Kulttuurihistorian tutkimustieto ja sen yleistajuistaminen: esikoistietokirjailijan mietteitä

Yliopiston kolmanneksi tärkein tehtävä, tutkimuksen ja opetuksen lisäksi, on yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tähän vaikuttamistehtävään kuuluvat sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen että tutkimustiedon saattaminen suuren yleisön saataville. Yksittäisen tutkijan kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi esiintymistä eri medioissa asiantuntijaroolissa tai yleistajuisten tekstien, artikkelien ja tietokirjojen julkaisemista.

Viime syksynä sain mahdollisuuden toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni tietokirjan kirjoittamisesta. Aihe ei tosin liity aiempaan tutkimukseeni eli 1700-luvun sukupuolihistoriaan, vaan suomalaisiin lavatansseihin, sekin itsellekin tärkeä aihe ja pitkäaikainen harrastus. Vaikka en olekaan julkaissut lavatansseista yhtään tieteellistä artikkeliä, polku ideasta valmiiksi kirjaksi on silti ollut haasteellinen, mutta samalla jännittävä matka. Valmista tuotosta saan ihailla maaliskuussa 2020.

Minun oli heti alkuun luovuttava tietyistä kirjoittamisen rutiineista, jotka olin niin vahvasti tutkijana sisäistänyt. Kustantajani hyvin ystävällisesti ilmaisi asian niin, että taustani näkyi esimerkiksi ensimmäisessä otsikkoehdotuksessani, mutta tietokirjan kanteen se ei käy. Tämä piti siis hylätä ja keksiä jokin myyvempi nimi. Tiedekirjoittamisessa on tiettyä turvallisuutta, josta oli myös pakko hellittää. Tieteellisen artikkelin rakenne on hyvin rajattu ja teksti rakentuu usein dialogille kirjoittajan, muiden tutkijoiden ja tutkimusaineiston kesken. Tästä tutusta ja turvallisesta tavasta minun oli siirryttävä kertovampaan tyyliin. ”Lisää väliin hauskoja juttuja.”, minulle sanottiin. Koska aihepiiri oli itselleni läheinen, minun oli helpompi kirjoittaa oma persoonani tekstiin mukaan, asia, mikä myöskään ei ole tieteellisessä tekstissä tyypillistä. Ja harva historiantutkija saa poseerata oman kirjansa kannessa!

pile of books
Photo by Pixabay on Pexels.com

Kulttuurihistorioitsijan roolini näkyy toki myös tekstissä edelleen. Tartuin kirjassani esimerkiksi kysymykseen lavatanssien sukupuolirooleista ja oletetusta heteronormatiivisuudesta: mies vie, nainen seuraa. Tosiasiassa naisia on yhä enemmän myös viejiä roolissa, miehiä sen sijaan vielä harvoin seuraajina. Toinen seikka oli nostaa esille seksuaalivähemmistöjen kokemukset lavatanssien maailmassa. Kolmas on tietenkin käsitellä itse kulttuurin käsitettä: katson, että lavatanssit ovat hyvin ainutlaatuinen osa suomalaista kulttuuria. Silti tätä kulttuurimuotoa ei pidetä riittävän arvokkaana, että se saisi samanlaista tukea kuin ns. korkeakulttuurin muodot. Kauniita juhlapuheita kyllä pidetään, mutta konkretian tasolla tämä ei näy.

Olen hyvin kiitollinen, että sain tilaisuuden julkaista yleistajuisen tietokirjan. Suomessa tehdään valtavasti hyviä tietokirjoja. Tällä viikolla vietetään Tietokirjaviikkoa. Lukeaa siis tietokirjoja, oppikaa uutta, avartakaa maailmaanne, etsikää wau-elämyksiä!

Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija ja seuran hallituksen jäsen.

