Kulttuurihistorian seura järjesti yhteistyössä museopedagogisen yhdistyksen Pedaali ry:n kanssa torstaina 11.4. seminaaripäivän, jossa pureuduttiin tieteen ja tarinallisuuden usein hankalaan mutta toisaalta niin antoisaan ja monia mahdollisuuksia tarjoavaan vuoropuheluun. Tieteestä tarinaksi –seminaarin tapahtumapaikaksi valikoitui Helsingin ydinkeskustaan syksyllä 2018 avautunut Amos Rex –museo, jonka studiotilassa kuultiin päivän aikana viisi kiinnostavaa, inspiroivaa ja ajatuksia herättävää puheenvuoroa eri tavoista keskustella, tuottaa ja välittää tutkimustietoa yleisölle. Teemapäivä veti museon studiotilan täyteen sekä museopedagogiikan että kulttuurihistorian parissa toimivia kiinnostuneita kuulijoita tarjoamalla näkökulmia niin akateemisen tutkimuksen kytköksistä lastenkirjallisuuteen ja museonäyttelyiden tuottamiseen, faktasta ja fiktiosta ammentavaan tietokirjallisuuteen kuin  tutkimustiedon ja sosiaalisen median suhteisiin.

Tutkimustiedosta kuvaksi, esitykseksi ja kertomukseksi – viisi näkökulmaa aiheeseen

Tilaisuuden aloittavana puheenvuorona kuultiin Helsingin yliopistossa Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina toimivan Anu Lahtisen kahdesta viestinnällisesti erilaisesta hankkeesta, tietokirjana ja museonäyttelynä toteutetusta Hyvinkään paikallishistoriasta sekä vuoden 2018  aikana Twitter-alustalla järjestetystä #Helsinki1918 –yliopistokurssista. Aikaisemmin arjen, lasten ja perheen historiaa tutkinut sekä moniin historian oppikirjoihin kirjoittanut Lahtinen painottaa tietokirjan kirjoittamisessa ydinväitteen määrittämisen tärkeyttä: mikä on tarina, kenelle se on suunnattu ja millä tavalla se kerrotaan. Rönsyilevyyden kanssa kamppailevien historioitsijoiden olisikin tarpeellista kyetä tiivistämään yhteen lauseeseen tutkimuksensa pääasiallinen fokus, joka Hyvinkään historian osalta määrittyi radanvarsikaupungin liikkuvuudeksi ja kohtaamiseksi.  Vaikka Lahtisen työskentelyssä etusijalla olikin kirjahanke, syvälliseen lähdetyöskentelyyn paneutumisen sivutuotteena syntyi tärkeää tietoa, josta hyötyivät niin kaupunginmuseo kuin kaupungin kulttuuritoimi, matkailu ja viestintäkin. Esimerkiksi Hyvinkään Hopeavuoren 1500-luvun lopulla vireillä olleen  kaivoshankkeen  asiakirjojen allekirjoituksena käytetty sydäntä ja ristiä yhdistävä puumerkki sai uuden elämän asiakirjalähteestä tuotettuna uutena esineenä, hopeakoruna. Hanketta tehtiin näkyväksi myös sosiaalisessa mediassa, mikä sekä avasi mahdollisuuden entistä parempaan vuorovaikutukseen yleisön kanssa että velvoitti osallistumaan keskusteluun aktiivisemmin kuin pelkästään tiedon jakajana.

Helsingin yliopistossa historianopiskelijoiden kurssina toteutettu #Helsinki1918 puolestaan sai lähtölaukauksensa kaksi vuotta sitten keväällä Twitterissä puhjenneesta sisällissodan muistoon ja muistamiseen liittyneestä juhlarahakohusta, joka osoitti sosiaalisen median äärimmäisen nopeatempoisen, tunnepitoisen ja vastakkainasetteluja korostavan tavan reagoida mieltä kuohuttaviin uutisiin. Twitter-kurssille oli tilausta myös siksi, että siinä missä peruskouluissa digiajan viestintää opetetaan paljonkin, yliopistoissa sosiaalisen median käyttäminen opetuksessa on vielä toistaiseksi ollut suhteellisen vähäistä. Opiskelijat tutustuivat kurssilla vuoden 1918 historialähteisiin ja saivat twiitata omilta tileiltään kuvia, tietoa ja erilaisia tekstejä, kuten otteita sodassa mukana olleiden helsinkiläisten päiväkirjoista. Vaikka Twitter sosiaalisen median alustana poikkeaa monin tavoin tutummista väylistä välittää historiantutkimuksen tietoa, klassiset kysymykset lähdekritiikistä, historiantutkimuksen etiikasta ja historioitsijan vastuusta luonnollisestikin pätevät esittämispaikasta ja –muodosta riippumatta. Kokeilun tulokset olivat lupaavia muun muassa siksi, että opiskelijat oppivat asiasisältöjen tiivistämistä Twitterin rajattujen merkkimäärien puitteissa sekä keskittymään ydinkysymyksiin. Sosiaalisen median ansiosta kurssilla tuotettu tieto ylipäätään saavutti laajempaa näkyvyyttä opetustilan seinien ulkopuolella.

