Maailmassa ja maailmasta – kulttuurihistorian merkityksestä

Syyslukukauden alussa viime vuoden puolella käynnistyi Lapin yliopistossa jälleen kulttuurihistorian peruskurssi. Kurssin ensimmäisellä luennolla opiskelijat saivat kuulla, miten erilaisin tavoin ja näkökulmin kulttuuri ja historia voidaan kulttuurihistorian parissa ymmärtää, esimerkiksi historiantutkimuksen klassikoiden ja kulttuurihistorian emeritusprofessorien äänin. Eräs viitatuista oli kulttuurihistorian ensimmäinen professori Veikko Litzen, jonka mukaan Aila Meriluodon Lasimaalaus-runosta (1946) löytyy ”kaunis ja täydellinen kuvaus kulttuurihistorian tutkimusprosessista”.

Ma sitten siveltimeen hienoon tartun,
hopeaväriin viileään sen kastan
ja rantein herkin kaiken yli maalaan
ma verkon olevaista kietovan.
Maan pinnasta sen ytimiin se tunkee
ja karhun kämmenestä kulkee kukkaan,
kalliohuiput laaksoihin se liittää
ja raunioihin nuoret kaupungit.
Ei mikään irrallaan voi mistään olla,
ei mikään milloinkaan voi olla toisin,
ja ikuinen on kaiken yhteys.

(Aila Meriluoto, 1946)

Samaan aikaan vietettiin kulttuurihistorian juhlavuotta, jonka osana julkaistiin Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen blogissa videosarjaa. Sarjassa niin entiset kuin nykyiset opettajat, opiskelijat ja tutkijat kertoivat, miten he hahmottavat kulttuurihistoriaa tieteenalana, yhteisönä ja oppiaineena. Tärkeää pohdintaa syntyi myös kysymyksestä ”mikä on kulttuurihistorian merkitys?”

Vuosien varrella olen itsekin miettinyt paljon sitä, miten sanoittaisin omaa suhdettani kulttuurihistoriaan ja mitä kulttuurihistoria minulle merkitsee. Tuntuu, että omat sanat eivät riitä tai tunnu tarpeeksi painokkailta, vaan tarvitsen sanoittamiseen apua. Niinpä, kun peruskurssi syksyllä käynnistyi, otin itselleni haasteeksi ennen omaa luentoani, joka kurssilla oli luvassa viimeisenä, pohtia jonkinlaiseen muotoon kulttuurihistorian merkitys minulle.

Olin kuitenkin jo kesän rauhallisten työkuukausien aikana päätynyt melko selkeään, kompaktiin tulokseen. Yksi elokuvasitaatti on pyörinyt mielessäni jo pidempään, mutta juhlavuoden aikana kiedoin sen vahvemmin nimenomaan osaksi omaa käsitystäni kulttuurihistoriasta.

Billy Wilderin ohjaamassa elokuvassa Sabrina (1954) Audrey Hepburnin esittämä Sabrina Fairchild on varakkaan perheen autonkuljettajan tytär. Sabrina on rakastunut perheen nuorempaan poikaan, mutta sosiaalinen ja yhteiskunnallinen asema on rakkauden tiellä. Sabrinan isä haluaa tyttärensä opiskelevan itselleen hyödyllisen ammatin ja lähettää tämän Pariisiin arvostettuun kokkikouluun. Pariisissa Sabrina oppii pikkuhiljaa elämään omaa elämäänsä ja kasvaa ihmisenä ja naisena.

Viimeisinä Pariisi-iltoinaan Sabrina kirjoittaa kirjettä isälleen Yhdysvaltoihin. Kirjeessä Sabrina kiittää isäänsä, että tämä lähetti hänet Pariisiin, jossa hän on saanut oppia paljon paitsi ruoanlaitosta myös elämästä:

“It is late at night, and someone across the Seine is playing ‘La vie en rose’. It’s the French way of saying I’m looking at the world through rose-coloured glasses. And it says everything I feel.
I have learned so many things, Father. Not just how to make vichyssoise or calf’s head with sauce vinaigrette, but a much more important recipe. I have learned how to live, how to be in the world and of the world, and not just to stand aside and watch. And I will never, never again run away from life, or from love, either.”

Vaikka lihavoitu osa Sabrinan kirjeestä ei käänny suomeksi erityisen jouhevasti, voisi sen tiivistää ajatukseen ”elää maailmassa ja maailmasta”. Kyse on vuorovaikutuksesta, jossa Sabrina toimii maailmassa siihen vaikuttaen, mutta myös ammentaa maailmasta kehittäen itseään naisena ja ihmisenä. Samoin kulttuurihistorian tutkija on vuorovaikutuksessa tutkittavan kohteensa kanssa – vuorovaikutus, jonka seurauksena on tulkinta menneisyydestä – kuin myös vuorovaikutuksessa ympäröivään yhteiskuntaan.

Maailman voi ymmärtää tässä sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisemmin. Tai maailman tilalle voisi vaihtaa sanan ”kulttuuri”. Kulttuuri laajassa määritelmässään pitää sisällään kaiken inhimillisen ja ei-inhimillisen, jonka kanssa elämme vuorovaikutuksessa. Ympäröivä kulttuuri ja yhteiskunta tarjoavat lähtökohtia, inspiraatioita, näkökulmia tutkimukselle. Usein tutkimuksemme aiheet syntyvät jostain nykypäivän ja -maailman ilmiöstä, jonka juuria ja menneisyyden ilmentymiä haluamme ymmärtää. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii mielestäni Marjo Kaartisen joitain vuosia sitten vetämä hanke ”Vihan pitkät jäljet” (2017-2018).

Maarit Leskelä-Kärki pohti eräällä juhlavuoden videoista hyvin kulttuurihistorian merkitystä ja kulttuurihistorioitsijoiden roolia osana yhteiskuntaa. Hän kuvaakin, kuinka kulttuurihistorian ytimessä on myös vahva vuorovaikutus tutkijan/tutkimuksen ja ympäröivän yhteiskunnan välillä, kuinka ”historioitsija voi vaikuttaa oman aikansa yhteiskunnassa ja osallistua keskusteluihin”.

Itselleni ajatukseen ”maailmassa ja maailmasta” kiteytyy monin tavoin kulttuurihistorioitsijan asema suhteessa kulttuuriin ja yhteiskuntaan, etenkin kun tutkii aivan uusimman ajan historiaa, omaa aikaamme. Kulttuurihistorioitsija on tuolloin osa aikaa, jota tutkii, sen aktiivinen kokija ja tulkitsija arjessa. Esimerkiksi TV-sarjat, joita omassa väitöstutkimuksessani olen tutkinut, ovat olleet läsnä jo lapsuudessani, ja voin jäljittää muistijäljet niihin vuosien ja vuosikymmenten taakse. Olen kantanut niitä mukanani pitkään, tulkiten niitä eri tavoin eri ikävaiheissa. Kuten Sabrina, lähihistorian tai oman aikansa kulttuurihistorian tutkijakaan ei ole sivustakatsoja, vaan aktiivinen tekijä ja toimija. Tutkimus elää hyvin nopeatempoisesti ja siihen vaikuttavat tutkijaa ympäröivästä kulttuurista nousevat näkökulmat, jotka voivat muuntua nopeasti riippuen siitä, mitä keskusteluja on aktiivisena käynnissä.

Erityisen vahvasti huomasin tämän viime keväänä pohtiessani, miten itse ymmärrän pohjoisen kulttuurihistorian. Ymmärsin, että en rakenna omaa suhdettani menneisyyteen suvun ja perheen kontekstista käsin, palautuen etenkin sota- ja jälleenrakennusajan kokemuksiin, vaan nimenomaan oman elinaikani, lähihistorian tapahtumista, sekä henkilökohtaisen että yhteiskunnallisen kontekstin näkökulmasta. Etenkin yhteiskunnallinen ja kulttuurinen konteksti on kiehtova, jopa herkullinen: reilun 30 vuoden aikajaksoon on sattunut mm. 90-luvun alun lama ja 2000-luvun finanssikriisi seurauksineen, Suomen liittyminen Euroopan unioniin ja nyttemmin liittymisprosessi Natoon, sekä internetin ja sosiaalisen median arkipäiväistyminen ja maailman avautuminen tietoverkkojen kautta. Tutkimus voisi tulevaisuudessa pohtia, miten Lapin periferinen luonne on avautunut tietoyhteyksien parannuttua; miten oman sukupolveni ihmiset ovat joutuneet tiukoille työmarkkinoilla, kun työpaikat, joita pitkään luvattiin, eivät olekaan avautuneet eläkeiän noustessa koko ajan; millaista henkistä, materiaalista ja sosiaalista jälleenrakennusta 90-luvun laman jälkeen tehtiin.

Minulle kulttuurihistorian merkitys onkin paljon kiinni sen ajankohtaisuudessa, sen kiinnittymisessä aikaan, sen tavassa tarttua, ei vain satojen vuosien takaisiin tapahtumiin, vaan myös ihan viime vuosikymmenten ja vuosien ilmiöihin. Eläen siis maailmassa ja maailmasta.

Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri ja toiminut Lapin kulttuurihistorian määräaikaisena yliopisto-opettajana.

Lähteet:

Sabrina. Tunnetaan suomeksi myös nimellä Kaunis Sabrina. 1954. Ohjaaja Billy Wilder. Käsikirjoitus Billy Wilder, Ernest Lehman ja Samuel A. Taylor, pohjautuu Samuel A. Taylorin näytelmään ‘Sabrina Fair’. Tuottaja Billy Wilder. Pääosissa Audrey Hepburn, Humphrey Bogart ja William Holden.

Litzen, Veikko: Kulttuurihistoria historiaa vai kirjallisuutta? Tuhkanen Totti, Pispala Elisa, Virtanen Keijo (toim.): Keskusteluja professorin kanssa. 1993.

Maarit Leskelä-Kärki ja kulttuurihistorian merkitys, video 29.12.2022. Kulttuurihistoria nyt! -blogi. https://blogit.utu.fi/kulttuurihistoria/2022/12/29/kh50-maarit-leskela-karki-ja-kulttuurihistorian-merkitys/

Adventtikalenteri 2022: Joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta – Joulun kaupallisuudesta ja Rovaniemen joulukohteista

Rovaniemellä kasvaneena on tottunut siihen, että joulu on läsnä ympäri vuoden jossain muodossaan ja Joulupukki on kaikkialla. Rovaniemen ydinkeskusta on sähkönhinnannoususta huolimatta täynnä jouluvaloja niin katujen yllä kuin kuusien päällä. Hiljaiset koronavuodet ovat jäämässä taakse, kun matkailijoita ympäri maailman on saapunut kaupunkiin talvisen maiseman iloista nauttimaan.

