Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Susanna Lahtinen

Olen Susanna Lahtinen, kulttuurihistorian seuran sihteeri vuosina 2018–2019, hallituksen jäsen sekä seuran tapahtumatiimin aktiivi.

Kulttuurihistorian löysin jo viime vuosisadan viimeisenä vuotena, kun lukiosta valmistuneena piti miettiä opiskelupaikkoja ja kulttuurihistorian pääsykoekirjat vaikuttivat hurjan mielenkiintoisilta. Polku ei kuitenkaan johtanut suoraan kulttuurihistorian äärelle, sillä nuoreen mieleeni hiipi ajatus, että mihin työhön sitten kulttuurihistoriasta voisi valmistua. Tuli siinä sitten suoritettua tutkinto matkailupalvelujen johtamisen tiimoilta. Jälkiviisaana voi todeta, että olisi pitänyt olla uskollinen tunteilleen ja kuunnella itseään, sillä kulttuurihistoria ei jättänyt rauhaan, kuulin sen kutsuvan kuiskinnan läpi ammattikorkeakouluvuosien. Erityisesti matkailun historia monine ilmiöineen kiinnosti tavattomasti. Lopulta tieni kulki yliopistoon, piti vain kulkea ensin kansatieteen oppiaineen kautta, ennen kuin vihdoin päädyin kulttuurihistorian pariin.

Etätöiden ensimmäisen viikon sunnuntain päiväkävelyllä Ruissalon Kuuvannokassa ja rentoutumista meren äärellä

Kulttuurihistoriassa minua ilahduttaa sen laaja kirjo ja monipuoliset lähestymistavat eri aiheisiin. Kulttuurihistoria onkin uteliaisuutta ja innostusta. Jos kulttuurihistoria olisi tunne, se olisi ilo. Mielenkiintoiset tutkimusaiheet, kiinnostus kaikkeen inhimilliseen ja mahdollisuus uppoutua menneisyyden ihmisten tunteisiin, kokemuksiin ja ilmiöille annettuihin merkityksiin saa ainakin minut jatkuvasti iloiseksi.

Työskentelen museossa tutkijana. Suunnittelen erilaisia tapahtumia, opetusmateriaaleja, teemaopastuksia ja sometempauksia, joiden tarkoituksena on avata kulttuurihistoriaa suurelle yleisölle ja saada museokävijät innostumaan historiasta. Koen työni merkitykselliseksi, sillä museot ovat se kanava, joka tavoittaa niin nuoret kuin vanhemmatkin, ja historia tulee tutuksi ikään kuin vaivihkaa. Museoissa kulttuurihistoria tavallaan konkretisoituu, menneisyys tulee iholle ja tarjoaa kävijöille tilallisen ja kehollisen kokemuksen. Pyrin työssäni välittämään sitä iloa, jota kulttuurihistoria minulle edustaa. Huumorin ja elämysten avulla on mahdollista ravistella ihmisten ajatuksia siitä, että historia on kuivaa ja museot tylsiä.

Vapaa-ajallani edistän hitaasti, mutta varmasti, väitöstutkimustani. Minua voi varsin pätevällä syyllä nimittää hämäräksi tyypiksi, joka puhuu usein ihan pimeitä, sillä tutkin pimeydelle annettuja merkityksiä 1700- ja 1800-luvuilla. Pimeys on kiehtova, sillä se on yhtä aikaa tuttu ja vieras.

Moni voi kokea, että nyt koronasta johtuvan poikkeusajan vuoksi olemme aika hämärän rajamailla ja tavallaan olemme pimennossa siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pakona arkeen voi käyttää museoiden monipuolisia verkkomateriaaleja. Museot Suomessa ja muualla maailmassa ovat tuottaneet nettiin valtavasti erilaisia sisältöjä virtuaaliopastuksista opetusmateriaaleihin ja perinneaskarteluvinkkeihin. Erityinen valonpilkahdus näinä epävarmoina aikoina on Museoduunari Eikka, joka tuo hymyn huulille, kun seuraa hänen tutustumistaan museomaailmaan kohde ja tehtävä kerrallaan. Eikan edesottamuksia voi seurata hänen omalta Instagram-tililtään @museoduunari.

Teksti ja kuva: Susanna Lahtinen

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Liisa Lalu

Hei vaan, olen kulttuurihistorian väitöskirjatutkija ja tieteitä ja taiteita yhdistävän Aboagora – Between Arts and Sciences -tapahtuman osa-aikainen koordinaattori. Näiden hommien ohella kuulun myös Turun yliopiston ylioppilaskunnan 100-vuotista historiaa käsittelevän teoksen kirjoittajaryhmään.  Ja tosiaan, olen myös Kulttuurihistorian seuran ja sen kansainvälisen sisaryhdistyksen ISCH:n rahastonhoitaja, eli toimin myös yhteyshenkilönä näiden kahden yhdistyksen välillä. Päiväni saattavat olla siis siis ajoittain melkoista silppua ja hoppua.

