Olavi Virta-elokuva ja elämäkerran haasteet

Kävin viime sunnuntaina katsomassa paljon puhutun ja kiistellyn Timo Koivusalon uusimman ohjauksen Olavi Virta (rooleissa mm. Lauri Tilkanen, Raimo Grönberg, Malla Malmivaara, Martti Suosalo). Olavi Virta on epäilemättä suomalaisen iskelmätaivaan suurimpia tähtiä ja tangon ehdoton kuningas. Hänen levytystuotantonsa on valtava ja monet kappaleista ovat edelleen suosittuja ikivihreitä: Hopeinen kuu, Vihreät niityt, Punaiset lehdet, Punatukkaiselle tytölle, Cumparsita, Voi yksi päivä olla sata vuotta ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti. Virran voidaan sanoa olleen maamme ensimmäisiä julkkiksia, aikana jolloin varsinainen tähtikulttuuri syntyi.

Olavi Virta -elokuva_5
Lauri Tilkanen esittää pääroolin elokuvassa Olavi Virta. Pressikuva.

Lähdin katsomaan elokuvaa avoimin mielin siitä huolimatta, että kriitikot suhtautuivat siihen pääasiassa nuivasti. Myös katsojien mielipiteet näyttävät jakautuneen jyrkästi. Oma mielipiteeni on, että parituntinen elokuva oli sujuva kokonaisuus. Tarina kulki hyvin ja kuvaus oli eheää. Huumoria ja suuria tunteita oli sopivasti annosteltu. Lavastukseen oli kiinnitetty tarkkaa huomiota, jotta ajankuva olisi mahdollisimman uskottava. Musiikkiin oli erityisesti panostettu ja ääniraita lauluineen oli Virran omista levytyksistä. Koivusalo perusteli tätä valintaa juuri sillä, että Virran ääni on niin tunnistettava ja kuuluisa. Elokuvana Olavi Virta oli kaiken kaikkiaan hyvin koskettava. Harvoin saan pyyhkiä silmäkulmia, mutta nyt pääsi käymään niin.

Jäin pohtimaan elokuvaa myös kulttuurihistorian ja varsinkin elämäkerrallisen tutkimuksen näkökulmasta. Kyseessä on nimenomaan elämäkerta, joskin elokuvan keinoin esitetty. Suurin kritiikki onkin kohdistunut siihen, miten Virta ja hänen elämänsä elokuvassa kuvataan. Elokuvaa on moitittu liian silotelluksi. Tästä näkökulmasta elokuvan tekijät ovat olleet haastavan tehtävän edessä. Elämäkerran tekeminen, tai kirjoittaminen, on äärimmäisen vaikeaa. Siihen liittyy paljon eettisiä kysymyksiä, joita ainakaan tutkija ei voi sivuuttaa. Toki markkinoille ilmestyy paljonkin kirjoja, joissa skandaalihakuisesti väitetään paljastavan ”totuus” kohteestaan. Ensimmäisenä tulee mieleen Virran aikalainen Marilyn Monroe, jonka kuolemasta lähtien on ilmestynyt toinen toistaan kohdettaan enemmän ja vähemmän asiallisesti hyödyntäviä kirjoja.

Olavi_virta_levytukku
Olavi Virta kuvattuna toimistossaan 1950-luvun lopulla. Wikipedia Commons.

Kulttuurihistorioisijana edellä mainittu lähestymistapa on minulle hyvin vieras. Tulen sellaisesta tutkimusperinteestä, jossa kohteen kunnioitus on ensiarvoisen tärkeää. Se ei tarkoita sitä, etteikö ikävistä asioista saisi puhua, mutta se tulee tehdä tietyllä kunnioituksella. Kuolleet eivät voi enää puhua omasta puolestaan. Tekijän on siis punnittava tarkoin, mitä ja miten kohteestaan kertoo. Onko tarpeen kertoa aivan kaikkea? Mikä on kohteen oikeus yksityisyyteen? Ja asiat voi kertoa niin monella tavalla. Koivusalo ei ole jättänyt Virran elämän varjopuolia, alkoholismia ja irtosuhteita, huomiotta, mutta niillä ei elokuvassa mässäillä turhaan. Koska jokaisella meistä on elämässämme vähemmän hohdokkaita hetkiä. Teemme virheitä ja tuskin itsekään haluaisimme, että jälkipolvet muistavat meidät vain niistä virheistä.

Lisäksi on muistettava, että historiantutkimus, myös biografinen historiantutkimus on aina tulkinta. Se ei ole absoluuttinen totuus menneestä, vaan aina tulkinta, joka perustuu saatavilla oleviin lähteisiin ja tutkijan tekemiin valintoihin. Näkökulma ratkaisee myös millainen tulkinnasta tulee. Esimerkiksi Olavi Virran tapauksessa erilaisia näkökulmavaihtoehtoja voisivat olla hänen uransa laulajana ja tähtenä tai sitten yksityisenä henkilönä, isänä ja aviomiehenä. Tai hänen elämäänsä olisi voitu tarkastella jollainen tietyllä aikavälillä, käännekohdissa ja niin edelleen. Vaihtoehtoja on loputtomasti. Koivusalo päätti tehdä elämänkaarielokuvan, jossa nuori Virta ryhtyy laulajaksi, menestyy ja kohtaa lopulta uransa romahduksen. Lopuksi kyse on aivan yksinkertaisen ihmisyyteen asiasta: emme pääse mitenkään toisen ihmisen pään sisään, emmekä varsinkaan sellaisen, joka on jo edesmennyt. Silloin paljon kysymyksiä jää vaille vastausta. Samaa periaatetta nähdäkseni voi soveltaa myös elämäkerralliseen elokuvaan. Elokuva on vain yksi tulkinta yhdestä elämästä.

