Väitöskirjani on työnimeltään Avajaisnäytöksistä kohti kilpailuja, Keskustelu sukupuolten yhdenvertaisuudesta kilpaurheilussa Suomessa vuosina 1950─2000. Viime vuosisadan alkupuolella Suomi oli urheilun suurvalta, mutta menestys oli miesten tuomaa. Naisille kilpaurheilu oli rajattua ja muutos alkoi vasta sotien jälkeen. Kuinka aihetta käsiteltiin suomalaisessa lehdistössä? Kuka oli puolesta, kuka vastaan ja miksi? Suhtautuminen mahdollisuuksiin harrastaa urheilua oli sukupuolittunutta ja keskustelu aiheesta sai monia muotoja. Urheilulääketiede testeineen, tasa-arvokehitykseen vaikuttavat tekijät ja kilpalajien sukupuolittunut jakautuminen ovat teemoja, joihin perehdyn työssäni. Digitoitu lehtiaineisto antaa mahdollisuuden käyttää uusia tutkimusmenetelmiä, joista innostuin maisterivaiheen opinnoissani.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Tasa-arvon käsite ja yhdenvertaisuuden teemat nousevat esiin säännöllisesti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Urheilun yhteydessä kyse voi olla epätasaisesta resurssien jaosta, syrjinnästä, häirinnästä tai kohtelusta mediassa. Ei olekaan syytä tyytyä nykytilanteeseen, vaikka naiset ovatkin ottaneet näkyvän ja tuloksekkaan roolin monilla urheilun alueilla. Tämä on tapahtunut lajeissa, joissa naisten mahdollisuuksia rajattiin pisimpään; esimerkkeinä yleisurheilu ja jalkapallo.
Nina Holmén juoksemassa 1500 metrin kisaa Kalevan kisoissa Jyväskylässä vuonna 1974. Tuo vuosi oli yksi käännekohta suomalaisessa urheilussa. Saman kesän yleisurheilun EM-kisoissa Roomassa naiset toivat enemmän mitaleita kuin miehet. Holmén oli yksi voittajista. Kuva Helge Heinonen, Museoviraston Journalistinen kuva-arkisto JOKA.
Mikä johdatti sinut kulttuurihistorian pariin?
Aloitin historian opintoni avoimessa yliopistossa taidehistorian parissa. Pian kuitenkin kulttuurihistorian laaja ja humaani tarjonta vei mennessään. Ensimmäisillä kursseilla, tehtävillä ja palautteilla oli iso merkitys: voitkin itse valita missä haluat kehittyä ja mistä haluat lisää tietoa. Kandityössäni pohdin urheilun merkitystä suomalaisten kansallistunnolle, ja graduni käsitteli tuon työn aikana esiin noussutta kysymystä: miksi naiset eivät olleet juurikaan mukana kilpaurheilussa ennen sotia? Väitöstyössäni jatkan saman aiheen parissa lähestymällä nykyaikaa.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoriaa on kutsuttu näkökulmien tieteeksi. Itselleni tämä on tullut todeksi, kun työni edetessä ongelmaan todellakin avautuu uusia tulokulmia. Tutkimustyöni alussa historiallisten tapahtuminen kuvaaminen ja niiden merkitys yhteiskunnan kehittymiseen oli keskiössä. Nyt huomaan, että urheilu-, media- ja sukupuolihistorian näkökulmat nousevat aina suurempaan rooliin. Kaikki ne sopivat kulttuurihistorian laajan sateenvarjon alle.
Seppo Heikkinen. Kuva: Tuomas Heikkinen.
Kerro hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Olen taustaltani rakennusinsinööri ja minulla on pitkä kokemus pääkaupunkiseudun talonrakentamisesta. Monipuolinen projektityö antoi osaltaan valmiuksia myös tutkimustyöhön. Samalla tavalla iso hanke on jaettava pienempiin, tehtävissä oleviin osiin. Myös työn aikataulutus ja tekijän lepoajat ovat tärkeitä!
Olen pureutunut kulttuurihistorian opinnoissani synnittömän ja hengellisessä kasvussaan kilvoittelevan helluntailaisen uskovaisen standardeihin 1970-luvun helluntailiikkeessä sen oman viikkolehden Ristin Voiton artikkeleiden pohjalta. Standardeja ei kerrota lehdessä mitenkään listanomaisesti, vaan ne nousevat esiin erilaisista opetuskirjoituksista, todistuskertomuksista ja ajankohtaisia uutisia kommentoivista teksteistä.
Helluntailaisuus ja sen edustama konservatiivikristillisyys vaikuttavat yhteiskunnassa ja siksi aihetta on hyödyllistä tutkia. Suomessa toimii helluntailaisia merkittävillä paikoilla politiikassa hallituspuolueissa niin kristillisdemokraattien kuin perussuomalaisten riveissä. Konservatiivisen uskovan maailmankuvaan kuuluu toive siitä, että kaikkien tulisi elää kuten Raamattu opettaa. He vastustavat muutoksia, jotka heidän tulkintansa mukaan näyttävät murtavan yhteiskunnan ja kulttuurin perinteitä. (Rova 2022, 36.) Nämä seikat vaikuttavat kristillisten päättäjien ajatteluun ja toimintaan päätöksenteon taustalla.