Kiireessä ja haasteissa korostuu vapaa-ajan merkitys. Se kuluu minulla sohvalla sarjoja ja elokuvia katsellen tai kirjoja lukien, mutta parhaiten yleensä rentoudun tanssitunnilla steppaillessa tai metsässä haahuillessa. Myös ystävät ja perhe, sekä erityisesti kissa sylissä ja viinilasi kädessä auttavat unohtamaan työkiireet.

minä

Tässä rentoudun Aboagorassa elokuussa 2019 esiintyneen mirko nikolicin  performanssiluennolla. Kuva: Pekko Vasantola. 

Kulttuurihistoriasta innostuin viettäessäni lukion jälkeen välivuotta – tai vuosia – Työväen Akatemiassa Kauniaisissa. Siellä suoritin kirjallisuuden ja kansainvälisen politiikan tutkimuksen opintojen lisäksi kulttuurihistorian perus- ja aineopinnot avoimen yliopiston kautta. Muistan, miten Natalie Zemon Davisin teokset Martin Guerren paluu ja Kolme naista – kolme elämää 1600-luvulla tekivät minuun valtavan vaikutuksen. Kun tenttikirjoihin kuului vielä Hannu Salmen Vuosisadan lapset, olin ihmeissäni – tällaista tutkimusta tehdään vieläpä Suomessa!

Pääsin opiskelemaan kulttuurihistoriaa Turun yliopistoon avoimen väylän kautta ja aloitin opinnot innolla syksyllä 2008. Gradua päädyin jatkamaan samasta aihepiiristä kuin avoimen opinnoissa tekemässäni proseminaarityössä, ja saman aihepiirin kimpussa jatkan edelleen. Väitöskirjassani tutkin 1970-luvulla vahvimmillaan ollutta, paljon nuorisoa joukkoonsa houkutellutta kommunistista taistolaista liikettä. Minua kiinnostaa, miten nuoret naiset toimivat liikkeessä ja miten he taistolaisuutta muistelevat. Minusta mielenkiintoista on, miten ihmiset hahmottavat itsensä osana politiikkaa, yhteiskuntaa ja yhteiskunnallisia muutoksia – ja miten siitä kerrotaan. Tämä poikkeusaika tarjoaa kiinnostavia näkökulmia myös tähän!

Hyödyllisintä juuri nyt on kuitenkin ajoittain irrottautua jatkuvasta kolerauutisoinnista. Parasta on nauttia jo lämmittävästä kevätauringosta ja keväisestä luonnosta. Lisäksi Yle Teemalla on vielä muutaman päivän ajan menossa naisten kuukausi, ja Areena on täynnä upeita naisten ohjaamia elokuvia. Aion katsoa viikonloppuna leffamaratonissa ainakin Pianon, jonka lisäksi aion tutustua paraikaa on menossa olevan virtuaaliseen Season Film Festivalin tarjontaa!

Lähetänkin kaikille mielenrauhaa ja kärsivällisyyttä juuri nyt. Pysykää kotona, turvassa ja terveenä!

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Jenni Henttula

Olen Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja tapahtumatiimin aktiivi Jenni Henttula.

Menneet ajat kiehtovat minua. Kulttuurihistoria merkitsee minulle matkoja menneisyyteen – välillä lähemmäs ja välillä kauemmas. On kiinnostavaa seurata jälkiä, löytää tietoa ja vihjeitä. Äkkiä hoksata, mitä ne kertovat meille ennen eläneiden ihmisten elämästä ja kulttuurista. Ymmärtää,  mitä merkityksiä vanhat esineet ja tekstit pitävät sisällään, ja millaisia tarinoita ne kertovat.

Olen koulutukseltani matkailualan restonomi AMK ja työskentelen Luostarinmäellä asiakaspalveluvastaavana. Käytännössä olen koko ajan toinen jalka menneessä ja toinen tulevassa – miten muuten voisi välittää kulttuurihistoriaa ja -perintöä, luoda hyvää asiakaskokemusta nykyisille ja tuleville museokävijöille? Moni yllättyy, kun kuulee minun myös asuvan Luostarinmäen museoalueella. Hätkähdän välillä itsekin, miten huikeaa on saada asua alueella, joka on säästynyt vuoden 1827 suurpalosta.

