Olen pureutunut kulttuurihistorian opinnoissani synnittömän ja hengellisessä kasvussaan kilvoittelevan helluntailaisen uskovaisen standardeihin 1970-luvun helluntailiikkeessä sen oman viikkolehden Ristin Voiton artikkeleiden pohjalta. Standardeja ei kerrota lehdessä mitenkään listanomaisesti, vaan ne nousevat esiin erilaisista opetuskirjoituksista, todistuskertomuksista ja ajankohtaisia uutisia kommentoivista teksteistä.

Helluntailaisuus ja sen edustama konservatiivikristillisyys vaikuttavat yhteiskunnassa ja siksi aihetta on hyödyllistä tutkia. Suomessa toimii helluntailaisia merkittävillä paikoilla politiikassa hallituspuolueissa niin kristillisdemokraattien kuin perussuomalaisten riveissä. Konservatiivisen uskovan maailmankuvaan kuuluu toive siitä, että kaikkien tulisi elää kuten Raamattu opettaa. He vastustavat muutoksia, jotka heidän tulkintansa mukaan näyttävät murtavan yhteiskunnan ja kulttuurin perinteitä. (Rova 2022, 36.) Nämä seikat vaikuttavat kristillisten päättäjien ajatteluun ja toimintaan päätöksenteon taustalla.

Olen analysoinut aineistoa aatehistoriallisella tutkimusotteella pyrkien selvittämään suomalaisen helluntailaisuuden ajatusmaailmaa ja maailmankuvaa. On mielenkiintoista etsiä syitä, miksi konservatiivisuus vetää ihmisiä puoleensa samaan aikaan kun liberaaliuskonnot, kuten evankelisluterilainen kirkko, menettää jäseniään. Tiukat raamit tuovat varmasti turvallisuutta ihmisille muuttuvan maailman keskellä, mutta miksi silti niin moni on valmis rajoittamaan omaa elämäänsä hyvin jyrkillä säännöillä? Samaan aikaan kuitenkin moni kokee ahdistusta ja hengellistä väkivaltaa helluntaiherätyksen kuin muidenkin fundamentalististen uskontojen sisällä.

Olen valinnut tutkimusajankohdaksi 1970-luvun, koska oman kokemukseni mukaan helluntailaisuudessa usein haikaillaan takaisin tuolle vuosikymmenelle ”vanhoihin hyviin aikoihin”.

Ajallisen kontekstin määrittely, eli tässä tapauksessa 1970-luvun suomalaisen kulttuuriin perehtyminen, auttaa ymmärtämään, millaisessa kulttuurisessa ympäristössä Ristin Voiton kirjoittajat ovat artikkelinsa kirjoittaneet. Kirjoitetut säännöt ja opit ovat saaneet helluntailaiset toimimaan tietyllä tavalla: he ovat toteuttaneet uskoaan melko omaleimaisesti. (Saarelainen 2022, 180–181.) Täytyy tietysti muistaa, ettei kirjoitettu opetus aina tarkoita sitä, että sitä olisi toteutettu käytännössä aina ja kaikkialla kirjaimellisesti.

Tutkimuskirjallisuudessa 1970-lukua on kutsuttu pimeäksi ja vaaran vuosikymmeneksi maailmanpoliittisten jännitteiden vuoksi (Hauvonen 2022, 9). Minulle vuosikymmen näyttäytyy muutoksen ja tasa-arvon kasvun vuosikymmenenä. Yksilön ja erityisesti naisten oikeudet ottivat harppauksia eteenpäin seksuaalikasvatuksen, aborttilainmuutosten ja uusien ehkäisymenetelmien myötä. Peruskoulun syntyminen ja yhtenäinen opetussuunnitelma takasivat tasa-arvoisen koulutuksen kaikille (Pakkanen & Raevuori 1987, 2). Jälkeenpäin katsottuna muutos näyttää suuntautuneen monessa kohdassa hyvään ja toivottavaan, mutta aikalaiset ovat varmasti kokeneet ristiriitaisia tuntemuksia totuttujen asioiden murtuessa ympäriltä.

Helluntaiherätyksen teologiaan 1970-luvulla vaikuttivat ympäröivän maailman mullistukset. Moraalin muutos ja maallistuminen niin ihmisten käyttäytymisessä kuin lakienkin tasolla sai uskovaiset tekemään selkeämpiä rajanvetoja maailmallisen ja hengellisen ajattelun välille. Esimerkiksi Ristin Voiton päätoimittaja Valtter Luoto kirjoitti vuonna 1979, että seurakunnissa olisi pidettävä kiinni Jumalan sanan antamasta elämisen mallista, koska juuri se voisi Luodon mukaan vapauttaa ihmisen ja antaa voiman uuteen elämään. Uudella elämällä Luoto tarkoittaa avoliiton, avioeron, vapaitten sukupuolisuhteiden, abortin, päihdyttävien aineiden ja vanhempien kunnioittamisen puutteen hylkäämistä. (Luoto 1979.)

1970-luvun moraaliopetus suomalaisissa helluntaiseurakunnissa on osin linjassa oman aikansa vanhoillisesti ajattelevien kanssa. Liberaalimpi ajattelu haki vasta jalansijaa Suomessa ja vastustuksesta huolimatta asenteet, lait ja käytännöt alkoivat vähitellen muuttua. Muutoksen pelko on ajanut helluntailaisen kristillisyyden säilyttämään vanhoja perinteisiä tapoja ja arvoja sekä vastustamaan kaikenlaista uutta ja vierasta. Ohjeet ja säännöt 1970-luvun Ristin Voitoissa eivät aina perustu Raamattuun, vaan ennemminkin perinteeseen. Raamatun ohjeita voidaan tulkita usealla eri tavalla ja näyttää siltä, että tulkintalinjaksi on valittu se, joka eniten tukee omaa ajattelua.

