Kulttuurihistorian seura Someron Nostalgiaviikolla

Vuosittaista Someron Nostalgiaviikkoa vietetään tänä vuonna 17.-20.5.2018. Kulttuurihistorian seura osallistui tapahtumaan eilen torstaina tapahtuman avajaispäivänä Someron kirjastolla. Ohjelmassa oli kaksi nostalgia-aiheista esitelmää. Sää oli mitä mainioin! Kaunis auringonpaiste ja suorastaan hellekeli. Päivää virkistivät myös ajoittaiset vesikuurot.

32764275_880687222116335_6866033220165566464_n
Hannu Salmi pitämässä esitelmää suomalaisesta iskelmästä. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki

Seuramme puheenjohtajan Hannu Salmen esitelmässä ”Aatoksin mi kauas entää. Satumaa ja suomalainen iskelmä” sukellettiin suomalaiseen iskelmämusiikkiin, kaipuuseen ja kaukomaiden kuvauksiin. Salmi aloitti kytkemällä suomalaisen iskelmän kaukokaipuun juuret keskiajan trubaduurilyriikkaan ja myöhempien vuosisatojen matkakirjallisuuteen. Hän muistutti, ettei musiikki synny tyhjiössä vaan se on osa kulttuurista vaihtoa. Moni suomalainen iskelmäklassikko kun on käännöskappale. Suomalainen musiikkiteollisuus sai alkunsa 1920-luvun gramofonikuumeen aikoihin, mutta varsinainen iskelmän läpimurto tapahtui 1930-luvulla. Erityisesti sotien jälkeen sanoituksissa korostuivat entistä enemmän rakkaus ja kaiho sekä orientalistiset teemat. Tämä kuvasti juuri jälleenrakennusvaiheen tarvetta tavoitella parempaa, kadotettua onnenmaata. Samalla siihen kuitenkin liittyi eräänlainen melankolisuus menettyjen rakkaiden vuoksi.

20180517_165942
Paavo Oinosen esitelmän aiheena oli Kalle-Kustaa Korkin seikkailut. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki

Paavo Oinosen esitelmä ”Radiosankarit Kalle-Kustaa Korkki ja Pekka Lipponen 1950-luvun tulkkeina” jatkoi kaukokaipuun ja kolonialismin linjaa esittelemällä Kalle-Kustaa Korkin seikkailut-radiokuunnelman piirteitä ja sen kuvastamaa suomalaisuutta populaarikulttuurin utopiassa. Oinonen totesi, että radiokuunelma oli osa niitä kulttuurimuotoja, jotka vapauttivat kuulijansa arjen kahleista. Suomalaiset öljy-yhtiön agentit päihittivät roistoja ympäri maailmaa mitä eriskummallisia teknologioita käyttäen. Öljy ja ajan poliittiset jännitteet näkyivät tässä, lähes kieli poskellä tehdyssä, ohjelmassa. Oinonen summasi, että Kalle-Kustaa Korkin seikkailujen sanoma oli juuri osoittaa, että suomalaiset pärjäävät vaikeassa maailmanpolittisessa tilanteessa ja suuntautuvat Neuvostoliiton paineesta huolimatta länteen puolustaen markkinataloutta ja demokratiaa. Korkki edusti jälleenrakennuksen Suomen sankaria, insinööriä, joka järkeilyn ja teknologian avulla ratkaisi kaikki ongelmat.

Näiden mielenkiintoisten esitelmien lisäksi tapahtumassa oli myös nostalgia-aiheista kirjamyyntiä. Seuran muina edustajina tapahtumassa sekä kirjamyyntivastaavina toimivat Henna Karppinen-Kummunmäki, Asta Sutinen sekä Riitta Laitinen.

20180517_210254
Seuran edustajat Asta Sutinen, Riitta Laitinen ja Henna Karppinen-Kummmunmäki. Kuva: Paavo Oinonen

Seuramme edustajat ehtivät myös hieman tutustua paikalliseen ympäristöön. Suurimmalle osalle visiitti Somerolle oli ensimmäinen laatuaan. Erityistä huomiota kiinnitti paikkakunnan vireä liiketoiminta vähäisestä asukasluvusta huolimatta. Kylänraitin varrella oli kuitenkin useampi vaatekauppa sekä ravintola/kahvio sekä kirjakauppa. Paikkakunnan suuren pojan Baddingin muistomerkkipysäkki kiinnitti myös huomiota. 1950- ja 1960-lukujen teema ei näkynyt katukuvassa kovin voimakkaasti ainakaan vielä avajaispäivänä. Totta kai teimme myös ostosreissun paikkakunnan ykköskohteeseen eli Muotiputiikki Helmeen, fiftarivaatteiden taivaaseen. Sieltä tutkija-aktiivimmekin innostuivat hankkimaan useamman mekon sekä intoutumaan stailattavaksi 50-luvun tyyliin.

Seuramme haluaa erityisesti kiittää yhteistyöstä Someron kirjastoa sekä yleisöä hienosta tapahtumasta!

Mainokset
Suositeltu

Kevät vuoden 1968 parissa

Kansikuva_2

Alkuvuodesta lähdin mukaan järjestämään kulttuurihistorian oppiaineen perinteistä huhtikuista teemaseminaaria, jossa tällä kertaa aiheeksi valikoitui niin kutsuttu ”hullu vuosi” 1968. Samalla aloitin myös Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin apuopettajana, jossa ohjattavan ryhmäni teemana oli seminaarin aihe. Kevääni on vierähtänyt näin ollen pitkälti vuoden 1968 parissa huipentuen 20.4 Toivon ja raivon vuosi 1968 -seminaariin ja 24.4 kurssin loppuseminaariin. Nyt jälkikäteen onkin hyvä hetki koota yhteen kevään katsauksia ”hullusta vuodesta” ja pohtia samalla vuoden merkitystä historiassa.

Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin työt vuoden 1968 innoittamina

Kulttuurihistorian kirjoittaminen -työpajassa opiskelijat lähtivät nopeasti pohtimaan mikä vuodessa 1968 oli erityistä ja mitä kaikkea vuoden aikana sattuikaan eri puolilla maailmaa. Yhteen vuoteen mahtui paljon tapahtumia ja henkilöitä, joita tarkastella töiden kautta tarkemmin. Valinnan vaikeuksien jälkeen töitä alettiin työstämään yksin ja pareittain. Syntyi aiheiltaan monenlaisia tekstejä ja ensimmäisenä valmistuivat mielenkiintoiset henkilökuvat ajan opiskelijaradikaaleista Daniel Cohn-Benditistä ja Rudi Dutschketista. Samaa teemaa jatkoi kirjoitus feministiradikaali Mary Dalysta, jonka vuonna 1968 ilmestynyt kirja The Church and the Second Sex kritisoi muun muassa kirkon valtarakenteita ja naisen asemaa siinä.

Populaarikulttuurin alueella valmistui kirjoitus Hair-musikaalista, joka esittelee moniäänisesti sen aikalaisvastaanottoa paitsi maailmalla, myös Suomessa. Dosentti Kari Kallioniemeä puolestaan haastateltiin vuoden 1968 musiikista ja sen merkityksistä, jonka tallenne on kuunneltavissa podcastin muodossa. Avaruuden valloittaminen oli myös yksi 1960-lukua leimaava piirre. Niinpä kirjoitus vuoden 1968 Apollo 8 -kuulennosta tarjoaa katsauksen ainakin yhteen positiiviseen tapahtumaan vuoden lopulta, joka pelasti koko muutoin raskaalta tuntuneen aikalaiskokijan vuoden. Töiden monipuolisuutta lisäsi vielä mainio idea ja toteutus vuoden 1968 Instagram-tilistä nimellä backto1968. Instagramin kautta yksittäiset kuvat teksteineen antoivat pitkin kevättä pieniä katsauksia vuoteen virkistävällä tavalla niin hauskuuttaen, yllättäen kuin muistelemalla sen synkkiä juonteita. Ryhmän oma kooste kurssista ja sen töistä löytyy Kulttuurihistoria nyt blogista. Kaiken kaikkiaan moninaisten töiden kautta saatiin hienoja katsauksia viidenkymmenen vuoden taakse ja teeman käsittely huipentui itse seminaarissa ja sen oheistapahtumissa.

