Työskentelen tutkijana Pyöriäismuistot-tutkimushankkeessa, jossa tutkitaan ihmisten ja itämerenpyöriäisten yhteistä menneisyyttä Suomessa. Tutkimuksen aineistona ovat sanomalehti- ja arkistoaineistot sekä pyöriäisiä Suomessa nähneiden ihmisten haastattelut. Tutkimus on vasta alussa, mutta esittelen seuraavassa lyhyesti käynnissä olevaa tutkimusta ja sen lähtökohtia.

Olen aloittanut hankkeessa postdoc-tutkijana tammikuussa 2023 ja ensimmäisenä olen käynyt läpi suomenkielisiä digitoituja sanomalehtiaineistoja Kansalliskirjaston digitaalisen palvelun kautta. Näistä aineistoista olen kerännyt havaintoja siitä, missä pyöriäisiä on nähty ja analysoinut, miten pyöriäisiin on sanomalehdissä suhtauduttu. Tällä hetkellä työskentelen 1930-luvun aineistojen parissa, joten tässä esiin tulevat havainnot eivät ulotu sitä pidemmälle.

Sanomalehtiaineistojen perusteella pyöriäisiä on havaittu Suomen rannikkoalueilla 1800-lopulta 1930-luvulle aina Haaparannan Seskaröstä Viipurin Kyrönniemelle asti. Suhtautuminen pyöriäisiin on vaihdellut eri aikoina ja eri alueiden lehdissä. Keskeisiä aineistosta nousevia puhetapoja ovat pyöriäisten käyttäminen eksoottisen luonnon merkitsijöinä esimerkiksi matkakirjallisuudessa, pyöriäishavaintojen leimaaminen ”mätäkuun jutuiksi” eli huijauksiksi sekä pyöriäisten esittäminen spektaakkelina. Myös käytännöllinen suhtautuminen pyöriäisiin yhtenä kalastajien saaliina näkyy aineistoissa.

Viihteen ja ajanvietteen tutkijana olen kiinnostunut erityisesti niistä uutisista, joissa pyöriäisistä kirjoitetaan spektaakkelina. Esimerkiksi 1920-luvulla Suomessa kiersi markkinanähtävyytenä täytetty pyöriäinen, joka lehtimainoksen mukaan ”ammuttiin konekiväärillä” edellisenä kesänä. Tämä ilmoitus on julkaistu muun muassa Tornion Lehdessä tiistaina 6.3.1923. Kyseessä on toinen kahdesta pyöriäisestä, jotka surmattiin Nauvossa kesäkuussa 1922. Täytetyn pyöriäisen kohtalon selvittäminen on yksi johtolanka, jota olen seurannut tutkimusartikkelia varten ja tarkempi kuvaus tapahtumista julkaistaan myöhemmin.

Täytettyjen eläinten ja erilaisten luonnontieteellisten eläinnäyttelyiden historiaa tutkimalla voi tarkastella ihmisten suhtautumista muunlajisiin eläimiin. Toinen tutkimushankkeessa työn alla oleva tutkimusartikkeli keskittyy pyöriäisten levinneisyyteen 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoleenväliin. Havaintojen pitkän aikavälin tarkastelu auttaa ymmärtämään, millaisia muutoksia on tapahtunut suhtautumisessa eläimiin, miten puhetavat ovat muuttuneet ja toisaalta miten sanomalehdistössä tapahtuneet muutokset näkyvät esimerkiksi käytetyssä retoriikassa tai muuttuvissa juttutyypeissä.

Pyöriäismuistot-hanke on laajemman HumBio-hankkeen alahanke. Laajempi hanke tutkii ihmisten suhdetta meriympäristöjen kadonneisiin, uhanalaisiin, tulokas- ja vieraslajeihin Suomessa. Keskeistä molemmissa on tarkastella ihmisten suhdetta muuttuvaan biodiversiteettiin humanististen alojen näkökulmasta. Hankkeet tuottavat Itämeren biodiversiteettiä koskevaa uutta tietoa tutkijoiden, päätöksentekijöiden ja laajan yleisön käyttöön. Hankkeissa tehdään yhteistyötä luonnontieteilijöiden kanssa, ja Pyöriäismuistot-hanke toimii yhteistyössä ympäristöministeriön ja Turun ammattikorkeakoulun kanssa.

