Kaikista ajanjaksoista herää stereotyyppisiä mielikuvia, joiden oikeellisuus on vaihtelevaa. Kun joku mainitsee käsitteen “klassisen kauden Ateena” moni miettii hohtavia valkoisia patsaita ja tasa-arvoista demokratiaa. Todellisuudessa patsaat olivat muutama vuosituhat sitten värikkäästi maalattuja ja äänestysoikeuskin koski hyvin harvoja yläluokkaisia miehiä. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan niin kutsuttujen penitentiariaattiasiakirjojen kautta, miten alkuperäislähteet korjaavat populaarikulttuurin luomia mielikuvia keskiajasta. Toisaalta voidaan todeta heti alkuun, että on selvää, ettei tässä blogikirjoituksessa tarkastelemani Disenchantment-sarja monilta osin yritä edes pyrkiä historiallisiin reaalimaailman narratiiveihin, joten ne eivät haittaa viihdyttävää katsojakokemusta. Mutta missä määrin sarja haluaa tarkoituksellisesti ratsastaa keskiaikaan liittyvillä stereotypioilla komediamielessä ja minkä verran sarja toistaa niitä tahallaan?

Matt Groeningin sarja Disenchantment keskiajan peilinä

Monista populaarikulttuurin tuottamista keskiaikastereotypioista jännittävin on mielestäni ollut Netflixin tuottama sarja Disenchantment. Sarjan on luonut Simpsoneista tunnettu Matt Groening, joka ei säästele yhteiskuntakritiikkiään ja satiiria tässäkään luomuksessa. Kun sarjan ensimmäisen kauden avausjaksoa tarkastelee keskiajan myyttisen pimeyden näkökulmasta, nousee esiin kolme stereotypiaa: vailla harkintaa ja katumusta harjoitettu silmitön väkivalta, hygienian puute ja noituus. Sarjaa katsoessa korostuvat myös intertekstuaaliset viittaukset lukuisiin kaunokirjallisiin teoksiin, mutta jätän ne jonkun toisen analysoitaviksi.

Avausjaksossa poliittisin perustein solmittava avioliitto on realisoitumassa päähenkilön prinsessa Tiabeanien vastustuksesta huolimatta. Toisesta kuningaskunnasta saapunut sulhanen on alttarilla poimimassa karannutta sormusta, mutta kömpelyydessään osuukin kyyristyessään miekkaan. Vaikuttaa siltä, että fantasiamaailmaan tukevasti sijoittuvan sarjan käsikirjoitukseen on sopinut hienosti juonikuvio, jossa prinssi ei saakaan surmaansa välittömästi vaan kertoo, että voisi vielä pelastua, jos joku vain vaivautuisi nostamaan hänet pois miekan päältä. Kukaan ei kuitenkaan vaivaudu, vaan prinssi menehtyy. Sarjasta piirtyy kautta linjan kuva, jossa väkivalta ja teloitukset ovat täysin jokapäiväisiä ja niihin suhtaudutaan välinpitämättömästi.

Ennen samaisia häitä on kohtaus, jossa morsiamen isä kehuu, miten hän on erittäin puhdas, sillä koirat ovat nuolleet hänet kahdesti. Stereotyyppiseen pimeään keskiaikaan tuntuu olennaisesti kuuluvan räikeä hygienian puute, jopa kylpemiseen liittyviä pelkoja, mutta tämän myytin on kumonnut keskiajan tutkija Hannele Klemettilä: ”Toki keskiajalla haisi pahalta, mutta ei niin paljon kuin kuvitellaan. Euroopassa oli kylpylöitä ja ihmiset rakastivat peseytymistä ja kylpemistä. Likaisuus liittyi siis äärimmäiseen köyhyyteen”. On todettava, että äärimmäisen köyhäkin käytti keskiajalla peseytymiseen ihan vaan vettä ja saippuaa.

Keskiajan arjen historiasta kertovasta Daily Life in the Middle Ages -kirjasta löytyy laaja ja monista näkökulmista kirjoitettu luku, joka käsittelee niin henkilökohtaista hygieniaa kuin kaupunkien jäteinfrastruktuuria.  Paul Newman kirjoittaa, miten etenkin elokuvissa on viimeisen sadan vuoden aikana korostunut, että kaikki yhteiskuntakerrostumat kuninkaista lähtien olivat peseytymättömiä, asuivat kaupungeissa ja kylissä, joissa jätteet ja viemärivedet heitettiin kaduille ikkunaluukuista. Hän toteaa, ettei keskiajan elämä ollut täysin steriiliä, mutta se ei todellakaan ollut myöskään sikolätissä elämistä. Hän kirjoittaa, etteivät keskiajan ihmiset missään välissä vältelleet peseytymistä, vaikka se vaatikin huomattavasti enemmän ruumiillisia ponnisteluja kuin mitä tänä päivänä (veden kantamisen ja lämmittämiseen liittyvä taakka). 

Keskiajan noitarovioiden mielikuvia on käsitelty suurelle yleisölle suunnatuilla areenoilla esim. Ylen podcastissa vuodelta 2020 otsikolla Keskiajan myyttinen pimeys, jossa on haastateltavana ensimmäisessä jaksossa keskiajan tutkija Jaakko Tahkokallio ja toimittajana Harri Alanne. Disenchantment-sarjastakin löytyy ensimmäisestä jaksosta taikuutta harrastava hahmo, jota ei kuitenkaan varsinaisesti kutsuta noidaksi, ja hän saa roolihahmona huomattavasti enemmän tilaa vasta avausjakson jälkeen.

Keskiajan stereotypiat suhteessa penitentiariaattiaineistoon

Miten Disenchantment-sarjan kolme esimerkiksi nostamaani myyttistä pimeän keskiajan elementtiä sitten saavat vastakaikua penitentiariaattiarkiston asiakirjoista? Myöhäiskeskiajalla katolisen kirkon penitentiariaatti käsitteli tilanteita, joissa paavin kuuria myönsi synninpäästöjä ja erivapauksia toimia vastoin kirkon normeja. Asioinnin tavoitteena oli saada lupa poiketa säännöistä tai anoa synninpäästöä rikkeen jälkeen. Näitä anomusasiakirjoja laajoine taustoittavine selityksineen on säilynyt meidän aikoihimme Vatikaanin kansliassa laadittujen kopioiden muodossa.

Väkivaltaan ei penitentiariaatissa suhtauduttu kevyesti. On mielenkiintoista, miten suuressa osassa tapauksista henkirikokseen syyllistynyt anoja kertoo surreensa syvästi toisen osapuolen menehtymistä. Tästä tyyppiesimerkkinä toimii asiakirja vuodelta 1478, jossa aikoinaan Viipurissa asunut Franciscus Karoli kertoo ampuneensa puolustautuessaan väkivallalta vahingossa nuolen, jonka seurauksena maallikko kuoli leukaansa saamasta haavasta. Asiakirjan loppupuolella todetaan: “mutta mainittu anoja ei millään tavoin toivonut mainitun maallikon kuolemaa, eikä muutoinkaan, kuin mitä selostetaan, ei ollut hänen kuolemaansa muulla tavoin syyllinen ja suri sitä suunnattomasti”. Sana doluerit ’hän suri’ toistuu Sara Risbergin ja Salosen Ruotsin Uppsalan kirkkoprovinssin lähde-editiossa vakiintuneena fraasina vuodesta 1414 lähtien yhteensä 63 kertaa. Asiakirjoja editiossa on yhteensä 453, mutta niistä kaikki eivät käsittele väkivaltaisuuksia. 

Puhtauteen liittyviä mainintoja on asiakirjoista vaikea löytää, sillä se ei ollut käsiteltyjen teemojen kannalta keskeistä. Esimerkiksi hakemalla sanalla lavare ‘pestä’ löytyy yksi osuma. Eräässä asiakirjassa vuodelta 1448 kerrottiin Srängnäsistä kotoisin olevasta Nicolaus Magnista, joka oli mukana monimutkaisessa ja monivaiheisessa väkivaltaisessa selkkauksessa. Välittömästi tilanteen jälkeen osallisena olleiden miesten toimintaa kuvataan seuraavanlaisesti: ”Miehet, joiden kanssa mainittu anoja oli kuitenkin solminut rauhan, pesivät toisena osapuolena olleen miehen pään ja tarkasteltuaan haavaa erittäin tarkoin, että se ei ollut hengenvaarallinen, totesivat, ettei lääkärin työpanokselle ollut tarvetta”. Valitettavasti anomuksesta kuitenkin selviää, että loukkaantunut osapuoli oli myöhemmin menehtynyt epäpätevän lääkärin hoidettua häntä. Kuitenkin samaan tapaan kuin nykyään avohaavan toteamisen jälkeen, ensimmäinen toimenpide oli haavan puhdistaminen.

Ruotsalaisista editoiduista penitentiariaatin asiakirjoista ei löydy mainintaa noidista missään muodossa. Jaakko Tahkokallio käsittelee noituutta ja sijoittaa sen erityisesti uuden ajan alun Saksaan. Hän kirjoittaa, ettei sydänkeskiajalla katolilainen kirkko harrastanut minkäänlaista harhaoppisten vainoamista. Kirkon vastaus harhaoppeihin oli suostuttelu ja valistus, sydänkeskiajalla oli satunnaisia maallikoiden muodostamia lynkkausjoukkoja, jotka teloittivat harhaoppisia. Karolingisella ajalla puolestaan oli syytöksiä harhaoppisuudesta, mutta nämä olivat oppineiden teologien tulkintakiistoja. Latinan noituuteen liittyviä sanoja ovat esimerkiksi magus (m.) ja maga (f.). Penitentiariaattia käsittelevä yleisen johdannon sisältävä Wollmanin uusi editio valikoimasta saksalaisista asiakirjoista ei sisällä lukua noituudesta, vaan sen sijaan käsittelee tyypillisiä teemoja, kuten virkakelpoisuutta ja avioliittoja.

Suositeltua suomenkielistä lukemistoa keskiajan suhteen ovat erityisesti kymmenen eri myytin ympärille rakennettu Tahkokallion teos Pimeä Aika, jossa teemat vaihtelevat maan litteydestä maaorjien sortoon sekä kerronnalliseen muotoon kirjoitettu Matkaopas keskiajan Suomeen, jossa on kumottu myyttejä kauniin ja havainnollistavan kuvituksen kera käytännönläheisen oppaan muodossa. Tieteellisistä julkaisuista tarjoaa erittäin hyvän englanninkielisen yleisesityksen Kirsi Salosen laaja johdanto Auctoritate Papae -teoksen alussa.

Hanna-Mari Kupari työstää keskiajan latinan kielellistä vaihtelua käsittelevää väitöskirjaansa Turun yliopistossa Emil Aaltosen säätiön apurahalla. Hänen erityisiin mielenkiinnon kohteisiinsa kuuluu keskiajan arjen historia ja vapaa-ajallaan hän hymyilee aina, kun törmää latinan kielen käyttöön taidenäyttelyissä ja museoissa.

Lähteet:

Auctoritate Papae

Riksarkivet, SDHK (Medeltidsbrev) https://sok.riksarkivet.se/sdhk?SDHK=42283&page=1&postid=sdhk_42283&tab=post

*

Aalto, Ilari & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen. 2015.

Alanne, Harri (toim.): Keskiajan myyttinen pimeys -podcast. Yle Areena. https://areena.yle.fi/podcastit/1-50431158

Kupari, Hanna-Mari: Väkivaltakuolemien sanoittaminen Turun hiippakunnan asiakirjoissa. Kalmistopiiri-blogi 2022. https://kalmistopiiri.fi/2022/07/05/vakivaltakuolemien-sanoittaminen-turun-hiippakunnan-asiakirjoissa-1450-1517/

Kupari, Hanna-Mari: Väkivallan ja kuoleman ilmaukset keskiaikaisessa penitentiariaattiaineistossa. Kalmistopiiri-blogi 2020. https://kalmistopiiri.fi/2020/08/22/vakivallan-ja-kuoleman-ilmaukset-keskiaikaisessa-penitentiariaattiaineistossa/

Lähteenmäki, Lassi: Keskiaika ei ollutkaan niin pimeä. 30.6.2011 Yle uutiset. https://yle.fi/a/3-5385721

Newman, Paul B.: Daily Life in the Middle Ages. 2001.

Risberg, Sara & Kirsi Salonen. Auctoritate Papae: The Church Province of Uppsala and the Apostolic Penitentiary 1410–1526. 2008.

Tahkokallio, Jaakko: Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta. 2019.

Wollmann, Philipp Thomas: “Litterae” der Apostolischen Pönitentiarie “in partibus” (1400–1500): ein Beitrag zur kurialen Diplomatik. 2021.

Järkeni, rakkauden lääkärinä/vihoissaan, kun sen ohjeet laiminlyötiin,/kaikkosi, tyrmistyen ymmärrä:/ Halu on kuolema ja hoidon torjui./ On toivo mennyttä, ei järki auta,/ ja raivopäinen hulluus puistattaa,/puhe ja ajatus on mielettömän,/todesta eksyksissä hourailen.

Rakkautta on jo varhain verrattu sairauteen, tai jopa hulluuteen, kuten William Shakespeare tekee yllä olevassa sonetissaan 147. Rakastumiseen liittyy lukuisa joukko fyysisiä oireita. Jo muinaisessa Intiassa lemmensairauden oireiksi lueteltiin unettomuus, ruokahaluttomuus ja apatia. Rakkauden aiheuttama intohimo muuttui jopa helposti maniaksi. Lääkäri Galenos (130–200) katsoi, että rakastuneen ruumiin elementit eli humoraalit olivat epätasapainossa, aivan kuten sairastuneellakin.

Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset lääkärit olivat myös yksimielisesti vakuuttuneita siitä, että lemmensairauden paransi vain rakkauden kohteen saaminen. Arabialaisen oppineen al-Razin (s. 865) sanoin: ”Rakkauden parannuskeino on säännöllinen yhdyntä.” Täyttymätön rakkaus oli pahin kaikista. Liiallista intohimoa ylipäätään pidettiin ongelmallisena, sillä se heikensi ihmisen itsekontrollia. Intohimonsa kourissa oleva ihminen unohti paikkansa ja velvollisuuteensa.

