Esittelemme tässä sarjassa kulttuurihistorian parissa työskenteleviä ihmisiä. Sarjan aloittaa haastattelu Hannu Salmesta.

Professori Hannu Salmi on toiminut Kulttuurihistorian seuran puheenjohtajana seuran perustamisesta lähtien. Turussa vuonna 1961 syntynyt Salmi aloitti opinnot Turun yliopistossa vuonna 1980. Maisteriksi hän valmistui vuonna 1987, ja Richard Wagneria käsitellyt väitöskirja valmistui puolestaan vuonna 1993. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa Salmi on työskennellyt vuodesta 1997 lähtien.

Vuosina 2017–2021 Salmi työskentelee akatemiaprofessorina. Tällä hetkellä hän tutkii 1800-luvun alun eurooppalaista kulttuuria viraalisuuden ajatuksen kautta eli sitä, miten voisimme lähestyä kulttuuria infektiivisenä ilmiönä. Samaan aikaan Salmella on käynnissä myös muita hankkeita, jotka liittyvät digitaalisiin ihmistieteisiin.

Pyysimme Salmea kertomaan hieman tarkemmin työstään kulttuurihistorian ja Kulttuurihistorian seuran parissa.

Mistä kaikesta työsi koostuu eli millainen on niin sanottu normaali työpäiväsi?
Tällä hetkellä työpäiväni vaihtelevat aika paljon. Mutta kun katson viikkokalenteriani, minulla on paljon viikoittaisia yliopistoon liittyviä tehtäviä. Minulla on esimerkiksi viikoittain ohjauspalavereja väitöskirjan tekijöiden kanssa. Olen myös mukana Turun yliopiston hallinnon työryhmissä, esimerkiksi avoimen tieteen ohjausryhmässä. Lisäksi olen tämän vuoden alusta yliopiston hallituksen jäsen.

Kuitenkin oma tutkimus täyttää paljolti työaikani. Minulla on tällä hetkellä viisi projektia, joita vedän ja samalla myös paljon hankekokouksia tutkimusryhmien kanssa. Lisäksi työskentelen paljon oman tutkimukseni primääriaineistojen parissa ja kirjoitan yhtä aikaa useita artikkeleita, joista monet ovat yhteisartikkeleita. Deadlineja on tasaisin väliajoin. Olen lisäksi ideoimassa uusia hankkeita ja projekteja, se on myös hauska osa tätä työtä. Eli kaiken kaikkiaan aika monipuolista tämä työ on!

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Sillä on pitkä historia. Opiskelin Turussa historiaa vuodesta 1980 lähtien. Silloin minulla oli pääaineena yleinen historia ja sivuaineena kulttuurihistoria. Opiskelin aika paljon historia-aineita mutta myöskin taideaineita. Jollakin tavalla suuntauduin opinnoissa aina kulttuurihistoriallisiin kysymyksiin. Minua kiinnosti etenkin elokuvan historia mutta myös esimerkiksi musiikin historia ja kulttuuri eräänlaisena merkitysjärjestelmänä. Kyseiset aiheet ja teemat sekä niihin liittyvät kysymykset ovat olleet minulle aina olennainen osa tutkimusta.

Aikanaan kun kulttuurihistorian professuuri, tai aluksi se oli apulaisprofessorin nimellä, tuli hakuun vuonna 1997, hain paikkaa. Tuntui, että silloin kaikki se työ, mitä olin tehnyt, istui erittäin hyvin juuri siihen, mitä tässä oppiaineessa tehtiin. Aikanaan minuun olivat tehneet erittäin suuren vaikutuksen Veikko Litzenin luennot, joita olin seuraamassa, muistaakseni vuonna 1981. Litzen käsitteli tuolloin kadun kulttuurihistoriaa. Luennoilla pohdittiin, miten katu tilana – jalkakäytävät ja itse katu – olivat muuttuneet vuosisatojen kuluessa antiikista nykypäivään. Sellainen synteettinen ote, jolla hän katsoi menneisyyttä, teki suuren vaikutuksen.

Mitä kulttuurihistoria sinun mielestäsi on?
Tähän kysymykseen voisi antaa monta vastausta. Itse olen ajatellut niin, että kulttuurihistoria on ihmisen muotoista historiaa. Sitähän se lähtökohtaisesti on eli katsotaan historiaa menneisyyden ihmisen horisontista siinä mielessä, että hän on ollut kokeva, tunteva, maailmaa käsittävä ihminen. Se on kulttuurihistorian ydintä. Nyt ihan viime vuosien aikana olen miettinyt paljonkin posthumanismin haastetta. Meidän pitäisi pystyä arvioimaan myös laajemmin menneisyyden maailmaa ja lisäksi suhteellistaa ihmisen roolia historiassa. Mielestäni kulttuurihistoria voisi olla paikka keskustelulle, jossa ihmisen rajat ovat jatkuvan pohdinnan kohteena samoin kuin ne tavat, joilla inhimillinen punoutuu ei-inhimilliseen.

