Huhtikuisena keskiviikkona kokoonnuimme niin kasvokkain kuin etäyhteyksin jatkamaan kulttuurihistorian oppiaineen vaiheiden muistelua. Kulttuurihistorian muisti -tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran keväällä 2021, jolloin puhujiksi kutsuimme Turun yliopiston professori emerituksen Keijo Virtasen sekä Lapin yliopiston kulttuurihistorian professorin (nyk. emerita) Marja Tuomisen. Viime vuoden tapahtumasta voi lukea lisää täältä.

Tänä vuonna saimme kuulla professori emeritus Kari Immosen puheenvuoron otsikolla ”Sektorihistoriasta näkökulmahistoriaan. Kulttuurihistorian 30 ensimmäistä vuotta.” Immonen oli tiedekuntaneuvoston opiskelijajäsenenä vuonna 1968, kun kulttuurihistorian professuurin perustamista pohdittiin. Taustalla oli vuonna 1966 säädetty korkeakoulujen kehittämislaki, jonka pohjalta yliopistoihin perustettiin uusia virkoja.

Vuonna 1974 Kari Immosesta tuli yleisen historian assistentti ja hän pääsi seuraamaan läheltä kulttuurihistorian professorin viran täyttöä. Viran täyttö ei ollut helppoa, vaan professuurin täyttöä edelsi kaksi epäonnistuttua hakukierrosta. Ensimmäisen hakukierroksen hakijat edustivat monia tieteenaloja, kuten yleistä historiaa, kirjallisuustiedettä, filosofiaa ja psykologiaa, ja kaikki hakijat julistettiin epäpäteviksi. Toisella hakukierroksella käytettiin kutsumenettelyä, mutta sekään ei tuottanut toivottua tulosta. 1970-luvun lopun taloudellisen laman vaikuttaessa taustalla ja hakujen epäonnistuessa pohdittiin, tulisiko professuuri siirtää toiselle tieteenalalle. Tätä kuitenkin historian laitos, opiskelijat mukaan lukien, nousivat vastustamaan, ja niinpä kolmas virantäyttöhakukierros onnistui. Vuonna 1978 kulttuurihistorian professoriksi tuli keskiajan tutkija Veikko Litzen.

Ennen Veikko Litzenin nimitystä ja kulttuurihistorian oppiaineen kehittämistyön aloittamista, kulttuurihistoria oli enemmän yleiseen historiaan rakennettu kulttuuria ja aatehistoriaa käsittävä sektori, eikä sitä nähty omana itsenäisenä tieteenalanaan. Tässä muodossaan kulttuurihistoria nähtiin siis historiantutkimuksen alueena, joka rajautui tiettyihin näkökulmiin ja kulttuurisiin kysymyksiin. 1900-luvun alkuvuosina suomalaisen historiantutkimuksen kentällä toimi kulttuurihistoriallisesti ajatelleita tutkijoita, kuten Gunnar Suolahti, mutta sodanjälkeisen Suomen historiantutkimuksen kentälle ei kulttuurihistoria enää istunut, vaan historian tutkimuksen painottuminen oli poliittisessa ja valtiollisessa historiassa. Tällöin kulttuurihistoriallista näkökulmaa näkyi muilla tieteenaloilla, kuten kirjallisuustieteessä ja kansatieteessä, mikä näkyi Immosen mukaan professuurin virantäytön ensimmäisellä hakukierroksella.

Veikko Litzenin myötä alkoi ”kulttuurihistoriallisen erityisluonteen rakentuminen”. Immonen kuvasi Veikko Litzenia ideanikkariksi ja korosti, kuinka hänellä oli suuri rooli hengenluojana, mutta oppiaineen käytännöntöiden ja opiskelijoiden ohjauksen kannalta keskeistä oli Keijo Virtasen mukaantulo kulttuurihistoriaan 1980-luvulla. Oppiainetta rakennettiin kahdelle pohjalle: 1) jatkuvalle keskustelulle siitä, mitä kulttuurihistoria on, ja 2) määrätietoiselle työskentelylle oppiaineen ja ohjauksen järjestämiselle. Immonen näkee tämän olevan tänäkin päivänä kulttuurihistorian oppiaineen toiminnan taustalla. Vahvan tieteellisen osaamisen sekä opiskelijoille annetun tuen lisäksi oppiaine on Immosen mukaan ollut aina valmis ottamaan vastuuta yhteiskunnallisessa keskustelussa. Historian aikamuotona onkin hänen mielestään futuuri: keskustelu menneisyyden kanssa on tärkeää, jotta voidaan suuntautua tulevaan.

Immonen korosti kuinka kulttuurihistoriassa ei haluttu rajata opiskelijoiden mahdollisuuksia vaan tarjota ilmapiiri, jossa saattoi kasvaa ja kehittyä eteenpäin. Opiskelijoille annetusta vahvasta tuetusta esimerkkinä Immonen kertoi oppiaineen tiloihin 90-luvulla hankituista tietokoneista, joita opiskelijoilla oli mahdollisuus käyttää silloin, kun henkilökunta ei niitä tarvinnut. Immonen viittasi myös oppiaineen elokuvatutkimukseen beta-nauhurin kautta – tästä aiheesta lisää voi lukea Hannu Salmen mainiosta blogitekstistä oppiaineen blogista.

Immonen toi puheenvuorossaan myös esille, että oppiaineen nousu ja kehittymishalu johtivat myös tietynlaiseen väsähtämiseen ja epäonnistuneisiin hankkeisiin. Oppiaineen laajetessa myös valmistuneiden tohtoreiden määrä lisääntyi, eikä kaikille löytynyt töitä yliopistolta. Lisäksi kulttuurihistorian eteenpäin suuntautunut katse aiheutti välillä myös jännitteitä tiedekunnan ja yliopiston kanssa. Esimerkiksi ajatus oppiaineen yhteydessä toimivasta yritysyksiköstä ei saanut vastakaikua yliopistolta.

Keijo Virtanen korosti vuoden 2021 muistelutapahtumassa, kuinka oppiaineelta vaadittiin jatkuvaa määrittelyä 1980- ja 90-luvuilla. Myös Kari Immosen mielestä koko oppiaineen historian ajan on keskustelu siitä, mitä kulttuurihistoria on, ollut keskeinen työkalu. Hän kertoi esimerkin, miten oli aikoinaan eräällä luentokurssilla määritellyt kulttuurihistorian piirteitä, ja sellaiset käsitteet kuin historiallisuus, syvärakenne, kokonaisvaltaisuus ja moniaikaisuus ovat edelleen kulttuurihistorian opiskelijoille tutuiksi tulevia määritteitä. Kulttuurihistorian tiederajat ylittävä lähestymistapa on tuonut oppiaineen pariin tutkimuksen työkaluja myös naapuritieteistä ja -tiedekunnista, ja monitieteisyys on näkynyt erilaisissa tutkimushankkeissa. Immonen korosti myös avoimen yliopiston merkitystä kulttuurihistorian suosion kasvussa ja laajemman tietouden leviämisessä. Avoimen opetuksen myötä oppiaine sai myös keskeisiä resursseja käyttöönsä, ja Suomen toinen kulttuurihistorian oppiaine Lapin yliopistoon sai myös alkunsa avoimen yliopiston kautta 1990-luvulla.

