Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?

Sain dosentin arvon tammikuussa. Työskentelen Siirtolaisuusinstituutissa.

Mitä olet tutkinut ja miksi?

Olen tutkinut eniten suomalaisten (ja suomalaistaustaisten) kokemuksia Kanadassa ja Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa. Minua kiinnostaa eniten KAIKKI, mutta paikka, tunteet, omaelämäkerrallisuus, yhteisöllisyys, arki, koettu elämänkierto, ylirajaisuus ja vasemmistolaisuus ovat aina mukana tutkimuksessani tavalla tai toisella.  

Väittelin Yorkin yliopistossa Torontossa 2014 ja väitöskirjassani tutkin Pohjois-Amerikan suomalaisten kokemuksia 1930-luvun neuvosto-Karjalassa heidän kirjeenvaihtonsa ja omaelämäkerronnallisen kirjoittamisensa (life writing) kautta. Tämä tutkimus julkaistaan tänä keväänä monografiana, Building That Bright Future: Soviet Karelia in the Life Writing of Finnish North Americans (University of Toronto Press).

2017–2020 toimin Suomen Akatemian tutkijatohtorina Turun yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksen John Morton -keskuksessa. Tässä hankkeessa halusin ymmärtää paremmin, miten kuolema ja suru Pohjois-Amerikassa vaikuttivat, rakensivat ja ylläpitivät suomalaissiirtolaisten yhteisöjä ja identiteettejä.   

Otan yhteistyöni ja velvollisuuteni suomalaisia siirtolaisyhteisöjä kohtaan vakavasti. Minulle on tärkeää, että tutkimukseni kautta Pohjois-Amerikan suomalaisten historiaa, kulttuuria ja kieltä ymmärretään ja arvostetaan, eikä sitä nähdä vain kuriositeettina tai vanhanaikaisena suomalaisuutena.  

Pidän itseäni poikkitieteisenä (transdisciplinary) historioitsijana. Minulla on intohimo menetelmien tutkimiseen ja etsin jatkuvasti uusia tapoja lähestyä ja ymmärtää tutkimuskysymyksiä. Olen esimerkiksi viime vuosina kehittänyt etnografista kenttätyökäytäntöä historiantutkimuksen rinnalle sekä olen ollut kokeilemassa uusia taiteellisia yhteistyömuotoja.

Mitä olet tutkimassa nyt? Miksi?

Nykyisessä tutkimusprojektissani pyrin rakentamaan moniaistisen ja kerrostuneen digitaalisen kartan suomalaisesta uudisasutuksesta Kanadan Ontarion provinssissa. Tämä avoin kartta-alusta hyödyntää kertomuksia, valokuvia, äänimaisemia, väestötilastoja, ekologisia kuvauksia, kartografiaa, ja erilaisia arkistolähteitä, joita käyttäjät voivat tutkia ja kerrostaa eri tavoilla mahdollistaen uudenlaista vuorovaikutusta suomalaisen siirtolaishistorian kanssa. Tämän lähestymistavan avulla suomalaisten siirtolaisten menneisyys sekä sijoittuu yhteisön itsemääriteltyihin merkityksellisiin paikkoihin ja kerrontoihin, että ulottuu eri ajanjaksojen yli fyysisen ympäristön, valtion asettamien kolonialististen viitekehysten sekä väestö- ja taloushistoriallisten yleiskuvien muuttuvissa konteksteissa. Tavoitteenani on tarjota uusia tapoja nähdä monimutkaisia ja risteäviä/limittäisiä suhteita paikkaan, historiaan ja identiteettiin sekä edistää dialogia siirtolaisuustutkimuksen ja kanadalaisen asuttajakolonialismin tutkimuksen välillä. (”Deep mapping the ’Uncharted Territories’ of Finnish Migrant History”, Koneen säätiö, 2020–2024)

Tämän hankkeen lisäksi minulla on ilo olla myös mukana parissa projektissa, joissa selvitetään ja analysoidaan suomalaissiirtolaisen vasemmiston ylirajaisia verkostoja keskeisten vaikuttajahahmojen kautta. Yksi näistä on “T-Bone Slim and the transnational poetics of the migrant left in North America” (PI Kirsti Salmi-Niklander, Koneen säätiö, 2022–2024). Toinen näistä käsittelee mahtavaa kanadansuomalaista ”agitaattoria” Sanna Kannastoa, josta kirjoitin gradun jo vuosia sitten.