Jos kulttuurihistoria olisi tunne, mikä tunne se olisi?
Ranskalainen filosofi René Descartes oli sitä mieltä, että ihmisen ensimmäinen tunne on ihmetys. Sitä ei yleensä ajatella tunteena, mutta sanoisin, että ehkä kulttuurihistoriaa kuvastaisi parhaiten ihmetyksen tunne. Voimme yhä uudelleen ja uudelleen hämmästyä ja ihmetellä asioita sekä miettiä niihin liittyviä kysymyksiä, jolloin emme pidä mitään annettuna.

Puhutaan hetki Kulttuurihistorian seurasta. Mistä seura sai alkunsa ja millaisena koet asemasi seuran puheenjohtajana?
Kulttuurihistorian seuran koko idea ja toiminta lähti liikkeelle kansainvälisen kulttuurihistorian seuran kautta, joka syntyi vuonna 2008. Olin seuran ensimmäinen puheenjohtaja ensimmäiset viisi vuotta. Jo silloin mietimme, että myös Suomeen tarvittaisiin kulttuurihistorian seura, koska hyvin paljon tämän kansainvälisen seuran toiminnasta kulki Suomen kautta. Esimerkiksi seuran lehden toimitus ja postitus toimivat täältä Suomesta käsin.

Ajatus seuran perustamisesta lähti käytännön tarpeesta saada tänne Suomeen rekisteröitynyt yhdistys, joka voisi hoitaa kansainvälisen seuran asioita. Samassa yhteydessä syntyi kuitenkin laajempi ajatus siitä, että tarvitsisimme myös täällä Suomessa kulttuurihistoriaan ja -perintöön liittyviin kysymyksiin kantaaottavaa yhdistystä sekä alan tutkijoita yhdistävää sidettä. Nyt kun olen ollut puheenjohtaja nämä alkuvuodet, haluaisin, että seura kehittyisi yhdyssiteeksi, joka toisi alan tutkijoita ja harrastajia yhteen keskustelemaan ja pohtimaan näitä kysymyksiä.

Millaisena näet Kulttuurihistorian seuran tulevaisuuden?
Tänä päivän Suomessa on paljon yhdistyksiä; Suomi on yhdistysten luvattu maa. Uuden yhdistyksen perustaminen on innostavaa, ollaan tekemässä jotakin uutta, mutta tietenkin se on myös haasteellista. Pitää löytää ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita yhdistyksestä ja valmiita antamaan omaa aikaansa sen rakentamiseen. Tietenkin lisäksi tarvitaan myös jäseniä.

Näen seuran tulevaisuuden valoisana. Uskon, että tulevaisuudessa tarvitaan yhdistystä, joka voi ottaa kantaa kulttuurihistoriallisiin kysymyksiin yhteiskunnassa, ne kun eivät ole mitenkään itsestään selvästi aina muistettuja. Tällainen seura voi olla aktiivinen omassa yhteiskunnallisessa toiminnassaan ja tulla alan yhteenliittymäksi sekä tuoda yhteen tutkijoita ja harrastajia. Näen, että tässä on paljon mahdollisuuksia.

Lähiajan haasteina olisi pystyä vakiinnuttamaan paikkaa tieteellisenä seurana, Tieteellisten seurain valtuuskunnan jäsenenä, mutta samaan aikaan myöskin kansalaistoiminnan seurana. Tavoitteena olisi toimia ja vaikuttaa alueellisesti alussa täällä Turussa mutta toivottavasti tulevaisuudessa myöskin muissa kaupungeissa. Nythän meillä on Rovaniemellä hallituksen jäsen, joten toivottavasti seura vakiinnuttaa toimintaansa myös Lapissa.

Kertoisitko tähän loppuun vielä muutamalla sanalla siitä, mitä teet vapaa-ajallasi ja mikä saa sinut rentoutumaan?
Vapaa-ajallani tutkin historiaa. Työ ja vapaa-aika menevät siis täysin sekaisin! Olen ensinnäkin intohimoinen elokuvien harrastaja eli katson paljon elokuvia ja kirjoitan niistä blogia, jossa on tällä hetkellä jo yli 1500 bloggausta (http://hannusalmi.blogspot.fi). Minua kiinnostaa myös musiikki, ja viimeiset pari vuotta olen harrastanut lisäksi luontokuvausta. Siinä rentoutuu täysin.

Entä mitä suosittelisit seuran jäsenille juuri nyt?
Nyt kannattaa mennä katsomaan Kolmas tila -teatteriryhmän esitys Legenda pienestä luusta, joka sai ensi-iltansa perjantaina 23.2.2018 Turun Kaupunginteatterilla. Esityksen taustalla on ollut yhteistyö paikallisten kulttuurihistorioitsijoiden kanssa siinä mielessä, että Kolmas tila -teatteriryhmä kehitti tätä projektia osana Aboagora-tapahtumaa, jossa on ollut myös monia meidän tutkijoita mukana.

Lue Salmen mietteitä Legenda pienestä luusta -esityksen ensi-illasta täältä.

 Kaikki maailman kulttuurihistorioitsijat liittykää yhteen!