Kävin viime sunnuntaina katsomassa paljon puhutun ja kiistellyn Timo Koivusalon uusimman ohjauksen Olavi Virta (rooleissa mm. Lauri Tilkanen, Raimo Grönberg, Malla Malmivaara, Martti Suosalo). Olavi Virta on epäilemättä suomalaisen iskelmätaivaan suurimpia tähtiä ja tangon ehdoton kuningas. Hänen levytystuotantonsa on valtava ja monet kappaleista ovat edelleen suosittuja ikivihreitä: Hopeinen kuu, Vihreät niityt, Punaiset lehdet, Punatukkaiselle tytölle, Cumparsita, Voi yksi päivä olla sata vuotta ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti. Virran voidaan sanoa olleen maamme ensimmäisiä julkkiksia, aikana jolloin varsinainen tähtikulttuuri syntyi.

Lähdin katsomaan elokuvaa avoimin mielin siitä huolimatta, että kriitikot suhtautuivat siihen pääasiassa nuivasti. Myös katsojien mielipiteet näyttävät jakautuneen jyrkästi. Oma mielipiteeni on, että parituntinen elokuva oli sujuva kokonaisuus. Tarina kulki hyvin ja kuvaus oli eheää. Huumoria ja suuria tunteita oli sopivasti annosteltu. Lavastukseen oli kiinnitetty tarkkaa huomiota, jotta ajankuva olisi mahdollisimman uskottava. Musiikkiin oli erityisesti panostettu ja ääniraita lauluineen oli Virran omista levytyksistä. Koivusalo perusteli tätä valintaa juuri sillä, että Virran ääni on niin tunnistettava ja kuuluisa. Elokuvana Olavi Virta oli kaiken kaikkiaan hyvin koskettava. Harvoin saan pyyhkiä silmäkulmia, mutta nyt pääsi käymään niin.

Jäin pohtimaan elokuvaa myös kulttuurihistorian ja varsinkin elämäkerrallisen tutkimuksen näkökulmasta. Kyseessä on nimenomaan elämäkerta, joskin elokuvan keinoin esitetty. Suurin kritiikki onkin kohdistunut siihen, miten Virta ja hänen elämänsä elokuvassa kuvataan. Elokuvaa on moitittu liian silotelluksi. Tästä näkökulmasta elokuvan tekijät ovat olleet haastavan tehtävän edessä. Elämäkerran tekeminen, tai kirjoittaminen, on äärimmäisen vaikeaa. Siihen liittyy paljon eettisiä kysymyksiä, joita ainakaan tutkija ei voi sivuuttaa. Toki markkinoille ilmestyy paljonkin kirjoja, joissa skandaalihakuisesti väitetään paljastavan ”totuus” kohteestaan. Ensimmäisenä tulee mieleen Virran aikalainen Marilyn Monroe, jonka kuolemasta lähtien on ilmestynyt toinen toistaan kohdettaan enemmän ja vähemmän asiallisesti hyödyntäviä kirjoja.

Kulttuurihistorioisijana edellä mainittu lähestymistapa on minulle hyvin vieras. Tulen sellaisesta tutkimusperinteestä, jossa kohteen kunnioitus on ensiarvoisen tärkeää. Se ei tarkoita sitä, etteikö ikävistä asioista saisi puhua, mutta se tulee tehdä tietyllä kunnioituksella. Kuolleet eivät voi enää puhua omasta puolestaan. Tekijän on siis punnittava tarkoin, mitä ja miten kohteestaan kertoo. Onko tarpeen kertoa aivan kaikkea? Mikä on kohteen oikeus yksityisyyteen? Ja asiat voi kertoa niin monella tavalla. Koivusalo ei ole jättänyt Virran elämän varjopuolia, alkoholismia ja irtosuhteita, huomiotta, mutta niillä ei elokuvassa mässäillä turhaan. Koska jokaisella meistä on elämässämme vähemmän hohdokkaita hetkiä. Teemme virheitä ja tuskin itsekään haluaisimme, että jälkipolvet muistavat meidät vain niistä virheistä.

Lisäksi on muistettava, että historiantutkimus, myös biografinen historiantutkimus on aina tulkinta. Se ei ole absoluuttinen totuus menneestä, vaan aina tulkinta, joka perustuu saatavilla oleviin lähteisiin ja tutkijan tekemiin valintoihin. Näkökulma ratkaisee myös millainen tulkinnasta tulee. Esimerkiksi Olavi Virran tapauksessa erilaisia näkökulmavaihtoehtoja voisivat olla hänen uransa laulajana ja tähtenä tai sitten yksityisenä henkilönä, isänä ja aviomiehenä. Tai hänen elämäänsä olisi voitu tarkastella jollainen tietyllä aikavälillä, käännekohdissa ja niin edelleen. Vaihtoehtoja on loputtomasti. Koivusalo päätti tehdä elämänkaarielokuvan, jossa nuori Virta ryhtyy laulajaksi, menestyy ja kohtaa lopulta uransa romahduksen. Lopuksi kyse on aivan yksinkertaisen ihmisyyteen asiasta: emme pääse mitenkään toisen ihmisen pään sisään, emmekä varsinkaan sellaisen, joka on jo edesmennyt. Silloin paljon kysymyksiä jää vaille vastausta. Samaa periaatetta nähdäkseni voi soveltaa myös elämäkerralliseen elokuvaan. Elokuva on vain yksi tulkinta yhdestä elämästä.

Kirjoittaja on kulttuurihistoriotsija, Kulttuurihistorian seuran hallituksen ja tapahtumatiimin jäsen sekä intohimoinen lavatanssija ja vanhan suomalaisen iskelmän kuuntelija.

Kirjallisuutta:

Aho, Marko: Iskelmäkuninkaan tuho. Suomi-iskelmän sortuvat tähdet ja myyttinen sankaruus. SKS 2003.

Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus. Toim. Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen. SKS 2014.

Leskelä-Kärki, Maarit: Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Avain 2017.

Niemi, Seija: Olavi Virta. Myytin synty. k&h 2006.