Kulttuurihistorian seura järjesti yhteistyössä museopedagogisen yhdistyksen Pedaali ry:n kanssa torstaina 11.4. seminaaripäivän, jossa pureuduttiin tieteen ja tarinallisuuden usein hankalaan mutta toisaalta niin antoisaan ja monia mahdollisuuksia tarjoavaan vuoropuheluun. Tieteestä tarinaksi –seminaarin tapahtumapaikaksi valikoitui Helsingin ydinkeskustaan syksyllä 2018 avautunut Amos Rex –museo, jonka studiotilassa kuultiin päivän aikana viisi kiinnostavaa, inspiroivaa ja ajatuksia herättävää puheenvuoroa eri tavoista keskustella, tuottaa ja välittää tutkimustietoa yleisölle. Teemapäivä veti museon studiotilan täyteen sekä museopedagogiikan että kulttuurihistorian parissa toimivia kiinnostuneita kuulijoita tarjoamalla näkökulmia niin akateemisen tutkimuksen kytköksistä lastenkirjallisuuteen ja museonäyttelyiden tuottamiseen, faktasta ja fiktiosta ammentavaan tietokirjallisuuteen kuin  tutkimustiedon ja sosiaalisen median suhteisiin.

Tutkimustiedosta kuvaksi, esitykseksi ja kertomukseksi – viisi näkökulmaa aiheeseen

Tilaisuuden aloittavana puheenvuorona kuultiin Helsingin yliopistossa Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina toimivan Anu Lahtisen kahdesta viestinnällisesti erilaisesta hankkeesta, tietokirjana ja museonäyttelynä toteutetusta Hyvinkään paikallishistoriasta sekä vuoden 2018  aikana Twitter-alustalla järjestetystä #Helsinki1918 –yliopistokurssista. Aikaisemmin arjen, lasten ja perheen historiaa tutkinut sekä moniin historian oppikirjoihin kirjoittanut Lahtinen painottaa tietokirjan kirjoittamisessa ydinväitteen määrittämisen tärkeyttä: mikä on tarina, kenelle se on suunnattu ja millä tavalla se kerrotaan. Rönsyilevyyden kanssa kamppailevien historioitsijoiden olisikin tarpeellista kyetä tiivistämään yhteen lauseeseen tutkimuksensa pääasiallinen fokus, joka Hyvinkään historian osalta määrittyi radanvarsikaupungin liikkuvuudeksi ja kohtaamiseksi.  Vaikka Lahtisen työskentelyssä etusijalla olikin kirjahanke, syvälliseen lähdetyöskentelyyn paneutumisen sivutuotteena syntyi tärkeää tietoa, josta hyötyivät niin kaupunginmuseo kuin kaupungin kulttuuritoimi, matkailu ja viestintäkin. Esimerkiksi Hyvinkään Hopeavuoren 1500-luvun lopulla vireillä olleen  kaivoshankkeen  asiakirjojen allekirjoituksena käytetty sydäntä ja ristiä yhdistävä puumerkki sai uuden elämän asiakirjalähteestä tuotettuna uutena esineenä, hopeakoruna. Hanketta tehtiin näkyväksi myös sosiaalisessa mediassa, mikä sekä avasi mahdollisuuden entistä parempaan vuorovaikutukseen yleisön kanssa että velvoitti osallistumaan keskusteluun aktiivisemmin kuin pelkästään tiedon jakajana.

Helsingin yliopistossa historianopiskelijoiden kurssina toteutettu #Helsinki1918 puolestaan sai lähtölaukauksensa kaksi vuotta sitten keväällä Twitterissä puhjenneesta sisällissodan muistoon ja muistamiseen liittyneestä juhlarahakohusta, joka osoitti sosiaalisen median äärimmäisen nopeatempoisen, tunnepitoisen ja vastakkainasetteluja korostavan tavan reagoida mieltä kuohuttaviin uutisiin. Twitter-kurssille oli tilausta myös siksi, että siinä missä peruskouluissa digiajan viestintää opetetaan paljonkin, yliopistoissa sosiaalisen median käyttäminen opetuksessa on vielä toistaiseksi ollut suhteellisen vähäistä. Opiskelijat tutustuivat kurssilla vuoden 1918 historialähteisiin ja saivat twiitata omilta tileiltään kuvia, tietoa ja erilaisia tekstejä, kuten otteita sodassa mukana olleiden helsinkiläisten päiväkirjoista. Vaikka Twitter sosiaalisen median alustana poikkeaa monin tavoin tutummista väylistä välittää historiantutkimuksen tietoa, klassiset kysymykset lähdekritiikistä, historiantutkimuksen etiikasta ja historioitsijan vastuusta luonnollisestikin pätevät esittämispaikasta ja –muodosta riippumatta. Kokeilun tulokset olivat lupaavia muun muassa siksi, että opiskelijat oppivat asiasisältöjen tiivistämistä Twitterin rajattujen merkkimäärien puitteissa sekä keskittymään ydinkysymyksiin. Sosiaalisen median ansiosta kurssilla tuotettu tieto ylipäätään saavutti laajempaa näkyvyyttä opetustilan seinien ulkopuolella.

