Kun avaruus valloitti ihmismielen

Alkaneesta 2020-luvusta ennakoidaan uutta avaruusaikaa, minkä vuoksi elämme jälleen avaruuden kuvittelun nousukautta. Mielikuvituksessaan ihmiskunta on kuitenkin lentänyt avaruuteen jo ennen 1900-luvun puolimaissa käynnistynyttä avaruuden valloitusta. Kuvittelua on tarvittu teknisten edistysaskeleiden lisäksi kaikissa maailmankaikkeuden tutkimuksen vaiheissa.

“Kun me tutkimme avaruutta, me tutkimme myös itseämme. Avaruus edustaa meille lopullista, ääretöntä rajaseutua, joka toimii pelkojemme ja fantasioidemme ehtymättömänä kaivona,” kertovat uutuuskirjan toimittajat Petri Saarikoski, Heidi Kurvinen ja Petri Paju.

Kuviteltu avaruus: Matkoja maan ulkopuolelle on kulttuurihistoriallinen avaus näihin fantasian ja vaihtoehtojen pohtimisen muotoihin. Kirjan artikkelit käsittelevät avaruutta koskevaa ajattelua niin kirjallisuudessa, populaarikulttuurissa kuin tieteellisessä tutkimuksessa. Teos keskittyy toisen maailmansodan jälkeen käynnistyneisiin avaruuslentojen vuosiin, mutta luo katsauksia myös avaruuden kuvittelun varhaisempaan historiaan.

“Esimerkiksi populaarikulttuurissa ulkoavaruuteen on sijoitettu koko 1900-luvun ajan toinen toistaan oudompia olentoja, joiden ulkomuoto jäljittelee lähes poikkeuksetta joko ihmisten tai tunnettujen eläinten piirteitä.”

Kokoelman artikkelit lähestyvät avaruuden teemaa kolmen näkökulman kautta: avaruuslennot, avaruus televisiossa ja elokuvissa sekä tieteellinen tutkimus. Huomion saavat mm. avaruuteen lähetetyt eläimet, tieteisfiktion luomat pelon ja toivon mielikuvat sekä maapallon ulkopuolisen elämän tutkimus. Avaruuden kuvittelussa yhdistyvät tiede, taide, mielikuvitus, yhteiskunnallinen keskustelu, poliittiset jännitteet sekä teknologian kehitys.

Vuoden 1969 Kuuhun astumista muistellaan suurvaltojen kilpajuoksun huipentumana, mutta myös mediaspektaakkelina, jota seurattiin tiiviisti ympäri maailman. “Suora televisiolähetys Kuusta ei ollut sattumanvarainen livetallenne vaan tarkasti suunniteltu ‘näytelmä’, joka ohjattiin Houstonin avaruuskeskuksesta”, kirjan toimittajat korostavat.

Punainen naapuriplaneettamme on erityisesti kiehtonut ihmismieltä ja avaruustutkimusta. Onko Marsissa elämää? Tälläkin hetkellä sekä Yhdysvaltojen että Kiinan Mars-mönkijät tutkivat planeetan elinkelpoisuutta. Asiaa pohditaan myös astrobiologi Harry Lehdon artikkelissa: “Marsista on löytynyt maanalaisia paikkoja, joissa elämää voisi olla, sekä kaasuja, joiden ymmärtämiseen elämä on varteenotettava tekijä.”

Artikkelikokoelma sai alkunsa ihmisen Kuuhun astumisen 50-vuotisseminaarista, joka järjestettiin Turun yliopistossa keväällä 2019.

***

Tervetuloa teoksen julkistamistilaisuuteen!

Julkistaminen järjestetään Zoom-yhteydellä maanantaina 14.6.2021 klo 12:00‒13:00.

Tilaisuudessa kirjan toimittajat kertovat teoksen taustoista ja sisällöstä.

