Nurinkurisia maailmoja ja sukupuolitettuja piloja – karkauspäivän viettoa 1900-luvun alun Suomessa.

Kerran neljässä vuodessa vietettävän, helmikuun loppuun sijoittuvan karkauspäivän aika on taas käsillä. Nykyihmiselle karkauspäivä on lähinnä vain tavallinen päivä muiden joukossa, mutta moni tuntee vielä perinteen, jossa karkauspäivä merkitsi naimattomille naisille oikeutta ottaa ohjat omiin käsiinsä ja kosia mielitiettyään. Mies puolestaan pystyi halutessaan lunastamaan itsensä vapaaksi hankkimalla kosijattarelleen hamekankaan tai muita lahjoja.

Suomalaista kansankulttuuria tutkinut kansa- ja kielitieteilijä sekä historiantutkija Kustaa Vilkuna kirjoitti Vuotuisessa ajantiedossa (1950), miten suuren yleisön parissa leikillisesti vanhojenpiikojen merkkipäiväksi muodostunut karkauspäivä tunnettiin kansanperinteessä päivänä, jolloin naimaiän ylittäneet naiset joutuivat Kyöpelinvuorelle tai – kuten Karjalassa ja Etelä-Savossa sanottiin – raatikkoon. Kutsuttiinpa paikkaa sitten Kyöpelinvuoreksi, Kööpeliksi taikka raatikoksi, kuvitteellista paikkaa yhdisti uskomus siitä, että vain siveänä pysyneet vanhatpiiat pääsivät sinne. Kyseessä ei siis ollut ollenkaan sellaisesta häpeällisestä asiasta, joksi se näyttää myöhemmin määrittyneen, vaan sitä pidettiin osoituksena ikäneidon kunniallisuudesta. Vilkunan mukaan siveän elämän turvaama tie neidon paratiisiin ei kuitenkaan yleensä houkutellut naisia avioliiton lailla, vaan he olivat valmiita valitsemaan raskaamman polun päästäkseen naimisiin. Vanhan keskieurooppalaisen, mutta Suomeen verrattain myöhään rantautuneen perinteen mukaan karkauspäivä antoi myös naisille kosintaoikeuden ja mahdollisuuden päästä tähän tavoiteltuun avioituneen naisen asemaan. Vilkunan osin yksinkertaistetut näkemykset muun muassa sukupuolten oletetusta tasa-arvosta kertovat toki paljon omasta ajastaan, mutta hänen kommenttinsa karkauspäivästä tavallisesta päiväjärjestyksestä poikkeavana ja  naisten kosintaoikeuteen kiihottavana toimintana on keskeistä mietittäessä karkauspäivään liittyvää puhetta ja etenkin komiikkaa 1900-luvun alun Suomessa.

Viime vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä karkauspäivää vietettiin kahdesti, vuosina 1904 ja 1908. Karkauspäivistä kirjoittelu ja uutisointi näkyivät myös sanoma- ja pilalehtien palstoilla muun muassa humoristisissa kirjeenvaihtoilmoituksissa, mainoksissa ja suoranaisissa pilakuvissa ja -jutuissa. Elettiin suomenkielisten pilalehtien kulta-aikaa, jolloin muun muassa nuorsuomalaisten äänenkannattaja Velikulta sekä suomettarelaisten Tuulispää kommentoivat satiirisesti ajankohtaisia tapahtumia. Karkauspäivä karnevalistisena ja vallitsevat säännöt nurinkuriseksi kääntävänä päivänä olikin herkullista ainesta pilailulle sekä etenkin luokka- ja sukupuolirooleilla vitsailulle. Karkauspäivä näkyi keveänä sukupuolileikittelynä muun muassa kirjeenvaihtoilmoituksissa, joissa ilman heilaa jääneet tytöt etsivät itselleen seuraa nuorista pojista. Vastaavasti myös miehet saattoivat vedota karkauspäivän läheisyyteen seuranhakuilmoituksissaan ja tarjota tuttavuuttaan “rikkaille leskille ja vanhoillepiioille”, joiden oletettiin heittäytyneen epätoivoon karkauspäivän jo mentyä ohitse. Nurinniskaisia sukupuolirooleja käytettiin karkauspäivän kirjeenvaihtoilmoittelussa kevyeen flirttiin ja vitsailuun, ja useimmat ilmoitukset olivat myös muuten humoristisia aina nimimerkkejä myöten. Kukapa tietää, mahtoivatko Bulevardin postitoimistoon kirjeitä odottaneet Ompelukone, Prässirauta, Sakset, Sormustin ja Neula saada lemmekkäitä viestejä Kuuselta, Männyltä, Pajulta, Tuomelta, Koivulta ja kumppaneilta, jotka toivoivat iloisten ja reippaiden tyttöjen yhteydenottoja Yrjönkadun kahvila Kanervaan? (Työmies 13.2.1908 ja 15.2.1908)