Lounastauon jälkeen pureuduttiin kolmeen kiintoisaan tapausesimerkkiin lapsille suunnatun kirjallisuuden ja museonäyttelyn valossa. Folkloristi, sanataiteen läänintaiteilija ja lastenkirjailija Karoliina Suoniemi esitteli uusinta teostaan Ihan oikeat viikinkiajan lapset (2019) ja avasi tämän kautta näkemyksiään siitä, miten lapsille suunnattu tietokirja voi välittää ja tarinallistaa tutkimustietoa rautakauden arjesta. Vaikka kyseessä oli fiktiivisestä lapsesta kertova kuviteltu tarina, Suoniemen lähtökohtana oli oikean tutkimustiedon välittäminen kansantajuisesti ja ennen kaikkea lapsentajuisesta niin, että nykylapsen on mahdollista käsittää ja samaistua rautakaudella eläneen ikätoverinsa elämään oman kokemusmaailmansa perusteella. Kirjassa fiktiivinen tarina ja tutkimustieto kulkevat käsi kädessä, mutta erillisinä osioina. Teoksen tarkoituksena on selkokielisesti tiivistäen avata tieteen maailmaa lapsille ja kertoa tarinaa, joka olisi voinut joskus oikeasti tapahtua. Fiktiivinen tarina, vaikkakin tieteeseen nojautuva, pitää aina sisällään kerronnallisia valintoja. Kirjoittajan luomien hahmojen merkitys korostuu väistämättäkin kirjoitettaessa ihmisistä, joiden ajalta ei ole olemassa kirjallisia lähteitä. Rautakauden ajan elämästä kertominen koostuukin eri tieteenalojen – folkloristiikka, arkeologia, kansatiede, arkeologia, geenitutkimus, historiatieteet – tutkimustuloksista kerätyistä fragmenteista. Tieto on usein sirpaleista, eikä kaikkiin kysymyksiin löydy vastauksia. Tieteen jättämiä aukkopaikkoja ei voida kuitenkaan lähteä täyttämään fiktiivisellä aineksella, vaan kuten Suoniemi aiheellisesti toteaakin,  tarinallisuuden on  kuljettava tieteen ehdoilla. Rautakautisesta elämästä johtaa nykyisyyteen useita jälkiä, jotka näkyvät esimerkiksi perinteinä ja uskomuksina. Ruokakulttuuri, kansanuskosta kumpuavat mytologiat, käyttötavaroiden koristellisuus, arkiseen elinpiiriin kuuluvat lorut ja leikit sekä nimeämisen tavat saavat kosketuspintaa myös nykylapsen elämässä. Mutta miten puhua lapselle viikinkiajalla niin arkipäiväisestä kuolemasta? Rautakautta koskeva tieto perustuu suurelta osin hautalöytöihin, joten viikinkiaikaan on miltei mahdotonta sukeltaa selittämättä esimerkiksi kalmistojen merkitystä. Nykylapsella on harvemmin omakohtaista kokemusta kuolemasta, mutta käsittelemällä rautakautisen ihmisen tunteita ja yhteisön reagointia kuoleman äärellä voidaan tarttua tähän usein etäiseksi jäävään  ja hankalaksikin koettuun aiheeseen.

Päivän toisena lastenkirjaesittelynä kuultiin Helsingin yliopistossa Suomen ja Pohjoismaiden historian tutkijatohtorina toimivan Elina Kuorelahden puheenvuoro kirjasta Museoseikkailu (2019). Kuorelahden kirjoittama ja Nunnu Halmetojan kuvittama teos on Museokortin virallinen, varhaiskasvatuksen ja taidepedagogiikan lähtökohdista laadittu lastenkirja. Kuorelahti kuvaa Museoseikkailua draamallisena tietokirjana, jonka tarinassa kolme fiktiivistä kouluikäistä lasta lähtee mummonsa kanssa museokorttikierrokselle tutustumaan tyypillisinä luokkaretkikohteina tunnettuihin paikkoihin – Ateneumiin, Luonnontieteelliseen museoon, Teatterimuseoon, Turun linnaan sekä Abo Vetus & Ars Novaan. Kirja perehdyttää lukijat museoihin todellisina tapahtumaympäräristöinä, mutta juonta kannattelee hahmojen välille rakentuva draama, jossa lapset reflektoivat omia kokemuksiaan museokäynneistä naurun, ihmetyksen, kysymysten ja kyseenalaistamisen kautta. Museoseikkailussa museossa on käyminen on kollektiivisesti jaettu elämys, joka rohkaisee myös lukijaa sanallistamaan tunteitaan ja näyttelykokemusten herättämiä assosiaatioita omasta arkisesta kokemusmaailmasta käsin. Hassuille asioille saa nauraa, kummallisuuksia saa ihmetellä ja mieltä askarruttavia kysymyksiä saa arastelematta kysellä. Pedagogisena kirjana teos ikään kuin antaa museo-oppaan roolin lapsiseikkailijoille, jotka avaavat uudenlaisia näkökulmia myös museoiden aikuiskävijöille. Teoksen viesti on selvä: lapsetkin ovat arvokkaita museokävijöitä.

