Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Elina Karvo

Lumikenkäilyn iloa Lapin talvessa!

Olen Elina Karvo, seuran sihteeri sekä tapahtumatiimin ja Capsa Historiae -julkaisun toimituskunnan jäsen.

Olen kotoisin Kemijoen varrelta, Rovaniemen seudulta, jonne palasin takaisin vuodenvaihteessa lähes kolmentoista Turku-vuoden jälkeen. Historia ilmestyi elämääni ryminällä 10-vuotiaana, kun aukaisin historiankirjan ensimmäisen kerran koulussa. Rakastuin tarinoihin, tapahtumiin, menneisyyden ihmisiin, ja päätin siltä istumalta, että lähden yliopistoon historiaa lukemaan – ja päätös piti.

Kulttuurihistoriaan tutustuin vuonna 2006. Kirjoitin tuolloin ylioppilaaksi, mutta en päässyt opiskelemaan historiaa Oulun yliopistoon. Etsin vaihtoehtoista opiskelumahdollisuutta ja päädyin pariksi vuodeksi kansanopistoihin tekemään avoimen yliopiston opintoja kulttuurihistoriasta. Se oli sitä myöten menoa. Kulttuurihistorian opintomateriaalit olivat kiinnostavia ja tutkimusteemat imaisivat minut mukanaan. Etenkin rakkauteni elokuvahistoriaan, joka oli syntynyt teini-iässä Peter von Baghin teoksia lukiessa, sai lisäpontta esimerkiksi Hannu Salmen Elokuva ja historia -teoksen myötä. Samalla törmäsin aiheisiin, joita en olisi sitä ennen uskonut historiantutkimuksen aiheiksi, kuten dandyt ja eksentrisyys. Löysin siis kulttuurihistoriasta ja Turun yliopistosta sen henkisen kodin, jota olin etsinyt.

Samana vuonna, kun löysin kulttuurihistorian, ilmestyi elämääni myös Sherlock Holmes. Nämä kaksi ovatkin kietoutuneet elämässäni hyvin vahvasti yhteen ja Holmesin kulttuurihistoria on äärimmäisen kiehtova ja jopa loputtoman tuntuinen jänkä, johon vaipua. Holmes on ollut vahvasti läsnä opinnoissani, ja on iso osa hitaasti etenevää väitöstutkimustani, joka käsittelee miesten välistä ystävyyttä brittiläisissä menneisyyteen sijoittuvissa tv-sarjoissa 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Tarkastelen kolmen Suomessakin hyvin suositun sarjan – Brideshead Revisited, Sherlock Holmes ja Jeeves and Wooster – populaarikulttuurisia tulkintoja miehistä ja miesten välisistä suhteista vasten poliittisesti konservatiivisen aikakauden tuntoja.

Minulle kulttuurihistoria on yhdistelmä uteliasta löytöretkeilyä, tutkimuksen iloa, inspiroivia keskusteluja ja pilkettä silmäkulmassa. Pidän kulttuurihistoriaa ja seuramme toimintaa tärkeänä tämän päivän maailmassa, sillä menneisyyteen sukeltaminen ja historian ilmiöiden ymmärtäminen auttaa käsittelemään tämän päivän välillä kauhuakin herättäviä tapahtumia ja tunteita. Joskus asioihin voi ottaa myös hieman kevyemmän näkökulman, jotta raskaat teemat eivät uuvuta. Itse ideoin meemejä Ruotsin Vaasa-suvun jäsenistä!

Seuralla on tänäkin vuonna luvassa kaikenlaista mielenkiintoista, mm. uusi julkaisu! Seuraathan siis tiedotustamme täällä ja somessa, niin pysyt kärryillä toiminnastamme!

Adventtikalenteri 3: 13.12.1900

Hyppäämme jälleen kymmenellä vuodella eteenpäin ja siirrymme uuden vuosisadan alkuun, torstaihin 13.12.1900. Lehtivalikoima on tässä vaiheessa kasvanut; sanomalehtiosumia tulee 42 (joista iso osa suomenkielisiä, mukana myös venäjänkielinen Finljandskaja Gazeta) ja aikakausilehtien puoleltakin 6. Joulu on lähestymässä, mutta lehtiaineistossa näkyvät monet yhteiskunnalliset aiheet, erityisesti raittiusasia on vahvasti läsnä. Ulkomailta raportoitiin sotauutisia Kiinasta ja Etelä-Afrikasta, kotimaisista aiheista nostettiin useissa lehdissä esiin muutaman päivän aikaisemmin vietettyä senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen 70-vuotispäivää; päivänsankari julkaisi myös avoimen kirjeen, jota lehdissä kommentoitiin.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/797979/articles/79499865/images/122357795?scale=1.0
Uusi Suometar, 13.12.1900, nro 309, s. 4 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Uusi Suometar– ja Uusi Aura -lehdissä julkaistiin raumalaissyntyisen opettajattaren, neiti Emilia (Emmi) Karolina Ljungbergin kuolinilmoitus. Vuonna 1848 syntynyt Ljungberg toimi Raumalla v. 1872 avatun ensimmäisen kansakoulun ylemmän tyttöosaston opettajana. Muistokirjoituksessa kerrotaan, että opettajan työtä Ljungberg hoiti vuoteen 1889 asti, kunnes huonontuneen kuulon vuoksi luopui työstä ja muutti Helsinkiin, jossa hän toimi Maria-yhdistyksen turvakodin johtajana; turvakoti oli tarkoitettu kodittomille työtä hakeville naisille. Töidensä ohella Ljungberg kirjoitti suomeksi ja ruotsiksi mm. lapsille ja nuorille suunnattua kirjallisuutta; hänet löytää myös Suomen kirjallisuuden seuran jäsenluettelosta. Ljungbergin sisar Eva tunnettiin kirjailijanimellä Draba Verna, ja hänen tuotantoonsa kuului kauno-, historiallista ja matkailukirjallisuutta.

