Keväinen Tukholma tarjoaa mainiot puutteet museo- ja kulttuurimatkailulle. Kevään sää voi olla arvaamaton, mutta parhaimmillaan aurinkoinen ja kirsikankukkien värinen. Vierailin huhtikuun lopulla ystävän kanssa Tukholmassa kulttuurimatkalla keskittyen museoihin (ja huomioiden mahdollisia kytköksiä Ruotsin Vaasa-sukuun), tässä tekstissä muutamia vierailuvinkkejä ja museokokemuksia.  

Naturhistoriska Riksmuseet

Tukholman yliopiston vieressä sijaitseva luonnonhistoriallinen museo on rakennuksenakin vaikuttava näky. Näyttelyitä rakennuksesta löytyy monesta kerroksesta, ja lisäksi Cosmonova-teatterissa pyöri päivän mittaan elokuvia. Me keskityimme vierailulla näyttelyihin ja Cosmonovan IMAX-teatteri jäi kokematta tällä kertaa. Aikaa vierailuun ehdottomasti kannattaa varata, etenkin jos haluaa tutkia näyttelyitä tarkasti.

Näyttelyissä hyödynnettiin paljon erilaisia interaktiivisia elementtejä (esim. pelejä), mutta seassa oli myös perinteisempiä dioraamoja. Harmillisesti dioraamat olivat rakennettu yksittäisille eläimille – siksi esimerkiksi Turun biologisen museon laajemmat, useampia lajeja sisältävät dioraamat ovat omasta mielestäni kiinnostavampia ja kertovampia.

Yläkerran vedenalaisesta maailmasta ja Ruotsin luonnosta kertovat näyttelyt olivat kiinnostavia ja myös lapsiperheiden ja koululaisryhmien suosiossa. Esillä oli runsaasti eri lajeja, ja erityisesti pidin pienestä vieraslajeja esittelevästä vitriinistä. Alemmasta kerroksesta löytyi dinosauruksia sekä oma näyttelynsä ihmislajin kehittymisestä. Hieman piilossa oli myös osio napa-alueista ja niiden eläimistä, josta löytyi suurien valaiden luurankoja – aina vaikuttavia koossaan ja hankalia kuvattavia puhelimen kameralla.

Bergianska Trädgården

Luonnonhistoriallisen museon vierestä löytyy kasvitieteellinen puutarha Bergianska Trädgården. Huhtikuun lopulla ulkopuutarha ei ollut vielä parhaassa loistossaan, joten kesäisempi ajankohta tarjoaisi enemmän katseltavaa ulkona. Kolea kevätsää tarkoitti, että mekään emme koko ulkopuutarhaa läpi kävelleet, mutta nähtävää riittäisi. Meillä näkemättä jäivät tällä vierailulla esimerkiksi japanilainen lampi, italialainen terassi Välimeren alueen kasvillisuudella sekä Victoria House, josta löytyy trooppisia vesistökasveja – on siis syytä palata puutarhalle lämpimimmillä säillä!

Suurimmasta rakennuksesta, lasikauppias Edvard Andersonin mukaan nimetystä kasvihuoneesta löytyy kattava valikoima kasvillisuutta ympäri maailman, mm. tropiikin ja aavikoiden kasveja. Yhteensä puutarhassa kasvatetaan yli 6000 lajia. Kiinnostavia kasveja olivat mm. Dracaena draco, joka tuottaa kasvinestettä, jota kutsutaan lohikäärmeen vereksi, sekä eteläisestä Afrikasta löytyvä Dioscorea elephantipes, jonka juuri/runko kuivakauden aikana muistuttaa kilpikonnan kuorta. Kasveja suojellaan biologisella hyönteistorjunnalla eli hyödyllisillä hyönteisillä, jotka estävät tuholaishyönteisten leviämisen kasveilla.

Livrustkammaren

Kuninkaanlinnan vieressä sijaitsee yksi omista suosikkimuseoistani – kuninkaallinen asevarasto eli Livrustkammaren. Se kertoo Ruotsin monarkian historiasta Vaasa-ajasta nykypäivään mm. aseiden, vaatteiden ja kuninkaanvaltaan liittyvien tunnusten kautta. Kaksi ensimmäistä salia etenkin saivat huomiomme, sillä Vaasa-suvun hallitsijoiden edesottamukset kiinnostavat meitä kovasti. Vaasa-kuninkaiden haarniskat, upeat kruunajaisviitat, kangas jonka sisällä Maria Eleonora säilytti edesmenneen puolisonsa Kustaa II Aadolfin sydäntä, ja tietysti Streiff, Kustaa II Aadolfin hevonen jolla kuningas ratsasti hänelle kohtalokkaassa Lützenin taistelussa.

Kiinnostavia esineitä ja tarinoita löytyy toki myös jälkimmäisistä saleista, ja vaikka nähtävää on paljon, tekstiä on seinillä ja vitriineissä sopivassa määrin että sitä jaksaa lukea. Myös ehkä yllättäviäkin faktoja hallitsijoista löytyy: tiesitkö, että Kustaa V oli innostunut kirjoilutöiden teosta. Tai että nykyisen Bernadotte-hallitsijasuvun kantaisä oli upseeri Ranskasta. Museosta ei tavallisen ihmisen näkökulmaa historiaan löydy, mutta yhdistettynä vierailuun Nordiska museetissa (ks. alla), syntyy kattava kuva Ruotsin historiasta eri yhteiskuntaluokkien näkökulmista.

Storkyrkan

Kuninkaanlinnan vieressä sijaitsevan tuomiokirkon vanhimmat osat ajoittuvat 1300-luvun alkuun. Kirkon barokkiaikainen ulkoasu luo kiinnostavan kontrastin selvästi keskiaikaisemman sisätilan kanssa. Itseäni kirkossa houkuttaa erityisesti kaksi esinettä: Vädersolstavlan ja Pyhä Yrjön patsas. Vädersolstavlan tai Aurinkotaulu on kuvaus Tukholman kaupungin yllä v. 1535 nähdystä halonäytelmästä, useista sivuauringoista. Aikanaan tätä ilmiötä hyödynnettiin myös propagandamielessä Ruotsin käydessä läpi reformaatiota. Teos on tiettävästi myös ensimmäisiä maalauksia Tukholmasta. Storkyrkanissa esillä oleva taulu on 1600-luvulla tehty kopio.

Pyhää Yrjöä ja lohikäärmettä esittävä puuveistos on vaikuttava näky, ja tieto, että veistoksen historia ulottuu 1400-luvun lopulle, tekee siitä entistä vaikuttavamman. Veistoksen tilasi Sten Sture vanhempi, joka puolusti voitokkaasti Tukholmaa tanskalaisilta valloittajilta. Kalmarin unionista huolimatta Ruotsin ja Tanskan välit olivat myrskyisät. Sten Sture halusi tiettävästi nähdä itsensä Pyhän Yrjön kaltaisena sankarina; legendan mukaan Yrjö pelasti Silenen kaupungin kuninkaan tyttären ihmisuhreja vaatineelta lohikäärmeeltä. Veistoksessa riittää yksityiskohtia tutkittavaksi, ja siinä on käytetty puun lisäksi materiaalina mm. hevosenkarvaa ja hirvensarvia.

Vasamuseet

Tukholman suosituimpia käyntikohteita – ja myös meidän Vaasa-retkemme tärkeä etappi – on 1600-luvulla kaupungin lahteen uponnut ja 1960-luvulla esiin nostettu Vasa-sotalaiva. Vuonna 1628 valmistunut Vasa oli aikansa suurin sotalaiva ja Suurvalta-Ruotsin laivaston ylpeys. Elokuussa 1628 neitsytmatkalle lähtenyt alus ehti kestää alle tunnin, kun tuulenpuuskat alkoivat kallistaa laivaa ja avoimena olleista tykkiluukuista pääsi vesi sisään. Alus upposi ja oli merenpohjassa 333 vuotta, kunnes se nostettiin takaisin ihmisten ilmoille vuonna 1961.