Rakastunut oli siis sairas, katsottiinhan sisäisten tunnetilojen heijastuvan myös ihmisen ulkomuodossa. Lemmensairautta potevan tuli myös näyttää siltä. Runoilija Ovidius neuvoi teoksessaan Ars Amatoria (Rakastamisen taito, noin 2 eaa,–2 jaa.) seuraavasti:

Kalpea olkoon sitä vastoin jokainen rakastunut: se väri sopii rakastuneelle ja on vain kaunistukseksi… Ilmaiskoon riutunut ulkonäkö tunteesi… Valvotut yöt laihduttavat vartaloa, samaten huolet ja palavan rakkauden aiheuttama tuska.

Ja käyhän tämä järkeen. Jokainen rakastunut tunnistaa oireet. Jo pelkästään rakkauden tunnustaminen sen kohteelle ja pelko siitä, että tunteisiin ei vastata, aiheuttaa mielenkuohua, jopa paniikkia ja unettomuutta. Kreikkalainen naisrunoilija Sapfo (630–570 eaa.) puki sanoiksi useiden rakastuneiden epävarmuuden:

Koska, kun katson sinua, vaikka vain hetken,/ en kykene saamaan suustani ääntä,/ kieleni kangistuu, tuli hiipii ihon alle,/ silmäni eivät näe mitään, korvissa humisee,/ hiki virtaa minusta, vapisen kaikkialta,/ olen valjumpi kuin ruoho, lähes kuoleman oma…

Galenoksen oppi neljästä humoraalista periytyi myös keskiajan ja uuden ajan alun lääketieteelliseen ajatteluun. Ihmisen terveyttä ja olemusta hallitsi neljä ruumiinnestettä veri, lima, musta sappi ja keltainen sappi. Rakastunut ihminen oli sangviininen (lat. sanguis, veri) eli kehossa oli liikaa verta. Ruumis oli kuuma ja kostea. Intohimoisesti rakastunut sananmukaisesti kiehui kuiviin. Tila johti helposti melankoliaan (kreik. melas, musta ja kholos, sappi). Richard Burton kirjoitti tutkielmassaan Anatomy of Melancholy (1621), että rakkaudesta johtuva liiallinen veri aiheutti tulehduksen, mikä johti eräänlaiseen hulluuteen (amor insanus). Rakkaus vei siis pahimmillaan järjen.

Naisten ja miesten ruumiinnesteiden tasapainon suhde oli erilainen, joten myös heidän tunne-elämänsä olivat erilaisia: miehet olivat kuumia ja kuivia, naiset kylmiä ja kosteita. Koska naisten ruumiissa oli niin paljon vettä, he olivat taipuvaisempia kyyneliin. Passiivisuus aiheutti hysteriaa ja seksuaalisesta turhautumisesta johtuvaa lemmensairautta (lovesickness). Toisaalta taipumus melankoliaan, myös rakkauden aiheuttamaan, nähtiin hienostuneen mielen merkkinä. Erityisesti oppineiden ja eliitin ajateltiin omaavan tällaisen mielenlaadun. Moderni rakkausdiskurssi eli puhumisen tapa vakiintui viimeistään 1700-luvun aikana. Tunteet eivät olleet syviä, jos niihin ei liittynyt ripaus kaipuuta ja tuskaa.

Myös nykylääketiede tunnistaa rakkauden aiheuttamat fyysiset oireet, kuten kipu- ja tulehdustilat. Särkyneen sydämen oireyhtymä on tunnustettu sairaus, mikä aiheutuu äkillisestä stressistä, esimerkiksi puolison kuolemasta tai suhteen päättymisestä rakastumisen huuman huipulla. Sydän saattaa tällaisessa tilanteessa rasittua liikaa, mikä johtaa sydänkohtaukseen. Rakkauden kanssa ei siis parane leikkiä!

FT Henna Karppinen-Kummunmäki. Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija, joka on julkaissut mm. teoksen Sydänsurujen historia (SKS Kirjat 2022).

Syyslukukauden alussa viime vuoden puolella käynnistyi Lapin yliopistossa jälleen kulttuurihistorian peruskurssi. Kurssin ensimmäisellä luennolla opiskelijat saivat kuulla, miten erilaisin tavoin ja näkökulmin kulttuuri ja historia voidaan kulttuurihistorian parissa ymmärtää, esimerkiksi historiantutkimuksen klassikoiden ja kulttuurihistorian emeritusprofessorien äänin. Eräs viitatuista oli kulttuurihistorian ensimmäinen professori Veikko Litzen, jonka mukaan Aila Meriluodon Lasimaalaus-runosta (1946) löytyy ”kaunis ja täydellinen kuvaus kulttuurihistorian tutkimusprosessista”.

Ma sitten siveltimeen hienoon tartun,
hopeaväriin viileään sen kastan
ja rantein herkin kaiken yli maalaan
ma verkon olevaista kietovan.
Maan pinnasta sen ytimiin se tunkee
ja karhun kämmenestä kulkee kukkaan,
kalliohuiput laaksoihin se liittää
ja raunioihin nuoret kaupungit.
Ei mikään irrallaan voi mistään olla,
ei mikään milloinkaan voi olla toisin,
ja ikuinen on kaiken yhteys.
…
(Aila Meriluoto, 1946)

Samaan aikaan vietettiin kulttuurihistorian juhlavuotta, jonka osana julkaistiin Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen blogissa videosarjaa. Sarjassa niin entiset kuin nykyiset opettajat, opiskelijat ja tutkijat kertoivat, miten he hahmottavat kulttuurihistoriaa tieteenalana, yhteisönä ja oppiaineena. Tärkeää pohdintaa syntyi myös kysymyksestä ”mikä on kulttuurihistorian merkitys?”

Vuosien varrella olen itsekin miettinyt paljon sitä, miten sanoittaisin omaa suhdettani kulttuurihistoriaan ja mitä kulttuurihistoria minulle merkitsee. Tuntuu, että omat sanat eivät riitä tai tunnu tarpeeksi painokkailta, vaan tarvitsen sanoittamiseen apua. Niinpä, kun peruskurssi syksyllä käynnistyi, otin itselleni haasteeksi ennen omaa luentoani, joka kurssilla oli luvassa viimeisenä, pohtia jonkinlaiseen muotoon kulttuurihistorian merkitys minulle.

Olin kuitenkin jo kesän rauhallisten työkuukausien aikana päätynyt melko selkeään, kompaktiin tulokseen. Yksi elokuvasitaatti on pyörinyt mielessäni jo pidempään, mutta juhlavuoden aikana kiedoin sen vahvemmin nimenomaan osaksi omaa käsitystäni kulttuurihistoriasta.

Billy Wilderin ohjaamassa elokuvassa Sabrina (1954) Audrey Hepburnin esittämä Sabrina Fairchild on varakkaan perheen autonkuljettajan tytär. Sabrina on rakastunut perheen nuorempaan poikaan, mutta sosiaalinen ja yhteiskunnallinen asema on rakkauden tiellä. Sabrinan isä haluaa tyttärensä opiskelevan itselleen hyödyllisen ammatin ja lähettää tämän Pariisiin arvostettuun kokkikouluun. Pariisissa Sabrina oppii pikkuhiljaa elämään omaa elämäänsä ja kasvaa ihmisenä ja naisena.

Viimeisinä Pariisi-iltoinaan Sabrina kirjoittaa kirjettä isälleen Yhdysvaltoihin. Kirjeessä Sabrina kiittää isäänsä, että tämä lähetti hänet Pariisiin, jossa hän on saanut oppia paljon paitsi ruoanlaitosta myös elämästä:

“It is late at night, and someone across the Seine is playing ‘La vie en rose’. It’s the French way of saying I’m looking at the world through rose-coloured glasses. And it says everything I feel.
I have learned so many things, Father. Not just how to make vichyssoise or calf’s head with sauce vinaigrette, but a much more important recipe. I have learned how to live, how to be in the world and of the world, and not just to stand aside and watch. And I will never, never again run away from life, or from love, either.”

Vaikka lihavoitu osa Sabrinan kirjeestä ei käänny suomeksi erityisen jouhevasti, voisi sen tiivistää ajatukseen ”elää maailmassa ja maailmasta”. Kyse on vuorovaikutuksesta, jossa Sabrina toimii maailmassa siihen vaikuttaen, mutta myös ammentaa maailmasta kehittäen itseään naisena ja ihmisenä. Samoin kulttuurihistorian tutkija on vuorovaikutuksessa tutkittavan kohteensa kanssa – vuorovaikutus, jonka seurauksena on tulkinta menneisyydestä – kuin myös vuorovaikutuksessa ympäröivään yhteiskuntaan.

Maailman voi ymmärtää tässä sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisemmin. Tai maailman tilalle voisi vaihtaa sanan ”kulttuuri”. Kulttuuri laajassa määritelmässään pitää sisällään kaiken inhimillisen ja ei-inhimillisen, jonka kanssa elämme vuorovaikutuksessa. Ympäröivä kulttuuri ja yhteiskunta tarjoavat lähtökohtia, inspiraatioita, näkökulmia tutkimukselle. Usein tutkimuksemme aiheet syntyvät jostain nykypäivän ja -maailman ilmiöstä, jonka juuria ja menneisyyden ilmentymiä haluamme ymmärtää. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii mielestäni Marjo Kaartisen joitain vuosia sitten vetämä hanke ”Vihan pitkät jäljet” (2017-2018).

Maarit Leskelä-Kärki pohti eräällä juhlavuoden videoista hyvin kulttuurihistorian merkitystä ja kulttuurihistorioitsijoiden roolia osana yhteiskuntaa. Hän kuvaakin, kuinka kulttuurihistorian ytimessä on myös vahva vuorovaikutus tutkijan/tutkimuksen ja ympäröivän yhteiskunnan välillä, kuinka ”historioitsija voi vaikuttaa oman aikansa yhteiskunnassa ja osallistua keskusteluihin”.

Itselleni ajatukseen ”maailmassa ja maailmasta” kiteytyy monin tavoin kulttuurihistorioitsijan asema suhteessa kulttuuriin ja yhteiskuntaan, etenkin kun tutkii aivan uusimman ajan historiaa, omaa aikaamme. Kulttuurihistorioitsija on tuolloin osa aikaa, jota tutkii, sen aktiivinen kokija ja tulkitsija arjessa. Esimerkiksi TV-sarjat, joita omassa väitöstutkimuksessani olen tutkinut, ovat olleet läsnä jo lapsuudessani, ja voin jäljittää muistijäljet niihin vuosien ja vuosikymmenten taakse. Olen kantanut niitä mukanani pitkään, tulkiten niitä eri tavoin eri ikävaiheissa. Kuten Sabrina, lähihistorian tai oman aikansa kulttuurihistorian tutkijakaan ei ole sivustakatsoja, vaan aktiivinen tekijä ja toimija. Tutkimus elää hyvin nopeatempoisesti ja siihen vaikuttavat tutkijaa ympäröivästä kulttuurista nousevat näkökulmat, jotka voivat muuntua nopeasti riippuen siitä, mitä keskusteluja on aktiivisena käynnissä.

Erityisen vahvasti huomasin tämän viime keväänä pohtiessani, miten itse ymmärrän pohjoisen kulttuurihistorian. Ymmärsin, että en rakenna omaa suhdettani menneisyyteen suvun ja perheen kontekstista käsin, palautuen etenkin sota- ja jälleenrakennusajan kokemuksiin, vaan nimenomaan oman elinaikani, lähihistorian tapahtumista, sekä henkilökohtaisen että yhteiskunnallisen kontekstin näkökulmasta. Etenkin yhteiskunnallinen ja kulttuurinen konteksti on kiehtova, jopa herkullinen: reilun 30 vuoden aikajaksoon on sattunut mm. 90-luvun alun lama ja 2000-luvun finanssikriisi seurauksineen, Suomen liittyminen Euroopan unioniin ja nyttemmin liittymisprosessi Natoon, sekä internetin ja sosiaalisen median arkipäiväistyminen ja maailman avautuminen tietoverkkojen kautta. Tutkimus voisi tulevaisuudessa pohtia, miten Lapin periferinen luonne on avautunut tietoyhteyksien parannuttua; miten oman sukupolveni ihmiset ovat joutuneet tiukoille työmarkkinoilla, kun työpaikat, joita pitkään luvattiin, eivät olekaan avautuneet eläkeiän noustessa koko ajan; millaista henkistä, materiaalista ja sosiaalista jälleenrakennusta 90-luvun laman jälkeen tehtiin.

Minulle kulttuurihistorian merkitys onkin paljon kiinni sen ajankohtaisuudessa, sen kiinnittymisessä aikaan, sen tavassa tarttua, ei vain satojen vuosien takaisiin tapahtumiin, vaan myös ihan viime vuosikymmenten ja vuosien ilmiöihin. Eläen siis maailmassa ja maailmasta.

Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri ja toiminut Lapin kulttuurihistorian määräaikaisena yliopisto-opettajana.

Lähteet:

Sabrina. Tunnetaan suomeksi myös nimellä Kaunis Sabrina. 1954. Ohjaaja Billy Wilder. Käsikirjoitus Billy Wilder, Ernest Lehman ja Samuel A. Taylor, pohjautuu Samuel A. Taylorin näytelmään ‘Sabrina Fair’. Tuottaja Billy Wilder. Pääosissa Audrey Hepburn, Humphrey Bogart ja William Holden.

Litzen, Veikko: Kulttuurihistoria historiaa vai kirjallisuutta? Tuhkanen Totti, Pispala Elisa, Virtanen Keijo (toim.): Keskusteluja professorin kanssa. 1993.

