosta, joka näkyi asenneilmapiirin muutoksena ja ainakin keskustelun moniäänistymisenä suhteessa esiaviolliseen ja avioliiton ulkopuoliseen seksiin. Juuri asenteiden löyheneminen ja erkaantuminen “todellisista” kristillisistä arvoista ja ihanteista huoletti kirjoittajaa, joka pyrki vetoamaan isänmaallisuuteen ja kansakunnan etuun konservatiivisin äänenpainoin. Kiinnostavalla tavalla Sahlberg viittaa myös lehdistön ja kirjallisuuden kasvuun sekä realistiseen ilmaisuun ja viihteellisiinkin lukemistoihin, joiden sisältö ei välttämättä vastannut uskonoppeja ja kristillisiä hyveitä. Vaikka kirjoittaja ei varsinaisia esimerkkejä annakaan, löytyy hänen mukaansa moraalisesti “oikeita” arvoja edustavaa luettavaa nimenomaan vanhemmasta kaunokirjallisuudesta. Yhteiskunnallisiin epäkohtiinkin tarttunut realismi ei Sahlbergia tyylisuuntana miellyttänyt. Näkemys on tuttu myös aikansa kuvataidekritiikistä, jossa  realismia arvosteltiin liiallisesta suoruudesta ja suorastaan rumuudesta; se ei esittänyt ihanteita.

Waasan Lehdessä julkaistussa “Onko suomalainen tyttökoulu Waasassa tarpeellinen?” -artikkelissa puolestaan käsiteltiin vireillä ollutta hanketta uuden suomenkielisen koulun perustamisesta. (Waasan Lehti 6.12.1890, s.1) Uutta oppilaitosta puollettiin muun muassa vetoamalla siihen, ettei Etelä-Pohjanmaalla ollut vielä ollenkaan suomenkielisille tytöille tarkoitettua korkeamman sivistyksen oppilaitosta. “Jokainen meidän aikana näillä tienoinkin jo tunnustaa, etteiwät yksin ylhäisten ja säätyläisten lapset ole oikeutetut ammentamaan aarteita tiedon uhkuvista lähteistä, waan että näiden lähteiden tulee olla awoinna kaikkein kansainluokkain pienokaiselle, siis myöskin talonpojan ja torpparin tytölle.” Tytöille suunnattua korkeampaa sivistystä kirjoittaja peräänkuulutti sanoin: “Ainoa keino, jolla tämä kansa wastaisuudessa woipi säilyttää kansallisen olemassa olonsa, on sen sivistys, sen siweellinen woima ja ennen kaikkea se kristillinen kaswatus ja siitä seuraawa puhdas elämä, joka kestää horjumattomana aikojen pahimmissakin myrskyissä. … Nykyiset pienet tyttömme tulewat muutaman wuosikymmenen kuluttua olemaan Suomenmaan äitejä. Heidän käsiinsä tulee silloin laskettavaksi nousewan sukupolwen kaswatus.” Koulun perustamisen tarpeellisuutta argumentoitiin isänmaallisena, tulevaisuuteen suuntaavana tekona. Vaikka nainen nähtiin tässä ennen kaikkea äitinä ja hänen yhteiskunnallinen roolinsa uuden sukupolven kasvattajana, käytettiin äitiyttä myös perusteena oikeuteen oppia ja saavuttaa sivistystä.

Mutta oli elämässä muutakin kuin uusia telefooniyhteyksiä, tyttökouluja, väkijuomien vaaroja ja siveyskysymyksiä. Joulun lähestyminen näkyi lehtien palstoilla  mainoksina, jotka houkuttelivat putiikkeihin jouluostoksille tai vaikkapa ompelukerhon myyjäisiin. Jos kauppojen ja myyjäisten valikoimia oli uskominen, käärittiin paketteihin jouluna 1890 ainakin koruja, leluja, kirjoja ja käsitöitä – ja saattoipa joku onnekas saada jopa upouuden Husqvarnan ompelukoneen! (Kuvat 3-5) Kaupasta hankittavat hienot joululahjat olivat toki vain harvojen ulottuvilla. Kaupunkilähetys vetosi varakkaamman väen säälintunteisiin järjestämällä keräyksen yhteiskunnan vähäosaisimpien hyväksi. (Uusi Suometar 6.12.1890, myös Päivälehti 6.12.1890, kuva 6). Joulumieltä haluttiin jakaa myös vähemmän onnekkaassa asemassa oleville.

KUVA 3: Tampereen Uutiset 6.12.1890

KUVA 4: Borgåbladet 6.12.1890
KUVA 5: Borgåbladet 6.12.1890
KUVA 6: Uusi Suometar 6.12.1890

LÄHTEET:

Borgåbladet 6.12.1890

Päivälehti 6.12.1890

Tampereen Uutiset 6.12.1890

Uusi Suometar 6.12.1890

Waasan Lehti 6.12.1890

………………………..

Asta Sutinen

Kirjoittaja on seuran hallituksen jäsen

Adventtikalenteri 1: 29.11.1880

Rauhaisaa ensimmäistä adventtia! Tänä vuonna julkaisemme seuran blogissa adventtikalenteria, jossa tarkastelemme Kansalliskirjaston digitoitujen aineistojen kautta sitä, mitä suomalaisessa lehdistössä eri päivinä vuosikymmenien alussa kirjoitettiin. Aloitamme 140 vuoden takaa vuodesta 1880 ja hyppäämme joka adventti kymmenen vuotta eteenpäin, lopettaen 110 vuoden taakse vuoteen 1910.

Seuraavat osat julkaistaan tulevina adventteina 6.12., 13.12. ja 20.12.

**

Kun digiaineistojen tietokantaan tekee haun sanomalehdistä päivällä ”29.11.1880”, osumia tulee kahdeksan, joista kaksi suomenkielistä ja kuusi ruotsinkielistä sanomalehteä. Päätin tehdä katsauksen näiden lehtien sivuille ja katsoa, millaisia kulttuuriuutisia tai -juttuja niistä löytyy. Tässä muutamia esimerkkejä!

29. marraskuuta 1880 oli maanantaipäivä, ja tuona iltana Seurahuoneen salongissa esiintyi vuonna 1879 perustettu Helsingin konserttiorkesteri. Konserttia mainostettiin Helsingissä ilmestyvissä ruotsinkielisissä lehdissä sekä ohjelmistolistauksin että lyhyin kuvauksin sisällöstä.

Leikkeen alue0
Helsingfors Dagblad, 29.11.1880, nro 325, s. 1 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Ilta nimettiin ”sinfoniseksi populaarikonsertiksi”. Konserttia johti kapellimestarina toiminut tshekkiläissyntyinen viulisti Bohuslav Hřímalý. Ohjelma käsitti muun muassa Beethovenin alkusoiton Leonore no. 3, Mozartin sinfonia no. 4:n (c-dur), kapellimestari Hřímalýn Promenadivalssin ja Haydnin säveltämästä keisarihymnistä variaatioita jousikvartetille sovitettuna. Lippuja konserttiin 1 markan ja 50 pennin hinnalla sai ostaa herra Borgströmin tupakkapuodista, Hartwallin vesimyynnistä sekä ovelta. Morgonbladet-lehden ilmoitustekstissä kerrottiin myös, että koska konserttiorkesteri pian työskentelisi kahdelle teatterille, populaarikonsertteja järjestettäisiin jatkossa vain kerran viikossa. Lisäksi Morgonbladetissa kerrottiin lyhyesti edellisenä iltana järjestetystä tenorilaulaja Gustaf Holmströmin konsertista, jossa sali oli saatu täyteen ”kiitollisia kuuntelijoita, jotka toistuvasti ilmaisivat tyytyväisyytensä hyvin valittuun ohjelmaan ja hyvin hoidettuun esitykseen” (Morgonbladet 29.11.1880 no 278 s. 3).

