Oppiaineen arkea ja vähän juhlaakin – muistelmia kulttuurihistorian komentokeskuksesta 90-luvun puolivälistä 2000-luvulle

Sirpa Kelosto teki pitkän työuran Kulttuurihistorian oppiaineen toimistosihteerinä 1996–2016. Sirpa muistelee tässä kirjoituksessa oppiaineen arkea 1990-luvun puolivälistä vuoteen 2006 saakka, jolloin Arwidssoninkadulta muutettiin Historicumin tiloihin. Arjen lisäksi jutussa muistellaan myös silloisia juhlia ja matkoja.

Arwidssoninkadulla arki alkoi arkkitehtuurista. Toimisto sijaitsi keskeisellä paikalla rakennuksessa. Omalta työpisteeltäni näin kaikki, jotka tulivat taloon ja lähtivät talosta. Toimistoon oli keskitetty postin kulku, koko henkilökunnalla oli oma postilokero toimistossa ja lähtevä posti oli myös siellä. Verkkoprintteri oli toimistossa, alussa myös kopiokone, myöhemmin se siirrettiin vähän kauemmas opiskelijahuoneeseen. Kirjaston lainaus tapahtui toimistossa ja siellä oli myös ylimääräinen tietokone sekä siihen liitetty skanneri, jotka olivat koko henkilökunnan käytössä. Usein myös oppiaineessa vierailevat tutkijat ja luennoitsijat käyttivät tätä tietokonetta. Tästä johtuen toimistossa oli yleensä aika vilkasta ja ihmisiä tuli ja meni, kulttuurihistorian henkilökuntaa, vierailevia tutkijoita, kirjastossa asioivia ja opiskelijoita. 1990-luvulla opiskelijat kävivät enemmän henkilökohtaisesti tapaamassa, jos heillä oli jotain asiaa, kaikilla opiskelijoilla ei ollut vielä omia tietokoneita, eikä sähköpostia lähetetty niin paljon kuin nykyään. Toimistoon oli helppo poiketa samalla kun kävi kirjastossa tai meni seminaariin. Toiset sanoivat, että toimisto on kulttuurihistorian komentokeskus, välillä se oli ennemminkin hollitupa, täynnä tulevia ja meneviä ihmisiä. Tämä ja kirjasto loivat mielestäni mukavan ilmapiirin ja yhteisöllisyyttä oppiaineeseen.

Arwidssoninkadun kirjasto. Kuva: Sirpa Kelosto.

Arwidssoninkadun rakennus on alun perin rakennettu kodiksi ja se oli pohjaltaan hyvin kodinomainen. Tämä loi myös hieman epäkäytännöllisyyttä toimintaan, kun seminaarihuoneessa oli opetusta, sen takana olevista työhuoneista pääsi ainoastaan ulkokautta toimistoon, kirjastoon ja kahvihuoneeseen, varsinkin sateella ja talvikeleillä se oli ikävää.

Etäältä katsoen työpäivät ovat aika samanlaisia vaikka kaikki päivät oikeastaan asiakaspalvelussa ovat erilaisia, mutta tietyt rutiinit toistuvat ja rytmittävät päivää; aamulla ensimmäiseksi vein edellisenä päivänä palautetut kirjat kirjastoon oikeille paikoilleen hyllyihin, pikkuhiljaa alkoi muu henkilökunta saapua töihin, oli aamukahvi, posti tuli kaksi kertaa päivässä aamulla ja iltapäivällä, kirjoja lainattiin ja palautettiin, opiskelijoita ja henkilökuntaa kävi toimistossa hoitamassa asioitaan, hoidin oppiaineen talousasioita ja kirjasin opintosuorituksia opintorekisteri OPSUun, siihen oli paras aika iltapäivisin, kun jo oli hiljaisempaa kirjastossa. Joskus pääsin melkein flow-tilaan, kun naputin kymmeniä ja kymmeniä tuloksia järjestelmään.

Toimistosihteerin työpiste. Kuva: Sirpa Kelosto.

Kulttuurihistoriassa kirjoitettiin paljon kirjoja ja lopulta perustettiin oma kustantamokin k&h-kustannus vuonna 2002. Minun osuuteni kustantamossa oli taloudenhoito, kirjojen pakkaaminen, postitus ja myyntien laskuttaminen sekä painavien kirjalaatikoiden kantaminen, kun kirjat tulivat painosta oppiaineeseen ja ne kannettiin varastoon. Onneksi Kulttuurihistorialla oli kahvihuoneen takana suuri varasto ja muuallakin rakennuksessa sellaista tilaa, jossa kirjalaatikoita saattoi säilyttää. Kirjojen painosmäärät olivat suhteellisen suuria 1990- ja 2000-luvuilla, koska iso painosmäärä teki kirjan yksikköhinnasta aika tavalla edullisemman. Joitakin kirjoja sitten painettiin optimistisen suuria määriä, mutta useasta kirjasta otettiin myös uusintapainoksia. Kulttuurihistoria oli useana vuonna mukana Turun kirjamessuilla omalla osastolla yhdessä Faros-kustannuksen kanssa. Kirjoja myytiin myös suoraan oppiaineen toimistosta käteisellä. Aina kirjan julkistamistilaisuudessa tietenkin myytiin kirjoja ja jos oli jotakin muuta tapahtumaa tai seminaaria, niin aina pyrittiin myymään myös kirjoja. Kyllä niitä aika tavalla myytiinkin vuosittain.

Keijo Virtasen rehtorikauden alussa Arwidssoninkadun rakennuksien pihoille ilmestyivät yhtenä kesänä ulkokalusteet, pirttipöytä penkkeineen. Kulttuurihistoriassa ne otettiin heti käyttöön, kun ilma salli, aamu- ja iltapäiväkahvit juotiin ulkona. Huomattiin, että pirttipöytä kävi liian pieneksi, kaikki eivät mahtuneet sen ympärille ja Kari Immonen kävi ostamassa lisäksi vihreän ovaalin muovipöydän ja kymmenen muovituolia. Kahvia juotiin pääsääntöisesti vain kahvitauoilla, harvoin muina aikoina. Yhden kerran muistan, kun yön aikana oli satanut 50–100 cm lunta ja liikenne oli tietenkin aivan sekaisin ja kukin yritti selviytyä töihin auraamattomilla teillä miten parhaiten taisi. Silloin keitettiin kahvia heti aamusta ja me selviytyjät jaoimme kokemuksiamme kahvikupin ääressä, joku oli kävellyt Hirvensalosta asti töihin.

Kasarmirakennus. Kuva: Sirpa Kelosto.

Kerran viikossa oli palaveri, alkuaikoina se oli kello 8.30 tai 9.00 keskiviikkoisin kahvihuoneessa. Palaveriin osallistui virkahenkilökunta ja tutkijat ja muut projektityöläiset, jos halusivat sekä avoimen yliopiston edustajia. Kun väkimäärä oppiaineessa kasvoi, muutettiin palaveripaikaksi seminaarihuone ja jossakin vaiheessa aika muuttui torstaiksi kello 12. Vuonna 1997 aloin kirjoittaa palavereista muistioita, jotta nekin, jotka eivät olleet palaverissa, tietäisivät mistä siellä puhuttiin. Marjo Kaartinen ehdotti 2006, että palavereissa kerrottaisiin myös henkilökunnan kuulumisia, ja niin muodostui kuukauden viimeinen palaveri, jossa henkilökunta kertoo kongressimatkoistaan, artikkeleistaan, jotka ovat ilmestyneet jossakin kirjassa tai lehdessä tai jos he ovat käyneet esitelmöimässä jossakin tilaisuudessa tai jos heitä on haastateltu johonkin lehteen. Näin tiedettiin mitä kukin tutki ja muutenkin tultiin tietoisiksi toisten tekemisistä. Pääsääntöisesti palaverit olivat palavereita, niissä ei juotu edes kahvia, paitsi silloin kun joku tarjosi esimerkiksi dosenttikahvit tai tarjosi makeisia tai kuohuviiniä läpi menneen projektin tai apurahan kunniaksi. Keijo Virtasella oli mukava tapa aina palavereissa kehua oppiaineen ihmisiä, miten hyviä kaikki olivat ja miten hyviä tutkimuksia ja tuloksia kulttuurihistoriassa tehtiin. Kari Immonen jatkoi samalla linjalla. Tällainen ylenpalttinen kehuminen loi hyvää henkeä oppiaineeseen.

Oppiaineen väkeä palaverissa. Kuva: Sirpa Kelosto.

Toimistossa olevat sähköiset laitteet muodostivat tasaisen huminan, jota ei arjessa huomaa, jos kuitenkin tulee sähkökatko, tajuaa kuinka hiljaista onkaan, kun koneet eivät hurise. Omalla kohdallani Arwidssoninkadun äänimaiseman loi toimistossa radio. Vieressäni sivupöydällä oli tavallaan säilössä oppiaineen radiomagnetofoni, jota saattoi henkilökunta lainata opetuskäyttöön. Sitä ei juurikaan käytetty ja siksi pidin sitä aina auki ja Ylen ykkönen oli asema, jota kuuntelin. Arwidssoninkadulla radion ääni ei häirinnyt ketään, myöhemmin Sirkkalassa en enää radiota kuunnellut, koska siellä ääni olisi kulkeutunut toisiin työhuoneisiin. Erityisesti minulle on jäänyt mieleen Peter Englundin Pultava-kirjasta tehty kuunnelma, joka tuli arkiaamuisin kerran viikossa, se oli niin maaginen, että melkein lopetin työt ja vain kuuntelin. Toimistossa oppi myös kuulemaan jo askelista, kuka kävelee talon perältä toimistoon päin. Kesäisin pidin toimiston ikkunaa auki ja silloin kuulin viereisen tenniskentän äänet. Kulttuurihistorian rakennuksen ja tenniskentän välillä oli tiheästi pensaita, joten näköyhteyttä ei kentälle ollut, mutta pallon isku kentän pinnalle kuului ja välillä ottelijoiden huudahduksia. Silloin omaksi huvikseen saatoin kuvitella istuvani Wimbledonissa, mansikat ja kuohuviini vain puuttui.

Arwidssoninkadun kesäistä vehreyttä. Kuva: Sirpa Kelosto.

Kulttuurihistoriassa oli erittäin hyvä kirjasto, monet lainaajat kehuivat kirjastoa Turun parhaaksi. Kirjastosta lainattiin kokoonsa nähden paljon kirjoja, enemmän kuin esimerkiksi Fennicumin kirjastosta, jossa oli oma kirjastonhoitaja. Aluksi kirjastohuoneena oli yksi iso huone Arwidssoninkadulla, mutta kun kirjamäärä paisui, Kari Immosen toimesta assistentin huone muutettiin myös kirjastoksi ja assistentti vaihtoi työhuonetta. Kari järjesti lainauksen siirtymisen sähköiseen järjestelmään syksyllä 1997 ja se helpotti paljon minun töitäni. Alussa kirjaston lainaukset hoidettiin manuaalisesti ja joka lainauksesta täytettiin pieni vaaleanpunainen lappu ja kirjojen karhuaminen oli aika työlästä. Sähköisen lainausjärjestelmän myötä kirjojen kierto nopeutui ja pikkuhiljaa lainamäärätkin kasvoivat. Tilastoissani on, että vuonna 1997 kirjoja lainattiin keskimäärin hieman alle 20 kappaletta päivässä. Vuonna 2000 lainausmäärä oli jo noin 30 kirjaa päivässä ja 2001 jo yli 30 kirjaa päivässä. Samanlainen tahti jatkui, ellei kiihtynyt vuoteen 2006 asti, jolloin Kulttuurihistoria muutti pois Arwidssoninkadulta Sirkkalaan ja Kulttuurihistorian kirjasto liitettiin Juslenian kirjastoon.

Toimiston lainauspiste. Kuva: Sirpa Kelosto.

Yhteistä virkistystoimintaa historia-aineiden kesken oli vuotuiset kevät- ja joulujuhlat sekä vielä 1990-luvun loppupuolella syysjuhlat. Syysjuhlat hiipuivat pois, mutta muut juhlat säilyivät. Kevätjuhlat vietettiin aina Arwidssoninkadulla, koska siellä oli keväisin mukava ympäristö viettää juhlia myös ulkona, jos ilma vaan salli. Luonnollisesti järjestelyvastuukin oli kulttuurihistorialla. Juhlat olivat oppiaineen yhteinen ponnistus ja kutsuihin panostettiin sekä tietenkin tarjoiluun. Ruokia tehtiin itse ja osa ostettiin valmiina. Kari Immonen oli aina innokas osallistumaan ostoksilla käyntiin. Keväällä ja ennen joulua oli myös aina publiikkikahvit ja muutaman kerran kevään publiikki osui samaan päivään kuin laitoksen kevätjuhlat ja se tiesi aina kiirettä minulle. Tarjoillessa sekä kahvit, kakut ja kuohuviinit publiikkiin ja sitten iltajuhlaan omat ruuat. Tapahtumien järjestely oli tosiasiassa kivaa vaihtelua muiden töiden ohella. Kulttuurihistorialla oli vielä ennen joulua vuotuinen Litzen-luento, johon panostettiin paljon. Vuosien myötä myös osallistujamäärä nousi. Arwidssoninkadun kahvihuone-keittiö oli aika alkeellinen ja se osaltaan rajoitti tarjottavia ruokia. Kerran kävin tutkija Merja Lindin luona tekemässä karjalanpiirakoita Litzen-luonnolle ja Lindien keittiössä tehtiin ainakin kerran kevätjuhlaruuat mm. paistettiin yrttimarinoitua paistia uunissa. Jo sihteeriaikojeni ensimmäisistä vuosista lähtien kirjoitin ylös eri juhlien ostoslistoja ja tarjoilua ja vielä juhlien jälkeen muistelin, eri ruokalajien ja juomien menekkiä ja tein muitakin pieniä huomioita, että seuraavalla kerralla menisi vielä paremmin. Kutsuista päätellen Arwidssoninkadulla on vietetty kevätjuhlia viimeistä kertaa vuosina 2004, 2005 ja lopulta 2006 todella viimeistä kertaa. Tämän jälkeen muutettiin Sirkkalaan. Vuona 2005 oli viimeiseen kertaan kutsuttu mukaan myös henkilökunnan lapset ja puolisot ja oli ohjelmaakin lapsille.

Kasarmirakennus. Kuva: Sirpa Kelosto.

Syksyllä järjestettiin uusille opiskelijoille esittelytilaisuus, jossa myös oli tarjoilua. Joulun jälkeen oli kulttuurihistorian jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiden joulukoulu ja sen jälkeen illanvietto. Poliittisen historian kanssa vietettiin muutaman kerran illanviettoja, koska he olivat meidän naapureinamme Arwidssoninkadulla ja tehtiin yhteistyötä heidän kanssaan. Ainakin silloinen Historian laitos ja Poliittisen historian laitos olivat yhdessä Suomen Akatemian tutkimuksen huippuyksikköjä.

Oppiaineessa tehtiin kerran vuodessa, yleensä alkuvuodesta laivaseminaari, joka oman sihteeriaikani alussa oli aina edestakainen matka Tukholmaan ja takaisin. Seminaarissa suunniteltiin kulttuurihistorian tulevaisuutta ja esim. opinto-ohjelmien uudistuksia ja muita ajankohtaisia aiheita. Vuonna 1999 oli ensimmäinen piknik-risteily, ne olivat tulleet Ruotsin-laivojen tarjontaan edellisenä vuonna ja olivatkin kivoja, kun yhden päivän aikana sai tehtyä matkan ja illalla pääsi kotiin. Laivaseminaarit alkoivat aina laivan kokoushuoneessa, aamupäivällä oli voileipätarjoilu, laivan vaihto, buffet-ruokailu, pieni tauko ja seminaari jatkui, kunnes laiva saapui Turkuun.

Syksyn suunnitteluseminaarit olivat Hirvensalossa Rauhalassa yliopiston omalla kesähuvilalla. Rauhalan myynnin jälkeen oltiin useasti Ruissalossa Villa Saarossa suunnittelemassa tulevaa vuotta.