Olen vieraillut museossa useasti, ja joka kerta olen yhtä haltioissani laivasta, sen koosta, sen yksityiskohdista, sen tarinasta. Tällä kertaa osallistuimme opastetulle kierrokselle, joka kesti 25 minuuttia. Opas kertoi laivan tarinaa ja taustoja elävästi ja viihdyttävästi, nostaen esiin myös muutamia kiinnostavia yksityiskohtia laivan veistoksista. En esimerkiksi tiennyt aiemmin, että Vasan tasapainoa oli testattu rakennusvaiheessa, mutta siihen ei oltu puututtu silloin – katastrofaalisin seurauksin. Lisäksi opin, että upotessaan Vasan mastot jäivät osittain vedenpinnan yläpuolelle näkyviin ja ruotsalaiset katkaisivat ne, jotta nolosti päättyneen neitsytmatkan jäljet eivät törröttäisi kaupungin edustalla. Opastuksen jälkeen oli hyvä jatkaa tutkimaan museon esineistöä ja sisältöjä tarkemmin, kuten tykkikannen rekonstruktiota tai havainnollistuksia laivan nostamisesta merenpohjasta.

Nordiska museet

Yksi reissumme pääkohteista oli Nordiska museet, jossa avautui pari vuotta sitten uusi perusnäyttely Nordbor (Nordic life). Siinä luodataan Ruotsin ja Pohjoismaiden historiaa 500 vuoden ajalta 1500-luvulta tähän päivään. Näyttely on museon historian kattavimpia ja suurimpia, ja se pitääkin sisällään lähes 4000 esinettä. Rakennuksen koko ylimmän kerroksen kattava näyttely imaisee sisäänsä, ja siellä saa helposti kulutettua koko päivän niin halutessaan. Paitsi että esineitä on paljon, löytyy luettavia tekstejä ja katsottavia videoita myös. Suurin osa teksteistä ja esinetiedot löytyvät näytöiltä, mikä tekee näyttelystä paikoin myös raskaan – kuten yllä jo totesin, liiallinen näyttöjen katselu väsyttää nopeammin. Suurissa vitriineissä olevia esineitä oli myös paikoin hankala löytää näytöiltä lisätiedon saamiseksi. Muita museon näyttelyitä emme sitten jaksaneetkaan tutkia, sillä aika kului Nordboria tutkiessa hyvin kattavasti.

Eri vuosisadoilta oli nostettu esiin kiinnostavia teemoja ja näkökulmia, joita myös avattiin dramatisoitujen henkilövideoiden kautta. Heti 1500-luvulta alkavasta osiosta löytyi tietoa metsäsuomalaisista, vitriinin sisältäessä upeita koivusta tehtyjä esineitä. Näyttelytilat olivat selvästi mietittyjä kokonaisuuksia, ja teemojen sisään mahtui niin tavallisen kansan kuin aateliston elämää, ja myös saamelaiskulttuuria oli nostettu esiin eri vuosisatoina. Esineiden määrä näyttelyssä oli vaikuttava, ja äänimaisemia käytettiin tiloissa harkiten mutta ei häiritsevästi. On myös mukavaa, että museon nettisivuilta pääsee lukemaan näyttelyn tekstejä ja tutkimaan esineitä – täten näyttelykokemukseen voi palata omalta kotisohvalta käsin vielä uudemman kerran.

Millesgården Museum

Jos lähtee hieman Tukholman ydinkeskustasta sivuun, voi löytää melkoisia helmiä. Yksi niistä on ehdottomasti Millesgården Museum, joka sijaitsee vain parinkymmenen minuutin päässä ydinkeskustasta Lidingön saarella. Taiteilijapariskunta Carl ja Olga Millesin kodin ympärille rakentunut museoalue pitää sisällään taiteilijakodin, taidegallerian ja patsaspuiston. Vierailumme ajaksi sattui kaunis aurinkoinen päivä ja puisto oli koettavissa kaikessa kauneudessaan. Kesemmällä vierailemalla useammat puut ja kasvit vihertäisivät enemmänkin, mutta ikivihreät ja kukkaan puhjenneet magnoliat tarjosivat luonnon keväistä kauneutta.

Kuvanveistäjä Carl Millesin teoksia löytyy eniten Ruotsista, mutta myös ympäri maailmaa. Millesgårdenin museo on rakentunut Millesin oman vision ympärille, jossa taide ja luonto muodostaisivat kokonaistaideteoksen. Taloa ympäröivässä puutarhassa olo oli kuin Italiassa olisi ollut. Taiteilijakodin sisältä löytyi vaikuttava määrä taidetta, jotta Millesit keräsivät. Ihanana yksityiskohtana oli pariskunnan aamiaisnurkkaus. Talon päällä oli pieni tornimainen osa, jossa Millesilla oli kaukoputki tähtientarkkailua varten – näihin tiloihin ei harmillisesti vierailemaan päässyt.

Galleriarakennuksen viereltä löytyy Annen talo, jonka Milles rakennutti assistentilleen Anne Hedmarkille 1950-luvulla. Matalan rakennukset ikkunat avautuvat sisäpihalle patsaspuiston suuntaan, ja talon vieressä oli viehättävä katettu pihaterassi. Osana patsaspuistoaluetta on Pikku-Itävalta, jonka Milles suunnitteli itävaltalaiselle vaimolleen syntymäpäivälahjaksi. Tässä alueella on alppiseutujen kasvistoa sekä kaksi pientä alttarirakennusta. Galleriarakennuksessa on esillä vaihtuvia näyttelyitä – vierailumme aikana Alvar ja Aino Aallon designista kertova näyttely.

Stadsmuseet

Tukholman kaupunginmuseo oli kolmas museo, joka tarjosi meille näkökulman 1500-luvulta nykypäivään. Tällä kertaa fokuksessa oli Tukholman kaupungin historia ja sen asukkaat. Näyttely jakautui moneen kerrokseen ja jokainen huone keskittyi tiettyyn teemaan. Aikakausittainen jaottelu toimi, mutta kulkusuunnat olivat välillä hieman hukassa. Seinätekstit olivat tiiviitä mutta informatiivisia ja niitä jaksoi seurata läpi näyttelyn. Erityisen hauska oli alakerrassa sisäänkäynnin luona oleva intro perusnäyttelyyn, jossa käytiin Tukholman historian keskeiset kohdat aikajanamaisesti – näitä teemoja syvennettiin varsinaisessa näyttelyssä.

Näyttely nosti kiinnostavasti esiin Tukholman nousua pääkaupungiksi, kasvavana kaupan ja teollisuuden kaupunkina, sekä modernin kaupunkielämän sykkeenä. Erityisen hieno oli tukholmalaisen valokuvaaja Mimmi Gustafssonin studio, johon oli lavastettu kuvauspiste. Esiin tuotiin myös synkempiä teemoja, kuten lapsiköyhyyttä ja noituudesta annettuja tuomioita tukholmalaisnaisille. Kiinnostavia olivat myös ylimmässä kerroksessa oleva Pihlqvistin perheen koti, jossa asui kaksilapsinen perhe 1900-luvun alussa, hyvin ahtaissa oloissa ja suuren rakennuksen sisällä, niin että ikkuna osoitti sisäportaikkoon. Tämänkin museon perusnäyttelyn kiertäminen vei aikaa, eikä keskittyminen ja jaksaminen enää itsellä riittänyt museon vaihtonäyttelyihin. Etenkin 1900-luvun alusta kertova, hyvin punasävyisesti sisustettu näyttely oli niin täynnä tavaraa ja asiaa, että tilassa oli vaikea keskittyä. Vaikka on ihana, että museoista löytyy paljon katsottavaa ja koettavaa, joskus liika on vain liikaa.