2. Työmies 13.2.1908 1. Työmies 15.2.1908

Työmies 13.2.1908 ja Työmies 15.2.1908 

Gregoriaanisessa ajanlaskussa 1500-luvun lopulta lähtien karkauspäivä on määrittynyt aina joka neljännen vuoden helmikuulle, kuitenkin siten, että tasoista vuosisadoista ainoastaan joka neljäntenä on karkausvuosi. Käytännössä tämä siis merkitsi sitä, että vuoden 1600 jälkeen seuraava tasalukuinen karkausvuosi osui vasta vuoteen 2000, ja niinpä 1900-luvun taitteessa elettiinkin peräti kahdeksan vuotta ilman karkauspäivää. Karkausvuosien pitkää taukoa kommentoitiin huhtikuussa 1903 pilalehti Tuulispään julkaisemassa jutussa, jossa nimimerkillä Anna Leena  kirjoittanut ikäneito ilmaisi tuohtumuksensa siitä, että lehti eräässä aikaisemmassa numerossaan oli ilmoittanut aprillipäivän sijoittuvan seuraavana vuonna torstaihin – jättäen siis kokonaan huomioimatta sen tosiseikan, että karkauspäivä siirtäisi päivää yhdellä eteenpäin. Karkauspäivää kuumeisesti odottaneiden vanhojenpiikojen sanansaattajana toiminut Anna Leena uhkasi jopa henkilökohtaisesti saapua lehden toimitukseen vaatimaan korjausta asiaan, mikäli toimituksessa ei oikaistaisi vääryyttä.

Heti Anna Leenan kirjeen jatkeeksi julkaistiin nimimerkillä Myrsky toimituksen vastine, jossa hieman moitiskeltiin kirjoittajaa ymmärtämättömyydestä aprillipilaa kohtaan. Kiinnostavinta on kuitenkin kirjoituksen päättävä lause, jossa Myrsky toteaa: “Sillä vaikka olemmekin suuria kauniin sukupuolen ihailijoita, on meillä kuitenkin tavaton kauhu kaikkia naimattomia, 9 karkausvuotta nähneitä saman sukupuolen edustajia kohtaan.” (Tuulispää Nro 8, 17.4.1903) Tässä lukijakirjeen muotoon puetussa kirjoittelussa lienee ennen kaikkea kyse lehden sisäisestä vitsailusta, jossa naurunalaiseksi tehdään kärsimättömäksi käynyt naimaton, jo varttuneeseen ikään ehtinyt nainen, jolle ainoastaan karkauspäivä tarjoaa mahdollisuuden päästä avioliittomarkkinoille. Sekä aprillipäivän että karkauspäivän yhdistäminen samaan vitsiin ikään kuin automaattisesti latistaa myös tämän naimattomien naisten kosintapäivän hassutteluksi, jolla ei sen kauaskantoisempia vaikutuksia normaaliin päiväjärjestykseen palatessa ole.

3. Tuulispää 17.4.1903 kuva

Tuulispää 17.4.1903 (ylhäällä)

4. Velikulta 29.2.1908

     

 

 

 

 

 

Velikulta 29.2.1908 (ylhäällä ja alhaalla) 

5. Velikulta kansi 29.2.1908

Pilalehti Velikulta julkaisi helmikuussa 1908 kokonaan karkauspäivälle omistetun teemanumeron, joka jo kansikuvassaan ilveili tälle nurinkuriselle päivälle ja naisten tilapäiselle vallalle, joka ei ainakaan pila-aineistossa perustunut kahdenkeskiseen sopimukseen, vaan siihen, että vanhatpiiat melkeinpä väkipakolla ottivat tai huijasivat miehet uhreikseen. Lehden esipuheessa päivää luonnehdittiin naisten juhlaksi, joka: “…on kaikkien onnettomien, kissan kanssa kehräämään jääneiden siveiden siskoisten juhla. Heillä on lupa jännittää kaikki voimansa pelastuakseen vanhanpiikuuden kirouksesta.” (Velikulta Nro 4, 29.2.1908) Velikulta toivotteli rauhaa ja myötätuntoa miespuolisille lukijoilleen tilapäisen epäjärjestyksen ja naisvallan sietämisessä, ja naisille puolestaan menestystä yrityksissään päästä nauttimaan avioliiton ”monimakuisesta hedelmästä”. Ironisella “Rakkautta”-otsikolla varustetussa kansikuvassa esiintyy viiksekäs, naisten huomiosta ilmeisen kärsivä herrasmies, jonka pää pilkistää ruusun terälehtien lomasta. Kukan piikikkäillä varsilla parveilee miestä tavoittelevia naisia kissoineen, ja vaatetuksesta päätellen asialla lienevät niin palvelusväen kuin sivistyneistönkin edustajat.

