Pilakuvia ja taistelua oikeuksien puolesta – palvelijat uuden ajan kynnyksellä kekrinä 1913

Suomalaisessa kansanperinteessä loka-marraskuun vaihde tunnettiin eräänlaisena välitilana, jolloin päättynyt satokausi alkoi tehdä vähitellen tilaa lähestyvälle joululle. Kekriksi kutsuttu juhla vakiinnutti asemansa viimeistään 1800-luvulla ja ajoittui jo katoliselta ajalta peräisin olevaan, marraskuun ensimmäisenä päivänä vietettyyn kaikkien pyhien päivään. Kekristä marttiin (10.11.) vietettävää ajanjaksoa puolestaan kutsuttiin jakoajaksi, römpäksi, jolloin vuosipalkollisina työskennelleellä palvelusväellä oli noin viikon mittainen loma. Ennen uuteen palveluspaikkaan siirtymistään palvelijat viettivät tavallisesti römppäviikkoa entisessä palveluspaikassaan käsitöitä tehden tai sukulaistensa luona vieraillen. Maaseudulla marraskuun ensimmäisen päivän iltana vietettiin köyriäisiä, jolloin piiat ja rengit kiertelivät talosta toiseen laulaen ja kestitystä vaatien. Muistitiedon mukaan varsinkin pois muuttavien renkien ja piikojen tapana oli kekrinä selvitellä vuoden aikana sattuneet erimielisyydet, mutta myös talollisiin saatettiin kohdistaa pilkkarunoja, kepposia ja jopa uhkauksia, mikäli nämä eivät kohdelleet köyriäisiä hyvin.

Vaikka kekri ei samalla tavalla kaupungeissa näyttäytynytkään palvelijoiden talosta taloon kiertelynä ja kepposten tekemisenä, täysin tuntematon ilmiö se ei ollut. Turussa ilmestyi 1910-luvulla kolmena vuotena vasemmistolainen Kekripommi-pilalehti, jonka vuoden 1913 numeroa tarkastelen tässä yhteydessä tarkemmin. Lehti ilmestyi Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunnan julkaisemana ja se piti sisällään erilaisin nimimerkein julkaistuja pieniä kertomuksia, vitsejä ja runoja sekä turkulaisen kuvataiteilijan Edwin Lydénin (1879–1956) pilapiirroksia. Lehden teksteissä vitsailtiin laajamittaisesti yhteiskuntaluokasta, politiikasta, sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja uskonnosta, mutta Lydénin pilakuvissa esiintyivät yksinomaan palvelijat sekä heidän isäntäväkensä, sillä kekri palvelusväen muuttokautena antoi herkullisia aineksia vitsailulle. Lydénin kuvien tarkastelun ohella valotan palvelusväen yleisistä työolosuhteista käytyä keskustelua vuoden 1913 loppupuolella.

Paikallisissa sanomalehdissä kekriä ei muutamia mainoksia lukuun ottamatta juurikaan noteerattu, mutta sen sijaan hyvin tiedettiin, että juuri loka-marraskuun vaihteessa suuri osa vuosipalkkaisista palvelijoista päätti vanhan työsuhteensa ja pestautui uusiin paikkoihin. Vuonna 1913 palvelijoiden laillinen asema oli monilta osin muita palkkatyöläisiä kehnompi. Vaikka vuoden 1865 palkkaussäännös oli jo puoli vuosisataa aikaisemmin kumonnut palvelijan tiukasti isäntäväkeensä sitoneen niin kutsutun palveluspakon, palvelijoita ei toki edelleenkään voitu kutsua vapaiksi palkkatyöläisiksi, sillä heillä ei muun muassa ollut oikeutta lähteä palveluspaikastaan kesken vuotta. Rahvaan miesten ja naisten oli käytännössä otettava kerran vuodessa palveluspesti pakkotoimien kohteeksi joutumisen uhalla, ja vasta työväenyhdistysten perustamisen myötä myös palvelijoiden epävarmat ja ajoittain hyvinkin huonot työolosuhteet otettiin perusteellisemman tarkastelun kohteeksi. Lopulta vuonna 1898 perustettiin sittemmin sosialidemokraattiseen puolueeseen liittynyt Palvelijataryhdistys, mihin puolestaan työnantajapuoli reagoi perustamalla omia oikeuksia ajaneen Emäntäyhdistyksen. Vuonna 1913 sanomalehtien palstoilla käydyissä keskusteluissa äänessä olivat niin emäntien kuin palvelusväen edustajat, jotka esittivät vastakkaisia näkemyksiä palveltavan ja palvelijan välisestä, aikaisemmin hyvinkin kyseenalaistamattomasta hierarkiasta sekä toisaalta palvelijoiden yhteiskunnallista asemaa kohottavan lakimuutoksen tarpeesta.

Etenkin Sosialistin sivuilla käytiin loka-marraskuussa 1913 vilkasta keskustelua palvelijoiden asemasta. Suurena epäkohtana koettiin monille palvelijoille palveluspaikoissa tarjotut huonot asuinolosuhteet ja kehno ravinto, mutta suurimmaksi kynnyskysymykseksi muodostui palvelijoiden vapaa-aika. Monilla palvelijoilla oli vapaata sunnuntaisin iltapäivällä, mutta palvelijat itse olisivat halunneet myös laissa säädetyn arkivapaan, joka olisi etenkin kaupungeissa antanut mahdollisuuden osallistua erinäisille kursseille ja muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan. Emännät taas verhosivat pelkonsa palvelijoiden seksuaalisesta moraalittomuudesta ja poliittisesta aktivoitumisesta vetoomukseen, jonka mukaan perheiden ajankäyttöä ei mitenkään voitu yhdenmukaistaa. Käytännössä palvelijan olisi siis oltava isäntäperheen käytettävissä koska tahansa, mikä tietenkin rajoitti palvelijoiden itsemääräämisoikeutta ja vapautta monien mielestä aivan kohtuuttomasti sekä esti palvelijaa kehittymästä ihmisenä.

