Kulttuurihistorian kirjamessut 27.11.2020

Meedioita, lavatansseja, päiväkirjoja ja romantiikkaa. Kulttuurihistorian kirjavuosi 2020 on kaikkea tätä (ja paljon muuta)!

Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa on ollut poikkeuksellisen satoisa kirjakesä ja -syksy. Maailmanlaajuinen pandemia rajoittaa meitä toteuttamasta monia totuttuja ja odotettuja toimintamuotoja, mutta toisaalta se antaa syyn kokeilla jotain aivan uutta! Oppiaineen tutkijoilla onkin ilo kutsua kaikki kulttuurihistorian ystävät kotivastaanotinten ääreen seuraamaan Kulttuurihistorian ensimmäisiä kirjamessuja, 27.11.2020 live-tapahtumana ZOOMissa.

Tervetuloa osallistumaan, kuuntelemaan ja keskustelemaan! Voit käyttää ja seurata #khkirjamessut

Linkki tapahtumaan: Tässä Zoom-linkki ”messuille”

https://utu.zoom.us/j/64539559894

Lähetystä voi seurata myös Kulttuurihistorian facebook-tilin kautta.

OHJELMA

14:00 Avaussanat

Juontajat: Paavo Oinonen ja Marika Räsänen

14:05 Teemu Immonen, Gabriele Müller-Oberhaüser (toim.) Golden Leaves, Burned Books. Religious Reform and Conflict in the Long European Reformation. Kulttuurihistoria /Cultural history, 16 (Kulttuurihistorian seura)

Lisätietoja teoksesta: https://kulttuurihistoria.net/cultural-history-julkaisusarja/

Haastattelija: Marjo Kaartinen

14:20 Henna Karppinen-Kummunmäki, Lavatanssien hurma: keinu kanssani (SKS)

Lisätietoja: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/lavatanssien-hurma/2651992

Haastattelija: Hannu Salmi

14:35 Toni-Matti Karjalainen & Kimi Kärki (eds.): Made in Finland. Studies in Popular Music (Routledge). Lisätietoja: https://www.routledge.com/Made-in-Finland-Studies-in-Popular-Music/Karjalainen-Karki/p/book/9780367228910

Haastattelija: Paavo Oinonen

14:50 Marjo Kaartinen, Spiritistinen istunto (SKS)

Lisätietoja: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/spiritistinen-istunto/2716296

Haastattelija: Maarit Leskelä-Kärki

15:05–15:15 tauko

15:15 Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö & Liisa Lalu (toim.): Päiväkirjojen jäljillä. Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen (Vastapaino)

Lisätietoja: https://vastapaino.fi/sivu/tuote/paivakirjojen-jaljilla/2733306

Haastattelija: Henna Karppinen-Kummunmäki

15:30 Paju, Petri, Ydinsulku ja Suomi. 50 vuotta ydinsulkusopimuksen kansallista toimeenpanoa (Säteilyturvakeskus, Helsinki 2020, 90 s.)

Lisätietoja: https://www.julkari.fi/handle/10024/122151

Haastattelija: Marjo Kaartinen

15:45 Heli Rantala, Pikisaaresta Pariisiin. Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa. (Gaudeamus). Lisätietoja: https://www.gaudeamus.fi/pikisaarestapariisiin/

Haastattelija: Jukka Sarjala

16:00 Hannu Salmi, What is Digital History? (Polity)

Lisätietoja: https://politybooks.com/bookdetail/?isbn=9781509537013

Haastattelija: Petri Paju

16:15 Jukka Sarjala, Turun romantiikka. Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 283, (SKS)

Lisätietoja: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/turun-romantiikka/2716305

Haastattelija: Marja Jalava

16:30- Loppusanat

Lisätiedot:

Kirjoittajat, sähköpostilla (osoitteet mallia etunimi.sukunimi[at]utu.fi)

Tapahtuman tekniset tiedot: Tapio Onnela (tapio.onnela[at]utu.fi)

Twiittejä, viikinkiajan lapsia ja dekkarien viehätystä – Tieteestä tarinaksi –seminaarin antimia

Kulttuurihistorian seura järjesti yhteistyössä museopedagogisen yhdistyksen Pedaali ry:n kanssa torstaina 11.4. seminaaripäivän, jossa pureuduttiin tieteen ja tarinallisuuden usein hankalaan mutta toisaalta niin antoisaan ja monia mahdollisuuksia tarjoavaan vuoropuheluun. Tieteestä tarinaksi –seminaarin tapahtumapaikaksi valikoitui Helsingin ydinkeskustaan syksyllä 2018 avautunut Amos Rex –museo, jonka studiotilassa kuultiin päivän aikana viisi kiinnostavaa, inspiroivaa ja ajatuksia herättävää puheenvuoroa eri tavoista keskustella, tuottaa ja välittää tutkimustietoa yleisölle. Teemapäivä veti museon studiotilan täyteen sekä museopedagogiikan että kulttuurihistorian parissa toimivia kiinnostuneita kuulijoita tarjoamalla näkökulmia niin akateemisen tutkimuksen kytköksistä lastenkirjallisuuteen ja museonäyttelyiden tuottamiseen, faktasta ja fiktiosta ammentavaan tietokirjallisuuteen kuin  tutkimustiedon ja sosiaalisen median suhteisiin.

Tutkimustiedosta kuvaksi, esitykseksi ja kertomukseksi – viisi näkökulmaa aiheeseen

Tilaisuuden aloittavana puheenvuorona kuultiin Helsingin yliopistossa Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina toimivan Anu Lahtisen kahdesta viestinnällisesti erilaisesta hankkeesta, tietokirjana ja museonäyttelynä toteutetusta Hyvinkään paikallishistoriasta sekä vuoden 2018  aikana Twitter-alustalla järjestetystä #Helsinki1918 –yliopistokurssista. Aikaisemmin arjen, lasten ja perheen historiaa tutkinut sekä moniin historian oppikirjoihin kirjoittanut Lahtinen painottaa tietokirjan kirjoittamisessa ydinväitteen määrittämisen tärkeyttä: mikä on tarina, kenelle se on suunnattu ja millä tavalla se kerrotaan. Rönsyilevyyden kanssa kamppailevien historioitsijoiden olisikin tarpeellista kyetä tiivistämään yhteen lauseeseen tutkimuksensa pääasiallinen fokus, joka Hyvinkään historian osalta määrittyi radanvarsikaupungin liikkuvuudeksi ja kohtaamiseksi.  Vaikka Lahtisen työskentelyssä etusijalla olikin kirjahanke, syvälliseen lähdetyöskentelyyn paneutumisen sivutuotteena syntyi tärkeää tietoa, josta hyötyivät niin kaupunginmuseo kuin kaupungin kulttuuritoimi, matkailu ja viestintäkin. Esimerkiksi Hyvinkään Hopeavuoren 1500-luvun lopulla vireillä olleen  kaivoshankkeen  asiakirjojen allekirjoituksena käytetty sydäntä ja ristiä yhdistävä puumerkki sai uuden elämän asiakirjalähteestä tuotettuna uutena esineenä, hopeakoruna. Hanketta tehtiin näkyväksi myös sosiaalisessa mediassa, mikä sekä avasi mahdollisuuden entistä parempaan vuorovaikutukseen yleisön kanssa että velvoitti osallistumaan keskusteluun aktiivisemmin kuin pelkästään tiedon jakajana.

Helsingin yliopistossa historianopiskelijoiden kurssina toteutettu #Helsinki1918 puolestaan sai lähtölaukauksensa kaksi vuotta sitten keväällä Twitterissä puhjenneesta sisällissodan muistoon ja muistamiseen liittyneestä juhlarahakohusta, joka osoitti sosiaalisen median äärimmäisen nopeatempoisen, tunnepitoisen ja vastakkainasetteluja korostavan tavan reagoida mieltä kuohuttaviin uutisiin. Twitter-kurssille oli tilausta myös siksi, että siinä missä peruskouluissa digiajan viestintää opetetaan paljonkin, yliopistoissa sosiaalisen median käyttäminen opetuksessa on vielä toistaiseksi ollut suhteellisen vähäistä. Opiskelijat tutustuivat kurssilla vuoden 1918 historialähteisiin ja saivat twiitata omilta tileiltään kuvia, tietoa ja erilaisia tekstejä, kuten otteita sodassa mukana olleiden helsinkiläisten päiväkirjoista. Vaikka Twitter sosiaalisen median alustana poikkeaa monin tavoin tutummista väylistä välittää historiantutkimuksen tietoa, klassiset kysymykset lähdekritiikistä, historiantutkimuksen etiikasta ja historioitsijan vastuusta luonnollisestikin pätevät esittämispaikasta ja –muodosta riippumatta. Kokeilun tulokset olivat lupaavia muun muassa siksi, että opiskelijat oppivat asiasisältöjen tiivistämistä Twitterin rajattujen merkkimäärien puitteissa sekä keskittymään ydinkysymyksiin. Sosiaalisen median ansiosta kurssilla tuotettu tieto ylipäätään saavutti laajempaa näkyvyyttä opetustilan seinien ulkopuolella.

Lounastauon jälkeen pureuduttiin kolmeen kiintoisaan tapausesimerkkiin lapsille suunnatun kirjallisuuden ja museonäyttelyn valossa. Folkloristi, sanataiteen läänintaiteilija ja lastenkirjailija Karoliina Suoniemi esitteli uusinta teostaan Ihan oikeat viikinkiajan lapset (2019) ja avasi tämän kautta näkemyksiään siitä, miten lapsille suunnattu tietokirja voi välittää ja tarinallistaa tutkimustietoa rautakauden arjesta. Vaikka kyseessä oli fiktiivisestä lapsesta kertova kuviteltu tarina, Suoniemen lähtökohtana oli oikean tutkimustiedon välittäminen kansantajuisesti ja ennen kaikkea lapsentajuisesta niin, että nykylapsen on mahdollista käsittää ja samaistua rautakaudella eläneen ikätoverinsa elämään oman kokemusmaailmansa perusteella. Kirjassa fiktiivinen tarina ja tutkimustieto kulkevat käsi kädessä, mutta erillisinä osioina. Teoksen tarkoituksena on selkokielisesti tiivistäen avata tieteen maailmaa lapsille ja kertoa tarinaa, joka olisi voinut joskus oikeasti tapahtua. Fiktiivinen tarina, vaikkakin tieteeseen nojautuva, pitää aina sisällään kerronnallisia valintoja. Kirjoittajan luomien hahmojen merkitys korostuu väistämättäkin kirjoitettaessa ihmisistä, joiden ajalta ei ole olemassa kirjallisia lähteitä. Rautakauden ajan elämästä kertominen koostuukin eri tieteenalojen – folkloristiikka, arkeologia, kansatiede, arkeologia, geenitutkimus, historiatieteet – tutkimustuloksista kerätyistä fragmenteista. Tieto on usein sirpaleista, eikä kaikkiin kysymyksiin löydy vastauksia. Tieteen jättämiä aukkopaikkoja ei voida kuitenkaan lähteä täyttämään fiktiivisellä aineksella, vaan kuten Suoniemi aiheellisesti toteaakin,  tarinallisuuden on  kuljettava tieteen ehdoilla. Rautakautisesta elämästä johtaa nykyisyyteen useita jälkiä, jotka näkyvät esimerkiksi perinteinä ja uskomuksina. Ruokakulttuuri, kansanuskosta kumpuavat mytologiat, käyttötavaroiden koristellisuus, arkiseen elinpiiriin kuuluvat lorut ja leikit sekä nimeämisen tavat saavat kosketuspintaa myös nykylapsen elämässä. Mutta miten puhua lapselle viikinkiajalla niin arkipäiväisestä kuolemasta? Rautakautta koskeva tieto perustuu suurelta osin hautalöytöihin, joten viikinkiaikaan on miltei mahdotonta sukeltaa selittämättä esimerkiksi kalmistojen merkitystä. Nykylapsella on harvemmin omakohtaista kokemusta kuolemasta, mutta käsittelemällä rautakautisen ihmisen tunteita ja yhteisön reagointia kuoleman äärellä voidaan tarttua tähän usein etäiseksi jäävään  ja hankalaksikin koettuun aiheeseen.