Viipurissa julkaistussa Östra Finland -lehdessä (29.11.1880 no 140 s. 2) kerrottiin kuinka Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti (1879) esitettiin Berliinissä. Lehti lainaa näytelmäkirjailija ja kriitikko Oskar Blumenthalin arviota näytelmästä. Blumenthalia pidettiin kärkäskielisenä ja Östra Finlandissa häntä kutsutaan ”yhdeksi Berliinin loukkaavimmista kriitikoista”. Blumenthal oli alkuun lukiessaan Ibsenin näytelmää ihastunut Noran hahmoon, mutta viimeisessä näytöksessä hahmokehitys tuntui hänestä ”luonnottomalta”. ”Nej och tusen gånger nej. Jag måste tillstå att jag ej förstod författaren”, lainataan Blumenthalia. Myöskään näkemästä lavatulkinnasta Blumenthalilla ei ollut erityisen positiivista sanottavaa, kutsuen Noran hahmon tekoja epäjohdonmukaisiksi, tarinan kulkua ”häiritseväksi ja masentavaksi”, ja kuinka Ibsenin näytelmän haastava loppu oli korvattu ”naurettavalla lapsuuden kohtauksella”. Blumenthalin kuvailu on värikästä ja herättää lukijan mielenkiinnon etenkin muutettua loppua kohden.

Uusi Suometar -lehdessä kerrottiin lyhyesti edellisillan Suomalaisen teatterin (nyk. Kansallisteatteri) lähes loppuunmyydyistä näytännöistä. Esityksessä olevat koomiset kappaleet Porvari aatelismiehenä (Molière, 1670) sekä Taiteen harrastuksesta (Gustav Moser, 1873). Teksti esityksestä on niin lyhyt, että sitä on vaikea varsinaiseksi arvioksi kutsua. Muutamalla rivillä tuodaan esille, kuinka molemmat näytelmät olivat yleisölle jo ennestään tuttuja, ja kuinka Molièren näytelmässä ”etenkin päähenkilö, hra Wilho, sekä kaikki muutkin suorittavat tehtävänsä oivallisesti.” Lisäksi näytelmä huvitti ja saavutti runsaita suosionosoituksia. ”Samaa on sanottava ’Taiteen harrastuksesta’.” (Uusi Suometar 29.11.1880 no 143 s. 2). Olen sivututkimusaiheeni myötä lukenut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun teatteriarvosteluja sanomalehdistä ja hyvin usein ne ovat olleet näin tiiviitä ja usein hyvin kehuvia – tämä herättää tutkija-antennini pohtimaan, mitä näiden lyhyiden tekstien taustalla on, rehellinen mielipide vai kenties jopa maksettu mainos -tyyppinen ratkaisu. Saman päivän Åbo Underrättelser -lehdessä (29.11.1880 no 326 s. 2) kehuttiin yhtä tiiviisti August Sandbergin seurueen näytöstä Jacques Offenbachin säveltämästä operetista Orfeus manalassa (1858/1874). Lavastusta kehuttiin upeaksi ja sovitusta ovelaksi, ja yleisö palkitsi heidät jylisevillä aplodeilla.

Uusi Suometar, 29.11.1880, nro 143, s. 2 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Sanomalehtiä, niin suomen- kuin ruotsinkielisiä, selatessa tulee usein vastaan nurkkanovelleja tai följetongeja eli jatkokertomuksia. Monet kaunokirjalliset teokset ja esimerkiksi käännökset julkaistiin Suomessa ensin jatkokertomuksina. Joskus käännökset saatiin myös nopeasti alkuperäisen ilmestymisen jälkeen; esimerkiksi Iso-Britanniassa Strand-lehdessä ilmestyneet Sherlock Holmes -novellit, joiden julkaiseminen alkoi 1891, ilmestyivät suomalaisiin sanomalehtiin jo kahtena seuraavana vuonna, ruotsinkielisissä 1892 ja suomenkielisenä 1893.

29.11.1880 julkaistuissa lehdissä jatkokertomuksia julkaistiin molemmissa kieliversioissa. Uudessa Suomettaressa (29.11.1880 no 278 s. 2) menossa oli Friedrich Spielhagenin Hovin Roosa (alk. Röschen vom Hofe, 1864), suomentajana Aatto Suppanen (käännös luettavissa Project Gutenbergissa). Helsingfors Dagbladin följetongina oli Jacques Vincentin (oikealta nimeltään Angèle Berthe Venem) Misé Féréol (1880). Omaan silmääni kiinnostavimpana osui Finlands Allmänna Tidning -lehden jatkokertomus Kränkning och förödmjukelse, Fjodor Dostojevskin romaani. Sanat eivät heti soittaneet kelloja, mutta pikainen googlekäännös antoi tulokseksi ”Rikkominen ja nöyryytys”. Tämä vei ajatukset Dostojevskin klassikkoon Rikos ja rangaistus, mutta tekstissä mainitut hahmot eivät vaikuttaneet tutuilta tässä kontekstissa. Vastaan tuli vuodelta 1906 oleva suomennos Sorrettuja ja solvaistuja, joka vastasi Tidningissa ollutta tekstiä. Myöhemmin teos on julkaistu suomeksi myös nimellä Alistetut ja loukatut. Tein pikaisen tarkistuksen aiempiin ja seuraaviin Tidningenin numeroihin ja näin selvisi, että Kränkning och förödmjukelse julkaistiin 30.10.1880­-17.1.1881 välisenä aikana; romaani ilmestyi alun perin 1861 . Tämän jälkeen piti vielä tutkijan uteliaisuudella selailla digitietokantaa ja yrittää löytää suomenkielinen käännös kyseisestä romaanista. Project Gutenbergista löytyi vuoden 1906 suomennos, joten hain sen nimellä, mutta sitä edelsi käännös jo vuonna 1902 Inkeri-lehdessä nimellä Masennettuja ja solvaistuja. Mahtuuko vuosien 1880 ja 1902 vielä aiempi käännös suomeksi – kenties! Tarinan nimi on kiehtovan monitahoinen ja tarjoaa mahdollisuuden monenlaisiin käännöksiin!

Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Kulttuurihistorian kirjamessut 27.11.2020

Meedioita, lavatansseja, päiväkirjoja ja romantiikkaa. Kulttuurihistorian kirjavuosi 2020 on kaikkea tätä (ja paljon muuta)!

Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa on ollut poikkeuksellisen satoisa kirjakesä ja -syksy. Maailmanlaajuinen pandemia rajoittaa meitä toteuttamasta monia totuttuja ja odotettuja toimintamuotoja, mutta toisaalta se antaa syyn kokeilla jotain aivan uutta! Oppiaineen tutkijoilla onkin ilo kutsua kaikki kulttuurihistorian ystävät kotivastaanotinten ääreen seuraamaan Kulttuurihistorian ensimmäisiä kirjamessuja, 27.11.2020 live-tapahtumana ZOOMissa.

Tervetuloa osallistumaan, kuuntelemaan ja keskustelemaan! Voit käyttää ja seurata #khkirjamessut

Linkki tapahtumaan: Tässä Zoom-linkki ”messuille”

https://utu.zoom.us/j/64539559894

Lähetystä voi seurata myös Kulttuurihistorian facebook-tilin kautta.