Helluntailiikkeen piirissä on näytetty pelkäävän, että kaikki uusi on Raamatun vastaista ja merkkinä Jeesuksen toisesta tulemisesta. Sääntöjä on siksi pyritty pitämään selkeinä, varsinkin sen osalta, mikä on ihmiselle väärin ja syntiä. Ohjeet hyvästä uskonelämästä ovat merkinneet helluntailaisille turvaa ja varmuutta yhteiskunnallisten mullistusten keskellä. Muutoksen pelko vaikuttaa edelleen olevan syy, miksi ihmiset hakeutuvat konservatiivisen kristillisyyden piiriin tai vaikkapa konservatiivisesti ajattelevan ja toimivan poliittisen puolueen kannattajiksi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa helluntailaisten vaikutus politiikassa on vähitellen noussut 2000-luvun aikana. Uusi kristillinen oikeisto on nostanut voimakkaasti suosiotaan Yhdysvalloissa ja sillä on järisyttäviä vaikutuksia. Helluntailaiset näyttävät asettuvan sellaisen politiikan taakse, joka vastustaa esimerkiksi aborttia, maahanmuuttoa ja homoseksuaalien oikeuksia. (Hunt 2010, 187.) Sillä ei tunnu olevan väliä, elääkö poliitikko itse kristillisen arvojen mukaan, kunhan hän vastustaa samoja asioita uskovaisten kanssa.

Ruumiillisten eli seksuaalisten syntien tekeminen oli aineiston mukaan suurinta pahuutta, mitä ihminen voi tehdä. Seksuaalisuuden varjeleminen oli nuoren tärkein tehtävä ja erityinen vastuu tästä oli tytöillä. Synnillisiksi teoiksi luettiin esiaviolliset suhteet, avoliitto, avioero, abortti ja homoseksuaalisuus. Ruumiillisten syntien välttäminen tuki konservatiivista perhemallin ihannointia, jossa lapset syntyivät miehen ja naisen väliseen, eliniäksi solmittuun avioliittoon. Seksuaalisuuden kahlitseminen ja sen tiukka vartioiminen täytti voimakkaasti hengellisen väkivallan kriteerit.

Hengellisiä syntejä olivat puolestaan asiat, jotka erottivat uskovaisen palavasta Jumalan yhteydestä. Ne harhauttivat ihmisen keskittymään itseensä tai muihin ulkonaisen hyvinvoinnin seikkoihin, jotka estivät uskovan hengellisen kasvun. Näitä olivat esimerkiksi television katsominen, seurakunnan ulkopuoliset harrastukset, ei-hengellinen kirjallisuus, rock-musiikki ja päihteet.

Uskovaisen piti valita tekemisensä, seuransa ja ajatuksensa sen mukaan, mitä uskoi Jumalan häneltä odottavan. Hengelliset synnit vaikuttivat uskovien asennoitumiseen muihin ihmisiin, mutta myös siihen, miten uskovainen hahmotti oman paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Keskittyminen vain helluntaiseurakunnan sisäisiin asioihin ja vain hengellisiin tietolähteisiin kavensivat yksilöiden mahdollisuuksia muodostaa omia mielipiteitä ja objektiivista maailmankuvaa.

Sielullisissa synneissä oli kyse Raamatullisista arvoista ja yhteisöllisistä valinnoista. Niiden noudattamatta jättäminen olisi paljastanut helluntailaisen, joka ei koko sydämestään ja sielustaan palvele Jumalaa, eikä näin voi ansaita kirkkainta kruunua päästessään lopulta kuoleman jälkeen taivaaseen. Hyvä helluntailainen otti aktiivisesti osaa seurakunnan toimintaan, evankelioi ahkerasti, antoi rahavarojaan seurakunnan käyttöön ja muisti, ettei nainen voi toimia johtavassa asemassa seurakunnan keskellä. Ihminen uskoon tultuaan kuului siis niin ruumiillisesti kuin hengellisesti ja sielullisesti yksin Jeesukselle. Ihmisessä vaikuttava synti pyrki taistelemaan tätä vastaan ja se oli sielunvihollisen työtä. Aktiivinen osallistuminen seurakunnan toimintaan mahdollisti seurakuntakurin ja toisten uskovien elämän tarkkailun lähietäisyydeltä.

Hengellistä väkivaltaa tai elämän rajoittamista voi olla hankalaa havaita liikkeen sisältä päin. Tämä johtuu siitä, että suhteita liikkeen ulkopuolisiin ihmisiin helluntailaisuudessa haluttiin rajoittaa. 1970-luvun helluntailaisuudessa ulkomaailma jäi tuntemattomaksi sen vuoksi, etteivät uskovaiset saaneet kuluttaa maallista viihdettä. Tiivis uskonyhteisö on voinut vaikuttaa siten, että kun ihminen tuli uskoon, hän koki voimakasta halua samaistua uuteen yhteisöönsä ja alkoi siksi toteuttaa yhteisön sääntöjä, kirjoitettuja ja kirjoittamattomia, pilkun tarkasti – ihan kuten vasta rakastuneetkin toimivat. Tällöin on voinut olla vaikea havaita uskonyhteisön toiminnassa olevia hajottavia tekijöitä. Kritiikitön suhtautuminen liikkeen opetuksiin ja johtajien arvostelemisen kieltäminen mahdollistivat jäsenten manipuloinnin.

Helluntailaisuuden opit 1970-luvulla eivät näyttäneet pohjautuvan loogisiin päättelykulkuihin, vaan taustalla vaikutti monenlaisia ajatuksia ja pelkoja. Ohjeiden ja sääntöjen argumentoinnissa vaikutti niin sanottu kaltevan pinnan argumentti: jokin asia täytyi kieltää tai tuomita synniksi, jos se saattoi johtaa huonoon toimintaan tai hyvin epätoivottuun lopputulokseen (Ylikoski 2000, 169). Tästä toimii esimerkkinä viime vuosina käyty keskustelu samaa sukupuolta olevien mahdollisuudesta avioitua. Konservatiivikristitty vastustaa tätä, sillä se voi heidän mukaansa johtaa vaatimuksiin myös avioliitoista ihmisten ja eläinten välillä tai vaikkapa pedofilian laillistamiseen. Pelko moraalittomuudesta saa uskovaiset varpailleen ja puolustamaan omia kantojaan voimakkaasti.