Meillä on olemassa oikeastaan kaksi versiota keskitalven juhlasta: joulu, jota jokainen juhlii omalla tavallaan, oli se sitten perhepiirissä, töissä tai muin tavoin, ja toisaalta kaupallinen, brändätty joulu, johon Rovaniemellä kuuluvat etenkin matkailijoiden virta kaupunkiin, nousevat ja laskevat lentokoneet kaupungin yllä, kauppakeskusten kaiuttimista taukoamatta soivat joululaulut, kiireen tunne sekä joulumaa. Lähdinkin katsomaan, millaisia juttuja digitoiduista lehdistä löytyy liittyen sekä joulun kaupallisuuteen että Rovaniemen joulukohteisiin. Tässä teen vain hyvin pienen pintaraapaisun aiheeseen, sillä lehdistöaineistoa olisi runsaasti läpikäytävänä.

”Jouluun herkistytään huomenna. Herkistyminen tapahtuu melkoisen nopeasti, sillä vielä aamulla ollaan täydessä touhussa, kauppaa käydään ja rahalla vaihdetaan hyödykkeitä. Kaupallisuus on päivän pääteema? Joulusta on tullut kaupallinen. Se ei enää täytä sitä tehtäväänsä, joka sillä on ollut. Näin sanotaan joka joulu. Mutta onko joulu todella tullut kaupallisemmaksi? Myös muunlaisia näkökulmia esitetään.” – Länsi-Savo, 23.12.1969, nro 345, s. 7

Joulun kaupallisuus on ollut vakiokeskustelu sanomalehdistössä etenkin 1950-luvulta eteenpäin, joskin Kymen Sanomien vuonna 2018 julkaistun jutun mukaan keskustelua käytiin joululehdissä jo 1800-luvulla. Aihetta nostettiin esiin eri lehtien sivuilla puoluetaustoista riippumatta, usein myös korostaen vastapainona joulun perinteikkyyttä ja joulurauhaa, ja kuinka joulun kaupallisuus ei kuitenkaan voi voittaa ”aitoa joulun henkeä”. Esiin nousee myös huomioita, kuinka nuo ”oikeat” vanhan ajan joulut saattoivat olla hyvin niukkaa aikaa, johon suhteutettuna kaupallisuus tuntuukin pröystäilevältä. Omat keskustelunsa liittyvät toki myös joulun kristillisen perinteeseen suhteessa kaupallisuuteen.

Länsi-Savo-lehden pääkirjoituksessa vuodelta 1991 epäiltiin, että meneillään oleva lama ei tulisi vähentämään joulukaupan määrää aiemmasta, joskin kasvava työttömien määrä ja heidän käytössään olevat rahat vaikuttavat tilanteeseen. Pääkirjoituksessa tuotiin kuitenkin esiin kuinka perinteistä ”railakasta huutoa joulun kaupallisuutta vastaan” ei kuulunut tällä kertaa, vaan oltiin tyytyväisiä, että kauppa kävisi ja töitä riittäisi joulun jälkeiseenkin aikaan. (Länsi-Savo 15.12.1991.)

Saarijärven Paavo, 18.12.1928, nro 147 B, s. 4. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulun kaupallisuus näkyy sanomalehdissä toki myös mainonnassa. Esimerkiksi Maalaisliiton 1900-luvun alkupuolella Jyväskylässä ilmestyneessä Saarijärven Paavo -lehdessä löytyy joulukuulta 1928 pidempi, hieman tarinanomaiseen muotoon kirjoitettu kirjalista, jossa on lueteltu Weilin&Göös -kirjakaupasta löytyviä uutuuskirjoja pukinkonttiin, esim. Agapetuksen ”Aatamin puvussa ja vähän Eevankin”, Ilmari Kiannon ”Papin poika” ja Mika Waltarin ”Suuri Illusioni”. Tekstin ohessa on kuva kahdesta lahjakasaa kantavasta Joulupukista – tai kenties pukista ja perheen isästä, joka maastoutuu pakettien ja valkoisen parran taakse. Nykyisin Joulupukki kulkee porojen vetämän reen ohella esimerkiksi ”virallisen lentoyhtiönsä” Finnairin koneilla; marraskuussa 1984 pukki lensi Japaniin ensi kertaa koneilla, joihin oli maalattu tekstit ”Finnair, official airline of Santa Claus.”

”Joulupukki on jo ajaa huristanut Korvatunturille ja nukkuu nyt siellä ensi joulun alusviikolle saakka. Tarpeenpa hänelle uni onkin.” – Helsingin Sanomat, 27.12.1929, nro 349, s. 3

Tarinan mukaan Joulupukin koti Korvatunturilla selvisi suomalaisille vuonna 1927, kun radion Markus-setä, Markus Rautio, kertoi asiasta lastentunnillaan. Ja jo samana vuonna Korvatunturin joulupaja ilmestyi myös lehtimainoksiin, esim. Nordbergin kirjakaupan mainoksessa Länsi-Suomi-lehdessä 20.12.1927 kerrottiin ”Korvatunturin Joulupajasta saapuneen suuri lähetys joululahjoiksi sopivia tavaroita”. Vuonna 1928 Mäntässä sijainnut Seppele- ja Sairashoitotarpeiden kauppa kertoi mainoksessaan joulunäyttelystä, johon ”on tuotu Markus-sedän lentokoneella Korvatunturilta toinen puoli Joulupukin varastosta.” Yhdistettiinkö joulupukki ja Korvatunturi toisiinsa jo ennen vuotta 1927 on hieman epäselvää – tähän suuntaan viitteitä oli Ylen Kulttuuricocktailin tekemässä jutussa muutaman vuoden takaa. Itse en löytänyt sanomalehdistä haulla viitteitä yhteydestä ennen vuotta 1927 – sitä ennen Korvatunturi mainitaan enimmäkseen jutuissa, jotka liittyvät Suomen ja Venäjän rajaan ja rajavyöhykkeeseen.

Jämsän Sanomat, 14.12.1928, nro 50, s. 4.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Koska Korvatunturi on haastavien yhteyksien päässä – ja Joulupukin työpaja siellä salainen – täytyy pukilla olla helpommin saavutettava kohde, jossa tavata lapsia ja aikuisia ympäri vuoden. Sellainen rakennettiin Rovaniemelle. Joulupukin pajakylän tarina alkaa napapiiriltä – tai Napapiiriltä, sillä nykyisin isolla kirjaimella kirjoitettuna Napapiirillä viitataan Joulupukin pajakylän ja Rovaniemen lentokentän alueeseen n. 10 kilometrin päässä kaupungin keskustasta.

Napapiirin (turismi)historia ulottuu vuoteen 1950, jolloin Eleanor Roosevelt vieraili Rovaniemellä tutustumassa jälleenrakennustyöhön. Hän ilmoitti haluavansa ylittää pohjoisen napapiirin vierailunsa aikana, mutta haasteena oli, että alue oli pitkälti jänkää. Alueelle päätettiin pikaisesti rakentaa maja Rooseveltin vierailua varten. Rooseveltin maja, joka nykyisinkin sijaitsee pajakylän yhteydessä, toimi alkusysäyksenä Napapiirin matkailualueelle. Eleanor Rooseveltin jälkeen paikalla vierailivat tulevina vuosikymmeninä myös monet valtiojohtajat mm. Yhdysvalloista ja Neuvostoliitosta. Vieraillessani Pajakylässä kuvaten kohteita tätä tekstiä varten, en varsinaisesti yllättynyt kaupallisten kylttien määrästä, mutta pienen hirsisen Rooseveltin majan ympärillä ne pistivät silmään.

Rooseveltin maja joulukuussa 2022. Kuva Elina Karvo

Haaveita Lapissa sijaitsevasta Joulumaasta, joka toimisi matkailun kärkenä, oli pitkin 1900-lukua. Eräs aktiivisimpia Joulumaan puolestapuhujia oli toimittaja Niilo Tarvajärvi, joka oli inspiroitunut luomaan Disneylandia vastaavanlaista elämyspuistoa. Vuonna 1978 Apu-lehdessä kirjoitettiin, kuinka Tarvan, kuten hänet tunnettiin, ”19-vuotinen unelma” oli toteutumassa ja Joulumaan rakentaminen oli käynnistymässä. Alun perin Tarvajärven Korvatunturille kaavailemaa elämysaluetta oltiin tässä kohtaa rakentamassa Rovaniemelle Nelostien varteen, josta silloinen Rovaniemen maalaiskunta oli tarjoamassa tonttia. (Apu 1.12.1978) Tarvajärven suunnitelmassa, kuten myös laajemmin Joulumaa-suunnitelmissa, oli mukana myös maailman lasten hyväksi tehtävä työ, ja kun Lapin lääni julistautui joulukuussa 1984 Joulumaaksi, tapahtui se nimenomaan Rovaniemen Unicef-työryhmän kokouksessa (Etelä-Suomen sanomat 17.12.1984). Joulupukin pajakylä vihittiin käyttöön seuraavana vuonna. Niilo Tarvajärven unelma Joulumaasta ajautui kuitenkin taloudellisiin ongelmiin 1980-luvun loppua kohden. Missä määrin hyväntekeväisyysnäkökulma on edelleen mukana Rovaniemen joulukohteiden toiminnassa on itselleni jäänyt epäselväksi – jos sitä on, se jää auttamatta kaupallisen näkökulman varjoon.

Tarvajärven suunnittelemasta laajasta elämyksellisestä matkailukohteesta lähimmäs pääsi vuonna 1998 avattu SantaPark-huvipuisto. Joulupukin kotiluola sijaitsee myös Nelostien varrella, Syväsenvaaran kallion sisään louhittuna, ja toimii joulumaailman lisäksi yleisenä väestönsuojana. Itse vierailin tässä kohteessa lapsena pian sen aukaisun jälkeen, enkä sen koommin ole siellä vieraillut – tietääkseni huvipuisto on muuttnut enemmän elämyspuistoksi, johon kuuluvat mm. Tonttukoulu ja Jäägalleria. Niin ja onhan SantaParkille johtava tie nimetty Joulumaa-ideoijan mukaan Tarvantieksi.

SantaPark-luolan suu Syväsenvaaran kalliossa joulukuussa 2022. Kuva Elina Karvo

1970-luvulla Rovaniemellä käynnistyi Joulupukin postikonttoritoiminta, joka toimi aiemmin Etelä-Suomesta käsin. Postikonttori otti vastaan lasten kirjeitä ympäri maailman, ja kirjeitä lähettäneille lähti vastauksena kirje Joulupukilta. Matkailun edistämiskeskus ylläpiti kirjetoimintaa ainakin 1970-luvulla, palkaten mm. opiskelijoita vastaamaan kirjeisiin. Länsi-Savo-lehdessä kirjoitettiin joulukuussa 1980, että sinä vuonna Joulupukin tontut olivat ehtineet jo vastaamaan yli 24 000 kirjeeseen; erityisen aktiivisia kirjoittajia vuonna 1980 olivat puolalaislapset. Vastauskirjeitä oli tuolloin valmiiksi painettuna 10 eri kielellä. Kirjepalvelun ohessa toimi myös puhelinpalvelu, johon tuli päivittäin lähes 500 puhelua marraskuun lopulta alkaen. Toinen puhelinpalvelu avattiin myös Turkuun tuona vuonna, jotta kulut Lappiin soittamiselle eivät tulisi niin kalliiksi. (Länsi-Savo 12.12.1980.) Nykyinen Joulupukin pääposti on avautunut Pajakylään 1990-luvun alussa, ja automaattisesti vastauskirjettä ei tontuilta enää saa, vaan kirje maksaa, ja kirjeiden kielivalikoima on laajentunut 13:een.

