Lapset! Nouskaapas ylös, sillä joulu on jo kauan ollut valveilla!
Vanhimmat veljet valjastavat kiireellä hevoset; kirkkoreet ahdetaan täyteen väkeä. Lumi narisee reen jalasten alla, kun hevonen nykäisee reen liikkeelle; selän taa jää koti loistavine lamppuineen; maantieltä kuuluu aisakellojen ja kulkusten helinä ja raskaiden lumitönkköjen painamilla lepänoksilla hypähtelevät tiaiset ja varpuset. Kuu paistaa tähtikirkkaalla taivaalla: sen keltainen valo vilahtelee lumimetsän lumoporttien läpi, loihtien metsän täyteen ihmeellisiä olentoja, joilla jokaisella on yllään valkea vaippa, tuhansia timanttia tämän laskoksissa sekä joulukynttilä kädessä.
Mennään joulukirkkoon. Hevoset nousevat kukkuloille ja laskeutuvat taas myötä-mäkeä. Silmissä vilahtelevat valot, joita on asetettu talojen tienpuolisiin ikkunoihin. (Valo: Kansakouluväen juhlakirja No 1. 1.12.1918)

Aamuöinen rekimatka joulukirkkoon lämpimien vällyjen alla aisakellojen helkätessä on piirtynyt niin joululaulujen, postikorttien kuin joululehtienkin (kuvat 1 ja 2) kuvastoon menneiden aikojen joulusta. Yllä olevassa Joulu-nimisen tekstin sitaatissa kirjoittaja muistelee kaiholla lapsuutensa joulua ja sitä juhlan tuntua, jonka lapset saivat jouluyönä kokea, kun äiti oli jo keittänyt kahvin ja isä patisteli lapsia laittautumaan valmiiksi kirkkoon lähtöä varten. Kirjoituksesta välittyy kuva kirkkomatkasta monia aisteja herättelevänä, myöhemmin muistoina palautuvana voimakkaana kokemuksena, jossa kellojen kilinä yhdistyy narisevaan pakkaslumeen ja kuunvalossa timantteina välkkyvä hanki valaisee tienoota talojen ikkunoista loistavien valojen kanssa.

Adventtikalenterin kolmannessa eläinteemaisessa luukussa kurkistamme, miltä näytti hevosten joulu Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen valossa noin sata vuotta sitten, tarkemmin rajattuna 1910- ja 1920-luvuilla. Monissa aikakauden mielipideteksteissä, muistelmissa, novelleissa ja kansanperinnettä esittelevissä teksteissä hevonen miellettiin kiinteäksi osaksi perinteistä menneen ajan joulua. Vastaavasti hevosen rooli joulunvietossa koettiin katoavaksi kansanperinteeksi, joka oli vähitellen hiipumassa autoistumisen ja modernin elämäntavan myötä. Toki vielä sata vuotta sitten hevonen oli etenkin maaseudulla osa arkipäiväistä elämää ja työntekoa, ja se myös kirjaimellisesti toi joulun kotiin kuusenhakureissuilla tai kyyditessä talonväkeä kirkkoon varhain jouluaamuna. Ahkeraa työjuhtaa ja perheenjäsentä tuli myös muistaa vuoden suurimpana juhlana.

Hevonen – perheenjäsen ja jouluntuoja  

Entisaikojen jouluihin valmistauduttiin huolella ja pitkään, ja työtä riitti kaikille kynnelle kykeneville. Lumiseen aikaan hevonen ja reki tarjosivat oivallisen kulkupelin pidemmillekin taipaleille, ja hevosella kuljetettiin kuormia, jotka olisivat käyneet ihmisvoimille liian raskaiksi. Joulun aikaan hevonen saatettiin valjastaa ostosmatkalle (kuva 3), ja useissa muisteluteksteissä toistuu myös, miten etenkin lapsille hevosen kanssa tehty kuusenhakureissu oli jännittävä osa juhlaan valmistautumista. Usean viikon odottelun jälkeen hetki vihdoin koitti, kuten nimimerkki T-la:n laatimassa Joulumuistossa, jossa Pekka-poika pääsee odotetulle kuusenhakureissulle isän ja Virma-hevosen kanssa pienempien sisarusten jäädessä kotiin auttamaan äitiä jouluvalmisteluissa.

