Sen seitsemän unikekoa

Olitko tänäkin vuonna perheesi unikeko? Itse olen saanut tuon nimityksen niin monena heinäkuisena päivänä, etten niitä edes jaksa laskea. Lapsena olin aikaisin heräävää tyyppiä, mutta etenkin kolmenkympin tienoissa saatoin helposti vedellä sikeitä yhteentoista asti. Vuosikausien unettomuus on muuttanut suhdetta uneen, ja yleensä nukunkin silloin, kun unta sattuu tulemaan. Nykyään saatan herätä jopa ennen seitsemää, mutta tuskin koskaan tulen nauttimaan aamuviiden tai -kuuden herätyksistä.

Unikeon päivää vietetään 27.7. Naantalissa valitaan joka vuosi virallinen unikeko, joka aamuseitsemältä heitetään mereen. Virallinen unikeko ei siis ainakaan juhlapäivänä saa turhan myöhään torkkua. Perinne päivän juhlintaan on tiettävästi alkanut 1880-luvulla. Nykyään vuoden Unikeoksi valitaan henkilö, joka on toiminut Naantalin ja naantalilaisten hyväksi ja tuonut kaupunkia esiin myönteisessä valossa.

Unikeonpäivä Naantalissa 1982. Joukkoa johtaa vuoden unikeko, yöpaidassa kulkeva toimitusjohtaja Urho Nummelin. Kuva: Teuvo Kanerva. Museovirasto.

Seitsemän on unikeon päivälle tärkeä luku. Päivän taustalla on legenda seitsemästä 200-luvulla eläneestä efesolaisesta kristitystä, jotka pakenivat keisari Deciuksen vainoja luolaan. He nukahtivat, ja heräsivät vasta kahdensadan vuoden kuluttua. Saattoihan siinä olla kroppa vähän jumissa, ja maailmakin oli tuona aikana jonkin verran muuttunut. Kuolemansa jälkeen seitsemän miestä julistettiin pyhimyksiksi. Unikeonpäivän nimi juontaa monessa kielessä seitsemän marttyyrin legendaan, ja esimerkiksi Ruotsissa vietetään sjusovarsdagenia ja Britanniassa Seven Sleepers Dayta.

Suomenkielinen merkintä ”7 unikekoa” yleistyi 1700-luvun kuluessa. Unikeko-sanan ajatellaan viittaavan siihen, että kekoon “mahtuu” paljon aamu-unta, kirjoittaa blogitekstissään almanakkatoimistossa työskentelevä Onerva Ollila. Päivää on Suomessa vietetty ainakin 1600-luvulta lähtien. Aluksi se oli suomalaisissa kalentereissa kesäkuun lopulla, mutta 1720-luvulla päiväksi vakiintui nykyinen 27.7. Viralliseen almanakkaan Unikeonpäivä-nimi merkittiin ensimmäisen kerran vuonna 1929.

1920-luvun alun unikeonpäivän rooliasut. Kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.

Kohtuus kaikessa

Naantalilaisen unikeon nimitys on kunnianosoitus, mutta läheskään aina unikeko-sanaan ei liitetä vain myönteisiä merkityksiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista löytyy lukuisia merkintöjä, joissa ennustetaan tulevaa sen mukaan, miten käyttäytyy tärkeänä päivänä: jos silloin nukkuu pitkään, on uninen jopa seitsemän vuotta. Myös heinänteossa nukahtanutta saattoi odottaa sama kohtalo. Eikä tarvinnut edes nukkua: myös se, että lojui petissä liian kauan, saattoi aiheuttaa sen, että koko seuraavan vuoden nukutti.

Olen itse aina asunut kerrostalossa, jossa lämmintä vettä tulee hanasta, vessaan ei tarvitse lähteä ulos eikä taloa lämmittää itse. Kesällä mökillä ymmärtää paremmin sen, miksi maatalousyhteiskunnan päivärytmi perustui, ja perustuu, aikaiseen heräämiseen. Arjen sujuminen vaatii lukuisia työvaiheita ja huomattavan paljon enemmän puuhaa kuin elämä kaupungissa. Onkin ymmärrettävää, ettei pankolla, penkillä tai sängyssä lekottelevaa kovin hyvällä katsottu, kun muut joutuivat tekemään työtä aamusta iltaan. Maatalousyhteiskunnan päivärytmi, tai unirytmi, ei kuitenkaan ollut kellolla mitattavan ajan säätelemää, vaan perustui työn vaiheisiin ja työtehtäviin.

Nukkuminen on kaikkia ihmisyksilöitä yhdistävä fysiologinen tarve. Nukkumiseen liittyvät tavat ja käytännöt ovat kuitenkin sosiaalisesti, kulttuurisesti ja historiallisesti muotoutuneita. Myös nukkumiseen liittyvät säännöt ja normit sekä ajattelu- ja toimintatavat ovat kulttuurisesti sovittuja ja enemmän tai vähemmän jaettuja. Esimerkiksi unen rytmittäminen, sopiva aika unelle, se, millaisia valmisteluja ennen nukkumaan menoa tehdään, tai miten kauan olisi hyvä nukkua, eivät ole universaaleja ja ajattomia käytäntöjä vaan seurausta ihmisten toiminnasta ja valinnoista. Nukkumiskäytäntöjen ohjeistamista kutsutaan unihygieniaksi.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella suomalaisiakin ohjeistettiin nukkumiskäytännöissä. Terveysvalistuksen tavoitteena pidettiin kansan terveyttä ja yksilön fyysistä ja moraalista puhtautta, jonka saavuttamiseksi tuli noudattaa kohtuutta, kurinalaisuutta ja puhtautta. Ohjeistusten laatijat olivat terveysalan asiantuntijoita kuten lääkäreitä – aivan kuten nykyäänkin. Vuosisadan vaihteen nukkumisohjeistuksiin heijastui siirtyminen maatalousyhteiskunnasta teolliseen yhteiskuntaan. Muutos yhteiskunnan rakenteissa muutti myös suhdetta aikaan ja samalla unirytmiin. Aiemmin työpäivän kesto noudatti työn ja tehtävän luonnetta ja sen vaatimaa aikaa, kun taas uudenlainen aikajärjestys perustui työnjakoon, työhön käytettyyn aikaan ja palkkiojärjestelmään. Ajan käyttämistä valvottiin ulkoisesti esimerkiksi kellojen avulla, ja myös työn muodot ja työn tekemisen tavat muuttuivat. Vähitellen aikakuri sisäistyi ja siitä tuli itsestäänselvyys.

Myös nukkumisessa tuli ohjeiden mukaan noudattaa säännöllisyyttä ja kurinalaisuutta. Myöhään valvomista tuli välttää, ja ylös piti nousta varhain. Lääkäri Artturi Salokannel kirjoitti vuonna 1939 teoksessaan Unettomuudesta ja sen hoidosta, että nukkumaanmenoajat tuli pitää säännöllisinä, koska ”kun ihminen elämäntavoissaan alistuu luonnon vaatimaan rytmiin, niin silloin hänen elimistössään kaikki sujuu hyvin.” Erityisesti aikaisin herääminen oli tärkeää: se nähtiin esimerkiksi Tidskrift för Hälsovård -lehden artikkelin Det tidiga uppstigandet om morgonen tekstissä vuonna 1892 pyhänä velvollisuutena, joka johtaa terveyteen ja tyytyväisyyteen. Aikainen ylösnousu kertoi siitä, että ihminen pystyi kontrolloimaan halujaan ja ruumistaan.

Kuva lehtijutusta: V. Sucksdorff: Unettomuus ja miten sitä hoidetaan. Terveys: Terveyttä koteihin 1.9.1938, 10. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/854393?page=10. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Ajattelutapa ei ollut vain 1800–1900-luvun vaihteelle tyypillinen. Esimerkiksi japanilaisessa kulttuurissa vähäinen uni ja varhainen ylösnousu on yhdistetty luonteenlujuuteen, moraaliseen vahvuuteen ja energisyyteen, kirjoittaa tutkija Brigitte Steger. Niin ikään uskonnollisen kurinalaisuuden harjoittaminen sisältää usein unen määrän ja ajankohdan säätelyä. Artikkelissaan The Watchful Spirit kulttuurihistorioitsija Erin Sullivan kertoo 1600-luvulla eläneestä Nehemiah Wallingtonista, jolle aikainen herääminen ja rukoileminen olivat keskeinen osa hengellistä elämäntapaa.

Uni suojapaikkana

Seitsemän efesolaista marttyyriä pakenivat vainoja uneen. Nukkuminen auttoi heidät pois vaarallisesta tilanteesta ja kantoi yli kahden vuosisadan.

Uni on meille jokaiselle välttämätöntä ja tärkeää. Se voi olla suojapaikka, hurjien seikkailujen maisema, nautinto tai tila, joka tuntuu mahdottomalta saavuttaa.

Nukkuminen on taito ja tapa, ei itsestäänselvyys.  Niinpä kannan jatkossakin unikeon epävirallista titteliä ylpeänä ja onnellisena siitä, että pystyn nukkumaan – edes joskus.

Nukkuva nainen 1950-luvulla. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.

Teksti: Pälvi Rantala

Kirjoittaja on tietokirjailija ja Turun yliopiston soveltavan kulttuurihistorian dosentti. Yleistajuinen tietokirja Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan (Avain) julkaistaan elokuussa 2022.

Lähteet:

Anttila, Anu-Hanna 2011: Joutenolo ja ei-minkään tekeminen toimintana. Yhteiskuntapolitiikka 76 (6): 620–632.

Det tidiga uppstigandet om morgonen. Tidskrift for Hälsovård. 1892, 5: 79–80.

Ollila, Onerva: Nukuttaako? Unikeonpäivän vietosta ja taustasta. Yliopiston almanakkatoimiston blogi 1.7.2015.

https://almanakka.helsinki.fi/fi/publikationer/blogi/422-nukuttaako-unikeonpaivan-vietosta-ja-taustasta.html. Luettu 7.7.2022.

Rantala, Pälvi 2017: “Terve uni on kasvatuksella hankittavissa”. Nukkumisen ohjeistaminen 1800–1900-luvun vaihteen suomalaisissa terveysohjeissa. J@rgonia, 15 (29), 62–79. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201706142873.

Salokannel, Artturi. 1939. Unettomuudesta ja sen hoidosta. Julkaisussa Suomen Kansanvalistusseuran Kalenteri, 112–118. Helsinki: Otava.

Steger, Brigitte 2008: “Early to Rise”: Making of Japanese Healthy, Wealthy, Wise, Virtuous, and Beautiful. Teoksessa Worlds of Sleep, toim. Lodewijk Brunt & Brigitte Steger, 211–236. Berlin: Frank & Timme.

Sullivan, Erin. 2012: The Watchful Spirit: Religious Anxieties towards Sleep in the Notebooks of Nehemiah Wallington (1598–1658). Cultural History. Journal of the International Society for Cultural History 1 (1): 14–35.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Juhlakalenteri. https://juhlakalenteri.finlit.fi/. Luettu 7.7.2022.

Thompson, E. P. 1967: Time, Work-Discipline, and Industrial Capitalism. Past and Present, no 38 (Dec. 1967), 56–97.

Ei paskempi museonäyttely – kurkistus Kappas, kakkaa! -näyttelyn kulisseihin

Pökäle, papana, läjä, kikkare, sonta, lanta, jöötti, uloste. ”Rakkaalla lapsella on monta nimeä” sanotaan, ja se tuntuu pätevän kakkaankin. Koska kyseessä on kaikille tuttu ja tärkeä aihe, on sille keksitty jos jonkinmoista nimitystä. Turun museokeskuksen Kappas, kakkaa! -näyttelyssä Biologisessa museossa on nähtävillä paskaa jos jonkinmoista ja samalla näyttely tarjoaa aimo annoksen tietoa sekä yllättäviäkin näkökulmia kakkaan.

Kakkaava punajalkaviklo. Kuva: Susanna Lahtinen.

