Esoteerinen kokemus Päivälehden museossa

On 31 toukokuun, 20211 heinäkuun, 2026 Tekijä Satu SorvaliKategoria(t): Blogi, museotJätä kommentti

Museokäynnit ovat yksi parhaista vapaa-ajanviettotavoista mitä tiedän, mutta valitettavasti ne ovat jääneet viime aikoina kohdaltani melko vähiin ymmärrettävistä syistä. Ovathan museot pääkaupunkiseudulla ja muuallakin Suomessa olleet aika pitkälti kiinni koronan leviämisvaiheen vuoksi. Onneksi pandemia on kevään myötä helpottanut ja nyt tulikin iloinen uutinen, että kaikki pääkaupunkiseudun museot pääsevät viimein avaamaan ovensa kesäkuun alussa. Päivälehden museo on ollut auki kevään aikanakin, tosin kävijämäärä on ollut rajoitettu. Kävimme siellä parin kulttuurihistorian kollegan kanssa eräänä aurinkoisena toukokuun päivänä ja teimme ekskursion helmikuussa avattuun ”Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa” -näyttelyyn.

Näyttelyllä on vankat juuret Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa, koska se perustuu esoteerisuuden kulttuurihistoriaa 1880–1940-luvuilla selvittävään Koneen Säätiön rahoittamaan Uuden Etsijät -tutkimushankkeeseen (2018–21). Hankkeen johtajana toimii FT, dosentti ja kulttuurihistorian yliopistonlehtori Maarit Leskelä-Kärki ja sen tutkijoita ovat muun muassa FT, kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen sekä kulttuurihistorian väitöstutkijoista FM Pekka Pitkälä ja FM Jukka Vornanen. Hanke on monitieteinen ja siinä on mukana Turun yliopiston lisäksi Helsingin ja Tampereen yliopistojen tutkijoita.

Näyttelyn ovat suunnitelleet Leskelä-Kärjen johdolla FM, väitöstutkija Antti Harmainen (historia, Tampereen yliopisto), FT, dos., yliopistonlehtori Tiina Mahlamäki (uskontotiede, Turun yliopisto), FM, väitöstutkija Pekka Pitkälä, (kulttuurihistoria, Turun yliopisto) sekä FT, sanataiteilija, tutkija Jasmine Westerlund (kotimainen kirjallisuus, Turun yliopisto).

Esoteerisuudesta kiinnostuneiden 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kulttuuri-ihmisten verkosto oli monimuotoinen, mutta tässä näyttelyssä keskitytään nimen mukaisesti kuvaamaan suomalaisten kirjailijoiden ja kirjallisuuden suhdetta esoteriaan. Esoterialla tarkoitetaan salattua henkistä tietoa, jonka juuret ulottuvat antiikin filosofioista muun muassa juutalaisten kabbalaan, kristilliseen teologiaan ja keskiajan alkemiaan ja okkultismiin. Suuri osa näyttelystä kerrotaan pohjautuvan Uuden Etsijät -hankkeelle lahjoitettuun runoilija ja kääntäjä Aarni Koudan (1884–1924) arkistoaineistoon, joka sisältää muun muassa kirjeitä, käsikirjoituksia ja valokuvia. Näyttelyssä pääsevät ”ääneen” myös monet muut henkilöt, kuten J. H. Erkko, Sigurd Wettenhovi-Aspa, Helmi Krohn, Kersti Bergroth, Eino Leino ja L. Onerva.

Näyttely on sijoitettu museon lukusaliin, jonka hämärä valaistus ja intiimiys tekee tilasta juuri sopivan tälle teemalle. Tunnelma on hiukan mystinen, eikä vähiten sen vuoksi, että astuessani sisään näyttelytilaan ja lukiessani sisäänkäynnin yhteydessä olevia esittelytekstejä, kuulin jostain taustalta maaniselta kuulostavaa naisen höpötystä. Hetken kuluttua paikansimme dramaattiselta kuulostavan monologin videoscreeniin, jossa pyöri pätkä vanhaa suomalaista näytelmää. Näyttelytila ei ole mitenkään suuren suuri, mutta sitä kompensoi se, että tekstejä on todella paljon. Näyttelyyn tutustumisessa voi siis vierähtää pitkäkin tovi, jos teksteihin ja esineisiin syventyy huolellisesti. Esineistä moni on näyttelyn luonteesta johtuen jokin teksti: kirje, kirja, pamfletti tai sanomalehtileike. Muun tyyppisistä esineistä jäi erityisesti mieleeni Wettenhovi-Aspan hieroglyfikirjaisimet.

