Kulttuurihistorian oppiaine 50 vuotta – seura juhlistaa ”Tila”-blogikirjoitussarjalla

Kulttuurihistorian oppiaine perustettiin vuonna 1972 Turun yliopiston yhteyteen. Kulttuurihistorian seura juhlii näitä viittäkymmentä vuotta tila-teemaisessa blogikirjoitussarjassa. Kuukausittain julkaistavat tekstit käsittelevät paitsi niitä moninaisia tiloja, joissa kulttuurihistoriaa on vuosien varrella opetettu ja tutkittu, myös laajemmasta näkökulmasta tiloja, esimerkiksi kulttuurihistoriallisia tutkimuksia, joihin liittyy jokin tila tai paikka.

Kuva: Turun tuomiokirkko sekä akatemiatalo kevätaamuna. Kuvaaja: Hanna Oksanen. Turun yliopiston viestintä/University of Turku Communications.

Kuva: Lapin yliopistossa aloitettiin kulttuurihistorian opetus sivuaineena vuonna 1996. Kuvaaja Osmo Lundell. Wikimedia commons.

Tekstit, joissa pohditaan eri kanteilta ”tilan” ja kulttuurihistorian suhdetta toisiinsa ovat eri kirjoittajien kynistä, nuoremmilta ja vanhemmilta kulttuurihistorian tutkijoilta. Ensimmäinen osa julkaistaan helmikuun aikana ja siinä muistellaan kulttuurihistorian oppiaineen tiloja Turun yliopistossa 1970-luvulta 1990-luvun alkuun saakka.

Adventtikalenteri 4: Joulutortut

”Komean kivimuurin kirkkaasti valaistun julkisivun ohitse kulki köyhä vaimo kahden lapsensa kanssa. Lapset pysähtyivät katsomaan leveitä, valaistuja ikkunoita, kasvoillaan nälkäinen ilme.

»Noita onnellisia ihmisiä» lausui pieni tyttö hartaasti työntäen kohmeiset kätensä syvemmälle takin taskuihin.

»Saadappa viettää joulu jossakin tuollaisessa kodissa!» sanoi pieni poika, tuntien miten vesi väkisinkin herahti kielelle ajatuksen lentäessä kaikkiin niihin herkkuihin, joita joulupöytä tuolla ylhäällä mahtoi notkua.

»Tulkaa, lapset», äiti vihdoin kiirehti. »Meidän on vielä tehtävä pienet ostoksemme ennenkuin liikkeet suljetaan.»

»Niin, kynttilöitä, äiti,» sanoi hiljainen, pieni tyttö silmiensä syttyessä himmeään loistoon.

»Ja rusinoita ja riissiä puuroksi ja luuletko äiti, että voimme ostaa joulutorttujakin?» lausui poika hengästyneenä.

»Kyllä varmaan, äiti on tehnyt ylitöitä ja ansainnut hiukan ylimääräistä», sanoi kuihtuneen näköinen nainen.

»Voi sentään», sanoi poika. »En tiedä mitään sen ihanampaa kuin joulu.»

»Niin», huokasi pikku tyttökin. Mutta hän ajatteli kynttilöitä.”

(Joulukynttilät 1.1.1937)

Yllä oleviin sanoihin päättyy Marketta Karan Joulu-niminen novelli, joka julkaistiin Suomen sairaanhoitajatarliiton lehdessä Joulukynttilät vuonna 1937. Kertomuksen keskiössä on kantakaupungin kerrostalo ja sen asukkaat, joiden elämästä tarjotaan lukijalle pieniä väläyksiä. Varallisuudesta ei talon asukkailla ole puutetta, mutta siitä huolimatta lähestyvän joulun odotusta varjostavat monenlaiset huolet ja epämiellyttävät velvollisuudet. Ajatus lähestyvästä juhlasta saa etenkin äveriään kauppaneuvos Liimakan mielen entistä synkemmäksi: hänen rahakukkarolleen lankeavat joulupidot tietäisivät vain kuluja kyltymättömien ja kaikkeen tyytymättömien perheenjäsenten hyväksi. Vaikka Liimakka perheineen elää mahongin, kristalli- ja barokkikruunujen sekä kultakehyksisten taideteosten ympäröimässä yltäkylläisyydessä, on vauraus tuonut tullessaan vain huolta ja lähipiirin alati kasvavia, täyttymättömiä vaatimuksia. Tyytymättömyys, pienten ulkoisten murheiden ja velvollisuuksien aiheuttama ärtymys paistaa myös talon muiden asukkaiden kasvoista, mutta kadulla kulkeville köyhille lapsille talon ikkunoista loistava valo edustaa herkuista notkuvia joulupöytiä, vaurautta ja onnea. Yltäkylläistä unelmaa edustavan talon edessä lasten haaveissa siintävät kuitenkin vain vaatimattomasti kynttilät sekä toiveet riisipuurosta ja joulutortuista. Joulutortut kuuluvat nykyään kiinteänä osana moneen jouluiseen kahvipöytään. Perinteiset luumumarmeladitäytteiset tähtitortut pitävät pintansa, vaikka uudemmat trendit esimerkiksi vihreillä kuulilla koristeltuine leivoksineen ovat viime vuosina nousseet pinnalle. Joulutortut näyttävät vakiintuneen kiinteäksi osaksi suomalaisia kahvipöytiä ja joulunvieton herkutteluja jo 1900-luvun alussa, ainakin Kansalliskirjaston digitoitujen lehtiaineistojen valossa. Kaupungistuminen ja toisaalta myös kaupallistuminen toivat lehtien palstoille kasvavan mainonnan. Etenkin joulun alla mainoksilla kilpailtiin kuluttajien huomiosta paitsi joululahjoiksi sopivien tavaroiden myös elintarvikkeiden osalta. Ajatus joulupöydän arkea runsaammista antimista ei toki ollut uusi, mutta etenkään kaupungeissa kaikkea ei tarvinnut valmistaa itse – varsinkaan niiden, joilla oli varaa herkkuihin. Eksoottiset kuivatut hedelmät, marsipaanit, pähkinät, kuusiin ripustettavat ”nisset ja nasset”, suklaakonvehdit sekä monenlaiset sokerileivokset – joulutortut mukaan lukien – löysivät tiensä leipomoiden ja puotien kautta etenkin kaupunkilaisten perheiden pöytiin.

Lahti 11.12.1911
Kansan Lehti 22.12.1927

Joulutorttujen näkyminen lehtien palstoilla viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä on monivivahteisempaa kuin mitä ensikatsauksella mainosten ja lukevien perheenemäntien hyödyksi ja iloksi painettujen torttureseptien perusteella voisi ajatella. Joulun vietosta ja perinteistä puhuminen kietoutuu usein ajatukseen jonkin pysyvän vaalimisesta, lämpimien muistojen luomisesta jälkipolville ja toisaalta myös menneiden sukupolvien kunnioittamisesta esimerkiksi juuri ruokien muodossa. Joulun yltäkylläisyys, aineellinen ylenpalttisuus suhteessa joulun kristilliseen sanomaan ja toisaalta vähäosaisten muistamisen tarpeellisuus eivät olleet vieraita ajatuksia 1900-luvun alussakaan, ja teemoista myös kirjoitettiin paljon. Nälkä ja puute saattoivat kohdata huonoina aikoina miltei kenet tahansa: viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä Suomi oli käynyt läpi itsenäistymisen, verisen sisällissodan sekä 1930-luvun alkuvuosien laman, jonka seurauksena moni jäi työttömäksi.   

Synkät pilvet varjostivat myös vuoden 1939 joulua, jota vietettiin kotirintamallakin talvisodan aiheuttamassa niukkuudessa. Normaalia joulun tunnelmaa pyrittiin luomaan tukeutumalla tuttuihin ja turvallisiin leivoksiin, mutta soveltaen, kuten Hilja Huttusen Kotilieden joulunumeroon laatimassa ”Jo tuoksuu joululeipä” -tekstissä ohjeistetaan:

”Vehnäleivän, joka tänä jouluna jää monen kodin milteipä ainoaksi leivonnaiseksi, tahdomme leipoa erimuotoiseksi, niin että ainakin lasten ja ehkäpä omaksi iloksemmekin saamme perättäisinä juhlapäivinä vaihdellen erilaista kahvileipää. Itse taikinan valmistamme tavallista, yksinkertaista vehnäleipää, johon ei ainakaan sokeria riitä muuta kuin nimeksi. … Joulutortut, jos emme raski niitä voitaikinasta valmistaa, voimme korvata samanmuotoisiksi leivotuilla vehnäleivillä.”

Kotiliesi No 24, 15.12.1939

Vaikka sokerista ja voista oli jo pulaa, mukautettiin perinteisiä reseptejä vaatimattomammillakin aineksilla toteutettaviksi. Sarvet, kahvivohvelit, pukinsarvet ja joulutortut syntyivät vehnätaikinaa perunalla jatkaen. 

”Huolimaton harvoin onnistuu” – kotitalousvalistus ja jouluun valmistautuminen

Jouluun valmistautuminen oli entisajan ihmisille monivaiheista puuhaa, ja etenkin 1900-luvun alussa alettiin kiinnittää huomiota jouluruokien osalta entistä suunnitelmallisempien ateriakokonaisuuksien laatimiseen. Varsinkin vuonna 1899 perustettu Marttajärjestö tähtäsi perheenemäntien aseman parantamiseen ja kodin arvostuksen kohottamiseen yhteiskunnan sydämenä. Tavoitteena oli toisaalta tehostaa perheenemäntien työpanosta, toisaalta ohjata toimimaan säästeliäämmin ja ruokahävikkiä minimoiden – myös kansantaloutta ajatellen. Naisille ja etenkin perheenemännille suunnatut kotitalousohjeet näkyivät enenevässä määrin myös lehdistössä. Ehdotus jouluaattoillan ja joulupäivän ateriakokonaisuudeksi julkaistiin vuoden 1913 Joululukemista Suomen kodeille -lehdessä, jossa esiteltiin reseptit muun muassa lipeäkalan, lanttulaatikon ja kinkun valmistukseen sekä jälkiruokana tarjottaviin joulutorttuihin.

Joululukemista Suomen kodeille 1.12.1913
Joululukemista Suomen kodeille 1.12.1913

Joulutorttujen reseptit vaihtelivat, mutta vielä 1900-luvun alussa taikinaan lisättiin usein alunaa, joka sittemmin on poistunut elintarvikekäytöstä. Toisinaan ohjeissa nähtiin myös kermaa ja konjakkia, joista etenkin jälkimmäinen herätti raittiusaatetta kannattavissa aikalaisissa paheksuntaa. Vuoden 1913 reseptin neuvo paistetaan kuumassa uunissa vaalean ruskeiksi saa kenties nykyajan ohjeiden tarkkoihin lämpötiloihin ja paistoaikoihin tottuneen leipurin ihmettelemään. Aikana ennen sähköhelloja tuntuma ruoanvalmistukseen, lämpötilan ja oikean kypsymisajan löytymiseen syntyi pitkälti kokeilemisen, oppimisen ja kokemuksen kautta.

Kotitalousvalistajien teksteissä kommentoitiin myös yhteiskunnallista muutosta ja modernin maailman tuulia, jotka alkoivat vähitellen saavuttaa kotimaisten kaupunkien ohella myös maaseudun vaatimattomia pirttejä. Huolta jouluperinteiden vähittäisestä kuihtumisesta ilmaistiin muun muassa seuraavassa Kotiliedessä julkaistussa Joulunajan erikoisherkut -kirjoituksessa:

”Mutta silti sanomme: perheenemännät, pitäkää viimeiseen asti kiinni ainakin niistä joulunpyhiin liittyvistä perinnäistavoista, jotka tähän asti ovat jaksaneet pelastua uuden ajan kuohuvasta virrasta, ja antakaa lastenne nauttia niistä, niinkuin itse olette niistä nauttineet! … Mutta vaikka nykyaika arvaamattomassa määrässä on helpottanut emännän vaivoja, mitä on sittenkään joulu ilman näitä vaivoja, ilman jouluvalmistuksia kodin keittiöpuolella? Jouluvalmistukset keittiössä ovat aivan toista kuin tavalliset askareet, sillä niissä on jotakin ihmeellisen viehättävää ja tulevaa suloisuutta lupaavaa. Niin pitää vain ollakin, jotta joulusta voisi tulla todella suurin, odotetuin juhlamme. Vähän vaivaa ja huolta siis, hyvät emännät! Joulun takia ja joulun nimessä!”

Kirjoituksessa ohjeistetaan myös joulutorttujen tekemiseen, jotka kirjoittajan mukaan olivat tarjottavana kahvipöydän kruunu:

”Ja joulunpyhien jälkiruoka ennen muuta on joulutorttu. Se niin sanoaksemme perusrunko, josta joulutortut leivotaan, on voitaikina. Voitaikinan valmistaminen joulunpyhien varalle on erinomaisen käytännöllistä emännänkin kannalta, niin työlästä kuin se onkin. … Voitaikinan valmistamista ei pidetä aivan helppona, ehkä senvuoksi, että huolimaton harvoin siinä onnistuu.”

Nykyään vain harva tekee voitaikinan itse, eikä sen leipomista pidetty mutkattomana myöskään sata vuotta sitten. Taikinan onnistuminen vaati kirjoittajan mukaan laadukkaita raaka-aineita, taikinan huolellista ja oikeaoppista kaulimista sekä riittävän viileää huonetta. Vaikka työn ei luvattukaan olevan helppoa, oli se silti vaivan arvoista: onnistuneella voitaikinalla emäntä kykeni osoittamaan oman taituruutensa tekniikassa, jonka osaamista edellytettiin ”suuren maailman” keittiöissä asti.