Tiukat normit ja ihmisten yksityiselämään puuttuminen täytti hengellisen väkivallan kriteerit. Vaikka säännöt toivat helluntailaisuuteen turvallisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, liika rajoittaminen ja ihmisen oman ajattelun estäminen tekivät väistämättä tuhojaan. Ihminen ei pystynyt tällöin hallita elämäänsä, mutta hallinnassa ei ollut myöskään Jumala, vaikka uskovainen näin hartaasti uskoi ja toivoi. Lestadiolaisuutta tutkineen professori Aini Linjakummun mukaan hengellistä väkivaltaa pitäisi arvioida sen vaikutusten perusteella. Tulevalla tuomiolla pelottelu ja syyllistäminen ovat hengellistä väkivaltaa, joka jättää syvät jäljet kokijaansa, mutta vaikuttaa myös laajemmin yhteiskuntaan uskovien muita ihmisiä kohtaan tuntemien asenteiden kautta. (Linjakumpu 2012, 219.)

Ristin Voiton ohjeet hyvän uskovaisen elämään näyttävät olleen hyvää tarkoittavina myös tuhoisia ja yksilön oikeuksia haavoittavia. Oikeanlaisen uskonelämän eläminen ei ollut ohjeiden perusteella helppoa ja se merkitsi yksilölle melkoisia uhrauksia sosiaalisessa elämässä tai jopa puolisonvalinnassa. Tiukat säännöt ja muusta maailmasta vetäytyminen saavat helluntailaisuuden näyttämään lahkolta, jolla oli hyvin fundamentalistinen toiminta- ja ajattelutapa. Kuten jo aiemmin totesin, säännöissä ja niiden toteutumissa oli eroja eri paikallisseurakuntien ja erilaisten uskovien välillä, mutta Ristin Voitto liikkeen yhteisenä julkaisuna on vaikuttanut siihen, että uskovaisuuden kriteerit olivat lähes kaikilla tiedossa. Oman uskonelämän valvomisen lisäksi kriteeristö sai uskovaiset valvomaan myös toistensa vaellusta.

Ristin Voiton artikkeleiden perusteella vaikuttaa siltä, että 1970-luvun helluntailaisuudessa kyllä tavoiteltiin aitoa ja onnellista uskoa, mutta uskon vakuudeksi vaadittiin jotakin sellaista, joka murensi yksilön tunteen hyvinvoinnista. Kristinuskon tärkeä sanoma armosta tuntui hautautuneen pelon, pahuuden välttelyn ja suorituskeskeisyyden alle.

Jatkuva hätä väärin tekemisestä ja synnin vältteleminen estävät ihmisiä elämästä omaa elämäänsä. Jos ihminen koko ajan pelkää tekevänsä virheen, hän ei myöskään uskalla ajatella itsenäisesti ja samalla tulee kaventaneeksi oman elämän mahdollisuudet pieniin raameihin. Armollisuuden kadottaminen suorituksiin ja täydellisyyden tavoitteleminen hävittävät samalla uskon mahdollisuudet luoda toivoa muutoksen, ahdistuksen ja epävarmuuden keskelle. Jäljelle jää vain elämätön elämä, hukkaan heitetty ainutlaatuinen mahdollisuus.

Kirjoittaja Maria Nivasalo on Lapin yliopistosta valmistunut kasvatustieteiden maisteri ja historian opettaja. Kulttuurihistorian opinnoissaan hän on syventynyt tutkimaan helluntailaisuutta 1970-luvun Suomessa.

Arkistolähde:

Luoto, Valtter, Jumalan sanan ohjeet ovat muuttumattomat. Ristin Voitto 7/1979, s. 3.

Kirjallisuus:

Hauvonen, Risto (2022), Kekkosen ja Sorsan kriisivuosikymmen. 1970-luku tutkimusten ja aikalaisten silmin. Lector kustannus Oy: Helsinki.

Pakkanen, Outi & Raevuori, Antero (1987). Elämäni vuodet. Vuosikerta 1957, Ajankuvia vuosilta 1957-1977. WSOY: Helsinki.

Hunt, Stephen (2010). Sociology of Religion. Teoksessa Anderson, Allan Heaton, Bergunder, Michael, Droogers, Andre F. & van der Laan Cornelis. To the Ends of the Earth: Pentecostalism and the Transformation of World Christianity, Oxford University Press, Incorporated, 2013.

Linjakumpu, Aini (2012). Haavoittunut yhteisö. Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa. Vastapaino: Tampere.

Rova, Maija-Leena (2022). Eroon hengellisestä väkivallasta. Demokratiavajetta ja ihmisoikeusloukkauksiako uskonyhteisöissä? Books on Demand: Helsinki.

Saarelainen, Juhana (2022). Aatteet ja opit kulttuurihistoriallisina toimijoina: Elias Lönnrotin Kalevala aikakauden oppineen keskustelun tulkintana. Teoksessa Rami Mähkä, Marika Ahonen, Niko Heikkilä, Sakari Ollitervo & Marika Räsänen (toim.). Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Kulttuurihistorian seura: Turku.

Ylikoski, Pentti (2000). Kuinka argumentti voi epäonnistua? Teoksessa Marja-Liisa Kakkuri-Knuutila (toim.). Lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot. Gaudeamus: Helsinki.

Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä lienee hyvä hetki pohtia, miten suomalaista kulttuuria on rakennettu. Benedict Andersonin kuuluisan argumentin mukaan kansankunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä. Mitä tarkoittaa jonkin asian kuvittelu? Onko kuviteltu sama kuin epätodellinen asia? Ehkä kansakunnan kuvittelu ei oikeastaan ole eri asia, kuin sanoa, että se on valmistettu. Se ei ole luonnonolio vaan kulttuurin tuote. Samalla tapaa keinotekoisia, mutta olemassa olevia asioita ovat vaikkapa rakennukset tai romaanit.

Siksi puhummekin kansakunnan rakentamisesta sen kuvittelun ohella. Hannah Arendtin kirjoittaa, että paras esimerkki valmistamisesta on kenties taideteos, koska se kestää kaikista esineistä pisimpään. Hän kirjoittaa, että taideteokset ovat ajateltuja eli kuviteltuja asioita. Ajattelun prosessi valmistaa aineellisia asioita kuten kirjoja, maalauksia tai sävellyksiä. Kansakunnan aineellisuutta on etsitty muun muassa sanomalehdistä, urheilukilpailuista ja kansallispuvuista, mutta kenties ennen kaikkea taiteesta.