Paskasta ideasta näyttelyksi

Kun luonnontieteellisen museon näyttelyä on mukana ideoimassa arkeologi, taidehistorioitsija ja kulttuurihistorioitsija yhdessä biologin kanssa, lopputulos on paskamaisia näkökulmia suoltava kokonaisuus teeman ympärillä. Idea näyttelylle syntyi kollegan ääneen lausumasta ajatuksesta, johon luonnollisesti toisen kollegan kanssa tartuimme ja lähdimme yhdessä asiaa ideoimaan. Biologisessa museossa ei juuri sillä hetkellä ollut näyttely- ja yleisötyön sisällöistä vastaavaa amanuenssia ja Museokeskus järjestikin tilaisuuden, johon henkilökunta koko organisaatiosta sai tulla esittelemään omia ideoitaan tuleviksi näyttelyiksi. Näistä ideoista sitten oli tarkoitus raadittaa jatkoon pääsevät. Niinpä päätimme mekin mennä etäpalaveriin esittämään ideamme. Kun vuoro lankesi meille, avasin mikrofonin ja kerroin, että meillä olisi yksi tosi paska idea näyttelyksi, että kyllä, aikamoista sontaa aiomme ehdotuksessamme suoltaa. Linjoilla oli hiljaista. Pystyi lähes kuulemaan kollegoiden etähuokaukset, että mitä nuo nyt ovat keksineet. Mutta kun sitten idean esittelimme, niin se sai heti räjähtävän suosion ja puheensorinaa oli lähes mahdoton keskeyttää ja päästä enää seuraavien ideoin pariin. Kakan imu oli alusta alkaen melkoinen. Ja kun olimme idean esille tuoneet, päädyimme myös mukaan näyttelyä työstävään työryhmään.

Mietimme ensin näyttelylle nimeä Voihan paska!, mutta koska Biologinen museo on kovasti päiväkotien ja lapsiperheiden suosiossa, se muutettiin muotoon Kappas, kakkaa!. Ja se sopiikin hyvin, sillä luonnossa kakkaan usein törmää, hieman yllättäenkin, joten kappas vaan, siinä se on edessä.

Alusta alkaen oli selvä, että emme halunneet lähteä vain luonnontieteelliselle linjalle, sillä yleisestikin ottaen toivoisimme, että museokohteet nähtäisiin laajemmin, monenlaisten aiheiden runsaudensarvina, eikä vai tiettyyn lokeroon ahdettuina. Biologisessa museossakin voi tarkastella aiheita hyvin monenlaisista näkökulmista.

Kakkaa eri näkökulmista

Biologinen ote näyttelyssä tulee esille monella tavalla. Kakan hyödyllisyys on tärkeä näkökulma näyttelyssä. Esimerkiksi monet eläimet elävät kakasta. Voisi ehkä sanoa, että ei paskempaa elämää. Kappas, kakkaa -näyttelyyn haluttiin mukaan kansatieteellinen aspekti aiheeseen, sillä kakka on aina ollut osa myös kielenkäyttöä, se näkyy sanonnoissa ja uskomuksissa. Halusimme nostaa näyttelyssä esille eri puolilta Suomea tunnettuja paskaan liittyviä sanonta, niin suomeksi kuin ruotsiksi. Paska on läsnä puheessamme tänäkin päivänä. Kun joku kysyy kuulumisia, voimme vastata, että ”no paskaaks tässä”. Toisinaan kaikki menee pieleen ja tulee tunne, että paska osuu tuulettimeen. Toisinaan sattuu paska tuuri ja voimme kohdata paskamaisia ihmisiä.  Kun jokin asia menee rikki, se menee ihan paskaksi. Voimme myös ajatella jonkin olevan tekotaiteellista paskaa. Ja väärän ruokavalinnan jälkeen voi paska lentää kuin varpusparvi. Joskus emme puhu paskaa, mutta laitamme kakkaemojin tekstin sekaan kuvastamaan ajatuksiamme.

Ideoimme, että laitetaan sanontoja esille tietosisältöjen yhteyteen, eräänlaiseksi johdannoksi eri aihealueisiin. Ei susika pessäs paskan, on todennut vanha kansa ja sanonta kuvaa eläinten ulostustapoja, kuin myös sitä, millaista toimintaa pidetään paheksuttavana. Moni eläin on kakan suhteen hyvin siisti, esimerkiksi supikoira käyttää käymälää eli käyttää aina samaa paikkaa ulostaessaan. Omaan pesään paskomista pidetään pahana, myös työelämässä. Kakka on myös todella informatiivinen. Vieras paska se pahalle haesoo, oma pyyllihalle. Kakan haju on usein paras tuntomerkki selvitettäessä ulosteen jättänyttä eläintä. Suden kakka haisee huomattavasti voimakkaammalle kuin koiran ja ilveksen pökäleissä on taas tunnistettava kissamainen hajunsa. Sanotaan myös, että paska on syöneens jäljillä. Kakasta voi päätellä tekijän lisäksi, mitä eläin on syönyt.

Kulttuurihistoriallinen näkökulma näyttelyssä nostaa esille kaupunkikuvaan liittyvän muutoksen jossa kakalla on ollut suuri rooli. Menneisyyden kaupunkikuva on ollut moniaistinen. Nykyään olemme aika tavalla vieraantuneet kakasta, kun taas entisaikaan katukuva eläimineen ja kakkaan liittyvine toimintoineen, kuten lantaluukkuineen, on ollut arkipäivää. Sikojen juoksennellessa vapaina, lehmien laiduntaessa lähiniityillä ja hevosvetoisten ajopelien värittäessä katukuvaa, on myös nelijalkaisista ystävistämme ulostuleva aines ollut näkyvillä ja tuonut oman arominsa kaupungin aistimaailmaan.

Arkeologia tuli luonnollisesti osaksi näyttelyä, kertoohan historiallinen kakka kaikenlaista tarinaa sen tutkijalle. Jätöksistä voi päätellä monia asioita entisajan elämästä, joita ei välttämättä voi päätellä arkeologisista esineistä. Kakkaa tutkimalla voi saada selville esimerkiksi kauppasuhteita ja kansainvälisiä yhteyksiä eri aikoina. Kakka kertoo myös siitä, mitä on viljelty, mitä kasveja kerätty ja millaista ruokaa syöty.

Museonäyttelyn tulee olla asiasisällön lisäksi myös visuaalisesti houkutteleva. Halusimme nostaa kakan arvoiselleen alustalle. Mietimme ensin punaisia samettityynyjä, jolle sijoittaa pipanat ja pökäleet, mutta keksimme sammaleen sopivan paremmin, onhan se luonnon oma ylellinen pielus.

Kakkaa sammaleella. Kuva: Susanna Lahtinen.

Tunteita herättävä kakka

Kakka on myös poliittinen, se pääsee lööppeihin tämän tästä. Liito-oravan papanoiden löytyminen alueelta on monesta mainio juttu, noin niin kuin luonnon moninaisuuden kannalta. Ehkäpä kuitenkin rakennuttajat ja muut vastaavat ovat toista mieltä, jos työmailla kakan takia urakka kusee. Hanhien ulosteet uimarannoilla herättävät pahennusta ja keväisten hankien alta esiin pilkistävät koirien pökäleet kirvoittavat kipakoita kommentteja lehtien palstoilla ja sosiaalisen median kanavilla. Kakka ei saa olla väärässä paikassa. Kun se tunkeutuu elintilaamme kutsumatta, se muuttuu pahaksi. Päähän paskottu linnunkakka, kengän alle liiskautunut pökäle tai mökin sohvannurkasta löytyneet hiirenpipanat saavat inhonväristyksiä aikaan, koska kakka on ylittänyt sille sallitun tilan. Kuitenkin näemme kakan myös hyvänä, kun voimme kohdata sen omilla ehdoillamme. Ostamme vaikkapa kanankakkaa puutarhamyymälästä siistiin muovipakkaukseen paketoituna ja tökimme kakkatikkuja paremman kasvun toivossa parvekekukkien multiin. Liitämme kakkaan monia negatiivisia asioita, vaikka onhan kakka iloinen asia. Se on saavutus jonka moni kokee, usein kerran päivässä, jollei jopa useammin.

Kakka herättää myös hilpeyttä. Jo pieni lapsi nauraa kakka-sanalle ja kakkahuumori saa monet aikuisetkin hihittämään. Näyttelyä ideoitaessa halusimmekin säilyttää pienen pilkkeen silmäkulmassa, kun mietimme esitystapoja paskamaiselle aiheelle. Ehkä ihan pönttö idea, mutta halusimme näyttelyyn vessanpytyn kansia, joita voi raottaa ja löytää tiukkaa tavaraa niiden takaa. Faktaa kakasta tarjoiltuna siististi vessanistuimen keskellä eli siis tietoa teemaan sopivissa kehyksissä. Ja kun kakkanäyttelyssä on levähdyspiste, jossa istahtaa ja katsoa kakkatietoutta, tulee sen tietenkin olla huussi. Kappas, kakkaa! -näyttelyssä voikin sammuttaa tiedonjanoaan ja suoda jaloilleen hetken lepoa, kun asettaa kankkunsa tyylitellyn ulkohuoneen istumareiälle ja kuuntelee, miten eri alojen asiantuntijat kertovat kaikenlaista kakasta. Arkeologin lisäksi kakkaa voi tutkia muun muassa jätevesiasiantuntija, biologi ja biolääketieteen professori.

Pytyn kansi. Kuva: Susanna Lahtinen.

Kakka kiinnostaa

Kappas, kakkaa! -näyttely on jo muutamien kuukausien aikana kerännyt valtavasti kävijöitä aiheen äärelle. Avajaisviikolla oli jono pahimmillaan tai parhaimmillaan ulottunut jopa sadan metrin päähän, ja yleisöä on virrannut sen jälkeenkin sankoin joukoin museoon. Hiihtolomaviikoksi palkattiin tilapäinen työntekijä ohjaamaan asiakkaiden kulkua ja tarvittaessa rajoittamaan asiakasmääriä näyttelytiloissa, jotta käynti pandemia-aikana olisi kaikille turvallinen. Hän myös kävi välillä kertomassa ulkona jonottaville, että ei hätää, kyllä pian pääsee sisälle. Kyseinen kollega tituleerasikin itsensä kakkahädäksi, kun moista tehtävää pääsi hoitamaan.

Me museoduunarit näyttelyidean takana olemme luonnollisesti ylpeitä, että aihe on kiinnostanut niin kävijöitä kuin mediaakin hyvin laajasti. Ja on ollut ilahduttavaa, että Turun museokeskuksen yksi pienimmistä museokohteista on saanut näin valtavasti positiivista huomiota. Samalla se on todistanut sen, että ei aina tarvitse olla niin ihmeellisiä esitystekniikoita tai muita kommervenkkejä, jotta yleisö löytää museoon. Kiinnostava ja puhutteleva sisältö on se tärkein vetonaula.

Tosin harva museonäyttely onnistuu löytämään aiheen, johon ihan jokaisella on jonkinlainen tarttumapinta. Kakka aiheena tarrautuu kiinni kuin vessapaperi kengänpohjaan. Kappas, kakkaa! -näyttelyssä voi oppia paljon kakasta, mutta silti aihe on tuttuakin tutumpi. Olemme kaikki kokemusasiantuntijoita, kun kyseessä on kakka.

Teksti: Susanna Lahtinen

Näyttely on avoinna Turun Biologisessa museossa 22.11.2022 saakka.

Urkuharmonin jäljillä – E. Mäkisen tehdas 140 vuotta

Aarre aitassa

Siellä se kyhjötti hämärässä, kylmässä ja kosteanhajuisessa aitassa, joka pursusi eri vuosikymmenten tavaraa. Seinillä roikkui vanhoja kalaverkkoja, rukinlapoja, puukauhoja, nahkainen lapsenkenkä ja lehtileikkeistä koottu taulu. Vieressä lojui laatikko lasten kesäleluja, uimapatjoja ja pari kokoon taitettua aurinkotuolia. Kunnioitusta herättävä soitin ei oikein tuntunut sopivan tähän miljööseen. Siitä lähti jyhkeä ääni, kun kaikki tapit oli vedetty ulos, pumppasi polkimilla ja painoi koskettimia. Vanha harmoni, joka oli seissyt suvun kotitalon aitassa ties kuinka pitkään piti pelastaa ja kunnostaa, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Isäni teki harmonille metallisen kuljetuslaudan pyörillä (soitin ei todellakaan ole köykäistä tekoa) ja eräänä syyspäivänä 2006 se sai kyydin eteläkarjalaisesta vajasta Helsinkiin harmonien kunnostamiseen erikoistuneelle asiantuntijalle. Sen osat purettiin, puhdistettiin ja kunnostettiin, ja se viritettiin. Harmoni sai uuden kodin minun luotani. Nyt se on läpikäynyt kaksi muuttoa lisää ja seisoo kunniapaikallaan olohuoneen keskipisteenä, silmäteränä ja keskustelun herättäjänä.

Kuva: Urkuharmoni, E. Mäkinen, Sortavala.