Keväisin tehtiin useasti myös yhteinen retki jonnekin lähialueen kulttuurikohteeseen. Pisin kohde Suomessa oli Kittilä vuonna 1998, jolloin matkustimme yöjunalla Rovaniemelle ja sieltä bussilla Kittilään, Sirkan kylään kolmen päivän seminaarimatkalle. Vuonna 2000 kävimme Virossa, Tartossa tutustumassa Turun yliopistosäätiön uuteen kohteeseen Villa Granöhön. Mieleen painunut kohde oli Verla vuonna 2001, jossa myös yövyimme. Tutustuimme Verlan paperitehdasmuseoon sekä Voikkaan silloin vielä toiminnassa olleeseen UPM:n paperitehtaaseen.

Kesäkuun alussa 2006 oppiaine muutti Sirkkalaan Historicum-talon 3. kerrokseen.

Muuttopäivänä. Kuva: Sirpa Kelosto.

Teksti: Sirpa Kelosto

Kuuntele Sirpan muistelmia lisää kulttuurihistorian oppiaineen YouTube-kanavalta:

Lue Kulttuurihistorian seuran Kulttuurihistorian Tilat -blogikirjoitussarjassa julkaistuja juttuja:

https://kulttuurihistoria.net/category/kh50/

Kulttuurihistorian Tilat, osa 7: Etänä Marrakechissä – tai missä vain

Etäopiskelu ja -opetus sekä lukemattomat etäpalaverit ovat tulleet viime vuosina varmasti kaikille tutuiksi, niin myös kulttuurihistorian oppiaineessa. Etäopiskelu ja -opetus eivät kuitenkaan ole mitään uusia asioita oppiaineessa, joka oli monella tavalla edistyksellinen jo 1990-luvulla. Tämä blogijuttu on osa kulttuurihistorian oppiaineen 50-vuotista taivalta juhlivaa kirjoitussarjaa “Kulttuurihistorian Tilat” ja käsittelee tällä kertaa etäilyä.

Opettaja luurin ja näppäimistön päässä

Kulttuurihistorian perusopintoja on voinut suorittaa etänä vuodesta 1991 lähtien monimuoto-opiskelijana ja 1990-luvulla noin puolet kulttuurihistorian opiskelijoista olivatkin tällaisia opiskelijoita. Alkuun tämä tapahtui osallistumalla luentoihin ja ryhmäkeskusteluihin paikallisen yhteistyöoppilaitoksen tutorin johdolla sekä tekemällä esseitä ja tenttejä, jotka lähetettiin Turkuun tarkastettaviksi. Kulttuurihistorian opettajat olivat tavoitettavissa puhelimitse, mutta tekivät myös käyntejä opistoihin, joita oli joka puolella Suomea. 90-luvun loppuun mennessä opintoryhmiä oli perustettu myös ulkomaille, Lontooseen, Düsseldorfiin, Firenzeen ja Waterloohon. Oppimateriaalit, kirjat, diasarjat ja videot suunniteltiin erityisesti monimuoto-opetusta ajatellen ja niitä kehitettiin tutorien ja opiskelijoiden palautteen perusteella. Etäopinnot vaativat opiskelijaltaan itseohjautuvuutta ja motivaatiota, mutta toisaalta ryhmien moninaisuus koettiin suuresti hyödyksi, niissä oli kaiken ikäisiä parikymppisistä eläkeläisiin ja eri ammattikuntien kirjo.

Monimuoto-opiskeluun kuuluivat osana audioistunnot, joka tarkoitti käytännössä sitä, että kulttuurihistorian opettaja piti luentoja ja veti keskusteluja jossain päin Suomea kokoontuvien opiskelijaryhmien kanssa kaiutinpuhelimen välityksellä. Tämä oli haastava tehtävä, jolla pyrittiin lisäämään etäopiskelijoiden vuorovaikutteisuutta ja yhteistoiminnallisuutta yliopiston kanssa. 

Kuva: Kaiuttimella varustettu pöytäpuhelin. Suomen Rautatiemuseo. CC BY-NC-SA 4.0.

Oppiaine oli alusta alkaen aktiivisesti mukana virtuaalioppiympäristöjen kehittämisessä ja käytöönotoissa ja mahdollistikin jo vuonna 1998 yhden opintojakson suorittamisen kokonaan verkossa. Uuden ajan kulttuurihistorian pilottikurssi osoitti, että opiskelijoilla oli erilaiset valmiudet osallistua verkkokeskusteluihin. Siinä missä toiset naputtelivat viestejä WebCT-opiskeluympäristön keskustelupalstalle hyvinkin rutinoituneesti, toiset pysyttelivät hipihiljaa omissa oloissaan. Uusi kommunikointikulttuuri vaati opettelua. 1990-luvun lopussa oppiaineessa keskusteltiin paljon verkko-opetuksen mahdollisuuksista ja kehittämisestä.

Tietoverkkoyhteyksiä voisi verrata kirjapainotaidon käyttöönottoon. Mitä olisi humanistinen tutkimus ilman kirjoja ja niiden mahdollistamaaa tiedon levitystä ja varastointia? Olemme tällä hetkellä valtavien mullistusten keskellä – muutos paperista sähköiseen tekstiin on päätähuimaavan nopeaa. Siksi humanistien pitäisi nopeasti ottaa haltuunsa tämä mahdollisuus, eikä jättää sitä vain kovien tieteiden temmellyskentäksi. Tietoverkot mahdollistavat suunnattoman suuren tietomäärän vaivattoman käytön ja antavat mahdollisuuden ajatusten ja ideoiden vaihtoon tosiajassa.

Tapio Onnela: Historioitsija surffailee netissä. Kulttuurihistoria NYT 1996–97.

Syyslukukaudella 1999 tuli mahdollisesti suorittaa kulttuurihistorian perusopinnot jo lähes kokonaan verkossa. Yksi opintojakso vaati vielä läsnäopiskelua, mutta avoimen yliopiston silloisen suunnittelijan Totti Tuhkasen sanoin: “sen suoritettuaan pääsee webbinörtti virtuaalikampuksen binäärisille poluille” (Totti Tuhkanen: Verkon silmässä. Kulttuurihistoria NYT -lehti 1999–2000). Verkko-opinnot eivät tarkoittaneet digitaalisiksi muunnettuja vanhoja oppimateriaaleja, vaan ne olivat tarkkaan räätälöity kokonaisuus, joka koostui aikasidonnaisista jaksoista, “istunnoista”.

Vuodesta 2001 eteenpäin oli mahdollista suorittaa historian opintoja Suomen virtuaaliyliopiston kautta. Opiskelijat saattoivat valita historian verkkokursseja myös muista yliopistoista, jotka olivat mukana virtuaaliyliopistossa. 

Verkko-opintojen edut ja haitat

2000-luvun puoliväliin mennessä oli mahdollisuus suorittaa sekä perus- että aineopinnot kokonaan verkossa. Kulttuurihistoria NYT -lehdessä vuonna 2005 haastateltu, kulttuurihistorian perus- ja aineopinnot kokonaan verkossa suorittanut Hannaleena Vuorio totesi, että verkko-opintojen suurin etu oli ajan ja rahan säästö: tehtävät saattoi tehdä kun itselle sopi, eikä tarvinnut matkustaa. Hän oli itse opiskellut muun muassa puoli vuotta Marrakechistä käsin. Ainoana haittapuolena hän piti aitojen kohtaamisten puutetta, vaikka verkkokeskustelutkin saattoivat olla antoisia.

Myös Ida-Maria Pankka piti sosiaalisten kontaktien puutetta ainoana huonona asiana verkko-opinnoissa, joita hän oli suorittanut kultuurihistoriassa ainepintoihin saakka vuonna 2006. 

Tietenkin verkossa tutustuu ihmisiin huonommin kuin ihmisiin luonnossa. Proseminaarissa meillä oli tapaaminen Turussa, ja sen jälkeen ilmapiiri muuttui. […] Tuota kulttuurihistorian avointa puolta voisi kehittää niin, että siinä olisi alussa yhteinen tapaaminen, vaikka opiskelu tehtäisiinkin verkossa. Jos ihmisen tuntisi edes jotenkin, olisi helpompaa lukea sen juttuja netissä.

Mikko Lehtinen: Ida-Marian tie kansanopistojen kautta yliopistoon. Kulttuurihistoria NYT 2006–07

Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Satu Sorvali kertoo: “Suoritin kulttuurihistorian aineopinnot kokonaan verkossa 2010-luvun alussa. Verkossa opiskelu helpotti työtaakkaani, koska olin samaan aikaan kokopäiväisesti töissä. Opintoihin orientoituminen oli alussa hiukan hankalaa kasvokkain kommunikoinnin ja verkostojen puuttumisen vuoksi, mutta pääsin kuitenkin melko pian opintoihin kiinni. Minulle on erityisesti jäänyt mieleen superkiinnostava Arjen kulttuurihistoria -verkkokurssi, joka käsitteli suomalaisten kotien muutosta 1800-luvun lopusta 1900-luvulle. Olin viimeistään tässä vaiheessa aivan myyty – voiko jotain näin kiinnostavaa ollakaan ja minä sain opiskella sitä! Verkossa opiskelu oli helppoa ja joustavaa, mutta toisaalta kaipasin yhteisöllisyyttä ja vertaistukea. Kursseihin kuului, että me opiskelijat kommentoimme toistemme tehtäviä ja töitä keskustelualueilla, mutta siihen se toisiin tutustuminen sitten jäikin. Pidin kuitenkin hienona, että oli ylipäänsä mahdollista suorittaa aineopinnot verkossa.”

Sorvali jatkaa: ”Suoritin myös suuren osan maisteriopinnoistani etänä: verkkokursseina, esseesuorituksina ja kirjatentteinä. Matkustin lukuvuotena 2013–14 pääkaupunkiseudulta Turkuun kaksi kertaa viikossa osallistuakseni teema- ja maisteriseminaareihin. Muistan, kun napisin asiasta opettajille: eikö etäyhteysjärjestelmiä voisi käyttää ainakin silloin tällöin seminaareissa. Olin päivätöissäni tottunut siihen, että etäyhteyksiä käytettiin jatkuvasti, kun kokouksen osallistujat tulivat eri puolilta Suomea. Mutta aika ei ollut silloin vielä kypsä seminaarietäilyyn ja ehdotukseeni suhtauduttiin nihkeästi. Toisaalta lähiopetus lisäsi yhteenkuuluvuuden ja yhteisöllisyyden tunnetta ja auttoi tutustumaan ihmisiin. (Terveisiä gradutoveri Niina K:lle, jonka kanssa jaoimme usein saman bussimatkan Helsingistä Turkuun ja takaisin!) Pääsin myös tutustumaan Turun yliopiston opetustiloihin ensimmäistä kertaa.”

Etäyhteysjärjestelmät käyttöön

Professori Hannu Salmi: “Zoom tuli meillä käyttöön koronakeväänä 2020, mutta itse ohjelmisto syntyi jo vuonna 2011. Pandemia teki kuitenkin välttämättömäksi löytää yksinkertainen ja helppo työkalu etäläsnäoloon, ja tähän Zoom toi ratkaisun. Tätä ennen yliopistotyössä on käytetty monenlaisia ohjelmistoja, joista Skype on ollut suosituin. Tutkijaseminaarissakin oli toisinaan Skype-pohjaisia seminaareja, vaikka ne harvinaisia olivatkin. Esimerkiksi vuonna 2006 Erkki Huhtamon väitöskirjan lukua käsiteltiin netin välityksellä. Erkki oli Los Angelesissa ja me muut Turussa. Skypeä käytettiin myös kansainvälisten tutkimushankkeiden suunnittelukokouksissa, joissa parhaimmillaan saattoi olla kymmeniä ihmisiä yhtä aikaa läsnä.”

Kuva: Unsplash.

Valintakokeet verkossa 

Kulttuurihistorian valintakokeiden siirtäminen verkkoon ensimmäisenä pandemiakeväänä 2020 oli ison työn takana. Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Annastiina Mäkilä kuvailee prosessia:

”Aiempien vuosien esseemuotoisesta valintakokeesta vaihdettiin koe lennosta kaksivaiheiseksi ja kummatkin taidettiin tehdä Moodlen kautta, toisessa hyödynnettiin myös Zoomia. Ekassa vaiheessa oli monivalintatehtäviä ja oli iso työ keksiä tasaisesti eri oppiaineista ja aiheista kysymyksiä, jotka samalla sopivat juuri lukiosta päässeille ja jotka eivät olleet helposti googlattavia mutta ei kuitenkaan tulkinnanvaraisia. Sitten se toinen vaihe valvottiin Zoomin kautta. Muutoin koe oli käsittääkseni edellisten vuosien kaltainen. Mahdolliset uudet opiskelijat tekivät sen kotona tai muussa rauhallisessa paikassa. Muita ihmisiä ei saanut olla samassa huoneessa kokeen ajan. Kaikkia seurattiin koko ajan etäyhteydellä kuvan kautta. Kokeen aluksi tarkistettiin henkilöllisyydet niin kuin normaalistikin eli piti näyttää kuvallista henkkaria. Ei me tietenkään voitu seurata, jos joku selasi kännykkää tai muuta ruudun ulkopuolella. Ja eihän me tosiaan voitu tietää, vaikka siinä tilassa olisi salaa joku istunut kuolleessa kulmassa. Mutta oltiin koitettu niitä esseekysymyksiä miettiä niin, ettei opiskelija saa suurta hyötyä siitä, vaikka googlailisikin samalla. Siinä olikin etukäteen pähkäilemistä, että miten kaikki kokeeseen osallistuvat saivat kameran toimimaan ja joillain taisikin kamera olla kännykän kautta, kun kaikilla ei tietenkään ollut tietokoneessa kameraa. Jos jollain oli kysyttävää, otettiin break out roomiin, joka siinä vaiheessa pandemiaa oli monelle vielä uusi juttu ja sitäkin pähkäiltiin pitkään, että miten niitä opiskelijoita siirretään tilasta toiseen. Nythän ne menee kuin vettä vain.” 

Annastiina Mäkilä jatkaa: “Kun kesällä mentiin sinne ATK-luokkaan, niin se taisi olla useammalle ekoja kertoja kun oli sisätiloissa jonkun toisen kanssa. Ainakaan itse en ollut ollut kenenkään muun kanssa sisätiloissa sitten maaliskuun 13. päivän kuin oman lapseni. Oli outoa, kun joku tulikin siihen viereen selittämään jotain. Maskit päällä oltiin ja käsidesillä läträttiin. Samalla oli tosi kivaa, kun pääsi lähinä pitkästä pitkästä aikaa juttelemaan ihmisten kanssa – vaikka niiden samojen ihmisten kanssa oli monet kerrat jo zoomaillut kevään mittaan.”

Vastaväittäjät valkokankaalla: etäväitöstilaisuudet

Pandemia-aika teki välttämättömiä muutoksia myös väitöstilaisuuksiin.

Marraskuussa 2021 kulttuurihistoriasta väitellyt Pekka Kolehmainen: “Itselläni vastaväittäjä liittyi keskusteluun etänä, mutta muutoin järjestettiin normaalein oloin väitös, vaikka tuolla viikolla elettiinkin kiihtymisvaihetta ja päivittäin jännitettiin, josko jokin uusi säädös ehtisi tulla väliin pilaamaan kaiken. Vastaväittäjä heräsi kiitospäivää seuraavana perjantaina Yhdysvaltain itärannikolla joskus kello viiden aikoihin aamulla tehtävään, mistä pitää hänelle nostaa hattua. Siinä kohtaa oltiin jo aika tottuneita etäilyyn (minä ehkä elämäntapanörttinä vielä hieman muita paremmin), eli koko tilanne tuntui ihan luontaiselta. Omalla kohdallanihan kyse ei ollut täysin koronatilanteesta, vaan myös vastaväittäjän aikataulujen johdosta väitös olisi todennäköisesti joko jollekin maanantaille (hrrr, maanantaiväitös) tai keväälle, mikäli sitä lähitilaisuutena olisi haluttu järjestää. Toki siinä kohtaa kun väitöspäivä oli kohdalla ja kiihtymisvaihe käsillä, tilaisuus olisi todennäköisesti muuttunut etämuotoiseksi, oli suunniteltu miten vain. Mutta näin jälkikäteen ajatellen, en jäänyt tilaisuudesta kaipaamaan mitään, ja näin ilmastokriisin aikana olisin pitänyt vähän outonakin, mikäli ihminen olisi lennätetty Yhdysvalloista Suomeen ihan vaan sataprosenttisesti toimimaan minun vastaväittäjänäni. Toimi se näinkin.“

Kuva: Pekka Kolehmainen ja vastaväittäjä apulaisprofessori Katherine Rye Jewell. Kuvaaja: Paavo Oinonen.