Myös suomalaista kansakuntaa rakennettiin taiteen avulla. Elias Lönnrotin Kalevala oli tietoinen yritys todentaa eepoksen avulla suomalaisten kulttuurista olemassaoloa. Kalevalan useiden tavoitteiden joukossa yksi tärkeä oli yleiskielen synnyn edistäminen, jota seuraisi kansan yhdistyminen ja modernit kielelliset instituutiot. Suomen kielellä pitäisi tehdä tiedettä, julkaista kirjallisuutta, harjoittaa journalismia ja hoitaa yhteiskunnan eri tasojen hallintoa. Asianlaitahan oli, että 1800-luvun alussa suomen kielellä ei mikään näistä luonnistunut erityisen hyvin.

Suomenkielinen modernisaatio ei ollut kuitenkaan ainoa tavoite. Kielen, runouden ja kulttuurin tutkimus ei ollut vain instrumentaalista toivotun päämäärän tavoittelua. Jo varhain, esimerkiksi kirjeessään C. A. Gottlundille 1829 tai Kantele –vihkojen esipuheessa samana vuonna, Lönnrot korosti kansanrunojulkaisujen merkitystä kielen kehitykselle, mutta myös toivoi niiden sekä lisäävän tietoa historiasta että tuovan arvostusta runoille itselleen sellaisena kuin ne ovat:

Aikomukseni näiden Suomalaisten Runoin julistamisella on kohtalainen: ensiksi soisin, että yhteinen kansa, nähtyänsä heidän runonsa olevan suuremmasta arvosta, kuin he ite niitä ovat tottuneet pitämään … toiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa jotain voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempainme menneistä ajoista …

Näissä Lönnrotin pyrkimyksissä yhdistyy romantiikan ja historismin ajatuksia. Kansanrunous kertoisi suomalaisten omasta historiasta, omasta kansallisesta kielestä ja kulttuurista, joka oli kehittynyt aikojen saatossa omalakisekseen. Kalevalan ei tarvinnut noudattaa antiikin klassisista poetiikkaa, koska suomalaisilla oli oma poetiikkansa, joka oli syntynyt kauan sitten, ja oli nyt Kalevalan myötä kehittymässä suullisesta kulttuurista suomalaiseksi kirjallisuudeksi.

Onko kansakunnilla oma alkuperäinen poetiikka, kulttuuri ja niiden myötä myös alkuperäinen identiteetti, joka löydetään, vai rakennetaanko identiteetti erilaisista aineksista? Ranskalainen aatehistorioitsija ja filosofi Rémi Brague on esittänyt, että eurooppalainen identiteetti rakentui Roomassa aineksista, jotka eivät olleet peräisin maanosan keskuksista, vaan sen ulkopuolelta: Jerusalemin uskonnosta ja Ateenan filosofiasta, kaupungista, joka oli jäänyt Rooman valtakunnan jakaantuessa sen ulkopuolelle. Näistä lainoista sekoittui Roomassa eurooppalaisen kulttuurin ja identiteetin alku.

Kulttuuriset lainat Ateenasta ja Jerusalemista tekivät eurooppalaisesta identiteetistä ainutlaatuisen, mutta roomalaiset kärsivät Braguen mukaan alemmuuskompleksista – erityisesti kreikkalaisia kohtaan. Rooma ei ollutkaan sivilisaation alkupiste, vaan sen lainaaja. Vaikka Rooman armeija päihitti kreikkalaiset ja liitti heidän alueensa valtakuntaansa, roomalainen eliitti määritti sivistyksen kreikkalaisuuden kautta. Kreikkalaiset olivat parempia arkkitehtuurissa, taiteessa, tieteessä, filosofiassa. Yhtä lailla juutalaisten parissa syntynyt kristillinen usko ja moraali syrjäyttivät roomalaisten omat uskomukset ja tavat. Näin Rooma lainasi identiteettinsä kaksinkertaisesti itsensä ulkopuolelta ja antoi sen perinnöksi Euroopalle.

Roomalaiset eivät ole olleet historiassa yksin. Oman alkuperän puute vaivasi myös saksalaisia 1700-luvulta eteenpäin. Ranskalaisen kielen ja kulttuurin ylivalta Euroopassa aiheutti alemmuuden tunnetta. Kirjallisuudentutkija Eric Blackall kertoo jo Gottfried Leibnizin olleen harmistunut, kun hän ei voinut ilmaista tieteellisiä ajatuksiaan ja tuloksiaan äidinkielellään saksaksi, vaan oli pakotettu käyttämään ranskaa tai latinaa. Ranskalaiset filosofit Philippe Lacoue-Labarthe ja Jan-Luc Nancy ovatkin argumentoineet, että saksalainen kulttuuri oli 1700- ja 1800-luvuilla yhtä lailla vailla identiteettiä kuin myös keinoja identifioitumiseen.

Ei ole uusi tieto, että myös suomalaisia on askarruttanut kysymys suomalaisen kulttuurin mahdollisuudesta. Turun romantikoista J. J. Tengström suhtautui asiaan epäilevämmin, J. G. Linsén oli positiivisempi. Yhtä mieltä he olivat siitä, että tuon mahdollisuuden ehtona oli tiedon hankkiminen suomalaisesta muinaisesta mytologiasta ja kansanrunoudesta sekä kansanrunouden riittävä määrä ja laatu.

Lönnrotin Kalevala tuntui vastaavan tähän tarpeeseen ja antavan suomalaisille oman runouden, mytologian ja alkuperän. Lönnrotin mukaan parhaiten kansanrunous oli kuitenkin säilynyt periferiassa kaukana modernista sivilisaatiosta. Hän todisteli kansanrunouden aitoutta sillä, että sen laulajat eivät osanneet lukea, eikä heillä ollut edes mahdollisuutta saada käsiinsä painettua kirjallisuutta. Näin he eivät olleet voineet saada ulkopuolisia vaikutteita. Toisaalta tämä kuitenkin tarkoitti, että, hiukan Braguen argumentin tapaan, suomalaisuuden rakennusaineet löytyivät sen omien rajojen ulkopuolelta.

Myös Zacharias Topelius nuorempi pani merkille esseessään ”Äger Finska folket en historie?” (1845), että muinaisen kansanrunouden alkuperä oli suuriruhtinaskunnan rajojen ulkopuolella. Sen lisäksi hän korosti sivilisaation ja modernin yhteiskunnan rakenteiden välittyneen suomalaisille Ruotsista lainaten ja kääntäen.  Näin Topelius kuvaa suomalaisen kulttuurin rakennusaineet kaksinkertaisesti itsensä ulkopuolelle, Venäjän puoleiseen Karjalaan ja skandinaaviseen Ruotsiin.