Maarit Leskelä-Kärki ja kulttuurihistorian merkitys, video 29.12.2022. Kulttuurihistoria nyt! -blogi. https://blogit.utu.fi/kulttuurihistoria/2022/12/29/kh50-maarit-leskela-karki-ja-kulttuurihistorian-merkitys/

Turun linnassa avautui marraskuun alussa 2022 Prinsessan matka -näyttely, joka kertoo paitsi Katariina Jagellonican vaiherikkaan matkan Vilnasta Turkuun myös matkan lapsesta aikuiseksi. Kyseessä on hyvin erilainen museonäyttely, sillä kokoelmaesineisiin tutustumisen sijaan kävijä pääsee itse kokemaan prinsessan elämänvaiheet ja matkanteon haasteet. Näyttelyssä Katariina tulee samaistuttavaksi hänen kokemiensa tunteiden kautta ja hänen tarinansa tulee tutuksi yhä uusille ihmisille.

Turun linnan opastetuilla kierroksilla kerrotaan Katariina Jagellonicasta ja hänen lyhyeksi jääneestä ajastaan linnassa. Tätä ajanjaksoa kutsutaan Turun linnan loiston ajaksi. Linnassa on kokonainen renessanssikerros, jonka huoneista osa on toiminut Katariinan omina tiloina. Katariinaan liitetyt kertomukset Nemo, nisi, mors -sormuksineen ja Suomen ensimmäisine haarukoineen ovat monille tuttuja, vaikka tutkimukset ovatkin myöhemmin monet tarinoista myyteiksi todennut. Kuitenkin Katariinan aika Turun linnassa on muualla melko tuntematon, hänen vaiheistaan tiedetään enemmän ennen ja jälkeen Turun. Katariina muistetaan kuninkaan tyttärenä, kuninkaan siskona, kuninkaan vaimona ja kuninkaan äitinä. Mutta kuka oli Katariina itse? Halusimme vastata näyttelyssä tähän kysymykseen ja tutustuttaa uuden sukupolven Katariinan tarinaan.

Täysin erilaiseksi näyttelyn teki jo suunnitteluvaiheessa sen kohderyhmä. Prinsessan matka -näyttelyä suunniteltiin lapsille ja lapsiperheille, kohderyhmän ollessa 6–10-vuotiaat. Näyttelyssä kokeiltiin kuratointia lasten kanssa eli suunnittelutyössä Katariinan tarinaa ja näyttelykonseptia testattiin lapsilla. Turun kaupungin varhaiskasvatuksen kaksi esikoululaisryhmää ja kaksi perusopetuksen 2.-luokkalaisten ja 4.-luokkalaisten koululaisryhmää osallistuivat suunnittelutyöhön linnassa pidetyissä työpajoissa. Tarinankerronnan, keskustelujen ja erilaisten tehtävien kautta käytiin läpi Katariinan tarinaa lasten kanssa.

Työpajat lasten kanssa opettivat, että lapsia kiinnosti eniten arkeen liittyvät käytännön asiat vessoista syömiseen ja miten ne erosivat nykypäivästä. Lapsilta saatiin esimerkiksi pienoismallien rakentamisen kautta ja lasten keskusteluja kuunnellen ajatuksia tiettyjen näyttelykohteiden toteuttamiseen. Tällaisia ovat esimerkiksi Katariinan matkassa kulkeneet hevoset, leikkiruoat ja kattaus sekä Turun linnan piiritykseen liittyvä jännitys.

Prinsessan vaiherikas matka, joka lopulta kesti 2 kuukautta ja 12 päivää, haluttiinkin näyttelyssä tuoda esille myös hevosten näkökulmasta. Osa näyttelytyöryhmästä pääsi kanavoimaan sisäistä hevostaan ja käsikirjoittamaan vaivalloisen matkan eläimen näkökulmasta. Tämän käsikirjoituksen pohjalta sitten animaattori työsti matkasta videon, jota katsotaan laittamalla oma pää hevosenpään sisälle ja näin pääsee näkemään jännittävän matkan hevosen silmin. Lapset pääsevät näyttelyssä myös leikkimään tekoruoilla ja rakentamaan huojuville tarjottimelle aterioita, joiden reseptit pohjautuvat Puolan hovin aitoon keittokirjaan. Piirityksen jännityksen voi kokea menemällä sisään linnan tornin suojaan, jossa lattia tärisee ja tykinkuulien kumina suhisee korvissa.

Museo halusi lähteä tekemään monin tavoin erilaista näyttelyä ja ennen kaikkea tarinalähtöisesti.

Yhteistyökumppaniksi löytyi Suomessa vieraillut palkittu alankomaalainen suunnittelutoimisto Studio Louter. Heidän kehittelemänsä luovan kirjoittamisen menetelmiin perustuva Emotion design -näyttelysuunnitteluprosessi vastasi museon tarpeeseen. Emotion design -menetelmän lähtökohtana on ajatus, että kaikki ihmiset jakavat samat tunteet. Tunteet antavat syvyyttä ja arvoa tarinalle sekä luovat autenttisia ja unohtumattomia kokemuksia. Näyttelyä työstettiin työryhmän ja Studio Louterin kanssa monissa etätapaamisissa. Yhtenä positiivisena haasteena olikin menetelmän tapa edetä tunteista faktoihin. Suunnitteluvaiheessa piti keskittyä aluksi tunteisiin, merkityksiin ja tarinoihin ja pitämään faktat konseptin työstövaiheessa sivussa. Tämä luonnollisesti tuotti päänvaivaa museoväelle, joka on tottunut siihen, että faktat edellä mennään, vaikka sisällöt voidaankin paketoida elämyksellisiin muotoihin. Suunnittelutoimiston johdolla näyttelytyöryhmä syventyi näyttelyn päämäärään ja mietimme ennen kaikkea Katariinan tarinan olennaisia osia, sekä tunteisiin, joita halusimme tuoda esille. Haasteena oli myös, miten tehdä aikuisesta naisesta, (sillä Katariinahan oli naimisiin mennessään jo 36-vuotias), samaistuttava lapsille. Kuvituksessa päädyttiin siksi esittämään Katariina lapsena, vaikka Turun linnassa Katariina eli vasta aikuisena.

Vaikka näyttelyä tehtiin lapsille, halusimme myös tuoda esille uutta tutkimustietoa aikuisille. Näyttelytilasta erillään olevassa pienessä kivikamarissa on tietoa kosketusnäytöillä ja videoilla. Siellä pääsee mm. testaamaan tietämyksiään Katariinasta, kuuntelemaan asiantuntijavideoilta prinsessatutkijoita ja tutustumaan tarkemmin jännittävän matkan etappeihin Vilnasta Turkuun. Myös varsinaisen näyttelytilan, ison linnantuvan puolella, jossa Katariinan elämään pääsee tutustumaan eri elämänvaiheiden kautta, on tietoa sekä lapsille että aikuisille. Jokaisen näyttelyosion kohdalla on tietoa tekstimuodossa niin lapsen tasolle soveltuen kuin sama sisältö hieman eri tavoin aikuisille kerrottuna. Tämäkin oli meille museotekstien kirjoittajille uudenlainen haaste, sillä emme ole tottuneet kirjoittamaan näyttelytekstejä lapsille. Monet termit ovat auttamatta liian vaikeita lapsen ymmärtää. Välillä piti luetuttaa jokin tekstinpätkä lapsella ja tiedustella oliko sanat ja asia ymmärrettäviä. Tekstin määrä on aina muutoinkin näyttelyissä haaste, koska haluamme tuoda tiedon kolmella kielellä esille. Tällä kertaa, kun tekstejä jo suomeksikin kaksi kappaletta kussakin näyttelyosiossa, vaati se vielä tarkempaa kuratointia esillepanon suhteen.

Huolimatta siitä, että kohderyhmänä ovat lapset ja näyttely on toiminnallinen ja elämyksellinen, on taustalla tehty valtavat määrät tiedon keruuta, koluttu läpi vanhoja teoksia teemaan liittyen, konsultoitu aiheeseen perehtyneitä tutkijoita, oltu yhteydessä Liettuan ja Puolan linnoihin ja tiedusteltu tietoa Katariinan elämänvaiheista ja kaiken kaikkiaan otettu selvää lukemattomista erilaisista yksityiskohdista. Esimerkiksi kuvittajaa ja animaattoria varten selvitimme yksityiskohtia niin renessanssipukujen hihoista hovissa käytettyihin resepteihin kuin matka-arkkujen ulkonäöstä Puolan hovin kruunujen malleihin.

Prinsessan matka -näyttelyyn saatiin suurtuotantorahoitusta, joka mahdollisti uudenlaiset toteutustavat ja monet yhteistyökumppanit. Keskeisinä kansainvälisinä yhteistyökumppaneina olivat The National Museum – Palace of Grand Dukes of Lithuania Vilnassa, The Wawel Royal Castle Krakovassa, Itämeren linnojen verkosto (The Association of Castles and Museums around the Baltic Sea) sekä Suomen Puolan suurlähetystö. Tutkimusyhteistyötä on tehty myös muiden historiantutkimuksen ja kielitieteen asiantuntijoiden kanssa.

Nuorisopalveluiden ylläpitämän lastenkulttuurikeskus Seikkailupuiston, Turun filharmonisen orkesterin ja Kirjastopalveluiden kanssa on suunniteltu monenlaista yhteistyötä näyttelyn teemasta ammentaen. Animaattorit, kuvaajat, kuvittajat, suunnittelutoimisto, näyttelyarkkitehti ja monet muut osaavat tahot ovat tuoneet oman ammattitaitonsa avulla näyttelyyn monipuolisesti katsottavaa ja koettavaa. Pukuompelijoiden puoleen käännyttiin, kun haluttiin tuoda prinsessaan liittyvää tuoretta tutkimustietoa esille ja popularisoida tieteellistä tutkimusta näyttelyn kohderyhmälle soveltuvalla, konkreettisella tavalla. Tämän vuoksi Prinsessan matka -näyttelyyn teetettiin pukurekonstruktio Katariinan puvusta. Rekonstruktio perustuu vuoden 1562 myötäjäisluetteloon sekä vuoden 1563 omaisuusinventaarioon ja pohjautuu Katariina Jagellonicasta tutkimusta tekevän väitöskirjatutkijan tutkimukseen.  

Kaiken kaikkiaan Prinsessan matka -näyttely tarjoaa valtavan määrän tietoa Katariina Jagellonicasta ja tekee sen elämyksellisyyden, kokemuksellisuuden ja samaistuttavuuden keinoin tunteisiin vedoten. Näyttelyhanke täytti myös Unicefin lapsiystävällinen kunta -työn tavoitteita mahdollistamalla lasten osallistumisen ja vaikuttamisen. Näyttelyn kuratointi lasten kanssa opetti myös paljon uutta museon henkilökunnalle ja takasi sen, että lapsille suunnatussa näyttelyssä on lähestytty teemaa kohderyhmää kiinnostavalla tavalla. Prinsessan matka -näyttelyssä menneisyys ja nykyisyys kohtaavat ja Katariinan elämää tutustumalla luodaan ymmärrystä siitä, että ihmiset, myös prinsessat, ovat olleet tuntevia ja kokevia ihmisiä iloineen ja suruineen.

Kirjoittaja Susanna Lahtinen on kulttuurihistorioitsija, joka työskentelee Turun museokeskuksessa yleisötyön amanuenssina ja on myös Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen.

Länsi- ja Itä-Euroopan juutalaisten kärsimykset toisessa maailmansodassa, samoin kuin Suomesta keskitysleireille luovutettujen kohtalo, ovat tuttuja jokaiselle vähänkin historiaan perehtyneelle suomalaiselle. Kuitenkin myös miehitetyissä Pohjoismaissa vainottiin juutalaisia. Norjan ja Tanskan juutalaisten kokemukset Saksan miehitysaikana usein unohtuvat, kun puhutaan juutalaisvainoista.

Postdoc-projektissani Kirjoituksia miehitetystä Pohjolasta tutkin miehityksen kokemusta 1940-luvun Norjassa ja Tanskassa omaelämäkerrallisten lähteiden valossa. Aineistossani on myös juutalaisten kirjoittamia kirjeitä ja päiväkirjoja. Tässä blogitekstissä esittelen heistä yhden – Norjaan Itävallasta vuonna 1938 paenneen nuoren juutalaisnaisen Ruth Maierin.

Ruth Maier (1920–1942) on kenties tunnetuin Norjassa elänyt juutalaisten kansanmurhan uhri, sillä hänen päiväkirjamerkinnöistään ja kirjeistään julkaistiin kirja vuonna 2007. Ensimmäinen laitos oli norjaksi käännetty versio alun perin saksaksi kirjoitetusta aineistosta, mutta sittemmin Maierin tekstit on julkaistu myös alkuperäiskielellä ja esimerkiksi englanniksi ja ruotsiksi. Suomessa Maier kuitenkin tunnetaan huonommin, sillä suomeksi hänen päiväkirjaansa ja kirjeitä ei ole toistaiseksi julkaistu.

Niin Dittl, ja minä saavutan myös pian määränpääni. Norjassa! Minulla on jo viisumi passissa. Dita, olen todella rajattoman iloinen. Tällä viikolla matkustan siis Norjaan. Odotan vain matkalippuja, jotka herra Strøm aikoo lähettää minulle. […] Iloitsen todella … hölmöä tässä on se, etten osaa norjaa, saan olla todella ahkera ja opiskella siellä norjaa, voidakseni lukea enemmän muutaman kuukauden päästä.

(Ruth Maierin kirje Judith Maierille 21.1.1939, suom. Anna-Leena Perämäki)

Näin 18-vuotias Ruth Maier kirjoitti pikkusiskolleen Judithille tammikuussa 1939 asuessaan vielä Wienissä äitinsä kanssa. Itävallan pakkoliitos kansallissosialistiseen Saksaan oli tapahtunut vajaata vuotta aiemmin. Sen myötä juutalaisiin kohdistuneet vainotoimet olivat jo alkaneet myös Itävallassa, ja monet päättivät paeta turvattomaksi käyneestä kotimaastaan. Myös Maierit etsivät turvaa ulkomailta – Judith oli kirjeen päiväyksen aikaan jo Englannissa, ja Ruth onnistunut edesmenneen isänsä suhteiden avulla saamaan turvapaikan norjalaisesta Strømin perheestä. Seuraavan kirjeen Judithille helmikuun alussa 1939 hän kirjoittikin jo Norjan Lillestrømissä.