Väestönlaskentojen tuloksia ja isoimpien kaupunkien väkimäärien muutoksista ilmoitettiin myös lehdissä edes pienin, muutaman virkkeen ilmoituksin. Suomessa on tehty väestönlaskentoja säännöllisesti 1700-luvun puolivälistä lähtien. Vuoden 1900 lopussa koko Suomessa oli Tilastokeskuksen mukaan 2 655 900 asukasta, ja kasvua edelliseen vuoteen oli tapahtunut reilun 20 000 henkilön verran. Itä-Suomen sanomien (13.12.1900 no 146 s. 3) ”Sieltä täältä Suomesta” -palstalla kerrottiin Helsingin, Tampereen ja Turun asukasmäärät kuluvana vuonna. Helsingin väkimääräksi kerrotaan – joskaan ei vielä täysin varmistetusti – 96 000 henkeä, mukaan lukien ”sekä suomalainen että venäläinen sotaväki”. Tampereen väkiluvuksi kerrotaan 38 233 asukasta ja Turun 31 388 henkeä – Turun luvusta puuttuvat kuitenkin ”kahden piirin asukkaat eikä siihen myöskään ole sotaväkeä luettu”. Uusi Suometar -lehdessä (13.12.1900 n 309 s. 5) kerrotaankin Turun väkiluvun loppuun suoritetun tarkistuksen mukaan olevan 41 800 henkeä.

Perä-Pohjolainen -lehdessä (13.12.1900 no 145 s. 2) kerrottiin väkiluvun muutoksista vuonna 1899, jolloin väestön suhteellinen kasvu oli 1,37 prosenttia, mikä on hieman pienempi kuin keskiarvo edeltävältä vuosikymmeneltä 1881-1890. Lehti kertoo väkiluvun vuoden 1899 lopussa olleen 2 673 200, mikä on noin 20 000 henkeä enemmän kuin Tilastokeskuksen antama luku 2 635 300. Wiipuri-lehden (13.12.1900 no 265 s. 2) pidemmässä uutisessa avataan väestönlaskua vielä enemmän, mutta sielläkin väkimääräksi kerrotaan tuo 2 673 200. Lehdissä raportoidut lukemat perustuvat seurakuntien antamiin tietoihin ja kirkonkirjoihin, joista ei välttämättä aina poistettu vaikkapa ulkomaille muuttaneita seurakuntalaisia. (Väestötilastojen muutoksista, Mauri Nieminen: Väestötilastoja 250 vuotta – Katsaus väestötilaston historiaan vuosina 1749-1999. Tilastokeskus 1999, teos luettavissa Doriasta.)

Uutiset ja ilmoitukset, joita lehdissä julkaistiin, vaihtelivat aiheiltaan laidasta laitaan, ja monet aiheet ovat olleet kestoteemoina näihin päiviin asti, kuten vaikkapa sää. Haminassa ilmestyneessä Koitar-lehdessä (13.12.1900 no 104 s. 3) kerrottiin lähiseudun uutisten kohdalla, kuinka Valkealassa suli kaikki maassa ollut lumi edellisen suojasään aikana kokonaan, ja ilman lämpö oli kohonnut niin, että ajateltiin kesän palaavan – tosin ilma oli sittemmin taas kylmennyt. Saatiinko Valkealaan lopulta valkea joulu, siihen en vastausta löytänyt. Saman päivän Kotkan sanomissa (13.12.1900 no 146 s. 3) kerrottiin lunta sataneen uudelleen ja pakkastakin olleen seitsemän astetta.

Leikkeen alue0
Uusi Suometar, 13.12.1900, nro 309, s. 1 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulun lähestyessä lehtien sivuilla nostettiin myös esiin paljon kirjallisuutta. Esimerkiksi Akateeminen kirjakauppa mainosti – yleisön toiveesta – pitkällä kirjallisuuslistalla valikoimaansa Uuden Suomettaren (13.12.1900 no 309) etusivulla. Listaukseen oli eritelty suomen- ja ruotsinkielinen kirjallisuus, ja erikseen lasten- ja nuorten teokset, sekä ruotsinkielisistä kotimaiset ja skandinaaviset kirjat. Listauksien aakkosjärjestyksen rikkoo heti ensimmäisenä, hieman isommalla fontilla mainittu J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat, josta oli saatavilla Albert Edelfeltin kuvittama juhlapainos – epäilemättä sen joulun kirjahitti! Suomenkieliseltä listalta löytyy niin kauno-, tieto- kuin hengellistä kirjallisuutta, ja monia tuttuja nimiä, kuten Juhani Aho, Jalmari Hahl, Selma Lagerlöf, Fredrika Runeberg ja Anton Tsehov. Ruotsinkielisen listauksen jako kotimaiseen ja skandinaaviseen hieman mietityttää, sillä skandinaaviselta puolelta löytyy myös brittikirjailijat Jerome K. Jerome ja John Ruskin.