Olen tällä hetkellä myös muistitietotutkija Ulla Savolaisen kanssa toimittamassa monitieteellistä artikkelikokoelmaa, jossa käsitellään Neuvostoliiton harjoittamaan sortoon liittyvien muistojen ja perinnön välittämistä, liikkuvuutta ja materialisoitumista (Moving Memories of Soviet Repression).        

Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi liittyy/kytkeytyy?

Historian tuntemuksen ja ymmärryksen edistäminen on aina ajankohtainen tehtävä. Nykyinen hankkeeni tuo esille kolonialismin jatkuvia arkisia ulottuvuuksia visualisointien ja kerrontojen avulla, tavalla, jolla toivon rohkaisevan avointa keskustelua suomalaisten kesken. Laajemmin tutkimustyöni osallistuu keskusteluihin kulttuurisesta muistista, yhteisöjen, suhteiden ja identiteettien ylläpidosta sekä muuttoliikkeistä.       

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Koska olen lapsuudestani saakka vahvasti aistinut ja tuntenut menneisyyden läsnäolon ympärilläni, ei ollut kovin yllättävää, että polkuni johti historiantutkimukseen. Tutkimukseni taustalla on kiinnostus päästä lähemmäs menneisyyden ihmisten arkisia kokemuksia sekä konkreettisesti että tunteiden ja ajatuksien tasoilla. Kulttuurihistorian menetelmillä ja käsitteillä olen pystynyt kontekstualisoida, kehittää ja haastaa oman historiallisen mielikuvituksen ja tuntemuksen.

Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle?

Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentuuri on minulle todella merkittävää. Vaikka olen jo monta vuotta työskennellyt monitieteellisissä tutkimusympäristöissä, koen itseni vahvasti historiantutkijaksi ja pidän tärkeänä olla osana historiantutkijoiden yhteisöä. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa tehdään monipuolista ja innovatiivista tutkimusta ja opetusta, johon on kunnia olla osana. Sen lisäksi – ja ehkä mikä tärkeintä – Kuhin porukka on lämminhenkinen, kollegiaalinen ja osaa pitää hauskaa.

Millä sanoin onnittelisit 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta, ja millaisia neuvoja tai toiveita sinulla olisi antaa evästykseksi seuraaville vuosikymmenille?

Onnittelen lämpimästi 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta! Uskon, että tuomalla esiin menneisyyden monimutkaisuuksia ja seurauksia kaikessa kauneudessaan ja rumuudessaan, kulttuurihistorialla on mahdollisuus edistää ymmärrystä ja empatiaa maailmassa, jossa humanistisia näkemyksiä tarvitaan kipeästi. Toivon rauhaa tälle tärkeälle työlle tuleville vuosikymmenille.

Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?

Sain Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dosentuurin alalta kulttuurihistoria, erityisesti elämänkerronta tammikuun 2022 alusta. Kymmenen vuotta aiemmin sain kulttuurihistorian dosentuurin Turun yliopistosta, missä olen toiminut tutkijana ja opettajana vuodesta 1998 lähtien. Olen toiminut Turussa kulttuurihistorian oppiaineessa yliopistonlehtorina vuodesta 2015 lähtien. Keväällä 2022 olen muutaman kuukauden oppiaineessa professorin sijaisena kunnes varsinainen professori Hannu Salmi palaa takaisin akatemiaprofessorin kaudeltaan.

Mitä olet tutkinut ja miksi?

Olen tutkinut laajasti naisten kirjoittamisen kulttuurihistoriaa, tehnyt elämäkerrallista tutkimusta ja erikoistunut erilaisen elämänkerronnallisen aineiston kuten kirjeiden ja päiväkirjojen tutkimiseen. Olen tutkinut naisten kirjallista toimijuutta ja ammatteja, eri kirjallisten lajien perinteitä, kirjeiden kirjoittamisen historiaa, päiväkirjaa kirjoittamisen lajina ja tehnyt elämäkerrallisia tutkimuksia.