Lounastauon jälkeen pureuduttiin kolmeen kiintoisaan tapausesimerkkiin lapsille suunnatun kirjallisuuden ja museonäyttelyn valossa. Folkloristi, sanataiteen läänintaiteilija ja lastenkirjailija Karoliina Suoniemi esitteli uusinta teostaan Ihan oikeat viikinkiajan lapset (2019) ja avasi tämän kautta näkemyksiään siitä, miten lapsille suunnattu tietokirja voi välittää ja tarinallistaa tutkimustietoa rautakauden arjesta. Vaikka kyseessä oli fiktiivisestä lapsesta kertova kuviteltu tarina, Suoniemen lähtökohtana oli oikean tutkimustiedon välittäminen kansantajuisesti ja ennen kaikkea lapsentajuisesta niin, että nykylapsen on mahdollista käsittää ja samaistua rautakaudella eläneen ikätoverinsa elämään oman kokemusmaailmansa perusteella. Kirjassa fiktiivinen tarina ja tutkimustieto kulkevat käsi kädessä, mutta erillisinä osioina. Teoksen tarkoituksena on selkokielisesti tiivistäen avata tieteen maailmaa lapsille ja kertoa tarinaa, joka olisi voinut joskus oikeasti tapahtua. Fiktiivinen tarina, vaikkakin tieteeseen nojautuva, pitää aina sisällään kerronnallisia valintoja. Kirjoittajan luomien hahmojen merkitys korostuu väistämättäkin kirjoitettaessa ihmisistä, joiden ajalta ei ole olemassa kirjallisia lähteitä. Rautakauden ajan elämästä kertominen koostuukin eri tieteenalojen – folkloristiikka, arkeologia, kansatiede, arkeologia, geenitutkimus, historiatieteet – tutkimustuloksista kerätyistä fragmenteista. Tieto on usein sirpaleista, eikä kaikkiin kysymyksiin löydy vastauksia. Tieteen jättämiä aukkopaikkoja ei voida kuitenkaan lähteä täyttämään fiktiivisellä aineksella, vaan kuten Suoniemi aiheellisesti toteaakin,  tarinallisuuden on  kuljettava tieteen ehdoilla. Rautakautisesta elämästä johtaa nykyisyyteen useita jälkiä, jotka näkyvät esimerkiksi perinteinä ja uskomuksina. Ruokakulttuuri, kansanuskosta kumpuavat mytologiat, käyttötavaroiden koristellisuus, arkiseen elinpiiriin kuuluvat lorut ja leikit sekä nimeämisen tavat saavat kosketuspintaa myös nykylapsen elämässä. Mutta miten puhua lapselle viikinkiajalla niin arkipäiväisestä kuolemasta? Rautakautta koskeva tieto perustuu suurelta osin hautalöytöihin, joten viikinkiaikaan on miltei mahdotonta sukeltaa selittämättä esimerkiksi kalmistojen merkitystä. Nykylapsella on harvemmin omakohtaista kokemusta kuolemasta, mutta käsittelemällä rautakautisen ihmisen tunteita ja yhteisön reagointia kuoleman äärellä voidaan tarttua tähän usein etäiseksi jäävään  ja hankalaksikin koettuun aiheeseen.