Kotiliesi no 22–23, 1.12.1927

Edellytykset järjestää tunnelmallinen ja arjesta poikkeava joulujuhla riippui yhteiskunnallisesta asemasta ja varallisuudesta. Keskiluokkainen kotitalousvalistus painotti arjen tehokkuutta, ydinperheideologiaa ja perheenemännän vastuuta kotitalouden toimivuudesta. Myös työläispiireissä vaalittiin perhearvoja ja perinteiden jatkumoa, unohtamatta sitä tosiasiaa, että myös jouluna saatettiin joutua kiristämään kukkaronnyörejä. ”Työläisperheissä ei suinkaan joulunakaan voida ylensyömiseen ratketa, sen estää kukkaron laihuus. Mutta työläiskodissakin äiti koettaa jouluksi varata jotain juhlaruokaa antamaan perheelle joulun tuntua.”, kirjoittaa nimimerkki Emäntä-Elli Toverittaressa, Sosialidemokraattisen Työläisnaisliiton omassa julkaisussa. Kirjoittaja peräänkuuluttaa jouluperinteitä perheen keskinäisen yhteishengen luojana ja muistojen kerryttäjänä jälkipolvia varten:

”…Kolmas perhe taas kaipaa jouluaaton aterialla välttämättä riisipuuroa manteleineen, kun neljännen joulutunnelman täydentävät vain kotitekoiset, tähden – muotoiset joulutortut. Onkin miellyttävää, että perheellä on joitain tuollaisia perinteitä joulun viettoon nähden. Se eroittaa kodin joulun muiden jouluista ja aivan kuin lähentää perheenjäseniä toisiinsa. Ja halki elämän voivat lapsille jäädä kotoiset joulut kauniiksi muistoksi juuri jonkin tuollaisen pikkuseikan vuoksi.”

Ruoka on harvoin pelkästään ravintoa, sillä syöminen kietoutuu monisyisesti tapakulttuuriin ja sosiaalisiin suhteisiin. Ruokamuistojen kautta luodaan yhteenkuuluvuutta, kuten edellä oleva sitaattikin toteaa. Joulupöydän koostumus riippui 1930-luvulla paljon perheen varallisuudesta, mutta myös menneen kesän ja syksyn sadosta: ruoanlaitossa ja leivonnassa haluttiin hyödyntää ennen kaikkea aineksia, joita oli omasta takaa. Ulkomaisten tuontituotteiden sijaan Emäntä-Elli kannustaa suosimaan kotimaan antimia joulutorttujen täytteissä:

”Torttujen täytteenä käytetään useimmiten luumuja tai luumuja ja omenia yhdessä. Monet tekevät täytteen kuivatuista hedelmistä. Meillä ei kuitenkaan olisi syytä harrastaa noita ulkolaisia hedelmiä, ja joulutortuissakin tulemme kyllä toimeen kotimaankin tuotteilla. Kenellä on säilykekellarissaan kriikuna- tai luumusosetta tai -hilloa, saa siitä erinomaisen täytteen. Mutta sitä voi olla vain hedelmänviljelysseutujen emännillä. … Jos kuitenkaan ei varastossa ole muuta kuin mustikkaa ja puolukkaa, suosittelisin niiden asemesta käytettäväksi porkkanaa.”

Toveritar No 22–23, 1.1.1937

Vaikka kotitalousneuvojien ohjeistukset olivat usein vankan normatiivisia, ne olivat myös joustavia ja ottivat huomioon vallitsevat olosuhteet: mahdollisimman hyvään pyrittiin, mutta tilanteen sallimissa puitteissa. Soveltaminen saattoi merkitä vaatimattomampia raaka-aineita tai niitä maan antimia, jotka olivat tuottaneet parhaiten satoa.  

Joulutortut muistojen tallentajina ja kodikkuuden luojina

1900-luvun alku oli erilaisten joululehtien kulta-aikaa, ja monenlaisia jouluisia jatkokertomuksia ja novelleja julkaistiin myös sanoma- ja aikakauslehdissä. Opettavaisissa tarinoissa saatettiin vedota ihmisten hyväntahtoisuuteen ja kannustaa myös lapsia omilla toimillaan huomioimaan vähäosaisia, jotka eivät päässeet nauttimaan joulun aineellisista iloista. Joulutortut saattoivat köyhimmille edustaa saavuttamatonta unelmaa ja haavetta, sekä kodikkuuden tuojaa, joka vei muistelijansa lapsuuden kauniisiin muistoihin. Eräs hyväntahtoisuuteen vetoava ja epäitsekkääseen omista lahjatoiveista luopumiseen hädänalaisten hyväksi kannustava kirjoitus nähtiin Suomen Nainen -lehdessä 1930-luvun alussa. Nimimerkki V.K. kuvaa novellissaan Jaatilan Pikku-Matin joulu-Simo pientä Matti-poikaa, joka kirkossa nähdyn vaivaisukon innoittamana päättää rakentaa pahvista Simo-nimisen rahalippaan kylän köyhimpien hyväksi. ”Matti-pallero oli kuullut näinä päivinä ja pitkin syksyä puhuttavan ahtaasta ajasta ja pienten saloeläjäin ahdingosta. Aivan äskettäinkin oli äiti huoahtanut isälle: — Kyllä tulee monelle puutteen joulu. Näitä oman kylän vähäisiä meidän pitäisi muistaa auttaa.” Lama-ajan puremassa Suomessa avuntarvitsijoita on paljon, ja kynnelle kykenevät lahjoittavat ylimääräiset lanttinsa ja setelinsä Simolle lapsen esimerkillisen toiminnan kannustamana. Matti itsekin on valmis tinkimään omista lahjatoiveistaan muiden hyväksi. Onnellisesti päättyneessä opettavaisessa ja varsin ajattomassa – mutta selvästi tiettyyn yhteiskunnalliseen vaikeaan tilanteeseen sijoittuvassa – kertomuksessa joulutortut symboloivat joulun arjesta kohottavaa elementtiä, joihin ei kuitenkaan saa suhtautua itsestäänselvyyksinä. Novelli päättyy sitaattiin: ”…. Ja kunniapaikalle se Simo sai jäädäkin, vierashuoneen kaapin päälle. Sieltä se näytti varsinkin Matille iskevän ymmärtävästi silmää ja jouluiltana Matti laittoi sen eteen tortun, mutta Simo taisi sitäkin säästellä niille, joilla ei ollut joulutorttuja vaan paljon hätää.” (Suomen Nainen No 19–20, 20.12.1931)

Toinen kirjoitus joulutorttujen kietoutumisesta lämpimiin ja kodikkaisiin joulumuistoihin ilmenee Örön saarella joulua viettäneen varusmiehen tekstissä, joka julkaistiin Länsi-Uusimaassa vuoden 1925 alussa. Varusmiehen kokemukset joulusta Örössä olivat lämpimiä ja poikkesivat armeija-ajan hierarkkisesta arjesta tavalla, joka sai nuoren miehen mietteliääksi: ”Hämilleen veti monen pojan, joutuessaan vastatusten aterioimaan entisen herra kapteenin, luutnantin tai vänrikin kera. Pian kaikui valtavana »Enkeli taivaan lausui näin» ja tuntui, kuin en koskaan olisi kuullut tuon jo lapsena opitun virren niin hartaasti korkeuksia kohti kohoavan.” Vaikka joulu Örössa oli ikimuistoinen ja kaunis, peilautuivat monet siellä koetut tunteet kaukana olevaan kotiin ja siellä asuviin läheisiin. ”Pian taas höyrysivät kahvikupit pöydässä, suuren suuren torttukasan vieressä. Muistui mieleen entiset hyvät ajat, jolloin voi maksoi 1: 50 kilo ja luumut vielä vähemmän, ajat, jolloin minunkin äitini kannatti leipoa joulutorttuja. Kymmenen vuoden sisällä olen saanut vain uneksia joulutortuista ja nyt, sotaväessä ollessani, sain niitä oikein hereillä ollen maistella.” (Länsi-Uusimaa No 1, 3.1.1925 no 1) Voilta ja luumuhillolta maistuvat joulutortut olivat varusmiehelle kaukaisia unelmia menneisyydestä, hyviltä ajoilta, jolloin niihin oli vielä varaa. Ennen kaikkea Örön kahvipöydässä tarjotut tortut näyttävät kuitenkin herättäneen kirjoittajassa nostalgisia muistoja lapsuuden jouluista.

Lopuksi

Joulutortut kuuluivat 1900-luvun alussa hyvin monenlaisiin joulupöytiin. Myös niukempina aikoina torttuja tahdottiin leipoa, vaikkakin voin ja luumujen puutteessa toisinaan korvaavista raaka-aineista. Joulutortuista käyty keskustelu kietoutuu melko ajattomalla tavalla nykyisiin keskusteluihin joulusta: missä menee sopivan juhlavuuden ja yltäkylläisyyden raja, millä tavoin muistamme vähempiosaisia ja mikä oikeastaan tekee joulun – onko se materiaalinen runsaus, yhdessä vietetty aika läheisten kanssa, joulun kristillisen sanoman äärellä hiljentyminen vai arjesta poikkeavien ruokien syöminen – tai kenties näitä kaikkia yhdessä. Joulukertomuksissa suussa sulava, voilta ja luumulta maistuva lämmin joulutorttu johdatteli usein menneisiin lapsuuden jouluihin ja kotiin. Toisaalta se myös edusti puutteen keskellä unelmaa hieman paremmasta elämästä, jossa onni ei koostunut kullasta ja jalokivistä, vaan rauhasta, kodin lämmöstä ja riittävästä toimeentulosta.

Kuuluvatko joulutortut sinun jouluherkkuihisi? Kirjoitelman päätteeksi nostettakoon vielä esiin eräs joulutorttujen suureksi ystäväksi paljastunut henkilö, presidentti P.E. Svinhufvud, jonka joulunviettoon päästiin kurkistamaan vuoden 1936 Kotiliedessä: ” Mutta aivan erikoisesti rakastaa presidentti joulutorttuja, »aivan kauheasti», kertoo rouva Svinhufvud, ja sen vuoksi hän aina varoittaa: »Oletteko nyt vain leiponeet kylliksi joulutorttuja?» Niitä syödäänkin sitten koko joulunpyhien aikana ja presidentti käyttää niihinkin runsain määrin sokeria.” (Kotiliesi No 24, 15.12.1936) Tämän myötä toivotan kaikille tunnelmallista ja herkullista joulua!

Asta Sutinen

Lähteet

Tutkimuskirjallisuus:

Ollila, Anne: Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Turun yliopisto, 1993.

Savikko, Sari: Joulukirja. Amanita, Somero 2010.

Sanoma- ja aikakauslehdet; Kansalliskirjaston Digitaaliset aineistot

Joulukynttilät 1.1.1937

Joululukemista Suomen kodeille 1.12.1913

Kansan Lehti 22.12.1927

Kotiliesi No 22–23, 1.12.1927,

Kotiliesi No 24, 15.12.1936

Kotiliesi No 24, 15.12.1939

Lahti 11.12.1911

Länsi-Uusimaa No 1, 3.1.1925 No 1

Suomen Nainen No 19–20, 20.12.1931

Toveritar No 22–23, 1.1.1937

Adventtikalenteri 3: Rosolli ja sillisalaatti

Rosollin juuret ovat 1700-luvun Lounais-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan säätyläispiireissä, josta se levisi 1800-luvun loppupuolella kotitalouskoulujen ja pitokokkien avustuksella muualle Suomeen. 1900-luvun ensivuosikymmenen sanoma- ja aikakauslehtien mukaan rosollia ei kuitenkaan erityisesti yhdistetty jouluun, eikä se ollut vielä ruoan nimenäkään laajasti tunnettu. Esimerkiksi suomen kieltä käsittelevä Virittäjä-aikakauslehti kertoi 1908, että rosolli on lainasana venäjästä ja tarkoittaa ruokalajia. Seuraavana vuonna sama lehti korjasi, että rosolli tarkoittaa sillisalaattia ja sana onkin lainattu ruotsin kielen sanasta ”rosoll”. Rosolli ja sillisalaatti yhdistettiin toisiinsa myös toisessa lehtijutussa 1909, joka käsitteli emäntäkoulun päivällisiä: ”Me alotettiin ruokailu sillisalaatilla, jota myöskin rosooliksi kutsutaan.” Ruokahistorioitsija Ritva Kyllin mukaan kyseinen salaatti on peräisin sekä Ruotsista että Venäjältä, ja Suomessa rosolli tunnettiin nimenomaan alun perin sillisalaattina. Rosolli-sana tulee venäjästä.

Kuva: Rosollikaukalo 1900-luvun alkupuolelta. Helsingin kaupunginmuseo.

1900-luvun alun lehdissä näkyi innostus puutarhanhoitoon ja kasvisruokien valmistukseen. Esimerkiksi 1903 Rauman Lehteen puutarhanhoidosta kirjoittanut nimimerkki ”Sipi” osasi valmistaa rosollia porkkanoista ja punajuurista ja maustoi sen etikalla. Useissa artikkeleissa kerrottiin puutarha- ja keittokursseista, joissa opetettiin kasvattamaan juureksia ja valmistamaan niistä kasvisruokaa. Eräässä savolaislehdessä kerrottiin 1909 puutarhakurssien lokakuisista päättäjäisistä, jossa oli valmistettu kasvisruokia, muun muassa rosollia. Ruokiin oltiin oikein tyytyväisiä ja jutun kirjoittaja kertoi, että joku isäntä vieraiden joukosta oli tokaissut: ”näkkyy sitä immeine ossoova syyvä muutai, ei vua lihhoo”. Toinen savolaislehti kertoi paikallisen maanviljelysseuran kasvisruokien keittokurssista, jossa valmistettiin kaalisopan ohella rosollia ja kasvislaatikoita. Myös tämän kurssin osallistujat olivat tyytyväisiä ja myönsivät, että ”voi sitä kasviksistakin laittaa maukkaita ruokia, kun on vain tahtoa ja aineita”.

Kuva: Mäntsäläisiä keittokurssilaisia noin 1912. Mäntsälän museotoimen valokuvakokoelma.