Mutta kuluipa viimein nuo kolme odotuksen viikkoakin. Yhtä riemuisan yllätettyjä kuin ensimmäisenä lumiaamunakin olivat sisarukset jouluaaton aamuna, kun isän ääni heidät herätti. »No, Pekka, ylös ja saappaat jalkaan! Virma jo portilla odottelee joulukuusen hakuun valmiina.» Ja iloisena pyrähti sängyistä pörrötukkaiset pienokaiset. Olihan toki nähtävä isän ja Pekan juhlallinen lähtö. Isä näyttikin aina jouluaattona — muuten niin harvasanainen ja jörö — ikäänkuin hellemmältä ja läheisemmältä. Oikein pikku sydämissä kiersi, kun hän veti Pekan polvelleen, tiukensi Virman ohjaksia ja naurussa suin viittoili hyvästiksi. (Nuorten toveri, No 12. 1.1.1922)

Vastaavasti Ensio Aavan kirjoittamassa tekstissä Hoivalan Joosun joulukirkkomatka kuvataan seikkaperäisesti hurjaksi kilpa-ajoksi äitynyttä kotimatkaa joulukirkosta, jossa mittaa toisistaan ottivat Hoivalan Helmin isän Poju-hevonen ja naapurin Alatalon Ruuna. Nopeimman hevosen kunniatehtävänä oli tuoda joulu kotiin kirkkomatkalta, ja naapureiden ja kyläläisten kesken käytiin usein ankaraa mittelöä voitosta. Vaikka Hoivalan isäntää kuvattiinkin tarkaksi ja hevostaan kohtaan myötätuntoiseksi mieheksi, antoi joulu erityisluvan kilpailulle, jossa ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Matkan aikana kilpaan yhtyivät myös tienoon muu kotiin palaava kirkkokansa rekineen ja hevosineen. Ankaran kisan tuoksinassa joukkoon mukaan liittyneen Törmälän isännän reki kaatui nurin, heittäen rotkoon Törmälän emännän peitteineen ja heinineen. Läkähdyttävän matkan päätteeksi kotiin päästiin sentään suuremmitta vahingoitta:

Saavuttuamme kotiin tuli äiti portailla meitä vastaan ja kysyi, oliko tullut kylmä. Isä vastasi naurussa suin; »Vai vielä tässä kylmä joutaa tulemaan, kun joulu on!»
»Ahaa», nauroi äitini, »nytpä ymmärrän. Te olette taasen koetelleet hevosianne. Voi, voi kun sinuakin, Joosu vielä lapsettaa, vanhaa miestä», nuhteli äiti lempeästi. Isä hymyili vain taputtaen Pojuaan lanteille. »Olet sinä oiva menijä, Pojuseni; taas toit joulun kotiin, nyt saisit tulla vaikka samaan pöytään syömään.» (Joulupukki No 2, 1.12.1917)

Kahdessa yllä olevassa, nuorelle lukijakunnalle suunnatussa kirjoituksessa joulu näyttäytyy muistelun ja fiktion valossa erityisenä juhlapyhänä, jolloin muutoin kiireen ja työn rasittamat vanhemmatkin muuttuivat ainakin hetken ajaksi lempeämmiksi. Myös hevoset saivat osansa hellyydestä ja hyväntahtoisuudesta ruoan ja kauniiden sanojen muodossa, kuten tässä aattoillan tunnelmallisessa kuvauksessa:

Isännän on kuitenkin huolehdittava siitä, että hevosille riittää pureskelemista jouluyöksi. Hän siis pistäytyy talliin, taputtelee ruunaa, sivelee tamman harjaa, sanoo jonkun kauniin sanan nuorelle, levottomasti liikehtelevälle varsalle ja nousee luhtiin pudottamaan heinää jokaisen eteen… (”Jouluviikko maalaiskylässä.”, Karjala No 354, 23.12.1925)