Työnantajapuoli näki palvelijansa usein ennen kaikkea ja pelkästäänkin ruumiillisina olentoina: työkykyisinä, mutta toisaalta siveettömyyteen alttiina kehoina, jotka loivat koko ajan jännitteitä perhedynamiikkaan. Porvarispiireissä palvelijattarien seksuaalinen hyväksikäyttö oli julkinen salaisuus ja seksuaalimoraalia vartioivat nimenomaan porvarisnaiset, jotka joutuivat sietämään miestensä syrjähyppyjä ja vahtimaan alaistensa toimia. Paradoksaalisesti tällaisessa siveyden sukupuolihierarkiassa naiset olivat samanaikaisesti sekä sen ylimmällä että alimmalla portaalla siten, että yläluokkaisten naisten velvollisuus oli valvoa ja opastaa työväenluokkaisia kanssasisariaan, joiden kuviteltiin olevan erityisen alttiita siveettömyydelle.

KUVA 1 Kekripommi 1913 Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Kuva 1. Kekripommi 1913. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Edwin Lydénin piirtämien hahmojen ruumiillisuudessa kiteytyvät sekä yhteiskuntaluokkaan että maalaisuuteen ja kaupunkilaisuuteen liittyneet stereotypiat. Joitakin vuosia aikaisemmin kysymys palvelijoiden lukeutumisesta yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden piiriin oli kirvoittanut Fyrenin, Kurikan ja Velikullan kaltaisia pilalehtiä tuottamaan kuvia piioista tietämättöminä, sivistymättöminä ja seksuaalisesti moraalittomina hahmoina. Kaunokirjallisuuden ”kauhutarinoita” turmeltuneista piioista ja pilalehdissä esiintyneitä moukkamaisia palvelijoita käytettiin argumenttina sille, että palvelusväki ei kykenisi muiden ihmisten lailla täysivaltaiseen kansalaisuuteen. Kekripommissa sen sijaan Lydénin piirrokset saattavat naurunalaiseksi ennen kaikkea koko palvelijan ja palveltavan välisen eriskummallisen suhteen, joka altisti useille väärinymmärryksille. Lehden kansikuvassa (kuva 1) lihava mies, tehtailija Ström, käy seksuaalisesti kiinni vaimoonsa, jota pimeässä keittiössä luulee talouden keittäjä-Liisaksi. Itse palvelija, joka vapaaviikkonaan on lähtenyt sukulaistensa luokse maalle, jää siis täysin ulkopuolille tätä porvarillisen avioliiton ikävää välikohtausta, jossa pettäminen paljastuu varsin kiusallisella tavalla.

KUVA 2 Kekripommi 1913 Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Kuva 2. Kekripommi 1913. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Hieman samankaltainen asetelma on porvarillisen kodin salissa tapahtunut kohtaus, jossa kauppamatkustaja Lund oli palannut kotiin kahden viikon matkan jälkeen (kuva 2). Rouva Lund esittelee miehensä perheen uudelle palvelijalle Auroralle, joka palveluskauden vaihtuessa oli juuri muuttanut taloon. Kansikuvaa vastaava pettämiskuvio paljastuu rouva Lundille Auroran tokaistessa: ”no kukas sitte se herra on, joka täällä jo lähes kaksi viikkoa on herran tointa harjoitellut?” Lydénin kuvituksissa palvelijoiden vastaukset ja tokaisut kuvaavat sitä spontaania, omalla tavallaan yksinkertaista ja hölmöäkin ajattelukuviota, jota palvelijoilta odotettiin. Toisaalta taas palvelijoiden suorasukaiset kommentit iskivät syvälle porvarillisen kulttuurin sievisteleviin, paljon salaisuuksia sisäänsä kätkeviin käyttäytymismalleihin. Porvarillisen yhteisön sisällä elävä, mutta samalla aina hyvin perustavalla tavalla ulkopuoliseksi jäävä palvelija kykeni ainakin pilakuvien välityksellä iskemään tämän kulttuurin ikävimpään puoleen ja tekemään isäntäväkensä naurunalaiseksi.

Piikojen aviottomien lasten vaietulle asemalle naljailee puolestaan kuva, jossa maalaistalon tuvassa kattilaa hämmentävä emäntä kertoo tyttärensä lähteneen ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen puoleksi vuodeksi Saksaan (kuva 3). Hartiat lysyssä keskellä tupaa seisova, rahvaanomaisesti lattialle sylkäisevä renki lohkaisee tähän: ”Jotain se lukeminenkin sitte hyödyttää. Eik semmoisee reisuu men oppimattomall yhteksän kuukautta?” Ruumiinkieleltään Lydénin kuvaava huonoryhtinen, jalat harallaan mies vastaa hyvin mielikuvaa tyhmästä rengistä. Lattialla takapuoltaan nuoleva kissa vielä ikään kuin alleviivaa sitä, että sylkäisemällä suoraan permannolle renki tekee sivistymättömyyttään jotain vastenmielistä ja sopimatonta. Pelkkänä kuvana tämä visuaalinen esitys vain vahvistaisikin emännän ja rengin ennalta-arvattua asetelmaa. Kuvateksti sen sijaan ikään kuin kumoaa kaiken: tyttärensä korkealla koulutuksella ja ulkomaanmatkalla kehaissutta emäntää isketään sanallisesti takaisin vihjaamalla siihen hänen oman kulttuuripiirinsä vaiettuun ongelmaan, jossa raskaana olevat palvelustytöt salaperäisesti ”katosivat” perheestä. Tilanne oli erityisen kiusallinen, mikäli lapsen tuleva isä oli talollisen poika tai jopa talon isäntä itse.

