Gramofoniepidemiaa, katukieltä ja korkeita odotuksia – näkökulmia aistittuun, koettuun ja puhuttuun ympäristöön 1920-luvun Helsingissä.

Helsingin kaupunginmuseoon kuuluvassa Hakasalmen huvilassa vietettiin lauantaina 2.2. iltapäivää 1920-luvun hengessä. Nuoren itsenäisen tasavallan alkutaipaleisiin tutustuttiin pääasiassa historioitsijoiden johdolla sekä elävän musiikin säestämänä tapahtumassa Shimmyä ja slangia, punikkeja ja pilvenpiirtäjiä, joka veti museon yläkerran salin täyteen kiinnostuneita kuulijoita. Tutkijat johdattivat puheenvuoroissaan yleisön miltei sadan vuoden takaisiin helsinkiläisiin mielenmaisemiin ja kaupunkikuviin, jonka jälkeen kuulijoille tarjoiltiin musiikkia gramofonilevyjen ja salonkiorkesterin muodossa. Tilaisuus järjestettiin Hakasalmen huvilassa tämän vuoden syyskuulle asti esillä olevan Suruton kaupunki – kohtauksia 1920-luvun Helsingistä -näyttelyn oheisohjelmana.

Tapahtumassa valotettiin helsinkiläistä 1920-lukua muun muassa kansakoulun, kielen, arkkitehtuurin ja populaarikulttuurin, etenkin gramofonien ja äänilevytuotannon kautta. Iloisen, hedonistisen ja huvittelua täynnä olevan vuosikymmenen maineessa paistattelevan 20-luvun synkempää puolta esitteli työväestön ja kansakoulunopettajien välisiä jännitteitä väitöskirjassaan tutkinut Oona Ilmolahti, joka puheenvuorossaan avasi ennen kaikkea lasten kokemuksia verisen sisällissodan jälkeisessä Helsingissä. Oppivelvollisuuslaki kattoi vuosikymmenen alusta lähtien koko kansan, mutta juopa työläisperheiden lasten ja usein keskiluokkaisesta taustasta tulleiden opettajien välillä saattoi olla syväkin – etenkin siinä nuoressa, ideologisesti hyvinkin jakautuneessa ja haavoittuneessa tasavallassa, jossa yhteiskunnan virallinen totuus, historia ja väri oli valkoinen.

Puhekieltä ja slangia tutkineen suomen kielen emeritusprofessori Heikki Paunosen mielenkiintoisessa esitelmässä puolestaan sukellettiin työläiskaupunginosissa kukoistaneeseen, suomen lisäksi venäjästä ja ruotsista ammentaneeseen puhekieleen, joka nykyään tunnetaan slangina. Aikalaistermi slangi ei ollut, vaan sitä kutsuttiin käyttäjiensä mukaan usein halventavasti katukieleksi tai katupoikien kieleksi. Sivistyneen kansalaisen suusta ei katukieltä suvaittu kuultavan, sillä katukielen käyttämisen uskottiin olevan yhteydessä myös muunlaiseen moraaliseen rappioon ja paheisiin, kuten juopotteluun ja rötöstelyyn.

Silja Laineen puheenvuorossa luotiin katsaus arkkitehtuurikeskusteluun, joka 1920-luvun Helsingissä keskittyi paljolti siihen, millainen kuva maan pääkaupungille haluttiin luoda ja minkälaista viestiä välittää myös kansainväliselle yleisölle. Erääksi aikakauden kiintoisimmista ja kiistaa herättäneimmistä rakennushankkeista muodostui Suomi-Filmin elokuvateatteriksi kaavailtu Kino-Palatsi, jonka oli määrä kohota kaupungin ensimmäiseksi pilvenpiirtäjäksi. Vaikka pilvenpiirtäjähanke jäi lopulta vuosikymmenen vaihteessa iskeneen laman vuoksi toteutumatta, avaa sen ympärillä käyty keskustelu herkullisia näköaloja sekä aikansa kuviteltuun että todelliseen kaupunkitilaan, ristipaineeseen modernin ja perinteisen, kansallisen ja kansainvälisten vaikutteiden välillä.

