Sen seitsemän unikekoa

Olitko tänäkin vuonna perheesi unikeko? Itse olen saanut tuon nimityksen niin monena heinäkuisena päivänä, etten niitä edes jaksa laskea. Lapsena olin aikaisin heräävää tyyppiä, mutta etenkin kolmenkympin tienoissa saatoin helposti vedellä sikeitä yhteentoista asti. Vuosikausien unettomuus on muuttanut suhdetta uneen, ja yleensä nukunkin silloin, kun unta sattuu tulemaan. Nykyään saatan herätä jopa ennen seitsemää, mutta tuskin koskaan tulen nauttimaan aamuviiden tai -kuuden herätyksistä.

Unikeon päivää vietetään 27.7. Naantalissa valitaan joka vuosi virallinen unikeko, joka aamuseitsemältä heitetään mereen. Virallinen unikeko ei siis ainakaan juhlapäivänä saa turhan myöhään torkkua. Perinne päivän juhlintaan on tiettävästi alkanut 1880-luvulla. Nykyään vuoden Unikeoksi valitaan henkilö, joka on toiminut Naantalin ja naantalilaisten hyväksi ja tuonut kaupunkia esiin myönteisessä valossa.

Unikeonpäivä Naantalissa 1982. Joukkoa johtaa vuoden unikeko, yöpaidassa kulkeva toimitusjohtaja Urho Nummelin. Kuva: Teuvo Kanerva. Museovirasto.

Seitsemän on unikeon päivälle tärkeä luku. Päivän taustalla on legenda seitsemästä 200-luvulla eläneestä efesolaisesta kristitystä, jotka pakenivat keisari Deciuksen vainoja luolaan. He nukahtivat, ja heräsivät vasta kahdensadan vuoden kuluttua. Saattoihan siinä olla kroppa vähän jumissa, ja maailmakin oli tuona aikana jonkin verran muuttunut. Kuolemansa jälkeen seitsemän miestä julistettiin pyhimyksiksi. Unikeonpäivän nimi juontaa monessa kielessä seitsemän marttyyrin legendaan, ja esimerkiksi Ruotsissa vietetään sjusovarsdagenia ja Britanniassa Seven Sleepers Dayta.

Suomenkielinen merkintä ”7 unikekoa” yleistyi 1700-luvun kuluessa. Unikeko-sanan ajatellaan viittaavan siihen, että kekoon “mahtuu” paljon aamu-unta, kirjoittaa blogitekstissään almanakkatoimistossa työskentelevä Onerva Ollila. Päivää on Suomessa vietetty ainakin 1600-luvulta lähtien. Aluksi se oli suomalaisissa kalentereissa kesäkuun lopulla, mutta 1720-luvulla päiväksi vakiintui nykyinen 27.7. Viralliseen almanakkaan Unikeonpäivä-nimi merkittiin ensimmäisen kerran vuonna 1929.

1920-luvun alun unikeonpäivän rooliasut. Kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.

Kohtuus kaikessa

Naantalilaisen unikeon nimitys on kunnianosoitus, mutta läheskään aina unikeko-sanaan ei liitetä vain myönteisiä merkityksiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista löytyy lukuisia merkintöjä, joissa ennustetaan tulevaa sen mukaan, miten käyttäytyy tärkeänä päivänä: jos silloin nukkuu pitkään, on uninen jopa seitsemän vuotta. Myös heinänteossa nukahtanutta saattoi odottaa sama kohtalo. Eikä tarvinnut edes nukkua: myös se, että lojui petissä liian kauan, saattoi aiheuttaa sen, että koko seuraavan vuoden nukutti.

Olen itse aina asunut kerrostalossa, jossa lämmintä vettä tulee hanasta, vessaan ei tarvitse lähteä ulos eikä taloa lämmittää itse. Kesällä mökillä ymmärtää paremmin sen, miksi maatalousyhteiskunnan päivärytmi perustui, ja perustuu, aikaiseen heräämiseen. Arjen sujuminen vaatii lukuisia työvaiheita ja huomattavan paljon enemmän puuhaa kuin elämä kaupungissa. Onkin ymmärrettävää, ettei pankolla, penkillä tai sängyssä lekottelevaa kovin hyvällä katsottu, kun muut joutuivat tekemään työtä aamusta iltaan. Maatalousyhteiskunnan päivärytmi, tai unirytmi, ei kuitenkaan ollut kellolla mitattavan ajan säätelemää, vaan perustui työn vaiheisiin ja työtehtäviin.

Nukkuminen on kaikkia ihmisyksilöitä yhdistävä fysiologinen tarve. Nukkumiseen liittyvät tavat ja käytännöt ovat kuitenkin sosiaalisesti, kulttuurisesti ja historiallisesti muotoutuneita. Myös nukkumiseen liittyvät säännöt ja normit sekä ajattelu- ja toimintatavat ovat kulttuurisesti sovittuja ja enemmän tai vähemmän jaettuja. Esimerkiksi unen rytmittäminen, sopiva aika unelle, se, millaisia valmisteluja ennen nukkumaan menoa tehdään, tai miten kauan olisi hyvä nukkua, eivät ole universaaleja ja ajattomia käytäntöjä vaan seurausta ihmisten toiminnasta ja valinnoista. Nukkumiskäytäntöjen ohjeistamista kutsutaan unihygieniaksi.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella suomalaisiakin ohjeistettiin nukkumiskäytännöissä. Terveysvalistuksen tavoitteena pidettiin kansan terveyttä ja yksilön fyysistä ja moraalista puhtautta, jonka saavuttamiseksi tuli noudattaa kohtuutta, kurinalaisuutta ja puhtautta. Ohjeistusten laatijat olivat terveysalan asiantuntijoita kuten lääkäreitä – aivan kuten nykyäänkin. Vuosisadan vaihteen nukkumisohjeistuksiin heijastui siirtyminen maatalousyhteiskunnasta teolliseen yhteiskuntaan. Muutos yhteiskunnan rakenteissa muutti myös suhdetta aikaan ja samalla unirytmiin. Aiemmin työpäivän kesto noudatti työn ja tehtävän luonnetta ja sen vaatimaa aikaa, kun taas uudenlainen aikajärjestys perustui työnjakoon, työhön käytettyyn aikaan ja palkkiojärjestelmään. Ajan käyttämistä valvottiin ulkoisesti esimerkiksi kellojen avulla, ja myös työn muodot ja työn tekemisen tavat muuttuivat. Vähitellen aikakuri sisäistyi ja siitä tuli itsestäänselvyys.

Myös nukkumisessa tuli ohjeiden mukaan noudattaa säännöllisyyttä ja kurinalaisuutta. Myöhään valvomista tuli välttää, ja ylös piti nousta varhain. Lääkäri Artturi Salokannel kirjoitti vuonna 1939 teoksessaan Unettomuudesta ja sen hoidosta, että nukkumaanmenoajat tuli pitää säännöllisinä, koska ”kun ihminen elämäntavoissaan alistuu luonnon vaatimaan rytmiin, niin silloin hänen elimistössään kaikki sujuu hyvin.” Erityisesti aikaisin herääminen oli tärkeää: se nähtiin esimerkiksi Tidskrift för Hälsovård -lehden artikkelin Det tidiga uppstigandet om morgonen tekstissä vuonna 1892 pyhänä velvollisuutena, joka johtaa terveyteen ja tyytyväisyyteen. Aikainen ylösnousu kertoi siitä, että ihminen pystyi kontrolloimaan halujaan ja ruumistaan.

Kuva lehtijutusta: V. Sucksdorff: Unettomuus ja miten sitä hoidetaan. Terveys: Terveyttä koteihin 1.9.1938, 10. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/854393?page=10. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Ajattelutapa ei ollut vain 1800–1900-luvun vaihteelle tyypillinen. Esimerkiksi japanilaisessa kulttuurissa vähäinen uni ja varhainen ylösnousu on yhdistetty luonteenlujuuteen, moraaliseen vahvuuteen ja energisyyteen, kirjoittaa tutkija Brigitte Steger. Niin ikään uskonnollisen kurinalaisuuden harjoittaminen sisältää usein unen määrän ja ajankohdan säätelyä. Artikkelissaan The Watchful Spirit kulttuurihistorioitsija Erin Sullivan kertoo 1600-luvulla eläneestä Nehemiah Wallingtonista, jolle aikainen herääminen ja rukoileminen olivat keskeinen osa hengellistä elämäntapaa.

Uni suojapaikkana

Seitsemän efesolaista marttyyriä pakenivat vainoja uneen. Nukkuminen auttoi heidät pois vaarallisesta tilanteesta ja kantoi yli kahden vuosisadan.

Uni on meille jokaiselle välttämätöntä ja tärkeää. Se voi olla suojapaikka, hurjien seikkailujen maisema, nautinto tai tila, joka tuntuu mahdottomalta saavuttaa.

Nukkuminen on taito ja tapa, ei itsestäänselvyys.  Niinpä kannan jatkossakin unikeon epävirallista titteliä ylpeänä ja onnellisena siitä, että pystyn nukkumaan – edes joskus.

Nukkuva nainen 1950-luvulla. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.

Teksti: Pälvi Rantala

Kirjoittaja on tietokirjailija ja Turun yliopiston soveltavan kulttuurihistorian dosentti. Yleistajuinen tietokirja Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan (Avain) julkaistaan elokuussa 2022.

Lähteet:

Anttila, Anu-Hanna 2011: Joutenolo ja ei-minkään tekeminen toimintana. Yhteiskuntapolitiikka 76 (6): 620–632.

Det tidiga uppstigandet om morgonen. Tidskrift for Hälsovård. 1892, 5: 79–80.

Ollila, Onerva: Nukuttaako? Unikeonpäivän vietosta ja taustasta. Yliopiston almanakkatoimiston blogi 1.7.2015.

https://almanakka.helsinki.fi/fi/publikationer/blogi/422-nukuttaako-unikeonpaivan-vietosta-ja-taustasta.html. Luettu 7.7.2022.

Rantala, Pälvi 2017: “Terve uni on kasvatuksella hankittavissa”. Nukkumisen ohjeistaminen 1800–1900-luvun vaihteen suomalaisissa terveysohjeissa. J@rgonia, 15 (29), 62–79. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201706142873.

Salokannel, Artturi. 1939. Unettomuudesta ja sen hoidosta. Julkaisussa Suomen Kansanvalistusseuran Kalenteri, 112–118. Helsinki: Otava.

Steger, Brigitte 2008: “Early to Rise”: Making of Japanese Healthy, Wealthy, Wise, Virtuous, and Beautiful. Teoksessa Worlds of Sleep, toim. Lodewijk Brunt & Brigitte Steger, 211–236. Berlin: Frank & Timme.

Sullivan, Erin. 2012: The Watchful Spirit: Religious Anxieties towards Sleep in the Notebooks of Nehemiah Wallington (1598–1658). Cultural History. Journal of the International Society for Cultural History 1 (1): 14–35.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Juhlakalenteri. https://juhlakalenteri.finlit.fi/. Luettu 7.7.2022.

Thompson, E. P. 1967: Time, Work-Discipline, and Industrial Capitalism. Past and Present, no 38 (Dec. 1967), 56–97.

Kulttuurihistorian Tilat, osa 5: Turku

Tuomiokirkon tornissa

Koulupoikana kävin tuomiokirkon tornissa
jännittävät kapeat kierreportaat pimeässä
pitkät kuin turha elämä
ajattelin että kuljen kaitaa tietä taivaisiin
ja mitkä näyt tornista
elämäni kaupunki vuosisatojen Turku
aamuauringon loisteessa.
Timo Saarniemi

Näkymä tuomiokirkon tornista. Kuva: Elina Karvo.

Turun yliopisto on toiminut kulttuurihistorian oppiaineen kotina jo 50 vuotta ja Turun värikäs menneisyys on tarjonnut tutkijoille runsaasti tutkimusaiheita koko tämän ajan. Pro gradu -tutkielmissa ja tutkimusartikkeleissa ovat opiskelijat ja tutkijat katsoneet Turkua niin henkilöiden, paikkojen kuin ilmiöiden kautta. Esimerkkejä olisi paljon, joten nostan tässä esiin vain muutamia näkökulmia Turun menneisyyteen. 