OHJELMA

14:00 Avaussanat

Juontajat: Paavo Oinonen ja Marika Räsänen

14:05 Teemu Immonen, Gabriele Müller-Oberhaüser (toim.) Golden Leaves, Burned Books. Religious Reform and Conflict in the Long European Reformation. Kulttuurihistoria /Cultural history, 16 (Kulttuurihistorian seura)

Lisätietoja teoksesta: https://kulttuurihistoria.net/cultural-history-julkaisusarja/

Haastattelija: Marjo Kaartinen

14:20 Henna Karppinen-Kummunmäki, Lavatanssien hurma: keinu kanssani (SKS)

Lisätietoja: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/lavatanssien-hurma/2651992

Haastattelija: Hannu Salmi

14:35 Toni-Matti Karjalainen & Kimi Kärki (eds.): Made in Finland. Studies in Popular Music (Routledge). Lisätietoja: https://www.routledge.com/Made-in-Finland-Studies-in-Popular-Music/Karjalainen-Karki/p/book/9780367228910

Haastattelija: Paavo Oinonen

14:50 Marjo Kaartinen, Spiritistinen istunto (SKS)

Lisätietoja: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/spiritistinen-istunto/2716296

Haastattelija: Maarit Leskelä-Kärki

15:05–15:15 tauko

15:15 Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö & Liisa Lalu (toim.): Päiväkirjojen jäljillä. Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen (Vastapaino)

Lisätietoja: https://vastapaino.fi/sivu/tuote/paivakirjojen-jaljilla/2733306

Haastattelija: Henna Karppinen-Kummunmäki

15:30 Paju, Petri, Ydinsulku ja Suomi. 50 vuotta ydinsulkusopimuksen kansallista toimeenpanoa (Säteilyturvakeskus, Helsinki 2020, 90 s.)

Lisätietoja: https://www.julkari.fi/handle/10024/122151

Haastattelija: Marjo Kaartinen

15:45 Heli Rantala, Pikisaaresta Pariisiin. Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa. (Gaudeamus). Lisätietoja: https://www.gaudeamus.fi/pikisaarestapariisiin/

Haastattelija: Jukka Sarjala

16:00 Hannu Salmi, What is Digital History? (Polity)

Lisätietoja: https://politybooks.com/bookdetail/?isbn=9781509537013

Haastattelija: Petri Paju

16:15 Jukka Sarjala, Turun romantiikka. Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 283, (SKS)

Lisätietoja: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/turun-romantiikka/2716305

Haastattelija: Marja Jalava

16:30- Loppusanat

Lisätiedot:

Kirjoittajat, sähköpostilla (osoitteet mallia etunimi.sukunimi[at]utu.fi)

Tapahtuman tekniset tiedot: Tapio Onnela (tapio.onnela[at]utu.fi)

Jännityskuunnelmia 60-luvulta

Kesä ja loma-ajat ovat suomalaisilla tunnetusti dekkareiden suurkulutusten aikaan – perinteisten kirjojen rinnalle ovat viime vuosina nostaneet suosiotaan äänikirjat. Myös television puolella nähdään paljon erilaisia rikos- ja jännityssarjoja. Mutta mitä löytyy radion puolelta? Pohdin lyhyesti kahden 1960-luvulla tehdyn dekkarikuunnelmasarjan kautta, mitä populaarikulttuurista innostunut kulttuurihistorioitsija saa irti jännityskuunnelmista. Valitsemani kuunnelmat ovat Hyvää iltaa, nimeni on Cox: Tytöllä on sata nimeä (1966) ja Maigret ja Hotelli Majesticin murhat (1962).

 

Hyvää iltaa, nimeni on Cox!

Herrasmiesseikkailija ja uhkapeluri Paul Cox tuli suomalaisille tutuksi erityisesti kuunnelmien kautta. Rolf ja Alexandra Beckerin luoma brittiläinen hahmo seikkaili 1950- ja 60-luvuilla niin kirjoissa ja kuunnelmissa kuin tv-sarjassa ja elokuvassa. Paul Coxissa on hieman samaa kuin aikalaisessaan, agentti James Bondissa. Kauniit naiset, seikkailut ja laadukkaat alkoholijuomat siivittävät molempien miesten elämää, mutta siinä missä Bond toimii Hänen Majesteettinsa palveluksessa Englannin hyväksi, Paul Cox toimii pikemmin uhkapelin ja oman päänsä hyväksi.

Kuvakaappaus Ylen sivuilta

Yleisradio esitti Coxista kertovia sarjoja ensimmäisen kerran 1956-57, joskin tallennetta näistä ei ole säilynyt. Jälkipolville kuunneltavaksi on jäänyt sen sijaan vuoden 1966 kuunnelma Tytöllä on sata nimeä, joka esitettiin viimeksi uusintana vuonna 2015 ja joka on julkaistu myös CD-formaatissa. Kuunnelmasarjasta tunnetaan kenties parhaiten sen vihellettävästä tunnussävelmästä, joka oli Siegfried Franzin käsialaa. Esimerkiksi muusikko Hector kirjoittaa muistelmissaan, kuinka hän osaa ”vieläkin viheltää Hyvää iltaa, nimeni on Cox -sarjan tunnarin, mutta en muista yhdestäkään jaksosta mitään, vaikka niitä kuunneltiin intensiivisesti iltatolkulla. Siis kaikki kuuntelivat.” (Heikki Harma: Hector – asfalttihippi, 2017).

Paul Coxina Yleisradion sarjassa esiintyi Joel Rinne sekä 50- että 60-luvulla. Rinne oli radion puolella tullut jännityskuunnelmien ystäville tutuksi esittäessään Francis Durbridgen luomaa Paul Templea. Radioteatterin ajanvieteosaston esimiehenä pitkään toimineen Antero Alpolan mielestä tämä ei ollut hyvä ratkaisu: vuonna 1988 ilmestyneissään muistelmissaan Viihdevuosien vilinässä Alpola kuvaa Coxia sivistynyttä ja naimisissa olevaa Templea ”kepeämmäksi” ja ”liukkaammaksi”, joskin toki herrasmieheksi. Rooliin olisi Alpolan mielestä sopinut paremmin Helge Herala – joka saikin tilaisuutensa Coxin roolissa vuonna 1969 Yleisradion viimeisessä Cox-sarjassa.

 

Maigret ja hotelli Majesticin murhat

Komisario Jules Maigret on belgialaisen Georges Simenonin luoma etsivä. Tuottelias kirjailija kirjoitti pitkän uransa aikana yli 80 romaania ja useita novelleja Maigret’n ja tämän apulaisten tutkimuksista. Maigret kuuluu dekkarikirjallisuuden tunnetuimpiin nimiin Sherlock Holmesin, Hercule Poirot’n, Sam Spaden ynnä muiden ohella. Useiden fiktiivisten kollegoidensa tavoin Maigret’n tutkimukset ovat siirtyneet myös muihin mediamuotoihin, kuten elokuviin, televisioon ja radioon.

Kuvakaappaus Ylen sivuilta

Yle julkaisi kuusiosaisen kuunnelman Maigret ja hotelli Majesticin murhat Areenaan vuonna 2017, alkujaan kuunnelma ilmestyi vuonna 1962. Kuunnelman tunnussävelmänä on Ron Grainerin sävellys ”The Maigret theme”, jonka säveltäjä oli alun perin luonut BBC:n tuottamaa Maigret-sarjaa varten vuonna 1960. Postuumisti ilmestyneissä muistelmissaan Aamukahvilta Kankkulan kaivolle – Ylen ystävällistä 1960-lukua (2016) Antero Alpola kirjoitti ihmetelleensä kuinka Simenon hyväksyi Yleisradion muuhun maailmaan nähden todennäköisesti vaatimattoman tekijänpalkkiotarjouksen romaanisovituksesta, mutta arveli, että ”eipä [Simenon] ollut meikäläisten rahojen tarpeessa” ja kuunnelma oli Alpolan mielestä myös mainosta Simenonin teoksille laajemminkin. Maigret-romaaneja julkaistiin runsaasti suomeksi etenkin 50- ja 60-luvuilla.