KUVA 3 Kekripommi 1913 Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Kuva 3. Kekripommi 1913. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Sosialistissa lokakuun viimeisenä päivänä puidun palvelijakysymyksen myötä palvelijoihin vedottiin tarttumaan itse tarmokkaasti olojensa parantamiseen. Ainoastaan palvelijoiden oman aktiivisuuden nähtiin lopulta johtavan palvelusväen laillisen aseman kohenemiseen, ja uuden palveluskauden alkaminen oli kaikista otollisin ajankohta puuttua epäkohtiin, joita riittämättömän vapaa-ajan lisäksi olivat muun muassa palvelijoiden velvollisuus omalla ajallaan ja kustannuksellaan korjata asuinolosuhteidensa puutteita.

Palvelijoiden tilanne oli muuttumassa, vaikka historiallisesti katsoen muutokset palvelusväen yhteiskunnallisen aseman parantumisessa olivat olleet hyvin hitaita. Vuonna 1922 säädetyn työsopimuslain perusteella palvelijan työsopimuksen tuli määritellä työnantajan ja työntekijän velvollisuudet, työsuhteen kesto, palkka ja irtisanomisaika. Vaikka laki ei aivan sellaisenaan koskenutkaan kaupunkilaisperheiden kotiapulaisia, lakimuutos teki palvelijasta periaatteessa vapaan palkkatyöläisten, joka saattoi vaihtaa työnantajaa ja edetä urallaan. Jo vuonna 1913 oli havaittavissa muutoksen tuulia siinä, miten palvelija alettiin nähdä ihmisenä: ei ainoastaan ruumiillisena työntekijänä ja seksuaalisen moraalittomuuden uhkakuvana, vaan yksilönä, jonka henkisiä ominaisuuksia tulisi kehittää. Edwin Lydénin pilakuvat poikkesivat vuosisadan alun palvelijoita irvailevista pilakuvista näyttämällä ennen kaikkea porvariston naurettavassa valossa.

Agraariyhteiskunnan keppostelujuhla kekri, jolloin palvelusväki karnevalistisesti kerran vuodessa pääsi kyseenalaistamaan isäntäväkensä arvovallan, näyttäytyi 1900-luvun alkupuolen kaupunkilaisuudessa ennen kaikkea siirtymäkautena, jolloin palvelijoilla kerrankin oli aikaa ja mahdollisuus hoitaa omia asioitaan, vierailla omien perheittensä luona ja neuvotella uuden isäntäväkensä kanssa paremmista olosuhteista ja vapaa-ajan määrästä. Maaseudulla kekritraditio eli pidempään, mutta siirryttäessä vanhasta ”mikkelistä mikkeliin” (29.9. Mikonpäivä) kestäneestä palveluskaudesta lailla säädettyihin työaikoihin ja -oloihin, sekä muiden palkkatyö- ja koulutusmahdollisuuksien lisääntyessä ja palvelusväen yleisesti vähentyessä, alkoi kekri vähitellen menettää merkitystään vuotuisena juhlana.

Kirjoittaja Asta Sutinen on kulttuurihistoriasta valmistunut filosofian maisteri, joka on syksyllä 2017 työharjoittelussa oppiaineessa.

Alkuperäislähteet:

Kekripommi, Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta 1913, Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, http://digi.kansalliskirjasto.fi

”Palwelijain wapaa-ajasta”, Sosialisti 31.10.1913, Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, http://digi.kansalliskirjasto.fi

”Sananen palweluswäelle palweluskauden waihtuessa”, Sosialisti 31.10.1913, Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, http://digi.kansalliskirjasto.fi

Tutkimuskirjallisuus:

Juhannus ajallaan. Juhlia vapusta kekriin. Toim. Juha Nirkko. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2004.

Melkas, Kukku: ”Palvelustyttö sivistyneistön peilinä.” Teoksessa Läpikulkuihmisiä. Muotoiluja kansallisuudesta ja sivistyksestä 1900-luvun alun Suomessa. Toim. Kukku Melkas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009.

Pylkkänen, Anu: ”Naispalvelijoiden oikeudellinen asema 1664-1922.” Teoksessa Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Toim. Marjatta Rahikainen & Kirsi Vainio-Korhonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Rahikainen, Marjatta: ”Kadonneen työn jäljillä.” teoksessa Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Toim. Marjatta Rahikainen & Kirsi Vainio-Korhonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Rahikainen, Marjatta: ”Maatalouden piiat pitäjänhistorioiden valossa.” Teoksessa Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Toim. Marjatta Rahikainen & Kirsi Vainio-Korhonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Tango Finlandia

Tango ja suomalaisuus ovat mielenkiintoinen yhdistelmä. Tulisesta argentiinalaisesta katutanssista on muovautunut melankolinen ja marssipoljentoinen totisten suomalaisten suosikkitanssilaji. Kun muualla lauletaan turmioon johtavista tulisuudelmista suomalaisissa tangosävellyksissä muistellaan kaihoisasti hiljaisia kyläteitä. Tangolaulajan tehtäväksi on annettu sanoittaa hiljaisen suomalaisen intohimo, rakkaus ja kaipuu, samalla kun hän painautuu tanssipariaan vasten musiikin pyörteissä.

Suomalaisen tangon huipputapahtuma on tietenkin vuodesta 1985 asti järjestetyt Seinäjoen Tangomarkkinat. Tämän kesän tangokarkelot olivat 5.-9.7.2017. Osallistuin markkinahumuun ensimmäisen kolmen päivän ajan keskiviikosta perjantaihin festivaalialueen ytimessä eli Tangokadulla. Siellä festivaaliyleisö pääsi nauttimaan elävästä musiikista, niin tangosta kuin muustakin iskelmästä, Katulavalla ja Paviljongissa aina iltamyöhään asti. Esiintymässä oli suuri joukko menneiden vuosien tangokuninkaallisia. Myös tämän vuoden kisailevat kuninkaallisehdokkaat esiintyivät tanssikansalle omilla seteillään.

kuva1
Kaikkien aikojen menestynein tangokuningas Jari Sillanpää viihdytti tanssikansaa Katulavalla. Kuvat Sami Kummunmäki.