Sillisalaatti oli yleinen ruokalaji 1900-luvun alun keittokirjoissa ja se tulee usein esille aikakauden lehtiaineistoissa, mutta kuten rosolli, sen syöminen ei rajoittunut jouluun. Esimerkiksi Marttojen lehti Husmodern tarjosi vuonna 1904 ruokalistaehdotuksessaan sillisalaattia lauantaipäivälle marjapuuron, leivän, kalan ja maidon kera, ja Pellervo-lehden vuonna 1909 julkaistussa ruokalistaehdotuksessa sillisalaatti (sillsallat) komeili torstain iltaruoissa leivän, suolakalan, silakoiden ja olutmaidon (ölost) seuralaisena. Husmodern-lehdessä vuonna 1903 Kesäruoat-otsikon alla julkaistun reseptin mukaan sillisalaattiin tuli perunaa, punajuurta, porkkanaa, hienoksi hakattua lihaa, silliä sekä sipulia. Sillin saattoi tarvittaessa korvata suolasilakoilla tai muikuilla. Rosolli ja sillisalaatti maustettiin etikalla, mutta sen kanssa voitiin nauttia myös erityistä kastiketta, johon tuli kermavaahtoa, sokeria, sinappia ja etikkaa.

Kuva: Sillisalaatti-resepti, Pellervo 1.10.1913, 38.

1910-luvulla sillisalaatti ja sen kasvisversio rosolli vaikuttivat edelleen olevan arkiruokaa. Esimerkiksi Naisten ääni -aikakauslehdessä kannustettiin 1915 valmistamaan vieraille edullisia, mutta herkullisia, ravitsevia ja kauniita voileipiä sen sijaan, että tarjottaisiin heille lämpimiä aterioita. Lehtijutussa vinkattiin viisi erilaista täytettä pehmeälle ruisleivälle, joista aineksiltaan halvin oli rosolli. Suomen nainen -aikakauslehdessä annettiin keväällä 1917 kahden viikon ruokalistaehdotus, jossa rosolli oli merkitty aamiaisen kohdalle graham-puuron ja eilispäivän tähteiden rinnalle. Kirjoittaja huomautti, että kyseessä oli sota-ajan ruokalista ja siis sellaisena arvosteltava. Rosolli voitiin tosiaan loihtia melko edullisesti, kunhan oli viljelty sopivia juureksia. Pulavuonna 1917 rosollia saatettiin tarjota jopa juhlapöydässä, kuten haapaveteläinen maaseutukirjeenvaihtaja raportoi Kaleva-lehdelle paikallisista juhlapäivällisistä. Rosollin kanssa oli tarjottu jäkäläleipää, marjarieskaa, sotavoita (maidolla ja jauhoilla jatkettua voita), kasviskeittoa, nauris- ja kaalilaatikoita, sienipaistia ja maitokiisseliä sekä palan painikkeena katajanmarjakaljaa.

Kuva: Rosolli-resepti, Pelto ja koti 1.11.1914, 27.

Köyhäinhoitolehti muistutti 1913, että sillisalaatti oli itse asiassa kansan keskuudessa suuressa arvossa pidetty ruokalaji, jota tarjottiin vieraille. Lukukinkeriruoaksikin sitä oli nimitetty. Jouluna 1917 sen sijaan sillisalaattia ei saatu kaikissa talouksissa, ehkäpä halvempaa rosollia kuitenkin. Pieni eläintenystävä -lastenlehden joulutarinassa 1917 törmäsin ensimmäisen kerran mainintaan siitä, että sillisalaattia tarjottiin juuri jouluna. Tarinassa esiintyvälle Matille tuli

”vesi suuhun kun hän ajatteli sillisalaattia punaisine ja keltaisine ruusuineen punajuurista ja porkkanoista ja puuroa, joka oli keitetty puhtaimpaan maitoon, ja joulukaljaa, jossa mallas ja humala maistuivat niin väkevästi. Hm, niin, sellaista oli ennen. Matti huokasi. Mutta nyt oli kaikki toisin. Nyt oli kallis aika ja nälänhätä eikä sitä saanut mitään köyhillä lanteillaan.”

Kuva: Vihannesten pilkkomiseen tarkoitettu hakkuri, käytetty sillisalaatin ja rosollin valmistuksessa. Suomen kansallismuseo, kansatieteelliset kokoelmat.

1920-luvulla lehdissä alkoi näkyä viitteitä siitä, että rosollia syötiin jouluna. Esimerkiksi Lastenjoululehti Lyhteessä julkaistiin 1925 kirjoitus lapsuuden joulusta 40 vuotta sitten eli 1880-luvulta, jossa mainittiin muun muassa rosolli yhtenä jouluruokana: ”Äiti ja sisko kantoivat jouluillallisen pöytään. Siihen kuului kinkku ja ryynipuuro tärkeimpinä ruokalajeina. Isä oli tuonut kaupungista myös puna- ja keltajuuria ja niistä oli äiti valmistanut ”rosollia”.” Myös Pohjois-Hämeen Vartion lehtijutussa 1929 muisteltiin rosollia syödyn jo 1900-luvun alussa muiden jouluruokien kera.

Vuonna 1924 uutisoitiin, että Martat olivat ryhtyneet myymään muiden ruokien ohella rosollia valmiina ”sievissä rasioissa” helpottaakseen perheenäitien työtaakkaa viikonlopun aterioiden suhteen. 1930-luvun lopussa sillisalaattia saattoi ostaa valmiina myös kaupunkien ruokatavarakaupoista.

Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että sanaa ”sillisalaatti” ja joissain tapauksissa myös ”rosollia”, käytettiin jo 1900-luvun alussa kuvaamaan sekavankirjavaa asiaa. Savon Sanomien pakinoitsija kuvasi vuonna 1929 asian näin:

”Lukija on tietysti joskus sattunut sellaisellekin ruualle, jota eukot sanovat rosolliksi. Se on sellaista syömistä, johon on silputtu hyvänsä ja huononsa sekaisin ja jota suuhunsa pistettyään totisena ja uteliaana tunnustelee, minkä makuista milloinkin muklahtaa kielen ulottuville. Tämä juttu on henkisessä katsannossa suunnilleen samanlaista siinä suhteessa, että tähän on riiputettu vähän sitä ja vähän tätä.”

1930-luvun alussa julkaistuissa lehtijutuissa huomautettiin, että rosollin eli sillisalaatin tuntee ruokalajina ”jokainen”. Näitä salaatteja syötiin edelleen ympäri vuoden ja ne saivat mainintoja paitsi kesäruokana, myös oivallisena sadonkorjuuajan ruokana. Kansan Lehden Emännän palstalla todettiin: ”Syksy onkin muuten paras rosolli-aika, sekä punajuuret että porkkanat ovat nyt mehukkaita ja makeita ja ravintoarvoltaan parhaimmillaan. Viisas emäntä tarjoaa väelleen rosollia syyspuolella joka viikko.” Pääsiäispöytäänkin rosollia soviteltiin Oma koti -perhelehdessä. Edullisten raaka-aineiden vuoksi rosollia ja sillisalaattia ehdotettiin muun muassa työmiesten evääksi ja voileipien päällysteiksi. Joissakin lehtijutuissa rosollia pidettiin erityisenä lauantaipäivän ruokana.

Kuva: Kesällä 1938 rosollia tarjottiin juhannusruokana. Kuvateksti Kotiliesi-lehdessä: ”Rosolli on silmänruokaa yhtä hyvin kuin kielen herkkua. Saanko tarjota sipulitonta vai sipulinsekaista?” Kotiliesi 15.6.1938, 27.

Rosollin syönti yhdistettiin vegetarismiin ja terveysseikkoihin. Ehdotettiinpa sitäkin, että rosolli olisi tehty osittain raakaravinnosta. Raakaravinto ei tosiaan ole mikään 2010-luvun keksintö, vaan Martat toivat sen hyödyt esiin jo vuoden 1933 erikoisohjelmassaan. Rosolliin ehdotettiin raakaa porkkanaa ja punajuurta raastamalla ja höyläämällä ne ohuiksi suikaleiksi. Joillekin kasvisruoka aiheutti epäilyksiä, mutta Kotiliesi tiesi vinkata tähän sopivan kikan:

”on hyvä tietää, mitä eräs emäntä teki: hän vei rosollin tarjolle sianlihakastikkeen kanssa ja silloin se hyväksyttiin riemulla. […] Kasvikset on kuljetettava pöytään jonkin tutun ruoan ohessa, silloin ne sopivat helpommin tottumattoman suuhun. Varmaan on tapauksia, joissa sopii suorastaan salakuljettaa näitä terveellisiä ravintoaineita vastahakoiseen vatsaan.”

Ritva Kyllin mukaan talonpoikais- ja työläistalouksissa luotettiin vielä 1920–30-luvuilla paljon liha- ja rasvapitoiseen ruokaan ja vältettiin rouskuvien kasvisten eli ”rehujen” syömistä.

Edellisten vuosikymmenten kotitaloustöiden järkevöittämiseen ja tehostamiseen tähtäävä kansansivistystyö jatkui edelleen esimerkiksi Marttojen keittokurssien muodossa. 1931 Kannaksella järjestetyllä keittokurssilla lapset valmistivat neljän ruokalajin kattauksen, jossa yksi ruoka oli rosolli. Marttakerholaiset kutsuivat kyläläiset syömään kurssilla valmistuneita ruokia edullisella hinnalla. Maaseudulla toimi nuorille tarkoitettuja maatalouskerhoja, jotka järjestivät muun toimintansa ohessa työtehoa mittaavia kilpailuja. Esimerkiksi 1930-luvun puolivälissä kisailtiin sekä Viipurissa että Ilmajoella ”rosollin eli sillisalaatin” valmistuksessa. Muita lajeja olivat muun muassa parsiminen, perunan kuoriminen ja juurikasvien harventaminen. Liperin maatalousnäyttelyssä sen sijaan käytiin kiperä ”kolmiottelu”, jossa olivat lajeina villavaatteen pesu, uuniluudan valmistus sekä rosollin teko.

Kuva: Viipurin maalaiskunnan maatalouskerhoyhdistyksen 10-vuotisjuhlassa pidetyt rosollin (sillisalaatin) valmistuskilpailut. Kuvaaja: Aatos Tavaila. Nuorten Pellervo 1.10.1936, 25.

Työtehoseuran Maiju Gebhard raportoi 1939 Pellervo-lehdessä Ala-Satakunnan pienviljelijäyhdistyksien paikallisliiton järjestämästä maa- ja kotitalousnäyttelystä Huittisissa, jossa oli pidetty leikkimielinen työkilpailu ”satakuntalaisen kansallisruoan” eli sillisalaatin valmistuksessa. Jokainen kilpailija oli tuonut kotoaan työvälineet ja ruoka-ainekset, valmiiksi keitetyt juurekset ja perunat. Näyttelyn juhlasali oli pullistellut innokkaita katsojia, kun pienviljelijänaiset olivat aloittaneet kisan, kukin omalla tyylillään. Gebhardia oli huvittanut erityisesti ”kuunnella kilpaa käyvien hakkuurautojen kolkutusta kaukalon pohjaa vastaan ja katsella eri tavoin valmistettua ja koristeltua salaattia.” 

Kuva: Maatalouskerholaisten sillisalaatin valmistuskilpailut Ilmajoella. Pienviljelijä 1.10.1936, 17.

Jo 1930-luvulla tuskailtiin jouluruokien aiheuttamaa ähkyä, rahanmenoa ja ruoanvalmistukseen kulunutta aikaa. Kotiliesi ehdottikin ruokien jakamista useammalle eri päivälle. Sillisalaatti sai paikan joulupäivän ruokapöydästä: ”Sillisalaatti kastikkeineen sekä lihahyytelö kuulunevat kaikkialla joulupäivän voileipäpöytään.”

Kuva: Jouluruokaehdotukset kattauksineen 1930-luvulla. Kotiliesi 1.12.1936, 26.

Päätän kirjoituksen vuonna 1920 Marttojen Emäntälehdessä julkaistuun runoon. Elli Sievon ”Jupinaa kellarissa” kuvastaa sovinnon hakua sisällissodan jälkeen ja kertoo hauskalla tavalla eri kansanosia yhdistävästä ruoasta.

Pimiässä kellarissa
väiteltihin vahvaan
mikä olis’ paras ruoka
herrojen kuin rahvaan.

Siellä, näet, punajuuri
pullistellen rintaa
halveksien silmäeli
keltajuuren pintaa.

Haastoi sille ylpeänä:
— Mitä teistä muista!
Punajuuripihvi paras
kaikist’ herkkusuista.

Punajuuripaistikas,
Kas, se on kansan ruokaa.
Parempaa, jos teillä, lie,
ah, veljet, esiintuokaa. —

— Kaikki ei lie parasta,
mi punaselta hohtaa. —
Punajuuri porkkanan
niin tuiman katseen kohtaa.

Minä, keltaporkkana.
vien kellarissa voiton. —
Lie herrasväki kuullut jo
tuon lääkärien soiton: —

Se hyvää moneen katarriin
ja lapsukaisten ruokaa,
Jos makeutta halutaan
niin porkkanoita tuokaa. —

Ja pieni kaino peruna
myös unelmistaan havaa ja
suikeahkon suukkonsa
niin varovasti avaa:

— Nuo vihannekset työntävät
jo kyllin minut tieltään,
mutt’ eikö sopis’ hillitä
ees hiukan sentään kieltään?

Kas rosollissa kaikki me
viel’ rinnan ollaan kerran
ja pitoruuaks’ joudutaan
niin rahvahan kuin herran.

Kuva: Rosollia. Kuvaaja: Bonin, Volker von. Museovirasto, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0.

Lähteet
Tutkimuskirjallisuus
Kylli, Ritva: Suomen Ruokahistoria: Suolalihasta Sushiin. Helsinki: Gaudeamus, 2021.
Sillanpää, Merja: Happamasta makeaan: Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys. Vantaa: Finfood, 1999.

