Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Juha Isotalo

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Kirjoitan monografiaväitöskirjaa antiikin kreikkalaisen historioitsija Herodotoksen (490/480–430/420 eaa.) totuuskäsityksestä sekä hänen lähteinään toimineiden kansojen, ryhmien ja yksilöiden käsityksistä omasta menneisyydestään. Minua kiinnostaa identiteetin rakentaminen ryhmän oman historiakäsityksen avulla. Parhaillaan olen Roomassa kirjoittamassa artikkelia Herodotoksen suullisten lähteiden käytöstä.

Herodotos Napolin arkeologisessa museossa. Kuva: Juha Isotalo

Käytännössä työssäni luen Herodotoksen Historiateosta ja vertailen sen niin sanotussa etnografisessa osassa esitettyjä käsityksiä muihin aikalaislähteisiin sekä tutkimuksessa esitettyyn käsitykseen näistä lähteistä ja näiden tarinoiden alkuperästä sekä eri versioista. Kun Egyptin Heliopoliin papisto kertoo Egyptin historiasta Herodotokselle, tekevät sekä puhuja että kuulija valintoja tarinaa muodostaessaan. On mielenkiintoista, miten Historiateokseen päätynyt kuvaus tapahtumista vertautuu käsitykseen, jonka saamme muilta historiankirjoittajilta ja piirtokirjoituksista. Toisissa asioissa vertailtavat aikalaislähteet voivat olla muuta arkeologista aineistoa ja muita kirjallisuuden lajeja – lyriikkaa, draamaa sekä muita proosamuotoisia tekstejä.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Graduni käsitteli Herodotoksen ja Thukydideen kirjoittamisen ideaaleja. Kiinnostuin jatkamaan väitöskirjaan totuusaiheesta, joka oli yksi molempien historiankirjoittajien ideaaleista, joskin eri tavalla ymmärrettynä. Nykykäsitys totuuden merkityksestä on ollut murroksessa 2010-luvulla. Minua kiinnostaa subjektiivisen maailmankuvan ja narratiivien korostamisen totuudelle asettama haaste. Uskon, että Herodotoksella on tarjottavaa nykypäivän keskusteluun akateemisen maailman ulkopuolella.

Tutkimuksessa narratiivien korostaminen on jo vanha juttu. Suuri yleisö ei kuitenkaan lue Hayden Whitea, vaan kuuntelee uutisointia Donald Trumpista. Subjektiivista näkökulmaa korostava Herodotos, joka kuitenkin voimakkaasti korostaa totuuden etsimisen merkitystä, on minusta mielenkiintoinen keskustelija tähän populaariin väittelyyn, jossa asiat esiintyvät usein hyvin mustavalkoisesti. Joko emme voi tietää mistään mitään tai sitten totuus tulee annettuna ja on löydettävissä sellaisenaan. Ylipäätään mielestäni tieteellisen tutkimuksen tehtävä on tuoda hienovaraisuutta ja sävyjä yhteiskunnalliseen keskusteluun.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Vanhempani tapasivat historianopintojen parissa Turussa ja äitini on ensimmäinen kulttuurihistorian maisteri Suomessa. Olen siis saanut kulttuurihistorian poikkeuksellisesti verenperintönä. Koskaan minua ei kuitenkaan tälle alalle olla usutettu, vaan olen aina itse pitänyt historiasta ja sen lähestymistavoista kulttuurihistoria on aina ollut minulle läheisin.

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Pidän kulttuurihistoriassa siitä, ettei sen kenttä rajaudu ajallisesti eikä alueellisesti. Kenttä on vain laajentunut alan olemassaolon aikana. Korkeakulttuurifokuksesta on siirrytty laajasti moniin inhimillisiin aiheisiin ihmiskunnan kirjoitetun historian aikana. Eläintutkimuksen ja muiden alojen nousun myötä aiheet eivät rajoitu enää edes siihen.

Kulttuurihistoria merkitsee minulle metodisesti luovaa ja joustavaa tapaa tarkastella menneisyyttä, joka on valmis muuttumaan ajan mukana ja suhtautuu uteliaasti uusiin tutkimuskohteisiin ja -tapoihin.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Järjestän ystävieni kanssa festivaalia nimeltä Sääsrock, joka pidetään joka vuosi suomalaisessa Löylynlyömän pikkukunnassa kaukana kaikesta. Festivaalia voi seurata monista somekanavistamme ja se onkin oikeastaan ainoa tapa, jolla festivaaliin voi ulkopuolinen osallistua. Itse toimin festivaalin typografiavastaavana ja tehtäväni on valita joka vuosi festivaali-ilmeeseen sopivat fontit. Tulevan vuoden fontteihin olen saanut inspiraation Pompeijin seiniltä löytyvistä vaalimainoksista ja muista mainoskirjoituksista.

Juha Isotalo Roomassa Villa Doria Pamphiljin puistossa. Kuva: Kukka-Maaria Wessman.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Miira Vuoksenranta

  1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
    Tutkin naisten välisen ystävyyden kulttuurihistoriaa keskittyen 1860- ja 1870-lukujen Suomeen. Tutkimukseni valokeilassa on joukko ruotsinkieliseen sivistyneistöön kuuluneita naisia, joista monet työskentelivät opettamisen parissa. Käsittelemäni ajanjakso osuu herrasväen naisten koulutuksen ja työssäkäynnin murroskauteen, jolloin yhä useammat naiset alkoivat keskittyä perheenperustamisen sijasta opiskeluun ja palkkatyöhön. Sivistys ja toimeentulo eivät kuitenkaan jääneet ainoiksi näiden olosuhteiden kantamiksi hedelmiksi, vaan oleellisia olivat myös opinahjoissa tai työn parissa solmitut lujat naistenväliset ystävyyssuhteet.