Leikkeen alue0
Iltapuhde, 13.12.1900, nro 49, s. 7 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulusiivoukseen sai vinkkejä Porissa ilmestyneestä Iltapuhde-lehdestä (13.12.1900 no 49 s. 7): jäätyneet ikkunat sai nimittäin puhtaaksi väkiviinan avulla! Vinkki pistää silmään lehdessä, joka etusivullaan korostaa kannattavansa raittiutta ja tulisi sitä ”teroittamaan sekä suoranaisissa kirjoituksissa että novellien muodoissa”. Kodin osasto -palstalla annettua ikkunanpesuvinkkiä edeltääkin ”keino juoppoutta vastaan”. Keskustelut viinankäytöstä ja raittiudesta ovat erittäin näkyviä kyseisen päivän lehdissä, ja esimerkiksi Perä-Pohjolaisessa julkaistiin teksti viinan vaaroista ja kehotettiinkin kaikkia jättämään jouluksi viinat ostamatta ja käyttämään rahat mieluummin kirjoihin ja sanomalehtiin. (Perä-Pohjolainen 13.12.1900 no 145 s. 3).

Lopuksi vielä pieni aivopähkinä Kylväjä-lehdestä – tätä voit kokeilla ratkaista vaikka koko perheen kesken!

Leikkeen alue0
Kylväjä, 13.12.1900, nro 50, s. 4 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu, tulee uutinen lehteen. Toisinaan vielä sellaisestakin, jota ei tapahdu.

-Varastettu kaulanauha, 1938, Yleisradion kuunnelma

Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Adventtikalenteri 1: 29.11.1880

Rauhaisaa ensimmäistä adventtia! Tänä vuonna julkaisemme seuran blogissa adventtikalenteria, jossa tarkastelemme Kansalliskirjaston digitoitujen aineistojen kautta sitä, mitä suomalaisessa lehdistössä eri päivinä vuosikymmenien alussa kirjoitettiin. Aloitamme 140 vuoden takaa vuodesta 1880 ja hyppäämme joka adventti kymmenen vuotta eteenpäin, lopettaen 110 vuoden taakse vuoteen 1910.

Seuraavat osat julkaistaan tulevina adventteina 6.12., 13.12. ja 20.12.

**

Kun digiaineistojen tietokantaan tekee haun sanomalehdistä päivällä ”29.11.1880”, osumia tulee kahdeksan, joista kaksi suomenkielistä ja kuusi ruotsinkielistä sanomalehteä. Päätin tehdä katsauksen näiden lehtien sivuille ja katsoa, millaisia kulttuuriuutisia tai -juttuja niistä löytyy. Tässä muutamia esimerkkejä!

29. marraskuuta 1880 oli maanantaipäivä, ja tuona iltana Seurahuoneen salongissa esiintyi vuonna 1879 perustettu Helsingin konserttiorkesteri. Konserttia mainostettiin Helsingissä ilmestyvissä ruotsinkielisissä lehdissä sekä ohjelmistolistauksin että lyhyin kuvauksin sisällöstä.

Leikkeen alue0
Helsingfors Dagblad, 29.11.1880, nro 325, s. 1 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Ilta nimettiin ”sinfoniseksi populaarikonsertiksi”. Konserttia johti kapellimestarina toiminut tshekkiläissyntyinen viulisti Bohuslav Hřímalý. Ohjelma käsitti muun muassa Beethovenin alkusoiton Leonore no. 3, Mozartin sinfonia no. 4:n (c-dur), kapellimestari Hřímalýn Promenadivalssin ja Haydnin säveltämästä keisarihymnistä variaatioita jousikvartetille sovitettuna. Lippuja konserttiin 1 markan ja 50 pennin hinnalla sai ostaa herra Borgströmin tupakkapuodista, Hartwallin vesimyynnistä sekä ovelta. Morgonbladet-lehden ilmoitustekstissä kerrottiin myös, että koska konserttiorkesteri pian työskentelisi kahdelle teatterille, populaarikonsertteja järjestettäisiin jatkossa vain kerran viikossa. Lisäksi Morgonbladetissa kerrottiin lyhyesti edellisenä iltana järjestetystä tenorilaulaja Gustaf Holmströmin konsertista, jossa sali oli saatu täyteen ”kiitollisia kuuntelijoita, jotka toistuvasti ilmaisivat tyytyväisyytensä hyvin valittuun ohjelmaan ja hyvin hoidettuun esitykseen” (Morgonbladet 29.11.1880 no 278 s. 3).

Viipurissa julkaistussa Östra Finland -lehdessä (29.11.1880 no 140 s. 2) kerrottiin kuinka Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti (1879) esitettiin Berliinissä. Lehti lainaa näytelmäkirjailija ja kriitikko Oskar Blumenthalin arviota näytelmästä. Blumenthalia pidettiin kärkäskielisenä ja Östra Finlandissa häntä kutsutaan ”yhdeksi Berliinin loukkaavimmista kriitikoista”. Blumenthal oli alkuun lukiessaan Ibsenin näytelmää ihastunut Noran hahmoon, mutta viimeisessä näytöksessä hahmokehitys tuntui hänestä ”luonnottomalta”. ”Nej och tusen gånger nej. Jag måste tillstå att jag ej förstod författaren”, lainataan Blumenthalia. Myöskään näkemästä lavatulkinnasta Blumenthalilla ei ollut erityisen positiivista sanottavaa, kutsuen Noran hahmon tekoja epäjohdonmukaisiksi, tarinan kulkua ”häiritseväksi ja masentavaksi”, ja kuinka Ibsenin näytelmän haastava loppu oli korvattu ”naurettavalla lapsuuden kohtauksella”. Blumenthalin kuvailu on värikästä ja herättää lukijan mielenkiinnon etenkin muutettua loppua kohden.