Kulttuurihistoriasta tammikuussa 2022 väitellyt Janne Palkisto: “Väitöstilaisuuteni muuttui nopealla aikataululla sellaiseksi, että sain ottaa saliin vain 20 ihmistä. Väitöstä edeltävänä iltana vastaväittäjäni ilmoitti altistuneensa COVID-virukselle. Myös hänen vaimonsa oli altistunut ja vaimon olisi pitänyt soittaa väitökseen liittyvässä musiikkiesityksessä. Järjestimme vastaväittäjälle etäyhteyden väitössaliin ja musiikkiesitys sovitettiin niin, että yhden stemman poissaoloa ei huomannut. Saimme yhteydet toimimaan, mutta yleisesti olisi toivottavaa, että yliopiston tilapalveluilla olisi tarjota etäyhteyksistä vastaava ammattihenkilö ainakin väitöstilaisuuksia varten.” 

Kuva: Janne Palkiston väitöstilaisuus, vastaväittäjä professori Markus Mantere etäyhteyden päässä. Kuvaaja: Marjo Kaartinen.

Ajatuksia tulevasta

Satu Sorvali: “Perustimme marraskuussa 2020 muutaman kulttuurihistorian jatko-opiskelijan kanssa kerran viikossa Zoomissa kokoontuvan kirjoitusryhmän. Kirjoitamme pomodoro-tekniikalla: Tapaamisen alussa vaihdamme kuulumiset, sitten kirjoitamme kukin tahoillamme omaa tekstiämme kamerat ja mikrofonit suljettuina 30 minuuttia, sen jälkeen pidämme 5–10 minuutin juttelutauon, sitten kirjoitetaan taas 30 minuuttia ja tämän jälkeen pidetään taas tauko. Tätä jatketaan muutaman tunnin ajan. Kokoontumisen etuina on ryhmäpaine tekstin tuottamiseen, vertaistuki ja tiedon liikkuminen. Olemme sopineet, että tarvittaessa voimme lukea toistemme tekstejä ja kommentoida niitä – tätä onkin hyödynnetty muutamaan kertaan. Asumme kaikki Turun ulkopuolella, eikä meillä ole yliopistolla työpisteitä, joten ryhmä on tuonut tutkijantyön yksinäiseen puurtamiseen kaivattua yhteisöllisyyttä. Tulemme jatkamaan ryhmän kokoontumisia tulevaisuudessakin.”

Etäyhteysjärjestelmät jäävät hyvin todennäköisesti pysyvään käyttöön, joskin lähiopetus koetaan myös tärkeäksi ja siihen on monilta osin palattu. On vaikeaa sanoa, millaiseksi maailma muuttuu ja onko lähiopetukselle tulevaisuudessa esteitä, mutta on selvää, että jonkinlaisella hybridimallilla toimitaan ainakin toistaiseksi. Esimerkiksi kulttuurihistorian tutkimuspäiviin on toistaiseksi mahdollista osallistua etänä Zoomin välityksellä, mutta perinteinen Joulukoulu järjestetään ainoastaan paikan päällä. Todennäköisesti myös joissakin tutkijaseminaareissa pidetään edelleen etäosallistumismahdollisuus.

Lähteet:

Kulttuurihistoria NYT 1994–95, 1995–96, 1998–99, 1999–2000, 2001–02, 2005–06

Kirjoitussarjan seuraava osa jatkuu osittain saman aiheen ympärillä, kulttuurihistorian opinnoista avoimessa yliopistossa.

Lue kirjoitussarjan edellinen osa: Kulttuurihistorian Tilat, osa 6: Kulttuurihistorian tiloja, tilojen kulttuurihistoriaa – pieni retrospektio

Kulttuurihistorian Tilat, osa 6: Kulttuurihistorian tiloja, tilojen kulttuurihistoriaa – pieni retrospektio

Kulttuurihistorian tiloja käsittelevän blogisarjan kuudennessa osassa Lapin yliopiston emeritaprofessori Marja Tuominen reflektoi kulttuurihistorian monia tiloja ja pohjoisen kulttuurihistorian identiteettiä.

Prologi

Maaliskuu 1974. Olen siirtymässä Helsingin yliopistosta Turkuun. Siihen on kolme syytä. En lainkaan viihdy Helsingissä, jossa pohjoisesta muuttaneena opiskelen toista vuotta kirjallisuudentutkimusta ja romanista filologiaa, sittemmin myös tiedotusoppia. Toiseksi olen rakastunut. Ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä olen kuullut, että Turussa on sellainen uusi oppiaine kuin kulttuurihistoria. Menossa on sielläkin vasta toinen lukuvuosi.

Löydän oppiaineen yleisen historian laitoksen toimitiloista Venäjän vallan aikaisesta kasarmirakennuksesta, joka myöhemmin on toiminut puolustusvoimien varustevarastona. Ohitseni sattuu kävelemään iloinen nuorimies, jolta pyydän neuvoa. Käy ilmi, että hän on humanististen tieteiden kandidaatti Kari Immonen. Yliopiston vaihto on mahdollinen, koska pääaineeni cum laude -opinnot on suoritettu. Syksyllä 1974 kulttuurihistoriasta tulee minulle kolmas sivuaine.

Opintoni alkavat kasarmirakennuksen ahtaaksi käyvässä luentosalissa. Luennot pitää tuomiorovasti, vt. professori Lauri Huovinen.

Luentosali on niin kylmä, että useat meistä istuvat siellä takit harteillaan. Saan ensimmäiseksi harjoitustyökseni referoida ja kommentoida Crane Brintonin artikkelin Reflections on the Alienation of the Intellectuals. Nyt, kun luen harjoitusyön uudestaan 48 vuotta myöhemmin, huomaan yllätyksekseni, että olen siinä ensi kerran kiinnittänyt huomioni aiheeseen, josta myöhemmin tein kulttuurihistorian sivugraduni, lisensiaatintyöni ja väitöskirjani: nuorison kapinointiin, sen kulttuurisiin konteksteihin ja sukupolvisuhteiden psykodynamiikkaan. Artikkeli on juuri nyt muutoinkin ajankohtainen.

Vaikka luentosali on ahdas ja kylmä, siellä on viihtyisämpää ja lämpöisempi tunnelma kuin oli ollut Helsingin yliopiston päärakennuksessa.

Juslenia

Juslenian kirjastossa luettiin tenttiin Vårt kulturarvia, Egon Friedelliä ja Johan Huizingaa. Syvimmät jälkensä mieleeni noilta vuosilta on jättänyt seminaarihuone ja sen legendaariset esseeseminaari-istunnot, joita pitivät Olavi Lähteenmäki, Keijo Virtanen ja Kari Immonen. Vuoden 1976 pikkujouluseminaari-istunnon jälkeen pidettiin nyyttikestit. Totta kai oli myös ”tunti tanssia” mutta ennen kaikkea bardimme Hannu Laaksonen:

Ympärille pöydän esseeseminaarin ritarit
käyvät lailla sankarien muinaisten,
talviyö kun Juslenian linnan ympäröi,
musta epäuskon, tietämättömyyden yö.
Maljat kun on juotu, piiriin bardi astuu
laulaakseen ylistystä tämän uljaan seuran…

Seminaarin suoritusvaatimuksiin kuului yksi julkaistu lehtiartikkeli ja kirja-arvostelu. Harva meistä kuitenkaan raski jättää seminaari-istunnot nämä tehtyään. Esseeseminaari vaikutti lopulta yllättävällä ja merkittävällä tavalla omaan elämänkulkuuni. Sen myötä jatkoin historiallisen kauno- ja tietokirjallisuuden kriitikkona Turun Sanomissa, kunnes muutettuani takaisin kotikaupunkiini Ouluun minusta tuli ensin sanomalehti Kalevan uutistoimittaja ja sitten kulttuuritoimittaja yli kymmeneksi vuodeksi.

Lopulta siitäkin tuli kulttuurihistorian tila. Ajauduttuani 1980-luvun puolivälissä journalistin ammattieettiseen kriisiin aloin kiinnostua nuorten pienlehdistä, ns. vaihtoehtojournalismista ja ulkoparlamentaarisesta aktivismista. Yhä useammin omat artikkelini lehdessäkin käsittelivät näitä aiheita – päätoimittajamme Teuvo Mällisen hiljaisella myötävaikutuksella.

Taas piti kysyä neuvoa Kari Immoselta. Olisiko mahdollista tehdä vielä valmistumisen jälkeen aiheeseen liittyvä sivugradu. Tietenkin, sanoi Kari. Jatko-opiskelijoita täällä nyt kaivattaisiin. En ollut suunnitellut jatko-opintoja, mutta kun aihe alkoi elää omaa elämäänsä, siitä lopulta syksyllä 1988 tuli lisensiaatintyö.

Bysantti

Seuraavat kulttuurihistorian tilani sijaitsivat Istanbulissa. Olin saanut rahoituksen bysanttilaista Jumalansynnyttäjän kuvaa koskevaan tutkimukseen, ja asetuimme syksyllä 1988 koko perhe yhdeksäksi kuukaudeksi pieneen asuntoon Kultaisen Sarven rannalle. Kulttuurihistorian tilojani tuolloin olivat Istanbulin yliopiston, Ranskan kulttuuri-instituutin ja Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin kirjastot, joissa sain ystävällistä apua tunnetulta bysantologilta professori Semavi Eyiceltä ja nykyiseltä Konstantinopolin patriarkalta Bartolomeokselta.

Kulttuurihistorian tiloiksi tulivat myös Konstantinopolin ortodoksiset kirkot, Istanbulin moskeijat, Istanbulin ja Ankaran museot sekä Kappadokian luolakirkot…

Kappadokian luolakirkko, kesä 2013

Kotimme sijaitsi Kasımpaşan kaupunginosassa, jolla historiallisesti oli jokseenkin kehno maine. Vanhasta historiaoppaasta olimme saaneet lukea ”hämäräperäisestä slummista” (sinister slum). Kuultuaan, että kotimme on Kasımpaşassa, Istanbulin älymystöön kuuluneet ystävämme ihmettelivät: ”Miksi te siellä asutte?” Ihmeteltyämme syytä moiseen saimme usein vastauksen: ”Siellähän asuu kurdeja ja mustalaisia.”

Toki todistimme ja olemme myöhemmin todistaneet lähinaapurustossa traagisia elämänkohtaloita, perheväkivaltaa ja raa’an verikostonkin kotiovemme edustalla, jonkin verran vieraspelkoakin – mutta kokeneet myös paljon iloa, lämpöä, vilpitöntä uteliaisuutta ja pohjatonta ystävällisyyttä. Olemme saaneet elää monikulttuurista Istanbulin arkea ja sen rikasta, läpitunkevaa ääni- ja tuoksumaisemaa.

Olemme nähneet naapuruston vauvojen, leikki-ikäisten ja varhaisnuorten kasvaneen aikuisiksi ja perustaneen perheitä; pois muuttaneita olemme jääneet ikävöimään. Kaupunginosa on muutenkin muuttunut mutta samalla monin tavoin jäänyt muuttumatta. Kasımpaşa on kuluneiden 34 vuoden aikana tullut perheellemme kolmen sukupolven ajan tärkeäksi kulttuurihistorian tilaksi.

Pikisaari

Kaypron äärellä Pikisaaressa

Lisensiaatintyön ja väitöskirjan tiloja olivat Oulun kaupunginkirjaston tutkijanhuone ja Pikisaaren kotimme yhdistetty makuuhuone, kirjasto ja työhuone, joka toimi usein myös enimmäkseen kuvataiteilijoista ja teatterilaisista koostuneen Pikisaaren asukasyhdistyksen tapaamishuoneena. Yhdistyksen ensisijainen tehtävä oli pitää esillä saaren kulttuurihistoriallisia merkityksiä ja suojella niitä rakennusfirmojen ja matkailuvisionäärien suurellisilta suunnitelmilta.

Kaypro 4

Lisensiaatintyön kirjoitin elämäni ensimmäisellä sähkökirjoituskoneella. Väitöskirjani tallensin 1980-luvun alun metallikuorisen Kaypro 4 -merkkisen tietokoneen – elämäni ensimmäisen – lerpuille. Polkupyöräni tarakalla se kulki päivittäin Pikisaaren ja kaupunginkirjaston väliä. Se ei ole läppäri eikä edes kannettava. Se painaa yli 12 kiloa. Se on raahattava.

Jatko-opintojeni aikana tärkeiksi kulttuurihistorian tiloiksi tulivat paitsi vuosittaiset historiantutkimuksen päivät myös (ja ennen kaikkea) vuosittaiset nuorisotutkimuksen, sosiologian ja tiedotustutkimuksen päivät. Tämä luonnollisesti näkyi myös väitöskirjassani, mikä ei kaikin kohdin tuntunut miellyttäneen vastaväittäjää.

Taiteiden tiedekunta ja pohjoinen identiteetti

Vuonna 1992 oma kulttuurihistorian tilani asettui Rovaniemelle Lapin yliopiston taiteiden tiedekuntaan, joka sijaitsi vanhassa pienteollisuustalossa, ”Piekkarilla”. Alakerrassa oli pyöräkorjaamo ja Matto-Nurminen, yläkerrassa puuhakkaan tädin pitämä lounasravintola ja pitopalvelu. Toimiessani monenlaisissa määräaikaisissa tehtävissä jatkoin Turun esseeseminaarin perinnettä vasta perustetun mediatieteen oppiaineen opiskelijoiden kanssa. Seminaarilaisista Petri Laukka seurasi minua myöhemmin sanomalehti Kalevan kulttuuritoimittajana ja suoritti FT-tutkinnon yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa tieteenalanaan kulttuurihistoria.

Lapin yliopistossa ei ole humanistista tiedekuntaa. Kulttuurihistorian opetus alkoi taiteiden tiedekunnassa vuonna 1996 Turun yliopiston avoimen yliopiston kautta ja vuotta myöhemmin tiedekunnan omana sivuaineena. Taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian lehtorin määräaikainen virkasuhde perustettiin vuonna 1996, kulttuurihistorian lehtorin määräaikainen virkasuhde vuonna 1998, kulttuurihistorian yliopistonlehtoraatti vuonna 2001, kulttuurihistorian professorin määräaikainen virkasuhde vuonna 2003 ja kulttuurihistorian professuuri vuonna 2004.

1990-luvun puolivälissä yliopiston rehtori Esko Riepula perusti Lapin yliopiston itsearviointiprosessin seurauksena identiteettityöryhmän, johon kuuluin taiteiden tiedekunnan edustajana. Työryhmän jätettyä loppuraporttinsa syntyi mielessäni ajatus pohjoisten identiteettien ja mentaliteettien tutkimushankkeesta, eräänlaisesta ”pohjoiseen sitoutumisen itsereflektiosta”, joka tuottaisi myös pohjoista ja pohjoisuutta koskevaa tutkimustietoa.

Ensimmäinen tutkijatapaaminen pidettiin lokakuussa 1995. Syksyllä 1996 mukana oli jo yli 30 tutkijaa eri yliopistoista. Kokoonnuimme kerran kuukaudessa perjantai-iltapäivisin Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Kävipä kerran niinkin, että istunto päättyi seuraavana aamuna Lapin jälleenrakennusajan kotimme ruokailuhuoneen pöydän ääressä. Yhdenlainen kulttuurihistorian tila jo paljon meitä ennen ja sittemmin sekin.