 

Kirjoittaja on kulttuurihistoriotsija, Kulttuurihistorian seuran hallituksen ja tapahtumatiimin jäsen sekä intohimoinen lavatanssija ja vanhan suomalaisen iskelmän kuuntelija.

 

Kirjallisuutta:

Aho, Marko: Iskelmäkuninkaan tuho. Suomi-iskelmän sortuvat tähdet ja myyttinen sankaruus. SKS 2003.

Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus. Toim. Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen. SKS 2014.

Leskelä-Kärki, Maarit: Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Avain 2017.

Niemi, Seija: Olavi Virta. Myytin synty. k&h 2006.

Mainokset

Kaivos, jota ei koskaan tullut

Olen elänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni kaivoksen naapurissa. Kaivoksen, jota ei koskaan tullut. Lapsuudenkotini sijaitsee etelä-lappilaisen Ranuan kunnan länsiosassa, josta on linnuntietä parikymmentä kilometriä Suhangon kaivosalueelle. Niin kauan kuin itse muistan, kaivoksesta on puhuttu. Itseasiassa kaivoksesta alettiin isäni mukaan puhua jo 1960-luvulla, siis kauan ennen minun syntymääni. Omistajat ja rahoittajat ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan, mutta kaivossuunnitelmat eivät olet realisoituneet, eivät ainakaan vielä. Kaivos oli kuitenkin vahvasti läsnä lapsuudessani.

Aihe tuli mieleeni havaitessani, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää muistitietoa otsikolla Kaivos. Keruuta käsittelevällä sivulla huomautetaan, että ”[k]aivos tarjoaa työtä ja jättää maisemaan jäljen”. Minuun Suhanko on jättänyt mentaalisen jälkensä.

Lapsena minua kiehtoi, että kotitalomme ohi ajoi rekkoja ja kaivosyhtiöiden autoja kohti tulevaa kaivosta koeporauksia varten. Kyseinen tie johti kairaan, metsäautoteiden sokkeloiseen verkostoon. En tänäkään päivänä osaa liikkua siellä ilman karttaa. Oli hämmästyttävää, että noiden teiden kautta pääsi ajamaan oman kunnan rajojen ulkopuolelle, Tervolaan, Rovaniemelle. Vielä käsittämättömämmältä tuntui että tuolla maantiepölyn keskellä, jossain kaukana mutta kuitenkin aivan lähellä, oli vilkasta toimintaa, ihmisiä, autoja, erilaisia työvälineitä. Mahdollisuuksia. Kunnan asukkaat ja kyläläiset puhuivat siitä, mitä kaikkea kaivos toisi tullessaan ja miten se kohottaisi kunnan taloutta. Tähän kaikkeen liittyi myös tarunhohtoista sävyä, sillä tarinan mukaan Rahaselän kairassa odotti iso aarre löytäjäänsä, ja tämä tarina yhdistyi kyläläisten puheissa kaivoksen tarjoamiin rikkauksiin. Ympäristöasioista ja niihin liittyvistä huolista en sen sijaan tuolloin muista juurikaan kuulleeni. Ja mitäpä minä olisin niistä lapsena ymmärtänytkään. Keskellä metsää, 40 kilometrin päässä kuntakeskuksesta ja noin kilometrin päässä lähimmästä naapurista, korkeiden koivujen ja kuusten ympäröimänä tuntui pikemminkin siltä, että johan tuonne kairaan mahtuisi yksi kaivos elämää vilkastuttamaan.

Vuodet kuluivat ja välillä kaivoshanke jäi pitkiksi ajoiksi unohduksiin. Minäkin ehdin jo unohtaa haaveeni rullaluistimista. Mikäli tie kaivokseen olisi vedetty kotitalomme ohi, tie olisi mahdollisesti päällystetty. Kinusin siis jo etukäteen äidiltäni luvan, että jos asfaltti tulee, minulle hankitaan rullaluistimet. Muistan vain äitini huolen siitä, kuinka kiivasta rekkaliikennettä tiellä olisi ja olisiko tiellä siten turvallista liikkua. Minä sen sijaan ehdin jo monet kerrat haaveissani kiitää pitkin uutta, mustaa asfalttia, tukka tuulessa hulmuten.

Kerran, vuosia sen jälkeen kun olin rullaluistimia kinunnut, käveleskelin hiljakseen kairaan johtavaa tietä. Keskellä tietä oli erikoinen kivi, joka kiinnitti heti huomioni: kämmenelle sopivasti asettuvan murikan pinnassa kimalteli useammassa kohtaa violetteja kiteitä. Ametistia todennäköisesti. Oletin, että kivi on tipahtanut sorakuormaa ajaneen rekan kyydistä ja että se oli peräisin Suhangon tienoilta. Tämä oma aarteeni oli minulla pitkään tallessa, mutta lopulta taisin viskata sen takaisin sinne mistä se oli tullutkin. Kivi muistutti niistä mahdollisuuksista, joita kaivokseen liittyi. Olin kuitenkin siinä iässä, että olin alkanut kyseenalaistaa kaivostoiminnan mielekkyyden ja sen tarjoamien rikkauksien merkityksen.

Mitä tämä kaikki kertoo kulttuurihistoriasta? Oma aikamme on täynnä suunnitelmia, yllätyksiä, joilla on vaikutuksensa aikalaisiinsa, vaikka näistä ei välttämättä jäisi mitään merkintöjä rekistereihin tai arkistoihin. Ymmärtääkseen menneisyyttä olisi hyvä huomioida myös se mitä on ollut läsnä milläkin tasolla. Puheissa, suunnitelmissa, haaveissa. Ei vain toteutuneissa tapahtumissa, jotka tarjoavat loppujen lopuksi varsin suppean aikakäsityksen ja tavan havannoida menneisyyttä. Ihminen ottaa ympäröivän ympäristön haltuunsa usealla eri tasolla omassa ajassaan ja paikassaan, samalla etsien sieltä elinkeinonsa ja -mahdollisuutensa ja tapansa suhtautua erilaisiin asiantiloihin.