Näistä aihepiireistä olen ollut kiinnostunut aina, ja erityisesti kirjallisuuden ja kirjoittamisen historiasta sekä sukupuolihistoriasta. Kirjallisuus on avain maailmaan, toisaalta kirjoittaminen on tapa olla ja toimia maailmassa ja sitä tutkimalla juuri naisten historiallinen toimijuus on ollut kiehtova tutkimuskohde. Kirjoittamista tarkastelen laajasta perspektiivistä, kaikki yksityisestä päiväkirjan ja muistiinpanojen kirjoittamisesta julkiseen kirjalliseen toimijuuteen ja esimerkiksi poliittiseen vaikuttamiseen on tärkeää tutkittavaksi. Kirjoittaminen taipuu moneen, ja sitä voi käyttää niin oman identiteetin tarkasteluun kuin historiakuvamme manipulointiin tai propagandaan. Aineistot ovat loputtomat.

Laajemmin nämä kaikki kytkeytyvät kulttuurisen muistin tematiikkaan sekä kollektiivisemmalla että yksilöllisemmällä tasolla. Elämäkerrallinen tutkimus on ollut luonteva tapa lähestyä menneisyyttä, koska oikeastaan vain yksilön kautta on mahdollista näyttää menneisyyden, ja ylipäätään elämän monimutkainen ristiriitaisuus ja ne kaikki eri sävyt, jotka usein laajemmassa perspektiivissä katoavat. Minua kiehtoo se, miten tätä yksilön tasoa voi olla mahdollista yhdistää laajempaan historialliseen narratiiviin, miten se tapahtuu metodologisesti, teoreettisesti ja eettisesti.  

Tämän tutkimuskentän lisäksi olen juuri naisten historian kehyksessä tarkastellut naisten uskonnollisuuden historiaa toimijuuden näkökulmasta, ja sitä kautta löytänyt tieni esoterian kulttuurihistorian pariin. Viime vuodet olen johtanut suomalaisen esoterian kulttuurihistoriaa monitieteisesti tarkastellutta Uuden etsijät -projektia, jonka puitteissa olen itse tarkastellut juuri kirjailijoiden kokemusta ja toimijuutta erilaisten esoteeristen liikkeiden, kuten teosofian ja spiritualismin kentillä. Tämän projektin kautta olemme voineet avata kokonaan uudenlaisen näkökulman suomalaiseen kulttuurihistoriaan nostamalla esiin marginaaliin jääneet henkiset liikkeet ja niiden vaikutusvaltaisuuden ihmisten ajattelussa ja toiminnassa erityisesti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

Pieniä, mutta itselle tärkeitä sivupolkuja olen tehnyt elokuvan ja musiikin kulttuurihistorian pariin.

Tieteen tekemisen suhde taiteelliseen ilmaisuun ja näiden välinen vuorovaikutus kiehtoo myös, ja seuraan innolla kulttuurihistorian parissa tapahtuvaa innovointia tällä alueella. Erilaisten yhteyksien luominen kulttuurin ja yhteiskunnan eri alueiden välille on itselleni tärkeää akateemisessa työssä, ja esimerkiksi Turussa jo kymmenen vuotta toiminut Aboagora-tapahtuma on oivallinen alusta tämän kaiken pohtimiseen ja kokeilemiseen. Olen ollut kohta viitisen vuotta Aboagoran työryhmässä mukana ideoimassa ja toteuttamassa tapahtumia, ja sillä on ollut myös vaikutus tutkimukseeni. Toivon, että tällainen vuorovaikutus taiteen kanssa jatkuu ja saa uusia muotoja.

Mitä aiot tutkia lähiaikoina / olet tutkimassa nyt? Miksi?

Viime syksynä valmistui kaksi isoa työtä, kun saimme hankkeemme päätösteoksen ”Uuden etsijät. Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880-1930” valmiiksi ja samaan aikaan valmistui yhteistyössä kahden muun kirjoittajan kanssa Helmi Krohnin elämäkerta. Viime vuodet ovat olleet intensiivisiä, kun vuonna 2020 ilmestyi monen tutkijan voimin tehty Päiväkirjojen jäljillä -teos. Nyt on pienen hengähdyksen ja pohdinnan aika, vaikka työn alla on monia keskenjääneitä ja alulla olevia tutkimuksia ja kirjoitustöitä.