Ihmistieteellisiä lähestymistapoja ympäristökysymyksiin sekä ihmisen ja luonnon suhdetta käsittelevää tutkimusta voi lähestyä esimerkiksi humanistisen ympäristötutkimuksen, ympäristöhumanismin ja enviromental humanities -kattokäsitteiden avulla. Yhteistä lähestymistavoille on ajatus siitä, että ympäristöön liittyviä kysymyksiä ja luontoa koskevia keskusteluja tulee tarkastella historiallis-kulttuurisissa konteksteissa ja valtaan liittyvissä viitekehyksissä. Näin avautuvat ihmisen, kulttuurin, talouden ja luonnon monimutkaiset ajalliset kytkökset.

Ympäristöhistorian viitekehyksen lisäksi pyöriäishankkeessa on kysymys mediahistoriasta ja siitä, miten median representaatiot ja diskurssit paljastavat tai heijastavat kunkin aikakauden kulttuuria ja suhtautumista muunlajisiin eläimiin. Hankkeessa sovelletaan myös digitaalisten ihmistieteiden menetelmiä, sillä aineistot ovat sähköisiä ja niitä tarkastellaan tietokoneavusteisesti. Tämä työ jatkuu myös osin saman työryhmän Fauna et Flora Fennica -tutkimushankkeessa, jossa tarkastellaan Suomen alueen eläin- ja kasvilajistoa historian-, kulttuurin- ja kielentutkimuksen keinoin. Hanke on saanut rahoituksen keväällä 2023 Alfred Kordelinin säätiön Suuret kulttuurihankkeet -ohjelmasta.

Etsimme Pyöriäismuistot-hankkeeseen haastateltavaksi ihmisiä, jotka ovat nähneet pyöriäisen Suomen luonnossa tai kuulleet kerrottavan tarinoita kohtaamisista pyöriäisten kanssa. Jos sinulla on tällaisia havaintoja, ota yhteyttä nmmkal (a) utu.fi tai käy vastaamassa 31.10.2023 mennessä kyselyyn osoitteessa https://link.webropolsurveys.com/S/D1352E50D1E19A97.

Lue lisää hankkeista:

Pyöriäismuistot – ­Ihmisten ja pyöriäisten yhteinen menneisyys Suomen merialueella https://sites.utu.fi/pyoriaismuistot/

Kadonneet, uhanalaiset ja saapuneet lajit – Ihmisten suhde Itämeren muuttuvaan biodiversiteettiin (HumBio) https://sites.utu.fi/humbio/

Fauna et Flora Fennica – Suomen historiallinen eläin- ja kasvilajisto https://sites.utu.fi/faffe/

Noora Kallioniemi on kulttuurihistorian tutkijatohtori Turun yliopistosta. Hän on erikoistunut media-aineistoihin ja työskentelee postdoc-tutkijana Pyöriäismuistot-hankkeessa.

Mikael Agricolan kirjoittaman Abckirian (1543) jälkeen suomenkielinen lastenkirjallisuus käsitti pitkään etenkin katekismusaapisia, joissa aakkosten opettelu ja lukemaan oppiminen yhdistettiin kristinuskon perusteiden tuntemiseen. Esimerkiksi Johannes Gezelius vanhemman kirjasta Lasten paras tawara (Yxi paras lasten tawara) (1666) ilmestyi useita painoksia eri puolella Suomea myös 1800-luvun puolella. Suomenkieliselle rahvaalle suunnattu kirjallisuus oli ennen kaikkea uskonnollista kirjallisuutta. Lukemaan oppiminen merkitsi tulemista osaksi kristillistä yhteisöä, ja varsinkin luterilaisuus korosti lukutaitoa myös ripille pääsyn edellytyksenä.