Mainokset

Naisten historiaa Linnassa

Turun linnassa maaliskuussa auennut uusi näyttely ”Muutama sananen naisista” sukeltaa 1600-luvun naishistoriaan. Miten aikakauden naiset esimerkiksi pukeutuivat, millaista heidän arkielämänsä oli? Siellä tulevat tutuksi muun muassa ylhäinen kreivitär Katarina Stenbock ja kova-onninen porvarisvaimo Margaret Kitt kuin alhaisin piikatyttökin. Turkulaiset naiset, kuten eivät muutkaan aikakauden naiset, eivät suinkaan olleet näkymätön ja passiivinen ihmisryhmä, vaan he elivät monipuolista ja aktiivista elämää aikana, joka asetti miehet luomakunnan kruunuksi ja ihmisyyden mitaksi.

20190414_103908

Tutkijan silmin näyttely oli taidolla ja innovatiivisesti rakennettu. Toki uuden ajan alun naishistoriaan perehtyneenä tietosisältö ei tuonut itselleni uutta, mutta suurelle yleisölle ja aiheesta kiinnostuneelle kävijälle siitä saa varmasti paljon irti. Perinteisten infotaulujen ja esinekokoelmien lisäksi aihetta elävöittivät museokeskuksen väen tuottamat ja näyttelemät lyhytelokuvat ja kuunnelmat. Lisätietoja aikakauden naisten elämästä sai kosketusnäytöiltä, joilla saattoi selata nykyisten naistenlehtien formaattiin puettua opasta. Otsikot kirkuivat skandaalinkäryisestä murhaoikeudenkäynnistä ja antoivat vinkkejä piikatytön uralle mieliville neitosille. Lisäksi löytyi muun muassa henkilöhaastattelu uraohjuksena ja liikenaisena toimivasta leskirouvasta.

Muutama sananen naisista-näyttely on onnistunut saamaan kompaktiin ja yleisöystävälliseen muotoon valtavan määrän aiheesta tehdyn historiantutkimuksen tuloksia. Tämä ilahduttaa ammattilaista suunnattomasti: tehty työ on saavuttanut suuren yleisön yliopiston seinien ulkopuolella. Näyttelyssä on hyödynnetty laajasti erilaisia tapoja välittää informaatiota, mikä varmasti toimii hyvin erilaisten yleisöjen kanssa. Jopa kirjoittaja itse intoutui otattamaan itsestään muotokuvan 1600-luvun henkeen. Lopputulosta voitte ihailla seuran Instagram-sivulla.

Muutama lisäsananen:

Muutama sananen naisista on avoinna Turun Linnassa 8.3.2020 asti.

Näyttelyn taustavoimissa on ollut mukana iso joukko Turun yliopiston tutkijoita sekä Kulttuurihistorian seuran jäseniä, kuten Riitta Laitinen, Susanna Lahtinen, Lauri Viinikkala ja Elviira Pulli.

Näyttelyyn liittyen on julkaistu kirja: 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisista naisista, Veli-Pekka Toropainen, Turun museokeskus 2019.

 

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja 1700-luvun naisten ja tyttöjen historiaan erikoistunut tutkija.

Olavi Virta-elokuva ja elämäkerran haasteet

Kävin viime sunnuntaina katsomassa paljon puhutun ja kiistellyn Timo Koivusalon uusimman ohjauksen Olavi Virta (rooleissa mm. Lauri Tilkanen, Raimo Grönberg, Malla Malmivaara, Martti Suosalo). Olavi Virta on epäilemättä suomalaisen iskelmätaivaan suurimpia tähtiä ja tangon ehdoton kuningas. Hänen levytystuotantonsa on valtava ja monet kappaleista ovat edelleen suosittuja ikivihreitä: Hopeinen kuu, Vihreät niityt, Punaiset lehdet, Punatukkaiselle tytölle, Cumparsita, Voi yksi päivä olla sata vuotta ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti. Virran voidaan sanoa olleen maamme ensimmäisiä julkkiksia, aikana jolloin varsinainen tähtikulttuuri syntyi.