Näyttelyn aikajänne on sama kuin tutkimushankkeessa ja se etenee kronologisesti 1800-luvun lopusta 1940-luvulle. Esittelyyn pääsevät monet suomalaiset kulttuurihenkilöt kirjallisuuden alalla, joista kaikki eivät ole välttämättä tulleet aiemmin tunnetuksi henkimaailmaan asioihin uskovina. 1800-luvun lopulla esoteerisuutta ei kuitenkaan katsottu samanlaiseksi ”humpuukiksi” kuin on monesti tehty 1900- ja 2000-luvuilla, vaan sitä pidettiin luonnollisena jatkumona ihmisen ja tekniikan kehityskulussa. Marjo Kaartista mukaillakseni: Valokuvien ottaminen ja puhelimella soittaminen olivat suuria ihmeitä modernin ajan alussa, joita pidettiin jopa eräänlaisena taikuutena, ja tämä sai pohtimaan, olisiko kehittyvän tekniikan avulla mahdollista tavoittaa myös jotakin ihmissilmän näkymättömissä olevaa. Olisiko mahdollista tavoittaa ajasta ikuisuuteen poistuneita, saada yhteys henkimaailmaan? Tuo ulottuvuus oli todellista monelle sivistyneistöseurapiirien kulttuuri-ihmiselle. Katsottiin, että ihmisessä oli piileviä henkisiä ominaisuuksia, joita pystyttiin kehittämään haluttuun suuntaan ja siten saavuttamaan lisätietoa tuosta salatusta todellisuudesta.

Ihmisen henkiseen kehittämiseen liittyi erityisen vahvasti kirjallisuus, sen tuottaminen ja lukeminen. Esoteerisuus oli kirjailijoille luovuuden lähde ja siihen liittyvää kirjallisuutta syntyi muun muassa kauno- ja tietokirjallisuuden, sanomalehtitekstien ja runojen muodossa. ”Totuuden” etsiminen oli kirjailijoille lähinnä uuden ajattelutavan opettelemista. Käytännön tasolla esoteria tarkoitti verkostomaista, yhteisöllistä ja kansainvälistä toimintaa sekä aatteellisia suuntauksia kuten teosofiaa, spritualismia, ruusuristiläisyyttä, vapaamuurariutta ja antroposofiaa.

Olin valmistautunut näyttelyyn lukemalla Marjo Kaartisen 1890-luvun meedioilmiötä käsittelevän Spiritistisen istunnon, joka ilmestyi viime vuonna. Joitakin vuosia aiemmin olen lukenut Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin kiehtovan teoksen Valonkantajat, joka on populaari yleisteos suomalaiseen okkultismiin. Muistan myös lukeneeni Historiallisesta Aikakauskirjasta jokusen artikkelin aiheen ympäriltä. Muutoin tietoni esoteriasta olivat melko hajanaisia ja puutteellisia. Näyttely johdatteli hienosti teemaan, tarjosi paljon uutta tietoa ja sai janoamaan lisää. Aionkin perehtyä aiheeseen myöhemmin lisää hankkeeseen liittyvien julkaisujen muodossa.

Näyttely on avoinna 12.9.2021 saakka. (Samalla kannattaa tutustua myös suomalaista sanomalehtihistoriaa sekä sananvapautta kartoittaviin perusnäyttelyihin sekä Aku Ankka -lehden 70-vuotisnäyttelyyn, jossa viihtynevät myös pienemmät museovieraat.)

Lue lisää:

Päivälehden museo: https://www.paivalehdenmuseo.fi/

Uuden Etsijät -hanke: https://uudenetsijat.com/

Marjo Kaartinen: Spiritistinen istunto, SKS 2020: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/spiritistinen-istunto/2716296

Reseptistä lautaselle, pakkauksesta pöytään: ruokamuistoja ja -teollisuutta Suomen maatalousmuseo Sarassa

On 30 maaliskuun, 20211 heinäkuun, 2026 Tekijä astasutinenKategoria(t): Blogi, museotJätä kommentti

