Kulttuurihistorian oppiaineen viittäkymmentä vuotta muisteleva Tilat-kirjoitussarja käsittelee tällä kertaa avoimen yliopiston opetusta ja opiskelua eri puolilla Suomea. Avoimen opetuksella on ollut oppiaineelle erittäin suuri merkitys, kuten kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen toteaa: ”Sadat avoimen opiskelijat ovat vieneet tietoa ja ymmärrystä kulttuurihistoriasta koko Suomeen ja joskus ulkomaillekin. Lukuisat avoimelaiset jatkoivat opintojaan kampuksen kulttuurihistoriassa ja monet ovat väitelleetkin. Avoimen kautta kulttuurihistoria sai myös elintärkeitä resursseja edetessään kohti tiedekunnan suurimman oppiaineen asemaa. Tässä prosessissa myös kysymys oppiaineen tiloista sai uuden muodon.” Tässä blogikirjoituksessa kuullaan muistoja avoimen opintojen suunnittelijoilta, opettajilta ja opiskelijoilta, ja huomataan, miten monenlaisissa tiloissa ja paikoissa kulttuurihistoriaa on päässyt opiskelemaan ja miten monenlaisista taustoista opiskelijat tulivat.

Opettajat muistelevat: yhteiskunnallisesti tärkeää opistoyhteistyötä ja Täykkärin punatiilikolossi

Kulttuurihistorian lehtorina toiminut Hanne Koivisto kertoo:

Kulttuurihistorian avoimen yliopiston opetuksen nousu 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa osui ajankohtaan, jolloin aikuisopetuksen kentällä oli kysyntää kiinnostavasta, nimenomaan aikuisväestölle suunnatusta opetuksesta. Turun yliopistossa oli jo aiemmin järjestetty avoimen yliopiston opetusta iltakursseina, mutta nyt tavoiteltiin paljon laaja-alaisempaa ja täysin uudenlaista tapaa opettaa ja opiskella. Se toteutettiin etäopetusmallin mukaan yhteistyössä kansan-, kansalais- ja työväenopistojen kanssa. Tämä päätös laajensi opetuskentän koko Suomen kattavaksi, itse asiassa ulkomaille asti. Esimerkiksi Saksassa ja Isossa-Britanniassa toimi opintopiirejä joitakin vuosia. Kulttuurihistoriaa opiskeltiin parhaina aikoina kymmenissä opistoissa, vuosittain satojen opiskelijoiden voimin. Suurimmillaan kurssien suosio oli 1990-luvun lamavuosina, jolloin myös valtio tuki opintojen järjestämistä. Kulttuurihistorian avoin yliopisto-opetus työllisti parhaimmillaan viisi henkilöä, joista kaksi opettajaa. Lisäkseni myös Tapio Onnela toimi pitkään opetustehtävissä.

Etäopiskelusta haluttiin alusta alkaen tehdä nimenomaan aikuisopiskelijoille sopiva opiskelumuoto. Irtauduttiin ajattelusta, jonka mukaan opetus pitäisi järjestää luennoilla ja tenteillä, kuten yliopistolla. Tilalle tulivat opetuskeskustelut, kotona luettavat tekstit ja niistä kirjoitettavat esseet. Ensimmäisiä opintokokonaisuuksia suunnittelemassa olivat lukion historian opettajana toiminut Vuokko Aromaa ja monipuolista kulttuurityötä tehnyt Merja Isotalo. Ajan kuluessa tehtävävalikoimaa laajennettiin ja tenttimismahdollisuuskin otettiin mukaan. Perusopintojen lisäksi opetusohjelmaan tulivat mukaan myös aineopinnot. 

Yhteistyö opistomallissa tapahtui siten, että kulttuurihistorian ja avoimen yliopiston henkilökunta suunnittelivat kurssien sisällöt ja tekivät materiaalit: opiskelu-oppaat ja tuutorin aineistot äänitteineen ja diasarjoineen. Opistoissa koottiin paikallisen tuutorin vetämät opintoryhmät, joissa opiskelu tapahtui keskustellen ja Turusta puhelinopetuksena lähetettyjen opetustuokioiden terästämänä. Tuutorit olivat usein paikallisia opettajia ja he toimivat tiiviissä yhteistyössä suunnittelijoiden ja opettajien kanssa. Käytännön asioissa opiskelijoita neuvoivat myös sihteerit, kuten Elina Iso-Ilomäki, jonka työtä jatkoi sittemmin Sari Hurula.

Hyvät opiskeluoppaat ja niitä tukeva tuutoreiden perehdytys olivat yksi kulttuurihistorian suosion salaisuuksista. Nämä mainittiin usein perusteeksi siihen, että opisto valitsi nimenomaan kulttuurihistorian opinnot eikä jotain muuta kurssikokonaisuutta. Opinto-oppaiden tekeminen, samoin kuin kurssien sisällön suunnittelu yhdessä suunnittelijoiden – esimerkiksi Katriina Mäkisen ja Totti Tuhkasen – kanssa oli kiinnostavaa työtä, joka toi vaihtelua omiin opetuspainotteisiin päiviini. Ilmapiiri oli innostunut ja näimme paljon vaivaa oppaitten tekemisessä. Monista opiskeluoppaista tuli paljon käytettyjä ja myös pidettyjä oppikirjoja.

Jotain avoimen yliopiston innovatiivisesta ja ennakkoluulottomasta hengestä kertoo muistikuva ajoilta, jolloin pohdimme keskustelevan opetuksen järjestämistä kulttuurihistorian metodikurssilla. Suunnittelijat halusivat tietää, mitä se voisi käytännössä olla. Siltä istumalta järjestettiin oppitunti kokoushuoneeseen: henkilökunta istui opiskelijoina ja opetin kulttuurihistorian perusteita keskusteluttaen heitä. Tunnelma oli hilpeä ja keskusteluakin syntyi. Tuokio jäi mieleen yhtenä mukavimpana, joskin myös erikoisimpana opetustilanteena. Antoisakin se oli, olivathan monet suunnittelijoista kasvatustieteilijöinä opetuksen ammattilaisia. Heidän panoksensa näkyikin avoimen yliopiston vahvana pedagogisena otteena. Pedagogista työkalupakkia käytettiin kurssien alusta loppuun asti opinto-oppaiden ohjausteksteistä palautteiden painottamiseen asti.

Omaa perspektiiviäni avarsivat myös opistovierailut, kun joitakin kurssijaksoja, esimerkiksi proseminaari, järjestettiin opistoissa intensiiviopetuksena. Niillä retkillä avautui kokonaan uusia maailmoja opettamiseen ja siihen, mikä oli kulttuurihistoriallisen näkökulman merkitys aikuisopiskelijoille. Näki, että kulttuurihistorian opinnoista pidettiin ja että ne koettiin merkityksellisiksi. Ja koska oli kyse historiasta, vieraalle näytettiin tuota pikaa paikkakunnan omat historiallisesti tärkeät paikat: Kajaanissa Kaukametsän opistolla tutustuimme yhdessä Kajaanin linnan raunioihin, Jämsässä minut vietiin katsomaan kellotapulia, jonka seinän viereen oli sisällissodassa teloitettu punaisia, ja Mikkelissä Otavan opistolla kerrottiin Marsalkka Mannerheimin oleskelusta opistolla sodan aikana, alkuvuonna 1940.

Kulttuurihistorian opintojen suosituimpia teemoja oli professori Kari Immosen kurssi Menneisyyden läsnäolo, jolla syvennyttiin ajan monikerroksisuuteen, historiallisten muistomerkkien aikasidonnaisiin tulkintoihin ja historiatietoisuuteen. Merkittävää historiaa ei löytynyt vain valtakunnan politiikan tekopaikoilla vaan missä tahansa. ”Kaiva siitä, missä seisot”, oli ohje, joka sytytti monet oman paikkakunnan historian tutkimiseen, niin paikkojen kuin yksittäisten ihmisten näkökulmasta.

Minulle valkeni opistovierailuilla kulttuurihistorian opetuksen laajempi merkitys: opiskelumahdollisuuksien avaaminen niille, jotka eivät voineet tulla kampuksille, havainto siitä, kuinka aktiivisia ja vireitä opiskeluyhteisöjä oli ympäri maata ja oivallus, kuinka monilla eri tavoilla historian tietämystä saattoi edistää. Yliopistolla työskennellessä elää helposti tietyllä tavalla suljetussa maailmassa, jonka ulkopuolista todellisuutta ei välttämättä hahmota kovin kirkkaasti. Avoimen yliopiston yhteiskuntasuhteen tärkeys avautui opistoyhteistyössä.

Halutessaan opintoryhmät voivat täydentää opetusta kutsumalla omia profeettojaan kuultaviksi. Esimerkiksi Suomen kulttuurihistorian opintojakson yhteydessä on kuultu paliskunnan poroisännän syväluotaus arktisten alueiden elinkeinoista ja naisen ja perheen historian pohdintoihin on kutsuttu opetusministeri. Approbaturiin vapaaehtoisena kuuluva ensimmäinen Rooma-kurssi taas innosti erään ryhmän palkkaamaan oman italian kielen opettajan. (Uusi kasvusuunta – monimuoto-opetus. Kulttuurihistoria NYT 1994–95.)

Opistoyhteistyö jatkui vuosikymmeniä muutamien opistojen kanssa. Joutsenon opiston Leena-Marja Virtanen, Alkio-opiston Anne Mäkipelto ja Työväen Akatemian Ari Niemi ovat jääneet mieleen kokeneina, osaavina ja luotettavina yhteistyökumppaneina. Lahden kansanopiston Anna Halme on aivan oma tapauksensa – alkujaan Anna opiskeli itse Lahden kansanopistossa, teki sitten gradunsa kyseisestä opinahjosta ja toimi myös opiston tuutorina joitakin vuosia. Anna kuului moniin avoimen yliopiston väylän kautta yliopisto-opintoihin siirtyneisiin lahjakkaisiin opiskelijoihin.

Opistoyhteistyön rinnalle ja osin sitä korvaamaan kehitettiin tällä vuosituhannella Kulttuurihistorian perus- ja aineopintojen verkkokurssit. Ne laajensivat entisestään mahdollisuuksia opiskella kulttuurihistoriaa paikasta – ja ryhmästä – riippumatta. Ne osoittautuivat hyvin toimiviksi ja myös pidetyiksi elinkaarensa loppuun asti. Niitä oli myös antoisaa opettaa. Nyt avoin yliopisto-opetus on etsiytymässä uutta kohti suunnittelija Anu Laukkasen vetämänä. Johtaisiko sen tie monipaikkaopetuksen yhdeksi opetusmuodoksi?