Jos kulttuurihistoria olisi tunne, se olisi hämmästys. Hämmästyn yhä uudelleen rikkaasta kulttuurihistoriastamme. Yllätyn tapojen ja tarinoiden runsaudesta sekä ihmisen loputtomasta kekseliäisyydestä. Seuran tapahtumatiimin jäsenenä toivon, että voimme välittää kulttuurihistoriaa laajalle yleisölle innostavien ja monipuolisten tapahtumien kautta.

Ajankohtainen suositus: kulttuurihistorioitsija Topi Artukan luento 25.2. Apteekkimuseo ja Qwenselin talossa: Tanssiaisia, rekiajeluita ja laskiaispullaa. Turun säätyläistö ja talvinen seuraelämä 1700-1800-lukujen vaihteessa.

 

bty

Teksti ja kuva: Jenni Henttula

Kulttuurihistorian ihmiset: esittelyssä seuran hallituksen jäsen, väitöskirjatutkija Tiina Harjumaa

Olen kulttuurihistorian sivutoiminen tuntiopettaja ja väitöskirjatutkija Lapin yliopistosta. Aloitin opintoni täällä Rovaniemellä ja valmistuin kasvatustieteen maisteriksi ja luokanopettajaksi vuonna 2015. Sivuaineenani luin historiaa kasvatustieteiden puolella perusopintojen verran, josta jatkoin  kulttuurihistorian opintojen pariin: aine- ja siltaopinnot suoritin Lapin yliopistossa ja syventävät Turun yliopistossa.

Kulttuurihistoria tuntui heti houkuttelevalta ja  kiinnostavalta, vaikka siirtymä peruskoulussa ja lukiossa opitusta tavasta hahmottaa menneisyyttä ja historiaa oppiaineena tuntui suurelta. Istuin peruskurssin luennoilla hieman hämmentyneenä siitä, missä tässä kaikesta on oikein kyse. Mutta kulttuurihistoria kutsui minua luokseen, veti uteliasta luonnettani puoleensa: halusin ottaa selvää, mitä kulttuurihistoria oikein on.

Kun olin laatinut proseminaaritutkielmani lukuvuonna 2012–2013, oppiaineen professori Marja Tuominen tiedusteli kiinnostustani tulla seuraavana lukuvuonna proseminaarikurssille uudestaan mukaan, tällä kertaa opiskelijoiden vertaistukena ja opettajana. Tästä alkoi matkani oppiaineen opetus- ja laitostehtävien pariin, joita on tullut vuosien varrella lisää. Nykyisin opetan perus-, aine- ja syventävien opintojen kursseilla. Koen opetuksen kiinnostavaksi  – ja opettavaiseksi myös itselleni.

Työstän parhaillaan kulttuurihistorian väitöskirjaa, jonka työotsikko on Petsamolaistarinoita – Muistitietohistoriallinen tutkimus Petsamon siirtolaisten menneisyys- ja nykyisyyssuhteesta ja maailmankuvasta, ja jolle Jenny ja Antti Wihurin rahasto myönsi vuoden mittaisen apurahan (2019). Väitöskirja on jatkumoa kasvatustieteen pro gradulleni, jossa tarkastelin Petsamon siirtolaisten koulunkäyntiä uudella asutusalueella 1940–1960-luvulla, sekä kulttuurihistorian sivuainetutkielmalleni, jonka aiheena oli  petsamolaislähtöisen siirtolaisyhteisön henkinen jälleenrakennus toisen maailmansodan jälkeen.

*

Vuosien varrella tapani hahmottaa kulttuurihistoria oppiaineena ja tieteenalana on muotoutunut siten, että kulttuurihistoria on kiinnostunut ihmisestä tekijänä, kokijana, tulkitsijana ja merkityksenantajana – ihmisten tavasta olla ja elää maailmassa ja etsiä oma paikkansa siinä. Siinä missä niin sanottu tavallinen historiankirjoitus keskittyy makrotasolle tai suurmiesten elämänvaiheisiin, kulttuurihistoria on kiinnostunut monenlaisista menneisyyden ihmisistä ja monenlaisista lähdeaineistoista, menneisyyden jäljistä. Kulttuurihistoriassa sekä mikro- että makrotaso ovat luontaisesti läsnä, olematta kuitenkaan varsinaisesti tai välttämättä mikrohistoriaa.

Kulttuurihistoria tarjoaa yllättäviä näkökulmia ja kysymyksenasetteluja, joiden pariin olen saanut syventyä muun muassa opiskelijoiden proseminaaritutkielmia ohjatessani. Kulttuurihistoria on opettanut minut ymmärtämään erilaisia tapoja esittää ja hahmottaa menneisyyttä: historia ole musta-valkoista tai edes harmaiden monia sävyjä sisältävää syy-seuraussuhteiden kerrontaa, vaan värikästä tulkintaa. Tämän olen havainnut myös kirjallisuuden ja elokuvien, dokumenttien ja TV-sarjojen parista, joiden parissa rentoudun: makuni on moninainen eikä aina niin historiapainotteinen.