Sateinen helmikuun sunnuntai oli oivallinen päivä vierailla Loimaalla Sarka-museossa, jossa hiljattain oli avautunut kaksi kiehtovaa näyttelyä, Tehtaan tekemää ruokaa – kotimaisten elintarvikkeiden historiaa ja Tiistaitarjotin – ruokamatka 70-luvulle. Maatalousmuseon oma teollisen ruoantuotannon vaiheita valottava kokonaisuus ja Museokeskus Vapriikin tuottama, valokuvista ja muistelmateksteistä koostuva Tiistaitarjotin sopivat temaattisesti yhteen loistavasti. Näyttelyt tarjoavat maukkaan aikamatkan lähimenneisyyteen esittelemällä aihetta, joka tavalla tai toisella koskettaa aivan kaikkia. Ruokaan ja syömiseen liittyvät tavat ja kokemukset herättävät moniaistimellisia muistoja aina pakkausmateriaaleista, tuoksuista ja mauista lähtien ruokapöydässä jaettuihin yhteisiin muistoihin. Ne kietoutuvat arkiseen elämään tavoilla, joita ei kenties päivittäin tule ajatelleeksi, mutta joihin on helppo uppoutua kuvien, tekstien ja esineiden välityksellä. Tuttuuden ja ajallisen etäisyyden tuoman vierauden yhdistelmä kutsuu museokävijänkin ihastelemaan valokuvien väriloistoa, eläytymään kerrottuihin ruokamuistoihin ja tutkailemaan tuotepakkauksia menneiltä vuosikymmenilta. Se saa toisaalta pohtimaan myös meluisia tehdassaleja, raskaita työtunteja ja niitä työteliäitä käsiä, joiden ansiosta ruoka lopulta on päätynyt kauppojen hyllyille ja sieltä kuluttajien pöytiin.

Tiistaitarjotin – makumatka 70-luvulle -näyttely perustuu Aamulehdessä vuosina 1974-76 julkaistuun artikkelisarjaan, jonka toteutuksesta vastasivat kotitalousopettaja Eeva Junkkari-Riekkola yhdessä valokuvaajapuolisonsa Juhani Riekkolan kanssa. Alun perin tiistaisin ilmestyneissä artikkeleissa jaettiin ruokaohjeita, ateriahdotuksia ja neuvoja havainnollistavin kuvin maustettuina. Värikylläiset, aikansa muodikkaita kattauksia ja aterioita esittelevät kuvat hehkuvat nyt kuvasuurennoksina museon seinillä. (KUVA 1) Lautasilla on muun muassa silakkaa, munakkaita ja makkaroita erilaisina variaatioina, usein vähintäänkin persiljatupsulla ja salaatinlehdellä höystettynä, ja jälkiruoaksi tarjoillaan raikasta jäätelöä tai kermavaahdolla kuorrutettua karpalohyytelöä. Kuvia täydentävät haastatteluaineistona kootut kertomukset eri-ikäisten kokijoiden muistelemina: broilerin ja paprikan kaltaiset ruokapöydän uudet tulokkaat hämmensivät aikalaisia. Uutuuksia kohtaan oltiin uteliaita ja kokeilunhaluaisia, mutta muistelijoiden mukaan oli aluksi vaikeaa tietää, kuuluiko kana syödä luineen päivineen ja jopa sitä, että eksoottisen näköisestä paprikasta ei suinkaan kuulunut nauttia sen siemeniä.

Tehtaan tekemää ruokaa puolestaan valottaa kiinnostavalla tavalla suomalaisen ruokakulttuurin muutoksia 1900-luvulla. Rekonstruoidussa myymälässä on elintarvikevaa’alla varustettu tiski, jonka takaa katse kohtaa vakavailmeisen myyjättären. Saisiko olla kahvia, sokeria tai makkaraa – kuinka paljon laitetaan? Entäpä tuliaisiksi makeisia tai limonadia? (KUVAT 2 ja 3) Tuontitavaroita ja harvinaisempia herkkuja eivät omavaraisimmatkaan taloudet kyenneet itse tuottamaan, ja ajan kuluessa valmistuotteiden valikoima alkoi laajentua entisestään. Alkujaan armeijan tarpeisiin kehitettyjen säilykkeiden omaksuminen kotitalouksien käyttöön oli hidasta ja ennakkoluulojen värittämää, mutta kiireiselle kaupunkilaiselle ne alkoivat tarjota helpotusta ruoanlaittoon etenkin 1960-luvulta lähtien. (KUVA 4)