 

Kirjoittaja Tiina Harjumaa on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen sekä oppiaineen sivutoiminen tuntiopettaja ja väitöskirjatutkija Lapin yliopistossa.

 

Luettavaa

Kaivos. Muistitiedon keruu 1.3.–31.8.2018. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://www.finlit.fi/fi/arkisto-ja-kirjasto/keruut/kaivos#.Wrn3on-YPgx [27.3.2018]

Mahdollisuuksien kulttuurihistoriasta laajemmin, ks. Salmi, Hannu (2010) Kulttuurihistoria, mahdollinen ja runsauden periaate. Teoksessa Kulttuurihistoriallinen katse. Toim. Heli Rantala ja Sakari Ollitervo. Cultural History – Kulttuurihistoria 8. Turku: k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto. Luettavissa myös sähköisenä: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2015121724776 [27.3.2018]

Toteutumattomista suunnitelmista ja suunnitelmien läsnäolosta ks. Kinnunen, Veera (2016) Pirttikosken voimalaitosyhdyskunnan suunnittelu ja seutusuunnittelun eetos.  Esitelmä Rovaniemen kirjaston Lappi-osastolla luentosarjassa Murheen ja toivon kuvat ja jälleenrakennuskauden todellisuus 11.4.2016. http://www.academia.edu/29142670/Pirttikosken_voimalaitosyhdyskunnan_suunnittelu_ja_seutusuunnittelun_eetos [27.3.2018]

Pimeyden kulttuurihistoriaa

Tällä viikolla vietetään Suomessa vuoden lyhyintä ja pimeintä päivää, kun talvipäivänseisaus osuu torstaille 21.12.2017. Pimeyden kulttuurihistoriaan voi syventyä kuuntelemalla kulttuurihistorioitsija Susanna Lahtisen haastattelun, jossa Lahtinen kertoo omasta tutkimusaiheestaan pimeydestä. Haastattelu on ilmestynyt alun perin Yle Radio Suomen Turun lähetyksessä 17.10.2017.

Mitä muistamme susihistoriasta: Tutkijan kommentti

Kulttuurihistorioitsija Heta Lähdesmäki kirjoitti Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen blogiin susihistorian muistamisesta ja siitä, miksi sillä, mitä menneisyydestä muistamme, on merkitystä tämän päivän susisuhteelle.

Kulttuurihistoria nyt!

Helsingin Sanomissa julkaistiin torstaina 26.10. Turun seudulla 1800-luvun lopulla ilmenneitä lastensurmatapauksia käsittelevä kirjoitus, josta julkaistiin myös nettiversio (vain tilaajien luettavissa). Toisin kuin kirjoituksessa vihjataan, nämä tapahtumat eivät ole unohtuneet. Kuten olen ympäristöpolitiikan tutkija Outi Ratamäen kanssa todennut Suden kanssa -teoksessa (2014), 1800-luvun lastensurmat ovat osa kulttuurista muistia.

Aikalaiset pitivät tapauksia poikkeavina: ihmisten kimppuun käyneiden susien uskottiin yleensä sairastavan rabiesta, mutta lastensurmatapauksissa sudet kuvattiin terveiksi. Terveen suden käyminen ihmisen kimppuun ymmärrettiin epänormaaliksi käytökseksi. Tästä huolimatta ihmisen ja suden suhteen menneisyydestä muistetaan Suomessa parhaiten juuri lastensurmatapaukset. Tapaukset nostetaan julkisessa keskustelussa toistuvasti esiin, erityisesti hetkinä, jolloin ihmisen ja suden kanssakäyminen on aiheena ajankohtainen. Niiden muistoa pidetään yllä; Ne ovat kuin haava, jonka ei anneta parantua.

1800-luvun tapahtumia ei tule unohtaa, mutta ne on hyvä asettaa historialliseen kontekstiinsa. Susien tekojen syitä tulisi pohtia – aikalaisetkin tekivät niin. Helsingin Sanomien kirjoituksessa keskityttiin referoimaan 1800-luvun sanomalehtien kuvauksia tapahtumista. Tällöin unohtuu lähdekritiikin käyttö: sanomalehtien, aikalaiskirjallisuuden, tilastojen tai…

View original post 457 more words

Pilakuvia ja taistelua oikeuksien puolesta – palvelijat uuden ajan kynnyksellä kekrinä 1913

Suomalaisessa kansanperinteessä loka-marraskuun vaihde tunnettiin eräänlaisena välitilana, jolloin päättynyt satokausi alkoi tehdä vähitellen tilaa lähestyvälle joululle. Kekriksi kutsuttu juhla vakiinnutti asemansa viimeistään 1800-luvulla ja ajoittui jo katoliselta ajalta peräisin olevaan, marraskuun ensimmäisenä päivänä vietettyyn kaikkien pyhien päivään. Kekristä marttiin (10.11.) vietettävää ajanjaksoa puolestaan kutsuttiin jakoajaksi, römpäksi, jolloin vuosipalkollisina työskennelleellä palvelusväellä oli noin viikon mittainen loma. Ennen uuteen palveluspaikkaan siirtymistään palvelijat viettivät tavallisesti römppäviikkoa entisessä palveluspaikassaan käsitöitä tehden tai sukulaistensa luona vieraillen. Maaseudulla marraskuun ensimmäisen päivän iltana vietettiin köyriäisiä, jolloin piiat ja rengit kiertelivät talosta toiseen laulaen ja kestitystä vaatien. Muistitiedon mukaan varsinkin pois muuttavien renkien ja piikojen tapana oli kekrinä selvitellä vuoden aikana sattuneet erimielisyydet, mutta myös talollisiin saatettiin kohdistaa pilkkarunoja, kepposia ja jopa uhkauksia, mikäli nämä eivät kohdelleet köyriäisiä hyvin.