Uusi Suometar -lehdessä kerrottiin lyhyesti edellisillan Suomalaisen teatterin (nyk. Kansallisteatteri) lähes loppuunmyydyistä näytännöistä. Esityksessä olevat koomiset kappaleet Porvari aatelismiehenä (Molière, 1670) sekä Taiteen harrastuksesta (Gustav Moser, 1873). Teksti esityksestä on niin lyhyt, että sitä on vaikea varsinaiseksi arvioksi kutsua. Muutamalla rivillä tuodaan esille, kuinka molemmat näytelmät olivat yleisölle jo ennestään tuttuja, ja kuinka Molièren näytelmässä ”etenkin päähenkilö, hra Wilho, sekä kaikki muutkin suorittavat tehtävänsä oivallisesti.” Lisäksi näytelmä huvitti ja saavutti runsaita suosionosoituksia. ”Samaa on sanottava ’Taiteen harrastuksesta’.” (Uusi Suometar 29.11.1880 no 143 s. 2). Olen sivututkimusaiheeni myötä lukenut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun teatteriarvosteluja sanomalehdistä ja hyvin usein ne ovat olleet näin tiiviitä ja usein hyvin kehuvia – tämä herättää tutkija-antennini pohtimaan, mitä näiden lyhyiden tekstien taustalla on, rehellinen mielipide vai kenties jopa maksettu mainos -tyyppinen ratkaisu. Saman päivän Åbo Underrättelser -lehdessä (29.11.1880 no 326 s. 2) kehuttiin yhtä tiiviisti August Sandbergin seurueen näytöstä Jacques Offenbachin säveltämästä operetista Orfeus manalassa (1858/1874). Lavastusta kehuttiin upeaksi ja sovitusta ovelaksi, ja yleisö palkitsi heidät jylisevillä aplodeilla.

Uusi Suometar, 29.11.1880, nro 143, s. 2 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Sanomalehtiä, niin suomen- kuin ruotsinkielisiä, selatessa tulee usein vastaan nurkkanovelleja tai följetongeja eli jatkokertomuksia. Monet kaunokirjalliset teokset ja esimerkiksi käännökset julkaistiin Suomessa ensin jatkokertomuksina. Joskus käännökset saatiin myös nopeasti alkuperäisen ilmestymisen jälkeen; esimerkiksi Iso-Britanniassa Strand-lehdessä ilmestyneet Sherlock Holmes -novellit, joiden julkaiseminen alkoi 1891, ilmestyivät suomalaisiin sanomalehtiin jo kahtena seuraavana vuonna, ruotsinkielisissä 1892 ja suomenkielisenä 1893.

29.11.1880 julkaistuissa lehdissä jatkokertomuksia julkaistiin molemmissa kieliversioissa. Uudessa Suomettaressa (29.11.1880 no 278 s. 2) menossa oli Friedrich Spielhagenin Hovin Roosa (alk. Röschen vom Hofe, 1864), suomentajana Aatto Suppanen (käännös luettavissa Project Gutenbergissa). Helsingfors Dagbladin följetongina oli Jacques Vincentin (oikealta nimeltään Angèle Berthe Venem) Misé Féréol (1880). Omaan silmääni kiinnostavimpana osui Finlands Allmänna Tidning -lehden jatkokertomus Kränkning och förödmjukelse, Fjodor Dostojevskin romaani. Sanat eivät heti soittaneet kelloja, mutta pikainen googlekäännös antoi tulokseksi ”Rikkominen ja nöyryytys”. Tämä vei ajatukset Dostojevskin klassikkoon Rikos ja rangaistus, mutta tekstissä mainitut hahmot eivät vaikuttaneet tutuilta tässä kontekstissa. Vastaan tuli vuodelta 1906 oleva suomennos Sorrettuja ja solvaistuja, joka vastasi Tidningissa ollutta tekstiä. Myöhemmin teos on julkaistu suomeksi myös nimellä Alistetut ja loukatut. Tein pikaisen tarkistuksen aiempiin ja seuraaviin Tidningenin numeroihin ja näin selvisi, että Kränkning och förödmjukelse julkaistiin 30.10.1880­-17.1.1881 välisenä aikana; romaani ilmestyi alun perin 1861 . Tämän jälkeen piti vielä tutkijan uteliaisuudella selailla digitietokantaa ja yrittää löytää suomenkielinen käännös kyseisestä romaanista. Project Gutenbergista löytyi vuoden 1906 suomennos, joten hain sen nimellä, mutta sitä edelsi käännös jo vuonna 1902 Inkeri-lehdessä nimellä Masennettuja ja solvaistuja. Mahtuuko vuosien 1880 ja 1902 vielä aiempi käännös suomeksi – kenties! Tarinan nimi on kiehtovan monitahoinen ja tarjoaa mahdollisuuden monenlaisiin käännöksiin!

Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Jännityskuunnelmia 60-luvulta

Kesä ja loma-ajat ovat suomalaisilla tunnetusti dekkareiden suurkulutusten aikaan – perinteisten kirjojen rinnalle ovat viime vuosina nostaneet suosiotaan äänikirjat. Myös television puolella nähdään paljon erilaisia rikos- ja jännityssarjoja. Mutta mitä löytyy radion puolelta? Pohdin lyhyesti kahden 1960-luvulla tehdyn dekkarikuunnelmasarjan kautta, mitä populaarikulttuurista innostunut kulttuurihistorioitsija saa irti jännityskuunnelmista. Valitsemani kuunnelmat ovat Hyvää iltaa, nimeni on Cox: Tytöllä on sata nimeä (1966) ja Maigret ja Hotelli Majesticin murhat (1962).