Päivän toisena lastenkirjaesittelynä kuultiin Helsingin yliopistossa Suomen ja Pohjoismaiden historian tutkijatohtorina toimivan Elina Kuorelahden puheenvuoro kirjasta Museoseikkailu (2019). Kuorelahden kirjoittama ja Nunnu Halmetojan kuvittama teos on Museokortin virallinen, varhaiskasvatuksen ja taidepedagogiikan lähtökohdista laadittu lastenkirja. Kuorelahti kuvaa Museoseikkailua draamallisena tietokirjana, jonka tarinassa kolme fiktiivistä kouluikäistä lasta lähtee mummonsa kanssa museokorttikierrokselle tutustumaan tyypillisinä luokkaretkikohteina tunnettuihin paikkoihin – Ateneumiin, Luonnontieteelliseen museoon, Teatterimuseoon, Turun linnaan sekä Abo Vetus & Ars Novaan. Kirja perehdyttää lukijat museoihin todellisina tapahtumaympäräristöinä, mutta juonta kannattelee hahmojen välille rakentuva draama, jossa lapset reflektoivat omia kokemuksiaan museokäynneistä naurun, ihmetyksen, kysymysten ja kyseenalaistamisen kautta. Museoseikkailussa museossa on käyminen on kollektiivisesti jaettu elämys, joka rohkaisee myös lukijaa sanallistamaan tunteitaan ja näyttelykokemusten herättämiä assosiaatioita omasta arkisesta kokemusmaailmasta käsin. Hassuille asioille saa nauraa, kummallisuuksia saa ihmetellä ja mieltä askarruttavia kysymyksiä saa arastelematta kysellä. Pedagogisena kirjana teos ikään kuin antaa museo-oppaan roolin lapsiseikkailijoille, jotka avaavat uudenlaisia näkökulmia myös museoiden aikuiskävijöille. Teoksen viesti on selvä: lapsetkin ovat arvokkaita museokävijöitä.

Viimeisenä tapausesimerkkinä sukellettiin Turun linnassa kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3.2018 avautuneeseen näyttelyyn, joka ironisen keveästä nimestään huolimatta on ollut alusta lähtien vahvasti kytköksissä Turun yliopistossa tehtyyn historiantutkimukseen. Muutama sananen naisista –näyttelyn idea pohjautuu 1600-luvun turkulaisia porvarisnaisia tutkineen Veli Pekka Toropaisen väitöskirjaan. Turun museokeskuksen näyttelykuraattori Maria Huokkolan mukaan näyttelyssä haluttiin keskittyä naisten toimijuuteen ja  nostaa menneisyydestä esiin kiinnostavia hahmoja ja traagisiakin ihmiskohtaloita. Yhteisössään monin tavoin vaikutusvaltaisten porvarisnaisten ohella näyttelyssä tahdottiin luoda myös katse historiantutkimuksen pitkään marginalisoimiin hahmoihin, alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluneisiin naisiin, joiden tarkasteluun saatiin asiantuntevaa apua tutkija Riitta Laitiselta. Historiantutkimuksen tuottama tieto ja yhteys yliopiston tutkijoihin säilyivät kiintopisteenä läpi näyttelyprosessin, mutta toteutuksessa päädyttiin rikkomaan konventioita varsin rohkealla tavalla. Perinteisellä asiatyylillä esitettyjen seinätekstien rinnalle painettiin näyttelyn nimeä kantava julkaisu, joka toteutettiin naistenlehtien tyyliä jäljitellen. Näyttelyn pedagogisena oheistuotteena lehti tarjoilee lukijoilleen haastatteluja, muotivinkkejä sekä muun muassa kulttuurimatkailusta kertovia artikkeleja, ja siinä yhdistellään faktatietoa 1600-luvun naisten elämästä nykyaikaiseen ja osin viihteelliseenkin esittämistapaan. Naisten kohtalot taipuivat myös visuaaliseksi draamaksi yhteistyössä Turun ammattikorkeakoulun kanssa tuotetuissa lyhytelokuvissa. Hyödyntämällä todellisia menneisyyden tapahtumia – kuten otteita miehensä murhanneen Margareta Kittin elämästä – sekä muun muassa vanhoista maalauksista poimittuja kohtauksia luotiin lukuisten eri alojen ammattilaisten ja harrastelijanäyttelijöiden avulla uusia visuaalisia tulkintoja historiasta. Emootioita herättävä elokuva kutsuu ja kenties miltei pakottaa nykyhetkessä elävän katsojan luomaan jonkinlaisen suhteen menneisyyden tapahtumiin ja muodostamaan oman kantansa – ehkä jopa tuntemaan empatiaa murhaajaa kohtaan.