Harmoniin maalattu fraktuuralla ”Mäkinen, Sortavala”, jonka alla lukee ”Perusti v. 1881 E. Mäkinen”. Tiesin harmonin menneisyydestä, että isoisäni oli hankkinut sen 1970-luvulla, mutta valitettavasti tiedot loppuivat tähän. Isovanhempani ovat kuolleet, eivätkä isäni tai tätini osanneet kertoa soittimen aiemmasta historiasta mitään. Päätinkin lähteä 140-vuotismerkkipäivän kunniaksi selvittämään harmonin ja E. Mäkisen historiaa. Milloin harmoni on valmistettu ja mitä tarkoitusta varten? Ketkä ostivat harmoneja, minne niitä toimitettiin? Kuka harmonin on voinut omistaa alun perin? Valmistettiinko tällaisia harmoneja paljonkin? Entä millainen Mäkisen tehdas oli ja miten pitkään se toimi? Kuka tämä Mäkinen edes oli?

Olin törmännyt 1800-luvun lopun sanomalehdissä E. Mäkisen harmonitehtaan mainoksiin, mutta muuten yritys ja mies sen takana olivat minulle vieraita. Lähdin etsimään tietoa Kansalliskirjaston Digipalvelusta, josta sain useampia hakuosumia E. Mäkisestä, eli Eero Mäkisestä, kuten minulle selvisi. Hän oli aikanaan melko tunnettu ”näissä piireissä”, eikä hänen jälkikasvunsa jäänyt huonommaksi. Hänen tyttärensä Maija Mäkinen oli suomentaja, joka meni naimisiin taiteilija Pekka Halosen kanssa. Hänen poikansa Eero Mäkinen oli poliitikko, vuorineuvos ja kaivosinsinööri, joka perusti Outokummun kaivoksen ja toinen poika Lauri Kuoppamäki oli perustamassa Suomen Kotiteollisuusmuseota (nykyinen Käsityömuseo) ja Suomen Messuja. Eero Mäkisen pojanpojanpoika on tunnettu muusikko Jukka Kuoppamäki.

Mutta käypäänpä Eeron ja urkuharmonitehtaan historiaa tarkemmin läpi. Taustalla piili, jos ei nyt aivan ”ryysyistä rikkauksiin” -, niin kuitenkin jonkinlainen menestystarina.

Kuva: Eero Mäkinen. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Eero Mäkisen ja tehtaan tarina

Talonpoikaissäätyyn kuulunut Eero Kuoppamäki syntyi Etelä-Pohjanmaalla Alavudella vuonna 1845. Hänen isänsä oli Heikki pitäjänräätäli ja Eero toimi hänen apulaisenaan, opetellen samalla itsenäisesti lukemaan ja laskemaan. Eerolla oli Alavuden pappilaan läheiset suhteet, ja rovasti C. Fr. Stenbäck kirjoittikin tälle torpparin pojalle suosittelukirjeen juuri perustettuun Jyväskylän seminaariin, jonne hän pääsi opiskelemaan kansakoulunopettajaksi 1864. Seminaariaikana Eero muutti sukunimensä Mäkiseksi. Kun hän palasi Alavudelle, rovastin poika, pastori Kalle Stenbäck hoiti Eerolle kansakouluopettajan viran Alavuden upouudessa kansakoulussa. Mäkinen toimi pappilan maille perustetun koulun opettajana 1868–1880. Hänestä tuli samaiseen Alavuden pappilaan vävy, kun hän meni 1870 skandaalinkäryisesti säätyerosta huolimatta naimisiin rovastin tyttären Emilian kanssa. Pariskunta sai seitsemän lasta.

Mäkinen tutustui harmoniin ensimmäisen kerran seminaariaikoinaan ja innostui sen soveltuvuudesta kansakouluopetuksessa. Harmoni oli halvempi kuin piano ja sen säestyksellä pystyi laulattamaan virsiä. Hän suostutteli tuttavansa, kansakoulujen isänä tunnetun ja seminaariaikojensa opettajan Uno Cygnaeuksen ostamaan hänelle harmonin opetustehtäviä varten. Ulkomailta tilattu soitin saapuikin Mäkiselle sopivasti juuri ennen häitä. Hän innostui urkuharmonista niin paljon, että päätti rakentaa sellaisen itse ja toimitti valmiin soittimen 1877 Helsinkiin arvostetun urkuri Richard Faltinin arvosteltavaksi. Hän sai työstään hyvää palautetta ja rakensi sen jälkeen useita harmoneita lisää myytäväksi.

Vuonna 1878 kansakoulujen tarkastajana toimiva Uno Cygnaeus teki matkan Alavuden koululle, jossa havaitsi Mäkisessä runsaasti potentiaalia opettajaksi Sortavalan uuteen seminaariin. Sitä ennen Mäkisen tuli kuitenkin saada kansainvälistä oppia ja kokemusta. Hän saikin Cygnaeuksen avustuksella 1879 valtiolta apurahan Stuttgartin taideteollisuuskouluun, jossa opiskeli paitsi urkuharmonien rakentamista, myös piirustuksen ja käsitöiden opettajaksi. Vuonna 1880 hän aloitti lehtorina juuri perustetussa Kymölän seminaarissa Sortavalassa. Opetustoimen ohella hän perusti harmonitehtaan vuonna 1881.

Kuva: Mainos Päivälehdessä 3.2.1890. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/473520?page=4

Vuonna 1886 hän siirsi tehtaan ostamaansa Myllykylän kartanoon, noin seitsemän kilometrin päähän Sortavalasta. Vuoteen 1902 mennessä tehtaassa arvioitiin valmistetun jopa 2200 harmonia, mutta siellä tehtiin myös huonekaluja, työkaluja ja käsityövälineiden mallikokoelmia. Tehtaan yhteydessä Mäkinen piti käsityökursseja ja vuodesta 1899 lähtien myös puuseppien ammattikoulua, jossa saattoi suorittaa muutaman vuoden kestävät opinnot. Monet koulusta valmistuneet jatkoivat tehtaan palveluksessa.

Kuva: Mäkisen tehtaan puuseppien kouluhuone 1800-luvun lopussa. Helsingin Kaiku 24.8.1907, 9. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/872500?page=9

Mäkisellä vaikutti olevan monta rautaa tulessa, koska hän luotsasi tehtaan ja opetustoimen lisäksi kartanon tilusten maanviljelystä, toimi Sortavalan kunnan esimiehenä kaksikymmentä vuotta, ja oli yksi Itä-Karjalan maanviljelysseuran perustajista ja toimi sen rahastonhoitajana. Joku kollega olikin todennut, että ”kun muut ihmiset väsyvät työhönsä, he käyvät lepäämään, mutta kun Mäkinen väsyy yhteen työhön, niin ryhtyy hän toiseen; siinä hänen leponsa.” Toinen tuttava muisteli, että Mäkisen ikkunasta loisti usein valo vielä pitkään puolenyön jälkeenkin, kun tuo tarmokas mies venytti päiviä ja yritti saada suoritetuksi kaikki tehtävänsä.

Mäkisen kohtaloksi koitui vatsasyöpä, johon hän menehtyi muutamaa päivää vajaa 57-vuotiaana kesällä 1902. Mäkisellä oli tiettävästi ollut kuolinvuoteellaan harras toive, että köyhilläkin olisi varaa hankkia itselleen harmoni. Joka torpassa voisi silloin kuulua juhannuksena harmonin säestyksellä veisattu ”Jo joutui armas aika”.

Kuva: Väinö Hämäläisen piirros Mäkisen tehtaasta Myllykoskella 1907

Mäkisen poika Lauri Kuoppamäki jatkoi tehtaan toimintaa vuodesta 1900 eteenpäin. Vuonna 1907 tehdas muuttui osakeyhtiöksi ja ammattikoulu lakkautettiin. Suurin osa tehdasrakennuksista paloi vuonna 1912, mutta toimintaa pystyttiin jatkamaan siitä huolimatta. Yritys yhdistyi vuonna 1915 porvoolaisen lelutehtaan kanssa ja tehdas siirrettiin uudelle tontille Helylän rautatieaseman läheisyyteen. Uusi yritys Helylä Oy valmisti huone- ja leikkikaluja, harmonien valmistuksesta luovuttiin. Vuodelle 1914 päivätyssä lehtijutussa arvioitiin, että Mäkisen tehtaassa oli ehditty valmistaa 33 vuodessa noin kolmetuhatta urkuharmonia.

Harmonini teksti ”perusti v. 1881” lienee lisätty jossain vaiheessa, kun tehtaan toiminta on ollut jo vakiintunutta. Tällä perusteella arvelen, että soitin on valmistettu noin vuosien 1890–1914 välillä.

Imuilmalla toimiva ”kerrassaan kunnollinen soittokone”

Eero Mäkinen oli toinen kahdesta 1800-luvun harmonitehtailijoista Suomessa. A. A. Hedén oli ehtinyt Mäkisen edelle perustaessaan 1860-luvulla harmonitehtaan Tampereelle. Suomessa on toiminut yhteensä viitisentoista harmonitehdasta. Harmoneja tuotiin lisäksi ulkomailta ja erityisesti Pohjanmaalla niitä rakennettiin myös itse.

Kuva: Isak Paavalniemi. Olohuone, kuvattu 1920-40-luvulla. Nurmeksen museo.

Mäkinen päätyi kokeilujen kautta yhdistelemään saksalaista ja amerikkalaista harmonien rakennustapaa, jolloin syntyi luja ja vahvaääninen imuilmatekniikkaan perustuva soitin, joka sieti kylmää ja kosteita olosuhteita. Soitin sopikin sen vuoksi hyvin kirkkoihin. Ehkä se, että oma harmonini seisoi vuosikaudet kylmässä ja kosteassa aitassa, ei välttämättä vaikuttanutkaan soittimen kuntoon ihan niin paljon kuin pelkäsin.

Urkuharmonin valmistaminen vaati paitsi puutyötaitoa, myös viritys- ja soinnutustaitoa. Aikalaiset kiittivät Mäkisen harmonien laatua. Käsityön opettaja Yrjö Blomstedt arveli Kotitaide-lehdessä: ”Tässä tehtaassa valmistetut koulu- ja kotiharmooniot lienevät yhä vieläkin parhaat kotimaiset sekä tekotapansa hienouden että äänen pehmeyden vuoksi[…]” Muun muassa pielisjärveläisiin kansakouluihin tilattiin harmoneja 1880-luvulla Mäkisen tehtaalta, koska olihan se ”kerrassaan kunnollinen soittokone; ääni kova ja samalla sulava”. Myös yrityksessä itsessään luotettiin siinä määrin soitinten laatuun, että niille annettiin vuodesta 1901 alkaen kahdenkymmenen vuoden takuu.

Kuva: Käsityön taidonnäyte, Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa käytetty Mäkisen tehtaan harmoni, valmistettu 1800-luvulla. Helsingin kaupunginmuseo.

Erään sanomalehtitiedon mukaan Mäkinen pystyi myymään harmoneita 30 prosenttia halvemmalla kuin amerikkalaisia. 1889 lehdessä kerrottiin, että Mäkinen oli suunnitellut myös pienemmän nelioktaavisen ”kansan harmonin”, jota pystyi myymään huokeammalla hinnalla, 200 markalla. Nykyrahassa mitattuna tämä vastaa vähän reilua tuhatta euroa eli soitin oli keskiluokan saatavilla. Viisioktaavinen urkuharmoni maksoi erään sanomalehtikirjoituksen mukaan 320 markkaa vuonna 1885. Mäkisen tehtaalla valmistettiin myös kolmeoktaavisia matkaharmoneita.

Kuva: Tässä harmonissa on viisi oktaavia, yksitoista rekisteriä (ulos vedettävät tapit, joilla säädetään ääntä) sekä volyymia kasvattavat polvipaisuttimet.

Kansakoulujen vakiokaluste

Urkuharmonit yleistyivät Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja niistä tuli vähitellen kansakoulujen vakiokaluste. Harmonin säestämät yhteislauluhetket olivat kiinteä osa kouluopetusta vuosikymmenten ajan. Myös Mäkisen tehtaalle kansakoulut olivat tärkeä asiakasryhmä, jolle kohdistettiin mainontaa. Tehtaan kilpailuvaltti oli, että samasta paikasta voitiin toimittaa lisäksi muita koulukalusteita. 1960-luvulta lähtien harmonien valmistus hiipui huomattavasti, kun koteihin ja kouluihin alettiin hankkia mieluummin pianoja ja Hammond-sähköurkuja. Todennäköisesti minunkin ”mäkiseni” on ollut jossain kansakoulussa vakituisessa käytössä vuosikymmeniä, kunnes soitin on päätynyt joko sieltä tai mutkan kautta maalaistalon lasten ja myöhemmin lastenlasten iloksi.

Kuva: Mainos Laatokka-lehdessä 5.8.1899. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/527073?page=4

1960-luvulle päivätyssä sanomalehtijutussa todettiin, että harmoni on ”yksinkertainen ja halpa säestyssoitin”, ei niinkään mikään säveltämiseen inspiroiva instrumentti. Itse lisäisin vielä yhden käyttökohteen: harmoni on kaunis, nostalginen sisustuselementti, joka muistuttaa viime vuosisatojen hienosta käsityö- ja musiikkiperinnöstä.