Vaikka kekri ei samalla tavalla kaupungeissa näyttäytynytkään palvelijoiden talosta taloon kiertelynä ja kepposten tekemisenä, täysin tuntematon ilmiö se ei ollut. Turussa ilmestyi 1910-luvulla kolmena vuotena vasemmistolainen Kekripommi-pilalehti, jonka vuoden 1913 numeroa tarkastelen tässä yhteydessä tarkemmin. Lehti ilmestyi Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunnan julkaisemana ja se piti sisällään erilaisin nimimerkein julkaistuja pieniä kertomuksia, vitsejä ja runoja sekä turkulaisen kuvataiteilijan Edwin Lydénin (1879–1956) pilapiirroksia. Lehden teksteissä vitsailtiin laajamittaisesti yhteiskuntaluokasta, politiikasta, sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja uskonnosta, mutta Lydénin pilakuvissa esiintyivät yksinomaan palvelijat sekä heidän isäntäväkensä, sillä kekri palvelusväen muuttokautena antoi herkullisia aineksia vitsailulle. Lydénin kuvien tarkastelun ohella valotan palvelusväen yleisistä työolosuhteista käytyä keskustelua vuoden 1913 loppupuolella.

Paikallisissa sanomalehdissä kekriä ei muutamia mainoksia lukuun ottamatta juurikaan noteerattu, mutta sen sijaan hyvin tiedettiin, että juuri loka-marraskuun vaihteessa suuri osa vuosipalkkaisista palvelijoista päätti vanhan työsuhteensa ja pestautui uusiin paikkoihin. Vuonna 1913 palvelijoiden laillinen asema oli monilta osin muita palkkatyöläisiä kehnompi. Vaikka vuoden 1865 palkkaussäännös oli jo puoli vuosisataa aikaisemmin kumonnut palvelijan tiukasti isäntäväkeensä sitoneen niin kutsutun palveluspakon, palvelijoita ei toki edelleenkään voitu kutsua vapaiksi palkkatyöläisiksi, sillä heillä ei muun muassa ollut oikeutta lähteä palveluspaikastaan kesken vuotta. Rahvaan miesten ja naisten oli käytännössä otettava kerran vuodessa palveluspesti pakkotoimien kohteeksi joutumisen uhalla, ja vasta työväenyhdistysten perustamisen myötä myös palvelijoiden epävarmat ja ajoittain hyvinkin huonot työolosuhteet otettiin perusteellisemman tarkastelun kohteeksi. Lopulta vuonna 1898 perustettiin sittemmin sosialidemokraattiseen puolueeseen liittynyt Palvelijataryhdistys, mihin puolestaan työnantajapuoli reagoi perustamalla omia oikeuksia ajaneen Emäntäyhdistyksen. Vuonna 1913 sanomalehtien palstoilla käydyissä keskusteluissa äänessä olivat niin emäntien kuin palvelusväen edustajat, jotka esittivät vastakkaisia näkemyksiä palveltavan ja palvelijan välisestä, aikaisemmin hyvinkin kyseenalaistamattomasta hierarkiasta sekä toisaalta palvelijoiden yhteiskunnallista asemaa kohottavan lakimuutoksen tarpeesta.

Etenkin Sosialistin sivuilla käytiin loka-marraskuussa 1913 vilkasta keskustelua palvelijoiden asemasta. Suurena epäkohtana koettiin monille palvelijoille palveluspaikoissa tarjotut huonot asuinolosuhteet ja kehno ravinto, mutta suurimmaksi kynnyskysymykseksi muodostui palvelijoiden vapaa-aika. Monilla palvelijoilla oli vapaata sunnuntaisin iltapäivällä, mutta palvelijat itse olisivat halunneet myös laissa säädetyn arkivapaan, joka olisi etenkin kaupungeissa antanut mahdollisuuden osallistua erinäisille kursseille ja muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan. Emännät taas verhosivat pelkonsa palvelijoiden seksuaalisesta moraalittomuudesta ja poliittisesta aktivoitumisesta vetoomukseen, jonka mukaan perheiden ajankäyttöä ei mitenkään voitu yhdenmukaistaa. Käytännössä palvelijan olisi siis oltava isäntäperheen käytettävissä koska tahansa, mikä tietenkin rajoitti palvelijoiden itsemääräämisoikeutta ja vapautta monien mielestä aivan kohtuuttomasti sekä esti palvelijaa kehittymästä ihmisenä.

Työnantajapuoli näki palvelijansa usein ennen kaikkea ja pelkästäänkin ruumiillisina olentoina: työkykyisinä, mutta toisaalta siveettömyyteen alttiina kehoina, jotka loivat koko ajan jännitteitä perhedynamiikkaan. Porvarispiireissä palvelijattarien seksuaalinen hyväksikäyttö oli julkinen salaisuus ja seksuaalimoraalia vartioivat nimenomaan porvarisnaiset, jotka joutuivat sietämään miestensä syrjähyppyjä ja vahtimaan alaistensa toimia. Paradoksaalisesti tällaisessa siveyden sukupuolihierarkiassa naiset olivat samanaikaisesti sekä sen ylimmällä että alimmalla portaalla siten, että yläluokkaisten naisten velvollisuus oli valvoa ja opastaa työväenluokkaisia kanssasisariaan, joiden kuviteltiin olevan erityisen alttiita siveettömyydelle.