Viimeisenä tapausesimerkkinä sukellettiin Turun linnassa kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3.2018 avautuneeseen näyttelyyn, joka ironisen keveästä nimestään huolimatta on ollut alusta lähtien vahvasti kytköksissä Turun yliopistossa tehtyyn historiantutkimukseen. Muutama sananen naisista –näyttelyn idea pohjautuu 1600-luvun turkulaisia porvarisnaisia tutkineen Veli Pekka Toropaisen väitöskirjaan. Turun museokeskuksen näyttelykuraattori Maria Huokkolan mukaan näyttelyssä haluttiin keskittyä naisten toimijuuteen ja  nostaa menneisyydestä esiin kiinnostavia hahmoja ja traagisiakin ihmiskohtaloita. Yhteisössään monin tavoin vaikutusvaltaisten porvarisnaisten ohella näyttelyssä tahdottiin luoda myös katse historiantutkimuksen pitkään marginalisoimiin hahmoihin, alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluneisiin naisiin, joiden tarkasteluun saatiin asiantuntevaa apua tutkija Riitta Laitiselta. Historiantutkimuksen tuottama tieto ja yhteys yliopiston tutkijoihin säilyivät kiintopisteenä läpi näyttelyprosessin, mutta toteutuksessa päädyttiin rikkomaan konventioita varsin rohkealla tavalla. Perinteisellä asiatyylillä esitettyjen seinätekstien rinnalle painettiin näyttelyn nimeä kantava julkaisu, joka toteutettiin naistenlehtien tyyliä jäljitellen. Näyttelyn pedagogisena oheistuotteena lehti tarjoilee lukijoilleen haastatteluja, muotivinkkejä sekä muun muassa kulttuurimatkailusta kertovia artikkeleja, ja siinä yhdistellään faktatietoa 1600-luvun naisten elämästä nykyaikaiseen ja osin viihteelliseenkin esittämistapaan. Naisten kohtalot taipuivat myös visuaaliseksi draamaksi yhteistyössä Turun ammattikorkeakoulun kanssa tuotetuissa lyhytelokuvissa. Hyödyntämällä todellisia menneisyyden tapahtumia – kuten otteita miehensä murhanneen Margareta Kittin elämästä – sekä muun muassa vanhoista maalauksista poimittuja kohtauksia luotiin lukuisten eri alojen ammattilaisten ja harrastelijanäyttelijöiden avulla uusia visuaalisia tulkintoja historiasta. Emootioita herättävä elokuva kutsuu ja kenties miltei pakottaa nykyhetkessä elävän katsojan luomaan jonkinlaisen suhteen menneisyyden tapahtumiin ja muodostamaan oman kantansa – ehkä jopa tuntemaan empatiaa murhaajaa kohtaan.

Inspiroivista puheenvuoroista ja keskusteluista koostunut seminaaripäivä huipentui taide- ja kulttuurihistorioitsija Anna Kortelaisen esitelmään siitä, miten tositapahtumat voivat muuttua editoinnin kautta ikään kuin kohotetuksi todellisuudeksi. Elokuvien alkuteksteissä usein nähty lausuma based on a true story kietoutuu monella tavalla niihin teemoihin, joita tieto- ja sittemmin myös kaunokirjailijana sekä näyttelykuraattorina tunnetuksi tullut Kortelainen käsittelee töissään: tositapahtumiin perustuvia kertomuksia, jotka taiteellisen tulkinnan kautta heräävät henkiin uudella tavalla. Kortelainen tunnetaan tyyliltään omintakeisena ja persoonallisena kirjoittajana, jonka monisäikeinen kerrontatapa puhaltaa aivan uudenlaista eloa arkistojen kätköihin unohtuneisiin tapahtumiin ja ihmiskohtaloihin.   Myös muilta kirjoittajilta hän peräänkuuluttaa uskallusta tehdä vahvempia tulkintoja, väittää rohkeammin ja olla suotta varomatta ristiriitaisten tunteiden herättämistä. Päinvastoin – hämmennyksen nostattaminen ja kokemusmaailman nyrjäyttäminen voivat avata portteja uusille ajatuksille niin yleisössä kuin kirjoittajassakin. Tietokirjallisuudessa on kuitenkin tärkeää erottaa selkeästi lähdeviittein merkityt tosiasiat tulkintoineen mahdollisesta fiktiivisestä aineksesta. Teoksessaan Kivipiirtäjä. Taiteilija Antti Niemisen elämä (2014) Kortelainen johdattelee lukijansa aina 1920-luvun Viipuriin käyden kuvitteellisia puhelinkeskusteluja nuoren taiteilijan kanssa – mutta tekee selväksi, että keskustelut ovat kuviteltuja ääniä menneisyydestä. Vastaavasti kirjassaan Levoton nainen. Hysterin kulttuurihistoriaa (2003), jossa Kortelainen tutkii 1800-luvulla naiselliseksi sairaudeksi leimattua hysteriaa, hän  päätyy yhdistämään arkistolähteitä ja dramatisoituja kohtauksia tavalla, jossa naisten hysteriakohtaukset voidaan käsittää samanaikaisesti sekä lääketieteelliseksi että elokuvallisiksi kohtauksiksi. Kirjailijan innottuminen dekkareista näkyy vahvasti sekä Kortelaisen kirjallisessa tuotannossa että näyttelykuratoinnissa, joissa kadonneiden asioiden, menetysten ja katkosten jäljittäminen toimii jatkuvan inspiraation lähteenä ja johdattelee syrjäisillekin kujille tarttumaan johtolankoihin ja etsimään palapelin puuttuvia palasia. Tutkijasta itsestään tulee ikään kuin seikkailija ja salapoliisi, joka yritysten ja erehdysten kautta ei välttämättä löydäkään vastauksia alkuperäisiin kysymyksiinsä, vaan saattaa päätyä polulle, jonka tienviitta osoittaakin aivan uudenlaisiin  arvoituksiin.