Kari Immonen lainasi puheenvuorossaan Kuluttajatutkimuskeskuksen professorin Mika Pantzarin sosiaalisessa mediassa esittämää kommenttia: ”Kulttuurihistoria on Suomen parhaita laitoksia ja oppiaineita.” Näkemys, johon meidänkin seurassa on helppo yhtyä!

– Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine perustettiin vuonna 1972 – mikä tarkoittaa, että 50-vuotisjuhlia vietetään ensi vuonna! Samana vuonna juhlistetaan myös Lapin yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen 25-vuotisjuhlia. Juhlavuotta edeltäen päätti seura järjestää etäyhteyksin Kulttuurihistorian muisti -webinaarin, jossa oppiaineiden historian muistelu käynnistettiin.

Puhujiksi seura kutsui Turun yliopiston professori emerituksen Keijo Virtasen sekä Lapin yliopiston kulttuurihistorian professorin Marja Tuomisen.

Keijo Virtanen keskittyi omassa puheenvuorossaan 1980‒90-lukuihin, joita kutsui unohdetuiksi ja sameiksi vuosikymmeniksi oppiaineen historiassa. Virtanen toimi kulttuurihistorian vt. professorina vuodesta 1983 lähtien, ja nimettynä professorina vuodesta 1990. Vuosina 1997‒2012 Virtanen oli virkavapaalla professorin toimesta toimiessaan Turun yliopiston rehtorina. Virtanen korosti vuosilukuja ja ”täsmällistä, oikeaa kronologiaa” toivoen, että oppiaineen historia vuodesta 1972 alkaen tulisi tulevaisuudessa kirjoitettua.

1980-luvulla kulttuurihistorian oppiaineessa uurastettiin aseman vakiinnuttamiseksi. Ensimmäinen professori Veikko Litzen oli määrittänyt oppiaineen tavoitteet, lehtori Matti Männikkö pohjustanut kulttuurihistorian olemusta, ja Keijo Virtanen jatkoi työtä näiden pohjalta. Virtanen korosti erityisesti kulttuurihistorian poikkitieteellistä luonnetta ja vuoropuhelua lähitieteiden kanssa. Kulttuurihistoriaa on alusta asti luonnehtinut nojaaminen kansainvälisiin virtauksiin, ja ajatus olla aina askel muita edellä, määrittäen omaa identiteettiään aina uusiin suuntiin.

Myös Lapin yliopistossa kulttuurihistoria on professori Marja Tuomisen mukaan alusta saakka joutunut ja saanut olla avoin eri tieteidenalojen suuntaan, osin välttämättömistä syistä. Alkujaan kulttuurihistorian oppiaine Lapin yliopistossa toimi taiteiden tiedekunnassa. Sen jälkeen oppiaine siirtyi menetelmätieteiden laitokselle, jossa sijaitsi mm. informaatioteknologian ja filosofian oppiaineet. Tänä päivänä kulttuurihistorian oppiaine sijaitsee yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Opiskelijat tulevat useammasta tiedekunnasta, mukana on esimerkiksi paljon kasvatustieteilijöitä pätevöitymässä historian aineenopettajiksi.

Keijo Virtasen mielikuva 1980-luvusta oli, että häneltä jatkuvasti vaadittiin valmista näkemystä siitä, mitä kulttuurihistoria on. Myös puheenvuorojen jälkeisessä keskustelussa nousi tämä määrittely esiin: kulttuurihistorian monipuolisuus tuo haasteita oppiaineen määrittelylle. Professori Hannu Salmi nosti esiin kuinka kulttuurihistoria on omalla tavallaan aina kriisissä, uusien sukupolvien kysyessä aina uudelleen, mitä kulttuurihistoria on. Tämä on Salmen mukaan toisaalta myös tärkeää, ja istuu myös Keijo Virtasen ajatukseen, kuinka kulttuurihistoria etsii aina uusia suuntia.

Kulttuurihistorian henkilöresurssit olivat pitkään kahden henkilön, professorin ja assistentin varassa, ja oppiaineeseen suhtauduttiin myös vähättelevästi. 1980-luvun lopulla humanistisen tiedekunnan muutosvirkojen kautta oppiaine sai lisää resursseja, ja panostus tiedekunnan puolesta mahdollisti myös oppilasmäärien nousun. 1990-luvun alkuvuosina oppiaineeseen saatiin muutosvirkana myös apulaisprofessuuri. 80-luvun uurastusten myötä oppiaineen asema 90-luvulla vakiintui ja opiskelijamäärältään kulttuurihistoria oli tiedekunnan suurin. Kun oppiaineen ensimmäisen kymmenen vuoden aikana (1972‒82) valmistui 10 pro gradu -tutkielmaa, tuli seuraavina neljänä vuotena jo 20, ja tahti vain kiihtyi entisestään. Tohtorintutkintoja Turun kulttuurihistoriassa on tehty vuodesta 1988.

Avoimella yliopistolla on ollut myös suuri merkitys oppiaineen historiassa, ja Lapin yliopistossa kulttuurihistorian opiskelut käynnistyivätkin avoimen yliopiston kautta vuonna 1996. Jo seuraavana vuonna kulttuurihistoria sai Lapin yliopistoon oman oppiaineensa, ensin perusopintoja ja myöhemmin myös aineopintoja opettaen. Webinaarissa oli läsnä Lapin yliopiston kulttuurihistorian ensimmäisiä opiskelijoita, jotka lämmöllä muistelivat ”railakasta ja hauskaa” opiskelua menneisyyden aiheiden parissa. Vuonna 1996 opiskelijoita oli kymmenkunta, kun taas tänä päivänä noin 120. Professori Marja Tuominen on ollut alusta asti eri rooleissa vakiinnuttamassa kulttuurihistoriaa Rovaniemellä; tänä päivänä professuurin lisäksi oppiaineella on yliopisto-opettaja. Ensimmäinen väitöskirja Lapin yliopiston kulttuurihistoriasta valmistui vuonna 2003.

Puheenvuorojen jälkeisessä keskusteluosuudessa esiin nousi myös kulttuurihistorian tutkimuksen mukaansa tempaava voima, sillä monet alumnit ovat jatkaneet tutkimusta opintojen jälkeenkin tai palanneet kulttuurihistorian pariin.

Kuuntelijoita webinaarissa oli 50. Keskustelu sujui hyvissä tunnelmissa ja osallistujat jakoivat hienoja muistoja Turusta ja Rovaniemeltä. Vastaavanlaisia muisteluita jatketaan syksymmällä – niistä lisää myöhemmin!

-Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Meedioita, lavatansseja, päiväkirjoja ja romantiikkaa. Kulttuurihistorian kirjavuosi 2020 on kaikkea tätä (ja paljon muuta)!

Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa on ollut poikkeuksellisen satoisa kirjakesä ja -syksy. Maailmanlaajuinen pandemia rajoittaa meitä toteuttamasta monia totuttuja ja odotettuja toimintamuotoja, mutta toisaalta se antaa syyn kokeilla jotain aivan uutta! Oppiaineen tutkijoilla onkin ilo kutsua kaikki kulttuurihistorian ystävät kotivastaanotinten ääreen seuraamaan Kulttuurihistorian ensimmäisiä kirjamessuja, 27.11.2020 live-tapahtumana ZOOMissa.

Tervetuloa osallistumaan, kuuntelemaan ja keskustelemaan! Voit käyttää ja seurata #khkirjamessut

Linkki tapahtumaan: Tässä Zoom-linkki ”messuille”

https://utu.zoom.us/j/64539559894

Lähetystä voi seurata myös Kulttuurihistorian facebook-tilin kautta.