Brague on haastattelussa verrannut 1800-luvun venäläisiä slavofiileja roomalaisiin ja heidän kreikkasuhteeseensa. Edelliset tunsivat kulttuurista alemmuutta läntiseen Eurooppaan ja reagoivat tähän kertomuksella omasta moraalisesta ylemmyydestään: he katsoivat säilyttäneensä kristillisen perinteen puhtaana, kun läntinen maailma oli puolestaan korruptoitunut. Tätä diskurssia muuten tunnutaan hyödynnettävän edelleen. Braguen mukaan roomalaisten vastaus alemmuuskompleksiin oli erilainen, heidän eliittinsä alkoi imitoida kreikkalaisia. He opettelivat kreikan kielen ja kulttuurin ja omaksuivat sen osaksi omaa identiteettiään.

Kulttuurihistorioitsija Peter Burke on kutsunut kaikkia kulttuureja hybridisiksi. Siten identiteetit ovat transkulttuurisia, ne ovat syntyneet sekoittumalla ja lainaamalla, eikä millään kulttuurilla tai identiteetillä ei ole puhdasta alkuperää. Ei edes kreikkalaisilla. Myös he oppivat muilta, Pythagoras ei keksinyt kuuluisaa lausettaan, vaan se tunnettiin jo Mesopotamiassa ja kirjoitustaidon alkuperän Platon paikansi Egyptiin.

Väitetty eurooppalaisten, slavofiilien, saksalaisten tai suomalainen paremmuus suhteessa johonkin vieraaseen kulttuuriin voidaan jäljittää alemmuuden tunteeseen. Alemmuuden tunne voi ikävä kyllä johtaa epätoivottaviin tapoihin tulla toimeen sen kanssa. Kansallissosialistinen Saksa samoin kuin tämän päivän hallinto Venäjällä ovat kertoneet tarinaa oman kulttuurinsa alkuperäisyydestä ja ylivertaisuudesta. Hannah Arendtin analyysissa totalitaristinen ideologia on täysin itseriittoinen, se ei usko tarvitsevansa mitään itsensä ulkopuolista. Braguen sanoin ei ole aina helppoa myöntää, että oma identiteetti on velkaa jollekin muulle, että on pitänyt saada oppia muilta ja olla seuraaja tai perijä. Ilman oppimista tai tiedon välittymistä ei kuitenkaan ole sivistystä.

Tämä ajatus ei ollut Lönnrotillekaan vieras. Yhtä lailla kuin hän oli kiinnostunut kansanrunoudesta ja suullisesta kulttuurista, hän halusi myös oppia muilta. Yhdessä Snellmanin kanssa hän suunnitteli kirjallisuushanketta, jossa käännettäisiin suomeksi ja julkaistaisiin eurooppalaisen nykykirjallisuuden parhaita teoksia. Projekti jäi toteutumatta, mutta Lönnrot kuitenkin käänsi muista kielistä paljon tietokirjallisuutta suomeksi – muun muassa historiankirjoitusta, lakitietoa ja lääkärin oppia kotitalouksille.

Kaikkea ei Lönnrotin mielestä ei voinut kuitenkaan lainata. Hän halusi käännöksiinsä suomen kieleen perustuvan käsitteistön, siis juuri käsitteistön esimerkiksi terminologian sijaan. Käsite on Lönnrotin luoma uudissana. Helppoa uusien sanojen keksiminen ei kuitenkaan aina ollut, hän kirjoitti opiskelutoverilleen F. J. Rabbelle: ”Ett satans arbete har sjelfva läkare boken gifvit mig med sin terminologi”.

Lönnrot argumentoi uusien oppisanojen, kuten Lönnrot tieteellisiä käsitteitä nimitti, johtamista suomen kielen omasta sanastosta sillä, että myös kreikkalaiset perustivat sivistyksensä omaan kieleensä eivätkä lainasanoihin. Asia oli Lönnrotille tärkeä erityisesti sen takia, että näin uusi modernin yhteiskunnan kieli olisi paremmin ymmärrettävissä kaikille suomalaisille. Vain näin koko kansan sivistyminen olisi mahdollista. Hänen pyrkimyksissään tuntui korostuvan yhtä lailla omaksuminen kuin myös oman kulttuurin vahvuuksien käyttö. Tärkeintä oli kulttuurin kehittyminen, sen liike ei saanut pysähtyä tai kääntyä taaksepäin.

Myös Porthanin patsaan paljastusjuhlassa 9.9.1864 hän puolsi sivistyksen ja kulttuurisen kehityksen merkitystä kansakunnalle viitaten jälleen kreikkalaisiin:

Vanhan ajan kansoista en nyt huolikkaan puhua, esimerk. Kreikalaisista, jotka kaikkein kärsimistensä ja kovan onnen vaihetten alla vuosituhansien halki ovat nimensä ja melkeinpä kielensäki säilyttäneet, kun sitä vastoin monet muut vähemmin sivistyneet, ehkä paljon voimallisemmat kansat ovat nimikatoon hävinneet, niinkuin koko maanpiirin muinaiset herrat, Romalaisetki, joiden ehkei juuri alhainen sivistys, ei kuitenkaan vertoja vetänyt kreikkalaiselle.

Ei ole merkityksetöntä, että Lönnrot perusteli suomenkielisen oppisanaston ja sivistyksen kehittämistä antiikin Kreikan esimerkillä. Braguen tavoin Lönnrot vetoaa voiman sijasta sivistykseen kansan identiteetin lähteenä. Kansakunnan voi kuvitella ja rakentaa monin tavoin. Sen voi nähdä täysin itseriittoisena tai sitten voi hyväksyä sen, ettei ilman lainaamista, oppimista ja välittymistä olisi kulttuuria ja sivistystä ollenkaan.

Juhana Saarelainen

Kirjoittaja on tutkija kulttuurihistorian oppinaineessa Turun yliopistossa. Parhaillaan hän työskentelee Suomalaisen kirjallisuuden atlas 1870–1940 -hankkeessa. Hanke on julkaissut verkkosovelluksen, jolla voi etsiä ja sijoittaa kartalle suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa mainittuja maantieteellisiä paikannimiä: https://atlas-data.utu.fi/

Lähteet

Arendt, Hannah: The Human Condition. – The University of Chicago Press 1958.