 Hippimittari ja Ruusujen aika -elokuva

Seminaariviikon ohjeisohjelmat käynnistyivät keskiviikkona 18.4 Hippimittari-tapahtumalla Musiikkikirjastossa ja tämän jälkeen elokuvaillan tunnelmissa Bar Ö:ssä. Hippimittarissa yleisö sai kuulla FT Kimi Kärjen ja dosentti Kari Kallioniemen valitsemia ja historiallisesti alustamia vuoden 1968 lauluja, joista yleisö sai äänestää mieleisiään. Keskiviikon ohjelma jatkui kirjastoa vastapäätä kadun toisella puolella Bar Ö:ssä, jossa saatiin nauttia Risto Jarvan hienosta tieteiselokuvasta Ruusujen aika.

Toivon ja raivon vuosi 1968 -seminaari

Maarit

Seminaaripäivän tervetuliaissanat lausui Maarit Leskelä-Kärki, joka johdatteli teemaan kiinnostavasti moninaisten aikalaisvalokuvien kautta. Päivän aloitti Daniel Cobb, joka esityksessään nosti esiin köyhien ja rikkaiden välisen kuilun Yhdysvalloissa 1960-luvulla. Esitystä elävöittivät hienosti Cobbin itse esittämät Bob Dylanin köyhyyttä(kin) kommentoivat laulut, jotka johdattivat viidenkymmenenvuoden takaiseen maailmaan varsin ainutlaatuisella tavalla. Yhdysvalloissa jatkettiin myös Niko Heikkilän esityksellä Chicagon mielenosoituksiin liittyen, jossa teema yhteiskunnan jakautumisesta kulminoitui väkivaltaisissa yhteenotoissa mielenosoittajien ja poliisin välillä. Lounaan jälkeen Yhdysvalloista siirryttiin Eurooppaan, kun aluksi Mila Oiva ja loppua kohden Eka Tchkoidze kävivät esityksessään läpi Itä-Euroopan kuohuja ja arkea Neuvostoliiton vaikutuksen alla. Matka jatkui Euroopassa Luigi de Annan katsaukseen Italiasta ja Kari Kallioniemen esitykseen Iso-Britanniasta, joissa molemmissa vuosi näyttäytyi Itä-Eurooppaa rauhallisempana. Kari Kallioniemi kuvasikin Iso-Britannian tapahtumia osuvasti ”myrskynä teekupissa”.

Cobb_2

Loppupäivästä seminaarin kieli vaihtui suomeksi Katja-Maria Miettusen aloittaessa esityksellään vanhan valtauksesta vuoden 1968 symbolina Suomessa. Tarkastelun keskiöön Miettuselle nousi kysymys tapahtuman muistamisen tavoista ja sen kokemuksellisuudesta. Mielenkiintoinen Miettusen esiin tuoma näkökulma oli nykytutkimuksessa Suomen tapahtumien kytkeminen ylirajaisesti muun maailman tapahtumiin ja ilmiöihin, jolloin Vanhan valtaus vuoden 1968 symbolina tulee osaksi laajempaa viitekehystä. Kari Immonen pohti puolestaan esityksessään, kuinka nuoret halusivat itselleen oikeuden määrätä omasta elämästään ja sen suunnasta ja näin luoda itsestään toiminnan subjektin. Oikeuksien vaatiminen lähti pienistä kokemuksista ja inhimillisistä tarinoista, jotka punoutuivat yhteen mielenosoitusten kaltaisissa kokoontumisissa.

Paneeli

Seminaarin päätti Feminismi 1968/2018 -paneelikeskustelu, jonka puheenjohtajana toimi Mona Mannevuo ja osallistujia olivat Pihla Hänninen, Tuula Juvonen, Heidi Kurvinen ja Marianne Liljeström. Keskustelua käytiin feminismin historiasta, sen merkityksestä ja jatkuvuuksista, sekä ajankohtaisista teemoista #MeToo kampanjasta internetin vihapuheeseen. Paneelia olisi kuunnellut mielellään pidempäänkin, mutta valitettavasti aika loppui kesken. Seminaaripäivän ilta huipentui Ilkka Kippolan kokoamaan Noin 68 -Hullun filmin vuodet elokuvakoosteeseen Kirjakahvilassa.

Vuosi historiassa – mitä jäi mieleen?

Vuosi 1968 näyttäytyy erilaisten töiden ja esitysten kautta moniäänisenä ja kirjavana, ajoittain raivokkaana, mutta myös toiveikkaana. Epäilemättä monet väkivaltaiset tapahtumat, kuten Vietnamin sota, Martin Luther Kingin murha ja Meksikon opiskelijamellakoiden verilöyly järkyttivät ja järkyttävät edelleen. Yksittäisten ja paikallisten levottomuuksien taustalla vaikutti kylmä sota, jonka lonkerot ulottuivat Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton maaperältä kauas ympäri maailmaa. Näiden yksittäisten raivokkaiden tapahtumien ohella huomionarvoista on yli kansallisten rajojen tapahtunut liikehdintä, jossa ihmiset eri puolilla maailmaa kokoontuivat yhteen ja osoittivat mieltään epäoikeudenmukaisiksi kokemiaan asioita vastaan. Tällaisen kytkösten yhtenä mahdollistajana toimi viestintäkanavien, kuten radion ja television yleistyminen, joiden kautta aatteet ja ajatukset sekä tieto kulkeutuivat ympäriinsä. Kulttuurin eri alueet musiikista taiteeseen toimivat väylänä keskustella olemassaolon ja toiminnan mahdollisuuksista. Näin ollen vuoteen sisältyi raivokkaiden purkauksien vastapainona myös toiveikkuutta, solidaarisuutta ja ylipäätään yhteisöllisyyden positiivisia piirteitä.

 

 

Kirjoittaja FM, kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Marika Ahonen on Kulttuurihistorian seuran tiedotus- ja tapahtumatiimin jäsen. Valokuvat: Marika Ahonen

Näyttelykokemuksia: Rut Brykin Taikalaatikko Turun taidemuseossa

Turun taidemuseossa on parhaillaan esillä keramiikkataiteilija Rut Brykin (1916–1999) laajaa tuotantoa esittelevä näyttely Taikalaatikko. Näyttelyssä luodaan kronologinen läpileikkaus taiteilijan miltei puoli vuosisataa kestäneeseen uraan, johon mahtui niin uusia teknisiä kokeiluja kuin aihemaailman pelkistymistä esittävästä abstraktimmaksi, vaikkakin yksityiskohdiltaan pikkutarkaksi. Bryk oli koulutukseltaan graafikko, mutta ajautui keramiikkataiteen pariin ikään kuin sattuman kautta, ja hänestä tulikin sodanjälkeisen Suomen keramiikan keskeisimpiä uudistajia, joka saavutti menestystä niin kotimaassa kuin ulkomailla. Suomen taideteollisuuden varsinaisella kultakaudella 1950-luvulla Brykin ja hänen puolisonsa, muotoilija Tapio Wirkkalan tuotanto niittivät mainetta ja kunniaa muun muassa Milanon triennaalissa. Taidehistorioitsija Harri Kalha on luonnehtinut Espoon modernin taiteen museon EMMAn julkaisemassa teoksessa Rut Bryk. Elämän taide (2016) Brykia ujoksi ja syrjäänvetäytyväksi persoonaksi, joka kartteli julkisuutta, ei mielellään puhunut julkisesti taiteestaan eikä halunnut tulla kutsutuksi keraamikoksi, koska virallista koulutusta sille alalle hänellä ei ollut. Rut Bryk oli siis henkilönä eräänlainen mysteeri, jonka teokset saivat puhua puolestaan.