Sanoma- ja aikakauslehdet, Kansalliskirjaston Digitaaliset aineistot
Akseli K: Lapsuuteni joulu. Joululyhde: lasten joululehti 1.12.1925, 4.
Bref till Stenkulla Karin, Husmodern: organ för Föreningen Martha 1.10.1904, 11.
Huotari, Aili: Säästäväinen emäntä ja ruoantähteet, Koti: vuosikirja perheenemännille 1.1.1932, 38.
Eevan pakinoita, Kannaksen Lehti 23.10.1931, 3.
Emännän palsta, Kansan Lehti 11.9.1937, 10.
Emäntien huomioon!, Kuntalainen 12.11.1931, 3.
Förslag till matordning i landtmanna hem under en vecka, Pellervo 1.2.1909, 34.
Gebhard, Maiju: Ala-Satakunnan pienviljelijänaisten töiden suurkatselmus, Pellervo 20.9.1939, 23–24.
Huttunen, Hilja: Jouluherkkuja, mutta ei kaikkia yhtäaikaa, Kotiliesi 1.12.1936, 26-27.
Joulua valmistamassa hämäläistalossa neljännesvuosisata sitten, Pohjois-Hämeen Vartio 1.12.1929, 6–9.
Jyväskylän maalaisseuran syyskokous, Suomalainen 2.10.1901, 2.
Keittokurssit Pieksällä, Savon Sanomat 22.11.1909, 2.
Kelpaavathan Liisankin punajuuret ruoaksi!, Nuorten Pellervo 1.10.1936, nro 10, s. 25.
Kerhotyön 10-vuotisjublat Ilmajoella 6—7. VII.— 35, Nuorten Pellervo 1.7.1935, 28-29.
Kun odottamatta saat vieraita ruoalle, Oman kodin opas 1.1.1933, 33.
Kuopion tienoilla käytettyjä ”lainasanoja”. II. Ruotsalaisia lainoja, Virittäjä: Kotikielen seuran aikakauslehti, 1909, nro 7, 18.
Lahti, Hilja: Omillamme toimeen, Kotiliesi 15.11.1939, 24.
Liperin maatalousnäyttelyn kotitalousosastolle kilpailevia näyttelyryhmiä enemmän kuin koskaan aikaisemmin, Karjalainen 17.8.1937, 4.
Ljungberg, Eva: Joulu 1917, Pieni eläintenystävä 1.1.1917, 2.
Maaseutukirjeitä, Sulkava, Suur-Savo 15.10.1909, 4.
Maaseutukirjeitä. Kirje Haapavedeltä, Kaleva 24.10.1917, 3.
Marttakerholaisten, Kannaksen Lehti 27.10.1931, 2.
Marttojen myyjäiset, Karjala 7.11.1924, 5.
Maukkaita eväsvoileipiä, Suomen Kuvalehti 24.1.1931, 37.
Miten opimme syömään enemmän kasviksia, Kotiliesi 15.8.1934, 28.
Nuorten maatalouskerhotyöstä ja sen kehittämisestä, Pienviljelijä: maanvuokraajain ja pienviljelijäin liiton äänenkannattaja 1.10.1936, 17.
Pääasiassa sisä- mutta hiukan myöskin ulkopolitiikkaa, Savon Sanomat 7.3.1929, 5.
Pekka ja Paavo: Sortavalan emäntäkoululla, Laatokka 12.10.1909, 4.
Perheenäiti: Halpoja voileipiä, Naisten ääni 27.2.1915, 5–6.
Puutarhanhoito köyhäintaloissa, Köyhäinhoitolehti: kunnallisen köyhäinhoidon ja yksityisen hyväntekeväisyyden äänenkannattaja 18.4.1913, 2.
Reinilä-Hellman, Edit: Pääsiäissunnuntain päivällinen, Oma koti: uusi perhelehti 15.3.1932, 22.
Ruokapakinaa, Suomen nainen 2.4.1917, 13–14.
Rätter af rödbetor, Pellervo 1.11.1902, 26.
Sievo, Elli: Jupinaa kellarissa, Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja 1.3.1920, 14–15.
Sipi: Kirje Hinnerjoelta, Rauman Lehti 1.12.1903, 2.
Sommarätter, Husmodern: organ för Föreningen Martha 1.7.1903, 25-26.
Valmis ruoka on taloudellista, HOK 1.3.1939, nro 1, 11.
Vegetariaanien jouluruuat, Uusi terveys 1.11.1934, 18.
Venäläisiä lainasanoja, Virittäjä: Kotikielen seuran aikakauslehti 1908, nro 3, 21.
Yksinäinen nainen syö päivällistä, Kotiliesi 15.3.1939, 30–31.
Älä naura raakaravinnolle, Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja 1.9.1933, 27–28.

Adventtikalenteri 2: Riisipuuro

”Ajattelepa, ihminen, joulua, jossa ei olisi riisipuuroa. Onko se mikään joulu? Ei. Ei se ole joulu. Vasta riisipuuron tuoksu ja maku tekee todellisen joulutunnelman.”

Kotilieden pakinoitsija Impi Aronaho tunnelmoi tällä tavoin tätä jouluruokien kestosuosikkia vuonna 1936.

Kuva: Joulukortti 1800-luvun lopusta. Helsingin kaupunginmuseo.

Puuron syönti on kuulunut pitkään suomalaisten joulutraditioihin. 1800-luvulla joulupuuro oli yleensä valmistettu ohrasta, mutta myös kaura- ja ruispuuroa syötiin. Riisipuuro oli pitkään vain varakkaimpien ja kaupunkilaisten ruokapöydissä, mutta siirtomaatuotteiden yleistyessä 1800-luvun lopussa se ilmestyi nopeasti myös työläis- ja maalaiskoteihin. Riisiä saatiin melko edullisesti 1900-luvun alussa rautateiden välityksellä Venäjältä.

Riisipuuro onkin osa sitä jouluruokien kaanonia, jota toistettiin 1900-luvun ensi vuosikymmenillä. Sanoma- ja aikakauslehtitekstien mukaan tavanomaisimmat jouluruoat, joita piti aina löytyä pöydästä, olivat livekala eli lipeäkala, kinkku sekä riisipuuro. 1930-luvulta lähtien saivat useita mainintoja myös joulutortut ja laatikkoruoat.

Kuva: Puuroriisimainos, Åbo Underrättelser 17.12.1911, 16.

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ”riisikryynipuuro” nautittiin useimmiten maidon ja voin kera. Puuromanteli mainittiin lehdessä jo tuolloin, mutta itävaltalaisena perinteenä: ”jälkiruoaksi tarjottavassa riisipuurossa on mandeli pääasiana”. Mantelin piilotus puuroon hyvän onnen tuottajana yleistyi Suomessakin 1900-luvun alussa. Tavan katsotaan tulleen Ruotsista. Riisipuuro oli siinä määrin jo halventunut 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, että sitä pystyttiin tarjoilla kovaosaisille hyväntekeväisyystapahtumissa. Niin lastenkotien kuin vaivaistalojenkin asukkaat pääsivät nauttimaan maitoon keitetystä kauniin valkoisesta herkkupuurosta.

Kuva: Riisipuuro kuului jo 1910-luvulla erottamattomasti osana jouluun esimerkiksi puurojuhlien muodossa, joita järjestivät muun muassa koulut, järjestöt, yhdistykset ja työnantajat. Puurojuhlan pääsylippu vuodelta 1915. Helsingin kaupunginmuseo.

1910-luvun loppupuolen myllerrykset tiesivät niukkuutta joulupöytiin. Ensimmäinen maailmansota aiheutti ruokapulaa vuodesta 1915 eteenpäin. Tilanne paheni entisestään 1917, jolloin elintarvikepula kärjistyi Suomessa mellakoihin. Hämetär-lehti kertoi kuitenkin toivotun uutisen jouluksi 1917: ”Saadaan jouluna riisipuuroa. Tammelan elintarvelautakunta kuuluu jakavan ensi viikolla tavallisella leipäkortilla kullekin 250 kg riisiryyniä, 500 gr vehnäjauhoja ja loppuosa 650 gr kaurajauhoja.” Sen sijaan Hämeen lääninvankilassa jäätiin samana vuonna ilman puuroa: ”ruuat olivat yksinkertaisemmat kuin aikaisemmin jouluina, riisipuuroa ei nyt tarjottu, sen sijaan ylimääräinen leipäannos”.

Kuva: Kun riisiä oli vielä tarjolla, Puuro-Jussi kaipaili seuralaisia puuron syöntiin. Työmies 9.12.1916, 7.

Vuonna 1918 ruokatilanne kurjistui sisällissodan myötä pahimmilleen. Joulu 1918 oli askeettinen, monet näkivät nälkää ja vielä useammat jäivät ilman riisipuuroa. Joissain kunnissa elintarvelautakunta tarjosi silakoita, mutta myös riisipuuroa, jonka ”syönti soveltuu hyvin sakariinilla maustetun marjomehun kanssa”. Elintarvikesäännöstely loppui Suomessa 1921, jolloin pöytien antimet alkoivat jälleen monipuolistua.

Kuva: Puuroriisimainos, Sisä-Suomi 15.12.1928, 3.

Lapin Kansa -lehdessä julkaistiin hupaisa tarina alkuvuodesta 1929. Lehti referoi muuan lukijan heille lähettämää kirjoitusta, jossa valitettiin, että kirjoittajan kotikylän puurojuhliin tunkeutuneet naapurikylän kuokkavieraat ahmivat juhlissa liikaa puuroa. Lapin Kansan toimittaja ei kuitenkaan halunnut ryhtyä moittimaan tungettelijoita, koska hän oli ”vähän niinkuin sellaisten puolella, joiden massu vetää riisipuuroa, jota jouluna erityisesti keitetään, tuollaisen kohtalaisen lumilapiollisen.” Toimittaja jatkoi vielä pohdintojaan: ”Sillä eikö puuroa keitetä juuri sitä varten, että sitä syötäisiin? Ja kuka käskee keittämään niin vähän, etteivät kaikki saa kyllikseen? Luuleeko arv. lähettäjämme, että kenenkään kannattaa lähteä naapurikylään puurojuhlaan ilman aikojaan, ellei perillä saa ottaa vatsansa koko laajuudella osaa ohjelman suoritukseen? Ja eikö puuronsyönti näissä puurojuhlissa ole juuri illan päänumero?” Voi olla, että kyseenalaisessa kylässä keitettiin seuraavana jouluna isompi padallinen riisipuuroa. Mutta voi myös olla, että 1929 alkanut maailmanlaajuinen lama esti suunnitelmat.

1930-luvun alkupuolella ehdotettiin useassa eri lehtiartikkelissa, että riisipuuron voisi korvata ohrasuurimopuurolla. Se tulisi paitsi halvemmaksi pula-ajasta kärsiville kotitalouksille, mutta olisi myös isänmaallinen teko, joka auttaisi suomalaisia maanviljelijöitä. Eräs kirjoittaja huomautti ajatusta kavahtaville: ”Voisihan ohrapikapuuroonkin panna mantelin, sillä sehän se joulupuurossa sentään on tärkein.” Toisaalta perusteeksi ryynien vaihtoon esitettiin sekin, että uuniohrapuuro oli herkullisempaa ja ravintorikkaampaa kuin perinteinen riisipuuro. Ohraa mainostettiin ”Pohjolan riisinä”. Ilmeisesti ehdotus ei kuitenkaan saanut suurempaa tuulta alleen.

Kuva: Puuroriisimainos, Viikko-Sanomat 19.12.1931, 7.

Vuonna 1934, kun pula-ajasta oli juuri ja juuri päästy jaloilleen, eräässä kaunokirjallisessa lehtitekstissä perheenäiti muisteli entisiä jouluja riisipuuron näkökulmasta. Hän kertoi pienelle lapselleen, joka ei välittänyt puurosta, ettei riisipuuro ollut samanlainen itsestäänselvyys menneillä sukupolvilla. Sitä söivät vain ”rikkaat ja kaupungeissa asuvat” ja maalla syötiin ohrapuuroa. Äiti muisteli joulua 1918, kun lasta ei vielä ollut olemassa, ja jolloin riisipuuroa ei ollut, eikä juuri maitoakaan joulupuuroon. Hän oli kuullut myös tarinoita 4–5 sukupolvea taaksepäin, jolloin pienen torpan joulupuuroon oli viikkojen kuluessa säästetty maitoa siitä pienestä määrästä, jonka ainoa lehmä myöhään syksyllä lypsi. Maito oli jäähdytetty puisessa astiassa kerroksittain ja kun joulu tuli, se sulatettiin ohrapuuroa varten. Välissä saattoi olla vuosia, jolloin halla ja kato veivät viljat, mutta jouluksi saatiin silti säästettyä vähän ruista puuroa varten. Omassa lapsuudessaan hän muisti jo riisipuuron. Vielä hän jatkoi mietteitään ja kritisoi sitä, että ennen vanhaan joulu juhlittiin jouluna, eikä aloitettu juhlintaa etuajassa, kuten nykyään: ”Kuinka toisin onkaan nyt. Moniko meistä jaksaa odottaa oikeata joulua, vaan ensimmäisestä adventista alkaen keitämme joulupuuromme, sytytämme joulukuusemme, saamme ja annamme joululahjamme melkein jokaisena päivänä jouluyöhön saakka.” Tästä hän jatkoi päätelmään siitä, että nykyajan joulut olivat henkisesti tyhjiä ja väsyneitä.

1930-luvulle tultaessa riisipuurosta olikin tainnut jo tulla ruoka, jota tosiaan maisteltiin ympäri vuoden, näin annettiin ymmärtää myös Kotiliedessä 1936 julkaistussa jouluruokajutussa. Toisaalta siinä todettiin myös, että puuro oli siitä huolimatta edelleen juhlaruoka, jonka ”avulla vietetään häät ja maahanpaniaiset”. Kirjoittaja ei ollut nähnyt koskaan juhlapöytää ilman puurovatia.

Kuva: Joulupöytä, Husmodern: organ för Föreningen Martha 1.12.1928, 40.

Kun niukemmista ajoista oli selvitty, muistutettiin taas, että syöminen oli yksi jouluvieton kohokohdista. ”Köyhinkin koettaa silloin hankkia itselleen sianlihaa, lipeäkalaa ja riisipuuroa, joita ilman ei joulua käy oikein jouluna pitäminen.”

Pohjolan Sanomat haastatteli 1937 suuren maatalon emäntää joulutoimista, joka totesi, että joulu tulee aina liian aikaisin, vaikka välillä oli kokonainen vuosi. Valmisteluja riitti. Kysyttäessä jouluruoista, haastateltava muisteli, että jouluruokiin oli kuulunut lipeäkala ja puuro jo kauan sitten, mutta aiemmin puuro oli valmistettu ohrasta: ”mutta nyt kaikki, jotka suinkin siihen vain varojensa puolesta kykenevät, ainakin jouluna haluavat riisipuuroa syödä”. Hänen mukaansa riisipuuroa keitettiin aattona niin paljon, että siitä riitti vielä paistettavaksi joulunpäiviksi.