Kirjeet ja päiväkirja osoittavat, että nuori Ruth sopeutui hyvin uuteen elämäänsä Norjassa. Lyhyessä ajassa hän oppi norjaa niin hyvin, että suoritti seuraavana vuonna Suomen ylioppilastutkintoa vastaavan tutkinnon ja alkoi suunnitella yliopisto-opintoja. Keväällä 1940 kaikki kuitenkin jälleen muuttui:

Ja päivää myöhemmin se [miehitys] alkaa. En halua tietää, mitä tapahtuu. En halua uskoa, että siitä voi tulla kamalampaa kuin jos olisin ollut Itävallassa. Ei! … Minä toivon. En tiedä, mitä. Jälkeenpäin katsottuna se kaikki tulee jälleen tietoisuuteeni. Aivan yhtäkkiä.

(Ruth Maierin päiväkirja 10.4.1940, suom. Anna-Leena Perämäki)

Toisen maailmansodan sytyttyä syksyllä 1939 Norja julistautui puolueettomaksi. Huhtikuussa 1940 Saksa teki kuitenkin maahan yllätyshyökkäyksen ja onnistui valtaamaan sen parissa kuukaudessa. Norjan kuningas ja hallitus pakenivat Iso-Britanniaan ja perustivat pakolaishallituksen, Norjassa astui valtaan Vidkun Quislingin nukkehallitus. Niin myös Ruth Maier joutui jälleen kohtaamaan sen, mitä oli paennut hieman yli vuotta aiemmin.

Vielä muutaman vuoden Maier sai kuitenkin elää nuoruuttaan Norjassa. Kesällä 1940 hän tapasi vapaaehtoistyössä tulevan runoilijan Gunvor Hofmon, naiset ystävystyivät ja heistä tuli pariskunta. Seuraavat vuodet he asuivat ja kävivät töissä yhdessä eri puolilla Norjaa.

Marraskuussa 1942 Ruth pidätettiin vuokra-asunnostaan Oslossa. Yhdessä yli 500 muun tässä miehitysajan siihen asti suurimmassa poliisioperaatiossa vangitun juutalaisen kanssa hänet pakkosiirrettiin Norjasta laivalla. Joulukuussa 1942 hän päätyi Auschwitzin keskitysleirille Puolaan ja sai heti tulopäivänä surmansa kaasukammiossa.

Norjassa eli toisen maailmansodan alkaessa noin 2 200 juutalaista. Monet heistä onnistuivat pakenemaan Ruotsiin, mutta 772 kuljetettiin Maierin tavoin keskitysleireille. Tästä joukosta selviytyi hengissä vain 34.

Ruth Maier piti päiväkirjaa vuodesta 1933 aina pidätykseensä asti. Kirjeenvaihto Judith-siskon kanssa jatkui myös läpi Norjan-vuosien. Säilyneet päiväkirjat olivat Gunvor Hofmon hallussa vuoteen 1995 asti, jolloin ne päätyivät Jan Erik Voldille. Vuonna 2007 Vold käänsi ja toimitti Maierin päiväkirjat ja kirjeet. Ruth Maierin alkuperäisiä tekstejä, kahdeksaa päiväkirjaa ja 69:ää kirjettä, säilytetään Oslon holokaustitutkimuskeskuksen arkistossa. Materiaali on digitoitu ja vapaasti luettavissa.

Ruth Maierin päiväkirja ja kirjeet ovat arvokas dokumentti Anschlussin seurauksista juutalaisille Itävallassa, uudesta elämästä vieraassa maassa ja siitä, millaista oli olla juutalainen natsi-Saksan miehittämässä Norjassa. Tutkimusprojektini tarkoitus on valottaa Maierin ja monien muiden Norjassa ja Tanskassa sota-aikana eläneiden miehityskokemuksia sellaisina kuin ne heidän päiväkirjojensa ja kirjeidensä sivuille piirtyvät. Maierin tekstit tuovat pohjoismaista näkökulmaa kuvaamme holokaustista.

Teksti: Anna-Leena Perämäki

Kulttuurihistorian tutkija ja yliopisto-opettaja Paavo Oinonen kertoo tässä jutussa Telematiikka-kurssista, jossa kokeiltiin korkeakouluopetusta etäyhteyksillä aikana, jolloin Internet oli vasta tulossa ensimmäisiin suomalaiskoteihin. Kirjoitus liittyy blogissa aiemmin julkaistuihin Kulttuurihistorian Tilat -kirjoitussarjan juttuihin etäopetuksesta ja avoimesta yliopistosta.

Kulttuurihistorian avoimen monimuoto-opetuksella oli jo 1990-luvun puolivälissä takanaan pitkä historia, jota on ansiokkaasti käsitelty Kulttuurihistorian tilat -blogeissa. Vuonna 1995 pääsin tutustumaan tähän opiskelumuotoon. En tosin kirjautunut avoimeen, vaan tulin valituksi Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen kurssille Telematiikka opetuksessa. Avoimen opetus oli tuolloin osa Täydennyskoulutuskeskuksen organisaatiota ja yksiköt toimivat yhteisissä tiloissa.

Tammikuussa 1995 olin aloittanut kulttuurihistorian oppiaineessa valtion työllisyysvaroilla palkattuna tutkimusassistenttina, ja miltei samaan aikaan sain ilmoituksen hyväksynnästä aiemmin hakemaani koulutukseen. Kokonaisuus oli mittava, sillä työskentelyä oli 360 tuntia. Tuolloisella mitoituksella se oli yhdeksän opintoviikon laajuinen. Opintoviikko tarkoitti noin 40 tunnin viikkotyöaikaa. Koulutusta tuli olemaan paljon, myös virastotyöaikana, joten tarvitsin luvan esimieheltäni professori Keijo Virtaselta. Se heltisi hetkessä kannustuksen kera.

Kurssi osoittautui kiinnostavaksi ja antoisaksi. Sitä veti Täydennyskoulutuskeskuksen suunnittelija Merja Jalava. Opiskeluryhmämme oli pieni, alle kymmenen henkilöä, jotka työskentelivät tai olivat työskennelleet opetuksen alalla. Kokonaisuus oli rahoitettu työllistämisvaroilla, joten osallistujat olivat joko työttömyysuhan alaisia tai peräti vailla työtä. Maa oli parhaillaan pyristelemässä irti lamasta. Symbolisia jäähyväisiä sille antoivat joukkueurheilun hyvät uutiset. Kevään edetessä Suomi voitti ensimmäisen kerran MM-jääkiekkokultaa ja paikallinen TPS seitsemättä kertaa jääkiekon Suomen mestaruuden.

Kurssi sisälsi lähi- ja etätyöskentelyä. Meille tähdennettiin, ettei ollut syytä puhua etäopetuksesta vaan monimuodosta, jossa käytettiin erilaisia työvälineitä ja oppimisen muotoja. Perustyökaluina olivat puhelin, telefax, sähköposti ja verkkosivusto.

Sekin valkeni, ettei opettajan kuulunut monimuodossa sanoa viimeistä sanaa ja tietää heti oikeaa vastausta, vaan hänestä tuli oppimisen mahdollistaja. Tämä kytkeytyi tuolloin monille tuttuun konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen, jonka mukaan oppijaa ohjaillaan ottamaan vastuuta ja rakentamaan osaamistaan entisen päälle.

Kokonaisuuden kiintoisuutta lisäsi outo avaintermi ”telematiikka”. Opimme, että se oli ranskalaista alkuperää (télématique) ja muodoste telekommunikaatiosta ja informatiikasta. Sittemmin kurssiraporttimme esipuhe kertoi: ”Tällä kurssilla telematiikalla ymmärrettiin elektronisten välineitten, prosessien ja strategioiden käyttöä vuorovaikutteisessa oppimisessa, kun kaksi tai useampia maantieteellisesti kaukaista kohdetta kommunikoi keskenään.” Hyödynsimme puhelinneuvottelujen lisäksi ainakin videokonferenssia ja jo mailleen mennyttä audiografiikka-työkalua.

Kuva: Telematiikka opetuksessa -kurssin lopputyö oli kahden koulutuskeskuksen yhteisjulkaisu Telemaattisia yhteyksiä (1995). Kurssilaisten artikkeleissa reflektoitiin koulutus- ja oppimiskokemuksia ja otettiin osaa tietoyhteiskuntakeskusteluun. Raportin kannen suunnitteli ja taittoi Tomi Ahti, joka myös keksi julkaisulle nimen.

Kiehtovinta oli, että Turun pienryhmä oli osa suurempaa kurssia. Toinen kotimainen yhteistyökumppani oli Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskuksen opintoryhmä. Nämä kaksi suomalaista opiskelijakatrasta osallistuivat yhdysvaltalaisen Penn Staten yliopiston järjestämään neljä kuukautta kestäneeseen kansainväliseen opintojaksoon Teleconferencing in Distance Education. Olimme siis pienkurssi toisen isomman sisällä. Sateenvarjomaista kokonaisuutta johti Penn Staten professori Michael Moore, jota ei pidä sekoittaa tunnettuun dokumenttielokuvien ohjaajaan.

Mukana oli neljä yhdysvaltalaista ryhmää, Meksikosta kaksi ja yksi ryhmä Virosta. Kaikki opiskeluyksiköt toimivat eri maantieteellisissä pisteissä ja olivat yhteydessä toisiinsa telesillan kautta. Parhaimmillaan samalla hetkellä puhelinlinjoilla oli 90 osallistujaa.

Nyt Zoomin maailmassa tämä vaikuttaa melko triviaalilta, mutta tuolloin tuntui siltä, että olimme todella mukana uudessa oppimisen muodossa. Muun muassa telesillat piti tilata ja valmistella etukäteen. Kun linjat avautuivat, oli jännitettävä, toimiiko kaikki ja kuuluuko hyvin. Kaikki ei aina mennyt suunnitellusti, vaan pulmia riitti ja odottelu tuskastutti.

• Väki näyttää rentoutuvan.
• Keskittyneitä osanottajia.
• Odotuksen tunnelmaa. Ryhmä on rauhoittunut kuunteluun.
• Jotain epäselvää tilanteessa. Ryhmässämme tyytymättömyyttä johonkin.
• Ryhmä vaipuu kuulolle, tekee muistiinpanoja kuunnellen Mooren puhetta…

Tuulikki Grönberg kirjasi kurssiartikkeliinsa opiskelijan tuntoja kansainvälisessä sessiossa. Lähde: Tuulikki Grönberg: ”Kurssiväestä meidän ryhmäksi”. Telemaattisia yhteyksiä (Paavo Oinonen et al) 1995, 13.

Jälkikäteen arvioiden tuntuu, että opimme paljon kulttuurisesta vuorovaikutuksesta ja aikatauluttamisesta kuin myös ennakkovalmistelun tärkeydestä. Seitsemän tunnin aikaeron takia uudella mantereella luurit nostettiin aamulla, kun taas me vietimme kahvimukien ääressä lauantai-iltapäiviä. Turun ryhmää kv-konferenssitapaamisissa veti värikkääseen tapaansa avoimen monimuoto-opetuksen johtava suunnittelija Jorma Rinta-Kanto.

Tässä kohdin on valaistava, miten tämä liittyy kulttuurihistorian avoimen opetukseen. Osaltani monella tapaa. Avoimessa työskentelivät suunnittelijat Katriina Mäkinen, Totti Tuhkanen ja Leena Rossi, joka toimi 90-luvun puolivälissä Katriinan sijaisena. Opettajina olivat lehtori Hanne Koivisto ja päätoiminen tuntiopettaja Kirsi Tuohela. He olivat minulle entuudestaan tuttuja kulttuurihistorian monimuoto-opetuksen konkareita. Ainakaan tuolloin he eivät olleet mukana kansainvälisellä Teleconferencing-kurssilla, jollaisia tiesin järjestetyn aiemmin. Monimuoto-osaamista heillä oli entuudestaan, mutta monet muut Turun avoimen opetuksen suunnittelijat osallistuivat kevään 1995 kansainvälisiin telesessioihin.

Rintakannon johtamissa lauantain kv-seminaareissa kurssiryhmämme oli siis kooltaan moninkertainen. Muistikuvani mukaan eritoten kasvatustieteiden ja psykologian oppiaineiden suunnittelijat kuuluivat lauantai-iltapäivien osallistujiin. Minulle tämä oli verraton tilaisuus tutustua avoimen monimuoto-opetuksen väkeen.

Noihin aikoihin suunnittelija Leena Rossi tiedusteli, olisinko kiinnostunut arvioimaan korvausta vastaan kulttuurihistorian avoimen monimuoto-opiskelijoiden opintosuorituksia. Niin esseistä kuin tenteistä kuului antaa arvosanan ohella ohjaava sanallinen palaute. Vastasin epäröimättä kyllä. Kokoaikaisten suunnittelijoiden ja opettajien työaika ei riittänyt kaikkeen, sillä opiskelijoita oli paljon ympäri Suomea ja ulkomailta myöten. Pian myös suunnittelija Totti Tuhkanen tuikkasi käteeni pinon tehtäviä. Tämä kaikki oli mieluisaa työttömyysuhan alla elävälle. Asiat johtivat toiseen.