Lehden samaisessa numerossa julkaistiin myös nimimerkillä Teppo ja Viksari pitkä runo “Vanhanpojan vaiheet karkauspäivänä”, joka kuvaa koomisesti, miten karkauspäivänä maailmankirjat olivat miesnäkökulmasta todellakin täysin hullunkurisesti. Kertomuksen vanhapoika joutuu heti aamusta lähtemään pakosalle kotoaan, jossa Maija-piika on käynyt yllättäen perin tungettelevaksi. Runossa palvelijan epämiellyttävä, iän myötä lakastunut ulkomuoto on vahvassa ristiriidassa äkillisesti puhjenneeseen fyysiseen himokkuuteen ja yllättävään nuoruuden hehkuun. Ulkomaailmakaan ei järjestystä ylläpitävine tahoineen tarjoa miesparalle turvaa, sillä hulluttelun valtaan joutuneen naiset uhmaavat jopa poliisin auktoriteettia tämän ympärillä hyppien ja liehakoiden. Ei edes vetäytyminen parturiliikkeen suojiin pelasta vanhaapoikaa naisten kovakouraisilta otteilta, ja myös ravintolasalin miehinen maailma on joutunut naisten valtaamaksi. Koko kaupunkilainen elämänmuoto, jossa kaikki tavoitetut miehet naidaan miltei väkipakolla, saa aivan absurdeja ja kertojan näkökulmasta ilmeisen painajaismaisia muotoja.

Keskiajan ja renessanssin naurua tutkineen Mihail Bahtinin mukaan karnevaaleissa ruumiillistui ajatus naurun totaalisesti läpäisemästä maailmasta. Tällöin kaikki hierarkkiset suhteet, etuoikeudet, normit ja kiellot kumoutuivat, mutta ainoastaan hetkellisesti. (Bahtinista ja karnevalismista ks. esim. Hietalahti (2015) ja Kustaa H.J. Vilkuna (2000)) Karkauspäivän karnevalistinen luonne ilmenee Velikullan tarinassa kaikenlaisten sukupuoli- ja luokkanormien keikauttamisena ylösalaisin. Vuosisadan vaihteen herraskaisessa ja monin tavoin kaksinaismoralistisessakin kulttuurissa pidettiin vallan hupaisana ajatusta siitä, että ikääntynyt kotiapulainen olisi onnistunut naimaan yhteiskunnalliselta statukseltaan huomattavasti korkeammalla olevan isäntänsä. Kiinnostavalla tavalla tässä nurinpäin käännetyssä todellisuudessa naiset myös ottivat haltuunsa tiloja, jotka eivät lähtökohtaisesti heille kuuluneet, kuten parturiliikkeen ja ravintolan ruokasalin. Hetkellisen vapauden huumassa naisten käytös muuttuu täysin holtittomaksi ja kahlitsemattomaksi – mutta ainoastaan yhden päivän ajaksi, ja vain vahvistaakseen ajatusta, että naisten hallitsemassa maailmassa kaikki todellakin oli aivan sekaisin.

6. Velikulta 29.2.1908 runo 1    7. Velikulta 29.2.1908 runo 2

8. Velikulta 29.2.1908 runo 3        Velikulta 29.2.1908 

9. Velikulta 29.2.1908 runo 4

10.Velikulta 29.2.1908 runo 5

Viime vuosisadan alkupuolen karkauspäiväpilailut sijoittuvat kiehtovasti ajankohtaan, jossa yhteiskunta oli modernisoitumassa, luku- ja kirjoitustaitoisten kansalaisten määrä lisääntyi ja viestintämuodot laajenivat kasvavan lehdistön ja kehittyvän teknologian myötä. Vaikka avioliittoa pidettiin monilla tavoin tavoiteltuna asiana ja yhteiskunnan perustana, suhtauduttiin siihen myös ironisesti “monimakuisena hedelmänä”, joka ei aina suinkaan taannut auvoisaa eloa. Karkauspäiväkomiikassa naisten osallisuus ja vaikutusmahdollisuudet kohdistuivat avioliittoon, johon he usein kieroudella ja jopa väkipakolla onnistuivat poloiset miehet kahlitsemaan. Ehkä siksi, että kyse oli tietoisesti vain yhden päivän karnevalismista, saattoi mielikuvittelu ja pilailu yltyä varsin uskaliaaksikin.

 

Lähteet:

Alkuperäislähteet:

Tuulispää Nro 8, 17.4.1903

Työmies 13.2.1908

Työmies 15.2.1908

Velikulta Nro 4, 29.2.1908

Kirjallisuus:

Hietalahti, Jarmo: “Huumorin kahlittu vapaus.” Teoksessa Huumorin skaalat. Esitys, tyyli, tarkoitus. Toim. Seppo Knuuttila, Pekka Hakamies ja Elina Lampela. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2015.

Kivistö, Sari: “Uskonnollisen pilkan poetiikkaa 1900-luvun taitteen suomalaisissa pilalehdissä.” Teoksessa Huumorin skaalat. Esitys, tyyli, tarkoitus. Toim. Seppo Knuuttila, Pekka Hakamies ja Elina Lampela. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2015.

Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1994 [1950]

Vilkuna, Kustaa H. J.: “Herranperkeleet ja nakumannit. Säätyläistön ja rahvaan välinen ristiriita suomalaisessa kansanomaisessa huumorissa 1550-1850.” Teoksessa Naurava työläinen, naurettava työläinen. Näkökulmia työväen huumoriin. Toim. Joni Krekola, Kirsti Salmi-Niklander ja Johanna Valenius. Työväen Historian ja Perinteen Tutkimuksen Seura, 2000.