Lopuksi – kohti rohkeutta, avoimuutta ja empatiaa

Tieteestä tarinaksi –seminaaripäivän puhujat lähestyivät esitelmissään tieteen ja tarinallisuuden yhteyttä kukin työstämistään tutkimusaiheista ja hankkeista käsin, mutta erilaisista tapausesimerkeistä huolimatta lähtökohtia ja periaatteita yhdisti useampikin seikka. Terminä tieteen popularisointi saattaa painottua liiaksikin tutkimustiedon tarjoamiseen yleisölle pureskellussa, yksinkertaistetussa, ikään kuin vähemmän haasteita tarjoavassa muodossa – ja kenties tämän vuoksi popularisointi käsitteenä loistikin päivän keskusteluissa poissaolollaan. Käytännössä kysymys on kuitenkin juuri tästä: mitä tieteestä kerrotaan, kenelle kerrotaan ja miten kerrotaan. Millä tavoin keskustelua käydään yleisön kanssa eettisesti ja avoimesti, miten vastaanottajalle annetaan mahdollisuus osallistua vuoropuheluun? Vastaanottaja ei ole, eikä hänen voida olettaakaan olevan tiedon passiivinen vastaanottaja, vaan tunteva ja ajatteleva yksilö, joka reflektoi menneisyyden ihmiskohtaloiden herättämiä tunteita oman empatiakykynsä ja arkikokemustensa kautta. Kosketuspinnan löytyminen omaan elämään toimii sekä lapsilla että aikuisilla tasapainoilemalla tuttuuden ja vierauden kokemusten välimaastossa. Tieteestä kertovalla taholla on vastuu sanomisistaan, mutta kertojan tulisi myös kyetä luottamaan vastaanottajan kykyyn käsitellä hankalia ja ristiriitaisiakin aiheita. Myös henkilökohtaisesti tuntuu helpolta yhtyä Anna Kortelaisen toiveeseen siitä, että yhä useampi hyödyntäisi  rohkeammin monitieteisyyden ja –taiteisuuden kautta avautuvia muotoja tieteen kirjoittamiselle.

Pedaali ry:n puheenjohtaja Maiju Tuisku (vas.) sekä Elina Kuorelahti, Karoliina Suoniemi ja Maria Huokkola vastailemassa yleisökysymyksiin. Kuva: Asta Sutinen

Helsingin kaupunginmuseoon kuuluvassa Hakasalmen huvilassa vietettiin lauantaina 2.2. iltapäivää 1920-luvun hengessä. Nuoren itsenäisen tasavallan alkutaipaleisiin tutustuttiin pääasiassa historioitsijoiden johdolla sekä elävän musiikin säestämänä tapahtumassa Shimmyä ja slangia, punikkeja ja pilvenpiirtäjiä, joka veti museon yläkerran salin täyteen kiinnostuneita kuulijoita. Tutkijat johdattivat puheenvuoroissaan yleisön miltei sadan vuoden takaisiin helsinkiläisiin mielenmaisemiin ja kaupunkikuviin, jonka jälkeen kuulijoille tarjoiltiin musiikkia gramofonilevyjen ja salonkiorkesterin muodossa. Tilaisuus järjestettiin Hakasalmen huvilassa tämän vuoden syyskuulle asti esillä olevan Suruton kaupunki – kohtauksia 1920-luvun Helsingistä -näyttelyn oheisohjelmana.

Tapahtumassa valotettiin helsinkiläistä 1920-lukua muun muassa kansakoulun, kielen, arkkitehtuurin ja populaarikulttuurin, etenkin gramofonien ja äänilevytuotannon kautta. Iloisen, hedonistisen ja huvittelua täynnä olevan vuosikymmenen maineessa paistattelevan 20-luvun synkempää puolta esitteli työväestön ja kansakoulunopettajien välisiä jännitteitä väitöskirjassaan tutkinut Oona Ilmolahti, joka puheenvuorossaan avasi ennen kaikkea lasten kokemuksia verisen sisällissodan jälkeisessä Helsingissä. Oppivelvollisuuslaki kattoi vuosikymmenen alusta lähtien koko kansan, mutta juopa työläisperheiden lasten ja usein keskiluokkaisesta taustasta tulleiden opettajien välillä saattoi olla syväkin – etenkin siinä nuoressa, ideologisesti hyvinkin jakautuneessa ja haavoittuneessa tasavallassa, jossa yhteiskunnan virallinen totuus, historia ja väri oli valkoinen.