100-vuotias Suomi näkyi tämän kesän Tangomarkkinoiden teemassa, joskin hyvin hillitysti. Teemavuoden nimenä oli, yllättäen, Tango Finlandia. Erityisesti laulukilpailujen ohjelmisto koostui suomalaisista tangosävellyksistä, kuten Unto Monosen ja Toivo Kärjen tuotannosta.  Laulukilpailuun osallistuneita pyydettiin lisäksi yhdellä sanalla kuvaamaan suhdettaan Suomeen. Vastauksissa vilahteli sellaisia sanoja kuten luonto, ylpeys, lumo, isänmaa jne. Juontajat valottivat välispiikkien aikana hieman eri tangokappaleiden syntyä ja samalla myös yleisiä historian tapahtumia kyseiseltä vuodelta. Värimaailma sen sijaan oli tyypilliseen tapaan tangolle sopivan punainen. Yksittäisiä sinivalkoisia esiintymisasuja tosin näkyi siellä täällä.

Puolustusvoimat olivat jälleen näyttävästi läsnä. ”Valtion bilebändi” eli Puolustusvoimien viihdeorkesteri esiintyi Tangokadulla ja Puolustusvoimien varusmiessoittokunta perjantaina järjestetyssä Tango Finlandia-juhlakonsertissa. Suomen valtiojohto sen sijaan loisti poissaolollaan. Tämä oli hieman hämmentävää, sillä yleensä edes joku ministereistä on vieraillut festivaalialueella tai konserteissa.

kuva3
Puolustusvoimien viihdeorkesterin nuoret jääkärit pistivät parastaan Eino Leinon ja Suomen suven päivänä Katulavalla.

Suomen suveen tyypilliseen tapaan sää oli hyvin kolea, vaikka aurinko ajoittain pilkahtelikin. Öisin lämpötila laski alle 10 asteen. Mutta toisaalta ei se tanssieleganssia haitannut: toppatakki ja mekko olivat erittäin hyvä yhdistelmä! Vauhdikkaimmissa kappaleissa tuli jopa hieman lämmin. Viimeisinä päivinä yleisö sai onneksi nauttia lämpimästä auringonpaisteesta. Ja tunnelma korvasi ehdottomasti säätilan puutteet. Suomalainen tangokansa ei todellakaan ollut hiljaista ja varautunutta. Nauru raikasi ja tuntemattomillekin tultiin juttelemaan hymyssä suin.

kuva4
Vaikka tangon väri on ehdottomasti punainen, Eino Leinon päivän kunniaksi kirjoittajan värivalinta oli sininen. Kevyttoppatakki oli tämän heinäkuun ehdoton varuste.

Musiikki oli tänäkin vuonna pääroolissa. Sain kokea useita sykähdyttäviä hetkiä. Kuningatarfinalisti Sini Ikävalkon valssitulkinta kappaleesta Annie’s Song (Taas aurinko nousee/ Oot mun kaikuluotain) herkisti lähes kyynelien partaalle. Tangokuningas 2014 Teemu Roivaisen ja Karavaani-orkesterin yhtä kaihoisa ”Sydämeni tyhjä huone” sai niin ikään yleisöltä raikuvat aplodit. Koko Paviljonki nousi seisomaan, minä mukaan lukien. Vauhdikkaampia tanssirytmejä tarjosivat Puolustusvoimien viihdeorkesterin nuoret jääkärit. Helmat kyllä hulmusivat bugg-kappaleiden tahdissa, vaikka asfaltti ei kaikkein paras tanssialusta ollutkaan. Tangokuningatar 2016 Erika Vikmanin cha cha-versio hitistä Miks ei sai myöskin jalkoihin liikettä. Summittaisella laskutoimituksella ylivoimaisesti suosituin kappale oli salsarytminen Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin listahitti Autiosaari.

Ja sitten ne voittajat: kuningattaren kruunun sai kultreilleen kouvolalainen 18-vuotias Aino Niemi ja kuninkaan tittelin nappasi Teijo Lindström (39) Orimattilasta. Taustatuekseen he saivat tämän vuoden tanssiorkesterien SMORK-kilpailun voittajan Tanssiorkesteri Kaihon. Nähtäväksi jää, pystyvätkö nämä uudet kruunupäät vakiinnuttamaan asemansa iskelmämusiikin kentällä ja tanssikansan parissa.

Lopuksi haluan omasta puolestani kiittää kaikkia esiintyjiä, järjestäjiä ja yleisöä lämpimästä tunnelmasta ja mahtavasta tapahtumasta!

Kirjoittaja Henna Karppinen-Kummunmäki on tutkija ja Kulttuurihistorian seuran jäsen sekä aktiivinen lavatanssiharrastaja.

EDIT: Aiemmin tässä tekstissä olleet Karavaani-orkesterin kuvat on poistettu esiintyjän pyynnöstä. Kirjoittaja pahoittelee.

Kesä, järvi ja hanuri – tanssilavakulttuuria 2010-luvulla

Haitarimusiikkia, tyyni järven pinta, kellomekkoja, valoisa kesäyö. Mikä olisi leimallisesti suomalaisempaa kulttuuria kuin kesäiset lavatanssit? Toki tansseja järjestetään ympäri vuoden, mutta monelle sana ”lavatanssit” tuo ehdottomasti mieleen kesän ja suuret tunteet.

Lavatanssikulttuuri elää ja voi hyvin myös 2010-luvulla. Vaikka iskelmä- ja tanssimusiikki ei pääsekään radiokanavien ja Spotify-listojen kärkeen, elävää musiikkia esitettäessä se valtaa edelleen top10:n.  Vuonna 2013 esitetyin kappale oli Rauli Badding Somerjoen Paratiisi.  Suomessa on arviolta 300 tanssipaikkaa, joista piskuisimmatkin heräävät hiljaiselostaan ainakin kesäkuukausina. Vuoden 2016 heinäkuussa tansseja järjestettiin peräti 800! Kesä ja lavatanssit kuuluvat siis ehdottomasti yhteen.

kuva1
Särkän lava Punkalaitumella sijaitsee Vehkajärven rannalla. Kirjoittajan illan tanssieleganssi oli 7.6.2017 kirkkaanpunainen. Kuvat Sami Kummunmäki.