Zoom-linkki: https://utu.zoom.us/j/65146322375

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Satu Sorvali

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
Tutkin artikkeliväitöskirjassani 1800-luvun lopun suomen- ja ruotsinkielisten sanomalehtien yleisönosastokirjoituksia mediahistorian ja tunteiden historian näkökulmasta. Olen kiinnostunut erityisesti niistä kirjoituksista, joissa ilmaistiin ärtymykseen viittaavia tunteita, kuten mielipahaa, suuttumusta ja vihaa. Olen tähän mennessä tutkinut modernien yleisönosastojen historiaa autonomisen Suomen sanomalehdistössä (Historiallinen Aikakauskirja 3/2020) ja selvittänyt ketkä yleisönosastoille kirjoittivat, mistä aiheista, millä tavoin ärtymystä ilmaistiin ja kuinka usein (Ennen ja Nyt 08/2019). Tulevat artikkelini käsittelevät mm. ärtymyksen kaltaisten tunteiden merkityksiä ja motiiveja lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa, ärtymyksen tunnetta sukupuolen ja luokkataustan näkökulmasta sekä sanomalehtien ja yleisönosastokirjoittajien suhdetta toisiinsa ja tunteiden poliittisuutta.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Nykyistä aikaamme on viime vuosina kuvailtu erityisen tunnepitoiseksi ja on puhuttu jopa ”vihan aikakaudesta”. En osaa sanoa, ovatko ihmiset nykyään vihaisempia kuin aiemmin, mutta kielenkäyttö on varmasti kärjistynyt ja se näkyy erityisesti sosiaalisessa mediassa. Näen tässä yhtymäkohtia tutkimaani aikaan, koska myös 1800-luvun lopulla oltiin huolissaan, siitä että julkinen diskurssi oli turhan ”kiivasta” ja koska vastakkainasettelut olivat arkipäivää. Näen, että medialla on oma vastuunsa vihaisten kirjoitusten ja vihakirjoitusten julkaisemisessa. Tunteilla on aina tehty politiikkaa.

Kuva: Yleisönosastokirjoituksen alkuosa. Nya Pressen 5.11.1895.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Polkuni kulttuurihistorian väitöskirjatutkijaksi on saattanut olla hieman epätavanomaisempi kuin monilla muilla. Olen ollut jo varhaisesta lapsuudesta asti kiinnostunut historiasta. Silkkitie-tv-sarja ja myöhemmin Indiana Jones -elokuvat saivat minut haaveilemaan arkeologin ammatista. Muistelen kuulleeni kulttuurihistoriasta ensimmäisen kerran joko yläasteella tai lukiossa, jolloin minut valtasi ihmetyksen tunne. Oppiaine vaikutti juuri minulle räätälöidyltä. Olin tässä vaiheessa jo oivaltanut, että minua kiinnosti historiantutkimus erityisesti tekstien kautta, jolloin arkeologia oli ”haudattu” idea. Minua kiinnosti varsinkin tavallisten, monesti historian kirjoihin nimettömiksi jääneiden ihmisten arkipäivä erilaisine ilmiöineen. Opiskelin lukion jälkeen avoimessa yliopistossa kulttuurihistorian perusopinnot. Vaikka oppiaine oli minulle jo tuolloin rakas ja imaisi mukaan, lähdin tämän jälkeen ammattikorkeakouluun opiskelemaan toista kiinnostuksen kohdettani, tietojenkäsittelyä. Intouduin jatkamaan kulttuurihistorian opintoja vasta monen vuoden tauon jälkeen avoimessa yliopistossa, jossa suoritin aineopinnot töiden ohessa. Tämän jälkeen päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, hain ja pääsin avoimen väylän kautta suorittamaan maisteritutkinton. Myöhemmin pääsin vielä toteuttamaan toista suurta unelmaani eli aloitin kulttuurihistorian jatko-opinnot 2018. Olen suorittanut maisterin tutkinnon ja tohtorin tutkintoa töiden ohessa. Jäin viime marraskuussa opintovapaalle ja olen nyt päässyt keskittymään väitöskirjan tekemiseen täysipäiväisesti. Olen mielestäni osoitus siitä, että opinto- ja urapolkuja voi olla hyvin monenlaisia ja unelmia kannattaa tavoitella.