Olavi Virta -elokuva_5
Lauri Tilkanen esittää pääroolin elokuvassa Olavi Virta. Pressikuva.

Lähdin katsomaan elokuvaa avoimin mielin siitä huolimatta, että kriitikot suhtautuivat siihen pääasiassa nuivasti. Myös katsojien mielipiteet näyttävät jakautuneen jyrkästi. Oma mielipiteeni on, että parituntinen elokuva oli sujuva kokonaisuus. Tarina kulki hyvin ja kuvaus oli eheää. Huumoria ja suuria tunteita oli sopivasti annosteltu. Lavastukseen oli kiinnitetty tarkkaa huomiota, jotta ajankuva olisi mahdollisimman uskottava. Musiikkiin oli erityisesti panostettu ja ääniraita lauluineen oli Virran omista levytyksistä. Koivusalo perusteli tätä valintaa juuri sillä, että Virran ääni on niin tunnistettava ja kuuluisa. Elokuvana Olavi Virta oli kaiken kaikkiaan hyvin koskettava. Harvoin saan pyyhkiä silmäkulmia, mutta nyt pääsi käymään niin.

Jäin pohtimaan elokuvaa myös kulttuurihistorian ja varsinkin elämäkerrallisen tutkimuksen näkökulmasta. Kyseessä on nimenomaan elämäkerta, joskin elokuvan keinoin esitetty. Suurin kritiikki onkin kohdistunut siihen, miten Virta ja hänen elämänsä elokuvassa kuvataan. Elokuvaa on moitittu liian silotelluksi. Tästä näkökulmasta elokuvan tekijät ovat olleet haastavan tehtävän edessä. Elämäkerran tekeminen, tai kirjoittaminen, on äärimmäisen vaikeaa. Siihen liittyy paljon eettisiä kysymyksiä, joita ainakaan tutkija ei voi sivuuttaa. Toki markkinoille ilmestyy paljonkin kirjoja, joissa skandaalihakuisesti väitetään paljastavan ”totuus” kohteestaan. Ensimmäisenä tulee mieleen Virran aikalainen Marilyn Monroe, jonka kuolemasta lähtien on ilmestynyt toinen toistaan kohdettaan enemmän ja vähemmän asiallisesti hyödyntäviä kirjoja.

Olavi_virta_levytukku
Olavi Virta kuvattuna toimistossaan 1950-luvun lopulla. Wikipedia Commons.

Kulttuurihistorioisijana edellä mainittu lähestymistapa on minulle hyvin vieras. Tulen sellaisesta tutkimusperinteestä, jossa kohteen kunnioitus on ensiarvoisen tärkeää. Se ei tarkoita sitä, etteikö ikävistä asioista saisi puhua, mutta se tulee tehdä tietyllä kunnioituksella. Kuolleet eivät voi enää puhua omasta puolestaan. Tekijän on siis punnittava tarkoin, mitä ja miten kohteestaan kertoo. Onko tarpeen kertoa aivan kaikkea? Mikä on kohteen oikeus yksityisyyteen? Ja asiat voi kertoa niin monella tavalla. Koivusalo ei ole jättänyt Virran elämän varjopuolia, alkoholismia ja irtosuhteita, huomiotta, mutta niillä ei elokuvassa mässäillä turhaan. Koska jokaisella meistä on elämässämme vähemmän hohdokkaita hetkiä. Teemme virheitä ja tuskin itsekään haluaisimme, että jälkipolvet muistavat meidät vain niistä virheistä.