Fotografiska

Vaikka Tukholmassa olen useasti vieraillut, kävin nyt vasta ensimmäistä kertaa valokuvataiteen museossa. Vierailumme aikana alimmassa kerroksessa oli hieno Elliott Erwittin retrospektiivinen näyttely. Pariisissa syntynyt, mutta Yhdysvaltoihin aikanaan muuttanut Erwitt toimi mainos- ja dokumentaristikuvaajana. Näyttely luotasi hänen uraansa ja kuvausaiheitaan kattavasti, antaen tilaa niin sosiopoliittisille teemoille, maisemille, ihmisille kuin koirille. Löytyipä näyttelystä suomalaiselta tanssilavaltakin otettu kuva 2000-luvun alkupuolelta. Yläkerrassa pyöri huhtikuun lopulla vielä tukholmalaisen muotokuvaajan Tobias Regellin retrospektiivinen näyttely Du såg mig med orädda ögon, joka sisälsi myös todella vaikuttavia muotokuvia esim. baletin ja teatterin maailmasta.

Fotografiskan näyttelyt vaihtuvat useamman kerran vuodessa, joten ajankohtainen ohjelmisto kannattaa tarkistaa heidän nettisivuiltaan.

Loppuun vielä kahvilavinkki: Mälarhöjdenissa on kaunis 1800-luvun huvila Villa Lyran, jossa toimii nykyään kahvila/ravintola/konditoria. Mälarenin suuntaan avautuvalla jokinäkymällä varustettu puurakennus toimi aikansa kulttuuripiirien kohtaamispaikkana, ja siellä ovat aikaansa viettäneet ja juhlia juhlineet mm. Selma Lagerlöf, Henrik Ibsen ja Jenny Lind. Talon alakerrasta löytyivät isommat salit ja yläkerrasta pienempiä huoneita, joita oli nimetty 1800-luvun huvilalla vierailleiden mukaan.

Teksti ja kuvat: Elina Karvo
Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran sihteeri.

Lapin maakuntamuseolla avautui syyskuun alussa uusi erikoisnäyttely Walokuvaaja Hildur – Valokuvia Rovaniemeltä ja Lapista 1900-luvun alusta. Sen kohteena on valokuvaaja Hildur Larsson, myöh. Sammallahti (1882-1952), joka perusti vuonna 1905 Rovaniemelle valokuvaamon ja oli paikkakunnan ensimmäisiä ammattivalokuvaajia. Näyttely avaa ikkunan reilun sadan vuoden takaiseen Rovaniemeen ja Lappiin, ja on laajuudessaan kattava, sisältäen lähes 300 kuvaa sekä esine- ja arkistoaineistoa. Näyttelyllä juhlistetaan myös 50 vuotta täyttävää Lapin maakuntamuseota.

Hildur Larsson oli syntyjään ruotsalainen ja hän asui nuoruudessaan Haaparannalla, jossa hän oppi valokuvaajaksi työskennellessään kuvaamoapulaisena ja kuvaamonhoitajana valokuvaaja Mia Greenille. Hän piti valokuvaamoa Rovaniemellä vuosina 1905-1916 sekä osan vuodesta auki olevaa kuvaamoa Kemijärvellä vuosina 1913-1916. Hän toimi kuvaajana myös metsäalalla toimineelle Kemiyhtiölle sekä Helsingin Kaiku -nimiselle lehdelle. Vuonna 1916 hän kihlautui metsänhoitaja Eelis Sammallahden (1884-1956) kanssa. Päivää ennen avioitumista Hildur myi kuvaamonsa tarvikkeineen. Hildur ja Eelis avioituivat syyskuussa 1916, ja he muuttivat Kolariin Sieppijärvelle metsänhoitajan puustelliin eli virkataloon. Heille syntyi kolme lasta. Vuonna 1925 perhe muutti ensin Rovaniemelle ja vuonna 1929 Helsinkiin Eeliksen työn myötä. Hildur kuoli Helsingissä vuonna 1952.

Näyttelyn taustalla on Lapin maakuntamuseon saama lahjoitus Hildurin jälkeläisiltä. Lahjoitukseen sisältyi toistatuhatta kuvaa mm. lasinegatiiveina ja vedoksina, sekä esineistöä ja arkistoaineistoa, esimerkiksi Hildurin ja hänen puolisonsa Eeliksen kirjeenvaihtoa heidän kihlausajaltaan. Näissä kirjeissä etenkin Eelis on sanoissaan hyvin runollinen ja romanttinen, ja hänen kirjoittamansa kirjeet eri metsätyömailta, jonne hänen työnsä hänet vei, tulvivat kaipuuta Hildurin luokse. Näinkin henkilökohtaisten kirjeiden lukeminen tuntui alkuun hieman tungettelevalta, mutta ne avaavat kiinnostavan, hyvin henkilökohtaisen ikkunan Hildurin elämään ja taustoittavat myös näyttelyssä nähtäviä valokuvia Hildurista ja Eeliksestä.

”Fredag flyr jag till skogs,
men lördag väntar jag min lycka.”
– Eelis kosintakirjeessään Hildurille 2.3.1916

Näyttely jakautuu kolmeen osioon. Yksi osio käsittelee Hildurin työtä valokuvaajana, hänen kuvaamoaan ja kuvien retusointia eli korjaamista. Toinen osa keskittyy Hildurin kuvaustyöhön ateljeen ulkopuolella, esim. metsätyömailla, sekä 1900-luvun alun Rovaniemeen. Kolmas osio kertoo Hildurin ja Eeliksen kihlautumisesta, naimisiinmenosta ja heidän perheensä elämästä Sieppijärvellä Kolarissa.

Naiset valokuvaajina

Naisille valokuvaajan ammatti tarjosi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa mahdollisuuden itsenäiseen elämään ja oman elannon kartuttamiseen. Naimattomien naisten työntekoa ei aina katsottu hyvällä, mutta valokuvaaminen nähtiin toisaalta säädyllisenä ja soveliaana käsityöammattina. Naiskuvaajat palkkasivat kuvaamoihinsa apulaisiksi usein muita nuoria naisia, jolloin ammattitaito ja osaaminen siirtyi kisällimäisesti eteenpäin. Myös Hildur oli oppinut ammattinsa toiselta valokuvaajalta, Haaparannan ensimmäisen kuvaamon perustaneelta Mia Greenilta. Green tuli etenkin tunnetuksi ensimmäisen maailmansodan aikana kuvatessaan elämää rajalla ja Ruotsin kautta kulkeneita pakolaisia ja sotavankeja.

Mia Green tarjosi työn oppimisen mahdollisuuksia useille nuorille naisille, ja Hildurin lisäksi esimerkiksi Tornion ensimmäisen valokuvaamon vuonna 1911 avannut Ida Björn oppi ammattinsa myös Greenilta. Kuvaustyötä tehtiin usein naimattomana, mutta osa kuvaajista jatkoi myös naimisiinmenon jälkeen tai työskenteli puolisonsa kanssa. Hildur jätti ammattimaisen kuvaamisen avioiduttuaan Eeliksen kanssa, mutta ei suinkaan lopettanut kuvaamista. Hän tallensi ahkerasti perhettään – puolisoaan ja kolmea lastaan – kuten myös arkista elämää ja muuttuvia maisemia ensin Kolarissa ja myöhemmin Helsingissä.  

Kulttuurihistorioitsija Mervi Löfgren Autti on tutkinut Hildurin jälkeen 1920-luvulla kuvaamoa Rovaniemellä pitäneitä Auttin sisaruksia ja siinä ohessa myös tutustunut Hildurin työhön ja naisten valokuvaamiseen 1900-luvun alussa. Hän kirjoittaa väitöskirjassaan, kuinka Hildur oli ehkä ”tiedostamattomallakin tavalla” antanut esimerkin ”naisen itsellisestä elämästä ja ammattitaitoisesta toiminnasta” Auttin sisarille. Samaa ajatusta nostetaan myös näyttelyssä esiin, kun Hildurista puhutaan rohkeana esikuvana.