Näyttelyn parasta antia ovat sen monipuolinen toteutus ja eri aisteja ruokkivat virikkeet. Näyttelyteksteillä on merkittävä rooli informaation jakajana, mutta liiallinen tekstipaljous johtaa helposti ähkyyn ja siihen, ettei sinänsä kiinnostavaankaan sisältöön jaksa paneutua. Täällä sitä vaaraa ei ollut: pidin etenkin näyttelytilaan toteutetusta keittiönurkkauksesta, jossa pääsi kurkistelemaan sisälle jääkaappiin, pakastimeen ja kaappeihin erilaisine ruokapakkauksineen. “Sarka-marketin” ostoskorissa olevista tuotteista – kuten kahvista, jauhelihasta, jogurtista, tofusta – sai lisätietoja lukemalla ostosten viivakoodit. Itsepalvelukassat viivakoodinlukijoineen ovat nykypäivän kauppareissujen arkea ainakin isommissa marketeissa, mutta nämä koodit tarjosivat myös katsauksen tuotteiden historiaan. Minua yllätti esimerkiksi tieto siitä, että tofua on alettu valmistaa Suomessa jo 1980-luvun lopussa.

Vallitseva pandemiatilanne on pakottanut monet museot sulkemaan ovensa ja siirtämään palvelunsa yksinomaan verkkoon. Suljettuna on tällä hetkellä myös Suomen maatalousmuseo Sarka, jonka tarjontaan pääsee kuitenkin tutustumaan etäyhteyksin. Toivotaan, että museo- ja kulttuurielämysten ääreen päästään pian jälleen fyysisestikin.

…………………..

Teksti ja kuvat: Asta Sutinen

Kirjoittaja on seuran hallituksen jäsen

Näyttelykokemuksia: Rut Brykin Taikalaatikko Turun taidemuseossa

On 12 huhtikuun, 20181 heinäkuun, 2026 Tekijä astasutinenKategoria(t): Blogi, museot, tapahtumatJätä kommentti

Turun taidemuseossa on parhaillaan esillä keramiikkataiteilija Rut Brykin (1916–1999) laajaa tuotantoa esittelevä näyttely Taikalaatikko. Näyttelyssä luodaan kronologinen läpileikkaus taiteilijan miltei puoli vuosisataa kestäneeseen uraan, johon mahtui niin uusia teknisiä kokeiluja kuin aihemaailman pelkistymistä esittävästä abstraktimmaksi, vaikkakin yksityiskohdiltaan pikkutarkaksi. Bryk oli koulutukseltaan graafikko, mutta ajautui keramiikkataiteen pariin ikään kuin sattuman kautta, ja hänestä tulikin sodanjälkeisen Suomen keramiikan keskeisimpiä uudistajia, joka saavutti menestystä niin kotimaassa kuin ulkomailla. Suomen taideteollisuuden varsinaisella kultakaudella 1950-luvulla Brykin ja hänen puolisonsa, muotoilija Tapio Wirkkalan tuotanto niittivät mainetta ja kunniaa muun muassa Milanon triennaalissa. Taidehistorioitsija Harri Kalha on luonnehtinut Espoon modernin taiteen museon EMMAn julkaisemassa teoksessa Rut Bryk. Elämän taide (2016) Brykia ujoksi ja syrjäänvetäytyväksi persoonaksi, joka kartteli julkisuutta, ei mielellään puhunut julkisesti taiteestaan eikä halunnut tulla kutsutuksi keraamikoksi, koska virallista koulutusta sille alalle hänellä ei ollut. Rut Bryk oli siis henkilönä eräänlainen mysteeri, jonka teokset saivat puhua puolestaan.