    Olen kiinnostunut selvittämään, kuinka suomalaiset sivistyneistönaiset käsittivät ystävyyden ja kuinka he ylläpitivät ystävyyssuhteitaan kirjeenkirjoittamisen keinoin. Päälähteenäni käytän Åbo Akademin kirjaston käsikirjoituskokoelmiin kuuluvia, enimmäkseen aikaisemmin tutkimattomia kirjeaineistoja. Tutkimusprosessini aikana on ollut palkitsevaa huomata, kuinka kaikkein arkisimmillekin kirjeille voi aina löytää uudenlaista tutkimuskäyttöä – jopa kirjoittajiensa tyhjänpäiväisiksi vähättelemät kirjeet voivat muuttua kullan arvoisiksi ystävyydestä kiinnostuneen tutkijan käsissä.
  1. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
    Tarve ihmiskontakteille on aina ollut yksi ihmisyyttä määrittävistä perustekijöistä. Nyky-yhteiskunnassa ystävyyden merkitys ja sen positiiviset terveysvaikutukset on tunnistettu niin laajasti, että uutismedioissa yksinäisyyttä on jopa kutsuttu suomalaisten potemaksi kansantaudiksi. Ylipäätään vuosituhannen vaihde on merkinnyt kansainvälisesti kasvavaa kiinnostusta ystävyyttä kohtaan sekä akateemisessa maailmassa että sen ulkopuolella. Tätä todistaa uuden tieteellisen tutkimuksen valtavan määrän lisäksi monien ystävyyttä käsittelevien populaarikulttuurin tuotosten kuten Frendit-tv-sarjan tai Sally Rooneyn romaanien saavuttama valtava suosio. Koen, että kulttuurihistoriallisella näkökulmalla on paljon annettavaa sekä julkisille ystävyyskeskusteluille että tavoillemme käsittää omia ihmissuhteitamme. Tarkastelemalla ystävyyskäsitysten pitkiä historiallisia juuria voimme paljastaa ystävyyteen liittyvien asenteiden vahvan kulttuurisidonnaisuuden ja ajallisen muutoksen.
Kuva: Miira Vuoksenranta.
  1. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
    Pienestä pitäen minulla on ollut kaksi suurta intohimoa: historia ja luonto. Lapsuudessani nämä ilmenivät hillittömänä dinosaurus- ja fossiili-innostuksena, luonto- ja historiadokumenttien suurkulutuksena, ötököiden perässä haavi käpälässä loikkimisena, kiitäjäntoukkien kasvattamisena perhoseksi asti ja ylitsevuotavana intona ala-asteen historiantunteja kohtaan. Lukion aloittaessani tulevaisuudensuunnitelmieni vaaka oli kallistunut eläinlääkärin uran puolelle, mutta unelma sai pian särön tajutessani, että rakkaus biologiaa kohtaan ei riittänyt, vaan oli kahlattava läpi loputtomalta tuntunut kavalkadi puuduttavia fysiikan ja kemian kursseja. Tein siksi vikkelän väistöliikkeen ja kohdistin energiani toiseen minulle tärkeään aiheeseen eli historiaan, joka oli säilynyt lempiaineenani koko peruskoulun ajan. Lukiossa en ollut vielä varma, että pääaineekseni tulisi juuri kulttuurihistoria, mutta valitsin Turun yliopiston osittain juuri aineen pääaineopiskelumahdollisuuden vuoksi. Päätös kulttuurihistoriaan erikoistumisesta syntyi vähitellen historian perusopintojeni edistyessä huomatessani, kuinka paljon sekä sen tarjoama näkökulma että sen puitteissa tutkitut teemat kiinnostivat minua.
  1. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
    Kauppojen ja kirjastojen kirjahyllyjä selaillessani panen merkille, että huomioni kiinnittyy useimmiten automaattisesti kirjoihin, jotka paljastuvat takakannen lukemalla kulttuurihistorioitsijoiden kirjoittamiksi. Kulttuurihistorian piirissä kynäillään siis kirjoja, joita itse haluan lukea ja siitä syntyy innostus kantaa oma korsi kekoon. Olen aina ollut kiinnostunut ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja sen menneisyyttä, mutta kulttuurihistorian opintoni ovat ruokkineet tiedonhaluani entisestään ja opettaneet minulle taitoja, joiden avulla on mahdollista katsoa kriittisemmin monia itsestään selviksi väitettyjä ilmiöitä. Kulttuurihistoriaa ajatellessani päähäni ponnahtaa myös mielikuva avarakatseisuudesta, poikkitieteellisyydestä, tutkimusaiheiden moninaisuudesta ja niissä piilevästä pohjattomasta potentiaalista.
  1. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
    Tutkimieni naisten kirjeenvaihdossa on monia huvittavia kohtia, mutta ensimmäisenä minulle juolahtaa mieleen turkulaisen aatelisneidon Thecla Ekestubben närkästynyt kirje porilaiselle ystävälleen Jenny Juséliukselle vuodelta 1870. Ekestubbe kertoi olleensa vierailulla Pietarissa, josta kotiin saavuttuaan hän oli saanut kuulla, että kaupungilla huhuttiin hänen menneen matkansa aikana kihloihin. Hän tahtoi nyt tietää, kuka ihme levitteli tällaisia naurettavia sepitteitä. Erityisen absurdeja näistä juoruista teki Ekestubben mielestä juuri se, että: ”jos joku toivoo jäävänsä ikuisesti naimattomaksi, hänen on matkustettava Pietariin, sillä missään muualla ei näe yhtä vähän nuorukaisia kuin siellä.” Tähän vaikutti Ekestubben mukaan se, että suomalaiset seurustelivat Pietarissa vain omissa piireissään, eikä venäläisten miesten tapaaminen tullut siksi kuuloonkaan. Ehkäpä sulhasehdokkaiden puute teki Pietarista ihanteellisen lomakohteen myös avioliittoa vastaan hangoittelevalle Ekestubbelle itselleen?

Kasvamisen vaikeudesta – Kurkistus tyttöyden historiantutkimukseen

Olemme varmasti kaikki kuulleet kliseen ”Nuoriso on pilalla.” Nuoruuden ja tyttöjen historiaan perehtyneen tutkijan näkökulmasta tämä ei ole niin kaukaa haettua kuin voisi luulla. Aikuiseksi kasvaminen on ollut vaikeaa, vaikka aika ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat muuttuneet. Kulttuurihistorian väitöskirjassani tutkin 1700-luvun englantilaisia eliitin tyttöjä ja heidän kasvuaan ja ajatuksiaan tyttöydestä ja omasta identiteetistään. Halusin tuoda siinä esille nimenomaan tyttöjen oman äänen, mikä herkästi jää vaille huomiota. Lapsuuden ja nuoruuden historiaa on tutkittu usein ylhäältä käsin, vanhempien ja viranomaisten kautta. Viime vuosina nuoruuden historiantutkimukseen on tullut myös muunlaisia näkökulmia.

Kuva: Naisen elämänkaari. Life and age of woman James Baillie n. 1848. Wikimedia Commons CC-BY 4.0.

Samalla tavoin kuin nykyäänkin, lasten ja nuorten arki koostui leikeistä, erilaisista huveista ja juhlista ystävien kanssa. Siihen sekaan mahtui myös opiskelua, ihastuksia sekä riitoja vanhempien ja sisarusten kanssa. Elämän koko kirjo iloineen ja suruineen oli läsnä. Vaikka aika ja ympäristö muuttuvat, kasvavat nuoret kohtaavat erilaisia ristiriitaisia odotuksia ja vaatimuksia vanhempien ja yhteiskunnan taholta. Tyttöjen omat toiveet olivat joskus näiden kanssa ristiriidassa. Esimerkiksi 1700-luvun ylhäisön tytölle oli odotusarvoisena tulevaisuudennäkymänä avioliitto ja äitiys sekä oman kotitalouden valtiattaren rooli. Opiskelusta tai itsellisestä elämästä työtätekevänä naisena hän saattoi vain haaveilla. Sen sijaan rahvaan tytöillä lapsuus loppui hyvin aikaisin, sillä heidän oli astuttava työmarkkinoille heti kun olivat siihen kykeneviä, usein varhaisessa teini-iässä.