1800-luvun alkupuolella painokulttuuri alkoi kehittyä ja kirjojen sekä muiden painotuotteiden määrä kasvoi Euroopassa. Ulkomaiset kirjat kiersivät etenkin oppineiden ja säätyläisten parissa. Varsinkin saksankielisellä alueella uusia kirjoja painettiin runsaasti, ja mukana oli myös erilaisia näytelmiä, romaaneja, tieteellisiä julkaisuja sekä lastenkirjoja. Myös Viipuri oli kytkeytynyt saksankieliseen kulttuuripiiriin, sillä se oli osa niin kutsuttua Vanhan Suomen aluetta, jonka Venäjä oli valloittanut Ruotsilta 1700-luvun sodissa. Muiden Venäjän Itämeren maakuntien tavoin saksasta tuli kulttuurielämän ja koulutuksen keskeinen kieli Vanhassa Suomessa. Saksankielisten vaikutteiden merkitys säilyi itäisessä Suomessa myös sen jälkeen, kun Vanhan Suomen alue liitettiin osaksi autonomista Suomen suuriruhtinaskuntaa vuonna 1812.

Jo ennen kansallista heräämistä ja niin kutsutun Viipurin fennomanian kukoistusta 1830-luvulta alkaen Viipurin saksankieliset oppineet olivat kiinnostuneita suomen kielestä ja Suomen menneisyydestä. Puhutaankin niin kutsutusta ”Viipurin romantiikasta”, joka nousi etenkin vuonna 1805 perustetun Viipurin lukion opettajien parissa. Esimerkiksi lukion opettajana ja piirikoulujen tarkastajana toiminut August Thieme (1780–1860), julkaisi vuonna 1808 saksaksi runoelman Finnland, jossa mainittiin myös Väinämöinen vuosikymmeniä ennen kuin Elias Lönnrotin kokoaman Kalevalan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1835.

Vain vähän myöhemmin vuonna 1813 Viipuriin asettunut Jaakko Juteini (Jacob Judén, 1781–1855) alkoi julkaista Cederwallerin kirjapainon kautta suomenkielisiä teoksiaan. Niin Juteini kuin myös kirjanpainaja Anders Cederwaller siirtyivät Viipuriin Turusta, jossa he molemmat olivat olleet kytköksissä Turun Akatemiaan. Juteini julkaisi ensimmäisen maallista ainesta sisältäneen aapisen Lasten kirjan vuonna 1816. Kirjasta otettiin myöhemmin lukuisia uusintapainoksia. Se myös huomioitiin Turussa. Reinhold von Becker kirjoitti Lasten kirjasta varhaisen kirja-arvion Turun Wiikko-Sanomiin vuonna 1821. Lasten kirjan ohella Juteini julkaisi myös vuonna 1816 oppaan Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle sekä seuraavana vuonna kasvatusta käsittelevän kirjoituksen Puhe Lapsen Kaswatuksesta (1817).

Suomenkielinen lastenkirjallisuus alkoi näin nousta uudella tapaa Viipurissa 1810-luvulta alkaen, jolloin Cederwallerin kirjapaino aloitti toimintansa. Juteinin kirjojen lisäksi Cederwallerin kirjapaino painoi myös Herman Emanuel Hornborgin kirjan Wähän totuutta, kolmessa jako-luokassa: paljasta lupilupaisia satuja (1818), joka sisälsi kokoelman erilaisia luontoaiheisia kertomuksia, eläinsatuja ja faabeleita. Myöhemmin vuonna 1845 perustettu Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura edesauttoi voimakkaasti suomenkielisen kirjallisuuden levittämistä ja painotti alkuvaiheessa juuri oppikirjojen ja aapisten painamista suomen kielellä. Seuran kustantama Uusi Aapis-Kirja (1847), jonka pohjana toimi K.H.J. Ignatiuksen Tarpeellinen Lasten-kirja (1840), oli menestys ja siitä otettiin lukuisia painoksia.