Vuosi 1929 puolestaan toi tullessaan ilmiön, joka järisytti kaupungin äänimaisemaa perusteellisesti. Yhä useammissa helsinkiläisissä asuintaloissa, etenkin nousevan suomenkielisen keskiluokan asuttamassa Töölössä, raikui yötä myöden jazz ja muut uudet hittisävelmät. Tiina Männistö-Funkin mukaan tämä aikalaisten gramofoniepidemiaksi tai -sairaudeksi kutsuma ilmiö herätti niin ihastusta kuin rajua vastustustakin. Gramofoni ei suinkaan ollut uusi keksintö enää 1920-luvun lopulla, mutta madaltuneet tuontitullit mahdollistivat sen, että yhä useammalla helsinkiläisellä oli mahdollista ostaa levysoitin omakseen. Myös äänilevyjen määrä kasvoi räjähdysmäisesti: yhden vuoden aikana myynti kipusi viisinkertaisesti niihin lukemiin kuin kaikkina aikaisempina vuosina yhteensä. Ei siis ihme, että kaikkialla tuntui soivan viihdemusiikki – kotien lisäksi myös esimerkiksi uimarannoilla ja kansanpuistoissa, jonne työväestökin saattoi saapua viettämään kesäistä vapaapäivää matkalaukkugramofonit mukanaan.

Vaikka tilaisuudessa kuullut puheenvuorot ensikuulemalta vaikuttivat käsittelevän toisistaan hyvinkin paljon eroavia aiheita, nousi esiin myös paljon toistuvia teemoja ja etenkin vastapareja. Maaseudun ja kaupungin, modernin ja perinteisen, sivistyneistön ja kansan dikotomiat toistuivat useissa yhteyksissä, ja loppujen lopuksi niiden kautta pyrittiin määrittelemään sitä, mikä koettiin oikeana ja vääränä, mikä hyvänä ja pahana. Kuten Heikki Paunonen puheenvuorossaan totesi, leimattiin katukielen eli slangin puhujat melko yksiselitteisesti heikkolahjaisiksi ja huonoihin elämäntapoihin helposti sortuviksi kaupunkilaisiksi, jotka saattoivat lopulta ajautua täydellisesti turmion teille. Heihin lukeutuivat lehtimyyjien ja jynssäreiden lailla ne lukuisat Sörnäisten työläispojat, jotka heittivät huulta varpusista, jatsitytöistä ja jorogigiksistä – kieltolain ja muiden modernin ajan ilmiöiden hengessä tietenkin.

Katukielen käyttämiseen liittyi monia kielteisiä assosiaatioita, joihin otettiin kantaa myös lehdistössä. Erityisen mielenkiintoiselta tuntuu se, miten slangia käytettiin poliittisena ja kulttuurisena lyömäaseena, mutta ei ainoastaan sivistyneistön ja työläisten välillä, vaan myös vasemmistolaisten sisäisessä valtataistossa. Sosialidemokraatit ja kommunistit nokittelivat toisiaan omissa julkaisuissaan, ja yksi pahimmista mahdollisista loukkauksista olikin syyttää vastapuolta katukielen käyttäjäksi. Slangin puhuminen nähtiin jopa siinä määrin vaarallisena, että huolestuneet äänet kannattivat helsinkiläispoikien lähettämistä maaseudulle oppimaan oikeanlaista suomen kieltä ja kulttuuria. Etenkin katukieltä puhuvat karskit ja huonotapaiset työläispojat nähtiin ei-toivottuna, jopa vaarallisena aineksena nousevalle kansakunnalle, mutta kuten Oona Ilmolahti muistutti, oppivelvollisuuden myötä ketään ei voinut enää erottaa kansakoulusta. Kiinnostavaa on etenkin se, että vaikka katukielen puhuminen assosioitiin ennen kaikkea alempiin yhteiskuntaluokkiin, ei sen vaaroilta uskottu olevan täysin turvassa parempiosaisten oppikoululaistenkaan. Toisin sanoen ”huonon” kielen käyttäjiltä katsottiin puuttuvan niin paljon tarvittavia yksilöllisiä hyveitä, että heidän pelättiin ilman yhteiskunnan puuttumista suistuvan kelvottomiksi kansalaisiksi.