Tanssipaikkojen kirjo on laaja. Lavan voi löytää tänä päivänä metsän keskeltä (esim. Rajavaaran lava Kesälahdella), harjun päältä (Ämyri Somerniemellä) tai keskeltä kaupunkia teollisuusalueelta (Mäntsälän suurlava). Mutta totta on, että suositut lavat sijaitsevat, otsikkoa mukaillen, kesäisesti vesistön äärellä. Omat suosikkini tässä ”kauneuskilpailussa” ovat ehdottomasti Yläneen Valasranta sekä tämän kesän uusi tuttavuus Särkän lava Punkalaitumella.

Ja se haitari sitten. Tanssijan näkökulmasta hyvän tanssibändin kokoonpanoon kuuluu ehdottomasti taitava kurtunvenyttäjä! Onneksi tällaisia löytyy lukuisia: omista suosikeistani nyt mainitakseni Karavaani, Helminauha, Varjokuva, Hurma, sekä Energia, jossa tosin artisti Teemu Roivainen soittelee ajoittain ko. instrumenttia. Haitarin haikeat sävelet luovat juuri oikeanlaisen tunnelman. Mitä olisikaan tulinen tango ilman sitä?

Tämän päivän tansseissa kävijät eivät välttämättä enää etsi ”sitä oikeaa”. Toki senkin löytäminen on aina mahdollista. Lavatansseista on tullut monelle pikemminkin harrastus. Tanssiminen on näppärä tapa saada liikuntaa samalla kun pitää hauskaa. Kuinka monessa hikiliikunnassa jaksaa hymyillä vielä monen tunnin jälkeen? Erityisesti naisena on myös kiva saada välillä laittautua kauniiksi. Kellomekko päälle, tanssikengät jalkaan ja menoksi! Sanotaan, että tanssi on lisäksi parasta parisuhdeterapiaa. Tanssiessa on pakko kuunnella toisen liikkeitä ja liikkua yhtä aikaa samaan suuntaan. Tanssiminen on siis parhaimmillaan kahden ihmisen täydellistä harmoniaa.

kuva2Tanssikansaa Auran nuortentalolla Kansainvälisen tanssin päivänä 29.4.2017. Esiintymässä Kyösti Mäkimattila & Varjokuva. 

Vilkasta keskustelua on aiheuttanut se, onko vaihtoaskeltanssijoille enää tilaa, kun kursseja käyneet tanssiharrastajat valtaavat lattian. Vaikka itsekin olen opetellut ”virallisia askeleita”, olen vahvasti sitä mieltä, että kaikki tanssityylit ovat sallittuja. Tärkeintä, että itse nauttii, kunhan huomioi samalla muut tanssijat. Tangokuningatar Heidi Pakarista lainatakseni, jokainen tanssii omilla oikeilla askeleillaan. On kuitenkin tärkeää, että kursseja järjestetään, sillä ne pitävät lavatanssikulttuuria hengissä. Moni ei enää saa sitä perintönä vanhemmilta, joten Suomi100-vuoden kunniaksi esimerkiksi Turun tanssipuoti on tarjonnut tänä keväänä  ilmaisia alkeistunteja. Ja innokkaita on todella riittänyt.

Takavuosien Kesäillan valssi-ohjelma on varmasti jättänyt monelle kuvan eläkeläisten kansoittamista tanssilavoista. Tosiasiassa tansseissa kävijöiden ikähaitari on tänä päivänä erittäin laaja. Lattialla liitelee aina parikymppisistä nuorista harmaahapsiin aivan yhtä suurella innolla. Sukupuolijakauma on edelleen epätasainen: naisten hakurivissä on yleensä melkoinen tungos. Miksiköhän miehet eivät ole niin kiinnostuneita paritansseista? Sehän on yksi harvoja asioita, jossa, näennäisen tasa-arvoisessa Suomessakin, mies edelleen saa päättää aivan kaikesta: tanssiparin, tyylin, suunnan ja nopeuden. Noin kolmen minuutin ajan nainen on täysin miehen vietävissä.

kuva4Seesteinen järvimaisema Valasrannan tanssilavalla kesällä 2016.

Olivat syyt tulla tanssimaan mitkä tahansa, ainakin minulle onnistuneessa tanssi-illassa on aina jotain maagista. Voin helposti unohtaa ympärilläni olevat ihmiset. On vain me kaksi, bändi ja tenhoava musiikki.

Kirjoittaja Henna Karppinen-Kummunmäki on tutkija, Kulttuurihistorian seuran jäsen sekä aktiivinen lavatanssiharrastaja.

 

P.S. Mikäli tanssilavojen kulttuurihistoria kiinnostaa, suosittelee Kulttuurihistorian seuran tiedotustiimi vaikkapa kesälukemiseksi teosta Tanssilavan luona. Huvielämää Jyväskylän Ainolassa (2005). Lisäksi esimerkiksi Marja Tuohimaan kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma Lavatanssikulttuuri historiakuvassa. Suurten ikäluokkien kulttuurisukupolven muistot Turun Uittamon lavatansseista 1960–2000 (2013) käsittelee nimensä mukaisesti lavatanssikulttuurin historiaa Uittamon lavalle sijoittuneiden muistojen kautta. Teos on luettavissa vapaasti täällä. Iskelmä-Suomen ilmiöihin ja kulttuurihistoriaan taas voi paneutua esimerkiksi teoksen Saanko luvan? Iskelmä-Suomen ilmiöitä 1900-luvulla (2005) avulla. Mikäli mieleen tulee muita mielenkiintoisia teoksia, niin vinkkejä saa jakaa!