Tytöt kohtasivat myös ulkonäköpaineita. Kauneuden kriteerit ovat toki muuttuneet vuosisatojen aikana, mutta tuolloin ajateltiin, että kaunis ulkomuoto kertoi myös sisäisestä hyvyydestä. Kauneus oli valuuttaa avioliittomarkkinoilla, joten jos tytöllä ei ollut houkuttimenaan suurta myötäjäissummaa, kaunis ulkomuoto oli ehdottomaksi eduksi. Käsitykset sukupuolesta ja etenkin naissukupuolesta rajoittivat ja hallitsivat jossain määrin tyttöjen elämää. Esimerkiksi odotus siveästä ja vaatimattomasta käytöksestä oli monesti ristiriidassa 1700-luvun eliitin elämäntavan kanssa. Myös nuorten odotettiin osallistuvan seurapiiririentoihin ja olevan esillä osoittamassa perheen asemaa ja varallisuutta.

Näkökulmaa muuttamalla menneisyydestä saa aivan uudenlainen kuvan, ja se kuva on paljon monimuotoisempi kuin on aiemmin luultu. Tyttöjen elämään ja ajatuksiin on mahdollista päästä käsiksi esimerkiksi kirjeiden ja päiväkirjojen sivuilta. Tytöt raapustivat niihin niin arkipäivän sattumuksia kuin ajatuksiaan elämästään tyttöinä, tulevina naisina sekä säätynsä edustajina. Puitteet saattoivat olla samanlaiset, mutta jokaisen elämänpolku oli erilainen ja valinnat yksilöllisiä.

Henna Karppinen-Kummunmäki, FT on kulttuurihistorioitsija, jonka tietokirja Tyttöjen vuosisadat. Lasten ja nuorten historiaa keskiajalta 1800-luvulle ilmestyy keväällä 2022.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Karoliina Sjö

  1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
    Tutkin Kirsti Teräsvuoren 1900-luvun alkupuolella kirjoittamaa päiväkirjasarjaa, tai tarkemmin sanottuna erästä osaa kokonaisuudessaan hyvin laajasta ja kattavasta, kymmeniätuhansia sivuja sisältävästä päiväkirja-aineistosta. Tutkin miten ja millaisista teemoista Teräsvuori kirjoitti, millaiset asiat kirjoittamiseen ja kirjoittamisen mahdollisuuksiin vaikuttivat sekä millaisia kirjallisia keinoja hän kirjoittamisessaan käytti. Tutkin samalla, miten Teräsvuoren päiväkirjakirjoittaminen suhteutui laajempaan omasta itsestä kertomisen ja päiväkirjakirjoittamisen traditioon. Teräsvuori kirjoitti lähes koko elämänsä ajan päiväkirjaa, ja sivuille ovat tallentuneet monenlaiset kokemukset ja jäljet eletystä elämästä sen eri puolineen. Toisaalta paljon on jäänyt pois, tutkijan tavoittamattomiin. Olen kiinnostunut tutkimuksessani myös tieteen ja taiteen välisyydestä sekä erilaisista tiedon tuottamisen mahdollisuuksista ja tavoista.
  1. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
    Omassa tutkimuksessani on nähdäkseni monia teemoja ja asioita, jotka resonoivat monella tavalla nykypäivän yhteiskuntaan. Mainittakoon tässä esimerkiksi ylipäätään päiväkirjan kirjoittaminen: sillä on muun muassa länsimaissa pitkä traditio, ja kirjoittamisen muodot ja merkitykset ovat muokkautuneet vuosisatojen kuluessa. Onkin mielenkiintoista pohtia esimerkiksi sitä, mitä sata vuotta sitten kirjoitettu aineisto voi kertoa tämän päivän tavoista ja muodoista kertoa itsestä ja elämästä. Päiväkirjat ovat myös pitkään olleet yksi suosituimmista kirjoittamisen muodoista, ja niiden avulla on mahdollista tavoittaa hyvin monenlaista tärkeää tietoa. Toki tärkeää on samalla pohtia, millaisia aineistoja päiväkirjat ylipäätään ovat, miten ja millaista tietoa niiden avulla on mahdollista saada ja tuottaa sekä millaisia rajoittavia tekijöitä ja toisaalta millaisia eettisiä kysymyksiä niiden käyttöön historiantutkimuksessa liittyy. Nämä ovat tärkeitä keskusteluja myös laajemmin. Ylipäätään tieteellä ja tutkimuksella, tässä tapauksessa historian-, kulttuurin- ja taiteidentutkimuksella, on monenlaista arvoa ja merkitystä, ja soisi sen arvon ja arvostuksen näkyvän paremmin myös yhteiskunnan tasolla.
  1. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
    Minulle ei ole koskaan ollut mitenkään selvää, mitä tulisin tekemään ”isona”. Lukion jälkeen opiskelin ammattikorkeakoulussa, olin töissä eri paikoissa ja asuin jonkin aikaa ulkomailla. Palasin Suomeen, ja eräässä vaiheessa tieni vei ilokseni yliopistoon. Pääsin opiskelemaan aluksi pääaineena kotimaista kirjallisuutta, mikä oli tosi innostavaa. En ollut aiemmin tajunnutkaan, miten mielenkiintoisia ja monella tavalla tärkeitä asioita sitä voikaan opiskella. Kirjallisuuden ohella opiskelin monia muitakin aineita, ja sitten löysin myös kulttuurihistorian, joka tuntui kattavan todella monet kiinnostuksen kohteeni. Taiteella ja kulttuurilla on ollut aina merkittävä rooli elämässäni, ja historiallinen näkökulma aiheisiin ja ilmiöihin kiinnosti kovasti. Oppiaine tuntui muutenkin kaikkinensa hyvin kiehtovalta ja puoleensavetävältä. Pääsin opiskelemaan kulttuurihistoriaa sivuaineena, ja lopulta vaihdoin sen pääaineekseni. Kulttuurihistoria ja tiede ylipäätään veivät mennessään, ja tässä sitä ollaan, väitöskirjan parissa – asia, josta en aiemmin olisi edes osannut haaveilla.
  1. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
    Kulttuurihistoria merkitsee minulle tapaa katsoa maailmaa, näkökulmaa, josta käsin kysyn, pohdin ja ihmettelen. Kulttuurihistorian parista olen saanut välineitä ja työkaluja käsitteellistää maailmaa ja erilaisia ilmiöitä; olen huomannut, että se on nykyään yllättävänkin läpileikkaava asia elämässäni. Se on minulle työ, mutta se on myös paljon muuta. Se on katto, jonka alta olen löytänyt monta arvokasta kohtaamista, tärkeitä ja mielenkiintoisia keskusteluja ja ajatuksia, mielekkäitä haasteita ja samantapaisia tapoja hahmottaa maailmaa sekä tuottaa tietoa, olla osa suurempaa kokonaisuutta.
  1. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
    Ainakin minut itseni onnistuu yllättämään aina uudelleen se, että jostakin syystä minulla soi joululaulut ympäri vuoden päässä. En ymmärrä tätä seikkaa, sillä en edes ole mikään erityinen joululaulujen fani. Mutta jostakin syystä tämä on jatkunut jo useita vuosia. Tykkään kyllä monenlaisesta musiikista erittäin paljon, mutta tämä teema saisi jättää minut jo rauhaan.
Kuva: Jussi Virkkumaa / Saaren kartanon residenssi