Rut Bryk ei koskaan täysin hylännyt esittävää taidetta, vaikka tyylillisesti ja ilmaisultaan teokset muuttuivatkin paljon etenkin 1960-luvulla ja sen jälkeisessä tuotannossa. Varhaistuotantoa, eli juuri sodan jälkeisten vuosien teoksia on kuitenkin helpompi nähdä Brykin henkilöhistorian ja ajan yhteiskunnallisten ilmiöiden kautta. Rut Bryk eli lapsuutensa Tukholmansa, mutta vietti monia kesiä äitinsä lapsuudenmaisemissa Karjalassa lähellä Sortavalaa. Lapsuuden onnela menetettiin lopullisesti sodalle, mutta Bryk käsitteli Karjalan muistoja varhaistuotannossaan. Kalhan mukaan naiivi herkkyys oli ominaista taiteilijan persoonalle, mutta sopi myös sodan jälkeiseen aikaan, jolloin maailman tapahtumia haluttiin käsitellä osin eskapistisestikin. Brykin varhaistuotannossa pitäydyttiin varsin tutuissa ja turvallisissa, osin feminiinisissäkin aiheissa, kuten kukka- ja ruoka-asetelmissa. Uutta oli sen sijaan muoto: keramiikkalaattojen ja -vatien asettaminen seinälle haastoi porvarilliseksi mielletyn tauluformaatin. Toisaalta on hyvä muistaa, että meille nykyään niin tavalliset hedelmät olivat pulavuosina harvinaisia näkyjä suomalaisissa ruokapöydissä, ja siksi näennäinen arkisuus ja tavallisuus saattoivatkin omana aikanaan olla heijastumia parempien aikojen toiveista.

Asetelmien lisäksi Brykin varhaistuotannossa vietettiin häitä ja hautajaisia, pidettiin kahvikutsuja ja elettiin elämää osin arkisissa, osin sadunomaisissa miljöissä. Teoksessa Lintuhäkki (1947; kuva 1) nähdään taivaalla liitelevä aviopari keväisen vehreässä, kukkivien kielojen täyttämässä ympäristössä. Hääpari on ikään kuin irrottautunut maanpäällisestä todellisuudestaan aivan toisenlaisiin sfääreihin vihkikirkon jäädessä kauas alapuolella. Kuva-alaa hallitsee kuitenkin pöydällä oleva suuri häkki, jonka sisällä orrella istuu kaksi lintua. On lähes mahdotonta olla tulkitsematta lintuja avioparin vertauskuvana, velvollisuutena olla uskollisia toisilleen loppuelämänsä ajan papin aamenen jälkeen. Aihe oli Brykille ajankohtainen, sillä noihin aikoihin hän avioitui Tapio Wirkkalan kanssa ja sai pian kuulla odottavansa parin esikoispoikaa, Samia. Avioliittoon astumista taiteilija oli kuitenkin kuvannut jo muutamaa vuotta aikaisemmin teoksessaan Häät (1944; kuva 2), jonka pastellinsävyistä miljöötä hallitsee koristeellisen rautaportin ympäröimä vihkikirkko sekä punaisena ja keltaisena loistava ruusutarha. Kuvan oikealle etualalle asetettu hääpari on ikään kuin astumassa ulos kuva-alasta, kävelemään yhdessä kohti tulevaisuutta. Inhimillisen elämän siirtymäriittejä kuvataan vielä tummanpuhuvassa teoksessa Hautajaiset (n. 1947; kuva 3), jossa surevasta saattojoukosta yläviistossa lentää joukko vainajaa viimeiseen leposijaansa saattavia enkeleitä – todennäköisesti hautaan, jota ristin sijaan koristaa vain yksi punainen ruusu.

Brykin kuvaamista aiheista on helppoa löytää yhtymäkohtia taiteilijan henkilöhistoriaan, mutta niiden yleismaailmalliset elementit kertovat mielestäni myös paljon enemmän niistä inhimillisistä teemoista, jotka enemmän ja vähemmän ovat läsnä ihmisten elämässä kaikkina aikoina. Tyylillisesti mielenkiintoisen yhtymäkohdan luo venäjänjuutalaisen kuvataiteilijan Marc Chagallin (1887–1985) tuotanto. Chagall oli kotoisin Vitebskistä, nykyisen Valko-Venäjän alueelta, ja jo nuorena 1910-luvulla Pariisissa asuvana taiteilijana hän käsitteli useissa teoksissaan lapsuusmuistojaan, joissa esiintyvät venäläiset talonpojat, hirsitalot, lehmät ja kirkot. Kuvien ihmishahmot saattavat olla ympäristöstään irrallaan, ikään kuin unenomaisina taivaalla leijuvina tarkkailijoina – samanlaisina Chagall kuvasi myös hieman myöhemmässä tuotannossaan pariskuntia sekä aviopareja. Vitebsk oli Pariisin vuosina taiteilijalle vahvasti läsnä muun muassa äänien, hajujen ja värien välittäminä muistoina. Teosten lapsuusmaisemat ovat muistojen värittämiä subjektiivisia tulkintoja, välähdyksiä, joilla ei tavoitellakaan loogista totuutta. Venäjällä elettiin Chagallin nuoruudessa suurten muutosten aikoja. Vaikka taiteilija ei pysyvästi kotimaataan hylännytkään, lapsuuden maisemat muuttuivat reaalitodellisuudesta menneisyyden muistikuviksi. Rut Brykille 1940-luku merkitsi lopullista luopumista Karjalan onnellisista kesistä, lapsuuden ja nuoruuden päätöstä. Chagallin lailla muistot olivat kuitenkin läsnä värittyneinä, leijuvina, pirstaleisina.

