Olen Asta Sutinen, kulttuurihistorian oppiaineesta vuonna 2012 valmistunut maisteri. Kulttuurihistorian seuraan liityin varsin pian yhdistyksen perustamisen jälkeen, ja nyt vuoden 2018 alusta lähtien olen ollut mukana seuran tiedotus- ja tapahtumatiimissä. Aktiivisempaan rooliin yhdistyksessä minua on ajanut halu toimia yhdessä ihmisten kanssa, joilla on samankaltaisia intressejä ja yhteinen kiinnostus kulttuurihistoriaa kohtaan. Seuran ollessa vielä varsin nuori tuntuu kivalta, että itse pääsee olemaan mukana suunnittelemassa ja ideoimassa tapahtumia ja tekemisiä. Se millaiseksi yhdistys toimintoineen lopulta muotoutuu, riippuu ihan meistä kaikista jäsenistä.

Olen lapsesta asti pitänyt museoista, harjoitellut piirtämistä piirustusoppaiden renessanssimuotokuvien mukaan, ihastellut erilaisia vanhoja esineitä ja tuntenut loputonta mielenkiintoa isovanhempien peltirasiasta löytyneitä pikkuruisia mustavalkoisia valokuvia kohtaan. Näiden kiinnostuksenkohteiden innostamana hain Turkuun opiskelemaan taidehistoriaa kesällä 2003. Valitsin kulttuurihistorian sivuaineekseni jo ensimmäisenä opiskelusyksynäni, ja hyvin pian historia-aineiden mielenkiintoiset luentokurssit veivätkin minut mukanaan. Muistan olleeni ihmeissäni ja ihastunut siitä, miten kovin erilaisia asioita kulttuurihistorian piirissä voitiinkaan tutkia. Virallisesti vaihdoin pääaineeni taidehistoriasta kulttuurihistoriaan vasta graduvaiheessa, jolloin päätin, että haluan sittenkin tehdä graduni elokuvasta. Kiinnostus menneisyyteen ja toisaalta menneisyydessä eläneisiin ihmisiin vahvistui entisestään.

Suhtautumiseni kulttuurihistoriaan on jossain määrin eskapistinen, mutta ei toki sillä tavoin, että kuvittelisin ”ennen kaiken olleen paremmin” tai että toivoisin eläneeni jo joskus menneisyydessä. Olen kiinnostunut usein ihmismielen nurjasta ja synkästä puolesta, yhteiskunnallisista ristiriitaisuuksista, eriarvoisuudesta ja marginaaleissa elävistä yksilöistä ja yhteisöistä. Uuden tiedon etsiminen, löytäminen, ja se, että koko ajan oppii uutta ihmisen toiminnasta ja motiiveista – mikä mahdollisesti johtaa joskus muutoksiin – tuo elämään sisältöä ja jopa lohtua; se auttaa ymmärtämään itseä ja muita, meidän paikkaamme tässä maailmassa. Tällä hetkellä tutkimuksellinen kiinnostukseni on suuntautunut edellä mainittujen teemojen lisäksi myös yksinäisyyteen, parisuhteeseen ja kirjoittamiseen liittyviin kysymyksiin.

Jos kulttuurihistoria olisi tunne, sanoisin sen varmaan pitävän sinällään koko laajan skaalan inhimillisen elämän tunteita. Olisi vaikeaa myöskin kuvata tunnetta ilman sen aiheuttamaa fyysistä reaktiota. Haluaisinkin sanoa, että kulttuurihistoria on parhaimmillaan innostuksen ja löytämisen ilon aiheuttamaa vapinaa ja punoittavia poskia; sitä tunnetta, että on vaikeaa pysyä aloillaan, kun tahtoisi jakaa oivalluksensa toisen ihmisen kanssa.