Sadan vuoden takainen Helsinki oli nopeasti modernisoituva ja laajeneva pääkaupunki, joka kaipasi vanhan hallinnollisen keskustan ohella sekä uutta vetovoimaista, kaupallista keskittymää että asuinrakennuksia kasvavalle keskiluokalle ja työväestölle. Silja Laineen mukaan pilvenpiirtäjähanke oli erityislaatuinen, rohkea ja vahvoja mielipiteitä herättävä ennen kaikkea siksi, että kotimaassa vain harva oli oikean pilvenpiirtäjän nähnyt. Rakennushanketta kommentoitiin ahkerasti, mutta kannanotot huolineen ja positiivisine visioineen pohjautuivat enemmänkin populaarikulttuuriin, mielikuviin ja ulkomaalaiseen kuva-aineistoon kuin kokemuksiin – olihan kyseessä jotain aivan uutta ja ainutlaatuista.  Fritz Langin elokuva Metropolis, jo ilmestymisaikanaan runsaasti huomiota saanut ja sittemmin klassikoksi vakiintunut futuristinen dystopia, toi pilvenpiirtäjät suomalaisyleisönkin eteen ja piirtyi aikalaisyleisön silmissä kuvaamaan nykyaikaa ja tulevaisuutta, joka ei suinkaan näyttäytynyt yksinomaan ihmiskunnalle myönteisenä. Vaikka Kino-Palatsin suunnitelmissa lupailtiin demokraattisesti kaikille avointa näköalakahvilaa pilvenpiirtäjän huipulta, hanketta vastustavat mielipidekirjoitukset puhuivat ennennäkemättömän korkeasta rakennuksesta ”kaupungin raiskauksena” ja ”auringonpimennyksenä”. Pilvenpiirtäjän pelättiin siis olevan visuaalisesti sopimaton tuttuun ja totuttuun kaupunkiympäristöön, mutta arvoristiriitoja koettiin myös sen suhteen, että kaupallinen rakennushanke tavoitteli näyttävää ulkomuotoa tapaan, jota aikaisemmin oli totuttu näkemään lähinnä kirkoissa ja hallintorakennuksissa.

Myös kaupungin vallannut gramofonikuume ja kaupunkitilan äänimaiseman nopea muuttuminen herättelivät ihmiset kannanottoihin. Kriittisissä kommenteissa gramofonimusiikki leimattiin kansan huonoa makua edustaviksi ”rekirallatuksiksi”, joka oli siis jotain aivan muuta kuin paria vuotta aikaisemmin perustetun Yleisradion pääasiassa klassisesta musiikista koostuva tarjonta. Niin sanotusti korkeakulttuurin, sivistyneen maun ja rahvaanomaisena koetun viihdemusiikin välillä selvästi olikin kuilu, joka sekä ihastutti että harmitti aikalaisia. Muutokset musiikinkuuntelussa olivat myös herkullista kasvualustaa komiikalle. Tiina Männistö-Funk täydensi esitystään lehdissä julkaistuilla pilapiirroksilla, joista eräässä kuvattiin nuorta, maaseudulta muuttanutta opiskelijatyttöä lukemassa kirjaa asuntonsa pöydän ääressä. Lukeminen jäi sillä kertaa kuitenkin vain epäonniseksi yritykseksi, sillä kaikkialta seinien läpi – niin ylhäältä ja alhaalta kuin viereisistäkin huoneistoista – kantautui äänekäs gramofonien soitanta niin raastavana, että opiskelijapolo joutui tuskastuneena peittämään korvansa.  Kiinnostavalla tavalla tämä populaarikulttuurin muoto venytti yksityisen tilan rajoja, sillä naapurin kuuntelemasta musiikista pääsi osalliseksi jokainen, halusipa tai ei. Musiikista nauttiminen muuttui myös muulla tavoin yhteisöllisemmäksi. Siinä missä kaupunkilainen yläluokkainen musiikkikulttuuri oli aikaisemmin painottunut konserttisaleihin, salonkeihin ja yksityiskodeissa tapahtuvaan musisointiin, gramofonien yleistymisen myötä ihmiset saattoivat kutsua toisiaan kotiinsa kuuntelemaan levyjä. Musiikin kuluttaminen kaupallistui ja muuttui osaksi sosiaalista kanssakäymistä ja vapaa-ajan huvittelua julkisissakin tiloissa. Gramofonia kritisoivissa äänenpainoissa levysoittimien ääni vertautui kaupungin häiritsevänä koettuun meluun, mutta taustalla oli myös vahvoja arvolatauksia. Jazzia pidettiin yläkäsitteenä kulttuuriselle rappiolle, kevytmielisyydelle ja ulkomaalaisille turhuuksille. Aivan kuten puhuttaessa katukielen vaaroista, myös gramofonimusiikki rinnastettiin sivistyneelle kansakunnalle sopimattomaan paheelliseen elämäntapaan.

Viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä keskusteltiin paljon hyvän yksilön ominaisuuksista, mikä etenkin 1920-luvulla tuntuu kiteytyvän käsitykseen hyvästä kansalaisuudesta: itsenäinen Suomi oli nuori valtio, joka repivän kansalaissodan jälkeen joutui määrittelemään itsensä ja identiteettinsä monin tavoin. Kansallista yhtenäisyyttä luotiin nojautumalla yksinkertaistettuihin totuuksiin ja ihanteisiin, jotka joutuivat ainakin jossain määrin törmäyskurssille vallitsevan todellisuuden kanssa.  Kansakoulu, gramofonimusiikki, korkeuksiin kohoavat rakennushankkeet ja slangin puhuminen olivat kaikki jotakin uutta ja ne edustivat muutosta suhteessa menneeseen. Aistihavainnot ja niihin perustuvat mielipiteet eivät useinkaan jääneet neutraalin kommentoinnin tasolle, vaan olivat vahvasti kantaaottavia. Pohjimmiltaan kommentit vetosivat usein oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä puntaroiviin moraalikäsityksiin.

Kiinnostavien ja monenlaisia kysymyksiä herättäneiden puheenvuorojen jälkeen yleisölle tarjoutui vielä mahdollisuus eläytyä 20-lukulaisiin äänimaisemiin gramofonilevyjen ja elävän musiikin välityksellä. Viulisti Jaso Sasakin mukanaan tuomien gramofonien levylautasilla soivat niin Enrico Caruso kuin aikansa kotimaiset suurhitit Asfalttikukka, Emma ja Särkynyt onni. Tuttujen kappaleiden kuuleminen alkuperäisillä äänentoistolaitteilla oli kuin kiehtova aikahyppy menneeseen, joka toi lähelle niin levysoittimet fyysisinä esineitä kuin musiikin juuri siinä muodossa kuin sitä miltei sata vuotta sitten kuunneltiin. Tapahtuma huipentui Salonkiorkesteri Valentinon musisoitiin. Veikko Hakkaraisen luotsaaman yhtyeen johdolla siirryttiin viettämään iltaa 1920-luvun Hotelli Kämpin hengessä, kun viulujen, pianon ja kontrabasson loihtimana kuultiin niin marssia, valssia ja tangoa kuin oopperakatkelmakin sekä päätöskappaleena juhlavasti Finlandia. Iltapäivän tarjonta oli kaikkineen niin yltäkylläinen ja antoisa, että lopulta ei jäänyt edes harmittamaan, vaikka aikaa itse museonäyttelyyn tutustumiseen ei sillä kertaa jäänyt. 1920-luvun Helsingistä jää ammennettavaa, kuviteltavaa, aistittavaa ja pohdittavaa vielä pitkäksi aikaa vastaisuudessakin.

IMG_7563

Grammophon 1905. Kuva: Asta Sutinen

IMG_7573

Salonkiorkesteri Valentino soittamassa Kieltolakimarssia. Kuva: Asta Sutinen

IMG_7575

Hakasalmen huvila. Kuva: Asta Sutinen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s