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Anni Hella

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Keskityn tutkimuksessani Ferrara–Firenzen kirkolliskonsiiliin (1438–39) ja siellä käytyihin keskusteluihin käsikirjoituksista. Konsiili, joka kokosi yhteen satoja myöhäiskeskiajan teologeja, humanisteja ja virkamiehiä neuvottelemaan idän ja lännen kirkon yhdistämisestä, oli merkittävä monessa mielessä. Konsiilin päätavoite oli yhdistää jo satoja vuosia erossa olleet kirkot yhteen, minkä lisäksi idän ja lännen johtajilla ja edustajilla oli omia toiveita konsiilin suhteen. Bysantti kaipasi kipeästi länneltä sotilaallista ja taloudellista apua valtakuntansa suojelemiseksi osmaneilta, ja paavi tavoitteli oman asemansa vahvistamista lännen kirkon sisällä kirkkoa repineen lännen suuren skisman (1378–1417) jälkeen. Monelle yksittäiselle oppineelle konsiili merkitsi myös mahdollisuutta keskustella toisen kulttuuripiirin oppineiden kanssa niin teologiasta kuin muistakin ajan humanisteja kiinnostaneista asioista, kuten antiikin auktoreista ja heidän teksteistään. Niinpä myös käsikirjoitukset kiinnostivat osallistujia ja niissä olleita tekstejä kopioitaan ja ne jopa vaihtoivat omistajiaan konsiilin merkeissä.

Käsikirjoitukset saivat erityisen roolin konsiilin keskusteluissa. Sekä idän että lännen kirkon edustajat tarttuivat konkreettisesti käsikirjoituksiin puolustaessaan oman kirkkonsa traditioita ja tulkintaa kirkon opista. Käsikirjoituksista löytyi erityisesti kirkkoisien ja varhaisten ekumeenisten – siis molempien kirkkojen tunnustamien – konsiilien päätöksiä, joiden avulla oman opin puolesta (tai toisen oppia vastaan) argumentoitiin. Käsikirjoitukset osoittautuivat kuitenkin toisistaan erilaisiksi, niin materiaalisilta ja ulkoisilta ominaisuuksiltaan kuin myös sanamuodoiltaan, jotka vaikuttivat toisinaan kriittisesti tekstien tulkintaan. Arvovaltaiset tekstit ja molempien kirkkojen hyväksymät auktoriteetit eivät siis riittäneet argumenttien tueksi, vaan oli kyettävä osoittamaan, että käsikirjoitus oli luotettava. Tutkin sitä, miten konsiilin toimijat toisaalta argumentoivat käsikirjoitusten avulla oppinsa puolesta mutta toisaalta myös sitä, miten yksittäisen käsikirjoituksen auktoriteetin puolesta argumentoitiin. Mikä teki käsikirjoituksesta auktoritatiivisen, ja miten käsikirjoituksia käytettiin Ferrara–Firenzen konsiilissa?

Konsiilissa tuotettiin myös uusia käsikirjoituksia. Tässä kuvassa on yksi kopio kirkot yhdistäneestä bullasta, jossa on rinnakkain latinan- ja kreikankielinen teksti. Oikeassa alareunassa on nähtävillä Bysantin keisari Johannes VIII Palaiologoksen allekirjoitus.
Kuva: The British Library (public domain). Cotton MS Cleopatra E III.
https://www.bl.uk/collection-items/bull-of-union-of-the-greek-and-latin-churches-1439

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Vaikka konsiilista on kulunut jo lähes 600 vuotta, samat keskustelut elävät kirkkokuntien välillä. Edelleen samat jo monta sataa ja jopa yli tuhat vuotta vanhat tulkinta- ja oppierot jakavat kirkkokuntia, mutta toki myös ekumenian, kirkkokuntien välisen yhteistyön ja dialogin, määrä on lisääntynyt erityisesti viimevuosisadalta lähtien. Kirkkojen väliset (ja toki sisäiset) historialliset tapahtumat elävät myös pitkään ihmisten mielissä ja asenteissa, mikä näkyy muun muassa 1900–2000-luvulla esitetyissä kirkollisissa anteeksipyynnöissä ja vuoden 1054 keskinäisten kirkonkirousten purkamisina. Ferrara–Firenzen konsiilissa 1400-luvulla puhuttaneet asiat ovat edelleen merkityksellisiä.
Konsiilin keskustelut siitä, millainen on luotettava lähde tai mistä sellaisen voi tunnistaa, elää samoin nykypäivän keskusteluissa, kouluopetuksessa ja yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Jo konsiilissa erityisen ongelmalliseksi muodostui argumentointi lähteellä tai fyysisellä käsikirjoituksella, jota toinen osapuoli ei hyväksynyt auktoritatiiviseksi. Konsiilissa toistuikin usein myös syytöksiä käsikirjoitusten turmelusta ja siten totuuden peittämisestä tai väärentämisestä. Tällaiset keskustelut eivät ole nykyajasta hävinneet. Erilaisten medioiden aikakaudella ja internetin ollessa täynnä monenlaista kirjallista ja audiovisuaalista materiaalia muun muassa se, mitkä mediat esittävät todenmukaisinta tietoa tai toisaalta mitkä peittelevät tai muokkaavat totuutta, puhuttavat monia ja aiheuttavat suoranaisia kiistoja.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Muistan abikeväänä selailleeni yliopistojen valintaoppaita ja etsineeni itselleni sopivaa alaa tai oppiainetta. Aiemmat haaveeni kanttorin, astronautin tai näyttelijän urasta eivät tuntuneet siinä vaiheessa enää ajankohtaisilta ja huomasin, että erityisesti humanististen tiedekuntien tarjonnat herättivät kiinnostukseni. Löytäessäni Turun yliopiston alta kulttuurihistorian kiinnostuin siitä välittömästi. Olihan siinä samassa kaksi sanaa, jotka molemmat olivat lähellä sydäntäni! Vaikka pidin jo koulun historiasta, kulttuurihistoria kuulosti raikkaalta ja erilaiselta. Siispä päätin hakea opiskelemaan sitä tietämättä sen tarkemmin, mitä opinnot tulisivat pitämään sisällään. Ja vaikka hain muutamaan muuhunkin paikkaan opiskelemaan, huomasin jo pian lukulomalla, että ainoastaan kulttuurihistorian pääsykoekirja vangitsi todella mielenkiintoni. Niinpä se jäi ainoaksi pääsykokeekseni, mutta onnekseni koe meni hyvin ja sain aloittaa opinnot jo samana vuonna historiaa huokuvassa kaupungissa.