Kulttuurihistoria kuuluu elämääni kiinteästi muun muassa kirjojen ja elokuvien muodossa, mutta harrastan myös monenlaisia kädentaitoja villasukkien neulomisesta tekstiilitöihin ja piirtämisestä pieniin puutöihin ja maalausprojekteihin. Puutöitä haluaisin tehdä enemmänkin, ja yksi hassuista haaveistani olisikin päästä joskus osallistumaan oikean hirsitalon rakentamiseen! Toinen asia, jota monet eivät varmaankaan minusta tiedä, on se, että joitakin vuosia sitten tein päätöksen laskuvarjohypyn tekemisestä. Olen monissa asioissa varsin arka ja empivä, mutta samalla tunnen kovaa hinkua rikkoa rajojani vauhdikkailla elämyksillä.

Tällä hetkellä suosittelen seuran jäsenille lämpimästi Rut Brykin (1916–1999) näyttelyä Taikalaatikko, joka on esillä Turun taidemuseossa vielä hetken, 13.5. asti. Oman aikansa nykyhetkestä sekä varhaisrenessanssista ammentava värikylläinen keramiikkataide on museovieraalle – niin lapselle kuin aikuiselle – mitä herkullisinta silmänruokaa ja innostavinta mielikuvituksen herättelijää.

Hei vaan kaikki! Olen Henna Karppinen-Kummunmäki (s. 1987, Joensuu) varsinaissuomalaistunut Karjalan heili. Toimin tutkijana Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa, jossa viimeistelen tällä hetkellä 1700-luvun englantilaisen eliitin tyttöyteen liittyvää väitöskirjaa. Toisin sanoen, tekstin pitäisi lähteä esitarkastukseen ennen kesälomia, joten toivotaan parasta.  Silloin kun en ole uppoutuneena tutkimuksen tekoon, harrastan lukemista, leipomista, kuvataiteita, lavatansseja ja fiftarimekkoja.

Kulttuurihistorian seurassa olen ollut jäsenenä vuodesta 2017. Tämän vuoden alusta aloitin seuran hallituksessa sekä tapahtumatiimissä. Halusin liittyä Kulttuurihistorian seuraan, koska se on mielestäni hyvä kanava tuoda alalla tehtyä tutkimusta ja osaamista näkyväksi yliopiston ulkopuolelle. Lisäksi seuran toimintojen parissa voin jopa rentoutua, koska siinä pääsen ideoimaan ja puuhastelemaan historian parissa ilman tieteellisen maailman tiukkoja kriteerejä.

Kulttuurihistoria ei ole mikään pölyttynyt tieteellinen kummajainen vaan osa jokapäiväistä elävää elämää. Menneisyys on läsnä monin eri tavoin ja sen ymmärtäminen ja huomaaminen rikastuttaa elämää. Kulttuurihistoria on tuonut minulle avaimia tarkastella ympäröivää maailmaa uusin silmin. En ota mitään itsestään selvinä tosiasioina, vaan näen, millaiset kulttuuriset rakenteet huomaamatta vaikuttavat ihmisten ajatteluun ja käyttäytymiseen. Joskus myös tieto lisää tuskaa. Tutkijan tehtävä on olla yhteiskunnallisena keskustelijana vaikeistakin aiheista, vaikka välillä se tuskastuttaakin. Maailma ja ihmisten asenteet muuttuvat niin hitaasti. Mutta mieluummin näin, kuin eläisin täysin laput silmillä.

Jos kulttuurihistoria olisi jokin tunne, sanoisin, että se on uteliaisuus. Kaikkia alalla toimivia ihmisiä nimittäin yhdistää aito kiinnostus ja uteliaisuus ympäröivään maailmaan. Mikään aihe tai ilmiö ei ole liian vähäpätöinen tai ”väärä” tutkimuskohteeksi.

Lähiaikojen tapahtumista suosittelisin seuran jäsenille matkaa Someron Nostalgiaviikolle toukokuun lopulla (17.-20.5.). Torstaina 17.5. seuramme järjestää kirjastolla kaksi luentoa ja nostalgia-aiheista kirjamyyntiä. Muutenkin tapahtuma on täynnä 1950- ja 1960-lukujen kulttuurihistoriaa ja tunnelmaa. Kellomekot ja lierihatut siis kaapista esille ja mukaan vaan!