Jouluna hyvin söivät ja joivat kaikki, niin ihmiset kuin eläimetkin. Hevosille annettiin jouluolutta ja jopa viinalla terästettyä kauraa, jotta ne sitten jouluaamun kilpa-ajossa olisivat parhaassa mahdollisessa terässä. (E. Vihervaara: ”Joulunvietosta Länsi-Suomessa.” Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja. No 12. 15.12.1914) Hämäläisistä vanhoista joulunviettotavoista kerrottiin, että jouluaaton ruokapöydässä nuoret kisailivat siitä, kuka ennättäisi ensimmäisenä antamaan eläimille ruokaa – miehet lehmille ja naiset hevosille – samalla lausuen: ”Nyt on joulu lehmäseni, tee lehmistä vasikoita.” Hevosilta toivottiin orivarsaa.  Tulevaa joulukirkkomatkaa varten hevosia ruokittiin kauroilla, mutta myös väkevällä sahdilla ja viinallakin, jotta juoksu kulkisi kirkonmenojen jälkeen lujaa ja voitokkaaksi – jokainenhan tahtoi kiiruhtaa perille ensimmäisenä tuodakseen joulun kotiin. (”Entisajan joulunviettotavoista Hämeessä.” Ruovedeltä Aamulehdelle kerännyt V.S. Aamulehti N0 299, 24.12.1922) Kansatieteilijä ja historiantutkija Kustaa Vilkunan mukaan tässä vanhoilta ajoilta periytyvässä jouluaamun kilpa-ajossa ei niinkään näyttänyt olleen motiivina voittajan kunnia ja hevosen maine, vaan ennen kaikkea uskomus siitä, että joulukirkosta ensimmäisenä kyläänsä ehtinyt mies olisi myös ensimmäinen heinäniityillä, viljapellolla ja kaikissa muissakin töissään. (Kustaa Vilkuna: Vanhojen suomalaisten kolmiviikkoinen joulu. Suomen Sosialidemokraatti No 1. 1.1.1929) Tulevan vuoden hyvinvointiin ja tilan vaurauteen liittyvä uskomus eli sanomalehtiaineistojen mukaan vielä pitkälle 1900-luvulle tultaessa, vaikka sitä alettiinkin vähitellen tarkastella myös kriittisin silmin.

Tapaninpäivän riemua ja perinteitä – Jouluvalko ilosanan tuojana

Menneen ajan jouluun kuului kiireen ja työnteon keskeyttävä hiljentyminen juhlan kristillisen sanoman äärelle. Joulupäivää vietettiin vain oman väen kesken, mutta Tapaninpäivänä oli soveliasta lähteä taas ihmisten ilmoille. Kirkossa käymisen jälkeen niin vanhat kuin nuoretkin saattoivat lähteä kylälle rekiajelulle aisakellojen kilkatuksen lisätessä tunnelmaa. (”Entisajan joulunviettotavoista Hämeessä.” Ruovedeltä Aamulehdelle kerännyt V.S. Aamulehti N0 299, 24.12.1922)

Hevosella oli oma roolinsa myös eräässä Tapaninpäivän kiertelyperinteeseen kuuluneessa, Jouluvalkon nimellä kutsutussa ohjelmanumerossa, joka tunnettiin suppealla alueella Lounais-Hämeessä. Kansankulttuuria tutkinut sosiologi ja historioitsija Esko Aaltonen esitteli kirjoituksessaan ”Vanhoja tammelalaisia joululeikkejä” kansantietouden kerääjien matkaa Tammelaan, jossa yhdessä vanhemman sukupolven kanssa järjestettiin näytös entisajan joululeikeistä. Tilaisuutta varten sisustettiin Luukaan Säterin tyhjillään oleva pirtti joulupirtiksi tuomalla lattialle olkia, peittämällä osa seinästä ja katosta päreillä ja täyttämään joulupöytä asiaankuuluvasti. Sisällä pirtissä ja osaksi sen pihapiirissä esitettiin vanhoja joululeikkejä, joita suuri yleisö oli tullut katsomaan.  Tilaisuudesta otettiin valokuvia. (Forssan lehden joululehti, 1.12.1928)

Jouluvalko oli puusta ja valkoisesta kankaasta rakennettu hevoshahmo, jonka ratsastajan omat jalat toimivat hevosen jalkoina ja päässä oleva naamari petti usein ratsastajan henkilöllisyyden. Valko kierteli joulu- tai tapaninpäivän iltana lounaishämäläisissä kylissä kertomassa sanomaa vapahtajan syntymästä, ja palkaksi tästä hevoselle tuli tarjota viinaryyppy. Varsin pienelle alueelle Suomessa sijoittuvalla jouluvalkoperinteelle löytyy vastineensa ainakin Euroopasta, Puolan ja Pommerin alueelta. Vaikka perinteen alkuperää ei tunneta, hevoshahmon on uskottu esikristilliseen tapaan tuottavan hyvää onnea. (https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Jouluvalko) Aaltosen kirjoituksen ilmestymisen aikoihin 1920-luvun lopulla jouluvalkosta ja muista esitellyistä joululeikeistä puhutaan katoavana kansanperinteenä, joihin nuoremmalla sukupolvella ei välttämättä ole enää kosketusta. Näytösluonteisella tapahtumalla ja sen taltioimisella kuvina oli pedagoginen, tietoa eteenpäin välittävä tehtävä, jota Aaltonen kuvaa seuraavasti: ”Valkon ja pukin ilmaantuminen yhtäkkiä esim. koululaisten joulujuhlaan, pikkujoulun viettävien keskuuteen tai joulun jäikeispäivinä mihin tahansa, missä väkeä on koolla, tuottaa sellaista iloa, ettei sitä hevin voi millään muulla korvata. Siten nuori polvi säilyttäisi näitä ’ kansanomaisia joulunviettotapoja tulevillekin sukupolville.”