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Tutkimus lähtee usein uteliaisuudesta ja mieleen valtaavista kysymyksistä. Huomaan, että minun kysymykseni ovat usein sellaisia, joihin koen, että juuri kulttuurihistorialla on mahdollisuus tarjota vastaus. Kulttuurihistoria merkitsee minulle tapaa ajatella ja tarkastella mennyttä ja tulevaa ja niiden suhdetta. Historiallisten tapahtumien, henkilöiden, muutosten ja jatkuvuuksien ymmärtämiseksi kulttuuri ja kulttuuriset kohtaamiset ovat avainasemassa. Kulttuurit ovat muokanneet ihmistä ja vaikuttaneet ihmisen toimintaan ja valintoihin, mutta ihmiset ovat myös muovanneet kulttuuria ja neuvotelleet tavoista toimia oikein ja yhdessä muun maailman kanssa. Erityisesti menneisyyden merkitysten maailmaan kiinnipääsemisessä kulttuurihistorialla on tarjottavanaan jotain ainutlaatuista.

Oman tutkimukseni kannalta kulttuurihistoria tarjoaa oivallisen näkökulman. Teologinen näkökulma aineistooni ja tutkimusaiheeseeni on looginen ja hedelmällinen omalla tavallaan, samoin tärkeä historiallinen perustutkimus konsiilin kulusta, päätapahtumista ja keskeisistä henkilöistä on ehdottoman tärkeää, mutta kulttuurihistoria antaa minulle mahdollisuuden keskittyä kahden kulttuurin läsnäoloon ja kohtaamiseen konsiilissa. Käsikirjoitusten takana on valtavasti kulttuurihistoriallista perintöä. Kun konsiilin osallistujat keskustelivat käsikirjoituksista ja kirkon opista, he keskustelivat omista kulttuureistaan. Kun käsikirjoituksista löytyi eroja, näille eroille täytyi etsiä syy, jotta voitiin määritellä, mikä käsikirjoitus oli säilyttänyt totuuden. Erojen syy löytyikin loppujen lopuksi nimenomaan kulttuureista, jotka olivat käsikirjoitukset myös tuottaneet, ainakin konsiilin osallistujien puheenvuoroissa. Konsiilin teologiset väittelyt ja keskustelut käsikirjoituksista olivatkin paljolti kahden pitkälle historiassa ulottuvan kulttuurin välisiä taisteluita siitä, kumman kulttuuri oli kunniallisempi ja kumman historia oli säilyttänyt taivaallisen totuuden materiaalisissa tuotteissaan toista paremmin.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Vaikka minusta ei tullut astronauttia enkä päätynyt edes tutkimaan avaruuteen liittyvää aihetta, tutkimuskohteeseeni liittyy kiinnostava tähtitieteellinen yksityiskohta. Puolentoista vuoden neuvottelujen jälkeen Firenzen tuomiokirkossa viimein luettiin kirkkojen yhdistämisbulla latinaksi ja kreikaksi, joka alkoi psalmin 96 sanoin ”Laetentur caeli et exultet terra” (”Iloitkoon taivas, riemuitkoon maa”). Pian tämän jälkeen San Lorenzon kirkon kupoliin maalattiin tähtitaivas, jonka myöhemmin tutkijat yhdistivät nimenomaan kirkkojen yhdistämiseen. Tutkijat pystyivät osoittamaan, että tähtitaivas oli näyttänyt juuri siltä 6. heinäkuuta vuonna 1439 klo 12, kun yhdistämisjulistus luettiin. Jospa sitä vielä joskus pääsisi Firenzeen taivastelemaan!

Kuvan kirjat tai pelit eivät liity kirjoittajan tutkimuksiin mutta ovat tärkeässä roolissa vapaa-ajalla. Kuva: Lauri Lindblom.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Pilvikki Lantela

  1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
    Tutkin kahta suomalaisissa herätysliikkeissä toiminutta naista: Martta Kaukomaata (os. Suominen 1895–1992), joka siirtyi evankelis-luterilaisesta kirkosta helluntaiherätykseen ja edelleen vapaakirkkoon ja Mathilda Fogmania (1835–1921), joka toimi lestadiolaisessa liikkeessä. Tutkimukseni sijoittuu kulttuurihistorian ja organisaatiotutkimuksen risteykseen. Tutkimuskohteitani lähestyn erityisesti mikrohistorian ja feministisen näkökulman kautta. Tutkimukseni lähteitä ovat naisten kirjoittamat kirjeet ja muu arkistomateriaali.

    Kumpikin nainen on kiinnostava omassa kontekstissaan, sillä he toimivat varsin näkyvissä rooleissa kirjoittaen, ohjaten ja julistaen, mutta herätysliikkeiden historiankirjoituksessa heidän toimintansa jää marginaaliin. Olen kiinnostunut esimerkiksi vallasta ja siitä, miten sukupuoli on jäsentänyt tai organisoinut yhteisöjen toimintaa.
  1. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
    Tutkimukseni liittyy monella tavalla menneisyyden ja nykyisyyden vuoropuheluun. Naisten asema on monissa herätyskristillisissä yhteisöissä edelleen kiistelty ja historiankirjoituksessa naiset saattavat olla varsin marginaalisessa tai näkymättömässä asemassa. Jokainen yhteisö tarvitsee moniäänistä historiankirjoitusta tarkastellakseen omaa menneisyyttään, historiakuviaan ja niiden avulla tämän päivän käsityksiä, ideologioita ja arvoja.
  1. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
    Ehkä onnekas sattuma. Aloittaessani opinnot Lapin yliopistossa huomasin sivuaineiden joukossa kulttuurihistorian, mikä tuntui tutulta ja hauskalta. Fiksut tiesivät neuvoa, että esimerkiksi laskentatoimi olisi hyödyllinen sivuaine pääaineeni johtamisen psykologian kumppaniksi. Onneksi valitsin kulttuurihistorian! Vuonna 2018 aloitin väitöskirjatutkijana yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa, jossa sijoitun kulttuurihistorian ja johtamisen oppiaineisiin.
  1. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
    Kulttuurihistoria on tapa kirjoittaa kiinnostavaa historiaa. Se merkitsee myös merkityksellisen löytämistä pienistä ja näennäisesti epäkiinnostavista yksityiskohdista ja elämänkohtaloista ja luovuutta tutkimuksen lähteiden suhteen. Moni perinteisessä historiassa hyljeksitty lähde on kulttuurihistoriassa aarre.