Visiittikorttivillitys

Kuvaamo-osuuden valokuva-aineistosta kiehtovimpia lienevät visiittikortit. 1800-luvun loppupuolella Euroopan villitsi kartomania, ja pienet, n. 9×6 cm kokoiset kuvakortit olivat suosittuja ympäri Euroopan. Kuvattavana käytiin parhaat yllä, ja joskus myös perheen, ystävien tai vaikkapa lemmikin kera. Visiittikortteja jätettiin muistoksi vierailusta, tai annettiin tutuille, ystäville tai rakastetuille – hieman kuin koulukuvia vaihdeltiin kavereiden kesken omana kouluaikanani. Visiittikortteja myös kerättiin niille suunniteltuihin albumeihin. Nämä albumit olivat esillä ja vieraiden selattavana, jolloin oli mahdollisuus tutustua henkilön tuttavapiirin laajuuteen ja etenkin laatuun. Visiittikorttivillitystä mahdollisti sen, että pieniä kuvia saatiin kuvalevylle useampia, jolloin niiden hintakin oli hieman edullisempi.

Hildur kuvasi visiittikorttikuvia paljon. Kuvat kiinnitettiin usein kuvaajan nimellä ja paikkakunnalla varustettuun taustapahviin, joita Hildurillakin oli eri tyyleissä vuosien varrella. Näyttelyssä on esillä iso valikoima kortteja. Osassa esiintyvät paikalliset asukkaat – kaikkia ei ole tunnistettu – osassa Hildurin perheenjäsenet ja kuvaaja itse. Kuvia tutkiessa löytää pienistä kohteista paljon yksityiskohtia, ja niistä voi päätellä, että Hildurilla oli kuvaamossaan erilaisia taustakankaita ja rekvisiittaa hyödynnettäväksi kuvaustilanteissa. Vaikka yleisilme 1900-luvun alun valokuvissa on pääosin vakava, Hildur on saanut kuvattavistaan irti myös hymyjä ja luonnollisuutta. Tästä hyvänä esimerkkinä tuntemattoman pojan kujeileva kuva.

Näyttelyyn on rakennettu myös taustamaisemalla ja rekvisiitalla varustettu kuvauspaikka, jossa museovieras voi ”ikustuttaa” itsensä kuin olisi Hildurin kuvaamossa.

Menneisyyden Rovaniemi

Hildurin kuvaamonpidon aikana Rovaniemi oli vilkas ja kasvava yhteisö – ei vielä kaupunki tai edes kauppala, mutta tiiviimmin asutettu yhdyskunta erottui jo laajemmasta maalaiskunnasta. Rovaniemen saavutettavuutta niin teollisuuden, alueen kasvun kuin matkailunkin näkökulmasta paransi vuonna 1909 valmistunut rautatie, ja sen myötä saapui niin uusia asukkaita kuin matkailijoita. Muuttoliikkeen suuntautuessa metsäteollisuuden luomien työmahdollisuuksien myötä pohjoiseen, Rovaniemen väkiluku oli vilkkaassa nousussa 1900-luvun alussa. Asukkaita yhdyskunnassa (nyk. ydinkeskusta) 1910-luvun alussa oli n. 2000, kun koko maalaiskunnan alueella asukkaita oli n. 11 000. Asukasmäärän kasvaessa myös palvelutarjonta kasvoi, ja Rovaniemellä toimikin useita eri käsityöläisiä ja liikkeitä. Herrasväkeä ja säätyläistöä oli suhteellisen vähän, ja suurimmalle osalle asukkaista elanto tuli maa- ja metsätalouden töistä. Rakennuskanta oli puuvaltaista, ja ensimmäiset sähkövalotkin syttyivät Rovaniemelle vuonna 1914.

Hildur taltioi Rovaniemen niin luonnollisia kuin yhteiskunnallisia tapahtumia, kuten keväistä jäiden lähtöä ja tulva-aikaa tai tukkityöläisten lakkoliikehdintää vuonna 1906. Hänen kuviaan julkaistiin Helsingin Kaiku -lehdessä. Näihin kuvareportaaseihin lukeutuivat myös rautatien saapumisen taltioiminen, ja kiinnostavana tapahtumana vuoden 1909 tulipalo. Puutalorakenteisena Rovaniemikään ei välttynyt tulipaloilta, ja vuonna 1909 Maantiekadun (nyk. Valtakadun) rannan puoleiselta osalta paloi toistakymmentä rakennusta, läheltä rakennusta jossa Hildurin kuvaamo sijaitsi. Hildur taltioi tapahtuman kolmen kuvan sarjana, joista ensimmäinen näyttää katua ennen paloa, toinen palon aikana, ja kolmas jälkeen. Hildur julkaisi lisäksi vuonna 1912 kuvateoksen Maisemia Rovaniemeltä ja Lapista, joka painettiin Lyypekissä. Hildurin kuvat levisivät myös postikortteina ja tekivät Rovaniemen näkymiä tutuiksi.

Vanhoissa valokuvissa on aivan omanlaistaan charmia. Digitaalisen kuvauksen ja jatkuvan tallentamisen aikana vanhojen visiittikorttien pysähtyneisiin hetkiin latautuu paljon tunnetta. Kuvaaminen tänä päivänä on helppoa, sillä kamera kulkee mukanamme kaiken aikaa. Näyttelyssä esillä oleva, Hildurin ulkokuvauksissa käyttämä kenttäkamera herättää kunnioitusta kuvaajan päättäväisyyttä ja tarmoa kohtaan –  jaksaisiko sitä itse kuljettaa isoa kameraa tarvikkeineen hankalien kulkuyhteyksien päähän.

Museo-oppaana hyppään taas uuteen ja aika tuntemattomaan. Kun museon edellinen erikoisnäyttely käsitteli itselleni hieman tutumpaa keskiaikaa, nyt vuorossa on kotikaupungin historia. Vaikka paljasjalkainen rovaniemeläinen olen, tunnen kaupungin sotaa edeltävää historiaa ja sen monia hahmoja vielä melko huonosti. Hildur onkin ollut mitä mainioin lähtökohta hypätä aikamatkalle menneeseen ja taivaltaa mielessä vuosisadan alun Rovaniemen puutalojen kehystämille kaduille.

Teksti ja kuvat näyttelystä: Elina Karvo

Lähteitä ja lukuvinkkejä:

• Autti, Mervi: Etsimessä neitikulttuuri. 1900-luvun alun valokuvaajanaisia Rovaniemellä. Musta Taide, 2010.
• Alariesto, Tuija (vast. toim.): Iikka Paavalniemen kolme maisemaa. 1900-luvun alun valokuvia Rovaniemeltä. Lapin maakuntamuseon julkaisuja 15, 2010.
• Helsingin Kaiku, 29.05.1909, nro 20-21, s. 19
  https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/872577/articles/79524857?page=19
  Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Pohjois-Norjassa Varanginvuonon ympäristöstä löytyy useita kiinnostavia historia- ja kulttuurikohteita tutustuttavaksi. Vierailin alueella viime syksynä työreissun merkeissä, ja vinkkaan tässä tekstissä joistain kulttuurihistoriallisesti kiinnostavista kohteista ja museoista alueelta. Oma vierailuajankohtani osui syys-lokakuun vaihteeseen, mistä johtuen moni kohde oli jo sulkenut ovensa kesäkauden jälkeen. Parempi ajankohta vierailuun lienee siis kesäkausi, joskin syksyisessä Pohjois-Norjassa riittää toki runsaasti katseltavaa luonnon osalta.