OHJELMA

14:00 Avaussanat

Juontajat: Paavo Oinonen ja Marika Räsänen

14:05 Teemu Immonen, Gabriele Müller-Oberhaüser (toim.) Golden Leaves, Burned Books. Religious Reform and Conflict in the Long European Reformation. Kulttuurihistoria /Cultural history, 16 (Kulttuurihistorian seura)

Lisätietoja teoksesta: https://kulttuurihistoria.net/cultural-history-julkaisusarja/

Haastattelija: Marjo Kaartinen

14:20 Henna Karppinen-Kummunmäki, Lavatanssien hurma: keinu kanssani (SKS)

Lisätietoja: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/lavatanssien-hurma/2651992

Haastattelija: Hannu Salmi

14:35 Toni-Matti Karjalainen & Kimi Kärki (eds.): Made in Finland. Studies in Popular Music (Routledge). Lisätietoja: https://www.routledge.com/Made-in-Finland-Studies-in-Popular-Music/Karjalainen-Karki/p/book/9780367228910

Haastattelija: Paavo Oinonen

14:50 Marjo Kaartinen, Spiritistinen istunto (SKS)

Lisätietoja: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/spiritistinen-istunto/2716296

Haastattelija: Maarit Leskelä-Kärki

15:05–15:15 tauko

15:15 Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö & Liisa Lalu (toim.): Päiväkirjojen jäljillä. Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen (Vastapaino)

Lisätietoja: https://vastapaino.fi/sivu/tuote/paivakirjojen-jaljilla/2733306

Haastattelija: Henna Karppinen-Kummunmäki

15:30 Paju, Petri, Ydinsulku ja Suomi. 50 vuotta ydinsulkusopimuksen kansallista toimeenpanoa (Säteilyturvakeskus, Helsinki 2020, 90 s.)

Lisätietoja: https://www.julkari.fi/handle/10024/122151

Haastattelija: Marjo Kaartinen

15:45 Heli Rantala, Pikisaaresta Pariisiin. Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa. (Gaudeamus). Lisätietoja: https://www.gaudeamus.fi/pikisaarestapariisiin/

Haastattelija: Jukka Sarjala

16:00 Hannu Salmi, What is Digital History? (Polity)

Lisätietoja: https://politybooks.com/bookdetail/?isbn=9781509537013

Haastattelija: Petri Paju

16:15 Jukka Sarjala, Turun romantiikka. Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 283, (SKS)

Lisätietoja: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/turun-romantiikka/2716305

Haastattelija: Marja Jalava

16:30- Loppusanat

Lisätiedot:

Kirjoittajat, sähköpostilla (osoitteet mallia etunimi.sukunimi[at]utu.fi)

Tapahtuman tekniset tiedot: Tapio Onnela (tapio.onnela[at]utu.fi)

Kulttuurihistorian seura järjesti yhteistyössä museopedagogisen yhdistyksen Pedaali ry:n kanssa torstaina 11.4. seminaaripäivän, jossa pureuduttiin tieteen ja tarinallisuuden usein hankalaan mutta toisaalta niin antoisaan ja monia mahdollisuuksia tarjoavaan vuoropuheluun. Tieteestä tarinaksi –seminaarin tapahtumapaikaksi valikoitui Helsingin ydinkeskustaan syksyllä 2018 avautunut Amos Rex –museo, jonka studiotilassa kuultiin päivän aikana viisi kiinnostavaa, inspiroivaa ja ajatuksia herättävää puheenvuoroa eri tavoista keskustella, tuottaa ja välittää tutkimustietoa yleisölle. Teemapäivä veti museon studiotilan täyteen sekä museopedagogiikan että kulttuurihistorian parissa toimivia kiinnostuneita kuulijoita tarjoamalla näkökulmia niin akateemisen tutkimuksen kytköksistä lastenkirjallisuuteen ja museonäyttelyiden tuottamiseen, faktasta ja fiktiosta ammentavaan tietokirjallisuuteen kuin  tutkimustiedon ja sosiaalisen median suhteisiin.

Tutkimustiedosta kuvaksi, esitykseksi ja kertomukseksi – viisi näkökulmaa aiheeseen

Tilaisuuden aloittavana puheenvuorona kuultiin Helsingin yliopistossa Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina toimivan Anu Lahtisen kahdesta viestinnällisesti erilaisesta hankkeesta, tietokirjana ja museonäyttelynä toteutetusta Hyvinkään paikallishistoriasta sekä vuoden 2018  aikana Twitter-alustalla järjestetystä #Helsinki1918 –yliopistokurssista. Aikaisemmin arjen, lasten ja perheen historiaa tutkinut sekä moniin historian oppikirjoihin kirjoittanut Lahtinen painottaa tietokirjan kirjoittamisessa ydinväitteen määrittämisen tärkeyttä: mikä on tarina, kenelle se on suunnattu ja millä tavalla se kerrotaan. Rönsyilevyyden kanssa kamppailevien historioitsijoiden olisikin tarpeellista kyetä tiivistämään yhteen lauseeseen tutkimuksensa pääasiallinen fokus, joka Hyvinkään historian osalta määrittyi radanvarsikaupungin liikkuvuudeksi ja kohtaamiseksi.  Vaikka Lahtisen työskentelyssä etusijalla olikin kirjahanke, syvälliseen lähdetyöskentelyyn paneutumisen sivutuotteena syntyi tärkeää tietoa, josta hyötyivät niin kaupunginmuseo kuin kaupungin kulttuuritoimi, matkailu ja viestintäkin. Esimerkiksi Hyvinkään Hopeavuoren 1500-luvun lopulla vireillä olleen  kaivoshankkeen  asiakirjojen allekirjoituksena käytetty sydäntä ja ristiä yhdistävä puumerkki sai uuden elämän asiakirjalähteestä tuotettuna uutena esineenä, hopeakoruna. Hanketta tehtiin näkyväksi myös sosiaalisessa mediassa, mikä sekä avasi mahdollisuuden entistä parempaan vuorovaikutukseen yleisön kanssa että velvoitti osallistumaan keskusteluun aktiivisemmin kuin pelkästään tiedon jakajana.

Helsingin yliopistossa historianopiskelijoiden kurssina toteutettu #Helsinki1918 puolestaan sai lähtölaukauksensa kaksi vuotta sitten keväällä Twitterissä puhjenneesta sisällissodan muistoon ja muistamiseen liittyneestä juhlarahakohusta, joka osoitti sosiaalisen median äärimmäisen nopeatempoisen, tunnepitoisen ja vastakkainasetteluja korostavan tavan reagoida mieltä kuohuttaviin uutisiin. Twitter-kurssille oli tilausta myös siksi, että siinä missä peruskouluissa digiajan viestintää opetetaan paljonkin, yliopistoissa sosiaalisen median käyttäminen opetuksessa on vielä toistaiseksi ollut suhteellisen vähäistä. Opiskelijat tutustuivat kurssilla vuoden 1918 historialähteisiin ja saivat twiitata omilta tileiltään kuvia, tietoa ja erilaisia tekstejä, kuten otteita sodassa mukana olleiden helsinkiläisten päiväkirjoista. Vaikka Twitter sosiaalisen median alustana poikkeaa monin tavoin tutummista väylistä välittää historiantutkimuksen tietoa, klassiset kysymykset lähdekritiikistä, historiantutkimuksen etiikasta ja historioitsijan vastuusta luonnollisestikin pätevät esittämispaikasta ja –muodosta riippumatta. Kokeilun tulokset olivat lupaavia muun muassa siksi, että opiskelijat oppivat asiasisältöjen tiivistämistä Twitterin rajattujen merkkimäärien puitteissa sekä keskittymään ydinkysymyksiin. Sosiaalisen median ansiosta kurssilla tuotettu tieto ylipäätään saavutti laajempaa näkyvyyttä opetustilan seinien ulkopuolella.