Rut Bryk ei koskaan täysin hylännyt esittävää taidetta, vaikka tyylillisesti ja ilmaisultaan teokset muuttuivatkin paljon etenkin 1960-luvulla ja sen jälkeisessä tuotannossa. Varhaistuotantoa, eli juuri sodan jälkeisten vuosien teoksia on kuitenkin helpompi nähdä Brykin henkilöhistorian ja ajan yhteiskunnallisten ilmiöiden kautta. Rut Bryk eli lapsuutensa Tukholmansa, mutta vietti monia kesiä äitinsä lapsuudenmaisemissa Karjalassa lähellä Sortavalaa. Lapsuuden onnela menetettiin lopullisesti sodalle, mutta Bryk käsitteli Karjalan muistoja varhaistuotannossaan. Kalhan mukaan naiivi herkkyys oli ominaista taiteilijan persoonalle, mutta sopi myös sodan jälkeiseen aikaan, jolloin maailman tapahtumia haluttiin käsitellä osin eskapistisestikin.  Brykin varhaistuotannossa pitäydyttiin varsin tutuissa ja turvallisissa, osin feminiinisissäkin aiheissa, kuten kukka- ja ruoka-asetelmissa. Uutta oli sen sijaan muoto: keramiikkalaattojen ja -vatien asettaminen seinälle haastoi porvarilliseksi mielletyn tauluformaatin. Toisaalta on hyvä muistaa, että meille nykyään niin tavalliset hedelmät olivat pulavuosina harvinaisia näkyjä suomalaisissa ruokapöydissä, ja siksi näennäinen arkisuus ja tavallisuus saattoivatkin omana aikanaan olla heijastumia parempien aikojen toiveista.

Asetelmien lisäksi Brykin varhaistuotannossa vietettiin häitä ja hautajaisia, pidettiin kahvikutsuja ja elettiin elämää osin arkisissa, osin sadunomaisissa miljöissä. Teoksessa Lintuhäkki (1947; kuva 1) nähdään taivaalla liitelevä aviopari keväisen vehreässä, kukkivien kielojen täyttämässä ympäristössä. Hääpari on ikään kuin irrottautunut maanpäällisestä todellisuudestaan aivan toisenlaisiin sfääreihin vihkikirkon jäädessä kauas alapuolella. Kuva-alaa hallitsee kuitenkin pöydällä oleva suuri häkki, jonka sisällä orrella istuu kaksi lintua. On lähes mahdotonta olla tulkitsematta lintuja avioparin vertauskuvana, velvollisuutena olla uskollisia toisilleen loppuelämänsä ajan papin aamenen jälkeen. Aihe oli Brykille ajankohtainen, sillä noihin aikoihin hän avioitui Tapio Wirkkalan kanssa ja sai pian kuulla odottavansa parin esikoispoikaa, Samia. Avioliittoon astumista taiteilija oli kuitenkin kuvannut jo muutamaa vuotta aikaisemmin teoksessaan Häät (1944; kuva 2), jonka pastellinsävyistä miljöötä hallitsee koristeellisen rautaportin ympäröimä vihkikirkko sekä punaisena ja keltaisena loistava ruusutarha. Kuvan oikealle etualalle asetettu hääpari on ikään kuin astumassa ulos kuva-alasta, kävelemään yhdessä kohti tulevaisuutta. Inhimillisen elämän siirtymäriittejä kuvataan vielä tummanpuhuvassa teoksessa Hautajaiset (n. 1947; kuva 3), jossa surevasta saattojoukosta yläviistossa lentää joukko vainajaa viimeiseen leposijaansa saattavia enkeleitä – todennäköisesti hautaan, jota ristin sijaan koristaa vain yksi punainen ruusu.

Brykin kuvaamista aiheista on helppoa löytää yhtymäkohtia taiteilijan henkilöhistoriaan, mutta niiden yleismaailmalliset elementit kertovat mielestäni myös paljon enemmän niistä inhimillisistä teemoista, jotka enemmän ja vähemmän ovat läsnä ihmisten elämässä kaikkina aikoina. Tyylillisesti mielenkiintoisen yhtymäkohdan luo venäjänjuutalaisen kuvataiteilijan Marc Chagallin (1887–1985) tuotanto. Chagall oli kotoisin Vitebskistä, nykyisen Valko-Venäjän alueelta, ja jo nuorena 1910-luvulla Pariisissa asuvana taiteilijana hän käsitteli useissa teoksissaan lapsuusmuistojaan, joissa esiintyvät venäläiset talonpojat, hirsitalot, lehmät ja kirkot. Kuvien ihmishahmot saattavat olla ympäristöstään irrallaan, ikään kuin unenomaisina taivaalla leijuvina tarkkailijoina – samanlaisina Chagall kuvasi myös hieman myöhemmässä tuotannossaan pariskuntia sekä aviopareja. Vitebsk oli Pariisin vuosina taiteilijalle vahvasti läsnä muun muassa äänien, hajujen ja värien välittäminä muistoina. Teosten lapsuusmaisemat ovat muistojen värittämiä subjektiivisia tulkintoja, välähdyksiä, joilla ei tavoitellakaan loogista totuutta. Venäjällä elettiin Chagallin nuoruudessa suurten muutosten aikoja. Vaikka taiteilija ei pysyvästi kotimaataan hylännytkään, lapsuuden maisemat muuttuivat reaalitodellisuudesta menneisyyden muistikuviksi. Rut Brykille 1940-luku merkitsi lopullista luopumista Karjalan onnellisista kesistä, lapsuuden ja nuoruuden päätöstä. Chagallin lailla muistot olivat kuitenkin läsnä värittyneinä, leijuvina, pirstaleisina.

Eräs Taikalaatikon kiehtovimmista piirteistä on se, miten näyttelyn kautta piirtyy kuva taiteen vuosisataisista tarinoista, inspiraatiosta ja siitä, kuinka taiteilija peilaa menneisyyttä omaan aikaansa ja elämäänsä – ja miten toisaalta me tässä hetkessä elävät katsojat kiinnitämme kuvat omiin kertomuksiimme ja tulkintoihimme. Bryk oli nuoresta lähtien kiinnostunut quattrocentosta, varhaisrenessanssin taiteesta. Matka Italiaan oli nuorelle Brykille vasta haave, mutta kipinä 1400-luvun mestareiden luomuksiin oli syttynyt jo lapsuudenkodissa, jossa Italian taidetta nautittiin kehystettyjen painokuvien muodossa. Taidekirjojen kuvat olivat Brykin lapsuudessa mustavalkoisia, joten värien kuvittelu oli yksi keskeisistä tekijöistä, joka tuli myöhemmin muovaamaan taiteilijan tuotantoa. Hehkuvissa väreissään Bryk ei tavoitellutkaan realistista ilmaisua, vaan toi varhaisrenessanssista omaksuttuun, tietyllä tavalla pelkistettyyn ja arkaaiseen ilmaisuun oman voimansa vahvoissa, syvien sävyjen lasitteissa, jotka mahdollistuivat taiteilijan kehittämässä tekniikassa. Yksi Brykille tärkeistä painokuvista, Domenico Ghirlandaion Pyhän Elisabetin vierailu (1490) on säilynyt, ja sen päälle Wirkkalan ja Brykin tytär Maaria on kiinnittänyt värillisen painokuvan. Harri Kalha toteaakin, että yhdessä ja samassa kuvassa on läsnä kolme eri aikatasoa – quattrocento, Rutin lapsuus 1900-luvun alussa ja Maarian aika vuosisadan loppupuolella. Tämän päivän katsojina paikannumme omaan nykyhetkeemme, mutta ammennamme menneisyydestä – niin omista henkilökohtaisista muistoista kuin kulttuurimme kuvaperinteestä. Vanhaan on helppo ihastua ja siitä inspiroitua, mutta tulkintojen ja toimintojen kautta vanhasta syntyy aina jotakin uutta.

Bryk käsitteli teoksissaan raamatullisia aiheita, kuten enkeleitä, pyhää ehtoollista sekä uskonnollisen elämän harjoittamista muun muassa italialaisissa kirkoissa ja karjalaisissa kappeleissa. Kristillinen perinne ja oma elämä nivoutuvat Brykin teoksissa Äiti ja lapsi (n. 1953, kuva 4) sekä Piritta (1955, kuva 5). Madonnaa ja lasta kuvaavan figuurin voi helposti tulkita Rutiksi ja pieneksi Sami-pojaksi. Piritta-seinälaatta valmistui pian sen jälkeen kun Rut Brykin ja Tapio Wirkkalan perhe täydentyi toisella lapsella, vuonna 1954 syntyneellä Maaria-tyttärellä. Teoksesta  kiinnostus varhaisrenessanssin muotokieleen yhdistyy varsin tavanomaiseen hetkeen arkipäivässä, jossa pieni tyttö vetää itseään letistä. Huivipäinen äiti pitelee tyttöä kiinni toisesta kädestä, mutta luo samalla jollain lailla poissaolevan katseensa yläviistoon taivaalle. Äidin kasvot tuovat mieleeni Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äidin (1897). Surua, iloa ja huolta, arkista touhuamista ja väsymystä, hajamielisyyttä ja huomion herpaantumista – äidin elämää yhtä kaikki. Siinä missä Piritta voidaan lukea osaksi Rut Brykin omaa henkilöhistoriaa, raamatullisen ja kalevalaisen mytologian läsnäolo tekee aiheesta myös länsimaiselle kulttuurille keskeisen teeman. Universaaliudessaan siinä on kaikille jotakin tuttua, monille myös jotakin samaistuttavaa.