Dialogia kävivät keskenään kulttuurihistorian, taiteen ja kulttuurin tutkijat, sosiaaliantropologit, sosiologit, teologit, kielentutkijat, yleisen historian, taidehistorian, kirjallisuustieteen, saamenkulttuurin, uskontotieteen, maantieteen, kulttuurimaantieteen, kansatieteen, arkeologian, kasvatustieteen, kielisosiologian, folkloristiikan ja arkkitehtuurin tutkijat Lapin, Oulun, Tromssan, Jyväskylän ja Helsingin yliopistosta sekä Lapin maakuntamuseosta ja Rovaniemen taidemuseosta.

Näin sukeutui tutkimushanke Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit, joka tuotti vuonna 1999 julkaisut Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit 1: Outamaalta tunturiin ja Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit 2: Tunturista tupaan. Tuottipa yhden onnellisen avioliitonkin.

Lapin yliopisto oli myöntänyt projektille (jota itse kutsuimme mieluummin prosessiksi) tutkimusrahoitusta, jonka turvin saimme palkata tutkimusamanuenssiksi Mervi Auttin (sittemmin Mervi Löfgren Autti). Hän suoritti myöhemmin TaT-tutkinnon taiteiden tiedekunnassa tieteenalanaan kulttuurihistoria.

Mervin kanssa jaoimme kulttuurihistorian ensimmäisen oikean työtilan, Lapin yliopiston vanhan hallinto-osaston kahvihuoneen Piekkarilla. Siellä oli jopa tiskipöytä ja kuivauskaappi, mutta ei toimivaa lämpöpatteria eikä ikkunatiivisteitä. Yliopiston talouspäällikön kanssa käydyn kipakan keskustelun jälkeen (”Vai on siellä tytöillä kylmä?”) saimme kulttuurihistorian tilaan sähkölämmittimen.

Kulttuurihistorian oppiaine järjesti 1990-luvun puolenvälin jälkeen myös kymmenen valtakunnallista taiteen ja kulttuurin tutkimuksen valtakunnallista metodiseminaaria, joissa käytiin mm. ajankohtaista keskustelua eri tieteen- ja taiteenalojen kohtaamisista ja kohtaamattomuuksista. Yksi tämän prosessin tuottamista kulttuurihistorian tilojen tarkasteluista on julkaisu Rajoilla: Puheenvuoroja tutkimuksen rajoista ja rajojen tutkimisesta.

1990-luvun puolivälissä taiteiden tiedekunnassa aloitettiin myös taiteen ja kulttuurintutkimuksen tutkijaseminaarit. Nyyttikestejä pidettiin pitkään yliopiston vierastalon piharakennuksen saunakamarissa. Perinne jatkui myöhemmin kulttuurihistorian oppiaineessa taiteiden tiedekunnassa, menetelmätieteiden laitoksella ja jatkuu yhä edelleen yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. 

Menetelmätieteet?

Ajan myötä kulttuurihistorian opintoihin taiteiden tiedekunnassa alkoi yhä enemmän liittyä opiskelijoita myös Viirinkankaan päärakennuksen muista tiedekunnista, kasvatustieteistä ja yhteiskuntatieteistä. Ensimmäisten joukossa sosiologian opiskelija Pälvi Rantala, joka myöhemmin suoritti FT-tutkinnon yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa tieteenalanaan kulttuurihistoria.

Vuonna 2006 sain yllättäen kuulla, että oppiaine siirretään menetelmätieteiden laitokselle yliopiston päärakennukseen. Sana ”menetelmätieteet” herätti kysymyksiä, mutta nyt oppiaineella monien mierolaisvuosien jälkeen olisi oikea oma työtila – ehkä jopa pysyvä? Tuolloin laskin neljäntoista vuoden aikana yliopistossa joutuneeni muuttamaan työhuonetta kahdeksan kertaa.

Toivorikkaana kirjoitin yliopiston Kide-yhteisölehteen (6/2007) kolumnin, jonka otsikko oli Työpaikkarakkautta:

 ”Olen saanut uuden työkaverin. Nautin suunnattomasti tästä hieman yllättäen sukeutuneesta kumppanuudesta. Suhteemme on alusta saakka ollut intiimi ja intensiivinen. Tämä uusi työkaveri on iso, valoisa, yhteistyöhaluinen ja joustava. Tuttavuutemme alkuaikoina kaveri oli myös ihan lämpöinen, mutta viime päivinä se on heittäytynyt vähän viileäksi. Pitänee tehdä asialle jotakin, sillä meidän on pärjättävä yhdessä vielä pitkään. Ainakin toivon niin.

Olen siis saanut uuden työhuoneen menetelmätieteiden laitoksella.”

Taas paleli. Olin tuonut taiteiden tiedekunnasta omat taulut, ikonit ja vuonna 1874 syntyneen vanhaisän keinutuolin:

”Pienteollisuustalon aikoina siinä istahtivat monet kollegat ja opiskelijat purkamassa sydäntään tai odottelemassa tapaamista. Nyt kiikkustooli on ollut jo toista vuotta evakossa uudessa hienossa taiteiden tiedekunnassa [yliopiston päärakennuksessa]. Ottaisin sen kernaasti takaisin, jos uusi työkaverini suostuu joustamaan.”

Piekkarin työhuoneelta

Työkaveri jousti kaikin tavoin:

”Nyt vietän kuherruskuukautta uuden kumppanini kanssa ja olen umpirakastunut. Saa nähdä, miten tässä käy. Tällä haavaa oletan, että lähden huoneesta vain jalat edellä tai eläkkeelle, mutta eihän sitä koskaan tiedä.”

Oli ollut viisasta varautua henkisesti. Syksyllä 2009 tuli tieto oppiaineen siirtymisestä osaksi yhteiskuntatieteiden tiedekuntaa. Vanhaisän kiikkustooli, ikonit ja taulut seurasivat mukana.

Jälleenrakennusta yhteiskuntatieteiden tiloissa

Uusissa tiloissa kulttuurihistorian opiskelijoiden joukkoon liittyi yhä enemmän sosiologian, politiikkatieteiden ja matkailututkimuksen opiskelijoita. Ajan myötä noin puolet opiskelijoista on tullut yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta, toinen puoli taiteiden ja kasvatustieteiden tiedekunnasta.

Myös uusissa tutkimushankkeissa olemme tehneet tiivistä yhteistyötä yli tieteenalarajojen. Omaksi ja erityiseksi kulttuurihistorian tilakseen tuli Suomen Akatemian vuosina 2013–2017 rahoittama tutkimushanke FEENIKS – Art and culture in the mental and material reconstruction process following the Lapland War, joka tuotti runsaasti julkaisuja – tieteellisiä ja yleistajuisia. Olemme aina pitäneet tärkeänä, että pohjoisen kulttuurihistorian tila laajenee akateemisesta yhteisöstä kohti niitä ihmisiä, joita tutkimuksemme koskee.

Feeniks-hankkeen julkaisuja

Vuodesta 2013 lähtien kulttuurihistorian työtilaa yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa on kanssani aktiivisesti jakanut Tiina Harjumaa monissa eri työtehtävissä. Hän suoritti FT-tutkinnon joulukuussa 2021 tieteenalanaan kulttuurihistoria.

Kaikkineen kulttuurihistorian sivuaineessa on kuluneiden mierolaisvuosien aikana valmistunut yksitoista väitöskirjaa, kuusi taiteiden tiedekunnassa ja viisi yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Neljään taiteiden tiedekunnassa suoritettuun tutkintoon on tieteellisen ohella kuulunut taiteellinen osuus.

Tiina jäi määräaikaisena yliopistonlehtorina huolehtimaan kulttuurihistorian tilasta, kun viime vuodenvaihteessa eläkkeelle jäädessäni ja emeritaksi siirtyessäni keräsin sieltä kimpsuni ja kampsuni.

Tätä kirjoittaessani Lapin yliopiston kulttuurihistorian tilasta voi tavoittaa määräaikaisen yliopisto-opettajan Elina Karvon. Sieltä löytyy edelleen myös turkulaisten oppiaineellemme kymmenvuotisjuhlan kunniaksi lahjoittama Matti Heleniuksen grafiikantyö ”Kaupunkivaris” vuodelta 2005.

Kaupunkivaris valvoo kulttuurihistorian huonetta. Kuva: Elina Karvo

Kaikki menneet vuodet – ja vuosikymmenetkin – mukana kulkenut vanhaisän kiikkustooli on nyt evakossa kotitalomme alakerran varastossa odottamassa, mitä seuraavaksi tuleman pitää.

Vanhaisän kanssa kiikkustuolissa

Epilogi

Paljon on vettä virrannut niin Aurajoessa, Oulujoessa ja Bosporinsalmessa kuin Kemi- ja Ounasjoessa sen jälkeen, kun bardimme vuoden 1976 esseeseminaarin joulujuhlassamme päätti laulunsa:

Niin lauloi salissa runoniekka,
yö raskas Auran laakson peittää,
ehkä katedraalintorni heidät muistaa
taas kun uudet ovat laulajat ja uudet
miehet, naiset menneisyyttä arvaamassa.

Teksti ja kuvat: Marja Tuominen

Sen seitsemän unikekoa

Olitko tänäkin vuonna perheesi unikeko? Itse olen saanut tuon nimityksen niin monena heinäkuisena päivänä, etten niitä edes jaksa laskea. Lapsena olin aikaisin heräävää tyyppiä, mutta etenkin kolmenkympin tienoissa saatoin helposti vedellä sikeitä yhteentoista asti. Vuosikausien unettomuus on muuttanut suhdetta uneen, ja yleensä nukunkin silloin, kun unta sattuu tulemaan. Nykyään saatan herätä jopa ennen seitsemää, mutta tuskin koskaan tulen nauttimaan aamuviiden tai -kuuden herätyksistä.

Unikeon päivää vietetään 27.7. Naantalissa valitaan joka vuosi virallinen unikeko, joka aamuseitsemältä heitetään mereen. Virallinen unikeko ei siis ainakaan juhlapäivänä saa turhan myöhään torkkua. Perinne päivän juhlintaan on tiettävästi alkanut 1880-luvulla. Nykyään vuoden Unikeoksi valitaan henkilö, joka on toiminut Naantalin ja naantalilaisten hyväksi ja tuonut kaupunkia esiin myönteisessä valossa.

Unikeonpäivä Naantalissa 1982. Joukkoa johtaa vuoden unikeko, yöpaidassa kulkeva toimitusjohtaja Urho Nummelin. Kuva: Teuvo Kanerva. Museovirasto.

Seitsemän on unikeon päivälle tärkeä luku. Päivän taustalla on legenda seitsemästä 200-luvulla eläneestä efesolaisesta kristitystä, jotka pakenivat keisari Deciuksen vainoja luolaan. He nukahtivat, ja heräsivät vasta kahdensadan vuoden kuluttua. Saattoihan siinä olla kroppa vähän jumissa, ja maailmakin oli tuona aikana jonkin verran muuttunut. Kuolemansa jälkeen seitsemän miestä julistettiin pyhimyksiksi. Unikeonpäivän nimi juontaa monessa kielessä seitsemän marttyyrin legendaan, ja esimerkiksi Ruotsissa vietetään sjusovarsdagenia ja Britanniassa Seven Sleepers Dayta.

Suomenkielinen merkintä ”7 unikekoa” yleistyi 1700-luvun kuluessa. Unikeko-sanan ajatellaan viittaavan siihen, että kekoon “mahtuu” paljon aamu-unta, kirjoittaa blogitekstissään almanakkatoimistossa työskentelevä Onerva Ollila. Päivää on Suomessa vietetty ainakin 1600-luvulta lähtien. Aluksi se oli suomalaisissa kalentereissa kesäkuun lopulla, mutta 1720-luvulla päiväksi vakiintui nykyinen 27.7. Viralliseen almanakkaan Unikeonpäivä-nimi merkittiin ensimmäisen kerran vuonna 1929.

1920-luvun alun unikeonpäivän rooliasut. Kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.

Kohtuus kaikessa

Naantalilaisen unikeon nimitys on kunnianosoitus, mutta läheskään aina unikeko-sanaan ei liitetä vain myönteisiä merkityksiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista löytyy lukuisia merkintöjä, joissa ennustetaan tulevaa sen mukaan, miten käyttäytyy tärkeänä päivänä: jos silloin nukkuu pitkään, on uninen jopa seitsemän vuotta. Myös heinänteossa nukahtanutta saattoi odottaa sama kohtalo. Eikä tarvinnut edes nukkua: myös se, että lojui petissä liian kauan, saattoi aiheuttaa sen, että koko seuraavan vuoden nukutti.

Olen itse aina asunut kerrostalossa, jossa lämmintä vettä tulee hanasta, vessaan ei tarvitse lähteä ulos eikä taloa lämmittää itse. Kesällä mökillä ymmärtää paremmin sen, miksi maatalousyhteiskunnan päivärytmi perustui, ja perustuu, aikaiseen heräämiseen. Arjen sujuminen vaatii lukuisia työvaiheita ja huomattavan paljon enemmän puuhaa kuin elämä kaupungissa. Onkin ymmärrettävää, ettei pankolla, penkillä tai sängyssä lekottelevaa kovin hyvällä katsottu, kun muut joutuivat tekemään työtä aamusta iltaan. Maatalousyhteiskunnan päivärytmi, tai unirytmi, ei kuitenkaan ollut kellolla mitattavan ajan säätelemää, vaan perustui työn vaiheisiin ja työtehtäviin.

Nukkuminen on kaikkia ihmisyksilöitä yhdistävä fysiologinen tarve. Nukkumiseen liittyvät tavat ja käytännöt ovat kuitenkin sosiaalisesti, kulttuurisesti ja historiallisesti muotoutuneita. Myös nukkumiseen liittyvät säännöt ja normit sekä ajattelu- ja toimintatavat ovat kulttuurisesti sovittuja ja enemmän tai vähemmän jaettuja. Esimerkiksi unen rytmittäminen, sopiva aika unelle, se, millaisia valmisteluja ennen nukkumaan menoa tehdään, tai miten kauan olisi hyvä nukkua, eivät ole universaaleja ja ajattomia käytäntöjä vaan seurausta ihmisten toiminnasta ja valinnoista. Nukkumiskäytäntöjen ohjeistamista kutsutaan unihygieniaksi.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella suomalaisiakin ohjeistettiin nukkumiskäytännöissä. Terveysvalistuksen tavoitteena pidettiin kansan terveyttä ja yksilön fyysistä ja moraalista puhtautta, jonka saavuttamiseksi tuli noudattaa kohtuutta, kurinalaisuutta ja puhtautta. Ohjeistusten laatijat olivat terveysalan asiantuntijoita kuten lääkäreitä – aivan kuten nykyäänkin. Vuosisadan vaihteen nukkumisohjeistuksiin heijastui siirtyminen maatalousyhteiskunnasta teolliseen yhteiskuntaan. Muutos yhteiskunnan rakenteissa muutti myös suhdetta aikaan ja samalla unirytmiin. Aiemmin työpäivän kesto noudatti työn ja tehtävän luonnetta ja sen vaatimaa aikaa, kun taas uudenlainen aikajärjestys perustui työnjakoon, työhön käytettyyn aikaan ja palkkiojärjestelmään. Ajan käyttämistä valvottiin ulkoisesti esimerkiksi kellojen avulla, ja myös työn muodot ja työn tekemisen tavat muuttuivat. Vähitellen aikakuri sisäistyi ja siitä tuli itsestäänselvyys.

Myös nukkumisessa tuli ohjeiden mukaan noudattaa säännöllisyyttä ja kurinalaisuutta. Myöhään valvomista tuli välttää, ja ylös piti nousta varhain. Lääkäri Artturi Salokannel kirjoitti vuonna 1939 teoksessaan Unettomuudesta ja sen hoidosta, että nukkumaanmenoajat tuli pitää säännöllisinä, koska ”kun ihminen elämäntavoissaan alistuu luonnon vaatimaan rytmiin, niin silloin hänen elimistössään kaikki sujuu hyvin.” Erityisesti aikaisin herääminen oli tärkeää: se nähtiin esimerkiksi Tidskrift för Hälsovård -lehden artikkelin Det tidiga uppstigandet om morgonen tekstissä vuonna 1892 pyhänä velvollisuutena, joka johtaa terveyteen ja tyytyväisyyteen. Aikainen ylösnousu kertoi siitä, että ihminen pystyi kontrolloimaan halujaan ja ruumistaan.