*

Monikaan ei tiedä minusta, että soitan kitaraa ja pianoa. Perustaidot opin luokanopettajaopinnoissa, joiden jälkeen olen musisoinut harvakseltaan omaksi ilokseni. Ja ehkä välillä avopuolison kauhuksi. (Koiramme muuten häipyy paikalta, jos soitan ja laulan Tuomari Nurmiota.) Erityisesti joulun aika saa minut kaivamaan nuotit ja soittimet esiin. Tämän syksyn olen kulkenut joogassa ja kevätpuolella kuljen kerran viikossa puukäsityökurssilla, jossa tavoitteenani on tehdä kummitytölle ja hänen sisarellensa leikkimökkiin pieni pöytä ja tuolit. Toivottavasti saisin ainakin pöydän valmiiksi!

*

Liityin Kulttuurihistorian seuran jäseneksi niihin aikoihin, kun kulttuurihistorian oppiaine vietti 20-vuotisjuhlaansa Lapin yliopistossa toukokuussa 2017. Aloitin samalla tiedotus- ja tapahtumatiimin jäsenenä ja seuran hallituksen edustajana ja yhteyshenkilönä Rovaniemellä. Hallituksen varsinainena jäsenenä aloitin vuoden 2018 alussa.

Kulttuurihistorian seuran tavoitteena on laajentaa toimintaansa myös Lapissa. Olemme jo ideoineet erilaisia tapahtumia, kuten kulttuurihistorian kahveja.

*

Marraskuun lopussa, perjantaina 23.11.2018 kulttuurihistorian oppiaine esittää Lapin yliopiston Mauri-salissa (taiteiden tiedekunta, F-siipi, 1. kerros) dokumenttielokuvan Auttin neidit ikkunalla (30 min). Käsikirjoittaja ja ohjaaja Mervi Löfgren esittelee tilaisuuden aluksi dokumenttielokuvansa, joka on osa hänen vuonna 2010 ilmestynyttä kulttuurihistorian väitöskirjaansa. Kulttuurihistorian seura on elokuvaesityksessä mukana ja keskustelemassa dokumenttielokuvasta esityksen päätteeksi, jolloin on aikaa myös yleisökysymyksille. Tilaisuuden aluksi on kahvitarjoilu jonka jälkeen siirrymme Mauri-saliin kello 16.15.  Dokumenttielokuva kestää 30 minuuuttia.

Lisäksi seuramme jäseniä voisi kiinnostaa Lapin yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen blogi Menneisyys elää meissä, joka avautuu lukijoille lähiaikoina.

Tervetuloa mukaan seuran tapahtumiin!

 

20181109_160537 (2)

 

 

 

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Asta Sutinen

Olen Asta Sutinen, kulttuurihistorian oppiaineesta vuonna 2012 valmistunut maisteri. Kulttuurihistorian seuraan liityin varsin pian yhdistyksen perustamisen jälkeen, ja nyt vuoden 2018 alusta lähtien olen ollut mukana seuran tiedotus- ja tapahtumatiimissä. Aktiivisempaan rooliin yhdistyksessä minua on ajanut halu toimia yhdessä ihmisten kanssa, joilla on samankaltaisia intressejä ja yhteinen kiinnostus kulttuurihistoriaa kohtaan. Seuran ollessa vielä varsin nuori tuntuu kivalta, että itse pääsee olemaan mukana suunnittelemassa ja ideoimassa tapahtumia ja tekemisiä. Se millaiseksi yhdistys toimintoineen lopulta muotoutuu, riippuu ihan meistä kaikista jäsenistä.

Olen lapsesta asti pitänyt museoista, harjoitellut piirtämistä piirustusoppaiden renessanssimuotokuvien mukaan, ihastellut erilaisia vanhoja esineitä ja tuntenut loputonta mielenkiintoa isovanhempien peltirasiasta löytyneitä pikkuruisia mustavalkoisia valokuvia kohtaan. Näiden kiinnostuksenkohteiden innostamana hain Turkuun opiskelemaan taidehistoriaa kesällä 2003. Valitsin kulttuurihistorian sivuaineekseni jo ensimmäisenä opiskelusyksynäni, ja hyvin pian historia-aineiden mielenkiintoiset luentokurssit veivätkin minut mukanaan. Muistan olleeni ihmeissäni ja ihastunut siitä, miten kovin erilaisia asioita kulttuurihistorian piirissä voitiinkaan tutkia. Virallisesti vaihdoin pääaineeni taidehistoriasta kulttuurihistoriaan vasta graduvaiheessa, jolloin päätin, että haluan sittenkin tehdä graduni elokuvasta. Kiinnostus menneisyyteen ja toisaalta menneisyydessä eläneisiin ihmisiin vahvistui entisestään.