Olen analysoinut aineistoa aatehistoriallisella tutkimusotteella pyrkien selvittämään suomalaisen helluntailaisuuden ajatusmaailmaa ja maailmankuvaa. On mielenkiintoista etsiä syitä, miksi konservatiivisuus vetää ihmisiä puoleensa samaan aikaan kun liberaaliuskonnot, kuten evankelisluterilainen kirkko, menettää jäseniään. Tiukat raamit tuovat varmasti turvallisuutta ihmisille muuttuvan maailman keskellä, mutta miksi silti niin moni on valmis rajoittamaan omaa elämäänsä hyvin jyrkillä säännöillä? Samaan aikaan kuitenkin moni kokee ahdistusta ja hengellistä väkivaltaa helluntaiherätyksen kuin muidenkin fundamentalististen uskontojen sisällä.
Olen valinnut tutkimusajankohdaksi 1970-luvun, koska oman kokemukseni mukaan helluntailaisuudessa usein haikaillaan takaisin tuolle vuosikymmenelle ”vanhoihin hyviin aikoihin”.
Ajallisen kontekstin määrittely, eli tässä tapauksessa 1970-luvun suomalaisen kulttuuriin perehtyminen, auttaa ymmärtämään, millaisessa kulttuurisessa ympäristössä Ristin Voiton kirjoittajat ovat artikkelinsa kirjoittaneet. Kirjoitetut säännöt ja opit ovat saaneet helluntailaiset toimimaan tietyllä tavalla: he ovat toteuttaneet uskoaan melko omaleimaisesti. (Saarelainen 2022, 180–181.) Täytyy tietysti muistaa, ettei kirjoitettu opetus aina tarkoita sitä, että sitä olisi toteutettu käytännössä aina ja kaikkialla kirjaimellisesti.
Tutkimuskirjallisuudessa 1970-lukua on kutsuttu pimeäksi ja vaaran vuosikymmeneksi maailmanpoliittisten jännitteiden vuoksi (Hauvonen 2022, 9). Minulle vuosikymmen näyttäytyy muutoksen ja tasa-arvon kasvun vuosikymmenenä. Yksilön ja erityisesti naisten oikeudet ottivat harppauksia eteenpäin seksuaalikasvatuksen, aborttilainmuutosten ja uusien ehkäisymenetelmien myötä. Peruskoulun syntyminen ja yhtenäinen opetussuunnitelma takasivat tasa-arvoisen koulutuksen kaikille (Pakkanen & Raevuori 1987, 2). Jälkeenpäin katsottuna muutos näyttää suuntautuneen monessa kohdassa hyvään ja toivottavaan, mutta aikalaiset ovat varmasti kokeneet ristiriitaisia tuntemuksia totuttujen asioiden murtuessa ympäriltä.
Helluntaiherätyksen teologiaan 1970-luvulla vaikuttivat ympäröivän maailman mullistukset. Moraalin muutos ja maallistuminen niin ihmisten käyttäytymisessä kuin lakienkin tasolla sai uskovaiset tekemään selkeämpiä rajanvetoja maailmallisen ja hengellisen ajattelun välille. Esimerkiksi Ristin Voiton päätoimittaja Valtter Luoto kirjoitti vuonna 1979, että seurakunnissa olisi pidettävä kiinni Jumalan sanan antamasta elämisen mallista, koska juuri se voisi Luodon mukaan vapauttaa ihmisen ja antaa voiman uuteen elämään. Uudella elämällä Luoto tarkoittaa avoliiton, avioeron, vapaitten sukupuolisuhteiden, abortin, päihdyttävien aineiden ja vanhempien kunnioittamisen puutteen hylkäämistä. (Luoto 1979.)
Helluntailaisia abortinvastaisessa mielenosoituksessa, ”arkkumarsilla” 1971. Ristin Voitto 39/1975.
1970-luvun moraaliopetus suomalaisissa helluntaiseurakunnissa on osin linjassa oman aikansa vanhoillisesti ajattelevien kanssa. Liberaalimpi ajattelu haki vasta jalansijaa Suomessa ja vastustuksesta huolimatta asenteet, lait ja käytännöt alkoivat vähitellen muuttua. Muutoksen pelko on ajanut helluntailaisen kristillisyyden säilyttämään vanhoja perinteisiä tapoja ja arvoja sekä vastustamaan kaikenlaista uutta ja vierasta. Ohjeet ja säännöt 1970-luvun Ristin Voitoissa eivät aina perustu Raamattuun, vaan ennemminkin perinteeseen. Raamatun ohjeita voidaan tulkita usealla eri tavalla ja näyttää siltä, että tulkintalinjaksi on valittu se, joka eniten tukee omaa ajattelua.
Helluntailiikkeen piirissä on näytetty pelkäävän, että kaikki uusi on Raamatun vastaista ja merkkinä Jeesuksen toisesta tulemisesta. Sääntöjä on siksi pyritty pitämään selkeinä, varsinkin sen osalta, mikä on ihmiselle väärin ja syntiä. Ohjeet hyvästä uskonelämästä ovat merkinneet helluntailaisille turvaa ja varmuutta yhteiskunnallisten mullistusten keskellä. Muutoksen pelko vaikuttaa edelleen olevan syy, miksi ihmiset hakeutuvat konservatiivisen kristillisyyden piiriin tai vaikkapa konservatiivisesti ajattelevan ja toimivan poliittisen puolueen kannattajiksi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa helluntailaisten vaikutus politiikassa on vähitellen noussut 2000-luvun aikana. Uusi kristillinen oikeisto on nostanut voimakkaasti suosiotaan Yhdysvalloissa ja sillä on järisyttäviä vaikutuksia. Helluntailaiset näyttävät asettuvan sellaisen politiikan taakse, joka vastustaa esimerkiksi aborttia, maahanmuuttoa ja homoseksuaalien oikeuksia. (Hunt 2010, 187.) Sillä ei tunnu olevan väliä, elääkö poliitikko itse kristillisen arvojen mukaan, kunhan hän vastustaa samoja asioita uskovaisten kanssa.