Aapisten lisäksi Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura myös julkaisi ulkomaisten lastenkirjojen suomennoksia. Näin Viipurissa ilmestyi jo varhain muun muassa suomeksi käännettyjä satukokoelmia, kuten Th. Frimanin Lukemisia Suomen Rahwaalle, Wiipurista. Satuja (1849). Viipurissa ilmestyi myös Suomen ensimmäisenä nuortenkirjana pidetty Pietari Hannikaisen salanimellä ”Ulla-täti” julkaisema Serkukset (1848), joka hyödynsi saksalaisen kasvatusromaanin teemoja ja konventioita sovellettuna 1800-luvun alun Suomeen. Vain vähän myöhemmin Cederwallerin kirjapaino julkaisi saksalaisen Johann Christoph von Schmidtin kirjan Joulu Aatto, eli Onnen Poika (1853), jossa samaan tapaan kasvatusteemalla oli tärkeä merkitys. Kirjapainotoimintaa jatkoi Anders Cederwallerin leski Johanna Cederwaller poikansa kanssa aina 1860-luvun alkuun saakka.

Suomalaisuusliikkeessä toiminut Pietari Hannikainen toimitti myös 1857–59 ensimmäistä suomenkielistä lastenlehteä nimeltä Aamurusko. Lehti alkoi ilmestyä vain vähän sen jälkeen, kun muun muassa Zachris Topeliuksen toimittama Suomen ensimmäinen ruotsinkielinen lastenlehti Eos alkoi ilmestyä vuonna 1854. Viipurissa julkaistussa Aamuruskossa julkaistiin erilaisia kuvitettuja artikkeleita, eläinsatuja, jatkokertomuksia ja arvoituksia. Siinä näkyi vahva kiinnostus nykymaailman ilmiöihin, maantieteeseen ja luonnontieteisiin.

Lapsille suunnattu kirjallisuus oli tärkeässä roolissa siinä, miten suomen kieltä alettiin kehittää kirjakieleksi 1800-luvun alussa. Lapsille suunnatut kirjat ja lehdet sisälsivät monenlaisia kasvatuksellisia vaikutteita ja tavoitteita. Kuitenkin on arvioitu, että käytännössä lukutaito suomenkielisen väestön keskuudessa alkoi vahvistua kunnolla vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Viipurin 1800-luvun alun suomenkieliset lastenkirjat ovat kiinnostava esimerkki siitä, miten myös kansallinen herääminen oli kansainvälinen ja ylirajainen ilmiö, jossa erilaisten painotuotteiden leviämisillä oli merkittävä rooli.

Viipurissa 1800-luvun alussa julkaistuihin kirjoihin voi tutustua Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran ja Suomen Kansalliskirjaston digitoiman Bibliotheca Wiburgensis -kokoelman kautta, joka on kaikille avoimesti saatavilla.

Heidi Hakkarainen tarkastelee Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahaston tukemassa postdoc-hankkeessa 1800-luvun alun kansainvälisten kasvatusaatteiden vaikutteita Viipurin ja Vanhan Suomen alueen lapsille ja nuorille suunnatuissa kirjoissa.

Lähteet:

Bibliotheca Wiburgensis, Doria-julkaisuarkisto, Suomen Kansalliskirjasto. https://www.doria.fi/handle/10024/123483. Kokoelma sisältää Viipurissa Cederwallerin kirjapainossa ennen vuotta 1860 painettuja julkaisuja sekä vuonna 1845 perustetun Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran (VSKS) julkaisuja.

Thieme, August, Finnland. Toimitettu näköispainos vuoden 1808 julkaisusta. Toim. Robert Schweitzer. Aue-Stiftung, Helsinki 2012. Doria-julkaisuarkisto, Suomen Kansalliskirjasto. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/171333/27_august_thieme_finnland_web.pdf?sequence=1

Kirjallisuus:

Ihonen, Markku, Suomalainen lastenkirjallisuus 1800-luvulla. Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Liisi Huhtala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa ja Maria Laukka. Tammi, Helsinki 2003.

Koskivirta, Anu, Saksalainen sivistys, suomalainen kansa: kirjallisuus, kotiseutu ja kansankieli 1800-luvun alun Viipurin koulumaailmassa. Kuvaukset, mielikuvat, identiteetit. Viipurin kulttuurihistoriaa 1710–1840. Toim. Piia Einonen & Antti Räihä. Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, Helsinki 2018, 193– 242.