EDIT: Aiemmin tässä tekstissä ollut Karavaani-orkesterin kuva on poistettu esiintyjän pyynnöstä. Kirjoittaja pahoittelee.

Cultural historians go 50s and 60s! Nostalgiamatkailua

Turun yliopiston avaruustieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja totesi hiljattain Yle Uutisten haastattelussa, että sanonta ”Ennen kaikki oli paremmin” on pöljimpiä lausahduksia, joita on vastaan tullut. Valtaoja suhtautuu selkeästi hyvin kriittisesti nostalgiaan. Hänen mukaansa menneisyyttä arvostetaan aivan liikaa. On totta, että aika kultaa muistot. Ihmismieli tapaa unohtaa itsesuojelumekanismina ikävät asiat ja muistaa vain hyvät. Omiin muistikuviin vaikuttavat lisäksi myös ikä, sukupuoli, perhetausta ja monet muut asiat.  Jokaisen mennyt ja nykyisyys ovat hyvin yksilöllisiä.

Historiantutkijoina emme katso, että nostalgia olisi mitenkään huono asia. Menneisyydestä voi ottaa oppia, vaikka ihmiselle se onkin aina tuskastuttavan vaikeaa. Nostalgisointi voi olla myös aivan virkistävääkin vaihtelua. Yksi hengähdystauko nykyhetkestä on Somerolla vuosittain järjestettävä Nostalgiaviikko, jonka ajankohta tänä vuonna oli 22.–28.5.2017. Viikon ohjelmaan kuului mm. näyttelyitä, konsertteja, luentoja, tansseja sekä tietysti vintagehenkisten vaatteiden ja asusteiden myyntiä. Tämän vuoden ohjelmistossa muistettiin erityisesti Someron suuria poikia Unto Monosta ja Rauli Badding Somerjokea.

kuva1
Rauli Badding Somerjoen elämänviisauksia. Kuva Henna Karppinen-Kummunmäki.

Kirjoittajat tekivät ekskursion kyseiseen tapahtumaan helatorstaina 25.5.2017, jolloin ohjelmassa oli esimerkiksi vanhojen jenkkiautojen Nostalgia-Ajot. Aurinkoinen päivä oli houkutellut Someron keskusraitille paljon väkeä. Värikkäät kellohameet ja kynämekot vilahtelivat Cadillacien ja Plymouthien seasta runsain määrin. Vannoutuneimpien harrastajien tyyli oli viimeisen päälle meikkejä, koruja, kenkiä ja kampauksia myöten. Ihasteltavaa riitti.

kuva2
Vaalenpunainen Cadillac Muotiputiikki Helmen edustalla. Kuva Henna Karppinen-Kummunmäki.

Tapahtumien keskipisteenä oli ehdottomasti Someron kuuluisa Muotiputiikki Helmi, jonka edustalla esitettiin haitarimusiikkia, tangoja sekä rivitanssia. Pikkuruisessa liikkeessä kävi kova kuhina, kun asiakkaat ihastelivat seinät lattiasta kattoon täyttäviä fiftari-ihanuuksia. Hiostava ilma ja ahtaat tilat eivät sammuttaneet asiakkaiden hyvää tuulta. Sovitustiloissa annettiin reippaasti tilaa toisille, naurua riitti ja tuntemattomienkin asuvalintoja kehuttiin vuolaasti. Ja okei: aikaisemmista lupauksista huolimatta myös kirjoittajat sortuivat ihan vähän shoppailemaan… Ja saattaapa seuraavakin mekkoretki olla jo suunnitteilla.

kuva3
Kirjoittajat kellomekoissaan sekä Someron suuri poika Badding. Kuva Sami Kummunmäki.

Vanhoja autoja taas pääsi ihastelemaan lähemmin Rantatuvalla, jonne kirjoittajatkin suuntasivat päivän päätteeksi virkistäytymään. Terassilla tunnelmaa siivitti elävää rautalankamusiikkia esittävä Johnny B.D. & The Gasoline Guys. Johnny Cashin, Buddy Hollyn ja Elviksen musiikin tahdissa oli mahtavaa nauttia vain oleskelusta! Auringonkin pilkahdellessa kesä tuntui olevan jo ihan ulottuvilla.

kuva4
Johnny B.D. & The Gasoline guys esittää rautalankamusiikkia Rantatuvan terassilla. Kuva Henna Karppinen-Kummunmäki

Palataksemme kysymykseen, onko nostalgia turhaa, niin ehdottomasti ei! Tuskin kukaan oikeasti haluaisi muuttaa ajassa taaksepäin. Nykyhetki sisältää paljon mukavuuksia, joista harva meistä enää haluaa luopua. Mutta ei nostalgiassa mitään pahaakaan ole, päinvastoin! Ehkä parempi olisi, jos menneisyydestä ammentaisi juuri niitä hyviä asioita ja kultaisia muistoja osaksi nykyhetkeä miellyttämään: kiireettömyyttä, kauniita esineitä ja vaatteita, tai mitä hyvänsä itseä miellyttävää. Jos tykkää rassata vanhoja autoja ja veivata niitä käyntiin, vaikka sitten ruuvimeisselillä, niin siitä vaan!

Kirjoittajat Henna Karppinen-Kummunmäki ja Niina Siivikko ovat tutkijoita sekä Kulttuurihistorian seuran jäseniä, jotka rakastavat kellomekkoja.

Historian havinaa kotinurkilla

Kulttuurihistoria ei ole vain jokin pölyttynyt, yliopiston seinien sisällä elävä kummajaisuus, vaan osa jokaisen arkipäiväistä elämää. On vain osattava pitää silmänsä auki. Historia on koko ajan läsnä ympärillämme, usein huomaamatta ja hyvin tavanomaisissa asioissa. Oletko koskaan esimerkiksi ajatellut miksi vietämme vappua tai miksi ihmisillä on tapana pitää perhekuvia esillä olohuoneessa? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mitä tarinoita tutun lenkkipolkusi varrella olevat vanhat talot pitävät sisällään? Tämänkertainen blogitekstini tarttuu tuohon viimeiseen kysymykseen. Jokaisella rakennuksella on nimittäin oma tarinansa ja se, jos mikä, on hyvin konkreettinen merkki menneisyyden läsnäolosta.

kuva1
Rauhalinnan kartanon pihapiirin vehreyttä kesällä 2016. Kuvat Henna Karppinen-Kummunmäki.