Lisäksi on muistettava, että historiantutkimus, myös biografinen historiantutkimus on aina tulkinta. Se ei ole absoluuttinen totuus menneestä, vaan aina tulkinta, joka perustuu saatavilla oleviin lähteisiin ja tutkijan tekemiin valintoihin. Näkökulma ratkaisee myös millainen tulkinnasta tulee. Esimerkiksi Olavi Virran tapauksessa erilaisia näkökulmavaihtoehtoja voisivat olla hänen uransa laulajana ja tähtenä tai sitten yksityisenä henkilönä, isänä ja aviomiehenä. Tai hänen elämäänsä olisi voitu tarkastella jollainen tietyllä aikavälillä, käännekohdissa ja niin edelleen. Vaihtoehtoja on loputtomasti. Koivusalo päätti tehdä elämänkaarielokuvan, jossa nuori Virta ryhtyy laulajaksi, menestyy ja kohtaa lopulta uransa romahduksen. Lopuksi kyse on aivan yksinkertaisen ihmisyyteen asiasta: emme pääse mitenkään toisen ihmisen pään sisään, emmekä varsinkaan sellaisen, joka on jo edesmennyt. Silloin paljon kysymyksiä jää vaille vastausta. Samaa periaatetta nähdäkseni voi soveltaa myös elämäkerralliseen elokuvaan. Elokuva on vain yksi tulkinta yhdestä elämästä.

 

Kirjoittaja on kulttuurihistoriotsija, Kulttuurihistorian seuran hallituksen ja tapahtumatiimin jäsen sekä intohimoinen lavatanssija ja vanhan suomalaisen iskelmän kuuntelija.

 

Kirjallisuutta:

Aho, Marko: Iskelmäkuninkaan tuho. Suomi-iskelmän sortuvat tähdet ja myyttinen sankaruus. SKS 2003.

Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus. Toim. Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen. SKS 2014.

Leskelä-Kärki, Maarit: Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Avain 2017.

Niemi, Seija: Olavi Virta. Myytin synty. k&h 2006.

Kulttuurihistorian seura Someron Nostalgiaviikolla

Vuosittaista Someron Nostalgiaviikkoa vietetään tänä vuonna 17.-20.5.2018. Kulttuurihistorian seura osallistui tapahtumaan eilen torstaina tapahtuman avajaispäivänä Someron kirjastolla. Ohjelmassa oli kaksi nostalgia-aiheista esitelmää. Sää oli mitä mainioin! Kaunis auringonpaiste ja suorastaan hellekeli. Päivää virkistivät myös ajoittaiset vesikuurot.

32764275_880687222116335_6866033220165566464_n
Hannu Salmi pitämässä esitelmää suomalaisesta iskelmästä. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki

Seuramme puheenjohtajan Hannu Salmen esitelmässä ”Aatoksin mi kauas entää. Satumaa ja suomalainen iskelmä” sukellettiin suomalaiseen iskelmämusiikkiin, kaipuuseen ja kaukomaiden kuvauksiin. Salmi aloitti kytkemällä suomalaisen iskelmän kaukokaipuun juuret keskiajan trubaduurilyriikkaan ja myöhempien vuosisatojen matkakirjallisuuteen. Hän muistutti, ettei musiikki synny tyhjiössä vaan se on osa kulttuurista vaihtoa. Moni suomalainen iskelmäklassikko kun on käännöskappale. Suomalainen musiikkiteollisuus sai alkunsa 1920-luvun gramofonikuumeen aikoihin, mutta varsinainen iskelmän läpimurto tapahtui 1930-luvulla. Erityisesti sotien jälkeen sanoituksissa korostuivat entistä enemmän rakkaus ja kaiho sekä orientalistiset teemat. Tämä kuvasti juuri jälleenrakennusvaiheen tarvetta tavoitella parempaa, kadotettua onnenmaata. Samalla siihen kuitenkin liittyi eräänlainen melankolisuus menettyjen rakkaiden vuoksi.