Kuva: Pietinen, oppitunti meneillään Pukinmäen koulussa 1937. Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Pietisen kokoelma. CC BY 4.0.

Lähteet:


Sanomalehdet
Kyläkirjaston Kuvalehti 1.8.1902, 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870845?page=5 .
Blomstedt, Yrjö: Eero Mäkinen, Kotitaide. Suomen teollisuuslehden osasto (B) koulukäsitöiden ja piirustusopetuksen opastusta varten 1.8.1902, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1120063?page=2
Muistokirjoitus myös, Kasvatusopillisia sanomia kristillisille opettajille ja vanhemmille 25.6.1902, 7-8. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/921269?page=7
Kotipuusepästä tehtailijaksi, Käsiteollisuus. Suomen käsityönopettajain liiton ulosantama 1.1.1931, 9-11. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/971607?page=9
Lauri Kuoppamäki 50-vuotias, Kotimainen työ: Kotimaisen työn liiton äänenkannattaja 1.1.1927, 22, 27. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/970766?page=22
Pielisjärvellä, Karjalatar 16.11.1888, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/81786?page=2
Lehtori Mäkisen tehdastuotteet, Uusi Suometar 12.1.1889, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2651?page=2
Kirjeitä maaseuduilta, Uusi Suometar 12.2.1885, 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/87871?page=3
O.Y. Helylä 50-vuotias, Puuteos. Puuseppäteollisuuden ja huonekalukaupan virallinen äänenkannattaja 1.6.1931, 9. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/977180?page=9
Asiasta toiseen, Sortavalan Sanomat 19.12.1914, 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1234067?page=3
Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti 13.5.1910, 6. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/934460?page=6
Uusi Suometar 26.1.1912, 7. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1196599?page=7
Tidning för musik 1.4.1914, 14. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/922889?page=14
Taideharmoni – toteutumattomia toiveita, Maaseudun Tulevaisuus 21.10.1967, 14.

Tutkimuskirjallisuus
Korkalainen, Samuli: Soitinten käyttö kirkkolaulun kehittämisessä 1800-luvun Suomessa. Ennen & Nyt 04/2017. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/102643

Kuoppamäki, Riitta: Etevä Eero Mäkinen. Seminaarinlehtori ja käsityöläistehtailija 1800-luvun lopun Sortavalassa. Helsinki 2008.

Kasvamisen vaikeudesta – Kurkistus tyttöyden historiantutkimukseen

Olemme varmasti kaikki kuulleet kliseen ”Nuoriso on pilalla.” Nuoruuden ja tyttöjen historiaan perehtyneen tutkijan näkökulmasta tämä ei ole niin kaukaa haettua kuin voisi luulla. Aikuiseksi kasvaminen on ollut vaikeaa, vaikka aika ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat muuttuneet. Kulttuurihistorian väitöskirjassani tutkin 1700-luvun englantilaisia eliitin tyttöjä ja heidän kasvuaan ja ajatuksiaan tyttöydestä ja omasta identiteetistään. Halusin tuoda siinä esille nimenomaan tyttöjen oman äänen, mikä herkästi jää vaille huomiota. Lapsuuden ja nuoruuden historiaa on tutkittu usein ylhäältä käsin, vanhempien ja viranomaisten kautta. Viime vuosina nuoruuden historiantutkimukseen on tullut myös muunlaisia näkökulmia.

Kuva: Naisen elämänkaari. Life and age of woman James Baillie n. 1848. Wikimedia Commons CC-BY 4.0.

Samalla tavoin kuin nykyäänkin, lasten ja nuorten arki koostui leikeistä, erilaisista huveista ja juhlista ystävien kanssa. Siihen sekaan mahtui myös opiskelua, ihastuksia sekä riitoja vanhempien ja sisarusten kanssa. Elämän koko kirjo iloineen ja suruineen oli läsnä. Vaikka aika ja ympäristö muuttuvat, kasvavat nuoret kohtaavat erilaisia ristiriitaisia odotuksia ja vaatimuksia vanhempien ja yhteiskunnan taholta. Tyttöjen omat toiveet olivat joskus näiden kanssa ristiriidassa. Esimerkiksi 1700-luvun ylhäisön tytölle oli odotusarvoisena tulevaisuudennäkymänä avioliitto ja äitiys sekä oman kotitalouden valtiattaren rooli. Opiskelusta tai itsellisestä elämästä työtätekevänä naisena hän saattoi vain haaveilla. Sen sijaan rahvaan tytöillä lapsuus loppui hyvin aikaisin, sillä heidän oli astuttava työmarkkinoille heti kun olivat siihen kykeneviä, usein varhaisessa teini-iässä.

Tytöt kohtasivat myös ulkonäköpaineita. Kauneuden kriteerit ovat toki muuttuneet vuosisatojen aikana, mutta tuolloin ajateltiin, että kaunis ulkomuoto kertoi myös sisäisestä hyvyydestä. Kauneus oli valuuttaa avioliittomarkkinoilla, joten jos tytöllä ei ollut houkuttimenaan suurta myötäjäissummaa, kaunis ulkomuoto oli ehdottomaksi eduksi. Käsitykset sukupuolesta ja etenkin naissukupuolesta rajoittivat ja hallitsivat jossain määrin tyttöjen elämää. Esimerkiksi odotus siveästä ja vaatimattomasta käytöksestä oli monesti ristiriidassa 1700-luvun eliitin elämäntavan kanssa. Myös nuorten odotettiin osallistuvan seurapiiririentoihin ja olevan esillä osoittamassa perheen asemaa ja varallisuutta.

Näkökulmaa muuttamalla menneisyydestä saa aivan uudenlainen kuvan, ja se kuva on paljon monimuotoisempi kuin on aiemmin luultu. Tyttöjen elämään ja ajatuksiin on mahdollista päästä käsiksi esimerkiksi kirjeiden ja päiväkirjojen sivuilta. Tytöt raapustivat niihin niin arkipäivän sattumuksia kuin ajatuksiaan elämästään tyttöinä, tulevina naisina sekä säätynsä edustajina. Puitteet saattoivat olla samanlaiset, mutta jokaisen elämänpolku oli erilainen ja valinnat yksilöllisiä.

Henna Karppinen-Kummunmäki, FT on kulttuurihistorioitsija, jonka tietokirja Tyttöjen vuosisadat. Lasten ja nuorten historiaa keskiajalta 1800-luvulle ilmestyy keväällä 2022.

Kulttuurihistorian nuorten tutkijoiden kirjoitusretriitti Villa Tammekannissa

Turun yliopistosäätiö oli taannoin armollinen ja myönsi kuusihenkiselle kulttuurihistorian tutkijaporukallemme viikon työskentelyjakson Tartossa Turun ja Tarton yliopistojen Granö-keskuksessa, Villa Tammekannissa, Alvar Aallon suunnittelemassa huvilassa. Valitettavasti pandemia muutti kuitenkin suunnitelmia, eikä matkustaminen Viroon onnistunut alkuperäissuunnitelmien mukaisesti vuosi sitten syksyllä, eikä vielä kesäkuussakaan, jonne matka sen jälkeen siirrettiin. Kolmas kerta kuitenkin sanoi toden ja pääsimme syyskuussa matkaan viisihenkiseksi kutistuneella seurueellamme. Retriittiporukkaamme kuului neljä kulttuurihistorian väitöskirjatutkijaa ja yksi viime vuonna väitellyt tutkija.

Kuvaaja: Pekka Niemelä. Kuvassa Villa Tammekannin takapihalla vasemmalta oikealle: FM Anni Hella, FM Noora Kallioniemi, FM Niina Siivikko, FT Anna-Leena Perämäki ja FM Satu Sorvali.

Lähdimme matkaan Helsingistä syyskuisena lauantaiaamuna, ensin lautalla Tallinnaan ja sieltä junalla reilun parin tunnin päähän Tarttoon. Perillä Villa Tammekannissa meitä odotti residenssivastaava, Turun yliopiston biodiversiteetti- ja ympäristötutkimuksen professori emeritus Pekka Niemelä, joka esitteli meille talon ja sen historian.

Kuvaaja: Anna-Leena Perämäki. Granö-keskus, Villa Tammekann.

Vuonna 1932 suunniteltu residenssi on saanut nimensä Turun yliopiston entiseltä rehtorilta, Tarton yliopiston maantieteen professori J. G. Granöltä, joka loi yhteyksiä Suomen ja Viron yliopistojen välillä 1920-luvulta lähtien. Granö tutustutti Tarton yliopiston maantieteen professorin August Tammekannin arkkitehti Alvar Aaltoon, jonka jälkeen Aalto suunnitteli omakotitalon Tammekannin perheelle Tähtveren puutarhakaupunginosaan. Rakentaminen ei valitettavasti sujunut aivan alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti ja perhe pääsi muuttamaan keskeneräiseen taloon vasta 1933.

Neuvostoliiton miehittäessä Viron ja Tammekannien paetessa talo joutui valtion omistukseen, se muutettiin pienkerrostaloksi ja sinne asetettiin useita perheitä vuokralle samanaikaisesti. Viron itsenäistyttyä 1990-luvulla rakennus luovutettiin takaisin Tammekannin omaisille, ja joitakin vuosia sen jälkeen he myivät sen Turun yliopistosäätiölle. Säätiö teki taloon valtaisan remontin, jonka yhteydessä se restauroitiin Aallon alkuperäisten suunnitelmien mukaiseksi. Säätiö on majoittanut tiloissa vuodesta 2000 lähtien Turun yliopiston tutkijoita ja yhteistyökumppaneita, ja sinne voi päästä työskentelemään esimerkiksi tekemällä hakemuksen säätiön apurahapalvelun kautta tai maksamalla itse majoituksestaan. Kirjoitusretriittien lisäksi talossa on järjestetty tutkijatapaamisia ja kokouksia sekä esittelyjä arkkitehtuurin ystäville.

Tyylikkäästi Artekin huonekaluilla sisustetussa funkkistalossa on kellarikerros, jossa on viihtyisät sauna- ja neuvottelutilat sekä yksi makuuhuoneista, keskikerros, jossa on keittiö, oleskelu- ja ruokailuhuoneet sekä työskentely- ja kirjastohuone. Ylimmässä kerroksessa on ”sviitti” parvekkeineen sekä kolme muuta makuuhuonetta.

Pekka piti residenssivastaavana huolen ylläpidosta (mm. runsaan aamupalan sai talon puolesta!) sekä kiintoisista aamiaiskeskusteluista. Päivät sujuivat kukin kirjoittaen omia tekstejään omassa rauhassaan, mutta tarvittaessa vertaistuki ei ollut kaukana. Korona-ajan eristyksen jälkeen olikin todella virkistävää päästä keskustelemaan kasvokkain kollegoiden kanssa.

Kuvaaja: Satu Sorvali. Minun työskentelytilanani toimi kellarikerroksen upea neuvotteluhuone.

Kirjoittamisen lomassa oli mahdollisuus tehdä pieniä kävelyretkiä syksyisen kauniiseen Tarton kaupunkiin, joka oli kiinnostava sekoitus eri-ikäistä ja erityyppistä arkkitehtuuria.

Kuvaaja: Satu Sorvali. Matkalla vanhaan kaupunkiin.
Kuvaaja: Satu Sorvali.

Kävimme muun muassa herkuttelemassa italialaisessa La Dolce Vita -ravintolassa (risotto 10/10!) ja ”maailman korkeimman pubin katon” omaavassa, 1700-luvulta peräisin olevassa Püssirohukelder -ruutikellariravintolassa.

Kuvaaja: Anna-Leena Perämäki. Ruutikellariravintola ja kymmenen metriä korkea katto.

Kiinnostavinta vapaa-ajan antia olivat mielestäni museokohteet: valtava ja uutta teknologiaa hyödyntävä Viron Kansallismuseo sekä Tarton yliopistomuseo, jossa esiteltiin yliopiston historian lisäksi myös tieteen ja opiskelijoiden historiaa.

Kuvaaja: Satu Sorvali. Viron kansallismuseo.
Kuvaaja: Satu Sorvali. Presidentti Kekkosen sukset Tarton yliopistomuseossa.
Kuvaaja: Satu Sorvali. Aivan Villa Tammekannin lähettyvillä sijaitseva Tarton laululava oli vaikuttava rakennelma, vaikkei se välity tästä kuvasta.

Jouduin valitettavasti lähtemään Tammekannista jo viiden päivän oleskelun jälkeen. Kolme muuta kollegaa seurasi perässäni seuraavana päivänä ja yksi meistä jäi Villa Tammekanniin loppujen lopuksi 2,5 viikoksi. Viimeisenä yhteisenä päivänä täytimme uuden hakemuksen Yliopistosäätiölle uudesta työskentelyjaksosta tällä samalla porukalla. Toivottavasti meitä onnistaa!