    Hiukan filosofisemmalla otteella mietittynä kulttuurihistoria on tapa ymmärtää itseään ja ympäristöään. Kulttuurihistorian lukeminen ja tutkiminen on laajentanut yleissivistystäni, mutta merkityksellisempää on se, että se on antanut eväitä pohdiskella ihmisenä olemista. Tullaksemme kokonaisiksi tarvitsemme historiaa.
  1. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
    Pari hauskaa yksityiskohtaa Martta Kaukomaan kirjeistä 1920-luvulta.

    En tiedä onko nuoriso parantunut vai pahentunut sitten 1920-luvun, mutta Martta ei anna kovin mairittelevaa kuvaa 1920-luvun nuorisosta kommentoidessaan hänen miehensä lähtöä rippikoulun pitoon: ”Vasta seitsemän päivän perästä hän tulee takaisin ties missä kunnossa tapeltuaan 3 tuntia päivässä 150 häijyn, tuntemattoman pojannaskalin kanssa. Ne tunnit kyllä tulevat tunneilta tuntumaan.” Taitavat rippikoulujen ryhmäkootkin olla hiukan pienempiä nykyään?

    Martalla ja hänen miehellään oli 1920-luvun alussa koira nimeltä Halli. Halli vaikuttaa varsin sympaattiselta seuralaiselta – lepäilee jaloissa Martan kirjoittaessa kirjeitä, pitää seuraa postinhakureissuilla ja haukkuu pihan harakoita ja variksia. Halli sai Kaukomailla ollessaan myös kahdeksanväkisen pentueen. Muuttaessaan pois paikkakunnalta 1924 Kaukomaat arvelivat, ettei Halli sopeutuisi enää uuteen perheeseen, joten he pyysivät erästä paikkakuntalaista lopettamaan koiran. He pyysivät lopettajalta jopa Hallin nahan, jotta he saattoivat olla varmoja siitä, että Halli oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. ”Hallista minun on parempi olo vasta, kun tiedän ettei se enää missään hiljaisella tavallaan valita. Pyysimme nahan itsellemme, niin että olemme varmat. Tälle te varmaan nauratte, mutta ei sille mitään mahda. Me näimme liian syvälle Halli rukan sieluun.” Eikö Hallille tosiaan olisi löytynyt toista hyvää kotia Pertunmaalta? Tämä surullinen kohtalo jäi mietityttämään jopa ei-kovin-koiria-rakastavaa tutkijaa.

Kun avaruus valloitti ihmismielen

Alkaneesta 2020-luvusta ennakoidaan uutta avaruusaikaa, minkä vuoksi elämme jälleen avaruuden kuvittelun nousukautta. Mielikuvituksessaan ihmiskunta on kuitenkin lentänyt avaruuteen jo ennen 1900-luvun puolimaissa käynnistynyttä avaruuden valloitusta. Kuvittelua on tarvittu teknisten edistysaskeleiden lisäksi kaikissa maailmankaikkeuden tutkimuksen vaiheissa.

“Kun me tutkimme avaruutta, me tutkimme myös itseämme. Avaruus edustaa meille lopullista, ääretöntä rajaseutua, joka toimii pelkojemme ja fantasioidemme ehtymättömänä kaivona,” kertovat uutuuskirjan toimittajat Petri Saarikoski, Heidi Kurvinen ja Petri Paju.

Kuviteltu avaruus: Matkoja maan ulkopuolelle on kulttuurihistoriallinen avaus näihin fantasian ja vaihtoehtojen pohtimisen muotoihin. Kirjan artikkelit käsittelevät avaruutta koskevaa ajattelua niin kirjallisuudessa, populaarikulttuurissa kuin tieteellisessä tutkimuksessa. Teos keskittyy toisen maailmansodan jälkeen käynnistyneisiin avaruuslentojen vuosiin, mutta luo katsauksia myös avaruuden kuvittelun varhaisempaan historiaan.

“Esimerkiksi populaarikulttuurissa ulkoavaruuteen on sijoitettu koko 1900-luvun ajan toinen toistaan oudompia olentoja, joiden ulkomuoto jäljittelee lähes poikkeuksetta joko ihmisten tai tunnettujen eläinten piirteitä.”

Kokoelman artikkelit lähestyvät avaruuden teemaa kolmen näkökulman kautta: avaruuslennot, avaruus televisiossa ja elokuvissa sekä tieteellinen tutkimus. Huomion saavat mm. avaruuteen lähetetyt eläimet, tieteisfiktion luomat pelon ja toivon mielikuvat sekä maapallon ulkopuolisen elämän tutkimus. Avaruuden kuvittelussa yhdistyvät tiede, taide, mielikuvitus, yhteiskunnallinen keskustelu, poliittiset jännitteet sekä teknologian kehitys.

Vuoden 1969 Kuuhun astumista muistellaan suurvaltojen kilpajuoksun huipentumana, mutta myös mediaspektaakkelina, jota seurattiin tiiviisti ympäri maailman. “Suora televisiolähetys Kuusta ei ollut sattumanvarainen livetallenne vaan tarkasti suunniteltu ‘näytelmä’, joka ohjattiin Houstonin avaruuskeskuksesta”, kirjan toimittajat korostavat.

Punainen naapuriplaneettamme on erityisesti kiehtonut ihmismieltä ja avaruustutkimusta. Onko Marsissa elämää? Tälläkin hetkellä sekä Yhdysvaltojen että Kiinan Mars-mönkijät tutkivat planeetan elinkelpoisuutta. Asiaa pohditaan myös astrobiologi Harry Lehdon artikkelissa: “Marsista on löytynyt maanalaisia paikkoja, joissa elämää voisi olla, sekä kaasuja, joiden ymmärtämiseen elämä on varteenotettava tekijä.”

Artikkelikokoelma sai alkunsa ihmisen Kuuhun astumisen 50-vuotisseminaarista, joka järjestettiin Turun yliopistossa keväällä 2019.

***

Tervetuloa teoksen julkistamistilaisuuteen!

Julkistaminen järjestetään Zoom-yhteydellä maanantaina 14.6.2021 klo 12:00‒13:00.

Tilaisuudessa kirjan toimittajat kertovat teoksen taustoista ja sisällöstä.