Rauhalinnan empirekartano Kaarinassa nököttää Kuusiston salmen rannalla aivan omassa kotiympäristössäni. Kartanon vanhat maat on muutettu kaupunkilaisten virkistysalueeksi. Heti säiden niin salliessa asukkaat suuntaavat sen luontopoluille tammipuiden katveeseen. Olen itsekin käyskennellyt siellä lukuisia kertoja ja samalla ihastellut vanhan kartanon pihapiiriä. Erityisesti kesän vehreimpään aikaan se on tavattoman kaunis ja viihtyisä. Silti tajusin tietäväni rakennuksen historiasta hyvin vähän. Se nyt on vain siinä. Nätti rakennus, joskin vähän päässyt rapistumaan.

kuva3
Yksityiskohta empirekoristelusta.

Nopean googlettelun perusteella vaikuttaisi, ettei kartanon historiasta ole tehty kattavaa historiikkia. Jotain sentään tiedetään. Mielenkiinnokseni huomasin, että Rauhalinnan menneisyys pitää sisällään useita naisomistajia. Herraskartanon juuret ulottuvat 1800-luvulle, jolloin sen maat yhdistettiin useista talonpoikaistiloista. Päärakennuksen rakennuttajasta ja rakennusajankohdasta ei ole varmaa tietoa. Armfelt-suku omisti kartanon aina vuoteen 1952 asti, jolloin sen viimeinen omistaja kreivitär Auda Armfelt myi kartanon Piispanristin keinonsiemenyhdistykselle. Aseman toiminta loppui vuonna 2009 ja Kaarinan kaupunki osti kartanon ja sen maat vuonna 2011.

Talon ensimmäinen Armfelt-sukuinen omistajatar oli kreivitär Vava (Adelaide Gustava Aspasia) Armfelt (1801‒1881). Vava oli Gustaf Mauritz Armfeltin ja Kuurinmaan prinsessa Wilhelminen avioton tytär. Vava sai äidiltään runsaasti rahaa, jolla hän saattoi ostaa useita kartanoita, muun muassa Rauhalinnan. Vava avioutui serkkunsa kreivi Magnus Reinhold Armfeltin kanssa. Tämän kuollessa vuonna 1845 Vava asettui Rauhalinnaan asumaan. Kartano siirtyi myöhemmin hänen pojalleen ja pojanpojalleen. Erik Ivar ja tämän vaimo Eva omistivat kartanon lähes 50 vuotta, kunnes vuonna 1938 se siirtyi Evan sisarelle Audalle.

kuva4
Toukokuussa valkovuokot kukkivat kartanon mailla.

Nämä vähäisetkin tiedot kartanon menneisyydestä houkuttaisivat kyllä penkomaan asiaa lisää. Miltä esimerkiksi sen sisäpuolella näyttää tai on näyttänyt joskus aikoinaan. Nykyään rakennuksen sisälle ei ole pääsyä. Tekisi mieli tutustua näiden naisten elämänvaiheisiin vähän tarkemmin. Mutta sitten se ikuisuuskysymys iskee vastaan: mistä resurssit? Tai aikaa? Noh, ehkä sitten joskus.

Tutkijana minua tietysti harmittaa se, että tällainen arvorakennus on päässyt pahasti rempalleen. Tällä hetkellä se on tyhjänä ja suuren remontin tarpeessa. Kaarinan kaupunki on laittanut kartanon viime syksynä myyntiin, mutta toistaiseksi ostajaa ei ole löytynyt. Paikallinen asukasyhdistys on tosin ottanut asiakseen rakennuksen säilyttämisen, mutta aika näyttää, onko sellaiseen varoja.

kuva2
Kartanon ränsistynyt olemus kuvattuna 28.4.2017.

Kaikilla ei tietenkään ole kotinurkilla omaa kartanoa tai muuta arvorakennusta, mutta historian havinasta voi nauttia monin eri tavoin. On vain osattava katsoa. Ole utelias. Huomaa menneisyyden läsnäolo arjessasi.

Kirjoittaja Henna Karppinen-Kummunmäki on tutkija ja Kulttuurihistorian seuran jäsen.

P.S. Kulttuurihistorian läsnäoloa voi tulla aistimaan ensi viikon keskiviikkona 24.5. Turun Kirjakahvilaan, kun Kulttuurihistorian seura viettää avajaisiaan. Tilaisuus on avoin kaikille kiinnostuneille. Lisätietoja täältä.

Kuukauden ilmiö

Takatalvi

Viikko sitten sosiaalisessa mediassa puhutti lähes jokakeväinen ilmiö, takatalvi. Esimerkiksi Turussa ja pääkaupunkiseudulla oli perjantainvastaisena yönä satanut lunta. Vaikka lumi suli nopeasti pois, ehti sen ilmaantuminen maaliskuiseen maisemaan herättää monessa ihmisessä tunteita. Havainto säätilan muutoksesta haluttiin myös jakaa: huomasin Facebookin uutisvirrassa tilannetta kuvaavia päivityksiä, kuvia ja meemejä. Takatalvea kuvaavia meemejä löytyy niitä etsivälle lukemattomia ja kuvapalvelu Instagramissakin on takatalvi-avainsanalla yli 11 000 kuvaa.

hashtag onsiiskevät
Nimimerkki vilitsan Instagramiin viime perjantaina laittama kuva avainsanalla #onsiiskevät. Kuva: vilitsa

Säätilasta puhuminen ja omien havaintojen jakaminen eivät ole uusia ilmiöitä. Kuten vuodenaikojen kulttuurihistoriaa tutkiva Silja Laine kertoo, ihmisten kirjeenvaihdon historiaa tarkasteltaessa voi löytää paljon mainintoja säätilasta. Kirjeissä on kerrottu oman voinnin lisäksi esimerkiksi säästä. Kertomalla siitä, millainen sää on ollut, kirjeen kirjoittaja on sijoittanut itsensä maailmaan. Säästä kirjoittaminen sitoo ihmisen aikaan ja paikkaan, mutta myös osaksi luontoa. Saman voi ajatella pätevän myös sosiaalisessa mediassa takatalvesta viestejä ja kuvia lähettävien ihmisten kohdalla.