Kuva lehtijutusta: V. Sucksdorff: Unettomuus ja miten sitä hoidetaan. Terveys: Terveyttä koteihin 1.9.1938, 10. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/854393?page=10. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Ajattelutapa ei ollut vain 1800–1900-luvun vaihteelle tyypillinen. Esimerkiksi japanilaisessa kulttuurissa vähäinen uni ja varhainen ylösnousu on yhdistetty luonteenlujuuteen, moraaliseen vahvuuteen ja energisyyteen, kirjoittaa tutkija Brigitte Steger. Niin ikään uskonnollisen kurinalaisuuden harjoittaminen sisältää usein unen määrän ja ajankohdan säätelyä. Artikkelissaan The Watchful Spirit kulttuurihistorioitsija Erin Sullivan kertoo 1600-luvulla eläneestä Nehemiah Wallingtonista, jolle aikainen herääminen ja rukoileminen olivat keskeinen osa hengellistä elämäntapaa.

Uni suojapaikkana

Seitsemän efesolaista marttyyriä pakenivat vainoja uneen. Nukkuminen auttoi heidät pois vaarallisesta tilanteesta ja kantoi yli kahden vuosisadan.

Uni on meille jokaiselle välttämätöntä ja tärkeää. Se voi olla suojapaikka, hurjien seikkailujen maisema, nautinto tai tila, joka tuntuu mahdottomalta saavuttaa.

Nukkuminen on taito ja tapa, ei itsestäänselvyys.  Niinpä kannan jatkossakin unikeon epävirallista titteliä ylpeänä ja onnellisena siitä, että pystyn nukkumaan – edes joskus.

Nukkuva nainen 1950-luvulla. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.

Teksti: Pälvi Rantala

Kirjoittaja on tietokirjailija ja Turun yliopiston soveltavan kulttuurihistorian dosentti. Yleistajuinen tietokirja Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan (Avain) julkaistaan elokuussa 2022.

Lähteet:

Anttila, Anu-Hanna 2011: Joutenolo ja ei-minkään tekeminen toimintana. Yhteiskuntapolitiikka 76 (6): 620–632.

Det tidiga uppstigandet om morgonen. Tidskrift for Hälsovård. 1892, 5: 79–80.

Ollila, Onerva: Nukuttaako? Unikeonpäivän vietosta ja taustasta. Yliopiston almanakkatoimiston blogi 1.7.2015.

https://almanakka.helsinki.fi/fi/publikationer/blogi/422-nukuttaako-unikeonpaivan-vietosta-ja-taustasta.html. Luettu 7.7.2022.

Rantala, Pälvi 2017: “Terve uni on kasvatuksella hankittavissa”. Nukkumisen ohjeistaminen 1800–1900-luvun vaihteen suomalaisissa terveysohjeissa. J@rgonia, 15 (29), 62–79. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201706142873.

Salokannel, Artturi. 1939. Unettomuudesta ja sen hoidosta. Julkaisussa Suomen Kansanvalistusseuran Kalenteri, 112–118. Helsinki: Otava.

Steger, Brigitte 2008: “Early to Rise”: Making of Japanese Healthy, Wealthy, Wise, Virtuous, and Beautiful. Teoksessa Worlds of Sleep, toim. Lodewijk Brunt & Brigitte Steger, 211–236. Berlin: Frank & Timme.

Sullivan, Erin. 2012: The Watchful Spirit: Religious Anxieties towards Sleep in the Notebooks of Nehemiah Wallington (1598–1658). Cultural History. Journal of the International Society for Cultural History 1 (1): 14–35.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Juhlakalenteri. https://juhlakalenteri.finlit.fi/. Luettu 7.7.2022.

Thompson, E. P. 1967: Time, Work-Discipline, and Industrial Capitalism. Past and Present, no 38 (Dec. 1967), 56–97.

Kulttuurihistorian Tilat, osa 5: Turku

Tuomiokirkon tornissa

Koulupoikana kävin tuomiokirkon tornissa
jännittävät kapeat kierreportaat pimeässä
pitkät kuin turha elämä
ajattelin että kuljen kaitaa tietä taivaisiin
ja mitkä näyt tornista
elämäni kaupunki vuosisatojen Turku
aamuauringon loisteessa.
Timo Saarniemi

Näkymä tuomiokirkon tornista. Kuva: Elina Karvo.

Turun yliopisto on toiminut kulttuurihistorian oppiaineen kotina jo 50 vuotta ja Turun värikäs menneisyys on tarjonnut tutkijoille runsaasti tutkimusaiheita koko tämän ajan. Pro gradu -tutkielmissa ja tutkimusartikkeleissa ovat opiskelijat ja tutkijat katsoneet Turkua niin henkilöiden, paikkojen kuin ilmiöiden kautta. Esimerkkejä olisi paljon, joten nostan tässä esiin vain muutamia näkökulmia Turun menneisyyteen. 

Kulttuurihistorian graduissa on tuotu esiin monia vahvoja muistojälkiä omaavia paikkoja. Karri Kilpinen kirjoitti gradussaan Ylioppilaskylän legendaarisesta, nyttemmin jo toimintansa lopettaneesta Ravintola Three Beerista – tai tuttavallisemmin Trebarista – ja tutki ravintolan luomaa yhteisöllisyyttä osana turkulaista vapaa-ajankulttuuria. Miia Raivikko puolestaan tutki Heidekenin synnytyssairaalaa koettuna ja muistettuna paikkana. Myös hurjan maineen omaava Kakola on inspiroinut tutkimusta: Kurt Hedborgin gradussa tarkasteltiin arjen vallankäyttöä toisen maailmansodan aikana vankilayhteisössä. Lavatanssien ystäville kiintoisaa luettavaa olisi Marja Tuohimaan gradu, joka käsittelee suurten ikäluokkien muistoja Uittamon lavatansseista. Jaana Paatela-Palinin tutkimuksen keskiössä olivat tyttöoppilaiden muistot Turun Suomalaisessa Yhteiskoulussa 1960- ja 70-luvuilla.

Kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija Rauno Lahtinen on tarjonnut teoksissaan näkymiä myös jo kadonneeseen Turkuun. Esimerkiksi viisiosainen Turun puretut talot -kirjasarja nostaa esiin 1950-80-lukujen purkuaallon seurauksena Turun katukuvasta kadonneita rakennuksia. Lahtisen bibliografiasta löytyy monia katsauksia kaupungin muuttuviin kasvoihin ja menneisyyteen; näkökulmina toimivat mm. jugend, puistot, puutalot, Kakola ja hirmuteot. Tuoretta tutkimusta turkulaiseen muotoilun historiaan edustaa Maija Mäkikallin väitöskirja Laatuhuonekaluja koteihin: Boman, moderni ja suomalaisen huonekalutaiteen murros 1920-luvulta 1950-luvulle, jonka kohteena on turkulainen Bomanin puusepäntehdas ja sen laaja huonekalutuotanto.

Arkkitehti Immanuel Nobelin suunnittelema empiretalo Uudenmaankadun ja Vähä-Hämeenkadun kulmauksessa rakennettiin 1837-38 ja purettiin 1962. Kuvaaja: V. K. Hietanen. Museovirasto. JOKA Journalistinen kuva-arkisto. V. K. Hietasen kokoelma.

Turun keskiaikainen historia on tarjonnut monia kiinnostavia tutkimuskohteita kulttuurihistorioitsijoille. Janne Aakko tutki gradussaan 1400-luvun Turun hiippakunnan kivikirkkoja ja niiden amatöörilaivakuvia. Tuulia-Tuulia Tummavuori pohti nykypäivän näkökulmasta keskiajan esittämistä keskiaikamuseoissa Turussa, Bergenissä ja Tukholmassa. Keskiajan Turkua on pohdittu myös kulttuurisen aineiston näkökulmasta: teoksessa Turun tuomiokirkon suojissa. Pohjoinen hiippakuntakeskus keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa Reima Välimäki on tutkinut Hilda Huntuvuoren historiallisten romaanien kuvaa varhaiskeskiajan Turusta ja Hannu Salmi puolestaan keskiajan ja uuden ajan alun Turkua elokuvien kautta. 

Turun tuomiokirkko. Kuva: Elina Karvo.

Näkymiä 1600-luvun Turkuun on tutkimuksissaan avannut edesmennyt kulttuurihistorian tutkija Riitta Laitinen. Tilan ja ympäristön kulttuurihistoriaan erikoistunut Laitinen tutki artikkeleissaan Turkua 1600-luvulla mm. yöllisten katutappeluiden, varkaiden karkoitusrangaistusten ja kaupungin materiaalisen järjestyksen kautta. Myös Hanna-Leena Väisänen on gradussaan pohtinut Turun kaupunkisuunnittelua ja -rakentamista 1600-luvun puolivälin tienoilla.

Populaarikulttuurilla ja etenkin (populaari)musiikilla on vahva historia Turussa – onhan Turusta lähtöisin Suomen vanhin yhdistys Turun soitannollinen seura (per. 1790) ja vanhin yhtäjaksoisesti toiminut rockfestivaali Ruisrock (ens. kerran v. 1970). Suvi Vainionpää tutki gradussaan rock-antropologi Timo Saarniemen raportteja TVO:lta 80-luvulta 2000-luvulle. Saarniemen monipuolinen aineisto päätyi Saarniemen kuoltua kulttuurihistorian oppiaineen haltuun, ja aineisto digitoitiin 2010-luvulla. Vuonna 2012 Sirkkalan kasarmilla nähtiin pienoisnäyttelyn muodossa katsauksia tähän kulttuurisesti merkittävään aineistoon Saarniemen elämästä ja Turun rock-historiasta. Niina-Kaisa Laurikaisen gradu tarkastelee turkulaisen Svart Records -levy-yhtiön vinyyliuudelleenjulkaisuja historiakulttuurina. Sofia Kallio on puolestaan tutkinut Turun oopperayhdistyksen toimintaa 80-90-luvuilla. Helena Värri taas nosti gradussaan esiin turkulaisen työväenliikkeen musiikkikulttuuria toisen maailmansodan jälkeen. Kulttuurihistorian tutkijoita oli mukana myös Turun historiallisen yhdistyksen kustantamassa teoksessa Toisen soinnun etsijät. Turkulaisen populaarimusiikin villit vuodet 1970-2017.

Hannu Salmi on tutkinut Turun vuoden 1827 paloa ja siihen liittyviä tunnekokemuksia. Hän on selvittänyt, kuinka uutisointi palosta levisi sanomalehdissä ympäri maailmaa, ja syksyllä 2022 ilmestyy suomenkielinen teos Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827, joka keskittyy palon kokeneiden ihmisten tunteisiin ja kokemuksiin. Näkymiä 1800-luvun Turkuun ja oppineiden piiriin ovat avanneet myös Heli Rantala ja Jukka Sarjala. Sarjalan teos Turun romantiikka. Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa avaa Keisarillisen Turun yliopiston opiskelijoiden ja maistereiden verkostoja ja liikehdintää. Myös Rantala on tutkinut Turun akateemista elämää sekä pohtinut Turkua kirjojen ja kirjakauppojen kaupunkina.

Litografia, joka esittää Turun raunioita. Painaja: Stentryck af Schéete, 1827. Suomen kansallismuseo.

Voi kohtalo kummasti viedä
meitä riemussa kuin surussa.
En sitä mä vieläkään tiedä,
kuinka onneni sain Turussa.
Veikko Lavi: Turun surusilmä (1953)

Jokiranta. Kuva: Elina Karvo

Teksti: Elina Karvo, Kulttuurihistorian seuran sihteeri.

Kirjallisuutta:

Grönholm, Pertti & Kärki, Kimi (toim.): Toisen soinnun etsijät. Turkulaisen populaarimusiikin villit vuodet 1970-2017. Turun historiallinen arkisto 70. THY, 2017. 

Kaartinen, Marjo, Räsänen, Marika & Välimäki, Reima (toim.): Turun tuomiokirkon suojissa. Pohjoinen hiippakuntakeskus keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa. Historia Mirabilis 8. THY, 2012.

Lahtinen, Rauno: Turun puretut talot 5. Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2018.

Laitinen, Riitta. “Banishment, Urban Community and Judicial Practice: Thieves in Mid-17th-Century Turku.” Scandinavian journal of history 38, no. 5, 2013. s. 549–567.

Laitinen, Riitta. “Nighttime Street Fighting and the Meaning of Place: A Homicide in a Seventeenth-Century Swedish Provincial Town.” Journal of urban history 33, no. 4, 2007. s.602–619.

Laitinen, Riitta: “1600-luvun kaupunkia rakentamassa.” Ennen ja nyt 6, no. 2. 2006.

Mäkikalli, Maija: Laatuhuonekaluja koteihin: Boman, moderni ja suomalaisen huonekalutaiteen murros 1920-luvulta 1950-luvulle. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 125. 2021.

Rantala, Heli: Eurooppalaisia aatteita 1800-luvun alun Turun akatemiassa. Teoksessa Eurooppa, Suomi, Kalevala. Mikä mahdollisti Kalevalan? Kalevalaseuran vuosikirja. 2019.

Rantala, Heli: Något om böcker. Kirjojen ja kauppiaiden jäljillä 1800-luvun alun Turussa. Teoksessa Turun romantikko. Esseitä Hannu Salmelle. 2021.

Salmi, Hannu: Catastrophe, Emotions and Guilt – The Great Fire of Turku 1827. Catastrophe, Gender and Urban Experience, 1648–1920. Eds. Deborah Simonton & Hannu Salmi. Routledge, 2017. s. 121–138.

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava 2022. (ilmestyy syksyllä)

Salmi, Hannu: Turun palo levisi maailmalle. Turun yliopiston blogi, 2016. https://blogit.utu.fi/utu/2016/09/13/turun-palo-levisi-maailmalle/

Sarjala, Jukka: Turun romantiikka – Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa. SKS, 2020.

Pro gradut

Aakko, Janne: Kivikirkkojen amatöörilaivakuvien muovaama tila 1400-luvun Turun hiippakunnassa. (2019)

Hedborg Kurt: ”Me ollaan niin kurjassa asemassa, ettei kannattaisi elää”. Arjen vallankäyttö vuosina 1939-1945 Kakolanmäen vankilayhteisössä ja sen kulttuuriset merkitykset. (2015)

Kallio, Sofia: Turun Oopperayhdistyksen toiminta ja kehitys 1980- ja 1990-luvuilla. Amatööreistä ammattilaisiksi. (2000) 

Kilpinen, Karri: “Itsemurhayksiöiden olohuone.” Ravintola Three Beersin luoma yhteisöllisyys osana Turun ylioppilaskylää ja turkulaista vapaa-ajankulttuuria 1989-2018. (2020)

Laurikainen, Niina-Kaisa: Svart Recordsin vuosien 2013-2016 vinyyliuudelleenjulkaisut historiakulttuurina. (2022)

Paatela-Palin, Jaana: Tavoitteena ylioppilaslakki – Muistojen totuus kuuden tyttöoppilaan kokemuksista Turun Suomalaisessa Yhteiskoulussa vuosina 1962-72. (2016)

Raivikko, Miia: “Heideken on tarina.” Heidekenin synnytyssairaala koettuna ja muistettuna paikkana. (2013)

Tummavuori, Tuulia-Tuulia: Keskiaikaa kolmessa kaupungissa – Keskiajan esittäminen Bergenin, Tukholman ja Turun keskiaikamuseoissa vuonna 2017. (2017)

Tuohimaa, Marja: Lavatanssikulttuuri historiakuvassa. Suurten ikäluokkien kulttuurisukupolven muistot Turun Uittamon lavatansseista 1960-2012. (2013)

Vainionpää, Suvi: “Ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä! Tuhansittain!” Rock-antropologi Timo Saarniemen raportit TVO:lta vuosina 1984-2005. (2013)

Väisänen, Hanna-Leena: Kaupunkisuunnittelu ja kaupunkirakentaminen Turussa 1638-1661. (2007)

Värri, Helena: Aatteen, taiteen ja viihteen vuoropuhelua – turkulaisen työväenliikkeen musiikkikulttuuri vuosina 1945-1955. (2008)

Kirjoitussarjan edellinen osa: Muistoja muutosta Arcanumiin ja ensimmäisestä kahdesta vuodesta uudella ihmistieteiden kampuksella

Luostarinmäki avautuu uudistuneena

Luostarinmäki on Turun suurpalosta 1827 säästynyt alue, joka avattiin Käsityöläismuseona vuonna 1940. Luostarinmäen alue on yksi Turun ikonisista maamerkeistä, ja monelle turkulaiselle rakas ja nostalginen paikka. Muutaman viime vuoden aikana museossa on tehty näyttelyuudistusta, jonka tavoitteena on ollut nostaa käsityöläisyyden rinnalle vahvemmin entisajan arkielämää ja eri ammattien kirjoa alueella eri aikoina asuneiden ihmisten moninaisten elämäntarinoiden kautta. Tätä muutosta heijastelee myös museon uusi nimi: Luostarinmäen museokortteli.