Puhekieltä ja slangia tutkineen suomen kielen emeritusprofessori Heikki Paunosen mielenkiintoisessa esitelmässä puolestaan sukellettiin työläiskaupunginosissa kukoistaneeseen, suomen lisäksi venäjästä ja ruotsista ammentaneeseen puhekieleen, joka nykyään tunnetaan slangina. Aikalaistermi slangi ei ollut, vaan sitä kutsuttiin käyttäjiensä mukaan usein halventavasti katukieleksi tai katupoikien kieleksi. Sivistyneen kansalaisen suusta ei katukieltä suvaittu kuultavan, sillä katukielen käyttämisen uskottiin olevan yhteydessä myös muunlaiseen moraaliseen rappioon ja paheisiin, kuten juopotteluun ja rötöstelyyn.

Silja Laineen puheenvuorossa luotiin katsaus arkkitehtuurikeskusteluun, joka 1920-luvun Helsingissä keskittyi paljolti siihen, millainen kuva maan pääkaupungille haluttiin luoda ja minkälaista viestiä välittää myös kansainväliselle yleisölle. Erääksi aikakauden kiintoisimmista ja kiistaa herättäneimmistä rakennushankkeista muodostui Suomi-Filmin elokuvateatteriksi kaavailtu Kino-Palatsi, jonka oli määrä kohota kaupungin ensimmäiseksi pilvenpiirtäjäksi. Vaikka pilvenpiirtäjähanke jäi lopulta vuosikymmenen vaihteessa iskeneen laman vuoksi toteutumatta, avaa sen ympärillä käyty keskustelu herkullisia näköaloja sekä aikansa kuviteltuun että todelliseen kaupunkitilaan, ristipaineeseen modernin ja perinteisen, kansallisen ja kansainvälisten vaikutteiden välillä.

Vuosi 1929 puolestaan toi tullessaan ilmiön, joka järisytti kaupungin äänimaisemaa perusteellisesti. Yhä useammissa helsinkiläisissä asuintaloissa, etenkin nousevan suomenkielisen keskiluokan asuttamassa Töölössä, raikui yötä myöden jazz ja muut uudet hittisävelmät. Tiina Männistö-Funkin mukaan tämä aikalaisten gramofoniepidemiaksi tai -sairaudeksi kutsuma ilmiö herätti niin ihastusta kuin rajua vastustustakin. Gramofoni ei suinkaan ollut uusi keksintö enää 1920-luvun lopulla, mutta madaltuneet tuontitullit mahdollistivat sen, että yhä useammalla helsinkiläisellä oli mahdollista ostaa levysoitin omakseen. Myös äänilevyjen määrä kasvoi räjähdysmäisesti: yhden vuoden aikana myynti kipusi viisinkertaisesti niihin lukemiin kuin kaikkina aikaisempina vuosina yhteensä. Ei siis ihme, että kaikkialla tuntui soivan viihdemusiikki – kotien lisäksi myös esimerkiksi uimarannoilla ja kansanpuistoissa, jonne työväestökin saattoi saapua viettämään kesäistä vapaapäivää matkalaukkugramofonit mukanaan.

Vaikka tilaisuudessa kuullut puheenvuorot ensikuulemalta vaikuttivat käsittelevän toisistaan hyvinkin paljon eroavia aiheita, nousi esiin myös paljon toistuvia teemoja ja etenkin vastapareja. Maaseudun ja kaupungin, modernin ja perinteisen, sivistyneistön ja kansan dikotomiat toistuivat useissa yhteyksissä, ja loppujen lopuksi niiden kautta pyrittiin määrittelemään sitä, mikä koettiin oikeana ja vääränä, mikä hyvänä ja pahana. Kuten Heikki Paunonen puheenvuorossaan totesi, leimattiin katukielen eli slangin puhujat melko yksiselitteisesti heikkolahjaisiksi ja huonoihin elämäntapoihin helposti sortuviksi kaupunkilaisiksi, jotka saattoivat lopulta ajautua täydellisesti turmion teille. Heihin lukeutuivat lehtimyyjien ja jynssäreiden lailla ne lukuisat Sörnäisten työläispojat, jotka heittivät huulta varpusista, jatsitytöistä ja jorogigiksistä – kieltolain ja muiden modernin ajan ilmiöiden hengessä tietenkin.

Katukielen käyttämiseen liittyi monia kielteisiä assosiaatioita, joihin otettiin kantaa myös lehdistössä. Erityisen mielenkiintoiselta tuntuu se, miten slangia käytettiin poliittisena ja kulttuurisena lyömäaseena, mutta ei ainoastaan sivistyneistön ja työläisten välillä, vaan myös vasemmistolaisten sisäisessä valtataistossa. Sosialidemokraatit ja kommunistit nokittelivat toisiaan omissa julkaisuissaan, ja yksi pahimmista mahdollisista loukkauksista olikin syyttää vastapuolta katukielen käyttäjäksi. Slangin puhuminen nähtiin jopa siinä määrin vaarallisena, että huolestuneet äänet kannattivat helsinkiläispoikien lähettämistä maaseudulle oppimaan oikeanlaista suomen kieltä ja kulttuuria. Etenkin katukieltä puhuvat karskit ja huonotapaiset työläispojat nähtiin ei-toivottuna, jopa vaarallisena aineksena nousevalle kansakunnalle, mutta kuten Oona Ilmolahti muistutti, oppivelvollisuuden myötä ketään ei voinut enää erottaa kansakoulusta. Kiinnostavaa on etenkin se, että vaikka katukielen puhuminen assosioitiin ennen kaikkea alempiin yhteiskuntaluokkiin, ei sen vaaroilta uskottu olevan täysin turvassa parempiosaisten oppikoululaistenkaan. Toisin sanoen ”huonon” kielen käyttäjiltä katsottiin puuttuvan niin paljon tarvittavia yksilöllisiä hyveitä, että heidän pelättiin ilman yhteiskunnan puuttumista suistuvan kelvottomiksi kansalaisiksi.