Blackell, Eric: The Emergence of German as a Literary Language 1700–1775. Cambridge University Press 1959.

Bragué, Rémi: Eccentric Culture: A Theory of Western Civilization. St. Augustine’s Press 1992.

Rémi Brague | Is the West eccentric? https://www.youtube.com/watch?app=desktop&v=UKm04cF1ZKI

Burke, Peter: Cultural Hybridity. Polity Press 2009.

Lönnrot, Elias: Kantele. – Valitut Teokset 5. Muinaisrunoutta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1993 (1829).

Lönnrot, Elias Rabbelle 4.12.1835. Elias Lönnrotin kirjeenvaihto -verkkojulkaisu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017– http://lonnrot.finlit.fi/omeka/items/show/555 (luettu 25.2.2024).

Lönnrot, Elias: Suomalaisia kielen-oppisanoja. – Valitut teokset 3. Kirjoitelmia ja lausumia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1991 (1857).

Lönnrot, Elias: H.G. Porthanin muistopatsaan paljastajaisissa. – Valitut teokset 3. Kirjoitelmia ja lausumia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1991 (1864).

Linsén, Johan Gabriel: Om Finsk Nationalitet. – Mnemosyne 61/1819.

Nancy, Jean-Luc & Lacoue-Labarthe, Philippe: The Nazi Myth. – Critical Inquiry 16 (2/1990).

Tengström, Johan Jakob: Om några hinder för Finlands litteratur och cultur. – Aura. Första häftet, 1817, Andra häftet, 1818.

Topelius, Zacharias: Äger Finska folket en historie? – Joukahainen.Andra häftet, 1845.

Näihin aikoihin vuodesta kauppojen hyllyt alkavat jälleen täyttyä sydämen muotoisista suklaarasioista, söpöistä pehmonalleista ja lämpimin tervehdyksin varustetuista postikorteista, joilla voi muistaa läheisiään ystävänpäivänä. Helmikuun neljänteentoista päivään ajoittuvalla ystävänpäivällä on suomalaisittain vielä lyhyet juuret, jotka ulottuvat 1980-luvun jälkipuolelle. Tuolloin ystävänpäivää alettiin vakiinnuttaa Suomeen, kuitenkin ennen kaikkea ystävien, ei rakastavaisten juhlana. Sen sijaan maailmalla rakastavaisten suojeluspyhimystä Pyhää Valentinusta on muistettu jo vuosisatoja, ja 1800-luvun viktoriaanisesta Britanniasta Yhdysvaltoihin levinnyt Valentine’s Day tulikin tunnetuksi etenkin kukkien ja korulauseiden täyttämistä postikorteista, joihin rustailtiin lämpimiä tunteenilmauksia mielitietyille.

Vaikka viime vuosisadan vaihteen Suomessa ei romanttista Valentine’s Day -kulttuuria kansainväliseen tapaan ollutkaan, kyllä pohjolassakin lemmenviestejä vaihdettiin niin rakastavaisten kuin salaisten ihastustenkin kesken. Otollisen maaperän jo pitkään kyteneiden tai vasta orastavien lämpimien tunteiden sanoittamiselle tarjosivat paikat, joihin etenkin paikkakunnan nuori väki mieluusti kokoontui: seurojentalojen iltamiin. Sanomalehteä lukeva yleisö sai viikoittain lukea mainoksia iltamista, joihin paikkakunnan nuoriso- ja raittiusseurat sekä työväen- ja ammattiyhdistykset kutsuivat jäseniään kuulemaan aatteen sanaa puheiden ja näytelmien muodossa sekä viihtymään musiikkiesitysten, leikkien ja tanssin parissa. Vuonna 1891 sanomalehti Keski-Suomessa mainittiin myös uusi, etenkin naisten mieliä innostanut viihteellinen Postikonttori-leikki:

— Ihmeen ihastuneita ovat muutamat naiset olleet J. T. Yhdistyksen viime iltamassa olleesen „Postikonttori” leikkiin, — jopa niinkin innoissaan, että ovat samaa keinoa koetelleet tavallisenkin postin kanssa, lähettämällä iltamassa saamiansa kirjeitä siellä esiintyneen postimestarin luettavaksi! (Keski-Suomi No 119, 13.10.1891)

Iltamayleisöä riemastuttanut postikonttori vakiintui kuluneen vuosikymmenen aikaan nimeltään huvipostiksi, mutta sen toimintaperiaate pysyi samana: osallistujia kannustettiin kirjoittamaan postia – suljettuja kirjeitä tai postikortteja – toisille iltamavieraille ja jättämään ne ennen ohjelmanumeron alkamista kirjeille tarkoitettuun postilaatikkoon tai -laukkuun. Vaikka huvipostin kirjoittamiseen oli usein varattu aikaa iltamissa – kirjeitä oli mahdollista myös kirjoittaa etukäteen ja tuoda mukanaan – varsinainen ohjelmanumero koostui kuitenkin lavalta tapahtuvasta esityksestä, jossa tehtävään valittu henkilö nosti postilaukusta nimetyt kirjeet ja lausui kuuluvalla äänellä kirjekuoreen, korttiin tai taitetun paperin etupuolelle kirjoitetun vastaanottajan nimen. Pienellä, usein viiden tai kymmenen pennin suuruisella summalla kirjeen sai lunastettua itselleen, ja iltamakohtaisesti saatettiin myös sopia niin, ettei tietyn määrän ylittävästä kirjesaaliista tarvinnut maksaa. Hyvinä iltoina postia saattoi kertyä suosituille vastaanottajille sievoinen kasa, ja vastaavasti täyttyi myös yhdistyksen rahakirstu lemmekkäitä ja hauskoja kirjeitä odottavien osallistujien kolikoista.