Kuvaaja: Anna-Leena Perämäki. Tarton raatihuone.

Kulttuurin runsaudensarvi – Pyöräkierros Tuusulanjärven ympäri

Pakkasin pyöräni eräänä loppukesän aamupäivänä ja lähdin polkemaan kotoani Vantaalta aikeenani tehdä yhdistetty liikunta- ja kulttuurireissu Tuusulanjärven ympäri. Alkumatka ei luvannut hyvää, vahvasti syksyltä haiskahtava tuuli ja tihkusade pieksi kasvojani poutaa luvanneesta sääennusteesta huolimatta. Onneksi se ei pahemmin haitannut, koska pyöräillessä tuli lämmin ja sää poutaantui myöhemmin päivällä. Vajaan tunnin kuluttua löysinkin itseni jo Tuusulanjärven rannalta, mistä pääasiallinen lenkki alkoi. Olin ladannut puhelimeeni City Nomadi -sovelluksen, jossa oli Tuusulanjärven pyöräkierros opastettuna sekä myötä- että vastapäivään. Karttaan oli merkitty pyöräreitti kaikkine nähtävyyksineen sekä ruoka- ja ostospaikkoineen. Pyöräillessä ei tarvinnut vilkuilla puhelinta, koska sovelluksen tarjoaa opastusta pystyi kuuntelemaan kuulokkeilla. Kätevää!

Aloitin järven myötäpäiväisen kierron (n. 47 kilometriä) Koskenmäen lähistöltä. Opastetaulu sillan kupeessa kertoi, että paikka oli 1900-luvun alussa käsityöläisten asuttama, ja että Koskenmäen kautta kulki 1950-luvulle saakka Helsingistä Hämeenlinnaan johtava maantie. Nyt idyllisessä rannassa oli kauniit kukkaistutukset ja penkit.

Nomadi-sovelluksen miellyttävä naisääni opasti jatkamaan pyörätietä eteenpäin Koskenmäkeen ja siitä edelleen Paijalaan. Paijalan kylätie oli tunnelmallinen vanhoine 1800-luvulta peräisin olevine rakennuksineen. Siitä jatkettiin eteenpäin kohti Järvenpäätä pitkin maalaismaisemia halkovaa pyörätietä.

Heti matkan alussa minulle valkeni karu totuus: jos aikoisin päästä saman päivän illaksi kotiin, minun olisi karsittava runsaasti paikkoja, joissa olin aikonut matkan varrella pysähtyä. Ihan reitin alkupäässä olisi ollut lintutorni, jonne veivät hauskat pitkospuut metsän keskellä, mutta jouduin jättämään sen väliin, kuten myös Paijalan jälkeen vastaan tulleen Sarvikallion virkistysalueen. 25 metriä Tuusulanjärvestä nouseva Sarvikallio inspiroi monia kultakauden taiteilijoita ja he maalasivat maisemasta tauluja. Eero Järnefelt vertasi näkymää Suomen kansallismaisemaan ja nimesi sen pikku-Koliksi. Olen käynyt Sarvikallion näköalapaikalla aiemmin ja ymmärrän hyvin, miksi se on tehnyt niin suuren vaikutuksen.

Järvenpäähän johtavan pyörätien varrella oli Tuusulan Ladun ja Pyörän jättämä laatikko, johon järvenkiertäjät saivat jättää nimensä syksyllä tapahtuvaa arvontaa varten.

Ennen kuin huomasinkaan, olin pitkulaisen järven toisessa päässä eli Järvenpään keskustassa. Rantapuisto oli viehättävän näköinen synkkänä loppukesän päivänäkin. Ajelin tyhjälle uimarannalle nauttimaan eväitäni ja katselemaan sorsanpoikasten sukeltelua matalassa rantavedessä.

Lyhyen lounastauon jälkeen jatkoin pyörälenkin toista, kulttuurintäyteistä osuutta. Ensimmäinen pysähdykseni osui Aholaan: kirjailija Juhani Ahon ja taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin kotiin, joka oli heillä vuokralla 1897–1911. Kotimuseossa minulle selvisi, että he olivat ensimmäiset taiteilijat, jotka muuttivat Tuusulanjärvelle ja he oikeastaan aloittivat koko Tuusula-buumin silloisissa kulttuuripiireissä. Aholassa viihtyivät isäntäväen lisäksi monen monituiset vieraat ja Venny luonnehtikin sitä kestikievariksi, jossa on ”aina vieraita, tulijoita ja menijöitä”. Museo oli mielestäni hyvin suunniteltu: alakerran huoneet oli jaettu Vennylle ja Juhanille kullekin omansa, ja yläkerrassa oli oma vaihtuva näyttelynsä, joka oli tällä kertaa Nukkekotiyhdistyksen 30 v. juhlanäyttely.

Aholasta olisi ollut vain lyhyt matka Ainolaan, Sibeliusten kotitaloon, mutta jouduin jättämään sen toiseen kertaan, kuten myös Järnefeltien ateljeekodin Suvirannan, joka on kuulemma edelleen yksityiskäytössä ja suvun omistuksessa. Taakse jäi myös Kallio-Kuninkalan tila, jossa toimii kesäisin kahvila. Sen sijaan suuntasin taiteilija Pekka Halosen kotitalolle ja ateljeeseen. Halosenniemeksi ristitty, vuonna 1902 valmistunut iso rakennus oli vaikuttava ja toi mieleeni 1800-luvun lopun karjalaishuvilat mallia Langinkosken keisarillinen huvimaja. Kotiateljeen suunnitteli Pekka Halonen itse veljensä Antin kanssa. Sisältä löytyi paitsi Halosen, myös vierailevan taiteilijan Väinö Blomstedtin taidetta. Halosenniemi on mennyt vierailuni jälkeen kiinni, koska se remontoidaan syksyn aikana. Museo avaa ovensa jälleen ensi vuonna.

Halosenniemen jälkeen jatkoin pyöräilyä kuuluisaa Rantatietä pitkin ja tein pikavisiitin Lottamuseoon, jonka näyttelyihin olin itse asiassa käynyt tutustumassa jo paria viikkoa aiemmin. Tällä kertaa kävin vain ottamassa kuvia näyttelystä tätä blogikirjoitusta varten ja piipahdin museon viihtyisässä kanttiinissa pullakahveilla. Museo teki minuun suuren vaikutuksen kulttuurihistoriallisella näkökulmalla ja johdattamalla helposti lähestyttävällä tavalla aiheeseen. Museovieraalle selitettiin esimerkiksi mistä liike syntyi, miten se kehittyi, keitä lotat olivat, mitä he tekivät, millaisia uskomuksia lottiin on liitetty ja missä määrin ne pitävät paikkansa. Esineistö oli monipuolista ja audiovisuaalista puolta oli hyödynnetty kekseliäästi.

Jatkoin matkantekoa Rantatietä pitkin, ohitin (jälleen) ajanpuutteen vuoksi Aleksis Kiven kuolinmökin, jossa olen käynyt jo aiemmin ja poljin sen sijaan Erkkolan hirsihuvilan pihaan. Kirjailija ja sanomalehtimies J.H. Erkon vuonna 1902 valmistunut kotitalo oli myös Halosten veljesten suunnittelema.

Museossa kerrottiin Erkon lisäksi Tuusulanjärven kulttuuriväestä ja siellä oli tällä kertaa vaihtuvana näyttelynä Taneli Eskolan valokuvataidetta. J. H. Erkon kuoltua 1906 talo oli eri omistajilla aina vuoteen 2006 saakka, jolloin Jane ja Aatos Erkon säätiö osti huvilan ja lahjoitti sen Tuusulan kaupungille. Tämän vuoksi Erkon aikaisia alkuperäisiä huonekaluja oli talossa perin vähän. Ihailin huvilassa erityisesti vihreäsävytteisiä takkoja, jotka olivat tuusulalaisen ruukkumaakari Johan Grönroosin käsialaa. Vihreät takat taisivat olla muodikkaita, koska niitä löytyy myös muista taiteilijakodeista, Halosenniemestä, Aholasta, Suvirannasta ja Ainolasta.

Järven kiertämiseen museokäynteineen meni yhteensä noin 3,5 tuntia ja Tuusulanjärvelle edestakaisin ajamiseen vajaa kaksi tuntia. Suunnittelen jo vastaavanlaista kierrosta myöhemmin ja tutustumista niihin museoihin, jotka jäivät tällä kertaa näkemättä. Vaikka tuskinpa toisellakaan kerralla saa kaikkea nähdyksi. Ja hyvä niin.

Sallan sota ja jälleenrakennus

Salla on kunta Itä-Lapissa, joka markkinoi olevansa keskellä ei mitään. Jos ”ei mitään” tarkoittaa monipuolista luontoa erämaineen, tuntureineen, metsineen, jänkineen ja vesistöineen. Minulle Salla ja itäraja on lapsuuden kesäpaikka, johon liittyvät katkon peluu ukin kanssa, puhtaassa järvivedessä uiminen, Tähtien sota -elokuvien katsominen serkun kanssa, rajan taakse jääneen Sallatunturin ihasteleminen ja karkkien ostaminen kauppa-autosta.

Lapsuuteni Salla on muuttunut melko vähän näin aikuisiällä koettuna – toki silmälasini ovat erilaiset 30+ -ikäisenä kuin koululaisena. Se, mitä historiantutkijaminä rakastaa, on että näiden vuosien välillä on Sallaan ilmestynyt museo! Vuonna 2010 avattu Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museo kertoo perusnäyttelyssään Sallan, aiemmin Kuolajärven nimellä olleen kunnan historiaa 1900-luvun alusta 1960-luvun loppupuolelle asti.

Museo itsessään sijaitsee kulttuurihistoriallisesti kiinnostavassa rakennuksessa: se tarjosi kodin neljälle perheelle. Talo oli VR:n rivitalo Sallan radalla työskennelleille asemamiehille ja ratavartijoille. Vaikka junaliikennettä Sallaan ei ole, on rataan kytkeytyviä rakennuksia vielä rutkasti jäljellä Sallan kirkonkylällä.

Vuonna 1947 valmistuneen rivitalon neljän asunnon ulko-ovet näkyvät julkisivulla.

Salla oli siis alun perin Kuolajärvi; nimi muuttui vuonna 1936. Laajuudeltaan Kuolajärven kunta oli aikanaan Suomen toiseksi suurin. Alkuperäinen kirkonkylä, Sallansuu, sijaitsi nykyisen valtakunnanrajan itäpuolella. Nykyinen kirkonkylä oli alun perin nimeltään Märkäjärvi. Museolla on nähtävissä useita karttoja liittyen sekä kunnan historiaan että sota-ajan tapahtumiin. Lisäksi runsas kuva-aineisto antaa kattavan kuvan erityisesti ns. Vanhasta Sallasta, alueesta, joka luovutettiin Neuvostoliitolle vuoden 1940 välirauhassa.

Sallassa käytiin merkittäviä taisteluita niin talvi- kuin jatkosodassa. Talvisodan alla perustettu Erillinen pataljoona ErP17 eli Sallan pataljoona oli osallisena ratkaisevassa taistelussa Mäntyvaarassa Kemijärvellä 20.12.1939. Pataljoona oli komennettu lepoon Mäntyselkään, mutta asiasta ilmoittanut lähetti muisti nimen väärin ja pataljoona suuntasi Mäntyvaaraan. Siellä oli kuitenkin neuvostojoukkoja asemissa. Joukkojen välille syntyi oma-aloitteinen taistelu, kun he huomasivat toisensa. Päivän pimetessä tulittaminen vaikeutui, jolloin siirryttiin taistelemaan nyrkkien ja pistimien avulla. Suomalaisten maaston ja olosuhteiden tuntemus oli eduksi, ja neuvostoliittolaiset kärsivät taistelussa moninkertaisen tappion suomalaisiin nähden.