KUVA 1 Kekripommi 1913 Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Kuva 1. Kekripommi 1913. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Edwin Lydénin piirtämien hahmojen ruumiillisuudessa kiteytyvät sekä yhteiskuntaluokkaan että maalaisuuteen ja kaupunkilaisuuteen liittyneet stereotypiat. Joitakin vuosia aikaisemmin kysymys palvelijoiden lukeutumisesta yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden piiriin oli kirvoittanut Fyrenin, Kurikan ja Velikullan kaltaisia pilalehtiä tuottamaan kuvia piioista tietämättöminä, sivistymättöminä ja seksuaalisesti moraalittomina hahmoina. Kaunokirjallisuuden ”kauhutarinoita” turmeltuneista piioista ja pilalehdissä esiintyneitä moukkamaisia palvelijoita käytettiin argumenttina sille, että palvelusväki ei kykenisi muiden ihmisten lailla täysivaltaiseen kansalaisuuteen. Kekripommissa sen sijaan Lydénin piirrokset saattavat naurunalaiseksi ennen kaikkea koko palvelijan ja palveltavan välisen eriskummallisen suhteen, joka altisti useille väärinymmärryksille. Lehden kansikuvassa (kuva 1) lihava mies, tehtailija Ström, käy seksuaalisesti kiinni vaimoonsa, jota pimeässä keittiössä luulee talouden keittäjä-Liisaksi. Itse palvelija, joka vapaaviikkonaan on lähtenyt sukulaistensa luokse maalle, jää siis täysin ulkopuolille tätä porvarillisen avioliiton ikävää välikohtausta, jossa pettäminen paljastuu varsin kiusallisella tavalla.

KUVA 2 Kekripommi 1913 Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Kuva 2. Kekripommi 1913. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Hieman samankaltainen asetelma on porvarillisen kodin salissa tapahtunut kohtaus, jossa kauppamatkustaja Lund oli palannut kotiin kahden viikon matkan jälkeen (kuva 2). Rouva Lund esittelee miehensä perheen uudelle palvelijalle Auroralle, joka palveluskauden vaihtuessa oli juuri muuttanut taloon. Kansikuvaa vastaava pettämiskuvio paljastuu rouva Lundille Auroran tokaistessa: ”no kukas sitte se herra on, joka täällä jo lähes kaksi viikkoa on herran tointa harjoitellut?” Lydénin kuvituksissa palvelijoiden vastaukset ja tokaisut kuvaavat sitä spontaania, omalla tavallaan yksinkertaista ja hölmöäkin ajattelukuviota, jota palvelijoilta odotettiin. Toisaalta taas palvelijoiden suorasukaiset kommentit iskivät syvälle porvarillisen kulttuurin sievisteleviin, paljon salaisuuksia sisäänsä kätkeviin käyttäytymismalleihin. Porvarillisen yhteisön sisällä elävä, mutta samalla aina hyvin perustavalla tavalla ulkopuoliseksi jäävä palvelija kykeni ainakin pilakuvien välityksellä iskemään tämän kulttuurin ikävimpään puoleen ja tekemään isäntäväkensä naurunalaiseksi.

Piikojen aviottomien lasten vaietulle asemalle naljailee puolestaan kuva, jossa maalaistalon tuvassa kattilaa hämmentävä emäntä kertoo tyttärensä lähteneen ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen puoleksi vuodeksi Saksaan (kuva 3). Hartiat lysyssä keskellä tupaa seisova, rahvaanomaisesti lattialle sylkäisevä renki lohkaisee tähän: ”Jotain se lukeminenkin sitte hyödyttää. Eik semmoisee reisuu men oppimattomall yhteksän kuukautta?” Ruumiinkieleltään Lydénin kuvaava huonoryhtinen, jalat harallaan mies vastaa hyvin mielikuvaa tyhmästä rengistä. Lattialla takapuoltaan nuoleva kissa vielä ikään kuin alleviivaa sitä, että sylkäisemällä suoraan permannolle renki tekee sivistymättömyyttään jotain vastenmielistä ja sopimatonta. Pelkkänä kuvana tämä visuaalinen esitys vain vahvistaisikin emännän ja rengin ennalta-arvattua asetelmaa. Kuvateksti sen sijaan ikään kuin kumoaa kaiken: tyttärensä korkealla koulutuksella ja ulkomaanmatkalla kehaissutta emäntää isketään sanallisesti takaisin vihjaamalla siihen hänen oman kulttuuripiirinsä vaiettuun ongelmaan, jossa raskaana olevat palvelustytöt salaperäisesti ”katosivat” perheestä. Tilanne oli erityisen kiusallinen, mikäli lapsen tuleva isä oli talollisen poika tai jopa talon isäntä itse.

KUVA 3 Kekripommi 1913 Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Kuva 3. Kekripommi 1913. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Sosialistissa lokakuun viimeisenä päivänä puidun palvelijakysymyksen myötä palvelijoihin vedottiin tarttumaan itse tarmokkaasti olojensa parantamiseen. Ainoastaan palvelijoiden oman aktiivisuuden nähtiin lopulta johtavan palvelusväen laillisen aseman kohenemiseen, ja uuden palveluskauden alkaminen oli kaikista otollisin ajankohta puuttua epäkohtiin, joita riittämättömän vapaa-ajan lisäksi olivat muun muassa palvelijoiden velvollisuus omalla ajallaan ja kustannuksellaan korjata asuinolosuhteidensa puutteita.