Suhtautumiseni kulttuurihistoriaan on jossain määrin eskapistinen, mutta ei toki sillä tavoin, että kuvittelisin ”ennen kaiken olleen paremmin” tai että toivoisin eläneeni jo joskus menneisyydessä. Olen kiinnostunut usein ihmismielen nurjasta ja synkästä puolesta, yhteiskunnallisista ristiriitaisuuksista, eriarvoisuudesta ja marginaaleissa elävistä yksilöistä ja yhteisöistä. Uuden tiedon etsiminen, löytäminen, ja se, että koko ajan oppii uutta ihmisen toiminnasta ja motiiveista – mikä mahdollisesti johtaa joskus muutoksiin – tuo elämään sisältöä ja jopa lohtua; se auttaa ymmärtämään itseä ja muita, meidän paikkaamme tässä maailmassa. Tällä hetkellä tutkimuksellinen kiinnostukseni on suuntautunut edellä mainittujen teemojen lisäksi myös yksinäisyyteen, parisuhteeseen ja kirjoittamiseen liittyviin kysymyksiin.

Jos kulttuurihistoria olisi tunne, sanoisin sen varmaan pitävän sinällään koko laajan skaalan inhimillisen elämän tunteita. Olisi vaikeaa myöskin kuvata tunnetta ilman sen aiheuttamaa fyysistä reaktiota. Haluaisinkin sanoa, että kulttuurihistoria on parhaimmillaan innostuksen ja löytämisen ilon aiheuttamaa vapinaa ja punoittavia poskia; sitä tunnetta, että on vaikeaa pysyä aloillaan, kun tahtoisi jakaa oivalluksensa toisen ihmisen kanssa.

Kulttuurihistoria kuuluu elämääni kiinteästi muun muassa kirjojen ja elokuvien muodossa, mutta harrastan myös monenlaisia kädentaitoja villasukkien neulomisesta tekstiilitöihin ja piirtämisestä pieniin puutöihin ja maalausprojekteihin. Puutöitä haluaisin tehdä enemmänkin, ja yksi hassuista haaveistani olisikin päästä joskus osallistumaan oikean hirsitalon rakentamiseen! Toinen asia, jota monet eivät varmaankaan minusta tiedä, on se, että joitakin vuosia sitten tein päätöksen laskuvarjohypyn tekemisestä. Olen monissa asioissa varsin arka ja empivä, mutta samalla tunnen kovaa hinkua rikkoa rajojani vauhdikkailla elämyksillä.

Tällä hetkellä suosittelen seuran jäsenille lämpimästi Rut Brykin (1916–1999) näyttelyä Taikalaatikko, joka on esillä Turun taidemuseossa vielä hetken, 13.5. asti. Oman aikansa nykyhetkestä sekä varhaisrenessanssista ammentava värikylläinen keramiikkataide on museovieraalle – niin lapselle kuin aikuiselle – mitä herkullisinta silmänruokaa ja innostavinta mielikuvituksen herättelijää.

IMG_2949

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Henna Karppinen-Kummunmäki

Hei vaan kaikki! Olen Henna Karppinen-Kummunmäki (s. 1987, Joensuu) varsinaissuomalaistunut Karjalan heili. Toimin tutkijana Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa, jossa viimeistelen tällä hetkellä 1700-luvun englantilaisen eliitin tyttöyteen liittyvää väitöskirjaa. Toisin sanoen, tekstin pitäisi lähteä esitarkastukseen ennen kesälomia, joten toivotaan parasta.  Silloin kun en ole uppoutuneena tutkimuksen tekoon, harrastan lukemista, leipomista, kuvataiteita, lavatansseja ja fiftarimekkoja.

30725468_2206254092939125_1605322259709296640_n

Kulttuurihistorian seurassa olen ollut jäsenenä vuodesta 2017. Tämän vuoden alusta aloitin seuran hallituksessa sekä tapahtumatiimissä. Halusin liittyä Kulttuurihistorian seuraan, koska se on mielestäni hyvä kanava tuoda alalla tehtyä tutkimusta ja osaamista näkyväksi yliopiston ulkopuolelle. Lisäksi seuran toimintojen parissa voin jopa rentoutua, koska siinä pääsen ideoimaan ja puuhastelemaan historian parissa ilman tieteellisen maailman tiukkoja kriteerejä.