Lounastauon jälkeen pureuduttiin kolmeen kiintoisaan tapausesimerkkiin lapsille suunnatun kirjallisuuden ja museonäyttelyn valossa. Folkloristi, sanataiteen läänintaiteilija ja lastenkirjailija Karoliina Suoniemi esitteli uusinta teostaan Ihan oikeat viikinkiajan lapset (2019) ja avasi tämän kautta näkemyksiään siitä, miten lapsille suunnattu tietokirja voi välittää ja tarinallistaa tutkimustietoa rautakauden arjesta. Vaikka kyseessä oli fiktiivisestä lapsesta kertova kuviteltu tarina, Suoniemen lähtökohtana oli oikean tutkimustiedon välittäminen kansantajuisesti ja ennen kaikkea lapsentajuisesta niin, että nykylapsen on mahdollista käsittää ja samaistua rautakaudella eläneen ikätoverinsa elämään oman kokemusmaailmansa perusteella. Kirjassa fiktiivinen tarina ja tutkimustieto kulkevat käsi kädessä, mutta erillisinä osioina. Teoksen tarkoituksena on selkokielisesti tiivistäen avata tieteen maailmaa lapsille ja kertoa tarinaa, joka olisi voinut joskus oikeasti tapahtua. Fiktiivinen tarina, vaikkakin tieteeseen nojautuva, pitää aina sisällään kerronnallisia valintoja. Kirjoittajan luomien hahmojen merkitys korostuu väistämättäkin kirjoitettaessa ihmisistä, joiden ajalta ei ole olemassa kirjallisia lähteitä. Rautakauden ajan elämästä kertominen koostuukin eri tieteenalojen – folkloristiikka, arkeologia, kansatiede, arkeologia, geenitutkimus, historiatieteet – tutkimustuloksista kerätyistä fragmenteista. Tieto on usein sirpaleista, eikä kaikkiin kysymyksiin löydy vastauksia. Tieteen jättämiä aukkopaikkoja ei voida kuitenkaan lähteä täyttämään fiktiivisellä aineksella, vaan kuten Suoniemi aiheellisesti toteaakin,  tarinallisuuden on  kuljettava tieteen ehdoilla. Rautakautisesta elämästä johtaa nykyisyyteen useita jälkiä, jotka näkyvät esimerkiksi perinteinä ja uskomuksina. Ruokakulttuuri, kansanuskosta kumpuavat mytologiat, käyttötavaroiden koristellisuus, arkiseen elinpiiriin kuuluvat lorut ja leikit sekä nimeämisen tavat saavat kosketuspintaa myös nykylapsen elämässä. Mutta miten puhua lapselle viikinkiajalla niin arkipäiväisestä kuolemasta? Rautakautta koskeva tieto perustuu suurelta osin hautalöytöihin, joten viikinkiaikaan on miltei mahdotonta sukeltaa selittämättä esimerkiksi kalmistojen merkitystä. Nykylapsella on harvemmin omakohtaista kokemusta kuolemasta, mutta käsittelemällä rautakautisen ihmisen tunteita ja yhteisön reagointia kuoleman äärellä voidaan tarttua tähän usein etäiseksi jäävään  ja hankalaksikin koettuun aiheeseen.

Päivän toisena lastenkirjaesittelynä kuultiin Helsingin yliopistossa Suomen ja Pohjoismaiden historian tutkijatohtorina toimivan Elina Kuorelahden puheenvuoro kirjasta Museoseikkailu (2019). Kuorelahden kirjoittama ja Nunnu Halmetojan kuvittama teos on Museokortin virallinen, varhaiskasvatuksen ja taidepedagogiikan lähtökohdista laadittu lastenkirja. Kuorelahti kuvaa Museoseikkailua draamallisena tietokirjana, jonka tarinassa kolme fiktiivistä kouluikäistä lasta lähtee mummonsa kanssa museokorttikierrokselle tutustumaan tyypillisinä luokkaretkikohteina tunnettuihin paikkoihin – Ateneumiin, Luonnontieteelliseen museoon, Teatterimuseoon, Turun linnaan sekä Abo Vetus & Ars Novaan. Kirja perehdyttää lukijat museoihin todellisina tapahtumaympäräristöinä, mutta juonta kannattelee hahmojen välille rakentuva draama, jossa lapset reflektoivat omia kokemuksiaan museokäynneistä naurun, ihmetyksen, kysymysten ja kyseenalaistamisen kautta. Museoseikkailussa museossa on käyminen on kollektiivisesti jaettu elämys, joka rohkaisee myös lukijaa sanallistamaan tunteitaan ja näyttelykokemusten herättämiä assosiaatioita omasta arkisesta kokemusmaailmasta käsin. Hassuille asioille saa nauraa, kummallisuuksia saa ihmetellä ja mieltä askarruttavia kysymyksiä saa arastelematta kysellä. Pedagogisena kirjana teos ikään kuin antaa museo-oppaan roolin lapsiseikkailijoille, jotka avaavat uudenlaisia näkökulmia myös museoiden aikuiskävijöille. Teoksen viesti on selvä: lapsetkin ovat arvokkaita museokävijöitä.

Viimeisenä tapausesimerkkinä sukellettiin Turun linnassa kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3.2018 avautuneeseen näyttelyyn, joka ironisen keveästä nimestään huolimatta on ollut alusta lähtien vahvasti kytköksissä Turun yliopistossa tehtyyn historiantutkimukseen. Muutama sananen naisista –näyttelyn idea pohjautuu 1600-luvun turkulaisia porvarisnaisia tutkineen Veli Pekka Toropaisen väitöskirjaan. Turun museokeskuksen näyttelykuraattori Maria Huokkolan mukaan näyttelyssä haluttiin keskittyä naisten toimijuuteen ja  nostaa menneisyydestä esiin kiinnostavia hahmoja ja traagisiakin ihmiskohtaloita. Yhteisössään monin tavoin vaikutusvaltaisten porvarisnaisten ohella näyttelyssä tahdottiin luoda myös katse historiantutkimuksen pitkään marginalisoimiin hahmoihin, alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluneisiin naisiin, joiden tarkasteluun saatiin asiantuntevaa apua tutkija Riitta Laitiselta. Historiantutkimuksen tuottama tieto ja yhteys yliopiston tutkijoihin säilyivät kiintopisteenä läpi näyttelyprosessin, mutta toteutuksessa päädyttiin rikkomaan konventioita varsin rohkealla tavalla. Perinteisellä asiatyylillä esitettyjen seinätekstien rinnalle painettiin näyttelyn nimeä kantava julkaisu, joka toteutettiin naistenlehtien tyyliä jäljitellen. Näyttelyn pedagogisena oheistuotteena lehti tarjoilee lukijoilleen haastatteluja, muotivinkkejä sekä muun muassa kulttuurimatkailusta kertovia artikkeleja, ja siinä yhdistellään faktatietoa 1600-luvun naisten elämästä nykyaikaiseen ja osin viihteelliseenkin esittämistapaan. Naisten kohtalot taipuivat myös visuaaliseksi draamaksi yhteistyössä Turun ammattikorkeakoulun kanssa tuotetuissa lyhytelokuvissa. Hyödyntämällä todellisia menneisyyden tapahtumia – kuten otteita miehensä murhanneen Margareta Kittin elämästä – sekä muun muassa vanhoista maalauksista poimittuja kohtauksia luotiin lukuisten eri alojen ammattilaisten ja harrastelijanäyttelijöiden avulla uusia visuaalisia tulkintoja historiasta. Emootioita herättävä elokuva kutsuu ja kenties miltei pakottaa nykyhetkessä elävän katsojan luomaan jonkinlaisen suhteen menneisyyden tapahtumiin ja muodostamaan oman kantansa – ehkä jopa tuntemaan empatiaa murhaajaa kohtaan.