Sadan vuoden takainen Helsinki oli nopeasti modernisoituva ja laajeneva pääkaupunki, joka kaipasi vanhan hallinnollisen keskustan ohella sekä uutta vetovoimaista, kaupallista keskittymää että asuinrakennuksia kasvavalle keskiluokalle ja työväestölle. Silja Laineen mukaan pilvenpiirtäjähanke oli erityislaatuinen, rohkea ja vahvoja mielipiteitä herättävä ennen kaikkea siksi, että kotimaassa vain harva oli oikean pilvenpiirtäjän nähnyt. Rakennushanketta kommentoitiin ahkerasti, mutta kannanotot huolineen ja positiivisine visioineen pohjautuivat enemmänkin populaarikulttuuriin, mielikuviin ja ulkomaalaiseen kuva-aineistoon kuin kokemuksiin – olihan kyseessä jotain aivan uutta ja ainutlaatuista.  Fritz Langin elokuva Metropolis, jo ilmestymisaikanaan runsaasti huomiota saanut ja sittemmin klassikoksi vakiintunut futuristinen dystopia, toi pilvenpiirtäjät suomalaisyleisönkin eteen ja piirtyi aikalaisyleisön silmissä kuvaamaan nykyaikaa ja tulevaisuutta, joka ei suinkaan näyttäytynyt yksinomaan ihmiskunnalle myönteisenä. Vaikka Kino-Palatsin suunnitelmissa lupailtiin demokraattisesti kaikille avointa näköalakahvilaa pilvenpiirtäjän huipulta, hanketta vastustavat mielipidekirjoitukset puhuivat ennennäkemättömän korkeasta rakennuksesta ”kaupungin raiskauksena” ja ”auringonpimennyksenä”. Pilvenpiirtäjän pelättiin siis olevan visuaalisesti sopimaton tuttuun ja totuttuun kaupunkiympäristöön, mutta arvoristiriitoja koettiin myös sen suhteen, että kaupallinen rakennushanke tavoitteli näyttävää ulkomuotoa tapaan, jota aikaisemmin oli totuttu näkemään lähinnä kirkoissa ja hallintorakennuksissa.

Myös kaupungin vallannut gramofonikuume ja kaupunkitilan äänimaiseman nopea muuttuminen herättelivät ihmiset kannanottoihin. Kriittisissä kommenteissa gramofonimusiikki leimattiin kansan huonoa makua edustaviksi ”rekirallatuksiksi”, joka oli siis jotain aivan muuta kuin paria vuotta aikaisemmin perustetun Yleisradion pääasiassa klassisesta musiikista koostuva tarjonta. Niin sanotusti korkeakulttuurin, sivistyneen maun ja rahvaanomaisena koetun viihdemusiikin välillä selvästi olikin kuilu, joka sekä ihastutti että harmitti aikalaisia. Muutokset musiikinkuuntelussa olivat myös herkullista kasvualustaa komiikalle. Tiina Männistö-Funk täydensi esitystään lehdissä julkaistuilla pilapiirroksilla, joista eräässä kuvattiin nuorta, maaseudulta muuttanutta opiskelijatyttöä lukemassa kirjaa asuntonsa pöydän ääressä. Lukeminen jäi sillä kertaa kuitenkin vain epäonniseksi yritykseksi, sillä kaikkialta seinien läpi – niin ylhäältä ja alhaalta kuin viereisistäkin huoneistoista – kantautui äänekäs gramofonien soitanta niin raastavana, että opiskelijapolo joutui tuskastuneena peittämään korvansa.  Kiinnostavalla tavalla tämä populaarikulttuurin muoto venytti yksityisen tilan rajoja, sillä naapurin kuuntelemasta musiikista pääsi osalliseksi jokainen, halusipa tai ei. Musiikista nauttiminen muuttui myös muulla tavoin yhteisöllisemmäksi. Siinä missä kaupunkilainen yläluokkainen musiikkikulttuuri oli aikaisemmin painottunut konserttisaleihin, salonkeihin ja yksityiskodeissa tapahtuvaan musisointiin, gramofonien yleistymisen myötä ihmiset saattoivat kutsua toisiaan kotiinsa kuuntelemaan levyjä. Musiikin kuluttaminen kaupallistui ja muuttui osaksi sosiaalista kanssakäymistä ja vapaa-ajan huvittelua julkisissakin tiloissa. Gramofonia kritisoivissa äänenpainoissa levysoittimien ääni vertautui kaupungin häiritsevänä koettuun meluun, mutta taustalla oli myös vahvoja arvolatauksia. Jazzia pidettiin yläkäsitteenä kulttuuriselle rappiolle, kevytmielisyydelle ja ulkomaalaisille turhuuksille. Aivan kuten puhuttaessa katukielen vaaroista, myös gramofonimusiikki rinnastettiin sivistyneelle kansakunnalle sopimattomaan paheelliseen elämäntapaan.

Viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä keskusteltiin paljon hyvän yksilön ominaisuuksista, mikä etenkin 1920-luvulla tuntuu kiteytyvän käsitykseen hyvästä kansalaisuudesta: itsenäinen Suomi oli nuori valtio, joka repivän kansalaissodan jälkeen joutui määrittelemään itsensä ja identiteettinsä monin tavoin. Kansallista yhtenäisyyttä luotiin nojautumalla yksinkertaistettuihin totuuksiin ja ihanteisiin, jotka joutuivat ainakin jossain määrin törmäyskurssille vallitsevan todellisuuden kanssa.  Kansakoulu, gramofonimusiikki, korkeuksiin kohoavat rakennushankkeet ja slangin puhuminen olivat kaikki jotakin uutta ja ne edustivat muutosta suhteessa menneeseen. Aistihavainnot ja niihin perustuvat mielipiteet eivät useinkaan jääneet neutraalin kommentoinnin tasolle, vaan olivat vahvasti kantaaottavia. Pohjimmiltaan kommentit vetosivat usein oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä puntaroiviin moraalikäsityksiin.

Kiinnostavien ja monenlaisia kysymyksiä herättäneiden puheenvuorojen jälkeen yleisölle tarjoutui vielä mahdollisuus eläytyä 20-lukulaisiin äänimaisemiin gramofonilevyjen ja elävän musiikin välityksellä. Viulisti Jaso Sasakin mukanaan tuomien gramofonien levylautasilla soivat niin Enrico Caruso kuin aikansa kotimaiset suurhitit Asfalttikukka, Emma ja Särkynyt onni. Tuttujen kappaleiden kuuleminen alkuperäisillä äänentoistolaitteilla oli kuin kiehtova aikahyppy menneeseen, joka toi lähelle niin levysoittimet fyysisinä esineitä kuin musiikin juuri siinä muodossa kuin sitä miltei sata vuotta sitten kuunneltiin. Tapahtuma huipentui Salonkiorkesteri Valentinon musisoitiin. Veikko Hakkaraisen luotsaaman yhtyeen johdolla siirryttiin viettämään iltaa 1920-luvun Hotelli Kämpin hengessä, kun viulujen, pianon ja kontrabasson loihtimana kuultiin niin marssia, valssia ja tangoa kuin oopperakatkelmakin sekä päätöskappaleena juhlavasti Finlandia. Iltapäivän tarjonta oli kaikkineen niin yltäkylläinen ja antoisa, että lopulta ei jäänyt edes harmittamaan, vaikka aikaa itse museonäyttelyyn tutustumiseen ei sillä kertaa jäänyt. 1920-luvun Helsingistä jää ammennettavaa, kuviteltavaa, aistittavaa ja pohdittavaa vielä pitkäksi aikaa vastaisuudessakin.

Grammophon 1905. Kuva: Asta Sutinen

Salonkiorkesteri Valentino soittamassa Kieltolakimarssia. Kuva: Asta Sutinen

Hakasalmen huvila. Kuva: Asta Sutinen

Sata vuotta sitten ensimmäistä kertaa itsenäistynyt Viro on ollut laajasti esillä tämänvuotisilla Turun Kirjamessuilla tapahtuman pääteemana. Valokeilaan ovat päässeet niin virolainen nykykirjallisuus ja kulttuuri kuin koko maan monivivahteinen ja traaginenkin historia, josta puhuttaessa aina väistämättäkin joudutaan sivuamaan kansallista identiteettiä ja poliittisia jännitteitä. Kulttuurihistorian seuran järjestämässä, Kallas-salin täyteen yleisöä vetäneessä paneelikeskustelussa Maarit Leskelä-Kärki ja Pertti Grönholm keskustelivat kulttuurihistorian emeritusprofessorin Kari Immosen johdolla Viron itsenäisyydestä ja muistamisen politiikasta. Vaikka keskusteluun varattu puolituntinen riitti toki vain pintaraapaisuun Viron kulttuurisista ja poliittisista kysymyksistä viimeisen parinsadan vuoden ajalta, monia mielenkiintoisia ja perusteellisemman tarkastelun ansaitsevia teemoja nousi esille.

Keskustelussa lähdettiin liikkeelle 1800-luvun puolivälissä heränneestä kansallisuusaatteesta, jonka myötä Virolle, aiemmin historiattomaksi määritetylle kahden dominoivan kulttuuri- ja talousmahdin, Venäjän ja Saksan, vaikutuspiirissä olleelle maalle alettiin kirjoittaa omaa menneisyyttä ja nykyisyyttä. Pertti Grönholmin mukaan virolaisessa kirjallisuudessa ruvettiinkin vuosisadan loppupuolella tuottamaan Viron kansalle sankarillista ja urhoollista historiakuvaa, jonka henkimä vastarinnan perinne eli vielä pitkään maailmansotien välisenä aikana. Viron kirjallisuuteen ja etenkin naiskirjailijuuteen vaikuttanutta Aino Kallasta tutkinut Maarit Leskelä-Kärki puolestaan kertoo, että muutettuaan Viroon viime vuosisadan alussa Kallas alkoi käsitellä novelleissaan yhteiskunnallisia epäkohtia, joissa kärjistyivät niin saksalaisten moisioiden valta kuin tavallisen kansan ahdinko maaorjuudessa. Kallaksen kirjallinen tuotanto oli menneisyyden, mytologian ja modernin ilmaisun vuoropuhelua: hän inspiroitui maan historiasta, vaikka toisaalta kuului Viron itsenäisyyttä kannattaneeseen moderniin kirjailijaryhmittymään Noor-Eestiin.