Tätä kirjoittaessa Luostarinmäellä eletään kiireistä ja jännittävää aikaa. Vielä on muutama päivä aikaa avajaisiin, hetkeen, jolloin paljastamme yleisölle uudistuneen Luostarinmäen. Viimeistelemme interiöörejä ja näyttelyjä, laitamme opasteita paikoilleen, perehdytämme henkilökuntaa ja teemme avajaisjärjestelyjä. Jännittää. Mitä turkulaiset ja matkailijat pitävät muutoksesta? Onnistummeko kertomaan museokävijöille kiinnostavasti ja elävästi niistä lukuisista luostarinmäkeläisistä, jotka olemme valinneet näyttelyymme? Entä mitä yleisö pitää teemanäyttelyistä?

Luostarinmäen rakastettu miljöö ja tuttu tunnelma on monin tavoin ennallaan. Monissa kodeissa ja verstaissa muutokset ovat hienovaraista elävöitystä. Aivan uusina museotiloina avataan krouvi, krouvipiikojen huone, kätilön asunto, palovahdin asunto, piian asunto, hattumaakarin asunto, sirkustaiteilijan asunto ja valokuvaamo. Lisäksi avautuvat johdantonäyttely sekä pienimuotoiset teemanäyttelyt ”Oman katon alle”, ”Kotirannassa ja kaukomailla”, ”Kuvia Kiveltä” ja myöhemmin elokuussa ”Muistojen koti”. Yksi henkilökunnan suosikeista on uusi Lasten Luostarinmäki -kokonaisuus, jossa lapset pääsevät muun muassa kokeilemaan arkisia askareita tuvassa, harjoittelemaan kellosepän ammattia sekä leikkimään vanhan ajan kauppiasta.

Uudistunut Luostarinmäki avataan yleisölle la 18.6. avajaistapahtuman merkeissä.

Näkymä uudesta valokuvaamointeriööristä. Kuva: Jenni Henttula

Tuokiokuvat valottavat Luostarinmäen asukkaiden tarinoita

Museon jokaiseen kotiin ja verstaaseen linkittyy näyttelyuudistuksen myötä alueella aikanaan asunut, työskennellyt tai vaikuttanut henkilö. Tämän henkilön ympärille on kirjoitettu tarinallinen tuokiokuva, joka tarjoaa – toivottavasti – samaistuttavan hetken museokävijälle. Tuokiokuvan parina on teemateksti, joka kertoo tilaan liittyvästä teemasta, esimerkiksi tietystä käsityöammatista tai vaikkapa Luostarinmäen lasten koulunkäynnistä.

Tarinalliset tuokiokuvat pohjautuvat muun muassa kirkonkirjoista, lehtijutuista ja lehti-ilmoituksista saatuihin tietoihin. Kuten usein historiaa tutkiessa tiedot ovat murusia tai sieltä täältä löytyviä paloja, joista piirtyy vähitellen, pala palalta, selkeämpi kuva. Vaikka tuokiokuvat pohjautuvat löydettyihin tietoihin ja sisältävät faktaa, lähestyvät ne kaunokirjallista tekstiä. Olemme tehneet valistuneita veikkauksia ja myös rohkeasti luoneet tuokioita menneisyydestä. Tutkimustyön aikana löysimme esimerkiksi Åbo Tidningistä pienen jutun, jossa uutisoitiin läkkiseppä Frimanin kodissa 28.4.1899 koetusta vaaratilanteesta:
”Eilen palokunta sai ilmoituksen, kun huomattiin ”alustasta” tunkeutuvan savua läkkiseppä Berndt Frans Frimanin pihasta n:o 168. Kun asiaa selviteltiin tarkemmin, havaittiin ettei kyse ollut sen kummemmasta kuin vanha luuta, joka oli maannut ”alustanissa”, oli jostain syystä syttynyt palamaan. Luuta heitettiin pihalle ja vaara oli ohi.”

Näyttelyn tuokiokuvassa läkkiseppä Frimanin vaimo Mathilda valvoo vuoteellaan, haistaa savun hajua vaatteissaan ja kertaa mielessään päivän tapahtumia. Hän murehtii, miten huonosti tilanteessa olisi voinut käydä. Tiedämme siis varmasti, että perheen talossa koettiin palonalku ja palokuntakin ehdittiin paikalle hälyttää. Emme kuitenkaan tiedä, valvoiko Mathilda tapahtuman johdosta vai nukkuiko hän kenties yönsä oikein makoisasti. Voimme kuitenkin olettaa, että palonalku omassa kodissa herättäisi todennäköisesti niin helpotuksen kuin huolenkin tunteita.

Tekstimuotona tuokiokuva tarjoaa helposti lähestyttävän ja samastuttavan tavan kertoa Luostarinmäen asukkaiden elämästä: niin ilon, onnen, surun, ahdistuksen, jännityksen, tyytyväisyyden kuin tylsyydenkin hetkistä. Tuokiokuvien kirjoittaminen oli innostavaa ja luovaa – itselleni erityisen palkitseva osuus näyttelyuudistusta. Kirjoittajana astui syvemmin henkilön saappaisiin kuin perinteistä näyttelytekstiä kirjoittaessa. Samalla moni museon asiantuntija koki tuokiokuvat erityisen vaativaksi tasapainoiluksi faktan ja fiktion välillä. Kuinka paljon voimme kuvitella, kuinka paljon voimme luoda lihaa luiden ympärille?

Tuokiokuvia on kuvitettu tuomalla museointeriööreihin tapahtumaan liittyviä esineitä. Tukea tarinankerrontaan on saatu myös lisätyistä tuoksuista ja äänistä. Moniaistisuus syventää asiakkaan museokokemusta. Esimerkiksi kuparisepän perheen kodissa on yöaika. Yöaikaa korostaa hämäryyden ja yöasussa olevan tuvan lisäksi kujalta kantautuva palovahdin huuto: ”Kuule vartijan huuto. Kello on kymmenen lyönyt. Suuri ja julkinen Jumalamme, varjele tulelta kaupunkiamme.”

Museo laajentuu seiniensä ja porttiensa ulkopuolelle

Vierailu Luostarinmäellä antaa kävijälle kokemuksellisen mielikuvan siitä, miltä Turun laitakaupungilla näytti 200 vuotta sitten. Luostarinmäen taloja on kuitenkin korjattu ja muokattu vuosisatojen aikana tarpeen mukaan. Kun aluetta museoitiin 1930-luvun lopulla, talojen ulkoasuja muutettiin tarkoituksella vastaamaan paremmin 1700–1800-luvun vaihteen aikatasoa. Lisäksi kaupunki Luostarinmäen ympärillä on modernisoitunut aina Turun palon jälkeisestä jälleenrakentamisesta lähtien. Niin museokävijöitä kuin museon henkilökuntaa on kiinnostanut, miltä nykyisen museoalueen ympäristö aikanaan näytti.

Osana näyttelyuudistusta tuotettiin digitaalinen mallinnus Luostarinmäestä ja sen lähiympäristöstä vuonna 1827 ennen Turun palon syttymistä. Digitaalinen kokemus tuo museon näyttelyn museon porttien ulkopuolelle kaikkien saataville. Toisaalta palvelua voi käyttää myös paikan päällä museossa omalla puhelimella ja vertailla, miten maisema on muuttunut noista ajoista. Digitaalinen kokemus auttaa hahmottamaan Luostarinmäen alueen kiinteämmin osaksi sen hetkistä Turkua – se tuo elävästi silmiemme eteen meiltä jo kadonneen kaupungin. Luostarinmäki Klosterbacken 1827 -malli löytyy Digimuseo.fi-palvelusta. Malli toteutettiin Zoan Oy:n ja FT, arkkitehti Panu Savolaisen sekä Museokeskuksen asiantuntijoiden yhteistyönä. Digitaalinen maisema laadittiin käyttäen lähteinä erilaisia tekstiaineistoja sekä maisemakuvien ja piirustuksien ristiin tulkintaa.

Jenni Henttula
Kulttuurihistorian Seuran hallituksen varajäsen
Luostarinmäen asiakaspalvelun toimipaikkavastaava

Kulttuurihistorian Tilat, osa 4: Muistoja muutosta Arcanumiin ja ensimmäisestä kahdesta vuodesta uudella ihmistieteiden kampuksella

Tähän mennessä viimeisin Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen tiloista on Arcanum, jonne oppiaine muun Sirkkalan kampuksen väen kanssa muutti kesällä 2020. Pikaisen sähköpostiselauksen perusteella Sirkkalan kampuksen muuttamisesta Arcanumiin, uudelle ihmistieteiden kampukselle alettiin tiedottaa loppuvuodesta 2017 alkaen. Alakampuksella sijaitsevan Arcanumin suunnitteli arkkitehtitoimisto Arkkitehdit NRT arkkitehti Matti Nurmelan johdolla ja se valittiin valmistumisvuonnaan 1993 vuoden rakennushankkeeksi.

Arcanum. Kuvaaja: Samuli Lintula. CC BY-SA 2.5.

Aiemmin biokemistien ja kemistien käytössä olleet tilat oli tarkoitus remontoida laajasti ja talo rakentaa sisältä lähes kokonaan uusiksi. Vuoden 2018 aikana oppiaineen ja koko laitoksen väeltä kerättiin ehdotuksia, toiveita ja huomioita siitä, millaiseksi Arcanum tulisi remontoida. Jossakin vaiheessa pohjapiirroksetkin ilmestyivät katseltaviksi Historicumin kolmannen kerroksen kahvihuoneeseen ja eri puolille Sirkkalaa tuotiin Arcanumiin ehdotettuja tuoleja ja muita huonekaluja testattaviksi. Arcanumin peruskorjaus alkoi vuonna 2019.

Minervaa muutossa. Kuvaaja: Annastiina Mäkilä.
Kuvaaja: Annastiina Mäkilä.

Muutto Arcanumiin koronapandemian ensimmäisen aallon kourissa kesällä 2020 oli iso ponnistus oppiaineelta ja koko Sirkkalan kasarmin väeltä. Korona sekoitti alkuperäiset suunnitelmat ja pakkaamista ja siivoamista jouduttiin tekemään keväällä 2020 kiireessä. Muuttuvat koronasuositukset lisäsivät haastetta. Samaan aikaan huoneissa ei saanut olla liian monta ihmistä, joten työhuoneiden pakkaaminen hoidettiin määräämällä jokaiselle tietty aika, jolloin sai tulla Sirkkalaan. Tutkijoiden työhuoneissa olleiden kirjojen ja tavaroiden lisäksi Historicumin kolmannen kerroksen käytävä, komerot, kahvihuone, Aikala-huone ja ullakko sekä muut sopet Sirkkalassa piti tyhjentää oppiaineen kirjoista ja muusta tavarasta. Sirkkalan piti olla tyhjä toukokuun loppuun mennessä.  Sirkkalan pihalla ilmaiseksi jaettavia kirjoja tuli moni ihminen hakemaan ja pelastamaan roskiskohtalolta. Viimeisinä pakkauspäivinä löytyi kuulemma vielä kaikenlaista epämääräistä tavaraa, mutta jotenkin urakasta selvittiin, ja varsinkin henkilökunta uurasti muutossa.  

Muuttofirma toimitti muuttolaatikot tarrojen perusteella Arcanumiin kesäkuun alussa ja kesän aikana laatikot tuli tyhjentää. Jokainen työpisteen Arcanumista saanut oli vastuussa omien laatikoiden purkamisesta, ja onneksi pari opiskelijaharjoittelijaa auttoi yleisiä kirjoja sisältävien laatikoiden purkamisessa. Oppiaineiden yleistä tavaraa päätyi esimerkiksi Arcanumin kellariin ja käytävillä oleviin kirjahyllyihin.

Kulttuurihistorian oppiaineelle tärkeä pianokin päätyi onneksi uusiin tiloihin: muutossa sen kohtalosta oltiin huolissaan ja erään kostean illan päätteeksi se kannettiin Historicumin pihalle, josta muuttomiehet kuljettivat sen Arcanumiin. Kuvaaja: Annastiina Mäkilä.

Korona ja kesä hillitsi monen purkamisintoa ja muistoissa sinisiä ja mustia muuttolaatikoita tuntui olevan työpisteiden luona ja käytävillä pitkään. Uutuutta kiiltävät tilat kuitenkin houkuttivat käymään Arcanumissa ja laittamaan oman pisteen valmiiksi. Lokakuussa 2020 järjestettiin Arcanumin avajaiset Zoomissa. Koronasuositukset rajoittivat aluksi yliopiston tiloissa työskentelyä. Vaikka pitkään oli voimassa vahva etätyösuositus, yritettiin jossakin vaiheessa tarjota niille, joille kotona työskentely oli hankalaa, mahdollisuus edes jotenkin tehdä töitä yliopistolla. Kokoontumisrajoitusten takia samassa tilassa ei saanut olla muutamaa henkeä enempää ja monitiloiksi kutsutuissa avokonttorihuoneissa kehiteltiin luovia ratkaisuja, esimerkiksi WhatsApp-ryhmässä saattoi huhuilla, oliko omalla huoneella jo liikaa ihmisiä vai kannattiko tänään lähteä yliopistolle. Kevääseen 2022 asti oli voimassa ohje käyttää maskia ja pitää huolta turvaväleistä yhteisissä tiloissa. Työpisteillä ei kuitenkaan ole vielä ollut tunkua ja harva on alkanut käymään päivittäin Arcanumissa. Yksi syy tähän on ehkä se, että Arcanumia remontoidaan edelleen, ja alakerrasta kantautuu silloin tällöin esimerkiksi porausääniä. Remontti kestää vielä hetken, sillä kieli- ja käännöstieteen laitoksen on tarkoitus muuttaa alkuvuonna 2023 Arcanumiin ja kirjaston sekä arkiston siirtyä Lemminkäisenkadulta Arcanumiin.

Arcanumin toisen kerroksen värimaailma on sininen. Käytävän varrella on kahdeksan avokonttorityylistä työhuonetta, vetäytymistiloja, kokoushuoneita ja tulostushuoneita. Opetushenkilökunnan työhuoneet ovat oman käytävän varrella, jonne on pääsy opiskelutiloista. Kuvaaja: Heta Lähdesmäki.
Työpisteitä Arcanumissa. Kuvaaja: Heta Lähdesmäki.