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria voi tarkoittaa eri ihmisille hyvin erilaisia asioita, mutta minulle se tarkoittaa erityisesti inhimillistä näkökulmaa menneisyyteen, arkipäivän ilmiöiden ja menneisyyden ihmisten maailmankuvan tutkimista. Tutkimussuuntaukset kuten tunteiden historia ja ”from below” (luokkataustassa alhaalta ylöspäin suuntautuva historiantutkimus) ovat lähellä sydäntäni. Pidän myös siitä, että kulttuurihistoria on moni- ja poikkitieteellistä. Kulttuurihistoria on minulle työ, harrastus ja intohimo.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Perustin oman lehden 11-vuotiaana ja jaksoin toimittaa sitä vajaan parin vuoden ajan. Tuo lehti muistutti tietämättäni pitkälti tyypillistä 1800-luvun lopun suomalaista sanomalehteä: lyhyehkö olemassaoloaika, paljon muista lehdistä saksittua ja liimattua, omia räikeitä mielipiteitä, unohtamatta kuitenkaan viihdepuolta. Muutama lehden lukija toimi toisinaan ulkopuolisena avustajana. Lehdet ovat tallella kotiarkistossani, mutta en ole kehdannut lukea uudelleen – ehkäpä jonain päivänä rohkaistun…

Toinen fakta: Aloitin talvella Kulttuurihistorian seuran määräaikaisena blogitoimittajana, jonka vastuulla on blogitekstien koordinointi. Jos sinulla on juttuidea tai haluaisit kirjoittaa kulttuurihistoriaan liittyen, voit ottaa minuun yhteyttä: satu.p.sorvali@utu.fi.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Heikki Rosenholm

Tämä blogikirjoitus aloittaa sarjan, jossa esitellään kulttuurihistorian oppiaineen jatko-opiskelijoita ja heidän tutkimusaiheitaan. Ensimmäisenä vuoron saa Heikki Rosenholm.

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
Tutkin suomalaista 1940- ja 1950-luvun näytelmäelokuvaa kuolemankulttuurin ja tunteiden näkökulmasta. Minua kiinnostaa erityisesti tarkastella elokuvissa ilmenevää ruumiillistettua toimintaa erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa: minkälaisia yhtäläisyyksiä näytelmäelokuvien tavoissa käsitellä kuolemaa ja tunteita on yhteiskunnassa vallinneiden tapojen, arvojen ja asenteiden kanssa?

Heikki Rosenholm. Kuva: Heini Rosenholm.

Tarkasteltavassa ajanjaksossa suomalaisten tunne-elämä ja suhtautuminen kuolemaan kävivät läpi erilaisia muutoksia melko lyhyessä ajassa: sota-aikoina kuolema ja suru olivat julkisia ja koko kansakuntaa koskettavia ilmiöitä, mutta jo sotavuosien aikana ja varsinkin niiden päättymisen jälkeen vaikenemisen kulttuuri yleistyi, mikä jatkui myös pitkälti 1950-luvulla, vaikka sotavuosien traumojen käsittely yleistyi kulttuurituotteissa. Yhtenä merkittävimpänä kulttuurituotteena traumojen käsittelyssä pidetään Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta (1954) ja siitä tehtyä Edvin Laineen ohjaamaa filmatisointia (1955).

Laineen Tuntematon sotilas ei kuitenkaan ole ainoa elokuva, jossa kuolema tunteineen on keskeisesti läsnä. Väitöksessäni käsittelen 11 elokuvaa, joihin Tuntemattoman sotilaan lisäksi kuuluu muun muassa romanttisia ja historiallisia epookkeja (Kulkurin valssi (1941), Tanssi yli hautojen (1950), draamoja (Kirkastettu sydän (1943), Evakko (1956) ja yhteiskunnallisia elokuvia (Tuhottu nuoruus (1947). Eri lajityypeissä ja eri aikoina valmistuneissa elokuvissa on nähtävissä erilaisia vivahteita muutoksista, joita kuolemankulttuurissa ja tunne-elämässä käytiin läpi yhteiskunnassa.