Vuosikymmenen loppupuolella ja etenkin 1960-luvulla Bryk siirtyi ilmaisussaan abstraktimpaan suuntaan, vaikka esittävistä elementeistä ja muodoista hän ei varsinaisesti koskaan luopunutkaan. Tyylistä tuli kuitenkin geometrisempaa, ja kooltaan yhä suuremmiksi muuttuneet teokset muotoutuivat yhä enemmän kolmiulotteisiksi, reliefimäisiksi ja osittain värimaailmaltaan pelkistetymmiksi. Siinä missä Brykin quattrocento-tyyliset teokset olivat olleet varsin kaksiulotteisia, uudemmassa tuotannossa taiteilija leikitteli erilaisten koko- ja painopintojen kanssa. Taidenäyttelyssä katsojan on tietysti visusti muistettava olla koskematta teoksiin, vaikka Brykin varhaisempien teosten hehkuvan värikylläiset lasitteet ja myöhempien, usein suurikokoisten sommitelmien rosoiset, kekseliäät muodot houkuttaisivat katsojaa tutustumaan taiteeseen silmien lisäksi myös sormilla. Ilahduttavinta näyttelyssä onkin kokonaisuuden monipuolisuus ja yllätyksellisyys, joka herättelee aisteja ja ruokkii mielikuvista monella eri tavalla.

Eräs kiinnostava siirtymävaiheen teos abstraktimpaan suuntaan on kuusikulmaisista avonaisista ja umpinaisista keraamisista laatikoista koostuva Hexagon (1955–1959, kuvat 6 ja 7). Näyttelyn teos koostuu kahdesta erillisestä kokonaisuudesta, joista toinen on moniosainen, geometrisillä kuvioilla leikittelevä ja värikylläinen, toinen taas pohjaväriltään pelkistetyn valkoinen ja perinteisellä tavalla koristeellinen sinikukkakuvioineen. Kahdeksanosaisen valkopohjaisen Hexagonin siniset ja vihertävän harmaat kukkakuviot muistuttavat minua Arabian menneisyydestä, 1900-luvun prameista juhla-astioista liemikulhoineen päivineen. Kukkakuviot ovat pikemminkin juhlallisia kuin arkisia, mutta ne esiintyvät nyt poikkeuksellisessa ympäristössä, geometrisissä laatikoissa, joiden funktio on ennemmin koristeellinen kuin käytännöllinen. Toisin sanoen kukkakuviointi on irrotettu totutusta kontekstista, siitäkin huolimatta, että se on edelleen painettu tai maalattu keramiikalle. Kolmiulotteiset, toisissaan kiinni olevat heksagonit antavat kuitenkin olettaa, että kuviota voi lähteä jatkamaan miten vain – ylös, alas, sivuille. Voisikohan Hexagon-teosten erilaisuus viitata myös siihen, että perinteistä on aika siirtyä eteenpäin, uusiin muotoihin ja väreihin?

Näyttelyn loppupuolella on vielä mahdollista katsoa videomateriaalia Arabian keramiikkaosaston toiminnasta 1940-luvulla. On hyvinkin lumoavaa ja koukuttavaa seurata, miten upeat maljat, vadit ja maljakot syntyvät taiteilijoiden käsissä, ja miten uutta tuottavalle luovuudelle oli tilaa, vaikka tehtaassa toki valmistettiin tuotteita sarjatuotantonakin. Tämä lumous on jotain sellaista, mikä houkuttelee katsomaan näyttelyä vielä uudemmankin kerran – ihmettelemään, löytämään ja oivaltamaan.

*****

Rut Bryk – Taikalaatikko on esillä Turun Taidemuseossa 13.5. asti. Näyttelyn on tuottanut EMMA – Espoon modernin taiteen museo, jossa näyttely oli esillä Brykin syntymän juhlavuonna 2016. Pääosa näyttelyn teoksista on lainattu EMMAan talletetusta Tapio Wirkkala Rut Bryk Säätiön kokoelmasta.

*****

Lähteet:

Alexander, Sidney: Marc Chagall. Suomentanut Eila Salminen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1991.

Kalha, Harri: Rut Bryk. Elämän taide. EMMA Espoon modernin taiteen museo 2016.

1. Lintuhäkki 1947
Lintuhäkki (1947) Kuva: Asta Sutinen
2. Häät 1944
Häät (1944) Kuva: Asta Sutinen
3. Hautajaiset n. 1947
Hautajaiset (n. 1947) Kuva: Asta Sutinen
4. Äiti ja lapsi -figuuri n. 1953
Äiti ja lapsi -figuuri (n. 1953) Kuva: Asta Sutinen
5. Piritta 1955
Piritta (1955) Kuva: Asta Sutinen
6. Hexagon 1955-59
Hexagon 1 (1955-59) Kuva: Asta Sutinen
7. Hexagon 2 1955-59
Hexagon 2 (1955-59) Kuva: Asta Sutinen

Tervetuloa teatteriin!

The Chess Player

Meillä on ilo tarjota jäsenillemme mahdollisuus päästä katsomaan Richard McElvainin näytelmää ”The Chess Player” Turun ylioppilasteatteriin erityiseen jäsenhintaan! Esitykset ovat ti 17.4.2018 klo 19 ja ke 18.4.2018 klo 19. Liput jäsenillemme kustantavat: 10€ normaalihintainen (norm. 15€) ja 5€ opiskelijat, työttömät, eläkeläiset, varusmiehet (norm. 8€).

Lippuja on rajattu määrä, joten omat liput kannattaa lunastaa nopeasti (kuitenkin viimeistään viikkoa ennen esitystä)! Siispä, mikäli mielit teatteriin jäsenetuhintaan, laita sähköpostia seuramme sihteerille Susanna Lahtiselle osoitteeseen kulttuurihistorianseura(at)gmail.com ja ilmoita kumpaan näytökseen, kuinka monta lippua (max. 2 lippua / jäsen) ja mitä lipputyyppiä haluaisit ostaa. Maksuohjeet ja muun tarpeellisen infon saat paluuviestinä.

The Chess Player

Based on Stefan Zweig’s classic novella The Royal Game (Schachnovelle)

A stolen book of chess games becomes a lifeline for a prisoner in a Nazi jail. Held in solitary confinement, he clings to sanity by dividing his mind between two feuding chess masters. After he escapes, he dares to skirt a volcano of madness by challenging the greatest chess player in the world to a match. Richard McElvainreimagines Stefan Zweig’s classic story as a 75 minute journey exploring the powers of imagination and the pitfalls of obsession.

”Using Zweig’s brilliant story as a springboard, the play explores the power of illusion and how it distinguishes us from all other beasts, how it frees us and at the same time traps us.” – McElvain

Richard McElvain is an award winning actor, director and playwright from the United States. He also teaches at Fitchburg State University in Massachusetts. McElvain has created successful stage adaptations of the works of Edgar Allen Poe, Washington Irving, O. Henry and Saki, as well as his own version of Sophocles’ Antigone.

The Chess Player is coming to Turku from its successful run at the 2017 Edinburgh Fringe Festival and a visit to the National Theater of Finland.

Written and Performed by Richard McElvain

The Chess Player1

Jouluvierailulla Luostarinmäen käsityöläismuseossa

Kulttuurihistorian seuran vuosi 2017 huipentui yhdistyksen jäsenilleen järjestämällä jouluisella retkellä Luostarinmäen käsityömuseoon, jossa saimme glögitarjoilun ohella nauttia tunnelmallisen alueen historiasta oppaan johdolla. Kalsea, kylmänkostea ja nopeasti pimenevään iltaan kääntyvä harmaa talvinen iltapäivä ei ehkä ensivaikutelmalta kuulosta parhaalta ajankohdalta tutustua ulkoilmamuseoon, mutta vaikka hyinen ilma kävi hieman sormiin ja varpaisiin, itse paikka ei taaskaan jättänyt kävijäänsä kylmäksi.