Joulupukin pajakylään ja pohjoisen joulumatkailuun liittyvää uutisointia löytyy 1980-luvun lehdistä runsaammin. Esimerkiksi brittiläisiä turisteja tuoneet Concorde-lennoista uutisoitiin valtakunnallisissa lehdissä vuonna 1986. Uuden Suomen jutussa kerrotaan, kuinka brittien vierailu Lapissa kesti seitsemisen tuntia, jona aikana matkaajat pääsivät ajamaan pororeissä ja moottorikelkoilla sekä vierailemaan Joulupukin pajakylässä ja postikonttorilla ja vielä illallisella Hotelli Pohjanhovissa. (Uusi Suomi 21.12.1986). Vuonna 1990 Concorde-lentoja Iso-Britanniasta saapui jopa 13 kappaletta.

Ennen koronapandemiaa charter-lentoja saapui Britanniasta Rovaniemelle useampi sata joulukuun aikana. Tänä jouluna matkailijamäärät ovat selvästi taas kasvussa – sen huomaa Rovaniemen kaduilla kulkiessa – ja vaikka suuret matkailijaryhmät Kiinasta ja Venäjältä ovat poissa, odotetaan tästä talvesta ennätyksiä rikkovaa (Yle 16.11.2022). Lapin Joulumaan vetovoima on vahva ja maailmanlaajuiset kriisit pois lukien tuo vetovoima tuskin tulee tulevina vuosina tai vuosikymmeninä laskemaan.

Napapiirin ylittäjiä Joulupukin pajakylässä joulukuussa 2022. Valoisan kuusen takana vuonna 1992 avattu Joulupukin kammari. Kuva Elina Karvo

Lähteitä:

Etelä-Suomen Sanomat, 17.12.1984, nro 343, s. 16

Etelä-Suomen Sanomat, 23.12.1990, nro 348, s. 6

Helsingin Sanomat, 21.12.1963, nro 345, s. 6

Jämsän Sanomat, 14.12.1928, nro 50, s. 4

Kymen sanomat 18.12.2018 no 342

Länsi-Savo, 23.12.1969, nro 345, s. 7

Länsi-Savo, 06.11.1984, nro 300, s. 6

Länsi-Savo, 15.12.1991, nro 337, s. 2

Länsi-Suomi, 20.12.1927, nro 292, s. 4

Uusi Suomi, 21.12.1986, nro 343, s. 8

Yle: Lapin matkailu ennustaa huipputalvea, 16.11.2022

Yle Kulttuuricocktail: Mäkättävästä karvamöröstä punanuttuiseksi Paavin kaveriksi – Näin joulupukista tuli suomalainen, 21.12.2019

Joulupukin pajakylä

Yle Elävä Arkisto: Joulumaan rakentaminen pysähtyi v. 1987, 7.12.2006

Kulttuurihistorian Tilat, osa 9: Ajatuksia tilallisuudesta

”Ihmiset järjestävät itseänsä ja maailmaansa tilallisesti. Tilallinen rakentuminen tai rakentaminen määrittelee sekä ihmisten välisiä suhteita että ihmisten ja heidän ympäristönsä välisiä suhteita. Maailmassa olemisemme tapa on sellainen, että kaikki ihmisten tai asioiden kohtaaminen tapahtuu jossain tilassa tai paikassa.”

– Riitta Laitinen, Johdanto tilan kokemisen kulttuurihistoriaan (2004)

Kirjoitussarjassamme olemme katsoneet erilaisia kulttuurihistorian tiloja niin fyysisinä, kuviteltuina kuin etäyhteyksin muotoutuneina. Ajatus tilasta on ollut vahvasti läsnä humanistisessa tutkimuksessa menneinä vuosikymmeninä ns. tilallisen käänteen myötä. Tila ei ole vain fyysinen, vaan myös mentaalinen ja sosiaalinen, monin tavoin koettu. Tiloihin liittyviä kokemuksia olemme saaneet lukea runsaasti kirjoitussarjamme osissa. Tiloihin liittyy niin henkilökohtaisia muistoja kuin laajempia kulttuurisia tulkintoja. Kulttuurihistorian tilojen merkityksellisyys on rakentunut kulttuurihistorian yhteisön yksilöllisistä ja yhteisistä tavoista käyttää ja kokea tiloja.

Luostarin välikatu

Kirjoitussarjamme olisi periaatteessa voinut olla teemaltaan myös ”Kulttuurihistorian paikkoja”. Tila muuttuu paikaksi, kun se koetaan tietyksi ja tunnetuksi. Paikka on osa tilaa, tai siitä / siinä muotoutunut. Niinpä esim. vanhat kasarmialueet tai Rovaniemen kulttuurihistorian tilat voisivat olla myös paikkoja, koettuja ja merkityksellistettyjä tiloja. Mutta kenties siinä missä paikka lähtökohtaisesti tuntuu fyysisemmin ymmärrettävältä, tilaan voivat kuulua myös ne etäyhteyksin luomat rajattomat – ja tilattomat – tilat, joissa kulttuurihistoria on toiminut.

Tiloihin liittyvät myös usein rajat, jotka konkretisoivat tiloja. Kuten tilat, myös rajat voivat olla fyysisten lisäksi myös mentaalisia ja sosiaalisia, kulttuurisia ja historiallisia. Niihin voi liittyä kiivastakin vastakkainasettelua ja kiistanalaisuutta.

Muutamia tutkimuksia

Kulttuurihistorian oppiaineessa on pitkään toiminut tilallisuuteen, materiaalisuuteen ja ympäristöön liittyvistä kysymyksistä kiinnostunut tutkimusryhmä. Vuonna 2004 tutkimusryhmän yhteistyönä julkaistiin artikkelikokoelma Tilan kokemisen kulttuurihistoriaa (Cultural History – Kulttuurihistoria 4, 2004), jonka toimitti tilan ja ympäristön kulttuurihistoriaan perehtynyt Riitta Laitinen. Teoksen artikkeleissa tilaa käsitellään esiintymisen tilojen, muutoksen sekä ihmisen ympäristöstään tuottamien tekstien ja kuvien näkökulmista. Teoksen johdannossa Laitinen pohtii lyhyesti myös tilan ja paikan käsitteitä.

Riitta Laitisen tilallisuuteen liittyviä tutkimuksia mainittiin jo Turkua käsittelevän tekstin yhteydessä. Laitinen avasi tutkimuksissaan erityisesti uuden ajan alun Turun urbaania kaupunkiyhteisöä tilan, materiaalisuuden ja järjestyksen kautta. Esimerkiksi teoksessaan Order, Materiality and Urban Space in the Early Modern Kingdom of Sweden (2017) Laitinen avaa 1600-luvun Turun kaupunkiympäristön järjestystä ja materiaalisuutta. Hän kysyy, miten yhteisö järjesti elinympäristöään ja kuinka kaupunkiyhteisö järjestäytyi suhteessa kaupunkitilaan, millä tavoin tilalliset käytänteet vaikuttivat turkulaisten arkipäivässä ja miten kotien tilat suhteutuivat tilallisiin käytänteisiin. Laitinen tuo tutkimuksissaan esiin esim. kaupungin rajojen ulkopuolelle karkotetut lainrikkojat: 1600-luvun yhteisöstä karkottaminen oli ankara rangaistus, jota monet karkotetut myös vastustivat pyrkimällä takaisin rajojen sisäpuolelle.

Ajankohtaisen yhteiskunnallisen keskustelun historiallistamisen sekä paikan käsitteen moninaisuuden pohdintaan osallistui väitöskirjassaan Heta Lähdesmäki, jonka tutkimus Susien paikat keskittyi sekä susien fyysisiin paikkoihin että sijainteihin liittyviin kommentteihin ja mielikuviin. Lähdesmäen tutkimuksessa esiin nousevat myös rajat ja niihin liittyvät rajanvedot.

Tilallisuuden ajatusta oli mukana myös Bolivia Erazon väitöskirjatutkimuksessa How sound cinema arrived in Ecuador. Erazo käytti tilatutkimuksen klassikon, Henri Lefebvren The Production of Spaces -teoksessa esitettyä kolmijakoa eletystä, käsitetystä ja havaitusta tilasta. Erazo analysoi lehdistön luomaa tilaa keskustelusta, joka liittyi äänielokuvan tuloon Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon. Lehdistöaineistoa hyödynsi väitöskirjatutkimuksessaan myös Heidi Hakkarainen, joka tutki wieniläisiä pilalehtiä analysoimalla, miten huumorin avulla käsiteltiin kaupunkitilan muutosta ja modernisaatiota 1800-luvun lopulla. Lehdistöaineisto toimii itsessään tilana keskustelulle, mutta myös alustana tuoda esiin kokemuksia, näkemyksiä ja tulkintoja tiloista, esimerkiksi kaupunkiympäristöistä ja -kulttuureista.

Ajatusleikki tilallisuudesta

Tilallisuuden läsnäoloa kulttuurihistoriallisessa tutkimuksessa on vaikea välttää silloinkin, kun tutkimuksen kohteena eivät varsinaisesti tilalliset kysymykset ole. Teen pienen ajatusleikin itselleni tutusta tutkimuskohteesta, Sherlock Holmesista. Holmes-tarinoissa, kuten usein dekkareissa, on tilalla, paikalla, sijainnilla merkitys juonen kannalta, ja joskus paikan voi katsoa olevan yksi henkilö tarinassa – hyvänä esimerkkinä toimii Baskervillen koira -tarinan synkkä, sumuinen nummi Dartmoorissa. Joskus tila on myös keskeinen osa henkilöä, kuten Holmesin kohdalla on: ”He loved to lie in the very center of five millions of people, with his filaments stretching out and running through them, responsive to every little rumour or suspicion of unsolved crime.” Etsivän identiteettiä rakennetaan suhteessa vilkkaaseen kaupunkiin ja sen yhteisöön.