Kulttuurihistorian tutkimustieto ja sen yleistajuistaminen: esikoistietokirjailijan mietteitä

Yliopiston kolmanneksi tärkein tehtävä, tutkimuksen ja opetuksen lisäksi, on yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tähän vaikuttamistehtävään kuuluvat sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen että tutkimustiedon saattaminen suuren yleisön saataville. Yksittäisen tutkijan kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi esiintymistä eri medioissa asiantuntijaroolissa tai yleistajuisten tekstien, artikkelien ja tietokirjojen julkaisemista.

Viime syksynä sain mahdollisuuden toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni tietokirjan kirjoittamisesta. Aihe ei tosin liity aiempaan tutkimukseeni eli 1700-luvun sukupuolihistoriaan, vaan suomalaisiin lavatansseihin, sekin itsellekin tärkeä aihe ja pitkäaikainen harrastus. Vaikka en olekaan julkaissut lavatansseista yhtään tieteellistä artikkeliä, polku ideasta valmiiksi kirjaksi on silti ollut haasteellinen, mutta samalla jännittävä matka. Valmista tuotosta saan ihailla maaliskuussa 2020.

Minun oli heti alkuun luovuttava tietyistä kirjoittamisen rutiineista, jotka olin niin vahvasti tutkijana sisäistänyt. Kustantajani hyvin ystävällisesti ilmaisi asian niin, että taustani näkyi esimerkiksi ensimmäisessä otsikkoehdotuksessani, mutta tietokirjan kanteen se ei käy. Tämä piti siis hylätä ja keksiä jokin myyvempi nimi. Tiedekirjoittamisessa on tiettyä turvallisuutta, josta oli myös pakko hellittää. Tieteellisen artikkelin rakenne on hyvin rajattu ja teksti rakentuu usein dialogille kirjoittajan, muiden tutkijoiden ja tutkimusaineiston kesken. Tästä tutusta ja turvallisesta tavasta minun oli siirryttävä kertovampaan tyyliin. ”Lisää väliin hauskoja juttuja.”, minulle sanottiin. Koska aihepiiri oli itselleni läheinen, minun oli helpompi kirjoittaa oma persoonani tekstiin mukaan, asia, mikä myöskään ei ole tieteellisessä tekstissä tyypillistä. Ja harva historiantutkija saa poseerata oman kirjansa kannessa!

pile of books
Photo by Pixabay on Pexels.com

Kulttuurihistorioitsijan roolini näkyy toki myös tekstissä edelleen. Tartuin kirjassani esimerkiksi kysymykseen lavatanssien sukupuolirooleista ja oletetusta heteronormatiivisuudesta: mies vie, nainen seuraa. Tosiasiassa naisia on yhä enemmän myös viejiä roolissa, miehiä sen sijaan vielä harvoin seuraajina. Toinen seikka oli nostaa esille seksuaalivähemmistöjen kokemukset lavatanssien maailmassa. Kolmas on tietenkin käsitellä itse kulttuurin käsitettä: katson, että lavatanssit ovat hyvin ainutlaatuinen osa suomalaista kulttuuria. Silti tätä kulttuurimuotoa ei pidetä riittävän arvokkaana, että se saisi samanlaista tukea kuin ns. korkeakulttuurin muodot. Kauniita juhlapuheita kyllä pidetään, mutta konkretian tasolla tämä ei näy.

Olen hyvin kiitollinen, että sain tilaisuuden julkaista yleistajuisen tietokirjan. Suomessa tehdään valtavasti hyviä tietokirjoja. Tällä viikolla vietetään Tietokirjaviikkoa. Lukeaa siis tietokirjoja, oppikaa uutta, avartakaa maailmaanne, etsikää wau-elämyksiä!

Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija ja seuran hallituksen jäsen.

Juice ja paluu 70-luvulle

Viime joulun tienoilla teattereihin tuli Teppo Airaksisen ohjaama elokuva Juice, jonka kävin katsomassa tammikuun puolella (päärooleissa Riku Nieminen, Iida-Maria Heinonen, Antti Tuomas Heikkinen ja Pekka Strang). Tavanomainen elämäkertaelokuva se ei ole, vaikka se perustuu käsittääkseni Antti Heikkisen vuonna 2014 ilmestyneeseen biografiaan Risainen elämä. Juice Leskinen 1950–2006. Sen kuvaamat tapahtumat ajoittuvat muutamia päähenkilön lapsuutta valottavia kohtauksia lukuun ottamatta 1970-luvulle ja osin vielä seuraavalle vuosikymmenelle. Oli helppoa aavistella etukäteen, että tulossa on nostalgiatrippi, enkä pettynyt odotuksissani.

Juice-elokuvan ensi-ilta oli tapaninpäivänä 2018.