Eräs Taikalaatikon kiehtovimmista piirteistä on se, miten näyttelyn kautta piirtyy kuva taiteen vuosisataisista tarinoista, inspiraatiosta ja siitä, kuinka taiteilija peilaa menneisyyttä omaan aikaansa ja elämäänsä – ja miten toisaalta me tässä hetkessä elävät katsojat kiinnitämme kuvat omiin kertomuksiimme ja tulkintoihimme. Bryk oli nuoresta lähtien kiinnostunut quattrocentosta, varhaisrenessanssin taiteesta. Matka Italiaan oli nuorelle Brykille vasta haave, mutta kipinä 1400-luvun mestareiden luomuksiin oli syttynyt jo lapsuudenkodissa, jossa Italian taidetta nautittiin kehystettyjen painokuvien muodossa. Taidekirjojen kuvat olivat Brykin lapsuudessa mustavalkoisia, joten värien kuvittelu oli yksi keskeisistä tekijöistä, joka tuli myöhemmin muovaamaan taiteilijan tuotantoa. Hehkuvissa väreissään Bryk ei tavoitellutkaan realistista ilmaisua, vaan toi varhaisrenessanssista omaksuttuun, tietyllä tavalla pelkistettyyn ja arkaaiseen ilmaisuun oman voimansa vahvoissa, syvien sävyjen lasitteissa, jotka mahdollistuivat taiteilijan kehittämässä tekniikassa. Yksi Brykille tärkeistä painokuvista, Domenico Ghirlandaion Pyhän Elisabetin vierailu (1490) on säilynyt, ja sen päälle Wirkkalan ja Brykin tytär Maaria on kiinnittänyt värillisen painokuvan. Harri Kalha toteaakin, että yhdessä ja samassa kuvassa on läsnä kolme eri aikatasoa – quattrocento, Rutin lapsuus 1900-luvun alussa ja Maarian aika vuosisadan loppupuolella. Tämän päivän katsojina paikannumme omaan nykyhetkeemme, mutta ammennamme menneisyydestä – niin omista henkilökohtaisista muistoista kuin kulttuurimme kuvaperinteestä. Vanhaan on helppo ihastua ja siitä inspiroitua, mutta tulkintojen ja toimintojen kautta vanhasta syntyy aina jotakin uutta.

Bryk käsitteli teoksissaan raamatullisia aiheita, kuten enkeleitä, pyhää ehtoollista sekä uskonnollisen elämän harjoittamista muun muassa italialaisissa kirkoissa ja karjalaisissa kappeleissa. Kristillinen perinne ja oma elämä nivoutuvat Brykin teoksissa Äiti ja lapsi (n. 1953, kuva 4) sekä Piritta (1955, kuva 5). Madonnaa ja lasta kuvaavan figuurin voi helposti tulkita Rutiksi ja pieneksi Sami-pojaksi. Piritta-seinälaatta valmistui pian sen jälkeen kun Rut Brykin ja Tapio Wirkkalan perhe täydentyi toisella lapsella, vuonna 1954 syntyneellä Maaria-tyttärellä. Teoksesta kiinnostus varhaisrenessanssin muotokieleen yhdistyy varsin tavanomaiseen hetkeen arkipäivässä, jossa pieni tyttö vetää itseään letistä. Huivipäinen äiti pitelee tyttöä kiinni toisesta kädestä, mutta luo samalla jollain lailla poissaolevan katseensa yläviistoon taivaalle. Äidin kasvot tuovat mieleeni Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äidin (1897). Surua, iloa ja huolta, arkista touhuamista ja väsymystä, hajamielisyyttä ja huomion herpaantumista – äidin elämää yhtä kaikki. Siinä missä Piritta voidaan lukea osaksi Rut Brykin omaa henkilöhistoriaa, raamatullisen ja kalevalaisen mytologian läsnäolo tekee aiheesta myös länsimaiselle kulttuurille keskeisen teeman. Universaaliudessaan siinä on kaikille jotakin tuttua, monille myös jotakin samaistuttavaa.