Koskivirta, Anu & Sanna Supponen: Valistus, tieto, tiede: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura aikojen tuulissa (1845–2021). Wiipuri.fi. 2021. https://wiipuri.fi/tarinat/valistus-tieto-tiede-viipurin-suomalainen-kirjallisuusseura-aikojen-tuulissa-1845-2021/

Kotkaheimo, Liisa, Lukemaan oppiminen – aapinen. Katsaus kehitystrendeihin ja funktioihin 1500-1950. ABC. Lukeminen esivallan palveluksessa. Toim. Esko M. Laine. Helsingin yliopiston kirjasto–Suomen Kansalliskirjasto, Helsinki 2002, 33–77.

Laine, Tuija, Kirjahistorian perusteet ja tutkimus. Kansalliskirjasto ja Suomen kirjahistoriallinen seura, Helsinki 2018.

Lehtonen, Ulla, Lastenkirjallisuus Suomessa 1543–1850: Kirjahistoriallinen tutkimus. Paino S. Tampere 1981.

Valtonen, Heli, Koulutus ja sosiaalinen liike. Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria. Toim. Piia Einonen & Miikka Voutilainen. Vastapaino, Tampere 2020, 349–374.

Länsi- ja Itä-Euroopan juutalaisten kärsimykset toisessa maailmansodassa, samoin kuin Suomesta keskitysleireille luovutettujen kohtalo, ovat tuttuja jokaiselle vähänkin historiaan perehtyneelle suomalaiselle. Kuitenkin myös miehitetyissä Pohjoismaissa vainottiin juutalaisia. Norjan ja Tanskan juutalaisten kokemukset Saksan miehitysaikana usein unohtuvat, kun puhutaan juutalaisvainoista.

Postdoc-projektissani Kirjoituksia miehitetystä Pohjolasta tutkin miehityksen kokemusta 1940-luvun Norjassa ja Tanskassa omaelämäkerrallisten lähteiden valossa. Aineistossani on myös juutalaisten kirjoittamia kirjeitä ja päiväkirjoja. Tässä blogitekstissä esittelen heistä yhden – Norjaan Itävallasta vuonna 1938 paenneen nuoren juutalaisnaisen Ruth Maierin.

Ruth Maier (1920–1942) on kenties tunnetuin Norjassa elänyt juutalaisten kansanmurhan uhri, sillä hänen päiväkirjamerkinnöistään ja kirjeistään julkaistiin kirja vuonna 2007. Ensimmäinen laitos oli norjaksi käännetty versio alun perin saksaksi kirjoitetusta aineistosta, mutta sittemmin Maierin tekstit on julkaistu myös alkuperäiskielellä ja esimerkiksi englanniksi ja ruotsiksi. Suomessa Maier kuitenkin tunnetaan huonommin, sillä suomeksi hänen päiväkirjaansa ja kirjeitä ei ole toistaiseksi julkaistu.

Niin Dittl, ja minä saavutan myös pian määränpääni. Norjassa! Minulla on jo viisumi passissa. Dita, olen todella rajattoman iloinen. Tällä viikolla matkustan siis Norjaan. Odotan vain matkalippuja, jotka herra Strøm aikoo lähettää minulle. […] Iloitsen todella … hölmöä tässä on se, etten osaa norjaa, saan olla todella ahkera ja opiskella siellä norjaa, voidakseni lukea enemmän muutaman kuukauden päästä.

(Ruth Maierin kirje Judith Maierille 21.1.1939, suom. Anna-Leena Perämäki)

Näin 18-vuotias Ruth Maier kirjoitti pikkusiskolleen Judithille tammikuussa 1939 asuessaan vielä Wienissä äitinsä kanssa. Itävallan pakkoliitos kansallissosialistiseen Saksaan oli tapahtunut vajaata vuotta aiemmin. Sen myötä juutalaisiin kohdistuneet vainotoimet olivat jo alkaneet myös Itävallassa, ja monet päättivät paeta turvattomaksi käyneestä kotimaastaan. Myös Maierit etsivät turvaa ulkomailta – Judith oli kirjeen päiväyksen aikaan jo Englannissa, ja Ruth onnistunut edesmenneen isänsä suhteiden avulla saamaan turvapaikan norjalaisesta Strømin perheestä. Seuraavan kirjeen Judithille helmikuun alussa 1939 hän kirjoittikin jo Norjan Lillestrømissä.