20180517_165942
Paavo Oinosen esitelmän aiheena oli Kalle-Kustaa Korkin seikkailut. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki

Paavo Oinosen esitelmä ”Radiosankarit Kalle-Kustaa Korkki ja Pekka Lipponen 1950-luvun tulkkeina” jatkoi kaukokaipuun ja kolonialismin linjaa esittelemällä Kalle-Kustaa Korkin seikkailut-radiokuunnelman piirteitä ja sen kuvastamaa suomalaisuutta populaarikulttuurin utopiassa. Oinonen totesi, että radiokuunelma oli osa niitä kulttuurimuotoja, jotka vapauttivat kuulijansa arjen kahleista. Suomalaiset öljy-yhtiön agentit päihittivät roistoja ympäri maailmaa mitä eriskummallisia teknologioita käyttäen. Öljy ja ajan poliittiset jännitteet näkyivät tässä, lähes kieli poskellä tehdyssä, ohjelmassa. Oinonen summasi, että Kalle-Kustaa Korkin seikkailujen sanoma oli juuri osoittaa, että suomalaiset pärjäävät vaikeassa maailmanpolittisessa tilanteessa ja suuntautuvat Neuvostoliiton paineesta huolimatta länteen puolustaen markkinataloutta ja demokratiaa. Korkki edusti jälleenrakennuksen Suomen sankaria, insinööriä, joka järkeilyn ja teknologian avulla ratkaisi kaikki ongelmat.

Näiden mielenkiintoisten esitelmien lisäksi tapahtumassa oli myös nostalgia-aiheista kirjamyyntiä. Seuran muina edustajina tapahtumassa sekä kirjamyyntivastaavina toimivat Henna Karppinen-Kummunmäki, Asta Sutinen sekä Riitta Laitinen.

20180517_210254
Seuran edustajat Asta Sutinen, Riitta Laitinen ja Henna Karppinen-Kummmunmäki. Kuva: Paavo Oinonen

Seuramme edustajat ehtivät myös hieman tutustua paikalliseen ympäristöön. Suurimmalle osalle visiitti Somerolle oli ensimmäinen laatuaan. Erityistä huomiota kiinnitti paikkakunnan vireä liiketoiminta vähäisestä asukasluvusta huolimatta. Kylänraitin varrella oli kuitenkin useampi vaatekauppa sekä ravintola/kahvio sekä kirjakauppa. Paikkakunnan suuren pojan Baddingin muistomerkkipysäkki kiinnitti myös huomiota. 1950- ja 1960-lukujen teema ei näkynyt katukuvassa kovin voimakkaasti ainakaan vielä avajaispäivänä. Totta kai teimme myös ostosreissun paikkakunnan ykköskohteeseen eli Muotiputiikki Helmeen, fiftarivaatteiden taivaaseen. Sieltä tutkija-aktiivimmekin innostuivat hankkimaan useamman mekon sekä intoutumaan stailattavaksi 50-luvun tyyliin.

Seuramme haluaa erityisesti kiittää yhteistyöstä Someron kirjastoa sekä yleisöä hienosta tapahtumasta!

Suositeltu

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Henna Karppinen-Kummunmäki

Hei vaan kaikki! Olen Henna Karppinen-Kummunmäki (s. 1987, Joensuu) varsinaissuomalaistunut Karjalan heili. Toimin tutkijana Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa, jossa viimeistelen tällä hetkellä 1700-luvun englantilaisen eliitin tyttöyteen liittyvää väitöskirjaa. Toisin sanoen, tekstin pitäisi lähteä esitarkastukseen ennen kesälomia, joten toivotaan parasta.  Silloin kun en ole uppoutuneena tutkimuksen tekoon, harrastan lukemista, leipomista, kuvataiteita, lavatansseja ja fiftarimekkoja.

30725468_2206254092939125_1605322259709296640_n

Kulttuurihistorian seurassa olen ollut jäsenenä vuodesta 2017. Tämän vuoden alusta aloitin seuran hallituksessa sekä tapahtumatiimissä. Halusin liittyä Kulttuurihistorian seuraan, koska se on mielestäni hyvä kanava tuoda alalla tehtyä tutkimusta ja osaamista näkyväksi yliopiston ulkopuolelle. Lisäksi seuran toimintojen parissa voin jopa rentoutua, koska siinä pääsen ideoimaan ja puuhastelemaan historian parissa ilman tieteellisen maailman tiukkoja kriteerejä.