Kun Totti siirtyi syksyllä 1997 tutkimusvapaalle, minulle tarjoutui tilaisuus astua sijaisena valtavilta tuntuneisiin suunnittelijan saappaisiin. Olihan hoidettavana massiivinen perusopintojen suorittajien joukko ja opistoyhteistyö. Katriina Mäkinen vastasi aineopinnoista, mutta oli kaikessa tukena. Kaikkiaan kulttuurihistorian avoimen tiimi oli ammattimainen ja mukava, joten tunsin solahtavani vaivattomasti tehtävään. Jo mainittujen kulttuurihistorioitsijoiden ohella tärkeitä tukihenkilöitä olivat kurssisihteerit Anitta Lehtonen ja Elina Iso-Ilomäki. Turvan tunnetta antoi käyty Telematiikka-koulutus ja ymmärrystä monimuoto-opiskelusta olin ehtinyt täydentää muilla opinnoilla.

Telematiikka on muuksi muuttunut ja menneisyyttä entisessä muodossaan, mutta luulenpa, että nuo monien jakamat monimuoto-opetuksen kokemukset, virtuaaliyliopiston opit ja halu oppimisteknologian hyödyntämiseen ovat olleet perustana korona-ajan onnistuneelle etä- ja hybridisiirtymälle.

Teksti: Paavo Oinonen

Kulttuurihistorian Tilat -kirjoitussarja

Sirpa Kelosto teki pitkän työuran Kulttuurihistorian oppiaineen toimistosihteerinä 1996–2016. Sirpa muistelee tässä kirjoituksessa oppiaineen arkea 1990-luvun puolivälistä vuoteen 2006 saakka, jolloin Arwidssoninkadulta muutettiin Historicumin tiloihin. Arjen lisäksi jutussa muistellaan myös silloisia juhlia ja matkoja.

Arwidssoninkadulla arki alkoi arkkitehtuurista. Toimisto sijaitsi keskeisellä paikalla rakennuksessa. Omalta työpisteeltäni näin kaikki, jotka tulivat taloon ja lähtivät talosta. Toimistoon oli keskitetty postin kulku, koko henkilökunnalla oli oma postilokero toimistossa ja lähtevä posti oli myös siellä. Verkkoprintteri oli toimistossa, alussa myös kopiokone, myöhemmin se siirrettiin vähän kauemmas opiskelijahuoneeseen. Kirjaston lainaus tapahtui toimistossa ja siellä oli myös ylimääräinen tietokone sekä siihen liitetty skanneri, jotka olivat koko henkilökunnan käytössä. Usein myös oppiaineessa vierailevat tutkijat ja luennoitsijat käyttivät tätä tietokonetta. Tästä johtuen toimistossa oli yleensä aika vilkasta ja ihmisiä tuli ja meni, kulttuurihistorian henkilökuntaa, vierailevia tutkijoita, kirjastossa asioivia ja opiskelijoita. 1990-luvulla opiskelijat kävivät enemmän henkilökohtaisesti tapaamassa, jos heillä oli jotain asiaa, kaikilla opiskelijoilla ei ollut vielä omia tietokoneita, eikä sähköpostia lähetetty niin paljon kuin nykyään. Toimistoon oli helppo poiketa samalla kun kävi kirjastossa tai meni seminaariin. Toiset sanoivat, että toimisto on kulttuurihistorian komentokeskus, välillä se oli ennemminkin hollitupa, täynnä tulevia ja meneviä ihmisiä. Tämä ja kirjasto loivat mielestäni mukavan ilmapiirin ja yhteisöllisyyttä oppiaineeseen.

Arwidssoninkadun rakennus on alun perin rakennettu kodiksi ja se oli pohjaltaan hyvin kodinomainen. Tämä loi myös hieman epäkäytännöllisyyttä toimintaan, kun seminaarihuoneessa oli opetusta, sen takana olevista työhuoneista pääsi ainoastaan ulkokautta toimistoon, kirjastoon ja kahvihuoneeseen, varsinkin sateella ja talvikeleillä se oli ikävää.

Etäältä katsoen työpäivät ovat aika samanlaisia vaikka kaikki päivät oikeastaan asiakaspalvelussa ovat erilaisia, mutta tietyt rutiinit toistuvat ja rytmittävät päivää; aamulla ensimmäiseksi vein edellisenä päivänä palautetut kirjat kirjastoon oikeille paikoilleen hyllyihin, pikkuhiljaa alkoi muu henkilökunta saapua töihin, oli aamukahvi, posti tuli kaksi kertaa päivässä aamulla ja iltapäivällä, kirjoja lainattiin ja palautettiin, opiskelijoita ja henkilökuntaa kävi toimistossa hoitamassa asioitaan, hoidin oppiaineen talousasioita ja kirjasin opintosuorituksia opintorekisteri OPSUun, siihen oli paras aika iltapäivisin, kun jo oli hiljaisempaa kirjastossa. Joskus pääsin melkein flow-tilaan, kun naputin kymmeniä ja kymmeniä tuloksia järjestelmään.

Kulttuurihistoriassa kirjoitettiin paljon kirjoja ja lopulta perustettiin oma kustantamokin k&h-kustannus vuonna 2002. Minun osuuteni kustantamossa oli taloudenhoito, kirjojen pakkaaminen, postitus ja myyntien laskuttaminen sekä painavien kirjalaatikoiden kantaminen, kun kirjat tulivat painosta oppiaineeseen ja ne kannettiin varastoon. Onneksi Kulttuurihistorialla oli kahvihuoneen takana suuri varasto ja muuallakin rakennuksessa sellaista tilaa, jossa kirjalaatikoita saattoi säilyttää. Kirjojen painosmäärät olivat suhteellisen suuria 1990- ja 2000-luvuilla, koska iso painosmäärä teki kirjan yksikköhinnasta aika tavalla edullisemman. Joitakin kirjoja sitten painettiin optimistisen suuria määriä, mutta useasta kirjasta otettiin myös uusintapainoksia. Kulttuurihistoria oli useana vuonna mukana Turun kirjamessuilla omalla osastolla yhdessä Faros-kustannuksen kanssa. Kirjoja myytiin myös suoraan oppiaineen toimistosta käteisellä. Aina kirjan julkistamistilaisuudessa tietenkin myytiin kirjoja ja jos oli jotakin muuta tapahtumaa tai seminaaria, niin aina pyrittiin myymään myös kirjoja. Kyllä niitä aika tavalla myytiinkin vuosittain.

Keijo Virtasen rehtorikauden alussa Arwidssoninkadun rakennuksien pihoille ilmestyivät yhtenä kesänä ulkokalusteet, pirttipöytä penkkeineen. Kulttuurihistoriassa ne otettiin heti käyttöön, kun ilma salli, aamu- ja iltapäiväkahvit juotiin ulkona. Huomattiin, että pirttipöytä kävi liian pieneksi, kaikki eivät mahtuneet sen ympärille ja Kari Immonen kävi ostamassa lisäksi vihreän ovaalin muovipöydän ja kymmenen muovituolia. Kahvia juotiin pääsääntöisesti vain kahvitauoilla, harvoin muina aikoina. Yhden kerran muistan, kun yön aikana oli satanut 50–100 cm lunta ja liikenne oli tietenkin aivan sekaisin ja kukin yritti selviytyä töihin auraamattomilla teillä miten parhaiten taisi. Silloin keitettiin kahvia heti aamusta ja me selviytyjät jaoimme kokemuksiamme kahvikupin ääressä, joku oli kävellyt Hirvensalosta asti töihin.

Kerran viikossa oli palaveri, alkuaikoina se oli kello 8.30 tai 9.00 keskiviikkoisin kahvihuoneessa. Palaveriin osallistui virkahenkilökunta ja tutkijat ja muut projektityöläiset, jos halusivat sekä avoimen yliopiston edustajia. Kun väkimäärä oppiaineessa kasvoi, muutettiin palaveripaikaksi seminaarihuone ja jossakin vaiheessa aika muuttui torstaiksi kello 12. Vuonna 1997 aloin kirjoittaa palavereista muistioita, jotta nekin, jotka eivät olleet palaverissa, tietäisivät mistä siellä puhuttiin. Marjo Kaartinen ehdotti 2006, että palavereissa kerrottaisiin myös henkilökunnan kuulumisia, ja niin muodostui kuukauden viimeinen palaveri, jossa henkilökunta kertoo kongressimatkoistaan, artikkeleistaan, jotka ovat ilmestyneet jossakin kirjassa tai lehdessä tai jos he ovat käyneet esitelmöimässä jossakin tilaisuudessa tai jos heitä on haastateltu johonkin lehteen. Näin tiedettiin mitä kukin tutki ja muutenkin tultiin tietoisiksi toisten tekemisistä. Pääsääntöisesti palaverit olivat palavereita, niissä ei juotu edes kahvia, paitsi silloin kun joku tarjosi esimerkiksi dosenttikahvit tai tarjosi makeisia tai kuohuviiniä läpi menneen projektin tai apurahan kunniaksi. Keijo Virtasella oli mukava tapa aina palavereissa kehua oppiaineen ihmisiä, miten hyviä kaikki olivat ja miten hyviä tutkimuksia ja tuloksia kulttuurihistoriassa tehtiin. Kari Immonen jatkoi samalla linjalla. Tällainen ylenpalttinen kehuminen loi hyvää henkeä oppiaineeseen.

Toimistossa olevat sähköiset laitteet muodostivat tasaisen huminan, jota ei arjessa huomaa, jos kuitenkin tulee sähkökatko, tajuaa kuinka hiljaista onkaan, kun koneet eivät hurise. Omalla kohdallani Arwidssoninkadun äänimaiseman loi toimistossa radio. Vieressäni sivupöydällä oli tavallaan säilössä oppiaineen radiomagnetofoni, jota saattoi henkilökunta lainata opetuskäyttöön. Sitä ei juurikaan käytetty ja siksi pidin sitä aina auki ja Ylen ykkönen oli asema, jota kuuntelin. Arwidssoninkadulla radion ääni ei häirinnyt ketään, myöhemmin Sirkkalassa en enää radiota kuunnellut, koska siellä ääni olisi kulkeutunut toisiin työhuoneisiin. Erityisesti minulle on jäänyt mieleen Peter Englundin Pultava-kirjasta tehty kuunnelma, joka tuli arkiaamuisin kerran viikossa, se oli niin maaginen, että melkein lopetin työt ja vain kuuntelin. Toimistossa oppi myös kuulemaan jo askelista, kuka kävelee talon perältä toimistoon päin. Kesäisin pidin toimiston ikkunaa auki ja silloin kuulin viereisen tenniskentän äänet. Kulttuurihistorian rakennuksen ja tenniskentän välillä oli tiheästi pensaita, joten näköyhteyttä ei kentälle ollut, mutta pallon isku kentän pinnalle kuului ja välillä ottelijoiden huudahduksia. Silloin omaksi huvikseen saatoin kuvitella istuvani Wimbledonissa, mansikat ja kuohuviini vain puuttui.

Kulttuurihistoriassa oli erittäin hyvä kirjasto, monet lainaajat kehuivat kirjastoa Turun parhaaksi. Kirjastosta lainattiin kokoonsa nähden paljon kirjoja, enemmän kuin esimerkiksi Fennicumin kirjastosta, jossa oli oma kirjastonhoitaja. Aluksi kirjastohuoneena oli yksi iso huone Arwidssoninkadulla, mutta kun kirjamäärä paisui, Kari Immosen toimesta assistentin huone muutettiin myös kirjastoksi ja assistentti vaihtoi työhuonetta. Kari järjesti lainauksen siirtymisen sähköiseen järjestelmään syksyllä 1997 ja se helpotti paljon minun töitäni. Alussa kirjaston lainaukset hoidettiin manuaalisesti ja joka lainauksesta täytettiin pieni vaaleanpunainen lappu ja kirjojen karhuaminen oli aika työlästä. Sähköisen lainausjärjestelmän myötä kirjojen kierto nopeutui ja pikkuhiljaa lainamäärätkin kasvoivat. Tilastoissani on, että vuonna 1997 kirjoja lainattiin keskimäärin hieman alle 20 kappaletta päivässä. Vuonna 2000 lainausmäärä oli jo noin 30 kirjaa päivässä ja 2001 jo yli 30 kirjaa päivässä. Samanlainen tahti jatkui, ellei kiihtynyt vuoteen 2006 asti, jolloin Kulttuurihistoria muutti pois Arwidssoninkadulta Sirkkalaan ja Kulttuurihistorian kirjasto liitettiin Juslenian kirjastoon.

Yhteistä virkistystoimintaa historia-aineiden kesken oli vuotuiset kevät- ja joulujuhlat sekä vielä 1990-luvun loppupuolella syysjuhlat. Syysjuhlat hiipuivat pois, mutta muut juhlat säilyivät. Kevätjuhlat vietettiin aina Arwidssoninkadulla, koska siellä oli keväisin mukava ympäristö viettää juhlia myös ulkona, jos ilma vaan salli. Luonnollisesti järjestelyvastuukin oli kulttuurihistorialla. Juhlat olivat oppiaineen yhteinen ponnistus ja kutsuihin panostettiin sekä tietenkin tarjoiluun. Ruokia tehtiin itse ja osa ostettiin valmiina. Kari Immonen oli aina innokas osallistumaan ostoksilla käyntiin. Keväällä ja ennen joulua oli myös aina publiikkikahvit ja muutaman kerran kevään publiikki osui samaan päivään kuin laitoksen kevätjuhlat ja se tiesi aina kiirettä minulle. Tarjoillessa sekä kahvit, kakut ja kuohuviinit publiikkiin ja sitten iltajuhlaan omat ruuat. Tapahtumien järjestely oli tosiasiassa kivaa vaihtelua muiden töiden ohella. Kulttuurihistorialla oli vielä ennen joulua vuotuinen Litzen-luento, johon panostettiin paljon. Vuosien myötä myös osallistujamäärä nousi. Arwidssoninkadun kahvihuone-keittiö oli aika alkeellinen ja se osaltaan rajoitti tarjottavia ruokia. Kerran kävin tutkija Merja Lindin luona tekemässä karjalanpiirakoita Litzen-luonnolle ja Lindien keittiössä tehtiin ainakin kerran kevätjuhlaruuat mm. paistettiin yrttimarinoitua paistia uunissa. Jo sihteeriaikojeni ensimmäisistä vuosista lähtien kirjoitin ylös eri juhlien ostoslistoja ja tarjoilua ja vielä juhlien jälkeen muistelin, eri ruokalajien ja juomien menekkiä ja tein muitakin pieniä huomioita, että seuraavalla kerralla menisi vielä paremmin. Kutsuista päätellen Arwidssoninkadulla on vietetty kevätjuhlia viimeistä kertaa vuosina 2004, 2005 ja lopulta 2006 todella viimeistä kertaa. Tämän jälkeen muutettiin Sirkkalaan. Vuona 2005 oli viimeiseen kertaan kutsuttu mukaan myös henkilökunnan lapset ja puolisot ja oli ohjelmaakin lapsille.