Talvisodan jälkeen sovitussa Moskovan välirauhassa jouduttiin alueluovutusten yhteydessä luovuttamaan 48 prosenttia kunnasta Neuvostoliitolle – kunnan pinta-ala väheni siis puoleen. Alue saatiin jatkosodassa saksalaisten avulla vallattua hetkeksi takaisin, mutta se menetettiin vuonna 1944 uudelleen ja lopullisesti. Rajan taakse jäi yhdeksän kylää ja evakkoon joutuneet sallalaiset asutettiin toisen maailmansodan päättymisen jälkeen jäljelle jääneen kunnan alueelle. Menetetystä alueesta puhuttiin kauneimpana osana Sallaa. Talvisodan alta evakkoon lähteneet eivät uskoneet, etteivätkö he pääsisi kotiin palaamaan. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Näkymä rajan taakse Sallatunturille ja Rohmoivalle

Suomalaiset polttivat talvisodassa Vanhan Sallan puolen rakennuksia evakkojen lähdettyä, jotta rakennukset eivät jäisi neuvostoliittolaisten tuhottavaksi tai hyödynnettäväksi. Jatkosodan jälkeen saksalaisten vetäytyminen synnytti Lapin sodan ja kodit paloivat jälleen. Saksalaiset tuhosivat lähes kaikki rakennukset ja lisäksi miinoittivat alueen. Sallasta evakossa olleet yli 8000 ihmistä joutuivat odottamaan paikoin armeijan miinojen raivausta, jotta jälleenrakennus voitiin aloittaa. Asutustoiminta käynnistyi ja uusia kyläalueita raivattiin Sallan kunnan erämaihin – samalla tavoin kuin suomalaiset uudisasukkaat 1700-luvulla Kuolajärvelle saapuessaan raivasivat erämaita asutusta varten.

Koska kunnan koko oli puolittunut ja sodan jäljet olivat mittavat, pohdittiin kunnan jakamista naapurien Kemijärven ja Savukosken kesken. Tähän sallalaiset eivät suostuneet ja kunta säilyi omanaan. Sallan jälleenrakennuksesta on puhuttu ”Sallan ihmeenä” – valtava rakennus- ja asutustyö tehtiin hyvin nopeassa ajassa. Kun ajattelee suomalaista sisua, voi mieleen tulla vaikkapa sallalaisten työ jälleenrakennuksessa. Tällaista kuvaa luo myös vuonna 1956 ilmestynyt elokuva ”Raivaajien, rakentajien Salla” (elokuva Elonetissä), joka 20:ssa minuutissa kuvaa Sallan lyhyen historian 1950-luvun alkuun asti. Jälleenrakennusajan huippu tapahtuu oikeastaan vasta 60-luvun alkupuolella: silloin kunnan väkiluku on korkeimmillaan, yli 11 000 asukasta. 1960-luvun lopulla alkaa Ruotsiin muutto myös Sallasta ja väkiluku lähtee laskuun, tänä päivänä asukkaita on n. 3400. Vuosittain väkiluku hetkellisesti tuplaantuu, kun entiset ja nykyiset sallalaiset kokoontuvat keskellä kesää viettämään Salla-päivää (19.7.) kirkonkylälle.

Museon jälleenrakennusajasta kertovassa osiossa on ennallistettu keittiö ja olohuone. Ne tuovat monelle vierailijalle mieleen muistoja isovanhempien kodeista, ja monia tuttuja esineitä ja asusteita voikin huoneista ja kaapeista bongailla. Kuinka moni nykylapsi tunnistaa vaikkapa View-Masterin? Entä miksi keittiöistä löytyi linnunsulista tehty viuhka? Museon kokoelmat perustuvat lahjoituksiin etenkin paikallisilta asukkailta. Sota- ja jälleenrakennusajan sekä Kuolajärven historian lisäksi oman huomionsa saa myös alueen keskeiset elinkeinot ja erityisesti metsätalous savottakulttuurin kautta.

-Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri ja työskentelee kuluvana kesänä Sallan museolla projekti- ja museotyöntekijänä.

***

Kesälukuvinkkinä haluan lämpimästi suositella itälappilaisen Juhani Karilan teosta Pienen hauen pyydystys (2019). Vaikka teos ei sijoitu Sallaan, se tavoittaa itälappilaisen tunnelman äärettömän hyvin. Maagista realismia, dekkaria ja lappilaista mielenlaatua yhdistävää teosta lukiessa voi tuntea kesäisen kuumuuden iholla ja kuulla hyttysten ininän korvissa – tosin täällä Lapissa se todennäköisesti on hyttynen korvassa, niitä kun on ihan loputtomasti tänä kesänä… Ja pelaahan kirjassa päähenkilö Elina katkoa Näkin kanssa. Ukkini oli niin kaukana Näkistä kuin mahdollista, mutta katkopelimme olivat melkein yhtä merkittäviä kuin kirjan Elinalle.

Äitienpäivän viettoa sata vuotta sitten

Äitienpäivä oli vielä sata vuotta sitten uusi asia maassamme. Alkuperäinen idea juhlasta syntyi 1900-luvun alun Yhdysvalloissa ja sen esitteli meille kansakoulunopettaja ja Kotikasvatusyhdistyksen toiminnanjohtaja Vilho Reima. Ensimmäinen äitienpäiväjuhla Suomessa vietettiin vuonna 1918, tosin hyvin pienimuotoisesti vain yhdellä paikkakunnalla.

Pekko Rastas, Ilomantsi. Kivilahtelainen äiti lapsineen. Ilomantsin Museosäätiö, Ilomantsin valokuva-arkisto.

Kotikasvatusyhdistys toimi äitienpäiväjuhlinnan primus motorina. Se julkaisi lehdissä kehotuksia ja ohjeita juhlintaan sekä painoi ohjelmanumeroehdotuksia tapahtumajärjestäjille ostettavaksi. Se otti myös mielellään vastaan selostuksia pidetyistä juhlista, joita se julkaisi omassa Koti-lehdessään.

Viljamaa, Frans. Tunnistamatonta perhettä kolmessa ikäpolvessa (isoäiti, äiti ja lapsi) istumassa tunnistamattomassa sisätilassa sohvalla, ilm. Mäntsälän museotoimi, Frans Viljamaan kokoelma.

Äitienpäivää perusteltiin lehtikirjoituksissa erityisen tärkeäksi, koska äidin taakka oli isompi kuin kenenkään muun. Takana oli perheitä hajottanut sota ja puute, joka aiheutti painetta äideille, mutta lehtiteksteissä näkyivät myös aikakauden sukupuolinäkemykset. Uhrautuva äiti oli ”kaikkien palvelija” ja olemassa vain muita varten. Äidit kestivät ja myötäelivät kaikkien perheenjäsentensä ilot ja murheet, sysäsivät omat tunteensa sivuun, ja yrittivät pitää perheen tunneilmapiirin myönteisenä. Muiden väsyessä he jaksoivat puurtaa, ja kun muut kiukustuivat, he sovittivat asiat. He ansaitsivat tulla palvelluksi edes yhtenä päivänä vuodessa itsekin. Kotikasvatusyhdistyksen lehtiartikkelissa annettiin implisiittisesti ymmärtää, että uhrautuvaisuus oli äitien oma valinta ja kutsumuskysymys, mutta toisaalta, jos äiti ei uhrautunut, hän oli itsekäs. Työläisnaisilla ja leskillä kerrottiin olevan kaikkein raskaimpaa. Viimeksi mainitut joutuivat olemaan yhtä aikaa perheen ”ansaitsija, kodin hoitaja, palvelija ja kasvattaja”. Äitienpäivänä oli äidin vuoro olla sankari.

Viljamaa, F. Tunnistamatonta perhettä kolmessa sukupolvessa (isoäiti, äiti ja kaksi lasta) ryhmäkuvassa kuusen juurella, ilm. Mäntsälän museotoimi, Frans Viljamaan kokoelma.

Vuonna 1921 äitienpäiväjuhlinta oli laajentunut jo suureen osaan Suomea ja sitä kutsuttiin jälkikäteen ”ensimmäiseksi oikeaksi äitienpäiväksi”. Pysyväksi juhlapäiväksi oli päätetty toukokuun kolmas sunnuntai, joka vuonna 1921 osui helluntaiksi. Kyseessä ei ollut kuitenkaan ollut aivan niin kaupallinen ja perhepiiriin keskittyvä juhla kuin nykyään.

Kimy-Kustannus, kustantaja. Äitienpäivä Jalasjärven Kannonkylän Kannon koululla. Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Kimy-Kustannus Oy:n kokoelma.

Tapana ei ollut antaa lahjoja sen kummemmin ja äitienpäiväkortitkin lähtivät yleistymään vasta 1930-luvulta lähtien. Juhlinta tuli aloittaa aamulla kotona. Lapsia ja nuoria ohjeistettiin, että äitien kuului antaa nukkua pitkään ja heidän herättyään heille kuului laulaa, pitää puheita sekä antaa virvokkeita ja kukkia. Jos äiti oli menehtynyt, hänen hautansa tuli koristaa. Jos taas äiti oli muualla kuin kotona, hänelle tuli lähettää lämmin kirje. Ei myöskään saanut unohtaa seudun sairaita, vaivaisia, köyhiä ja vanhoja äitejä ja mummoja. Kun ketään ei unohdettu, se toi lehtikirjoituksen mukaan ilon niin nuorelle kuin vanhalle ja yhdisti ihmisiä ”riitaisena aikana”.

Kimy-Kustannus, reprokuvaaja. Äitienpäivän ryhmäkuva Hirvensalmen Suonsalmella koulun edessä. Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Kimy-Kustannus Oy:n kokoelma.

Kotikasvatusyhdistys kampanjoi sen puolesta, että papisto piti kirkoissa ja rukoushuoneissa puheita äitien työstä ja kodin tehtävistä, ja että kaikenlaisten koulujen opettajat puhuivat oppilailleen äitienpäivän merkityksestä. Monilla seuduilla opettajat joutuivat tai pääsivät myös järjestämään äitienpäivätapahtumia.

Kotikasvatusyhdistyksen viestinnän pääkohde oli kuitenkin koulut, yhdistykset ja seurat, joiden se toivoi järjestävän äitienpäivätapahtumia. Juhlapaikat haluttiin koristeltavan seppeleillä, köynnöksillä, kukilla ja lipuilla. Äidit kutsuttiin paikalle joko kirjallisesti tai suullisesti. Kun äidit tulivat paikalle, heidän tuli saada lämmin tervetulotoivotus ja valkovuokkoja. Jos vuokkoja ei ollut, niin valkoiset paperikukatkin kävivät. Kukka kiinnitettiin rintaan. Tunnelman tuli olla lämmin, mutta arvokas. Näytelmät tai tanssi ei tullut kysymykseen.

Lehdissä julkaistujen raporttien mukaan koulut, seurat ja yhdistykset seurasivat ohjeita kiitettävästi. Kotikasvatusyhdistys vastaanotti lukuisia kirjeitä ympäri maata, joissa kerrottiin onnistuneista äitienpäiväjuhlista.

Viljamaa, Frans. Äitienpäivänviettäjiä ryhmäkuvassa Saaren seurantalon edessä, ilm. Mäntsälän museotoimi, Frans Viljamaan kokoelma.

Urjalassa useiden kilometrienkin takaa saapuneita äitejä odotti vehreäksi koristeltu juhlasali. Aluksi veisattiin yhdessä ”Kiitos sulle Jumalani” harmoonin säestyksellä. Sitten opettaja Siiri Hyvärinen piti puheen äideille, jota kuunneltiin hartain mielin. Koululaisten kuoro esiintyi ja neiti Maija Lindström lausui ”Äidille” -nimisen runon. Ohjelmaan kuului lisäksi lasten kukkaisleikkejä, runoja, kertomuksia ja lisää virsiä ja hengellisiä lauluja. Savolaisen nuorisoseuran järjestämässä äitienpäivätapahtumassa ohjelma oli ”kerrassaan vakavaa ja arvokasta, niin että monen äidin silmät sai kyyneleitä vuotamaan.” Mikkelin Vanhamäen kansakoulun äitienpäivätapahtuman kohokohdat olivat koulun johtajan pitämä esitelmä kasvatuksesta sekä pullakahvit. Merijärven nuorisoseuran äitienpäivätapahtuman ohjelmanumeroina mainittiin virsien veisuuta, erinäisiä puheita, lauluesityksiä, kertomusten lukua, runojen lausuntaa sekä lasten esityksiä. Väliajalla äideille tarjottiin ”vehnäskahvia”. Vammalan rukoushuoneella pidetyn äitienpäivän iltaman ohjelma oli samantyyppinen, joskin uskontopainotteisempi: virsiä, puheita, rukouksia, laulua, esitelmä ja runoja. Käkisalmella äitienpäivätapahtuman ohjelmaan sisältyi runo-, satu-, kaunoluku- ja laulukilpailuja. Itä-Savon nuorisoseuran äitienpäiväjuhlan ohjelma oli ”vakavahenkistä, jossa nuoren polven kiitollisuus ja äitien työn arvo sai ansaitun huomion ja kunnioituksen”.