Holmesin herrasmiesidentiteettiä voidaan puolestaan tarkastella suhteessa hänen ja Watsonin jakamaan asuntoon osoitteessa 221B Baker Street. Viktoriaanisen herrasmiehen kolme tilaa – työ, koti ja klubi – tiivistyvät Holmesille tähän yhteen asuntoon, sen eri nurkkiin. Toki Holmesin työ vie hänet asuntonsa ulkopuolelle usein, mutta hänen elämänsä keskeisimmät tapahtumat sijoittuvat lähes poikkeuksetta Baker Streetille. Vertailun omaisesti Holmesin vanhemmalla veljellä Mycroftilla on näille kolmelle herrasmiehen komponentille kolme erillistä tilaa: työ Whitehallissa, asunto Pall Mall -kadulla, ja The Diogenes Club -klubi Westminsterissa. Mycroft ei kuitenkaan Sherlockin tavoin poikkea juuri koskaan kolmen tilan piirinsä ulkopuolelle, vaan hänen elämänsä rajoittuu niiden luomien rajojen sisäpuolelle.

St. Bart’sin sairaala toimi erään länsimaisen kulttuurin tunnetuimman ystävyyden alkupisteenä, kun Holmes ja Watson tapasivat sairaalan laboratoriossa ensimmäisen kerran. Vuonna 2012 sairaalatila sai uusia merkityksiä Holmes-kontekstissa, kun se toimi Holmesin ”kuoleman” paikkana BBC:n Sherlock-sarjan jaksossa The Reichenbach Fall.

Tilojen merkitys suhteessa Holmesin hahmoon on myös historiallinen ilmiö, sillä myöhemmät tulkinnat etsivän seikkailuista elokuvan ja television puolella avaavat uudenlaisia ajallisia ja kulttuurisia merkityksiä Holmesin identiteetille. 1980-luvun televisiosarjassa Holmes ja Watson seikkailevat autenttisuuteen pyrkivässä, lähes idyllisessä viktoriaanisessa lavastuksessa tavalla, joka oli paljon käytössä brittiläisessä elokuva- ja tv-tuotannossa 80-90-luvuilla (Sherlock Holmes -sarjat, 1984-1994). 2000-luvulla viktoriaaninen Lontoo on muuttunut valkokankaalla steampunk-henkiseksi, vahvan teollistuneeksi kaupungiksi, jossa Holmes on muuttunut aiempaa fyysisemmäksi Hollywood-toimintasankariksi (Sherlock Holmes, 2009). 2010-luvun tulkinnassa älyteknologia murtautuu tilojen läpi – rajat häilyvät ja rikkoutuvat, kun erilaiset tilat yhdistyvät verkkoyhteyden kautta. Sosiaalisen median hyödyntäminen rikkoo myös neljännen seinän rajat ja tuo fiktiivisen maailman osaksi todellisuutta esim. viraalikampanjoiden kautta. (Sherlock, 2010-2017). Tilojen käyttö ja merkitys muuttuvat ajassa suhteutuen eri aikojen tuotantokulttuureihin sekä ympäröivän yhteiskunnan trendeihin.

Teksti ja kuvat: Elina Karvo, seuran sihteeri

Kirjallisuutta:

Erazo, Bolivia: How sound cinema arrived in Ecuador. Case Study of Quito in the Late 1920s and Early 1930s. Annales Universitatis Turkuensis. Turku, 2018.

Hakkarainen, Heidi: Comical Modernity: Witzblätter, Popular Humour and the Transformation of City Space in Late Nineteenth-Century Vienna. 2017.

Laitinen, Riitta (toim.): Tilan kokemisen kulttuurihistoriaa. Cultural History – Kulttuurihistoria 4. K&h-kustannus, 2004.

Laitinen, Riitta: Materiaalinen kaupunki. Kodin tilat ja kaupunkiyhteisö 1600-luvun Turussa. Historiallinen aikakauskirja 2/2019, s. 137-145.

Laitinen, Riitta: Order, materiality and urban space in the early modern kingdom of Sweden. Amsterdam University Press, 2017.

Laitinen, Riitta: Rajoja ja avoimuutta 1600-luvun kodeissa. Historiallinen aikakauskirja 1/2014, s. 20­­-31.

Laitinen, Riitta: Banishment, Urban Community and Judicial Practice: Thieves in Mid-17th-Century Turku. Scandinavian Journal of History 38, no. 5, 2013. s. 549–567.

Lähdesmäki, Heta: Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 127. Jyväskylä 2020.

Pohjoista kulttuurihistoriaa 25 vuotta

Samaan aikaan kun Turun kulttuurihistoria viettää 50-vuotisjuhlia, on Lapin kulttuurihistorialla takanaan 25-vuotinen taival. Kulttuurihistorian opintojen suorittaminen alkoi Lapin yliopistossa vuonna 1996 avoimen yliopiston kautta, mutta jo seuraavana vuonna opetus jatkui itsenäisenä oppiaineena. Vuosien varrella oppiaineen fokuksessa on ollut pohjoinen kulttuurihistoria monissa muodoissaan, ja tutkimuksen keskiössä ovat olleet mm. henkinen ja materiaalinen jälleenrakennus, taiteen tutkimuksen suhde kulttuurihistoriaan sekä pohjoisen yksilöt ja yhteisöt. Lapin ja Turun kulttuurihistorian oppiaineet ovat tehneet tiivistä yhteistyötä vuosien varrella ja keskustelu kulttuurihistorian luonteesta ja merkityksestä on monipuolistunut kahden oppiaineen tutkimuksellisten alueiden myötä.

Pohjoista kulttuurihistoriaa juhlistettiin Rovaniemellä toukokuisena keskiviikkona. Otsikolla Pohjoisen kulttuurihistorian aarteet ja unelmat kulkenut päivä käsitti iltapäiväseminaarin Lapin yliopistolla sekä iltaosuuden Kulttuuritalo Korundissa.

Professori emerita Marja Tuominen esitteli tuoreen dosentin Maarit Leskelä-Kärjen. Kuva: Elina Karvo

Iltapäivä käynnistyi professori, dosentti Maarit Leskelä-Kärjen luennolla ”Kuka omistaa elämän? Elämänkerronta, etiikka ja kulttuurihistoriallinen tutkimus”. Leskelä-Kärki nimitettiin tammikuussa Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dosentiksi alalta kulttuurihistoria, erityisesti elämänkerronnan tutkimus (lue lisää Maaritin dosenttiesittelystä aiemmin tänä vuonna). Luennollaan Leskelä-Kärki avasi alkuun omaa suhdettaan Lapin kulttuurihistoriaan ja sen merkitystä hänen omalla tutkijanurallaan. Hän avasi tarkkaavaiselle yleisölle elämänkerronnan tutkimuksen monipuolista historiaa ja aineistoja. Esimerkkeinä elämänkerronnan tutkimuksen haasteista ja etiikasta Leskelä-Kärki käytti rakastettua ja hyvin tunnettua kirjailija ja taiteilija Tove Janssonia sekä unohduksiin jäänyttä kirjailija, runoilija ja toimittaja Aarni Koutaa. Heidän kauttaan Leskelä-Kärki avasi kysymyksiä elämäkerrallisesta omistamisesta, totuudellisuudesta, vallasta ja reflektiosta. Luento herätti kuulijoissa monenlaisia ajatuksia ja aiheesta syntyi vilkasta keskustelua.

Juhlayleisöä Lapin yliopiston Eelin salissa
Kuva: Elina Karvo

Iltapäiväseminaarin toisessa osiossa kuultiin lyhyitä puheenvuoroja pohjoisesta kulttuurihistoriasta. Kutsutut puhujat esittivät omia näkemyksiään, pohdintojaan ja visioita siitä, mitä pohjoinen kulttuurihistoria on ja mitä se voisi olla tulevaisuudessa. Professori emerita Marja Tuominen muisteli pohjoisen kulttuurihistorian alkuvaiheita ja etenkin prosessia, jonka tuloksena oli kaksiosainen julkaisu Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit. Tuominen viittasi myös professori emeritus Kari Immosen ajatukseen, kuinka kulttuurihistoriassa pieni ja arkinen kohtaa suuren ja merkittävän. Pohjoisen kulttuurihistorian näkökulmasta Tuominen muunti ajatusta muotoon ”pieni ja arktinen kohtaa suuren ja merkittävän”.

Kulttuurihistorioitsija, tietokirjailija ja sanataiteilija Pälvi Rantala luki yleisölle kolme tekstiään, joissa hän kuvasi omaa suhdettaan pohjoiseen. Allekirjoittanut, jolla on vielä tutustumassa pohjoisen kulttuurihistorian monipuolisuuteen, pohti keskeisten tutkimusaiheiden – kuten henkinen jälleenrakennus ja periferia-keskustelu – siirtämistä lähemmäs näitä päiviä; miten esimerkiksi pohjoinen kulttuurihistoria voisi tarttua 90-luvun laman jälkeiseen henkiseen jälleenrakennukseen. Väitöskirjatutkija Marko Niemelä tutkii väitöskirjassaan Rovaniemen markkinoiden äänimaisemaa ja kertoi kaiken tekemisensä takana olevan musiikin. Hän esittikin pohjoiselle kulttuurihistorialle visioksi lappilaisen musiikin historian tutkimista.

Pohjoisen kulttuurihistorian dosentti, saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola muisteli omaa dosenttiaikaansa Lapin kulttuurihistoriassa, ja sitä monipuolista ja käytännönläheistä yhteistyötä, jota on pohjoisen kulttuurihistorian kanssa saanut vuosien varrella tehdä. Lehtola viittasi myös Tuomisen esiin nostamiin Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit -projektin julkaisuihin ja lainasi sieltä ajatusta, kuinka ”arktinen tutkimus voi olla ja sen pitää olla myös arkista tutkimusta”. Puheenvuorojen päätteeksi väitöskirjatutkija Virpi Vainio tiivisti pohjoisen kulttuurihistorian ajatuksia oman tutkimusaiheensa, unohdettujen lappilaisten naiskirjailijoiden kautta. Vainio nosti esiin, kuinka pohjoinen kulttuurihistoria on näkyväksi tekemisen historiaa, purkaa ajatusta marginaalista, näyttää pohjoisia ”ikkunoita menneisyyteen”, uskaltaa sanoa ääneen, ja terästää sekä valtakunnallista että paikallista muistia.

Innostavan iltapäivän jälkeen siirryttiin illaksi vielä rennon juhlistamisen merkeissä Kulttuuritalo Korundiin. Hyvän ruuan ja keskustelun lomassa kuultiin onnitteluja oppiaineelle, seuran tervehdys sekä musiikkiesitys. Juhlaväen kesken kävi vilkas keskustelu niin iltapäivällä kuullusta kuin muista pohjoisen kulttuurihistorian monipuolisista teemoista.

Pälvi Rantala, Marko Niemelä ja Kimi Kärki tarjosivat illan alkuun musiikkia. Kuva: Elina Karvo

Lapin kulttuurihistoria jatkaa juhlavuottaan myös syksyllä, jolloin vuorossa on niin luentosarjaa kuin taidenäyttelyä.

Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri ja toimii kesällä ja alkusyksystä Lapin kulttuurihistorian määräaikaisena yliopisto-opettajana.

