Pakkasin pyöräni eräänä loppukesän aamupäivänä ja lähdin polkemaan kotoani Vantaalta aikeenani tehdä yhdistetty liikunta- ja kulttuurireissu Tuusulanjärven ympäri. Alkumatka ei luvannut hyvää, vahvasti syksyltä haiskahtava tuuli ja tihkusade pieksi kasvojani poutaa luvanneesta sääennusteesta huolimatta. Onneksi se ei pahemmin haitannut, koska pyöräillessä tuli lämmin ja sää poutaantui myöhemmin päivällä. Vajaan tunnin kuluttua löysinkin itseni jo Tuusulanjärven rannalta, mistä pääasiallinen lenkki alkoi. Olin ladannut puhelimeeni City Nomadi -sovelluksen, jossa oli Tuusulanjärven pyöräkierros opastettuna sekä myötä- että vastapäivään. Karttaan oli merkitty pyöräreitti kaikkine nähtävyyksineen sekä ruoka- ja ostospaikkoineen. Pyöräillessä ei tarvinnut vilkuilla puhelinta, koska sovelluksen tarjoaa opastusta pystyi kuuntelemaan kuulokkeilla. Kätevää!

Aloitin järven myötäpäiväisen kierron (n. 47 kilometriä) Koskenmäen lähistöltä. Opastetaulu sillan kupeessa kertoi, että paikka oli 1900-luvun alussa käsityöläisten asuttama, ja että Koskenmäen kautta kulki 1950-luvulle saakka Helsingistä Hämeenlinnaan johtava maantie. Nyt idyllisessä rannassa oli kauniit kukkaistutukset ja penkit.

Nomadi-sovelluksen miellyttävä naisääni opasti jatkamaan pyörätietä eteenpäin Koskenmäkeen ja siitä edelleen Paijalaan. Paijalan kylätie oli tunnelmallinen vanhoine 1800-luvulta peräisin olevine rakennuksineen. Siitä jatkettiin eteenpäin kohti Järvenpäätä pitkin maalaismaisemia halkovaa pyörätietä.

Heti matkan alussa minulle valkeni karu totuus: jos aikoisin päästä saman päivän illaksi kotiin, minun olisi karsittava runsaasti paikkoja, joissa olin aikonut matkan varrella pysähtyä. Ihan reitin alkupäässä olisi ollut lintutorni, jonne veivät hauskat pitkospuut metsän keskellä, mutta jouduin jättämään sen väliin, kuten myös Paijalan jälkeen vastaan tulleen Sarvikallion virkistysalueen. 25 metriä Tuusulanjärvestä nouseva Sarvikallio inspiroi monia kultakauden taiteilijoita ja he maalasivat maisemasta tauluja. Eero Järnefelt vertasi näkymää Suomen kansallismaisemaan ja nimesi sen pikku-Koliksi. Olen käynyt Sarvikallion näköalapaikalla aiemmin ja ymmärrän hyvin, miksi se on tehnyt niin suuren vaikutuksen.

Ennen kuin huomasinkaan, olin pitkulaisen järven toisessa päässä eli Järvenpään keskustassa. Rantapuisto oli viehättävän näköinen synkkänä loppukesän päivänäkin. Ajelin tyhjälle uimarannalle nauttimaan eväitäni ja katselemaan sorsanpoikasten sukeltelua matalassa rantavedessä.

Lyhyen lounastauon jälkeen jatkoin pyörälenkin toista, kulttuurintäyteistä osuutta. Ensimmäinen pysähdykseni osui Aholaan: kirjailija Juhani Ahon ja taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin kotiin, joka oli heillä vuokralla 1897–1911. Kotimuseossa minulle selvisi, että he olivat ensimmäiset taiteilijat, jotka muuttivat Tuusulanjärvelle ja he oikeastaan aloittivat koko Tuusula-buumin silloisissa kulttuuripiireissä. Aholassa viihtyivät isäntäväen lisäksi monen monituiset vieraat ja Venny luonnehtikin sitä kestikievariksi, jossa on ”aina vieraita, tulijoita ja menijöitä”. Museo oli mielestäni hyvin suunniteltu: alakerran huoneet oli jaettu Vennylle ja Juhanille kullekin omansa, ja yläkerrassa oli oma vaihtuva näyttelynsä, joka oli tällä kertaa Nukkekotiyhdistyksen 30 v. juhlanäyttely.