Kulttuurihistorian graduissa on tuotu esiin monia vahvoja muistojälkiä omaavia paikkoja. Karri Kilpinen kirjoitti gradussaan Ylioppilaskylän legendaarisesta, nyttemmin jo toimintansa lopettaneesta Ravintola Three Beerista – tai tuttavallisemmin Trebarista – ja tutki ravintolan luomaa yhteisöllisyyttä osana turkulaista vapaa-ajankulttuuria. Miia Raivikko puolestaan tutki Heidekenin synnytyssairaalaa koettuna ja muistettuna paikkana. Myös hurjan maineen omaava Kakola on inspiroinut tutkimusta: Kurt Hedborgin gradussa tarkasteltiin arjen vallankäyttöä toisen maailmansodan aikana vankilayhteisössä. Lavatanssien ystäville kiintoisaa luettavaa olisi Marja Tuohimaan gradu, joka käsittelee suurten ikäluokkien muistoja Uittamon lavatansseista. Jaana Paatela-Palinin tutkimuksen keskiössä olivat tyttöoppilaiden muistot Turun Suomalaisessa Yhteiskoulussa 1960- ja 70-luvuilla.

Kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija Rauno Lahtinen on tarjonnut teoksissaan näkymiä myös jo kadonneeseen Turkuun. Esimerkiksi viisiosainen Turun puretut talot -kirjasarja nostaa esiin 1950-80-lukujen purkuaallon seurauksena Turun katukuvasta kadonneita rakennuksia. Lahtisen bibliografiasta löytyy monia katsauksia kaupungin muuttuviin kasvoihin ja menneisyyteen; näkökulmina toimivat mm. jugend, puistot, puutalot, Kakola ja hirmuteot. Tuoretta tutkimusta turkulaiseen muotoilun historiaan edustaa Maija Mäkikallin väitöskirja Laatuhuonekaluja koteihin: Boman, moderni ja suomalaisen huonekalutaiteen murros 1920-luvulta 1950-luvulle, jonka kohteena on turkulainen Bomanin puusepäntehdas ja sen laaja huonekalutuotanto.

Arkkitehti Immanuel Nobelin suunnittelema empiretalo Uudenmaankadun ja Vähä-Hämeenkadun kulmauksessa rakennettiin 1837-38 ja purettiin 1962. Kuvaaja: V. K. Hietanen. Museovirasto. JOKA Journalistinen kuva-arkisto. V. K. Hietasen kokoelma.

Turun keskiaikainen historia on tarjonnut monia kiinnostavia tutkimuskohteita kulttuurihistorioitsijoille. Janne Aakko tutki gradussaan 1400-luvun Turun hiippakunnan kivikirkkoja ja niiden amatöörilaivakuvia. Tuulia-Tuulia Tummavuori pohti nykypäivän näkökulmasta keskiajan esittämistä keskiaikamuseoissa Turussa, Bergenissä ja Tukholmassa. Keskiajan Turkua on pohdittu myös kulttuurisen aineiston näkökulmasta: teoksessa Turun tuomiokirkon suojissa. Pohjoinen hiippakuntakeskus keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa Reima Välimäki on tutkinut Hilda Huntuvuoren historiallisten romaanien kuvaa varhaiskeskiajan Turusta ja Hannu Salmi puolestaan keskiajan ja uuden ajan alun Turkua elokuvien kautta. 

Turun tuomiokirkko. Kuva: Elina Karvo.

Näkymiä 1600-luvun Turkuun on tutkimuksissaan avannut edesmennyt kulttuurihistorian tutkija Riitta Laitinen. Tilan ja ympäristön kulttuurihistoriaan erikoistunut Laitinen tutki artikkeleissaan Turkua 1600-luvulla mm. yöllisten katutappeluiden, varkaiden karkoitusrangaistusten ja kaupungin materiaalisen järjestyksen kautta. Myös Hanna-Leena Väisänen on gradussaan pohtinut Turun kaupunkisuunnittelua ja -rakentamista 1600-luvun puolivälin tienoilla.

Populaarikulttuurilla ja etenkin (populaari)musiikilla on vahva historia Turussa – onhan Turusta lähtöisin Suomen vanhin yhdistys Turun soitannollinen seura (per. 1790) ja vanhin yhtäjaksoisesti toiminut rockfestivaali Ruisrock (ens. kerran v. 1970). Suvi Vainionpää tutki gradussaan rock-antropologi Timo Saarniemen raportteja TVO:lta 80-luvulta 2000-luvulle. Saarniemen monipuolinen aineisto päätyi Saarniemen kuoltua kulttuurihistorian oppiaineen haltuun, ja aineisto digitoitiin 2010-luvulla. Vuonna 2012 Sirkkalan kasarmilla nähtiin pienoisnäyttelyn muodossa katsauksia tähän kulttuurisesti merkittävään aineistoon Saarniemen elämästä ja Turun rock-historiasta. Niina-Kaisa Laurikaisen gradu tarkastelee turkulaisen Svart Records -levy-yhtiön vinyyliuudelleenjulkaisuja historiakulttuurina. Sofia Kallio on puolestaan tutkinut Turun oopperayhdistyksen toimintaa 80-90-luvuilla. Helena Värri taas nosti gradussaan esiin turkulaisen työväenliikkeen musiikkikulttuuria toisen maailmansodan jälkeen. Kulttuurihistorian tutkijoita oli mukana myös Turun historiallisen yhdistyksen kustantamassa teoksessa Toisen soinnun etsijät. Turkulaisen populaarimusiikin villit vuodet 1970-2017.

Hannu Salmi on tutkinut Turun vuoden 1827 paloa ja siihen liittyviä tunnekokemuksia. Hän on selvittänyt, kuinka uutisointi palosta levisi sanomalehdissä ympäri maailmaa, ja syksyllä 2022 ilmestyy suomenkielinen teos Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827, joka keskittyy palon kokeneiden ihmisten tunteisiin ja kokemuksiin. Näkymiä 1800-luvun Turkuun ja oppineiden piiriin ovat avanneet myös Heli Rantala ja Jukka Sarjala. Sarjalan teos Turun romantiikka. Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa avaa Keisarillisen Turun yliopiston opiskelijoiden ja maistereiden verkostoja ja liikehdintää. Myös Rantala on tutkinut Turun akateemista elämää sekä pohtinut Turkua kirjojen ja kirjakauppojen kaupunkina.

Litografia, joka esittää Turun raunioita. Painaja: Stentryck af Schéete, 1827. Suomen kansallismuseo.

Voi kohtalo kummasti viedä
meitä riemussa kuin surussa.
En sitä mä vieläkään tiedä,
kuinka onneni sain Turussa.
Veikko Lavi: Turun surusilmä (1953)

Jokiranta. Kuva: Elina Karvo

Teksti: Elina Karvo, Kulttuurihistorian seuran sihteeri.

Kirjallisuutta:

Grönholm, Pertti & Kärki, Kimi (toim.): Toisen soinnun etsijät. Turkulaisen populaarimusiikin villit vuodet 1970-2017. Turun historiallinen arkisto 70. THY, 2017. 

Kaartinen, Marjo, Räsänen, Marika & Välimäki, Reima (toim.): Turun tuomiokirkon suojissa. Pohjoinen hiippakuntakeskus keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa. Historia Mirabilis 8. THY, 2012.

Lahtinen, Rauno: Turun puretut talot 5. Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2018.

Laitinen, Riitta. “Banishment, Urban Community and Judicial Practice: Thieves in Mid-17th-Century Turku.” Scandinavian journal of history 38, no. 5, 2013. s. 549–567.

Laitinen, Riitta. “Nighttime Street Fighting and the Meaning of Place: A Homicide in a Seventeenth-Century Swedish Provincial Town.” Journal of urban history 33, no. 4, 2007. s.602–619.

Laitinen, Riitta: “1600-luvun kaupunkia rakentamassa.” Ennen ja nyt 6, no. 2. 2006.

Mäkikalli, Maija: Laatuhuonekaluja koteihin: Boman, moderni ja suomalaisen huonekalutaiteen murros 1920-luvulta 1950-luvulle. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 125. 2021.

Rantala, Heli: Eurooppalaisia aatteita 1800-luvun alun Turun akatemiassa. Teoksessa Eurooppa, Suomi, Kalevala. Mikä mahdollisti Kalevalan? Kalevalaseuran vuosikirja. 2019.

Rantala, Heli: Något om böcker. Kirjojen ja kauppiaiden jäljillä 1800-luvun alun Turussa. Teoksessa Turun romantikko. Esseitä Hannu Salmelle. 2021.

Salmi, Hannu: Catastrophe, Emotions and Guilt – The Great Fire of Turku 1827. Catastrophe, Gender and Urban Experience, 1648–1920. Eds. Deborah Simonton & Hannu Salmi. Routledge, 2017. s. 121–138.

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava 2022. (ilmestyy syksyllä)

Salmi, Hannu: Turun palo levisi maailmalle. Turun yliopiston blogi, 2016. https://blogit.utu.fi/utu/2016/09/13/turun-palo-levisi-maailmalle/

Sarjala, Jukka: Turun romantiikka – Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa. SKS, 2020.

Pro gradut

Aakko, Janne: Kivikirkkojen amatöörilaivakuvien muovaama tila 1400-luvun Turun hiippakunnassa. (2019)

Hedborg Kurt: ”Me ollaan niin kurjassa asemassa, ettei kannattaisi elää”. Arjen vallankäyttö vuosina 1939-1945 Kakolanmäen vankilayhteisössä ja sen kulttuuriset merkitykset. (2015)

Kallio, Sofia: Turun Oopperayhdistyksen toiminta ja kehitys 1980- ja 1990-luvuilla. Amatööreistä ammattilaisiksi. (2000) 

Kilpinen, Karri: “Itsemurhayksiöiden olohuone.” Ravintola Three Beersin luoma yhteisöllisyys osana Turun ylioppilaskylää ja turkulaista vapaa-ajankulttuuria 1989-2018. (2020)

Laurikainen, Niina-Kaisa: Svart Recordsin vuosien 2013-2016 vinyyliuudelleenjulkaisut historiakulttuurina. (2022)

Paatela-Palin, Jaana: Tavoitteena ylioppilaslakki – Muistojen totuus kuuden tyttöoppilaan kokemuksista Turun Suomalaisessa Yhteiskoulussa vuosina 1962-72. (2016)

Raivikko, Miia: “Heideken on tarina.” Heidekenin synnytyssairaala koettuna ja muistettuna paikkana. (2013)

Tummavuori, Tuulia-Tuulia: Keskiaikaa kolmessa kaupungissa – Keskiajan esittäminen Bergenin, Tukholman ja Turun keskiaikamuseoissa vuonna 2017. (2017)

Tuohimaa, Marja: Lavatanssikulttuuri historiakuvassa. Suurten ikäluokkien kulttuurisukupolven muistot Turun Uittamon lavatansseista 1960-2012. (2013)

Vainionpää, Suvi: “Ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä! Tuhansittain!” Rock-antropologi Timo Saarniemen raportit TVO:lta vuosina 1984-2005. (2013)

Väisänen, Hanna-Leena: Kaupunkisuunnittelu ja kaupunkirakentaminen Turussa 1638-1661. (2007)

Värri, Helena: Aatteen, taiteen ja viihteen vuoropuhelua – turkulaisen työväenliikkeen musiikkikulttuuri vuosina 1945-1955. (2008)

Kirjoitussarjan edellinen osa: Muistoja muutosta Arcanumiin ja ensimmäisestä kahdesta vuodesta uudella ihmistieteiden kampuksella

Luostarinmäki avautuu uudistuneena

Luostarinmäki on Turun suurpalosta 1827 säästynyt alue, joka avattiin Käsityöläismuseona vuonna 1940. Luostarinmäen alue on yksi Turun ikonisista maamerkeistä, ja monelle turkulaiselle rakas ja nostalginen paikka. Muutaman viime vuoden aikana museossa on tehty näyttelyuudistusta, jonka tavoitteena on ollut nostaa käsityöläisyyden rinnalle vahvemmin entisajan arkielämää ja eri ammattien kirjoa alueella eri aikoina asuneiden ihmisten moninaisten elämäntarinoiden kautta. Tätä muutosta heijastelee myös museon uusi nimi: Luostarinmäen museokortteli.