Sydäntunteita ja rakkauden kipinöitä – iltamamainosten romantiikkaa

Millaisia iltamissa jaetut huvipostikirjeet ja -viestit olivat sanomalehtimainosten perusteella? Kirjeitä ja kortteja on itsessään säilynyt niukasti, mutta sanomalehtiaineisto antaa paljonkin vihiä siitä, mitä kirjeissä oli ja mitä niissä ei ainakaan olisi tullut olla. Solvauksilta, haukkumisilta ja törkeiltä piirroksilta ei vältytty, kun nokkelat kynänkäyttäjät pääsivät purkamaan tuntojaan paperille anonymiteetin turvin. Kirjeet jäivätkin usein allekirjoittamatta, vaikka välillä leikkimieliset arvuuttelut ja nimikirjaimet saattoivatkin antaa vastaanottajalle vihiä kirjoittajan henkilöllisyydestä.

Ajatus huvipostin taustalla oli kuitenkin leikkimielinen ja romanttinen. Lukuisat aikakauden iltamamainokset houkuttelivat yleisöä osallistumaan tähän leikkiin, jossa ujoimmillakin oli mahdollisuus paljastaa todelliset tunteensa ihastukselleen. Littoisten työväenyhdistyksen iltamamainoksessa luvattiin, että: ”[H]uvipostissa woi lähettää „rakkauren kipinöi syrämest’ syrämee, nii ett’ prätisee”. (Sosialisti No 185, 14.8.1909) Heinolan Lehdessä kutsuttiin puolestaan kolmen paikallisen raittiusseuran jäseniä yhteiselle huvimatkalle, jonka ohjelmistoon oli: ”…myöskin warattu huwiposti, jotta naapuriseuralaiset, ujoimmatkin saawat ilmaista toisilleen sydäntunteitaan.” (Heinolan Lehti No 50, 29.6.1917)

Käkisalmen Sanomat kirjoitti maamiesseuran kirjaston hyväksi toimeenpantavien iltamien ohjelmasta seuraavasti: ”Kuuluu siellä iltamissa olewan huwipostikin. Sopii poikasten ja tyttösten pitää tämä silmällä. — Wanhat eiwät enää sitä kehtaa.” (Käkisalmen Sanomat No 139, 22.12.1911) Uudenkaupungin suojeluskunta oli lehtimainoksessaan salaperäinen ja niukkasanainen tulevien perheiltamiensa ohjelmasta, mutta paljasti kuitenkin, että: ”… nuoria varten järjestetään »huviposti”, jossa he saavat tilaisuuden sanoa toisilleen ne »parhaat tunteet », joita – noh – annetaan jo olla.”(Uudenkaupungin Sanomat No 10, 27.1.1921) Yllä olevat otteet kertovat, että huviposti oli järjestöjen iltamatoiminnan myötä tullut tunnetuksi maan joka kolkassa viime vuosisadan kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Ilmoituksissa käytetty humoristinen kieli paljastanee jotain nuorten seurusteluun ja ylipäätään rakkauskirjeisiin liittyneestä noloudesta ja pilanteosta, mutta myös siitä, että ohjelmanumero todella veti yleisöä paikalle.

Huvipostin romantiikka ei jäänyt ainoastaan sanahelinäksi sanomalehtien ilmoituspalstoille, vaan näkyi myös oikeissa kirjeissä kaihoisina muistovärssyinä, sananlaskuina tai henkilökohtaisilla tervehdyksillä ryyditettyinä runoina – saattoipa kirjeen laatija maalata värssyn kylkeen myös kiiltokuvaa muistuttavan kauniin kukan. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Eeva Ala-Sankilan arkisto) Värssyjä saatettiin kopioida esimerkiksi ystävien kesken kierrätettävistä muistokirjoista, jotka alkoivat yleistyä 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä myös suomenkielisissä piireissä. Tekstejä otettiin ja muokattiin myös muista lähteistä. Kaikki kirjeiden laatijat eivät siis suinkaan itse olleet mitään runoniekkoja, kuten käy ilmi seuraavasta novellikatkelmasta: ”Nyt oli kaikki valmista, kerrankin ajoissa. — Muistakaa kirjeitä huvipostiin, huudahti Lassilan Anni portailla. — Kyllä minä ainakin sinulle kirjoitan, kirjoitan niin että sinulla on lukemista kaikiksi joulupyhiksi, ilvehti Mäkisen Kalle. — Minä sinun kirjeistäsi viis. Lainailet kaikkia joutavuuksia toisten kirjoittamista kirjoista, antoi Anni takaisin.” (”Joululahja sydämelle.” Kylväjä No 50–51, 1.12.1916)

Ei kirjeiden sisältö aina muutenkaan ollut kovin hääppöinen. Joskus saattoivat kirjoittajalta loppua sanat kokonaan, tai viesti typistyä vain tyhjänpäiväiseen paperilappuseen, mikä ei tietenkään ollut ohjelmanumeron perimmäisen tarkoituksen mukaista: ”Toiwottawa on että mainittuun postiin tulewat kirjeet sisältäwät jotakin hauskaa ja opettawaa, eiwätkä ole waan tyhjiä lappuja ja sanomalehden palasia.” (Uusmaalainen No 138, 29.11.1907) Toisaalta tyhjän paperilappusen, käytettyjen karamelli- tai tupakkakääreiden sekä muiden roskapaperien saaminen on saattanut olla vastaanottajalleen voimakaskin viesti – mutta tuskin kovin romanttinen sellainen.

Huviposti ja vuotuisperinteet

Vaikka Valentine’s Dayta ei romanttisena juhlana Suomessa virallisesti vietettykään, antoivat muutamat vuotuisjuhlat ainakin jonkinlaista lisäpontta myös huvipostille. Mäntsälän Soukkiossa järjestettävien iltamien ohjelmassa oli nimimerkki Topias von Kuuselan mukaan: ”…näin karkauswuotena erittäin tarpeellinen huwiposti.” (Työläinen No 29, 11.3.1908) Tunnetustihan naisilla oli lupana tuolloin kosia, ja mikäpä sen oivallisempi tapa liehitellä tulevaa sulhoa kuin iltamissa jaettu lemmenkirje. Toinen etenkin palkollisina työskentelevinä miehiä ja naisia ilahduttanut vuotuisjuhla oli loppusyksyn kekri, jolloin juhlittiin ennen siirtymistä uuteen palveluspaikkaan. Kallislahden työväenyhdistyksen iltamissa kekrin ja palvelusväen vapaaviikon riehakkaastakin tunnelmasta sekä huvipostista riimitteli kuplettilaulaja näin:

”Tämä aika innostuttaa muitakin, ei heitä. Nyt kilwan kaikki hakeewat Wain kekri-kekkereitä. Mut’ kohta taas on edessä se murheen musta aika. Kun palwelijoita ahdistaa se kurja orjuus-taika. … Wiime pyhän iltamasta sanottakoon täällä. — Siel’ oli moni poika parka Wiinast’ willipäällä — —! Tämä kaikki kunnialla muutoin meni läpi, Waan monen tytön pussaaja ol’ juowuksissa kuin käki. Wiime tiistaina iltamas’ lie kaikilla ollut hauska, sil’ „kullan kirjeet kulki hywin sen huwipostin kautta. — —” (Vapaus No 127, 12.11.1908)

Huviposti näyttää kantautuneen myös aina valtameren taakse Amerikkaan lähteneiden suomalaissiirtolaisten matkassa. Kiinnostava kommentti paikallisten tapojen vaikutuksesta siirtolaisten iltamakulttuuriin nähtiin ”Suomalais-Luteerisen Kustannusliikkeen” Nuorten Ystävässä, joka ilmestyi Michiganin Hancockissa kerran kuussa. Lehteen kirjoittanut Vilho J. Hänninen lausui tiukan arvionsa nuorisotyön rappeutumisesta ja maallistumisesta vaatien ”maailmanmielisyydestä” puhdistautumista myös yhdistystoiminnan osalta: ”Yhdessä yhdistyksessä on huvipostia, toisessa Valentinipaarteja, kolmannessa Halloweenpaarteja, neljännessä viattomia nuorisoleikkejä, viidennessä on rakennettu tarpeellinen näyttelylava nuorille, ja tätä luetteloa voisi jatkaa vieläkin pitemmälle, mutta riittäköön tähän. … Niin, kyllä nuoret tarvitsevat huveja, ja sitä enemmän he niitä vaativat, mitä enemmän niitä heille valmistetaan. Kun on yhteen huvitukseen kyllästytty, niin toista vaaditaan. Sananlasku sanoo: “Kun pahalle annat pikkusormesi, niin se vie koko käden.” Näin on asianlaita tässäkin suhteessa.” (Nuorten Ystävä No 3, 1.1.1926) Lyhyt kommentti on kiehtova osoitus siitä, miten kotimaan ja paikallinen tapakulttuuri sekoittuivat: ainakin kyseisessä lehdessä kuvatut siirtolaiset tunsivat 1920-luvulla suomalaiseen iltamakulttuuriin jo varsin vakiintuneen huvipostin, mutta he viettivät myös paikallista Valentine’s Dayta ja Halloweenia.

Lopuksi – suuria tunteita menneisyydestä

Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmista löytyy kaunis Valentine’s Day -kortti, jonka keskellä olevassa sydämessä kaksi kättä puristaa toisiaan.

Sydämen sisälaitaan sijoitetut hempeät vaaleansiniset lemmikit – englanniksi forget-me-not – vahvistavat yhteen liitettyjen käsien sidettä. Sydämen molemmin puolin kukkivat vaaleanpunaiset ruusut ja etualalle on painettu teksti My Valentine I Greet You. Kuvaan liitetty luettelointimerkintä paljastaa, että kortti on osoitettu Neiti Naimi Hilduri Madilla Katajamäelle. ”Toivon hupaista ajan viettoa 24/1 1910 Toivoo A. Forss.”, on kirjoitettu kääntöpuolelle. Tekstin perusteella näyttäisikin siltä, että arkistoon luetteloitu Valentine’s Day -kortti onkin alkuperäisessä kontekstissaan ollut – mitäpä muutakaan kuin – huvipostia!

Huvipostin suurimman suosion vuodet ajoittuivat 1900-luvun alkuun. Iltamat muodostivat paikallisesti tärkeän sosiaalisen näyttämön, jossa nuoret kohtasivat ja solmivat suhteita. Vaikka aina ei rohkeus riittänyt pyytämään ihastusta tanssilattialle tai kotimatkan saatille, piirtyi paperille suuria tunteita ja rakkauden roihua – välillä valmiiden värssyjen avittamina. Päätänkin tekstini nuoren tytön 1920-luvun taitteessa saamaan rakkaudentäytteiseen huvikirjeeseen, jonka on allekirjoittanut arvoituksellinen nimimerkki Vanha rakkaus?

Kas, tuollainen tyttö
on mieleeni mun,
joll´on intoa, tunnetta,
tulta
ja nuo sysimustat silmäsi sen
ovat vienehet järjen-
kin multa.
Sua lemmin mä, neitonen,
sen sinä näät,
En peittele turhia sulta…
(Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Eeva Ala-Sankilan arkisto)

Asta Sutinen

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija

Lähteet

Sanoma- ja aikakauslehtiaineisto:

Kansalliskirjasto https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Heinolan Lehti No 50, 29.6.1917

Keski-Suomi No 119, 13.10.1891

Kylväjä No 50–51 (”Joululahja sydämelle.”) , 1.12.1916

Käkisalmen Sanomat No 139, 22.12.1911

Nuorten Ystävä No 3, 1.1.1926

Sosialisti No 185, 14.8.1909

Uudenkaupungin Sanomat No 10, 27.1.1921

Uusmaalainen No 138, 29.11.1907

Työläinen No 29, 11.3.1908

Vapaus No 127, 12.11.1908

Muu arkistoaineisto:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Eeva Ala-Sankilan arkisto

Kirjallisuus:

Ekrem, Carola: Lev lycklig, glöm ej mig! Minnesböckernas historia. Svenska Litteratursällskapet i Finland, 2002.

Penttinen, Kirsti: Muistokirjan tarina. Albuminlehtiä ja muistovärssyjä kahdelta vuosisadalta. WSOY, 1983.

Pyne, Lydia: Postcards: The Rise and Fall of the World’s First Social Network. Reaktion Books, Limited, 2021.

Ylä-Anttila, Mirka: ”Ystävänpäiväkorteilla on pitkä historia – ystäviä ilahdutetaan edelleen postikorteilla.” www.postimuseo.fi/ystavanpaivakorteilla-on-pitka-historia-ystavia-ilahdutetaan-edelleen-postikorteilla/ Luettu 2.2.2024.

https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Kekrin_vietto. Luettu 4.2.2024