Kulttuurihistoriaa avoimessa opettanut Kirsi Tuohela kertoo:

Tulin kulttuurihistoriaan töihin avoimen yliopiston opetukseen syksyllä 1994 ja uurastin monenlaisen opetuksen parissa syksyyn 1998, jolloin lähdin vuodeksi Lundin yliopistoon aloittamaan väitöstutkimusta toden teolla. Olin valmistunut 1993 keskellä 1990-luvun lamaa, jolloin työllistyminen oli kaikille kiven alla. Onneksi vastaaminen lehti-ilmoitukseen tärppäsi ja sain pestin taidehistorian ja kulttuurihistorian opettajana Muurlan evankelisessa opistossa. Kulttuurihistoriaa opetettiin Muurlassa kuten lukuisissa erilaisissa opistoissa Turun yliopiston avoimen yliopiston monimuoto-opetuksena. Ajelin Turusta Muurlaan opettamaan, oppimateriaalit olivat huolella laadittuja kirjallisia ja kuvallisia aineistoja, ja opettajat Turusta tulivat ääninä luokkahuoneeseen. Puhelinopetus oli innovatiivista ja uutta; aineistojen kanssa sen ajan Zoom. Opettajakin oli uudenlainen: ”tutor”.

1994 tarvittiin lisävoimia kulttuurihistorian avoimen opetuksen suunnitteluun, kun ensin Totti Tuhkanen ja sitten Katriina Mäkinen pitivät paussia suunnittelutöistä. Astelin Lemminkäisenkadun punatiilikolossiin etsimään avointa yliopistoa ja uusia haasteita kulttuurihistorian monimuoto-opetuksen tehtävien parissa. Teimme uusia kursseja kuten Naisen ja Perheen historia, tuotimme sen aineistot, koordinoimme opistojen opetusta, koulutimme niiden tutoreita. Opistoja ja opiskelijoita oli paljon. Laman keskellä opinnot vetivät ja toimintaa kait resursoitiinkin riittävästi.

Lemminkäisenkadulla oli sokkeloista, kerroksia, käytäviä, sisäpiha ja työhuoneita, joissa ei aina ollut paljon päivänvaloa. Avoin yliopisto oli kuitenkin dynaaminen, oppimisen ja sivistyksen palavalla asialla. Pedagogiikkaa kehitettiin ja konstruktiivinen oppimiskäsitys iskostui kalloihin.

1996-1998 Tapio Onnela siirtyi toisiin hommiin, tietoverkkotyyppisiin luulisin, ja hoidin avoimen iltaopetuksen päätoimisen tuntiopettajan tehtävää kaksi lukuvuotta. Pedagogiset uudistukset hiipivät iltaopetukseen hitaammin ja opetus oli luentoja klo 16-20. Perheessä oli päiväkoti-ikäinen taapero enkä ihan muista, missä hän oli kaikki ne illat. Kuten opistojen kautta tapahtuneessa monimuoto-opetuksessa, myös avoimen iltaopetuksessa kulttuurihistoria oli kuitenkin myös ennakkoluuloton ja integroi avointa ja tutkinto-opetusta. Se ei ollut itsestäänselvyys paljon muualla kuin kulttuurihistoriassa.

Avoimen yliopiston rooli kulttuurihistorian kehitykselle on ollut tärkeä ja luulen, että kulttuurihistoria on jakanut sen kanssa samantapaiset yleiset arvot tiedon avoimuudesta, avoimesta saatavuudesta ja hierarkioiden madaltamisesta. Toivottavasti jatkamme näiden toimintatapojen puolustamista.

2000-luvun alussa avoimessa opettanut Silja Laine muistelee:

Minulle työskentely avoimessa yliopistossa, joka oli osa DataCityssä sijaitsevaa Täydennyskoulutuskeskusta eli Täykkäriä, oli ponnahduslauta monenlaisiin yliopistotöihin. Ehdin toimia täyspäiväisenä avoimen yliopiston koulutussuunnittelijana vajaan vuoden, mutta senkin jälkeen tein vielä erilaisia keikkatöitä verkkokurssien parissa ja luennoitsijana vuosien ajan. Vuosi oli 2001 ja olin vielä vanhempainvapaalla, kun Katriina Mäkinen soitti, ja kysyi, haluaisinko tulla pikaisella aikataululla opettamaan virtuaaliyliopiston verkkomoduuleita. Vastasin reippaasti kyllä, vaikka en ollut ihan varma, mikä on virtuaaliyliopisto tai verkkomoduuli. Lähdin siis alkuvuodesta etsimään DataCitystä Katriinaa ja kulttuurihistorian huonetta. Rekrytointi oli nopea, sillä edellinen työntekijä, kuten myös sitä edellinen, oli siirtynyt päätoimisesti tutkimuksen pariin saatuaan väitöskirjan tekemiselle rahoitusta. Huoneessa tuntui olevan jonkinlaista taikaa.

Huoneen numeroa en muista, mutta se sijaitsi pitkän ja kapean käytävän varrella. Ikkunaa ei voinut kesälläkään avata, sillä kadun toisella puolella sijaitsevan LSO:n makkaratehtaan hajut olivat tyrmääviä. Huoneessa oli kirjahyllyt ja vaikka päätehtäväni oli verkkomoduulien suunnittelu ja tuutorointi (opin nopeasti, että se tarkoittaa käytännössä opettamista perus- ja aineopintojen verkkokursseilla), emme tainneet ihan vielä täysin luottaa teknologiaan, sillä papereita printattiin valtavat määrät ja kirjahyllyt olivat täynnä kansioita. Jotkut käytävän esteetikot käyttivät vain punaisia tai vain keltaisia kansioita, mutta minun huoneeni täyttyi kaikenkarvaisista papereita pursuavista kansioista. Paperittomasta toimistosta jo puhuttiin, mutta silti jotenkin tuntui, että vain paperilta saattoi lukea ”oikeasti”. Muistan jonkinlaisen epätietoisuuden sen suhteen, mitä pitäisi printata ja miksi. Oliko hyvä työntekijä sellainen, joka printtaa ja lukee huolellisesti kaiken paperilta vai se, joka säästää paperia ja luontoa? Muistan, että joku käveli huoneeni ohi, näki paperipinot pöydälläni ja huokaisi: ”Ja metsää kaatuu”.

DataCityn työhuoneet olivat kaikki samanlaisia, vain johtajilla oli käytävän päässä suuremmat huoneet.  Kokoushuoneet olivat suoraan sanoen aika ankeita. Ensimmäisellä työviikolla oli kolmen tunnin kokous ilman kahvia ikkunattomassa huoneessa. Ihmiset olivat kuitenkin onneksi mukavia ja koko ajan oli meneillään jotain uudistamista ja kehittämistä. Pääsin myös luennoimaan peruskurssilla, mikä oli jännittävää, sillä opiskelijoita saattoi olla jopa 140, ja kysymykset saattoivat olla mitä tahansa. Avoimessa yliopistossa opiskelijoita tuli monenlaisista taustoista ja opin tuon vuoden aikana valtavasti opettamisesta, ihmisistä ja avoimien yliopisto-opintojen yhteiskunnallisesta merkityksestä – sekä tietysti verkkopedagogiikasta.  Kun työelämä siirtyi pandemian alkaessa keväällä 2020 verkkoon, moni ihmetteli, miten opetus voi ikinä toimia verkossa tai miten etäkokouksissa pitäisi toimia. Minulla oli paljon hyötyä 2000-luvun alussa saamistani opeista opiskelijoiden aktivoimisesta ja ryhmädynamiikasta. Tekniikan kehityksestä huolimatta jotkut perusasiat ovat säilyneet aika samanlaisina.

Kävin kuitenkin myös usein kulttuurihistorian oppiaineen tiloissa Arwidssoninkadulla, sillä yhteistyö kampusopetuksen kanssa oli tiivistä. Palkkarahoillani ostin kevään tullen uuden polkupyörän, jolla ajelin torstaisin kasarmille kulttuurihistorian oppiainepalavereihin. Vuoden päättyessä siirryin sinne kokonaan, sillä kuten edeltäjiäni, oli minuakin onni potkaissut. Pääsin mukaan tutkimusprojektiin ja muutin puutaloon kasarmialueelle. Muutto oli vaivaton, sillä jo avoimen yliopiston suunnittelijana olin tuntenut itseni osaksi kulttuurihistorian opettajien ja tutkijoiden työyhteisöä. Jo ensimmäisessä palaverissa minun mielipidettäni kysyttiin. Olin niin häkeltynyt, että en enää muista, mistä oli kyse, mutta tuntui mukavalta olla alusta asti olla osa työyhteisöä, jossa asioista keskustellaan.

Opiskelijoiden muistelmia: keski-aikanäyttely ja antiikin pidot – monimuotoisia ja antoisia opintoja innostuneen ja motivoituneen porukan kanssa

Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Elina Karvo:
Kulttuurihistorian opiskelun pariin päätyminen oli oikeastaan vahinko. Lähdin syksyllä 2006 Huittisiin Länsi-Suomen opistoon suorittamaan historian ja taidehistorian perusopintoja, mutta koska meillä tuutorina ollut henkilö ei kuitenkaan saanut – syystä jota en muista – tuutoroida meille historian kursseja, vaihtuivat toiset perusopinnot kulttuurihistoriaan. Siitä alkoi oma polkuni kulttuurihistorian kanssa, joka on jatkunut näihin päiviin asti. En tainnut hakea pääsykokeillakaan enää muiden yliopistojen historia-aineisiin, koska kulttuurihistoria vei niin totaalisesti mennessään. Huittisissa meitä oli pieni, mutta innokas historian opiskelijoiden joukko. Perusopintojen aikana teimme esimerkiksi keskiaika-näyttelyn opiston aulaan sekä pidimme kevään päätteeksi pienen miniseminaarin englanniksi erinäisistä aiheista.

Hain Huittisissa vietetyn lukuvuoden jälkeen opiskelemaan kulttuurihistoriaa Turkuun, mutta jäin kulttuurihistorian omassa pääsykokeessa toiselle varasijalle – niin lähelle, mutta silti niin kauas! Halusin kuitenkin jatkaa kulttuurihistorian opintoja ja niinpä päädyin seuraavaksi lukuvuodeksi Kauniaisiin Työväen Akatemialle. Virallisesti opiskelin kieli ja kulttuuri -linjalla englannin kursseja, mutta niiden ohessa tein myös kulttuurihistorian aineopinnot. Rutistus oli valtava, sillä tuohon 35 op:n suorittamiseen kuului myös proseminaaritutkielman kirjoittaminen. 35 opintopistettä sekä muutama kielikurssi tuli saada valmiiksi muistaakseni helmi- tai maaliskuun loppuun mennessä, jotta ehdin saada tarvittavat paperit avoimen väylän hakuun. Jollain sisulla puolen vuoden rutistus onnistui, ja pääsinkin sitten väylän kautta sisään Turun yliopistoon syksyksi 2008 lukemaan pääaineena kulttuurihistoriaa.