Palvelijoiden tilanne oli muuttumassa, vaikka historiallisesti katsoen muutokset palvelusväen yhteiskunnallisen aseman parantumisessa olivat olleet hyvin hitaita. Vuonna 1922 säädetyn työsopimuslain perusteella palvelijan työsopimuksen tuli määritellä työnantajan ja työntekijän velvollisuudet, työsuhteen kesto, palkka ja irtisanomisaika. Vaikka laki ei aivan sellaisenaan koskenutkaan kaupunkilaisperheiden kotiapulaisia, lakimuutos teki palvelijasta periaatteessa vapaan palkkatyöläisten, joka saattoi vaihtaa työnantajaa ja edetä urallaan. Jo vuonna 1913 oli havaittavissa muutoksen tuulia siinä, miten palvelija alettiin nähdä ihmisenä: ei ainoastaan ruumiillisena työntekijänä ja seksuaalisen moraalittomuuden uhkakuvana, vaan yksilönä, jonka henkisiä ominaisuuksia tulisi kehittää. Edwin Lydénin pilakuvat poikkesivat vuosisadan alun palvelijoita irvailevista pilakuvista näyttämällä ennen kaikkea porvariston naurettavassa valossa.

Agraariyhteiskunnan keppostelujuhla kekri, jolloin palvelusväki karnevalistisesti kerran vuodessa pääsi kyseenalaistamaan isäntäväkensä arvovallan, näyttäytyi 1900-luvun alkupuolen kaupunkilaisuudessa ennen kaikkea siirtymäkautena, jolloin palvelijoilla kerrankin oli aikaa ja mahdollisuus hoitaa omia asioitaan, vierailla omien perheittensä luona ja neuvotella uuden isäntäväkensä kanssa paremmista olosuhteista ja vapaa-ajan määrästä. Maaseudulla kekritraditio eli pidempään, mutta siirryttäessä vanhasta ”mikkelistä mikkeliin” (29.9. Mikonpäivä) kestäneestä palveluskaudesta lailla säädettyihin työaikoihin ja -oloihin, sekä muiden palkkatyö- ja koulutusmahdollisuuksien lisääntyessä ja palvelusväen yleisesti vähentyessä, alkoi kekri vähitellen menettää merkitystään vuotuisena juhlana.

Kirjoittaja Asta Sutinen on kulttuurihistoriasta valmistunut filosofian maisteri, joka on syksyllä 2017 työharjoittelussa oppiaineessa.

Alkuperäislähteet:

Kekripommi, Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta 1913, Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, http://digi.kansalliskirjasto.fi

”Palwelijain wapaa-ajasta”, Sosialisti 31.10.1913, Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, http://digi.kansalliskirjasto.fi

”Sananen palweluswäelle palweluskauden waihtuessa”, Sosialisti 31.10.1913, Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, http://digi.kansalliskirjasto.fi

Tutkimuskirjallisuus:

Juhannus ajallaan. Juhlia vapusta kekriin. Toim. Juha Nirkko. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2004.

Melkas, Kukku: ”Palvelustyttö sivistyneistön peilinä.” Teoksessa Läpikulkuihmisiä. Muotoiluja kansallisuudesta ja sivistyksestä 1900-luvun alun Suomessa. Toim. Kukku Melkas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009.

Pylkkänen, Anu: ”Naispalvelijoiden oikeudellinen asema 1664-1922.” Teoksessa Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Toim. Marjatta Rahikainen & Kirsi Vainio-Korhonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Rahikainen, Marjatta: ”Kadonneen työn jäljillä.” teoksessa Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Toim. Marjatta Rahikainen & Kirsi Vainio-Korhonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Rahikainen, Marjatta: ”Maatalouden piiat pitäjänhistorioiden valossa.” Teoksessa Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Toim. Marjatta Rahikainen & Kirsi Vainio-Korhonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Tango Finlandia

Tango ja suomalaisuus ovat mielenkiintoinen yhdistelmä. Tulisesta argentiinalaisesta katutanssista on muovautunut melankolinen ja marssipoljentoinen totisten suomalaisten suosikkitanssilaji. Kun muualla lauletaan turmioon johtavista tulisuudelmista suomalaisissa tangosävellyksissä muistellaan kaihoisasti hiljaisia kyläteitä. Tangolaulajan tehtäväksi on annettu sanoittaa hiljaisen suomalaisen intohimo, rakkaus ja kaipuu, samalla kun hän painautuu tanssipariaan vasten musiikin pyörteissä.

Suomalaisen tangon huipputapahtuma on tietenkin vuodesta 1985 asti järjestetyt Seinäjoen Tangomarkkinat. Tämän kesän tangokarkelot olivat 5.-9.7.2017. Osallistuin markkinahumuun ensimmäisen kolmen päivän ajan keskiviikosta perjantaihin festivaalialueen ytimessä eli Tangokadulla. Siellä festivaaliyleisö pääsi nauttimaan elävästä musiikista, niin tangosta kuin muustakin iskelmästä, Katulavalla ja Paviljongissa aina iltamyöhään asti. Esiintymässä oli suuri joukko menneiden vuosien tangokuninkaallisia. Myös tämän vuoden kisailevat kuninkaallisehdokkaat esiintyivät tanssikansalle omilla seteillään.

kuva1
Kaikkien aikojen menestynein tangokuningas Jari Sillanpää viihdytti tanssikansaa Katulavalla. Kuvat Sami Kummunmäki.

100-vuotias Suomi näkyi tämän kesän Tangomarkkinoiden teemassa, joskin hyvin hillitysti. Teemavuoden nimenä oli, yllättäen, Tango Finlandia. Erityisesti laulukilpailujen ohjelmisto koostui suomalaisista tangosävellyksistä, kuten Unto Monosen ja Toivo Kärjen tuotannosta.  Laulukilpailuun osallistuneita pyydettiin lisäksi yhdellä sanalla kuvaamaan suhdettaan Suomeen. Vastauksissa vilahteli sellaisia sanoja kuten luonto, ylpeys, lumo, isänmaa jne. Juontajat valottivat välispiikkien aikana hieman eri tangokappaleiden syntyä ja samalla myös yleisiä historian tapahtumia kyseiseltä vuodelta. Värimaailma sen sijaan oli tyypilliseen tapaan tangolle sopivan punainen. Yksittäisiä sinivalkoisia esiintymisasuja tosin näkyi siellä täällä.