Minulle tutuin ja läheisin Juice sijoittuu 70-luvulle, Marilynin, Jyrki boyn ja Napoleonin mopon tekijän nuoruuteen ja omaan nuoruuteeni. Tuolloin Juicen ja Coitus Intin biisit, eritoten albumilta Per Vers, runoilija (1974), sekoittuivat korvissani Dave Lindholmin, Led Zeppelinin, Yesin, Pink Floydin, Hectorin, Deep Purplen, Hurriganesin, CCR:n ja Abban Euroviisu-voiton luomaan musiikkivirtaan. Elokuva kertoo nuoren Juice Leskisen epävarmuudesta, ihmissuhteista, rakastumisesta, alkavista bändiharrastuksista ja nopeasta noususta valtakunnan julkisuuteen, jolloin lahjakkaan lauluntekijän nokkelat sanoitukset ja tarttuvat melodiat syöpyivät heti suuren yleisön mieleen. Lyriikkaa kirjojen muodossa julkaissut Juice jää kuvauksesta sivuun. Yhdellä-kahdella kohtauksella elokuva luovii myös legendaarisen Tuuliajolla-kiertueen sivuitse, mutta ratkaisu on ymmärrettävä, sillä kiertueesta on olemassa oma dokumenttinsa, Kaurismäen veljesten ohjaama Saimaa-ilmiö (1981).

Koska lähtökohta omalle katsomiskokemukselleni oli vahvasti nostalgisoiva, elokuvan kiinnostavuuden mittapuuksi nousi ajankuvan luominen, missä se mielestäni onnistuu, paljolti myös hyvän näyttelijätyön ansiosta. Se onnistuu siinä senkin takia, että kertomuksessa vain miehet tekevät jotakin merkittävää ja luovat historiaa, kuten 70-luvun rockskenessä oli tavallista. Musiikille annetaan tilaa, ja toimiva ratkaisu on, että Riku Nieminen laulaa biisit mallikkaasti itse.

Juice ei ollut suomirockin alkuvaiheiden ainoa näkyvä tekijä, mutta hän kohosi sittemmin sellaiseen kansansuosioon, että häntä ryhdyttiin pitämään sen perustajahahmona. Monet ovat kehuneet elokuvaa siitä, että se näyttää Juicesta myös vähemmän mairittelevia puolia, perhettään laiminlyövän alkoholisti-isän tai ajoittain riitaisan puolison ja bändijäsenen. Coitus Intissä soittanut Harri Rinne kiirehti tosin jo ennen ensi-iltaa kiistämään elokuvan antaman kuvan hänen ja Juicen tulehtuneista väleistä. Rinteellä on oikeus näkemyksiinsä, ja hän piti elokuvasta, mutta itseäni, kuten varmaan monia muitakaan katsojia, tuollaisten yksityiskohtien mahdollinen paikkansapitämättömyys ei haittaa. Saman voi todeta senkin osalta, että joitakin Juicen elämänolosuhteita on elokuvassa hieman oiottu. Tarinaa seuratessani en osannut kiinnittää huomiota historialliseen epätarkkuuteen vaan myötäelin 70-lukua ja sitä rentoa innostusta, jolla Coitus Int kokosi rivinsä esiintyäkseen pienillä tanssilavoilla ja seuraintaloilla.

Juice-elokuva, Riku Nieminen
Suomi-kitaran varressa elokuvassa pääroolia esittävä Riku Nieminen.

Elokuvan myötä mieleeni nousi välähdyksiä Juicen ja myös Mikko Alatalon keikoilta 80-luvun alun Turussa. Edellinen eli silloin voimiensa päiviä, Juice Leskinen Grand Slam ‑yhtyeen perustamisaikoja. Muistan hyvin senkin, kun Juice tituleerasi itseään ”kielityöläiseksi” Suomen Kuvalehden mielipidepalstalla joskus 70-luvun jälkipuolella. Lehti oli haastatellut ministerinä toiminutta Paavo Väyrystä, jonka puheista se oli nostanut kansilehdelle sitaatin ”Työttömyys on tahdon puutetta”. Lyhyenä kommenttina Väyrysen ajatuksiin ja asenteisiin Juice riimitteli sen muotoon ”Työttömyys on. Tahdon puutetta”. 70-luvun Fingerporia?

Myös Turussa huhuttiin 80-luvun lopulla, että Juice on kuollut, ja sen myötä tulin pohdiskelleeksi, oliko sitä ihan tosissaan ryhdyttävä odottelemaan muistokirjoituksia. Huomattavasti laihtunut artisti palasi kuitenkin julkisuuteen Neil Hardwickin tv-ohjelmassa, jossa hän kertoi kärsineensä maksakirroosista. Terveys- ja alkoholiongelmista huolimatta hänellä oli tuolloin vielä paljon edessä, mutta niitä vaiheita Juice-elokuva ei enää kuvita vaan päättyy tyylikkäästi comebackin jälkeisiin tunnelmiin.

Olavi Virta-elokuva ja elämäkerran haasteet

Kävin viime sunnuntaina katsomassa paljon puhutun ja kiistellyn Timo Koivusalon uusimman ohjauksen Olavi Virta (rooleissa mm. Lauri Tilkanen, Raimo Grönberg, Malla Malmivaara, Martti Suosalo). Olavi Virta on epäilemättä suomalaisen iskelmätaivaan suurimpia tähtiä ja tangon ehdoton kuningas. Hänen levytystuotantonsa on valtava ja monet kappaleista ovat edelleen suosittuja ikivihreitä: Hopeinen kuu, Vihreät niityt, Punaiset lehdet, Punatukkaiselle tytölle, Cumparsita, Voi yksi päivä olla sata vuotta ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti. Virran voidaan sanoa olleen maamme ensimmäisiä julkkiksia, aikana jolloin varsinainen tähtikulttuuri syntyi.