Opiskelu avoimessa oli mainio tapa päästä sisään yliopisto-opintoihin. Hanne Koiviston kommentit esseistä ja proseminaaritutkielmasta ovat jääneet mieleen kannustavina ja rakentavina, ja Hannen palautteista olen itsekin oppinut paljon palautteenannosta, kun myöhemmin olen opetustehtävissä ollut. Opiskelu opistoissa oli mukavaa, koska ei tarvinnut puurtaa yksin, vaan sai keskustella ja tsempata muiden kanssa. Tämä korostui etenkin aineopintojen kohdalla, kun aikataulu oli tiukka ja tavoite korkealla.
Olen päässyt viime vuosina takaisin avoimen yliopiston pariin kurssien tuutoroinnin kautta. Avoimen opiskelijat ovat innokkaita ja motivoituneita oppimaan uutta, ja heidän monipuoliset taustansa luovat kursseilla kiinnostavia keskusteluja ja näkökulmia kulttuurihistoriaan.

Opintokyselyissä useimmat opiskelijat korostavat kulttuurihistoriallisen tiedon kokonaismerkitystä oman humanistisen ajattelunsa perustana: puhutaan maailmankuvan eheytymisestä, ajattelutaidon kehittymisestä, sosiaalisista valmiuksista, ammatillisesta pätevyydestä ja opiskelevasta elämäntavasta – intohimosta historiaan. Toisaalta historian tutkimuksen uusien sektoreiden tietoa vaikkapa naisen historiasta, populaarikulttuurista ja elokuvasta pidetään kulttuurihistorian jatko-opintoihin motivoivana. (Uusi kasvusuunta – monimuoto-opetus. Kulttuurihistoria NYT 1994-95.)

Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Liisa Lalu:
Törmäsin kulttuurihistoriaan avoimen opinnoissani Kauniaisissa Työväen Akatemiassa. Olin lukion jälkeen hakenut yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja kun opiskelupaikka ei auennut, muutin hyvän ystäväni kanssa Kauniaisiin viettämään välivuotta opiskellen yhteiskuntatieteitä ja kulttuurintutkimusta. Päädyin tekemään kulttuurihistorian avoimen yliopistojen perusopintoja, jotka tempaisivat minut mukaansa Martin Guerren paluun (Natalie Zemon Davisin teoksen suomennos ilmestyi 2001) ja Hannu Salmen Vuosisadan lapset (2002) -teosten myötä.

Perusopinnoissa minulle avautui uusi moniulotteisempi ja laajempi näkökulma menneisyyteen. Kulttuurihistoriassa menneisyyden ihmisten elämä ja maailma tuntui tulevan lähemmäs, aiempaa samaistuttavammaksi arjen historian ja monipuolisten aineistojen ja näkökulmien kautta. Samalla kuitenkin kasvoi ymmärrys siitä, miten menneisyyden elämät ja ilmiöt ovat saavuttamattomissa, meidän tulkittavissamme. Kulttuurihistorian perusopinnoista muistan edelleenkin oppineeni monia historiantutkimuksen perusasioita esimerkiksi lähdekritiikistä: sen kysymisen, kuinka tiedämme sen, mitä tiedämme.

Kulttuurihistoria avasi siis minulle menneisyyteen uudenlaisen katseen. Pääsimme perusopinnoissa kuvittelemaan menneiden ihmisten elämää myös antiikin pidoissa, jotka järjestimme jonkun opintokokonaisuuden suoritustapana. Siinä antiikin ruokia valmistaessa Työväen Akatemian keittiössä ja pidoissa viiniä maistellessa koko opiskelijaporukkamme yritimme aistia ja kuvitella itsemme vuosituhansien takaiseen ympäristöön. Tuntui että vielä 2000-luvun alussa kulttuurihistoria oli muita oppiaineita edellä opintojen innostavuudessa ja monimuotoisuudessa.

Kauniaisten vuoden jälkeen vietin vielä muutaman välivuoden tehden avoimen opintoja työskennellen samaan aikaan. Päädyin myös palaamaan Työväen akatemiaan tekemään kulttuurihistorian aineopinnot, joissa tutustuin myös Elinaan. Se oli tiivis puristus, mutta myös innostava, kun pääsimme tutkimuksen ohella lukemaan proseminaarissa muiden opiskelijoiden töitä. Muistan, kuinka jännittävää oli myös muutaman Turun reissun myötä tavata muita kulttuurihistorian avoimen opiskelijoita sekä niitä opettajia ja tutkijoita, joiden tekstejä olin innostuneena ja ihmeissäni lukenut. Ja ajatella – täällä sitä nyt sitten heidän kanssaan työskennellään!

En varmasti enää koskaan pääse irti kulttuurihistoriasta. Olen naimisissa sen kanssa lopun ikääni, naurahtaa Heli Vanto. Hän on vastikään saanut valmiiksi kulttuurihistorian cum laude approbatur -arvosanan avoimessa yliopistossa. Kaksi vuotta sitten Heli totesi, että jostakin täytyi saada aikaa itselle, sillä terveydenhoidon opettajan työ, aviopuoliso ja neljä lasta täyttivät hänen elämänsä. Tuo oma aika löytyi avoimesta yliopistosta kulttuurihistoriasta. – Mies ei oikein ymmärtänyt opiskelun aloittamista eikä ole myöhemminkään aina nähnyt, mitä järkeä on opiskella humanistisia aineita. Mutta lapsista jo aikuisikään ehtineet, itsekin opiskelevat nuoret ovat koko ajan kannustaneet. […] On ihan kyltymätön olo. Tuntuu, että haluaisin suorittaa opintoni uudelleen ja perehtyä sellaisiin asioihin, joihin en aikaisemmin ehtinyt. […] Olen kyllä aina ollut kiinnostunut historiasta, mutta nyt se on avautunut aivan uudella tavalla. Tuntuu, että olen ymmärtänyt historian idun! Koulun historia oli pelkkiä sotia ja vuosilukuja. Kulttuurihistorian opinnoissa minua viehättää erityisesti suuri valinnanvapaus: saa perehtyä sellaisiin asioihin, jotka kiinnostavat. […] Tietenkin opiskelu vie aikaa ja sen vuoksi on pakko luopua jostakin muusta – esimerkiksi TV:n ylettömästä katselusta, puhelimessa lörpöttelystä ja naistenlehtien lukemisesta! Joskus olen tinkinyt vähän yöunistakin. Ajan löytäminen opiskeluun on pikemminkin järjestelykysymys, heläyttää Heli Vanto, joka aikoo vakaasti jatkaa opintojaan. (Totti Tuhkanen: Kulttuurihistoria avartaa maailmaa… Kulttuurihistoria NYT 1995-96.)

Etäopiskelu ja -opetus sekä lukemattomat etäpalaverit ovat tulleet viime vuosina varmasti kaikille tutuiksi, niin myös kulttuurihistorian oppiaineessa. Etäopiskelu ja -opetus eivät kuitenkaan ole mitään uusia asioita oppiaineessa, joka oli monella tavalla edistyksellinen jo 1990-luvulla. Tämä blogijuttu on osa kulttuurihistorian oppiaineen 50-vuotista taivalta juhlivaa kirjoitussarjaa “Kulttuurihistorian Tilat” ja käsittelee tällä kertaa etäilyä.

Opettaja luurin ja näppäimistön päässä

Kulttuurihistorian perusopintoja on voinut suorittaa etänä vuodesta 1991 lähtien monimuoto-opiskelijana ja 1990-luvulla noin puolet kulttuurihistorian opiskelijoista olivatkin tällaisia opiskelijoita. Alkuun tämä tapahtui osallistumalla luentoihin ja ryhmäkeskusteluihin paikallisen yhteistyöoppilaitoksen tutorin johdolla sekä tekemällä esseitä ja tenttejä, jotka lähetettiin Turkuun tarkastettaviksi. Kulttuurihistorian opettajat olivat tavoitettavissa puhelimitse, mutta tekivät myös käyntejä opistoihin, joita oli joka puolella Suomea. 90-luvun loppuun mennessä opintoryhmiä oli perustettu myös ulkomaille, Lontooseen, Düsseldorfiin, Firenzeen ja Waterloohon. Oppimateriaalit, kirjat, diasarjat ja videot suunniteltiin erityisesti monimuoto-opetusta ajatellen ja niitä kehitettiin tutorien ja opiskelijoiden palautteen perusteella. Etäopinnot vaativat opiskelijaltaan itseohjautuvuutta ja motivaatiota, mutta toisaalta ryhmien moninaisuus koettiin suuresti hyödyksi, niissä oli kaiken ikäisiä parikymppisistä eläkeläisiin ja eri ammattikuntien kirjo.

Monimuoto-opiskeluun kuuluivat osana audioistunnot, joka tarkoitti käytännössä sitä, että kulttuurihistorian opettaja piti luentoja ja veti keskusteluja jossain päin Suomea kokoontuvien opiskelijaryhmien kanssa kaiutinpuhelimen välityksellä. Tämä oli haastava tehtävä, jolla pyrittiin lisäämään etäopiskelijoiden vuorovaikutteisuutta ja yhteistoiminnallisuutta yliopiston kanssa. 

Oppiaine oli alusta alkaen aktiivisesti mukana virtuaalioppiympäristöjen kehittämisessä ja käytöönotoissa ja mahdollistikin jo vuonna 1998 yhden opintojakson suorittamisen kokonaan verkossa. Uuden ajan kulttuurihistorian pilottikurssi osoitti, että opiskelijoilla oli erilaiset valmiudet osallistua verkkokeskusteluihin. Siinä missä toiset naputtelivat viestejä WebCT-opiskeluympäristön keskustelupalstalle hyvinkin rutinoituneesti, toiset pysyttelivät hipihiljaa omissa oloissaan. Uusi kommunikointikulttuuri vaati opettelua. 1990-luvun lopussa oppiaineessa keskusteltiin paljon verkko-opetuksen mahdollisuuksista ja kehittämisestä.

Tietoverkkoyhteyksiä voisi verrata kirjapainotaidon käyttöönottoon. Mitä olisi humanistinen tutkimus ilman kirjoja ja niiden mahdollistamaaa tiedon levitystä ja varastointia? Olemme tällä hetkellä valtavien mullistusten keskellä – muutos paperista sähköiseen tekstiin on päätähuimaavan nopeaa. Siksi humanistien pitäisi nopeasti ottaa haltuunsa tämä mahdollisuus, eikä jättää sitä vain kovien tieteiden temmellyskentäksi. Tietoverkot mahdollistavat suunnattoman suuren tietomäärän vaivattoman käytön ja antavat mahdollisuuden ajatusten ja ideoiden vaihtoon tosiajassa.

Tapio Onnela: Historioitsija surffailee netissä. Kulttuurihistoria NYT 1996–97.