Tätä kirjoittaessa Luostarinmäellä eletään kiireistä ja jännittävää aikaa. Vielä on muutama päivä aikaa avajaisiin, hetkeen, jolloin paljastamme yleisölle uudistuneen Luostarinmäen. Viimeistelemme interiöörejä ja näyttelyjä, laitamme opasteita paikoilleen, perehdytämme henkilökuntaa ja teemme avajaisjärjestelyjä. Jännittää. Mitä turkulaiset ja matkailijat pitävät muutoksesta? Onnistummeko kertomaan museokävijöille kiinnostavasti ja elävästi niistä lukuisista luostarinmäkeläisistä, jotka olemme valinneet näyttelyymme? Entä mitä yleisö pitää teemanäyttelyistä?

Luostarinmäen rakastettu miljöö ja tuttu tunnelma on monin tavoin ennallaan. Monissa kodeissa ja verstaissa muutokset ovat hienovaraista elävöitystä. Aivan uusina museotiloina avataan krouvi, krouvipiikojen huone, kätilön asunto, palovahdin asunto, piian asunto, hattumaakarin asunto, sirkustaiteilijan asunto ja valokuvaamo. Lisäksi avautuvat johdantonäyttely sekä pienimuotoiset teemanäyttelyt ”Oman katon alle”, ”Kotirannassa ja kaukomailla”, ”Kuvia Kiveltä” ja myöhemmin elokuussa ”Muistojen koti”. Yksi henkilökunnan suosikeista on uusi Lasten Luostarinmäki -kokonaisuus, jossa lapset pääsevät muun muassa kokeilemaan arkisia askareita tuvassa, harjoittelemaan kellosepän ammattia sekä leikkimään vanhan ajan kauppiasta.

Uudistunut Luostarinmäki avataan yleisölle la 18.6. avajaistapahtuman merkeissä.

Näkymä uudesta valokuvaamointeriööristä. Kuva: Jenni Henttula

Tuokiokuvat valottavat Luostarinmäen asukkaiden tarinoita

Museon jokaiseen kotiin ja verstaaseen linkittyy näyttelyuudistuksen myötä alueella aikanaan asunut, työskennellyt tai vaikuttanut henkilö. Tämän henkilön ympärille on kirjoitettu tarinallinen tuokiokuva, joka tarjoaa – toivottavasti – samaistuttavan hetken museokävijälle. Tuokiokuvan parina on teemateksti, joka kertoo tilaan liittyvästä teemasta, esimerkiksi tietystä käsityöammatista tai vaikkapa Luostarinmäen lasten koulunkäynnistä.

Tarinalliset tuokiokuvat pohjautuvat muun muassa kirkonkirjoista, lehtijutuista ja lehti-ilmoituksista saatuihin tietoihin. Kuten usein historiaa tutkiessa tiedot ovat murusia tai sieltä täältä löytyviä paloja, joista piirtyy vähitellen, pala palalta, selkeämpi kuva. Vaikka tuokiokuvat pohjautuvat löydettyihin tietoihin ja sisältävät faktaa, lähestyvät ne kaunokirjallista tekstiä. Olemme tehneet valistuneita veikkauksia ja myös rohkeasti luoneet tuokioita menneisyydestä. Tutkimustyön aikana löysimme esimerkiksi Åbo Tidningistä pienen jutun, jossa uutisoitiin läkkiseppä Frimanin kodissa 28.4.1899 koetusta vaaratilanteesta:
”Eilen palokunta sai ilmoituksen, kun huomattiin ”alustasta” tunkeutuvan savua läkkiseppä Berndt Frans Frimanin pihasta n:o 168. Kun asiaa selviteltiin tarkemmin, havaittiin ettei kyse ollut sen kummemmasta kuin vanha luuta, joka oli maannut ”alustanissa”, oli jostain syystä syttynyt palamaan. Luuta heitettiin pihalle ja vaara oli ohi.”

Näyttelyn tuokiokuvassa läkkiseppä Frimanin vaimo Mathilda valvoo vuoteellaan, haistaa savun hajua vaatteissaan ja kertaa mielessään päivän tapahtumia. Hän murehtii, miten huonosti tilanteessa olisi voinut käydä. Tiedämme siis varmasti, että perheen talossa koettiin palonalku ja palokuntakin ehdittiin paikalle hälyttää. Emme kuitenkaan tiedä, valvoiko Mathilda tapahtuman johdosta vai nukkuiko hän kenties yönsä oikein makoisasti. Voimme kuitenkin olettaa, että palonalku omassa kodissa herättäisi todennäköisesti niin helpotuksen kuin huolenkin tunteita.

Tekstimuotona tuokiokuva tarjoaa helposti lähestyttävän ja samastuttavan tavan kertoa Luostarinmäen asukkaiden elämästä: niin ilon, onnen, surun, ahdistuksen, jännityksen, tyytyväisyyden kuin tylsyydenkin hetkistä. Tuokiokuvien kirjoittaminen oli innostavaa ja luovaa – itselleni erityisen palkitseva osuus näyttelyuudistusta. Kirjoittajana astui syvemmin henkilön saappaisiin kuin perinteistä näyttelytekstiä kirjoittaessa. Samalla moni museon asiantuntija koki tuokiokuvat erityisen vaativaksi tasapainoiluksi faktan ja fiktion välillä. Kuinka paljon voimme kuvitella, kuinka paljon voimme luoda lihaa luiden ympärille?

Tuokiokuvia on kuvitettu tuomalla museointeriööreihin tapahtumaan liittyviä esineitä. Tukea tarinankerrontaan on saatu myös lisätyistä tuoksuista ja äänistä. Moniaistisuus syventää asiakkaan museokokemusta. Esimerkiksi kuparisepän perheen kodissa on yöaika. Yöaikaa korostaa hämäryyden ja yöasussa olevan tuvan lisäksi kujalta kantautuva palovahdin huuto: ”Kuule vartijan huuto. Kello on kymmenen lyönyt. Suuri ja julkinen Jumalamme, varjele tulelta kaupunkiamme.”

Museo laajentuu seiniensä ja porttiensa ulkopuolelle

Vierailu Luostarinmäellä antaa kävijälle kokemuksellisen mielikuvan siitä, miltä Turun laitakaupungilla näytti 200 vuotta sitten. Luostarinmäen taloja on kuitenkin korjattu ja muokattu vuosisatojen aikana tarpeen mukaan. Kun aluetta museoitiin 1930-luvun lopulla, talojen ulkoasuja muutettiin tarkoituksella vastaamaan paremmin 1700–1800-luvun vaihteen aikatasoa. Lisäksi kaupunki Luostarinmäen ympärillä on modernisoitunut aina Turun palon jälkeisestä jälleenrakentamisesta lähtien. Niin museokävijöitä kuin museon henkilökuntaa on kiinnostanut, miltä nykyisen museoalueen ympäristö aikanaan näytti.

Osana näyttelyuudistusta tuotettiin digitaalinen mallinnus Luostarinmäestä ja sen lähiympäristöstä vuonna 1827 ennen Turun palon syttymistä. Digitaalinen kokemus tuo museon näyttelyn museon porttien ulkopuolelle kaikkien saataville. Toisaalta palvelua voi käyttää myös paikan päällä museossa omalla puhelimella ja vertailla, miten maisema on muuttunut noista ajoista. Digitaalinen kokemus auttaa hahmottamaan Luostarinmäen alueen kiinteämmin osaksi sen hetkistä Turkua – se tuo elävästi silmiemme eteen meiltä jo kadonneen kaupungin. Luostarinmäki Klosterbacken 1827 -malli löytyy Digimuseo.fi-palvelusta. Malli toteutettiin Zoan Oy:n ja FT, arkkitehti Panu Savolaisen sekä Museokeskuksen asiantuntijoiden yhteistyönä. Digitaalinen maisema laadittiin käyttäen lähteinä erilaisia tekstiaineistoja sekä maisemakuvien ja piirustuksien ristiin tulkintaa.

Jenni Henttula
Kulttuurihistorian Seuran hallituksen varajäsen
Luostarinmäen asiakaspalvelun toimipaikkavastaava

Kulttuurihistorian Tilat, osa 4: Muistoja muutosta Arcanumiin ja ensimmäisestä kahdesta vuodesta uudella ihmistieteiden kampuksella

Tähän mennessä viimeisin Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen tiloista on Arcanum, jonne oppiaine muun Sirkkalan kampuksen väen kanssa muutti kesällä 2020. Pikaisen sähköpostiselauksen perusteella Sirkkalan kampuksen muuttamisesta Arcanumiin, uudelle ihmistieteiden kampukselle alettiin tiedottaa loppuvuodesta 2017 alkaen. Alakampuksella sijaitsevan Arcanumin suunnitteli arkkitehtitoimisto Arkkitehdit NRT arkkitehti Matti Nurmelan johdolla ja se valittiin valmistumisvuonnaan 1993 vuoden rakennushankkeeksi.

Arcanum. Kuvaaja: Samuli Lintula. CC BY-SA 2.5.

Aiemmin biokemistien ja kemistien käytössä olleet tilat oli tarkoitus remontoida laajasti ja talo rakentaa sisältä lähes kokonaan uusiksi. Vuoden 2018 aikana oppiaineen ja koko laitoksen väeltä kerättiin ehdotuksia, toiveita ja huomioita siitä, millaiseksi Arcanum tulisi remontoida. Jossakin vaiheessa pohjapiirroksetkin ilmestyivät katseltaviksi Historicumin kolmannen kerroksen kahvihuoneeseen ja eri puolille Sirkkalaa tuotiin Arcanumiin ehdotettuja tuoleja ja muita huonekaluja testattaviksi. Arcanumin peruskorjaus alkoi vuonna 2019.

Minervaa muutossa. Kuvaaja: Annastiina Mäkilä.
Kuvaaja: Annastiina Mäkilä.

Muutto Arcanumiin koronapandemian ensimmäisen aallon kourissa kesällä 2020 oli iso ponnistus oppiaineelta ja koko Sirkkalan kasarmin väeltä. Korona sekoitti alkuperäiset suunnitelmat ja pakkaamista ja siivoamista jouduttiin tekemään keväällä 2020 kiireessä. Muuttuvat koronasuositukset lisäsivät haastetta. Samaan aikaan huoneissa ei saanut olla liian monta ihmistä, joten työhuoneiden pakkaaminen hoidettiin määräämällä jokaiselle tietty aika, jolloin sai tulla Sirkkalaan. Tutkijoiden työhuoneissa olleiden kirjojen ja tavaroiden lisäksi Historicumin kolmannen kerroksen käytävä, komerot, kahvihuone, Aikala-huone ja ullakko sekä muut sopet Sirkkalassa piti tyhjentää oppiaineen kirjoista ja muusta tavarasta. Sirkkalan piti olla tyhjä toukokuun loppuun mennessä.  Sirkkalan pihalla ilmaiseksi jaettavia kirjoja tuli moni ihminen hakemaan ja pelastamaan roskiskohtalolta. Viimeisinä pakkauspäivinä löytyi kuulemma vielä kaikenlaista epämääräistä tavaraa, mutta jotenkin urakasta selvittiin, ja varsinkin henkilökunta uurasti muutossa.  

Muuttofirma toimitti muuttolaatikot tarrojen perusteella Arcanumiin kesäkuun alussa ja kesän aikana laatikot tuli tyhjentää. Jokainen työpisteen Arcanumista saanut oli vastuussa omien laatikoiden purkamisesta, ja onneksi pari opiskelijaharjoittelijaa auttoi yleisiä kirjoja sisältävien laatikoiden purkamisessa. Oppiaineiden yleistä tavaraa päätyi esimerkiksi Arcanumin kellariin ja käytävillä oleviin kirjahyllyihin.

Kulttuurihistorian oppiaineelle tärkeä pianokin päätyi onneksi uusiin tiloihin: muutossa sen kohtalosta oltiin huolissaan ja erään kostean illan päätteeksi se kannettiin Historicumin pihalle, josta muuttomiehet kuljettivat sen Arcanumiin. Kuvaaja: Annastiina Mäkilä.