Jukka Sarjala (s. Pori 1959)

Kulttuurihistorian seuran varapuheenjohtaja, aiemmin seuran hallituksen rivijäsen.

Olen kulttuurihistorian tutkija ja Turun yliopiston dosentti, vahvuusalueena 1800-luvun kulttuurihistoria. Aloitin opintoni Turussa syksyllä 1979, silloin muinoin, kun Urho Kekkonen oli vielä presidentti. Tällä hetkellä olen kiinnostunut romantiikan aatehistoriasta, ja tekeillä on tutkimus Turun romantiikaksi kutsutusta aatteellis-kirjallisesta liikehdinnästä 1800-luvun alkukymmeninä.

Halusin mukaan Kulttuurihistorian seuraan, koska se on hyvä tapa pitää yhteyttä kollegoihin ja myös mahdollisuus seurata, miten kulttuurihistoriaa harrastetaan ja mitä siitä ajatellaan oppiaineen ulkopuolella. Suhdettani kulttuurihistoriaan sävyttää varmaan paljon se, että olen 1800-luvun ohella tarkastellut jonkin verran early modern –teemoja. Jos kulttuurihistoria olisi jokin tunne, niin etsimättä tulee mieleen ylevän tunne: menneisyyden tapahtumien, ihmiskohtaloiden, halujen ja intohimojen, ongelmien ja näkökulmien ylitsevuotava moneus, joka voi saada tarkastelijansa hämmennyksiin.

Osaan yllättää harvakseltaan, mutta totta puhuakseni hämmästyin hiukan, kun löysin itseni muutamia vuosia sitten kuntosalilta. Ehkä vastaan tällä tavoin vuosien päästä siihen Veikko Litzenin aikoinaan esittämään kysymykseen, kun hän tiedusteli kulttuurihistorian johdantoluennon kuulijakunnalta, kuinka moni meistä oli käynyt nyrkkeilyottelussa.

Jukan esittely Wikipediassa

Esittelemme tässä sarjassa kulttuurihistorian parissa työskenteleviä ihmisiä. Sarjan aloittaa haastattelu Hannu Salmesta.

Professori Hannu Salmi on toiminut Kulttuurihistorian seuran puheenjohtajana seuran perustamisesta lähtien. Turussa vuonna 1961 syntynyt Salmi aloitti opinnot Turun yliopistossa vuonna 1980. Maisteriksi hän valmistui vuonna 1987, ja Richard Wagneria käsitellyt väitöskirja valmistui puolestaan vuonna 1993. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa Salmi on työskennellyt vuodesta 1997 lähtien.

Vuosina 2017–2021 Salmi työskentelee akatemiaprofessorina. Tällä hetkellä hän tutkii 1800-luvun alun eurooppalaista kulttuuria viraalisuuden ajatuksen kautta eli sitä, miten voisimme lähestyä kulttuuria infektiivisenä ilmiönä. Samaan aikaan Salmella on käynnissä myös muita hankkeita, jotka liittyvät digitaalisiin ihmistieteisiin.

Pyysimme Salmea kertomaan hieman tarkemmin työstään kulttuurihistorian ja Kulttuurihistorian seuran parissa.

Mistä kaikesta työsi koostuu eli millainen on niin sanottu normaali työpäiväsi?
Tällä hetkellä työpäiväni vaihtelevat aika paljon. Mutta kun katson viikkokalenteriani, minulla on paljon viikoittaisia yliopistoon liittyviä tehtäviä. Minulla on esimerkiksi viikoittain ohjauspalavereja väitöskirjan tekijöiden kanssa. Olen myös mukana Turun yliopiston hallinnon työryhmissä, esimerkiksi avoimen tieteen ohjausryhmässä. Lisäksi olen tämän vuoden alusta yliopiston hallituksen jäsen.