Nuoren naisen kuolemakohtaus elokuvasta Tuhottu nuoruus (1947). Lähde: ruutukaappaus elokuvasta.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Ymmärtääksemme nyky-yhteiskunnan asenteita kuolemaa kohtaan meidän on tarkasteltava, millaiset menneisyyden tapahtumat niitä ovat muovanneet. Tähän prosessiin ovat osallistuneet myös suomalaiset näytelmäelokuvat. Tutkimuksellani haluan entisestään lisätä keskustelua kuolemasta ja osoittaa, kuinka kuolema tunteineen on ollut läsnä jo vanhemmassa suomalaisessa elokuvassa.

Vaikka suomalaista näytelmäelokuvaa on tutkittu laajasti, sitä ei ole juurikaan tarkasteltu kuolemankulttuuria painottavasta näkökulmasta. Tutkimukseni auttaa tunnistamaan kuolemaan ja kuolemiseen liittyviä tunteita, mikä on tärkeää aikana, jolloin kuolema on tullut jälleen lähemmäs ihmisten arkea muun muassa median lisääntyneen kiinnostuksen seurauksena. Viime vuonna alkanut ja yhä edelleen jatkuva koronapandemia on myös vaikuttanut keskusteluun kuolemasta.

Pitenevän eliniän myötä myös kysymykset hyvästä kuolemasta ja siihen liittyvistä käytännöistä ovat entistä ajankohtaisempia. Sosiaalisen median suosion kasvun seurauksena myös yhteisöllinen, myös tuntemattomien, kanssa jaettu suru on yleistynyt. Kuolemasta keskustellaan enemmän kuin aikaisemmin, mutta sen kohtaaminen koetaan yhä vaikeaksi.

Pienen pojan ruumisarkku elokuvasta Levoton veri (1946). Lähde: ruutukaappaus elokuvasta.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Aloitin väitöstutkimukseni vuonna 2017 ja olen taustaltani kulttuuriperinnön tutkija. Siirryin kulttuurihistoriaan virallisesti tammikuussa 2021. Kulttuuriperinnön tutkimuksessa painottuu enemmän historiatietoisuuden läsnäolo ja yhteisöjen ylläpitämän kulttuuriperinnön näkyminen, merkitys ja hyödyntäminen nykypäivässä. Tutkimukseni edetessä minua alkoivat kiehtoa yhä enemmän kulttuurihistoriaan kytkeytyvät näkökulmat, kuten menneisyyden ihmisten aatemaailmat, elämisen arki ja tunne-elämä. Varsinkin tunteiden kulttuurihistorian tarkastelu menneisyyden kulttuurituotteissa ja niistä tehtyjen tulkintojen merkitykset ovat korostuneet tutkimuksessani.

Aloitin opiskelijana Turun yliopistossa vuonna 2011. Jo opintojeni alusta alkaen minua kiinnostivat elokuvat ja niiden suhde yhteiskuntaansa ja kulttuuriinsa. Opintojen aikana tutuiksi tulivat jo monet elokuvahistoriaa tarkastelevat klassikot, kuten Hannu Salmen Elokuva ja historia (1993) sekä Peter von Baghin Elokuvan historia (1975). Voisi siis sanoa, että elokuvan ja historian tutkimus on aina ollut lähellä sydäntäni!

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Minulle kulttuurihistoria merkitsee mahdollisuutta tarkastella vallitsevaa yhteiskuntaamme entistä laajemmasta näkökulmasta. Erityisen mielekkääksi koen sen, että tarkastellessani elokuvia saan myös mahdollisuuden perehtyä erilaisiin historiallisiin teemoihin. Viime aikoina olen esimerkiksi tarkastellut käsittelemieni elokuvien yhteydessä autoilun kulttuurihistoriaa sekä romanien ja saamelaisten representaatioita näytelmäelokuvissa.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Kuolema tutkimuksellisena aiheena tuntuu aina olleen läsnä elämässäni. Muistan yhä ala-asteella pitämäni esitelmän Kreikan mytologian manalaa hallitsevasta jumalasta, Hadeksesta. Muistan myös elävästi vanhimman siskoni lukeneen minulle Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä (1973) ollessani pieni. Tarinassa kuolema on erityisen merkittävässä asemassa. Ehkä tällaiset kokemukset ovat siis salakavalasti vaikuttaneet mieleeni ja kiinnostukseeni kuolemasta.