Kulttuurihistorian muisti II 20.4.2022

Huhtikuisena keskiviikkona kokoonnuimme niin kasvokkain kuin etäyhteyksin jatkamaan kulttuurihistorian oppiaineen vaiheiden muistelua. Kulttuurihistorian muisti -tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran keväällä 2021, jolloin puhujiksi kutsuimme Turun yliopiston professori emerituksen Keijo Virtasen sekä Lapin yliopiston kulttuurihistorian professorin (nyk. emerita) Marja Tuomisen. Viime vuoden tapahtumasta voi lukea lisää täältä.

Tänä vuonna saimme kuulla professori emeritus Kari Immosen puheenvuoron otsikolla ”Sektorihistoriasta näkökulmahistoriaan. Kulttuurihistorian 30 ensimmäistä vuotta.” Immonen oli tiedekuntaneuvoston opiskelijajäsenenä vuonna 1968, kun kulttuurihistorian professuurin perustamista pohdittiin. Taustalla oli vuonna 1966 säädetty korkeakoulujen kehittämislaki, jonka pohjalta yliopistoihin perustettiin uusia virkoja.

Vuonna 1974 Kari Immosesta tuli yleisen historian assistentti ja hän pääsi seuraamaan läheltä kulttuurihistorian professorin viran täyttöä. Viran täyttö ei ollut helppoa, vaan professuurin täyttöä edelsi kaksi epäonnistuttua hakukierrosta. Ensimmäisen hakukierroksen hakijat edustivat monia tieteenaloja, kuten yleistä historiaa, kirjallisuustiedettä, filosofiaa ja psykologiaa, ja kaikki hakijat julistettiin epäpäteviksi. Toisella hakukierroksella käytettiin kutsumenettelyä, mutta sekään ei tuottanut toivottua tulosta. 1970-luvun lopun taloudellisen laman vaikuttaessa taustalla ja hakujen epäonnistuessa pohdittiin, tulisiko professuuri siirtää toiselle tieteenalalle. Tätä kuitenkin historian laitos, opiskelijat mukaan lukien, nousivat vastustamaan, ja niinpä kolmas virantäyttöhakukierros onnistui. Vuonna 1978 kulttuurihistorian professoriksi tuli keskiajan tutkija Veikko Litzen.

Professori Hannu Salmi (vas.) ja professori emeritus Kari Immonen (oik.)

Ennen Veikko Litzenin nimitystä ja kulttuurihistorian oppiaineen kehittämistyön aloittamista, kulttuurihistoria oli enemmän yleiseen historiaan rakennettu kulttuuria ja aatehistoriaa käsittävä sektori, eikä sitä nähty omana itsenäisenä tieteenalanaan. Tässä muodossaan kulttuurihistoria nähtiin siis historiantutkimuksen alueena, joka rajautui tiettyihin näkökulmiin ja kulttuurisiin kysymyksiin. 1900-luvun alkuvuosina suomalaisen historiantutkimuksen kentällä toimi kulttuurihistoriallisesti ajatelleita tutkijoita, kuten Gunnar Suolahti, mutta sodanjälkeisen Suomen historiantutkimuksen kentälle ei kulttuurihistoria enää istunut, vaan historian tutkimuksen painottuminen oli poliittisessa ja valtiollisessa historiassa. Tällöin kulttuurihistoriallista näkökulmaa näkyi muilla tieteenaloilla, kuten kirjallisuustieteessä ja kansatieteessä, mikä näkyi Immosen mukaan professuurin virantäytön ensimmäisellä hakukierroksella.

Veikko Litzenin myötä alkoi ”kulttuurihistoriallisen erityisluonteen rakentuminen”. Immonen kuvasi Veikko Litzenia ideanikkariksi ja korosti, kuinka hänellä oli suuri rooli hengenluojana, mutta oppiaineen käytännöntöiden ja opiskelijoiden ohjauksen kannalta keskeistä oli Keijo Virtasen mukaantulo kulttuurihistoriaan 1980-luvulla. Oppiainetta rakennettiin kahdelle pohjalle: 1) jatkuvalle keskustelulle siitä, mitä kulttuurihistoria on, ja 2) määrätietoiselle työskentelylle oppiaineen ja ohjauksen järjestämiselle. Immonen näkee tämän olevan tänäkin päivänä kulttuurihistorian oppiaineen toiminnan taustalla. Vahvan tieteellisen osaamisen sekä opiskelijoille annetun tuen lisäksi oppiaine on Immosen mukaan ollut aina valmis ottamaan vastuuta yhteiskunnallisessa keskustelussa. Historian aikamuotona onkin hänen mielestään futuuri: keskustelu menneisyyden kanssa on tärkeää, jotta voidaan suuntautua tulevaan.

Immonen korosti kuinka kulttuurihistoriassa ei haluttu rajata opiskelijoiden mahdollisuuksia vaan tarjota ilmapiiri, jossa saattoi kasvaa ja kehittyä eteenpäin. Opiskelijoille annetusta vahvasta tuetusta esimerkkinä Immonen kertoi oppiaineen tiloihin 90-luvulla hankituista tietokoneista, joita opiskelijoilla oli mahdollisuus käyttää silloin, kun henkilökunta ei niitä tarvinnut. Immonen viittasi myös oppiaineen elokuvatutkimukseen beta-nauhurin kautta – tästä aiheesta lisää voi lukea Hannu Salmen mainiosta blogitekstistä oppiaineen blogista.

Immonen toi puheenvuorossaan myös esille, että oppiaineen nousu ja kehittymishalu johtivat myös tietynlaiseen väsähtämiseen ja epäonnistuneisiin hankkeisiin. Oppiaineen laajetessa myös valmistuneiden tohtoreiden määrä lisääntyi, eikä kaikille löytynyt töitä yliopistolta. Lisäksi kulttuurihistorian eteenpäin suuntautunut katse aiheutti välillä myös jännitteitä tiedekunnan ja yliopiston kanssa. Esimerkiksi ajatus oppiaineen yhteydessä toimivasta yritysyksiköstä ei saanut vastakaikua yliopistolta.

Keijo Virtanen korosti vuoden 2021 muistelutapahtumassa, kuinka oppiaineelta vaadittiin jatkuvaa määrittelyä 1980- ja 90-luvuilla. Myös Kari Immosen mielestä koko oppiaineen historian ajan on keskustelu siitä, mitä kulttuurihistoria on, ollut keskeinen työkalu. Hän kertoi esimerkin, miten oli aikoinaan eräällä luentokurssilla määritellyt kulttuurihistorian piirteitä, ja sellaiset käsitteet kuin historiallisuus, syvärakenne, kokonaisvaltaisuus ja moniaikaisuus ovat edelleen kulttuurihistorian opiskelijoille tutuiksi tulevia määritteitä. Kulttuurihistorian tiederajat ylittävä lähestymistapa on tuonut oppiaineen pariin tutkimuksen työkaluja myös naapuritieteistä ja -tiedekunnista, ja monitieteisyys on näkynyt erilaisissa tutkimushankkeissa. Immonen korosti myös avoimen yliopiston merkitystä kulttuurihistorian suosion kasvussa ja laajemman tietouden leviämisessä. Avoimen opetuksen myötä oppiaine sai myös keskeisiä resursseja käyttöönsä, ja Suomen toinen kulttuurihistorian oppiaine Lapin yliopistoon sai myös alkunsa avoimen yliopiston kautta 1990-luvulla.

Kari Immonen lainasi puheenvuorossaan Kuluttajatutkimuskeskuksen professorin Mika Pantzarin sosiaalisessa mediassa esittämää kommenttia: ”Kulttuurihistoria on Suomen parhaita laitoksia ja oppiaineita.” Näkemys, johon meidänkin seurassa on helppo yhtyä!

– Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Adventtikalenteri 1: Glögi

Tänä vuonna adventtikalenterimme luo katsauksen joulun herkkuihin ja ruokiin ja siihen, mitä näistä kirjoitettiin sanoma- ja aikakauslehdistössä vuosina 1900-1939. Ensimmäisenä vuorossa on kylmien talvi-iltojen makoisa lämmike, glögi.

Sana glögi tulee ruotsin kielen sanasta glögg, joka pohjaa sanaan glödga, hehkuttaminen. Samaa juurta on saksan kielen Glühwein, hehkuviini.

Glögi, sellaisena kuin me sen tunnemme, on Suomessa suhteellisen uusi tuttavuus. Ruotsista tullut maustejuoma liitettiin usein talvella ulkoiluun, ja juoma olikin aluksi tutumpi ruotsinkielisissä piireissä sen tullessa Suomeen 1900-luvun alkupuolella. Toki lämpimiä mausteviinejä oli nautittu jo vuosisatoja aiemminkin; esimerkiksi 1500-luvulla Ruotsin kuninkaana ollut Kustaa Vaasa oli mausteviinien suuri ystävä. Glögiä käytettiin Suomessa alkuun enemmän hienosto- ja diplomaattipiireissä, ja se löi itsensä läpi suomalaisten joulujuomana kunnolla vasta 1960-luvulla. Tällöin Suomessa juomaa valmistettiin joulun alla perheissä itse. Glögin perinteiset mausteet ovat jouluna muualtakin tutut neilikka, kaneli ja inkivääri.

Kun lähdin käymään läpi digitoitujen lehtien arkistoja hakusanalla ”glögi”, ei juoman historian valossa ole ihmekään, että osumia tuli lopulta melko vähän. Hakutuloksiin osui joitain virheosumia, ja 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen osalta myös useampia viittauksia henkilöihin, joiden nimi on Glög. Osumia tulee 1910- ja 1920-luvuilla satunnaisesti, mutta pikkuhiljaa lisääntyen, kunnes 1930-luvulla mainoksia joulujuomaan liittyen löytyy jo enemmän. Glögin teollinen valmistus Suomessa käynnistyikin kunnolla vasta 1930-luvulla, vaikka jo tätä ennenkin löytyy mainoksia myytävästä glögistä. Glögiin liittyi myös alkoholilla terästäminen, minkä vuoksi juoma todennäköisesti ei kieltolain (1919-1932) aikana päässyt Suomessa leviämään laajalti.

Joulukuun 28.päivä 1912 Turun sanomissa ilmestyi lyhyt katsaus joulunviettoon Turussa, jossa kirjoittajalle ovat luotettavat henkilöt kertoneet ”ettei täällä mitään erikoista ole tapahtunut”. Tekstissä reflektoidaan lumen vähäisyyttä Turussa – ja siitäkin huolimatta ”wanha tapa on kuitenkin ollut antaa lapsille joululahjaksi potkukelkat”. Tätä tapaa pidetään jäänteenä ”joiltakin wanhoilta, puoli- tai kokopakanallisilta ajoilta”, joka on kotimaiselle teollisuudelle paljon edullisempaa kuin ”esim. ’glögin’ ja punssin juonti, puhumattakaan päästä ja watsasta.” Glögiin liitettiin ajatusta tyyriydestä ja alkoholista.