Zoom-linkki: https://utu.zoom.us/j/65146322375

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Satu Sorvali

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
Tutkin artikkeliväitöskirjassani 1800-luvun lopun suomen- ja ruotsinkielisten sanomalehtien yleisönosastokirjoituksia mediahistorian ja tunteiden historian näkökulmasta. Olen kiinnostunut erityisesti niistä kirjoituksista, joissa ilmaistiin ärtymykseen viittaavia tunteita, kuten mielipahaa, suuttumusta ja vihaa. Olen tähän mennessä tutkinut modernien yleisönosastojen historiaa autonomisen Suomen sanomalehdistössä (Historiallinen Aikakauskirja 3/2020) ja selvittänyt ketkä yleisönosastoille kirjoittivat, mistä aiheista, millä tavoin ärtymystä ilmaistiin ja kuinka usein (Ennen ja Nyt 08/2019). Tulevat artikkelini käsittelevät mm. ärtymyksen kaltaisten tunteiden merkityksiä ja motiiveja lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa, ärtymyksen tunnetta sukupuolen ja luokkataustan näkökulmasta sekä sanomalehtien ja yleisönosastokirjoittajien suhdetta toisiinsa ja tunteiden poliittisuutta.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Nykyistä aikaamme on viime vuosina kuvailtu erityisen tunnepitoiseksi ja on puhuttu jopa ”vihan aikakaudesta”. En osaa sanoa, ovatko ihmiset nykyään vihaisempia kuin aiemmin, mutta kielenkäyttö on varmasti kärjistynyt ja se näkyy erityisesti sosiaalisessa mediassa. Näen tässä yhtymäkohtia tutkimaani aikaan, koska myös 1800-luvun lopulla oltiin huolissaan, siitä että julkinen diskurssi oli turhan ”kiivasta” ja koska vastakkainasettelut olivat arkipäivää. Näen, että medialla on oma vastuunsa vihaisten kirjoitusten ja vihakirjoitusten julkaisemisessa. Tunteilla on aina tehty politiikkaa.

Kuva: Yleisönosastokirjoituksen alkuosa. Nya Pressen 5.11.1895.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Polkuni kulttuurihistorian väitöskirjatutkijaksi on saattanut olla hieman epätavanomaisempi kuin monilla muilla. Olen ollut jo varhaisesta lapsuudesta asti kiinnostunut historiasta. Silkkitie-tv-sarja ja myöhemmin Indiana Jones -elokuvat saivat minut haaveilemaan arkeologin ammatista. Muistelen kuulleeni kulttuurihistoriasta ensimmäisen kerran joko yläasteella tai lukiossa, jolloin minut valtasi ihmetyksen tunne. Oppiaine vaikutti juuri minulle räätälöidyltä. Olin tässä vaiheessa jo oivaltanut, että minua kiinnosti historiantutkimus erityisesti tekstien kautta, jolloin arkeologia oli ”haudattu” idea. Minua kiinnosti varsinkin tavallisten, monesti historian kirjoihin nimettömiksi jääneiden ihmisten arkipäivä erilaisine ilmiöineen. Opiskelin lukion jälkeen avoimessa yliopistossa kulttuurihistorian perusopinnot. Vaikka oppiaine oli minulle jo tuolloin rakas ja imaisi mukaan, lähdin tämän jälkeen ammattikorkeakouluun opiskelemaan toista kiinnostuksen kohdettani, tietojenkäsittelyä. Intouduin jatkamaan kulttuurihistorian opintoja vasta monen vuoden tauon jälkeen avoimessa yliopistossa, jossa suoritin aineopinnot töiden ohessa. Tämän jälkeen päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, hain ja pääsin avoimen väylän kautta suorittamaan maisteritutkinton. Myöhemmin pääsin vielä toteuttamaan toista suurta unelmaani eli aloitin kulttuurihistorian jatko-opinnot 2018. Olen suorittanut maisterin tutkinnon ja tohtorin tutkintoa töiden ohessa. Jäin viime marraskuussa opintovapaalle ja olen nyt päässyt keskittymään väitöskirjan tekemiseen täysipäiväisesti. Olen mielestäni osoitus siitä, että opinto- ja urapolkuja voi olla hyvin monenlaisia ja unelmia kannattaa tavoitella.

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria voi tarkoittaa eri ihmisille hyvin erilaisia asioita, mutta minulle se tarkoittaa erityisesti inhimillistä näkökulmaa menneisyyteen, arkipäivän ilmiöiden ja menneisyyden ihmisten maailmankuvan tutkimista. Tutkimussuuntaukset kuten tunteiden historia ja ”from below” (luokkataustassa alhaalta ylöspäin suuntautuva historiantutkimus) ovat lähellä sydäntäni. Pidän myös siitä, että kulttuurihistoria on moni- ja poikkitieteellistä. Kulttuurihistoria on minulle työ, harrastus ja intohimo.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Perustin oman lehden 11-vuotiaana ja jaksoin toimittaa sitä vajaan parin vuoden ajan. Tuo lehti muistutti tietämättäni pitkälti tyypillistä 1800-luvun lopun suomalaista sanomalehteä: lyhyehkö olemassaoloaika, paljon muista lehdistä saksittua ja liimattua, omia räikeitä mielipiteitä, unohtamatta kuitenkaan viihdepuolta. Muutama lehden lukija toimi toisinaan ulkopuolisena avustajana. Lehdet ovat tallella kotiarkistossani, mutta en ole kehdannut lukea uudelleen – ehkäpä jonain päivänä rohkaistun…

Toinen fakta: Aloitin talvella Kulttuurihistorian seuran määräaikaisena blogitoimittajana, jonka vastuulla on blogitekstien koordinointi. Jos sinulla on juttuidea tai haluaisit kirjoittaa kulttuurihistoriaan liittyen, voit ottaa minuun yhteyttä: satu.p.sorvali@utu.fi.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Heikki Rosenholm

Tämä blogikirjoitus aloittaa sarjan, jossa esitellään kulttuurihistorian oppiaineen jatko-opiskelijoita ja heidän tutkimusaiheitaan. Ensimmäisenä vuoron saa Heikki Rosenholm.

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?
Tutkin suomalaista 1940- ja 1950-luvun näytelmäelokuvaa kuolemankulttuurin ja tunteiden näkökulmasta. Minua kiinnostaa erityisesti tarkastella elokuvissa ilmenevää ruumiillistettua toimintaa erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa: minkälaisia yhtäläisyyksiä näytelmäelokuvien tavoissa käsitellä kuolemaa ja tunteita on yhteiskunnassa vallinneiden tapojen, arvojen ja asenteiden kanssa?

Heikki Rosenholm. Kuva: Heini Rosenholm.

Tarkasteltavassa ajanjaksossa suomalaisten tunne-elämä ja suhtautuminen kuolemaan kävivät läpi erilaisia muutoksia melko lyhyessä ajassa: sota-aikoina kuolema ja suru olivat julkisia ja koko kansakuntaa koskettavia ilmiöitä, mutta jo sotavuosien aikana ja varsinkin niiden päättymisen jälkeen vaikenemisen kulttuuri yleistyi, mikä jatkui myös pitkälti 1950-luvulla, vaikka sotavuosien traumojen käsittely yleistyi kulttuurituotteissa. Yhtenä merkittävimpänä kulttuurituotteena traumojen käsittelyssä pidetään Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta (1954) ja siitä tehtyä Edvin Laineen ohjaamaa filmatisointia (1955).