Päivän toisena lastenkirjaesittelynä kuultiin Helsingin yliopistossa Suomen ja Pohjoismaiden historian tutkijatohtorina toimivan Elina Kuorelahden puheenvuoro kirjasta Museoseikkailu (2019). Kuorelahden kirjoittama ja Nunnu Halmetojan kuvittama teos on Museokortin virallinen, varhaiskasvatuksen ja taidepedagogiikan lähtökohdista laadittu lastenkirja. Kuorelahti kuvaa Museoseikkailua draamallisena tietokirjana, jonka tarinassa kolme fiktiivistä kouluikäistä lasta lähtee mummonsa kanssa museokorttikierrokselle tutustumaan tyypillisinä luokkaretkikohteina tunnettuihin paikkoihin – Ateneumiin, Luonnontieteelliseen museoon, Teatterimuseoon, Turun linnaan sekä Abo Vetus & Ars Novaan. Kirja perehdyttää lukijat museoihin todellisina tapahtumaympäräristöinä, mutta juonta kannattelee hahmojen välille rakentuva draama, jossa lapset reflektoivat omia kokemuksiaan museokäynneistä naurun, ihmetyksen, kysymysten ja kyseenalaistamisen kautta. Museoseikkailussa museossa on käyminen on kollektiivisesti jaettu elämys, joka rohkaisee myös lukijaa sanallistamaan tunteitaan ja näyttelykokemusten herättämiä assosiaatioita omasta arkisesta kokemusmaailmasta käsin. Hassuille asioille saa nauraa, kummallisuuksia saa ihmetellä ja mieltä askarruttavia kysymyksiä saa arastelematta kysellä. Pedagogisena kirjana teos ikään kuin antaa museo-oppaan roolin lapsiseikkailijoille, jotka avaavat uudenlaisia näkökulmia myös museoiden aikuiskävijöille. Teoksen viesti on selvä: lapsetkin ovat arvokkaita museokävijöitä.

Viimeisenä tapausesimerkkinä sukellettiin Turun linnassa kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3.2018 avautuneeseen näyttelyyn, joka ironisen keveästä nimestään huolimatta on ollut alusta lähtien vahvasti kytköksissä Turun yliopistossa tehtyyn historiantutkimukseen. Muutama sananen naisista –näyttelyn idea pohjautuu 1600-luvun turkulaisia porvarisnaisia tutkineen Veli Pekka Toropaisen väitöskirjaan. Turun museokeskuksen näyttelykuraattori Maria Huokkolan mukaan näyttelyssä haluttiin keskittyä naisten toimijuuteen ja  nostaa menneisyydestä esiin kiinnostavia hahmoja ja traagisiakin ihmiskohtaloita. Yhteisössään monin tavoin vaikutusvaltaisten porvarisnaisten ohella näyttelyssä tahdottiin luoda myös katse historiantutkimuksen pitkään marginalisoimiin hahmoihin, alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluneisiin naisiin, joiden tarkasteluun saatiin asiantuntevaa apua tutkija Riitta Laitiselta. Historiantutkimuksen tuottama tieto ja yhteys yliopiston tutkijoihin säilyivät kiintopisteenä läpi näyttelyprosessin, mutta toteutuksessa päädyttiin rikkomaan konventioita varsin rohkealla tavalla. Perinteisellä asiatyylillä esitettyjen seinätekstien rinnalle painettiin näyttelyn nimeä kantava julkaisu, joka toteutettiin naistenlehtien tyyliä jäljitellen. Näyttelyn pedagogisena oheistuotteena lehti tarjoilee lukijoilleen haastatteluja, muotivinkkejä sekä muun muassa kulttuurimatkailusta kertovia artikkeleja, ja siinä yhdistellään faktatietoa 1600-luvun naisten elämästä nykyaikaiseen ja osin viihteelliseenkin esittämistapaan. Naisten kohtalot taipuivat myös visuaaliseksi draamaksi yhteistyössä Turun ammattikorkeakoulun kanssa tuotetuissa lyhytelokuvissa. Hyödyntämällä todellisia menneisyyden tapahtumia – kuten otteita miehensä murhanneen Margareta Kittin elämästä – sekä muun muassa vanhoista maalauksista poimittuja kohtauksia luotiin lukuisten eri alojen ammattilaisten ja harrastelijanäyttelijöiden avulla uusia visuaalisia tulkintoja historiasta. Emootioita herättävä elokuva kutsuu ja kenties miltei pakottaa nykyhetkessä elävän katsojan luomaan jonkinlaisen suhteen menneisyyden tapahtumiin ja muodostamaan oman kantansa – ehkä jopa tuntemaan empatiaa murhaajaa kohtaan.

Inspiroivista puheenvuoroista ja keskusteluista koostunut seminaaripäivä huipentui taide- ja kulttuurihistorioitsija Anna Kortelaisen esitelmään siitä, miten tositapahtumat voivat muuttua editoinnin kautta ikään kuin kohotetuksi todellisuudeksi. Elokuvien alkuteksteissä usein nähty lausuma based on a true story kietoutuu monella tavalla niihin teemoihin, joita tieto- ja sittemmin myös kaunokirjailijana sekä näyttelykuraattorina tunnetuksi tullut Kortelainen käsittelee töissään: tositapahtumiin perustuvia kertomuksia, jotka taiteellisen tulkinnan kautta heräävät henkiin uudella tavalla. Kortelainen tunnetaan tyyliltään omintakeisena ja persoonallisena kirjoittajana, jonka monisäikeinen kerrontatapa puhaltaa aivan uudenlaista eloa arkistojen kätköihin unohtuneisiin tapahtumiin ja ihmiskohtaloihin.   Myös muilta kirjoittajilta hän peräänkuuluttaa uskallusta tehdä vahvempia tulkintoja, väittää rohkeammin ja olla suotta varomatta ristiriitaisten tunteiden herättämistä. Päinvastoin – hämmennyksen nostattaminen ja kokemusmaailman nyrjäyttäminen voivat avata portteja uusille ajatuksille niin yleisössä kuin kirjoittajassakin. Tietokirjallisuudessa on kuitenkin tärkeää erottaa selkeästi lähdeviittein merkityt tosiasiat tulkintoineen mahdollisesta fiktiivisestä aineksesta. Teoksessaan Kivipiirtäjä. Taiteilija Antti Niemisen elämä (2014) Kortelainen johdattelee lukijansa aina 1920-luvun Viipuriin käyden kuvitteellisia puhelinkeskusteluja nuoren taiteilijan kanssa – mutta tekee selväksi, että keskustelut ovat kuviteltuja ääniä menneisyydestä. Vastaavasti kirjassaan Levoton nainen. Hysterin kulttuurihistoriaa (2003), jossa Kortelainen tutkii 1800-luvulla naiselliseksi sairaudeksi leimattua hysteriaa, hän  päätyy yhdistämään arkistolähteitä ja dramatisoituja kohtauksia tavalla, jossa naisten hysteriakohtaukset voidaan käsittää samanaikaisesti sekä lääketieteelliseksi että elokuvallisiksi kohtauksiksi. Kirjailijan innottuminen dekkareista näkyy vahvasti sekä Kortelaisen kirjallisessa tuotannossa että näyttelykuratoinnissa, joissa kadonneiden asioiden, menetysten ja katkosten jäljittäminen toimii jatkuvan inspiraation lähteenä ja johdattelee syrjäisillekin kujille tarttumaan johtolankoihin ja etsimään palapelin puuttuvia palasia. Tutkijasta itsestään tulee ikään kuin seikkailija ja salapoliisi, joka yritysten ja erehdysten kautta ei välttämättä löydäkään vastauksia alkuperäisiin kysymyksiinsä, vaan saattaa päätyä polulle, jonka tienviitta osoittaakin aivan uudenlaisiin  arvoituksiin.

Lopuksi – kohti rohkeutta, avoimuutta ja empatiaa

Tieteestä tarinaksi –seminaaripäivän puhujat lähestyivät esitelmissään tieteen ja tarinallisuuden yhteyttä kukin työstämistään tutkimusaiheista ja hankkeista käsin, mutta erilaisista tapausesimerkeistä huolimatta lähtökohtia ja periaatteita yhdisti useampikin seikka. Terminä tieteen popularisointi saattaa painottua liiaksikin tutkimustiedon tarjoamiseen yleisölle pureskellussa, yksinkertaistetussa, ikään kuin vähemmän haasteita tarjoavassa muodossa – ja kenties tämän vuoksi popularisointi käsitteenä loistikin päivän keskusteluissa poissaolollaan. Käytännössä kysymys on kuitenkin juuri tästä: mitä tieteestä kerrotaan, kenelle kerrotaan ja miten kerrotaan. Millä tavoin keskustelua käydään yleisön kanssa eettisesti ja avoimesti, miten vastaanottajalle annetaan mahdollisuus osallistua vuoropuheluun? Vastaanottaja ei ole, eikä hänen voida olettaakaan olevan tiedon passiivinen vastaanottaja, vaan tunteva ja ajatteleva yksilö, joka reflektoi menneisyyden ihmiskohtaloiden herättämiä tunteita oman empatiakykynsä ja arkikokemustensa kautta. Kosketuspinnan löytyminen omaan elämään toimii sekä lapsilla että aikuisilla tasapainoilemalla tuttuuden ja vierauden kokemusten välimaastossa. Tieteestä kertovalla taholla on vastuu sanomisistaan, mutta kertojan tulisi myös kyetä luottamaan vastaanottajan kykyyn käsitellä hankalia ja ristiriitaisiakin aiheita. Myös henkilökohtaisesti tuntuu helpolta yhtyä Anna Kortelaisen toiveeseen siitä, että yhä useampi hyödyntäisi  rohkeammin monitieteisyyden ja –taiteisuuden kautta avautuvia muotoja tieteen kirjoittamiselle.