Neidenissä sijaitsee myös Kolttakylä, joka toimi alkuun kesäpaikkana ja myöhemmin ympärivuotisena asuinpaikkana kolttasaamelaisille Näätämön siidan alueella. Tänä päivänä Kolttakylässä on vain yksi asuttu talo. Kylästä löytyy myös Pyhän Yrjön kappeli vuodelta 1565.

Varanginvuonon pohjalta, Varangerbotnin taajama-alueelta löytyy Finnmarkin alueen saamelaisista ja etenkin merisaamelaisista ja heidän kulttuuristaan kertova Várjjat Sámi Musea. Museon perusnäyttely avaa merisaamelaisten elämää ja kulttuuria Varanginvuonon alueella aina esihistoriasta nykypäivään. Dioraamojen kautta elävöitetään alueen ympäristöä ja luontoa sekä erilaisia asumistapoja. Näyttelytekstit löytyvät näytöiltä, ja niitä löytyy kiinnostuneelle luettavaksi runsaasti – itse olisin kaivannut tiiviitä seinätekstejä näyttöjen tuijottelemisen sijaan. Museorakennuksen lisäksi kannattaa – etenkin jos liikkuu omalla autolla – käydä tutustumassa myös Mortensnesin kulttuuriympäristöalueeseen, joka on noin parikymmenen kilometrin päässä Varangerbotnista. Alueella on kesäisin avoinna oleva museorakennus näyttelyineen sekä saamelaisten esihistoriaan kytkeytyvä muinaismuistoalue, johon voi tutustua kävellen.

Varangin niemimaan itäkärjestä ajetaan merenalaisen tunnelin läpi Vuoreijan kaupunkiin. Sitä ennen on ohitettu maantiellä noitavuori Domen. Tämän matalan tunturin etelärinteessä uskotaan olevan noitien käytössä olleita luolia, ja myös helvetinportin uskotaan löytyvän sieltä. Tänä päivänä Domenin päällä on näköalapaikka ja katos, jolta on hieno näkymä kohti Vuoreijan kaupunkia.

Noitavainoihin liittyen Vuoreijasta löytyykin vaikuttava muistomerkki Steilneset Minnested. Se koostuu pitkästä teräsrakennelmasta sekä suuresta mustan sävyisestä kuutiosta, joiden molempien sisältä löytyy ajatuksia herättävät installaatiot – kuvat eivät mielestäni tee oikeutta monumentille. 1600-luvun aikana Finnmarkissa tuomittiin 91 henkilöä – 77 naista ja 14 miestä – kuolemaan noituudesta syytettynä. Steilnesetin muistomerkki on omistettu heille. Rakennelmassa on nostettu esiin kaikkien 91 henkilön nimet ja syytteet. Joukossa on miehiä ja naisia, saamelaisia ja norjalaisia. Teos kuvaa paitsi yksittäisiä henkilöitä, myös aikakauden yhteisöjä, arvoja ja uskomuksia.

Steilnesetin muistomerkin viereltä löytyy tähdenmuotoinen Vuoreijan linnoitus. Linnoituksen sisätiloista löytyi näyttelyitä, joissa kerrottiin alueen historiasta. Vuoreijan linnoitus on maailman pohjoisin sotilaallinen linnoitus ja se on rakennettu 1730-luvulla. Nykyinen linnoitus on järjestyksessään kolmas, ja alueen linnoitushistoria ulottuukin 1300-luvulle. 1600-luvun noitavainoissa linnoitus toimi vankilana ja kidutuspaikkana noituudesta syytetyille. Toisen maailmansodan aikana linnoitus oli Norjan sotavoimien käytössä, ja sen salossa liehui pisimpään Norjan lippu ennen saksalaisten miehitystä. Kiinnostavana tieteenhistoriallisena kohteena linnoitus toimi vuonna 1769, kun sieltä tarkkailtiin onnistuneesti Venus-planeetan ylikulkua Auringon editse.

Pomorimuseo on yksi osa Varangin museoiden kokonaisuutta. Museo kertoo Norjan ja Venäjän välisistä kauppasuhteista pomorikaupan ajoilta 1700-1900-luvuilta lähelle tätä päivää. Pomorit kävivät kauppaa Vienanmeren alueelta kohti Pohjois-Norjaa, ja pomorien tuoma puutavara vaihtui norjalaisten kalatavaraan. Samalla kulttuurit kohtasivat, jolloin syntyi esimerkiksi norjaa ja venäjää sekoittava venäjänorjan kieli. Pomorimuseo sijaitsee vanhassa puutalossa ja edustaa hieman vanhahtavaa museoesittämistä, mutta sillä on oma viehätyksensä ja museossa riittää runsaasti yksityiskohtia katseltavaksi. Näyttelytekstejä on norjan lisäksi mm. venäjäksi, englanniksi ja suomeksi.

Ajettaessa kohti Vuoreijan pohjoista kärkeä vastaan tulee vaikuttava taideteos, joka hallitsee karuhkoa maisemaa. Drakkar Leviathan valmistui vuonna 2016 ja on puoliksi viikinkilaivaa, puoliksi luurankoa yhdistävä puuveistos. Se on taiteilijaryhmän mukaan kertomus mm. merestä, myyteistä, ihmisten liikkeestä, puusta ja valaista. Teoksen suuri koko mahdollistaa kulkemisen myös puuosien alla, ja oman vierailuni aika kova tuuli loi kiinnostavan äänimaiseman teoksen ympärille.

Vesisaaressa voi tutustua tarkemmin kveenien historiaan Ruijan kveenimuseossa. Museo avautui uudistuneen vuonna 2021, ja sen näyttely esittelee kveenien historiaa, kulttuuria, kieltä ja elinkeinoja kuva-, esine- ja videomateriaalin kautta. Museon arkkitehtuurin lähtökohtana on toiminut varangintalo, mainio esimerkki ihmisen sopeutumiskyvystä arktisella alueella. Varangintalo on yhdistelmätalo, jossa ihmisten asuintilat ja navetta ovat yhdistyneet sisätiloissa olevan käytävän kautta. Näin edes kylmillä talvisäillä ei tarvitse kulkea ulkokautta eläimiä hoitamaan. Museon perusnäyttelyssä kveenien kulttuuria avataan monista eri näkökulmista, ja näyttelystä löytyy myös lapsille suunniteltuja osioita. Näyttelyn visuaalisessa ilmeessä hyödynnetään paljon seinäprojektioita, ja puupintaiset seinäelementit tuovat elävyyttä näyttelyteksteihin ja karttoihin.

Kveenit olivat Suomesta Ruijan alueelle muuttanutta väestöä etenkin 1700-luvulta 1800-luvun lopulle. Suomalaisten liikkumiseen Ruijan suuntaan edesauttoivat sota-ajat, katovuodet ja nälänhätä sekä suomalaisen uudisasutuksen leviäminen pohjoisemmaksi. Elannon saaminen kalastuksesta oli keskeisiä tekijöitä asettumisessa Jäämeren rannikolle. Tänä päivänä kveenit ovat kansallinen vähemmistö Norjassa ja myös kveenin kielellä on virallinen vähemmistökielen asema.  

Rakennus, jossa kveenimuseo sijaitsee, kuului alun perin Norjan yleisradioyhtiölle NRK:lle. Tätä osaa talon historiasta esitellään pienoisnäyttelyssä, joka on sijoitettu vanhaan lähetysstudioon. Näyttelyssä kerrotaan NRK:n toiminnasta Vesisaaressa ja esimerkiksi kveenin- ja saamenkielisistä lähetyksistä. Esillä on radiotekniikkaa eri ajoilta, ja näyttelyssä nostetaan esiin myös kolme keskeistä naista lähetyshistorian ajalta. Näistä eräs on Eimi Vorren, joka toimi NRK Vesisaaren suomenkielisten lähetysten ensimmäisenä johtajana ja joka vaikutti työnsä ohessa myös monissa muissa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa toimissa suomalais- ja kveeniyhteisössä.