Olen myös kauhuelokuvien suurkuluttaja ja pohdin pitkään, olisinko halunnut lähteä jatko-opinnoissani tutkimaan kauhuelokuvakulttuuria. Kauhuelokuvien kriittinen tapa käsitellä yhteiskunnallisia ilmiöitä on aina kiehtonut minua. Olen jopa järjestänyt aiheesta kaksi kurssia Turun yliopistoon kuuluvassa Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa Porissa, Kauhuelokuvalukupiiri (2018) sekä Kauhuelokuvalukupiiri vol. 2 (2020). Kursseilla katsottiin lukuisia kauhuelokuvia, joista käytiin mielenkiintoisia keskusteluja vierailevien asiantuntijoiden johdolla!

Kulttuurihistorian muisti -luento 16.4.2021

Tänä keväänä Kulttuurihistorian seura järjestää webinaarin Kulttuurihistorian muisti, jossa muistellaan kulttuurihistorian oppiaineen historiaa Turun ja Lapin yliopistoissa, ja virittäydytään jo vuonna 2022 lähestyviin kulttuurihistorian oppiaineen 50-vuotisjuhliin.

Puhujina webinaarissa ovat kulttuurihistorian professori emeritus Keijo Virtanen ja Lapin yliopiston kulttuurihistorian professori Marja Tuominen.

Webinaari järjestetään perjantaina 16.4. klo 16-18 Zoom-alustalla.

Tervetuloa!

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: varapuheenjohtaja Kaisa Vehkalahti

Olen Kaisa Vehkalahti ja aloitin seuran varapuheenjohtajana vuoden 2021 alussa. Kulttuurihistoria on kuitenkin ollut osa elämääni pitkään – suurimman osan elämääni itse asiassa!

Aloitin kulttuurihistorian opinnot Turun yliopistossa keskellä 1990-luvun alun syvintä lamaa. Muistiini on jäänyt erityisesti ensimmäisen opiskelusyksyn perusopintojen johdantokurssi. Päärakennuksen luentosalissa I vierailivat monet myöhemmin tutuiksi tulleet tutkijat. Katriina Mäkinen puhui tuuletusikkunoiden kulttuurihistoriasta ja Tapio Onnela panopticon vankilatyypin ideasta. Ai näinkin voi historiaa tutkia? Olin löytänyt oman alani!

Monelle meistä lama-ajan opiskelijoista tulevaisuus ja työllistyminen olivat iso juttu. Niinpä minäkin vaihdoin pääaineeni yleisestä historiasta kulttuurihistoriaan vasta sitten, kun historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajan opinnot avautuivat myös kulttuurihistorian opiskelijoille. 90-lukua varjosti pankkikriisi, korot hipoivat pilviä ja leipäjonot ilmestyivät kaupunkikuvaan. Omissa muistoissani 90-luku on kuitenkin ilon ja valon aikaa: uusia ihmisiä, uusia ystäviä, uusia maailmoja sekä uuden tiedon ja lopulta tutkijuuden löytämisen riemua. Kulttuurihistorian opinnoista mieleeni ovat jääneet erityisesti Kari Immosen inspiroivat luennot siitä, miten historia on monikerroksisesti läsnä nykyhetkessä. Niihin palaan sekä opetuksessa että tutkimuksessa yhä uudelleen. Kesäisin työskentelin oppaana Turun Linnassa, missä historian läsnäolo ei jäänyt vain abstraktiksi käsitteeksi, vaan elettiin todeksi joka päivä.