Syyslukukaudella 1999 tuli mahdollisesti suorittaa kulttuurihistorian perusopinnot jo lähes kokonaan verkossa. Yksi opintojakso vaati vielä läsnäopiskelua, mutta avoimen yliopiston silloisen suunnittelijan Totti Tuhkasen sanoin: “sen suoritettuaan pääsee webbinörtti virtuaalikampuksen binäärisille poluille” (Totti Tuhkanen: Verkon silmässä. Kulttuurihistoria NYT -lehti 1999–2000). Verkko-opinnot eivät tarkoittaneet digitaalisiksi muunnettuja vanhoja oppimateriaaleja, vaan ne olivat tarkkaan räätälöity kokonaisuus, joka koostui aikasidonnaisista jaksoista, “istunnoista”.

Vuodesta 2001 eteenpäin oli mahdollista suorittaa historian opintoja Suomen virtuaaliyliopiston kautta. Opiskelijat saattoivat valita historian verkkokursseja myös muista yliopistoista, jotka olivat mukana virtuaaliyliopistossa. 

Verkko-opintojen edut ja haitat

2000-luvun puoliväliin mennessä oli mahdollisuus suorittaa sekä perus- että aineopinnot kokonaan verkossa. Kulttuurihistoria NYT -lehdessä vuonna 2005 haastateltu, kulttuurihistorian perus- ja aineopinnot kokonaan verkossa suorittanut Hannaleena Vuorio totesi, että verkko-opintojen suurin etu oli ajan ja rahan säästö: tehtävät saattoi tehdä kun itselle sopi, eikä tarvinnut matkustaa. Hän oli itse opiskellut muun muassa puoli vuotta Marrakechistä käsin. Ainoana haittapuolena hän piti aitojen kohtaamisten puutetta, vaikka verkkokeskustelutkin saattoivat olla antoisia.

Myös Ida-Maria Pankka piti sosiaalisten kontaktien puutetta ainoana huonona asiana verkko-opinnoissa, joita hän oli suorittanut kultuurihistoriassa ainepintoihin saakka vuonna 2006. 

Tietenkin verkossa tutustuu ihmisiin huonommin kuin ihmisiin luonnossa. Proseminaarissa meillä oli tapaaminen Turussa, ja sen jälkeen ilmapiiri muuttui. […] Tuota kulttuurihistorian avointa puolta voisi kehittää niin, että siinä olisi alussa yhteinen tapaaminen, vaikka opiskelu tehtäisiinkin verkossa. Jos ihmisen tuntisi edes jotenkin, olisi helpompaa lukea sen juttuja netissä.

Mikko Lehtinen: Ida-Marian tie kansanopistojen kautta yliopistoon. Kulttuurihistoria NYT 2006–07

Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Satu Sorvali kertoo: “Suoritin kulttuurihistorian aineopinnot kokonaan verkossa 2010-luvun alussa. Verkossa opiskelu helpotti työtaakkaani, koska olin samaan aikaan kokopäiväisesti töissä. Opintoihin orientoituminen oli alussa hiukan hankalaa kasvokkain kommunikoinnin ja verkostojen puuttumisen vuoksi, mutta pääsin kuitenkin melko pian opintoihin kiinni. Minulle on erityisesti jäänyt mieleen superkiinnostava Arjen kulttuurihistoria -verkkokurssi, joka käsitteli suomalaisten kotien muutosta 1800-luvun lopusta 1900-luvulle. Olin viimeistään tässä vaiheessa aivan myyty – voiko jotain näin kiinnostavaa ollakaan ja minä sain opiskella sitä! Verkossa opiskelu oli helppoa ja joustavaa, mutta toisaalta kaipasin yhteisöllisyyttä ja vertaistukea. Kursseihin kuului, että me opiskelijat kommentoimme toistemme tehtäviä ja töitä keskustelualueilla, mutta siihen se toisiin tutustuminen sitten jäikin. Pidin kuitenkin hienona, että oli ylipäänsä mahdollista suorittaa aineopinnot verkossa.”

Sorvali jatkaa: ”Suoritin myös suuren osan maisteriopinnoistani etänä: verkkokursseina, esseesuorituksina ja kirjatentteinä. Matkustin lukuvuotena 2013–14 pääkaupunkiseudulta Turkuun kaksi kertaa viikossa osallistuakseni teema- ja maisteriseminaareihin. Muistan, kun napisin asiasta opettajille: eikö etäyhteysjärjestelmiä voisi käyttää ainakin silloin tällöin seminaareissa. Olin päivätöissäni tottunut siihen, että etäyhteyksiä käytettiin jatkuvasti, kun kokouksen osallistujat tulivat eri puolilta Suomea. Mutta aika ei ollut silloin vielä kypsä seminaarietäilyyn ja ehdotukseeni suhtauduttiin nihkeästi. Toisaalta lähiopetus lisäsi yhteenkuuluvuuden ja yhteisöllisyyden tunnetta ja auttoi tutustumaan ihmisiin. (Terveisiä gradutoveri Niina K:lle, jonka kanssa jaoimme usein saman bussimatkan Helsingistä Turkuun ja takaisin!) Pääsin myös tutustumaan Turun yliopiston opetustiloihin ensimmäistä kertaa.”

Etäyhteysjärjestelmät käyttöön

Professori Hannu Salmi: “Zoom tuli meillä käyttöön koronakeväänä 2020, mutta itse ohjelmisto syntyi jo vuonna 2011. Pandemia teki kuitenkin välttämättömäksi löytää yksinkertainen ja helppo työkalu etäläsnäoloon, ja tähän Zoom toi ratkaisun. Tätä ennen yliopistotyössä on käytetty monenlaisia ohjelmistoja, joista Skype on ollut suosituin. Tutkijaseminaarissakin oli toisinaan Skype-pohjaisia seminaareja, vaikka ne harvinaisia olivatkin. Esimerkiksi vuonna 2006 Erkki Huhtamon väitöskirjan lukua käsiteltiin netin välityksellä. Erkki oli Los Angelesissa ja me muut Turussa. Skypeä käytettiin myös kansainvälisten tutkimushankkeiden suunnittelukokouksissa, joissa parhaimmillaan saattoi olla kymmeniä ihmisiä yhtä aikaa läsnä.”

Valintakokeet verkossa 

Kulttuurihistorian valintakokeiden siirtäminen verkkoon ensimmäisenä pandemiakeväänä 2020 oli ison työn takana. Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Annastiina Mäkilä kuvailee prosessia:

”Aiempien vuosien esseemuotoisesta valintakokeesta vaihdettiin koe lennosta kaksivaiheiseksi ja kummatkin taidettiin tehdä Moodlen kautta, toisessa hyödynnettiin myös Zoomia. Ekassa vaiheessa oli monivalintatehtäviä ja oli iso työ keksiä tasaisesti eri oppiaineista ja aiheista kysymyksiä, jotka samalla sopivat juuri lukiosta päässeille ja jotka eivät olleet helposti googlattavia mutta ei kuitenkaan tulkinnanvaraisia. Sitten se toinen vaihe valvottiin Zoomin kautta. Muutoin koe oli käsittääkseni edellisten vuosien kaltainen. Mahdolliset uudet opiskelijat tekivät sen kotona tai muussa rauhallisessa paikassa. Muita ihmisiä ei saanut olla samassa huoneessa kokeen ajan. Kaikkia seurattiin koko ajan etäyhteydellä kuvan kautta. Kokeen aluksi tarkistettiin henkilöllisyydet niin kuin normaalistikin eli piti näyttää kuvallista henkkaria. Ei me tietenkään voitu seurata, jos joku selasi kännykkää tai muuta ruudun ulkopuolella. Ja eihän me tosiaan voitu tietää, vaikka siinä tilassa olisi salaa joku istunut kuolleessa kulmassa. Mutta oltiin koitettu niitä esseekysymyksiä miettiä niin, ettei opiskelija saa suurta hyötyä siitä, vaikka googlailisikin samalla. Siinä olikin etukäteen pähkäilemistä, että miten kaikki kokeeseen osallistuvat saivat kameran toimimaan ja joillain taisikin kamera olla kännykän kautta, kun kaikilla ei tietenkään ollut tietokoneessa kameraa. Jos jollain oli kysyttävää, otettiin break out roomiin, joka siinä vaiheessa pandemiaa oli monelle vielä uusi juttu ja sitäkin pähkäiltiin pitkään, että miten niitä opiskelijoita siirretään tilasta toiseen. Nythän ne menee kuin vettä vain.” 

Annastiina Mäkilä jatkaa: “Kun kesällä mentiin sinne ATK-luokkaan, niin se taisi olla useammalle ekoja kertoja kun oli sisätiloissa jonkun toisen kanssa. Ainakaan itse en ollut ollut kenenkään muun kanssa sisätiloissa sitten maaliskuun 13. päivän kuin oman lapseni. Oli outoa, kun joku tulikin siihen viereen selittämään jotain. Maskit päällä oltiin ja käsidesillä läträttiin. Samalla oli tosi kivaa, kun pääsi lähinä pitkästä pitkästä aikaa juttelemaan ihmisten kanssa – vaikka niiden samojen ihmisten kanssa oli monet kerrat jo zoomaillut kevään mittaan.”

Vastaväittäjät valkokankaalla: etäväitöstilaisuudet

Pandemia-aika teki välttämättömiä muutoksia myös väitöstilaisuuksiin.

Marraskuussa 2021 kulttuurihistoriasta väitellyt Pekka Kolehmainen: “Itselläni vastaväittäjä liittyi keskusteluun etänä, mutta muutoin järjestettiin normaalein oloin väitös, vaikka tuolla viikolla elettiinkin kiihtymisvaihetta ja päivittäin jännitettiin, josko jokin uusi säädös ehtisi tulla väliin pilaamaan kaiken. Vastaväittäjä heräsi kiitospäivää seuraavana perjantaina Yhdysvaltain itärannikolla joskus kello viiden aikoihin aamulla tehtävään, mistä pitää hänelle nostaa hattua. Siinä kohtaa oltiin jo aika tottuneita etäilyyn (minä ehkä elämäntapanörttinä vielä hieman muita paremmin), eli koko tilanne tuntui ihan luontaiselta. Omalla kohdallanihan kyse ei ollut täysin koronatilanteesta, vaan myös vastaväittäjän aikataulujen johdosta väitös olisi todennäköisesti joko jollekin maanantaille (hrrr, maanantaiväitös) tai keväälle, mikäli sitä lähitilaisuutena olisi haluttu järjestää. Toki siinä kohtaa kun väitöspäivä oli kohdalla ja kiihtymisvaihe käsillä, tilaisuus olisi todennäköisesti muuttunut etämuotoiseksi, oli suunniteltu miten vain. Mutta näin jälkikäteen ajatellen, en jäänyt tilaisuudesta kaipaamaan mitään, ja näin ilmastokriisin aikana olisin pitänyt vähän outonakin, mikäli ihminen olisi lennätetty Yhdysvalloista Suomeen ihan vaan sataprosenttisesti toimimaan minun vastaväittäjänäni. Toimi se näinkin.“

Kulttuurihistoriasta tammikuussa 2022 väitellyt Janne Palkisto: “Väitöstilaisuuteni muuttui nopealla aikataululla sellaiseksi, että sain ottaa saliin vain 20 ihmistä. Väitöstä edeltävänä iltana vastaväittäjäni ilmoitti altistuneensa COVID-virukselle. Myös hänen vaimonsa oli altistunut ja vaimon olisi pitänyt soittaa väitökseen liittyvässä musiikkiesityksessä. Järjestimme vastaväittäjälle etäyhteyden väitössaliin ja musiikkiesitys sovitettiin niin, että yhden stemman poissaoloa ei huomannut. Saimme yhteydet toimimaan, mutta yleisesti olisi toivottavaa, että yliopiston tilapalveluilla olisi tarjota etäyhteyksistä vastaava ammattihenkilö ainakin väitöstilaisuuksia varten.” 