Korona ja kesä hillitsi monen purkamisintoa ja muistoissa sinisiä ja mustia muuttolaatikoita tuntui olevan työpisteiden luona ja käytävillä pitkään. Uutuutta kiiltävät tilat kuitenkin houkuttivat käymään Arcanumissa ja laittamaan oman pisteen valmiiksi. Lokakuussa 2020 järjestettiin Arcanumin avajaiset Zoomissa. Koronasuositukset rajoittivat aluksi yliopiston tiloissa työskentelyä. Vaikka pitkään oli voimassa vahva etätyösuositus, yritettiin jossakin vaiheessa tarjota niille, joille kotona työskentely oli hankalaa, mahdollisuus edes jotenkin tehdä töitä yliopistolla. Kokoontumisrajoitusten takia samassa tilassa ei saanut olla muutamaa henkeä enempää ja monitiloiksi kutsutuissa avokonttorihuoneissa kehiteltiin luovia ratkaisuja, esimerkiksi WhatsApp-ryhmässä saattoi huhuilla, oliko omalla huoneella jo liikaa ihmisiä vai kannattiko tänään lähteä yliopistolle. Kevääseen 2022 asti oli voimassa ohje käyttää maskia ja pitää huolta turvaväleistä yhteisissä tiloissa. Työpisteillä ei kuitenkaan ole vielä ollut tunkua ja harva on alkanut käymään päivittäin Arcanumissa. Yksi syy tähän on ehkä se, että Arcanumia remontoidaan edelleen, ja alakerrasta kantautuu silloin tällöin esimerkiksi porausääniä. Remontti kestää vielä hetken, sillä kieli- ja käännöstieteen laitoksen on tarkoitus muuttaa alkuvuonna 2023 Arcanumiin ja kirjaston sekä arkiston siirtyä Lemminkäisenkadulta Arcanumiin.

Arcanumin toisen kerroksen värimaailma on sininen. Käytävän varrella on kahdeksan avokonttorityylistä työhuonetta, vetäytymistiloja, kokoushuoneita ja tulostushuoneita. Opetushenkilökunnan työhuoneet ovat oman käytävän varrella, jonne on pääsy opiskelutiloista. Kuvaaja: Heta Lähdesmäki.
Työpisteitä Arcanumissa. Kuvaaja: Heta Lähdesmäki.

Aluksi koronan pelossa ja etäilyyn tottuneena ihmisten näkeminen tuntui oudolta, mutta samalla niin ihanalta ja tärkeältä. Vaikka työpaikkayhteisöllisyys ei ole vielä Sirkkalasta muuton jäljiltä kunnolla palautunut, on Arcanumin toisen kerroksen kahvihuoneessa ehtinyt olla jo monta elähdyttävää keskustelua. Koska kerroksessa majailee kulttuurihistorioitsijoiden lisäksi myös esimerkiksi suomen- ja yleisen historian sekä sukupuolentutkimuksen tutkijoita, voi kahvihuoneessa nyt tavata ja jutella laajemman ihmisjoukon kesken. Tämä yhteys oppiaineiden välillä on ollut yksi Arcanumin hyvistä puolista. Ja onneksi lähityöskentelevien määrän kasvaessa on jo pari kuukautta viritelty viikoittaisia kulttuurihistorian oppiaineen kahvihetkiä torstaisen palaverin perään. Opiskelijat ovat myös järjestäneet Aikala-kahvien tapaisia Arcanum-kahveja toisen kerroksen kahvihuoneessa. Aikala-huoneen kaltaista tilaa, jota voisi käyttää epävirallisiin tilaisuuksiin, on kuitenkin Arcanumissa ikävä.

Kuvataiteilija ja kulttuurihistorian tutkija Hasan-Fuat Sarin Icarus-veistos on löytänyt paikkansa Arcanumin toisen kerroksen kahvihuoneen seinältä. Kuvaaja: Heta Lähdesmäki.

Mahtava puoli Arcanumin tiloissa on kuitenkin käytävän varrella ja joidenkin työhuoneiden yhteydessä olevat vetäytymistilat. Avokonttorien aikakaudella ne ovat kultaakin arvokkaampia, kun työpäiviä rytmittävät Zoom-palaverit ja puhelinsoitot. Ilman vetäytymistiloja työskentely hiljaisiksi tiloiksi määritellyissä avokonttoreissa olisi melko mahdotonta.

Vetäytymistila. Kuvaaja: Heta Lähdesmäki.

Positiivista on myös se, että oppiaine on Sirkkalan vuosien jälkeen taas hyvin lähellä opetustiloja ja opiskelijoita. Nyt seminaarihuoneet ja luontosalit ovat samassa kerroksessa oppiaineen henkilökunnan ja tutkijoiden työtilojen kanssa ja Arcanumin ensimmäisen kerroksen aulaan on suunnitteilla tiloja opiskelijoille.

Seminaarihuone. Kuvaaja: Heta Lähdesmäki.

Vaikka kulttuurihistorian oppiaine on ollut Arcanumissa jo kaksi vuotta, tiedetään vuoden päästä paremmin, miten tila toimii ja mitkä ovat hyviä käytäntöjä. Silloin on myös kulttuurihistorian väellä enemmän muistoja Arcanumista.

Heta Lähdesmäki

Kirjoittaja on tehnyt väitöksenjälkeistä tutkimusta osin etänä, osin Arcanumin toisessa kerroksessa

Kirjoitussarjan edellinen osa: Muistoja Sirkkalan kasarmin Historicumista

Pohjoista kulttuurihistoriaa 25 vuotta

Samaan aikaan kun Turun kulttuurihistoria viettää 50-vuotisjuhlia, on Lapin kulttuurihistorialla takanaan 25-vuotinen taival. Kulttuurihistorian opintojen suorittaminen alkoi Lapin yliopistossa vuonna 1996 avoimen yliopiston kautta, mutta jo seuraavana vuonna opetus jatkui itsenäisenä oppiaineena. Vuosien varrella oppiaineen fokuksessa on ollut pohjoinen kulttuurihistoria monissa muodoissaan, ja tutkimuksen keskiössä ovat olleet mm. henkinen ja materiaalinen jälleenrakennus, taiteen tutkimuksen suhde kulttuurihistoriaan sekä pohjoisen yksilöt ja yhteisöt. Lapin ja Turun kulttuurihistorian oppiaineet ovat tehneet tiivistä yhteistyötä vuosien varrella ja keskustelu kulttuurihistorian luonteesta ja merkityksestä on monipuolistunut kahden oppiaineen tutkimuksellisten alueiden myötä.

Pohjoista kulttuurihistoriaa juhlistettiin Rovaniemellä toukokuisena keskiviikkona. Otsikolla Pohjoisen kulttuurihistorian aarteet ja unelmat kulkenut päivä käsitti iltapäiväseminaarin Lapin yliopistolla sekä iltaosuuden Kulttuuritalo Korundissa.

Professori emerita Marja Tuominen esitteli tuoreen dosentin Maarit Leskelä-Kärjen. Kuva: Elina Karvo

Iltapäivä käynnistyi professori, dosentti Maarit Leskelä-Kärjen luennolla ”Kuka omistaa elämän? Elämänkerronta, etiikka ja kulttuurihistoriallinen tutkimus”. Leskelä-Kärki nimitettiin tammikuussa Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dosentiksi alalta kulttuurihistoria, erityisesti elämänkerronnan tutkimus (lue lisää Maaritin dosenttiesittelystä aiemmin tänä vuonna). Luennollaan Leskelä-Kärki avasi alkuun omaa suhdettaan Lapin kulttuurihistoriaan ja sen merkitystä hänen omalla tutkijanurallaan. Hän avasi tarkkaavaiselle yleisölle elämänkerronnan tutkimuksen monipuolista historiaa ja aineistoja. Esimerkkeinä elämänkerronnan tutkimuksen haasteista ja etiikasta Leskelä-Kärki käytti rakastettua ja hyvin tunnettua kirjailija ja taiteilija Tove Janssonia sekä unohduksiin jäänyttä kirjailija, runoilija ja toimittaja Aarni Koutaa. Heidän kauttaan Leskelä-Kärki avasi kysymyksiä elämäkerrallisesta omistamisesta, totuudellisuudesta, vallasta ja reflektiosta. Luento herätti kuulijoissa monenlaisia ajatuksia ja aiheesta syntyi vilkasta keskustelua.

Juhlayleisöä Lapin yliopiston Eelin salissa
Kuva: Elina Karvo

Iltapäiväseminaarin toisessa osiossa kuultiin lyhyitä puheenvuoroja pohjoisesta kulttuurihistoriasta. Kutsutut puhujat esittivät omia näkemyksiään, pohdintojaan ja visioita siitä, mitä pohjoinen kulttuurihistoria on ja mitä se voisi olla tulevaisuudessa. Professori emerita Marja Tuominen muisteli pohjoisen kulttuurihistorian alkuvaiheita ja etenkin prosessia, jonka tuloksena oli kaksiosainen julkaisu Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit. Tuominen viittasi myös professori emeritus Kari Immosen ajatukseen, kuinka kulttuurihistoriassa pieni ja arkinen kohtaa suuren ja merkittävän. Pohjoisen kulttuurihistorian näkökulmasta Tuominen muunti ajatusta muotoon ”pieni ja arktinen kohtaa suuren ja merkittävän”.

Kulttuurihistorioitsija, tietokirjailija ja sanataiteilija Pälvi Rantala luki yleisölle kolme tekstiään, joissa hän kuvasi omaa suhdettaan pohjoiseen. Allekirjoittanut, jolla on vielä tutustumassa pohjoisen kulttuurihistorian monipuolisuuteen, pohti keskeisten tutkimusaiheiden – kuten henkinen jälleenrakennus ja periferia-keskustelu – siirtämistä lähemmäs näitä päiviä; miten esimerkiksi pohjoinen kulttuurihistoria voisi tarttua 90-luvun laman jälkeiseen henkiseen jälleenrakennukseen. Väitöskirjatutkija Marko Niemelä tutkii väitöskirjassaan Rovaniemen markkinoiden äänimaisemaa ja kertoi kaiken tekemisensä takana olevan musiikin. Hän esittikin pohjoiselle kulttuurihistorialle visioksi lappilaisen musiikin historian tutkimista.

Pohjoisen kulttuurihistorian dosentti, saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola muisteli omaa dosenttiaikaansa Lapin kulttuurihistoriassa, ja sitä monipuolista ja käytännönläheistä yhteistyötä, jota on pohjoisen kulttuurihistorian kanssa saanut vuosien varrella tehdä. Lehtola viittasi myös Tuomisen esiin nostamiin Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit -projektin julkaisuihin ja lainasi sieltä ajatusta, kuinka ”arktinen tutkimus voi olla ja sen pitää olla myös arkista tutkimusta”. Puheenvuorojen päätteeksi väitöskirjatutkija Virpi Vainio tiivisti pohjoisen kulttuurihistorian ajatuksia oman tutkimusaiheensa, unohdettujen lappilaisten naiskirjailijoiden kautta. Vainio nosti esiin, kuinka pohjoinen kulttuurihistoria on näkyväksi tekemisen historiaa, purkaa ajatusta marginaalista, näyttää pohjoisia ”ikkunoita menneisyyteen”, uskaltaa sanoa ääneen, ja terästää sekä valtakunnallista että paikallista muistia.

Innostavan iltapäivän jälkeen siirryttiin illaksi vielä rennon juhlistamisen merkeissä Kulttuuritalo Korundiin. Hyvän ruuan ja keskustelun lomassa kuultiin onnitteluja oppiaineelle, seuran tervehdys sekä musiikkiesitys. Juhlaväen kesken kävi vilkas keskustelu niin iltapäivällä kuullusta kuin muista pohjoisen kulttuurihistorian monipuolisista teemoista.

Pälvi Rantala, Marko Niemelä ja Kimi Kärki tarjosivat illan alkuun musiikkia. Kuva: Elina Karvo

Lapin kulttuurihistoria jatkaa juhlavuottaan myös syksyllä, jolloin vuorossa on niin luentosarjaa kuin taidenäyttelyä.

Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri ja toimii kesällä ja alkusyksystä Lapin kulttuurihistorian määräaikaisena yliopisto-opettajana.

Kulttuurihistorian muisti II 20.4.2022

Huhtikuisena keskiviikkona kokoonnuimme niin kasvokkain kuin etäyhteyksin jatkamaan kulttuurihistorian oppiaineen vaiheiden muistelua. Kulttuurihistorian muisti -tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran keväällä 2021, jolloin puhujiksi kutsuimme Turun yliopiston professori emerituksen Keijo Virtasen sekä Lapin yliopiston kulttuurihistorian professorin (nyk. emerita) Marja Tuomisen. Viime vuoden tapahtumasta voi lukea lisää täältä.