Olavi Virta -elokuva_5
Lauri Tilkanen esittää pääroolin elokuvassa Olavi Virta. Pressikuva.

Lähdin katsomaan elokuvaa avoimin mielin siitä huolimatta, että kriitikot suhtautuivat siihen pääasiassa nuivasti. Myös katsojien mielipiteet näyttävät jakautuneen jyrkästi. Oma mielipiteeni on, että parituntinen elokuva oli sujuva kokonaisuus. Tarina kulki hyvin ja kuvaus oli eheää. Huumoria ja suuria tunteita oli sopivasti annosteltu. Lavastukseen oli kiinnitetty tarkkaa huomiota, jotta ajankuva olisi mahdollisimman uskottava. Musiikkiin oli erityisesti panostettu ja ääniraita lauluineen oli Virran omista levytyksistä. Koivusalo perusteli tätä valintaa juuri sillä, että Virran ääni on niin tunnistettava ja kuuluisa. Elokuvana Olavi Virta oli kaiken kaikkiaan hyvin koskettava. Harvoin saan pyyhkiä silmäkulmia, mutta nyt pääsi käymään niin.

Jäin pohtimaan elokuvaa myös kulttuurihistorian ja varsinkin elämäkerrallisen tutkimuksen näkökulmasta. Kyseessä on nimenomaan elämäkerta, joskin elokuvan keinoin esitetty. Suurin kritiikki onkin kohdistunut siihen, miten Virta ja hänen elämänsä elokuvassa kuvataan. Elokuvaa on moitittu liian silotelluksi. Tästä näkökulmasta elokuvan tekijät ovat olleet haastavan tehtävän edessä. Elämäkerran tekeminen, tai kirjoittaminen, on äärimmäisen vaikeaa. Siihen liittyy paljon eettisiä kysymyksiä, joita ainakaan tutkija ei voi sivuuttaa. Toki markkinoille ilmestyy paljonkin kirjoja, joissa skandaalihakuisesti väitetään paljastavan ”totuus” kohteestaan. Ensimmäisenä tulee mieleen Virran aikalainen Marilyn Monroe, jonka kuolemasta lähtien on ilmestynyt toinen toistaan kohdettaan enemmän ja vähemmän asiallisesti hyödyntäviä kirjoja.

Olavi_virta_levytukku
Olavi Virta kuvattuna toimistossaan 1950-luvun lopulla. Wikipedia Commons.

Kulttuurihistorioisijana edellä mainittu lähestymistapa on minulle hyvin vieras. Tulen sellaisesta tutkimusperinteestä, jossa kohteen kunnioitus on ensiarvoisen tärkeää. Se ei tarkoita sitä, etteikö ikävistä asioista saisi puhua, mutta se tulee tehdä tietyllä kunnioituksella. Kuolleet eivät voi enää puhua omasta puolestaan. Tekijän on siis punnittava tarkoin, mitä ja miten kohteestaan kertoo. Onko tarpeen kertoa aivan kaikkea? Mikä on kohteen oikeus yksityisyyteen? Ja asiat voi kertoa niin monella tavalla. Koivusalo ei ole jättänyt Virran elämän varjopuolia, alkoholismia ja irtosuhteita, huomiotta, mutta niillä ei elokuvassa mässäillä turhaan. Koska jokaisella meistä on elämässämme vähemmän hohdokkaita hetkiä. Teemme virheitä ja tuskin itsekään haluaisimme, että jälkipolvet muistavat meidät vain niistä virheistä.

Lisäksi on muistettava, että historiantutkimus, myös biografinen historiantutkimus on aina tulkinta. Se ei ole absoluuttinen totuus menneestä, vaan aina tulkinta, joka perustuu saatavilla oleviin lähteisiin ja tutkijan tekemiin valintoihin. Näkökulma ratkaisee myös millainen tulkinnasta tulee. Esimerkiksi Olavi Virran tapauksessa erilaisia näkökulmavaihtoehtoja voisivat olla hänen uransa laulajana ja tähtenä tai sitten yksityisenä henkilönä, isänä ja aviomiehenä. Tai hänen elämäänsä olisi voitu tarkastella jollainen tietyllä aikavälillä, käännekohdissa ja niin edelleen. Vaihtoehtoja on loputtomasti. Koivusalo päätti tehdä elämänkaarielokuvan, jossa nuori Virta ryhtyy laulajaksi, menestyy ja kohtaa lopulta uransa romahduksen. Lopuksi kyse on aivan yksinkertaisen ihmisyyteen asiasta: emme pääse mitenkään toisen ihmisen pään sisään, emmekä varsinkaan sellaisen, joka on jo edesmennyt. Silloin paljon kysymyksiä jää vaille vastausta. Samaa periaatetta nähdäkseni voi soveltaa myös elämäkerralliseen elokuvaan. Elokuva on vain yksi tulkinta yhdestä elämästä.