Ajatuksia tulevasta

Satu Sorvali: “Perustimme marraskuussa 2020 muutaman kulttuurihistorian jatko-opiskelijan kanssa kerran viikossa Zoomissa kokoontuvan kirjoitusryhmän. Kirjoitamme pomodoro-tekniikalla: Tapaamisen alussa vaihdamme kuulumiset, sitten kirjoitamme kukin tahoillamme omaa tekstiämme kamerat ja mikrofonit suljettuina 30 minuuttia, sen jälkeen pidämme 5–10 minuutin juttelutauon, sitten kirjoitetaan taas 30 minuuttia ja tämän jälkeen pidetään taas tauko. Tätä jatketaan muutaman tunnin ajan. Kokoontumisen etuina on ryhmäpaine tekstin tuottamiseen, vertaistuki ja tiedon liikkuminen. Olemme sopineet, että tarvittaessa voimme lukea toistemme tekstejä ja kommentoida niitä – tätä onkin hyödynnetty muutamaan kertaan. Asumme kaikki Turun ulkopuolella, eikä meillä ole yliopistolla työpisteitä, joten ryhmä on tuonut tutkijantyön yksinäiseen puurtamiseen kaivattua yhteisöllisyyttä. Tulemme jatkamaan ryhmän kokoontumisia tulevaisuudessakin.”

Etäyhteysjärjestelmät jäävät hyvin todennäköisesti pysyvään käyttöön, joskin lähiopetus koetaan myös tärkeäksi ja siihen on monilta osin palattu. On vaikeaa sanoa, millaiseksi maailma muuttuu ja onko lähiopetukselle tulevaisuudessa esteitä, mutta on selvää, että jonkinlaisella hybridimallilla toimitaan ainakin toistaiseksi. Esimerkiksi kulttuurihistorian tutkimuspäiviin on toistaiseksi mahdollista osallistua etänä Zoomin välityksellä, mutta perinteinen Joulukoulu järjestetään ainoastaan paikan päällä. Todennäköisesti myös joissakin tutkijaseminaareissa pidetään edelleen etäosallistumismahdollisuus.

Lähteet:

Kulttuurihistoria NYT 1994–95, 1995–96, 1998–99, 1999–2000, 2001–02, 2005–06

Kirjoitussarjan seuraava osa jatkuu osittain saman aiheen ympärillä, kulttuurihistorian opinnoista avoimessa yliopistossa.

Lue kirjoitussarjan edellinen osa: Kulttuurihistorian Tilat, osa 6: Kulttuurihistorian tiloja, tilojen kulttuurihistoriaa – pieni retrospektio

Kulttuurihistorian tiloja käsittelevän blogisarjan kuudennessa osassa Lapin yliopiston emeritaprofessori Marja Tuominen reflektoi kulttuurihistorian monia tiloja ja pohjoisen kulttuurihistorian identiteettiä.

Prologi

Maaliskuu 1974. Olen siirtymässä Helsingin yliopistosta Turkuun. Siihen on kolme syytä. En lainkaan viihdy Helsingissä, jossa pohjoisesta muuttaneena opiskelen toista vuotta kirjallisuudentutkimusta ja romanista filologiaa, sittemmin myös tiedotusoppia. Toiseksi olen rakastunut. Ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä olen kuullut, että Turussa on sellainen uusi oppiaine kuin kulttuurihistoria. Menossa on sielläkin vasta toinen lukuvuosi.

Löydän oppiaineen yleisen historian laitoksen toimitiloista Venäjän vallan aikaisesta kasarmirakennuksesta, joka myöhemmin on toiminut puolustusvoimien varustevarastona. Ohitseni sattuu kävelemään iloinen nuorimies, jolta pyydän neuvoa. Käy ilmi, että hän on humanististen tieteiden kandidaatti Kari Immonen. Yliopiston vaihto on mahdollinen, koska pääaineeni cum laude -opinnot on suoritettu. Syksyllä 1974 kulttuurihistoriasta tulee minulle kolmas sivuaine.

Opintoni alkavat kasarmirakennuksen ahtaaksi käyvässä luentosalissa. Luennot pitää tuomiorovasti, vt. professori Lauri Huovinen.

Luentosali on niin kylmä, että useat meistä istuvat siellä takit harteillaan. Saan ensimmäiseksi harjoitustyökseni referoida ja kommentoida Crane Brintonin artikkelin Reflections on the Alienation of the Intellectuals. Nyt, kun luen harjoitusyön uudestaan 48 vuotta myöhemmin, huomaan yllätyksekseni, että olen siinä ensi kerran kiinnittänyt huomioni aiheeseen, josta myöhemmin tein kulttuurihistorian sivugraduni, lisensiaatintyöni ja väitöskirjani: nuorison kapinointiin, sen kulttuurisiin konteksteihin ja sukupolvisuhteiden psykodynamiikkaan. Artikkeli on juuri nyt muutoinkin ajankohtainen.

Vaikka luentosali on ahdas ja kylmä, siellä on viihtyisämpää ja lämpöisempi tunnelma kuin oli ollut Helsingin yliopiston päärakennuksessa.

Juslenia

Juslenian kirjastossa luettiin tenttiin Vårt kulturarvia, Egon Friedelliä ja Johan Huizingaa. Syvimmät jälkensä mieleeni noilta vuosilta on jättänyt seminaarihuone ja sen legendaariset esseeseminaari-istunnot, joita pitivät Olavi Lähteenmäki, Keijo Virtanen ja Kari Immonen. Vuoden 1976 pikkujouluseminaari-istunnon jälkeen pidettiin nyyttikestit. Totta kai oli myös ”tunti tanssia” mutta ennen kaikkea bardimme Hannu Laaksonen:

Ympärille pöydän esseeseminaarin ritarit
käyvät lailla sankarien muinaisten,
talviyö kun Juslenian linnan ympäröi,
musta epäuskon, tietämättömyyden yö.
Maljat kun on juotu, piiriin bardi astuu
laulaakseen ylistystä tämän uljaan seuran…

Seminaarin suoritusvaatimuksiin kuului yksi julkaistu lehtiartikkeli ja kirja-arvostelu. Harva meistä kuitenkaan raski jättää seminaari-istunnot nämä tehtyään. Esseeseminaari vaikutti lopulta yllättävällä ja merkittävällä tavalla omaan elämänkulkuuni. Sen myötä jatkoin historiallisen kauno- ja tietokirjallisuuden kriitikkona Turun Sanomissa, kunnes muutettuani takaisin kotikaupunkiini Ouluun minusta tuli ensin sanomalehti Kalevan uutistoimittaja ja sitten kulttuuritoimittaja yli kymmeneksi vuodeksi.

Lopulta siitäkin tuli kulttuurihistorian tila. Ajauduttuani 1980-luvun puolivälissä journalistin ammattieettiseen kriisiin aloin kiinnostua nuorten pienlehdistä, ns. vaihtoehtojournalismista ja ulkoparlamentaarisesta aktivismista. Yhä useammin omat artikkelini lehdessäkin käsittelivät näitä aiheita – päätoimittajamme Teuvo Mällisen hiljaisella myötävaikutuksella.

Taas piti kysyä neuvoa Kari Immoselta. Olisiko mahdollista tehdä vielä valmistumisen jälkeen aiheeseen liittyvä sivugradu. Tietenkin, sanoi Kari. Jatko-opiskelijoita täällä nyt kaivattaisiin. En ollut suunnitellut jatko-opintoja, mutta kun aihe alkoi elää omaa elämäänsä, siitä lopulta syksyllä 1988 tuli lisensiaatintyö.

Bysantti

Seuraavat kulttuurihistorian tilani sijaitsivat Istanbulissa. Olin saanut rahoituksen bysanttilaista Jumalansynnyttäjän kuvaa koskevaan tutkimukseen, ja asetuimme syksyllä 1988 koko perhe yhdeksäksi kuukaudeksi pieneen asuntoon Kultaisen Sarven rannalle. Kulttuurihistorian tilojani tuolloin olivat Istanbulin yliopiston, Ranskan kulttuuri-instituutin ja Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin kirjastot, joissa sain ystävällistä apua tunnetulta bysantologilta professori Semavi Eyiceltä ja nykyiseltä Konstantinopolin patriarkalta Bartolomeokselta.

Kulttuurihistorian tiloiksi tulivat myös Konstantinopolin ortodoksiset kirkot, Istanbulin moskeijat, Istanbulin ja Ankaran museot sekä Kappadokian luolakirkot…

Kotimme sijaitsi Kasımpaşan kaupunginosassa, jolla historiallisesti oli jokseenkin kehno maine. Vanhasta historiaoppaasta olimme saaneet lukea ”hämäräperäisestä slummista” (sinister slum). Kuultuaan, että kotimme on Kasımpaşassa, Istanbulin älymystöön kuuluneet ystävämme ihmettelivät: ”Miksi te siellä asutte?” Ihmeteltyämme syytä moiseen saimme usein vastauksen: ”Siellähän asuu kurdeja ja mustalaisia.”

Toki todistimme ja olemme myöhemmin todistaneet lähinaapurustossa traagisia elämänkohtaloita, perheväkivaltaa ja raa’an verikostonkin kotiovemme edustalla, jonkin verran vieraspelkoakin – mutta kokeneet myös paljon iloa, lämpöä, vilpitöntä uteliaisuutta ja pohjatonta ystävällisyyttä. Olemme saaneet elää monikulttuurista Istanbulin arkea ja sen rikasta, läpitunkevaa ääni- ja tuoksumaisemaa.

Olemme nähneet naapuruston vauvojen, leikki-ikäisten ja varhaisnuorten kasvaneen aikuisiksi ja perustaneen perheitä; pois muuttaneita olemme jääneet ikävöimään. Kaupunginosa on muutenkin muuttunut mutta samalla monin tavoin jäänyt muuttumatta. Kasımpaşa on kuluneiden 34 vuoden aikana tullut perheellemme kolmen sukupolven ajan tärkeäksi kulttuurihistorian tilaksi.