Leikkeen alue0
Helsingin Sanomat, 15.12.1936, nro 339, s. 16. Kansalliskirjaston digitaaliset

Glögiä mainostettiin sekä yksinään että yhdessä muiden juomien tai jouluherkkujen kanssa. Erityisen paljon mainoksissa kehutaan Nordforsin jouluglögiä. Vuonna 1867 turkulaiselle Anders Bernhard Nordforsille myönnettiin lupa liköörien ja alkoholituotteiden valmistamiseen – sodan jälkeen Nordforsin tuotanto siirrettiin vuonna 1946 perustetulle Marjaviini- ja likööritehdas Marlille. Nimimerkki ”Tonttu” kertoo Turun sanomissa 21.12.1921 julkaistussa ilmoituksessa ”Mitä me vielä hankkisimme jouluksi?” kuinka ”Nordforsin erinomaisia mehuja ei myöskään pidä unohtaa walittaessa sitä märkyyttä, mitä itse kukin aikoo päänsä kätkeä. Nordforsin jouluglögi on wallan suurenmoista.” Nimimerkki ”Joulupukki” rientää myös jouluostoksillaan pari vuotta myöhemmin, 20.12.1923, Nordforsille ostamaan lisää ”verratonta glögiä, jota eukkokin imee itseensä kuin sieni. ”

Leikkeen alue0
Pitkä lista joulun herkkuja. Turun Sanomat, 21.12.1919, nro 4586, s. 8. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Leikkeen alue0
Sosialisti, 20.12.1927, nro 294, s. 8. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Kieltolain aikana korostettiin myös glögien alkoholittomuutta. Esimerkiksi AB Roberts OY suositteli mainoksessaan jouluboolin tekoon ”alkoholivapaata viiniglögiä”, joka ”kuumennetaan rusinoitten, mantelien y.m. kera”. Kuvaavaa on myös kuinka kieltolain päättymisen vuonna 1932 Alkoholiliike (nyk. Alko) laski kauppoihin joulun alla myyntiin Rajamäen tehtaan akvaviittia eli mausteviinaa sekä kotimaisen hehkuviinin Jouluhehkun eli glögiä. Sama ilmoitus näkyi useissa sanomalehdissä Helsingistä Lappiin.

Myös glögin ruotsalaisesta taustasta löytyy viittauksia. Karjalan maa -lehdessä kirjoitettiin lyhyesti kuvan kera jouluaattona 1929, kuinka ”länsinaapuri Ruotsin joulutapoihin kuuluu jouluglöggin tarjoilu kansalle. Me kieltolakimaassa emme sitä ymmärrä, mutta kansan tapana voimme suvaita tällaisetkin kansanjuhlat. Glögi pidetään lapsillekin vaarattomana.” Ruotsin tapoja muisteltiin myös Lucian päivää käsitelleessä kuvauksessa vuonna 1931, jolloin Itä-Värmlandissa eräässä koulussa pidetyssä Lucian juhlassa ”laulettiin kaunis ’Värmlanti’ ja ihanasti höyryävä glögi kannettiin esille laulaessamme Oscar Stjärnen kotimaanlaulua ’Björkarna därhemma.’” Jo aiemmin juhlassa oli tarjottu ”tukeva pikari jouluglögiä rusinoineen ja muine ihanuuksineen.” Suomen sosiaalidemokraatit -lehdessä 20.12.1936 avattiin glögin taustoja enemmänkin. Jutun mukaan glögiin tarvitaan kanelia ja ryytineilikoita sekä kardemummaa ja inkivääriä – aineksia, jotka tulevat kaukaisista maista Pohjolaan ja joita noissa maissa on jo muinaisia aikoja käytetty.

Uusi Suomi, 20.12.1928, nro 297, s. 15. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulukuun alussa 1923 Metsästys ja kalastus -lehdessä oli Georg Nordblandin kertomus ”Loppiaisjänis”, jossa muistellaan noidutun jäniksen metsästyksestä. Loppiaisaattona metsästysmajalle kokoontuneet metsästäjät valmistelevat juhlaruokailua, johon myös glögi kuului:

”Glögi on valmista”, tiedotti ’Pusius’, joka juuri tuli keittiöstä, jossa hänellä oli ollut tärkeänä tehtävänä valvoa mainitun ihanan joulujuoman valmistusta – -. Valot sytytettiin, tuoksuava, höyryävä glögi tuotiin sisään, sillä vanhan tavan mukaan oli tervetuliaismalja juotava heti saavuttua talonväen kanssa – -”.

Muitakin viittauksia glögin juontiin löytyy erilaisista kertomuksista ja kuvailuista, kuten vanhan kirjanpainajan muistelmissa Kirjapainotaito-julkaisussa 1.2.1932. Painaja muistelee työhönsä liittyneitä kylmiä aamuja, jolloin avuksi tuli ”lämpimästä vedestä ja siirapista” terästettynä ”jollain hieman vahvemmalla aineella valmistaa aivan laadullinen ’glögi’”. Kyse ei ole siitä meille tutusta tavarasta, vaan lämmittävästä juomasta, joka ”maistui erinomaiselle talvikylmässä, varsinkin maanantaiaamuisin, jolloin työhuoneissa oli koleata”.

Leikkeen alue0
Sosialisti, 08.02.1930, nro 32, s. 1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Glögi liittyykin olennaisesti kylmimpään vuodenaikaan tuoden mukanaan höyryävää lämpöä talven keskelle. Talviurheilun harjoittajia kehotettiin Turussa suuntaamaan helmikuussa 1930 Ruissaloon ja pysähtymään Marjaniemeen nauttimaan glögiä ja muita virvokkeita.

 

 

-Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri.

 

Lähteitä:

Salokorpi, Sinikka ja Lehmusoksa, Ritva: Joulun aikaan. Otava, 1998.

Kysy.fi: http://www.kysy.fi/kysymys/mista-maasta-glogi-lahtoisin-ja-missa-maissa-se-suosiossa

Suomi syö ja juo: https://suomisyojajuo.fi/2016/06/30/glogin-historiaa/

Sallan sota ja jälleenrakennus

Salla on kunta Itä-Lapissa, joka markkinoi olevansa keskellä ei mitään. Jos ”ei mitään” tarkoittaa monipuolista luontoa erämaineen, tuntureineen, metsineen, jänkineen ja vesistöineen. Minulle Salla ja itäraja on lapsuuden kesäpaikka, johon liittyvät katkon peluu ukin kanssa, puhtaassa järvivedessä uiminen, Tähtien sota -elokuvien katsominen serkun kanssa, rajan taakse jääneen Sallatunturin ihasteleminen ja karkkien ostaminen kauppa-autosta.

Lapsuuteni Salla on muuttunut melko vähän näin aikuisiällä koettuna – toki silmälasini ovat erilaiset 30+ -ikäisenä kuin koululaisena. Se, mitä historiantutkijaminä rakastaa, on että näiden vuosien välillä on Sallaan ilmestynyt museo! Vuonna 2010 avattu Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museo kertoo perusnäyttelyssään Sallan, aiemmin Kuolajärven nimellä olleen kunnan historiaa 1900-luvun alusta 1960-luvun loppupuolelle asti.

Museo itsessään sijaitsee kulttuurihistoriallisesti kiinnostavassa rakennuksessa: se tarjosi kodin neljälle perheelle. Talo oli VR:n rivitalo Sallan radalla työskennelleille asemamiehille ja ratavartijoille. Vaikka junaliikennettä Sallaan ei ole, on rataan kytkeytyviä rakennuksia vielä rutkasti jäljellä Sallan kirkonkylällä.

Vuonna 1947 valmistuneen rivitalon neljän asunnon ulko-ovet näkyvät julkisivulla.

Salla oli siis alun perin Kuolajärvi; nimi muuttui vuonna 1936. Laajuudeltaan Kuolajärven kunta oli aikanaan Suomen toiseksi suurin. Alkuperäinen kirkonkylä, Sallansuu, sijaitsi nykyisen valtakunnanrajan itäpuolella. Nykyinen kirkonkylä oli alun perin nimeltään Märkäjärvi. Museolla on nähtävissä useita karttoja liittyen sekä kunnan historiaan että sota-ajan tapahtumiin. Lisäksi runsas kuva-aineisto antaa kattavan kuvan erityisesti ns. Vanhasta Sallasta, alueesta, joka luovutettiin Neuvostoliitolle vuoden 1940 välirauhassa.

Sallassa käytiin merkittäviä taisteluita niin talvi- kuin jatkosodassa. Talvisodan alla perustettu Erillinen pataljoona ErP17 eli Sallan pataljoona oli osallisena ratkaisevassa taistelussa Mäntyvaarassa Kemijärvellä 20.12.1939. Pataljoona oli komennettu lepoon Mäntyselkään, mutta asiasta ilmoittanut lähetti muisti nimen väärin ja pataljoona suuntasi Mäntyvaaraan. Siellä oli kuitenkin neuvostojoukkoja asemissa. Joukkojen välille syntyi oma-aloitteinen taistelu, kun he huomasivat toisensa. Päivän pimetessä tulittaminen vaikeutui, jolloin siirryttiin taistelemaan nyrkkien ja pistimien avulla. Suomalaisten maaston ja olosuhteiden tuntemus oli eduksi, ja neuvostoliittolaiset kärsivät taistelussa moninkertaisen tappion suomalaisiin nähden.

Talvisodan jälkeen sovitussa Moskovan välirauhassa jouduttiin alueluovutusten yhteydessä luovuttamaan 48 prosenttia kunnasta Neuvostoliitolle – kunnan pinta-ala väheni siis puoleen. Alue saatiin jatkosodassa saksalaisten avulla vallattua hetkeksi takaisin, mutta se menetettiin vuonna 1944 uudelleen ja lopullisesti. Rajan taakse jäi yhdeksän kylää ja evakkoon joutuneet sallalaiset asutettiin toisen maailmansodan päättymisen jälkeen jäljelle jääneen kunnan alueelle. Menetetystä alueesta puhuttiin kauneimpana osana Sallaa. Talvisodan alta evakkoon lähteneet eivät uskoneet, etteivätkö he pääsisi kotiin palaamaan. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Näkymä rajan taakse Sallatunturille ja Rohmoivalle

Suomalaiset polttivat talvisodassa Vanhan Sallan puolen rakennuksia evakkojen lähdettyä, jotta rakennukset eivät jäisi neuvostoliittolaisten tuhottavaksi tai hyödynnettäväksi. Jatkosodan jälkeen saksalaisten vetäytyminen synnytti Lapin sodan ja kodit paloivat jälleen. Saksalaiset tuhosivat lähes kaikki rakennukset ja lisäksi miinoittivat alueen. Sallasta evakossa olleet yli 8000 ihmistä joutuivat odottamaan paikoin armeijan miinojen raivausta, jotta jälleenrakennus voitiin aloittaa. Asutustoiminta käynnistyi ja uusia kyläalueita raivattiin Sallan kunnan erämaihin – samalla tavoin kuin suomalaiset uudisasukkaat 1700-luvulla Kuolajärvelle saapuessaan raivasivat erämaita asutusta varten.