Kuitenkin oma tutkimus täyttää paljolti työaikani. Minulla on tällä hetkellä viisi projektia, joita vedän ja samalla myös paljon hankekokouksia tutkimusryhmien kanssa. Lisäksi työskentelen paljon oman tutkimukseni primääriaineistojen parissa ja kirjoitan yhtä aikaa useita artikkeleita, joista monet ovat yhteisartikkeleita. Deadlineja on tasaisin väliajoin. Olen lisäksi ideoimassa uusia hankkeita ja projekteja, se on myös hauska osa tätä työtä. Eli kaiken kaikkiaan aika monipuolista tämä työ on!

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Sillä on pitkä historia. Opiskelin Turussa historiaa vuodesta 1980 lähtien. Silloin minulla oli pääaineena yleinen historia ja sivuaineena kulttuurihistoria. Opiskelin aika paljon historia-aineita mutta myöskin taideaineita. Jollakin tavalla suuntauduin opinnoissa aina kulttuurihistoriallisiin kysymyksiin. Minua kiinnosti etenkin elokuvan historia mutta myös esimerkiksi musiikin historia ja kulttuuri eräänlaisena merkitysjärjestelmänä. Kyseiset aiheet ja teemat sekä niihin liittyvät kysymykset ovat olleet minulle aina olennainen osa tutkimusta.

Aikanaan kun kulttuurihistorian professuuri, tai aluksi se oli apulaisprofessorin nimellä, tuli hakuun vuonna 1997, hain paikkaa. Tuntui, että silloin kaikki se työ, mitä olin tehnyt, istui erittäin hyvin juuri siihen, mitä tässä oppiaineessa tehtiin. Aikanaan minuun olivat tehneet erittäin suuren vaikutuksen Veikko Litzenin luennot, joita olin seuraamassa, muistaakseni vuonna 1981. Litzen käsitteli tuolloin kadun kulttuurihistoriaa. Luennoilla pohdittiin, miten katu tilana – jalkakäytävät ja itse katu – olivat muuttuneet vuosisatojen kuluessa antiikista nykypäivään. Sellainen synteettinen ote, jolla hän katsoi menneisyyttä, teki suuren vaikutuksen.

Mitä kulttuurihistoria sinun mielestäsi on?
Tähän kysymykseen voisi antaa monta vastausta. Itse olen ajatellut niin, että kulttuurihistoria on ihmisen muotoista historiaa. Sitähän se lähtökohtaisesti on eli katsotaan historiaa menneisyyden ihmisen horisontista siinä mielessä, että hän on ollut kokeva, tunteva, maailmaa käsittävä ihminen. Se on kulttuurihistorian ydintä. Nyt ihan viime vuosien aikana olen miettinyt paljonkin posthumanismin haastetta. Meidän pitäisi pystyä arvioimaan myös laajemmin menneisyyden maailmaa ja lisäksi suhteellistaa ihmisen roolia historiassa. Mielestäni kulttuurihistoria voisi olla paikka keskustelulle, jossa ihmisen rajat ovat jatkuvan pohdinnan kohteena samoin kuin ne tavat, joilla inhimillinen punoutuu ei-inhimilliseen.

Jos kulttuurihistoria olisi tunne, mikä tunne se olisi?
Ranskalainen filosofi René Descartes oli sitä mieltä, että ihmisen ensimmäinen tunne on ihmetys. Sitä ei yleensä ajatella tunteena, mutta sanoisin, että ehkä kulttuurihistoriaa kuvastaisi parhaiten ihmetyksen tunne. Voimme yhä uudelleen ja uudelleen hämmästyä ja ihmetellä asioita sekä miettiä niihin liittyviä kysymyksiä, jolloin emme pidä mitään annettuna.

Puhutaan hetki Kulttuurihistorian seurasta. Mistä seura sai alkunsa ja millaisena koet asemasi seuran puheenjohtajana?
Kulttuurihistorian seuran koko idea ja toiminta lähti liikkeelle kansainvälisen kulttuurihistorian seuran kautta, joka syntyi vuonna 2008. Olin seuran ensimmäinen puheenjohtaja ensimmäiset viisi vuotta. Jo silloin mietimme, että myös Suomeen tarvittaisiin kulttuurihistorian seura, koska hyvin paljon tämän kansainvälisen seuran toiminnasta kulki Suomen kautta. Esimerkiksi seuran lehden toimitus ja postitus toimivat täältä Suomesta käsin.