Kotikasvatusseuran lehdessä raportoitiin, että myös monissa muissa juhlatiloissa, kouluissa ja seurojen taloissa oli kukitettu äidit ja kuljetettu juhlaan kunniakujan läpi seuraamaan tunteikasta ohjelmaa, jossa he olivat mahdollisesti ensi kertaa saaneet kuulla tunnustusta raskaasta työstään perheen hyväksi. Kahvitarjoilu oli suuressa osassa ja toi yhteenkuuluvuuden tunnetta. Monet äidit olivat liikuttuneita ja juhla antoi heille uutta voimaa vaativaan elämäntehtävään.

Vehkalahden Salmenkylän naisia lapsineen. Kymenlaakson museo, Yleiskokoelma KyM.

Äitienpäivää on juhlittu vuodesta 1927 eteenpäin toukokuun toisena sunnuntaina ja vuodesta 1947 lähtien se on ollut liputuspäivä.

Lähteet:

Äitien päivää, Länsi-Savo 20.5.1921.
Äitienpäivä, Vakka-Suomi 19.4.1921.
Kirje Moinsalmelta, Suursavolainen 7.6.1921.
Äitienpäivä Merijärven Ylipäässä, Liitto 22.5.1921.
Diakonia- ja äitienpäivä, Tyrvään Sanomat 19.5.1921.
Iltaman ja äitienpäivän viettää Keskusteluseura ”Soihtu”, Käkisalmen Sanomat 12.5.1921.
Itä-Savon N. S. Liitto, Pyrkijä: nuorison rientojen kannattaja 1.6.1921.
Äitien päivää viettämään!, Koti: Kotikasvatusyhdistyksen äänenkannattaja 1.3.1921.
Uutisia, Urjalan Sanomat 28.5.1921.
Äitienpäivän vietto, Koti: Kotikasvatusyhdistyksen äänenkannattaja 1.6.1921.
Tuire Sirviö: Kotikasvatusyhdistys juurrutti äitienpäivän Suomeen. Akti 1/2012.

Naistaikurien juhlapäivä

Naistaikurien juhlapäivä

”I shall not be content until I am recognised by the public as a leader in my profession, and entirely irrespective of the question of sex.”
Taikuri Adelaide Herrmann, Broadway Magazine, 1899.

Adelaide Herrmann ”Sleeping Beauty”. Kokoelma: Theatrical Portrait Photographs, Harvard Theatre Collection.

Kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi on mahdollista kurkistaa esirippujen taakse ja muistella upeita naistaikureita, jotka kiersivät Pohjois-Euroopassa omilla taikaohjelmillaan 1880–1890-luvuilla. Havahduin naisesiintyjien läsnäoloon tutkiessani vintage-taikajulisteita ja ohjelmamainoksia, jotka ajoittuivat taikuuden kultakaudelle vuosisadan vaihteeseen. Julisteissa mainittiin miehen nimi suurilla kirjaimilla, mutta julisteen keskiössä kuvataankin näyttävästi pukeutunutta naisesiintyjää. Yhä useampi taikajuliste ja mainos toisti samaa tematiikkaa: nainen on päätähti tai olennainen osa ohjelmakokonaisuutta, mutta hän esiintyy miehen nimen yhteydessä. Naiset näyttäytyvät myös valokuvissa, esimerkiksi levitaatio-tempuissa, kuten Adelaide Herrmann ”Sleeping Beauty”-kuvassaan. Aikakauden lehtimainoksissa la belle epoquen bellet esiintyivät myös repertuaari-kuvauksissa, usein omilla taiteilijanimillään headliner-tyyppisinä vetonauloina.

Nina Bosco, Giordanon perheseurueen juliste 1883. Kokoelma: Offentliga nöjen i Åbo under 1800-talet.

Erityisesti tähtitaikurin maineen saavuttaneet ja Pohjoismaita ristiin rastiin kiertäneet sooloesiintyjät Sidonie Roman ja Pauline Wilhelmine Schmidt vetosivat laajaan yleisöön muodikkailla ohjelmillaan. Esiintyvien naistähtien karisma ja vetovoima havaittiin tuotteliaaksi sirkus- ja varieteetaiteen impressaari- ja markkinointiverkostoissa jo 1800-luvun loppupuolella, mutta taikataiteen toimintaympäristössä naistaikurit ovat jääneet vaille historialliskriittistä huomiota ja sosiaalista arvostusta. Olin itsekin sokaistunut aikaisemmista ennakkoluuloistani, joissa kuvittelin, että naiset eivät juuri harjoittaneet taikurin ammattia lukuunottamatta muutamia erityistapauksia, tai että naiset esiintyivät vain vähempiarvoisen assistentin roolissa. Suurinta osaa naistaikureista kutsuttiin taikahistoriallisissa kirjoissa assistenteiksi, vaikka naisilla oli keskeisiä rooleja ja omia ohjelmanumeroita taikaesityksissä. Lisäksi taikurin ja taikurin assistentin roolin raja on häilyväinen, joskus vaikeamman roolin tekee juuri naispuolinen ”assistentti”.

Lähdemateriaalista hämmentyneenä päätin selvittää, miten suurta osuutta naiset esittivät taikaohjelmistojen repertuaareissa ja kokoonpanoissa. Tilastoin kaikki löytämäni 1880–1890-luvuilla Suomen suuriruhtinaskunnan alueella esiintyneet taikaseurueet, joista etsin mainintoja naistaikureista. Tutkimukseni mukaan yli 40 % esiintyjistä taikaseurueissa oli naisia, mukaan lukien sooloartistit ja duo, trio ja ryhmäesiintyjät. Naiset esiintyivät myös hengenvaarallisissa tempuissa kuten ”bullet catch” -taikatempussa, jossa ammuttu luoti napattiin kiinni ilmasta. Naisten osuutta esittävän taiteen kentällä tulisikin tarkastella uudelleen lähietäisyydeltä, koska naisesiintyjien taiteellisen työskentelyyn liitetään yhä ennakko-olettamuksia.

Pauline Schmidt, taiteilijakuva. Kuvaaja: Niels Rasmussen.

Kirjoitan parhaillaan väitöskirjatutkimusta naistaikurien representaatioista, missä pyrin tuottamaan uutta tietoa ja oikaisemaan stereotyyppisiä ennakko-olettamuksia naisartisteista esittävän taiteen kentällä. Aihepiiri on ajankohtainen huomioon ottaen myös globaalisti levinneet ”me too” -henkiset kampanjat ja jatkuva taistelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta esittävän taiteen kentällä. Tutkimukseni jatkuu ja tarkentuu edelleen, mutta tulkitsen, että naisten osuus ja roolit ovat olleet ja ovat edelleen huomattavasti merkittävämpiä kuin mitä aikaisemmassa historiantutkimuksessa on oletettu. Naisten kadottaminen näyttämöltä oli suosittu ohjelmanumero vuosisadan vaihteessa, mutta tuskin naisten lopullinen katoaminen oli aikalaisten tarkoitus. Oli syy kollektiiviselle unohtamiselle mikä hyvänsä, niin nyt on korkea aika palauttaa naistaikurit takaisin parrasvalojen loistoon.

Iloista naistenpäivää kaikille!

Kirjoittaja: Pauliina Räsänen, FM, tohtorikoulutettava, Turun yliopisto

Jännityskuunnelmia 60-luvulta

Kesä ja loma-ajat ovat suomalaisilla tunnetusti dekkareiden suurkulutusten aikaan – perinteisten kirjojen rinnalle ovat viime vuosina nostaneet suosiotaan äänikirjat. Myös television puolella nähdään paljon erilaisia rikos- ja jännityssarjoja. Mutta mitä löytyy radion puolelta? Pohdin lyhyesti kahden 1960-luvulla tehdyn dekkarikuunnelmasarjan kautta, mitä populaarikulttuurista innostunut kulttuurihistorioitsija saa irti jännityskuunnelmista. Valitsemani kuunnelmat ovat Hyvää iltaa, nimeni on Cox: Tytöllä on sata nimeä (1966) ja Maigret ja Hotelli Majesticin murhat (1962).

 

Hyvää iltaa, nimeni on Cox!

Herrasmiesseikkailija ja uhkapeluri Paul Cox tuli suomalaisille tutuksi erityisesti kuunnelmien kautta. Rolf ja Alexandra Beckerin luoma brittiläinen hahmo seikkaili 1950- ja 60-luvuilla niin kirjoissa ja kuunnelmissa kuin tv-sarjassa ja elokuvassa. Paul Coxissa on hieman samaa kuin aikalaisessaan, agentti James Bondissa. Kauniit naiset, seikkailut ja laadukkaat alkoholijuomat siivittävät molempien miesten elämää, mutta siinä missä Bond toimii Hänen Majesteettinsa palveluksessa Englannin hyväksi, Paul Cox toimii pikemmin uhkapelin ja oman päänsä hyväksi.

Kuvakaappaus Ylen sivuilta

Yleisradio esitti Coxista kertovia sarjoja ensimmäisen kerran 1956-57, joskin tallennetta näistä ei ole säilynyt. Jälkipolville kuunneltavaksi on jäänyt sen sijaan vuoden 1966 kuunnelma Tytöllä on sata nimeä, joka esitettiin viimeksi uusintana vuonna 2015 ja joka on julkaistu myös CD-formaatissa. Kuunnelmasarjasta tunnetaan kenties parhaiten sen vihellettävästä tunnussävelmästä, joka oli Siegfried Franzin käsialaa. Esimerkiksi muusikko Hector kirjoittaa muistelmissaan, kuinka hän osaa ”vieläkin viheltää Hyvää iltaa, nimeni on Cox -sarjan tunnarin, mutta en muista yhdestäkään jaksosta mitään, vaikka niitä kuunneltiin intensiivisesti iltatolkulla. Siis kaikki kuuntelivat.” (Heikki Harma: Hector – asfalttihippi, 2017).

Paul Coxina Yleisradion sarjassa esiintyi Joel Rinne sekä 50- että 60-luvulla. Rinne oli radion puolella tullut jännityskuunnelmien ystäville tutuksi esittäessään Francis Durbridgen luomaa Paul Templea. Radioteatterin ajanvieteosaston esimiehenä pitkään toimineen Antero Alpolan mielestä tämä ei ollut hyvä ratkaisu: vuonna 1988 ilmestyneissään muistelmissaan Viihdevuosien vilinässä Alpola kuvaa Coxia sivistynyttä ja naimisissa olevaa Templea ”kepeämmäksi” ja ”liukkaammaksi”, joskin toki herrasmieheksi. Rooliin olisi Alpolan mielestä sopinut paremmin Helge Herala – joka saikin tilaisuutensa Coxin roolissa vuonna 1969 Yleisradion viimeisessä Cox-sarjassa.

 

Maigret ja hotelli Majesticin murhat

Komisario Jules Maigret on belgialaisen Georges Simenonin luoma etsivä. Tuottelias kirjailija kirjoitti pitkän uransa aikana yli 80 romaania ja useita novelleja Maigret’n ja tämän apulaisten tutkimuksista. Maigret kuuluu dekkarikirjallisuuden tunnetuimpiin nimiin Sherlock Holmesin, Hercule Poirot’n, Sam Spaden ynnä muiden ohella. Useiden fiktiivisten kollegoidensa tavoin Maigret’n tutkimukset ovat siirtyneet myös muihin mediamuotoihin, kuten elokuviin, televisioon ja radioon.

Kuvakaappaus Ylen sivuilta

Yle julkaisi kuusiosaisen kuunnelman Maigret ja hotelli Majesticin murhat Areenaan vuonna 2017, alkujaan kuunnelma ilmestyi vuonna 1962. Kuunnelman tunnussävelmänä on Ron Grainerin sävellys ”The Maigret theme”, jonka säveltäjä oli alun perin luonut BBC:n tuottamaa Maigret-sarjaa varten vuonna 1960. Postuumisti ilmestyneissä muistelmissaan Aamukahvilta Kankkulan kaivolle – Ylen ystävällistä 1960-lukua (2016) Antero Alpola kirjoitti ihmetelleensä kuinka Simenon hyväksyi Yleisradion muuhun maailmaan nähden todennäköisesti vaatimattoman tekijänpalkkiotarjouksen romaanisovituksesta, mutta arveli, että ”eipä [Simenon] ollut meikäläisten rahojen tarpeessa” ja kuunnelma oli Alpolan mielestä myös mainosta Simenonin teoksille laajemminkin. Maigret-romaaneja julkaistiin runsaasti suomeksi etenkin 50- ja 60-luvuilla.

