Adventtikalenteri 2: 6.12.1890

Kulttuurihistorian seuran adventtikalenteri jatkuu tänään katsauksella vuoteen 1890! Vaikka tänään juhlistamme Suomen itsenäisyyttä, vietettiin 130 vuotta sitten 6.12. tavallista joulukuista lauantaita Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tuolloin ilmestyneissä päälle neljässäkymmenessä suomen- ja ruotsinkielisessä sanomalehdessä kommentoitiin ajankohtaisia tapahtumia niin kotimaassa kuin ulkomailla. Lehdet täyttyivät uutisten lisäksi erilaisista ilmoituksista, mainoksista ja kokouskutsuista. Aviisista oli helppo tarkistaa lähipäivien taidenäyttelyt ja konsertit, huvi-iltamien ohjelmanumerot ja huokeimmat tarjoukset sekä kuluttajille että jälleenmyyjille. Painomuste ikuisti elämän kiertokulun syntymä- ja kuolinilmoituksiin sekä lohduttomiin uutisiin työtapaturmista ja muista onnettomuuksista, jotka olivat valitettavan arkipäiväisiä 1800-luvun lopun Suomessa.

Sanomalehtien määrä kasvoi hurjaa vauhtia vuosisadan loppua kohden tultaessa. Valtakunnallisten ja paikallisten julkaisujen ohella julkisuudessa alettiin yhä enemmän kuulla myös aatteellisesti sitoutuneita äänenpainoja, kun muun muassa nais- ja työväenliike sekä raittiusaate alkoivat saada jalansijaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Vanhat sanomalehdet ja niiden nostattama varhainen mediajulkisuus ovat lukijalle monista näkökulmista avautuvia aarreaittoja, joihin olisi helppo uppoutua pidemmäksikin toviksi. Tarkastalen tässä muutamaa esille nousevaa teemaa.

Lehdistön nousun ohella 1800-luvun loppu oli myös muulla tavoin paranevien kulku- ja viestintäyhteyksien kulta-aikaa. Fennomaanien äänenkannattaja Uusi Suometar uutisoi otsikolla “Telefonikeskustelu Reposaaresta Lowisaan” Turun ja Helsingin välisestä uudesta “telefonilangasta”, jonka välityksellä kokeiltiin puhelinyhteyksiä entistä kauemmaksi. (Uusi Suometar 6.12.1890, kuvat 1 ja 2) Helsingin keskusaseman ja Reposaaren välisellä 45 peninkulman etäisyydellä ääni kantoi puolin ja toisin ymmärrettävästi, mutta Loviisaan asti kokeilu ei ollut täysin onnistunut: uutisen mukaan reposaarelaiset saivat Loviisan päästä selvää ainoastaan sanan “halloo”, kun taas “muuten jäi keskustelu tällä kerralla käsittämättömäksi.” Varhaiset puhelinyhteydet kantoivat vain lyhyitä matkoja, mutta keskuksien kautta mahdollistui yhteydenotto kauemmaksikin, ja nyt valmistunut uusi linja kattoi myös Forssan ja Tampereen. Vaikka tässä Reposaaren ja Loviisan välisessä puhelukokeilussa varsinainen keskustelu ei onnistunutkaan, pelkkä reaaliaikainen äänen kuuleminen herätti optimismia tulevan suhteen.

Kysymykset siveydestä, koulutuksesta ja raittiudesta puhuttivat myös aikalaisia ja kirvoittivat varsin perusteellisiinkin kansanottoihin. Samaisessa Uuden Suomettaren numerossa julkaistussa artikkelissa pohdittiin päivänpolttavaa kysymystä “Mitenkä siveellisyyttä yliopiston nuorisossa parhaiten voitaisiin edistää?” (Uusi Suometar 6.12.1890, s.2) professori J. Sahlbergin Ylioppilaiden raittiusyhdistyksen kokouksessa pitämään esitelmään pohjautuen. Sahlberg esitti huolensa moraalisesta rappiosta ja etenkin siitä, että siveettömästi elävien papiston edustajien ja muiden virkamiesten edesottamuksia oli katsottu läpi sormien ilman ankaria seuraamuksia, akateemisen maailman jäämättä yhtään sen tahrattomammaksi. “Yliopistollakin on tässä suhteessa paljon syntiluettelossaan.” Kaikkein pöyristyttävimpänä seikkana professori näki kuitenkin kristityssä yhteiskunnassa harjoitettavan prostituution ja turhan lempeän asenteen moista syntiä kohtaan. Professori vetosi isänmaallisuuteen ja yliopistossa etenkin osakuntien “siveelliseen towerihenkeen”, jossa haureuteen langenneita tulisi kohdella ankarasti ja poissulkevasti. Siveettömyyteen syyllistyneet eivät Sahlbergin sanoissa juuri armoa ansainneet, mutta neuvoja noudattamalla ja esimerkillistä osakuntaelämää viettämällä nuorukainen pystyisi takaamaan puhtautensa myös tulevaisuudessa: “ Hänen tulee oppia ylevästi ajattelemaan rakkaudesta ja pidättää itseään nykyajan wiettelevästä realistisesta kirjallisuudesta, pikemmin hänen tulee oppia rakastamaan wanhempien arvokkaampien kirjailijain kaunokirjallisia teoksia, jotka asettavat hänen eteensä suuria, korkeita ja jaloja luonteita. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, jotka jollakin tapaa ottavat epäsiveellisyyttä puolustaaksensa, katsokoon hän vihollisiksensa.” Tärkeänä osana taistoa siveettömyyttä vastaan Sahlberg näki päihdyttävien juomien välttämisen sekä nuorukaisten ehdottoman puhtauden osakunnasta tai yliopistosta erottamisen uhalla.