Inspiroivista puheenvuoroista ja keskusteluista koostunut seminaaripäivä huipentui taide- ja kulttuurihistorioitsija Anna Kortelaisen esitelmään siitä, miten tositapahtumat voivat muuttua editoinnin kautta ikään kuin kohotetuksi todellisuudeksi. Elokuvien alkuteksteissä usein nähty lausuma based on a true story kietoutuu monella tavalla niihin teemoihin, joita tieto- ja sittemmin myös kaunokirjailijana sekä näyttelykuraattorina tunnetuksi tullut Kortelainen käsittelee töissään: tositapahtumiin perustuvia kertomuksia, jotka taiteellisen tulkinnan kautta heräävät henkiin uudella tavalla. Kortelainen tunnetaan tyyliltään omintakeisena ja persoonallisena kirjoittajana, jonka monisäikeinen kerrontatapa puhaltaa aivan uudenlaista eloa arkistojen kätköihin unohtuneisiin tapahtumiin ja ihmiskohtaloihin.   Myös muilta kirjoittajilta hän peräänkuuluttaa uskallusta tehdä vahvempia tulkintoja, väittää rohkeammin ja olla suotta varomatta ristiriitaisten tunteiden herättämistä. Päinvastoin – hämmennyksen nostattaminen ja kokemusmaailman nyrjäyttäminen voivat avata portteja uusille ajatuksille niin yleisössä kuin kirjoittajassakin. Tietokirjallisuudessa on kuitenkin tärkeää erottaa selkeästi lähdeviittein merkityt tosiasiat tulkintoineen mahdollisesta fiktiivisestä aineksesta. Teoksessaan Kivipiirtäjä. Taiteilija Antti Niemisen elämä (2014) Kortelainen johdattelee lukijansa aina 1920-luvun Viipuriin käyden kuvitteellisia puhelinkeskusteluja nuoren taiteilijan kanssa – mutta tekee selväksi, että keskustelut ovat kuviteltuja ääniä menneisyydestä. Vastaavasti kirjassaan Levoton nainen. Hysterin kulttuurihistoriaa (2003), jossa Kortelainen tutkii 1800-luvulla naiselliseksi sairaudeksi leimattua hysteriaa, hän  päätyy yhdistämään arkistolähteitä ja dramatisoituja kohtauksia tavalla, jossa naisten hysteriakohtaukset voidaan käsittää samanaikaisesti sekä lääketieteelliseksi että elokuvallisiksi kohtauksiksi. Kirjailijan innottuminen dekkareista näkyy vahvasti sekä Kortelaisen kirjallisessa tuotannossa että näyttelykuratoinnissa, joissa kadonneiden asioiden, menetysten ja katkosten jäljittäminen toimii jatkuvan inspiraation lähteenä ja johdattelee syrjäisillekin kujille tarttumaan johtolankoihin ja etsimään palapelin puuttuvia palasia. Tutkijasta itsestään tulee ikään kuin seikkailija ja salapoliisi, joka yritysten ja erehdysten kautta ei välttämättä löydäkään vastauksia alkuperäisiin kysymyksiinsä, vaan saattaa päätyä polulle, jonka tienviitta osoittaakin aivan uudenlaisiin  arvoituksiin.

Lopuksi – kohti rohkeutta, avoimuutta ja empatiaa

Tieteestä tarinaksi –seminaaripäivän puhujat lähestyivät esitelmissään tieteen ja tarinallisuuden yhteyttä kukin työstämistään tutkimusaiheista ja hankkeista käsin, mutta erilaisista tapausesimerkeistä huolimatta lähtökohtia ja periaatteita yhdisti useampikin seikka. Terminä tieteen popularisointi saattaa painottua liiaksikin tutkimustiedon tarjoamiseen yleisölle pureskellussa, yksinkertaistetussa, ikään kuin vähemmän haasteita tarjoavassa muodossa – ja kenties tämän vuoksi popularisointi käsitteenä loistikin päivän keskusteluissa poissaolollaan. Käytännössä kysymys on kuitenkin juuri tästä: mitä tieteestä kerrotaan, kenelle kerrotaan ja miten kerrotaan. Millä tavoin keskustelua käydään yleisön kanssa eettisesti ja avoimesti, miten vastaanottajalle annetaan mahdollisuus osallistua vuoropuheluun? Vastaanottaja ei ole, eikä hänen voida olettaakaan olevan tiedon passiivinen vastaanottaja, vaan tunteva ja ajatteleva yksilö, joka reflektoi menneisyyden ihmiskohtaloiden herättämiä tunteita oman empatiakykynsä ja arkikokemustensa kautta. Kosketuspinnan löytyminen omaan elämään toimii sekä lapsilla että aikuisilla tasapainoilemalla tuttuuden ja vierauden kokemusten välimaastossa. Tieteestä kertovalla taholla on vastuu sanomisistaan, mutta kertojan tulisi myös kyetä luottamaan vastaanottajan kykyyn käsitellä hankalia ja ristiriitaisiakin aiheita. Myös henkilökohtaisesti tuntuu helpolta yhtyä Anna Kortelaisen toiveeseen siitä, että yhä useampi hyödyntäisi  rohkeammin monitieteisyyden ja –taiteisuuden kautta avautuvia muotoja tieteen kirjoittamiselle.

Pedaali ry:n puheenjohtaja Maiju Tuisku (vas.) sekä Elina Kuorelahti, Karoliina Suoniemi ja Maria Huokkola vastailemassa yleisökysymyksiin. Kuva: Asta Sutinen