Luostarinmäen käsityöläismuseo on monelle turkulaiselle ja matkailijalle tuttu käyntikohde, silmäys kahdensadan vuoden takaiseen kaupunkilaiselämään. Alue oli alun perin käsityöläisten, pääasiassa kirvesmiesten ja heidän perheittensä asuttama ja se sijaitsi silloisen kaupungin laitamilla. Merkittävän alueesta tekee se, että se on Turun vanhin yhtenäinen asuinalue, joka säilyi kaupungissa vuonna 1827 riehuneesta tuhoisasta tulipalosta. Museokävijöitä usein askarruttavaan kysymykseen miljöön, rakennusten ja niiden sisältämien esineiden autenttisuudesta oppaamme painotti eri aikakausien kerroksellisuutta ja sitä, että 1940-luvulla alueen museoimisen myötä haluttiin nostaa esiin nimenomaan Turun paloa edeltävän ajan elämänmuotoa sekä käsityöläisammatteja, joita ei välttämättä itse alueella koskaan harjoitettu, mutta jotka kuuluivat kaupunkilaiseen elämänmenoon ydinkeskustassa. Tämän vuoksi Luostarinmäellä onkin nykyään muun muassa kirjapaino, postitoimisto, leipomo, seppien työpajoja sekä alueella todellisuudessakin asuneen merimiehen asunto, jonka ikkunoista uskolliset posliiniset koirat aina katsovat ulos isännän ollessa merillä.

Sutinen2

Luostarinmäen alkuperäiset asukkaat eivät kuuluneet kaupungin varakkaimpaan väestönosaan, eivätkä heidän joulupöytänsäkään notkuneet eksoottisista herkuista, kalliita mausteita sisältäneistä koristeellisista piparkakuista tai makeisista, joihin vain harvoilla tuohon aikaan oli varaa. Käsityöläismuseon vaatimattomissa tuvissa oli silti aistittavissa joulun henki. Lattioille oli levitetty olkia, pirtin pöydälle kasattu leipiä kekoon ja penkille sijattu yöpaikka vierailevia vainajia varten. Leskirouvan tuvassa vaatimaton pöytä puulautasineen oli katettu äidille ja kahdelle pojalle. Tunnelma oli surumielinen, sillä rouva oli vastikään jäänyt leskeksi ja lapset isättömiksi. Oliko tuossa parinsadan vuoden takaisessa illassa joulun tuntua kaikesta huolimatta? Toivatko leivät, puuro ja pöytään katettu lipeäkala lohtua ja toivoa huomisesta? Arkista tupaa valaisivat päreet, ja kalliita kynttilöitä poltettiin vain erikoistilanteissa. Jouluna kuitenkin pöydässä loistivat kynttilöiden liekit ja kattoa koristi himmeli. Merimiehen tuvassa tarjoiltiin puuron lisäksi rosollia ja juustoa, kamarin puolella esillä oleva jouluevankeliumi puolestaan viesti joulunvieton hartaudesta. Erään hieman varakkaamman perheen kodissa oli jopa pieni sali ja sen lattialla tuoksuivat kuusenhavut. Joulukuusia koristeineen ei vielä ollut, mutta kolmihaaraiset havunoksat välittivät juhlan kristillistä sanomaa – isän, pojan ja pyhän hengen muodostamaa pyhää kolminaisuutta.

Luostarinmäellä esillä olleet ateriat, symbolein koristellut leivokset, oljet, havut ja taidokkaasti veistetyt pienet esineet tuovat mieleen ennen kaikkea sen, miten myös entisaikojen jouluissa ihmiselämän eri aikatasot – menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus – olivat vahvasti läsnä. Jouluna oli perinteisesti lupa syödä yölläkin, mutta pöytä pidettiin katettuna myös siltä varalta, että vainajat sattuisivat vieraisille. Menneitä sukupolvia kunnioittava tapa näkyy nykyisin jouluisessa perinteessä viedä edesmenneiden läheisten haudoille kynttilöitä. Entisaikojen jouluun valmistauduttiin pitkään, ja kalenteri määritteli sen, milloin mikin työ oli saatava valmiiksi. Annan päivänä pantiin olutta ja leivottiin koristeellisia joululeipiä. Tuomaan päivään mennessä kaikkien töiden piti olla valmiina ja rauhoittuminen joulunviettoon tuli aloittaa. Nykyään Brinkkalan talon parvekkeelta aattona kajahtava joulurauhan julistus velvoittaa kansaa viettämään juhlaa asiaan kuuluvalla hartaudella. Vanhanajan joulussa oli tarkoituksena paitsi pyhittää itse joulu levolle ja rauhalle, varmistaa huolella tehdyillä töillä ja valmisteluilla vainajien pysyminen tyytyväisinä sekä pedata suotuisat olot sadonkorjuuta varten seuraavalle vuodelle. Agraariyhteiskunnassa sato olikin luonnollisesti yksi tärkeimmistä elämän jatkumisen takaavista tekijöistä, ja se varmasti siinsi ihmisten mielissä jo keskitalven pimeydessä. Nykyään emme tee olkikoristeita elämän ja luonnonkierron vertauskuviksi, tai usko siihen, että työnteko Tuomaan päivän jälkeen toisivat epäonnea karjalle ja sadolle. Joulun viettämiseen kuuluu kuitenkin onnelliset uudenvuoden toivotukset tutuille ja vieraille. Katse on siis tulevassa silloinkin, kun hiljennymme viettämään joulujuhlaa ja kenties muistelemme jo keskuudestamme poistuneita.

Sutinen1

Opastetun kierroksen jälkeen nautimme vielä kupilliset kuumaa glögiä Luostarinmäellä, ja illaksi vähitellen hämärtyvä päivä sai ryhmämme pohtimaan moniin historiallisiin kohteisiin liittyviä kummitustarinoita ja kertomuksia. Skeptinenkin ihmismieli saattaa tulla toisiin aatoksiin paikassa, jossa tietää tapahtuneen menneisyydessä jotain traagista. Mikä tuo ääni tuolla oli, tuuliko saranoita narisutti vai kenties entisen asukkaan henki? Näinköhän nurkan takaa juuri jotain liikettä? Luostarinmäellä usein tavattua, valkoisessa vekkihameessa kummittelevaa naista en vierailumme aikana tavannut, mutta jälkikäteen jäin miettimään, kurkisteliko leipurin ikkunasta pieni punanuttuinen ja -lakkinen hahmo, joka luikki tiehensä meidät nähdessään. Aivan kuin olisin nähnyt hangessa pienet jalanjäljet.

Kirjoittaja Asta Sutinen on Kulttuurihistorian seuran jäsen.

Keskusteluja naisista, taiteilijuudesta ja rajojen ylittämisestä

Loka-marraskuun vaihde tarjosi Turussa mielenkiintoisia keskusteluja elämäkerroista ja taiteilijuudesta, kun Aurinkobaletti järjesti yhteistyössä Aino Kallas Seuran, Kulttuurihistorian seuran ja Turun yliopiston SELMA-tutkimuskeskuksen kanssa naistaiteilijoita käsittelevän keskustelusarjan Rajojen yli: viisi keskustelua naisesta. Keskustelusarja ennakoi Kymmenen laulua naisesta -teosta, joka saa Turun ensi-iltansa tulevana torstaina 9.11.2017 Åbo Svenska Teaterissa.

pressi_10LN_7290
Aurinkobaletin ja Tanssiteatteri Rimpparemmin yhteistuontanto Kymmenen laulua naisesta saa Turun ensi-iltansa 9.11.2017. Koreografia: Marjo Kuusela, laulujen sävellykset Kaj Chydenius. Kuvassa vas. Laura Kallas, Päivi Kujansuu, Anni Pilhjärta, Saku Koistinen, Reetta-Kaisa Iles. Kuva: Antti Kurola.

Keskustelut kokosi kulttuurihistorioitsija ja elämäkertatutkija Maarit Leskelä-Kärki, joka toimi myös keskusteluiden vetäjänä. Puitteet tarjosi kulttuurihistoriallisesti arvokas kulttuuritehdas Manilla, jonne kokoontui neljän illan ajan joukko eletyistä (taiteilija)elämistä ja niiden kertomisesta ja kuulemisesta kiinnostunutta yleisöä. Viimeinen sarjaan kuuluva keskustelu käydään Åbo Svenska Teaterin Tiljan -kahvilan tiloissa lauantaina 11.11. klo 16.15 alkaen teoksen koreografin, taiteen akateemikko Marjo Kuuselan johdolla. Mukana keskustelemassa ovat tuolloin myös Taideyliopiston Cerada-keskuksen professori, FT Kai Lehikoinen ja sirkustaiteilija Pauliina Räsänen.