Kulttuurihistoria ei ole mikään pölyttynyt tieteellinen kummajainen vaan osa jokapäiväistä elävää elämää. Menneisyys on läsnä monin eri tavoin ja sen ymmärtäminen ja huomaaminen rikastuttaa elämää. Kulttuurihistoria on tuonut minulle avaimia tarkastella ympäröivää maailmaa uusin silmin. En ota mitään itsestään selvinä tosiasioina, vaan näen, millaiset kulttuuriset rakenteet huomaamatta vaikuttavat ihmisten ajatteluun ja käyttäytymiseen. Joskus myös tieto lisää tuskaa. Tutkijan tehtävä on olla yhteiskunnallisena keskustelijana vaikeistakin aiheista, vaikka välillä se tuskastuttaakin. Maailma ja ihmisten asenteet muuttuvat niin hitaasti. Mutta mieluummin näin, kuin eläisin täysin laput silmillä.

Jos kulttuurihistoria olisi jokin tunne, sanoisin, että se on uteliaisuus. Kaikkia alalla toimivia ihmisiä nimittäin yhdistää aito kiinnostus ja uteliaisuus ympäröivään maailmaan. Mikään aihe tai ilmiö ei ole liian vähäpätöinen tai ”väärä” tutkimuskohteeksi.

Lähiaikojen tapahtumista suosittelisin seuran jäsenille matkaa Someron Nostalgiaviikolle toukokuun lopulla (17.-20.5.). Torstaina 17.5. seuramme järjestää kirjastolla kaksi luentoa ja nostalgia-aiheista kirjamyyntiä. Muutenkin tapahtuma on täynnä 1950- ja 1960-lukujen kulttuurihistoriaa ja tunnelmaa. Kellomekot ja lierihatut siis kaapista esille ja mukaan vaan!

Suositeltu

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: varapuheenjohtaja Jukka Sarjala

Jukka Sarjala (s. Pori 1959)

Kulttuurihistorian seuran varapuheenjohtaja, aiemmin seuran hallituksen rivijäsen.

Olen kulttuurihistorian tutkija ja Turun yliopiston dosentti, vahvuusalueena 1800-luvun kulttuurihistoria. Aloitin opintoni Turussa syksyllä 1979, silloin muinoin, kun Urho Kekkonen oli vielä presidentti. Tällä hetkellä olen kiinnostunut romantiikan aatehistoriasta, ja tekeillä on tutkimus Turun romantiikaksi kutsutusta aatteellis-kirjallisesta liikehdinnästä 1800-luvun alkukymmeninä.

Halusin mukaan Kulttuurihistorian seuraan, koska se on hyvä tapa pitää yhteyttä kollegoihin ja myös mahdollisuus seurata, miten kulttuurihistoriaa harrastetaan ja mitä siitä ajatellaan oppiaineen ulkopuolella. Suhdettani kulttuurihistoriaan sävyttää varmaan paljon se, että olen 1800-luvun ohella tarkastellut jonkin verran early modern –teemoja. Jos kulttuurihistoria olisi jokin tunne, niin etsimättä tulee mieleen ylevän tunne: menneisyyden tapahtumien, ihmiskohtaloiden, halujen ja intohimojen, ongelmien ja näkökulmien ylitsevuotava moneus, joka voi saada tarkastelijansa hämmennyksiin.

Osaan yllättää harvakseltaan, mutta totta puhuakseni hämmästyin hiukan, kun löysin itseni muutamia vuosia sitten kuntosalilta. Ehkä vastaan tällä tavoin vuosien päästä siihen Veikko Litzenin aikoinaan esittämään kysymykseen, kun hän tiedusteli kulttuurihistorian johdantoluennon kuulijakunnalta, kuinka moni meistä oli käynyt nyrkkeilyottelussa.

Jukan esittely Wikipediassa