Ruumiillisten eli seksuaalisten syntien tekeminen oli aineiston mukaan suurinta pahuutta, mitä ihminen voi tehdä. Seksuaalisuuden varjeleminen oli nuoren tärkein tehtävä ja erityinen vastuu tästä oli tytöillä. Synnillisiksi teoiksi luettiin esiaviolliset suhteet, avoliitto, avioero, abortti ja homoseksuaalisuus. Ruumiillisten syntien välttäminen tuki konservatiivista perhemallin ihannointia, jossa lapset syntyivät miehen ja naisen väliseen, eliniäksi solmittuun avioliittoon. Seksuaalisuuden kahlitseminen ja sen tiukka vartioiminen täytti voimakkaasti hengellisen väkivallan kriteerit.
Hengellisiä syntejä olivat puolestaan asiat, jotka erottivat uskovaisen palavasta Jumalan yhteydestä. Ne harhauttivat ihmisen keskittymään itseensä tai muihin ulkonaisen hyvinvoinnin seikkoihin, jotka estivät uskovan hengellisen kasvun. Näitä olivat esimerkiksi television katsominen, seurakunnan ulkopuoliset harrastukset, ei-hengellinen kirjallisuus, rock-musiikki ja päihteet.
Uskovaisen piti valita tekemisensä, seuransa ja ajatuksensa sen mukaan, mitä uskoi Jumalan häneltä odottavan. Hengelliset synnit vaikuttivat uskovien asennoitumiseen muihin ihmisiin, mutta myös siihen, miten uskovainen hahmotti oman paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Keskittyminen vain helluntaiseurakunnan sisäisiin asioihin ja vain hengellisiin tietolähteisiin kavensivat yksilöiden mahdollisuuksia muodostaa omia mielipiteitä ja objektiivista maailmankuvaa.
Sielullisissa synneissä oli kyse Raamatullisista arvoista ja yhteisöllisistä valinnoista. Niiden noudattamatta jättäminen olisi paljastanut helluntailaisen, joka ei koko sydämestään ja sielustaan palvele Jumalaa, eikä näin voi ansaita kirkkainta kruunua päästessään lopulta kuoleman jälkeen taivaaseen. Hyvä helluntailainen otti aktiivisesti osaa seurakunnan toimintaan, evankelioi ahkerasti, antoi rahavarojaan seurakunnan käyttöön ja muisti, ettei nainen voi toimia johtavassa asemassa seurakunnan keskellä. Ihminen uskoon tultuaan kuului siis niin ruumiillisesti kuin hengellisesti ja sielullisesti yksin Jeesukselle. Ihmisessä vaikuttava synti pyrki taistelemaan tätä vastaan ja se oli sielunvihollisen työtä. Aktiivinen osallistuminen seurakunnan toimintaan mahdollisti seurakuntakurin ja toisten uskovien elämän tarkkailun lähietäisyydeltä.
Hengellistä väkivaltaa tai elämän rajoittamista voi olla hankalaa havaita liikkeen sisältä päin. Tämä johtuu siitä, että suhteita liikkeen ulkopuolisiin ihmisiin helluntailaisuudessa haluttiin rajoittaa. 1970-luvun helluntailaisuudessa ulkomaailma jäi tuntemattomaksi sen vuoksi, etteivät uskovaiset saaneet kuluttaa maallista viihdettä. Tiivis uskonyhteisö on voinut vaikuttaa siten, että kun ihminen tuli uskoon, hän koki voimakasta halua samaistua uuteen yhteisöönsä ja alkoi siksi toteuttaa yhteisön sääntöjä, kirjoitettuja ja kirjoittamattomia, pilkun tarkasti – ihan kuten vasta rakastuneetkin toimivat. Tällöin on voinut olla vaikea havaita uskonyhteisön toiminnassa olevia hajottavia tekijöitä. Kritiikitön suhtautuminen liikkeen opetuksiin ja johtajien arvostelemisen kieltäminen mahdollistivat jäsenten manipuloinnin.
Helluntailaisuuden opit 1970-luvulla eivät näyttäneet pohjautuvan loogisiin päättelykulkuihin, vaan taustalla vaikutti monenlaisia ajatuksia ja pelkoja. Ohjeiden ja sääntöjen argumentoinnissa vaikutti niin sanottu kaltevan pinnan argumentti: jokin asia täytyi kieltää tai tuomita synniksi, jos se saattoi johtaa huonoon toimintaan tai hyvin epätoivottuun lopputulokseen (Ylikoski 2000, 169). Tästä toimii esimerkkinä viime vuosina käyty keskustelu samaa sukupuolta olevien mahdollisuudesta avioitua. Konservatiivikristitty vastustaa tätä, sillä se voi heidän mukaansa johtaa vaatimuksiin myös avioliitoista ihmisten ja eläinten välillä tai vaikkapa pedofilian laillistamiseen. Pelko moraalittomuudesta saa uskovaiset varpailleen ja puolustamaan omia kantojaan voimakkaasti.