Ajatus seuran perustamisesta lähti käytännön tarpeesta saada tänne Suomeen rekisteröitynyt yhdistys, joka voisi hoitaa kansainvälisen seuran asioita. Samassa yhteydessä syntyi kuitenkin laajempi ajatus siitä, että tarvitsisimme myös täällä Suomessa kulttuurihistoriaan ja -perintöön liittyviin kysymyksiin kantaaottavaa yhdistystä sekä alan tutkijoita yhdistävää sidettä. Nyt kun olen ollut puheenjohtaja nämä alkuvuodet, haluaisin, että seura kehittyisi yhdyssiteeksi, joka toisi alan tutkijoita ja harrastajia yhteen keskustelemaan ja pohtimaan näitä kysymyksiä.

Millaisena näet Kulttuurihistorian seuran tulevaisuuden?
Tänä päivän Suomessa on paljon yhdistyksiä; Suomi on yhdistysten luvattu maa. Uuden yhdistyksen perustaminen on innostavaa, ollaan tekemässä jotakin uutta, mutta tietenkin se on myös haasteellista. Pitää löytää ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita yhdistyksestä ja valmiita antamaan omaa aikaansa sen rakentamiseen. Tietenkin lisäksi tarvitaan myös jäseniä.

Näen seuran tulevaisuuden valoisana. Uskon, että tulevaisuudessa tarvitaan yhdistystä, joka voi ottaa kantaa kulttuurihistoriallisiin kysymyksiin yhteiskunnassa, ne kun eivät ole mitenkään itsestään selvästi aina muistettuja. Tällainen seura voi olla aktiivinen omassa yhteiskunnallisessa toiminnassaan ja tulla alan yhteenliittymäksi sekä tuoda yhteen tutkijoita ja harrastajia. Näen, että tässä on paljon mahdollisuuksia.

Lähiajan haasteina olisi pystyä vakiinnuttamaan paikkaa tieteellisenä seurana, Tieteellisten seurain valtuuskunnan jäsenenä, mutta samaan aikaan myöskin kansalaistoiminnan seurana. Tavoitteena olisi toimia ja vaikuttaa alueellisesti alussa täällä Turussa mutta toivottavasti tulevaisuudessa myöskin muissa kaupungeissa. Nythän meillä on Rovaniemellä hallituksen jäsen, joten toivottavasti seura vakiinnuttaa toimintaansa myös Lapissa.

Kertoisitko tähän loppuun vielä muutamalla sanalla siitä, mitä teet vapaa-ajallasi ja mikä saa sinut rentoutumaan?
Vapaa-ajallani tutkin historiaa. Työ ja vapaa-aika menevät siis täysin sekaisin! Olen ensinnäkin intohimoinen elokuvien harrastaja eli katson paljon elokuvia ja kirjoitan niistä blogia, jossa on tällä hetkellä jo yli 1500 bloggausta (http://hannusalmi.blogspot.fi). Minua kiinnostaa myös musiikki, ja viimeiset pari vuotta olen harrastanut lisäksi luontokuvausta. Siinä rentoutuu täysin.

Entä mitä suosittelisit seuran jäsenille juuri nyt?
Nyt kannattaa mennä katsomaan Kolmas tila -teatteriryhmän esitys Legenda pienestä luusta, joka sai ensi-iltansa perjantaina 23.2.2018 Turun Kaupunginteatterilla. Esityksen taustalla on ollut yhteistyö paikallisten kulttuurihistorioitsijoiden kanssa siinä mielessä, että Kolmas tila -teatteriryhmä kehitti tätä projektia osana Aboagora-tapahtumaa, jossa on ollut myös monia meidän tutkijoita mukana.

Lue Salmen mietteitä Legenda pienestä luusta -esityksen ensi-illasta täältä.

 Kaikki maailman kulttuurihistorioitsijat liittykää yhteen!