Aluksi koronan pelossa ja etäilyyn tottuneena ihmisten näkeminen tuntui oudolta, mutta samalla niin ihanalta ja tärkeältä. Vaikka työpaikkayhteisöllisyys ei ole vielä Sirkkalasta muuton jäljiltä kunnolla palautunut, on Arcanumin toisen kerroksen kahvihuoneessa ehtinyt olla jo monta elähdyttävää keskustelua. Koska kerroksessa majailee kulttuurihistorioitsijoiden lisäksi myös esimerkiksi suomen- ja yleisen historian sekä sukupuolentutkimuksen tutkijoita, voi kahvihuoneessa nyt tavata ja jutella laajemman ihmisjoukon kesken. Tämä yhteys oppiaineiden välillä on ollut yksi Arcanumin hyvistä puolista. Ja onneksi lähityöskentelevien määrän kasvaessa on jo pari kuukautta viritelty viikoittaisia kulttuurihistorian oppiaineen kahvihetkiä torstaisen palaverin perään. Opiskelijat ovat myös järjestäneet Aikala-kahvien tapaisia Arcanum-kahveja toisen kerroksen kahvihuoneessa. Aikala-huoneen kaltaista tilaa, jota voisi käyttää epävirallisiin tilaisuuksiin, on kuitenkin Arcanumissa ikävä.

Kuvataiteilija ja kulttuurihistorian tutkija Hasan-Fuat Sarin Icarus-veistos on löytänyt paikkansa Arcanumin toisen kerroksen kahvihuoneen seinältä. Kuvaaja: Heta Lähdesmäki.

Mahtava puoli Arcanumin tiloissa on kuitenkin käytävän varrella ja joidenkin työhuoneiden yhteydessä olevat vetäytymistilat. Avokonttorien aikakaudella ne ovat kultaakin arvokkaampia, kun työpäiviä rytmittävät Zoom-palaverit ja puhelinsoitot. Ilman vetäytymistiloja työskentely hiljaisiksi tiloiksi määritellyissä avokonttoreissa olisi melko mahdotonta.

Vetäytymistila. Kuvaaja: Heta Lähdesmäki.

Positiivista on myös se, että oppiaine on Sirkkalan vuosien jälkeen taas hyvin lähellä opetustiloja ja opiskelijoita. Nyt seminaarihuoneet ja luontosalit ovat samassa kerroksessa oppiaineen henkilökunnan ja tutkijoiden työtilojen kanssa ja Arcanumin ensimmäisen kerroksen aulaan on suunnitteilla tiloja opiskelijoille.

Seminaarihuone. Kuvaaja: Heta Lähdesmäki.

Vaikka kulttuurihistorian oppiaine on ollut Arcanumissa jo kaksi vuotta, tiedetään vuoden päästä paremmin, miten tila toimii ja mitkä ovat hyviä käytäntöjä. Silloin on myös kulttuurihistorian väellä enemmän muistoja Arcanumista.

Heta Lähdesmäki

Kirjoittaja on tehnyt väitöksenjälkeistä tutkimusta osin etänä, osin Arcanumin toisessa kerroksessa

Kirjoitussarjan edellinen osa: Muistoja Sirkkalan kasarmin Historicumista

Introducing the PhD students of Cultural history: Young Joo Hong

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijoiden esittelysarjassa on vuorossa Etelä-Koreasta Turun yliopistoon opiskelemaan tullut Young Joo Hong, joka tekee väitöskirjaa siitä, millaista diskurssia eteläkorealaisissa lehdissä on käyty masennuksesta 1980-luvulta lähtien. Hän tutkii mistä tunteista ja tuntemuksista tuo diskurssi rakentuu ja miten korealaiset kuvaavat julkisesti näitä kipeitä kokemuksia.

1. What is your study about?

The topic of my study is emotion and depression discourse in modern South Korea. In my study, I attempt to rethink the notion of pathological depression and examine it as a discourse from a cultural-historical perspective. The analytical scope of my study is to review how depression was conceptualized in South Korean published newspapers from the 1980s onwards. With newspaper archives, I examine the public display of emotions and shared understandings of depression experience in the Korean context. My study’s main question is, which emotions and moods constitute the depression discourses? How do Korean people describe painful experiences in the public forum? My perspective regarding the conceptualization of depression is thus not aiming to know better than medical psychiatry but is to focus on expressions of emotional suffering from both a cultural and linguistic point of view.

Clips from South-Korean newspapers.

2. How does your research relate to the society of today?

My study is basically on the issue of depression and emotional pain, one of the most widely debated topics in the world. Even though depression in today’s modern global world is considered a common medical illness, the meanings of feeling down and depressive experience vary in time and space. Depression is understood differently according to culture and its interpretation varies with language. Thus, it is essential to examine the cultural and historical background in which depression has been discussed. In this sense, my research can be a good example of the cultural implications of the depressive mind and its social understandings. As my analysis highlights that emotional experience and expression are culturally mediated, it will provide context and help to broaden the discursive topic of depression to encompass all the relational themes (e.g. the emotional culture, the history of emotions).

3. What led you to cultural history in the first place?

I have been interested in language and history since my school days. While studying psychology as an undergraduate, I have become clear about what I want to study. I became interested in culture and narrative rather than numbers and diagnosis. I have always been more than fascinated with the experiences and stories. Back then, I had reading experiences that taught me to rethink and relearn my views on the study from the ground up. So, I continued my studies in an interdisciplinary department for my master’s studies, and at that time I naturally fell in love with(!) cultural studies. While participating in seminars on various topics (including gender, language, politics, economy, history, and culture), I became acquainted with the methodology of historical research and became intrigued by the history of emotions. I think part of my fascination with cultural history was from the fact that I could study what I want to focus on, that is, emotions, culture, and history. All in all, my interest was the driving force that made me come to Turku, and I think it was a life-changing decision to come to Finland like this.

4. What does cultural history mean to you?

For me, cultural history is more of an approach than a simple subject. Having the opportunity to study cultural history has helped me to discover what I cannot yet think about. Most of all, I find that studying cultural history makes me think outside of the box, and think differently about those issues that are usually considered taken for granted (e.g. emotions). When I study my research materials, I always feel the need to step back a bit, distance myself from the stuff, and begin to think more deeply about the context. In this contextualization, I can learn, even though it is hard, how to read between the lines. It also helps me to realize that history is built on remembering and forgetting. Cultural history is not just something of the past; it is ongoing. I thus feel that cultural historical perspective provides a good lens through which to view the world, both present, and past. As far as I can tell, there are many similarities and differences, continuities and changes in history. Though some might say cultural history is about memories and records at best, what I am certain of, however, is that there are things to be learned.

Young Joo Hong.

5. Tell a funny or surprising fact about yourself or about your research.

When I came here, the question I got the most from people was ”Why Finland?” Next was ”What is your research topic?” Every time I answer these interesting questions, I ask myself, how did I end up here? Actually, it still feels like a dream to me in Turku to study cultural history. It is my first time living outside of Korea for a long time, and especially here in Finland, I was new to the environment, the people, and the place, and everything seemed very challenging at first. But I have learned what I could not have learned from books through meetings and conversations with people. Indeed, I had an amazing start to my ‘new experience’ with historians! It is very special because all are truly an inspiration to me. Thanks to super friendly and kind people, I realize that there are so many things to love about Finland. And, surprisingly, I think I am already in love with the Finnish culture; find myself slowing down a bit, comfortable with peaceful silence, enjoying walking in nature, and best of all, my favorite is relaxing in a sauna!

Kulttuurihistorian Tilat, osa 3: Muistoja Sirkkalan kasarmin Historicumista

Sirkkalan kasarmi. Kuvaaja: Samuli Lintula. Wikimedia Commons.

Kulttuurihistoria siirtyi Arwidssoninkadun puutalosta Sirkkalan kasarmissa sijaitsevaan keltaiseen kolmikerroksiseen Historicum-rakennukseen muiden historia-aineiden kanssa 2000-luvun lopulla. Kulttuurihistorian tilat tulivat rakennuksen kolmanteen kerrokseen. Suomen historia (ja myöhemmin uskontotiede) jakoivat rakennuksen toisen kerroksen ja yleinen historia asettui rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen.

Historicumilla on pitkä ja värikäs historia. Se on yksi monista arkkitehti Pehr Johan Gylichin 1800-luvulla Turkuun suunnittelemista rakennuksista. Alun perin tämän vuonna 1834 suunnitellun rakennuksen käyttötarkoitus oli toimia Turun köyhäintalona. Armeija otti rakennuksen käyttöönsä kuitenkin jo vuonna 1846 ja sen viereen alettiin rakentaa pian muita Sirkkalan kasarmialueen rakennuksia.

Sirkkalan kasarmin ja Historicumin myöhemmistä vaiheista voidaan mainita muun muassa se, että alueella toimi punaisten vankileiri vuonna 1918 ja sitä käytettiin pakkotyöleirinä aina vuoteen 1923 asti. Tämän jälkeen kasarmialue rakennuksineen oli Puolustusvoimien omistuksessa aina 2000-luvulle asti, minkä jälkeen humanistisen tiedekunnan oppiaineet alkoivat muuttaa kasarmialueen rakennuksiin.

Historicum talvella 2018. Kuvaaja: Noora Mela. Turun yliopisto/University of Turku.

Historicumin tarjosi mainiot tilat tutkijoille ja oppiaineen henkilökunnalle. Kulttuurihistorian kerroksessa oli kolme tutkijoiden kesken jaettua isompaa huonetta sekä henkilökohtaiset työhuoneet oppiaineen varttuneimmille tutkijoille, sihteerille ja muulle henkilökunnalle. Pitkän käytävän päässä sijaitsi oppiaineen kahvihuone. Arwidssoninkadulta kulttuurihistorian uusiin tiloihin kulkeutui myös piano.

Historicumiin liittyy monia lämpimiä muistoja. Tilat olivat avarat, toimivat ja rakennuksessa oli viihtyisä tunnelma. Historicum tarjosi myös mahdollisuuksia erilaisiin juhliin ja sosiaalisiin tapahtumiin niin oman oppiaineen kesken kuin muissa kerroksissa työskennelleiden nuorten tutkijoiden kanssa. Yhteisöllisyyttä rakennettiin siten sekä oppiaineissa että niiden ylitse.

3. kerroksen käytävä Historicumissa. Kuvaaja: Otto Latva.
Historicumin portaikko. Kuvaaja: Otto Latva.

Kulttuurihistorian omista juhlista täytyy mainita erikseen Litzen-luentojen jatkot, jotka järjestettiin kulttuurihistorian kerroksessa. Henkilökunnan työhuoneisiin ja kahvihuoneeseen oli sijoitettu tarjoiltavaa erilaisista ruuista piparkakkuihin ja sinihomejuustoon sekä kettukaramelleihin. Nämä lämminhenkiset juhlat jatkuivat usein aamuyön pikkutunneille. Toki oppiaineen porukan kesken järjestettiin monia muitakin illanviettoja, jolloin koko kulttuurihistorian 3. kerros oli tulvillaan riemua ja iloista puheensorinaa.

Useita juhlia järjestettiin myös Historicumin keskikerroksessa sijainneessa seminaarihuoneessa nimeltä Aikala. Tätä huonetta hyödynnettiin erityisesti doktorandien bileissä ja karonkkajatkoilla. Yksi mieleenpainuva ja iloinen yhteinen juhla Historicumissa oli kulttuurihistorian, Suomen historian, yleisen historian sekä uskontotieteen doktorandien pääsiäisen aikaan maaliskuussa 2016 järjestämä Novruz-juhla. Tarkoituksena oli juhlistaa kevättä ja tätä varten erityisesti Azerbaidžanissa vietettävä perinteinen juhla nimeltä Novruz tarjosi nimen ja kehyksen.

Novruz-juhlat olivat iso ponnistus neljän oppiaineen doktorandien taholta. Ohjelmaa valmisteltiin hyvän aikaa ja yhteisen tarjoilun ohella Historicumiin hankittiin myös discovalaistus, jota käytettiin myöhemmin useissa muissa juhlissa. Novruz-juhlan keskuspaikkana toimi Aikala, jota täydennettiin toisen kerroksen eri työhuoneisiin sijoitetuilla puuhastelunurkkauksilla.

Novruz-juhlat käynnissä.
Munanmaalausaktiviteetti.
Novruz-yleisöä.

Novruz-juhlan aikaan huoneissa yhdistyivät toiminnalliset aktiviteetit ja dadaistinen kokemuksellisuus. Eräässä huoneessa oli mahdollista kirjoittaa yhteistä jatkokertomusta vanhalla kirjoituskoneella samalla, kun taustalla soivat kaikki ne suomalaiset musiikkikappaleet, jotka olivat saaneet Euroviisuissa nolla pistettä. Toisen kerroksen kahvihuoneeseen oli järjestetty munanmaalauspiste ja käytävän toisessa päässä sijainneesta televisiosta näytettiin Alexander Fordin elokuvaa Ristiritarit (Krzyzacy 1960), jonka vhs-nauhan professori Hannu Salmi oli toimittanut juhlijoiden käyttöön.

Novruz jatkoi eri oppiaineiden doktorandien yhteisjuhlien perinnettä, jota oli synnytetty jo aiemmin. Sen tärkein tehtävä oli tutustuttaa toisiinsa eri oppiaineissa tutkimusta tehneet nuoret tutkijat. Tarkoitus oli madaltaa Historicumissa sijainneiden kerrosten välipohjia ja luoda yhteisöllisyyttä samojen teemojen, haasteiden ja tutkimuksellisten ilojen kanssa painineiden tutkijoiden välille.

Novruzia seurasi useampi yhteinen nuorten tutkijoiden juhla ja tapaaminen. Vaikka yhteiset tilaisuudet olivat ennen kaikkea nuorten väitöskirjatutkijoiden järjestämiä, ei väitelleitä tutkijoita haluttu sulkea pois illanvietoista. Löyhänä sääntönä oli, että osallistua saivat doktorandien ohella kaikki ne, jotka kokivat olevansa doktorandihenkisiä.

Novruz-mainosjuliste. Tekijä: Panu Savolainen.

Historicumissa järjestetyistä juhlista ei voida tietenkään puhua mitään, ellei mainita useiden juhlien solmukohdaksi ja kiintopisteeksi muodostunutta jo edellä mainittua kulttuurihistorian käytävällä sijainnutta legendaarista pianoa, jota soitettiin monissa juhlissa ja jatkoilla. Pianon sointi oli hennon epävireinen, mutta sen ei annettu haitata menoa. Käytävällä kajahtivat niin Finlandiat, Beatlesit, iskelmäklassikot, Leevit ja monet muut populaarikulttuurin hengentuotteet. Korkeampia sfäärejä esitykset tavoittelivat erityisesti niinä kertoina, kun pianoa säesti megafoniin improvisoidut monologit.

Pianossa Panu Savolainen ja megafonissa Otto Latva.

Mukavasta työskentelyilmapiiristä ja jyhkeistä tiloista huolimatta Historicumissa oli myös omat puutteensa. Historicumissa kohtaamisia muiden oppiaineiden tutkijoiden kanssa oli kokousten ja juhlien ulkopuolella lopulta aika vähän, sillä omien erillisten kerrosten lisäksi osa tutkijoista työskenteli Sirkkalan kasarmin muissa rakennuksissa. Arjessa oman oppiaineen luoma yhteisö oli tärkein ja läheisin.

Historicumista ei löytynyt myöskään minkäänlaisia vetäytymistiloja tai hiljaisia lukunurkkauksia, kuten nykyisin Arcanumista. Jos esimerkiksi halusi puhua puhelimeen, niin vaihtoehtoina olivat joko kahvihuone, käytävä tai vessa, sikäli kun olivat vapaana. Myös sähkönosteiset pöydät olivat suurimmalle osalle utopiaa. Silloisia työpöytiä kykeni nostamaan ja laskemaan vain vaivalloisen, hermoja ja niskoja kiristäneen ruuvausoperaation myötä.

Kaihomielin muistelemme silti Historicumissa vietettyä yhteisöllistä aikaa! Rakennus loi nuorelle väitöskirjantekijälle oivat puitteet paitsi väitöskirjan tekemiseen myös nuorempiin ja vanhempiin kollegoihin tutustumiseen. Aika näyttää, millaisia juhlia Arcanumilla tullaan järjestämään.

