Olen Asta Sutinen, kulttuurihistorian oppiaineesta vuonna 2012 valmistunut maisteri. Kulttuurihistorian seuraan liityin varsin pian yhdistyksen perustamisen jälkeen, ja nyt vuoden 2018 alusta lähtien olen ollut mukana seuran tiedotus- ja tapahtumatiimissä. Aktiivisempaan rooliin yhdistyksessä minua on ajanut halu toimia yhdessä ihmisten kanssa, joilla on samankaltaisia intressejä ja yhteinen kiinnostus kulttuurihistoriaa kohtaan. Seuran ollessa vielä varsin nuori tuntuu kivalta, että itse pääsee olemaan mukana suunnittelemassa ja ideoimassa tapahtumia ja tekemisiä. Se millaiseksi yhdistys toimintoineen lopulta muotoutuu, riippuu ihan meistä kaikista jäsenistä.
Olen lapsesta asti pitänyt museoista, harjoitellut piirtämistä piirustusoppaiden renessanssimuotokuvien mukaan, ihastellut erilaisia vanhoja esineitä ja tuntenut loputonta mielenkiintoa isovanhempien peltirasiasta löytyneitä pikkuruisia mustavalkoisia valokuvia kohtaan. Näiden kiinnostuksenkohteiden innostamana hain Turkuun opiskelemaan taidehistoriaa kesällä 2003. Valitsin kulttuurihistorian sivuaineekseni jo ensimmäisenä opiskelusyksynäni, ja hyvin pian historia-aineiden mielenkiintoiset luentokurssit veivätkin minut mukanaan. Muistan olleeni ihmeissäni ja ihastunut siitä, miten kovin erilaisia asioita kulttuurihistorian piirissä voitiinkaan tutkia. Virallisesti vaihdoin pääaineeni taidehistoriasta kulttuurihistoriaan vasta graduvaiheessa, jolloin päätin, että haluan sittenkin tehdä graduni elokuvasta. Kiinnostus menneisyyteen ja toisaalta menneisyydessä eläneisiin ihmisiin vahvistui entisestään.
Suhtautumiseni kulttuurihistoriaan on jossain määrin eskapistinen, mutta ei toki sillä tavoin, että kuvittelisin ”ennen kaiken olleen paremmin” tai että toivoisin eläneeni jo joskus menneisyydessä. Olen kiinnostunut usein ihmismielen nurjasta ja synkästä puolesta, yhteiskunnallisista ristiriitaisuuksista, eriarvoisuudesta ja marginaaleissa elävistä yksilöistä ja yhteisöistä. Uuden tiedon etsiminen, löytäminen, ja se, että koko ajan oppii uutta ihmisen toiminnasta ja motiiveista – mikä mahdollisesti johtaa joskus muutoksiin – tuo elämään sisältöä ja jopa lohtua; se auttaa ymmärtämään itseä ja muita, meidän paikkaamme tässä maailmassa. Tällä hetkellä tutkimuksellinen kiinnostukseni on suuntautunut edellä mainittujen teemojen lisäksi myös yksinäisyyteen, parisuhteeseen ja kirjoittamiseen liittyviin kysymyksiin.
Jos kulttuurihistoria olisi tunne, sanoisin sen varmaan pitävän sinällään koko laajan skaalan inhimillisen elämän tunteita. Olisi vaikeaa myöskin kuvata tunnetta ilman sen aiheuttamaa fyysistä reaktiota. Haluaisinkin sanoa, että kulttuurihistoria on parhaimmillaan innostuksen ja löytämisen ilon aiheuttamaa vapinaa ja punoittavia poskia; sitä tunnetta, että on vaikeaa pysyä aloillaan, kun tahtoisi jakaa oivalluksensa toisen ihmisen kanssa.
Kulttuurihistoria kuuluu elämääni kiinteästi muun muassa kirjojen ja elokuvien muodossa, mutta harrastan myös monenlaisia kädentaitoja villasukkien neulomisesta tekstiilitöihin ja piirtämisestä pieniin puutöihin ja maalausprojekteihin. Puutöitä haluaisin tehdä enemmänkin, ja yksi hassuista haaveistani olisikin päästä joskus osallistumaan oikean hirsitalon rakentamiseen! Toinen asia, jota monet eivät varmaankaan minusta tiedä, on se, että joitakin vuosia sitten tein päätöksen laskuvarjohypyn tekemisestä. Olen monissa asioissa varsin arka ja empivä, mutta samalla tunnen kovaa hinkua rikkoa rajojani vauhdikkailla elämyksillä.
Tällä hetkellä suosittelen seuran jäsenille lämpimästi Rut Brykin (1916–1999) näyttelyä Taikalaatikko, joka on esillä Turun taidemuseossa vielä hetken, 13.5. asti. Oman aikansa nykyhetkestä sekä varhaisrenessanssista ammentava värikylläinen keramiikkataide on museovieraalle – niin lapselle kuin aikuiselle – mitä herkullisinta silmänruokaa ja innostavinta mielikuvituksen herättelijää.