Sahlberg tulee kuvanneeksi käynnissä olevaa murrosta, joka näkyi asenneilmapiirin muutoksena ja ainakin keskustelun moniäänistymisenä suhteessa esiaviolliseen ja avioliiton ulkopuoliseen seksiin. Juuri asenteiden löyheneminen ja erkaantuminen “todellisista” kristillisistä arvoista ja ihanteista huoletti kirjoittajaa, joka pyrki vetoamaan isänmaallisuuteen ja kansakunnan etuun konservatiivisin äänenpainoin. Kiinnostavalla tavalla Sahlberg viittaa myös lehdistön ja kirjallisuuden kasvuun sekä realistiseen ilmaisuun ja viihteellisiinkin lukemistoihin, joiden sisältö ei välttämättä vastannut uskonoppeja ja kristillisiä hyveitä. Vaikka kirjoittaja ei varsinaisia esimerkkejä annakaan, löytyy hänen mukaansa moraalisesti “oikeita” arvoja edustavaa luettavaa nimenomaan vanhemmasta kaunokirjallisuudesta. Yhteiskunnallisiin epäkohtiinkin tarttunut realismi ei Sahlbergia tyylisuuntana miellyttänyt. Näkemys on tuttu myös aikansa kuvataidekritiikistä, jossa realismia arvosteltiin liiallisesta suoruudesta ja suorastaan rumuudesta; se ei esittänyt ihanteita.

Waasan Lehdessä julkaistussa “Onko suomalainen tyttökoulu Waasassa tarpeellinen?” -artikkelissa puolestaan käsiteltiin vireillä ollutta hanketta uuden suomenkielisen koulun perustamisesta. (Waasan Lehti 6.12.1890, s.1) Uutta oppilaitosta puollettiin muun muassa vetoamalla siihen, ettei Etelä-Pohjanmaalla ollut vielä ollenkaan suomenkielisille tytöille tarkoitettua korkeamman sivistyksen oppilaitosta. “Jokainen meidän aikana näillä tienoinkin jo tunnustaa, etteiwät yksin ylhäisten ja säätyläisten lapset ole oikeutetut ammentamaan aarteita tiedon uhkuvista lähteistä, waan että näiden lähteiden tulee olla awoinna kaikkein kansainluokkain pienokaiselle, siis myöskin talonpojan ja torpparin tytölle.” Tytöille suunnattua korkeampaa sivistystä kirjoittaja peräänkuulutti sanoin: “Ainoa keino, jolla tämä kansa wastaisuudessa woipi säilyttää kansallisen olemassa olonsa, on sen sivistys, sen siweellinen woima ja ennen kaikkea se kristillinen kaswatus ja siitä seuraawa puhdas elämä, joka kestää horjumattomana aikojen pahimmissakin myrskyissä. … Nykyiset pienet tyttömme tulewat muutaman wuosikymmenen kuluttua olemaan Suomenmaan äitejä. Heidän käsiinsä tulee silloin laskettavaksi nousewan sukupolwen kaswatus.” Koulun perustamisen tarpeellisuutta argumentoitiin isänmaallisena, tulevaisuuteen suuntaavana tekona. Vaikka nainen nähtiin tässä ennen kaikkea äitinä ja hänen yhteiskunnallinen roolinsa uuden sukupolven kasvattajana, käytettiin äitiyttä myös perusteena oikeuteen oppia ja saavuttaa sivistystä.

Mutta oli elämässä muutakin kuin uusia telefooniyhteyksiä, tyttökouluja, väkijuomien vaaroja ja siveyskysymyksiä. Joulun lähestyminen näkyi lehtien palstoilla mainoksina, jotka houkuttelivat putiikkeihin jouluostoksille tai vaikkapa ompelukerhon myyjäisiin. Jos kauppojen ja myyjäisten valikoimia oli uskominen, käärittiin paketteihin jouluna 1890 ainakin koruja, leluja, kirjoja ja käsitöitä – ja saattoipa joku onnekas saada jopa upouuden Husqvarnan ompelukoneen! (Kuvat 3-5) Kaupasta hankittavat hienot joululahjat olivat toki vain harvojen ulottuvilla. Kaupunkilähetys vetosi varakkaamman väen säälintunteisiin järjestämällä keräyksen yhteiskunnan vähäosaisimpien hyväksi. (Uusi Suometar 6.12.1890, myös Päivälehti 6.12.1890, kuva 6). Joulumieltä haluttiin jakaa myös vähemmän onnekkaassa asemassa oleville.