Työn alla on useampi elämäkerrallinen tutkimus, tänä vuonna ilmestyvässä yhteismonografiassa kokeilen ympäristöelämäkerran mahdollisuuksia. Kirjoitan samaan aikaan yleistajuisia teoksia laajalle yleisölle sekä tieteellisiä teoksia ja artikkeleita. Näiden eri kirjoittamisen lajien yhdistäminen on itselleni tosi tärkeää, mutta akateemisen uran kannalta se on myös haastavaa, koska yleistajuista kirjoittamista ei arvosteta yhtä korkealle kuin vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita. Mutta jatkan valitsemallani tiellä.

Esoteerisuuteen kytkeytyvä tutkimus jatkuu; hankkeemme koettaa saada uutta rahoitusta ja jatkaa pidemmälle 1900-luvulle, jolloin esoteerisuuden ja politiikan kytkökset myös tulevat tiiviimmiksi. Haaveilen, että jossain vaiheessa voisin jatkaa myös kirjailija Aarni Koudan arkistoaineiston parissa – saimme sen lahjoituksena hankkeellemme ja olen saanut sitä tutkia. Laajemminkin suomalaisten 1900-luvun alun kirjailijoiden ja esoterian välinen suhde kiinnostaa ja sitä pitäisi tutkia monitieteisessä hankkeessa yhdessä kirjallisuudentutkijoiden kanssa. Tulevaisuudessa haluaisin kirjoittaa lisää 1970-80 -lukujen suomalaisten naiskirjailijoiden omaelämäkerrallisesta perinteestä, ja kokeilla myös uudenlaisia kirjoittamisen ja poetiikan muotoja. Myös tieteen ja taiteen välisen vuorovaikutuksen teema mahdollisena tutkimuksen kohteena kiehtoo.

Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi liittyy/kytkeytyy?
Itsestä kirjoittaminen, omaelämäkerrallisuus ja itseilmaisu ovat ajassamme erityisen läsnäolevia muun muassa sosiaalisen median kanavien kautta. Toisaalta myös kaunokirjallisuuden parissa itsestä ja omasta elämästä kirjoittaminen sekä autofiktion eri muodot ovat enenevässä määrin esillä. Historioitsija voi näin tuoda laajemman ajallisen perspektiivin ja historiatietoisuuden meidän aikaamme, ja pohtia, miten samalla tavoin, mutta eri välinein kenties itsestämme kirjoitamme jos tarkastelemme vaikkapa 1800-luvun kirjettä tai tämän päivän somepostausta. Voimme kysyä, miten kulttuurinen konteksti tai teknologinen väline muovaa itseilmaisuamme, tai miten voimme tavoittaa eri aikojen ihmisten tunteita ja kokemuksia omaelämäkerrallisista tuotoksista.

Kuten olemme saaneet jälleen viime aikoina huomata sukupuolihistoria herättää aina keskustelua. Viime aikoina on usein noussut esiin kysymys unohduksesta ja siitä, keitä naisia historian hämäriin on jäänyt – keskustelu on hämmästyttävän samanlaista kuin 40-50 vuotta sitten. Tämä herättää myös kysymyksiä siitä, miten akateemista tutkimusta ja tietoa on mahdollista saada levitettyä ja julkisuuteen – miten paljon jää unohduksiin siitä työstä, jota tutkijat tekevät koko ajan? Tässä meillä kaikilla tutkijoilla on oma vastuumme tiedon levittäjinä ja välittäjinä eri suuntiin.