Tiukat normit ja ihmisten yksityiselämään puuttuminen täytti hengellisen väkivallan kriteerit. Vaikka säännöt toivat helluntailaisuuteen turvallisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, liika rajoittaminen ja ihmisen oman ajattelun estäminen tekivät väistämättä tuhojaan. Ihminen ei pystynyt tällöin hallita elämäänsä, mutta hallinnassa ei ollut myöskään Jumala, vaikka uskovainen näin hartaasti uskoi ja toivoi. Lestadiolaisuutta tutkineen professori Aini Linjakummun mukaan hengellistä väkivaltaa pitäisi arvioida sen vaikutusten perusteella. Tulevalla tuomiolla pelottelu ja syyllistäminen ovat hengellistä väkivaltaa, joka jättää syvät jäljet kokijaansa, mutta vaikuttaa myös laajemmin yhteiskuntaan uskovien muita ihmisiä kohtaan tuntemien asenteiden kautta. (Linjakumpu 2012, 219.)
Kuvallisia ohjeita vuodelta 1979 uskovaisen nuoren harrastuksista, joissa kaikissa on selkeä päämäärä: palvella Jumalaa joka hetki. Ristin Voitto 25/1979.
Ristin Voiton ohjeet hyvän uskovaisen elämään näyttävät olleen hyvää tarkoittavina myös tuhoisia ja yksilön oikeuksia haavoittavia. Oikeanlaisen uskonelämän eläminen ei ollut ohjeiden perusteella helppoa ja se merkitsi yksilölle melkoisia uhrauksia sosiaalisessa elämässä tai jopa puolisonvalinnassa. Tiukat säännöt ja muusta maailmasta vetäytyminen saavat helluntailaisuuden näyttämään lahkolta, jolla oli hyvin fundamentalistinen toiminta- ja ajattelutapa. Kuten jo aiemmin totesin, säännöissä ja niiden toteutumissa oli eroja eri paikallisseurakuntien ja erilaisten uskovien välillä, mutta Ristin Voitto liikkeen yhteisenä julkaisuna on vaikuttanut siihen, että uskovaisuuden kriteerit olivat lähes kaikilla tiedossa. Oman uskonelämän valvomisen lisäksi kriteeristö sai uskovaiset valvomaan myös toistensa vaellusta.
Ristin Voiton artikkeleiden perusteella vaikuttaa siltä, että 1970-luvun helluntailaisuudessa kyllä tavoiteltiin aitoa ja onnellista uskoa, mutta uskon vakuudeksi vaadittiin jotakin sellaista, joka murensi yksilön tunteen hyvinvoinnista. Kristinuskon tärkeä sanoma armosta tuntui hautautuneen pelon, pahuuden välttelyn ja suorituskeskeisyyden alle.
Jatkuva hätä väärin tekemisestä ja synnin vältteleminen estävät ihmisiä elämästä omaa elämäänsä. Jos ihminen koko ajan pelkää tekevänsä virheen, hän ei myöskään uskalla ajatella itsenäisesti ja samalla tulee kaventaneeksi oman elämän mahdollisuudet pieniin raameihin. Armollisuuden kadottaminen suorituksiin ja täydellisyyden tavoitteleminen hävittävät samalla uskon mahdollisuudet luoda toivoa muutoksen, ahdistuksen ja epävarmuuden keskelle. Jäljelle jää vain elämätön elämä, hukkaan heitetty ainutlaatuinen mahdollisuus.
Kirjoittaja Maria Nivasalo on Lapin yliopistosta valmistunut kasvatustieteiden maisteri ja historian opettaja. Kulttuurihistorian opinnoissaan hän on syventynyt tutkimaan helluntailaisuutta 1970-luvun Suomessa.
Arkistolähde:
Luoto, Valtter, Jumalan sanan ohjeet ovat muuttumattomat. Ristin Voitto 7/1979, s. 3.
Kirjallisuus:
Hauvonen, Risto (2022), Kekkosen ja Sorsan kriisivuosikymmen. 1970-luku tutkimusten ja aikalaisten silmin. Lector kustannus Oy: Helsinki.
Pakkanen, Outi & Raevuori, Antero (1987). Elämäni vuodet. Vuosikerta 1957, Ajankuvia vuosilta 1957-1977. WSOY: Helsinki.
Hunt, Stephen (2010). Sociology of Religion. Teoksessa Anderson, Allan Heaton, Bergunder, Michael, Droogers, Andre F. & van der Laan Cornelis. To the Ends of the Earth: Pentecostalism and the Transformation of World Christianity, Oxford University Press, Incorporated, 2013.
Rova, Maija-Leena (2022). Eroon hengellisestä väkivallasta. Demokratiavajetta ja ihmisoikeusloukkauksiako uskonyhteisöissä? Books on Demand: Helsinki.
Saarelainen, Juhana (2022). Aatteet ja opit kulttuurihistoriallisina toimijoina: Elias Lönnrotin Kalevala aikakauden oppineen keskustelun tulkintana. Teoksessa Rami Mähkä, Marika Ahonen, Niko Heikkilä, Sakari Ollitervo & Marika Räsänen (toim.). Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Kulttuurihistorian seura: Turku.