Keväisen lumisateen kommentoiminen sosiaalisessa mediassa liittyy myös säästä puhumisen pitkään historiaan. Laine muistuttaa, että säästä puhuminen on edelleenkin osa tapakulttuuria ja yksi small talkin muodoista, helppo ja turvallinen keskustelun aloitus.

Takatalvesta puhutaan usein negatiiviseen sävyyn. Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa termiselle keväälle ajoittuneet yöpakkaset ja lumisateet ovat ymmärrettävistä syistä olleet kamala asia: takatalvi on voinut myöhästyttää kevätkylvöjä, mikä taas on merkinnyt vaaraa. Mirkka Lappalaisen teos ”Jumalan vihan ruoska” (2012) käsittelee vuosien 1695–1697 suurta nälänhätää. Oikukkaat sääolosuhteet rajuista halloista kesiin, ”jota ei koskaan tullut”, johtivat nälänhätään, joka yhdessä kulkutautien kanssa tappoi kolmasosan väestöstä.

Takatalvi ei uhkaa nykyihmisen henkeä Suomessa, mutta herättää edelleenkin kielteisiä tunteita. Laine kertoo, että esimerkiksi matkustamisen yleistyminen on vaikuttanut siihen, kuinka koemme Suomen kevään. Ulkomaanmatkoilla Suomessa asuvien ihmisten on helppo havaita itse, kuinka esimerkiksi muualla Euroopassa kevät on maalis- ja huhtikuussa jo pitkällä. Ero korostuu valoa kohti matkanneille kotimaahan palatessa. Eron huomaaminen voi lisätä kärsimättömyyttä ja toivetta nopeammin etenevästä keväästä. Muistan itse erään kevään, jolloin huhtikuun aikana kävin keväisessä Amsterdamissa, palasin kevääseen vasta heräävään Turkuun ja muutin vielä talviselta tuntuvaan Kuhmoon. Amsterdamin, Turun ja Kuhmon eri vaiheissa olevien keväiden kokeminen peräjälkeen tuntui pidentäneen kevättä ehkä hiukan turhankin pitkäksi.

Funland meemi
Funland-nimisessä Facebook-yhteisössä viime vuoden keväällä jaettu meemi. Meemi: Mr Perkele/Funland

Pitkältä tuntuvat keväät ja takatalvet herättävätkin ihmisissä kärsimättömyyttä, mikä on voimistunut nykyisessä online-ajassa. Odotamme kevättä ja luonnon heräämistä, mutta Suomessa kevät yleensä antaa odottaa itseään ja sisältää takapakkeja. Kevät on suosittu aihe runoudessa ja musiikissa, mutta nimenomaan takatalvesta kertovia teoksia on vähemmän. Itselle tulee mieleen ainoastaan takatalven koittaessa monien metallimusiikista pitävien ystävieni sosiaaliseen mediaan linkkaama Mokoman Takatalvi-kappale, jossa takatalven saapuminen vie laulun minäkertojan viimeisetkin voimat jaksaa talven yli. Yhdysvalloissa ”blackberry winter”, myöhemmin keväällä ilmenevä kylmä jakso, taas on innoittanut useita kappaleita. Esimerkiksi samanniminen kappale esiintyy yhdysvaltalaisen Mitch Millerin vuonna 1955 listaykköseksi kivunneen The Yellow Rose of Texas -levyn b-puolella.

Ihmiset usein toivovat vuodenaikojen olevan tietynlaisia ja etenevän lineaarisesti. Laine korostaa, että takatalvi kuuluu luonnon kiertokulkuun. Vuodenajat eivät myöskään koskaan ole täysin samanlaisia. Ideaali keväästä tai muustakaan vuodenajasta ei voi toteutua myös siksi, koska vuodenajat eivät ikinä ole juuri sellaisia kuin haluaisimme niiden olevan.

Joillekin takatalvi on kuitenkin mukava asia. Innokkaille hiihtäjille se voi mahdollistaa pääsyn vielä kerran kirkkaille hangille. Keväthankien ihanuus näkyy esimerkiksi vuonna 1935 julkaistun Talvinen Suomi -teoksen kuvissa. Kirja sisältää Suomen talvea käsittelevän kuvakilpailun satoa. Kevään merkitys näkyy siinä, että iso osa kuvista esittää nimenomaan kevättalvea. Vuodenajan ihanuus on siinä, että se mahdollistaa hiihtämisen auringonpaisteessa: eräässäkin kuvassa hiihdetään uimapuvussa.

talvinenhiihtäjä
Kuva teoksesta Talvinen Suomi (WSOY, 1935).

Etelään suuntautuvan matkailun lisäksi onkin matkattu keväällä kohti talvea: nykyäänkin etelässä asuvat hiihtoharrastajat saattavat suunnata vielä huhtikuussa Pohjois-Suomeen päästäkseen kotiseudulta jo uupuville hangille. Laine ehdottaa, että keväinen hiihtomatkailu Lappiin voi olla eteläsuomalaisille tapa välttää kevään loppumattomalta tuntuva pituus.

Pidimme tai emme takatalvesta, on sen kommentoiminen selvästikin osa ihmisenä olemista.

 

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran sihteeri ja tiedotustiimin jäsen.