Esoteerisuuden tutkiminen on ollut vahvasti meidän aikaamme kytköksissä. Erilaiset uususkonnolliset liikkeet sekä viihteellistyvä henkisyys näkyvät vahvasti ajassamme, mikä on ehkä vaikuttanut siihen, että meidän on ollut helpompi tutkia näitä ilmiöitä nyt kuin esimerkiksi parikymmentä vuotta sitten. Tutkimuskenttä on vireä kansainvälisestikin ja kiinnostus aihepiiriä kohtaan on suurta niin akateemisesti kuin laajemman yleisön parissa. Hankkeemme puitteissa teimmekin useita tuotoksia kuten museonäyttelyitä ja tapahtumia, joilla tavoitimme laajoja yleisöjä.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Tulin Turkuun opiskelemaan historiaa 1992. En oikeastaan edes tiennyt kulttuurihistoriasta silloin, tosin muistelen lukeneeni valintaoppaasta, että sellainen erikoisuus Turussa on. Luin rinnan yleistä ja kulttuurihistoriaa, taisin tehdä proseminaaritkin molempiin, mutta kulttuurihistoria vei kyllä voiton ja gradua tehdessä ala alkoi tuntua yhä enemmän omalta vaikken ollut koskaan suunnitellut uraa tutkijana. Luottamus omiin kykyihin, ja varsinkin innostus tutkimiseen ja kirjoittamiseen taisi kasvaa pikkuhiljaa gradua tehdessä, ja sain myös hyvää ohjausta ja tukea oppiaineesta. Tie avautui vähän sattumaltakin, ja nopeasti valmistumisen jälkeen pääsin töihin oppiaineeseen ja vaikka monta uskalluksen aitaa piti ylittää, valinta tuntui omalta ja aloin heti työstää jatkotutkimusaihetta. Oppiaineen mahtava, avoin ilmapiiri sekä inspiroivat ja nuorta aloittelevaa tutkijaa tukevat opettajat ja tutkijat veivät mennessään – oppiaine eli tuolloin 1990-luvun lopulla vahvaa kasvukautta niin opetuksen kuin tutkimuksen näkökulmasta ja se oli äärimmäisen hyvää aikaa integroitua ja alkaa opetella kulttuurihistorioitsijaksi.

Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Lapin yliopistossa tarkoittaa sinulle?

Sillä on ihan erityinen merkitys sekä tieteellisesti että henkilökohtaisesti. Olen syntynyt Rovaniemellä ja kaupungilla on keskeinen sija perhehistoriassani. Geologi-isäni tapaturmaisen kuoleman vuoksi jouduimme lähtemään pohjoisesta takaisin etelään, kun olin neljävuotias, mutta Rovaniemellä on aina pysynyt erityinen paikka sydämessäni. Vierailimme siellä monien vuosien ajan aina kesäisin. Siihen liittyvät erityiset muistamisen kerrokset, jotka ovat tärkeä osa identiteettiäni. On merkityksellistä, että tähän identiteetin kerrostumaan liittyy nyt myös ammatillinen puoli. Kävin ensimmäisen kerran Lapin yliopiston kulttuurihistoriassa 1999 oppiaineen yhteisellä pohjoisen retkellä, ja jo silloin tuntui, että jokin ympyrä sulkeutui. Vierailin myöhemmin opettamassa ja Marja Tuomisella on ollut tärkeä merkitys tutkijuudelleni. Hänen kauttaan olen saanut tietää, että tekstejäni on luettu kulttuurihistorian seminaareissa ja kiinnostus tutkimustani kohtaan on ollut aitoa.  Olen erityisen iloinen, että dosentuuriin tuli erityisalana monitieteinen elämänkerronnan tutkimus, joka sopii myös yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan alaan. Se tiivistää olennaisen tutkimuksellisesta erikoistumisestani ja mahdollistaa myös tämän temaattisen alan kehittämisen juuri kulttuurihistorian kontekstissa. Toivon, että yhteistyö ja vuorovaikutus Lapin ja Turun välillä kehittyy tulevaisuudessakin niin opetuksen kuin tutkimuksen saralla.

Millä sanoin onnittelisit 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta, ja millaisia neuvoja tai toiveita sinulla olisi antaa evästykseksi seuraaville vuosikymmenille?

Kulttuurihistoria on ollut hyvinkin kiinteä osa elämääni oikeastaan kohta jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Se kulkee matkassa niin työssä kuin vapaa-ajalla. On siis selvää, että 50-vuotias oppiaine on hyvin tärkeä ja sitä tietysti onnittelee kaikin mahdollisin tavoin upeista saavutuksista, tieteenalan luomisesta Suomeen, innovatiivisesta ja rohkeasta opetuksesta ja tutkimuksesta – siitä, että kulttuurihistoriassa seinät ovat leveät ja katto korkealla! Kaiken tämän soisi jatkuvan tulevaan, otetaan aiemmasta kaikki se matkaan, mikä on ollut hyvää ja menestyksekästä (ja sitä on paljon!) ja ollaan ennakkoluulottomasti luomassa tulevaa. Oppiaineen tehtävä on ainutlaatuisen tärkeä niin Suomessa kuin kansainvälisesti, ja sitä pitää luotsata rohkeasti, omanarvontuntoisesti eteenpäin.