Kuva: Terijokelaisen maatalon pihapiiriä 1930-luvulla. Kuvaaja: Antti Pullinen. Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Karjalan Liiton kuvakokoelma.

Ulkosuomalaisillakin riisipuuro pysyi joulun ruokalistalla. Ilkka-lehdessä kerrottiin Australiaan muuttaneista suomalaisista, joille joulupuuro oli jouluna yhtä välttämätön kuin englantilaisille luumuvanukas: ”Vaikka aurinko paahtaisi polttavana, vaikka joulukuusena olisi metsästä haettu vihreä tammi tai palmun oksa, niin riisipuuro ei kuitenkaan jouluna saa puuttua yhdenkään suomalaisen pöydästä.”

1930-luvulla kuultiin kuitenkin myös eriäviä mielipiteitä. Tammerfors Aftonbladetin naisten palstalla pohdittiin 1933 onko julkeaa väittää, että jouluaatto voi olla hauska ilman lipeäkalaa ja riisipuuroa. Puurosta oli nimittäin kirjoittajan mukaan monella ikävät lapsuusmuistot, kun tiukat vanhemmat vahtivat, että lautanen tuli tyhjäksi. Katkerat hetket päivällispöydässä olivat aiheuttaneet heille ”riisipuurokompleksin”. Hufvudstadsbladetin pakinoitsija taas kirjoitti 1934, että riisipuuro oli jo menettänyt ”muinaista viehätysvoimaansa” perinteisten jouluruokien seassa.  Helsingfors-Journalenin vuonna 1937 julkaistun jutun mukaan jotkut halusivat muokata joulustaan modernimman, eikä siihen kuulunut enää riisipuuro: ”vi vill inte alltid ha den gamla risgrynsgröten”. Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin perheessä syötiin edelleen lipeäkalaa ja riisipuuroa mantelein höystettynä, olivathan ne isännän suosikkeja. Sen sijaan Kaivopuistossa asuva rouva Greta von Haartman-Gustafsson oli jättänyt riisipuuron pois. Hän söi sitä mieluummin arkisena aamiaispuurona. Professorin rouvana esitelty Margit Kranck oli myös jättänyt riisipuuron pois aaton ruokalistalta ja siirtänyt sen joulupäivän aamiaislistalle. Maisterin rouva Gudrun Grönholm-Therman kertoi epäonnistuneensa joulumenun uudistamisessa, koska perheen miespuoliset jäsenet pitivät niin kovasti kiinni perinteisestä riisipuurosta. Jutun mukaan he söivät riisipuuroa urhoollisesti sen maun, eivät ulkonäön vuoksi, kuten perheen naispuoliset jäsenet.

Kuva: Hackmanin Sorsakoski 100 -sarjan lusikat (valmistusaika 1936-70). Turun museokeskus, Esinekokoelma.

* * *

Oli niin tai näin, riisipuuro säilyi kuitenkin pöydissä tähän päivään saakka. Palataan lopuksi Kotilieden Impi Aronahon vuoden 1936 mielikuvitukselliseen kuvaukseen riisipuurosta.

”Lapsuutemme rakkaus se jo oli. Eikä jätä tuo valkoinen massa vieläkään meitä kylmäksi. Kun vuorenkorkuinen läjä ilmestyy pöytään emännän lämpöisen käden tuomana, ailahtaa sydämessämme se osa, joka tykkää ruoasta. Ja me syömme, ah, kuinka me syömmekään. Valkoinen tahna täyttää meidät oikealla maailman rauhalla, jota ei voi kurkut ja kasviydin tehdä, emme juuri eikä juuri röyhtele, koska tiedämme, ettei se sovi. Enkä pitäisi ihmeenä, vaikka se pöytään tullessaan huutaisi: »Pois tieltä, kaikki lipiäkalat, mitä olette te?! Ja pois tieltä kaikki punajuuret ja tomaattisoseet, te teette ihmisen turhan vilkkaaksi ja lisääntyneellä huomiokyvyllään sekaantuvaksi ja musikaaliseksi ja ajattelevaksi — pois — pois! Minä tässä valtias olen. Katsokaa, kuinka raukeasti ihmisen silmäluomet lupsahtelevat, kun minä täytän vatsalaukun — eikä hän tahdo mitään, ei mitään; turhia harrastuksia ei hänellä ole, jos varsinkin vielä vahvasti kanelia ja sokeria ripottaa pinnalleni. Siirry vain syrjempään siitä, komealla värilläsi keimaileva porkkanalaatikko! Etkö näe, kuinka juhlatunnelman ylentämät ihmiset hartaudella upottavat lusikkansa sydämeeni ja lähettävät minut sinne, johon Luoja säätänyt on. Siunaten syövät. Olen se vanha ’konsti’, joka ainakin jouluna on parempi kuin pussillinen uusia.”

Kuva: Arabian valmistama puurokulho 1910-luvulta. Helsingin kaupunginmuseo.

Lähteet
Tutkimuskirjallisuus

Kylli, Ritva: Suomen Ruokahistoria: Suolalihasta Sushiin. Helsinki: Gaudeamus, 2021.
Mäkelä, Johanna, Päivi Palojoki ja Merja Sillanpää: Ruisleivästä pestoon: Näkökulmia muuttuvaan ruokakulttuuriin. Helsinki: WSOY, 2003.

Sanoma- ja aikakauslehdet, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Aronaho, Impi: Valkoinen tahdas, Kotiliesi 15.12.1936, 55.
A. K.: Menneitä ja nykyisiä. Joulu ja uusivuosi, Toijalan Sanomat 5.1.1934, 3.
Apila, Uljas: Uusi vuosi vastaanotetaan Austraaliassa meren helmassa, Ilkka 1.1.1939, 6.
Aronaho, Impi: Valkoinen tahdas, Kotiliesi 15.12.1936, 55.
Damspalten, Julmiddag utan lutfisk och gröt, Tammerfors Aftonblad 20.12.1933, 3.
Elintarvikeasioita, Hämetär 13.12.1917, 4.
Hämeen Sanomat 29.12.1917, 3.
I julglädjens tecken, Hufvudstadsbladet 23.12.1934, 8.
Iltapuhde 9.1.1901, 3.
Joulu tulee aina liian aikaisin, Pohjolan Sanomat 24.12.1937, 1, 8.
Joulu-Jukka: Päiwän pakinaa. Joulupuuhia, Suur-Savo 9.12.1907, 3.
Joulun viettoa vähäväkisten keskuudessa, Karjalatar 3.1.1903, 3.
Joulun wiettoa kowaosaisten keskuudessa, Wiipuri 30.12.1900, 2.
Jul!, Lördagen 25.12.1909, 8.
Karjala 14.9.1907, 2.
Laitinen, Maili: Emännät ja pulakausi. Jouluvalmistelut, Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja 1.12.1930, 18.
Moderna människors jul, Helsingfors-Journalen 25.12.1937, 9-10.
Poritar: Minkä mitäkin nähtyä ja elettyä, Satakunnan Kansa 6.12.1930, 7.
Puuro ja tappelu, Uusi Suomi 13.12.1933, 2.
Puurojuhlista, Lapin Kansa 3.1.1929, 3.
Satakunnan Kansa, 21.08.1930, 3.
Sepeteus: Nyt, Ikaalinen 3.1.1919, 4.
Suomela, Lydia: Naisten työmaalta. Emännän jouluvarusteluista. Yhteistyö: Pienviljelijäin keskusliiton tiedonantaja 1.12.1938, 26.
Tuomas: ”Jouluostokset”, Lahti 19.12.1918, 2.
Uunipuuroa joulupuuroksi, Ruovesi 14.12.1932, 3.
Vanhan ajan syömä- ja juomatavoista. Muutamia viitteitä joulun johdosta, Sosialisti 24.12.1936, 8.
Åbo Underrättelser 17.12.1911, 16.

Adventtikalenteri 1: Glögi

Tänä vuonna adventtikalenterimme luo katsauksen joulun herkkuihin ja ruokiin ja siihen, mitä näistä kirjoitettiin sanoma- ja aikakauslehdistössä vuosina 1900-1939. Ensimmäisenä vuorossa on kylmien talvi-iltojen makoisa lämmike, glögi.

Sana glögi tulee ruotsin kielen sanasta glögg, joka pohjaa sanaan glödga, hehkuttaminen. Samaa juurta on saksan kielen Glühwein, hehkuviini.

Glögi, sellaisena kuin me sen tunnemme, on Suomessa suhteellisen uusi tuttavuus. Ruotsista tullut maustejuoma liitettiin usein talvella ulkoiluun, ja juoma olikin aluksi tutumpi ruotsinkielisissä piireissä sen tullessa Suomeen 1900-luvun alkupuolella. Toki lämpimiä mausteviinejä oli nautittu jo vuosisatoja aiemminkin; esimerkiksi 1500-luvulla Ruotsin kuninkaana ollut Kustaa Vaasa oli mausteviinien suuri ystävä. Glögiä käytettiin Suomessa alkuun enemmän hienosto- ja diplomaattipiireissä, ja se löi itsensä läpi suomalaisten joulujuomana kunnolla vasta 1960-luvulla. Tällöin Suomessa juomaa valmistettiin joulun alla perheissä itse. Glögin perinteiset mausteet ovat jouluna muualtakin tutut neilikka, kaneli ja inkivääri.

Kun lähdin käymään läpi digitoitujen lehtien arkistoja hakusanalla ”glögi”, ei juoman historian valossa ole ihmekään, että osumia tuli lopulta melko vähän. Hakutuloksiin osui joitain virheosumia, ja 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen osalta myös useampia viittauksia henkilöihin, joiden nimi on Glög. Osumia tulee 1910- ja 1920-luvuilla satunnaisesti, mutta pikkuhiljaa lisääntyen, kunnes 1930-luvulla mainoksia joulujuomaan liittyen löytyy jo enemmän. Glögin teollinen valmistus Suomessa käynnistyikin kunnolla vasta 1930-luvulla, vaikka jo tätä ennenkin löytyy mainoksia myytävästä glögistä. Glögiin liittyi myös alkoholilla terästäminen, minkä vuoksi juoma todennäköisesti ei kieltolain (1919-1932) aikana päässyt Suomessa leviämään laajalti.

Joulukuun 28.päivä 1912 Turun sanomissa ilmestyi lyhyt katsaus joulunviettoon Turussa, jossa kirjoittajalle ovat luotettavat henkilöt kertoneet ”ettei täällä mitään erikoista ole tapahtunut”. Tekstissä reflektoidaan lumen vähäisyyttä Turussa – ja siitäkin huolimatta ”wanha tapa on kuitenkin ollut antaa lapsille joululahjaksi potkukelkat”. Tätä tapaa pidetään jäänteenä ”joiltakin wanhoilta, puoli- tai kokopakanallisilta ajoilta”, joka on kotimaiselle teollisuudelle paljon edullisempaa kuin ”esim. ’glögin’ ja punssin juonti, puhumattakaan päästä ja watsasta.” Glögiin liitettiin ajatusta tyyriydestä ja alkoholista.

Leikkeen alue0
Helsingin Sanomat, 15.12.1936, nro 339, s. 16. Kansalliskirjaston digitaaliset

Glögiä mainostettiin sekä yksinään että yhdessä muiden juomien tai jouluherkkujen kanssa. Erityisen paljon mainoksissa kehutaan Nordforsin jouluglögiä. Vuonna 1867 turkulaiselle Anders Bernhard Nordforsille myönnettiin lupa liköörien ja alkoholituotteiden valmistamiseen – sodan jälkeen Nordforsin tuotanto siirrettiin vuonna 1946 perustetulle Marjaviini- ja likööritehdas Marlille. Nimimerkki ”Tonttu” kertoo Turun sanomissa 21.12.1921 julkaistussa ilmoituksessa ”Mitä me vielä hankkisimme jouluksi?” kuinka ”Nordforsin erinomaisia mehuja ei myöskään pidä unohtaa walittaessa sitä märkyyttä, mitä itse kukin aikoo päänsä kätkeä. Nordforsin jouluglögi on wallan suurenmoista.” Nimimerkki ”Joulupukki” rientää myös jouluostoksillaan pari vuotta myöhemmin, 20.12.1923, Nordforsille ostamaan lisää ”verratonta glögiä, jota eukkokin imee itseensä kuin sieni. ”

Leikkeen alue0
Pitkä lista joulun herkkuja. Turun Sanomat, 21.12.1919, nro 4586, s. 8. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Leikkeen alue0
Sosialisti, 20.12.1927, nro 294, s. 8. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Kieltolain aikana korostettiin myös glögien alkoholittomuutta. Esimerkiksi AB Roberts OY suositteli mainoksessaan jouluboolin tekoon ”alkoholivapaata viiniglögiä”, joka ”kuumennetaan rusinoitten, mantelien y.m. kera”. Kuvaavaa on myös kuinka kieltolain päättymisen vuonna 1932 Alkoholiliike (nyk. Alko) laski kauppoihin joulun alla myyntiin Rajamäen tehtaan akvaviittia eli mausteviinaa sekä kotimaisen hehkuviinin Jouluhehkun eli glögiä. Sama ilmoitus näkyi useissa sanomalehdissä Helsingistä Lappiin.