Hotelli Majesticin murhat uusintaesitettiin vuonna 1982. Tuolloin Etelä-Suomen Sanomissa kirjoitettiin aiheesta näin: ”Rikoskirjallisuuden kentässä komisario Maigret poikkeaa edukseen myös laadullisesti. Tavanomaistakin tyypillisimpine elämäntapoineen hän on monin kerroin uskottavampi hahmo kuin joku Hercule Poirot tai Isä Brown. Alamaailman hämärimpiä kujia tallustaessaan Maigret onnistuu välttämään jännitysviihteen yleensä suosiman räikeän väkivallalla mässäilyn.” (Etelä-Suomen sanomat 19.1.1982)

 

Kuunnelmista kulttuurihistorioitsijan silmin

Yleisradion kuunnelmatuotannossa jännityskuunnelmat nousivat enemmän esiin 1940-luvun lopulta lähtien etenkin Outsiderin (Aarne Haapakoski) kirjoittamien Kalle-Kustaa Korkin seikkailujen myötä. Paavo Oinonen kirjoittaa väitöskirjassaan, että vaikka Yleisradion ohjelmajohto suhtautui nihkeästi jännityskuunnelmiin, esimerkiksi Kalle-Kustaa Korkkia esitettiin vuodesta 1945 vuoteen 1961. Suositun sarjan nähtiin vetoavan kansan makuun ja tuovan kuulijoita radioiden ääreen. Ennen Coxia ja Maigretia, ulkomaisten jännityskuunnelmien tietä Yleisradiossa avasivat Paul Temple -sarjat. Ari Honka-Hallila katsoo niiden myötä kuuntelevan yleisön päässeen myös ulkomaisen sarjaviihteen pariin, jolla olisi jatkossa televisio-ohjelmistossa tärkeä rooli.

Vaikka Cox-kuunnelmassakin on hitaammat hetkensä, on se kokonaisuudessa nopeammin etenevää kuin Maigret’n tutkimukset. Vaikka välillä Maigret kollegoineen joutuu nopean toiminnan pariin, on pääpaino enemmän pohdiskelulla, hahmojen välisillä keskusteluilla, ja vyyhdin hiljattaisella aukeamisella. Toisin kuin suoraan radiolle kirjoitetussa Cox-sarjassa, Maigret-radiotulkinnassa edetään Simenonin tarinoiden tyyliä mukaillen. Kuuntelija on myös erilaisessa asemassa tietojen osalta: Maigret-kuunnelma etenee komisarion mukana ensimmäisen murhan tapahduttua ja kuulija ratkaisee tapausta Maigret’n kanssa. Cox-kuunnelmassa taas päähenkilö on suurimmalta osin mukana kohtauksissa, mutta välissä on myös esimerkiksi poliisien kesken tapahtuvia kohtauksia, joista kuulija saa tietoa, jota Coxilla ei tarinan siinä vaiheessa ole; niinpä kuulijalla on etu ratkaista tapaus ennen Coxia.

Kuunnelmat, kuten herroista kertovat romaanitkin, ovat dekkarilajeissaan hyvin erilaisia. Cox-tarinat ovat Paul Temple -tarinoiden tapaan sekoitus jännitystä ja mysteeriä, yhdistäen klassiseen brittiläistyyliseen murhamysteeriin ripauksen kovaksikeitettyä dekkaria. Georges Simenonin Maigret-tarinat taas edustavat modernia poliisiromaanin genreä psykologisella otteella. Cox-tarinoissa fokus on seikkailussa ja nopeissa käänteissä, Maigret-tarinoissa pohditaan syvällisesti ihmisen moraalia ja sitä, mikä tekee ihmisestä hyvän tai pahan.

Molemmat kuunnelmat edustavat omaa tekoaikaansa, mutta ovat sisällöltään myös ajattomia: niissä ei tarkennetaan ajallisesti tapahtumien aikaa, vaan kuulija voi sijoittaa tapahtumat mielikuvituksessaan myös johonkin toiseen aikakauteen, kuin myös ne voitaisiin uudelleentulkita toisena vuosikymmenenä. Näiden 60-luvun kuunnelmien aikakaudesta saa kuitenkin vihjeitä esimerkiksi käytetystä kielestä: varsinkin Coxissa 60-luvun Bond-tarinoista tuttu seksismi, naisten tytöttely ja kutsuminen ”kullannupuiksi” särähtää ikävästi korvaan vuonna 2020. Paikallisesti kuunnelmat sijoittuvat paikkojen dialogissa mainitsemisen perusteella Lontoon seuduille (Cox) ja Pariisiin (Maigret). Kuunnelmien näyttelijät olivat aikanaan kuulijoille myös tunnettuja valkokankaalta ja teatterin lavalta: nimirooleissa kuullaan Joel Rinnettä ja Sasu Haapasta, ja sivuosissa esiintyvät mm. Jussi Jurkka, Heidi Krohn, Sakari Jurkka, Leo Riuttu ja Hillevi Lagerstam.

Itseäni kulttuurihistorioitsijana kiinnostaa näissä kuunnelmissa kaksi asiaa: niiden monimediaalisuus sekä niiden vähäiset jäljet tänä päivänä.

Monimediaalisuus näin kattavalla kentällä, kuin Cox ja Maigret esiintyvät, tarjoaa näiden dekkaritarinoiden kuluttajille monenlaisia tulkintoja ja näkemyksiä herrojen seikkailuista. Radiokuunnelma toimii visuaalisiin tv- ja elokuvatulkintoihin nähden eri tavoin, ja jännityksen rakentamisessa ei voida käyttää hiljaisuutta/puhumattomuutta samaan tapaan kuin valkokankaalla. Jännitys ja rikosten tutkinta luodaan äänimaiseman ja dialogin kautta, ja verisyyden määrä on oikeastaan kuulijan mielenkuvituksen varassa. Molemmista herroista löytyy myös eri mediavälineiden tulkintoja eri Euroopan maista. Cox-kuunnelmia versioitiin Suomen lisäksi ainakin Norjassa, ja Saksassa hahmo siirtyi myös valkokankaalle ja tv-ruudulle. Maigret-tarinoita on adaptoitu televisioon ja elokuviin Ranskan lisäksi myös erityisesti Iso-Britanniasta, viimeisimpänä vuosina 2016-2017 ITV:n tuottama sarja, jonka pääosassa nähtiin suomalaisillekin tuttu, komediahahmo Mr. Beanina parhaiten tunnettu Rowan Atkinson. Eri maiden tulkinnat eri vuosikymmeniltä luovat monipuolista näkemystä samasta hahmosta, ja olisi houkuttelevaa tehdä vertailua eri maiden tulkintojen kesken medioiden väliset erot huomioiden. Miten norjalainen Cox eroaa suomalaisesta, tai ranskalainen Maigret brittiläisestä?

Ylen artikkelista ”Jos synnyit 1940-luvulla, muistat ehkä – Sinun tarinasi”. Linkki artikkeliin tekstin lopussa.