Olen Kaisa Vehkalahti ja aloitin seuran varapuheenjohtajana vuoden 2021 alussa. Kulttuurihistoria on kuitenkin ollut osa elämääni pitkään – suurimman osan elämääni itse asiassa!

Aloitin kulttuurihistorian opinnot Turun yliopistossa keskellä 1990-luvun alun syvintä lamaa. Muistiini on jäänyt erityisesti ensimmäisen opiskelusyksyn perusopintojen johdantokurssi. Päärakennuksen luentosalissa I vierailivat monet myöhemmin tutuiksi tulleet tutkijat. Katriina Mäkinen puhui tuuletusikkunoiden kulttuurihistoriasta ja Tapio Onnela panopticon vankilatyypin ideasta. Ai näinkin voi historiaa tutkia? Olin löytänyt oman alani!

Monelle meistä lama-ajan opiskelijoista tulevaisuus ja työllistyminen olivat iso juttu. Niinpä minäkin vaihdoin pääaineeni yleisestä historiasta kulttuurihistoriaan vasta sitten, kun historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajan opinnot avautuivat myös kulttuurihistorian opiskelijoille. 90-lukua varjosti pankkikriisi, korot hipoivat pilviä ja leipäjonot ilmestyivät kaupunkikuvaan. Omissa muistoissani 90-luku on kuitenkin ilon ja valon aikaa: uusia ihmisiä, uusia ystäviä, uusia maailmoja sekä uuden tiedon ja lopulta tutkijuuden löytämisen riemua. Kulttuurihistorian opinnoista mieleeni ovat jääneet erityisesti Kari Immosen inspiroivat luennot siitä, miten historia on monikerroksisesti läsnä nykyhetkessä. Niihin palaan sekä opetuksessa että tutkimuksessa yhä uudelleen. Kesäisin työskentelin oppaana Turun Linnassa, missä historian läsnäolo ei jäänyt vain abstraktiksi käsitteeksi, vaan elettiin todeksi joka päivä.

Valmistuttuani en lähtenytkään opettajaksi yläasteelle, vaan avoimen yliopiston kulttuurihistorian opintoihin ja pian tekemään väitöskirjaa dosentti Ritva Hapulin johtamaan Suomen Akatemian tutkimushankkeeseen Kirjoittaen maailmalle. Tutkimusintressini olivat jo opintojen lopulla suuntautuneet tyttötutkimukseen. Minua kiinnosti erityisesti tyttöjen kasvatuksen historia ja kysymys siitä, miten hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän, normaalin ja ei-normaalin tyttöyden välistä rajaa on eri aikoina ja erilaisissa yhteiskunnissa määritelty. Ritvan vetämä Modernin tutkimusryhmä ja sen kannustava, avoin ja epämuodollinen ilmapiiri tarjosivat nuorelle tutkijalle upean kasvualustan. Vuonna 2008 valmistuneessa väitöskirjassani käsittelin suomalaisen lastensuojelujärjestelmän varhaisvaiheita, 1800–1900-luvun vaihdetta, tyttöjen koulukotikasvatuksen näkökulmasta.

Lapsuuden ja nuoruuden historia on muodostanut tutkimukseni keskeisen juonteen tähän päivään saakka. Se on myös avannut ovia monitieteiseen yhteistyöhön. Turun yliopistosta lähdettyäni toimin pitkään mm. opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittaman Nuorisotutkimusverkoston tutkimuspäällikkönä.

Tällä hetkellä toimin akatemiatutkijana Oulun yliopistossa, tutkimushankkeessa Rural Generations on the Move. Cultural History of Rural Youth, 1950–2020 (2019–2020). Lisäksi johdan kahta tutkimusprojektia, jotka niinikään kytkeytyvät maaseutututkimukseen. Olen kiinnostunut erityisesti maaseutuun liittyvien merkitysten muutoksista suomalaisessa kulttuurissa ja siitä, mitä maaseutu merkitsee ihmisille elämän eri vaiheissa. Osana tutkimusta keräämme parhaillaan maaseutuun liittyviä muistoja ja elämäntarinoita yhteistyössä Suomen Maatalousmuseo Sarkan kanssa. Tutkimus on merkinnyt osittain myös paluuta omille juurilleni, sillä olen itsekin kotoisin Pohjois-Pohjanmaan maalaismaisemasta.