Kulttuurihistoria ei ole mikään pölyttynyt tieteellinen kummajainen vaan osa jokapäiväistä elävää elämää. Menneisyys on läsnä monin eri tavoin ja sen ymmärtäminen ja huomaaminen rikastuttaa elämää. Kulttuurihistoria on tuonut minulle avaimia tarkastella ympäröivää maailmaa uusin silmin. En ota mitään itsestään selvinä tosiasioina, vaan näen, millaiset kulttuuriset rakenteet huomaamatta vaikuttavat ihmisten ajatteluun ja käyttäytymiseen. Joskus myös tieto lisää tuskaa. Tutkijan tehtävä on olla yhteiskunnallisena keskustelijana vaikeistakin aiheista, vaikka välillä se tuskastuttaakin. Maailma ja ihmisten asenteet muuttuvat niin hitaasti. Mutta mieluummin näin, kuin eläisin täysin laput silmillä.

Jos kulttuurihistoria olisi jokin tunne, sanoisin, että se on uteliaisuus. Kaikkia alalla toimivia ihmisiä nimittäin yhdistää aito kiinnostus ja uteliaisuus ympäröivään maailmaan. Mikään aihe tai ilmiö ei ole liian vähäpätöinen tai ”väärä” tutkimuskohteeksi.

Lähiaikojen tapahtumista suosittelisin seuran jäsenille matkaa Someron Nostalgiaviikolle toukokuun lopulla (17.-20.5.). Torstaina 17.5. seuramme järjestää kirjastolla kaksi luentoa ja nostalgia-aiheista kirjamyyntiä. Muutenkin tapahtuma on täynnä 1950- ja 1960-lukujen kulttuurihistoriaa ja tunnelmaa. Kellomekot ja lierihatut siis kaapista esille ja mukaan vaan!

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: varapuheenjohtaja Jukka Sarjala

Jukka Sarjala (s. Pori 1959)

Kulttuurihistorian seuran varapuheenjohtaja, aiemmin seuran hallituksen rivijäsen.

Olen kulttuurihistorian tutkija ja Turun yliopiston dosentti, vahvuusalueena 1800-luvun kulttuurihistoria. Aloitin opintoni Turussa syksyllä 1979, silloin muinoin, kun Urho Kekkonen oli vielä presidentti. Tällä hetkellä olen kiinnostunut romantiikan aatehistoriasta, ja tekeillä on tutkimus Turun romantiikaksi kutsutusta aatteellis-kirjallisesta liikehdinnästä 1800-luvun alkukymmeninä.

Halusin mukaan Kulttuurihistorian seuraan, koska se on hyvä tapa pitää yhteyttä kollegoihin ja myös mahdollisuus seurata, miten kulttuurihistoriaa harrastetaan ja mitä siitä ajatellaan oppiaineen ulkopuolella. Suhdettani kulttuurihistoriaan sävyttää varmaan paljon se, että olen 1800-luvun ohella tarkastellut jonkin verran early modern –teemoja. Jos kulttuurihistoria olisi jokin tunne, niin etsimättä tulee mieleen ylevän tunne: menneisyyden tapahtumien, ihmiskohtaloiden, halujen ja intohimojen, ongelmien ja näkökulmien ylitsevuotava moneus, joka voi saada tarkastelijansa hämmennyksiin.

Osaan yllättää harvakseltaan, mutta totta puhuakseni hämmästyin hiukan, kun löysin itseni muutamia vuosia sitten kuntosalilta. Ehkä vastaan tällä tavoin vuosien päästä siihen Veikko Litzenin aikoinaan esittämään kysymykseen, kun hän tiedusteli kulttuurihistorian johdantoluennon kuulijakunnalta, kuinka moni meistä oli käynyt nyrkkeilyottelussa.

Jukan esittely Wikipediassa

Kulttuurihistorian ihmiset: esittelyssä seuran puheenjohtaja, akatemiaprofessori Hannu Salmi

Esittelemme tässä sarjassa kulttuurihistorian parissa työskenteleviä ihmisiä. Sarjan aloittaa haastattelu Hannu Salmesta.

hannu.salmiProfessori Hannu Salmi on toiminut Kulttuurihistorian seuran puheenjohtajana seuran perustamisesta lähtien. Turussa vuonna 1961 syntynyt Salmi aloitti opinnot Turun yliopistossa vuonna 1980. Maisteriksi hän valmistui vuonna 1987, ja Richard Wagneria käsitellyt väitöskirja valmistui puolestaan vuonna 1993. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa Salmi on työskennellyt vuodesta 1997 lähtien.