Vesisaaren museoon kuuluu myös useita vanhoja rakennuksia Vesisaaren keskustan lähistöllä, joista itse pääsin tutustumaan kahteen: Tuomaisen taloon ulkopuolelta ja Esbensenin taloon sisäpuolelta. Tuomaisen talo (Tuomainengården) on 1850-luvulla rakennettu tila, jonka nimi tulee talon 1918 ostaneilta Karoline ja Karl Tuomaiselta. Tuomaisen perhe hankki elantonsa kalastamalla ja pientilaa viljelemällä. Tilalla oli lampaita, lehmiä, härkiä ja hevosia, ja etenkin hevonen oli tärkeä kveeneille maanviljelyssä. Tuomaisentalo edustaa varangintaloa, ja tilalta löytyi sauna, joka oli vuoteen 1932 käytössä yhteissaunana naapurustolle. Tilalla sijaitsi myös leivinuuni, jossa alueen asukkaat kävivät paistamassa leipiä, ja 30-40-luvuilla leipomoa myös vuokrattiin.

Mutkan takaa Tuomaisen talosta löytyy Esbensenin talo (Esbensengården), joka edustaa puolestaan kauppiasperheen elämää. Kauppias Rasmus Esbensen rakennuttivat talon 1840-luvulla ja tilan alueelta löytyvät myös mm. talli ja navetta. Esbenseneja asui talossa ainakin kolmen sukupolven verran aina 1970-luvulle asti, jolloin Vesisaaren kaupunki osti rakennuksen. Rakennuksessa on useita huoneita ja se on säilynyt lähes muuttumattomana 1800-luvun lopulta, joskin nykyinen kalustus ei ole talon alkuperäistä. Esbensenin talo kertoo kauppias- ja virkamieskunnan elämäntavoista 1800-1900-luvuilla ja on kiinnostava vastinpari Tuomaisen talolle.

Vesisaaresta täytyy mainita kiinnostava yksityiskohta menneisyyden kulkemiseen liittyen. Keskustan lähellä on nimittäin edelleen pystyssä ilmalaivamasto, joka pystytettiin kevättalvella 1926. Pohjoisella alueella kulki ilmalaivareitti, ja pian maston pystyttämisen jälkeen ilmalaiva Norge teki välilaskun Vesisaaressa. Kyseessä oli norjalaisen Roald Amundsenin, italialaisen Umberto Nobilen ja amerikkalaisen Lincoln Ellsworthin retki saavuttaa ja ylittää Pohjoisnapa ilmalaivalla, ja tämä retki myös onnistui toukokuussa 1926.

Kveenien historiasta kiinnostuneille hyvä vierailukohde on myös Pikku-Suomi eli Pykeija. Pykeija sijaitsee vastapäätä Vesisaarta vuonon toisella puolella, jonne suomalaisia saapui etenkin 1800-luvulla. Kylässä puhutaan edelleen tänä päivänä suomea, norjaa ja kveeninkieltä. Matalat rakennukset ja kapeat kadut luovat kylälle kotoisen tunnelman, ja se on myös alueen harvoja kyliä, joita ei toisessa maailmansodassa poltettu saksalaisten vetäydyttyä alueelta. Matkaseurueemme vierailu kylässä oli hyvin nopea, mutta tutkittavaa tässä pienessä sympaattisessa kalastajakylässä olisi enemmänkin.

Teksti ja kuvat: Elina Karvo
Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran sihteeri ja työskentelee opasvalvojana Lapin maakuntamuseossa.

Tässä tekstissä museo-oppaana työskentelevä Elina Karvo avaa Lapin maakuntamuseon uutta erikoisnäyttelyä ja miten hänen näkökulmastaan näyttelyopastus syntyy.

Lapin maakuntamuseolla avautui toukokuun alussa uusi erikoisnäyttely Elämä ja kuolema myöhäisrautakaudelta keskiajalle, joka kertoo elämästä Lapissa satoja vuosia sitten. Näyttely nostaa esiin uudempaa arkeologista tutkimusta Lapin historiasta etenkin 800–1300-lukuihin liittyen – samalta ajalta on aineiston määrä pohjoisessa lisääntynyt 2010-luvulta alkaen. Näyttelyn ja sitä syventävän julkaisun on käsikirjoittanut Lapin maakuntamuseon arkeologi, dosentti, FT Jari-Matti Kuusela. Näyttelyn aikarajaus, myöhäisrautakaudelta keskiajalle, kuljettaa näyttelyvieraan 700-luvun lopulta 1600-luvun alkuun.

Elämän teemaa näyttelyssä lähestytään kaupankäynnin laajenemisen myötä. Lapin yhteisöt muodostivat myöhäisrautakaudella verkostoja, jotka olivat keskeisiä kaupankäynnin kannalta. Kaupankäynti vaikutti eri elämän alueisiin ja monet tekijät pohjoisessa vaikuttivat puolestaan kaupankäynnin mahdollisuuksiin. Näyttelyssä nostetaan esiin mm. kulkemiseen, asumiseen ja metsästämiseen liittyviä löytöjä ja pohditaan mitä nämä löydöt kertovat pohjoisen yhteisöistä ja yhteyksistä. Näyttelyssä on esillä löytöjä etenkin Itä-Lapin alueelta, kuten Sallasta ja Savukoskelta. Näytteillä on esimerkiksi keihäänkärkiä, pronssikorun katkelma ja solkia.

Kuolemaa hahmotetaan hautapaikkatutkimusten ja -löytöjen kautta. Näyttelyssä muistutetaan, että haudat kertovat enemmän hautaajista ja yhteisöjen kulttuurista kuin haudatuista henkilöistä. Esille on nostettu kolme hautapaikkaa näyttelyn aikaväliltä: 700–800-luvuilta oleva Sotataipaleen kalmisto, 1100‒1200-luvuille ajoitettu Nivankylän hauta sekä 1500‒1600-luvun vaihteesta oleva Mukkalan kalmisto. Viimeksi mainitun osalta tuodaan esiin vanhojen perinteiden ja uusien tapojen kohtaamisen näkyminen hautapaikka-aineistoissa.

Elämä-puolella arkeologisen tutkimuksen ohella äänensä saa kuuluviin ruotsalainen kirkonmies Olaus Magnus (1490-1557), joka 1500-luvulla julkaistuilla teoksillaan Carta Marina (1539) ja Historia de gentibus septentrionalibus (1555, suom. Pohjoisten kansojen historia) loi aikalaisilleen ikkunan elämään Pohjolassa. Magnuksen teokset ovat myös vahvasti läsnä näyttelyn visuaalisessa ilmeessä aina typografisia elementtejä ja isoja hahmokuvituksia myöten. Kuolema-puolella keskitytään vahvemmin arkeologiseen tutkimukseen ja kuvitus tällä puolella on enemmän kaivauskertomuksista ja -raporteista esiin nostettua.

Näyttelyä syventävässä julkaisussa Jari-Matti Kuusela avaa laajemmin elämän ja kuoleman teemoja tutkimuksen kautta. Teoksessa nousee esille etenkin uudempi, 2010- ja 2020-luvuilla tehty pohjoista historiaa koskeva tutkimus. Näyttelyn tapaan julkaisun näkökulma on arkeologinen. Kuusela nostaa esiin Lapin historiaan liittyviä mielikuvia ja eräänlaisia myyttejä, joita uusin tutkimus paikoin haastaa. Menneisyys on monipuolisempi kuin mitä aina kyetään esittämään, ja niinpä näyttely ja julkaisu myös haastavat museokävijöitä ja lukijoita keskustelemaan ja pohtimaan asioita uusista näkökulmista. 