Inspiroivista puheenvuoroista ja keskusteluista koostunut seminaaripäivä huipentui taide- ja kulttuurihistorioitsija Anna Kortelaisen esitelmään siitä, miten tositapahtumat voivat muuttua editoinnin kautta ikään kuin kohotetuksi todellisuudeksi. Elokuvien alkuteksteissä usein nähty lausuma based on a true story kietoutuu monella tavalla niihin teemoihin, joita tieto- ja sittemmin myös kaunokirjailijana sekä näyttelykuraattorina tunnetuksi tullut Kortelainen käsittelee töissään: tositapahtumiin perustuvia kertomuksia, jotka taiteellisen tulkinnan kautta heräävät henkiin uudella tavalla. Kortelainen tunnetaan tyyliltään omintakeisena ja persoonallisena kirjoittajana, jonka monisäikeinen kerrontatapa puhaltaa aivan uudenlaista eloa arkistojen kätköihin unohtuneisiin tapahtumiin ja ihmiskohtaloihin.   Myös muilta kirjoittajilta hän peräänkuuluttaa uskallusta tehdä vahvempia tulkintoja, väittää rohkeammin ja olla suotta varomatta ristiriitaisten tunteiden herättämistä. Päinvastoin – hämmennyksen nostattaminen ja kokemusmaailman nyrjäyttäminen voivat avata portteja uusille ajatuksille niin yleisössä kuin kirjoittajassakin. Tietokirjallisuudessa on kuitenkin tärkeää erottaa selkeästi lähdeviittein merkityt tosiasiat tulkintoineen mahdollisesta fiktiivisestä aineksesta. Teoksessaan Kivipiirtäjä. Taiteilija Antti Niemisen elämä (2014) Kortelainen johdattelee lukijansa aina 1920-luvun Viipuriin käyden kuvitteellisia puhelinkeskusteluja nuoren taiteilijan kanssa – mutta tekee selväksi, että keskustelut ovat kuviteltuja ääniä menneisyydestä. Vastaavasti kirjassaan Levoton nainen. Hysterin kulttuurihistoriaa (2003), jossa Kortelainen tutkii 1800-luvulla naiselliseksi sairaudeksi leimattua hysteriaa, hän  päätyy yhdistämään arkistolähteitä ja dramatisoituja kohtauksia tavalla, jossa naisten hysteriakohtaukset voidaan käsittää samanaikaisesti sekä lääketieteelliseksi että elokuvallisiksi kohtauksiksi. Kirjailijan innottuminen dekkareista näkyy vahvasti sekä Kortelaisen kirjallisessa tuotannossa että näyttelykuratoinnissa, joissa kadonneiden asioiden, menetysten ja katkosten jäljittäminen toimii jatkuvan inspiraation lähteenä ja johdattelee syrjäisillekin kujille tarttumaan johtolankoihin ja etsimään palapelin puuttuvia palasia. Tutkijasta itsestään tulee ikään kuin seikkailija ja salapoliisi, joka yritysten ja erehdysten kautta ei välttämättä löydäkään vastauksia alkuperäisiin kysymyksiinsä, vaan saattaa päätyä polulle, jonka tienviitta osoittaakin aivan uudenlaisiin  arvoituksiin.

Lopuksi – kohti rohkeutta, avoimuutta ja empatiaa

Tieteestä tarinaksi –seminaaripäivän puhujat lähestyivät esitelmissään tieteen ja tarinallisuuden yhteyttä kukin työstämistään tutkimusaiheista ja hankkeista käsin, mutta erilaisista tapausesimerkeistä huolimatta lähtökohtia ja periaatteita yhdisti useampikin seikka. Terminä tieteen popularisointi saattaa painottua liiaksikin tutkimustiedon tarjoamiseen yleisölle pureskellussa, yksinkertaistetussa, ikään kuin vähemmän haasteita tarjoavassa muodossa – ja kenties tämän vuoksi popularisointi käsitteenä loistikin päivän keskusteluissa poissaolollaan. Käytännössä kysymys on kuitenkin juuri tästä: mitä tieteestä kerrotaan, kenelle kerrotaan ja miten kerrotaan. Millä tavoin keskustelua käydään yleisön kanssa eettisesti ja avoimesti, miten vastaanottajalle annetaan mahdollisuus osallistua vuoropuheluun? Vastaanottaja ei ole, eikä hänen voida olettaakaan olevan tiedon passiivinen vastaanottaja, vaan tunteva ja ajatteleva yksilö, joka reflektoi menneisyyden ihmiskohtaloiden herättämiä tunteita oman empatiakykynsä ja arkikokemustensa kautta. Kosketuspinnan löytyminen omaan elämään toimii sekä lapsilla että aikuisilla tasapainoilemalla tuttuuden ja vierauden kokemusten välimaastossa. Tieteestä kertovalla taholla on vastuu sanomisistaan, mutta kertojan tulisi myös kyetä luottamaan vastaanottajan kykyyn käsitellä hankalia ja ristiriitaisiakin aiheita. Myös henkilökohtaisesti tuntuu helpolta yhtyä Anna Kortelaisen toiveeseen siitä, että yhä useampi hyödyntäisi  rohkeammin monitieteisyyden ja –taiteisuuden kautta avautuvia muotoja tieteen kirjoittamiselle.

 

Pedaali ry:n puheenjohtaja Maiju Tuisku (vas.) sekä Elina Kuorelahti, Karoliina Suoniemi ja Maria Huokkola vastailemassa yleisökysymyksiin. Kuva: Asta Sutinen

Helsingin kaupunginmuseoon kuuluvassa Hakasalmen huvilassa vietettiin lauantaina 2.2. iltapäivää 1920-luvun hengessä. Nuoren itsenäisen tasavallan alkutaipaleisiin tutustuttiin pääasiassa historioitsijoiden johdolla sekä elävän musiikin säestämänä tapahtumassa Shimmyä ja slangia, punikkeja ja pilvenpiirtäjiä, joka veti museon yläkerran salin täyteen kiinnostuneita kuulijoita. Tutkijat johdattivat puheenvuoroissaan yleisön miltei sadan vuoden takaisiin helsinkiläisiin mielenmaisemiin ja kaupunkikuviin, jonka jälkeen kuulijoille tarjoiltiin musiikkia gramofonilevyjen ja salonkiorkesterin muodossa. Tilaisuus järjestettiin Hakasalmen huvilassa tämän vuoden syyskuulle asti esillä olevan Suruton kaupunki – kohtauksia 1920-luvun Helsingistä -näyttelyn oheisohjelmana.

