Tämä kirjoitus käsittelee naimattomia naisia ja heistä luotuja mielikuvia 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa myös naimattomien maailma muuttui. Säätyläisnaisille avautui entistä enemmän mahdollisuuksia elättää itsensä omalla työllään, mikä lisäsi naimattomien lukumäärää. Ensimmäisen aallon naisasialiike toi samaan aikaan naisille uusia vapauksia, kuten äänioikeuden joissain maissa ja vähintään tietoisuuden siitä, että asiat voivat muuttua. Toisaalta viimeistään ensimmäinen maailmansota mursi vanhan sääty-yhteiskunnan ja uusi luokkayhteiskunta vakiintui. Tämä tarkoitti myös sitä, että kumppania etsivät ihmiset saivat entistä enemmän vapauksia tehdä omia valintojaan puolison suhteen.

Uuden naisen arkkityyppi

”Uusi nainen” oli 1800- ja 1900-lukujen alussa luotu hahmo, arkkityyppi, joka kuvasti naisten muuttunutta asemaa. Uusi nainen oli itsenäinen, työssäkäyvä ja aikaisempia sukupolvia vapaampi toimimaan tahtomallaan tavalla. Tätä naistyyppiä edusti muun muassa yhdysvaltalaisen graafikon Charles Dana Gibsonin luoma naishamo Gibson-tyttö (The Gibson Girl), joka seikkaili 1900-luvun alun aikakauslehdissä. Gibson-tyttö saattoi pyöräillä nilkat vilkkuen, pelata tennistä tai käydä uimassa. Asioita, mitkä olivat vielä puoli vuosisataa aiemmin mahdottomuuksia.

1920-luvun jazz-aikakauden symboliksi nousi puolestaan Flapper-tyttö, joka edustaa samaa jatkumoa. Moderni nainen oli seksuaalisesti vapaamielisempi ja saattoi jopa tupakoida, ajaa autoa ja meikata. Ja vaikka nainen olisi naimaton, hän ei ollut enää hyödytön ylijäämä tai perheensä elätti, vaan hän saattoi olla hyödyllinen ja tuottava yhteiskunnan jäsen. Naimaton nainen eli myös menevää elämää. Avioliitosta oli tullut hänelle vaihtoehto, mutta ei välttämättömyys.

Vapaata elämää vai oliko sittenkään?

Asenteet naimattomia naisia kohtaan vaihtelivat hyvinkin merkittävästi. Vuonna 1892 julkaistussa kirjassa The Unmarried Woman naimatonta naista pidettiin onnettomana olentona, varsinkin ikääntyessään. Tämä tarkoitti siis kolmekymmentä ikävuottaan ohittanutta. Joidenkin lääkäreiden mukaan naimaton ja lapseton nainen oli anomalia, sillä naisilla oli heidän näkemyksensä mukaan ”luonnollinen” tarve avioliittoon ja äitiyteen. Vuoden 1929 yli Euroopan ja Yhdysvaltojen pyyhkäisseen laman seurauksena naimattomia naisia syytettiin miesten työpaikkojen viemisestä.

Ruth Ashmore puolestaan kuvailee vuonna 1898 poikamiestyttöä sellaiseksi, joka on päättänyt elää elämäänsä onnellisena. Hän oppii vanhenemaan tyylillä. Lilian Eichler kirjoitti vuonna 1924, että poikamiestyttö on vapaa ja liikkuu sujuvasti miesten seurassa, työelämässä ja sosiaalisissa tilaisuuksissa. Myös Eichler peräänkuulutti ulkonäöstään huolehtimista. Naimattoman naisen tuli olla aina huoliteltu!

Myös suomalainen lehdistö väitteli kiivaasti naimattomien naisten asemasta ja merkityksestä. Varsinkin 1920-luvulla kritisoitiin ankarasti nuoria jazz-tyttöjä, jotka seurasivat aikakauden muotia, joivat alkoholia ja tupakoivat ja lankesivat ties mihin seksuaalisiin paheisiin. Toisaalta naimattoman naisen elämästä luotiin hyviin vapaa kuva. Hän saattoi käyttää tienaamansa rahat miten tahtoi, eikä hänen tarvinnut välittää miehen valituksista ja vaatimuksista. Mutta tämä koski vain nuoria naimattomia naisia. Ikääntyessä naimattoman elämä kävi ankeaksi, kuten Suomen nainen -lehti maalaili vuonna 1923:

He istuvat yksinäisinä, usein katkerina siitä, mitä eivät ole elämältä saaneet. Eihän kukaan heistä oikeastaan välitä. Ainoastaan kohteliaisuudesta, kenties perinnön toivosta, heitä kysytään. Heidän elämänsä on kaikesta huolimatta yksitoikkoista ja kylmää. He eivät ole tottuneet antamaan rakkautta ja siksi eivät sitä saakaan.

Henna Karppinen-Kummunmäki

Kirjoittaja on FT, kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija, joka on juuri julkaissut teoksensa Sinkkuus kautta aikojen (Docendo 2024).