 

IMG_7908

Pedaali ry:n puheenjohtaja Maiju Tuisku (vas.) sekä Elina Kuorelahti, Karoliina Suoniemi ja Maria Huokkola vastailemassa yleisökysymyksiin. Kuva: Asta Sutinen

Naisten historiaa Linnassa

Turun linnassa maaliskuussa auennut uusi näyttely ”Muutama sananen naisista” sukeltaa 1600-luvun naishistoriaan. Miten aikakauden naiset esimerkiksi pukeutuivat, millaista heidän arkielämänsä oli? Siellä tulevat tutuksi muun muassa ylhäinen kreivitär Katarina Stenbock ja kova-onninen porvarisvaimo Margaret Kitt kuin alhaisin piikatyttökin. Turkulaiset naiset, kuten eivät muutkaan aikakauden naiset, eivät suinkaan olleet näkymätön ja passiivinen ihmisryhmä, vaan he elivät monipuolista ja aktiivista elämää aikana, joka asetti miehet luomakunnan kruunuksi ja ihmisyyden mitaksi.

20190414_103908

Tutkijan silmin näyttely oli taidolla ja innovatiivisesti rakennettu. Toki uuden ajan alun naishistoriaan perehtyneenä tietosisältö ei tuonut itselleni uutta, mutta suurelle yleisölle ja aiheesta kiinnostuneelle kävijälle siitä saa varmasti paljon irti. Perinteisten infotaulujen ja esinekokoelmien lisäksi aihetta elävöittivät museokeskuksen väen tuottamat ja näyttelemät lyhytelokuvat ja kuunnelmat. Lisätietoja aikakauden naisten elämästä sai kosketusnäytöiltä, joilla saattoi selata nykyisten naistenlehtien formaattiin puettua opasta. Otsikot kirkuivat skandaalinkäryisestä murhaoikeudenkäynnistä ja antoivat vinkkejä piikatytön uralle mieliville neitosille. Lisäksi löytyi muun muassa henkilöhaastattelu uraohjuksena ja liikenaisena toimivasta leskirouvasta.

Muutama sananen naisista-näyttely on onnistunut saamaan kompaktiin ja yleisöystävälliseen muotoon valtavan määrän aiheesta tehdyn historiantutkimuksen tuloksia. Tämä ilahduttaa ammattilaista suunnattomasti: tehty työ on saavuttanut suuren yleisön yliopiston seinien ulkopuolella. Näyttelyssä on hyödynnetty laajasti erilaisia tapoja välittää informaatiota, mikä varmasti toimii hyvin erilaisten yleisöjen kanssa. Jopa kirjoittaja itse intoutui otattamaan itsestään muotokuvan 1600-luvun henkeen. Lopputulosta voitte ihailla seuran Instagram-sivulla.

Muutama lisäsananen:

Muutama sananen naisista on avoinna Turun Linnassa 8.3.2020 asti.

Näyttelyn taustavoimissa on ollut mukana iso joukko Turun yliopiston tutkijoita sekä Kulttuurihistorian seuran jäseniä, kuten Riitta Laitinen, Susanna Lahtinen, Lauri Viinikkala ja Elviira Pulli.

Näyttelyyn liittyen on julkaistu kirja: 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisista naisista, Veli-Pekka Toropainen, Turun museokeskus 2019.

 

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja 1700-luvun naisten ja tyttöjen historiaan erikoistunut tutkija.

Gramofoniepidemiaa, katukieltä ja korkeita odotuksia – näkökulmia aistittuun, koettuun ja puhuttuun ympäristöön 1920-luvun Helsingissä.

Helsingin kaupunginmuseoon kuuluvassa Hakasalmen huvilassa vietettiin lauantaina 2.2. iltapäivää 1920-luvun hengessä. Nuoren itsenäisen tasavallan alkutaipaleisiin tutustuttiin pääasiassa historioitsijoiden johdolla sekä elävän musiikin säestämänä tapahtumassa Shimmyä ja slangia, punikkeja ja pilvenpiirtäjiä, joka veti museon yläkerran salin täyteen kiinnostuneita kuulijoita. Tutkijat johdattivat puheenvuoroissaan yleisön miltei sadan vuoden takaisiin helsinkiläisiin mielenmaisemiin ja kaupunkikuviin, jonka jälkeen kuulijoille tarjoiltiin musiikkia gramofonilevyjen ja salonkiorkesterin muodossa. Tilaisuus järjestettiin Hakasalmen huvilassa tämän vuoden syyskuulle asti esillä olevan Suruton kaupunki – kohtauksia 1920-luvun Helsingistä -näyttelyn oheisohjelmana.

Tapahtumassa valotettiin helsinkiläistä 1920-lukua muun muassa kansakoulun, kielen, arkkitehtuurin ja populaarikulttuurin, etenkin gramofonien ja äänilevytuotannon kautta. Iloisen, hedonistisen ja huvittelua täynnä olevan vuosikymmenen maineessa paistattelevan 20-luvun synkempää puolta esitteli työväestön ja kansakoulunopettajien välisiä jännitteitä väitöskirjassaan tutkinut Oona Ilmolahti, joka puheenvuorossaan avasi ennen kaikkea lasten kokemuksia verisen sisällissodan jälkeisessä Helsingissä. Oppivelvollisuuslaki kattoi vuosikymmenen alusta lähtien koko kansan, mutta juopa työläisperheiden lasten ja usein keskiluokkaisesta taustasta tulleiden opettajien välillä saattoi olla syväkin – etenkin siinä nuoressa, ideologisesti hyvinkin jakautuneessa ja haavoittuneessa tasavallassa, jossa yhteiskunnan virallinen totuus, historia ja väri oli valkoinen.

Puhekieltä ja slangia tutkineen suomen kielen emeritusprofessori Heikki Paunosen mielenkiintoisessa esitelmässä puolestaan sukellettiin työläiskaupunginosissa kukoistaneeseen, suomen lisäksi venäjästä ja ruotsista ammentaneeseen puhekieleen, joka nykyään tunnetaan slangina. Aikalaistermi slangi ei ollut, vaan sitä kutsuttiin käyttäjiensä mukaan usein halventavasti katukieleksi tai katupoikien kieleksi. Sivistyneen kansalaisen suusta ei katukieltä suvaittu kuultavan, sillä katukielen käyttämisen uskottiin olevan yhteydessä myös muunlaiseen moraaliseen rappioon ja paheisiin, kuten juopotteluun ja rötöstelyyn.

Silja Laineen puheenvuorossa luotiin katsaus arkkitehtuurikeskusteluun, joka 1920-luvun Helsingissä keskittyi paljolti siihen, millainen kuva maan pääkaupungille haluttiin luoda ja minkälaista viestiä välittää myös kansainväliselle yleisölle. Erääksi aikakauden kiintoisimmista ja kiistaa herättäneimmistä rakennushankkeista muodostui Suomi-Filmin elokuvateatteriksi kaavailtu Kino-Palatsi, jonka oli määrä kohota kaupungin ensimmäiseksi pilvenpiirtäjäksi. Vaikka pilvenpiirtäjähanke jäi lopulta vuosikymmenen vaihteessa iskeneen laman vuoksi toteutumatta, avaa sen ympärillä käyty keskustelu herkullisia näköaloja sekä aikansa kuviteltuun että todelliseen kaupunkitilaan, ristipaineeseen modernin ja perinteisen, kansallisen ja kansainvälisten vaikutteiden välillä.

Vuosi 1929 puolestaan toi tullessaan ilmiön, joka järisytti kaupungin äänimaisemaa perusteellisesti. Yhä useammissa helsinkiläisissä asuintaloissa, etenkin nousevan suomenkielisen keskiluokan asuttamassa Töölössä, raikui yötä myöden jazz ja muut uudet hittisävelmät. Tiina Männistö-Funkin mukaan tämä aikalaisten gramofoniepidemiaksi tai -sairaudeksi kutsuma ilmiö herätti niin ihastusta kuin rajua vastustustakin. Gramofoni ei suinkaan ollut uusi keksintö enää 1920-luvun lopulla, mutta madaltuneet tuontitullit mahdollistivat sen, että yhä useammalla helsinkiläisellä oli mahdollista ostaa levysoitin omakseen. Myös äänilevyjen määrä kasvoi räjähdysmäisesti: yhden vuoden aikana myynti kipusi viisinkertaisesti niihin lukemiin kuin kaikkina aikaisempina vuosina yhteensä. Ei siis ihme, että kaikkialla tuntui soivan viihdemusiikki – kotien lisäksi myös esimerkiksi uimarannoilla ja kansanpuistoissa, jonne työväestökin saattoi saapua viettämään kesäistä vapaapäivää matkalaukkugramofonit mukanaan.

Vaikka tilaisuudessa kuullut puheenvuorot ensikuulemalta vaikuttivat käsittelevän toisistaan hyvinkin paljon eroavia aiheita, nousi esiin myös paljon toistuvia teemoja ja etenkin vastapareja. Maaseudun ja kaupungin, modernin ja perinteisen, sivistyneistön ja kansan dikotomiat toistuivat useissa yhteyksissä, ja loppujen lopuksi niiden kautta pyrittiin määrittelemään sitä, mikä koettiin oikeana ja vääränä, mikä hyvänä ja pahana. Kuten Heikki Paunonen puheenvuorossaan totesi, leimattiin katukielen eli slangin puhujat melko yksiselitteisesti heikkolahjaisiksi ja huonoihin elämäntapoihin helposti sortuviksi kaupunkilaisiksi, jotka saattoivat lopulta ajautua täydellisesti turmion teille. Heihin lukeutuivat lehtimyyjien ja jynssäreiden lailla ne lukuisat Sörnäisten työläispojat, jotka heittivät huulta varpusista, jatsitytöistä ja jorogigiksistä – kieltolain ja muiden modernin ajan ilmiöiden hengessä tietenkin.

Katukielen käyttämiseen liittyi monia kielteisiä assosiaatioita, joihin otettiin kantaa myös lehdistössä. Erityisen mielenkiintoiselta tuntuu se, miten slangia käytettiin poliittisena ja kulttuurisena lyömäaseena, mutta ei ainoastaan sivistyneistön ja työläisten välillä, vaan myös vasemmistolaisten sisäisessä valtataistossa. Sosialidemokraatit ja kommunistit nokittelivat toisiaan omissa julkaisuissaan, ja yksi pahimmista mahdollisista loukkauksista olikin syyttää vastapuolta katukielen käyttäjäksi. Slangin puhuminen nähtiin jopa siinä määrin vaarallisena, että huolestuneet äänet kannattivat helsinkiläispoikien lähettämistä maaseudulle oppimaan oikeanlaista suomen kieltä ja kulttuuria. Etenkin katukieltä puhuvat karskit ja huonotapaiset työläispojat nähtiin ei-toivottuna, jopa vaarallisena aineksena nousevalle kansakunnalle, mutta kuten Oona Ilmolahti muistutti, oppivelvollisuuden myötä ketään ei voinut enää erottaa kansakoulusta. Kiinnostavaa on etenkin se, että vaikka katukielen puhuminen assosioitiin ennen kaikkea alempiin yhteiskuntaluokkiin, ei sen vaaroilta uskottu olevan täysin turvassa parempiosaisten oppikoululaistenkaan. Toisin sanoen ”huonon” kielen käyttäjiltä katsottiin puuttuvan niin paljon tarvittavia yksilöllisiä hyveitä, että heidän pelättiin ilman yhteiskunnan puuttumista suistuvan kelvottomiksi kansalaisiksi.