Vuosina 2017–2021 Salmi työskentelee akatemiaprofessorina. Tällä hetkellä hän tutkii 1800-luvun alun eurooppalaista kulttuuria viraalisuuden ajatuksen kautta eli sitä, miten voisimme lähestyä kulttuuria infektiivisenä ilmiönä. Samaan aikaan Salmella on käynnissä myös muita hankkeita, jotka liittyvät digitaalisiin ihmistieteisiin.

Pyysimme Salmea kertomaan hieman tarkemmin työstään kulttuurihistorian ja Kulttuurihistorian seuran parissa.

Mistä kaikesta työsi koostuu eli millainen on niin sanottu normaali työpäiväsi?
Tällä hetkellä työpäiväni vaihtelevat aika paljon. Mutta kun katson viikkokalenteriani, minulla on paljon viikoittaisia yliopistoon liittyviä tehtäviä. Minulla on esimerkiksi viikoittain ohjauspalavereja väitöskirjan tekijöiden kanssa. Olen myös mukana Turun yliopiston hallinnon työryhmissä, esimerkiksi avoimen tieteen ohjausryhmässä. Lisäksi olen tämän vuoden alusta yliopiston hallituksen jäsen.

Kuitenkin oma tutkimus täyttää paljolti työaikani. Minulla on tällä hetkellä viisi projektia, joita vedän ja samalla myös paljon hankekokouksia tutkimusryhmien kanssa. Lisäksi työskentelen paljon oman tutkimukseni primääriaineistojen parissa ja kirjoitan yhtä aikaa useita artikkeleita, joista monet ovat yhteisartikkeleita. Deadlineja on tasaisin väliajoin. Olen lisäksi ideoimassa uusia hankkeita ja projekteja, se on myös hauska osa tätä työtä. Eli kaiken kaikkiaan aika monipuolista tämä työ on!

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Sillä on pitkä historia. Opiskelin Turussa historiaa vuodesta 1980 lähtien. Silloin minulla oli pääaineena yleinen historia ja sivuaineena kulttuurihistoria. Opiskelin aika paljon historia-aineita mutta myöskin taideaineita. Jollakin tavalla suuntauduin opinnoissa aina kulttuurihistoriallisiin kysymyksiin. Minua kiinnosti etenkin elokuvan historia mutta myös esimerkiksi musiikin historia ja kulttuuri eräänlaisena merkitysjärjestelmänä. Kyseiset aiheet ja teemat sekä niihin liittyvät kysymykset ovat olleet minulle aina olennainen osa tutkimusta.

Aikanaan kun kulttuurihistorian professuuri, tai aluksi se oli apulaisprofessorin nimellä, tuli hakuun vuonna 1997, hain paikkaa. Tuntui, että silloin kaikki se työ, mitä olin tehnyt, istui erittäin hyvin juuri siihen, mitä tässä oppiaineessa tehtiin. Aikanaan minuun olivat tehneet erittäin suuren vaikutuksen Veikko Litzenin luennot, joita olin seuraamassa, muistaakseni vuonna 1981. Litzen käsitteli tuolloin kadun kulttuurihistoriaa. Luennoilla pohdittiin, miten katu tilana – jalkakäytävät ja itse katu – olivat muuttuneet vuosisatojen kuluessa antiikista nykypäivään. Sellainen synteettinen ote, jolla hän katsoi menneisyyttä, teki suuren vaikutuksen.

Mitä kulttuurihistoria sinun mielestäsi on?
Tähän kysymykseen voisi antaa monta vastausta. Itse olen ajatellut niin, että kulttuurihistoria on ihmisen muotoista historiaa. Sitähän se lähtökohtaisesti on eli katsotaan historiaa menneisyyden ihmisen horisontista siinä mielessä, että hän on ollut kokeva, tunteva, maailmaa käsittävä ihminen. Se on kulttuurihistorian ydintä. Nyt ihan viime vuosien aikana olen miettinyt paljonkin posthumanismin haastetta. Meidän pitäisi pystyä arvioimaan myös laajemmin menneisyyden maailmaa ja lisäksi suhteellistaa ihmisen roolia historiassa. Mielestäni kulttuurihistoria voisi olla paikka keskustelulle, jossa ihmisen rajat ovat jatkuvan pohdinnan kohteena samoin kuin ne tavat, joilla inhimillinen punoutuu ei-inhimilliseen.

Jos kulttuurihistoria olisi tunne, mikä tunne se olisi?
Ranskalainen filosofi René Descartes oli sitä mieltä, että ihmisen ensimmäinen tunne on ihmetys. Sitä ei yleensä ajatella tunteena, mutta sanoisin, että ehkä kulttuurihistoriaa kuvastaisi parhaiten ihmetyksen tunne. Voimme yhä uudelleen ja uudelleen hämmästyä ja ihmetellä asioita sekä miettiä niihin liittyviä kysymyksiä, jolloin emme pidä mitään annettuna.