Näyttelyopastusta tekemässä

Olen tehnyt museo- ja näyttelyopastuksia jo joitain vuosia, ja kaikista vuosien saatossa tekemistäni työtehtävistä ovat opastustyöt olleet mieluisimpia. Opastaminen on parhaimmillaan selkeä ja elävä tapa välittää tietoa ja popularisoida tutkimusta. Elämä ja kuolema -näyttelyn opastamista aloin pohtia jo siinä vaiheessa, kun näyttely oli vielä käsikirjoitusasteella. Varsinaisesti opastus konkretisoituu ja sen sisältö kirkastuu siinä vaiheessa, kun näyttelyn rakenteet valmistuvat ja tilallinen suunnittelu opastukselle mahdollistuu. Keskeisiä seikkoja opastuksen suunnittelussa ovat sen kesto, suunniteltu kohderyhmä (esim. aikuiset vai lapset, suomalaiset vai kansainväliset museokävijät) sekä opastuksen näkökulma.

On tärkeää huomioida, että jokainen opas on omanlaisensa, persoonat ja esiintymistavat vaihtelevat. Toiset ovat asiallisempia, toiset tarinallisempia. Omaa opastustapaani kutsun usein opettajamaiseksi, sillä tähtään opastuksillani ennen kaikkea selkeään tiedonvälitykseen. Persoonallisuus vaikuttaa myös opastuksen rakenteeseen, ja se, mikä itselle tuntuu luontevimmalta tavalta kertoa jokin asia, ei sitä välttämättä ole toiselle oppaalle.

Lähtökohtana opastuksen laatimiselle on tietysti näyttelyn käsikirjoitus sekä mahdollinen näyttelyjulkaisu. Jo näiden tekstien avulla pystyy luomaan opastusrungon, joka kertoo keskeisimmät seikat näyttelystä. Tämän rungon pohjalta lähden itse syventämään opastuksen sisältöä valitsemani näkökulman mukaan. Tähän näyttelyyn valitsin elämä-osion käsittelyyn näkökulmaksi kaupankäynnin ja sen vaikutuksen pohjoisen asukkaiden elämään, sillä se kulkee näyttelyssä eräänlaisena punaisena lankana. Kuolema-puolen osalta opastuksen näkökulma hieman muuttuu, sillä hautapaikkoihin liittyvät tutkimukselliset seikat nostavat esiin kiehtovia yksityiskohtia, joita oppaana haluan näyttelyvieraille avata. Toki kaupankäynnin teema ulottuu myös hautapaikkoihin tietyssä määrin, mutta näyttelyn kaksi eri puolta tuovat myös opastukseen tietynlaisen kaksijakoisuuden. 

Opastuksessa on hyvä huomioida alusta lähtien siinä käytettävä kieli. Tätä näyttelyä opastaessa lähden liikkeelle käsitemäärittelystä, sillä termit myöhäisrautakausi ja keskiaika ovat paikkariippuvaisia. Esimerkiksi turkulaiselle museokävijälle keskiaika tarkoittaa hieman pidempää aikaa kuin mistä Lapin maakuntamuseon näyttelyssä keskiaikana puhutaan. Liian akateemista käsitteenmäärittelyä tulisi kuitenkin välttää, jotta opastus on helposti lähestyttävä mahdollisimman laajalle joukolle. Myös arkeologisten esineiden ja hautapaikkatutkimusten osalta pyrin välttämään tieteenalan jargonia vaan miettimään asiat yleiskielisesti ja selkeästi.

Olen ensi sijassa kulttuurihistorioitsija, ja lähestyn maailmaa ja museoita kulttuurihistoriallisten silmälasien läpi. Niinpä näyttelyn arkeologinen näkökulma tarkoitti itselleni myös uudenlaisen näkökulman haltuunottoa. Olen tutkaillut opastusta suunnitellessa itselleni aiemmin vieraita lähdeaineistoja, kuten kaivauskertomuksia ja -raportteja sekä tietysti esinelöytöjä. Näyttelyssä esineiden määrä on pieni, joten opastuksella on mahdollista viitata niistä useampaan. Apuna toki on ollut arkeologi Jari-Matti Kuuselan asiantuntevat neuvot siitä, mikä esineissä on kiinnostavaa ja mitä ne menneisyydestä kertovat. Tätä näkökulmaa pyrin itse popularisoimaan opastuksella. Keskeisinä elementteinä opastukselle ovat näyttelyyn tehdyt kaksi isompaa rekonstruktiota. Näiden jättäminen opastukselta pois olisi hukkaan heitetty mahdollisuus, sillä ne avaavat opastuksella kerrottuja asioita visuaalisesti ja konkreettisesti. 

Kun opastusrunko ja sen sisältö on kirjoitettuna ylös – joko kokonaisin lausein tai ranskalaisin viivoin – käyn opastuksen läpi yksikseni sitä ääneen lukien, makustellen ja aikaa ottaen. Näin tiedän, mitä asioita kannattaa painottaa, mitä jättää pois ja mitä lisätä. Ajanotto antaa osviittaa sille, miten kauan pelkkä puhuminen vie – yleensä huomioin aikaan mukaan vielä mahdolliset siirtymiset tai kysymykset. Ääneen lukeminen auttaa minua myös muistamaan opastuksen päässäni. Kun opastuksella on selkeä tarina minun mielessäni, pystyn sitä myös tarvittaessa varioimaan ja muuttamaan, jos tilanne niin vaatii. Ensimmäinen opastuskerta uudelle opastukselle kertoo oppaalle itselleen jo paljon siitä, onko opastus riittävän selkeä, riittävän pituinen ja riittävän kiinnostava kokonaisuus.

Tässä kohtaa on hyvä todeta äänen myös se tosiasia, että opastus muuntuu ajan kuluessa. Alkuun luotu pohja muovautuu sitä mukaan, kun opas ehtii lukea tai syventyä lähteisiin, mikä auttaa häntä taustalla olevan kokonaiskuvan hahmottamisessa. Myös yleisön esittämät kysymykset aiemmilla opastuskerroilla vievät opastusrunkoa eteenpäin; kysymysten joukosta voi nousta jokin asia, jonka opas on ajatellut kertovansa selkeästi, mutta joka ei kuitenkaan yleisölle aukea riittävän hyvin. Jokainen opastuskerta on omanlaisensa tilanne. Kun opastan Elämä ja kuolema -näyttelyä viimeistä kertaa vuoden päästä keväällä, olen varma, että opastuksen sisältö on jossain määrin erilainen kuin kansainvälisenä museopäivänä vuonna 2024, kun opastuksen ensi kertaa pidin. Mikä opastuksessani muuntuu jää vielä nähtäväksi.

Teksti ja kuvat (ellei toisin ilmoitettu): Elina Karvo

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran sihteeri ja työskentelee Lapin maakuntamuseolla opasvalvojana.

Elämä ja kuolema myöhäisrautakaudelta keskiajalla
Lapin maakuntamuseon erikoisnäyttely, Arktikum, Rovaniemi
Esillä 9.5.2024-1.6.2025

Luostarinmäki on Turun suurpalosta 1827 säästynyt alue, joka avattiin Käsityöläismuseona vuonna 1940. Luostarinmäen alue on yksi Turun ikonisista maamerkeistä, ja monelle turkulaiselle rakas ja nostalginen paikka. Muutaman viime vuoden aikana museossa on tehty näyttelyuudistusta, jonka tavoitteena on ollut nostaa käsityöläisyyden rinnalle vahvemmin entisajan arkielämää ja eri ammattien kirjoa alueella eri aikoina asuneiden ihmisten moninaisten elämäntarinoiden kautta. Tätä muutosta heijastelee myös museon uusi nimi: Luostarinmäen museokortteli.