 

Kirjoittaja on kulttuurihistoriotsija, Kulttuurihistorian seuran hallituksen ja tapahtumatiimin jäsen sekä intohimoinen lavatanssija ja vanhan suomalaisen iskelmän kuuntelija.

 

Kirjallisuutta:

Aho, Marko: Iskelmäkuninkaan tuho. Suomi-iskelmän sortuvat tähdet ja myyttinen sankaruus. SKS 2003.

Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus. Toim. Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen. SKS 2014.

Leskelä-Kärki, Maarit: Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Avain 2017.

Niemi, Seija: Olavi Virta. Myytin synty. k&h 2006.

Kaivos, jota ei koskaan tullut

Olen elänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni kaivoksen naapurissa. Kaivoksen, jota ei koskaan tullut. Lapsuudenkotini sijaitsee etelä-lappilaisen Ranuan kunnan länsiosassa, josta on linnuntietä parikymmentä kilometriä Suhangon kaivosalueelle. Niin kauan kuin itse muistan, kaivoksesta on puhuttu. Itseasiassa kaivoksesta alettiin isäni mukaan puhua jo 1960-luvulla, siis kauan ennen minun syntymääni. Omistajat ja rahoittajat ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan, mutta kaivossuunnitelmat eivät olet realisoituneet, eivät ainakaan vielä. Kaivos oli kuitenkin vahvasti läsnä lapsuudessani.

Aihe tuli mieleeni havaitessani, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää muistitietoa otsikolla Kaivos. Keruuta käsittelevällä sivulla huomautetaan, että ”[k]aivos tarjoaa työtä ja jättää maisemaan jäljen”. Minuun Suhanko on jättänyt mentaalisen jälkensä.

Lapsena minua kiehtoi, että kotitalomme ohi ajoi rekkoja ja kaivosyhtiöiden autoja kohti tulevaa kaivosta koeporauksia varten. Kyseinen tie johti kairaan, metsäautoteiden sokkeloiseen verkostoon. En tänäkään päivänä osaa liikkua siellä ilman karttaa. Oli hämmästyttävää, että noiden teiden kautta pääsi ajamaan oman kunnan rajojen ulkopuolelle, Tervolaan, Rovaniemelle. Vielä käsittämättömämmältä tuntui että tuolla maantiepölyn keskellä, jossain kaukana mutta kuitenkin aivan lähellä, oli vilkasta toimintaa, ihmisiä, autoja, erilaisia työvälineitä. Mahdollisuuksia. Kunnan asukkaat ja kyläläiset puhuivat siitä, mitä kaikkea kaivos toisi tullessaan ja miten se kohottaisi kunnan taloutta. Tähän kaikkeen liittyi myös tarunhohtoista sävyä, sillä tarinan mukaan Rahaselän kairassa odotti iso aarre löytäjäänsä, ja tämä tarina yhdistyi kyläläisten puheissa kaivoksen tarjoamiin rikkauksiin. Ympäristöasioista ja niihin liittyvistä huolista en sen sijaan tuolloin muista juurikaan kuulleeni. Ja mitäpä minä olisin niistä lapsena ymmärtänytkään. Keskellä metsää, 40 kilometrin päässä kuntakeskuksesta ja noin kilometrin päässä lähimmästä naapurista, korkeiden koivujen ja kuusten ympäröimänä tuntui pikemminkin siltä, että johan tuonne kairaan mahtuisi yksi kaivos elämää vilkastuttamaan.

Vuodet kuluivat ja välillä kaivoshanke jäi pitkiksi ajoiksi unohduksiin. Minäkin ehdin jo unohtaa haaveeni rullaluistimista. Mikäli tie kaivokseen olisi vedetty kotitalomme ohi, tie olisi mahdollisesti päällystetty. Kinusin siis jo etukäteen äidiltäni luvan, että jos asfaltti tulee, minulle hankitaan rullaluistimet. Muistan vain äitini huolen siitä, kuinka kiivasta rekkaliikennettä tiellä olisi ja olisiko tiellä siten turvallista liikkua. Minä sen sijaan ehdin jo monet kerrat haaveissani kiitää pitkin uutta, mustaa asfalttia, tukka tuulessa hulmuten.

Kerran, vuosia sen jälkeen kun olin rullaluistimia kinunnut, käveleskelin hiljakseen kairaan johtavaa tietä. Keskellä tietä oli erikoinen kivi, joka kiinnitti heti huomioni: kämmenelle sopivasti asettuvan murikan pinnassa kimalteli useammassa kohtaa violetteja kiteitä. Ametistia todennäköisesti. Oletin, että kivi on tipahtanut sorakuormaa ajaneen rekan kyydistä ja että se oli peräisin Suhangon tienoilta. Tämä oma aarteeni oli minulla pitkään tallessa, mutta lopulta taisin viskata sen takaisin sinne mistä se oli tullutkin. Kivi muistutti niistä mahdollisuuksista, joita kaivokseen liittyi. Olin kuitenkin siinä iässä, että olin alkanut kyseenalaistaa kaivostoiminnan mielekkyyden ja sen tarjoamien rikkauksien merkityksen.