IMG_8390
Kulttuurihistorioitsija ja elämäkertatutkija Maarit Leskelä-Kärki (vas.) ja Ellen Thesleffin elämäkerran kirjoittanut FM Hanna-Reetta Screck. Kuva: Katja Lehmussaari.

Kymmenen laulua naisesta -teosta odotellessani ajattelin luoda katsauksen menneisiin keskusteluihin ja niissä käsiteltyihin teemoihin, kuten naisten toiminnan ja taiteilijuuden mahdollisuuksiin ja rajoihin 1900-luvun Suomessa. Keskityn tässä kirjoituksessa L. Onervan ja Edith Södergranin keskusteluihin, sillä aikataulupäällekkäisyyksien vuoksi en päässyt harmikseni kuuntelemaan varmasti monin paikoin antoisia ja mielenkiintoisia sekä arvokkaita keskusteluja Ellen Thesleffistä ja Aino Kallaksesta.

IMG_8392
Keskustelua Ellen Thesleffistä. Kuva: Katja Lehmussaari.

Sarjan avasi siis tiistaina 24.10. käyty keskustelu Ellen Thesleffistä (1869–1954). Vieraana oli taidehistorioitsija, Thesleffin elämäkerran kirjoittanut FM Hanna-Reetta Schreck. Seuraavana päivänä keskustelun kohteena oli Aino Kallas (o.s. Krohn, 1878–1956) ja vieraina kirjallisuudentutkija, Kallaksen elämäkerran kirjoittanut FT Silja Vuorikuru sekä Erja Noroviita, joka luki tilaisuudessa Kallaksen omaelämäkerrallisia tekstejä sekä proosaa. Keskusteluiden kohteina olleet taiteilijat loivat kummatkin poikkeuksellisen kansainvälisen uran ja ovat erittäin merkittäviä tekijöitä niin kotimaisessa kuin myös laajemmassa kansainvälisessä taide- ja kirjallisuudenhistoriassa.

Kallas
Aino Kallaksesta keskustelivat Maarit Leskelä-Kärki ja Silja Vuorikuru, joka on kirjoittanut Kallaksen elämäkerran. Kuva: Katja Lehmussaari.

IMG_8394
Lausuja Erja Noroviita luki Kallaksen omaelämäkerrallisia tekstejä sekä proosaa. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.

Keskustelusarja jatkui seuraavalla viikolla, jolloin ensimmäisenä vuorossa oli L. Onerva (oik. Hilja Onerva Lehtinen, 1882–1972). Onervaa paljon tutkinut ja hänestä muun muassa kattavan elämäkerran kirjoittanut taidehistorioitsija, kirjailija FT Anna Kortelainen esitteli hyvin intensiivisessä esityksessään Onervan elämän eri vaiheita ja fragmentteja, joista koostui erittäin monivaiheinen, vaiherikas, intohimoinen ja periksi antamaton, pitkä eletty elämä. Vaikka Onerva joutui kokemaan paljon arvostelua, vastoinkäymisiä ja vaikeuksia elämässään, piirtyi hänestä myös Kortelaisen esityksen kautta rohkean, päämäärätietoisen, runsaasti kokeneen ja tunteneen, maailmaa nähneen, monilahjakkaan ja elämäntäyteisen, omaa tietänsä kulkevan henkilön ja taiteilijan kuva. Kannattelevia voimia olivat ehdottomasti hänen tärkeät ystävyyssuhteensa ja -verkkonsa, jotka koostuivat ennen kaikkea toisiaan tukevista ja kannustavista, monin tavoin lahjakkaista naisista. Yhdessä he opiskelivat ja tekivät paljon töitä sen eteen, että voisivat elättää itse itsensä, mutta tärkeässä roolissa olivat myös ilo ja elämästä nauttiminen. 1900-luvun alun Helsinki tarjosikin Onervalle ja hänen ystävilleen erilaisia mahdollisuuksia nauttia elämästä kovan työn ohessa, kun tilaa otettiin haltuun etsimällä muun muassa sellaisia kahviloita, joihin naiset pääsivät ilman miesseuraa.

IMG_0424
L. Onervasta oli kertomassa tästä elämäkerran kirjoittanut taidehistorioitsija, kirjailija FT Anna Kortelainen. 

Vaikka Onerva haaveili eräässä vaiheessa lääkärin urasta ehkäpä äitinsä vaikean sairauden, jonka vuoksi Onerva joutui elämään ilman äitiään hyvin nuoresta tytöstä lähtien, motivoimana, veivät muun muassa taidehistorian opinnot ja kirjoittamisen palo hänet mennessään. Onerva oli akateemisesti koulutettu, oppinut henkilö ja hyvin tuottelias kirjoittaja, ja hän kirjoitti elämänsä aikana runsaasti muun muassa runoja, kritiikkejä, lehtiartikkeleita, novelleja ja romaaneja. Hän oli aikanaan monin tavoin kiistelty ja hyvin radikaalikin kirjoittaja, joka uskalsi tarttua erilaisiin yleisiä moraalikäsityksiä ravisteleviin aiheisiin ja havaitsemiinsa epäkohtiin. L. Onerva onkin yksi keskeisin kirjallinen henkilö paitsi kotimaisessa kirjallisuudenhistoriassa, myös laajemmin pohjoismaisen kirjallisuuden historiassa. Kirjoittipa hän myös muun muassa Helene Schjerfbeckistä arvostelun Helsingin Sanomiin, jossa hän ylisti taiteilijaa suoranaiseksi neroksi. Kritiikki ei aikalaisiaan juuri hetkauttanut, eikä se päässyt edes virallisesti arkistoitavaksi, vaan noin vaan se jätettiin ulos historian kertomuksesta. Kortelainen löysi kritiikin osana tekemäänsä tutkimustyötä Onervan omista arkistoista. Siinä oli sata vuotta sitten kriitikko nostanut taiteilijan ansaitsemalleen jalustalle, mutta arvoiseensa asemaan pääsy vei naisen mittaisen elämän.

Onervalla oli myös runsas miehistä koostuva ihailijajoukko, ja suhteet esimerkiksi Eino Leinon ja Leevi Madetojan kanssa olivat monella tapaa hyvin merkittäviä Onervan elämässä. Avioliitto Madetojan kanssa oli myös lopulta hyvin riitaisa ja vahingoittava, alkoholismin varjostama ja surkastuttama. Vuonna 1942 Onerva laitettiin Nikkilän mielisairaalaan, vaikka hän itse koki olevansa terve. Karuista olosuhteista huolimatta hän kuitenkin selvisi, sitkeä kun oli, rankoista vuosista suoranaisessa vankeudessa, ja Madetojan kuoltua hän vihdoin pääsi takaisin elämään ystäviensä avustuksella. Raskaat ja varmasti monin paikoin lannistavat vuodet eivät kuitenkaan murskanneet Onervaa alleen, vaan niin hän nosti leukansa ylpeästi ylös ja sukelsi takaisin runsaaseen elämään, jota täyttivät gallerioiden avajaiset, teattereiden ensi-illat, kirjojen julkistustilaisuudet ja muut kulttuurielämän moninaiset kohtaamiset. Onerva elikin elämänsä loppuun asti aktiivista ja täyteläistä elämää, kirjojen ja ihmisten ympäröimänä. Vaikka kaihi vei vanhuusvuosina lähes kokonaan Onervan näön, eivät hänen tarkkaavaiset mutta lempeät silmänsä lakanneet katsomasta, vaan pilke ja lämmin ilo säilyivät hänen silmissään ja sydämessään loppuun asti.