Tapahtumassa valotettiin helsinkiläistä 1920-lukua muun muassa kansakoulun, kielen, arkkitehtuurin ja populaarikulttuurin, etenkin gramofonien ja äänilevytuotannon kautta. Iloisen, hedonistisen ja huvittelua täynnä olevan vuosikymmenen maineessa paistattelevan 20-luvun synkempää puolta esitteli työväestön ja kansakoulunopettajien välisiä jännitteitä väitöskirjassaan tutkinut Oona Ilmolahti, joka puheenvuorossaan avasi ennen kaikkea lasten kokemuksia verisen sisällissodan jälkeisessä Helsingissä. Oppivelvollisuuslaki kattoi vuosikymmenen alusta lähtien koko kansan, mutta juopa työläisperheiden lasten ja usein keskiluokkaisesta taustasta tulleiden opettajien välillä saattoi olla syväkin – etenkin siinä nuoressa, ideologisesti hyvinkin jakautuneessa ja haavoittuneessa tasavallassa, jossa yhteiskunnan virallinen totuus, historia ja väri oli valkoinen.

Puhekieltä ja slangia tutkineen suomen kielen emeritusprofessori Heikki Paunosen mielenkiintoisessa esitelmässä puolestaan sukellettiin työläiskaupunginosissa kukoistaneeseen, suomen lisäksi venäjästä ja ruotsista ammentaneeseen puhekieleen, joka nykyään tunnetaan slangina. Aikalaistermi slangi ei ollut, vaan sitä kutsuttiin käyttäjiensä mukaan usein halventavasti katukieleksi tai katupoikien kieleksi. Sivistyneen kansalaisen suusta ei katukieltä suvaittu kuultavan, sillä katukielen käyttämisen uskottiin olevan yhteydessä myös muunlaiseen moraaliseen rappioon ja paheisiin, kuten juopotteluun ja rötöstelyyn.

Silja Laineen puheenvuorossa luotiin katsaus arkkitehtuurikeskusteluun, joka 1920-luvun Helsingissä keskittyi paljolti siihen, millainen kuva maan pääkaupungille haluttiin luoda ja minkälaista viestiä välittää myös kansainväliselle yleisölle. Erääksi aikakauden kiintoisimmista ja kiistaa herättäneimmistä rakennushankkeista muodostui Suomi-Filmin elokuvateatteriksi kaavailtu Kino-Palatsi, jonka oli määrä kohota kaupungin ensimmäiseksi pilvenpiirtäjäksi. Vaikka pilvenpiirtäjähanke jäi lopulta vuosikymmenen vaihteessa iskeneen laman vuoksi toteutumatta, avaa sen ympärillä käyty keskustelu herkullisia näköaloja sekä aikansa kuviteltuun että todelliseen kaupunkitilaan, ristipaineeseen modernin ja perinteisen, kansallisen ja kansainvälisten vaikutteiden välillä.

Vuosi 1929 puolestaan toi tullessaan ilmiön, joka järisytti kaupungin äänimaisemaa perusteellisesti. Yhä useammissa helsinkiläisissä asuintaloissa, etenkin nousevan suomenkielisen keskiluokan asuttamassa Töölössä, raikui yötä myöden jazz ja muut uudet hittisävelmät. Tiina Männistö-Funkin mukaan tämä aikalaisten gramofoniepidemiaksi tai -sairaudeksi kutsuma ilmiö herätti niin ihastusta kuin rajua vastustustakin. Gramofoni ei suinkaan ollut uusi keksintö enää 1920-luvun lopulla, mutta madaltuneet tuontitullit mahdollistivat sen, että yhä useammalla helsinkiläisellä oli mahdollista ostaa levysoitin omakseen. Myös äänilevyjen määrä kasvoi räjähdysmäisesti: yhden vuoden aikana myynti kipusi viisinkertaisesti niihin lukemiin kuin kaikkina aikaisempina vuosina yhteensä. Ei siis ihme, että kaikkialla tuntui soivan viihdemusiikki – kotien lisäksi myös esimerkiksi uimarannoilla ja kansanpuistoissa, jonne työväestökin saattoi saapua viettämään kesäistä vapaapäivää matkalaukkugramofonit mukanaan.

Vaikka tilaisuudessa kuullut puheenvuorot ensikuulemalta vaikuttivat käsittelevän toisistaan hyvinkin paljon eroavia aiheita, nousi esiin myös paljon toistuvia teemoja ja etenkin vastapareja. Maaseudun ja kaupungin, modernin ja perinteisen, sivistyneistön ja kansan dikotomiat toistuivat useissa yhteyksissä, ja loppujen lopuksi niiden kautta pyrittiin määrittelemään sitä, mikä koettiin oikeana ja vääränä, mikä hyvänä ja pahana. Kuten Heikki Paunonen puheenvuorossaan totesi, leimattiin katukielen eli slangin puhujat melko yksiselitteisesti heikkolahjaisiksi ja huonoihin elämäntapoihin helposti sortuviksi kaupunkilaisiksi, jotka saattoivat lopulta ajautua täydellisesti turmion teille. Heihin lukeutuivat lehtimyyjien ja jynssäreiden lailla ne lukuisat Sörnäisten työläispojat, jotka heittivät huulta varpusista, jatsitytöistä ja jorogigiksistä – kieltolain ja muiden modernin ajan ilmiöiden hengessä tietenkin.

Katukielen käyttämiseen liittyi monia kielteisiä assosiaatioita, joihin otettiin kantaa myös lehdistössä. Erityisen mielenkiintoiselta tuntuu se, miten slangia käytettiin poliittisena ja kulttuurisena lyömäaseena, mutta ei ainoastaan sivistyneistön ja työläisten välillä, vaan myös vasemmistolaisten sisäisessä valtataistossa. Sosialidemokraatit ja kommunistit nokittelivat toisiaan omissa julkaisuissaan, ja yksi pahimmista mahdollisista loukkauksista olikin syyttää vastapuolta katukielen käyttäjäksi. Slangin puhuminen nähtiin jopa siinä määrin vaarallisena, että huolestuneet äänet kannattivat helsinkiläispoikien lähettämistä maaseudulle oppimaan oikeanlaista suomen kieltä ja kulttuuria. Etenkin katukieltä puhuvat karskit ja huonotapaiset työläispojat nähtiin ei-toivottuna, jopa vaarallisena aineksena nousevalle kansakunnalle, mutta kuten Oona Ilmolahti muistutti, oppivelvollisuuden myötä ketään ei voinut enää erottaa kansakoulusta. Kiinnostavaa on etenkin se, että vaikka katukielen puhuminen assosioitiin ennen kaikkea alempiin yhteiskuntaluokkiin, ei sen vaaroilta uskottu olevan täysin turvassa parempiosaisten oppikoululaistenkaan. Toisin sanoen ”huonon” kielen käyttäjiltä katsottiin puuttuvan niin paljon tarvittavia yksilöllisiä hyveitä, että heidän pelättiin ilman yhteiskunnan puuttumista suistuvan kelvottomiksi kansalaisiksi.