 

Hyvää iltaa, nimeni on Cox!

Herrasmiesseikkailija ja uhkapeluri Paul Cox tuli suomalaisille tutuksi erityisesti kuunnelmien kautta. Rolf ja Alexandra Beckerin luoma brittiläinen hahmo seikkaili 1950- ja 60-luvuilla niin kirjoissa ja kuunnelmissa kuin tv-sarjassa ja elokuvassa. Paul Coxissa on hieman samaa kuin aikalaisessaan, agentti James Bondissa. Kauniit naiset, seikkailut ja laadukkaat alkoholijuomat siivittävät molempien miesten elämää, mutta siinä missä Bond toimii Hänen Majesteettinsa palveluksessa Englannin hyväksi, Paul Cox toimii pikemmin uhkapelin ja oman päänsä hyväksi.

Kuvakaappaus Ylen sivuilta

Yleisradio esitti Coxista kertovia sarjoja ensimmäisen kerran 1956-57, joskin tallennetta näistä ei ole säilynyt. Jälkipolville kuunneltavaksi on jäänyt sen sijaan vuoden 1966 kuunnelma Tytöllä on sata nimeä, joka esitettiin viimeksi uusintana vuonna 2015 ja joka on julkaistu myös CD-formaatissa. Kuunnelmasarjasta tunnetaan kenties parhaiten sen vihellettävästä tunnussävelmästä, joka oli Siegfried Franzin käsialaa. Esimerkiksi muusikko Hector kirjoittaa muistelmissaan, kuinka hän osaa ”vieläkin viheltää Hyvää iltaa, nimeni on Cox -sarjan tunnarin, mutta en muista yhdestäkään jaksosta mitään, vaikka niitä kuunneltiin intensiivisesti iltatolkulla. Siis kaikki kuuntelivat.” (Heikki Harma: Hector – asfalttihippi, 2017).

Paul Coxina Yleisradion sarjassa esiintyi Joel Rinne sekä 50- että 60-luvulla. Rinne oli radion puolella tullut jännityskuunnelmien ystäville tutuksi esittäessään Francis Durbridgen luomaa Paul Templea. Radioteatterin ajanvieteosaston esimiehenä pitkään toimineen Antero Alpolan mielestä tämä ei ollut hyvä ratkaisu: vuonna 1988 ilmestyneissään muistelmissaan Viihdevuosien vilinässä Alpola kuvaa Coxia sivistynyttä ja naimisissa olevaa Templea ”kepeämmäksi” ja ”liukkaammaksi”, joskin toki herrasmieheksi. Rooliin olisi Alpolan mielestä sopinut paremmin Helge Herala – joka saikin tilaisuutensa Coxin roolissa vuonna 1969 Yleisradion viimeisessä Cox-sarjassa.

 

Maigret ja hotelli Majesticin murhat

Komisario Jules Maigret on belgialaisen Georges Simenonin luoma etsivä. Tuottelias kirjailija kirjoitti pitkän uransa aikana yli 80 romaania ja useita novelleja Maigret’n ja tämän apulaisten tutkimuksista. Maigret kuuluu dekkarikirjallisuuden tunnetuimpiin nimiin Sherlock Holmesin, Hercule Poirot’n, Sam Spaden ynnä muiden ohella. Useiden fiktiivisten kollegoidensa tavoin Maigret’n tutkimukset ovat siirtyneet myös muihin mediamuotoihin, kuten elokuviin, televisioon ja radioon.

Kuvakaappaus Ylen sivuilta

Yle julkaisi kuusiosaisen kuunnelman Maigret ja hotelli Majesticin murhat Areenaan vuonna 2017, alkujaan kuunnelma ilmestyi vuonna 1962. Kuunnelman tunnussävelmänä on Ron Grainerin sävellys ”The Maigret theme”, jonka säveltäjä oli alun perin luonut BBC:n tuottamaa Maigret-sarjaa varten vuonna 1960. Postuumisti ilmestyneissä muistelmissaan Aamukahvilta Kankkulan kaivolle – Ylen ystävällistä 1960-lukua (2016) Antero Alpola kirjoitti ihmetelleensä kuinka Simenon hyväksyi Yleisradion muuhun maailmaan nähden todennäköisesti vaatimattoman tekijänpalkkiotarjouksen romaanisovituksesta, mutta arveli, että ”eipä [Simenon] ollut meikäläisten rahojen tarpeessa” ja kuunnelma oli Alpolan mielestä myös mainosta Simenonin teoksille laajemminkin. Maigret-romaaneja julkaistiin runsaasti suomeksi etenkin 50- ja 60-luvuilla.

Hotelli Majesticin murhat uusintaesitettiin vuonna 1982. Tuolloin Etelä-Suomen Sanomissa kirjoitettiin aiheesta näin: ”Rikoskirjallisuuden kentässä komisario Maigret poikkeaa edukseen myös laadullisesti. Tavanomaistakin tyypillisimpine elämäntapoineen hän on monin kerroin uskottavampi hahmo kuin joku Hercule Poirot tai Isä Brown. Alamaailman hämärimpiä kujia tallustaessaan Maigret onnistuu välttämään jännitysviihteen yleensä suosiman räikeän väkivallalla mässäilyn.” (Etelä-Suomen sanomat 19.1.1982)

 