Ylikoski, Pentti (2000). Kuinka argumentti voi epäonnistua? Teoksessa Marja-Liisa Kakkuri-Knuutila (toim.). Lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot. Gaudeamus: Helsinki.
Tallinnan yliopisto, kesäkuu 2019. Pidämme kollegani Sandra Wallenius-Korkalon kanssa kirjoitustyöpajaa kulttuurihistorian kansainvälisessä konferenssissa. Aluksi vedän muutaman lämmittelykirjoitusharjoituksen, sen jälkeen Sandra ottaa ohjat. Jokainen keskittyy omaan tutkimusaiheeseensa. Minun aiheenani on unettomuus, asia, jonka kanssa olen työskennellyt viimeiset pari vuotta.
Unettomuus ei kuitenkaan ole minulle vain historiallisista lähteistä löytyvä ilmiö. Se on mukana elämässäni jos nyt ei ihan joka yö niin usein kuitenkin.
Vanha kirkkopuisto. Valokuvaaja: Simo Rista 1970. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Sandra ohjeistaa tekemään liikettä. Sen voi kuvitella mielessään, tai tehdä konkreettisesti. Kaikki työpajan osallistuvat istuvat hiljaa paikoillaan, kukaan ei näytä liikkuvan. Suljen silmät ja liikutan vasenta kättä. Se tärisee vähän. Kirjoitan punaiseen vihkooni sanan: ”resonanssi”. Liikutan taas kättä.
Sandra antaa ohjeita kirjoittamiseen, sitten liikkeeseen, taas kirjoittamiseen. Kirjoitan: ”Vasen puoli kehosta tärisee, resonoi rankasti. Yhteys menneeseen on huono, linjalla on häiriöitä.”
Ajatus huvittaa.
Matkalla konferenssista kotiin kirjoitan pohdintoja siitä, mistä käden tärinä kertoi. Yhteys menneisyyteen on heikko, se tietysti pitää paikkansa. Kirjoittaessa ja vasemman käden täristessä minulle tuli vahva fyysinen tunne siitä, että linja on huono, en kuule kunnolla enkä osaa tulkita tuttujakaan sanoja.
Historiantutkimuksen metodologinen peruskysymys siitä, että menneisyys on vieras maa, jossa puhuu vierasta kieltä, konkretisoitui ruumiilliseksi oivallukseksi. Yhteys on aina välittynyt, ei koskaan suora ja mutkaton.
Työpajassa kokemani ruumiillinen reaktio kuitenkin kertoi muutakin: lihallisuus tuli iholle ja ihon alle. Samalla oivalsin jotain omasta tutkimisen tavastani ja siitä läheisyyden ja etäisyyden ristiriidasta, joka aiheeseen liittyi: jos oma uneton kehoni kohtaisi toisen unettoman kehon, en ehkä pystyisi hallitsemaan prosessia. En ollut alkuunkaan varma, pystyisinkö kohtaamaan muiden, elävien ihmisten tuskaa, kipua ja ahdistusta suoraan, ilman ajallisen etäisyyden tuomaa suojaa.
Jälkeenpäin ajatellen tämä on tutkimusprosessissani kohta, jossa päätin keskittyä kirjallisiin kuvauksiin, populaarikulttuurin tuotteisiin, jo käsiteltyyn materiaaliin. Tunne siitä, että olisin auki toisen lihalliselle kokemukselle, oli raju. Tein valinnan katsoa ilmiötä tekstien kautta, etäännyttäen.
Alusta asti oli kuitenkin selvää, että omia kokemuksiani ja ruumiillisia tuntemuksiani en voi etäännyttää tutkimustekstistäni.
Tutkijakin on ruumiillinen olento
Ensimmäinen unettomuutta käsittelevä tietokirjani Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan (Avain 2022) avasi paitsi historiallisten henkilöiden kokemuksia, myös omiani. Kirjan kirjoittamisen jälkeen oli kuitenkin olo, että kaikkea ei vielä ole sanottu. Niinpä jatkoin kirjoittamista. Toinen unettomuuden ja valvomisen kulttuurihistoriaa käsittelevä tietokirjani Unettomuudesta – lukukirja valvomisen kulttuurihistoriaan ilmestyi loppuvuodesta Kulttuurihistorian Seuran Capsa Historiae -sarjassa.
Tässä kirjassa saatoin tarkastella myös sitä, mitä luovan kirjoittamisen menetelmät voivat antaa tietotekstille. Erityisesti minua pohditutti kysymys siitä, miten kirjoittaa sellaisesta, mille ei ole sanoja. Koska ruumiillinen kokemus on nimenomaan ruumiillinen, sen tavoittaminen ja pelkistäminen sanoihin on väistämättä aina typistettyä ja vaillinaista.