Kuvat itsessään ovat kiehtovia jo siksi, että niissä tarkoituksellisesti esitetään jouluperinnettä. Ne ovat tietoisen lavastettuja, kesällä otettuja kuvia, joissa kevyisiin mekkoihin, polvihousuihin ja vuodenaikaan sopiviin ohuisiin pukuihin sonnustautunut yleisö ei niinkään poseeraa kameralle, vaan ilmehtii eläytyessään ohjelmanumeroon. Kuvissa valko karauttaa ensin ulos pirtistä pihamaalle (kuva 4), sitten seisoo nurmella yleisön hämmästeltävänä (kuvat 5 ja 6). Valkon ”ratsastajan” erikoisesti taipuva vartalo selittyy oljilla täytetyistä housuista, jotka roikkuvat hevosen rungon päällä.

”Wanhurskas armahtaa juhtaansa, mutta jumalattoman sydän on armoton” – hevoset ja eläinsuojeluaate

Kuvista ja kertomuksista välittyvä idyllinen kuva jouluisista kirkkomatkoista ja tapaninajeluista vällyjen alla lumisten peltojen keskellä ei aikalaisnäkemysten mukaan ollut kiiltokuvamaisen puhtoinen. Railakkaat joulukirkko- ja tapaninajelut, joissa miestä väkevämpää nauttineet isännät ja nuorukaiset kiisivät pitkin tienoita niin ikään terästetyillä oljilla piristettyjen hevosten vetäminä, nostattivat yhä enenevässä määrin kriittisiä äänenpainoja.

Savon Sanomien yleisönosastokirjoituksessa suonenjokelainen ”Eläintenystävä” paheksuu kilpa-ajoa, josta: ”… on ollut useasti ikäwät seuraukset jalkamiesten yliajamisen y. m. muodossa. Ei sillä hywä että hywää kyytiä mennään, waan pitää eläinparkaa piiskan lyönneillä kannustaa yhä hurjempaan laukkaan.” (Savon Sanomat No 4, 12.1.1912) ”Eläintenystävä” ei ollut kannassaan ainoa, vaan samanlaisia äänenpainoja alettiin kuulla ympäri Suomea. Maaseutukirjeessä nimimerkki Tuitui kirjoittaa miten: ”… Ihminen, luomakunman herra, hewosten herra on aina saanut tänä „rauhan juhlana” walloillensa säälimättömyyttä todistamat halut. Ne halut owat: kowasti ajaminen kirkkotiellä ja siitä johtuwa hewosten rääkkäys. Pitkät, usein kymmeniä kilometriä kuljettawat matkat on kirkolle mennessä woitettawa; ja sillä matkalla on myös woitettawa naapurin hewonen, tai toisen kylän isännän hewonen. Ihmiset tahtowat olla hewosinensa aina toinen toisensa edellä, puhumattakaan joulu-aamusta, jolloin kilpailu kuuluu hurjistuneisiin ikiwanhoihin tapoihin. Kilpa-ajoradalla ajetaan mahdollisimman terweillä hewosilla lyhyitä matkoja, sekä mahdollisimman kewyeillä ajopeleillä. Kirkkotiellä sitäwastoin ajetaan wälittämättä hewosten kykenewäisyydestä, reen mukawuudesta sekä siitä, jos reessä olisi waikka puolisen tusinaa miehiä tai naisia. Kaikki tämä tapahtuu joulun huumauksessa, suuren juhlan „kunniaksi”.  (Työ No 1, 2.1.1913) Kilpa-ajelua vastustettiin osittain sen aiheuttaman yleisen vaaran ja onnettomuusriskien vuoksi, mutta yhä enemmän myös hevosille aiheutuneen, ihmisten itsekeskeisyydestä johtuneen tarpeettoman kärsimyksen takia. Ylenmääräinen ryypiskely ja rehvastelu ei monenkaan kriitikon mielestä kuulunut kristillisen arvokkaan juhlan henkeen. Vaikka paheksuntaa herätti ylipäätään joulun maallistuminen ja nuorisoa houkuttavat epäilyttävät viihteelliset ohjelmanumerot, haluttiin myös muistuttaa hevosten kokemasta vääryydestä:

”… Mutta jo ensimmäisen joulupäivän iltana, puhumattakaan sitten Tapanin päivästä, alkaa yhä selvemmin jakaantua joukot eri harrastusten ympärille joulu-iloa etsimään. Suurin osa nuorisoa, mutta paljon vanhempaakin väkeä ohjaa polkunsa kevytmielisiin iloihin ja julkijumalattomiin seuroihin, missä usein korttipeli ja juomingit, sekä tanssit, naamiaiset ja elävienkuvien ala-arvoiset kummitukset, tahi yksityisten kotien pikku-piirissä rietas riemu ja ilveily on vallalla. … Tuhannet hevoset maaseudulla ovat joulun pyhinä ajossa kevytmielisten matkojen vuoksi nuorilla pojilla, jotka ajavat kylästä kylään tanssipaikkoja hakemaan ja iltamia etsimään. Näistä toiset ajattelemattomuudessa, toiset taas päihtyneinä kohtelevat armottomasti hevosiaan, ja sitten kuumaksi ajettuna saavat hevoset seista tanssitalojen edustalla yökaudet, vilusta väristen, ja saavat tämän johdosta vakavia sisäisiä vammoja, joiden seurauksista kärsivät koko loppuikänsä.” (”Miten aijot viettää joulujuhlasi?” Nimim. A. H:nen, Nuorten toivo No 11–12, 1.11.1928)

Nostalginen muistelu vuosisadan alun kirkkomatkoista oli tavanomaista 1920-luvun loppupuolen teksteissä, joissa jo hieman haikeana tuumailtiin, mahtoiko hevosen hylkääminen ja kehnonlainen kohtelu olla ”pentsiiniaikauden” tulosta. (”Jouluaattoilta ja joulukirkkomatkoilta vanhaan hyvään aikaan.” Vaasa No 299, 24.12.1928) Menneisyyteen suuntautuva katse oli usein täynnä ajan kultaamia muistoja ja haikeaa toivetta lapsuuden joulujen paluusta. Perinteitä kuitenkin myös kyseenalaistettiin nostamalla esiin epäkohtia eläinten kärsimyksistä – ja etenkin perinteen varjolla tapahtuvia ylilyöntejä, joilla oikeutettiin tavanomaiset käytösnormit rikkovaa käytöstä. Yhä vahvemmat äänenpainot vetosivat ihmisen sääliin ja velvollisuuteen suojella heikommassa asemassa olevia eläimiä:

”Jouluna kannetaan ruokakoreja nälkäisille, vaatekääröjä viluisille, lohdun sanoja suodaan murheisena värjöttävälle, ja ilo, joka siten tulee toisten osaksi, valaisee ja lämmittää samalla antajan sydäntä. Eläinkunta ei voi valittaa vaivaansa, se ei saavu avun pyynnöllä luoksesi, se vain odottaa. Se toivoo, että ”luomakunnan herralla” on selvillä velvollisuutensa «alamaisiaan” kohtaan.” (Eläinten ystävä: Suomen eläinsuojeluyhdistyksen äänenkannattaja No 12, 1.12.1913)