Valmistuttuani en lähtenytkään opettajaksi yläasteelle, vaan avoimen yliopiston kulttuurihistorian opintoihin ja pian tekemään väitöskirjaa dosentti Ritva Hapulin johtamaan Suomen Akatemian tutkimushankkeeseen Kirjoittaen maailmalle. Tutkimusintressini olivat jo opintojen lopulla suuntautuneet tyttötutkimukseen. Minua kiinnosti erityisesti tyttöjen kasvatuksen historia ja kysymys siitä, miten hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän, normaalin ja ei-normaalin tyttöyden välistä rajaa on eri aikoina ja erilaisissa yhteiskunnissa määritelty. Ritvan vetämä Modernin tutkimusryhmä ja sen kannustava, avoin ja epämuodollinen ilmapiiri tarjosivat nuorelle tutkijalle upean kasvualustan. Vuonna 2008 valmistuneessa väitöskirjassani käsittelin suomalaisen lastensuojelujärjestelmän varhaisvaiheita, 1800–1900-luvun vaihdetta, tyttöjen koulukotikasvatuksen näkökulmasta.

Lapsuuden ja nuoruuden historia on muodostanut tutkimukseni keskeisen juonteen tähän päivään saakka. Se on myös avannut ovia monitieteiseen yhteistyöhön. Turun yliopistosta lähdettyäni toimin pitkään mm. opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittaman Nuorisotutkimusverkoston tutkimuspäällikkönä.

Tällä hetkellä toimin akatemiatutkijana Oulun yliopistossa, tutkimushankkeessa Rural Generations on the Move. Cultural History of Rural Youth, 1950–2020 (2019–2020). Lisäksi johdan kahta tutkimusprojektia, jotka niinikään kytkeytyvät maaseutututkimukseen. Olen kiinnostunut erityisesti maaseutuun liittyvien merkitysten muutoksista suomalaisessa kulttuurissa ja siitä, mitä maaseutu merkitsee ihmisille elämän eri vaiheissa. Osana tutkimusta keräämme parhaillaan maaseutuun liittyviä muistoja ja elämäntarinoita yhteistyössä Suomen Maatalousmuseo Sarkan kanssa. Tutkimus on merkinnyt osittain myös paluuta omille juurilleni, sillä olen itsekin kotoisin Pohjois-Pohjanmaan maalaismaisemasta.

Kulttuurihistoria merkitsee minulle ennen kaikkea tietoisuutta ajan monikerroksisuudesta ja historian läsnäolosta elämässämme. Historian läsnäolo on keskeinen teema myös nykyisessä tutkimuksessani, jossa se nivoutuu kysymyksiin muistista, kokemuksesta, paikasta ja paikkaan kuulumisesta. Kulttuurihistoria merkitsee myös avointa mieltä ja uteliaisuutta elämän asenteena. Kulttuurihistoriallisen katseen voi suunnata mihin tahansa, kun osaa kysyä ja ihmetellä.

Naistaikurien juhlapäivä

Naistaikurien juhlapäivä

”I shall not be content until I am recognised by the public as a leader in my profession, and entirely irrespective of the question of sex.”
Taikuri Adelaide Herrmann, Broadway Magazine, 1899.

Adelaide Herrmann ”Sleeping Beauty”. Kokoelma: Theatrical Portrait Photographs, Harvard Theatre Collection.

Kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi on mahdollista kurkistaa esirippujen taakse ja muistella upeita naistaikureita, jotka kiersivät Pohjois-Euroopassa omilla taikaohjelmillaan 1880–1890-luvuilla. Havahduin naisesiintyjien läsnäoloon tutkiessani vintage-taikajulisteita ja ohjelmamainoksia, jotka ajoittuivat taikuuden kultakaudelle vuosisadan vaihteeseen. Julisteissa mainittiin miehen nimi suurilla kirjaimilla, mutta julisteen keskiössä kuvataankin näyttävästi pukeutunutta naisesiintyjää. Yhä useampi taikajuliste ja mainos toisti samaa tematiikkaa: nainen on päätähti tai olennainen osa ohjelmakokonaisuutta, mutta hän esiintyy miehen nimen yhteydessä. Naiset näyttäytyvät myös valokuvissa, esimerkiksi levitaatio-tempuissa, kuten Adelaide Herrmann ”Sleeping Beauty”-kuvassaan. Aikakauden lehtimainoksissa la belle epoquen bellet esiintyivät myös repertuaari-kuvauksissa, usein omilla taiteilijanimillään headliner-tyyppisinä vetonauloina.