Sadan vuoden takainen Helsinki oli nopeasti modernisoituva ja laajeneva pääkaupunki, joka kaipasi vanhan hallinnollisen keskustan ohella sekä uutta vetovoimaista, kaupallista keskittymää että asuinrakennuksia kasvavalle keskiluokalle ja työväestölle. Silja Laineen mukaan pilvenpiirtäjähanke oli erityislaatuinen, rohkea ja vahvoja mielipiteitä herättävä ennen kaikkea siksi, että kotimaassa vain harva oli oikean pilvenpiirtäjän nähnyt. Rakennushanketta kommentoitiin ahkerasti, mutta kannanotot huolineen ja positiivisine visioineen pohjautuivat enemmänkin populaarikulttuuriin, mielikuviin ja ulkomaalaiseen kuva-aineistoon kuin kokemuksiin – olihan kyseessä jotain aivan uutta ja ainutlaatuista.  Fritz Langin elokuva Metropolis, jo ilmestymisaikanaan runsaasti huomiota saanut ja sittemmin klassikoksi vakiintunut futuristinen dystopia, toi pilvenpiirtäjät suomalaisyleisönkin eteen ja piirtyi aikalaisyleisön silmissä kuvaamaan nykyaikaa ja tulevaisuutta, joka ei suinkaan näyttäytynyt yksinomaan ihmiskunnalle myönteisenä. Vaikka Kino-Palatsin suunnitelmissa lupailtiin demokraattisesti kaikille avointa näköalakahvilaa pilvenpiirtäjän huipulta, hanketta vastustavat mielipidekirjoitukset puhuivat ennennäkemättömän korkeasta rakennuksesta ”kaupungin raiskauksena” ja ”auringonpimennyksenä”. Pilvenpiirtäjän pelättiin siis olevan visuaalisesti sopimaton tuttuun ja totuttuun kaupunkiympäristöön, mutta arvoristiriitoja koettiin myös sen suhteen, että kaupallinen rakennushanke tavoitteli näyttävää ulkomuotoa tapaan, jota aikaisemmin oli totuttu näkemään lähinnä kirkoissa ja hallintorakennuksissa.

Myös kaupungin vallannut gramofonikuume ja kaupunkitilan äänimaiseman nopea muuttuminen herättelivät ihmiset kannanottoihin. Kriittisissä kommenteissa gramofonimusiikki leimattiin kansan huonoa makua edustaviksi ”rekirallatuksiksi”, joka oli siis jotain aivan muuta kuin paria vuotta aikaisemmin perustetun Yleisradion pääasiassa klassisesta musiikista koostuva tarjonta. Niin sanotusti korkeakulttuurin, sivistyneen maun ja rahvaanomaisena koetun viihdemusiikin välillä selvästi olikin kuilu, joka sekä ihastutti että harmitti aikalaisia. Muutokset musiikinkuuntelussa olivat myös herkullista kasvualustaa komiikalle. Tiina Männistö-Funk täydensi esitystään lehdissä julkaistuilla pilapiirroksilla, joista eräässä kuvattiin nuorta, maaseudulta muuttanutta opiskelijatyttöä lukemassa kirjaa asuntonsa pöydän ääressä. Lukeminen jäi sillä kertaa kuitenkin vain epäonniseksi yritykseksi, sillä kaikkialta seinien läpi – niin ylhäältä ja alhaalta kuin viereisistäkin huoneistoista – kantautui äänekäs gramofonien soitanta niin raastavana, että opiskelijapolo joutui tuskastuneena peittämään korvansa.  Kiinnostavalla tavalla tämä populaarikulttuurin muoto venytti yksityisen tilan rajoja, sillä naapurin kuuntelemasta musiikista pääsi osalliseksi jokainen, halusipa tai ei. Musiikista nauttiminen muuttui myös muulla tavoin yhteisöllisemmäksi. Siinä missä kaupunkilainen yläluokkainen musiikkikulttuuri oli aikaisemmin painottunut konserttisaleihin, salonkeihin ja yksityiskodeissa tapahtuvaan musisointiin, gramofonien yleistymisen myötä ihmiset saattoivat kutsua toisiaan kotiinsa kuuntelemaan levyjä. Musiikin kuluttaminen kaupallistui ja muuttui osaksi sosiaalista kanssakäymistä ja vapaa-ajan huvittelua julkisissakin tiloissa. Gramofonia kritisoivissa äänenpainoissa levysoittimien ääni vertautui kaupungin häiritsevänä koettuun meluun, mutta taustalla oli myös vahvoja arvolatauksia. Jazzia pidettiin yläkäsitteenä kulttuuriselle rappiolle, kevytmielisyydelle ja ulkomaalaisille turhuuksille. Aivan kuten puhuttaessa katukielen vaaroista, myös gramofonimusiikki rinnastettiin sivistyneelle kansakunnalle sopimattomaan paheelliseen elämäntapaan.

Viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä keskusteltiin paljon hyvän yksilön ominaisuuksista, mikä etenkin 1920-luvulla tuntuu kiteytyvän käsitykseen hyvästä kansalaisuudesta: itsenäinen Suomi oli nuori valtio, joka repivän kansalaissodan jälkeen joutui määrittelemään itsensä ja identiteettinsä monin tavoin. Kansallista yhtenäisyyttä luotiin nojautumalla yksinkertaistettuihin totuuksiin ja ihanteisiin, jotka joutuivat ainakin jossain määrin törmäyskurssille vallitsevan todellisuuden kanssa.  Kansakoulu, gramofonimusiikki, korkeuksiin kohoavat rakennushankkeet ja slangin puhuminen olivat kaikki jotakin uutta ja ne edustivat muutosta suhteessa menneeseen. Aistihavainnot ja niihin perustuvat mielipiteet eivät useinkaan jääneet neutraalin kommentoinnin tasolle, vaan olivat vahvasti kantaaottavia. Pohjimmiltaan kommentit vetosivat usein oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä puntaroiviin moraalikäsityksiin.

Kiinnostavien ja monenlaisia kysymyksiä herättäneiden puheenvuorojen jälkeen yleisölle tarjoutui vielä mahdollisuus eläytyä 20-lukulaisiin äänimaisemiin gramofonilevyjen ja elävän musiikin välityksellä. Viulisti Jaso Sasakin mukanaan tuomien gramofonien levylautasilla soivat niin Enrico Caruso kuin aikansa kotimaiset suurhitit Asfalttikukka, Emma ja Särkynyt onni. Tuttujen kappaleiden kuuleminen alkuperäisillä äänentoistolaitteilla oli kuin kiehtova aikahyppy menneeseen, joka toi lähelle niin levysoittimet fyysisinä esineitä kuin musiikin juuri siinä muodossa kuin sitä miltei sata vuotta sitten kuunneltiin. Tapahtuma huipentui Salonkiorkesteri Valentinon musisoitiin. Veikko Hakkaraisen luotsaaman yhtyeen johdolla siirryttiin viettämään iltaa 1920-luvun Hotelli Kämpin hengessä, kun viulujen, pianon ja kontrabasson loihtimana kuultiin niin marssia, valssia ja tangoa kuin oopperakatkelmakin sekä päätöskappaleena juhlavasti Finlandia. Iltapäivän tarjonta oli kaikkineen niin yltäkylläinen ja antoisa, että lopulta ei jäänyt edes harmittamaan, vaikka aikaa itse museonäyttelyyn tutustumiseen ei sillä kertaa jäänyt. 1920-luvun Helsingistä jää ammennettavaa, kuviteltavaa, aistittavaa ja pohdittavaa vielä pitkäksi aikaa vastaisuudessakin.

IMG_7563

Grammophon 1905. Kuva: Asta Sutinen

IMG_7573

Salonkiorkesteri Valentino soittamassa Kieltolakimarssia. Kuva: Asta Sutinen

IMG_7575

Hakasalmen huvila. Kuva: Asta Sutinen

Katsauksia Viron itsenäistymiseen ja muistamisen politiikkaan Turun Kirjamessuilla

Sata vuotta sitten ensimmäistä kertaa itsenäistynyt Viro on ollut laajasti esillä tämänvuotisilla Turun Kirjamessuilla tapahtuman pääteemana. Valokeilaan ovat päässeet niin virolainen nykykirjallisuus ja kulttuuri kuin koko maan monivivahteinen ja traaginenkin historia, josta puhuttaessa aina väistämättäkin joudutaan sivuamaan kansallista identiteettiä ja poliittisia jännitteitä. Kulttuurihistorian seuran järjestämässä, Kallas-salin täyteen yleisöä vetäneessä paneelikeskustelussa Maarit Leskelä-Kärki ja Pertti Grönholm keskustelivat kulttuurihistorian emeritusprofessorin Kari Immosen johdolla Viron itsenäisyydestä ja muistamisen politiikasta. Vaikka keskusteluun varattu puolituntinen riitti toki vain pintaraapaisuun Viron kulttuurisista ja poliittisista kysymyksistä viimeisen parinsadan vuoden ajalta, monia mielenkiintoisia ja perusteellisemman tarkastelun ansaitsevia teemoja nousi esille.

Keskustelussa lähdettiin liikkeelle 1800-luvun puolivälissä heränneestä kansallisuusaatteesta, jonka myötä Virolle, aiemmin historiattomaksi määritetylle kahden dominoivan kulttuuri- ja talousmahdin, Venäjän ja Saksan, vaikutuspiirissä olleelle maalle alettiin kirjoittaa omaa menneisyyttä ja nykyisyyttä. Pertti Grönholmin mukaan virolaisessa kirjallisuudessa ruvettiinkin vuosisadan loppupuolella tuottamaan Viron kansalle sankarillista ja urhoollista historiakuvaa, jonka henkimä vastarinnan perinne eli vielä pitkään maailmansotien välisenä aikana. Viron kirjallisuuteen ja etenkin naiskirjailijuuteen vaikuttanutta Aino Kallasta tutkinut Maarit Leskelä-Kärki puolestaan kertoo, että muutettuaan Viroon viime vuosisadan alussa Kallas alkoi käsitellä novelleissaan yhteiskunnallisia epäkohtia, joissa kärjistyivät niin saksalaisten moisioiden valta kuin tavallisen kansan ahdinko maaorjuudessa. Kallaksen kirjallinen tuotanto oli menneisyyden, mytologian ja modernin ilmaisun vuoropuhelua: hän inspiroitui maan historiasta, vaikka toisaalta kuului Viron itsenäisyyttä kannattaneeseen moderniin kirjailijaryhmittymään Noor-Eestiin.