Vaikka keskusteluissa usein vedottiin kristilliseen moraaliin ja myötätuntoon, eläinten oikeuksien puolesta alettiin puhua myös järjestäytyneemmin. Suomen eläinsuojeluyhdistys SEY perustettiin vuonna 1901 vastustamaan vivisektiota eli eläinten elävältä leikkaamista tieteen nimissä, parantamaan kotieläinten asemaa ja suojelemaan pikkulintuja. Suomen ensimmäinen eläinsuojelulaki säädettiin vuonna 1934, mutta jo varhaisina vuosinaan yhdistys tarjosi valistusta, neuvontaa ja eläinsuojeluvalvontaa. (https://sey.fi) Sen äänenkannattajaksi perustettiin vuonna 1907 Eläinten ystävä -lehti, jonka sivuilta myös yllä oleva lainaus on. Konkreettiseksi parannusehdotukseksi hevosten olojen helpottamiseen väläytettiin hevostallien rakennuttamista kirkkojen yhteyteen niin Eläinten ystävässä (No 1, 1.1.1916) kuin muissakin julkaisuissa: ”On warmaa, että niiden enemmistö mykällä kielellään on soimannut armottomia isäntiään, jotka jättiwät ne seisomaan lähes neljänkymmenen asteen pakkaseen ilman tuulen tai pakkasen suojaa, antautuakseen itse juhlatunnelmaan. Kuitenkin woitaisiin hewosten kohtaloa liewittää hywin paljon ja wähäisillä kustannuksilla, jos seurakuntalaiset kirkkojensa läheisyyteen rakennuttaisiwat kirkkotalleja, joihin hewoset wiedään siksi aikaa kuin wäki on kirkossa.” (Uusimaa No 13, 2.2.1916) Hevosten hädästä oli tullut yksilöllisen tunnontuskan sijaan yhteinen ja yhteisöllinen asia.

Lopuksi

Harvalla nykypäivän ihmisellä on omakohtaista kokemusta rekiajeluista tai jo kauan ennen päivän sarastusta alkavasta matkasta joulukirkkoon. Kuvaukset joulukirkkomatkoista kuitenkin kutkuttavat nykylukijankin aisteja kilisevine kelloineen, ratisevine pakkaslumineen ja pimeyden keskellä loistavine kynttilöineen. Kokijoilleen kirkkomatkat ovat olleet mieleenpainuvia, ja niitä on jälkikäteen muisteltu kauniisti – etenkin lapsuusmuistoissa korostuu kokemus vanhempien läheisyydestä ja siitä, miten raavaat miehetkin heltyivät puhelemaan kauniisti hevosille ja perheen muille eläimille. Kuusenhaku hevosella ja tapaninajelut kohottivat myös kokijansa arjen yläpuolelle: joulu ylipäänsä toi odotetun katkon raskaan työnteon ja pimeän vuodenajan keskelle, ja monet kokemukset kietoutuvat hevosen läsnäoloon. Hevoset, joulukuuset ja reet toistuvat joululaulujen ikisuosikeissa ja välittyvät joulukorttien kuvastossa vuosikymmenestä toiseen.

Idyllisen kuvaston kääntöpuolella nähtiin joulupyhien kilpa-ajojen lieveilmiöitä, jotka saivat kyseenalaistamaan vanhoja perinteitä ja uskomuksia eläinten ja yleisen järjestyksen hyväksi. Kaikilla ei toki hevosta muutenkaan ollut. Lyhyemmät kirkkomatkat taitettiin jalan, ja ilman hevosta olevat pitkämatkalaiset saivat ihmetellä joulukirkkoon viilettävää rekiletkaa vain torppiensa ikkunaruuduista. Oma hevonen – vaikkakin puinen sellainen – oli silti monen lapsen mielessä hartaana joululahjatoiveena. Pukin konttiin päätyikin monenlaisia saajansa ylpeäksi tehneitä, kauppapuodista hankittuja tai oman pirtin hämärissä nikkaroituja ratsuja, jotka toivat saajalleen iloa pitkäksi aikaa (kuva 7). Pyrkimys hyväntahtoisuuteen ja myötätuntoon niin kanssakulkijoita kuin eläinystäviäkin kohtaan oli ja on monelle se suurin lahja, jonka jouluna voi antaa ja saada.

Asta Sutinen

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija

Lähteet:

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Aamulehti No 299, 24.12.1922

Eläinten ystävä: Suomen eläinsuojeluyhdistyksen äänenkannattaja No 12, 1.12.1913; No 1, 1.1.1916

Forssan lehden joululehti, 1.12.1928

Karjala No 354, 23.12.1925

Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja. No 12. 15.12.1914

Nuorten toivo No 11–12, 1.11.1928

Nuorten toveri, No 12. 1.1.1922

Savon Sanomat No 4, 12.1.1912

Suomen Sosialidemokraatti No 1. 1.1.1929

Työ No 1, 2.1.1913

Vaasa No 299, 24.12.1928

Valo: Kansakouluväen juhlakirja No 1. 1.12.1918

Uusimaa No 13, 2.2.1916

Muut lähteet:

Nirkko, Juha ja Vento, Urpo (toim.): Joulu joutui. Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki, 1994.

https://sey.fi/sey/tarinamme/
https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Jouluvalko