Kuunnelmista kulttuurihistorioitsijan silmin

Yleisradion kuunnelmatuotannossa jännityskuunnelmat nousivat enemmän esiin 1940-luvun lopulta lähtien etenkin Outsiderin (Aarne Haapakoski) kirjoittamien Kalle-Kustaa Korkin seikkailujen myötä. Paavo Oinonen kirjoittaa väitöskirjassaan, että vaikka Yleisradion ohjelmajohto suhtautui nihkeästi jännityskuunnelmiin, esimerkiksi Kalle-Kustaa Korkkia esitettiin vuodesta 1945 vuoteen 1961. Suositun sarjan nähtiin vetoavan kansan makuun ja tuovan kuulijoita radioiden ääreen. Ennen Coxia ja Maigretia, ulkomaisten jännityskuunnelmien tietä Yleisradiossa avasivat Paul Temple -sarjat. Ari Honka-Hallila katsoo niiden myötä kuuntelevan yleisön päässeen myös ulkomaisen sarjaviihteen pariin, jolla olisi jatkossa televisio-ohjelmistossa tärkeä rooli.

Vaikka Cox-kuunnelmassakin on hitaammat hetkensä, on se kokonaisuudessa nopeammin etenevää kuin Maigret’n tutkimukset. Vaikka välillä Maigret kollegoineen joutuu nopean toiminnan pariin, on pääpaino enemmän pohdiskelulla, hahmojen välisillä keskusteluilla, ja vyyhdin hiljattaisella aukeamisella. Toisin kuin suoraan radiolle kirjoitetussa Cox-sarjassa, Maigret-radiotulkinnassa edetään Simenonin tarinoiden tyyliä mukaillen. Kuuntelija on myös erilaisessa asemassa tietojen osalta: Maigret-kuunnelma etenee komisarion mukana ensimmäisen murhan tapahduttua ja kuulija ratkaisee tapausta Maigret’n kanssa. Cox-kuunnelmassa taas päähenkilö on suurimmalta osin mukana kohtauksissa, mutta välissä on myös esimerkiksi poliisien kesken tapahtuvia kohtauksia, joista kuulija saa tietoa, jota Coxilla ei tarinan siinä vaiheessa ole; niinpä kuulijalla on etu ratkaista tapaus ennen Coxia.

Kuunnelmat, kuten herroista kertovat romaanitkin, ovat dekkarilajeissaan hyvin erilaisia. Cox-tarinat ovat Paul Temple -tarinoiden tapaan sekoitus jännitystä ja mysteeriä, yhdistäen klassiseen brittiläistyyliseen murhamysteeriin ripauksen kovaksikeitettyä dekkaria. Georges Simenonin Maigret-tarinat taas edustavat modernia poliisiromaanin genreä psykologisella otteella. Cox-tarinoissa fokus on seikkailussa ja nopeissa käänteissä, Maigret-tarinoissa pohditaan syvällisesti ihmisen moraalia ja sitä, mikä tekee ihmisestä hyvän tai pahan.

Molemmat kuunnelmat edustavat omaa tekoaikaansa, mutta ovat sisällöltään myös ajattomia: niissä ei tarkennetaan ajallisesti tapahtumien aikaa, vaan kuulija voi sijoittaa tapahtumat mielikuvituksessaan myös johonkin toiseen aikakauteen, kuin myös ne voitaisiin uudelleentulkita toisena vuosikymmenenä. Näiden 60-luvun kuunnelmien aikakaudesta saa kuitenkin vihjeitä esimerkiksi käytetystä kielestä: varsinkin Coxissa 60-luvun Bond-tarinoista tuttu seksismi, naisten tytöttely ja kutsuminen ”kullannupuiksi” särähtää ikävästi korvaan vuonna 2020. Paikallisesti kuunnelmat sijoittuvat paikkojen dialogissa mainitsemisen perusteella Lontoon seuduille (Cox) ja Pariisiin (Maigret). Kuunnelmien näyttelijät olivat aikanaan kuulijoille myös tunnettuja valkokankaalta ja teatterin lavalta: nimirooleissa kuullaan Joel Rinnettä ja Sasu Haapasta, ja sivuosissa esiintyvät mm. Jussi Jurkka, Heidi Krohn, Sakari Jurkka, Leo Riuttu ja Hillevi Lagerstam.

Itseäni kulttuurihistorioitsijana kiinnostaa näissä kuunnelmissa kaksi asiaa: niiden monimediaalisuus sekä niiden vähäiset jäljet tänä päivänä.

Monimediaalisuus näin kattavalla kentällä, kuin Cox ja Maigret esiintyvät, tarjoaa näiden dekkaritarinoiden kuluttajille monenlaisia tulkintoja ja näkemyksiä herrojen seikkailuista. Radiokuunnelma toimii visuaalisiin tv- ja elokuvatulkintoihin nähden eri tavoin, ja jännityksen rakentamisessa ei voida käyttää hiljaisuutta/puhumattomuutta samaan tapaan kuin valkokankaalla. Jännitys ja rikosten tutkinta luodaan äänimaiseman ja dialogin kautta, ja verisyyden määrä on oikeastaan kuulijan mielenkuvituksen varassa. Molemmista herroista löytyy myös eri mediavälineiden tulkintoja eri Euroopan maista. Cox-kuunnelmia versioitiin Suomen lisäksi ainakin Norjassa, ja Saksassa hahmo siirtyi myös valkokankaalle ja tv-ruudulle. Maigret-tarinoita on adaptoitu televisioon ja elokuviin Ranskan lisäksi myös erityisesti Iso-Britanniasta, viimeisimpänä vuosina 2016-2017 ITV:n tuottama sarja, jonka pääosassa nähtiin suomalaisillekin tuttu, komediahahmo Mr. Beanina parhaiten tunnettu Rowan Atkinson. Eri maiden tulkinnat eri vuosikymmeniltä luovat monipuolista näkemystä samasta hahmosta, ja olisi houkuttelevaa tehdä vertailua eri maiden tulkintojen kesken medioiden väliset erot huomioiden. Miten norjalainen Cox eroaa suomalaisesta, tai ranskalainen Maigret brittiläisestä?