Myös glögin ruotsalaisesta taustasta löytyy viittauksia. Karjalan maa -lehdessä kirjoitettiin lyhyesti kuvan kera jouluaattona 1929, kuinka ”länsinaapuri Ruotsin joulutapoihin kuuluu jouluglöggin tarjoilu kansalle. Me kieltolakimaassa emme sitä ymmärrä, mutta kansan tapana voimme suvaita tällaisetkin kansanjuhlat. Glögi pidetään lapsillekin vaarattomana.” Ruotsin tapoja muisteltiin myös Lucian päivää käsitelleessä kuvauksessa vuonna 1931, jolloin Itä-Värmlandissa eräässä koulussa pidetyssä Lucian juhlassa ”laulettiin kaunis ’Värmlanti’ ja ihanasti höyryävä glögi kannettiin esille laulaessamme Oscar Stjärnen kotimaanlaulua ’Björkarna därhemma.’” Jo aiemmin juhlassa oli tarjottu ”tukeva pikari jouluglögiä rusinoineen ja muine ihanuuksineen.” Suomen sosiaalidemokraatit -lehdessä 20.12.1936 avattiin glögin taustoja enemmänkin. Jutun mukaan glögiin tarvitaan kanelia ja ryytineilikoita sekä kardemummaa ja inkivääriä – aineksia, jotka tulevat kaukaisista maista Pohjolaan ja joita noissa maissa on jo muinaisia aikoja käytetty.

Uusi Suomi, 20.12.1928, nro 297, s. 15. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulukuun alussa 1923 Metsästys ja kalastus -lehdessä oli Georg Nordblandin kertomus ”Loppiaisjänis”, jossa muistellaan noidutun jäniksen metsästyksestä. Loppiaisaattona metsästysmajalle kokoontuneet metsästäjät valmistelevat juhlaruokailua, johon myös glögi kuului:

”Glögi on valmista”, tiedotti ’Pusius’, joka juuri tuli keittiöstä, jossa hänellä oli ollut tärkeänä tehtävänä valvoa mainitun ihanan joulujuoman valmistusta – -. Valot sytytettiin, tuoksuava, höyryävä glögi tuotiin sisään, sillä vanhan tavan mukaan oli tervetuliaismalja juotava heti saavuttua talonväen kanssa – -”.

Muitakin viittauksia glögin juontiin löytyy erilaisista kertomuksista ja kuvailuista, kuten vanhan kirjanpainajan muistelmissa Kirjapainotaito-julkaisussa 1.2.1932. Painaja muistelee työhönsä liittyneitä kylmiä aamuja, jolloin avuksi tuli ”lämpimästä vedestä ja siirapista” terästettynä ”jollain hieman vahvemmalla aineella valmistaa aivan laadullinen ’glögi’”. Kyse ei ole siitä meille tutusta tavarasta, vaan lämmittävästä juomasta, joka ”maistui erinomaiselle talvikylmässä, varsinkin maanantaiaamuisin, jolloin työhuoneissa oli koleata”.

Leikkeen alue0
Sosialisti, 08.02.1930, nro 32, s. 1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Glögi liittyykin olennaisesti kylmimpään vuodenaikaan tuoden mukanaan höyryävää lämpöä talven keskelle. Talviurheilun harjoittajia kehotettiin Turussa suuntaamaan helmikuussa 1930 Ruissaloon ja pysähtymään Marjaniemeen nauttimaan glögiä ja muita virvokkeita.

 

 

-Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri.

 

Lähteitä:

Salokorpi, Sinikka ja Lehmusoksa, Ritva: Joulun aikaan. Otava, 1998.

Kysy.fi: http://www.kysy.fi/kysymys/mista-maasta-glogi-lahtoisin-ja-missa-maissa-se-suosiossa

Suomi syö ja juo: https://suomisyojajuo.fi/2016/06/30/glogin-historiaa/

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Juha Isotalo

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Kirjoitan monografiaväitöskirjaa antiikin kreikkalaisen historioitsija Herodotoksen (490/480–430/420 eaa.) totuuskäsityksestä sekä hänen lähteinään toimineiden kansojen, ryhmien ja yksilöiden käsityksistä omasta menneisyydestään. Minua kiinnostaa identiteetin rakentaminen ryhmän oman historiakäsityksen avulla. Parhaillaan olen Roomassa kirjoittamassa artikkelia Herodotoksen suullisten lähteiden käytöstä.

Herodotos Napolin arkeologisessa museossa. Kuva: Juha Isotalo

Käytännössä työssäni luen Herodotoksen Historiateosta ja vertailen sen niin sanotussa etnografisessa osassa esitettyjä käsityksiä muihin aikalaislähteisiin sekä tutkimuksessa esitettyyn käsitykseen näistä lähteistä ja näiden tarinoiden alkuperästä sekä eri versioista. Kun Egyptin Heliopoliin papisto kertoo Egyptin historiasta Herodotokselle, tekevät sekä puhuja että kuulija valintoja tarinaa muodostaessaan. On mielenkiintoista, miten Historiateokseen päätynyt kuvaus tapahtumista vertautuu käsitykseen, jonka saamme muilta historiankirjoittajilta ja piirtokirjoituksista. Toisissa asioissa vertailtavat aikalaislähteet voivat olla muuta arkeologista aineistoa ja muita kirjallisuuden lajeja – lyriikkaa, draamaa sekä muita proosamuotoisia tekstejä.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Graduni käsitteli Herodotoksen ja Thukydideen kirjoittamisen ideaaleja. Kiinnostuin jatkamaan väitöskirjaan totuusaiheesta, joka oli yksi molempien historiankirjoittajien ideaaleista, joskin eri tavalla ymmärrettynä. Nykykäsitys totuuden merkityksestä on ollut murroksessa 2010-luvulla. Minua kiinnostaa subjektiivisen maailmankuvan ja narratiivien korostamisen totuudelle asettama haaste. Uskon, että Herodotoksella on tarjottavaa nykypäivän keskusteluun akateemisen maailman ulkopuolella.

Tutkimuksessa narratiivien korostaminen on jo vanha juttu. Suuri yleisö ei kuitenkaan lue Hayden Whitea, vaan kuuntelee uutisointia Donald Trumpista. Subjektiivista näkökulmaa korostava Herodotos, joka kuitenkin voimakkaasti korostaa totuuden etsimisen merkitystä, on minusta mielenkiintoinen keskustelija tähän populaariin väittelyyn, jossa asiat esiintyvät usein hyvin mustavalkoisesti. Joko emme voi tietää mistään mitään tai sitten totuus tulee annettuna ja on löydettävissä sellaisenaan. Ylipäätään mielestäni tieteellisen tutkimuksen tehtävä on tuoda hienovaraisuutta ja sävyjä yhteiskunnalliseen keskusteluun.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Vanhempani tapasivat historianopintojen parissa Turussa ja äitini on ensimmäinen kulttuurihistorian maisteri Suomessa. Olen siis saanut kulttuurihistorian poikkeuksellisesti verenperintönä. Koskaan minua ei kuitenkaan tälle alalle olla usutettu, vaan olen aina itse pitänyt historiasta ja sen lähestymistavoista kulttuurihistoria on aina ollut minulle läheisin.

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Pidän kulttuurihistoriassa siitä, ettei sen kenttä rajaudu ajallisesti eikä alueellisesti. Kenttä on vain laajentunut alan olemassaolon aikana. Korkeakulttuurifokuksesta on siirrytty laajasti moniin inhimillisiin aiheisiin ihmiskunnan kirjoitetun historian aikana. Eläintutkimuksen ja muiden alojen nousun myötä aiheet eivät rajoitu enää edes siihen.

Kulttuurihistoria merkitsee minulle metodisesti luovaa ja joustavaa tapaa tarkastella menneisyyttä, joka on valmis muuttumaan ajan mukana ja suhtautuu uteliaasti uusiin tutkimuskohteisiin ja -tapoihin.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Järjestän ystävieni kanssa festivaalia nimeltä Sääsrock, joka pidetään joka vuosi suomalaisessa Löylynlyömän pikkukunnassa kaukana kaikesta. Festivaalia voi seurata monista somekanavistamme ja se onkin oikeastaan ainoa tapa, jolla festivaaliin voi ulkopuolinen osallistua. Itse toimin festivaalin typografiavastaavana ja tehtäväni on valita joka vuosi festivaali-ilmeeseen sopivat fontit. Tulevan vuoden fontteihin olen saanut inspiraation Pompeijin seiniltä löytyvistä vaalimainoksista ja muista mainoskirjoituksista.

Juha Isotalo Roomassa Villa Doria Pamphiljin puistossa. Kuva: Kukka-Maaria Wessman.

Urkuharmonin jäljillä – E. Mäkisen tehdas 140 vuotta

Aarre aitassa

Siellä se kyhjötti hämärässä, kylmässä ja kosteanhajuisessa aitassa, joka pursusi eri vuosikymmenten tavaraa. Seinillä roikkui vanhoja kalaverkkoja, rukinlapoja, puukauhoja, nahkainen lapsenkenkä ja lehtileikkeistä koottu taulu. Vieressä lojui laatikko lasten kesäleluja, uimapatjoja ja pari kokoon taitettua aurinkotuolia. Kunnioitusta herättävä soitin ei oikein tuntunut sopivan tähän miljööseen. Siitä lähti jyhkeä ääni, kun kaikki tapit oli vedetty ulos, pumppasi polkimilla ja painoi koskettimia. Vanha harmoni, joka oli seissyt suvun kotitalon aitassa ties kuinka pitkään piti pelastaa ja kunnostaa, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Isäni teki harmonille metallisen kuljetuslaudan pyörillä (soitin ei todellakaan ole köykäistä tekoa) ja eräänä syyspäivänä 2006 se sai kyydin eteläkarjalaisesta vajasta Helsinkiin harmonien kunnostamiseen erikoistuneelle asiantuntijalle. Sen osat purettiin, puhdistettiin ja kunnostettiin, ja se viritettiin. Harmoni sai uuden kodin minun luotani. Nyt se on läpikäynyt kaksi muuttoa lisää ja seisoo kunniapaikallaan olohuoneen keskipisteenä, silmäteränä ja keskustelun herättäjänä.

Kuva: Urkuharmoni, E. Mäkinen, Sortavala.

Harmoniin maalattu fraktuuralla ”Mäkinen, Sortavala”, jonka alla lukee ”Perusti v. 1881 E. Mäkinen”. Tiesin harmonin menneisyydestä, että isoisäni oli hankkinut sen 1970-luvulla, mutta valitettavasti tiedot loppuivat tähän. Isovanhempani ovat kuolleet, eivätkä isäni tai tätini osanneet kertoa soittimen aiemmasta historiasta mitään. Päätinkin lähteä 140-vuotismerkkipäivän kunniaksi selvittämään harmonin ja E. Mäkisen historiaa. Milloin harmoni on valmistettu ja mitä tarkoitusta varten? Ketkä ostivat harmoneja, minne niitä toimitettiin? Kuka harmonin on voinut omistaa alun perin? Valmistettiinko tällaisia harmoneja paljonkin? Entä millainen Mäkisen tehdas oli ja miten pitkään se toimi? Kuka tämä Mäkinen edes oli?

Olin törmännyt 1800-luvun lopun sanomalehdissä E. Mäkisen harmonitehtaan mainoksiin, mutta muuten yritys ja mies sen takana olivat minulle vieraita. Lähdin etsimään tietoa Kansalliskirjaston Digipalvelusta, josta sain useampia hakuosumia E. Mäkisestä, eli Eero Mäkisestä, kuten minulle selvisi. Hän oli aikanaan melko tunnettu ”näissä piireissä”, eikä hänen jälkikasvunsa jäänyt huonommaksi. Hänen tyttärensä Maija Mäkinen oli suomentaja, joka meni naimisiin taiteilija Pekka Halosen kanssa. Hänen poikansa Eero Mäkinen oli poliitikko, vuorineuvos ja kaivosinsinööri, joka perusti Outokummun kaivoksen ja toinen poika Lauri Kuoppamäki oli perustamassa Suomen Kotiteollisuusmuseota (nykyinen Käsityömuseo) ja Suomen Messuja. Eero Mäkisen pojanpojanpoika on tunnettu muusikko Jukka Kuoppamäki.

Mutta käypäänpä Eeron ja urkuharmonitehtaan historiaa tarkemmin läpi. Taustalla piili, jos ei nyt aivan ”ryysyistä rikkauksiin” -, niin kuitenkin jonkinlainen menestystarina.

Kuva: Eero Mäkinen. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Eero Mäkisen ja tehtaan tarina

Talonpoikaissäätyyn kuulunut Eero Kuoppamäki syntyi Etelä-Pohjanmaalla Alavudella vuonna 1845. Hänen isänsä oli Heikki pitäjänräätäli ja Eero toimi hänen apulaisenaan, opetellen samalla itsenäisesti lukemaan ja laskemaan. Eerolla oli Alavuden pappilaan läheiset suhteet, ja rovasti C. Fr. Stenbäck kirjoittikin tälle torpparin pojalle suosittelukirjeen juuri perustettuun Jyväskylän seminaariin, jonne hän pääsi opiskelemaan kansakoulunopettajaksi 1864. Seminaariaikana Eero muutti sukunimensä Mäkiseksi. Kun hän palasi Alavudelle, rovastin poika, pastori Kalle Stenbäck hoiti Eerolle kansakouluopettajan viran Alavuden upouudessa kansakoulussa. Mäkinen toimi pappilan maille perustetun koulun opettajana 1868–1880. Hänestä tuli samaiseen Alavuden pappilaan vävy, kun hän meni 1870 skandaalinkäryisesti säätyerosta huolimatta naimisiin rovastin tyttären Emilian kanssa. Pariskunta sai seitsemän lasta.

Mäkinen tutustui harmoniin ensimmäisen kerran seminaariaikoinaan ja innostui sen soveltuvuudesta kansakouluopetuksessa. Harmoni oli halvempi kuin piano ja sen säestyksellä pystyi laulattamaan virsiä. Hän suostutteli tuttavansa, kansakoulujen isänä tunnetun ja seminaariaikojensa opettajan Uno Cygnaeuksen ostamaan hänelle harmonin opetustehtäviä varten. Ulkomailta tilattu soitin saapuikin Mäkiselle sopivasti juuri ennen häitä. Hän innostui urkuharmonista niin paljon, että päätti rakentaa sellaisen itse ja toimitti valmiin soittimen 1877 Helsinkiin arvostetun urkuri Richard Faltinin arvosteltavaksi. Hän sai työstään hyvää palautetta ja rakensi sen jälkeen useita harmoneita lisää myytäväksi.