Puolustusvoimat olivat jälleen näyttävästi läsnä. ”Valtion bilebändi” eli Puolustusvoimien viihdeorkesteri esiintyi Tangokadulla ja Puolustusvoimien varusmiessoittokunta perjantaina järjestetyssä Tango Finlandia-juhlakonsertissa. Suomen valtiojohto sen sijaan loisti poissaolollaan. Tämä oli hieman hämmentävää, sillä yleensä edes joku ministereistä on vieraillut festivaalialueella tai konserteissa.

kuva3
Puolustusvoimien viihdeorkesterin nuoret jääkärit pistivät parastaan Eino Leinon ja Suomen suven päivänä Katulavalla.

Suomen suveen tyypilliseen tapaan sää oli hyvin kolea, vaikka aurinko ajoittain pilkahtelikin. Öisin lämpötila laski alle 10 asteen. Mutta toisaalta ei se tanssieleganssia haitannut: toppatakki ja mekko olivat erittäin hyvä yhdistelmä! Vauhdikkaimmissa kappaleissa tuli jopa hieman lämmin. Viimeisinä päivinä yleisö sai onneksi nauttia lämpimästä auringonpaisteesta. Ja tunnelma korvasi ehdottomasti säätilan puutteet. Suomalainen tangokansa ei todellakaan ollut hiljaista ja varautunutta. Nauru raikasi ja tuntemattomillekin tultiin juttelemaan hymyssä suin.

kuva4
Vaikka tangon väri on ehdottomasti punainen, Eino Leinon päivän kunniaksi kirjoittajan värivalinta oli sininen. Kevyttoppatakki oli tämän heinäkuun ehdoton varuste.

Musiikki oli tänäkin vuonna pääroolissa. Sain kokea useita sykähdyttäviä hetkiä. Kuningatarfinalisti Sini Ikävalkon valssitulkinta kappaleesta Annie’s Song (Taas aurinko nousee/ Oot mun kaikuluotain) herkisti lähes kyynelien partaalle. Tangokuningas 2014 Teemu Roivaisen ja Karavaani-orkesterin yhtä kaihoisa ”Sydämeni tyhjä huone” sai niin ikään yleisöltä raikuvat aplodit. Koko Paviljonki nousi seisomaan, minä mukaan lukien. Vauhdikkaampia tanssirytmejä tarjosivat Puolustusvoimien viihdeorkesterin nuoret jääkärit. Helmat kyllä hulmusivat bugg-kappaleiden tahdissa, vaikka asfaltti ei kaikkein paras tanssialusta ollutkaan. Tangokuningatar 2016 Erika Vikmanin cha cha-versio hitistä Miks ei sai myöskin jalkoihin liikettä. Summittaisella laskutoimituksella ylivoimaisesti suosituin kappale oli salsarytminen Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin listahitti Autiosaari.

Ja sitten ne voittajat: kuningattaren kruunun sai kultreilleen kouvolalainen 18-vuotias Aino Niemi ja kuninkaan tittelin nappasi Teijo Lindström (39) Orimattilasta. Taustatuekseen he saivat tämän vuoden tanssiorkesterien SMORK-kilpailun voittajan Tanssiorkesteri Kaihon. Nähtäväksi jää, pystyvätkö nämä uudet kruunupäät vakiinnuttamaan asemansa iskelmämusiikin kentällä ja tanssikansan parissa.

Lopuksi haluan omasta puolestani kiittää kaikkia esiintyjiä, järjestäjiä ja yleisöä lämpimästä tunnelmasta ja mahtavasta tapahtumasta!

Kirjoittaja Henna Karppinen-Kummunmäki on tutkija ja Kulttuurihistorian seuran jäsen sekä aktiivinen lavatanssiharrastaja.

EDIT: Aiemmin tässä tekstissä olleet Karavaani-orkesterin kuvat on poistettu esiintyjän pyynnöstä. Kirjoittaja pahoittelee.

Kesä, järvi ja hanuri – tanssilavakulttuuria 2010-luvulla

Haitarimusiikkia, tyyni järven pinta, kellomekkoja, valoisa kesäyö. Mikä olisi leimallisesti suomalaisempaa kulttuuria kuin kesäiset lavatanssit? Toki tansseja järjestetään ympäri vuoden, mutta monelle sana ”lavatanssit” tuo ehdottomasti mieleen kesän ja suuret tunteet.

Lavatanssikulttuuri elää ja voi hyvin myös 2010-luvulla. Vaikka iskelmä- ja tanssimusiikki ei pääsekään radiokanavien ja Spotify-listojen kärkeen, elävää musiikkia esitettäessä se valtaa edelleen top10:n.  Vuonna 2013 esitetyin kappale oli Rauli Badding Somerjoen Paratiisi.  Suomessa on arviolta 300 tanssipaikkaa, joista piskuisimmatkin heräävät hiljaiselostaan ainakin kesäkuukausina. Vuoden 2016 heinäkuussa tansseja järjestettiin peräti 800! Kesä ja lavatanssit kuuluvat siis ehdottomasti yhteen.

kuva1
Särkän lava Punkalaitumella sijaitsee Vehkajärven rannalla. Kirjoittajan illan tanssieleganssi oli 7.6.2017 kirkkaanpunainen. Kuvat Sami Kummunmäki.