Ylen artikkelista ”Jos synnyit 1940-luvulla, muistat ehkä – Sinun tarinasi”. Linkki artikkeliin tekstin lopussa.

Kuunnelmista jääneet jäljet ovat erityisen kiinnostavia siinä mielessä, että niitä on lopulta aika vähän. Kuten aiemmin mainitsin, Cox-sarjan vihellystunnariin liittyy paljon muistoja sen aikanaan radiosta kuulleilla, ja vuonna 2015, kun sarja uusintaesitettiin radiossa, noita muistelmia tuotiin jonkin verran myös esille – tai niihin törmää satunnaisissa yhteyksissä, kuten Hectorin muistelmissa. Maigret-kuunnelmasta taas en tietoja ole paljoa löytänyt, ja vaikka sarjoissa esiintyi useita tunnettuja ajan näyttelijöitä, ei esimerkiksi heidän muistelmissaan tai elämäkerroissaan viitata radiotöihin yhtä paljon kuin elokuva- tai teatteriuraan. Esimerkkinä toimii vaikkapa molemmissa kuunnelmissa esiintyvä Jussi Jurkka. Lauri Meren Jurkka-elämäkerran Tuntematon tähti (2015) lopussa on suht kattavat listaukset näyttelijän elokuva-, tv- ja radioesiintymisistä, mutta radiokuunnelmien listauksesta puuttuu Maigret-kuunnelma, kuten myös pari muuta Ylen viime vuosina Areenassa julkaisemaa kotimaista käsialaa olevaa jännityskuunnelmaa. Cox-kuunnelma mainitaan, mutta listauksen lopussa ”esiintymisenä”, vaikka Jurkan rooli tarinassa on juonen kannalta keskeinen yksityisetsivä Richardson eli Coxin paras ystävä.

Yritin myös löytää 60-luvun aikalaisarvioita näistä kahdesta kuunnelmasta digitoiduista sanoma- ja aikakauslehdistä, mutta sellaisia ei vastaani tullut, mikä on myös kiinnostavaa. Käsitettiinkö nämä jännityskuunnelmat lehdistössä sellaisena viihteenä, jota ei koettu tärkeäksi käsitellä millään tavoin? Vaikuttiko asiaan kenties television yleistyminen ja siten huomion kiinnittyminen lehdistössä television jännitysviihteeseen? Maigret-kuunnelmasta etenkin olisin odottanut jotain tulevan vastaan, sillä Maigret-kirjoistakin viitteitä löytyi. Olisi kiinnostavaa päästä tutkimaan Yleisradion arkistoa ja selvittää, mitä näistä kuunnelmista löytyisi esimerkiksi ohjelmapäätöksiä koskevissa aineistoissa. Kuunnelmia Yleisradiossa tuotti teatteriosaston kuunnelmapuoli kuin myös ajanvietepuoli – nämä 60-luvun kuunnelmat kuuluvat tietääkseni molemmat ajanvietepuolen tuotantoon, ja siten niitä tuotannon näkökulmasta voi tarkastella enemmän viihteenä kuin vakavana radiodraamana. Lukiessani eri tutkimuksia ja muistelmia jännityskuunnelmatuotantoihin liittyen, keskustelu viihteen roolista ja jännityskuunnelmien merkityksestä nousee paljon esille. Paavo Oinonen kirjoittaa, kuinka ohjelmajohto samaan aikaan torjuessaan ”matalaa” viihteellistä kulttuuria loi sille vakiintuvaa pohjaa ohjelmistossa. Tämä ei koskenut pelkästään jännityskuunnelmatuotantoa, mutta on mielestäni myös erikoista, kuinka jäljet kylmenevät 60-luvulle kuunnelmien osalta tullessa – pääpaino tutkimuksissa on 50-luvun jännityskuunnelmissa.

Ajattelin tämän blogitekstin syntyvän nopeasti, mutta mitä enemmän yritin etsiä tietoa sarjoista, sitä syvemmälle aiheeseen ajauduin, ja aivojeni vangiksi jäi silti runsaasti kysymyksiä. Populaarikulttuurin tutkijana minua erityisesti kiinnostaa se, miksi jokin teos jää marginaaliin, melkein unohduksiin, vaikka sillä olisi edellytyksiä nousta laajempaan tietoisuuteen. Dekkarifanina pohdituttaa myös lajityypin asema kuunnelmakentällä suhteessa muihin genreihin ja tyylilajeihin verrattuna. Coxin kaltaisen kevyen jännitys/rikosviihteen osalta ymmärrän sen hieman paremmin: kyse on massakulttuurista, kioskikirjallisuudesta, jota kulutetaan ja unohdetaan – tai se jää elämään suuren yleisön muistoihin ja puheisiin. Maigret taas edustaa kirjallisuutta, jota arvotetaan myös kirjallisuudenlajina, ei vain dekkarina. Sen luulisi jättävän jälkiä myös enemmän.

Niin, se kuuluisa Cox-sarjan vihellys – sen voi kuunnella esimerkiksi täältä (linkki avautuu uuteen ikkunaan ja Youtube-videoon).

Elina Karvo
Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava, dekkari- ja Jussi Jurkka-fani ja jännityskuunnelmien ystävä.