Kirjeet ja päiväkirja osoittavat, että nuori Ruth sopeutui hyvin uuteen elämäänsä Norjassa. Lyhyessä ajassa hän oppi norjaa niin hyvin, että suoritti seuraavana vuonna Suomen ylioppilastutkintoa vastaavan tutkinnon ja alkoi suunnitella yliopisto-opintoja. Keväällä 1940 kaikki kuitenkin jälleen muuttui:

Ja päivää myöhemmin se [miehitys] alkaa. En halua tietää, mitä tapahtuu. En halua uskoa, että siitä voi tulla kamalampaa kuin jos olisin ollut Itävallassa. Ei! … Minä toivon. En tiedä, mitä. Jälkeenpäin katsottuna se kaikki tulee jälleen tietoisuuteeni. Aivan yhtäkkiä.

(Ruth Maierin päiväkirja 10.4.1940, suom. Anna-Leena Perämäki)

Toisen maailmansodan sytyttyä syksyllä 1939 Norja julistautui puolueettomaksi. Huhtikuussa 1940 Saksa teki kuitenkin maahan yllätyshyökkäyksen ja onnistui valtaamaan sen parissa kuukaudessa. Norjan kuningas ja hallitus pakenivat Iso-Britanniaan ja perustivat pakolaishallituksen, Norjassa astui valtaan Vidkun Quislingin nukkehallitus. Niin myös Ruth Maier joutui jälleen kohtaamaan sen, mitä oli paennut hieman yli vuotta aiemmin.

Vielä muutaman vuoden Maier sai kuitenkin elää nuoruuttaan Norjassa. Kesällä 1940 hän tapasi vapaaehtoistyössä tulevan runoilijan Gunvor Hofmon, naiset ystävystyivät ja heistä tuli pariskunta. Seuraavat vuodet he asuivat ja kävivät töissä yhdessä eri puolilla Norjaa.

Marraskuussa 1942 Ruth pidätettiin vuokra-asunnostaan Oslossa. Yhdessä yli 500 muun tässä miehitysajan siihen asti suurimmassa poliisioperaatiossa vangitun juutalaisen kanssa hänet pakkosiirrettiin Norjasta laivalla. Joulukuussa 1942 hän päätyi Auschwitzin keskitysleirille Puolaan ja sai heti tulopäivänä surmansa kaasukammiossa.

Norjassa eli toisen maailmansodan alkaessa noin 2 200 juutalaista. Monet heistä onnistuivat pakenemaan Ruotsiin, mutta 772 kuljetettiin Maierin tavoin keskitysleireille. Tästä joukosta selviytyi hengissä vain 34.

Ruth Maier piti päiväkirjaa vuodesta 1933 aina pidätykseensä asti. Kirjeenvaihto Judith-siskon kanssa jatkui myös läpi Norjan-vuosien. Säilyneet päiväkirjat olivat Gunvor Hofmon hallussa vuoteen 1995 asti, jolloin ne päätyivät Jan Erik Voldille. Vuonna 2007 Vold käänsi ja toimitti Maierin päiväkirjat ja kirjeet. Ruth Maierin alkuperäisiä tekstejä, kahdeksaa päiväkirjaa ja 69:ää kirjettä, säilytetään Oslon holokaustitutkimuskeskuksen arkistossa. Materiaali on digitoitu ja vapaasti luettavissa.

Ruth Maierin päiväkirja ja kirjeet ovat arvokas dokumentti Anschlussin seurauksista juutalaisille Itävallassa, uudesta elämästä vieraassa maassa ja siitä, millaista oli olla juutalainen natsi-Saksan miehittämässä Norjassa. Tutkimusprojektini tarkoitus on valottaa Maierin ja monien muiden Norjassa ja Tanskassa sota-aikana eläneiden miehityskokemuksia sellaisina kuin ne heidän päiväkirjojensa ja kirjeidensä sivuille piirtyvät. Maierin tekstit tuovat pohjoismaista näkökulmaa kuvaamme holokaustista.

Teksti: Anna-Leena Perämäki