Kulttuurihistorian seuran vuosi 2017 huipentui yhdistyksen jäsenilleen järjestämällä jouluisella retkellä Luostarinmäen käsityömuseoon, jossa saimme glögitarjoilun ohella nauttia tunnelmallisen alueen historiasta oppaan johdolla. Kalsea, kylmänkostea ja nopeasti pimenevään iltaan kääntyvä harmaa talvinen iltapäivä ei ehkä ensivaikutelmalta kuulosta parhaalta ajankohdalta tutustua ulkoilmamuseoon, mutta vaikka hyinen ilma kävi hieman sormiin ja varpaisiin, itse paikka ei taaskaan jättänyt kävijäänsä kylmäksi.

Luostarinmäen käsityöläismuseo on monelle turkulaiselle ja matkailijalle tuttu käyntikohde, silmäys kahdensadan vuoden takaiseen kaupunkilaiselämään. Alue oli alun perin käsityöläisten, pääasiassa kirvesmiesten ja heidän perheittensä asuttama ja se sijaitsi silloisen kaupungin laitamilla. Merkittävän alueesta tekee se, että se on Turun vanhin yhtenäinen asuinalue, joka säilyi kaupungissa vuonna 1827 riehuneesta tuhoisasta tulipalosta. Museokävijöitä usein askarruttavaan kysymykseen miljöön, rakennusten ja niiden sisältämien esineiden autenttisuudesta oppaamme painotti eri aikakausien kerroksellisuutta ja sitä, että 1940-luvulla alueen museoimisen myötä haluttiin nostaa esiin nimenomaan Turun paloa edeltävän ajan elämänmuotoa sekä käsityöläisammatteja, joita ei välttämättä itse alueella koskaan harjoitettu, mutta jotka kuuluivat kaupunkilaiseen elämänmenoon ydinkeskustassa. Tämän vuoksi Luostarinmäellä onkin nykyään muun muassa kirjapaino, postitoimisto, leipomo, seppien työpajoja sekä alueella todellisuudessakin asuneen merimiehen asunto, jonka ikkunoista uskolliset posliiniset koirat aina katsovat ulos isännän ollessa merillä.

Luostarinmäen alkuperäiset asukkaat eivät kuuluneet kaupungin varakkaimpaan väestönosaan, eivätkä heidän joulupöytänsäkään notkuneet eksoottisista herkuista, kalliita mausteita sisältäneistä koristeellisista piparkakuista tai makeisista, joihin vain harvoilla tuohon aikaan oli varaa. Käsityöläismuseon vaatimattomissa tuvissa oli silti aistittavissa joulun henki. Lattioille oli levitetty olkia, pirtin pöydälle kasattu leipiä kekoon ja penkille sijattu yöpaikka vierailevia vainajia varten. Leskirouvan tuvassa vaatimaton pöytä puulautasineen oli katettu äidille ja kahdelle pojalle. Tunnelma oli surumielinen, sillä rouva oli vastikään jäänyt leskeksi ja lapset isättömiksi. Oliko tuossa parinsadan vuoden takaisessa illassa joulun tuntua kaikesta huolimatta? Toivatko leivät, puuro ja pöytään katettu lipeäkala lohtua ja toivoa huomisesta? Arkista tupaa valaisivat päreet, ja kalliita kynttilöitä poltettiin vain erikoistilanteissa. Jouluna kuitenkin pöydässä loistivat kynttilöiden liekit ja kattoa koristi himmeli. Merimiehen tuvassa tarjoiltiin puuron lisäksi rosollia ja juustoa, kamarin puolella esillä oleva jouluevankeliumi puolestaan viesti joulunvieton hartaudesta. Erään hieman varakkaamman perheen kodissa oli jopa pieni sali ja sen lattialla tuoksuivat kuusenhavut. Joulukuusia koristeineen ei vielä ollut, mutta kolmihaaraiset havunoksat välittivät juhlan kristillistä sanomaa – isän, pojan ja pyhän hengen muodostamaa pyhää kolminaisuutta.

Luostarinmäellä esillä olleet ateriat, symbolein koristellut leivokset, oljet, havut ja taidokkaasti veistetyt pienet esineet tuovat mieleen ennen kaikkea sen, miten myös entisaikojen jouluissa ihmiselämän eri aikatasot – menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus – olivat vahvasti läsnä. Jouluna oli perinteisesti lupa syödä yölläkin, mutta pöytä pidettiin katettuna myös siltä varalta, että vainajat sattuisivat vieraisille. Menneitä sukupolvia kunnioittava tapa näkyy nykyisin jouluisessa perinteessä viedä edesmenneiden läheisten haudoille kynttilöitä. Entisaikojen jouluun valmistauduttiin pitkään, ja kalenteri määritteli sen, milloin mikin työ oli saatava valmiiksi. Annan päivänä pantiin olutta ja leivottiin koristeellisia joululeipiä. Tuomaan päivään mennessä kaikkien töiden piti olla valmiina ja rauhoittuminen joulunviettoon tuli aloittaa. Nykyään Brinkkalan talon parvekkeelta aattona kajahtava joulurauhan julistus velvoittaa kansaa viettämään juhlaa asiaan kuuluvalla hartaudella. Vanhanajan joulussa oli tarkoituksena paitsi pyhittää itse joulu levolle ja rauhalle, varmistaa huolella tehdyillä töillä ja valmisteluilla vainajien pysyminen tyytyväisinä sekä pedata suotuisat olot sadonkorjuuta varten seuraavalle vuodelle. Agraariyhteiskunnassa sato olikin luonnollisesti yksi tärkeimmistä elämän jatkumisen takaavista tekijöistä, ja se varmasti siinsi ihmisten mielissä jo keskitalven pimeydessä. Nykyään emme tee olkikoristeita elämän ja luonnonkierron vertauskuviksi, tai usko siihen, että työnteko Tuomaan päivän jälkeen toisivat epäonnea karjalle ja sadolle. Joulun viettämiseen kuuluu kuitenkin onnelliset uudenvuoden toivotukset tutuille ja vieraille. Katse on siis tulevassa silloinkin, kun hiljennymme viettämään joulujuhlaa ja kenties muistelemme jo keskuudestamme poistuneita.

Opastetun kierroksen jälkeen nautimme vielä kupilliset kuumaa glögiä Luostarinmäellä, ja illaksi vähitellen hämärtyvä päivä sai ryhmämme pohtimaan moniin historiallisiin kohteisiin liittyviä kummitustarinoita ja kertomuksia. Skeptinenkin ihmismieli saattaa tulla toisiin aatoksiin paikassa, jossa tietää tapahtuneen menneisyydessä jotain traagista. Mikä tuo ääni tuolla oli, tuuliko saranoita narisutti vai kenties entisen asukkaan henki? Näinköhän nurkan takaa juuri jotain liikettä? Luostarinmäellä usein tavattua, valkoisessa vekkihameessa kummittelevaa naista en vierailumme aikana tavannut, mutta jälkikäteen jäin miettimään, kurkisteliko leipurin ikkunasta pieni punanuttuinen ja -lakkinen hahmo, joka luikki tiehensä meidät nähdessään. Aivan kuin olisin nähnyt hangessa pienet jalanjäljet.

Kirjoittaja Asta Sutinen on Kulttuurihistorian seuran jäsen.