Virossa kirjallisuus, kuvataide ja muut kulttuurinmuodot olivat neuvostoaikana, etenkin Stalinin vielä eläessä, tiukan sensuurin ja valtiollisen kontrollin puristuksissa.  Kansalliset symbolit ja Viron kansan omaa historiaa korostavat tulkinnat olivat julkisesti vaiettuja ja kiellettyjä. Kirjallisuudessa ja muissa taidemuodoissa suosittiin sen vuoksi kiertoilmaisuja ja allegorioita – se, mitä ei voitu lausua ääneen, kerrottiin rivien välistä. Ilmapiiri vapautui 1960-luvulla, mutta esimerkiksi kansallisia värejä ei edelleenkään ollut mahdollista julkisesti käyttää. Virolaisen kansallisen identiteetin yksi suurimmista kulmakivistä, laulujuhlat, olivatkin vuosikymmenten ajan yksi näkyvimmistä ja ainoista tavoista ilmaista jossain määrin julkisesti omaa kulttuuria siten, että kansallinen sisältö oli integroitu neuvostoideologiaan.

Musiikki ylipäätään oli merkittävässä roolissa Viron itsenäistymisprosessissa Neuvostoliiton hajotessa. Tallinnassa ensimmäistä kertaa vuonna 1988 järjestetty Rock Summer -tapahtuma avautui ulkomaalaisille muusikoille ja puhutteli nuorten virolaisten sukupolvea avoimuudellaan läntiselle kulttuurille ja orastavalle muutokselle. Kansainväliseen esiintyjäjoukkoon kuuluivat muun muassa suomalaiset Eppu Normaali ja Juice Leskinen, joiden merkitystä virolaiset itse ovat maansa kulttuurisessa murroksessa ottaneet usein esiin. Pertti Grönholm viittasi puheenvuorossaan virolaiseen punkyhtyeeseen J.M.K.E.:hen, joka solistinsa Villu Tammen johdolla ironisoi glasnostia ja perestroikan aikaa kappaleessa Tere perestroika, ja yhtyeen Suomessa nauhoitettu ja tuotettu debyyttialbumi Külmale maale (1989) oli muutenkin avoimen neuvostovastainen. Myös omakohtaisesti on ollut kiinnostavaa seurata J.M.K.E.:n uraa. Yhtye on sittemmin keikkaillut ahkerasti myös Suomessa, eivätkä vahvat yhteydet suomalaiseen musiikkiin ja muusikoihin ole unohtuneet. Vironkielisen tuotantonsa ohella J.M.K.E. on muun muassa levyttänyt Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maan, ja muutamia vuosia sitten keikalla Turun Klubilla kuultiin cover-versio Juice Leskisen kappaleesta Eesti (On My Mind).

Itsenäisyys- ja identiteettikysymykset ovat polttavia ja ajankohtaisia myös nykypäivän Virossa. Muuttuva suhde menneisyyteen ja sen tulkintoihin elää jatkuvasti niin kirjallisuuteen, taiteeseen ja muuhun kulttuuriin liittyvässä julkisessa keskustelussa. Kenellä on oikeus tulla muistetuksi ja kuulluksi, minkälaiset tulkinnat ovat hyväksyttyjä? Polttavia kysymyksiä aiheuttavat muun muassa menneisyyden näkyminen kaupunkitilassa. Kymmenisen vuotta sitten laajaa näkyvyyttä sai virolais- ja venäläisväestön välinen konflikti Tallinnaan pystytetyn pronssisoturin sijainnista ja merkityksestä, mutta ristiriitoja ovat herättäneet myös kommunismin uhrien sekä toisaalta vapaussodan muistaminen.  Kuten Pertti Grönholm muistuttaa, venäjänkielisen vähemmistön integroituminen virolaiseen yhteiskuntaan on ollut hidasta eikä suinkaan ongelmatonta. Myös kirjallisuuden piirissä lienee odotettavissa uusia keskusteluja, kun Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerta Aino Kallas – maailman sydämessä (2017) ilmestyy lähiaikoina viroksi Sirje Oleskin kääntämänä. Viron kansallisrunoilijasta, kirjailija Lydia Koidulasta elämäkerran kirjoittaneen Kallaksen merkitys virolaiselle kirjallisuudelle on etenkin uuden naistaitelijaidentiteetin kuvaajana kiistaton. Suomalaissyntyistä Kallasta pidetään tärkeänä kulttuurihenkilönä sekä Suomessa että Virossa, joten kirjailija tuotantoineen ja tulkintoineen herättää kiinnostusta Suomenlahden molemmin puolin.

 

kirjamessut 1

Kari Immonen (vas.), Maarit Leskelä-Kärki ja Pertti Grönholm keskustelevat Virosta Turun Kirjamessuilla. Kuva: Asta Sutinen

kirjamessut 2

Kuva: Asta Sutinen

Kulttuurihistorian seura Someron Nostalgiaviikolla

Vuosittaista Someron Nostalgiaviikkoa vietetään tänä vuonna 17.-20.5.2018. Kulttuurihistorian seura osallistui tapahtumaan eilen torstaina tapahtuman avajaispäivänä Someron kirjastolla. Ohjelmassa oli kaksi nostalgia-aiheista esitelmää. Sää oli mitä mainioin! Kaunis auringonpaiste ja suorastaan hellekeli. Päivää virkistivät myös ajoittaiset vesikuurot.

32764275_880687222116335_6866033220165566464_n
Hannu Salmi pitämässä esitelmää suomalaisesta iskelmästä. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki

Seuramme puheenjohtajan Hannu Salmen esitelmässä ”Aatoksin mi kauas entää. Satumaa ja suomalainen iskelmä” sukellettiin suomalaiseen iskelmämusiikkiin, kaipuuseen ja kaukomaiden kuvauksiin. Salmi aloitti kytkemällä suomalaisen iskelmän kaukokaipuun juuret keskiajan trubaduurilyriikkaan ja myöhempien vuosisatojen matkakirjallisuuteen. Hän muistutti, ettei musiikki synny tyhjiössä vaan se on osa kulttuurista vaihtoa. Moni suomalainen iskelmäklassikko kun on käännöskappale. Suomalainen musiikkiteollisuus sai alkunsa 1920-luvun gramofonikuumeen aikoihin, mutta varsinainen iskelmän läpimurto tapahtui 1930-luvulla. Erityisesti sotien jälkeen sanoituksissa korostuivat entistä enemmän rakkaus ja kaiho sekä orientalistiset teemat. Tämä kuvasti juuri jälleenrakennusvaiheen tarvetta tavoitella parempaa, kadotettua onnenmaata. Samalla siihen kuitenkin liittyi eräänlainen melankolisuus menettyjen rakkaiden vuoksi.

20180517_165942
Paavo Oinosen esitelmän aiheena oli Kalle-Kustaa Korkin seikkailut. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki

Paavo Oinosen esitelmä ”Radiosankarit Kalle-Kustaa Korkki ja Pekka Lipponen 1950-luvun tulkkeina” jatkoi kaukokaipuun ja kolonialismin linjaa esittelemällä Kalle-Kustaa Korkin seikkailut-radiokuunnelman piirteitä ja sen kuvastamaa suomalaisuutta populaarikulttuurin utopiassa. Oinonen totesi, että radiokuunelma oli osa niitä kulttuurimuotoja, jotka vapauttivat kuulijansa arjen kahleista. Suomalaiset öljy-yhtiön agentit päihittivät roistoja ympäri maailmaa mitä eriskummallisia teknologioita käyttäen. Öljy ja ajan poliittiset jännitteet näkyivät tässä, lähes kieli poskellä tehdyssä, ohjelmassa. Oinonen summasi, että Kalle-Kustaa Korkin seikkailujen sanoma oli juuri osoittaa, että suomalaiset pärjäävät vaikeassa maailmanpolittisessa tilanteessa ja suuntautuvat Neuvostoliiton paineesta huolimatta länteen puolustaen markkinataloutta ja demokratiaa. Korkki edusti jälleenrakennuksen Suomen sankaria, insinööriä, joka järkeilyn ja teknologian avulla ratkaisi kaikki ongelmat.

Näiden mielenkiintoisten esitelmien lisäksi tapahtumassa oli myös nostalgia-aiheista kirjamyyntiä. Seuran muina edustajina tapahtumassa sekä kirjamyyntivastaavina toimivat Henna Karppinen-Kummunmäki, Asta Sutinen sekä Riitta Laitinen.

20180517_210254
Seuran edustajat Asta Sutinen, Riitta Laitinen ja Henna Karppinen-Kummmunmäki. Kuva: Paavo Oinonen

Seuramme edustajat ehtivät myös hieman tutustua paikalliseen ympäristöön. Suurimmalle osalle visiitti Somerolle oli ensimmäinen laatuaan. Erityistä huomiota kiinnitti paikkakunnan vireä liiketoiminta vähäisestä asukasluvusta huolimatta. Kylänraitin varrella oli kuitenkin useampi vaatekauppa sekä ravintola/kahvio sekä kirjakauppa. Paikkakunnan suuren pojan Baddingin muistomerkkipysäkki kiinnitti myös huomiota. 1950- ja 1960-lukujen teema ei näkynyt katukuvassa kovin voimakkaasti ainakaan vielä avajaispäivänä. Totta kai teimme myös ostosreissun paikkakunnan ykköskohteeseen eli Muotiputiikki Helmeen, fiftarivaatteiden taivaaseen. Sieltä tutkija-aktiivimmekin innostuivat hankkimaan useamman mekon sekä intoutumaan stailattavaksi 50-luvun tyyliin.

Seuramme haluaa erityisesti kiittää yhteistyöstä Someron kirjastoa sekä yleisöä hienosta tapahtumasta!

Kevät vuoden 1968 parissa

Kansikuva_2

Alkuvuodesta lähdin mukaan järjestämään kulttuurihistorian oppiaineen perinteistä huhtikuista teemaseminaaria, jossa tällä kertaa aiheeksi valikoitui niin kutsuttu ”hullu vuosi” 1968. Samalla aloitin myös Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin apuopettajana, jossa ohjattavan ryhmäni teemana oli seminaarin aihe. Kevääni on vierähtänyt näin ollen pitkälti vuoden 1968 parissa huipentuen 20.4 Toivon ja raivon vuosi 1968 -seminaariin ja 24.4 kurssin loppuseminaariin. Nyt jälkikäteen onkin hyvä hetki koota yhteen kevään katsauksia ”hullusta vuodesta” ja pohtia samalla vuoden merkitystä historiassa.

Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin työt vuoden 1968 innoittamina

Kulttuurihistorian kirjoittaminen -työpajassa opiskelijat lähtivät nopeasti pohtimaan mikä vuodessa 1968 oli erityistä ja mitä kaikkea vuoden aikana sattuikaan eri puolilla maailmaa. Yhteen vuoteen mahtui paljon tapahtumia ja henkilöitä, joita tarkastella töiden kautta tarkemmin. Valinnan vaikeuksien jälkeen töitä alettiin työstämään yksin ja pareittain. Syntyi aiheiltaan monenlaisia tekstejä ja ensimmäisenä valmistuivat mielenkiintoiset henkilökuvat ajan opiskelijaradikaaleista Daniel Cohn-Benditistä ja Rudi Dutschketista. Samaa teemaa jatkoi kirjoitus feministiradikaali Mary Dalysta, jonka vuonna 1968 ilmestynyt kirja The Church and the Second Sex kritisoi muun muassa kirkon valtarakenteita ja naisen asemaa siinä.