Kirjoittajat

Otto Latva

Kirjoittaja teki 2010-luvulla väitöskirjaansa kulttuurihistorian käytävällä Historicumissa

Topi Artukka

Kirjoittaja teki 2010-luvulla väitöskirjaansa Suomen historian käytävällä Historicumissa

Kirjoitussarjan edellinen osa: Arwidssoninkadun idyllissä ja sokkeloissa

Kulttuurihistorian Tilat, osa 2: Arwidssoninkadun idyllissä ja sokkeloissa

Tämä kirjoitus on toinen osa 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta juhlistavaa ”Tila”-kirjoitussarjaa, jossa muistellaan ja pohditaan oppiaineeseen liittyviä tiloja. Tämä juttu käsittelee oppiaineen tiloja Turun yliopistossa 1990-luvulta 2000-luvun puoliväliin.

Kulttuurihistorian tilojen avajaiset 15.10.1993. Turun yliopiston arkisto.

Sokkeloinen, mutta kodikas

Kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen kertoo: Kahdeksankymmenluvun lopulta kulttuurihistorian opettajien ja tutkijoiden määrä alkoi voimakkaasti kasvaa, ja Juslenian tilat kävivät pieniksi. Tammikuussa 1992 pidimme Keijo Virtasen kanssa rehtorin huoneessa tilapalaverin, jossa päädyttiin siihen, että kulttuurihistoria siirtyy kasarmialueelle entiseen komppanianpäälliköiden asuntoon. Seuraavan kevään aikana rakennuksessa tehtiin tarvittavat korjaus- ja kalustustyöt.

Ilman ongelmia kulttuurihistorian majoittuminen Arwidssoninkadulle ei sujunut. Jo toisena syksynä talon molemmissa päädyissä haiskahti home ja ilma oli ummehtunutta. Kysymys oli siitä, että talonmiehet olivat talveksi tukkineet alaosan tuuletusluukut, ettei lämpö karkaisi, ja tukkeet oli unohdettu ottaa pois. Isolla remontilla asia saatiin kuitenkin hoidetuksi, ja sen jälkeen ongelmia ei ollut.

Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi: ”Arwidssoninkatu 1, rak. 10” oli kulttuurihistorian osoite vuodesta 1993 vuoteen 2006. Henkilökuntaa ja tutkijoita oli useassa kasarmialueen rakennuksessa, mutta oppiaineen toimisto, kirjasto ja harjoitushuone sijaitsivat Tuomaanpuiston vieressä, rakennuksessa 10. Kun taloon astui sisään, tultiin ensin verannalle, josta johti kaksi ovea sisätiloihin. Vasemmalta puolelta pääsi suoraan toimistoon ja seminaarikirjastoon, oikealta puolelta harjoitushuoneeseen. Kun Keijo Virtanen vuonna 1997 siirtyi yliopiston rehtoriksi, Kari Immonen jatkoi oppiaineen esimiehenä. Tulin silloin hoitamaan toista professuuria ja asetuin Keijon huoneeseen, joka oli seminaarikirjaston takana. 

Kuva: Kulttuurihistoria NYT. Kulttuurihistorian oppiaineen tiedotuslehti 2000–2001.

Kari Immonen: Koska tilat oli rakennettu asunnoiksi, ne olivat aika sokkeloiset ja osaan huoneista joutui kulkemaan toisien huoneiden kautta. Mitään keskuskäytävää ei siis ollut. Toisaalta tilat olivat vanhoine kaakeliuuneineen tunnelmalliset ja kodikkaat ja ympäröivä Tuomaanpuisto komea. Tilojen historiallisuutta korostivat tummat kalusteet ja esimerkiksi kirjastopöytien lamput, jotka olivat peräisin vanhasta Maakunta-arkistosta. Harjoitushuoneen päätyseinän täyttivät taidehistoriasta saadut Firenze-kuvat ja kulttuurista tunnelmaa vahvistivat huolella valitut taideteokset ja harjoitushuoneen piano.

Arwidssoninkadun tilat olivat hyvät myös siksi, että niihin saatiin iso kirjasto ja työskentelytiloja opiskelijoille. Näin henkilökunnan ja opiskelijoiden yhteys muodostui läheiseksi. Työskentelyä varten rakennuksessa oli kaksi suurta huonetta professoreille, kaksi lehtoreille sekä omat huoneet yliassistentille ja assistentille. Myös tutkijoille oli yksi huone. Lisäksi oli iso toimisto ja parinkymmenen hengen harjoitushuone sekä kohtuullisen kokoinen kokous- ja kahvihuone. Sitä käytettiin myös pienryhmätyöskentelyyn.

Kulttuurihistoria oli kasarmilla suurimmillaan viidessä rakennuksessa. Päärakennuksen lisäksi poliittisen historian päädyssä sekä kahdessa Arcanumin vieressä olleessa, nyt jo puretussa puutalossa. Lisäksi toisessa niistä oli erillinen Satakuntaan toteuttavan humanistisen koulutuksen suunnitteluyksikkö, joka toimi oppiaineen yhteydessä. Jossain vaiheessa näissä pisteissä työskenteli kaikkiaan 23 opettajaa ja tutkijaa.

Ei taida olla montakaan yhtä inhottavaa asiaa kuin kaiken kiireen keskeltä yllätetty opettaja, jonka ajatukset ovat kilometrien päässä ja vastaukset, jos eivät aivan äkäisiä, niin ainakin ärsyyntyneitä! Nyrkkisääntönä voi pitää vanhaa yliopistolaista totuutta, että jos opettajan ovi on auki, hän on avoimella mielellä ja hyvällä tuulella! Suljettu ovi ei välttämättä tarkoita pahaa tuulta, mutta todennäköisesti se merkitsee sitä, että opettaja koettaa keskittyä työtehtäviinsä. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1997–98.)

Hannu Salmi: Arwidssoninkatua luonnehti sokkelomaisuus. Henkilökunta oli sijoitettuna eri puolille taloa ja myös viereisen talon päätyyn, jossa oli muutama huone. Seminaarikirjasto ja harjoitushuone olivat kaiken keskellä, ja siksi myös henkilökunnan ja opiskelijoiden vuorovaikutus oli päivittäistä. Liikennettä lisäsi sekin, että seminaarien papereita ei vielä jaettu sähköisesti vaan valokopiot oli noudettava oppiaineen tiloista, hyllyköstä, joka sijaitsi harjoitushuoneen ja seminaarikirjaston välissä. Jokaisella Seminaari I -ryhmällä (nykyiset teemaseminaarit) ja Seminaari II -ryhmällä (nykyiset maisteriseminaarit) oli oma muovinen kotelonsa, josta paperit piti noutaa. Opettaja saattoi kätevästi vähän ennen seminaarin vilkaista, paljonko papereita on vielä jäljellä.

Opiskelijoiden huone on Kritiikin tukiasema kulttuurihistoriassa, ja sen ilmoitustaululta löytyvät opiskelija-asioihin liittyvät ilmoitukset. Unohtaa ei sovi myöskään kahvinkeitintä ja jääkaappia, jotka saattavat kummasti valaista ankeaakin päivää. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1994–95.)

Kirjoja ja tietokoneita

Hannu Salmi: Kulttuurihistorian seminaarikirjasto oli todellinen aarreaitta. Siihen aikaan kirjastoa kartutettiin sekä kirjaston että oppiaineen varoin, ja 90-luvun lopulla kokoelmissa oli sekä ns. uusia historioita, tunteiden ja aistien historiaa, kirjoittamisen ja lukemisen historiaa ja sukupuolisuuden historiaa että klassikoita Walter Benjaminista Annales-koulukuntaan. Kokoelma oli korkeatasoinen, ja kirjat olivat kätevästi opiskelijoiden ja tutkijoiden käytettävissä.

Suomen virtuaaliyliopisto oli vuonna 2001 lähtökuopissaan ja historian laitoksen onnistui sitä kautta saada nippu uusia tietokoneita sponsorisopimuksen kautta. Seminaarikirjastossa otetussa kuvassa vasemmalta katsoen: Kari Immonen pitämässä kiitospuhetta, Paavo Oinonen, Katriina Mäkinen, sponsorisopimuksen aikaansaaja Totti Tuhkanen sekä silloinen Acerin maahantuojan toimitusjohtaja. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Turun yliopiston arkisto.

Opiskelijahuoneeseen on sijoitettu erilaisia opintoja tukevia palveluja. Siellä sijaitsevat oppiaineeseen tilatut aikakauskirjat, joita kannattaa pitää silmällä ja lueskella. Hyllyiltä löytyvät myös tutor-aineistot kolmesta mapista. […] Opiskelijoiden huoneeseen on tällä tietämällä tulossa tietokone, joka toimii yliopiston verkossa ja joka on tarkoitettu opiskelijoiden käyttöön. Kone tarjoaa mahdollisuudet seikkailla tietoverkoissa ja sähköpostissa ja sen kautta pääsee käsiksi myös verkossa toimivaan wp:hen, joten kirjoittaminenkin onnistuu. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1994–95).

Kulttuurihistorian oppiaineessa on opiskelijoiden käyttöön varattu yksi tietokone nimeltään Friedell, jonka avulla voit kurkistaa verkkojen maailmaan myös ilman käyttäjätunnusta seuraavasti: pistä virta päälle (anna ohjelman latautua), kirjoita kohtaan username: nfuser, paina enteriä, kirjoita c:\ hoputteeseen win, paina enteriä, etsi hiiren avulla Netscape-niminen kuvake, näpäytä sitä hiirellä kahdesti ja ala ”surffaamaan”. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1995–96.)

Friedell, oletettavasti samannimisen kulttuurihistorioitsijan mukaan nimetty laite työssään, palvelemassa kultsalaisia. Kuva: Kulttuurihistoria NYT -lehti 1995–96.

Kulttuurihistoria NYT -lehden 1997–98 numeron mukaan Friedell oli saanut seuraa toisesta tietokoneesta, joka oli nyt kulttuurihistorian opiskelijoiden käytössä ja varattu erityisesti harjoitustöiden kirjoittamiseen. Vuonna 2000 koneet olivat lisääntyneet kolmeen, jolloin kirjastosta löytyi Pentium-tasoinen kone nettiselailuun. Vuonna 2001 Pentium-tasoisia Windows98-varusteltuja koneita löytyi kirjastosta jo kolme. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Turun yliopiston arkisto.

Sulttaani ja presidentti – juhlahumua Arwidssoninkadulla

Hannu Salmi: Arwidssoninkatu 1, rak. 10 oli myös merkittävä sosiaalinen tila, jossa järjestettiin kevät- ja joulujuhlia, seminaarien jälkeisiä illanviettoja ja väiteltiin toisinaan pikkutunneille asti. Pihallakin vietettiin paljon aikaa. Naapuritalon päädyssä kasvoi tuomi, joka levitti tuoksuaan keväisin. Satakieli lauloi viereisessä puistikossa.

Oppiaineen väkeä juhlatunnelmissa 2000-luvun alkupuolella.

Kari Immonen: Tunnelmallinen Arwidssoninkatu tarjosi mainiot tilat myös erilaisille juhlille ja vapaammille tapahtumille. Siellä järjestettiin Litzen-luentojen suositut cocktail-tilaisuudet ja lukuisat oppiaineen ja historian laitoksen juhlat. Myös erilaisille seminaareille ja kirjasessioille tilat olivat mainiot.

Arwidssoninkadulla juhliaan pitivät myös muutamat oppiainetta lähellä olleet organisaatiot, kuten Olavi Paavolainen -seura. Sen ikimuistoisiin kymmenvuotisnaamiaisiin liittyy valtiollisiinkin ulottuvuuksiin vivahtava anekdootti. Seuran puheenjohtajana oli Antero Jyränki, valtiosääntöoikeuden ja kansainvälisen oikeuden professori, perustuslakivaliokunnan keskeinen asiantuntija ja presidentin entinen kansliapäällikkö. Naamiaisiin hän oli pukeutunut Turkin sulttaaniksi, kaupunginteatterilta saatuun muhkeaan pukuun. Jutellessamme ulkoportailla – minä olin arabikaavussa – huomasimme, että Helsinginkadulta näkyi jotain liikettä. Ihmettelin, että kivet, jotka estivät ajamisen Arwidssoninkadulle oli raivattu syrjään; itse asiassa kysyin asiaa kadunkulmassa päivystävältä poliisilta. Hän vastasi: tasavallan presidentin Tarja Halosen saattue ajaa tästä kohta ohi. Presidentin saapuessa sulttaani Jyränki oli ehtinyt siirtyä sisätiloihin ja koomiselta kohtaamiselta vältyttiin.

Tervetuloa gradukahville. Oppiaine järjestää valmistuvien pro gradu -tutkielmien ja syventävien opintojen tutkielmien kunniaksi gradukahveja. Tilaisuudessa valmistuvat opiskelijat esittelevät työtään muille, kertovat gradun tekemisen käytännöstä, iloista ja ehkä suruistakin. Kaikki ovat tervetulleita osallistumaan ja kuulemaan toisten kokemuksista. Ja näissä tilaisuuksissa tarjotaan kahviakin! VUODEN ENSIMMÄISET GRADUKAHVIT TARJOTAAN 24.9.1997 klo 14.00. Seuraile ilmoitustauluja asian tiimoilta. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1997–98)

Tilojen hajanaisuus ja vajaus

Kari Immonen: Aluksi Arwidssoninkadun tilat tuntuivat hyvinkin riittäviltä, varsinkin kun viereisestä poliittisen historian rakennuksesta saatiin tutkijoille kaksi huonetta ja poliittisen historian harjoitushuonetta voitiin käyttää isompien tapaamisten järjestämiseen. Oppiaineen kasvu oli kuitenkin huimaa ja tutkijoita tuli koko ajan lisää. Kulttuurihistoriassa oli periaate, jonka mukaan he kuuluivat henkilökuntaan samalla tavoin kuin opettajatkin, ja siksi heille pyrittiin turvaamaan myös työtilat. Jossain vaiheessa kulttuurihistorialla oli kasarmialueella tiloja viidessä rakennuksessa. Tilanne oli oppiaineen kannalta tietenkin kestämätön; hankkeet alkoivat elää omaa elämäänsä ja muodostaa aika itsenäisiä kulttuurihistorian pikkuyksiköitä.

Neuvottelut Sirkkalaan siirtymisestä käynnistyivät 2000-luvun alussa, kun puolustusvoimat jättivät alueen lopullisesti sotilaspiirin esikunnan siirtyessä Heikkilän kasarmille. Kulttuurihistoria muutti yhdessä muiden historia-aineiden kanssa Sirkkalaan kesäkuussa 2006. Rakennus oli aikaisemmin toiminut muun muassa vaivaistalona ja sotilassairaalana. Uudet tilat olivat toimivat, mutta arkkitehtisuunnittelu ei meitä kaikin osin miellyttänyt; olisimme halunneet historiallisten elementtien jättämistä vahvemmin näkyviin. Muutakin menetettiin, nimittäin kirjasto ja osittain siihen liittynyt läheinen yhteys opiskelijoihin. Yliopisto alkoi myös rajoittamaan tutkijoiden oikeutta työtiloihin, minkä seurauksena yhteys nuorimpaan tutkijaporukkaan oheni.

Haikeutta ilmassa

Kari Immonen: Vaikka muutto oli välttämätön ja yhteyden vahvistuminen muihin historia-aineisin tärkeä, Arwidssoninkadun tunnelmallisten tilojen ja Tuomaanpuiston menettäminen jätti jälkeensä myös nostalgisen kaipuun.

Kesällä toteutui viimein historia-aineiden pitkään suunniteltu muutto Sirkkalan kasarmille, osoitteeseen Kaivokatu 12. Kulttuurihistorian muuttoa tehtiin vähän haikein mielin, sillä Arwidssoninkadun vanha puutalo oli ollut hieno paikka tehdä töitä. […] Muuton haikeutta lisäsi se, että juuri kesäkuussa, kun muuttoa tehtiin, oli luonto Arwidssoninkadulla kauneimmillaan. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 2006–07.)

Näkymä Arwidssoninkadun rakennuksesta ulos. Kulttuurihistoria NYT -lehti 2006–07.

Kirjoitussarjan edellinen osa: Rättivarastolta Jusleniaan