Vuosikymmenen loppupuolella ja etenkin 1960-luvulla Bryk siirtyi ilmaisussaan abstraktimpaan suuntaan, vaikka esittävistä elementeistä ja muodoista hän ei varsinaisesti koskaan luopunutkaan. Tyylistä tuli kuitenkin geometrisempaa, ja kooltaan yhä suuremmiksi muuttuneet teokset muotoutuivat yhä enemmän kolmiulotteisiksi, reliefimäisiksi ja osittain värimaailmaltaan pelkistetymmiksi. Siinä missä Brykin quattrocento-tyyliset teokset olivat olleet varsin kaksiulotteisia, uudemmassa tuotannossa taiteilija leikitteli erilaisten koko- ja painopintojen kanssa. Taidenäyttelyssä katsojan on tietysti visusti muistettava olla koskematta teoksiin, vaikka Brykin varhaisempien teosten hehkuvan värikylläiset lasitteet ja myöhempien, usein suurikokoisten sommitelmien rosoiset, kekseliäät muodot houkuttaisivat katsojaa tutustumaan taiteeseen silmien lisäksi myös sormilla. Ilahduttavinta näyttelyssä onkin kokonaisuuden monipuolisuus ja yllätyksellisyys, joka herättelee aisteja ja ruokkii mielikuvista monella eri tavalla.

Eräs kiinnostava siirtymävaiheen teos abstraktimpaan suuntaan on kuusikulmaisista avonaisista ja umpinaisista keraamisista laatikoista koostuva Hexagon (1955–1959, kuvat 6 ja 7). Näyttelyn teos koostuu kahdesta erillisestä kokonaisuudesta, joista toinen on moniosainen, geometrisillä kuvioilla leikittelevä ja värikylläinen, toinen taas pohjaväriltään pelkistetyn valkoinen ja perinteisellä tavalla koristeellinen sinikukkakuvioineen. Kahdeksanosaisen valkopohjaisen Hexagonin siniset ja vihertävän harmaat kukkakuviot muistuttavat minua Arabian menneisyydestä, 1900-luvun prameista juhla-astioista liemikulhoineen päivineen. Kukkakuviot ovat pikemminkin juhlallisia kuin arkisia, mutta ne esiintyvät nyt poikkeuksellisessa ympäristössä, geometrisissä laatikoissa, joiden funktio on ennemmin koristeellinen kuin käytännöllinen. Toisin sanoen kukkakuviointi on irrotettu totutusta kontekstista, siitäkin huolimatta, että se on edelleen painettu tai maalattu keramiikalle. Kolmiulotteiset, toisissaan kiinni olevat heksagonit antavat kuitenkin olettaa, että kuviota voi lähteä jatkamaan miten vain – ylös, alas, sivuille. Voisikohan Hexagon-teosten erilaisuus viitata myös siihen, että perinteistä on aika siirtyä eteenpäin, uusiin muotoihin ja väreihin?

Näyttelyn loppupuolella on vielä mahdollista katsoa videomateriaalia Arabian keramiikkaosaston toiminnasta 1940-luvulla. On hyvinkin lumoavaa ja koukuttavaa seurata, miten upeat maljat, vadit ja maljakot syntyvät taiteilijoiden käsissä, ja miten uutta tuottavalle luovuudelle oli tilaa, vaikka tehtaassa toki valmistettiin tuotteita sarjatuotantonakin. Tämä lumous on jotain sellaista, mikä houkuttelee katsomaan näyttelyä vielä uudemmankin kerran – ihmettelemään, löytämään ja oivaltamaan.

*****

Rut Bryk – Taikalaatikko on esillä Turun Taidemuseossa 13.5. asti. Näyttelyn on tuottanut EMMA – Espoon modernin taiteen museo, jossa näyttely oli esillä Brykin syntymän juhlavuonna 2016. Pääosa näyttelyn teoksista on lainattu EMMAan talletetusta Tapio Wirkkala Rut Bryk Säätiön kokoelmasta.

*****

Lähteet:

Alexander, Sidney: Marc Chagall. Suomentanut Eila Salminen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1991.

Kalha, Harri: Rut Bryk. Elämän taide. EMMA Espoon modernin taiteen museo 2016.