Nina Bosco, Giordanon perheseurueen juliste 1883. Kokoelma: Offentliga nöjen i Åbo under 1800-talet.

Erityisesti tähtitaikurin maineen saavuttaneet ja Pohjoismaita ristiin rastiin kiertäneet sooloesiintyjät Sidonie Roman ja Pauline Wilhelmine Schmidt vetosivat laajaan yleisöön muodikkailla ohjelmillaan. Esiintyvien naistähtien karisma ja vetovoima havaittiin tuotteliaaksi sirkus- ja varieteetaiteen impressaari- ja markkinointiverkostoissa jo 1800-luvun loppupuolella, mutta taikataiteen toimintaympäristössä naistaikurit ovat jääneet vaille historialliskriittistä huomiota ja sosiaalista arvostusta. Olin itsekin sokaistunut aikaisemmista ennakkoluuloistani, joissa kuvittelin, että naiset eivät juuri harjoittaneet taikurin ammattia lukuunottamatta muutamia erityistapauksia, tai että naiset esiintyivät vain vähempiarvoisen assistentin roolissa. Suurinta osaa naistaikureista kutsuttiin taikahistoriallisissa kirjoissa assistenteiksi, vaikka naisilla oli keskeisiä rooleja ja omia ohjelmanumeroita taikaesityksissä. Lisäksi taikurin ja taikurin assistentin roolin raja on häilyväinen, joskus vaikeamman roolin tekee juuri naispuolinen ”assistentti”.

Lähdemateriaalista hämmentyneenä päätin selvittää, miten suurta osuutta naiset esittivät taikaohjelmistojen repertuaareissa ja kokoonpanoissa. Tilastoin kaikki löytämäni 1880–1890-luvuilla Suomen suuriruhtinaskunnan alueella esiintyneet taikaseurueet, joista etsin mainintoja naistaikureista. Tutkimukseni mukaan yli 40 % esiintyjistä taikaseurueissa oli naisia, mukaan lukien sooloartistit ja duo, trio ja ryhmäesiintyjät. Naiset esiintyivät myös hengenvaarallisissa tempuissa kuten ”bullet catch” -taikatempussa, jossa ammuttu luoti napattiin kiinni ilmasta. Naisten osuutta esittävän taiteen kentällä tulisikin tarkastella uudelleen lähietäisyydeltä, koska naisesiintyjien taiteellisen työskentelyyn liitetään yhä ennakko-olettamuksia.

Pauline Schmidt, taiteilijakuva. Kuvaaja: Niels Rasmussen.

Kirjoitan parhaillaan väitöskirjatutkimusta naistaikurien representaatioista, missä pyrin tuottamaan uutta tietoa ja oikaisemaan stereotyyppisiä ennakko-olettamuksia naisartisteista esittävän taiteen kentällä. Aihepiiri on ajankohtainen huomioon ottaen myös globaalisti levinneet ”me too” -henkiset kampanjat ja jatkuva taistelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta esittävän taiteen kentällä. Tutkimukseni jatkuu ja tarkentuu edelleen, mutta tulkitsen, että naisten osuus ja roolit ovat olleet ja ovat edelleen huomattavasti merkittävämpiä kuin mitä aikaisemmassa historiantutkimuksessa on oletettu. Naisten kadottaminen näyttämöltä oli suosittu ohjelmanumero vuosisadan vaihteessa, mutta tuskin naisten lopullinen katoaminen oli aikalaisten tarkoitus. Oli syy kollektiiviselle unohtamiselle mikä hyvänsä, niin nyt on korkea aika palauttaa naistaikurit takaisin parrasvalojen loistoon.

Iloista naistenpäivää kaikille!

Kirjoittaja: Pauliina Räsänen, FM, tohtorikoulutettava, Turun yliopisto