Syksyllä järjestettiin uusille opiskelijoille esittelytilaisuus, jossa myös oli tarjoilua. Joulun jälkeen oli kulttuurihistorian jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiden joulukoulu ja sen jälkeen illanvietto. Poliittisen historian kanssa vietettiin muutaman kerran illanviettoja, koska he olivat meidän naapureinamme Arwidssoninkadulla ja tehtiin yhteistyötä heidän kanssaan. Ainakin silloinen Historian laitos ja Poliittisen historian laitos olivat yhdessä Suomen Akatemian tutkimuksen huippuyksikköjä.

Oppiaineessa tehtiin kerran vuodessa, yleensä alkuvuodesta laivaseminaari, joka oman sihteeriaikani alussa oli aina edestakainen matka Tukholmaan ja takaisin. Seminaarissa suunniteltiin kulttuurihistorian tulevaisuutta ja esim. opinto-ohjelmien uudistuksia ja muita ajankohtaisia aiheita. Vuonna 1999 oli ensimmäinen piknik-risteily, ne olivat tulleet Ruotsin-laivojen tarjontaan edellisenä vuonna ja olivatkin kivoja, kun yhden päivän aikana sai tehtyä matkan ja illalla pääsi kotiin. Laivaseminaarit alkoivat aina laivan kokoushuoneessa, aamupäivällä oli voileipätarjoilu, laivan vaihto, buffet-ruokailu, pieni tauko ja seminaari jatkui, kunnes laiva saapui Turkuun.

Syksyn suunnitteluseminaarit olivat Hirvensalossa Rauhalassa yliopiston omalla kesähuvilalla. Rauhalan myynnin jälkeen oltiin useasti Ruissalossa Villa Saarossa suunnittelemassa tulevaa vuotta.

Keväisin tehtiin useasti myös yhteinen retki jonnekin lähialueen kulttuurikohteeseen. Pisin kohde Suomessa oli Kittilä vuonna 1998, jolloin matkustimme yöjunalla Rovaniemelle ja sieltä bussilla Kittilään, Sirkan kylään kolmen päivän seminaarimatkalle. Vuonna 2000 kävimme Virossa, Tartossa tutustumassa Turun yliopistosäätiön uuteen kohteeseen Villa Granöhön. Mieleen painunut kohde oli Verla vuonna 2001, jossa myös yövyimme. Tutustuimme Verlan paperitehdasmuseoon sekä Voikkaan silloin vielä toiminnassa olleeseen UPM:n paperitehtaaseen.

Kesäkuun alussa 2006 oppiaine muutti Sirkkalaan Historicum-talon 3. kerrokseen.

Teksti: Sirpa Kelosto

Kuuntele Sirpan muistelmia lisää kulttuurihistorian oppiaineen YouTube-kanavalta:

Lue Kulttuurihistorian seuran Kulttuurihistorian Tilat -blogikirjoitussarjassa julkaistuja juttuja:

https://kulttuurihistoria.net/category/kh50/

Olitko tänäkin vuonna perheesi unikeko? Itse olen saanut tuon nimityksen niin monena heinäkuisena päivänä, etten niitä edes jaksa laskea. Lapsena olin aikaisin heräävää tyyppiä, mutta etenkin kolmenkympin tienoissa saatoin helposti vedellä sikeitä yhteentoista asti. Vuosikausien unettomuus on muuttanut suhdetta uneen, ja yleensä nukunkin silloin, kun unta sattuu tulemaan. Nykyään saatan herätä jopa ennen seitsemää, mutta tuskin koskaan tulen nauttimaan aamuviiden tai -kuuden herätyksistä.

Unikeon päivää vietetään 27.7. Naantalissa valitaan joka vuosi virallinen unikeko, joka aamuseitsemältä heitetään mereen. Virallinen unikeko ei siis ainakaan juhlapäivänä saa turhan myöhään torkkua. Perinne päivän juhlintaan on tiettävästi alkanut 1880-luvulla. Nykyään vuoden Unikeoksi valitaan henkilö, joka on toiminut Naantalin ja naantalilaisten hyväksi ja tuonut kaupunkia esiin myönteisessä valossa.

Seitsemän on unikeon päivälle tärkeä luku. Päivän taustalla on legenda seitsemästä 200-luvulla eläneestä efesolaisesta kristitystä, jotka pakenivat keisari Deciuksen vainoja luolaan. He nukahtivat, ja heräsivät vasta kahdensadan vuoden kuluttua. Saattoihan siinä olla kroppa vähän jumissa, ja maailmakin oli tuona aikana jonkin verran muuttunut. Kuolemansa jälkeen seitsemän miestä julistettiin pyhimyksiksi. Unikeonpäivän nimi juontaa monessa kielessä seitsemän marttyyrin legendaan, ja esimerkiksi Ruotsissa vietetään sjusovarsdagenia ja Britanniassa Seven Sleepers Dayta.

Suomenkielinen merkintä ”7 unikekoa” yleistyi 1700-luvun kuluessa. Unikeko-sanan ajatellaan viittaavan siihen, että kekoon “mahtuu” paljon aamu-unta, kirjoittaa blogitekstissään almanakkatoimistossa työskentelevä Onerva Ollila. Päivää on Suomessa vietetty ainakin 1600-luvulta lähtien. Aluksi se oli suomalaisissa kalentereissa kesäkuun lopulla, mutta 1720-luvulla päiväksi vakiintui nykyinen 27.7. Viralliseen almanakkaan Unikeonpäivä-nimi merkittiin ensimmäisen kerran vuonna 1929.

Kohtuus kaikessa

Naantalilaisen unikeon nimitys on kunnianosoitus, mutta läheskään aina unikeko-sanaan ei liitetä vain myönteisiä merkityksiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista löytyy lukuisia merkintöjä, joissa ennustetaan tulevaa sen mukaan, miten käyttäytyy tärkeänä päivänä: jos silloin nukkuu pitkään, on uninen jopa seitsemän vuotta. Myös heinänteossa nukahtanutta saattoi odottaa sama kohtalo. Eikä tarvinnut edes nukkua: myös se, että lojui petissä liian kauan, saattoi aiheuttaa sen, että koko seuraavan vuoden nukutti.

Olen itse aina asunut kerrostalossa, jossa lämmintä vettä tulee hanasta, vessaan ei tarvitse lähteä ulos eikä taloa lämmittää itse. Kesällä mökillä ymmärtää paremmin sen, miksi maatalousyhteiskunnan päivärytmi perustui, ja perustuu, aikaiseen heräämiseen. Arjen sujuminen vaatii lukuisia työvaiheita ja huomattavan paljon enemmän puuhaa kuin elämä kaupungissa. Onkin ymmärrettävää, ettei pankolla, penkillä tai sängyssä lekottelevaa kovin hyvällä katsottu, kun muut joutuivat tekemään työtä aamusta iltaan. Maatalousyhteiskunnan päivärytmi, tai unirytmi, ei kuitenkaan ollut kellolla mitattavan ajan säätelemää, vaan perustui työn vaiheisiin ja työtehtäviin.

Nukkuminen on kaikkia ihmisyksilöitä yhdistävä fysiologinen tarve. Nukkumiseen liittyvät tavat ja käytännöt ovat kuitenkin sosiaalisesti, kulttuurisesti ja historiallisesti muotoutuneita. Myös nukkumiseen liittyvät säännöt ja normit sekä ajattelu- ja toimintatavat ovat kulttuurisesti sovittuja ja enemmän tai vähemmän jaettuja. Esimerkiksi unen rytmittäminen, sopiva aika unelle, se, millaisia valmisteluja ennen nukkumaan menoa tehdään, tai miten kauan olisi hyvä nukkua, eivät ole universaaleja ja ajattomia käytäntöjä vaan seurausta ihmisten toiminnasta ja valinnoista. Nukkumiskäytäntöjen ohjeistamista kutsutaan unihygieniaksi.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella suomalaisiakin ohjeistettiin nukkumiskäytännöissä. Terveysvalistuksen tavoitteena pidettiin kansan terveyttä ja yksilön fyysistä ja moraalista puhtautta, jonka saavuttamiseksi tuli noudattaa kohtuutta, kurinalaisuutta ja puhtautta. Ohjeistusten laatijat olivat terveysalan asiantuntijoita kuten lääkäreitä – aivan kuten nykyäänkin. Vuosisadan vaihteen nukkumisohjeistuksiin heijastui siirtyminen maatalousyhteiskunnasta teolliseen yhteiskuntaan. Muutos yhteiskunnan rakenteissa muutti myös suhdetta aikaan ja samalla unirytmiin. Aiemmin työpäivän kesto noudatti työn ja tehtävän luonnetta ja sen vaatimaa aikaa, kun taas uudenlainen aikajärjestys perustui työnjakoon, työhön käytettyyn aikaan ja palkkiojärjestelmään. Ajan käyttämistä valvottiin ulkoisesti esimerkiksi kellojen avulla, ja myös työn muodot ja työn tekemisen tavat muuttuivat. Vähitellen aikakuri sisäistyi ja siitä tuli itsestäänselvyys.

Myös nukkumisessa tuli ohjeiden mukaan noudattaa säännöllisyyttä ja kurinalaisuutta. Myöhään valvomista tuli välttää, ja ylös piti nousta varhain. Lääkäri Artturi Salokannel kirjoitti vuonna 1939 teoksessaan Unettomuudesta ja sen hoidosta, että nukkumaanmenoajat tuli pitää säännöllisinä, koska ”kun ihminen elämäntavoissaan alistuu luonnon vaatimaan rytmiin, niin silloin hänen elimistössään kaikki sujuu hyvin.” Erityisesti aikaisin herääminen oli tärkeää: se nähtiin esimerkiksi Tidskrift för Hälsovård -lehden artikkelin Det tidiga uppstigandet om morgonen tekstissä vuonna 1892 pyhänä velvollisuutena, joka johtaa terveyteen ja tyytyväisyyteen. Aikainen ylösnousu kertoi siitä, että ihminen pystyi kontrolloimaan halujaan ja ruumistaan.

Ajattelutapa ei ollut vain 1800–1900-luvun vaihteelle tyypillinen. Esimerkiksi japanilaisessa kulttuurissa vähäinen uni ja varhainen ylösnousu on yhdistetty luonteenlujuuteen, moraaliseen vahvuuteen ja energisyyteen, kirjoittaa tutkija Brigitte Steger. Niin ikään uskonnollisen kurinalaisuuden harjoittaminen sisältää usein unen määrän ja ajankohdan säätelyä. Artikkelissaan The Watchful Spirit kulttuurihistorioitsija Erin Sullivan kertoo 1600-luvulla eläneestä Nehemiah Wallingtonista, jolle aikainen herääminen ja rukoileminen olivat keskeinen osa hengellistä elämäntapaa.

Uni suojapaikkana

Seitsemän efesolaista marttyyriä pakenivat vainoja uneen. Nukkuminen auttoi heidät pois vaarallisesta tilanteesta ja kantoi yli kahden vuosisadan.

Uni on meille jokaiselle välttämätöntä ja tärkeää. Se voi olla suojapaikka, hurjien seikkailujen maisema, nautinto tai tila, joka tuntuu mahdottomalta saavuttaa.

Nukkuminen on taito ja tapa, ei itsestäänselvyys.  Niinpä kannan jatkossakin unikeon epävirallista titteliä ylpeänä ja onnellisena siitä, että pystyn nukkumaan – edes joskus.

Teksti: Pälvi Rantala

Kirjoittaja on tietokirjailija ja Turun yliopiston soveltavan kulttuurihistorian dosentti. Yleistajuinen tietokirja Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan (Avain) julkaistaan elokuussa 2022.

Lähteet:

Anttila, Anu-Hanna 2011: Joutenolo ja ei-minkään tekeminen toimintana. Yhteiskuntapolitiikka 76 (6): 620–632.

Det tidiga uppstigandet om morgonen. Tidskrift for Hälsovård. 1892, 5: 79–80.

Ollila, Onerva: Nukuttaako? Unikeonpäivän vietosta ja taustasta. Yliopiston almanakkatoimiston blogi 1.7.2015.

https://almanakka.helsinki.fi/fi/publikationer/blogi/422-nukuttaako-unikeonpaivan-vietosta-ja-taustasta.html. Luettu 7.7.2022.

Rantala, Pälvi 2017: “Terve uni on kasvatuksella hankittavissa”. Nukkumisen ohjeistaminen 1800–1900-luvun vaihteen suomalaisissa terveysohjeissa. J@rgonia, 15 (29), 62–79. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201706142873.

Salokannel, Artturi. 1939. Unettomuudesta ja sen hoidosta. Julkaisussa Suomen Kansanvalistusseuran Kalenteri, 112–118. Helsinki: Otava.

Steger, Brigitte 2008: “Early to Rise”: Making of Japanese Healthy, Wealthy, Wise, Virtuous, and Beautiful. Teoksessa Worlds of Sleep, toim. Lodewijk Brunt & Brigitte Steger, 211–236. Berlin: Frank & Timme.

Sullivan, Erin. 2012: The Watchful Spirit: Religious Anxieties towards Sleep in the Notebooks of Nehemiah Wallington (1598–1658). Cultural History. Journal of the International Society for Cultural History 1 (1): 14–35.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Juhlakalenteri. https://juhlakalenteri.finlit.fi/. Luettu 7.7.2022.