Tänä vuonna saimme kuulla professori emeritus Kari Immosen puheenvuoron otsikolla ”Sektorihistoriasta näkökulmahistoriaan. Kulttuurihistorian 30 ensimmäistä vuotta.” Immonen oli tiedekuntaneuvoston opiskelijajäsenenä vuonna 1968, kun kulttuurihistorian professuurin perustamista pohdittiin. Taustalla oli vuonna 1966 säädetty korkeakoulujen kehittämislaki, jonka pohjalta yliopistoihin perustettiin uusia virkoja.

Vuonna 1974 Kari Immosesta tuli yleisen historian assistentti ja hän pääsi seuraamaan läheltä kulttuurihistorian professorin viran täyttöä. Viran täyttö ei ollut helppoa, vaan professuurin täyttöä edelsi kaksi epäonnistuttua hakukierrosta. Ensimmäisen hakukierroksen hakijat edustivat monia tieteenaloja, kuten yleistä historiaa, kirjallisuustiedettä, filosofiaa ja psykologiaa, ja kaikki hakijat julistettiin epäpäteviksi. Toisella hakukierroksella käytettiin kutsumenettelyä, mutta sekään ei tuottanut toivottua tulosta. 1970-luvun lopun taloudellisen laman vaikuttaessa taustalla ja hakujen epäonnistuessa pohdittiin, tulisiko professuuri siirtää toiselle tieteenalalle. Tätä kuitenkin historian laitos, opiskelijat mukaan lukien, nousivat vastustamaan, ja niinpä kolmas virantäyttöhakukierros onnistui. Vuonna 1978 kulttuurihistorian professoriksi tuli keskiajan tutkija Veikko Litzen.

Professori Hannu Salmi (vas.) ja professori emeritus Kari Immonen (oik.)

Ennen Veikko Litzenin nimitystä ja kulttuurihistorian oppiaineen kehittämistyön aloittamista, kulttuurihistoria oli enemmän yleiseen historiaan rakennettu kulttuuria ja aatehistoriaa käsittävä sektori, eikä sitä nähty omana itsenäisenä tieteenalanaan. Tässä muodossaan kulttuurihistoria nähtiin siis historiantutkimuksen alueena, joka rajautui tiettyihin näkökulmiin ja kulttuurisiin kysymyksiin. 1900-luvun alkuvuosina suomalaisen historiantutkimuksen kentällä toimi kulttuurihistoriallisesti ajatelleita tutkijoita, kuten Gunnar Suolahti, mutta sodanjälkeisen Suomen historiantutkimuksen kentälle ei kulttuurihistoria enää istunut, vaan historian tutkimuksen painottuminen oli poliittisessa ja valtiollisessa historiassa. Tällöin kulttuurihistoriallista näkökulmaa näkyi muilla tieteenaloilla, kuten kirjallisuustieteessä ja kansatieteessä, mikä näkyi Immosen mukaan professuurin virantäytön ensimmäisellä hakukierroksella.

Veikko Litzenin myötä alkoi ”kulttuurihistoriallisen erityisluonteen rakentuminen”. Immonen kuvasi Veikko Litzenia ideanikkariksi ja korosti, kuinka hänellä oli suuri rooli hengenluojana, mutta oppiaineen käytännöntöiden ja opiskelijoiden ohjauksen kannalta keskeistä oli Keijo Virtasen mukaantulo kulttuurihistoriaan 1980-luvulla. Oppiainetta rakennettiin kahdelle pohjalle: 1) jatkuvalle keskustelulle siitä, mitä kulttuurihistoria on, ja 2) määrätietoiselle työskentelylle oppiaineen ja ohjauksen järjestämiselle. Immonen näkee tämän olevan tänäkin päivänä kulttuurihistorian oppiaineen toiminnan taustalla. Vahvan tieteellisen osaamisen sekä opiskelijoille annetun tuen lisäksi oppiaine on Immosen mukaan ollut aina valmis ottamaan vastuuta yhteiskunnallisessa keskustelussa. Historian aikamuotona onkin hänen mielestään futuuri: keskustelu menneisyyden kanssa on tärkeää, jotta voidaan suuntautua tulevaan.

Immonen korosti kuinka kulttuurihistoriassa ei haluttu rajata opiskelijoiden mahdollisuuksia vaan tarjota ilmapiiri, jossa saattoi kasvaa ja kehittyä eteenpäin. Opiskelijoille annetusta vahvasta tuetusta esimerkkinä Immonen kertoi oppiaineen tiloihin 90-luvulla hankituista tietokoneista, joita opiskelijoilla oli mahdollisuus käyttää silloin, kun henkilökunta ei niitä tarvinnut. Immonen viittasi myös oppiaineen elokuvatutkimukseen beta-nauhurin kautta – tästä aiheesta lisää voi lukea Hannu Salmen mainiosta blogitekstistä oppiaineen blogista.

Immonen toi puheenvuorossaan myös esille, että oppiaineen nousu ja kehittymishalu johtivat myös tietynlaiseen väsähtämiseen ja epäonnistuneisiin hankkeisiin. Oppiaineen laajetessa myös valmistuneiden tohtoreiden määrä lisääntyi, eikä kaikille löytynyt töitä yliopistolta. Lisäksi kulttuurihistorian eteenpäin suuntautunut katse aiheutti välillä myös jännitteitä tiedekunnan ja yliopiston kanssa. Esimerkiksi ajatus oppiaineen yhteydessä toimivasta yritysyksiköstä ei saanut vastakaikua yliopistolta.

Keijo Virtanen korosti vuoden 2021 muistelutapahtumassa, kuinka oppiaineelta vaadittiin jatkuvaa määrittelyä 1980- ja 90-luvuilla. Myös Kari Immosen mielestä koko oppiaineen historian ajan on keskustelu siitä, mitä kulttuurihistoria on, ollut keskeinen työkalu. Hän kertoi esimerkin, miten oli aikoinaan eräällä luentokurssilla määritellyt kulttuurihistorian piirteitä, ja sellaiset käsitteet kuin historiallisuus, syvärakenne, kokonaisvaltaisuus ja moniaikaisuus ovat edelleen kulttuurihistorian opiskelijoille tutuiksi tulevia määritteitä. Kulttuurihistorian tiederajat ylittävä lähestymistapa on tuonut oppiaineen pariin tutkimuksen työkaluja myös naapuritieteistä ja -tiedekunnista, ja monitieteisyys on näkynyt erilaisissa tutkimushankkeissa. Immonen korosti myös avoimen yliopiston merkitystä kulttuurihistorian suosion kasvussa ja laajemman tietouden leviämisessä. Avoimen opetuksen myötä oppiaine sai myös keskeisiä resursseja käyttöönsä, ja Suomen toinen kulttuurihistorian oppiaine Lapin yliopistoon sai myös alkunsa avoimen yliopiston kautta 1990-luvulla.

Kari Immonen lainasi puheenvuorossaan Kuluttajatutkimuskeskuksen professorin Mika Pantzarin sosiaalisessa mediassa esittämää kommenttia: ”Kulttuurihistoria on Suomen parhaita laitoksia ja oppiaineita.” Näkemys, johon meidänkin seurassa on helppo yhtyä!

– Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Introducing the PhD students of Cultural history: Young Joo Hong

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijoiden esittelysarjassa on vuorossa Etelä-Koreasta Turun yliopistoon opiskelemaan tullut Young Joo Hong, joka tekee väitöskirjaa siitä, millaista diskurssia eteläkorealaisissa lehdissä on käyty masennuksesta 1980-luvulta lähtien. Hän tutkii mistä tunteista ja tuntemuksista tuo diskurssi rakentuu ja miten korealaiset kuvaavat julkisesti näitä kipeitä kokemuksia.

1. What is your study about?

The topic of my study is emotion and depression discourse in modern South Korea. In my study, I attempt to rethink the notion of pathological depression and examine it as a discourse from a cultural-historical perspective. The analytical scope of my study is to review how depression was conceptualized in South Korean published newspapers from the 1980s onwards. With newspaper archives, I examine the public display of emotions and shared understandings of depression experience in the Korean context. My study’s main question is, which emotions and moods constitute the depression discourses? How do Korean people describe painful experiences in the public forum? My perspective regarding the conceptualization of depression is thus not aiming to know better than medical psychiatry but is to focus on expressions of emotional suffering from both a cultural and linguistic point of view.

Clips from South-Korean newspapers.

2. How does your research relate to the society of today?

My study is basically on the issue of depression and emotional pain, one of the most widely debated topics in the world. Even though depression in today’s modern global world is considered a common medical illness, the meanings of feeling down and depressive experience vary in time and space. Depression is understood differently according to culture and its interpretation varies with language. Thus, it is essential to examine the cultural and historical background in which depression has been discussed. In this sense, my research can be a good example of the cultural implications of the depressive mind and its social understandings. As my analysis highlights that emotional experience and expression are culturally mediated, it will provide context and help to broaden the discursive topic of depression to encompass all the relational themes (e.g. the emotional culture, the history of emotions).

3. What led you to cultural history in the first place?

I have been interested in language and history since my school days. While studying psychology as an undergraduate, I have become clear about what I want to study. I became interested in culture and narrative rather than numbers and diagnosis. I have always been more than fascinated with the experiences and stories. Back then, I had reading experiences that taught me to rethink and relearn my views on the study from the ground up. So, I continued my studies in an interdisciplinary department for my master’s studies, and at that time I naturally fell in love with(!) cultural studies. While participating in seminars on various topics (including gender, language, politics, economy, history, and culture), I became acquainted with the methodology of historical research and became intrigued by the history of emotions. I think part of my fascination with cultural history was from the fact that I could study what I want to focus on, that is, emotions, culture, and history. All in all, my interest was the driving force that made me come to Turku, and I think it was a life-changing decision to come to Finland like this.

4. What does cultural history mean to you?

For me, cultural history is more of an approach than a simple subject. Having the opportunity to study cultural history has helped me to discover what I cannot yet think about. Most of all, I find that studying cultural history makes me think outside of the box, and think differently about those issues that are usually considered taken for granted (e.g. emotions). When I study my research materials, I always feel the need to step back a bit, distance myself from the stuff, and begin to think more deeply about the context. In this contextualization, I can learn, even though it is hard, how to read between the lines. It also helps me to realize that history is built on remembering and forgetting. Cultural history is not just something of the past; it is ongoing. I thus feel that cultural historical perspective provides a good lens through which to view the world, both present, and past. As far as I can tell, there are many similarities and differences, continuities and changes in history. Though some might say cultural history is about memories and records at best, what I am certain of, however, is that there are things to be learned.

Young Joo Hong.

5. Tell a funny or surprising fact about yourself or about your research.

When I came here, the question I got the most from people was ”Why Finland?” Next was ”What is your research topic?” Every time I answer these interesting questions, I ask myself, how did I end up here? Actually, it still feels like a dream to me in Turku to study cultural history. It is my first time living outside of Korea for a long time, and especially here in Finland, I was new to the environment, the people, and the place, and everything seemed very challenging at first. But I have learned what I could not have learned from books through meetings and conversations with people. Indeed, I had an amazing start to my ‘new experience’ with historians! It is very special because all are truly an inspiration to me. Thanks to super friendly and kind people, I realize that there are so many things to love about Finland. And, surprisingly, I think I am already in love with the Finnish culture; find myself slowing down a bit, comfortable with peaceful silence, enjoying walking in nature, and best of all, my favorite is relaxing in a sauna!

Kulttuurihistorian Tilat, osa 3: Muistoja Sirkkalan kasarmin Historicumista

Sirkkalan kasarmi. Kuvaaja: Samuli Lintula. Wikimedia Commons.

Kulttuurihistoria siirtyi Arwidssoninkadun puutalosta Sirkkalan kasarmissa sijaitsevaan keltaiseen kolmikerroksiseen Historicum-rakennukseen muiden historia-aineiden kanssa 2000-luvun lopulla. Kulttuurihistorian tilat tulivat rakennuksen kolmanteen kerrokseen. Suomen historia (ja myöhemmin uskontotiede) jakoivat rakennuksen toisen kerroksen ja yleinen historia asettui rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen.