Tätä kirjoittaessa Luostarinmäellä eletään kiireistä ja jännittävää aikaa. Vielä on muutama päivä aikaa avajaisiin, hetkeen, jolloin paljastamme yleisölle uudistuneen Luostarinmäen. Viimeistelemme interiöörejä ja näyttelyjä, laitamme opasteita paikoilleen, perehdytämme henkilökuntaa ja teemme avajaisjärjestelyjä. Jännittää. Mitä turkulaiset ja matkailijat pitävät muutoksesta? Onnistummeko kertomaan museokävijöille kiinnostavasti ja elävästi niistä lukuisista luostarinmäkeläisistä, jotka olemme valinneet näyttelyymme? Entä mitä yleisö pitää teemanäyttelyistä?

Luostarinmäen rakastettu miljöö ja tuttu tunnelma on monin tavoin ennallaan. Monissa kodeissa ja verstaissa muutokset ovat hienovaraista elävöitystä. Aivan uusina museotiloina avataan krouvi, krouvipiikojen huone, kätilön asunto, palovahdin asunto, piian asunto, hattumaakarin asunto, sirkustaiteilijan asunto ja valokuvaamo. Lisäksi avautuvat johdantonäyttely sekä pienimuotoiset teemanäyttelyt ”Oman katon alle”, ”Kotirannassa ja kaukomailla”, ”Kuvia Kiveltä” ja myöhemmin elokuussa ”Muistojen koti”. Yksi henkilökunnan suosikeista on uusi Lasten Luostarinmäki -kokonaisuus, jossa lapset pääsevät muun muassa kokeilemaan arkisia askareita tuvassa, harjoittelemaan kellosepän ammattia sekä leikkimään vanhan ajan kauppiasta.

Uudistunut Luostarinmäki avataan yleisölle la 18.6. avajaistapahtuman merkeissä.

Tuokiokuvat valottavat Luostarinmäen asukkaiden tarinoita

Museon jokaiseen kotiin ja verstaaseen linkittyy näyttelyuudistuksen myötä alueella aikanaan asunut, työskennellyt tai vaikuttanut henkilö. Tämän henkilön ympärille on kirjoitettu tarinallinen tuokiokuva, joka tarjoaa – toivottavasti – samaistuttavan hetken museokävijälle. Tuokiokuvan parina on teemateksti, joka kertoo tilaan liittyvästä teemasta, esimerkiksi tietystä käsityöammatista tai vaikkapa Luostarinmäen lasten koulunkäynnistä.

Tarinalliset tuokiokuvat pohjautuvat muun muassa kirkonkirjoista, lehtijutuista ja lehti-ilmoituksista saatuihin tietoihin. Kuten usein historiaa tutkiessa tiedot ovat murusia tai sieltä täältä löytyviä paloja, joista piirtyy vähitellen, pala palalta, selkeämpi kuva. Vaikka tuokiokuvat pohjautuvat löydettyihin tietoihin ja sisältävät faktaa, lähestyvät ne kaunokirjallista tekstiä. Olemme tehneet valistuneita veikkauksia ja myös rohkeasti luoneet tuokioita menneisyydestä. Tutkimustyön aikana löysimme esimerkiksi Åbo Tidningistä pienen jutun, jossa uutisoitiin läkkiseppä Frimanin kodissa 28.4.1899 koetusta vaaratilanteesta:
”Eilen palokunta sai ilmoituksen, kun huomattiin ”alustasta” tunkeutuvan savua läkkiseppä Berndt Frans Frimanin pihasta n:o 168. Kun asiaa selviteltiin tarkemmin, havaittiin ettei kyse ollut sen kummemmasta kuin vanha luuta, joka oli maannut ”alustanissa”, oli jostain syystä syttynyt palamaan. Luuta heitettiin pihalle ja vaara oli ohi.”

Näyttelyn tuokiokuvassa läkkiseppä Frimanin vaimo Mathilda valvoo vuoteellaan, haistaa savun hajua vaatteissaan ja kertaa mielessään päivän tapahtumia. Hän murehtii, miten huonosti tilanteessa olisi voinut käydä. Tiedämme siis varmasti, että perheen talossa koettiin palonalku ja palokuntakin ehdittiin paikalle hälyttää. Emme kuitenkaan tiedä, valvoiko Mathilda tapahtuman johdosta vai nukkuiko hän kenties yönsä oikein makoisasti. Voimme kuitenkin olettaa, että palonalku omassa kodissa herättäisi todennäköisesti niin helpotuksen kuin huolenkin tunteita.

Tekstimuotona tuokiokuva tarjoaa helposti lähestyttävän ja samastuttavan tavan kertoa Luostarinmäen asukkaiden elämästä: niin ilon, onnen, surun, ahdistuksen, jännityksen, tyytyväisyyden kuin tylsyydenkin hetkistä. Tuokiokuvien kirjoittaminen oli innostavaa ja luovaa – itselleni erityisen palkitseva osuus näyttelyuudistusta. Kirjoittajana astui syvemmin henkilön saappaisiin kuin perinteistä näyttelytekstiä kirjoittaessa. Samalla moni museon asiantuntija koki tuokiokuvat erityisen vaativaksi tasapainoiluksi faktan ja fiktion välillä. Kuinka paljon voimme kuvitella, kuinka paljon voimme luoda lihaa luiden ympärille?

Tuokiokuvia on kuvitettu tuomalla museointeriööreihin tapahtumaan liittyviä esineitä. Tukea tarinankerrontaan on saatu myös lisätyistä tuoksuista ja äänistä. Moniaistisuus syventää asiakkaan museokokemusta. Esimerkiksi kuparisepän perheen kodissa on yöaika. Yöaikaa korostaa hämäryyden ja yöasussa olevan tuvan lisäksi kujalta kantautuva palovahdin huuto: ”Kuule vartijan huuto. Kello on kymmenen lyönyt. Suuri ja julkinen Jumalamme, varjele tulelta kaupunkiamme.”

Museo laajentuu seiniensä ja porttiensa ulkopuolelle

Vierailu Luostarinmäellä antaa kävijälle kokemuksellisen mielikuvan siitä, miltä Turun laitakaupungilla näytti 200 vuotta sitten. Luostarinmäen taloja on kuitenkin korjattu ja muokattu vuosisatojen aikana tarpeen mukaan. Kun aluetta museoitiin 1930-luvun lopulla, talojen ulkoasuja muutettiin tarkoituksella vastaamaan paremmin 1700–1800-luvun vaihteen aikatasoa. Lisäksi kaupunki Luostarinmäen ympärillä on modernisoitunut aina Turun palon jälkeisestä jälleenrakentamisesta lähtien. Niin museokävijöitä kuin museon henkilökuntaa on kiinnostanut, miltä nykyisen museoalueen ympäristö aikanaan näytti.

Osana näyttelyuudistusta tuotettiin digitaalinen mallinnus Luostarinmäestä ja sen lähiympäristöstä vuonna 1827 ennen Turun palon syttymistä. Digitaalinen kokemus tuo museon näyttelyn museon porttien ulkopuolelle kaikkien saataville. Toisaalta palvelua voi käyttää myös paikan päällä museossa omalla puhelimella ja vertailla, miten maisema on muuttunut noista ajoista. Digitaalinen kokemus auttaa hahmottamaan Luostarinmäen alueen kiinteämmin osaksi sen hetkistä Turkua – se tuo elävästi silmiemme eteen meiltä jo kadonneen kaupungin. Luostarinmäki Klosterbacken 1827 -malli löytyy Digimuseo.fi-palvelusta. Malli toteutettiin Zoan Oy:n ja FT, arkkitehti Panu Savolaisen sekä Museokeskuksen asiantuntijoiden yhteistyönä. Digitaalinen maisema laadittiin käyttäen lähteinä erilaisia tekstiaineistoja sekä maisemakuvien ja piirustuksien ristiin tulkintaa.

Jenni Henttula
Kulttuurihistorian Seuran hallituksen varajäsen
Luostarinmäen asiakaspalvelun toimipaikkavastaava