Mitä tämä kaikki kertoo kulttuurihistoriasta? Oma aikamme on täynnä suunnitelmia, yllätyksiä, joilla on vaikutuksensa aikalaisiinsa, vaikka näistä ei välttämättä jäisi mitään merkintöjä rekistereihin tai arkistoihin. Ymmärtääkseen menneisyyttä olisi hyvä huomioida myös se mitä on ollut läsnä milläkin tasolla. Puheissa, suunnitelmissa, haaveissa. Ei vain toteutuneissa tapahtumissa, jotka tarjoavat loppujen lopuksi varsin suppean aikakäsityksen ja tavan havannoida menneisyyttä. Ihminen ottaa ympäröivän ympäristön haltuunsa usealla eri tasolla omassa ajassaan ja paikassaan, samalla etsien sieltä elinkeinonsa ja -mahdollisuutensa ja tapansa suhtautua erilaisiin asiantiloihin.

 

Kirjoittaja Tiina Harjumaa on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen sekä oppiaineen sivutoiminen tuntiopettaja ja väitöskirjatutkija Lapin yliopistossa.

 

Luettavaa

Kaivos. Muistitiedon keruu 1.3.–31.8.2018. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://www.finlit.fi/fi/arkisto-ja-kirjasto/keruut/kaivos#.Wrn3on-YPgx [27.3.2018]

Mahdollisuuksien kulttuurihistoriasta laajemmin, ks. Salmi, Hannu (2010) Kulttuurihistoria, mahdollinen ja runsauden periaate. Teoksessa Kulttuurihistoriallinen katse. Toim. Heli Rantala ja Sakari Ollitervo. Cultural History – Kulttuurihistoria 8. Turku: k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto. Luettavissa myös sähköisenä: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2015121724776 [27.3.2018]

Toteutumattomista suunnitelmista ja suunnitelmien läsnäolosta ks. Kinnunen, Veera (2016) Pirttikosken voimalaitosyhdyskunnan suunnittelu ja seutusuunnittelun eetos.  Esitelmä Rovaniemen kirjaston Lappi-osastolla luentosarjassa Murheen ja toivon kuvat ja jälleenrakennuskauden todellisuus 11.4.2016. http://www.academia.edu/29142670/Pirttikosken_voimalaitosyhdyskunnan_suunnittelu_ja_seutusuunnittelun_eetos [27.3.2018]

Pimeyden kulttuurihistoriaa

Tällä viikolla vietetään Suomessa vuoden lyhyintä ja pimeintä päivää, kun talvipäivänseisaus osuu torstaille 21.12.2017. Pimeyden kulttuurihistoriaan voi syventyä kuuntelemalla kulttuurihistorioitsija Susanna Lahtisen haastattelun, jossa Lahtinen kertoo omasta tutkimusaiheestaan pimeydestä. Haastattelu on ilmestynyt alun perin Yle Radio Suomen Turun lähetyksessä 17.10.2017.

Mitä muistamme susihistoriasta: Tutkijan kommentti

Kulttuurihistorioitsija Heta Lähdesmäki kirjoitti Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen blogiin susihistorian muistamisesta ja siitä, miksi sillä, mitä menneisyydestä muistamme, on merkitystä tämän päivän susisuhteelle.

Kulttuurihistoria nyt!

Helsingin Sanomissa julkaistiin torstaina 26.10. Turun seudulla 1800-luvun lopulla ilmenneitä lastensurmatapauksia käsittelevä kirjoitus, josta julkaistiin myös nettiversio (vain tilaajien luettavissa). Toisin kuin kirjoituksessa vihjataan, nämä tapahtumat eivät ole unohtuneet. Kuten olen ympäristöpolitiikan tutkija Outi Ratamäen kanssa todennut Suden kanssa -teoksessa (2014), 1800-luvun lastensurmat ovat osa kulttuurista muistia.

Aikalaiset pitivät tapauksia poikkeavina: ihmisten kimppuun käyneiden susien uskottiin yleensä sairastavan rabiesta, mutta lastensurmatapauksissa sudet kuvattiin terveiksi. Terveen suden käyminen ihmisen kimppuun ymmärrettiin epänormaaliksi käytökseksi. Tästä huolimatta ihmisen ja suden suhteen menneisyydestä muistetaan Suomessa parhaiten juuri lastensurmatapaukset. Tapaukset nostetaan julkisessa keskustelussa toistuvasti esiin, erityisesti hetkinä, jolloin ihmisen ja suden kanssakäyminen on aiheena ajankohtainen. Niiden muistoa pidetään yllä; Ne ovat kuin haava, jonka ei anneta parantua.

1800-luvun tapahtumia ei tule unohtaa, mutta ne on hyvä asettaa historialliseen kontekstiinsa. Susien tekojen syitä tulisi pohtia – aikalaisetkin tekivät niin. Helsingin Sanomien kirjoituksessa keskityttiin referoimaan 1800-luvun sanomalehtien kuvauksia tapahtumista. Tällöin unohtuu lähdekritiikin käyttö: sanomalehtien, aikalaiskirjallisuuden, tilastojen tai…

View original post 457 more words