Historicumilla on pitkä ja värikäs historia. Se on yksi monista arkkitehti Pehr Johan Gylichin 1800-luvulla Turkuun suunnittelemista rakennuksista. Alun perin tämän vuonna 1834 suunnitellun rakennuksen käyttötarkoitus oli toimia Turun köyhäintalona. Armeija otti rakennuksen käyttöönsä kuitenkin jo vuonna 1846 ja sen viereen alettiin rakentaa pian muita Sirkkalan kasarmialueen rakennuksia.

Sirkkalan kasarmin ja Historicumin myöhemmistä vaiheista voidaan mainita muun muassa se, että alueella toimi punaisten vankileiri vuonna 1918 ja sitä käytettiin pakkotyöleirinä aina vuoteen 1923 asti. Tämän jälkeen kasarmialue rakennuksineen oli Puolustusvoimien omistuksessa aina 2000-luvulle asti, minkä jälkeen humanistisen tiedekunnan oppiaineet alkoivat muuttaa kasarmialueen rakennuksiin.

Historicum talvella 2018. Kuvaaja: Noora Mela. Turun yliopisto/University of Turku.

Historicumin tarjosi mainiot tilat tutkijoille ja oppiaineen henkilökunnalle. Kulttuurihistorian kerroksessa oli kolme tutkijoiden kesken jaettua isompaa huonetta sekä henkilökohtaiset työhuoneet oppiaineen varttuneimmille tutkijoille, sihteerille ja muulle henkilökunnalle. Pitkän käytävän päässä sijaitsi oppiaineen kahvihuone. Arwidssoninkadulta kulttuurihistorian uusiin tiloihin kulkeutui myös piano.

Historicumiin liittyy monia lämpimiä muistoja. Tilat olivat avarat, toimivat ja rakennuksessa oli viihtyisä tunnelma. Historicum tarjosi myös mahdollisuuksia erilaisiin juhliin ja sosiaalisiin tapahtumiin niin oman oppiaineen kesken kuin muissa kerroksissa työskennelleiden nuorten tutkijoiden kanssa. Yhteisöllisyyttä rakennettiin siten sekä oppiaineissa että niiden ylitse.

3. kerroksen käytävä Historicumissa. Kuvaaja: Otto Latva.
Historicumin portaikko. Kuvaaja: Otto Latva.

Kulttuurihistorian omista juhlista täytyy mainita erikseen Litzen-luentojen jatkot, jotka järjestettiin kulttuurihistorian kerroksessa. Henkilökunnan työhuoneisiin ja kahvihuoneeseen oli sijoitettu tarjoiltavaa erilaisista ruuista piparkakkuihin ja sinihomejuustoon sekä kettukaramelleihin. Nämä lämminhenkiset juhlat jatkuivat usein aamuyön pikkutunneille. Toki oppiaineen porukan kesken järjestettiin monia muitakin illanviettoja, jolloin koko kulttuurihistorian 3. kerros oli tulvillaan riemua ja iloista puheensorinaa.

Useita juhlia järjestettiin myös Historicumin keskikerroksessa sijainneessa seminaarihuoneessa nimeltä Aikala. Tätä huonetta hyödynnettiin erityisesti doktorandien bileissä ja karonkkajatkoilla. Yksi mieleenpainuva ja iloinen yhteinen juhla Historicumissa oli kulttuurihistorian, Suomen historian, yleisen historian sekä uskontotieteen doktorandien pääsiäisen aikaan maaliskuussa 2016 järjestämä Novruz-juhla. Tarkoituksena oli juhlistaa kevättä ja tätä varten erityisesti Azerbaidžanissa vietettävä perinteinen juhla nimeltä Novruz tarjosi nimen ja kehyksen.

Novruz-juhlat olivat iso ponnistus neljän oppiaineen doktorandien taholta. Ohjelmaa valmisteltiin hyvän aikaa ja yhteisen tarjoilun ohella Historicumiin hankittiin myös discovalaistus, jota käytettiin myöhemmin useissa muissa juhlissa. Novruz-juhlan keskuspaikkana toimi Aikala, jota täydennettiin toisen kerroksen eri työhuoneisiin sijoitetuilla puuhastelunurkkauksilla.

Novruz-juhlat käynnissä.
Munanmaalausaktiviteetti.
Novruz-yleisöä.

Novruz-juhlan aikaan huoneissa yhdistyivät toiminnalliset aktiviteetit ja dadaistinen kokemuksellisuus. Eräässä huoneessa oli mahdollista kirjoittaa yhteistä jatkokertomusta vanhalla kirjoituskoneella samalla, kun taustalla soivat kaikki ne suomalaiset musiikkikappaleet, jotka olivat saaneet Euroviisuissa nolla pistettä. Toisen kerroksen kahvihuoneeseen oli järjestetty munanmaalauspiste ja käytävän toisessa päässä sijainneesta televisiosta näytettiin Alexander Fordin elokuvaa Ristiritarit (Krzyzacy 1960), jonka vhs-nauhan professori Hannu Salmi oli toimittanut juhlijoiden käyttöön.

Novruz jatkoi eri oppiaineiden doktorandien yhteisjuhlien perinnettä, jota oli synnytetty jo aiemmin. Sen tärkein tehtävä oli tutustuttaa toisiinsa eri oppiaineissa tutkimusta tehneet nuoret tutkijat. Tarkoitus oli madaltaa Historicumissa sijainneiden kerrosten välipohjia ja luoda yhteisöllisyyttä samojen teemojen, haasteiden ja tutkimuksellisten ilojen kanssa painineiden tutkijoiden välille.

Novruzia seurasi useampi yhteinen nuorten tutkijoiden juhla ja tapaaminen. Vaikka yhteiset tilaisuudet olivat ennen kaikkea nuorten väitöskirjatutkijoiden järjestämiä, ei väitelleitä tutkijoita haluttu sulkea pois illanvietoista. Löyhänä sääntönä oli, että osallistua saivat doktorandien ohella kaikki ne, jotka kokivat olevansa doktorandihenkisiä.

Novruz-mainosjuliste. Tekijä: Panu Savolainen.

Historicumissa järjestetyistä juhlista ei voida tietenkään puhua mitään, ellei mainita useiden juhlien solmukohdaksi ja kiintopisteeksi muodostunutta jo edellä mainittua kulttuurihistorian käytävällä sijainnutta legendaarista pianoa, jota soitettiin monissa juhlissa ja jatkoilla. Pianon sointi oli hennon epävireinen, mutta sen ei annettu haitata menoa. Käytävällä kajahtivat niin Finlandiat, Beatlesit, iskelmäklassikot, Leevit ja monet muut populaarikulttuurin hengentuotteet. Korkeampia sfäärejä esitykset tavoittelivat erityisesti niinä kertoina, kun pianoa säesti megafoniin improvisoidut monologit.

Pianossa Panu Savolainen ja megafonissa Otto Latva.

Mukavasta työskentelyilmapiiristä ja jyhkeistä tiloista huolimatta Historicumissa oli myös omat puutteensa. Historicumissa kohtaamisia muiden oppiaineiden tutkijoiden kanssa oli kokousten ja juhlien ulkopuolella lopulta aika vähän, sillä omien erillisten kerrosten lisäksi osa tutkijoista työskenteli Sirkkalan kasarmin muissa rakennuksissa. Arjessa oman oppiaineen luoma yhteisö oli tärkein ja läheisin.

Historicumista ei löytynyt myöskään minkäänlaisia vetäytymistiloja tai hiljaisia lukunurkkauksia, kuten nykyisin Arcanumista. Jos esimerkiksi halusi puhua puhelimeen, niin vaihtoehtoina olivat joko kahvihuone, käytävä tai vessa, sikäli kun olivat vapaana. Myös sähkönosteiset pöydät olivat suurimmalle osalle utopiaa. Silloisia työpöytiä kykeni nostamaan ja laskemaan vain vaivalloisen, hermoja ja niskoja kiristäneen ruuvausoperaation myötä.

Kaihomielin muistelemme silti Historicumissa vietettyä yhteisöllistä aikaa! Rakennus loi nuorelle väitöskirjantekijälle oivat puitteet paitsi väitöskirjan tekemiseen myös nuorempiin ja vanhempiin kollegoihin tutustumiseen. Aika näyttää, millaisia juhlia Arcanumilla tullaan järjestämään.

Kirjoittajat

Otto Latva

Kirjoittaja teki 2010-luvulla väitöskirjaansa kulttuurihistorian käytävällä Historicumissa

Topi Artukka

Kirjoittaja teki 2010-luvulla väitöskirjaansa Suomen historian käytävällä Historicumissa

Kirjoitussarjan edellinen osa: Arwidssoninkadun idyllissä ja sokkeloissa

Kulttuurihistorian Tilat, osa 2: Arwidssoninkadun idyllissä ja sokkeloissa

Tämä kirjoitus on toinen osa 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta juhlistavaa ”Tila”-kirjoitussarjaa, jossa muistellaan ja pohditaan oppiaineeseen liittyviä tiloja. Tämä juttu käsittelee oppiaineen tiloja Turun yliopistossa 1990-luvulta 2000-luvun puoliväliin.

Kulttuurihistorian tilojen avajaiset 15.10.1993. Turun yliopiston arkisto.

Sokkeloinen, mutta kodikas

Kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen kertoo: Kahdeksankymmenluvun lopulta kulttuurihistorian opettajien ja tutkijoiden määrä alkoi voimakkaasti kasvaa, ja Juslenian tilat kävivät pieniksi. Tammikuussa 1992 pidimme Keijo Virtasen kanssa rehtorin huoneessa tilapalaverin, jossa päädyttiin siihen, että kulttuurihistoria siirtyy kasarmialueelle entiseen komppanianpäälliköiden asuntoon. Seuraavan kevään aikana rakennuksessa tehtiin tarvittavat korjaus- ja kalustustyöt.

Ilman ongelmia kulttuurihistorian majoittuminen Arwidssoninkadulle ei sujunut. Jo toisena syksynä talon molemmissa päädyissä haiskahti home ja ilma oli ummehtunutta. Kysymys oli siitä, että talonmiehet olivat talveksi tukkineet alaosan tuuletusluukut, ettei lämpö karkaisi, ja tukkeet oli unohdettu ottaa pois. Isolla remontilla asia saatiin kuitenkin hoidetuksi, ja sen jälkeen ongelmia ei ollut.

Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi: ”Arwidssoninkatu 1, rak. 10” oli kulttuurihistorian osoite vuodesta 1993 vuoteen 2006. Henkilökuntaa ja tutkijoita oli useassa kasarmialueen rakennuksessa, mutta oppiaineen toimisto, kirjasto ja harjoitushuone sijaitsivat Tuomaanpuiston vieressä, rakennuksessa 10. Kun taloon astui sisään, tultiin ensin verannalle, josta johti kaksi ovea sisätiloihin. Vasemmalta puolelta pääsi suoraan toimistoon ja seminaarikirjastoon, oikealta puolelta harjoitushuoneeseen. Kun Keijo Virtanen vuonna 1997 siirtyi yliopiston rehtoriksi, Kari Immonen jatkoi oppiaineen esimiehenä. Tulin silloin hoitamaan toista professuuria ja asetuin Keijon huoneeseen, joka oli seminaarikirjaston takana. 

Kuva: Kulttuurihistoria NYT. Kulttuurihistorian oppiaineen tiedotuslehti 2000–2001.

Kari Immonen: Koska tilat oli rakennettu asunnoiksi, ne olivat aika sokkeloiset ja osaan huoneista joutui kulkemaan toisien huoneiden kautta. Mitään keskuskäytävää ei siis ollut. Toisaalta tilat olivat vanhoine kaakeliuuneineen tunnelmalliset ja kodikkaat ja ympäröivä Tuomaanpuisto komea. Tilojen historiallisuutta korostivat tummat kalusteet ja esimerkiksi kirjastopöytien lamput, jotka olivat peräisin vanhasta Maakunta-arkistosta. Harjoitushuoneen päätyseinän täyttivät taidehistoriasta saadut Firenze-kuvat ja kulttuurista tunnelmaa vahvistivat huolella valitut taideteokset ja harjoitushuoneen piano.