Kaikki kokekaa ja hyvä pitäkää! Tai oikeastaan se, mikä jäljelle jää. Jos jää jotakin, elämän jälki ainoastaan ja suuri tieto, joka on suurta rakkautta. (L. Onerva 12.2.1912)

Näiden sanojen saattelemana oli hyvä astua seuraavana päivänä takaisin tummanpuhuvaan saliin, jossa vuoroaan odotti jo kiihkein odotuksin Edith Södergran (1892–1923), josta kertomassa oli kirjallisuudentutkija, Södergranin kirjailijamyyttiä tutkinut FT Agneta Rahikainen. Rahikainen väitteli vuonna 2014 Södergranin kirjailijamyyttiä käsittelevällä teoksella Poeten och hennes apostlar: En biomytografisk analys av Edith Södergranbilden. Samana vuonna ilmestyi niin ruotsiksi kuin suomeksi teos Edith. Runoilijan elämä ja myytti. Rahikaisen tutkimus on tärkeä lisä runsaaseen Södergran-tutkimukseen, sillä tarkalla lähdetyöskentelyllä se purkaa Södergranin rakennettua kirjailija- ja naiskuvaa sekä sitä rakennettua persoonaa, jota on useasti ylidramatisoitu. Runsas valokuvien käyttö tuo myös merkittävän lisän Södergranin muotoiseen elämään, sillä Södergranin ottamat valokuvat ovat runojen lisäksi yksi tärkeä osa hänen elämäänsä.

IMG_0430
Kirjallisuudentutkija, FT Agneta Rahikainen on tutkinut Edith Södergranin kirjailijamyyttiä.

Edith Södergran oli taiteilija, joka teki vallankumouksellista työtä. Lyhyestä elämästään johtuen Södergranin tuotanto on hyvin suppeaa, mutta sitäkin sisällöllisempää. Hänen elämästään ei ole myöskään jäänyt kovin paljon henkilökohtaista materiaalia, sillä Södergran poltti suurimman osan henkilökohtaisesta aineistostaan ennen kuolemaansa, koska ei halunnut jättää itseään koskevaa materiaalia tutkittavaksi ja pengottavaksi. Huolimatta materiaalin ja tuotannon suppeudesta häntä on tutkittu – ja tutkitaan edelleen – paljon.

Södergran syntyi vuonna 1892 Pietarissa. Hän opiskeli Pietarin saksalaisessa koulussa, jossa arvostettiin suuresti taidetta ja kulttuuria, ja koulussa painotettiinkin taide- ja kirjallisuusopetusta. Södergran oli lahjakas ja älykäs oppilas, ja hän opiskeli muun muassa kieliä. Hän osasi ruotsin ja suomen lisäksi venäjää, saksaa, englantia ja ranskaa. Ensimmäiset runonsa hän kirjoitti saksaksi, ja mallina hänellä olivat muun muassa Heinrich Heine ja Johann Wolfgang von Goethe. Tutuiksi tulivat myös esimerkiksi ranskalainen symbolismi, venäläinen futurismi ja saksalaiseen ekspressionismi. Eräässä vaiheessa Friedrich Nietzschen ajatukset ja kirjoitukset kiinnostivat ja inspiroivat Södergrania kovasti.

Södergranin perhe asui Pietarin lisäksi Karjalankannaksella Raivolassa. Södergranin isä Matts Södergran kuoli keuhkotautiin vuonna 1907. Södergranin elämässä korostuikin erityinen suhde hänen ja äitinsä Helena o.s. Holmroosin välillä. Södergran sai kasvaa äitinsä kanssa vapaasti, vailla perinteisiä naiseen liitettyjä rooliodotuksia.

Södergranilla todettiin itsellään tuberkuloosi vuonna 1909, ja hän oli sen vuoksi hoidettavana Nurmijärvellä Nummelan parantolassa sekä Sveitsissä Davosissa. Sairastuminen ja parantolahoitojaksot johtivat Södergranin koulunkäynnin lopettamiseen. Toisaalta Davosissa vietetyn ajan lisäksi Södergran ja hänen äitinsä matkustelivat myös muissa Keski-Euroopan kohteissa ja suurkaupungeissa, ja se antoi Södergranille mahdollisuuden tutustua Keski-Euroopan kulttuuriin ja esimerkiksi moniin inspiroiviin taidemuseoihin. Vuodesta 1914 lähtien Södergran ei enää halunnut parantolahoitoa vaan keskittyi runoilijan uraansa. Hänen esikoisteoksensa Dikter julkaistiin vuonna 1916. Södergran kuoli vuonna 1923 vain 31-vuotiaana.

Södergran_Davos
Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.

Södergranin runot eivät noudata perinteistä loppusoinnillista runomuotoa. Niissä esiintyy paljon esimerkiksi erilaisia vastakohtaisuuksia, ja runojen tyyli ja niiden edustama sekä sisältämä ideologia vaihtelivat useita kertoja, koko tuotannon ajan. Runoista voi tavoittaa esimerkiksi runsasta luonnon symboliikkaa, elämänmyönteisyyttä, kuoleman kaipuuta, dekandentteja kuvia, rakkauden kaipuuta, metapoetiikkaa sekä ympäristön ja vuodenaikojen kuvauksia. Ne voivat olla arkisen pateettisia, ilkeän ironisia tai sisältää näennäisen vastakohtaisia tunteita. Ennen kaikkea niistä voi lukea kuvauksia niin sanotusta uudesta naisesta, joka päättää itse ruumiistaan, elämästään ja tulevaisuudestaan. Esimerkiksi runossa Vierge Moderne, ”moderni neitsyt”, esiintyy runon puhuja, joka on aktiivinen subjekti, ei pyydä anteeksi, ottaa tilaa, julistaa kovaan ääneen kuka on olettaen että häntä kuunnellaan ja kunnioitetaan sekä ylipäätään antaa julkisen julistuksen siitä, kuka on.

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa…
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,
olen hyppy vapauteen ja omaan itseeni…
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.
Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä, ilman ehtoja.
― Vierge Moderne, Dikter 1916

Södergran antoikin omalta osaltaan äänen uuden sukupolvensa naiselle ja puhui sen puolesta, että naista ei voi kesyttää, typistää tai määritellä ulkoapäin. Toisaalta hänen runojaan voidaan lukea myös usein ilman määriteltyä ja lausuttua sukupuolta tai muita kahlitseviakin taustatekijöitä, mikä on varmasti yksi syy siihen, miksi runot puhuttelevat ihmisiä sukupuolesta tai muista taustoista riippumatta, eri ajoissa yhä uudelleen ja uudelleen.

Koska Södergran jätti jälkeensä lähestulkoon vain runonsa ja ottamansa valokuvat, ovat tiet arvailuille ja erilaisten myyttien luomiselle olleet avoinna. Södergrania käsittelevät myytit ovatkin olleet tavattoman hallitsevia ja vallitsevia, ja ne ovat usein saattaneet jättää alleen Södergranin kirjalliset ansiot. Sitä vastoin Södergranista puhuttaessa on usein korostettu elämän mittaista kamppailua sairautta vastaan. Rahikaisen lähdekriittinen lähestymistapa onkin erityisen arvokas Södergrania koskevaa työtä käsiteltäessä sekä sitä taiteilijakäsitystä hänestä tuotettaessa, joka nostaa Södergranin ja hänen elämänsä sekä tuotantonsa todella siihen arvoon, jonka se ansaitsee. Rahikainen muodostikin Södergranista myös käydyssä keskustelussa yleisölle epäsovinnaisen, uteliaan, koulutetun, älykkään, ailahtelevan, huumorintajuisen, itseironisen, maailmaa nähneen ja ajan hermolla eläneen taiteilijan kuvan. Taiteilijan, joka ei suostunut minkäänlaisiin kompromisseihin, kun kyse oli taiteen tekemisestä.

IMG_0434

Edith Södergran on toiminut innoittajana monille runoilijoille ja kirjailijoille usean sukupolven ajan. Hänen vaikutuksensa suomalaiseen ja pohjoismaiseen modernismiin on ollut erittäin suuri ja merkityksellinen.

Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla. (Ote runosta Olemisen riemu)

IMG_0438

On tärkeää ymmärtää niitä historiallisia prosesseja ja merkityksiä, jotka liittyvät siihen, miten ja suhteessa keihin esimerkiksi naiseutta on määritelty sekä miten se on vaikuttanut naisena olemisen tapoihin, mahdollisuuksiin, rajoituksiin sekä erinäisiin vaatimuksiin täyttää niin sanotusti naisena ja esimerkiksi naistaiteilijana olemisen ehdot. Muun muassa siksi on tärkeää tutkia esimerkiksi juuri naisten kirjoittamisen ja taiteen tekemisen mahdollisuuksia ja rajoituksia osana aikaansa sekä tuoda esiin aiemmin vaiettua tai muun muassa erilaisiin myytteihin verhottua ja kutistettua. Osoittaa, kuinka monenlaisia ääniä historiaamme sisältyy ja millaisia erilaisia rajoja on ylitetty ja kuinka hienoa sekä merkittävää työtä tehty. Siksi esimerkiksi juuri elämäkerrat ovat tärkeitä ja toisten elämistä kertominen merkittävää.

Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa teoksessaan Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista (2017), kuinka elämäkerrat ovat eräänlaisia kuvia, tarkemmin sanottuna muotokuvia, joita tuotamme kuvatessamme menneitä henkilöitä ja antaessamme kuvaustemme kautta heille sisällön ja muodon. Hän jatkaa, kuinka elämäkerta on yksi merkittävä tapa muistaa sekä ylipäätään hahmottaa ihmisen tapaa olla niin suhteessa itseensä kuin myös muihin ja ympäristöön.

Elämäkerta myös elää ajassaan ja on tavallaan aina kohteensa lisäksi kirjoittajansa ja aikansa ilmiöiden sekä niin sanottujen trendien näköinen. Yksi oleellinen tekijä tämän keskustelusarjan kohteena olleiden elämäkertojen ja niiden kirjoittajien kohdalla on ollut halu myyttien ja yksipuolisten, usein haitallisten ja kohteitaan typistävien ja passivoittavien, kohdetta itseään pienemmäksi tekevien kuvien purkamiseen. Nämä kyseiset eletyt ja kerrotut elämät avaavatkin vastaanottajilleen monimuotoiset muotokuvat merkittävistä henkilöistä sekä ajasta ja ympäristöstä, jossa he elivät sekä tekivät merkittävää ja jopa vallankumouksellista työtä aktiivisina, oppineina, lahjakkaina, monipuolisina, ahkerina ja myöskin kärsivinä sekä monin tavoin ristiriitaisina taiteilijoina ja ihmisinä. Heidän elämänsä kertovat ennen kaikkea eletyistä elämistä, ja siksi ne ansaitsevat tulla kerrotuiksi yhä uudelleen.

Kymmenen laulua naisesta -teos Åbo Svenska Teaterissa 9.–12.11.2017.

Kirjoittaja FM, kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Karoliina Sjö on Kulttuurihistorian seuran hallituksen ja tiedotus- ja tapahtumatiimin jäsen. Hän on omassa tutkimustyössään kiinnostunut muun muassa kerrotuista ja kirjoitetuista elämistä sekä naisten toiminnan ja taiteilijuuden mahdollisuuksista ja rajoituksista.

Lähteitä ja linkkejä:

Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Avain 2017.

Maarit Leskelä-Kärki: Naistekijät ja naisten elämäkerrat jätettiin jälleen kerran syrjään. Helsingin Sanomat 2017:
https://www.hs.fi/paivanlehti/20082017/art-2000005332713.html

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos 2017.

Kirja-arvostelu Helsingin Sanomissa: Ellen Thesleff maalasi kuin jumala ja kulki miesten vaatteissa – tietokirja ja romaani kertovat taiteilijasta, joka jäi Schjerfbeckin varjoon: https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000005389722.html

Silja Vuorikuru: Aino Kallas – Maailman sydämessä. SKS 2017.

Kirja-arvostelu Helsingin Sanomissa: Suomalaisen kirjallisuuden Grand Damen elämäkerta vihdoin yhtenä kirjana – Aino Kallas oli aikansa kirjallisuudessa eksoottinen
https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000005239163.html

Anna Kortelainen: Naisen tie. L. Onervan kapina. Otava 2006.

Elävän arkiston pätkässä 70-vuotias L. Onerva 1950-luvun alun Helsingissä: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/runoilija-l-onerva

Helsingissä tällä hetkellä pohjoismaisen kirjallisuuden professorina toimiva Ebba Witt-Brattström L. Onervasta pohjoismaisessa nettisivustossa:
https://nordicwomensliterature.net/2011/12/31/the-paradoxes-of-desire/

Agneta Rahikainen: Edith. Runoilijan elämä ja myytti. Suom. Jaana Nikula. Schildts & Söderströms 2014.

Artikkeli Edith Södergranista:
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/10/21/edith-sodergran-runoilija-edella-aikaansa

Pätkiä Tuija-Maija Niskasen vuonna 1977 ohjaamasta elämäkerrallisesta elokuvasta Södergranista:
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/06/10/maa-jota-ei-ole-epookkidraama-edith-sodergranin-runoista-ja-kuolemasta

Ooppera Skaalan tuore Södergran-tulkinta, Vierge Moderne yhdistää Södergranin runouden, elämän, oopperan ja konemusiikin ainutlaatuisella tavalla:
https://www.hs.fi/kulttuuri/konserttiarvostelu/art-2000005416517.html?share=ed8a8a226e1cd41076e4ba971bb17787

Kulttuurihistorian seura Turun Kirjamessuilla

Turun Kirjamessut järjestettiin tänä vuonna 6.-8.10. Kulttuurihistorian seura osallistui messuille monipuolisella tarjonnalla ja ohjelmalla. Seura jakoi messuosaston Turun Historiallisen YhdistyksenSigillumin ja Suomen Keskiajan Arkeologian Seuran kanssa.

kuva1Seuran messupiste A61 jaettiin Turun Historiallisen Yhdistyksen, Sigillumin ja Suomen Keskiajan Arkeologian seuran kanssa. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki.

Seuran jäsenet päivystivät messuilla jokaisena kolmena päivänä kertoen seuran toiminnasta sekä kulttuurihistoriasta ja historiantutkimuksesta yleensä Tapaa tutkija-tuokioissa. Muun muassa perjantaina tutkijat Pälvi Rantala, Heta Lähdesmäki, Niina Lehmusjärvi ja Henna Karppinen-Kummunmäki kertoilivat päiväunista, suomalaisten ja suden suhteesta, 1600-luvun ruukinomistajattarista sekä 1700-luvun teinityttöjen angstista.

kuva2Tapaa tutkija-osiossa keskustelivat ja seuran myyntipisteellä perjantaina päivystivät Pälvi Rantala, Heta Lähdesmäki, Niina Lehmusjärvi ja Henna Karppinen-Kummunmäki. Kuva: Harri Kiiskinen.

kuva7Sunnuntaina kulttuurihistoriasta ja omasta tutkimuksestaan olivat kertomassa Susanna Lahtinen, Jukka Sarjala ja Annastiina Mäkilä. Kuva: Asta Sutinen.

kuva6
Juha Isotalo esittelee teostaan. Kuva: Heta Lähdesmäki.

Myyntipöydästä saattoi hankkia itselleen koko joukon k&h:n kustantamia kulttuurihistorian tutkimukseen liittyviä teoksia, vuoden 2016 Tieto-Finlandia-ehdokkaan Maamme. Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria sekä seuran oman Capsa Historiae-sarjan ensimmäistä opusta Juha Isotalon Herodotoksen ja Thukydideen ideaalit ja historiankirjoitus. Kirjailija antoi myös haastatteluja kahtena päivänä.

Kulttuurihistorian seura oli myös vahvasti mukana messuilla järjestetyissä keskustelutilaisuuksissa. Yhdessä Argumenta-hankkeen Vihan pitkät jäljet kanssa seuran jäsenet Marjo Kaartinen ja Reima Välimäki sekä tutkija Satu Lidmanin pohtivat historiantutkimuksen etiikkaa.  Niina Siivikko, Paavo Oinonen, Juhana Saarelainen ja Marjo Kaartinen puolestaan keskustelivat moniäänisen Suomen kulttuurihistoriasta.

kuva4Keskustelua moniäänisen Suomen kulttuurihistoriasta. Paneelissa Marjo Kaartinen, Niina Siivikko, Juhana Saarelainen ja Paavo Oinonen. Kuva: Karoliina Sjö.

Messut olivat kaiken kaikkiaan onnistunut tapahtuma. Kiitokset kaikille kävijöille, päivystäjille ja organisoijille! Seuran puolesta toivon, että messuvieraille jäi, kirjapinojen lisäksi, korvan taakse tietoisuus olemassaolostamme ja ehkä mahdollinen kiinnostus toimintamme seuraamiseen myös jatkossa.

Kirjoittaja Henna Karppinen-Kummunmäki on tutkija ja Kulttuurihistorian seuran jäsen