Laineen Tuntematon sotilas ei kuitenkaan ole ainoa elokuva, jossa kuolema tunteineen on keskeisesti läsnä. Väitöksessäni käsittelen 11 elokuvaa, joihin Tuntemattoman sotilaan lisäksi kuuluu muun muassa romanttisia ja historiallisia epookkeja (Kulkurin valssi (1941), Tanssi yli hautojen (1950), draamoja (Kirkastettu sydän (1943), Evakko (1956) ja yhteiskunnallisia elokuvia (Tuhottu nuoruus (1947). Eri lajityypeissä ja eri aikoina valmistuneissa elokuvissa on nähtävissä erilaisia vivahteita muutoksista, joita kuolemankulttuurissa ja tunne-elämässä käytiin läpi yhteiskunnassa.

Nuoren naisen kuolemakohtaus elokuvasta Tuhottu nuoruus (1947). Lähde: ruutukaappaus elokuvasta.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Ymmärtääksemme nyky-yhteiskunnan asenteita kuolemaa kohtaan meidän on tarkasteltava, millaiset menneisyyden tapahtumat niitä ovat muovanneet. Tähän prosessiin ovat osallistuneet myös suomalaiset näytelmäelokuvat. Tutkimuksellani haluan entisestään lisätä keskustelua kuolemasta ja osoittaa, kuinka kuolema tunteineen on ollut läsnä jo vanhemmassa suomalaisessa elokuvassa.

Vaikka suomalaista näytelmäelokuvaa on tutkittu laajasti, sitä ei ole juurikaan tarkasteltu kuolemankulttuuria painottavasta näkökulmasta. Tutkimukseni auttaa tunnistamaan kuolemaan ja kuolemiseen liittyviä tunteita, mikä on tärkeää aikana, jolloin kuolema on tullut jälleen lähemmäs ihmisten arkea muun muassa median lisääntyneen kiinnostuksen seurauksena. Viime vuonna alkanut ja yhä edelleen jatkuva koronapandemia on myös vaikuttanut keskusteluun kuolemasta.

Pitenevän eliniän myötä myös kysymykset hyvästä kuolemasta ja siihen liittyvistä käytännöistä ovat entistä ajankohtaisempia. Sosiaalisen median suosion kasvun seurauksena myös yhteisöllinen, myös tuntemattomien, kanssa jaettu suru on yleistynyt. Kuolemasta keskustellaan enemmän kuin aikaisemmin, mutta sen kohtaaminen koetaan yhä vaikeaksi.

Pienen pojan ruumisarkku elokuvasta Levoton veri (1946). Lähde: ruutukaappaus elokuvasta.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Aloitin väitöstutkimukseni vuonna 2017 ja olen taustaltani kulttuuriperinnön tutkija. Siirryin kulttuurihistoriaan virallisesti tammikuussa 2021. Kulttuuriperinnön tutkimuksessa painottuu enemmän historiatietoisuuden läsnäolo ja yhteisöjen ylläpitämän kulttuuriperinnön näkyminen, merkitys ja hyödyntäminen nykypäivässä. Tutkimukseni edetessä minua alkoivat kiehtoa yhä enemmän kulttuurihistoriaan kytkeytyvät näkökulmat, kuten menneisyyden ihmisten aatemaailmat, elämisen arki ja tunne-elämä. Varsinkin tunteiden kulttuurihistorian tarkastelu menneisyyden kulttuurituotteissa ja niistä tehtyjen tulkintojen merkitykset ovat korostuneet tutkimuksessani.

Aloitin opiskelijana Turun yliopistossa vuonna 2011. Jo opintojeni alusta alkaen minua kiinnostivat elokuvat ja niiden suhde yhteiskuntaansa ja kulttuuriinsa. Opintojen aikana tutuiksi tulivat jo monet elokuvahistoriaa tarkastelevat klassikot, kuten Hannu Salmen Elokuva ja historia (1993) sekä Peter von Baghin Elokuvan historia (1975). Voisi siis sanoa, että elokuvan ja historian tutkimus on aina ollut lähellä sydäntäni!

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Minulle kulttuurihistoria merkitsee mahdollisuutta tarkastella vallitsevaa yhteiskuntaamme entistä laajemmasta näkökulmasta. Erityisen mielekkääksi koen sen, että tarkastellessani elokuvia saan myös mahdollisuuden perehtyä erilaisiin historiallisiin teemoihin. Viime aikoina olen esimerkiksi tarkastellut käsittelemieni elokuvien yhteydessä autoilun kulttuurihistoriaa sekä romanien ja saamelaisten representaatioita näytelmäelokuvissa.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Kuolema tutkimuksellisena aiheena tuntuu aina olleen läsnä elämässäni. Muistan yhä ala-asteella pitämäni esitelmän Kreikan mytologian manalaa hallitsevasta jumalasta, Hadeksesta. Muistan myös elävästi vanhimman siskoni lukeneen minulle Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä (1973) ollessani pieni. Tarinassa kuolema on erityisen merkittävässä asemassa. Ehkä tällaiset kokemukset ovat siis salakavalasti vaikuttaneet mieleeni ja kiinnostukseeni kuolemasta.

Olen myös kauhuelokuvien suurkuluttaja ja pohdin pitkään, olisinko halunnut lähteä jatko-opinnoissani tutkimaan kauhuelokuvakulttuuria. Kauhuelokuvien kriittinen tapa käsitellä yhteiskunnallisia ilmiöitä on aina kiehtonut minua. Olen jopa järjestänyt aiheesta kaksi kurssia Turun yliopistoon kuuluvassa Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa Porissa, Kauhuelokuvalukupiiri (2018) sekä Kauhuelokuvalukupiiri vol. 2 (2020). Kursseilla katsottiin lukuisia kauhuelokuvia, joista käytiin mielenkiintoisia keskusteluja vierailevien asiantuntijoiden johdolla!

Kulttuurihistorian muisti -luento 16.4.2021

Tänä keväänä Kulttuurihistorian seura järjestää webinaarin Kulttuurihistorian muisti, jossa muistellaan kulttuurihistorian oppiaineen historiaa Turun ja Lapin yliopistoissa, ja virittäydytään jo vuonna 2022 lähestyviin kulttuurihistorian oppiaineen 50-vuotisjuhliin.

Puhujina webinaarissa ovat kulttuurihistorian professori emeritus Keijo Virtanen ja Lapin yliopiston kulttuurihistorian professori Marja Tuominen.

Webinaari järjestetään perjantaina 16.4. klo 16-18 Zoom-alustalla.

Tervetuloa!