Artikkelissaan ”Miten tanssia tutkimuskirjoittamista” Sandra Wallenius-Korkalo kysyy mitä tapahtuu, kun kehollinen työskentely otetaan osaksi tutkimuskirjoittamista. Hänen ohjaamassaan liikkeellisen kirjoittamisen projektissa pohdittiin kirjoittamalla ja tanssimalla, miten tutkija ruumiillisuuteen ja kehollisuudesta tietoiseen kirjoitusprosessiin voi päästä käsiksi. Akateemisia ”toisin kirjoittamisen” kokeiluja on tehty monilla aloilla, muun muassa yhteiskuntatieteissä ja taidealoilla, ja niille on tyypillistä tieteiden- ja taiteidenvälisyys sekä erilaisten tutkimusperinteiden yhdistely, kirjoittaa Wallenius-Korkalo. Kulttuurihistoriallisessa tutkimuksessa ja kirjoittamisessa tutkijan oman ruumiillisen kokemuksen käyttäminen on kuitenkin vielä toistaiseksi ollut harvinaista.
Historiantutkimuksessa ruumiillista kokemusta lähestytään useimmiten lähteiden lukemisen ja tulkitsemisen kautta. Ihmisten toiminnassa syntyneet kuvalliset ja kirjalliset lähteet – taideteokset, populaarikulttuurin tuotteet, kirjeet, elämäkerrat – kertovat jotain ruumiillisesta kokemuksesta. Unettomuuden kokemuksen kuvauksiakin löytyy niin kaunokirjallisuudesta, elokuvista, elämäkerroista kuin runoista tai tutkimuksistakin.
Ajattelen kuitenkin, että jos, ja kun, tutkijalla eli tässä tapauksessa minulla on omaa kokemusta unettomuudesta, olisi omituista eristää ne kirjoittamisen ja tutkimuksen ulkopuolelle. Myös tutkija on ruumiillinen olento, ja kirjoittaminen on monella tavalla ruumiillista työtä. Kuisma Korhonen pohtii ”lihan tunkeutumista kirjoitukseen” esseen kirjoittamista käsittelevässä tekstissään ”Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista”. Esseen pohjalla on hänen mukaansa aina paitsi ajatuksia myös tunnetta, eikä esseetä voi kirjoittaa ilman ruumista.
Jaettuja kokemuksia
Unettomuudesta-kirjassa olen hakenut tapoja sanallistaa kokemuksia, aistillisia ja ruumiillisia tunteita ja kokemuksia. Samalla olen tutkaillut luovan kirjoittamisen ja tietokirjoittamisen rajapintaa. Teoksen teksteistä osa on perinteisempiä historialliseen tutkimukseen ja erilaisiin lähteisiin perustuvia esseitä, osassa taas olen käyttänyt vapaampaa muotoa: päiväkirjaa, kirjettä, spekulatiivista dialogia kuvitellun henkilön kanssa. Tunnistan omissa kirjoittamiskokeiluissani ja ”sekuvain-kirjoittamisen” menetelmässä paljon samaa kuin surrealistisen etnografian menetelmässä, josta Emilia Karjula kirjoittaa luovaa kirjoittamista rituaalin ja leikin näkökulmista tarkastelevassa väitöskirjassaan Sommitellut muusat. Karjula kuvaa, että hänelle menetelmä on tarkoittanut esimerkiksi kirjoittamalla kysymistä ja vastaamista, fiktiivisten henkilöiden ja rakennusten haastattelemista, aktiivista kuvittelua ja mielikuvaharjoituksia. Tunnistan tämäntyyppisessä työskentelyssä paljon tuttua: kirjoitan ilman tavoitetta, pakkoa tai päämäärää, kysellen, antaen tekstin rönsytä ja lähteä välillä omille teilleen. Käytän myös paljon kaunokirjoittamisen keinoja. Unettomuudesta-teoksen kirjoittaminen on antanut mahdollisuuden irrotella, leikitellä, pohtia, ihmetellä ja katsoa asioita täysin eri kulmasta kuin ennen.
Pälvi Rantala kirjan julkistustilaisuudessa maaliskuussa Rovaniemen pääkirjastossa. Kuvaaja: Elina Karvo.
Unettomuuden kokemus on hyvin yksityinen, mutta palautteesta päätelle olen tavoittanut myös jotain yhteistä, jaettua. Moni kirjojani lukenut on kertonut saaneensa vertaistukea, ehkä jopa oivaltaneensa ensimmäistä kertaa, että joku muukin voi ajatella näin, kokea tällä tavalla, tuntea tällaista. Unettomuus on yhtäältä sanoilla tulkittua, ruumiillista kokemusta, toisaalta se on historiallinen, kulttuurinen ja sosiaalinen ilmiö, johon liittyy paljon muutakin kuin yksilön, minän, tuntemukset.
Ajattelenkin, että kirjoitan myös sen vuoksi, että tekstieni kautta voi ymmärtää myös jotain sellaista, mikä ei ole lukijan omassa kokemuspiirissä. Kirjallisuuden, oli se sitten tieto- tai kaunokirjallisuutta, yhtenä tarkoituksena on paitsi tarjota samastumisen kokemuksia, myös antaa mahdollisuuksia kohdata vieraita ja vaikeita asioita. Asioita, joihin muuten ei koskaan tulisi tutustuneeksi. Tietokirjallisuus voi tarjota elämyksiä ja yllätyksellisiä kokemuksia.