Sadan vuoden takainen Helsinki oli nopeasti modernisoituva ja laajeneva pääkaupunki, joka kaipasi vanhan hallinnollisen keskustan ohella sekä uutta vetovoimaista, kaupallista keskittymää että asuinrakennuksia kasvavalle keskiluokalle ja työväestölle. Silja Laineen mukaan pilvenpiirtäjähanke oli erityislaatuinen, rohkea ja vahvoja mielipiteitä herättävä ennen kaikkea siksi, että kotimaassa vain harva oli oikean pilvenpiirtäjän nähnyt. Rakennushanketta kommentoitiin ahkerasti, mutta kannanotot huolineen ja positiivisine visioineen pohjautuivat enemmänkin populaarikulttuuriin, mielikuviin ja ulkomaalaiseen kuva-aineistoon kuin kokemuksiin – olihan kyseessä jotain aivan uutta ja ainutlaatuista.  Fritz Langin elokuva Metropolis, jo ilmestymisaikanaan runsaasti huomiota saanut ja sittemmin klassikoksi vakiintunut futuristinen dystopia, toi pilvenpiirtäjät suomalaisyleisönkin eteen ja piirtyi aikalaisyleisön silmissä kuvaamaan nykyaikaa ja tulevaisuutta, joka ei suinkaan näyttäytynyt yksinomaan ihmiskunnalle myönteisenä. Vaikka Kino-Palatsin suunnitelmissa lupailtiin demokraattisesti kaikille avointa näköalakahvilaa pilvenpiirtäjän huipulta, hanketta vastustavat mielipidekirjoitukset puhuivat ennennäkemättömän korkeasta rakennuksesta ”kaupungin raiskauksena” ja ”auringonpimennyksenä”. Pilvenpiirtäjän pelättiin siis olevan visuaalisesti sopimaton tuttuun ja totuttuun kaupunkiympäristöön, mutta arvoristiriitoja koettiin myös sen suhteen, että kaupallinen rakennushanke tavoitteli näyttävää ulkomuotoa tapaan, jota aikaisemmin oli totuttu näkemään lähinnä kirkoissa ja hallintorakennuksissa.

Myös kaupungin vallannut gramofonikuume ja kaupunkitilan äänimaiseman nopea muuttuminen herättelivät ihmiset kannanottoihin. Kriittisissä kommenteissa gramofonimusiikki leimattiin kansan huonoa makua edustaviksi ”rekirallatuksiksi”, joka oli siis jotain aivan muuta kuin paria vuotta aikaisemmin perustetun Yleisradion pääasiassa klassisesta musiikista koostuva tarjonta. Niin sanotusti korkeakulttuurin, sivistyneen maun ja rahvaanomaisena koetun viihdemusiikin välillä selvästi olikin kuilu, joka sekä ihastutti että harmitti aikalaisia. Muutokset musiikinkuuntelussa olivat myös herkullista kasvualustaa komiikalle. Tiina Männistö-Funk täydensi esitystään lehdissä julkaistuilla pilapiirroksilla, joista eräässä kuvattiin nuorta, maaseudulta muuttanutta opiskelijatyttöä lukemassa kirjaa asuntonsa pöydän ääressä. Lukeminen jäi sillä kertaa kuitenkin vain epäonniseksi yritykseksi, sillä kaikkialta seinien läpi – niin ylhäältä ja alhaalta kuin viereisistäkin huoneistoista – kantautui äänekäs gramofonien soitanta niin raastavana, että opiskelijapolo joutui tuskastuneena peittämään korvansa.  Kiinnostavalla tavalla tämä populaarikulttuurin muoto venytti yksityisen tilan rajoja, sillä naapurin kuuntelemasta musiikista pääsi osalliseksi jokainen, halusipa tai ei. Musiikista nauttiminen muuttui myös muulla tavoin yhteisöllisemmäksi. Siinä missä kaupunkilainen yläluokkainen musiikkikulttuuri oli aikaisemmin painottunut konserttisaleihin, salonkeihin ja yksityiskodeissa tapahtuvaan musisointiin, gramofonien yleistymisen myötä ihmiset saattoivat kutsua toisiaan kotiinsa kuuntelemaan levyjä. Musiikin kuluttaminen kaupallistui ja muuttui osaksi sosiaalista kanssakäymistä ja vapaa-ajan huvittelua julkisissakin tiloissa. Gramofonia kritisoivissa äänenpainoissa levysoittimien ääni vertautui kaupungin häiritsevänä koettuun meluun, mutta taustalla oli myös vahvoja arvolatauksia. Jazzia pidettiin yläkäsitteenä kulttuuriselle rappiolle, kevytmielisyydelle ja ulkomaalaisille turhuuksille. Aivan kuten puhuttaessa katukielen vaaroista, myös gramofonimusiikki rinnastettiin sivistyneelle kansakunnalle sopimattomaan paheelliseen elämäntapaan.

Viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä keskusteltiin paljon hyvän yksilön ominaisuuksista, mikä etenkin 1920-luvulla tuntuu kiteytyvän käsitykseen hyvästä kansalaisuudesta: itsenäinen Suomi oli nuori valtio, joka repivän kansalaissodan jälkeen joutui määrittelemään itsensä ja identiteettinsä monin tavoin. Kansallista yhtenäisyyttä luotiin nojautumalla yksinkertaistettuihin totuuksiin ja ihanteisiin, jotka joutuivat ainakin jossain määrin törmäyskurssille vallitsevan todellisuuden kanssa.  Kansakoulu, gramofonimusiikki, korkeuksiin kohoavat rakennushankkeet ja slangin puhuminen olivat kaikki jotakin uutta ja ne edustivat muutosta suhteessa menneeseen. Aistihavainnot ja niihin perustuvat mielipiteet eivät useinkaan jääneet neutraalin kommentoinnin tasolle, vaan olivat vahvasti kantaaottavia. Pohjimmiltaan kommentit vetosivat usein oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä puntaroiviin moraalikäsityksiin.

Kiinnostavien ja monenlaisia kysymyksiä herättäneiden puheenvuorojen jälkeen yleisölle tarjoutui vielä mahdollisuus eläytyä 20-lukulaisiin äänimaisemiin gramofonilevyjen ja elävän musiikin välityksellä. Viulisti Jaso Sasakin mukanaan tuomien gramofonien levylautasilla soivat niin Enrico Caruso kuin aikansa kotimaiset suurhitit Asfalttikukka, Emma ja Särkynyt onni. Tuttujen kappaleiden kuuleminen alkuperäisillä äänentoistolaitteilla oli kuin kiehtova aikahyppy menneeseen, joka toi lähelle niin levysoittimet fyysisinä esineitä kuin musiikin juuri siinä muodossa kuin sitä miltei sata vuotta sitten kuunneltiin. Tapahtuma huipentui Salonkiorkesteri Valentinon musisoitiin. Veikko Hakkaraisen luotsaaman yhtyeen johdolla siirryttiin viettämään iltaa 1920-luvun Hotelli Kämpin hengessä, kun viulujen, pianon ja kontrabasson loihtimana kuultiin niin marssia, valssia ja tangoa kuin oopperakatkelmakin sekä päätöskappaleena juhlavasti Finlandia. Iltapäivän tarjonta oli kaikkineen niin yltäkylläinen ja antoisa, että lopulta ei jäänyt edes harmittamaan, vaikka aikaa itse museonäyttelyyn tutustumiseen ei sillä kertaa jäänyt. 1920-luvun Helsingistä jää ammennettavaa, kuviteltavaa, aistittavaa ja pohdittavaa vielä pitkäksi aikaa vastaisuudessakin.