Aholasta olisi ollut vain lyhyt matka Ainolaan, Sibeliusten kotitaloon, mutta jouduin jättämään sen toiseen kertaan, kuten myös Järnefeltien ateljeekodin Suvirannan, joka on kuulemma edelleen yksityiskäytössä ja suvun omistuksessa. Taakse jäi myös Kallio-Kuninkalan tila, jossa toimii kesäisin kahvila. Sen sijaan suuntasin taiteilija Pekka Halosen kotitalolle ja ateljeeseen. Halosenniemeksi ristitty, vuonna 1902 valmistunut iso rakennus oli vaikuttava ja toi mieleeni 1800-luvun lopun karjalaishuvilat mallia Langinkosken keisarillinen huvimaja. Kotiateljeen suunnitteli Pekka Halonen itse veljensä Antin kanssa. Sisältä löytyi paitsi Halosen, myös vierailevan taiteilijan Väinö Blomstedtin taidetta. Halosenniemi on mennyt vierailuni jälkeen kiinni, koska se remontoidaan syksyn aikana. Museo avaa ovensa jälleen ensi vuonna.

Halosenniemen jälkeen jatkoin pyöräilyä kuuluisaa Rantatietä pitkin ja tein pikavisiitin Lottamuseoon, jonka näyttelyihin olin itse asiassa käynyt tutustumassa jo paria viikkoa aiemmin. Tällä kertaa kävin vain ottamassa kuvia näyttelystä tätä blogikirjoitusta varten ja piipahdin museon viihtyisässä kanttiinissa pullakahveilla. Museo teki minuun suuren vaikutuksen kulttuurihistoriallisella näkökulmalla ja johdattamalla helposti lähestyttävällä tavalla aiheeseen. Museovieraalle selitettiin esimerkiksi mistä liike syntyi, miten se kehittyi, keitä lotat olivat, mitä he tekivät, millaisia uskomuksia lottiin on liitetty ja missä määrin ne pitävät paikkansa. Esineistö oli monipuolista ja audiovisuaalista puolta oli hyödynnetty kekseliäästi.

Museossa kerrottiin Erkon lisäksi Tuusulanjärven kulttuuriväestä ja siellä oli tällä kertaa vaihtuvana näyttelynä Taneli Eskolan valokuvataidetta. J. H. Erkon kuoltua 1906 talo oli eri omistajilla aina vuoteen 2006 saakka, jolloin Jane ja Aatos Erkon säätiö osti huvilan ja lahjoitti sen Tuusulan kaupungille. Tämän vuoksi Erkon aikaisia alkuperäisiä huonekaluja oli talossa perin vähän. Ihailin huvilassa erityisesti vihreäsävytteisiä takkoja, jotka olivat tuusulalaisen ruukkumaakari Johan Grönroosin käsialaa. Vihreät takat taisivat olla muodikkaita, koska niitä löytyy myös muista taiteilijakodeista, Halosenniemestä, Aholasta, Suvirannasta ja Ainolasta.

Järven kiertämiseen museokäynteineen meni yhteensä noin 3,5 tuntia ja Tuusulanjärvelle edestakaisin ajamiseen vajaa kaksi tuntia. Suunnittelen jo vastaavanlaista kierrosta myöhemmin ja tutustumista niihin museoihin, jotka jäivät tällä kertaa näkemättä. Vaikka tuskinpa toisellakaan kerralla saa kaikkea nähdyksi. Ja hyvä niin.