Vuonna 1878 kansakoulujen tarkastajana toimiva Uno Cygnaeus teki matkan Alavuden koululle, jossa havaitsi Mäkisessä runsaasti potentiaalia opettajaksi Sortavalan uuteen seminaariin. Sitä ennen Mäkisen tuli kuitenkin saada kansainvälistä oppia ja kokemusta. Hän saikin Cygnaeuksen avustuksella 1879 valtiolta apurahan Stuttgartin taideteollisuuskouluun, jossa opiskeli paitsi urkuharmonien rakentamista, myös piirustuksen ja käsitöiden opettajaksi. Vuonna 1880 hän aloitti lehtorina juuri perustetussa Kymölän seminaarissa Sortavalassa. Opetustoimen ohella hän perusti harmonitehtaan vuonna 1881.

Kuva: Mainos Päivälehdessä 3.2.1890. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/473520?page=4

Vuonna 1886 hän siirsi tehtaan ostamaansa Myllykylän kartanoon, noin seitsemän kilometrin päähän Sortavalasta. Vuoteen 1902 mennessä tehtaassa arvioitiin valmistetun jopa 2200 harmonia, mutta siellä tehtiin myös huonekaluja, työkaluja ja käsityövälineiden mallikokoelmia. Tehtaan yhteydessä Mäkinen piti käsityökursseja ja vuodesta 1899 lähtien myös puuseppien ammattikoulua, jossa saattoi suorittaa muutaman vuoden kestävät opinnot. Monet koulusta valmistuneet jatkoivat tehtaan palveluksessa.

Kuva: Mäkisen tehtaan puuseppien kouluhuone 1800-luvun lopussa. Helsingin Kaiku 24.8.1907, 9. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/872500?page=9

Mäkisellä vaikutti olevan monta rautaa tulessa, koska hän luotsasi tehtaan ja opetustoimen lisäksi kartanon tilusten maanviljelystä, toimi Sortavalan kunnan esimiehenä kaksikymmentä vuotta, ja oli yksi Itä-Karjalan maanviljelysseuran perustajista ja toimi sen rahastonhoitajana. Joku kollega olikin todennut, että ”kun muut ihmiset väsyvät työhönsä, he käyvät lepäämään, mutta kun Mäkinen väsyy yhteen työhön, niin ryhtyy hän toiseen; siinä hänen leponsa.” Toinen tuttava muisteli, että Mäkisen ikkunasta loisti usein valo vielä pitkään puolenyön jälkeenkin, kun tuo tarmokas mies venytti päiviä ja yritti saada suoritetuksi kaikki tehtävänsä.

Mäkisen kohtaloksi koitui vatsasyöpä, johon hän menehtyi muutamaa päivää vajaa 57-vuotiaana kesällä 1902. Mäkisellä oli tiettävästi ollut kuolinvuoteellaan harras toive, että köyhilläkin olisi varaa hankkia itselleen harmoni. Joka torpassa voisi silloin kuulua juhannuksena harmonin säestyksellä veisattu ”Jo joutui armas aika”.

Kuva: Väinö Hämäläisen piirros Mäkisen tehtaasta Myllykoskella 1907

Mäkisen poika Lauri Kuoppamäki jatkoi tehtaan toimintaa vuodesta 1900 eteenpäin. Vuonna 1907 tehdas muuttui osakeyhtiöksi ja ammattikoulu lakkautettiin. Suurin osa tehdasrakennuksista paloi vuonna 1912, mutta toimintaa pystyttiin jatkamaan siitä huolimatta. Yritys yhdistyi vuonna 1915 porvoolaisen lelutehtaan kanssa ja tehdas siirrettiin uudelle tontille Helylän rautatieaseman läheisyyteen. Uusi yritys Helylä Oy valmisti huone- ja leikkikaluja, harmonien valmistuksesta luovuttiin. Vuodelle 1914 päivätyssä lehtijutussa arvioitiin, että Mäkisen tehtaassa oli ehditty valmistaa 33 vuodessa noin kolmetuhatta urkuharmonia.

Harmonini teksti ”perusti v. 1881” lienee lisätty jossain vaiheessa, kun tehtaan toiminta on ollut jo vakiintunutta. Tällä perusteella arvelen, että soitin on valmistettu noin vuosien 1890–1914 välillä.

Imuilmalla toimiva ”kerrassaan kunnollinen soittokone”

Eero Mäkinen oli toinen kahdesta 1800-luvun harmonitehtailijoista Suomessa. A. A. Hedén oli ehtinyt Mäkisen edelle perustaessaan 1860-luvulla harmonitehtaan Tampereelle. Suomessa on toiminut yhteensä viitisentoista harmonitehdasta. Harmoneja tuotiin lisäksi ulkomailta ja erityisesti Pohjanmaalla niitä rakennettiin myös itse.

Kuva: Isak Paavalniemi. Olohuone, kuvattu 1920-40-luvulla. Nurmeksen museo.

Mäkinen päätyi kokeilujen kautta yhdistelemään saksalaista ja amerikkalaista harmonien rakennustapaa, jolloin syntyi luja ja vahvaääninen imuilmatekniikkaan perustuva soitin, joka sieti kylmää ja kosteita olosuhteita. Soitin sopikin sen vuoksi hyvin kirkkoihin. Ehkä se, että oma harmonini seisoi vuosikaudet kylmässä ja kosteassa aitassa, ei välttämättä vaikuttanutkaan soittimen kuntoon ihan niin paljon kuin pelkäsin.

Urkuharmonin valmistaminen vaati paitsi puutyötaitoa, myös viritys- ja soinnutustaitoa. Aikalaiset kiittivät Mäkisen harmonien laatua. Käsityön opettaja Yrjö Blomstedt arveli Kotitaide-lehdessä: ”Tässä tehtaassa valmistetut koulu- ja kotiharmooniot lienevät yhä vieläkin parhaat kotimaiset sekä tekotapansa hienouden että äänen pehmeyden vuoksi[…]” Muun muassa pielisjärveläisiin kansakouluihin tilattiin harmoneja 1880-luvulla Mäkisen tehtaalta, koska olihan se ”kerrassaan kunnollinen soittokone; ääni kova ja samalla sulava”. Myös yrityksessä itsessään luotettiin siinä määrin soitinten laatuun, että niille annettiin vuodesta 1901 alkaen kahdenkymmenen vuoden takuu.

Kuva: Käsityön taidonnäyte, Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa käytetty Mäkisen tehtaan harmoni, valmistettu 1800-luvulla. Helsingin kaupunginmuseo.

Erään sanomalehtitiedon mukaan Mäkinen pystyi myymään harmoneita 30 prosenttia halvemmalla kuin amerikkalaisia. 1889 lehdessä kerrottiin, että Mäkinen oli suunnitellut myös pienemmän nelioktaavisen ”kansan harmonin”, jota pystyi myymään huokeammalla hinnalla, 200 markalla. Nykyrahassa mitattuna tämä vastaa vähän reilua tuhatta euroa eli soitin oli keskiluokan saatavilla. Viisioktaavinen urkuharmoni maksoi erään sanomalehtikirjoituksen mukaan 320 markkaa vuonna 1885. Mäkisen tehtaalla valmistettiin myös kolmeoktaavisia matkaharmoneita.

Kuva: Tässä harmonissa on viisi oktaavia, yksitoista rekisteriä (ulos vedettävät tapit, joilla säädetään ääntä) sekä volyymia kasvattavat polvipaisuttimet.

Kansakoulujen vakiokaluste

Urkuharmonit yleistyivät Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja niistä tuli vähitellen kansakoulujen vakiokaluste. Harmonin säestämät yhteislauluhetket olivat kiinteä osa kouluopetusta vuosikymmenten ajan. Myös Mäkisen tehtaalle kansakoulut olivat tärkeä asiakasryhmä, jolle kohdistettiin mainontaa. Tehtaan kilpailuvaltti oli, että samasta paikasta voitiin toimittaa lisäksi muita koulukalusteita. 1960-luvulta lähtien harmonien valmistus hiipui huomattavasti, kun koteihin ja kouluihin alettiin hankkia mieluummin pianoja ja Hammond-sähköurkuja. Todennäköisesti minunkin ”mäkiseni” on ollut jossain kansakoulussa vakituisessa käytössä vuosikymmeniä, kunnes soitin on päätynyt joko sieltä tai mutkan kautta maalaistalon lasten ja myöhemmin lastenlasten iloksi.

Kuva: Mainos Laatokka-lehdessä 5.8.1899. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/527073?page=4

1960-luvulle päivätyssä sanomalehtijutussa todettiin, että harmoni on ”yksinkertainen ja halpa säestyssoitin”, ei niinkään mikään säveltämiseen inspiroiva instrumentti. Itse lisäisin vielä yhden käyttökohteen: harmoni on kaunis, nostalginen sisustuselementti, joka muistuttaa viime vuosisatojen hienosta käsityö- ja musiikkiperinnöstä.

Kuva: Pietinen, oppitunti meneillään Pukinmäen koulussa 1937. Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Pietisen kokoelma. CC BY 4.0.

Lähteet:


Sanomalehdet
Kyläkirjaston Kuvalehti 1.8.1902, 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870845?page=5 .
Blomstedt, Yrjö: Eero Mäkinen, Kotitaide. Suomen teollisuuslehden osasto (B) koulukäsitöiden ja piirustusopetuksen opastusta varten 1.8.1902, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1120063?page=2
Muistokirjoitus myös, Kasvatusopillisia sanomia kristillisille opettajille ja vanhemmille 25.6.1902, 7-8. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/921269?page=7
Kotipuusepästä tehtailijaksi, Käsiteollisuus. Suomen käsityönopettajain liiton ulosantama 1.1.1931, 9-11. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/971607?page=9
Lauri Kuoppamäki 50-vuotias, Kotimainen työ: Kotimaisen työn liiton äänenkannattaja 1.1.1927, 22, 27. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/970766?page=22
Pielisjärvellä, Karjalatar 16.11.1888, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/81786?page=2
Lehtori Mäkisen tehdastuotteet, Uusi Suometar 12.1.1889, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2651?page=2
Kirjeitä maaseuduilta, Uusi Suometar 12.2.1885, 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/87871?page=3
O.Y. Helylä 50-vuotias, Puuteos. Puuseppäteollisuuden ja huonekalukaupan virallinen äänenkannattaja 1.6.1931, 9. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/977180?page=9
Asiasta toiseen, Sortavalan Sanomat 19.12.1914, 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1234067?page=3
Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti 13.5.1910, 6. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/934460?page=6
Uusi Suometar 26.1.1912, 7. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1196599?page=7
Tidning för musik 1.4.1914, 14. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/922889?page=14
Taideharmoni – toteutumattomia toiveita, Maaseudun Tulevaisuus 21.10.1967, 14.

Tutkimuskirjallisuus
Korkalainen, Samuli: Soitinten käyttö kirkkolaulun kehittämisessä 1800-luvun Suomessa. Ennen & Nyt 04/2017. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/102643

Kuoppamäki, Riitta: Etevä Eero Mäkinen. Seminaarinlehtori ja käsityöläistehtailija 1800-luvun lopun Sortavalassa. Helsinki 2008.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Miira Vuoksenranta

  1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
    Tutkin naisten välisen ystävyyden kulttuurihistoriaa keskittyen 1860- ja 1870-lukujen Suomeen. Tutkimukseni valokeilassa on joukko ruotsinkieliseen sivistyneistöön kuuluneita naisia, joista monet työskentelivät opettamisen parissa. Käsittelemäni ajanjakso osuu herrasväen naisten koulutuksen ja työssäkäynnin murroskauteen, jolloin yhä useammat naiset alkoivat keskittyä perheenperustamisen sijasta opiskeluun ja palkkatyöhön. Sivistys ja toimeentulo eivät kuitenkaan jääneet ainoiksi näiden olosuhteiden kantamiksi hedelmiksi, vaan oleellisia olivat myös opinahjoissa tai työn parissa solmitut lujat naistenväliset ystävyyssuhteet.