Grammophon 1905. Kuva: Asta Sutinen

Salonkiorkesteri Valentino soittamassa Kieltolakimarssia. Kuva: Asta Sutinen

Hakasalmen huvila. Kuva: Asta Sutinen

Sata vuotta sitten ensimmäistä kertaa itsenäistynyt Viro on ollut laajasti esillä tämänvuotisilla Turun Kirjamessuilla tapahtuman pääteemana. Valokeilaan ovat päässeet niin virolainen nykykirjallisuus ja kulttuuri kuin koko maan monivivahteinen ja traaginenkin historia, josta puhuttaessa aina väistämättäkin joudutaan sivuamaan kansallista identiteettiä ja poliittisia jännitteitä. Kulttuurihistorian seuran järjestämässä, Kallas-salin täyteen yleisöä vetäneessä paneelikeskustelussa Maarit Leskelä-Kärki ja Pertti Grönholm keskustelivat kulttuurihistorian emeritusprofessorin Kari Immosen johdolla Viron itsenäisyydestä ja muistamisen politiikasta. Vaikka keskusteluun varattu puolituntinen riitti toki vain pintaraapaisuun Viron kulttuurisista ja poliittisista kysymyksistä viimeisen parinsadan vuoden ajalta, monia mielenkiintoisia ja perusteellisemman tarkastelun ansaitsevia teemoja nousi esille.

Keskustelussa lähdettiin liikkeelle 1800-luvun puolivälissä heränneestä kansallisuusaatteesta, jonka myötä Virolle, aiemmin historiattomaksi määritetylle kahden dominoivan kulttuuri- ja talousmahdin, Venäjän ja Saksan, vaikutuspiirissä olleelle maalle alettiin kirjoittaa omaa menneisyyttä ja nykyisyyttä. Pertti Grönholmin mukaan virolaisessa kirjallisuudessa ruvettiinkin vuosisadan loppupuolella tuottamaan Viron kansalle sankarillista ja urhoollista historiakuvaa, jonka henkimä vastarinnan perinne eli vielä pitkään maailmansotien välisenä aikana. Viron kirjallisuuteen ja etenkin naiskirjailijuuteen vaikuttanutta Aino Kallasta tutkinut Maarit Leskelä-Kärki puolestaan kertoo, että muutettuaan Viroon viime vuosisadan alussa Kallas alkoi käsitellä novelleissaan yhteiskunnallisia epäkohtia, joissa kärjistyivät niin saksalaisten moisioiden valta kuin tavallisen kansan ahdinko maaorjuudessa. Kallaksen kirjallinen tuotanto oli menneisyyden, mytologian ja modernin ilmaisun vuoropuhelua: hän inspiroitui maan historiasta, vaikka toisaalta kuului Viron itsenäisyyttä kannattaneeseen moderniin kirjailijaryhmittymään Noor-Eestiin.

Virossa kirjallisuus, kuvataide ja muut kulttuurinmuodot olivat neuvostoaikana, etenkin Stalinin vielä eläessä, tiukan sensuurin ja valtiollisen kontrollin puristuksissa.  Kansalliset symbolit ja Viron kansan omaa historiaa korostavat tulkinnat olivat julkisesti vaiettuja ja kiellettyjä. Kirjallisuudessa ja muissa taidemuodoissa suosittiin sen vuoksi kiertoilmaisuja ja allegorioita – se, mitä ei voitu lausua ääneen, kerrottiin rivien välistä. Ilmapiiri vapautui 1960-luvulla, mutta esimerkiksi kansallisia värejä ei edelleenkään ollut mahdollista julkisesti käyttää. Virolaisen kansallisen identiteetin yksi suurimmista kulmakivistä, laulujuhlat, olivatkin vuosikymmenten ajan yksi näkyvimmistä ja ainoista tavoista ilmaista jossain määrin julkisesti omaa kulttuuria siten, että kansallinen sisältö oli integroitu neuvostoideologiaan.

Musiikki ylipäätään oli merkittävässä roolissa Viron itsenäistymisprosessissa Neuvostoliiton hajotessa. Tallinnassa ensimmäistä kertaa vuonna 1988 järjestetty Rock Summer -tapahtuma avautui ulkomaalaisille muusikoille ja puhutteli nuorten virolaisten sukupolvea avoimuudellaan läntiselle kulttuurille ja orastavalle muutokselle. Kansainväliseen esiintyjäjoukkoon kuuluivat muun muassa suomalaiset Eppu Normaali ja Juice Leskinen, joiden merkitystä virolaiset itse ovat maansa kulttuurisessa murroksessa ottaneet usein esiin. Pertti Grönholm viittasi puheenvuorossaan virolaiseen punkyhtyeeseen J.M.K.E.:hen, joka solistinsa Villu Tammen johdolla ironisoi glasnostia ja perestroikan aikaa kappaleessa Tere perestroika, ja yhtyeen Suomessa nauhoitettu ja tuotettu debyyttialbumi Külmale maale (1989) oli muutenkin avoimen neuvostovastainen. Myös omakohtaisesti on ollut kiinnostavaa seurata J.M.K.E.:n uraa. Yhtye on sittemmin keikkaillut ahkerasti myös Suomessa, eivätkä vahvat yhteydet suomalaiseen musiikkiin ja muusikoihin ole unohtuneet. Vironkielisen tuotantonsa ohella J.M.K.E. on muun muassa levyttänyt Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maan, ja muutamia vuosia sitten keikalla Turun Klubilla kuultiin cover-versio Juice Leskisen kappaleesta Eesti (On My Mind).

Itsenäisyys- ja identiteettikysymykset ovat polttavia ja ajankohtaisia myös nykypäivän Virossa. Muuttuva suhde menneisyyteen ja sen tulkintoihin elää jatkuvasti niin kirjallisuuteen, taiteeseen ja muuhun kulttuuriin liittyvässä julkisessa keskustelussa. Kenellä on oikeus tulla muistetuksi ja kuulluksi, minkälaiset tulkinnat ovat hyväksyttyjä? Polttavia kysymyksiä aiheuttavat muun muassa menneisyyden näkyminen kaupunkitilassa. Kymmenisen vuotta sitten laajaa näkyvyyttä sai virolais- ja venäläisväestön välinen konflikti Tallinnaan pystytetyn pronssisoturin sijainnista ja merkityksestä, mutta ristiriitoja ovat herättäneet myös kommunismin uhrien sekä toisaalta vapaussodan muistaminen.  Kuten Pertti Grönholm muistuttaa, venäjänkielisen vähemmistön integroituminen virolaiseen yhteiskuntaan on ollut hidasta eikä suinkaan ongelmatonta. Myös kirjallisuuden piirissä lienee odotettavissa uusia keskusteluja, kun Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerta Aino Kallas – maailman sydämessä (2017) ilmestyy lähiaikoina viroksi Sirje Oleskin kääntämänä. Viron kansallisrunoilijasta, kirjailija Lydia Koidulasta elämäkerran kirjoittaneen Kallaksen merkitys virolaiselle kirjallisuudelle on etenkin uuden naistaitelijaidentiteetin kuvaajana kiistaton. Suomalaissyntyistä Kallasta pidetään tärkeänä kulttuurihenkilönä sekä Suomessa että Virossa, joten kirjailija tuotantoineen ja tulkintoineen herättää kiinnostusta Suomenlahden molemmin puolin.

 

Kari Immonen (vas.), Maarit Leskelä-Kärki ja Pertti Grönholm keskustelevat Virosta Turun Kirjamessuilla. Kuva: Asta Sutinen

Kuva: Asta Sutinen