Arwidssoninkadun tilat olivat hyvät myös siksi, että niihin saatiin iso kirjasto ja työskentelytiloja opiskelijoille. Näin henkilökunnan ja opiskelijoiden yhteys muodostui läheiseksi. Työskentelyä varten rakennuksessa oli kaksi suurta huonetta professoreille, kaksi lehtoreille sekä omat huoneet yliassistentille ja assistentille. Myös tutkijoille oli yksi huone. Lisäksi oli iso toimisto ja parinkymmenen hengen harjoitushuone sekä kohtuullisen kokoinen kokous- ja kahvihuone. Sitä käytettiin myös pienryhmätyöskentelyyn.

Kulttuurihistoria oli kasarmilla suurimmillaan viidessä rakennuksessa. Päärakennuksen lisäksi poliittisen historian päädyssä sekä kahdessa Arcanumin vieressä olleessa, nyt jo puretussa puutalossa. Lisäksi toisessa niistä oli erillinen Satakuntaan toteuttavan humanistisen koulutuksen suunnitteluyksikkö, joka toimi oppiaineen yhteydessä. Jossain vaiheessa näissä pisteissä työskenteli kaikkiaan 23 opettajaa ja tutkijaa.

Ei taida olla montakaan yhtä inhottavaa asiaa kuin kaiken kiireen keskeltä yllätetty opettaja, jonka ajatukset ovat kilometrien päässä ja vastaukset, jos eivät aivan äkäisiä, niin ainakin ärsyyntyneitä! Nyrkkisääntönä voi pitää vanhaa yliopistolaista totuutta, että jos opettajan ovi on auki, hän on avoimella mielellä ja hyvällä tuulella! Suljettu ovi ei välttämättä tarkoita pahaa tuulta, mutta todennäköisesti se merkitsee sitä, että opettaja koettaa keskittyä työtehtäviinsä. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1997–98.)

Hannu Salmi: Arwidssoninkatua luonnehti sokkelomaisuus. Henkilökunta oli sijoitettuna eri puolille taloa ja myös viereisen talon päätyyn, jossa oli muutama huone. Seminaarikirjasto ja harjoitushuone olivat kaiken keskellä, ja siksi myös henkilökunnan ja opiskelijoiden vuorovaikutus oli päivittäistä. Liikennettä lisäsi sekin, että seminaarien papereita ei vielä jaettu sähköisesti vaan valokopiot oli noudettava oppiaineen tiloista, hyllyköstä, joka sijaitsi harjoitushuoneen ja seminaarikirjaston välissä. Jokaisella Seminaari I -ryhmällä (nykyiset teemaseminaarit) ja Seminaari II -ryhmällä (nykyiset maisteriseminaarit) oli oma muovinen kotelonsa, josta paperit piti noutaa. Opettaja saattoi kätevästi vähän ennen seminaarin vilkaista, paljonko papereita on vielä jäljellä.

Opiskelijoiden huone on Kritiikin tukiasema kulttuurihistoriassa, ja sen ilmoitustaululta löytyvät opiskelija-asioihin liittyvät ilmoitukset. Unohtaa ei sovi myöskään kahvinkeitintä ja jääkaappia, jotka saattavat kummasti valaista ankeaakin päivää. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1994–95.)

Kirjoja ja tietokoneita

Hannu Salmi: Kulttuurihistorian seminaarikirjasto oli todellinen aarreaitta. Siihen aikaan kirjastoa kartutettiin sekä kirjaston että oppiaineen varoin, ja 90-luvun lopulla kokoelmissa oli sekä ns. uusia historioita, tunteiden ja aistien historiaa, kirjoittamisen ja lukemisen historiaa ja sukupuolisuuden historiaa että klassikoita Walter Benjaminista Annales-koulukuntaan. Kokoelma oli korkeatasoinen, ja kirjat olivat kätevästi opiskelijoiden ja tutkijoiden käytettävissä.

Suomen virtuaaliyliopisto oli vuonna 2001 lähtökuopissaan ja historian laitoksen onnistui sitä kautta saada nippu uusia tietokoneita sponsorisopimuksen kautta. Seminaarikirjastossa otetussa kuvassa vasemmalta katsoen: Kari Immonen pitämässä kiitospuhetta, Paavo Oinonen, Katriina Mäkinen, sponsorisopimuksen aikaansaaja Totti Tuhkanen sekä silloinen Acerin maahantuojan toimitusjohtaja. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Turun yliopiston arkisto.

Opiskelijahuoneeseen on sijoitettu erilaisia opintoja tukevia palveluja. Siellä sijaitsevat oppiaineeseen tilatut aikakauskirjat, joita kannattaa pitää silmällä ja lueskella. Hyllyiltä löytyvät myös tutor-aineistot kolmesta mapista. […] Opiskelijoiden huoneeseen on tällä tietämällä tulossa tietokone, joka toimii yliopiston verkossa ja joka on tarkoitettu opiskelijoiden käytötön. Kone tarjoaa mahdollisuudet seikkailla tietoverkoissa ja sähköpostissa ja sen kautta pääsee käsiksi myös verkossa toimivaan wp:hen, joten kirjoittaminenkin onnistuu. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1994–95).

Kulttuurihistorian oppiaineessa on opiskelijoiden käyttöön varattu yksi tietokone nimeltään Friedell, jonka avulla voit kurkistaa verkkojen maailmaan myös ilman käyttäjätunnusta seuraavasti: pistä virta päälle (anna ohjelman latautua), kirjoita kohtaan username: nfuser, paina enteriä, kirjoita c:\ hoputteeseen win, paina enteriä, etsi hiiren avulla Netscape-niminen kuvake, näpäytä sitä hiirellä kahdesti ja ala ”surffaamaan”. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1995–96.)

Friedell, oletettavasti samannimisen kulttuurihistorioitsijan mukaan nimetty laite työssään, palvelemassa kultsalaisia. Kuva: Kulttuurihistoria NYT -lehti 1995–96.

Kulttuurihistoria NYT -lehden 1997–98 numeron mukaan Friedell oli saanut seuraa toisesta tietokoneesta, joka oli nyt kulttuurihistorian opiskelijoiden käytössä ja varattu erityisesti harjoitustöiden kirjoittamiseen. Vuonna 2000 koneet olivat lisääntyneet kolmeen, jolloin kirjastosta löytyi Pentium-tasoinen kone nettiselailuun. Vuonna 2001 Pentium-tasoisia Windows98-varusteltuja koneita löytyi kirjastosta jo kolme. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Turun yliopiston arkisto.

Sulttaani ja presidentti – juhlahumua Arwidssoninkadulla

Hannu Salmi: Arwidssoninkatu 1, rak. 10 oli myös merkittävä sosiaalinen tila, jossa järjestettiin kevät- ja joulujuhlia, seminaarien jälkeisiä illanviettoja ja väiteltiin toisinaan pikkutunneille asti. Pihallakin vietettiin paljon aikaa. Naapuritalon päädyssä kasvoi tuomi, joka levitti tuoksuaan keväisin. Satakieli lauloi viereisessä puistikossa.

Oppiaineen väkeä juhlatunnelmissa 2000-luvun alkupuolella.

Kari Immonen: Tunnelmallinen Arwidssoninkatu tarjosi mainiot tilat myös erilaisille juhlille ja vapaammille tapahtumille. Siellä järjestettiin Litzen-luentojen suositut cocktail-tilaisuudet ja lukuisat oppiaineen ja historian laitoksen juhlat. Myös erilaisille seminaareille ja kirjasessioille tilat olivat mainiot.

Arwidssoninkadulla juhliaan pitivät myös muutamat oppiainetta lähellä olleet organisaatiot, kuten Olavi Paavolainen -seura. Sen ikimuistoisiin kymmenvuotisnaamiaisiin liittyy valtiollisiinkin ulottuvuuksiin vivahtava anekdootti. Seuran puheenjohtajana oli Antero Jyränki, valtiosääntöoikeuden ja kansainvälisen oikeuden professori, perustuslakivaliokunnan keskeinen asiantuntija ja presidentin entinen kansliapäällikkö. Naamiaisiin hän oli pukeutunut Turkin sulttaaniksi, kaupunginteatterilta saatuun muhkeaan pukuun. Jutellessamme ulkoportailla – minä olin arabikaavussa – huomasimme, että Helsinginkadulta näkyi jotain liikettä. Ihmettelin, että kivet, jotka estivät ajamisen Arwidssoninkadulle oli raivattu syrjään; itse asiassa kysyin asiaa kadunkulmassa päivystävältä poliisilta. Hän vastasi: tasavallan presidentin Tarja Halosen saattue ajaa tästä kohta ohi. Presidentin saapuessa sulttaani Jyränki oli ehtinyt siirtyä sisätiloihin ja koomiselta kohtaamiselta vältyttiin.

Tervetuloa gradukahville. Oppiaine järjestää valmistuvien pro gradu -tutkielmien ja syventävien opintojen tutkielmien kunniaksi gradukahveja. Tilaisuudessa valmistuvat opiskelijat esittelevät työtään muille, kertovat gradun tekemisen käytännöstä, iloista ja ehkä suruistakin. Kaikki ovat tervetulleita osallistumaan ja kuulemaan toisten kokemuksista. Ja näissä tilaisuuksissa tarjotaan kahviakin! VUODEN ENSIMMÄISET GRADUKAHVIT TARJOTAAN 24.9.1997 klo 14.00. Seuraile ilmoitustauluja asian tiimoilta. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1997–98)

Tilojen hajanaisuus ja vajaus

Kari Immonen: Aluksi Arwidssoninkadun tilat tuntuivat hyvinkin riittäviltä, varsinkin kun viereisestä poliittisen historian rakennuksesta saatiin tutkijoille kaksi huonetta ja poliittisen historian harjoitushuonetta voitiin käyttää isompien tapaamisten järjestämiseen. Oppiaineen kasvu oli kuitenkin huimaa ja tutkijoita tuli koko ajan lisää. Kulttuurihistoriassa oli periaate, jonka mukaan he kuuluivat henkilökuntaan samalla tavoin kuin opettajatkin, ja siksi heille pyrittiin turvaamaan myös työtilat. Jossain vaiheessa kulttuurihistorialla oli kasarmialueella tiloja viidessä rakennuksessa. Tilanne oli oppiaineen kannalta tietenkin kestämätön; hankkeet alkoivat elää omaa elämäänsä ja muodostaa aika itsenäisiä kulttuurihistorian pikkuyksiköitä.

Neuvottelut Sirkkalaan siirtymisestä käynnistyivät 2000-luvun alussa, kun puolustusvoimat jättivät alueen lopullisesti sotilaspiirin esikunnan siirtyessä Heikkilän kasarmille. Kulttuurihistoria muutti yhdessä muiden historia-aineiden kanssa Sirkkalaan kesäkuussa 2006. Rakennus oli aikaisemmin toiminut muun muassa vaivaistalona ja sotilassairaalana. Uudet tilat olivat toimivat, mutta arkkitehtisuunnittelu ei meitä kaikin osin miellyttänyt; olisimme halunneet historiallisten elementtien jättämistä vahvemmin näkyviin. Muutakin menetettiin, nimittäin kirjasto ja osittain siihen liittynyt läheinen yhteys opiskelijoihin. Yliopisto alkoi myös rajoittamaan tutkijoiden oikeutta työtiloihin, minkä seurauksena yhteys nuorimpaan tutkijaporukkaan oheni.

Haikeutta ilmassa

Kari Immonen: Vaikka muutto oli välttämätön ja yhteyden vahvistuminen muihin historia-aineisin tärkeä, Arwidssoninkadun tunnelmallisten tilojen ja Tuomaanpuiston menettäminen jätti jälkeensä myös nostalgisen kaipuun.

Kesällä toteutui viimein historia-aineiden pitkään suunniteltu muutto Sirkkalan kasarmille, osoitteeseen Kaivokatu 12. Kulttuurihistorian muuttoa tehtiin vähän haikein mielin, sillä Arwidssoninkadun vanha puutalo oli ollut hieno paikka tehdä töitä. […] Muuton haikeutta lisäsi se, että juuri kesäkuussa, kun muuttoa tehtiin, oli luonto Arwidssoninkadulla kauneimmillaan. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 2006–07.)

Näkymä Arwidssoninkadun rakennuksesta ulos. Kulttuurihistoria NYT -lehti 2006–07.