    Olen kiinnostunut selvittämään, kuinka suomalaiset sivistyneistönaiset käsittivät ystävyyden ja kuinka he ylläpitivät ystävyyssuhteitaan kirjeenkirjoittamisen keinoin. Päälähteenäni käytän Åbo Akademin kirjaston käsikirjoituskokoelmiin kuuluvia, enimmäkseen aikaisemmin tutkimattomia kirjeaineistoja. Tutkimusprosessini aikana on ollut palkitsevaa huomata, kuinka kaikkein arkisimmillekin kirjeille voi aina löytää uudenlaista tutkimuskäyttöä – jopa kirjoittajiensa tyhjänpäiväisiksi vähättelemät kirjeet voivat muuttua kullan arvoisiksi ystävyydestä kiinnostuneen tutkijan käsissä.
  1. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
    Tarve ihmiskontakteille on aina ollut yksi ihmisyyttä määrittävistä perustekijöistä. Nyky-yhteiskunnassa ystävyyden merkitys ja sen positiiviset terveysvaikutukset on tunnistettu niin laajasti, että uutismedioissa yksinäisyyttä on jopa kutsuttu suomalaisten potemaksi kansantaudiksi. Ylipäätään vuosituhannen vaihde on merkinnyt kansainvälisesti kasvavaa kiinnostusta ystävyyttä kohtaan sekä akateemisessa maailmassa että sen ulkopuolella. Tätä todistaa uuden tieteellisen tutkimuksen valtavan määrän lisäksi monien ystävyyttä käsittelevien populaarikulttuurin tuotosten kuten Frendit-tv-sarjan tai Sally Rooneyn romaanien saavuttama valtava suosio. Koen, että kulttuurihistoriallisella näkökulmalla on paljon annettavaa sekä julkisille ystävyyskeskusteluille että tavoillemme käsittää omia ihmissuhteitamme. Tarkastelemalla ystävyyskäsitysten pitkiä historiallisia juuria voimme paljastaa ystävyyteen liittyvien asenteiden vahvan kulttuurisidonnaisuuden ja ajallisen muutoksen.
Kuva: Miira Vuoksenranta.
  1. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
    Pienestä pitäen minulla on ollut kaksi suurta intohimoa: historia ja luonto. Lapsuudessani nämä ilmenivät hillittömänä dinosaurus- ja fossiili-innostuksena, luonto- ja historiadokumenttien suurkulutuksena, ötököiden perässä haavi käpälässä loikkimisena, kiitäjäntoukkien kasvattamisena perhoseksi asti ja ylitsevuotavana intona ala-asteen historiantunteja kohtaan. Lukion aloittaessani tulevaisuudensuunnitelmieni vaaka oli kallistunut eläinlääkärin uran puolelle, mutta unelma sai pian särön tajutessani, että rakkaus biologiaa kohtaan ei riittänyt, vaan oli kahlattava läpi loputtomalta tuntunut kavalkadi puuduttavia fysiikan ja kemian kursseja. Tein siksi vikkelän väistöliikkeen ja kohdistin energiani toiseen minulle tärkeään aiheeseen eli historiaan, joka oli säilynyt lempiaineenani koko peruskoulun ajan. Lukiossa en ollut vielä varma, että pääaineekseni tulisi juuri kulttuurihistoria, mutta valitsin Turun yliopiston osittain juuri aineen pääaineopiskelumahdollisuuden vuoksi. Päätös kulttuurihistoriaan erikoistumisesta syntyi vähitellen historian perusopintojeni edistyessä huomatessani, kuinka paljon sekä sen tarjoama näkökulma että sen puitteissa tutkitut teemat kiinnostivat minua.
  1. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
    Kauppojen ja kirjastojen kirjahyllyjä selaillessani panen merkille, että huomioni kiinnittyy useimmiten automaattisesti kirjoihin, jotka paljastuvat takakannen lukemalla kulttuurihistorioitsijoiden kirjoittamiksi. Kulttuurihistorian piirissä kynäillään siis kirjoja, joita itse haluan lukea ja siitä syntyy innostus kantaa oma korsi kekoon. Olen aina ollut kiinnostunut ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja sen menneisyyttä, mutta kulttuurihistorian opintoni ovat ruokkineet tiedonhaluani entisestään ja opettaneet minulle taitoja, joiden avulla on mahdollista katsoa kriittisemmin monia itsestään selviksi väitettyjä ilmiöitä. Kulttuurihistoriaa ajatellessani päähäni ponnahtaa myös mielikuva avarakatseisuudesta, poikkitieteellisyydestä, tutkimusaiheiden moninaisuudesta ja niissä piilevästä pohjattomasta potentiaalista.
  1. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
    Tutkimieni naisten kirjeenvaihdossa on monia huvittavia kohtia, mutta ensimmäisenä minulle juolahtaa mieleen turkulaisen aatelisneidon Thecla Ekestubben närkästynyt kirje porilaiselle ystävälleen Jenny Juséliukselle vuodelta 1870. Ekestubbe kertoi olleensa vierailulla Pietarissa, josta kotiin saavuttuaan hän oli saanut kuulla, että kaupungilla huhuttiin hänen menneen matkansa aikana kihloihin. Hän tahtoi nyt tietää, kuka ihme levitteli tällaisia naurettavia sepitteitä. Erityisen absurdeja näistä juoruista teki Ekestubben mielestä juuri se, että: ”jos joku toivoo jäävänsä ikuisesti naimattomaksi, hänen on matkustettava Pietariin, sillä missään muualla ei näe yhtä vähän nuorukaisia kuin siellä.” Tähän vaikutti Ekestubben mukaan se, että suomalaiset seurustelivat Pietarissa vain omissa piireissään, eikä venäläisten miesten tapaaminen tullut siksi kuuloonkaan. Ehkäpä sulhasehdokkaiden puute teki Pietarista ihanteellisen lomakohteen myös avioliittoa vastaan hangoittelevalle Ekestubbelle itselleen?

Kasvamisen vaikeudesta – Kurkistus tyttöyden historiantutkimukseen

Olemme varmasti kaikki kuulleet kliseen ”Nuoriso on pilalla.” Nuoruuden ja tyttöjen historiaan perehtyneen tutkijan näkökulmasta tämä ei ole niin kaukaa haettua kuin voisi luulla. Aikuiseksi kasvaminen on ollut vaikeaa, vaikka aika ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat muuttuneet. Kulttuurihistorian väitöskirjassani tutkin 1700-luvun englantilaisia eliitin tyttöjä ja heidän kasvuaan ja ajatuksiaan tyttöydestä ja omasta identiteetistään. Halusin tuoda siinä esille nimenomaan tyttöjen oman äänen, mikä herkästi jää vaille huomiota. Lapsuuden ja nuoruuden historiaa on tutkittu usein ylhäältä käsin, vanhempien ja viranomaisten kautta. Viime vuosina nuoruuden historiantutkimukseen on tullut myös muunlaisia näkökulmia.

Kuva: Naisen elämänkaari. Life and age of woman James Baillie n. 1848. Wikimedia Commons CC-BY 4.0.

Samalla tavoin kuin nykyäänkin, lasten ja nuorten arki koostui leikeistä, erilaisista huveista ja juhlista ystävien kanssa. Siihen sekaan mahtui myös opiskelua, ihastuksia sekä riitoja vanhempien ja sisarusten kanssa. Elämän koko kirjo iloineen ja suruineen oli läsnä. Vaikka aika ja ympäristö muuttuvat, kasvavat nuoret kohtaavat erilaisia ristiriitaisia odotuksia ja vaatimuksia vanhempien ja yhteiskunnan taholta. Tyttöjen omat toiveet olivat joskus näiden kanssa ristiriidassa. Esimerkiksi 1700-luvun ylhäisön tytölle oli odotusarvoisena tulevaisuudennäkymänä avioliitto ja äitiys sekä oman kotitalouden valtiattaren rooli. Opiskelusta tai itsellisestä elämästä työtätekevänä naisena hän saattoi vain haaveilla. Sen sijaan rahvaan tytöillä lapsuus loppui hyvin aikaisin, sillä heidän oli astuttava työmarkkinoille heti kun olivat siihen kykeneviä, usein varhaisessa teini-iässä.

Tytöt kohtasivat myös ulkonäköpaineita. Kauneuden kriteerit ovat toki muuttuneet vuosisatojen aikana, mutta tuolloin ajateltiin, että kaunis ulkomuoto kertoi myös sisäisestä hyvyydestä. Kauneus oli valuuttaa avioliittomarkkinoilla, joten jos tytöllä ei ollut houkuttimenaan suurta myötäjäissummaa, kaunis ulkomuoto oli ehdottomaksi eduksi. Käsitykset sukupuolesta ja etenkin naissukupuolesta rajoittivat ja hallitsivat jossain määrin tyttöjen elämää. Esimerkiksi odotus siveästä ja vaatimattomasta käytöksestä oli monesti ristiriidassa 1700-luvun eliitin elämäntavan kanssa. Myös nuorten odotettiin osallistuvan seurapiiririentoihin ja olevan esillä osoittamassa perheen asemaa ja varallisuutta.

Näkökulmaa muuttamalla menneisyydestä saa aivan uudenlainen kuvan, ja se kuva on paljon monimuotoisempi kuin on aiemmin luultu. Tyttöjen elämään ja ajatuksiin on mahdollista päästä käsiksi esimerkiksi kirjeiden ja päiväkirjojen sivuilta. Tytöt raapustivat niihin niin arkipäivän sattumuksia kuin ajatuksiaan elämästään tyttöinä, tulevina naisina sekä säätynsä edustajina. Puitteet saattoivat olla samanlaiset, mutta jokaisen elämänpolku oli erilainen ja valinnat yksilöllisiä.

Henna Karppinen-Kummunmäki, FT on kulttuurihistorioitsija, jonka tietokirja Tyttöjen vuosisadat. Lasten ja nuorten historiaa keskiajalta 1800-luvulle ilmestyy keväällä 2022.

Kulttuurihistorian nuorten tutkijoiden kirjoitusretriitti Villa Tammekannissa

Turun yliopistosäätiö oli taannoin armollinen ja myönsi kuusihenkiselle kulttuurihistorian tutkijaporukallemme viikon työskentelyjakson Tartossa Turun ja Tarton yliopistojen Granö-keskuksessa, Villa Tammekannissa, Alvar Aallon suunnittelemassa huvilassa. Valitettavasti pandemia muutti kuitenkin suunnitelmia, eikä matkustaminen Viroon onnistunut alkuperäissuunnitelmien mukaisesti vuosi sitten syksyllä, eikä vielä kesäkuussakaan, jonne matka sen jälkeen siirrettiin. Kolmas kerta kuitenkin sanoi toden ja pääsimme syyskuussa matkaan viisihenkiseksi kutistuneella seurueellamme. Retriittiporukkaamme kuului neljä kulttuurihistorian väitöskirjatutkijaa ja yksi viime vuonna väitellyt tutkija.

Kuvaaja: Pekka Niemelä. Kuvassa Villa Tammekannin takapihalla vasemmalta oikealle: FM Anni Hella, FM Noora Kallioniemi, FM Niina Siivikko, FT Anna-Leena Perämäki ja FM Satu Sorvali.

Lähdimme matkaan Helsingistä syyskuisena lauantaiaamuna, ensin lautalla Tallinnaan ja sieltä junalla reilun parin tunnin päähän Tarttoon. Perillä Villa Tammekannissa meitä odotti residenssivastaava, Turun yliopiston biodiversiteetti- ja ympäristötutkimuksen professori emeritus Pekka Niemelä, joka esitteli meille talon ja sen historian.

Kuvaaja: Anna-Leena Perämäki. Granö-keskus, Villa Tammekann.

Vuonna 1932 suunniteltu residenssi on saanut nimensä Turun yliopiston entiseltä rehtorilta, Tarton yliopiston maantieteen professori J. G. Granöltä, joka loi yhteyksiä Suomen ja Viron yliopistojen välillä 1920-luvulta lähtien. Granö tutustutti Tarton yliopiston maantieteen professorin August Tammekannin arkkitehti Alvar Aaltoon, jonka jälkeen Aalto suunnitteli omakotitalon Tammekannin perheelle Tähtveren puutarhakaupunginosaan. Rakentaminen ei valitettavasti sujunut aivan alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti ja perhe pääsi muuttamaan keskeneräiseen taloon vasta 1933.

Neuvostoliiton miehittäessä Viron ja Tammekannien paetessa talo joutui valtion omistukseen, se muutettiin pienkerrostaloksi ja sinne asetettiin useita perheitä vuokralle samanaikaisesti. Viron itsenäistyttyä 1990-luvulla rakennus luovutettiin takaisin Tammekannin omaisille, ja joitakin vuosia sen jälkeen he myivät sen Turun yliopistosäätiölle. Säätiö teki taloon valtaisan remontin, jonka yhteydessä se restauroitiin Aallon alkuperäisten suunnitelmien mukaiseksi. Säätiö on majoittanut tiloissa vuodesta 2000 lähtien Turun yliopiston tutkijoita ja yhteistyökumppaneita, ja sinne voi päästä työskentelemään esimerkiksi tekemällä hakemuksen säätiön apurahapalvelun kautta tai maksamalla itse majoituksestaan. Kirjoitusretriittien lisäksi talossa on järjestetty tutkijatapaamisia ja kokouksia sekä esittelyjä arkkitehtuurin ystäville.

Tyylikkäästi Artekin huonekaluilla sisustetussa funkkistalossa on kellarikerros, jossa on viihtyisät sauna- ja neuvottelutilat sekä yksi makuuhuoneista, keskikerros, jossa on keittiö, oleskelu- ja ruokailuhuoneet sekä työskentely- ja kirjastohuone. Ylimmässä kerroksessa on ”sviitti” parvekkeineen sekä kolme muuta makuuhuonetta.

Pekka piti residenssivastaavana huolen ylläpidosta (mm. runsaan aamupalan sai talon puolesta!) sekä kiintoisista aamiaiskeskusteluista. Päivät sujuivat kukin kirjoittaen omia tekstejään omassa rauhassaan, mutta tarvittaessa vertaistuki ei ollut kaukana. Korona-ajan eristyksen jälkeen olikin todella virkistävää päästä keskustelemaan kasvokkain kollegoiden kanssa.

Kuvaaja: Satu Sorvali. Minun työskentelytilanani toimi kellarikerroksen upea neuvotteluhuone.

Kirjoittamisen lomassa oli mahdollisuus tehdä pieniä kävelyretkiä syksyisen kauniiseen Tarton kaupunkiin, joka oli kiinnostava sekoitus eri-ikäistä ja erityyppistä arkkitehtuuria.

Kuvaaja: Satu Sorvali. Matkalla vanhaan kaupunkiin.
Kuvaaja: Satu Sorvali.

Kävimme muun muassa herkuttelemassa italialaisessa La Dolce Vita -ravintolassa (risotto 10/10!) ja ”maailman korkeimman pubin katon” omaavassa, 1700-luvulta peräisin olevassa Püssirohukelder -ruutikellariravintolassa.

Kuvaaja: Anna-Leena Perämäki. Ruutikellariravintola ja kymmenen metriä korkea katto.

Kiinnostavinta vapaa-ajan antia olivat mielestäni museokohteet: valtava ja uutta teknologiaa hyödyntävä Viron Kansallismuseo sekä Tarton yliopistomuseo, jossa esiteltiin yliopiston historian lisäksi myös tieteen ja opiskelijoiden historiaa.

Kuvaaja: Satu Sorvali. Viron kansallismuseo.
Kuvaaja: Satu Sorvali. Presidentti Kekkosen sukset Tarton yliopistomuseossa.
Kuvaaja: Satu Sorvali. Aivan Villa Tammekannin lähettyvillä sijaitseva Tarton laululava oli vaikuttava rakennelma, vaikkei se välity tästä kuvasta.

Jouduin valitettavasti lähtemään Tammekannista jo viiden päivän oleskelun jälkeen. Kolme muuta kollegaa seurasi perässäni seuraavana päivänä ja yksi meistä jäi Villa Tammekanniin loppujen lopuksi 2,5 viikoksi. Viimeisenä yhteisenä päivänä täytimme uuden hakemuksen Yliopistosäätiölle uudesta työskentelyjaksosta tällä samalla porukalla. Toivottavasti meitä onnistaa!

Kuvaaja: Anna-Leena Perämäki. Tarton raatihuone.