Tanssipaikkojen kirjo on laaja. Lavan voi löytää tänä päivänä metsän keskeltä (esim. Rajavaaran lava Kesälahdella), harjun päältä (Ämyri Somerniemellä) tai keskeltä kaupunkia teollisuusalueelta (Mäntsälän suurlava). Mutta totta on, että suositut lavat sijaitsevat, otsikkoa mukaillen, kesäisesti vesistön äärellä. Omat suosikkini tässä ”kauneuskilpailussa” ovat ehdottomasti Yläneen Valasranta sekä tämän kesän uusi tuttavuus Särkän lava Punkalaitumella.

Ja se haitari sitten. Tanssijan näkökulmasta hyvän tanssibändin kokoonpanoon kuuluu ehdottomasti taitava kurtunvenyttäjä! Onneksi tällaisia löytyy lukuisia: omista suosikeistani nyt mainitakseni Karavaani, Helminauha, Varjokuva, Hurma, sekä Energia, jossa tosin artisti Teemu Roivainen soittelee ajoittain ko. instrumenttia. Haitarin haikeat sävelet luovat juuri oikeanlaisen tunnelman. Mitä olisikaan tulinen tango ilman sitä?

Tämän päivän tansseissa kävijät eivät välttämättä enää etsi ”sitä oikeaa”. Toki senkin löytäminen on aina mahdollista. Lavatansseista on tullut monelle pikemminkin harrastus. Tanssiminen on näppärä tapa saada liikuntaa samalla kun pitää hauskaa. Kuinka monessa hikiliikunnassa jaksaa hymyillä vielä monen tunnin jälkeen? Erityisesti naisena on myös kiva saada välillä laittautua kauniiksi. Kellomekko päälle, tanssikengät jalkaan ja menoksi! Sanotaan, että tanssi on lisäksi parasta parisuhdeterapiaa. Tanssiessa on pakko kuunnella toisen liikkeitä ja liikkua yhtä aikaa samaan suuntaan. Tanssiminen on siis parhaimmillaan kahden ihmisen täydellistä harmoniaa.

kuva2Tanssikansaa Auran nuortentalolla Kansainvälisen tanssin päivänä 29.4.2017. Esiintymässä Kyösti Mäkimattila & Varjokuva. 

Vilkasta keskustelua on aiheuttanut se, onko vaihtoaskeltanssijoille enää tilaa, kun kursseja käyneet tanssiharrastajat valtaavat lattian. Vaikka itsekin olen opetellut ”virallisia askeleita”, olen vahvasti sitä mieltä, että kaikki tanssityylit ovat sallittuja. Tärkeintä, että itse nauttii, kunhan huomioi samalla muut tanssijat. Tangokuningatar Heidi Pakarista lainatakseni, jokainen tanssii omilla oikeilla askeleillaan. On kuitenkin tärkeää, että kursseja järjestetään, sillä ne pitävät lavatanssikulttuuria hengissä. Moni ei enää saa sitä perintönä vanhemmilta, joten Suomi100-vuoden kunniaksi esimerkiksi Turun tanssipuoti on tarjonnut tänä keväänä  ilmaisia alkeistunteja. Ja innokkaita on todella riittänyt.

Takavuosien Kesäillan valssi-ohjelma on varmasti jättänyt monelle kuvan eläkeläisten kansoittamista tanssilavoista. Tosiasiassa tansseissa kävijöiden ikähaitari on tänä päivänä erittäin laaja. Lattialla liitelee aina parikymppisistä nuorista harmaahapsiin aivan yhtä suurella innolla. Sukupuolijakauma on edelleen epätasainen: naisten hakurivissä on yleensä melkoinen tungos. Miksiköhän miehet eivät ole niin kiinnostuneita paritansseista? Sehän on yksi harvoja asioita, jossa, näennäisen tasa-arvoisessa Suomessakin, mies edelleen saa päättää aivan kaikesta: tanssiparin, tyylin, suunnan ja nopeuden. Noin kolmen minuutin ajan nainen on täysin miehen vietävissä.

kuva4Seesteinen järvimaisema Valasrannan tanssilavalla kesällä 2016.

Olivat syyt tulla tanssimaan mitkä tahansa, ainakin minulle onnistuneessa tanssi-illassa on aina jotain maagista. Voin helposti unohtaa ympärilläni olevat ihmiset. On vain me kaksi, bändi ja tenhoava musiikki.

Kirjoittaja Henna Karppinen-Kummunmäki on tutkija, Kulttuurihistorian seuran jäsen sekä aktiivinen lavatanssiharrastaja.

 

P.S. Mikäli tanssilavojen kulttuurihistoria kiinnostaa, suosittelee Kulttuurihistorian seuran tiedotustiimi vaikkapa kesälukemiseksi teosta Tanssilavan luona. Huvielämää Jyväskylän Ainolassa (2005). Lisäksi esimerkiksi Marja Tuohimaan kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma Lavatanssikulttuuri historiakuvassa. Suurten ikäluokkien kulttuurisukupolven muistot Turun Uittamon lavatansseista 1960–2000 (2013) käsittelee nimensä mukaisesti lavatanssikulttuurin historiaa Uittamon lavalle sijoittuneiden muistojen kautta. Teos on luettavissa vapaasti täällä. Iskelmä-Suomen ilmiöihin ja kulttuurihistoriaan taas voi paneutua esimerkiksi teoksen Saanko luvan? Iskelmä-Suomen ilmiöitä 1900-luvulla (2005) avulla. Mikäli mieleen tulee muita mielenkiintoisia teoksia, niin vinkkejä saa jakaa!

EDIT: Aiemmin tässä tekstissä ollut Karavaani-orkesterin kuva on poistettu esiintyjän pyynnöstä. Kirjoittaja pahoittelee.