Koska kunnan koko oli puolittunut ja sodan jäljet olivat mittavat, pohdittiin kunnan jakamista naapurien Kemijärven ja Savukosken kesken. Tähän sallalaiset eivät suostuneet ja kunta säilyi omanaan. Sallan jälleenrakennuksesta on puhuttu ”Sallan ihmeenä” – valtava rakennus- ja asutustyö tehtiin hyvin nopeassa ajassa. Kun ajattelee suomalaista sisua, voi mieleen tulla vaikkapa sallalaisten työ jälleenrakennuksessa. Tällaista kuvaa luo myös vuonna 1956 ilmestynyt elokuva ”Raivaajien, rakentajien Salla” (elokuva Elonetissä), joka 20:ssa minuutissa kuvaa Sallan lyhyen historian 1950-luvun alkuun asti. Jälleenrakennusajan huippu tapahtuu oikeastaan vasta 60-luvun alkupuolella: silloin kunnan väkiluku on korkeimmillaan, yli 11 000 asukasta. 1960-luvun lopulla alkaa Ruotsiin muutto myös Sallasta ja väkiluku lähtee laskuun, tänä päivänä asukkaita on n. 3400. Vuosittain väkiluku hetkellisesti tuplaantuu, kun entiset ja nykyiset sallalaiset kokoontuvat keskellä kesää viettämään Salla-päivää (19.7.) kirkonkylälle.

Museon jälleenrakennusajasta kertovassa osiossa on ennallistettu keittiö ja olohuone. Ne tuovat monelle vierailijalle mieleen muistoja isovanhempien kodeista, ja monia tuttuja esineitä ja asusteita voikin huoneista ja kaapeista bongailla. Kuinka moni nykylapsi tunnistaa vaikkapa View-Masterin? Entä miksi keittiöistä löytyi linnunsulista tehty viuhka? Museon kokoelmat perustuvat lahjoituksiin etenkin paikallisilta asukkailta. Sota- ja jälleenrakennusajan sekä Kuolajärven historian lisäksi oman huomionsa saa myös alueen keskeiset elinkeinot ja erityisesti metsätalous savottakulttuurin kautta.

-Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri ja työskentelee kuluvana kesänä Sallan museolla projekti- ja museotyöntekijänä.

***

Kesälukuvinkkinä haluan lämpimästi suositella itälappilaisen Juhani Karilan teosta Pienen hauen pyydystys (2019). Vaikka teos ei sijoitu Sallaan, se tavoittaa itälappilaisen tunnelman äärettömän hyvin. Maagista realismia, dekkaria ja lappilaista mielenlaatua yhdistävää teosta lukiessa voi tuntea kesäisen kuumuuden iholla ja kuulla hyttysten ininän korvissa – tosin täällä Lapissa se todennäköisesti on hyttynen korvassa, niitä kun on ihan loputtomasti tänä kesänä… Ja pelaahan kirjassa päähenkilö Elina katkoa Näkin kanssa. Ukkini oli niin kaukana Näkistä kuin mahdollista, mutta katkopelimme olivat melkein yhtä merkittäviä kuin kirjan Elinalle.

Kulttuurihistorian muisti 16.4.2021

Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine perustettiin vuonna 1972 – mikä tarkoittaa, että 50-vuotisjuhlia vietetään ensi vuonna! Samana vuonna juhlistetaan myös Lapin yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen 25-vuotisjuhlia. Juhlavuotta edeltäen päätti seura järjestää etäyhteyksin Kulttuurihistorian muisti -webinaarin, jossa oppiaineiden historian muistelu käynnistettiin.

Puhujiksi seura kutsui Turun yliopiston professori emerituksen Keijo Virtasen sekä Lapin yliopiston kulttuurihistorian professorin Marja Tuomisen.

Keijo Virtanen keskittyi omassa puheenvuorossaan 1980‒90-lukuihin, joita kutsui unohdetuiksi ja sameiksi vuosikymmeniksi oppiaineen historiassa. Virtanen toimi kulttuurihistorian vt. professorina vuodesta 1983 lähtien, ja nimettynä professorina vuodesta 1990. Vuosina 1997‒2012 Virtanen oli virkavapaalla professorin toimesta toimiessaan Turun yliopiston rehtorina. Virtanen korosti vuosilukuja ja ”täsmällistä, oikeaa kronologiaa” toivoen, että oppiaineen historia vuodesta 1972 alkaen tulisi tulevaisuudessa kirjoitettua.

1980-luvulla kulttuurihistorian oppiaineessa uurastettiin aseman vakiinnuttamiseksi. Ensimmäinen professori Veikko Litzen oli määrittänyt oppiaineen tavoitteet, lehtori Matti Männikkö pohjustanut kulttuurihistorian olemusta, ja Keijo Virtanen jatkoi työtä näiden pohjalta. Virtanen korosti erityisesti kulttuurihistorian poikkitieteellistä luonnetta ja vuoropuhelua lähitieteiden kanssa. Kulttuurihistoriaa on alusta asti luonnehtinut nojaaminen kansainvälisiin virtauksiin, ja ajatus olla aina askel muita edellä, määrittäen omaa identiteettiään aina uusiin suuntiin.

Professori emeritus Keijo Virtanen
Osallistujat Lapin yliopistolta, professori Marja Tuominen oikealla

Myös Lapin yliopistossa kulttuurihistoria on professori Marja Tuomisen mukaan alusta saakka joutunut ja saanut olla avoin eri tieteidenalojen suuntaan, osin välttämättömistä syistä. Alkujaan kulttuurihistorian oppiaine Lapin yliopistossa toimi taiteiden tiedekunnassa. Sen jälkeen oppiaine siirtyi menetelmätieteiden laitokselle, jossa sijaitsi mm. informaatioteknologian ja filosofian oppiaineet. Tänä päivänä kulttuurihistorian oppiaine sijaitsee yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Opiskelijat tulevat useammasta tiedekunnasta, mukana on esimerkiksi paljon kasvatustieteilijöitä pätevöitymässä historian aineenopettajiksi.

Keijo Virtasen mielikuva 1980-luvusta oli, että häneltä jatkuvasti vaadittiin valmista näkemystä siitä, mitä kulttuurihistoria on. Myös puheenvuorojen jälkeisessä keskustelussa nousi tämä määrittely esiin: kulttuurihistorian monipuolisuus tuo haasteita oppiaineen määrittelylle. Professori Hannu Salmi nosti esiin kuinka kulttuurihistoria on omalla tavallaan aina kriisissä, uusien sukupolvien kysyessä aina uudelleen, mitä kulttuurihistoria on. Tämä on Salmen mukaan toisaalta myös tärkeää, ja istuu myös Keijo Virtasen ajatukseen, kuinka kulttuurihistoria etsii aina uusia suuntia.

Kulttuurihistorian henkilöresurssit olivat pitkään kahden henkilön, professorin ja assistentin varassa, ja oppiaineeseen suhtauduttiin myös vähättelevästi. 1980-luvun lopulla humanistisen tiedekunnan muutosvirkojen kautta oppiaine sai lisää resursseja, ja panostus tiedekunnan puolesta mahdollisti myös oppilasmäärien nousun. 1990-luvun alkuvuosina oppiaineeseen saatiin muutosvirkana myös apulaisprofessuuri. 80-luvun uurastusten myötä oppiaineen asema 90-luvulla vakiintui ja opiskelijamäärältään kulttuurihistoria oli tiedekunnan suurin. Kun oppiaineen ensimmäisen kymmenen vuoden aikana (1972‒82) valmistui 10 pro gradu -tutkielmaa, tuli seuraavina neljänä vuotena jo 20, ja tahti vain kiihtyi entisestään. Tohtorintutkintoja Turun kulttuurihistoriassa on tehty vuodesta 1988.

Tällaisilla ilmoituksilla houkuteltiin opiskelijoita kulttuurihistorian pariin Lapin yliopistolla. Kuva esittää kh-opiskelijoiden keskiaikaisia pitoja.

Avoimella yliopistolla on ollut myös suuri merkitys oppiaineen historiassa, ja Lapin yliopistossa kulttuurihistorian opiskelut käynnistyivätkin avoimen yliopiston kautta vuonna 1996. Jo seuraavana vuonna kulttuurihistoria sai Lapin yliopistoon oman oppiaineensa, ensin perusopintoja ja myöhemmin myös aineopintoja opettaen. Webinaarissa oli läsnä Lapin yliopiston kulttuurihistorian ensimmäisiä opiskelijoita, jotka lämmöllä muistelivat ”railakasta ja hauskaa” opiskelua menneisyyden aiheiden parissa. Vuonna 1996 opiskelijoita oli kymmenkunta, kun taas tänä päivänä noin 120. Professori Marja Tuominen on ollut alusta asti eri rooleissa vakiinnuttamassa kulttuurihistoriaa Rovaniemellä; tänä päivänä professuurin lisäksi oppiaineella on yliopisto-opettaja. Ensimmäinen väitöskirja Lapin yliopiston kulttuurihistoriasta valmistui vuonna 2003.

Puheenvuorojen jälkeisessä keskusteluosuudessa esiin nousi myös kulttuurihistorian tutkimuksen mukaansa tempaava voima, sillä monet alumnit ovat jatkaneet tutkimusta opintojen jälkeenkin tai palanneet kulttuurihistorian pariin.

Kuuntelijoita webinaarissa oli 50. Keskustelu sujui hyvissä tunnelmissa ja osallistujat jakoivat hienoja muistoja Turusta ja Rovaniemeltä. Vastaavanlaisia muisteluita jatketaan syksymmällä – niistä lisää myöhemmin!

-Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Elina Karvo

Lumikenkäilyn iloa Lapin talvessa!

Olen Elina Karvo, seuran sihteeri sekä tapahtumatiimin ja Capsa Historiae -julkaisun toimituskunnan jäsen.

Olen kotoisin Kemijoen varrelta, Rovaniemen seudulta, jonne palasin takaisin vuodenvaihteessa lähes kolmentoista Turku-vuoden jälkeen. Historia ilmestyi elämääni ryminällä 10-vuotiaana, kun aukaisin historiankirjan ensimmäisen kerran koulussa. Rakastuin tarinoihin, tapahtumiin, menneisyyden ihmisiin, ja päätin siltä istumalta, että lähden yliopistoon historiaa lukemaan – ja päätös piti.