Puhutaan hetki Kulttuurihistorian seurasta. Mistä seura sai alkunsa ja millaisena koet asemasi seuran puheenjohtajana?
Kulttuurihistorian seuran koko idea ja toiminta lähti liikkeelle kansainvälisen kulttuurihistorian seuran kautta, joka syntyi vuonna 2008. Olin seuran ensimmäinen puheenjohtaja ensimmäiset viisi vuotta. Jo silloin mietimme, että myös Suomeen tarvittaisiin kulttuurihistorian seura, koska hyvin paljon tämän kansainvälisen seuran toiminnasta kulki Suomen kautta. Esimerkiksi seuran lehden toimitus ja postitus toimivat täältä Suomesta käsin.

Ajatus seuran perustamisesta lähti käytännön tarpeesta saada tänne Suomeen rekisteröitynyt yhdistys, joka voisi hoitaa kansainvälisen seuran asioita. Samassa yhteydessä syntyi kuitenkin laajempi ajatus siitä, että tarvitsisimme myös täällä Suomessa kulttuurihistoriaan ja -perintöön liittyviin kysymyksiin kantaaottavaa yhdistystä sekä alan tutkijoita yhdistävää sidettä. Nyt kun olen ollut puheenjohtaja nämä alkuvuodet, haluaisin, että seura kehittyisi yhdyssiteeksi, joka toisi alan tutkijoita ja harrastajia yhteen keskustelemaan ja pohtimaan näitä kysymyksiä.

Millaisena näet Kulttuurihistorian seuran tulevaisuuden?
Tänä päivän Suomessa on paljon yhdistyksiä; Suomi on yhdistysten luvattu maa. Uuden yhdistyksen perustaminen on innostavaa, ollaan tekemässä jotakin uutta, mutta tietenkin se on myös haasteellista. Pitää löytää ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita yhdistyksestä ja valmiita antamaan omaa aikaansa sen rakentamiseen. Tietenkin lisäksi tarvitaan myös jäseniä.

Näen seuran tulevaisuuden valoisana. Uskon, että tulevaisuudessa tarvitaan yhdistystä, joka voi ottaa kantaa kulttuurihistoriallisiin kysymyksiin yhteiskunnassa, ne kun eivät ole mitenkään itsestään selvästi aina muistettuja. Tällainen seura voi olla aktiivinen omassa yhteiskunnallisessa toiminnassaan ja tulla alan yhteenliittymäksi sekä tuoda yhteen tutkijoita ja harrastajia. Näen, että tässä on paljon mahdollisuuksia.

Lähiajan haasteina olisi pystyä vakiinnuttamaan paikkaa tieteellisenä seurana, Tieteellisten seurain valtuuskunnan jäsenenä, mutta samaan aikaan myöskin kansalaistoiminnan seurana. Tavoitteena olisi toimia ja vaikuttaa alueellisesti alussa täällä Turussa mutta toivottavasti tulevaisuudessa myöskin muissa kaupungeissa. Nythän meillä on Rovaniemellä hallituksen jäsen, joten toivottavasti seura vakiinnuttaa toimintaansa myös Lapissa.

Kertoisitko tähän loppuun vielä muutamalla sanalla siitä, mitä teet vapaa-ajallasi ja mikä saa sinut rentoutumaan?
Vapaa-ajallani tutkin historiaa. Työ ja vapaa-aika menevät siis täysin sekaisin! Olen ensinnäkin intohimoinen elokuvien harrastaja eli katson paljon elokuvia ja kirjoitan niistä blogia, jossa on tällä hetkellä jo yli 1500 bloggausta (http://hannusalmi.blogspot.fi). Minua kiinnostaa myös musiikki, ja viimeiset pari vuotta olen harrastanut lisäksi luontokuvausta. Siinä rentoutuu täysin.

Entä mitä suosittelisit seuran jäsenille juuri nyt?
Nyt kannattaa mennä katsomaan Kolmas tila -teatteriryhmän esitys Legenda pienestä luusta, joka sai ensi-iltansa perjantaina 23.2.2018 Turun Kaupunginteatterilla. Esityksen taustalla on ollut yhteistyö paikallisten kulttuurihistorioitsijoiden kanssa siinä mielessä, että Kolmas tila -teatteriryhmä kehitti tätä projektia osana Aboagora-tapahtumaa, jossa on ollut myös monia meidän tutkijoita mukana.

Lue Salmen mietteitä Legenda pienestä luusta -esityksen ensi-illasta täältä.

 Kaikki maailman kulttuurihistorioitsijat liittykää yhteen!