Pikisaari

Lisensiaatintyön ja väitöskirjan tiloja olivat Oulun kaupunginkirjaston tutkijanhuone ja Pikisaaren kotimme yhdistetty makuuhuone, kirjasto ja työhuone, joka toimi usein myös enimmäkseen kuvataiteilijoista ja teatterilaisista koostuneen Pikisaaren asukasyhdistyksen tapaamishuoneena. Yhdistyksen ensisijainen tehtävä oli pitää esillä saaren kulttuurihistoriallisia merkityksiä ja suojella niitä rakennusfirmojen ja matkailuvisionäärien suurellisilta suunnitelmilta.

Lisensiaatintyön kirjoitin elämäni ensimmäisellä sähkökirjoituskoneella. Väitöskirjani tallensin 1980-luvun alun metallikuorisen Kaypro 4 -merkkisen tietokoneen – elämäni ensimmäisen – lerpuille. Polkupyöräni tarakalla se kulki päivittäin Pikisaaren ja kaupunginkirjaston väliä. Se ei ole läppäri eikä edes kannettava. Se painaa yli 12 kiloa. Se on raahattava.

Jatko-opintojeni aikana tärkeiksi kulttuurihistorian tiloiksi tulivat paitsi vuosittaiset historiantutkimuksen päivät myös (ja ennen kaikkea) vuosittaiset nuorisotutkimuksen, sosiologian ja tiedotustutkimuksen päivät. Tämä luonnollisesti näkyi myös väitöskirjassani, mikä ei kaikin kohdin tuntunut miellyttäneen vastaväittäjää.

Taiteiden tiedekunta ja pohjoinen identiteetti

Vuonna 1992 oma kulttuurihistorian tilani asettui Rovaniemelle Lapin yliopiston taiteiden tiedekuntaan, joka sijaitsi vanhassa pienteollisuustalossa, ”Piekkarilla”. Alakerrassa oli pyöräkorjaamo ja Matto-Nurminen, yläkerrassa puuhakkaan tädin pitämä lounasravintola ja pitopalvelu. Toimiessani monenlaisissa määräaikaisissa tehtävissä jatkoin Turun esseeseminaarin perinnettä vasta perustetun mediatieteen oppiaineen opiskelijoiden kanssa. Seminaarilaisista Petri Laukka seurasi minua myöhemmin sanomalehti Kalevan kulttuuritoimittajana ja suoritti FT-tutkinnon yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa tieteenalanaan kulttuurihistoria.

Lapin yliopistossa ei ole humanistista tiedekuntaa. Kulttuurihistorian opetus alkoi taiteiden tiedekunnassa vuonna 1996 Turun yliopiston avoimen yliopiston kautta ja vuotta myöhemmin tiedekunnan omana sivuaineena. Taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian lehtorin määräaikainen virkasuhde perustettiin vuonna 1996, kulttuurihistorian lehtorin määräaikainen virkasuhde vuonna 1998, kulttuurihistorian yliopistonlehtoraatti vuonna 2001, kulttuurihistorian professorin määräaikainen virkasuhde vuonna 2003 ja kulttuurihistorian professuuri vuonna 2004.

1990-luvun puolivälissä yliopiston rehtori Esko Riepula perusti Lapin yliopiston itsearviointiprosessin seurauksena identiteettityöryhmän, johon kuuluin taiteiden tiedekunnan edustajana. Työryhmän jätettyä loppuraporttinsa syntyi mielessäni ajatus pohjoisten identiteettien ja mentaliteettien tutkimushankkeesta, eräänlaisesta ”pohjoiseen sitoutumisen itsereflektiosta”, joka tuottaisi myös pohjoista ja pohjoisuutta koskevaa tutkimustietoa.

Ensimmäinen tutkijatapaaminen pidettiin lokakuussa 1995. Syksyllä 1996 mukana oli jo yli 30 tutkijaa eri yliopistoista. Kokoonnuimme kerran kuukaudessa perjantai-iltapäivisin Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Kävipä kerran niinkin, että istunto päättyi seuraavana aamuna Lapin jälleenrakennusajan kotimme ruokailuhuoneen pöydän ääressä. Yhdenlainen kulttuurihistorian tila jo paljon meitä ennen ja sittemmin sekin.

Dialogia kävivät keskenään kulttuurihistorian, taiteen ja kulttuurin tutkijat, sosiaaliantropologit, sosiologit, teologit, kielentutkijat, yleisen historian, taidehistorian, kirjallisuustieteen, saamenkulttuurin, uskontotieteen, maantieteen, kulttuurimaantieteen, kansatieteen, arkeologian, kasvatustieteen, kielisosiologian, folkloristiikan ja arkkitehtuurin tutkijat Lapin, Oulun, Tromssan, Jyväskylän ja Helsingin yliopistosta sekä Lapin maakuntamuseosta ja Rovaniemen taidemuseosta.

Näin sukeutui tutkimushanke Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit, joka tuotti vuonna 1999 julkaisut Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit 1: Outamaalta tunturiin ja Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit 2: Tunturista tupaan. Tuottipa yhden onnellisen avioliitonkin.

Lapin yliopisto oli myöntänyt projektille (jota itse kutsuimme mieluummin prosessiksi) tutkimusrahoitusta, jonka turvin saimme palkata tutkimusamanuenssiksi Mervi Auttin (sittemmin Mervi Löfgren Autti). Hän suoritti myöhemmin TaT-tutkinnon taiteiden tiedekunnassa tieteenalanaan kulttuurihistoria.

Mervin kanssa jaoimme kulttuurihistorian ensimmäisen oikean työtilan, Lapin yliopiston vanhan hallinto-osaston kahvihuoneen Piekkarilla. Siellä oli jopa tiskipöytä ja kuivauskaappi, mutta ei toimivaa lämpöpatteria eikä ikkunatiivisteitä. Yliopiston talouspäällikön kanssa käydyn kipakan keskustelun jälkeen (”Vai on siellä tytöillä kylmä?”) saimme kulttuurihistorian tilaan sähkölämmittimen.

Kulttuurihistorian oppiaine järjesti 1990-luvun puolenvälin jälkeen myös kymmenen valtakunnallista taiteen ja kulttuurin tutkimuksen valtakunnallista metodiseminaaria, joissa käytiin mm. ajankohtaista keskustelua eri tieteen- ja taiteenalojen kohtaamisista ja kohtaamattomuuksista. Yksi tämän prosessin tuottamista kulttuurihistorian tilojen tarkasteluista on julkaisu Rajoilla: Puheenvuoroja tutkimuksen rajoista ja rajojen tutkimisesta.

1990-luvun puolivälissä taiteiden tiedekunnassa aloitettiin myös taiteen ja kulttuurintutkimuksen tutkijaseminaarit. Nyyttikestejä pidettiin pitkään yliopiston vierastalon piharakennuksen saunakamarissa. Perinne jatkui myöhemmin kulttuurihistorian oppiaineessa taiteiden tiedekunnassa, menetelmätieteiden laitoksella ja jatkuu yhä edelleen yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. 

Menetelmätieteet?

Ajan myötä kulttuurihistorian opintoihin taiteiden tiedekunnassa alkoi yhä enemmän liittyä opiskelijoita myös Viirinkankaan päärakennuksen muista tiedekunnista, kasvatustieteistä ja yhteiskuntatieteistä. Ensimmäisten joukossa sosiologian opiskelija Pälvi Rantala, joka myöhemmin suoritti FT-tutkinnon yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa tieteenalanaan kulttuurihistoria.

Vuonna 2006 sain yllättäen kuulla, että oppiaine siirretään menetelmätieteiden laitokselle yliopiston päärakennukseen. Sana ”menetelmätieteet” herätti kysymyksiä, mutta nyt oppiaineella monien mierolaisvuosien jälkeen olisi oikea oma työtila – ehkä jopa pysyvä? Tuolloin laskin neljäntoista vuoden aikana yliopistossa joutuneeni muuttamaan työhuonetta kahdeksan kertaa.

Toivorikkaana kirjoitin yliopiston Kide-yhteisölehteen (6/2007) kolumnin, jonka otsikko oli Työpaikkarakkautta:

 ”Olen saanut uuden työkaverin. Nautin suunnattomasti tästä hieman yllättäen sukeutuneesta kumppanuudesta. Suhteemme on alusta saakka ollut intiimi ja intensiivinen. Tämä uusi työkaveri on iso, valoisa, yhteistyöhaluinen ja joustava. Tuttavuutemme alkuaikoina kaveri oli myös ihan lämpöinen, mutta viime päivinä se on heittäytynyt vähän viileäksi. Pitänee tehdä asialle jotakin, sillä meidän on pärjättävä yhdessä vielä pitkään. Ainakin toivon niin.

Olen siis saanut uuden työhuoneen menetelmätieteiden laitoksella.”

Taas paleli. Olin tuonut taiteiden tiedekunnasta omat taulut, ikonit ja vuonna 1874 syntyneen vanhaisän keinutuolin:

”Pienteollisuustalon aikoina siinä istahtivat monet kollegat ja opiskelijat purkamassa sydäntään tai odottelemassa tapaamista. Nyt kiikkustooli on ollut jo toista vuotta evakossa uudessa hienossa taiteiden tiedekunnassa [yliopiston päärakennuksessa]. Ottaisin sen kernaasti takaisin, jos uusi työkaverini suostuu joustamaan.”

Työkaveri jousti kaikin tavoin:

”Nyt vietän kuherruskuukautta uuden kumppanini kanssa ja olen umpirakastunut. Saa nähdä, miten tässä käy. Tällä haavaa oletan, että lähden huoneesta vain jalat edellä tai eläkkeelle, mutta eihän sitä koskaan tiedä.”

Oli ollut viisasta varautua henkisesti. Syksyllä 2009 tuli tieto oppiaineen siirtymisestä osaksi yhteiskuntatieteiden tiedekuntaa. Vanhaisän kiikkustooli, ikonit ja taulut seurasivat mukana.

Jälleenrakennusta yhteiskuntatieteiden tiloissa

Uusissa tiloissa kulttuurihistorian opiskelijoiden joukkoon liittyi yhä enemmän sosiologian, politiikkatieteiden ja matkailututkimuksen opiskelijoita. Ajan myötä noin puolet opiskelijoista on tullut yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta, toinen puoli taiteiden ja kasvatustieteiden tiedekunnasta.

Myös uusissa tutkimushankkeissa olemme tehneet tiivistä yhteistyötä yli tieteenalarajojen. Omaksi ja erityiseksi kulttuurihistorian tilakseen tuli Suomen Akatemian vuosina 2013–2017 rahoittama tutkimushanke FEENIKS – Art and culture in the mental and material reconstruction process following the Lapland War, joka tuotti runsaasti julkaisuja – tieteellisiä ja yleistajuisia. Olemme aina pitäneet tärkeänä, että pohjoisen kulttuurihistorian tila laajenee akateemisesta yhteisöstä kohti niitä ihmisiä, joita tutkimuksemme koskee.