Thompson, E. P. 1967: Time, Work-Discipline, and Industrial Capitalism. Past and Present, no 38 (Dec. 1967), 56–97.

Pökäle, papana, läjä, kikkare, sonta, lanta, jöötti, uloste. ”Rakkaalla lapsella on monta nimeä” sanotaan, ja se tuntuu pätevän kakkaankin. Koska kyseessä on kaikille tuttu ja tärkeä aihe, on sille keksitty jos jonkinmoista nimitystä. Turun museokeskuksen Kappas, kakkaa! -näyttelyssä Biologisessa museossa on nähtävillä paskaa jos jonkinmoista ja samalla näyttely tarjoaa aimo annoksen tietoa sekä yllättäviäkin näkökulmia kakkaan.

Paskasta ideasta näyttelyksi

Kun luonnontieteellisen museon näyttelyä on mukana ideoimassa arkeologi, taidehistorioitsija ja kulttuurihistorioitsija yhdessä biologin kanssa, lopputulos on paskamaisia näkökulmia suoltava kokonaisuus teeman ympärillä. Idea näyttelylle syntyi kollegan ääneen lausumasta ajatuksesta, johon luonnollisesti toisen kollegan kanssa tartuimme ja lähdimme yhdessä asiaa ideoimaan. Biologisessa museossa ei juuri sillä hetkellä ollut näyttely- ja yleisötyön sisällöistä vastaavaa amanuenssia ja Museokeskus järjestikin tilaisuuden, johon henkilökunta koko organisaatiosta sai tulla esittelemään omia ideoitaan tuleviksi näyttelyiksi. Näistä ideoista sitten oli tarkoitus raadittaa jatkoon pääsevät. Niinpä päätimme mekin mennä etäpalaveriin esittämään ideamme. Kun vuoro lankesi meille, avasin mikrofonin ja kerroin, että meillä olisi yksi tosi paska idea näyttelyksi, että kyllä, aikamoista sontaa aiomme ehdotuksessamme suoltaa. Linjoilla oli hiljaista. Pystyi lähes kuulemaan kollegoiden etähuokaukset, että mitä nuo nyt ovat keksineet. Mutta kun sitten idean esittelimme, niin se sai heti räjähtävän suosion ja puheensorinaa oli lähes mahdoton keskeyttää ja päästä enää seuraavien ideoin pariin. Kakan imu oli alusta alkaen melkoinen. Ja kun olimme idean esille tuoneet, päädyimme myös mukaan näyttelyä työstävään työryhmään.

Mietimme ensin näyttelylle nimeä Voihan paska!, mutta koska Biologinen museo on kovasti päiväkotien ja lapsiperheiden suosiossa, se muutettiin muotoon Kappas, kakkaa!. Ja se sopiikin hyvin, sillä luonnossa kakkaan usein törmää, hieman yllättäenkin, joten kappas vaan, siinä se on edessä.

Alusta alkaen oli selvä, että emme halunneet lähteä vain luonnontieteelliselle linjalle, sillä yleisestikin ottaen toivoisimme, että museokohteet nähtäisiin laajemmin, monenlaisten aiheiden runsaudensarvina, eikä vai tiettyyn lokeroon ahdettuina. Biologisessa museossakin voi tarkastella aiheita hyvin monenlaisista näkökulmista.

Kakkaa eri näkökulmista

Biologinen ote näyttelyssä tulee esille monella tavalla. Kakan hyödyllisyys on tärkeä näkökulma näyttelyssä. Esimerkiksi monet eläimet elävät kakasta. Voisi ehkä sanoa, että ei paskempaa elämää. Kappas, kakkaa -näyttelyyn haluttiin mukaan kansatieteellinen aspekti aiheeseen, sillä kakka on aina ollut osa myös kielenkäyttöä, se näkyy sanonnoissa ja uskomuksissa. Halusimme nostaa näyttelyssä esille eri puolilta Suomea tunnettuja paskaan liittyviä sanonta, niin suomeksi kuin ruotsiksi. Paska on läsnä puheessamme tänäkin päivänä. Kun joku kysyy kuulumisia, voimme vastata, että ”no paskaaks tässä”. Toisinaan kaikki menee pieleen ja tulee tunne, että paska osuu tuulettimeen. Toisinaan sattuu paska tuuri ja voimme kohdata paskamaisia ihmisiä.  Kun jokin asia menee rikki, se menee ihan paskaksi. Voimme myös ajatella jonkin olevan tekotaiteellista paskaa. Ja väärän ruokavalinnan jälkeen voi paska lentää kuin varpusparvi. Joskus emme puhu paskaa, mutta laitamme kakkaemojin tekstin sekaan kuvastamaan ajatuksiamme.

Ideoimme, että laitetaan sanontoja esille tietosisältöjen yhteyteen, eräänlaiseksi johdannoksi eri aihealueisiin. Ei susika pessäs paskan, on todennut vanha kansa ja sanonta kuvaa eläinten ulostustapoja, kuin myös sitä, millaista toimintaa pidetään paheksuttavana. Moni eläin on kakan suhteen hyvin siisti, esimerkiksi supikoira käyttää käymälää eli käyttää aina samaa paikkaa ulostaessaan. Omaan pesään paskomista pidetään pahana, myös työelämässä. Kakka on myös todella informatiivinen. Vieras paska se pahalle haesoo, oma pyyllihalle. Kakan haju on usein paras tuntomerkki selvitettäessä ulosteen jättänyttä eläintä. Suden kakka haisee huomattavasti voimakkaammalle kuin koiran ja ilveksen pökäleissä on taas tunnistettava kissamainen hajunsa. Sanotaan myös, että paska on syöneens jäljillä. Kakasta voi päätellä tekijän lisäksi, mitä eläin on syönyt.

Kulttuurihistoriallinen näkökulma näyttelyssä nostaa esille kaupunkikuvaan liittyvän muutoksen jossa kakalla on ollut suuri rooli. Menneisyyden kaupunkikuva on ollut moniaistinen. Nykyään olemme aika tavalla vieraantuneet kakasta, kun taas entisaikaan katukuva eläimineen ja kakkaan liittyvine toimintoineen, kuten lantaluukkuineen, on ollut arkipäivää. Sikojen juoksennellessa vapaina, lehmien laiduntaessa lähiniityillä ja hevosvetoisten ajopelien värittäessä katukuvaa, on myös nelijalkaisista ystävistämme ulostuleva aines ollut näkyvillä ja tuonut oman arominsa kaupungin aistimaailmaan.

Arkeologia tuli luonnollisesti osaksi näyttelyä, kertoohan historiallinen kakka kaikenlaista tarinaa sen tutkijalle. Jätöksistä voi päätellä monia asioita entisajan elämästä, joita ei välttämättä voi päätellä arkeologisista esineistä. Kakkaa tutkimalla voi saada selville esimerkiksi kauppasuhteita ja kansainvälisiä yhteyksiä eri aikoina. Kakka kertoo myös siitä, mitä on viljelty, mitä kasveja kerätty ja millaista ruokaa syöty.

Museonäyttelyn tulee olla asiasisällön lisäksi myös visuaalisesti houkutteleva. Halusimme nostaa kakan arvoiselleen alustalle. Mietimme ensin punaisia samettityynyjä, jolle sijoittaa pipanat ja pökäleet, mutta keksimme sammaleen sopivan paremmin, onhan se luonnon oma ylellinen pielus.

Tunteita herättävä kakka

Kakka on myös poliittinen, se pääsee lööppeihin tämän tästä. Liito-oravan papanoiden löytyminen alueelta on monesta mainio juttu, noin niin kuin luonnon moninaisuuden kannalta. Ehkäpä kuitenkin rakennuttajat ja muut vastaavat ovat toista mieltä, jos työmailla kakan takia urakka kusee. Hanhien ulosteet uimarannoilla herättävät pahennusta ja keväisten hankien alta esiin pilkistävät koirien pökäleet kirvoittavat kipakoita kommentteja lehtien palstoilla ja sosiaalisen median kanavilla. Kakka ei saa olla väärässä paikassa. Kun se tunkeutuu elintilaamme kutsumatta, se muuttuu pahaksi. Päähän paskottu linnunkakka, kengän alle liiskautunut pökäle tai mökin sohvannurkasta löytyneet hiirenpipanat saavat inhonväristyksiä aikaan, koska kakka on ylittänyt sille sallitun tilan. Kuitenkin näemme kakan myös hyvänä, kun voimme kohdata sen omilla ehdoillamme. Ostamme vaikkapa kanankakkaa puutarhamyymälästä siistiin muovipakkaukseen paketoituna ja tökimme kakkatikkuja paremman kasvun toivossa parvekekukkien multiin. Liitämme kakkaan monia negatiivisia asioita, vaikka onhan kakka iloinen asia. Se on saavutus jonka moni kokee, usein kerran päivässä, jollei jopa useammin.

Kakka herättää myös hilpeyttä. Jo pieni lapsi nauraa kakka-sanalle ja kakkahuumori saa monet aikuisetkin hihittämään. Näyttelyä ideoitaessa halusimmekin säilyttää pienen pilkkeen silmäkulmassa, kun mietimme esitystapoja paskamaiselle aiheelle. Ehkä ihan pönttö idea, mutta halusimme näyttelyyn vessanpytyn kansia, joita voi raottaa ja löytää tiukkaa tavaraa niiden takaa. Faktaa kakasta tarjoiltuna siististi vessanistuimen keskellä eli siis tietoa teemaan sopivissa kehyksissä. Ja kun kakkanäyttelyssä on levähdyspiste, jossa istahtaa ja katsoa kakkatietoutta, tulee sen tietenkin olla huussi. Kappas, kakkaa! -näyttelyssä voikin sammuttaa tiedonjanoaan ja suoda jaloilleen hetken lepoa, kun asettaa kankkunsa tyylitellyn ulkohuoneen istumareiälle ja kuuntelee, miten eri alojen asiantuntijat kertovat kaikenlaista kakasta. Arkeologin lisäksi kakkaa voi tutkia muun muassa jätevesiasiantuntija, biologi ja biolääketieteen professori.

Kakka kiinnostaa

Kappas, kakkaa! -näyttely on jo muutamien kuukausien aikana kerännyt valtavasti kävijöitä aiheen äärelle. Avajaisviikolla oli jono pahimmillaan tai parhaimmillaan ulottunut jopa sadan metrin päähän, ja yleisöä on virrannut sen jälkeenkin sankoin joukoin museoon. Hiihtolomaviikoksi palkattiin tilapäinen työntekijä ohjaamaan asiakkaiden kulkua ja tarvittaessa rajoittamaan asiakasmääriä näyttelytiloissa, jotta käynti pandemia-aikana olisi kaikille turvallinen. Hän myös kävi välillä kertomassa ulkona jonottaville, että ei hätää, kyllä pian pääsee sisälle. Kyseinen kollega tituleerasikin itsensä kakkahädäksi, kun moista tehtävää pääsi hoitamaan.

Me museoduunarit näyttelyidean takana olemme luonnollisesti ylpeitä, että aihe on kiinnostanut niin kävijöitä kuin mediaakin hyvin laajasti. Ja on ollut ilahduttavaa, että Turun museokeskuksen yksi pienimmistä museokohteista on saanut näin valtavasti positiivista huomiota. Samalla se on todistanut sen, että ei aina tarvitse olla niin ihmeellisiä esitystekniikoita tai muita kommervenkkejä, jotta yleisö löytää museoon. Kiinnostava ja puhutteleva sisältö on se tärkein vetonaula.

Tosin harva museonäyttely onnistuu löytämään aiheen, johon ihan jokaisella on jonkinlainen tarttumapinta. Kakka aiheena tarrautuu kiinni kuin vessapaperi kengänpohjaan. Kappas, kakkaa! -näyttelyssä voi oppia paljon kakasta, mutta silti aihe on tuttuakin tutumpi. Olemme kaikki kokemusasiantuntijoita, kun kyseessä on kakka.

Teksti: Susanna Lahtinen

Näyttely on avoinna Turun Biologisessa museossa 22.11.2022 saakka.

Aarre aitassa

Siellä se kyhjötti hämärässä, kylmässä ja kosteanhajuisessa aitassa, joka pursusi eri vuosikymmenten tavaraa. Seinillä roikkui vanhoja kalaverkkoja, rukinlapoja, puukauhoja, nahkainen lapsenkenkä ja lehtileikkeistä koottu taulu. Vieressä lojui laatikko lasten kesäleluja, uimapatjoja ja pari kokoon taitettua aurinkotuolia. Kunnioitusta herättävä soitin ei oikein tuntunut sopivan tähän miljööseen. Siitä lähti jyhkeä ääni, kun kaikki tapit oli vedetty ulos, pumppasi polkimilla ja painoi koskettimia. Vanha harmoni, joka oli seissyt suvun kotitalon aitassa ties kuinka pitkään piti pelastaa ja kunnostaa, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Isäni teki harmonille metallisen kuljetuslaudan pyörillä (soitin ei todellakaan ole köykäistä tekoa) ja eräänä syyspäivänä 2006 se sai kyydin eteläkarjalaisesta vajasta Helsinkiin harmonien kunnostamiseen erikoistuneelle asiantuntijalle. Sen osat purettiin, puhdistettiin ja kunnostettiin, ja se viritettiin. Harmoni sai uuden kodin minun luotani. Nyt se on läpikäynyt kaksi muuttoa lisää ja seisoo kunniapaikallaan olohuoneen keskipisteenä, silmäteränä ja keskustelun herättäjänä.