Kuunnelmista jääneet jäljet ovat erityisen kiinnostavia siinä mielessä, että niitä on lopulta aika vähän. Kuten aiemmin mainitsin, Cox-sarjan vihellystunnariin liittyy paljon muistoja sen aikanaan radiosta kuulleilla, ja vuonna 2015, kun sarja uusintaesitettiin radiossa, noita muistelmia tuotiin jonkin verran myös esille – tai niihin törmää satunnaisissa yhteyksissä, kuten Hectorin muistelmissa. Maigret-kuunnelmasta taas en tietoja ole paljoa löytänyt, ja vaikka sarjoissa esiintyi useita tunnettuja ajan näyttelijöitä, ei esimerkiksi heidän muistelmissaan tai elämäkerroissaan viitata radiotöihin yhtä paljon kuin elokuva- tai teatteriuraan. Esimerkkinä toimii vaikkapa molemmissa kuunnelmissa esiintyvä Jussi Jurkka. Lauri Meren Jurkka-elämäkerran Tuntematon tähti (2015) lopussa on suht kattavat listaukset näyttelijän elokuva-, tv- ja radioesiintymisistä, mutta radiokuunnelmien listauksesta puuttuu Maigret-kuunnelma, kuten myös pari muuta Ylen viime vuosina Areenassa julkaisemaa kotimaista käsialaa olevaa jännityskuunnelmaa. Cox-kuunnelma mainitaan, mutta listauksen lopussa ”esiintymisenä”, vaikka Jurkan rooli tarinassa on juonen kannalta keskeinen yksityisetsivä Richardson eli Coxin paras ystävä.

Yritin myös löytää 60-luvun aikalaisarvioita näistä kahdesta kuunnelmasta digitoiduista sanoma- ja aikakauslehdistä, mutta sellaisia ei vastaani tullut, mikä on myös kiinnostavaa. Käsitettiinkö nämä jännityskuunnelmat lehdistössä sellaisena viihteenä, jota ei koettu tärkeäksi käsitellä millään tavoin? Vaikuttiko asiaan kenties television yleistyminen ja siten huomion kiinnittyminen lehdistössä television jännitysviihteeseen? Maigret-kuunnelmasta etenkin olisin odottanut jotain tulevan vastaan, sillä Maigret-kirjoistakin viitteitä löytyi. Olisi kiinnostavaa päästä tutkimaan Yleisradion arkistoa ja selvittää, mitä näistä kuunnelmista löytyisi esimerkiksi ohjelmapäätöksiä koskevissa aineistoissa. Kuunnelmia Yleisradiossa tuotti teatteriosaston kuunnelmapuoli kuin myös ajanvietepuoli – nämä 60-luvun kuunnelmat kuuluvat tietääkseni molemmat ajanvietepuolen tuotantoon, ja siten niitä tuotannon näkökulmasta voi tarkastella enemmän viihteenä kuin vakavana radiodraamana. Lukiessani eri tutkimuksia ja muistelmia jännityskuunnelmatuotantoihin liittyen, keskustelu viihteen roolista ja jännityskuunnelmien merkityksestä nousee paljon esille. Paavo Oinonen kirjoittaa, kuinka ohjelmajohto samaan aikaan torjuessaan ”matalaa” viihteellistä kulttuuria loi sille vakiintuvaa pohjaa ohjelmistossa. Tämä ei koskenut pelkästään jännityskuunnelmatuotantoa, mutta on mielestäni myös erikoista, kuinka jäljet kylmenevät 60-luvulle kuunnelmien osalta tullessa – pääpaino tutkimuksissa on 50-luvun jännityskuunnelmissa.

Ajattelin tämän blogitekstin syntyvän nopeasti, mutta mitä enemmän yritin etsiä tietoa sarjoista, sitä syvemmälle aiheeseen ajauduin, ja aivojeni vangiksi jäi silti runsaasti kysymyksiä. Populaarikulttuurin tutkijana minua erityisesti kiinnostaa se, miksi jokin teos jää marginaaliin, melkein unohduksiin, vaikka sillä olisi edellytyksiä nousta laajempaan tietoisuuteen. Dekkarifanina pohdituttaa myös lajityypin asema kuunnelmakentällä suhteessa muihin genreihin ja tyylilajeihin verrattuna. Coxin kaltaisen kevyen jännitys/rikosviihteen osalta ymmärrän sen hieman paremmin: kyse on massakulttuurista, kioskikirjallisuudesta, jota kulutetaan ja unohdetaan – tai se jää elämään suuren yleisön muistoihin ja puheisiin. Maigret taas edustaa kirjallisuutta, jota arvotetaan myös kirjallisuudenlajina, ei vain dekkarina. Sen luulisi jättävän jälkiä myös enemmän.

Niin, se kuuluisa Cox-sarjan vihellys – sen voi kuunnella esimerkiksi täältä (linkki avautuu uuteen ikkunaan ja Youtube-videoon).

Elina Karvo
Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava, dekkari- ja Jussi Jurkka-fani ja jännityskuunnelmien ystävä.

 

Lähteitä:
Alpola, Antero: Aamukahvilta Kankkulan kaivolle. 2016.

Alpola, Antero: Viihdevuosien vilinässä. Karisto 1988.

Arvas, Paula ja Ruohonen, Voitto: Alussa oli murha. Johtolankoja rikoskirjallisuuteen. Gaudeamus 2016.

Honka-Hallila, Ari: Paul Temple, pehmeäksi keitetty radiodekkari. Lähikuva 2/2001.

Karvo, Elina: Herrasmiesseikkailija Paul Cox. Ruumiin kulttuuri – Suomen Dekkariseuran lehti. 2/2016

Oinonen, Paavo ja Mähkä, Rami: Fiktio kulttuurihistorian tutkimuksen lähteenä ja kohteena. Teoksessa Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Cultural History – Kulttuurihistoria 10, 2012.

Oinonen, Paavo: Pitkä matka on Tippavaaraan… Suomalaisuuden tulkinta ja Yleisradion toimintaperiaatteet radiosarjoissa Työmiehen perhe, Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja ja Kankkulan kaivolla 1945-1964. Suomen kirjallisuuden seura 2014.

Yle: Jos synnyit 1940-luvulla, muistat ehkä – Sinun tarinasi. URL: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/07/01/jos-synnyit-1940-luvulla-muistat-ehka-sinun-tarinasi

 

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Susanna Lahtinen

Olen Susanna Lahtinen, kulttuurihistorian seuran sihteeri vuosina 2018–2019, hallituksen jäsen sekä seuran tapahtumatiimin aktiivi.

Kulttuurihistorian löysin jo viime vuosisadan viimeisenä vuotena, kun lukiosta valmistuneena piti miettiä opiskelupaikkoja ja kulttuurihistorian pääsykoekirjat vaikuttivat hurjan mielenkiintoisilta. Polku ei kuitenkaan johtanut suoraan kulttuurihistorian äärelle, sillä nuoreen mieleeni hiipi ajatus, että mihin työhön sitten kulttuurihistoriasta voisi valmistua. Tuli siinä sitten suoritettua tutkinto matkailupalvelujen johtamisen tiimoilta. Jälkiviisaana voi todeta, että olisi pitänyt olla uskollinen tunteilleen ja kuunnella itseään, sillä kulttuurihistoria ei jättänyt rauhaan, kuulin sen kutsuvan kuiskinnan läpi ammattikorkeakouluvuosien. Erityisesti matkailun historia monine ilmiöineen kiinnosti tavattomasti. Lopulta tieni kulki yliopistoon, piti vain kulkea ensin kansatieteen oppiaineen kautta, ennen kuin vihdoin päädyin kulttuurihistorian pariin.

Etätöiden ensimmäisen viikon sunnuntain päiväkävelyllä Ruissalon Kuuvannokassa ja rentoutumista meren äärellä

Kulttuurihistoriassa minua ilahduttaa sen laaja kirjo ja monipuoliset lähestymistavat eri aiheisiin. Kulttuurihistoria onkin uteliaisuutta ja innostusta. Jos kulttuurihistoria olisi tunne, se olisi ilo. Mielenkiintoiset tutkimusaiheet, kiinnostus kaikkeen inhimilliseen ja mahdollisuus uppoutua menneisyyden ihmisten tunteisiin, kokemuksiin ja ilmiöille annettuihin merkityksiin saa ainakin minut jatkuvasti iloiseksi.