Populaarikulttuurin alueella valmistui kirjoitus Hair-musikaalista, joka esittelee moniäänisesti sen aikalaisvastaanottoa paitsi maailmalla, myös Suomessa. Dosentti Kari Kallioniemeä puolestaan haastateltiin vuoden 1968 musiikista ja sen merkityksistä, jonka tallenne on kuunneltavissa podcastin muodossa. Avaruuden valloittaminen oli myös yksi 1960-lukua leimaava piirre. Niinpä kirjoitus vuoden 1968 Apollo 8 -kuulennosta tarjoaa katsauksen ainakin yhteen positiiviseen tapahtumaan vuoden lopulta, joka pelasti koko muutoin raskaalta tuntuneen aikalaiskokijan vuoden. Töiden monipuolisuutta lisäsi vielä mainio idea ja toteutus vuoden 1968 Instagram-tilistä nimellä backto1968. Instagramin kautta yksittäiset kuvat teksteineen antoivat pitkin kevättä pieniä katsauksia vuoteen virkistävällä tavalla niin hauskuuttaen, yllättäen kuin muistelemalla sen synkkiä juonteita. Ryhmän oma kooste kurssista ja sen töistä löytyy Kulttuurihistoria nyt blogista. Kaiken kaikkiaan moninaisten töiden kautta saatiin hienoja katsauksia viidenkymmenen vuoden taakse ja teeman käsittely huipentui itse seminaarissa ja sen oheistapahtumissa.

 Hippimittari ja Ruusujen aika -elokuva

Seminaariviikon ohjeisohjelmat käynnistyivät keskiviikkona 18.4 Hippimittari-tapahtumalla Musiikkikirjastossa ja tämän jälkeen elokuvaillan tunnelmissa Bar Ö:ssä. Hippimittarissa yleisö sai kuulla FT Kimi Kärjen ja dosentti Kari Kallioniemen valitsemia ja historiallisesti alustamia vuoden 1968 lauluja, joista yleisö sai äänestää mieleisiään. Keskiviikon ohjelma jatkui kirjastoa vastapäätä kadun toisella puolella Bar Ö:ssä, jossa saatiin nauttia Risto Jarvan hienosta tieteiselokuvasta Ruusujen aika.

Toivon ja raivon vuosi 1968 -seminaari

Maarit

Seminaaripäivän tervetuliaissanat lausui Maarit Leskelä-Kärki, joka johdatteli teemaan kiinnostavasti moninaisten aikalaisvalokuvien kautta. Päivän aloitti Daniel Cobb, joka esityksessään nosti esiin köyhien ja rikkaiden välisen kuilun Yhdysvalloissa 1960-luvulla. Esitystä elävöittivät hienosti Cobbin itse esittämät Bob Dylanin köyhyyttä(kin) kommentoivat laulut, jotka johdattivat viidenkymmenenvuoden takaiseen maailmaan varsin ainutlaatuisella tavalla. Yhdysvalloissa jatkettiin myös Niko Heikkilän esityksellä Chicagon mielenosoituksiin liittyen, jossa teema yhteiskunnan jakautumisesta kulminoitui väkivaltaisissa yhteenotoissa mielenosoittajien ja poliisin välillä. Lounaan jälkeen Yhdysvalloista siirryttiin Eurooppaan, kun aluksi Mila Oiva ja loppua kohden Eka Tchkoidze kävivät esityksessään läpi Itä-Euroopan kuohuja ja arkea Neuvostoliiton vaikutuksen alla. Matka jatkui Euroopassa Luigi de Annan katsaukseen Italiasta ja Kari Kallioniemen esitykseen Iso-Britanniasta, joissa molemmissa vuosi näyttäytyi Itä-Eurooppaa rauhallisempana. Kari Kallioniemi kuvasikin Iso-Britannian tapahtumia osuvasti ”myrskynä teekupissa”.

Cobb_2

Loppupäivästä seminaarin kieli vaihtui suomeksi Katja-Maria Miettusen aloittaessa esityksellään vanhan valtauksesta vuoden 1968 symbolina Suomessa. Tarkastelun keskiöön Miettuselle nousi kysymys tapahtuman muistamisen tavoista ja sen kokemuksellisuudesta. Mielenkiintoinen Miettusen esiin tuoma näkökulma oli nykytutkimuksessa Suomen tapahtumien kytkeminen ylirajaisesti muun maailman tapahtumiin ja ilmiöihin, jolloin Vanhan valtaus vuoden 1968 symbolina tulee osaksi laajempaa viitekehystä. Kari Immonen pohti puolestaan esityksessään, kuinka nuoret halusivat itselleen oikeuden määrätä omasta elämästään ja sen suunnasta ja näin luoda itsestään toiminnan subjektin. Oikeuksien vaatiminen lähti pienistä kokemuksista ja inhimillisistä tarinoista, jotka punoutuivat yhteen mielenosoitusten kaltaisissa kokoontumisissa.

Paneeli

Seminaarin päätti Feminismi 1968/2018 -paneelikeskustelu, jonka puheenjohtajana toimi Mona Mannevuo ja osallistujia olivat Pihla Hänninen, Tuula Juvonen, Heidi Kurvinen ja Marianne Liljeström. Keskustelua käytiin feminismin historiasta, sen merkityksestä ja jatkuvuuksista, sekä ajankohtaisista teemoista #MeToo kampanjasta internetin vihapuheeseen. Paneelia olisi kuunnellut mielellään pidempäänkin, mutta valitettavasti aika loppui kesken. Seminaaripäivän ilta huipentui Ilkka Kippolan kokoamaan Noin 68 -Hullun filmin vuodet elokuvakoosteeseen Kirjakahvilassa.

Vuosi historiassa – mitä jäi mieleen?

Vuosi 1968 näyttäytyy erilaisten töiden ja esitysten kautta moniäänisenä ja kirjavana, ajoittain raivokkaana, mutta myös toiveikkaana. Epäilemättä monet väkivaltaiset tapahtumat, kuten Vietnamin sota, Martin Luther Kingin murha ja Meksikon opiskelijamellakoiden verilöyly järkyttivät ja järkyttävät edelleen. Yksittäisten ja paikallisten levottomuuksien taustalla vaikutti kylmä sota, jonka lonkerot ulottuivat Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton maaperältä kauas ympäri maailmaa. Näiden yksittäisten raivokkaiden tapahtumien ohella huomionarvoista on yli kansallisten rajojen tapahtunut liikehdintä, jossa ihmiset eri puolilla maailmaa kokoontuivat yhteen ja osoittivat mieltään epäoikeudenmukaisiksi kokemiaan asioita vastaan. Tällaisen kytkösten yhtenä mahdollistajana toimi viestintäkanavien, kuten radion ja television yleistyminen, joiden kautta aatteet ja ajatukset sekä tieto kulkeutuivat ympäriinsä. Kulttuurin eri alueet musiikista taiteeseen toimivat väylänä keskustella olemassaolon ja toiminnan mahdollisuuksista. Näin ollen vuoteen sisältyi raivokkaiden purkauksien vastapainona myös toiveikkuutta, solidaarisuutta ja ylipäätään yhteisöllisyyden positiivisia piirteitä.

 

 

Kirjoittaja FM, kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Marika Ahonen on Kulttuurihistorian seuran tiedotus- ja tapahtumatiimin jäsen. Valokuvat: Marika Ahonen

Näyttelykokemuksia: Rut Brykin Taikalaatikko Turun taidemuseossa

Turun taidemuseossa on parhaillaan esillä keramiikkataiteilija Rut Brykin (1916–1999) laajaa tuotantoa esittelevä näyttely Taikalaatikko. Näyttelyssä luodaan kronologinen läpileikkaus taiteilijan miltei puoli vuosisataa kestäneeseen uraan, johon mahtui niin uusia teknisiä kokeiluja kuin aihemaailman pelkistymistä esittävästä abstraktimmaksi, vaikkakin yksityiskohdiltaan pikkutarkaksi. Bryk oli koulutukseltaan graafikko, mutta ajautui keramiikkataiteen pariin ikään kuin sattuman kautta, ja hänestä tulikin sodanjälkeisen Suomen keramiikan keskeisimpiä uudistajia, joka saavutti menestystä niin kotimaassa kuin ulkomailla. Suomen taideteollisuuden varsinaisella kultakaudella 1950-luvulla Brykin ja hänen puolisonsa, muotoilija Tapio Wirkkalan tuotanto niittivät mainetta ja kunniaa muun muassa Milanon triennaalissa. Taidehistorioitsija Harri Kalha on luonnehtinut Espoon modernin taiteen museon EMMAn julkaisemassa teoksessa Rut Bryk. Elämän taide (2016) Brykia ujoksi ja syrjäänvetäytyväksi persoonaksi, joka kartteli julkisuutta, ei mielellään puhunut julkisesti taiteestaan eikä halunnut tulla kutsutuksi keraamikoksi, koska virallista koulutusta sille alalle hänellä ei ollut. Rut Bryk oli siis henkilönä eräänlainen mysteeri, jonka teokset saivat puhua puolestaan.

Rut Bryk ei koskaan täysin hylännyt esittävää taidetta, vaikka tyylillisesti ja ilmaisultaan teokset muuttuivatkin paljon etenkin 1960-luvulla ja sen jälkeisessä tuotannossa. Varhaistuotantoa, eli juuri sodan jälkeisten vuosien teoksia on kuitenkin helpompi nähdä Brykin henkilöhistorian ja ajan yhteiskunnallisten ilmiöiden kautta. Rut Bryk eli lapsuutensa Tukholmansa, mutta vietti monia kesiä äitinsä lapsuudenmaisemissa Karjalassa lähellä Sortavalaa. Lapsuuden onnela menetettiin lopullisesti sodalle, mutta Bryk käsitteli Karjalan muistoja varhaistuotannossaan. Kalhan mukaan naiivi herkkyys oli ominaista taiteilijan persoonalle, mutta sopi myös sodan jälkeiseen aikaan, jolloin maailman tapahtumia haluttiin käsitellä osin eskapistisestikin.  Brykin varhaistuotannossa pitäydyttiin varsin tutuissa ja turvallisissa, osin feminiinisissäkin aiheissa, kuten kukka- ja ruoka-asetelmissa. Uutta oli sen sijaan muoto: keramiikkalaattojen ja -vatien asettaminen seinälle haastoi porvarilliseksi mielletyn tauluformaatin. Toisaalta on hyvä muistaa, että meille nykyään niin tavalliset hedelmät olivat pulavuosina harvinaisia näkyjä suomalaisissa ruokapöydissä, ja siksi näennäinen arkisuus ja tavallisuus saattoivatkin omana aikanaan olla heijastumia parempien aikojen toiveista.