Omasta ruumiillisesta kokemuksesta kirjoittaminen ei tietenkään voi tutkimuskirjoittamisessa olla itsetarkoituksellista, eikä tietokirjoittaminen ole vain omaan kokemukseen rajoittuvaa musta tuntuu -tyyppistä napanöyhtän kaivelua. Kulttuurihistoriallisen tutkimustyön yhdistäminen erilaisiin kirjoittamisen tapoihin ja omien kokemusten reflektointiin vaatii sekä kokemusta ja osaamista, perusasioiden hallintaa, että uskallusta. Toisten sanojen ja tutkimusten taakse ei voi mennä piiloon. Omien kokemusten avaaminen on alttiiksi asettumista, mutta parhaimmillaan se antaa paljon myös kirjoittajalle itselleen.
Kirjoittaja Pälvi Rantala on Kulttuurihistorian Seuran hallituksen jäsen, tietokirjailija ja Lapin yliopiston kulttuurihistorian yliopistonlehtori.
Wallenius-Korkalo, Sandra: Miten tanssia tutkimuskirjoittamista. Dialogista vaikuttamista – yhteisöllistä taidekasvatusta pohjoisessa. Toim. Maria Huhmarniemi, Sandra Wallenius-Korkalo & Timo Jokela. Lapin yliopisto 2021, 129–137.
Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä lienee hyvä hetki pohtia, miten suomalaista kulttuuria on rakennettu. Benedict Andersonin kuuluisan argumentin mukaan kansankunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä. Mitä tarkoittaa jonkin asian kuvittelu? Onko kuviteltu sama kuin epätodellinen asia? Ehkä kansakunnan kuvittelu ei oikeastaan ole eri asia, kuin sanoa, että se on valmistettu. Se ei ole luonnonolio vaan kulttuurin tuote. Samalla tapaa keinotekoisia, mutta olemassa olevia asioita ovat vaikkapa rakennukset tai romaanit.
Siksi puhummekin kansakunnan rakentamisesta sen kuvittelun ohella. Hannah Arendtin kirjoittaa, että paras esimerkki valmistamisesta on kenties taideteos, koska se kestää kaikista esineistä pisimpään. Hän kirjoittaa, että taideteokset ovat ajateltuja eli kuviteltuja asioita. Ajattelun prosessi valmistaa aineellisia asioita kuten kirjoja, maalauksia tai sävellyksiä. Kansakunnan aineellisuutta on etsitty muun muassa sanomalehdistä, urheilukilpailuista ja kansallispuvuista, mutta kenties ennen kaikkea taiteesta.
Myös suomalaista kansakuntaa rakennettiin taiteen avulla. Elias Lönnrotin Kalevala oli tietoinen yritys todentaa eepoksen avulla suomalaisten kulttuurista olemassaoloa. Kalevalan useiden tavoitteiden joukossa yksi tärkeä oli yleiskielen synnyn edistäminen, jota seuraisi kansan yhdistyminen ja modernit kielelliset instituutiot. Suomen kielellä pitäisi tehdä tiedettä, julkaista kirjallisuutta, harjoittaa journalismia ja hoitaa yhteiskunnan eri tasojen hallintoa. Asianlaitahan oli, että 1800-luvun alussa suomen kielellä ei mikään näistä luonnistunut erityisen hyvin.
Bernhard Reinholdin maalaus Elias Lönnrotista 1872. Museovirasto, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0.
Suomenkielinen modernisaatio ei ollut kuitenkaan ainoa tavoite. Kielen, runouden ja kulttuurin tutkimus ei ollut vain instrumentaalista toivotun päämäärän tavoittelua. Jo varhain, esimerkiksi kirjeessään C. A. Gottlundille 1829 tai Kantele –vihkojen esipuheessa samana vuonna, Lönnrot korosti kansanrunojulkaisujen merkitystä kielen kehitykselle, mutta myös toivoi niiden sekä lisäävän tietoa historiasta että tuovan arvostusta runoille itselleen sellaisena kuin ne ovat:
Aikomukseni näiden Suomalaisten Runoin julistamisella on kohtalainen: ensiksi soisin, että yhteinen kansa, nähtyänsä heidän runonsa olevan suuremmasta arvosta, kuin he ite niitä ovat tottuneet pitämään … toiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa jotain voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempainme menneistä ajoista …
Näissä Lönnrotin pyrkimyksissä yhdistyy romantiikan ja historismin ajatuksia. Kansanrunous kertoisi suomalaisten omasta historiasta, omasta kansallisesta kielestä ja kulttuurista, joka oli kehittynyt aikojen saatossa omalakisekseen. Kalevalan ei tarvinnut noudattaa antiikin klassisista poetiikkaa, koska suomalaisilla oli oma poetiikkansa, joka oli syntynyt kauan sitten, ja oli nyt Kalevalan myötä kehittymässä suullisesta kulttuurista suomalaiseksi kirjallisuudeksi.
Onko kansakunnilla oma alkuperäinen poetiikka, kulttuuri ja niiden myötä myös alkuperäinen identiteetti, joka löydetään, vai rakennetaanko identiteetti erilaisista aineksista? Ranskalainen aatehistorioitsija ja filosofi Rémi Brague on esittänyt, että eurooppalainen identiteetti rakentui Roomassa aineksista, jotka eivät olleet peräisin maanosan keskuksista, vaan sen ulkopuolelta: Jerusalemin uskonnosta ja Ateenan filosofiasta, kaupungista, joka oli jäänyt Rooman valtakunnan jakaantuessa sen ulkopuolelle. Näistä lainoista sekoittui Roomassa eurooppalaisen kulttuurin ja identiteetin alku.