Työskentelen museossa tutkijana. Suunnittelen erilaisia tapahtumia, opetusmateriaaleja, teemaopastuksia ja sometempauksia, joiden tarkoituksena on avata kulttuurihistoriaa suurelle yleisölle ja saada museokävijät innostumaan historiasta. Koen työni merkitykselliseksi, sillä museot ovat se kanava, joka tavoittaa niin nuoret kuin vanhemmatkin, ja historia tulee tutuksi ikään kuin vaivihkaa. Museoissa kulttuurihistoria tavallaan konkretisoituu, menneisyys tulee iholle ja tarjoaa kävijöille tilallisen ja kehollisen kokemuksen. Pyrin työssäni välittämään sitä iloa, jota kulttuurihistoria minulle edustaa. Huumorin ja elämysten avulla on mahdollista ravistella ihmisten ajatuksia siitä, että historia on kuivaa ja museot tylsiä.

Vapaa-ajallani edistän hitaasti, mutta varmasti, väitöstutkimustani. Minua voi varsin pätevällä syyllä nimittää hämäräksi tyypiksi, joka puhuu usein ihan pimeitä, sillä tutkin pimeydelle annettuja merkityksiä 1700- ja 1800-luvuilla. Pimeys on kiehtova, sillä se on yhtä aikaa tuttu ja vieras.

Moni voi kokea, että nyt koronasta johtuvan poikkeusajan vuoksi olemme aika hämärän rajamailla ja tavallaan olemme pimennossa siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pakona arkeen voi käyttää museoiden monipuolisia verkkomateriaaleja. Museot Suomessa ja muualla maailmassa ovat tuottaneet nettiin valtavasti erilaisia sisältöjä virtuaaliopastuksista opetusmateriaaleihin ja perinneaskarteluvinkkeihin. Erityinen valonpilkahdus näinä epävarmoina aikoina on Museoduunari Eikka, joka tuo hymyn huulille, kun seuraa hänen tutustumistaan museomaailmaan kohde ja tehtävä kerrallaan. Eikan edesottamuksia voi seurata hänen omalta Instagram-tililtään @museoduunari.

Teksti ja kuva: Susanna Lahtinen

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Liisa Lalu

Hei vaan, olen kulttuurihistorian väitöskirjatutkija ja tieteitä ja taiteita yhdistävän Aboagora – Between Arts and Sciences -tapahtuman osa-aikainen koordinaattori. Näiden hommien ohella kuulun myös Turun yliopiston ylioppilaskunnan 100-vuotista historiaa käsittelevän teoksen kirjoittajaryhmään.  Ja tosiaan, olen myös Kulttuurihistorian seuran ja sen kansainvälisen sisaryhdistyksen ISCH:n rahastonhoitaja, eli toimin myös yhteyshenkilönä näiden kahden yhdistyksen välillä. Päiväni saattavat olla siis siis ajoittain melkoista silppua ja hoppua.

Kiireessä ja haasteissa korostuu vapaa-ajan merkitys. Se kuluu minulla sohvalla sarjoja ja elokuvia katsellen tai kirjoja lukien, mutta parhaiten yleensä rentoudun tanssitunnilla steppaillessa tai metsässä haahuillessa. Myös ystävät ja perhe, sekä erityisesti kissa sylissä ja viinilasi kädessä auttavat unohtamaan työkiireet.

minä

Tässä rentoudun Aboagorassa elokuussa 2019 esiintyneen mirko nikolicin  performanssiluennolla. Kuva: Pekko Vasantola. 

Kulttuurihistoriasta innostuin viettäessäni lukion jälkeen välivuotta – tai vuosia – Työväen Akatemiassa Kauniaisissa. Siellä suoritin kirjallisuuden ja kansainvälisen politiikan tutkimuksen opintojen lisäksi kulttuurihistorian perus- ja aineopinnot avoimen yliopiston kautta. Muistan, miten Natalie Zemon Davisin teokset Martin Guerren paluu ja Kolme naista – kolme elämää 1600-luvulla tekivät minuun valtavan vaikutuksen. Kun tenttikirjoihin kuului vielä Hannu Salmen Vuosisadan lapset, olin ihmeissäni – tällaista tutkimusta tehdään vieläpä Suomessa!

Pääsin opiskelemaan kulttuurihistoriaa Turun yliopistoon avoimen väylän kautta ja aloitin opinnot innolla syksyllä 2008. Gradua päädyin jatkamaan samasta aihepiiristä kuin avoimen opinnoissa tekemässäni proseminaarityössä, ja saman aihepiirin kimpussa jatkan edelleen. Väitöskirjassani tutkin 1970-luvulla vahvimmillaan ollutta, paljon nuorisoa joukkoonsa houkutellutta kommunistista taistolaista liikettä. Minua kiinnostaa, miten nuoret naiset toimivat liikkeessä ja miten he taistolaisuutta muistelevat. Minusta mielenkiintoista on, miten ihmiset hahmottavat itsensä osana politiikkaa, yhteiskuntaa ja yhteiskunnallisia muutoksia – ja miten siitä kerrotaan. Tämä poikkeusaika tarjoaa kiinnostavia näkökulmia myös tähän!

Hyödyllisintä juuri nyt on kuitenkin ajoittain irrottautua jatkuvasta kolerauutisoinnista. Parasta on nauttia jo lämmittävästä kevätauringosta ja keväisestä luonnosta. Lisäksi Yle Teemalla on vielä muutaman päivän ajan menossa naisten kuukausi, ja Areena on täynnä upeita naisten ohjaamia elokuvia. Aion katsoa viikonloppuna leffamaratonissa ainakin Pianon, jonka lisäksi aion tutustua paraikaa on menossa olevan virtuaaliseen Season Film Festivalin tarjontaa!

Lähetänkin kaikille mielenrauhaa ja kärsivällisyyttä juuri nyt. Pysykää kotona, turvassa ja terveenä!

Nurinkurisia maailmoja ja sukupuolitettuja piloja – karkauspäivän viettoa 1900-luvun alun Suomessa.

Kerran neljässä vuodessa vietettävän, helmikuun loppuun sijoittuvan karkauspäivän aika on taas käsillä. Nykyihmiselle karkauspäivä on lähinnä vain tavallinen päivä muiden joukossa, mutta moni tuntee vielä perinteen, jossa karkauspäivä merkitsi naimattomille naisille oikeutta ottaa ohjat omiin käsiinsä ja kosia mielitiettyään. Mies puolestaan pystyi halutessaan lunastamaan itsensä vapaaksi hankkimalla kosijattarelleen hamekankaan tai muita lahjoja.

Suomalaista kansankulttuuria tutkinut kansa- ja kielitieteilijä sekä historiantutkija Kustaa Vilkuna kirjoitti Vuotuisessa ajantiedossa (1950), miten suuren yleisön parissa leikillisesti vanhojenpiikojen merkkipäiväksi muodostunut karkauspäivä tunnettiin kansanperinteessä päivänä, jolloin naimaiän ylittäneet naiset joutuivat Kyöpelinvuorelle tai – kuten Karjalassa ja Etelä-Savossa sanottiin – raatikkoon. Kutsuttiinpa paikkaa sitten Kyöpelinvuoreksi, Kööpeliksi taikka raatikoksi, kuvitteellista paikkaa yhdisti uskomus siitä, että vain siveänä pysyneet vanhatpiiat pääsivät sinne. Kyseessä ei siis ollut ollenkaan sellaisesta häpeällisestä asiasta, joksi se näyttää myöhemmin määrittyneen, vaan sitä pidettiin osoituksena ikäneidon kunniallisuudesta. Vilkunan mukaan siveän elämän turvaama tie neidon paratiisiin ei kuitenkaan yleensä houkutellut naisia avioliiton lailla, vaan he olivat valmiita valitsemaan raskaamman polun päästäkseen naimisiin. Vanhan keskieurooppalaisen, mutta Suomeen verrattain myöhään rantautuneen perinteen mukaan karkauspäivä antoi myös naisille kosintaoikeuden ja mahdollisuuden päästä tähän tavoiteltuun avioituneen naisen asemaan. Vilkunan osin yksinkertaistetut näkemykset muun muassa sukupuolten oletetusta tasa-arvosta kertovat toki paljon omasta ajastaan, mutta hänen kommenttinsa karkauspäivästä tavallisesta päiväjärjestyksestä poikkeavana ja  naisten kosintaoikeuteen kiihottavana toimintana on keskeistä mietittäessä karkauspäivään liittyvää puhetta ja etenkin komiikkaa 1900-luvun alun Suomessa.