Hotelli Majesticin murhat uusintaesitettiin vuonna 1982. Tuolloin Etelä-Suomen Sanomissa kirjoitettiin aiheesta näin: ”Rikoskirjallisuuden kentässä komisario Maigret poikkeaa edukseen myös laadullisesti. Tavanomaistakin tyypillisimpine elämäntapoineen hän on monin kerroin uskottavampi hahmo kuin joku Hercule Poirot tai Isä Brown. Alamaailman hämärimpiä kujia tallustaessaan Maigret onnistuu välttämään jännitysviihteen yleensä suosiman räikeän väkivallalla mässäilyn.” (Etelä-Suomen sanomat 19.1.1982)

 

Kuunnelmista kulttuurihistorioitsijan silmin

Yleisradion kuunnelmatuotannossa jännityskuunnelmat nousivat enemmän esiin 1940-luvun lopulta lähtien etenkin Outsiderin (Aarne Haapakoski) kirjoittamien Kalle-Kustaa Korkin seikkailujen myötä. Paavo Oinonen kirjoittaa väitöskirjassaan, että vaikka Yleisradion ohjelmajohto suhtautui nihkeästi jännityskuunnelmiin, esimerkiksi Kalle-Kustaa Korkkia esitettiin vuodesta 1945 vuoteen 1961. Suositun sarjan nähtiin vetoavan kansan makuun ja tuovan kuulijoita radioiden ääreen. Ennen Coxia ja Maigretia, ulkomaisten jännityskuunnelmien tietä Yleisradiossa avasivat Paul Temple -sarjat. Ari Honka-Hallila katsoo niiden myötä kuuntelevan yleisön päässeen myös ulkomaisen sarjaviihteen pariin, jolla olisi jatkossa televisio-ohjelmistossa tärkeä rooli.

Vaikka Cox-kuunnelmassakin on hitaammat hetkensä, on se kokonaisuudessa nopeammin etenevää kuin Maigret’n tutkimukset. Vaikka välillä Maigret kollegoineen joutuu nopean toiminnan pariin, on pääpaino enemmän pohdiskelulla, hahmojen välisillä keskusteluilla, ja vyyhdin hiljattaisella aukeamisella. Toisin kuin suoraan radiolle kirjoitetussa Cox-sarjassa, Maigret-radiotulkinnassa edetään Simenonin tarinoiden tyyliä mukaillen. Kuuntelija on myös erilaisessa asemassa tietojen osalta: Maigret-kuunnelma etenee komisarion mukana ensimmäisen murhan tapahduttua ja kuulija ratkaisee tapausta Maigret’n kanssa. Cox-kuunnelmassa taas päähenkilö on suurimmalta osin mukana kohtauksissa, mutta välissä on myös esimerkiksi poliisien kesken tapahtuvia kohtauksia, joista kuulija saa tietoa, jota Coxilla ei tarinan siinä vaiheessa ole; niinpä kuulijalla on etu ratkaista tapaus ennen Coxia.

Kuunnelmat, kuten herroista kertovat romaanitkin, ovat dekkarilajeissaan hyvin erilaisia. Cox-tarinat ovat Paul Temple -tarinoiden tapaan sekoitus jännitystä ja mysteeriä, yhdistäen klassiseen brittiläistyyliseen murhamysteeriin ripauksen kovaksikeitettyä dekkaria. Georges Simenonin Maigret-tarinat taas edustavat modernia poliisiromaanin genreä psykologisella otteella. Cox-tarinoissa fokus on seikkailussa ja nopeissa käänteissä, Maigret-tarinoissa pohditaan syvällisesti ihmisen moraalia ja sitä, mikä tekee ihmisestä hyvän tai pahan.

Molemmat kuunnelmat edustavat omaa tekoaikaansa, mutta ovat sisällöltään myös ajattomia: niissä ei tarkennetaan ajallisesti tapahtumien aikaa, vaan kuulija voi sijoittaa tapahtumat mielikuvituksessaan myös johonkin toiseen aikakauteen, kuin myös ne voitaisiin uudelleentulkita toisena vuosikymmenenä. Näiden 60-luvun kuunnelmien aikakaudesta saa kuitenkin vihjeitä esimerkiksi käytetystä kielestä: varsinkin Coxissa 60-luvun Bond-tarinoista tuttu seksismi, naisten tytöttely ja kutsuminen ”kullannupuiksi” särähtää ikävästi korvaan vuonna 2020. Paikallisesti kuunnelmat sijoittuvat paikkojen dialogissa mainitsemisen perusteella Lontoon seuduille (Cox) ja Pariisiin (Maigret). Kuunnelmien näyttelijät olivat aikanaan kuulijoille myös tunnettuja valkokankaalta ja teatterin lavalta: nimirooleissa kuullaan Joel Rinnettä ja Sasu Haapasta, ja sivuosissa esiintyvät mm. Jussi Jurkka, Heidi Krohn, Sakari Jurkka, Leo Riuttu ja Hillevi Lagerstam.

Itseäni kulttuurihistorioitsijana kiinnostaa näissä kuunnelmissa kaksi asiaa: niiden monimediaalisuus sekä niiden vähäiset jäljet tänä päivänä.

Monimediaalisuus näin kattavalla kentällä, kuin Cox ja Maigret esiintyvät, tarjoaa näiden dekkaritarinoiden kuluttajille monenlaisia tulkintoja ja näkemyksiä herrojen seikkailuista. Radiokuunnelma toimii visuaalisiin tv- ja elokuvatulkintoihin nähden eri tavoin, ja jännityksen rakentamisessa ei voida käyttää hiljaisuutta/puhumattomuutta samaan tapaan kuin valkokankaalla. Jännitys ja rikosten tutkinta luodaan äänimaiseman ja dialogin kautta, ja verisyyden määrä on oikeastaan kuulijan mielenkuvituksen varassa. Molemmista herroista löytyy myös eri mediavälineiden tulkintoja eri Euroopan maista. Cox-kuunnelmia versioitiin Suomen lisäksi ainakin Norjassa, ja Saksassa hahmo siirtyi myös valkokankaalle ja tv-ruudulle. Maigret-tarinoita on adaptoitu televisioon ja elokuviin Ranskan lisäksi myös erityisesti Iso-Britanniasta, viimeisimpänä vuosina 2016-2017 ITV:n tuottama sarja, jonka pääosassa nähtiin suomalaisillekin tuttu, komediahahmo Mr. Beanina parhaiten tunnettu Rowan Atkinson. Eri maiden tulkinnat eri vuosikymmeniltä luovat monipuolista näkemystä samasta hahmosta, ja olisi houkuttelevaa tehdä vertailua eri maiden tulkintojen kesken medioiden väliset erot huomioiden. Miten norjalainen Cox eroaa suomalaisesta, tai ranskalainen Maigret brittiläisestä?

Ylen artikkelista ”Jos synnyit 1940-luvulla, muistat ehkä – Sinun tarinasi”. Linkki artikkeliin tekstin lopussa.

Kuunnelmista jääneet jäljet ovat erityisen kiinnostavia siinä mielessä, että niitä on lopulta aika vähän. Kuten aiemmin mainitsin, Cox-sarjan vihellystunnariin liittyy paljon muistoja sen aikanaan radiosta kuulleilla, ja vuonna 2015, kun sarja uusintaesitettiin radiossa, noita muistelmia tuotiin jonkin verran myös esille – tai niihin törmää satunnaisissa yhteyksissä, kuten Hectorin muistelmissa. Maigret-kuunnelmasta taas en tietoja ole paljoa löytänyt, ja vaikka sarjoissa esiintyi useita tunnettuja ajan näyttelijöitä, ei esimerkiksi heidän muistelmissaan tai elämäkerroissaan viitata radiotöihin yhtä paljon kuin elokuva- tai teatteriuraan. Esimerkkinä toimii vaikkapa molemmissa kuunnelmissa esiintyvä Jussi Jurkka. Lauri Meren Jurkka-elämäkerran Tuntematon tähti (2015) lopussa on suht kattavat listaukset näyttelijän elokuva-, tv- ja radioesiintymisistä, mutta radiokuunnelmien listauksesta puuttuu Maigret-kuunnelma, kuten myös pari muuta Ylen viime vuosina Areenassa julkaisemaa kotimaista käsialaa olevaa jännityskuunnelmaa. Cox-kuunnelma mainitaan, mutta listauksen lopussa ”esiintymisenä”, vaikka Jurkan rooli tarinassa on juonen kannalta keskeinen yksityisetsivä Richardson eli Coxin paras ystävä.

Yritin myös löytää 60-luvun aikalaisarvioita näistä kahdesta kuunnelmasta digitoiduista sanoma- ja aikakauslehdistä, mutta sellaisia ei vastaani tullut, mikä on myös kiinnostavaa. Käsitettiinkö nämä jännityskuunnelmat lehdistössä sellaisena viihteenä, jota ei koettu tärkeäksi käsitellä millään tavoin? Vaikuttiko asiaan kenties television yleistyminen ja siten huomion kiinnittyminen lehdistössä television jännitysviihteeseen? Maigret-kuunnelmasta etenkin olisin odottanut jotain tulevan vastaan, sillä Maigret-kirjoistakin viitteitä löytyi. Olisi kiinnostavaa päästä tutkimaan Yleisradion arkistoa ja selvittää, mitä näistä kuunnelmista löytyisi esimerkiksi ohjelmapäätöksiä koskevissa aineistoissa. Kuunnelmia Yleisradiossa tuotti teatteriosaston kuunnelmapuoli kuin myös ajanvietepuoli – nämä 60-luvun kuunnelmat kuuluvat tietääkseni molemmat ajanvietepuolen tuotantoon, ja siten niitä tuotannon näkökulmasta voi tarkastella enemmän viihteenä kuin vakavana radiodraamana. Lukiessani eri tutkimuksia ja muistelmia jännityskuunnelmatuotantoihin liittyen, keskustelu viihteen roolista ja jännityskuunnelmien merkityksestä nousee paljon esille. Paavo Oinonen kirjoittaa, kuinka ohjelmajohto samaan aikaan torjuessaan ”matalaa” viihteellistä kulttuuria loi sille vakiintuvaa pohjaa ohjelmistossa. Tämä ei koskenut pelkästään jännityskuunnelmatuotantoa, mutta on mielestäni myös erikoista, kuinka jäljet kylmenevät 60-luvulle kuunnelmien osalta tullessa – pääpaino tutkimuksissa on 50-luvun jännityskuunnelmissa.

Ajattelin tämän blogitekstin syntyvän nopeasti, mutta mitä enemmän yritin etsiä tietoa sarjoista, sitä syvemmälle aiheeseen ajauduin, ja aivojeni vangiksi jäi silti runsaasti kysymyksiä. Populaarikulttuurin tutkijana minua erityisesti kiinnostaa se, miksi jokin teos jää marginaaliin, melkein unohduksiin, vaikka sillä olisi edellytyksiä nousta laajempaan tietoisuuteen. Dekkarifanina pohdituttaa myös lajityypin asema kuunnelmakentällä suhteessa muihin genreihin ja tyylilajeihin verrattuna. Coxin kaltaisen kevyen jännitys/rikosviihteen osalta ymmärrän sen hieman paremmin: kyse on massakulttuurista, kioskikirjallisuudesta, jota kulutetaan ja unohdetaan – tai se jää elämään suuren yleisön muistoihin ja puheisiin. Maigret taas edustaa kirjallisuutta, jota arvotetaan myös kirjallisuudenlajina, ei vain dekkarina. Sen luulisi jättävän jälkiä myös enemmän.

Niin, se kuuluisa Cox-sarjan vihellys – sen voi kuunnella esimerkiksi täältä (linkki avautuu uuteen ikkunaan ja Youtube-videoon).

Elina Karvo
Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava, dekkari- ja Jussi Jurkka-fani ja jännityskuunnelmien ystävä.

 

Lähteitä:
Alpola, Antero: Aamukahvilta Kankkulan kaivolle. 2016.

Alpola, Antero: Viihdevuosien vilinässä. Karisto 1988.

Arvas, Paula ja Ruohonen, Voitto: Alussa oli murha. Johtolankoja rikoskirjallisuuteen. Gaudeamus 2016.

Honka-Hallila, Ari: Paul Temple, pehmeäksi keitetty radiodekkari. Lähikuva 2/2001.

Karvo, Elina: Herrasmiesseikkailija Paul Cox. Ruumiin kulttuuri – Suomen Dekkariseuran lehti. 2/2016

Oinonen, Paavo ja Mähkä, Rami: Fiktio kulttuurihistorian tutkimuksen lähteenä ja kohteena. Teoksessa Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Cultural History – Kulttuurihistoria 10, 2012.

Oinonen, Paavo: Pitkä matka on Tippavaaraan… Suomalaisuuden tulkinta ja Yleisradion toimintaperiaatteet radiosarjoissa Työmiehen perhe, Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja ja Kankkulan kaivolla 1945-1964. Suomen kirjallisuuden seura 2014.

Yle: Jos synnyit 1940-luvulla, muistat ehkä – Sinun tarinasi. URL: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/07/01/jos-synnyit-1940-luvulla-muistat-ehka-sinun-tarinasi