Virossa kirjallisuus, kuvataide ja muut kulttuurinmuodot olivat neuvostoaikana, etenkin Stalinin vielä eläessä, tiukan sensuurin ja valtiollisen kontrollin puristuksissa.  Kansalliset symbolit ja Viron kansan omaa historiaa korostavat tulkinnat olivat julkisesti vaiettuja ja kiellettyjä. Kirjallisuudessa ja muissa taidemuodoissa suosittiin sen vuoksi kiertoilmaisuja ja allegorioita – se, mitä ei voitu lausua ääneen, kerrottiin rivien välistä. Ilmapiiri vapautui 1960-luvulla, mutta esimerkiksi kansallisia värejä ei edelleenkään ollut mahdollista julkisesti käyttää. Virolaisen kansallisen identiteetin yksi suurimmista kulmakivistä, laulujuhlat, olivatkin vuosikymmenten ajan yksi näkyvimmistä ja ainoista tavoista ilmaista jossain määrin julkisesti omaa kulttuuria siten, että kansallinen sisältö oli integroitu neuvostoideologiaan.

Musiikki ylipäätään oli merkittävässä roolissa Viron itsenäistymisprosessissa Neuvostoliiton hajotessa. Tallinnassa ensimmäistä kertaa vuonna 1988 järjestetty Rock Summer -tapahtuma avautui ulkomaalaisille muusikoille ja puhutteli nuorten virolaisten sukupolvea avoimuudellaan läntiselle kulttuurille ja orastavalle muutokselle. Kansainväliseen esiintyjäjoukkoon kuuluivat muun muassa suomalaiset Eppu Normaali ja Juice Leskinen, joiden merkitystä virolaiset itse ovat maansa kulttuurisessa murroksessa ottaneet usein esiin. Pertti Grönholm viittasi puheenvuorossaan virolaiseen punkyhtyeeseen J.M.K.E.:hen, joka solistinsa Villu Tammen johdolla ironisoi glasnostia ja perestroikan aikaa kappaleessa Tere perestroika, ja yhtyeen Suomessa nauhoitettu ja tuotettu debyyttialbumi Külmale maale (1989) oli muutenkin avoimen neuvostovastainen. Myös omakohtaisesti on ollut kiinnostavaa seurata J.M.K.E.:n uraa. Yhtye on sittemmin keikkaillut ahkerasti myös Suomessa, eivätkä vahvat yhteydet suomalaiseen musiikkiin ja muusikoihin ole unohtuneet. Vironkielisen tuotantonsa ohella J.M.K.E. on muun muassa levyttänyt Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maan, ja muutamia vuosia sitten keikalla Turun Klubilla kuultiin cover-versio Juice Leskisen kappaleesta Eesti (On My Mind).

Itsenäisyys- ja identiteettikysymykset ovat polttavia ja ajankohtaisia myös nykypäivän Virossa. Muuttuva suhde menneisyyteen ja sen tulkintoihin elää jatkuvasti niin kirjallisuuteen, taiteeseen ja muuhun kulttuuriin liittyvässä julkisessa keskustelussa. Kenellä on oikeus tulla muistetuksi ja kuulluksi, minkälaiset tulkinnat ovat hyväksyttyjä? Polttavia kysymyksiä aiheuttavat muun muassa menneisyyden näkyminen kaupunkitilassa. Kymmenisen vuotta sitten laajaa näkyvyyttä sai virolais- ja venäläisväestön välinen konflikti Tallinnaan pystytetyn pronssisoturin sijainnista ja merkityksestä, mutta ristiriitoja ovat herättäneet myös kommunismin uhrien sekä toisaalta vapaussodan muistaminen.  Kuten Pertti Grönholm muistuttaa, venäjänkielisen vähemmistön integroituminen virolaiseen yhteiskuntaan on ollut hidasta eikä suinkaan ongelmatonta. Myös kirjallisuuden piirissä lienee odotettavissa uusia keskusteluja, kun Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerta Aino Kallas – maailman sydämessä (2017) ilmestyy lähiaikoina viroksi Sirje Oleskin kääntämänä. Viron kansallisrunoilijasta, kirjailija Lydia Koidulasta elämäkerran kirjoittaneen Kallaksen merkitys virolaiselle kirjallisuudelle on etenkin uuden naistaitelijaidentiteetin kuvaajana kiistaton. Suomalaissyntyistä Kallasta pidetään tärkeänä kulttuurihenkilönä sekä Suomessa että Virossa, joten kirjailija tuotantoineen ja tulkintoineen herättää kiinnostusta Suomenlahden molemmin puolin.

Kari Immonen (vas.), Maarit Leskelä-Kärki ja Pertti Grönholm keskustelevat Virosta Turun Kirjamessuilla. Kuva: Asta Sutinen

Kuva: Asta Sutinen