Vuodesta 2013 lähtien kulttuurihistorian työtilaa yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa on kanssani aktiivisesti jakanut Tiina Harjumaa monissa eri työtehtävissä. Hän suoritti FT-tutkinnon joulukuussa 2021 tieteenalanaan kulttuurihistoria.

Kaikkineen kulttuurihistorian sivuaineessa on kuluneiden mierolaisvuosien aikana valmistunut yksitoista väitöskirjaa, kuusi taiteiden tiedekunnassa ja viisi yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Neljään taiteiden tiedekunnassa suoritettuun tutkintoon on tieteellisen ohella kuulunut taiteellinen osuus.

Tiina jäi määräaikaisena yliopistonlehtorina huolehtimaan kulttuurihistorian tilasta, kun viime vuodenvaihteessa eläkkeelle jäädessäni ja emeritaksi siirtyessäni keräsin sieltä kimpsuni ja kampsuni.

Tätä kirjoittaessani Lapin yliopiston kulttuurihistorian tilasta voi tavoittaa määräaikaisen yliopisto-opettajan Elina Karvon. Sieltä löytyy edelleen myös turkulaisten oppiaineellemme kymmenvuotisjuhlan kunniaksi lahjoittama Matti Heleniuksen grafiikantyö ”Kaupunkivaris” vuodelta 2005.

Kaikki menneet vuodet – ja vuosikymmenetkin – mukana kulkenut vanhaisän kiikkustooli on nyt evakossa kotitalomme alakerran varastossa odottamassa, mitä seuraavaksi tuleman pitää.

Epilogi

Paljon on vettä virrannut niin Aurajoessa, Oulujoessa ja Bosporinsalmessa kuin Kemi- ja Ounasjoessa sen jälkeen, kun bardimme vuoden 1976 esseeseminaarin joulujuhlassamme päätti laulunsa:

Niin lauloi salissa runoniekka,
yö raskas Auran laakson peittää,
ehkä katedraalintorni heidät muistaa
taas kun uudet ovat laulajat ja uudet
miehet, naiset menneisyyttä arvaamassa.

Teksti ja kuvat: Marja Tuominen

Tuomiokirkon tornissa

Koulupoikana kävin tuomiokirkon tornissa
jännittävät kapeat kierreportaat pimeässä
pitkät kuin turha elämä
ajattelin että kuljen kaitaa tietä taivaisiin
ja mitkä näyt tornista
elämäni kaupunki vuosisatojen Turku
aamuauringon loisteessa.
Timo Saarniemi

Turun yliopisto on toiminut kulttuurihistorian oppiaineen kotina jo 50 vuotta ja Turun värikäs menneisyys on tarjonnut tutkijoille runsaasti tutkimusaiheita koko tämän ajan. Pro gradu -tutkielmissa ja tutkimusartikkeleissa ovat opiskelijat ja tutkijat katsoneet Turkua niin henkilöiden, paikkojen kuin ilmiöiden kautta. Esimerkkejä olisi paljon, joten nostan tässä esiin vain muutamia näkökulmia Turun menneisyyteen. 

Kulttuurihistorian graduissa on tuotu esiin monia vahvoja muistojälkiä omaavia paikkoja. Karri Kilpinen kirjoitti gradussaan Ylioppilaskylän legendaarisesta, nyttemmin jo toimintansa lopettaneesta Ravintola Three Beerista – tai tuttavallisemmin Trebarista – ja tutki ravintolan luomaa yhteisöllisyyttä osana turkulaista vapaa-ajankulttuuria. Miia Raivikko puolestaan tutki Heidekenin synnytyssairaalaa koettuna ja muistettuna paikkana. Myös hurjan maineen omaava Kakola on inspiroinut tutkimusta: Kurt Hedborgin gradussa tarkasteltiin arjen vallankäyttöä toisen maailmansodan aikana vankilayhteisössä. Lavatanssien ystäville kiintoisaa luettavaa olisi Marja Tuohimaan gradu, joka käsittelee suurten ikäluokkien muistoja Uittamon lavatansseista. Jaana Paatela-Palinin tutkimuksen keskiössä olivat tyttöoppilaiden muistot Turun Suomalaisessa Yhteiskoulussa 1960- ja 70-luvuilla.

Kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija Rauno Lahtinen on tarjonnut teoksissaan näkymiä myös jo kadonneeseen Turkuun. Esimerkiksi viisiosainen Turun puretut talot -kirjasarja nostaa esiin 1950-80-lukujen purkuaallon seurauksena Turun katukuvasta kadonneita rakennuksia. Lahtisen bibliografiasta löytyy monia katsauksia kaupungin muuttuviin kasvoihin ja menneisyyteen; näkökulmina toimivat mm. jugend, puistot, puutalot, Kakola ja hirmuteot. Tuoretta tutkimusta turkulaiseen muotoilun historiaan edustaa Maija Mäkikallin väitöskirja Laatuhuonekaluja koteihin: Boman, moderni ja suomalaisen huonekalutaiteen murros 1920-luvulta 1950-luvulle, jonka kohteena on turkulainen Bomanin puusepäntehdas ja sen laaja huonekalutuotanto.

Turun keskiaikainen historia on tarjonnut monia kiinnostavia tutkimuskohteita kulttuurihistorioitsijoille. Janne Aakko tutki gradussaan 1400-luvun Turun hiippakunnan kivikirkkoja ja niiden amatöörilaivakuvia. Tuulia-Tuulia Tummavuori pohti nykypäivän näkökulmasta keskiajan esittämistä keskiaikamuseoissa Turussa, Bergenissä ja Tukholmassa. Keskiajan Turkua on pohdittu myös kulttuurisen aineiston näkökulmasta: teoksessa Turun tuomiokirkon suojissa. Pohjoinen hiippakuntakeskus keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa Reima Välimäki on tutkinut Hilda Huntuvuoren historiallisten romaanien kuvaa varhaiskeskiajan Turusta ja Hannu Salmi puolestaan keskiajan ja uuden ajan alun Turkua elokuvien kautta. 

Näkymiä 1600-luvun Turkuun on tutkimuksissaan avannut edesmennyt kulttuurihistorian tutkija Riitta Laitinen. Tilan ja ympäristön kulttuurihistoriaan erikoistunut Laitinen tutki artikkeleissaan Turkua 1600-luvulla mm. yöllisten katutappeluiden, varkaiden karkoitusrangaistusten ja kaupungin materiaalisen järjestyksen kautta. Myös Hanna-Leena Väisänen on gradussaan pohtinut Turun kaupunkisuunnittelua ja -rakentamista 1600-luvun puolivälin tienoilla.

Populaarikulttuurilla ja etenkin (populaari)musiikilla on vahva historia Turussa – onhan Turusta lähtöisin Suomen vanhin yhdistys Turun soitannollinen seura (per. 1790) ja vanhin yhtäjaksoisesti toiminut rockfestivaali Ruisrock (ens. kerran v. 1970). Suvi Vainionpää tutki gradussaan rock-antropologi Timo Saarniemen raportteja TVO:lta 80-luvulta 2000-luvulle. Saarniemen monipuolinen aineisto päätyi Saarniemen kuoltua kulttuurihistorian oppiaineen haltuun, ja aineisto digitoitiin 2010-luvulla. Vuonna 2012 Sirkkalan kasarmilla nähtiin pienoisnäyttelyn muodossa katsauksia tähän kulttuurisesti merkittävään aineistoon Saarniemen elämästä ja Turun rock-historiasta. Niina-Kaisa Laurikaisen gradu tarkastelee turkulaisen Svart Records -levy-yhtiön vinyyliuudelleenjulkaisuja historiakulttuurina. Sofia Kallio on puolestaan tutkinut Turun oopperayhdistyksen toimintaa 80-90-luvuilla. Helena Värri taas nosti gradussaan esiin turkulaisen työväenliikkeen musiikkikulttuuria toisen maailmansodan jälkeen. Kulttuurihistorian tutkijoita oli mukana myös Turun historiallisen yhdistyksen kustantamassa teoksessa Toisen soinnun etsijät. Turkulaisen populaarimusiikin villit vuodet 1970-2017.

Hannu Salmi on tutkinut Turun vuoden 1827 paloa ja siihen liittyviä tunnekokemuksia. Hän on selvittänyt, kuinka uutisointi palosta levisi sanomalehdissä ympäri maailmaa, ja syksyllä 2022 ilmestyy suomenkielinen teos Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827, joka keskittyy palon kokeneiden ihmisten tunteisiin ja kokemuksiin. Näkymiä 1800-luvun Turkuun ja oppineiden piiriin ovat avanneet myös Heli Rantala ja Jukka Sarjala. Sarjalan teos Turun romantiikka. Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa avaa Keisarillisen Turun yliopiston opiskelijoiden ja maistereiden verkostoja ja liikehdintää. Myös Rantala on tutkinut Turun akateemista elämää sekä pohtinut Turkua kirjojen ja kirjakauppojen kaupunkina.

Voi kohtalo kummasti viedä
meitä riemussa kuin surussa.
En sitä mä vieläkään tiedä,
kuinka onneni sain Turussa.
Veikko Lavi: Turun surusilmä (1953)

Teksti: Elina Karvo, Kulttuurihistorian seuran sihteeri.

Kirjallisuutta:

Grönholm, Pertti & Kärki, Kimi (toim.): Toisen soinnun etsijät. Turkulaisen populaarimusiikin villit vuodet 1970-2017. Turun historiallinen arkisto 70. THY, 2017. 

Kaartinen, Marjo, Räsänen, Marika & Välimäki, Reima (toim.): Turun tuomiokirkon suojissa. Pohjoinen hiippakuntakeskus keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa. Historia Mirabilis 8. THY, 2012.

Lahtinen, Rauno: Turun puretut talot 5. Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2018.

Laitinen, Riitta. “Banishment, Urban Community and Judicial Practice: Thieves in Mid-17th-Century Turku.” Scandinavian journal of history 38, no. 5, 2013. s. 549–567.

Laitinen, Riitta. “Nighttime Street Fighting and the Meaning of Place: A Homicide in a Seventeenth-Century Swedish Provincial Town.” Journal of urban history 33, no. 4, 2007. s.602–619.

Laitinen, Riitta: “1600-luvun kaupunkia rakentamassa.” Ennen ja nyt 6, no. 2. 2006.

Mäkikalli, Maija: Laatuhuonekaluja koteihin: Boman, moderni ja suomalaisen huonekalutaiteen murros 1920-luvulta 1950-luvulle. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 125. 2021.

Rantala, Heli: Eurooppalaisia aatteita 1800-luvun alun Turun akatemiassa. Teoksessa Eurooppa, Suomi, Kalevala. Mikä mahdollisti Kalevalan? Kalevalaseuran vuosikirja. 2019.

Rantala, Heli: Något om böcker. Kirjojen ja kauppiaiden jäljillä 1800-luvun alun Turussa. Teoksessa Turun romantikko. Esseitä Hannu Salmelle. 2021.