Viime vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä karkauspäivää vietettiin kahdesti, vuosina 1904 ja 1908. Karkauspäivistä kirjoittelu ja uutisointi näkyivät myös sanoma- ja pilalehtien palstoilla muun muassa humoristisissa kirjeenvaihtoilmoituksissa, mainoksissa ja suoranaisissa pilakuvissa ja -jutuissa. Elettiin suomenkielisten pilalehtien kulta-aikaa, jolloin muun muassa nuorsuomalaisten äänenkannattaja Velikulta sekä suomettarelaisten Tuulispää kommentoivat satiirisesti ajankohtaisia tapahtumia. Karkauspäivä karnevalistisena ja vallitsevat säännöt nurinkuriseksi kääntävänä päivänä olikin herkullista ainesta pilailulle sekä etenkin luokka- ja sukupuolirooleilla vitsailulle. Karkauspäivä näkyi keveänä sukupuolileikittelynä muun muassa kirjeenvaihtoilmoituksissa, joissa ilman heilaa jääneet tytöt etsivät itselleen seuraa nuorista pojista. Vastaavasti myös miehet saattoivat vedota karkauspäivän läheisyyteen seuranhakuilmoituksissaan ja tarjota tuttavuuttaan “rikkaille leskille ja vanhoillepiioille”, joiden oletettiin heittäytyneen epätoivoon karkauspäivän jo mentyä ohitse. Nurinniskaisia sukupuolirooleja käytettiin karkauspäivän kirjeenvaihtoilmoittelussa kevyeen flirttiin ja vitsailuun, ja useimmat ilmoitukset olivat myös muuten humoristisia aina nimimerkkejä myöten. Kukapa tietää, mahtoivatko Bulevardin postitoimistoon kirjeitä odottaneet Ompelukone, Prässirauta, Sakset, Sormustin ja Neula saada lemmekkäitä viestejä Kuuselta, Männyltä, Pajulta, Tuomelta, Koivulta ja kumppaneilta, jotka toivoivat iloisten ja reippaiden tyttöjen yhteydenottoja Yrjönkadun kahvila Kanervaan? (Työmies 13.2.1908 ja 15.2.1908)

2. Työmies 13.2.1908 1. Työmies 15.2.1908

Työmies 13.2.1908 ja Työmies 15.2.1908 

Gregoriaanisessa ajanlaskussa 1500-luvun lopulta lähtien karkauspäivä on määrittynyt aina joka neljännen vuoden helmikuulle, kuitenkin siten, että tasoista vuosisadoista ainoastaan joka neljäntenä on karkausvuosi. Käytännössä tämä siis merkitsi sitä, että vuoden 1600 jälkeen seuraava tasalukuinen karkausvuosi osui vasta vuoteen 2000, ja niinpä 1900-luvun taitteessa elettiinkin peräti kahdeksan vuotta ilman karkauspäivää. Karkausvuosien pitkää taukoa kommentoitiin huhtikuussa 1903 pilalehti Tuulispään julkaisemassa jutussa, jossa nimimerkillä Anna Leena  kirjoittanut ikäneito ilmaisi tuohtumuksensa siitä, että lehti eräässä aikaisemmassa numerossaan oli ilmoittanut aprillipäivän sijoittuvan seuraavana vuonna torstaihin – jättäen siis kokonaan huomioimatta sen tosiseikan, että karkauspäivä siirtäisi päivää yhdellä eteenpäin. Karkauspäivää kuumeisesti odottaneiden vanhojenpiikojen sanansaattajana toiminut Anna Leena uhkasi jopa henkilökohtaisesti saapua lehden toimitukseen vaatimaan korjausta asiaan, mikäli toimituksessa ei oikaistaisi vääryyttä.

Heti Anna Leenan kirjeen jatkeeksi julkaistiin nimimerkillä Myrsky toimituksen vastine, jossa hieman moitiskeltiin kirjoittajaa ymmärtämättömyydestä aprillipilaa kohtaan. Kiinnostavinta on kuitenkin kirjoituksen päättävä lause, jossa Myrsky toteaa: “Sillä vaikka olemmekin suuria kauniin sukupuolen ihailijoita, on meillä kuitenkin tavaton kauhu kaikkia naimattomia, 9 karkausvuotta nähneitä saman sukupuolen edustajia kohtaan.” (Tuulispää Nro 8, 17.4.1903) Tässä lukijakirjeen muotoon puetussa kirjoittelussa lienee ennen kaikkea kyse lehden sisäisestä vitsailusta, jossa naurunalaiseksi tehdään kärsimättömäksi käynyt naimaton, jo varttuneeseen ikään ehtinyt nainen, jolle ainoastaan karkauspäivä tarjoaa mahdollisuuden päästä avioliittomarkkinoille. Sekä aprillipäivän että karkauspäivän yhdistäminen samaan vitsiin ikään kuin automaattisesti latistaa myös tämän naimattomien naisten kosintapäivän hassutteluksi, jolla ei sen kauaskantoisempia vaikutuksia normaaliin päiväjärjestykseen palatessa ole.

3. Tuulispää 17.4.1903 kuva

Tuulispää 17.4.1903 (ylhäällä)

4. Velikulta 29.2.1908

     

 

 

 

 

 

Velikulta 29.2.1908 (ylhäällä ja alhaalla) 

5. Velikulta kansi 29.2.1908

Pilalehti Velikulta julkaisi helmikuussa 1908 kokonaan karkauspäivälle omistetun teemanumeron, joka jo kansikuvassaan ilveili tälle nurinkuriselle päivälle ja naisten tilapäiselle vallalle, joka ei ainakaan pila-aineistossa perustunut kahdenkeskiseen sopimukseen, vaan siihen, että vanhatpiiat melkeinpä väkipakolla ottivat tai huijasivat miehet uhreikseen. Lehden esipuheessa päivää luonnehdittiin naisten juhlaksi, joka: “…on kaikkien onnettomien, kissan kanssa kehräämään jääneiden siveiden siskoisten juhla. Heillä on lupa jännittää kaikki voimansa pelastuakseen vanhanpiikuuden kirouksesta.” (Velikulta Nro 4, 29.2.1908) Velikulta toivotteli rauhaa ja myötätuntoa miespuolisille lukijoilleen tilapäisen epäjärjestyksen ja naisvallan sietämisessä, ja naisille puolestaan menestystä yrityksissään päästä nauttimaan avioliiton ”monimakuisesta hedelmästä”. Ironisella “Rakkautta”-otsikolla varustetussa kansikuvassa esiintyy viiksekäs, naisten huomiosta ilmeisen kärsivä herrasmies, jonka pää pilkistää ruusun terälehtien lomasta. Kukan piikikkäillä varsilla parveilee miestä tavoittelevia naisia kissoineen, ja vaatetuksesta päätellen asialla lienevät niin palvelusväen kuin sivistyneistönkin edustajat.