Asetelmien lisäksi Brykin varhaistuotannossa vietettiin häitä ja hautajaisia, pidettiin kahvikutsuja ja elettiin elämää osin arkisissa, osin sadunomaisissa miljöissä. Teoksessa Lintuhäkki (1947; kuva 1) nähdään taivaalla liitelevä aviopari keväisen vehreässä, kukkivien kielojen täyttämässä ympäristössä. Hääpari on ikään kuin irrottautunut maanpäällisestä todellisuudestaan aivan toisenlaisiin sfääreihin vihkikirkon jäädessä kauas alapuolella. Kuva-alaa hallitsee kuitenkin pöydällä oleva suuri häkki, jonka sisällä orrella istuu kaksi lintua. On lähes mahdotonta olla tulkitsematta lintuja avioparin vertauskuvana, velvollisuutena olla uskollisia toisilleen loppuelämänsä ajan papin aamenen jälkeen. Aihe oli Brykille ajankohtainen, sillä noihin aikoihin hän avioitui Tapio Wirkkalan kanssa ja sai pian kuulla odottavansa parin esikoispoikaa, Samia. Avioliittoon astumista taiteilija oli kuitenkin kuvannut jo muutamaa vuotta aikaisemmin teoksessaan Häät (1944; kuva 2), jonka pastellinsävyistä miljöötä hallitsee koristeellisen rautaportin ympäröimä vihkikirkko sekä punaisena ja keltaisena loistava ruusutarha. Kuvan oikealle etualalle asetettu hääpari on ikään kuin astumassa ulos kuva-alasta, kävelemään yhdessä kohti tulevaisuutta. Inhimillisen elämän siirtymäriittejä kuvataan vielä tummanpuhuvassa teoksessa Hautajaiset (n. 1947; kuva 3), jossa surevasta saattojoukosta yläviistossa lentää joukko vainajaa viimeiseen leposijaansa saattavia enkeleitä – todennäköisesti hautaan, jota ristin sijaan koristaa vain yksi punainen ruusu.

Brykin kuvaamista aiheista on helppoa löytää yhtymäkohtia taiteilijan henkilöhistoriaan, mutta niiden yleismaailmalliset elementit kertovat mielestäni myös paljon enemmän niistä inhimillisistä teemoista, jotka enemmän ja vähemmän ovat läsnä ihmisten elämässä kaikkina aikoina. Tyylillisesti mielenkiintoisen yhtymäkohdan luo venäjänjuutalaisen kuvataiteilijan Marc Chagallin (1887–1985) tuotanto. Chagall oli kotoisin Vitebskistä, nykyisen Valko-Venäjän alueelta, ja jo nuorena 1910-luvulla Pariisissa asuvana taiteilijana hän käsitteli useissa teoksissaan lapsuusmuistojaan, joissa esiintyvät venäläiset talonpojat, hirsitalot, lehmät ja kirkot. Kuvien ihmishahmot saattavat olla ympäristöstään irrallaan, ikään kuin unenomaisina taivaalla leijuvina tarkkailijoina – samanlaisina Chagall kuvasi myös hieman myöhemmässä tuotannossaan pariskuntia sekä aviopareja. Vitebsk oli Pariisin vuosina taiteilijalle vahvasti läsnä muun muassa äänien, hajujen ja värien välittäminä muistoina. Teosten lapsuusmaisemat ovat muistojen värittämiä subjektiivisia tulkintoja, välähdyksiä, joilla ei tavoitellakaan loogista totuutta. Venäjällä elettiin Chagallin nuoruudessa suurten muutosten aikoja. Vaikka taiteilija ei pysyvästi kotimaataan hylännytkään, lapsuuden maisemat muuttuivat reaalitodellisuudesta menneisyyden muistikuviksi. Rut Brykille 1940-luku merkitsi lopullista luopumista Karjalan onnellisista kesistä, lapsuuden ja nuoruuden päätöstä. Chagallin lailla muistot olivat kuitenkin läsnä värittyneinä, leijuvina, pirstaleisina.

Eräs Taikalaatikon kiehtovimmista piirteistä on se, miten näyttelyn kautta piirtyy kuva taiteen vuosisataisista tarinoista, inspiraatiosta ja siitä, kuinka taiteilija peilaa menneisyyttä omaan aikaansa ja elämäänsä – ja miten toisaalta me tässä hetkessä elävät katsojat kiinnitämme kuvat omiin kertomuksiimme ja tulkintoihimme. Bryk oli nuoresta lähtien kiinnostunut quattrocentosta, varhaisrenessanssin taiteesta. Matka Italiaan oli nuorelle Brykille vasta haave, mutta kipinä 1400-luvun mestareiden luomuksiin oli syttynyt jo lapsuudenkodissa, jossa Italian taidetta nautittiin kehystettyjen painokuvien muodossa. Taidekirjojen kuvat olivat Brykin lapsuudessa mustavalkoisia, joten värien kuvittelu oli yksi keskeisistä tekijöistä, joka tuli myöhemmin muovaamaan taiteilijan tuotantoa. Hehkuvissa väreissään Bryk ei tavoitellutkaan realistista ilmaisua, vaan toi varhaisrenessanssista omaksuttuun, tietyllä tavalla pelkistettyyn ja arkaaiseen ilmaisuun oman voimansa vahvoissa, syvien sävyjen lasitteissa, jotka mahdollistuivat taiteilijan kehittämässä tekniikassa. Yksi Brykille tärkeistä painokuvista, Domenico Ghirlandaion Pyhän Elisabetin vierailu (1490) on säilynyt, ja sen päälle Wirkkalan ja Brykin tytär Maaria on kiinnittänyt värillisen painokuvan. Harri Kalha toteaakin, että yhdessä ja samassa kuvassa on läsnä kolme eri aikatasoa – quattrocento, Rutin lapsuus 1900-luvun alussa ja Maarian aika vuosisadan loppupuolella. Tämän päivän katsojina paikannumme omaan nykyhetkeemme, mutta ammennamme menneisyydestä – niin omista henkilökohtaisista muistoista kuin kulttuurimme kuvaperinteestä. Vanhaan on helppo ihastua ja siitä inspiroitua, mutta tulkintojen ja toimintojen kautta vanhasta syntyy aina jotakin uutta.

Bryk käsitteli teoksissaan raamatullisia aiheita, kuten enkeleitä, pyhää ehtoollista sekä uskonnollisen elämän harjoittamista muun muassa italialaisissa kirkoissa ja karjalaisissa kappeleissa. Kristillinen perinne ja oma elämä nivoutuvat Brykin teoksissa Äiti ja lapsi (n. 1953, kuva 4) sekä Piritta (1955, kuva 5). Madonnaa ja lasta kuvaavan figuurin voi helposti tulkita Rutiksi ja pieneksi Sami-pojaksi. Piritta-seinälaatta valmistui pian sen jälkeen kun Rut Brykin ja Tapio Wirkkalan perhe täydentyi toisella lapsella, vuonna 1954 syntyneellä Maaria-tyttärellä. Teoksesta  kiinnostus varhaisrenessanssin muotokieleen yhdistyy varsin tavanomaiseen hetkeen arkipäivässä, jossa pieni tyttö vetää itseään letistä. Huivipäinen äiti pitelee tyttöä kiinni toisesta kädestä, mutta luo samalla jollain lailla poissaolevan katseensa yläviistoon taivaalle. Äidin kasvot tuovat mieleeni Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äidin (1897). Surua, iloa ja huolta, arkista touhuamista ja väsymystä, hajamielisyyttä ja huomion herpaantumista – äidin elämää yhtä kaikki. Siinä missä Piritta voidaan lukea osaksi Rut Brykin omaa henkilöhistoriaa, raamatullisen ja kalevalaisen mytologian läsnäolo tekee aiheesta myös länsimaiselle kulttuurille keskeisen teeman. Universaaliudessaan siinä on kaikille jotakin tuttua, monille myös jotakin samaistuttavaa.

Vuosikymmenen loppupuolella ja etenkin 1960-luvulla Bryk siirtyi ilmaisussaan abstraktimpaan suuntaan, vaikka esittävistä elementeistä ja muodoista hän ei varsinaisesti koskaan luopunutkaan. Tyylistä tuli kuitenkin geometrisempaa, ja kooltaan yhä suuremmiksi muuttuneet teokset muotoutuivat yhä enemmän kolmiulotteisiksi, reliefimäisiksi ja osittain värimaailmaltaan pelkistetymmiksi. Siinä missä Brykin quattrocento-tyyliset teokset olivat olleet varsin kaksiulotteisia, uudemmassa tuotannossa taiteilija leikitteli erilaisten koko- ja painopintojen kanssa. Taidenäyttelyssä katsojan on tietysti visusti muistettava olla koskematta teoksiin, vaikka Brykin varhaisempien teosten hehkuvan värikylläiset lasitteet ja myöhempien, usein suurikokoisten sommitelmien rosoiset, kekseliäät muodot houkuttaisivat katsojaa tutustumaan taiteeseen silmien lisäksi myös sormilla. Ilahduttavinta näyttelyssä onkin kokonaisuuden monipuolisuus ja yllätyksellisyys, joka herättelee aisteja ja ruokkii mielikuvista monella eri tavalla.

Eräs kiinnostava siirtymävaiheen teos abstraktimpaan suuntaan on kuusikulmaisista avonaisista ja umpinaisista keraamisista laatikoista koostuva Hexagon (1955–1959, kuvat 6 ja 7). Näyttelyn teos koostuu kahdesta erillisestä kokonaisuudesta, joista toinen on moniosainen, geometrisillä kuvioilla leikittelevä ja värikylläinen, toinen taas pohjaväriltään pelkistetyn valkoinen ja perinteisellä tavalla koristeellinen sinikukkakuvioineen. Kahdeksanosaisen valkopohjaisen Hexagonin siniset ja vihertävän harmaat kukkakuviot muistuttavat minua Arabian menneisyydestä, 1900-luvun prameista juhla-astioista liemikulhoineen päivineen. Kukkakuviot ovat pikemminkin juhlallisia kuin arkisia, mutta ne esiintyvät nyt poikkeuksellisessa ympäristössä, geometrisissä laatikoissa, joiden funktio on ennemmin koristeellinen kuin käytännöllinen. Toisin sanoen kukkakuviointi on irrotettu totutusta kontekstista, siitäkin huolimatta, että se on edelleen painettu tai maalattu keramiikalle. Kolmiulotteiset, toisissaan kiinni olevat heksagonit antavat kuitenkin olettaa, että kuviota voi lähteä jatkamaan miten vain – ylös, alas, sivuille. Voisikohan Hexagon-teosten erilaisuus viitata myös siihen, että perinteistä on aika siirtyä eteenpäin, uusiin muotoihin ja väreihin?

Näyttelyn loppupuolella on vielä mahdollista katsoa videomateriaalia Arabian keramiikkaosaston toiminnasta 1940-luvulla. On hyvinkin lumoavaa ja koukuttavaa seurata, miten upeat maljat, vadit ja maljakot syntyvät taiteilijoiden käsissä, ja miten uutta tuottavalle luovuudelle oli tilaa, vaikka tehtaassa toki valmistettiin tuotteita sarjatuotantonakin. Tämä lumous on jotain sellaista, mikä houkuttelee katsomaan näyttelyä vielä uudemmankin kerran – ihmettelemään, löytämään ja oivaltamaan.