Kulttuurihistoriaan tutustuin vuonna 2006. Kirjoitin tuolloin ylioppilaaksi, mutta en päässyt opiskelemaan historiaa Oulun yliopistoon. Etsin vaihtoehtoista opiskelumahdollisuutta ja päädyin pariksi vuodeksi kansanopistoihin tekemään avoimen yliopiston opintoja kulttuurihistoriasta. Se oli sitä myöten menoa. Kulttuurihistorian opintomateriaalit olivat kiinnostavia ja tutkimusteemat imaisivat minut mukanaan. Etenkin rakkauteni elokuvahistoriaan, joka oli syntynyt teini-iässä Peter von Baghin teoksia lukiessa, sai lisäpontta esimerkiksi Hannu Salmen Elokuva ja historia -teoksen myötä. Samalla törmäsin aiheisiin, joita en olisi sitä ennen uskonut historiantutkimuksen aiheiksi, kuten dandyt ja eksentrisyys. Löysin siis kulttuurihistoriasta ja Turun yliopistosta sen henkisen kodin, jota olin etsinyt.

Samana vuonna, kun löysin kulttuurihistorian, ilmestyi elämääni myös Sherlock Holmes. Nämä kaksi ovatkin kietoutuneet elämässäni hyvin vahvasti yhteen ja Holmesin kulttuurihistoria on äärimmäisen kiehtova ja jopa loputtoman tuntuinen jänkä, johon vaipua. Holmes on ollut vahvasti läsnä opinnoissani, ja on iso osa hitaasti etenevää väitöstutkimustani, joka käsittelee miesten välistä ystävyyttä brittiläisissä menneisyyteen sijoittuvissa tv-sarjoissa 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Tarkastelen kolmen Suomessakin hyvin suositun sarjan – Brideshead Revisited, Sherlock Holmes ja Jeeves and Wooster – populaarikulttuurisia tulkintoja miehistä ja miesten välisistä suhteista vasten poliittisesti konservatiivisen aikakauden tuntoja.

Minulle kulttuurihistoria on yhdistelmä uteliasta löytöretkeilyä, tutkimuksen iloa, inspiroivia keskusteluja ja pilkettä silmäkulmassa. Pidän kulttuurihistoriaa ja seuramme toimintaa tärkeänä tämän päivän maailmassa, sillä menneisyyteen sukeltaminen ja historian ilmiöiden ymmärtäminen auttaa käsittelemään tämän päivän välillä kauhuakin herättäviä tapahtumia ja tunteita. Joskus asioihin voi ottaa myös hieman kevyemmän näkökulman, jotta raskaat teemat eivät uuvuta. Itse ideoin meemejä Ruotsin Vaasa-suvun jäsenistä!

Seuralla on tänäkin vuonna luvassa kaikenlaista mielenkiintoista, mm. uusi julkaisu! Seuraathan siis tiedotustamme täällä ja somessa, niin pysyt kärryillä toiminnastamme!

Adventtikalenteri 3: 13.12.1900

Hyppäämme jälleen kymmenellä vuodella eteenpäin ja siirrymme uuden vuosisadan alkuun, torstaihin 13.12.1900. Lehtivalikoima on tässä vaiheessa kasvanut; sanomalehtiosumia tulee 42 (joista iso osa suomenkielisiä, mukana myös venäjänkielinen Finljandskaja Gazeta) ja aikakausilehtien puoleltakin 6. Joulu on lähestymässä, mutta lehtiaineistossa näkyvät monet yhteiskunnalliset aiheet, erityisesti raittiusasia on vahvasti läsnä. Ulkomailta raportoitiin sotauutisia Kiinasta ja Etelä-Afrikasta, kotimaisista aiheista nostettiin useissa lehdissä esiin muutaman päivän aikaisemmin vietettyä senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen 70-vuotispäivää; päivänsankari julkaisi myös avoimen kirjeen, jota lehdissä kommentoitiin.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/797979/articles/79499865/images/122357795?scale=1.0
Uusi Suometar, 13.12.1900, nro 309, s. 4 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Uusi Suometar– ja Uusi Aura -lehdissä julkaistiin raumalaissyntyisen opettajattaren, neiti Emilia (Emmi) Karolina Ljungbergin kuolinilmoitus. Vuonna 1848 syntynyt Ljungberg toimi Raumalla v. 1872 avatun ensimmäisen kansakoulun ylemmän tyttöosaston opettajana. Muistokirjoituksessa kerrotaan, että opettajan työtä Ljungberg hoiti vuoteen 1889 asti, kunnes huonontuneen kuulon vuoksi luopui työstä ja muutti Helsinkiin, jossa hän toimi Maria-yhdistyksen turvakodin johtajana; turvakoti oli tarkoitettu kodittomille työtä hakeville naisille. Töidensä ohella Ljungberg kirjoitti suomeksi ja ruotsiksi mm. lapsille ja nuorille suunnattua kirjallisuutta; hänet löytää myös Suomen kirjallisuuden seuran jäsenluettelosta. Ljungbergin sisar Eva tunnettiin kirjailijanimellä Draba Verna, ja hänen tuotantoonsa kuului kauno-, historiallista ja matkailukirjallisuutta.

Väestönlaskentojen tuloksia ja isoimpien kaupunkien väkimäärien muutoksista ilmoitettiin myös lehdissä edes pienin, muutaman virkkeen ilmoituksin. Suomessa on tehty väestönlaskentoja säännöllisesti 1700-luvun puolivälistä lähtien. Vuoden 1900 lopussa koko Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan 2 655 900 asukasta, ja kasvua edelliseen vuoteen oli tapahtunut reilun 20 000 henkilön verran. Itä-Suomen sanomien (13.12.1900 no 146 s. 3) ”Sieltä täältä Suomesta” -palstalla kerrottiin Helsingin, Tampereen ja Turun asukasmäärät kuluvana vuonna. Helsingin väkimääräksi kerrotaan – joskaan ei vielä täysin varmistetusti – 96 000 henkeä, mukaan lukien ”sekä suomalainen että venäläinen sotaväki”. Tampereen väkiluvuksi kerrotaan 38 233 asukasta ja Turun 31 388 henkeä – Turun luvusta puuttuvat kuitenkin ”kahden piirin asukkaat eikä siihen myöskään ole sotaväkeä luettu”. Uusi Suometar -lehdessä (13.12.1900 n 309 s. 5) kerrotaankin Turun väkiluvun loppuun suoritetun tarkistuksen mukaan olevan 41 800 henkeä.

Perä-Pohjolainen -lehdessä (13.12.1900 no 145 s. 2) kerrottiin väkiluvun muutoksista vuonna 1899, jolloin väestön suhteellinen kasvu oli 1,37 prosenttia, mikä on hieman pienempi kuin keskiarvo edeltävältä vuosikymmeneltä 1881-1890. Lehti kertoo väkiluvun vuoden 1899 lopussa olleen 2 673 200, mikä on noin 20 000 henkeä enemmän kuin Tilastokeskuksen antama luku 2 635 300. Wiipuri-lehden (13.12.1900 no 265 s. 2) pidemmässä uutisessa avataan väestönlaskua vielä enemmän, mutta sielläkin väkimääräksi kerrotaan tuo 2 673 200. Lehdissä raportoidut lukemat perustuvat seurakuntien antamiin tietoihin ja kirkonkirjoihin, joista ei välttämättä aina poistettu vaikkapa ulkomaille muuttaneita seurakuntalaisia. (Väestötilastojen muutoksista, Mauri Nieminen: Väestötilastoja 250 vuotta – Katsaus väestötilaston historiaan vuosina 1749-1999. Tilastokeskus 1999, teos luettavissa Doriasta.)

Uutiset ja ilmoitukset, joita lehdissä julkaistiin, vaihtelivat aiheiltaan laidasta laitaan, ja monet aiheet ovat olleet kestoteemoina näihin päiviin asti, kuten vaikkapa sää. Haminassa ilmestyneessä Koitar-lehdessä (13.12.1900 no 104 s. 3) kerrottiin lähiseudun uutisten kohdalla, kuinka Valkealassa suli kaikki maassa ollut lumi edellisen suojasään aikana kokonaan, ja ilman lämpö oli kohonnut niin, että ajateltiin kesän palaavan – tosin ilma oli sittemmin taas kylmennyt. Saatiinko Valkealaan lopulta valkea joulu, siihen en vastausta löytänyt. Saman päivän Kotkan sanomissa (13.12.1900 no 146 s. 3) kerrottiin lunta sataneen uudelleen ja pakkastakin olleen seitsemän astetta.

Leikkeen alue0
Uusi Suometar, 13.12.1900, nro 309, s. 1 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulun lähestyessä lehtien sivuilla nostettiin myös esiin paljon kirjallisuutta. Esimerkiksi Akateeminen kirjakauppa mainosti – yleisön toiveesta – pitkällä kirjallisuuslistalla valikoimaansa Uuden Suomettaren (13.12.1900 no 309) etusivulla. Listaukseen oli eritelty suomen- ja ruotsinkielinen kirjallisuus, ja erikseen lasten- ja nuorten teokset, sekä ruotsinkielisistä kotimaiset ja skandinaaviset kirjat. Listauksien aakkosjärjestyksen rikkoo heti ensimmäisenä, hieman isommalla fontilla mainittu J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat, josta oli saatavilla Albert Edelfeltin kuvittama juhlapainos – epäilemättä sen joulun kirjahitti! Suomenkieliseltä listalta löytyy niin kauno-, tieto- kuin hengellistä kirjallisuutta, ja monia tuttuja nimiä, kuten Juhani Aho, Jalmari Hahl, Selma Lagerlöf, Fredrika Runeberg ja Anton Tsehov. Ruotsinkielisen listauksen jako kotimaiseen ja skandinaaviseen hieman mietityttää, sillä skandinaaviselta puolelta löytyy myös brittikirjailijat Jerome K. Jerome ja John Ruskin.

Leikkeen alue0
Iltapuhde, 13.12.1900, nro 49, s. 7 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulusiivoukseen sai vinkkejä Porissa ilmestyneestä Iltapuhde-lehdestä (13.12.1900 no 49 s. 7): jäätyneet ikkunat sai nimittäin puhtaaksi väkiviinan avulla! Vinkki pistää silmään lehdessä, joka etusivullaan korostaa kannattavansa raittiutta ja tulisi sitä ”teroittamaan sekä suoranaisissa kirjoituksissa että novellien muodoissa”. Kodin osasto -palstalla annettua ikkunanpesuvinkkiä edeltääkin ”keino juoppoutta vastaan”. Keskustelut viinankäytöstä ja raittiudesta ovat erittäin näkyviä kyseisen päivän lehdissä, ja esimerkiksi Perä-Pohjolaisessa julkaistiin teksti viinan vaaroista ja kehotettiinkin kaikkia jättämään jouluksi viinat ostamatta ja käyttämään rahat mieluummin kirjoihin ja sanomalehtiin. (Perä-Pohjolainen 13.12.1900 no 145 s. 3).

Lopuksi vielä pieni aivopähkinä Kylväjä-lehdestä – tätä voit kokeilla ratkaista vaikka koko perheen kesken!

Leikkeen alue0
Kylväjä, 13.12.1900, nro 50, s. 4 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu, tulee uutinen lehteen. Toisinaan vielä sellaisestakin, jota ei tapahdu.

-Varastettu kaulanauha, 1938, Yleisradion kuunnelma

Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.