Lehden samaisessa numerossa julkaistiin myös nimimerkillä Teppo ja Viksari pitkä runo “Vanhanpojan vaiheet karkauspäivänä”, joka kuvaa koomisesti, miten karkauspäivänä maailmankirjat olivat miesnäkökulmasta todellakin täysin hullunkurisesti. Kertomuksen vanhapoika joutuu heti aamusta lähtemään pakosalle kotoaan, jossa Maija-piika on käynyt yllättäen perin tungettelevaksi. Runossa palvelijan epämiellyttävä, iän myötä lakastunut ulkomuoto on vahvassa ristiriidassa äkillisesti puhjenneeseen fyysiseen himokkuuteen ja yllättävään nuoruuden hehkuun. Ulkomaailmakaan ei järjestystä ylläpitävine tahoineen tarjoa miesparalle turvaa, sillä hulluttelun valtaan joutuneen naiset uhmaavat jopa poliisin auktoriteettia tämän ympärillä hyppien ja liehakoiden. Ei edes vetäytyminen parturiliikkeen suojiin pelasta vanhaapoikaa naisten kovakouraisilta otteilta, ja myös ravintolasalin miehinen maailma on joutunut naisten valtaamaksi. Koko kaupunkilainen elämänmuoto, jossa kaikki tavoitetut miehet naidaan miltei väkipakolla, saa aivan absurdeja ja kertojan näkökulmasta ilmeisen painajaismaisia muotoja.

Keskiajan ja renessanssin naurua tutkineen Mihail Bahtinin mukaan karnevaaleissa ruumiillistui ajatus naurun totaalisesti läpäisemästä maailmasta. Tällöin kaikki hierarkkiset suhteet, etuoikeudet, normit ja kiellot kumoutuivat, mutta ainoastaan hetkellisesti. (Bahtinista ja karnevalismista ks. esim. Hietalahti (2015) ja Kustaa H.J. Vilkuna (2000)) Karkauspäivän karnevalistinen luonne ilmenee Velikullan tarinassa kaikenlaisten sukupuoli- ja luokkanormien keikauttamisena ylösalaisin. Vuosisadan vaihteen herraskaisessa ja monin tavoin kaksinaismoralistisessakin kulttuurissa pidettiin vallan hupaisana ajatusta siitä, että ikääntynyt kotiapulainen olisi onnistunut naimaan yhteiskunnalliselta statukseltaan huomattavasti korkeammalla olevan isäntänsä. Kiinnostavalla tavalla tässä nurinpäin käännetyssä todellisuudessa naiset myös ottivat haltuunsa tiloja, jotka eivät lähtökohtaisesti heille kuuluneet, kuten parturiliikkeen ja ravintolan ruokasalin. Hetkellisen vapauden huumassa naisten käytös muuttuu täysin holtittomaksi ja kahlitsemattomaksi – mutta ainoastaan yhden päivän ajaksi, ja vain vahvistaakseen ajatusta, että naisten hallitsemassa maailmassa kaikki todellakin oli aivan sekaisin.

6. Velikulta 29.2.1908 runo 1    7. Velikulta 29.2.1908 runo 2

8. Velikulta 29.2.1908 runo 3        Velikulta 29.2.1908 

9. Velikulta 29.2.1908 runo 4

10.Velikulta 29.2.1908 runo 5

Viime vuosisadan alkupuolen karkauspäiväpilailut sijoittuvat kiehtovasti ajankohtaan, jossa yhteiskunta oli modernisoitumassa, luku- ja kirjoitustaitoisten kansalaisten määrä lisääntyi ja viestintämuodot laajenivat kasvavan lehdistön ja kehittyvän teknologian myötä. Vaikka avioliittoa pidettiin monilla tavoin tavoiteltuna asiana ja yhteiskunnan perustana, suhtauduttiin siihen myös ironisesti “monimakuisena hedelmänä”, joka ei aina suinkaan taannut auvoisaa eloa. Karkauspäiväkomiikassa naisten osallisuus ja vaikutusmahdollisuudet kohdistuivat avioliittoon, johon he usein kieroudella ja jopa väkipakolla onnistuivat poloiset miehet kahlitsemaan. Ehkä siksi, että kyse oli tietoisesti vain yhden päivän karnevalismista, saattoi mielikuvittelu ja pilailu yltyä varsin uskaliaaksikin.

 

Lähteet:

Alkuperäislähteet:

Tuulispää Nro 8, 17.4.1903

Työmies 13.2.1908

Työmies 15.2.1908

Velikulta Nro 4, 29.2.1908

Kirjallisuus:

Hietalahti, Jarmo: “Huumorin kahlittu vapaus.” Teoksessa Huumorin skaalat. Esitys, tyyli, tarkoitus. Toim. Seppo Knuuttila, Pekka Hakamies ja Elina Lampela. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2015.

Kivistö, Sari: “Uskonnollisen pilkan poetiikkaa 1900-luvun taitteen suomalaisissa pilalehdissä.” Teoksessa Huumorin skaalat. Esitys, tyyli, tarkoitus. Toim. Seppo Knuuttila, Pekka Hakamies ja Elina Lampela. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2015.

Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1994 [1950]

Vilkuna, Kustaa H. J.: “Herranperkeleet ja nakumannit. Säätyläistön ja rahvaan välinen ristiriita suomalaisessa kansanomaisessa huumorissa 1550-1850.” Teoksessa Naurava työläinen, naurettava työläinen. Näkökulmia työväen huumoriin. Toim. Joni Krekola, Kirsti Salmi-Niklander ja Johanna Valenius. Työväen Historian ja Perinteen Tutkimuksen Seura, 2000.

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Jenni Henttula

Olen Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja tapahtumatiimin aktiivi Jenni Henttula.

Menneet ajat kiehtovat minua. Kulttuurihistoria merkitsee minulle matkoja menneisyyteen – välillä lähemmäs ja välillä kauemmas. On kiinnostavaa seurata jälkiä, löytää tietoa ja vihjeitä. Äkkiä hoksata, mitä ne kertovat meille ennen eläneiden ihmisten elämästä ja kulttuurista. Ymmärtää,  mitä merkityksiä vanhat esineet ja tekstit pitävät sisällään, ja millaisia tarinoita ne kertovat.

Olen koulutukseltani matkailualan restonomi AMK ja työskentelen Luostarinmäellä asiakaspalveluvastaavana. Käytännössä olen koko ajan toinen jalka menneessä ja toinen tulevassa – miten muuten voisi välittää kulttuurihistoriaa ja -perintöä, luoda hyvää asiakaskokemusta nykyisille ja tuleville museokävijöille? Moni yllättyy, kun kuulee minun myös asuvan Luostarinmäen museoalueella. Hätkähdän välillä itsekin, miten huikeaa on saada asua alueella, joka on säästynyt vuoden 1827 suurpalosta.

Jos kulttuurihistoria olisi tunne, se olisi hämmästys. Hämmästyn yhä uudelleen rikkaasta kulttuurihistoriastamme. Yllätyn tapojen ja tarinoiden runsaudesta sekä ihmisen loputtomasta kekseliäisyydestä. Seuran tapahtumatiimin jäsenenä toivon, että voimme välittää kulttuurihistoriaa laajalle yleisölle innostavien ja monipuolisten tapahtumien kautta.

Ajankohtainen suositus: kulttuurihistorioitsija Topi Artukan luento 25.2. Apteekkimuseo ja Qwenselin talossa: Tanssiaisia, rekiajeluita ja laskiaispullaa. Turun säätyläistö ja talvinen seuraelämä 1700-1800-lukujen vaihteessa.

 

bty

Teksti ja kuva: Jenni Henttula