 

Lähteitä:
Alpola, Antero: Aamukahvilta Kankkulan kaivolle. 2016.

Alpola, Antero: Viihdevuosien vilinässä. Karisto 1988.

Arvas, Paula ja Ruohonen, Voitto: Alussa oli murha. Johtolankoja rikoskirjallisuuteen. Gaudeamus 2016.

Honka-Hallila, Ari: Paul Temple, pehmeäksi keitetty radiodekkari. Lähikuva 2/2001.

Karvo, Elina: Herrasmiesseikkailija Paul Cox. Ruumiin kulttuuri – Suomen Dekkariseuran lehti. 2/2016

Oinonen, Paavo ja Mähkä, Rami: Fiktio kulttuurihistorian tutkimuksen lähteenä ja kohteena. Teoksessa Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Cultural History – Kulttuurihistoria 10, 2012.

Oinonen, Paavo: Pitkä matka on Tippavaaraan… Suomalaisuuden tulkinta ja Yleisradion toimintaperiaatteet radiosarjoissa Työmiehen perhe, Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja ja Kankkulan kaivolla 1945-1964. Suomen kirjallisuuden seura 2014.

Yle: Jos synnyit 1940-luvulla, muistat ehkä – Sinun tarinasi. URL: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/07/01/jos-synnyit-1940-luvulla-muistat-ehka-sinun-tarinasi

 

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Susanna Lahtinen

Olen Susanna Lahtinen, kulttuurihistorian seuran sihteeri vuosina 2018–2019, hallituksen jäsen sekä seuran tapahtumatiimin aktiivi.

Kulttuurihistorian löysin jo viime vuosisadan viimeisenä vuotena, kun lukiosta valmistuneena piti miettiä opiskelupaikkoja ja kulttuurihistorian pääsykoekirjat vaikuttivat hurjan mielenkiintoisilta. Polku ei kuitenkaan johtanut suoraan kulttuurihistorian äärelle, sillä nuoreen mieleeni hiipi ajatus, että mihin työhön sitten kulttuurihistoriasta voisi valmistua. Tuli siinä sitten suoritettua tutkinto matkailupalvelujen johtamisen tiimoilta. Jälkiviisaana voi todeta, että olisi pitänyt olla uskollinen tunteilleen ja kuunnella itseään, sillä kulttuurihistoria ei jättänyt rauhaan, kuulin sen kutsuvan kuiskinnan läpi ammattikorkeakouluvuosien. Erityisesti matkailun historia monine ilmiöineen kiinnosti tavattomasti. Lopulta tieni kulki yliopistoon, piti vain kulkea ensin kansatieteen oppiaineen kautta, ennen kuin vihdoin päädyin kulttuurihistorian pariin.

Etätöiden ensimmäisen viikon sunnuntain päiväkävelyllä Ruissalon Kuuvannokassa ja rentoutumista meren äärellä

Kulttuurihistoriassa minua ilahduttaa sen laaja kirjo ja monipuoliset lähestymistavat eri aiheisiin. Kulttuurihistoria onkin uteliaisuutta ja innostusta. Jos kulttuurihistoria olisi tunne, se olisi ilo. Mielenkiintoiset tutkimusaiheet, kiinnostus kaikkeen inhimilliseen ja mahdollisuus uppoutua menneisyyden ihmisten tunteisiin, kokemuksiin ja ilmiöille annettuihin merkityksiin saa ainakin minut jatkuvasti iloiseksi.

Työskentelen museossa tutkijana. Suunnittelen erilaisia tapahtumia, opetusmateriaaleja, teemaopastuksia ja sometempauksia, joiden tarkoituksena on avata kulttuurihistoriaa suurelle yleisölle ja saada museokävijät innostumaan historiasta. Koen työni merkitykselliseksi, sillä museot ovat se kanava, joka tavoittaa niin nuoret kuin vanhemmatkin, ja historia tulee tutuksi ikään kuin vaivihkaa. Museoissa kulttuurihistoria tavallaan konkretisoituu, menneisyys tulee iholle ja tarjoaa kävijöille tilallisen ja kehollisen kokemuksen. Pyrin työssäni välittämään sitä iloa, jota kulttuurihistoria minulle edustaa. Huumorin ja elämysten avulla on mahdollista ravistella ihmisten ajatuksia siitä, että historia on kuivaa ja museot tylsiä.

Vapaa-ajallani edistän hitaasti, mutta varmasti, väitöstutkimustani. Minua voi varsin pätevällä syyllä nimittää hämäräksi tyypiksi, joka puhuu usein ihan pimeitä, sillä tutkin pimeydelle annettuja merkityksiä 1700- ja 1800-luvuilla. Pimeys on kiehtova, sillä se on yhtä aikaa tuttu ja vieras.

Moni voi kokea, että nyt koronasta johtuvan poikkeusajan vuoksi olemme aika hämärän rajamailla ja tavallaan olemme pimennossa siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pakona arkeen voi käyttää museoiden monipuolisia verkkomateriaaleja. Museot Suomessa ja muualla maailmassa ovat tuottaneet nettiin valtavasti erilaisia sisältöjä virtuaaliopastuksista opetusmateriaaleihin ja perinneaskarteluvinkkeihin. Erityinen valonpilkahdus näinä epävarmoina aikoina on Museoduunari Eikka, joka tuo hymyn huulille, kun seuraa hänen tutustumistaan museomaailmaan kohde ja tehtävä kerrallaan. Eikan edesottamuksia voi seurata hänen omalta Instagram-tililtään @museoduunari.

Teksti ja kuva: Susanna Lahtinen