Kirjoitussarjan edellinen osa: Rättivarastolta Jusleniaan

Ei paskempi museonäyttely – kurkistus Kappas, kakkaa! -näyttelyn kulisseihin

Pökäle, papana, läjä, kikkare, sonta, lanta, jöötti, uloste. ”Rakkaalla lapsella on monta nimeä” sanotaan, ja se tuntuu pätevän kakkaankin. Koska kyseessä on kaikille tuttu ja tärkeä aihe, on sille keksitty jos jonkinmoista nimitystä. Turun museokeskuksen Kappas, kakkaa! -näyttelyssä Biologisessa museossa on nähtävillä paskaa jos jonkinmoista ja samalla näyttely tarjoaa aimo annoksen tietoa sekä yllättäviäkin näkökulmia kakkaan.

Kakkaava punajalkaviklo. Kuva: Susanna Lahtinen.

Paskasta ideasta näyttelyksi

Kun luonnontieteellisen museon näyttelyä on mukana ideoimassa arkeologi, taidehistorioitsija ja kulttuurihistorioitsija yhdessä biologin kanssa, lopputulos on paskamaisia näkökulmia suoltava kokonaisuus teeman ympärillä. Idea näyttelylle syntyi kollegan ääneen lausumasta ajatuksesta, johon luonnollisesti toisen kollegan kanssa tartuimme ja lähdimme yhdessä asiaa ideoimaan. Biologisessa museossa ei juuri sillä hetkellä ollut näyttely- ja yleisötyön sisällöistä vastaavaa amanuenssia ja Museokeskus järjestikin tilaisuuden, johon henkilökunta koko organisaatiosta sai tulla esittelemään omia ideoitaan tuleviksi näyttelyiksi. Näistä ideoista sitten oli tarkoitus raadittaa jatkoon pääsevät. Niinpä päätimme mekin mennä etäpalaveriin esittämään ideamme. Kun vuoro lankesi meille, avasin mikrofonin ja kerroin, että meillä olisi yksi tosi paska idea näyttelyksi, että kyllä, aikamoista sontaa aiomme ehdotuksessamme suoltaa. Linjoilla oli hiljaista. Pystyi lähes kuulemaan kollegoiden etähuokaukset, että mitä nuo nyt ovat keksineet. Mutta kun sitten idean esittelimme, niin se sai heti räjähtävän suosion ja puheensorinaa oli lähes mahdoton keskeyttää ja päästä enää seuraavien ideoin pariin. Kakan imu oli alusta alkaen melkoinen. Ja kun olimme idean esille tuoneet, päädyimme myös mukaan näyttelyä työstävään työryhmään.

Mietimme ensin näyttelylle nimeä Voihan paska!, mutta koska Biologinen museo on kovasti päiväkotien ja lapsiperheiden suosiossa, se muutettiin muotoon Kappas, kakkaa!. Ja se sopiikin hyvin, sillä luonnossa kakkaan usein törmää, hieman yllättäenkin, joten kappas vaan, siinä se on edessä.

Alusta alkaen oli selvä, että emme halunneet lähteä vain luonnontieteelliselle linjalle, sillä yleisestikin ottaen toivoisimme, että museokohteet nähtäisiin laajemmin, monenlaisten aiheiden runsaudensarvina, eikä vai tiettyyn lokeroon ahdettuina. Biologisessa museossakin voi tarkastella aiheita hyvin monenlaisista näkökulmista.

Kakkaa eri näkökulmista

Biologinen ote näyttelyssä tulee esille monella tavalla. Kakan hyödyllisyys on tärkeä näkökulma näyttelyssä. Esimerkiksi monet eläimet elävät kakasta. Voisi ehkä sanoa, että ei paskempaa elämää. Kappas, kakkaa -näyttelyyn haluttiin mukaan kansatieteellinen aspekti aiheeseen, sillä kakka on aina ollut osa myös kielenkäyttöä, se näkyy sanonnoissa ja uskomuksissa. Halusimme nostaa näyttelyssä esille eri puolilta Suomea tunnettuja paskaan liittyviä sanonta, niin suomeksi kuin ruotsiksi. Paska on läsnä puheessamme tänäkin päivänä. Kun joku kysyy kuulumisia, voimme vastata, että ”no paskaaks tässä”. Toisinaan kaikki menee pieleen ja tulee tunne, että paska osuu tuulettimeen. Toisinaan sattuu paska tuuri ja voimme kohdata paskamaisia ihmisiä.  Kun jokin asia menee rikki, se menee ihan paskaksi. Voimme myös ajatella jonkin olevan tekotaiteellista paskaa. Ja väärän ruokavalinnan jälkeen voi paska lentää kuin varpusparvi. Joskus emme puhu paskaa, mutta laitamme kakkaemojin tekstin sekaan kuvastamaan ajatuksiamme.

Ideoimme, että laitetaan sanontoja esille tietosisältöjen yhteyteen, eräänlaiseksi johdannoksi eri aihealueisiin. Ei susika pessäs paskan, on todennut vanha kansa ja sanonta kuvaa eläinten ulostustapoja, kuin myös sitä, millaista toimintaa pidetään paheksuttavana. Moni eläin on kakan suhteen hyvin siisti, esimerkiksi supikoira käyttää käymälää eli käyttää aina samaa paikkaa ulostaessaan. Omaan pesään paskomista pidetään pahana, myös työelämässä. Kakka on myös todella informatiivinen. Vieras paska se pahalle haesoo, oma pyyllihalle. Kakan haju on usein paras tuntomerkki selvitettäessä ulosteen jättänyttä eläintä. Suden kakka haisee huomattavasti voimakkaammalle kuin koiran ja ilveksen pökäleissä on taas tunnistettava kissamainen hajunsa. Sanotaan myös, että paska on syöneens jäljillä. Kakasta voi päätellä tekijän lisäksi, mitä eläin on syönyt.

Kulttuurihistoriallinen näkökulma näyttelyssä nostaa esille kaupunkikuvaan liittyvän muutoksen jossa kakalla on ollut suuri rooli. Menneisyyden kaupunkikuva on ollut moniaistinen. Nykyään olemme aika tavalla vieraantuneet kakasta, kun taas entisaikaan katukuva eläimineen ja kakkaan liittyvine toimintoineen, kuten lantaluukkuineen, on ollut arkipäivää. Sikojen juoksennellessa vapaina, lehmien laiduntaessa lähiniityillä ja hevosvetoisten ajopelien värittäessä katukuvaa, on myös nelijalkaisista ystävistämme ulostuleva aines ollut näkyvillä ja tuonut oman arominsa kaupungin aistimaailmaan.

Arkeologia tuli luonnollisesti osaksi näyttelyä, kertoohan historiallinen kakka kaikenlaista tarinaa sen tutkijalle. Jätöksistä voi päätellä monia asioita entisajan elämästä, joita ei välttämättä voi päätellä arkeologisista esineistä. Kakkaa tutkimalla voi saada selville esimerkiksi kauppasuhteita ja kansainvälisiä yhteyksiä eri aikoina. Kakka kertoo myös siitä, mitä on viljelty, mitä kasveja kerätty ja millaista ruokaa syöty.

Museonäyttelyn tulee olla asiasisällön lisäksi myös visuaalisesti houkutteleva. Halusimme nostaa kakan arvoiselleen alustalle. Mietimme ensin punaisia samettityynyjä, jolle sijoittaa pipanat ja pökäleet, mutta keksimme sammaleen sopivan paremmin, onhan se luonnon oma ylellinen pielus.

Kakkaa sammaleella. Kuva: Susanna Lahtinen.

Tunteita herättävä kakka

Kakka on myös poliittinen, se pääsee lööppeihin tämän tästä. Liito-oravan papanoiden löytyminen alueelta on monesta mainio juttu, noin niin kuin luonnon moninaisuuden kannalta. Ehkäpä kuitenkin rakennuttajat ja muut vastaavat ovat toista mieltä, jos työmailla kakan takia urakka kusee. Hanhien ulosteet uimarannoilla herättävät pahennusta ja keväisten hankien alta esiin pilkistävät koirien pökäleet kirvoittavat kipakoita kommentteja lehtien palstoilla ja sosiaalisen median kanavilla. Kakka ei saa olla väärässä paikassa. Kun se tunkeutuu elintilaamme kutsumatta, se muuttuu pahaksi. Päähän paskottu linnunkakka, kengän alle liiskautunut pökäle tai mökin sohvannurkasta löytyneet hiirenpipanat saavat inhonväristyksiä aikaan, koska kakka on ylittänyt sille sallitun tilan. Kuitenkin näemme kakan myös hyvänä, kun voimme kohdata sen omilla ehdoillamme. Ostamme vaikkapa kanankakkaa puutarhamyymälästä siistiin muovipakkaukseen paketoituna ja tökimme kakkatikkuja paremman kasvun toivossa parvekekukkien multiin. Liitämme kakkaan monia negatiivisia asioita, vaikka onhan kakka iloinen asia. Se on saavutus jonka moni kokee, usein kerran päivässä, jollei jopa useammin.

Kakka herättää myös hilpeyttä. Jo pieni lapsi nauraa kakka-sanalle ja kakkahuumori saa monet aikuisetkin hihittämään. Näyttelyä ideoitaessa halusimmekin säilyttää pienen pilkkeen silmäkulmassa, kun mietimme esitystapoja paskamaiselle aiheelle. Ehkä ihan pönttö idea, mutta halusimme näyttelyyn vessanpytyn kansia, joita voi raottaa ja löytää tiukkaa tavaraa niiden takaa. Faktaa kakasta tarjoiltuna siististi vessanistuimen keskellä eli siis tietoa teemaan sopivissa kehyksissä. Ja kun kakkanäyttelyssä on levähdyspiste, jossa istahtaa ja katsoa kakkatietoutta, tulee sen tietenkin olla huussi. Kappas, kakkaa! -näyttelyssä voikin sammuttaa tiedonjanoaan ja suoda jaloilleen hetken lepoa, kun asettaa kankkunsa tyylitellyn ulkohuoneen istumareiälle ja kuuntelee, miten eri alojen asiantuntijat kertovat kaikenlaista kakasta. Arkeologin lisäksi kakkaa voi tutkia muun muassa jätevesiasiantuntija, biologi ja biolääketieteen professori.

Pytyn kansi. Kuva: Susanna Lahtinen.

Kakka kiinnostaa

Kappas, kakkaa! -näyttely on jo muutamien kuukausien aikana kerännyt valtavasti kävijöitä aiheen äärelle. Avajaisviikolla oli jono pahimmillaan tai parhaimmillaan ulottunut jopa sadan metrin päähän, ja yleisöä on virrannut sen jälkeenkin sankoin joukoin museoon. Hiihtolomaviikoksi palkattiin tilapäinen työntekijä ohjaamaan asiakkaiden kulkua ja tarvittaessa rajoittamaan asiakasmääriä näyttelytiloissa, jotta käynti pandemia-aikana olisi kaikille turvallinen. Hän myös kävi välillä kertomassa ulkona jonottaville, että ei hätää, kyllä pian pääsee sisälle. Kyseinen kollega tituleerasikin itsensä kakkahädäksi, kun moista tehtävää pääsi hoitamaan.

Me museoduunarit näyttelyidean takana olemme luonnollisesti ylpeitä, että aihe on kiinnostanut niin kävijöitä kuin mediaakin hyvin laajasti. Ja on ollut ilahduttavaa, että Turun museokeskuksen yksi pienimmistä museokohteista on saanut näin valtavasti positiivista huomiota. Samalla se on todistanut sen, että ei aina tarvitse olla niin ihmeellisiä esitystekniikoita tai muita kommervenkkejä, jotta yleisö löytää museoon. Kiinnostava ja puhutteleva sisältö on se tärkein vetonaula.

Tosin harva museonäyttely onnistuu löytämään aiheen, johon ihan jokaisella on jonkinlainen tarttumapinta. Kakka aiheena tarrautuu kiinni kuin vessapaperi kengänpohjaan. Kappas, kakkaa! -näyttelyssä voi oppia paljon kakasta, mutta silti aihe on tuttuakin tutumpi. Olemme kaikki kokemusasiantuntijoita, kun kyseessä on kakka.

Teksti: Susanna Lahtinen

Näyttely on avoinna Turun Biologisessa museossa 22.11.2022 saakka.