*****

Rut Bryk – Taikalaatikko on esillä Turun Taidemuseossa 13.5. asti. Näyttelyn on tuottanut EMMA – Espoon modernin taiteen museo, jossa näyttely oli esillä Brykin syntymän juhlavuonna 2016. Pääosa näyttelyn teoksista on lainattu EMMAan talletetusta Tapio Wirkkala Rut Bryk Säätiön kokoelmasta.

*****

Lähteet:

Alexander, Sidney: Marc Chagall. Suomentanut Eila Salminen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1991.

Kalha, Harri: Rut Bryk. Elämän taide. EMMA Espoon modernin taiteen museo 2016.

1. Lintuhäkki 1947
Lintuhäkki (1947) Kuva: Asta Sutinen

2. Häät 1944
Häät (1944) Kuva: Asta Sutinen

3. Hautajaiset n. 1947
Hautajaiset (n. 1947) Kuva: Asta Sutinen

4. Äiti ja lapsi -figuuri n. 1953
Äiti ja lapsi -figuuri (n. 1953) Kuva: Asta Sutinen

5. Piritta 1955
Piritta (1955) Kuva: Asta Sutinen

6. Hexagon 1955-59
Hexagon 1 (1955-59) Kuva: Asta Sutinen

7. Hexagon 2 1955-59
Hexagon 2 (1955-59) Kuva: Asta Sutinen

Tervetuloa teatteriin!

The Chess Player

Meillä on ilo tarjota jäsenillemme mahdollisuus päästä katsomaan Richard McElvainin näytelmää ”The Chess Player” Turun ylioppilasteatteriin erityiseen jäsenhintaan! Esitykset ovat ti 17.4.2018 klo 19 ja ke 18.4.2018 klo 19. Liput jäsenillemme kustantavat: 10€ normaalihintainen (norm. 15€) ja 5€ opiskelijat, työttömät, eläkeläiset, varusmiehet (norm. 8€).

Lippuja on rajattu määrä, joten omat liput kannattaa lunastaa nopeasti (kuitenkin viimeistään viikkoa ennen esitystä)! Siispä, mikäli mielit teatteriin jäsenetuhintaan, laita sähköpostia seuramme sihteerille Susanna Lahtiselle osoitteeseen kulttuurihistorianseura(at)gmail.com ja ilmoita kumpaan näytökseen, kuinka monta lippua (max. 2 lippua / jäsen) ja mitä lipputyyppiä haluaisit ostaa. Maksuohjeet ja muun tarpeellisen infon saat paluuviestinä.

The Chess Player

Based on Stefan Zweig’s classic novella The Royal Game (Schachnovelle)

A stolen book of chess games becomes a lifeline for a prisoner in a Nazi jail. Held in solitary confinement, he clings to sanity by dividing his mind between two feuding chess masters. After he escapes, he dares to skirt a volcano of madness by challenging the greatest chess player in the world to a match. Richard McElvainreimagines Stefan Zweig’s classic story as a 75 minute journey exploring the powers of imagination and the pitfalls of obsession.

”Using Zweig’s brilliant story as a springboard, the play explores the power of illusion and how it distinguishes us from all other beasts, how it frees us and at the same time traps us.” – McElvain

Richard McElvain is an award winning actor, director and playwright from the United States. He also teaches at Fitchburg State University in Massachusetts. McElvain has created successful stage adaptations of the works of Edgar Allen Poe, Washington Irving, O. Henry and Saki, as well as his own version of Sophocles’ Antigone.

The Chess Player is coming to Turku from its successful run at the 2017 Edinburgh Fringe Festival and a visit to the National Theater of Finland.

Written and Performed by Richard McElvain

The Chess Player1

Jouluvierailulla Luostarinmäen käsityöläismuseossa

Kulttuurihistorian seuran vuosi 2017 huipentui yhdistyksen jäsenilleen järjestämällä jouluisella retkellä Luostarinmäen käsityömuseoon, jossa saimme glögitarjoilun ohella nauttia tunnelmallisen alueen historiasta oppaan johdolla. Kalsea, kylmänkostea ja nopeasti pimenevään iltaan kääntyvä harmaa talvinen iltapäivä ei ehkä ensivaikutelmalta kuulosta parhaalta ajankohdalta tutustua ulkoilmamuseoon, mutta vaikka hyinen ilma kävi hieman sormiin ja varpaisiin, itse paikka ei taaskaan jättänyt kävijäänsä kylmäksi.

Luostarinmäen käsityöläismuseo on monelle turkulaiselle ja matkailijalle tuttu käyntikohde, silmäys kahdensadan vuoden takaiseen kaupunkilaiselämään. Alue oli alun perin käsityöläisten, pääasiassa kirvesmiesten ja heidän perheittensä asuttama ja se sijaitsi silloisen kaupungin laitamilla. Merkittävän alueesta tekee se, että se on Turun vanhin yhtenäinen asuinalue, joka säilyi kaupungissa vuonna 1827 riehuneesta tuhoisasta tulipalosta. Museokävijöitä usein askarruttavaan kysymykseen miljöön, rakennusten ja niiden sisältämien esineiden autenttisuudesta oppaamme painotti eri aikakausien kerroksellisuutta ja sitä, että 1940-luvulla alueen museoimisen myötä haluttiin nostaa esiin nimenomaan Turun paloa edeltävän ajan elämänmuotoa sekä käsityöläisammatteja, joita ei välttämättä itse alueella koskaan harjoitettu, mutta jotka kuuluivat kaupunkilaiseen elämänmenoon ydinkeskustassa. Tämän vuoksi Luostarinmäellä onkin nykyään muun muassa kirjapaino, postitoimisto, leipomo, seppien työpajoja sekä alueella todellisuudessakin asuneen merimiehen asunto, jonka ikkunoista uskolliset posliiniset koirat aina katsovat ulos isännän ollessa merillä.

Sutinen2

Luostarinmäen alkuperäiset asukkaat eivät kuuluneet kaupungin varakkaimpaan väestönosaan, eivätkä heidän joulupöytänsäkään notkuneet eksoottisista herkuista, kalliita mausteita sisältäneistä koristeellisista piparkakuista tai makeisista, joihin vain harvoilla tuohon aikaan oli varaa. Käsityöläismuseon vaatimattomissa tuvissa oli silti aistittavissa joulun henki. Lattioille oli levitetty olkia, pirtin pöydälle kasattu leipiä kekoon ja penkille sijattu yöpaikka vierailevia vainajia varten. Leskirouvan tuvassa vaatimaton pöytä puulautasineen oli katettu äidille ja kahdelle pojalle. Tunnelma oli surumielinen, sillä rouva oli vastikään jäänyt leskeksi ja lapset isättömiksi. Oliko tuossa parinsadan vuoden takaisessa illassa joulun tuntua kaikesta huolimatta? Toivatko leivät, puuro ja pöytään katettu lipeäkala lohtua ja toivoa huomisesta? Arkista tupaa valaisivat päreet, ja kalliita kynttilöitä poltettiin vain erikoistilanteissa. Jouluna kuitenkin pöydässä loistivat kynttilöiden liekit ja kattoa koristi himmeli. Merimiehen tuvassa tarjoiltiin puuron lisäksi rosollia ja juustoa, kamarin puolella esillä oleva jouluevankeliumi puolestaan viesti joulunvieton hartaudesta. Erään hieman varakkaamman perheen kodissa oli jopa pieni sali ja sen lattialla tuoksuivat kuusenhavut. Joulukuusia koristeineen ei vielä ollut, mutta kolmihaaraiset havunoksat välittivät juhlan kristillistä sanomaa – isän, pojan ja pyhän hengen muodostamaa pyhää kolminaisuutta.

Luostarinmäellä esillä olleet ateriat, symbolein koristellut leivokset, oljet, havut ja taidokkaasti veistetyt pienet esineet tuovat mieleen ennen kaikkea sen, miten myös entisaikojen jouluissa ihmiselämän eri aikatasot – menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus – olivat vahvasti läsnä. Jouluna oli perinteisesti lupa syödä yölläkin, mutta pöytä pidettiin katettuna myös siltä varalta, että vainajat sattuisivat vieraisille. Menneitä sukupolvia kunnioittava tapa näkyy nykyisin jouluisessa perinteessä viedä edesmenneiden läheisten haudoille kynttilöitä. Entisaikojen jouluun valmistauduttiin pitkään, ja kalenteri määritteli sen, milloin mikin työ oli saatava valmiiksi. Annan päivänä pantiin olutta ja leivottiin koristeellisia joululeipiä. Tuomaan päivään mennessä kaikkien töiden piti olla valmiina ja rauhoittuminen joulunviettoon tuli aloittaa. Nykyään Brinkkalan talon parvekkeelta aattona kajahtava joulurauhan julistus velvoittaa kansaa viettämään juhlaa asiaan kuuluvalla hartaudella. Vanhanajan joulussa oli tarkoituksena paitsi pyhittää itse joulu levolle ja rauhalle, varmistaa huolella tehdyillä töillä ja valmisteluilla vainajien pysyminen tyytyväisinä sekä pedata suotuisat olot sadonkorjuuta varten seuraavalle vuodelle. Agraariyhteiskunnassa sato olikin luonnollisesti yksi tärkeimmistä elämän jatkumisen takaavista tekijöistä, ja se varmasti siinsi ihmisten mielissä jo keskitalven pimeydessä. Nykyään emme tee olkikoristeita elämän ja luonnonkierron vertauskuviksi, tai usko siihen, että työnteko Tuomaan päivän jälkeen toisivat epäonnea karjalle ja sadolle. Joulun viettämiseen kuuluu kuitenkin onnelliset uudenvuoden toivotukset tutuille ja vieraille. Katse on siis tulevassa silloinkin, kun hiljennymme viettämään joulujuhlaa ja kenties muistelemme jo keskuudestamme poistuneita.

Sutinen1

Opastetun kierroksen jälkeen nautimme vielä kupilliset kuumaa glögiä Luostarinmäellä, ja illaksi vähitellen hämärtyvä päivä sai ryhmämme pohtimaan moniin historiallisiin kohteisiin liittyviä kummitustarinoita ja kertomuksia. Skeptinenkin ihmismieli saattaa tulla toisiin aatoksiin paikassa, jossa tietää tapahtuneen menneisyydessä jotain traagista. Mikä tuo ääni tuolla oli, tuuliko saranoita narisutti vai kenties entisen asukkaan henki? Näinköhän nurkan takaa juuri jotain liikettä? Luostarinmäellä usein tavattua, valkoisessa vekkihameessa kummittelevaa naista en vierailumme aikana tavannut, mutta jälkikäteen jäin miettimään, kurkisteliko leipurin ikkunasta pieni punanuttuinen ja -lakkinen hahmo, joka luikki tiehensä meidät nähdessään. Aivan kuin olisin nähnyt hangessa pienet jalanjäljet.

Kirjoittaja Asta Sutinen on Kulttuurihistorian seuran jäsen.