Kulttuurihistoria merkitsee minulle ennen kaikkea tietoisuutta ajan monikerroksisuudesta ja historian läsnäolosta elämässämme. Historian läsnäolo on keskeinen teema myös nykyisessä tutkimuksessani, jossa se nivoutuu kysymyksiin muistista, kokemuksesta, paikasta ja paikkaan kuulumisesta. Kulttuurihistoria merkitsee myös avointa mieltä ja uteliaisuutta elämän asenteena. Kulttuurihistoriallisen katseen voi suunnata mihin tahansa, kun osaa kysyä ja ihmetellä.

Olen Elina Karvo, seuran sihteeri sekä tapahtumatiimin ja Capsa Historiae -julkaisun toimituskunnan jäsen.

Olen kotoisin Kemijoen varrelta, Rovaniemen seudulta, jonne palasin takaisin vuodenvaihteessa lähes kolmentoista Turku-vuoden jälkeen. Historia ilmestyi elämääni ryminällä 10-vuotiaana, kun aukaisin historiankirjan ensimmäisen kerran koulussa. Rakastuin tarinoihin, tapahtumiin, menneisyyden ihmisiin, ja päätin siltä istumalta, että lähden yliopistoon historiaa lukemaan – ja päätös piti.

Kulttuurihistoriaan tutustuin vuonna 2006. Kirjoitin tuolloin ylioppilaaksi, mutta en päässyt opiskelemaan historiaa Oulun yliopistoon. Etsin vaihtoehtoista opiskelumahdollisuutta ja päädyin pariksi vuodeksi kansanopistoihin tekemään avoimen yliopiston opintoja kulttuurihistoriasta. Se oli sitä myöten menoa. Kulttuurihistorian opintomateriaalit olivat kiinnostavia ja tutkimusteemat imaisivat minut mukanaan. Etenkin rakkauteni elokuvahistoriaan, joka oli syntynyt teini-iässä Peter von Baghin teoksia lukiessa, sai lisäpontta esimerkiksi Hannu Salmen Elokuva ja historia -teoksen myötä. Samalla törmäsin aiheisiin, joita en olisi sitä ennen uskonut historiantutkimuksen aiheiksi, kuten dandyt ja eksentrisyys. Löysin siis kulttuurihistoriasta ja Turun yliopistosta sen henkisen kodin, jota olin etsinyt.

Samana vuonna, kun löysin kulttuurihistorian, ilmestyi elämääni myös Sherlock Holmes. Nämä kaksi ovatkin kietoutuneet elämässäni hyvin vahvasti yhteen ja Holmesin kulttuurihistoria on äärimmäisen kiehtova ja jopa loputtoman tuntuinen jänkä, johon vaipua. Holmes on ollut vahvasti läsnä opinnoissani, ja on iso osa hitaasti etenevää väitöstutkimustani, joka käsittelee miesten välistä ystävyyttä brittiläisissä menneisyyteen sijoittuvissa tv-sarjoissa 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Tarkastelen kolmen Suomessakin hyvin suositun sarjan – Brideshead Revisited, Sherlock Holmes ja Jeeves and Wooster – populaarikulttuurisia tulkintoja miehistä ja miesten välisistä suhteista vasten poliittisesti konservatiivisen aikakauden tuntoja.

Minulle kulttuurihistoria on yhdistelmä uteliasta löytöretkeilyä, tutkimuksen iloa, inspiroivia keskusteluja ja pilkettä silmäkulmassa. Pidän kulttuurihistoriaa ja seuramme toimintaa tärkeänä tämän päivän maailmassa, sillä menneisyyteen sukeltaminen ja historian ilmiöiden ymmärtäminen auttaa käsittelemään tämän päivän välillä kauhuakin herättäviä tapahtumia ja tunteita. Joskus asioihin voi ottaa myös hieman kevyemmän näkökulman, jotta raskaat teemat eivät uuvuta. Itse ideoin meemejä Ruotsin Vaasa-suvun jäsenistä!