Harmoniin maalattu fraktuuralla ”Mäkinen, Sortavala”, jonka alla lukee ”Perusti v. 1881 E. Mäkinen”. Tiesin harmonin menneisyydestä, että isoisäni oli hankkinut sen 1970-luvulla, mutta valitettavasti tiedot loppuivat tähän. Isovanhempani ovat kuolleet, eivätkä isäni tai tätini osanneet kertoa soittimen aiemmasta historiasta mitään. Päätinkin lähteä 140-vuotismerkkipäivän kunniaksi selvittämään harmonin ja E. Mäkisen historiaa. Milloin harmoni on valmistettu ja mitä tarkoitusta varten? Ketkä ostivat harmoneja, minne niitä toimitettiin? Kuka harmonin on voinut omistaa alun perin? Valmistettiinko tällaisia harmoneja paljonkin? Entä millainen Mäkisen tehdas oli ja miten pitkään se toimi? Kuka tämä Mäkinen edes oli?

Olin törmännyt 1800-luvun lopun sanomalehdissä E. Mäkisen harmonitehtaan mainoksiin, mutta muuten yritys ja mies sen takana olivat minulle vieraita. Lähdin etsimään tietoa Kansalliskirjaston Digipalvelusta, josta sain useampia hakuosumia E. Mäkisestä, eli Eero Mäkisestä, kuten minulle selvisi. Hän oli aikanaan melko tunnettu ”näissä piireissä”, eikä hänen jälkikasvunsa jäänyt huonommaksi. Hänen tyttärensä Maija Mäkinen oli suomentaja, joka meni naimisiin taiteilija Pekka Halosen kanssa. Hänen poikansa Eero Mäkinen oli poliitikko, vuorineuvos ja kaivosinsinööri, joka perusti Outokummun kaivoksen ja toinen poika Lauri Kuoppamäki oli perustamassa Suomen Kotiteollisuusmuseota (nykyinen Käsityömuseo) ja Suomen Messuja. Eero Mäkisen pojanpojanpoika on tunnettu muusikko Jukka Kuoppamäki.

Mutta käypäänpä Eeron ja urkuharmonitehtaan historiaa tarkemmin läpi. Taustalla piili, jos ei nyt aivan ”ryysyistä rikkauksiin” -, niin kuitenkin jonkinlainen menestystarina.

Eero Mäkisen ja tehtaan tarina

Talonpoikaissäätyyn kuulunut Eero Kuoppamäki syntyi Etelä-Pohjanmaalla Alavudella vuonna 1845. Hänen isänsä oli Heikki pitäjänräätäli ja Eero toimi hänen apulaisenaan, opetellen samalla itsenäisesti lukemaan ja laskemaan. Eerolla oli Alavuden pappilaan läheiset suhteet, ja rovasti C. Fr. Stenbäck kirjoittikin tälle torpparin pojalle suosittelukirjeen juuri perustettuun Jyväskylän seminaariin, jonne hän pääsi opiskelemaan kansakoulunopettajaksi 1864. Seminaariaikana Eero muutti sukunimensä Mäkiseksi. Kun hän palasi Alavudelle, rovastin poika, pastori Kalle Stenbäck hoiti Eerolle kansakouluopettajan viran Alavuden upouudessa kansakoulussa. Mäkinen toimi pappilan maille perustetun koulun opettajana 1868–1880. Hänestä tuli samaiseen Alavuden pappilaan vävy, kun hän meni 1870 skandaalinkäryisesti säätyerosta huolimatta naimisiin rovastin tyttären Emilian kanssa. Pariskunta sai seitsemän lasta.

Mäkinen tutustui harmoniin ensimmäisen kerran seminaariaikoinaan ja innostui sen soveltuvuudesta kansakouluopetuksessa. Harmoni oli halvempi kuin piano ja sen säestyksellä pystyi laulattamaan virsiä. Hän suostutteli tuttavansa, kansakoulujen isänä tunnetun ja seminaariaikojensa opettajan Uno Cygnaeuksen ostamaan hänelle harmonin opetustehtäviä varten. Ulkomailta tilattu soitin saapuikin Mäkiselle sopivasti juuri ennen häitä. Hän innostui urkuharmonista niin paljon, että päätti rakentaa sellaisen itse ja toimitti valmiin soittimen 1877 Helsinkiin arvostetun urkuri Richard Faltinin arvosteltavaksi. Hän sai työstään hyvää palautetta ja rakensi sen jälkeen useita harmoneita lisää myytäväksi.

Vuonna 1878 kansakoulujen tarkastajana toimiva Uno Cygnaeus teki matkan Alavuden koululle, jossa havaitsi Mäkisessä runsaasti potentiaalia opettajaksi Sortavalan uuteen seminaariin. Sitä ennen Mäkisen tuli kuitenkin saada kansainvälistä oppia ja kokemusta. Hän saikin Cygnaeuksen avustuksella 1879 valtiolta apurahan Stuttgartin taideteollisuuskouluun, jossa opiskeli paitsi urkuharmonien rakentamista, myös piirustuksen ja käsitöiden opettajaksi. Vuonna 1880 hän aloitti lehtorina juuri perustetussa Kymölän seminaarissa Sortavalassa. Opetustoimen ohella hän perusti harmonitehtaan vuonna 1881.

Vuonna 1886 hän siirsi tehtaan ostamaansa Myllykylän kartanoon, noin seitsemän kilometrin päähän Sortavalasta. Vuoteen 1902 mennessä tehtaassa arvioitiin valmistetun jopa 2200 harmonia, mutta siellä tehtiin myös huonekaluja, työkaluja ja käsityövälineiden mallikokoelmia. Tehtaan yhteydessä Mäkinen piti käsityökursseja ja vuodesta 1899 lähtien myös puuseppien ammattikoulua, jossa saattoi suorittaa muutaman vuoden kestävät opinnot. Monet koulusta valmistuneet jatkoivat tehtaan palveluksessa.

Mäkisellä vaikutti olevan monta rautaa tulessa, koska hän luotsasi tehtaan ja opetustoimen lisäksi kartanon tilusten maanviljelystä, toimi Sortavalan kunnan esimiehenä kaksikymmentä vuotta, ja oli yksi Itä-Karjalan maanviljelysseuran perustajista ja toimi sen rahastonhoitajana. Joku kollega olikin todennut, että ”kun muut ihmiset väsyvät työhönsä, he käyvät lepäämään, mutta kun Mäkinen väsyy yhteen työhön, niin ryhtyy hän toiseen; siinä hänen leponsa.” Toinen tuttava muisteli, että Mäkisen ikkunasta loisti usein valo vielä pitkään puolenyön jälkeenkin, kun tuo tarmokas mies venytti päiviä ja yritti saada suoritetuksi kaikki tehtävänsä.

Mäkisen kohtaloksi koitui vatsasyöpä, johon hän menehtyi muutamaa päivää vajaa 57-vuotiaana kesällä 1902. Mäkisellä oli tiettävästi ollut kuolinvuoteellaan harras toive, että köyhilläkin olisi varaa hankkia itselleen harmoni. Joka torpassa voisi silloin kuulua juhannuksena harmonin säestyksellä veisattu ”Jo joutui armas aika”.

Mäkisen poika Lauri Kuoppamäki jatkoi tehtaan toimintaa vuodesta 1900 eteenpäin. Vuonna 1907 tehdas muuttui osakeyhtiöksi ja ammattikoulu lakkautettiin. Suurin osa tehdasrakennuksista paloi vuonna 1912, mutta toimintaa pystyttiin jatkamaan siitä huolimatta. Yritys yhdistyi vuonna 1915 porvoolaisen lelutehtaan kanssa ja tehdas siirrettiin uudelle tontille Helylän rautatieaseman läheisyyteen. Uusi yritys Helylä Oy valmisti huone- ja leikkikaluja, harmonien valmistuksesta luovuttiin. Vuodelle 1914 päivätyssä lehtijutussa arvioitiin, että Mäkisen tehtaassa oli ehditty valmistaa 33 vuodessa noin kolmetuhatta urkuharmonia.

Harmonini teksti ”perusti v. 1881” lienee lisätty jossain vaiheessa, kun tehtaan toiminta on ollut jo vakiintunutta. Tällä perusteella arvelen, että soitin on valmistettu noin vuosien 1890–1914 välillä.

Imuilmalla toimiva ”kerrassaan kunnollinen soittokone”

Eero Mäkinen oli toinen kahdesta 1800-luvun harmonitehtailijoista Suomessa. A. A. Hedén oli ehtinyt Mäkisen edelle perustaessaan 1860-luvulla harmonitehtaan Tampereelle. Suomessa on toiminut yhteensä viitisentoista harmonitehdasta. Harmoneja tuotiin lisäksi ulkomailta ja erityisesti Pohjanmaalla niitä rakennettiin myös itse.

Mäkinen päätyi kokeilujen kautta yhdistelemään saksalaista ja amerikkalaista harmonien rakennustapaa, jolloin syntyi luja ja vahvaääninen imuilmatekniikkaan perustuva soitin, joka sieti kylmää ja kosteita olosuhteita. Soitin sopikin sen vuoksi hyvin kirkkoihin. Ehkä se, että oma harmonini seisoi vuosikaudet kylmässä ja kosteassa aitassa, ei välttämättä vaikuttanutkaan soittimen kuntoon ihan niin paljon kuin pelkäsin.

Urkuharmonin valmistaminen vaati paitsi puutyötaitoa, myös viritys- ja soinnutustaitoa. Aikalaiset kiittivät Mäkisen harmonien laatua. Käsityön opettaja Yrjö Blomstedt arveli Kotitaide-lehdessä: ”Tässä tehtaassa valmistetut koulu- ja kotiharmooniot lienevät yhä vieläkin parhaat kotimaiset sekä tekotapansa hienouden että äänen pehmeyden vuoksi[…]” Muun muassa pielisjärveläisiin kansakouluihin tilattiin harmoneja 1880-luvulla Mäkisen tehtaalta, koska olihan se ”kerrassaan kunnollinen soittokone; ääni kova ja samalla sulava”. Myös yrityksessä itsessään luotettiin siinä määrin soitinten laatuun, että niille annettiin vuodesta 1901 alkaen kahdenkymmenen vuoden takuu.

Erään sanomalehtitiedon mukaan Mäkinen pystyi myymään harmoneita 30 prosenttia halvemmalla kuin amerikkalaisia. 1889 lehdessä kerrottiin, että Mäkinen oli suunnitellut myös pienemmän nelioktaavisen ”kansan harmonin”, jota pystyi myymään huokeammalla hinnalla, 200 markalla. Nykyrahassa mitattuna tämä vastaa vähän reilua tuhatta euroa eli soitin oli keskiluokan saatavilla. Viisioktaavinen urkuharmoni maksoi erään sanomalehtikirjoituksen mukaan 320 markkaa vuonna 1885. Mäkisen tehtaalla valmistettiin myös kolmeoktaavisia matkaharmoneita.

Kansakoulujen vakiokaluste

Urkuharmonit yleistyivät Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja niistä tuli vähitellen kansakoulujen vakiokaluste. Harmonin säestämät yhteislauluhetket olivat kiinteä osa kouluopetusta vuosikymmenten ajan. Myös Mäkisen tehtaalle kansakoulut olivat tärkeä asiakasryhmä, jolle kohdistettiin mainontaa. Tehtaan kilpailuvaltti oli, että samasta paikasta voitiin toimittaa lisäksi muita koulukalusteita. 1960-luvulta lähtien harmonien valmistus hiipui huomattavasti, kun koteihin ja kouluihin alettiin hankkia mieluummin pianoja ja Hammond-sähköurkuja. Todennäköisesti minunkin ”mäkiseni” on ollut jossain kansakoulussa vakituisessa käytössä vuosikymmeniä, kunnes soitin on päätynyt joko sieltä tai mutkan kautta maalaistalon lasten ja myöhemmin lastenlasten iloksi.

1960-luvulle päivätyssä sanomalehtijutussa todettiin, että harmoni on ”yksinkertainen ja halpa säestyssoitin”, ei niinkään mikään säveltämiseen inspiroiva instrumentti. Itse lisäisin vielä yhden käyttökohteen: harmoni on kaunis, nostalginen sisustuselementti, joka muistuttaa viime vuosisatojen hienosta käsityö- ja musiikkiperinnöstä.

Lähteet:

Sanomalehdet
Kyläkirjaston Kuvalehti 1.8.1902, 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870845?page=5 .
Blomstedt, Yrjö: Eero Mäkinen, Kotitaide. Suomen teollisuuslehden osasto (B) koulukäsitöiden ja piirustusopetuksen opastusta varten 1.8.1902, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1120063?page=2
Muistokirjoitus myös, Kasvatusopillisia sanomia kristillisille opettajille ja vanhemmille 25.6.1902, 7-8. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/921269?page=7
Kotipuusepästä tehtailijaksi, Käsiteollisuus. Suomen käsityönopettajain liiton ulosantama 1.1.1931, 9-11. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/971607?page=9
Lauri Kuoppamäki 50-vuotias, Kotimainen työ: Kotimaisen työn liiton äänenkannattaja 1.1.1927, 22, 27. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/970766?page=22
Pielisjärvellä, Karjalatar 16.11.1888, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/81786?page=2
Lehtori Mäkisen tehdastuotteet, Uusi Suometar 12.1.1889, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2651?page=2
Kirjeitä maaseuduilta, Uusi Suometar 12.2.1885, 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/87871?page=3
O.Y. Helylä 50-vuotias, Puuteos. Puuseppäteollisuuden ja huonekalukaupan virallinen äänenkannattaja 1.6.1931, 9. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/977180?page=9
Asiasta toiseen, Sortavalan Sanomat 19.12.1914, 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1234067?page=3
Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti 13.5.1910, 6. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/934460?page=6
Uusi Suometar 26.1.1912, 7. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1196599?page=7
Tidning för musik 1.4.1914, 14. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/922889?page=14
Taideharmoni – toteutumattomia toiveita, Maaseudun Tulevaisuus 21.10.1967, 14.

Tutkimuskirjallisuus
Korkalainen, Samuli: Soitinten käyttö kirkkolaulun kehittämisessä 1800-luvun Suomessa. Ennen & Nyt 04/2017. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/102643

Kuoppamäki, Riitta: Etevä Eero Mäkinen. Seminaarinlehtori ja käsityöläistehtailija 1800-luvun lopun Sortavalassa. Helsinki 2008.