Salmi, Hannu: Catastrophe, Emotions and Guilt – The Great Fire of Turku 1827. Catastrophe, Gender and Urban Experience, 1648–1920. Eds. Deborah Simonton & Hannu Salmi. Routledge, 2017. s. 121–138.

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava 2022. (ilmestyy syksyllä)

Salmi, Hannu: Turun palo levisi maailmalle. Turun yliopiston blogi, 2016. https://blogit.utu.fi/utu/2016/09/13/turun-palo-levisi-maailmalle/

Sarjala, Jukka: Turun romantiikka – Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa. SKS, 2020.

Pro gradut

Aakko, Janne: Kivikirkkojen amatöörilaivakuvien muovaama tila 1400-luvun Turun hiippakunnassa. (2019)

Hedborg Kurt: ”Me ollaan niin kurjassa asemassa, ettei kannattaisi elää”. Arjen vallankäyttö vuosina 1939-1945 Kakolanmäen vankilayhteisössä ja sen kulttuuriset merkitykset. (2015)

Kallio, Sofia: Turun Oopperayhdistyksen toiminta ja kehitys 1980- ja 1990-luvuilla. Amatööreistä ammattilaisiksi. (2000) 

Kilpinen, Karri: “Itsemurhayksiöiden olohuone.” Ravintola Three Beersin luoma yhteisöllisyys osana Turun ylioppilaskylää ja turkulaista vapaa-ajankulttuuria 1989-2018. (2020)

Laurikainen, Niina-Kaisa: Svart Recordsin vuosien 2013-2016 vinyyliuudelleenjulkaisut historiakulttuurina. (2022)

Paatela-Palin, Jaana: Tavoitteena ylioppilaslakki – Muistojen totuus kuuden tyttöoppilaan kokemuksista Turun Suomalaisessa Yhteiskoulussa vuosina 1962-72. (2016)

Raivikko, Miia: “Heideken on tarina.” Heidekenin synnytyssairaala koettuna ja muistettuna paikkana. (2013)

Tummavuori, Tuulia-Tuulia: Keskiaikaa kolmessa kaupungissa – Keskiajan esittäminen Bergenin, Tukholman ja Turun keskiaikamuseoissa vuonna 2017. (2017)

Tuohimaa, Marja: Lavatanssikulttuuri historiakuvassa. Suurten ikäluokkien kulttuurisukupolven muistot Turun Uittamon lavatansseista 1960-2012. (2013)

Vainionpää, Suvi: “Ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä! Tuhansittain!” Rock-antropologi Timo Saarniemen raportit TVO:lta vuosina 1984-2005. (2013)

Väisänen, Hanna-Leena: Kaupunkisuunnittelu ja kaupunkirakentaminen Turussa 1638-1661. (2007)

Värri, Helena: Aatteen, taiteen ja viihteen vuoropuhelua – turkulaisen työväenliikkeen musiikkikulttuuri vuosina 1945-1955. (2008)

Kirjoitussarjan edellinen osa: Muistoja muutosta Arcanumiin ja ensimmäisestä kahdesta vuodesta uudella ihmistieteiden kampuksella

Tähän mennessä viimeisin Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen tiloista on Arcanum, jonne oppiaine muun Sirkkalan kampuksen väen kanssa muutti kesällä 2020. Pikaisen sähköpostiselauksen perusteella Sirkkalan kampuksen muuttamisesta Arcanumiin, uudelle ihmistieteiden kampukselle alettiin tiedottaa loppuvuodesta 2017 alkaen. Alakampuksella sijaitsevan Arcanumin suunnitteli arkkitehtitoimisto Arkkitehdit NRT arkkitehti Matti Nurmelan johdolla ja se valittiin valmistumisvuonnaan 1993 vuoden rakennushankkeeksi.

Aiemmin biokemistien ja kemistien käytössä olleet tilat oli tarkoitus remontoida laajasti ja talo rakentaa sisältä lähes kokonaan uusiksi. Vuoden 2018 aikana oppiaineen ja koko laitoksen väeltä kerättiin ehdotuksia, toiveita ja huomioita siitä, millaiseksi Arcanum tulisi remontoida. Jossakin vaiheessa pohjapiirroksetkin ilmestyivät katseltaviksi Historicumin kolmannen kerroksen kahvihuoneeseen ja eri puolille Sirkkalaa tuotiin Arcanumiin ehdotettuja tuoleja ja muita huonekaluja testattaviksi. Arcanumin peruskorjaus alkoi vuonna 2019.

Muutto Arcanumiin koronapandemian ensimmäisen aallon kourissa kesällä 2020 oli iso ponnistus oppiaineelta ja koko Sirkkalan kasarmin väeltä. Korona sekoitti alkuperäiset suunnitelmat ja pakkaamista ja siivoamista jouduttiin tekemään keväällä 2020 kiireessä. Muuttuvat koronasuositukset lisäsivät haastetta. Samaan aikaan huoneissa ei saanut olla liian monta ihmistä, joten työhuoneiden pakkaaminen hoidettiin määräämällä jokaiselle tietty aika, jolloin sai tulla Sirkkalaan. Tutkijoiden työhuoneissa olleiden kirjojen ja tavaroiden lisäksi Historicumin kolmannen kerroksen käytävä, komerot, kahvihuone, Aikala-huone ja ullakko sekä muut sopet Sirkkalassa piti tyhjentää oppiaineen kirjoista ja muusta tavarasta. Sirkkalan piti olla tyhjä toukokuun loppuun mennessä.  Sirkkalan pihalla ilmaiseksi jaettavia kirjoja tuli moni ihminen hakemaan ja pelastamaan roskiskohtalolta. Viimeisinä pakkauspäivinä löytyi kuulemma vielä kaikenlaista epämääräistä tavaraa, mutta jotenkin urakasta selvittiin, ja varsinkin henkilökunta uurasti muutossa.  

Muuttofirma toimitti muuttolaatikot tarrojen perusteella Arcanumiin kesäkuun alussa ja kesän aikana laatikot tuli tyhjentää. Jokainen työpisteen Arcanumista saanut oli vastuussa omien laatikoiden purkamisesta, ja onneksi pari opiskelijaharjoittelijaa auttoi yleisiä kirjoja sisältävien laatikoiden purkamisessa. Oppiaineiden yleistä tavaraa päätyi esimerkiksi Arcanumin kellariin ja käytävillä oleviin kirjahyllyihin.

Korona ja kesä hillitsi monen purkamisintoa ja muistoissa sinisiä ja mustia muuttolaatikoita tuntui olevan työpisteiden luona ja käytävillä pitkään. Uutuutta kiiltävät tilat kuitenkin houkuttivat käymään Arcanumissa ja laittamaan oman pisteen valmiiksi. Lokakuussa 2020 järjestettiin Arcanumin avajaiset Zoomissa. Koronasuositukset rajoittivat aluksi yliopiston tiloissa työskentelyä. Vaikka pitkään oli voimassa vahva etätyösuositus, yritettiin jossakin vaiheessa tarjota niille, joille kotona työskentely oli hankalaa, mahdollisuus edes jotenkin tehdä töitä yliopistolla. Kokoontumisrajoitusten takia samassa tilassa ei saanut olla muutamaa henkeä enempää ja monitiloiksi kutsutuissa avokonttorihuoneissa kehiteltiin luovia ratkaisuja, esimerkiksi WhatsApp-ryhmässä saattoi huhuilla, oliko omalla huoneella jo liikaa ihmisiä vai kannattiko tänään lähteä yliopistolle. Kevääseen 2022 asti oli voimassa ohje käyttää maskia ja pitää huolta turvaväleistä yhteisissä tiloissa. Työpisteillä ei kuitenkaan ole vielä ollut tunkua ja harva on alkanut käymään päivittäin Arcanumissa. Yksi syy tähän on ehkä se, että Arcanumia remontoidaan edelleen, ja alakerrasta kantautuu silloin tällöin esimerkiksi porausääniä. Remontti kestää vielä hetken, sillä kieli- ja käännöstieteen laitoksen on tarkoitus muuttaa alkuvuonna 2023 Arcanumiin ja kirjaston sekä arkiston siirtyä Lemminkäisenkadulta Arcanumiin.

Aluksi koronan pelossa ja etäilyyn tottuneena ihmisten näkeminen tuntui oudolta, mutta samalla niin ihanalta ja tärkeältä. Vaikka työpaikkayhteisöllisyys ei ole vielä Sirkkalasta muuton jäljiltä kunnolla palautunut, on Arcanumin toisen kerroksen kahvihuoneessa ehtinyt olla jo monta elähdyttävää keskustelua. Koska kerroksessa majailee kulttuurihistorioitsijoiden lisäksi myös esimerkiksi suomen- ja yleisen historian sekä sukupuolentutkimuksen tutkijoita, voi kahvihuoneessa nyt tavata ja jutella laajemman ihmisjoukon kesken. Tämä yhteys oppiaineiden välillä on ollut yksi Arcanumin hyvistä puolista. Ja onneksi lähityöskentelevien määrän kasvaessa on jo pari kuukautta viritelty viikoittaisia kulttuurihistorian oppiaineen kahvihetkiä torstaisen palaverin perään. Opiskelijat ovat myös järjestäneet Aikala-kahvien tapaisia Arcanum-kahveja toisen kerroksen kahvihuoneessa. Aikala-huoneen kaltaista tilaa, jota voisi käyttää epävirallisiin tilaisuuksiin, on kuitenkin Arcanumissa ikävä.

Mahtava puoli Arcanumin tiloissa on kuitenkin käytävän varrella ja joidenkin työhuoneiden yhteydessä olevat vetäytymistilat. Avokonttorien aikakaudella ne ovat kultaakin arvokkaampia, kun työpäiviä rytmittävät Zoom-palaverit ja puhelinsoitot. Ilman vetäytymistiloja työskentely hiljaisiksi tiloiksi määritellyissä avokonttoreissa olisi melko mahdotonta.

Positiivista on myös se, että oppiaine on Sirkkalan vuosien jälkeen taas hyvin lähellä opetustiloja ja opiskelijoita. Nyt seminaarihuoneet ja luontosalit ovat samassa kerroksessa oppiaineen henkilökunnan ja tutkijoiden työtilojen kanssa ja Arcanumin ensimmäisen kerroksen aulaan on suunnitteilla tiloja opiskelijoille.

Vaikka kulttuurihistorian oppiaine on ollut Arcanumissa jo kaksi vuotta, tiedetään vuoden päästä paremmin, miten tila toimii ja mitkä ovat hyviä käytäntöjä. Silloin on myös kulttuurihistorian väellä enemmän muistoja Arcanumista.

Heta Lähdesmäki

Kirjoittaja on tehnyt väitöksenjälkeistä tutkimusta osin etänä, osin Arcanumin toisessa kerroksessa

Kirjoitussarjan edellinen osa: Muistoja Sirkkalan kasarmin Historicumista