Seuralla on tänäkin vuonna luvassa kaikenlaista mielenkiintoista, mm. uusi julkaisu! Seuraathan siis tiedotustamme täällä ja somessa, niin pysyt kärryillä toiminnastamme!

Olen Susanna Lahtinen, kulttuurihistorian seuran sihteeri vuosina 2018–2019, hallituksen jäsen sekä seuran tapahtumatiimin aktiivi.

Kulttuurihistorian löysin jo viime vuosisadan viimeisenä vuotena, kun lukiosta valmistuneena piti miettiä opiskelupaikkoja ja kulttuurihistorian pääsykoekirjat vaikuttivat hurjan mielenkiintoisilta. Polku ei kuitenkaan johtanut suoraan kulttuurihistorian äärelle, sillä nuoreen mieleeni hiipi ajatus, että mihin työhön sitten kulttuurihistoriasta voisi valmistua. Tuli siinä sitten suoritettua tutkinto matkailupalvelujen johtamisen tiimoilta. Jälkiviisaana voi todeta, että olisi pitänyt olla uskollinen tunteilleen ja kuunnella itseään, sillä kulttuurihistoria ei jättänyt rauhaan, kuulin sen kutsuvan kuiskinnan läpi ammattikorkeakouluvuosien. Erityisesti matkailun historia monine ilmiöineen kiinnosti tavattomasti. Lopulta tieni kulki yliopistoon, piti vain kulkea ensin kansatieteen oppiaineen kautta, ennen kuin vihdoin päädyin kulttuurihistorian pariin.

Kulttuurihistoriassa minua ilahduttaa sen laaja kirjo ja monipuoliset lähestymistavat eri aiheisiin. Kulttuurihistoria onkin uteliaisuutta ja innostusta. Jos kulttuurihistoria olisi tunne, se olisi ilo. Mielenkiintoiset tutkimusaiheet, kiinnostus kaikkeen inhimilliseen ja mahdollisuus uppoutua menneisyyden ihmisten tunteisiin, kokemuksiin ja ilmiöille annettuihin merkityksiin saa ainakin minut jatkuvasti iloiseksi.

Työskentelen museossa tutkijana. Suunnittelen erilaisia tapahtumia, opetusmateriaaleja, teemaopastuksia ja sometempauksia, joiden tarkoituksena on avata kulttuurihistoriaa suurelle yleisölle ja saada museokävijät innostumaan historiasta. Koen työni merkitykselliseksi, sillä museot ovat se kanava, joka tavoittaa niin nuoret kuin vanhemmatkin, ja historia tulee tutuksi ikään kuin vaivihkaa. Museoissa kulttuurihistoria tavallaan konkretisoituu, menneisyys tulee iholle ja tarjoaa kävijöille tilallisen ja kehollisen kokemuksen. Pyrin työssäni välittämään sitä iloa, jota kulttuurihistoria minulle edustaa. Huumorin ja elämysten avulla on mahdollista ravistella ihmisten ajatuksia siitä, että historia on kuivaa ja museot tylsiä.

Vapaa-ajallani edistän hitaasti, mutta varmasti, väitöstutkimustani. Minua voi varsin pätevällä syyllä nimittää hämäräksi tyypiksi, joka puhuu usein ihan pimeitä, sillä tutkin pimeydelle annettuja merkityksiä 1700- ja 1800-luvuilla. Pimeys on kiehtova, sillä se on yhtä aikaa tuttu ja vieras.

Moni voi kokea, että nyt koronasta johtuvan poikkeusajan vuoksi olemme aika hämärän rajamailla ja tavallaan olemme pimennossa siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pakona arkeen voi käyttää museoiden monipuolisia verkkomateriaaleja. Museot Suomessa ja muualla maailmassa ovat tuottaneet nettiin valtavasti erilaisia sisältöjä virtuaaliopastuksista opetusmateriaaleihin ja perinneaskarteluvinkkeihin. Erityinen valonpilkahdus näinä epävarmoina aikoina on Museoduunari Eikka, joka tuo hymyn huulille, kun seuraa hänen tutustumistaan museomaailmaan kohde ja tehtävä kerrallaan. Eikan edesottamuksia voi seurata hänen omalta Instagram-tililtään @museoduunari.

Teksti ja kuva: Susanna Lahtinen