Olen Kaisa Vehkalahti ja aloitin seuran varapuheenjohtajana vuoden 2021 alussa. Kulttuurihistoria on kuitenkin ollut osa elämääni pitkään – suurimman osan elämääni itse asiassa!

Aloitin kulttuurihistorian opinnot Turun yliopistossa keskellä 1990-luvun alun syvintä lamaa. Muistiini on jäänyt erityisesti ensimmäisen opiskelusyksyn perusopintojen johdantokurssi. Päärakennuksen luentosalissa I vierailivat monet myöhemmin tutuiksi tulleet tutkijat. Katriina Mäkinen puhui tuuletusikkunoiden kulttuurihistoriasta ja Tapio Onnela panopticon vankilatyypin ideasta. Ai näinkin voi historiaa tutkia? Olin löytänyt oman alani!

Monelle meistä lama-ajan opiskelijoista tulevaisuus ja työllistyminen olivat iso juttu. Niinpä minäkin vaihdoin pääaineeni yleisestä historiasta kulttuurihistoriaan vasta sitten, kun historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajan opinnot avautuivat myös kulttuurihistorian opiskelijoille. 90-lukua varjosti pankkikriisi, korot hipoivat pilviä ja leipäjonot ilmestyivät kaupunkikuvaan. Omissa muistoissani 90-luku on kuitenkin ilon ja valon aikaa: uusia ihmisiä, uusia ystäviä, uusia maailmoja sekä uuden tiedon ja lopulta tutkijuuden löytämisen riemua. Kulttuurihistorian opinnoista mieleeni ovat jääneet erityisesti Kari Immosen inspiroivat luennot siitä, miten historia on monikerroksisesti läsnä nykyhetkessä. Niihin palaan sekä opetuksessa että tutkimuksessa yhä uudelleen. Kesäisin työskentelin oppaana Turun Linnassa, missä historian läsnäolo ei jäänyt vain abstraktiksi käsitteeksi, vaan elettiin todeksi joka päivä.

Valmistuttuani en lähtenytkään opettajaksi yläasteelle, vaan avoimen yliopiston kulttuurihistorian opintoihin ja pian tekemään väitöskirjaa dosentti Ritva Hapulin johtamaan Suomen Akatemian tutkimushankkeeseen Kirjoittaen maailmalle. Tutkimusintressini olivat jo opintojen lopulla suuntautuneet tyttötutkimukseen. Minua kiinnosti erityisesti tyttöjen kasvatuksen historia ja kysymys siitä, miten hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän, normaalin ja ei-normaalin tyttöyden välistä rajaa on eri aikoina ja erilaisissa yhteiskunnissa määritelty. Ritvan vetämä Modernin tutkimusryhmä ja sen kannustava, avoin ja epämuodollinen ilmapiiri tarjosivat nuorelle tutkijalle upean kasvualustan. Vuonna 2008 valmistuneessa väitöskirjassani käsittelin suomalaisen lastensuojelujärjestelmän varhaisvaiheita, 1800–1900-luvun vaihdetta, tyttöjen koulukotikasvatuksen näkökulmasta.

Lapsuuden ja nuoruuden historia on muodostanut tutkimukseni keskeisen juonteen tähän päivään saakka. Se on myös avannut ovia monitieteiseen yhteistyöhön. Turun yliopistosta lähdettyäni toimin pitkään mm. opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittaman Nuorisotutkimusverkoston tutkimuspäällikkönä.

Tällä hetkellä toimin akatemiatutkijana Oulun yliopistossa, tutkimushankkeessa Rural Generations on the Move. Cultural History of Rural Youth, 1950–2020 (2019–2020). Lisäksi johdan kahta tutkimusprojektia, jotka niinikään kytkeytyvät maaseutututkimukseen. Olen kiinnostunut erityisesti maaseutuun liittyvien merkitysten muutoksista suomalaisessa kulttuurissa ja siitä, mitä maaseutu merkitsee ihmisille elämän eri vaiheissa. Osana tutkimusta keräämme parhaillaan maaseutuun liittyviä muistoja ja elämäntarinoita yhteistyössä Suomen Maatalousmuseo Sarkan kanssa. Tutkimus on merkinnyt osittain myös paluuta omille juurilleni, sillä olen itsekin kotoisin Pohjois-Pohjanmaan maalaismaisemasta.

Kulttuurihistoria merkitsee minulle ennen kaikkea tietoisuutta ajan monikerroksisuudesta ja historian läsnäolosta elämässämme. Historian läsnäolo on keskeinen teema myös nykyisessä tutkimuksessani, jossa se nivoutuu kysymyksiin muistista, kokemuksesta, paikasta ja paikkaan kuulumisesta. Kulttuurihistoria merkitsee myös avointa mieltä ja uteliaisuutta elämän asenteena. Kulttuurihistoriallisen katseen voi suunnata mihin tahansa, kun osaa kysyä ja ihmetellä.