Kulttuuriset lainat Ateenasta ja Jerusalemista tekivät eurooppalaisesta identiteetistä ainutlaatuisen, mutta roomalaiset kärsivät Braguen mukaan alemmuuskompleksista – erityisesti kreikkalaisia kohtaan. Rooma ei ollutkaan sivilisaation alkupiste, vaan sen lainaaja. Vaikka Rooman armeija päihitti kreikkalaiset ja liitti heidän alueensa valtakuntaansa, roomalainen eliitti määritti sivistyksen kreikkalaisuuden kautta. Kreikkalaiset olivat parempia arkkitehtuurissa, taiteessa, tieteessä, filosofiassa. Yhtä lailla juutalaisten parissa syntynyt kristillinen usko ja moraali syrjäyttivät roomalaisten omat uskomukset ja tavat. Näin Rooma lainasi identiteettinsä kaksinkertaisesti itsensä ulkopuolelta ja antoi sen perinnöksi Euroopalle.
Roomalaiset eivät ole olleet historiassa yksin. Oman alkuperän puute vaivasi myös saksalaisia 1700-luvulta eteenpäin. Ranskalaisen kielen ja kulttuurin ylivalta Euroopassa aiheutti alemmuuden tunnetta. Kirjallisuudentutkija Eric Blackall kertoo jo Gottfried Leibnizin olleen harmistunut, kun hän ei voinut ilmaista tieteellisiä ajatuksiaan ja tuloksiaan äidinkielellään saksaksi, vaan oli pakotettu käyttämään ranskaa tai latinaa. Ranskalaiset filosofit Philippe Lacoue-Labarthe ja Jan-Luc Nancy ovatkin argumentoineet, että saksalainen kulttuuri oli 1700- ja 1800-luvuilla yhtä lailla vailla identiteettiä kuin myös keinoja identifioitumiseen.
Ei ole uusi tieto, että myös suomalaisia on askarruttanut kysymys suomalaisen kulttuurin mahdollisuudesta. Turun romantikoista J. J. Tengström suhtautui asiaan epäilevämmin, J. G. Linsén oli positiivisempi. Yhtä mieltä he olivat siitä, että tuon mahdollisuuden ehtona oli tiedon hankkiminen suomalaisesta muinaisesta mytologiasta ja kansanrunoudesta sekä kansanrunouden riittävä määrä ja laatu.
Lönnrotin Kalevala tuntui vastaavan tähän tarpeeseen ja antavan suomalaisille oman runouden, mytologian ja alkuperän. Lönnrotin mukaan parhaiten kansanrunous oli kuitenkin säilynyt periferiassa kaukana modernista sivilisaatiosta. Hän todisteli kansanrunouden aitoutta sillä, että sen laulajat eivät osanneet lukea, eikä heillä ollut edes mahdollisuutta saada käsiinsä painettua kirjallisuutta. Näin he eivät olleet voineet saada ulkopuolisia vaikutteita. Toisaalta tämä kuitenkin tarkoitti, että, hiukan Braguen argumentin tapaan, suomalaisuuden rakennusaineet löytyivät sen omien rajojen ulkopuolelta.
Kalewala taikka wanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista. 1 osa / koonnut Elias Lönnrot, 1835. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2010-00000145
Myös Zacharias Topelius nuorempi pani merkille esseessään ”Äger Finska folket en historie?” (1845), että muinaisen kansanrunouden alkuperä oli suuriruhtinaskunnan rajojen ulkopuolella. Sen lisäksi hän korosti sivilisaation ja modernin yhteiskunnan rakenteiden välittyneen suomalaisille Ruotsista lainaten ja kääntäen. Näin Topelius kuvaa suomalaisen kulttuurin rakennusaineet kaksinkertaisesti itsensä ulkopuolelle, Venäjän puoleiseen Karjalaan ja skandinaaviseen Ruotsiin.
Brague on haastattelussa verrannut 1800-luvun venäläisiä slavofiileja roomalaisiin ja heidän kreikkasuhteeseensa. Edelliset tunsivat kulttuurista alemmuutta läntiseen Eurooppaan ja reagoivat tähän kertomuksella omasta moraalisesta ylemmyydestään: he katsoivat säilyttäneensä kristillisen perinteen puhtaana, kun läntinen maailma oli puolestaan korruptoitunut. Tätä diskurssia muuten tunnutaan hyödynnettävän edelleen. Braguen mukaan roomalaisten vastaus alemmuuskompleksiin oli erilainen, heidän eliittinsä alkoi imitoida kreikkalaisia. He opettelivat kreikan kielen ja kulttuurin ja omaksuivat sen osaksi omaa identiteettiään.
Kulttuurihistorioitsija Peter Burke on kutsunut kaikkia kulttuureja hybridisiksi. Siten identiteetit ovat transkulttuurisia, ne ovat syntyneet sekoittumalla ja lainaamalla, eikä millään kulttuurilla tai identiteetillä ei ole puhdasta alkuperää. Ei edes kreikkalaisilla. Myös he oppivat muilta, Pythagoras ei keksinyt kuuluisaa lausettaan, vaan se tunnettiin jo Mesopotamiassa ja kirjoitustaidon alkuperän Platon paikansi Egyptiin.
Väitetty eurooppalaisten, slavofiilien, saksalaisten tai suomalainen paremmuus suhteessa johonkin vieraaseen kulttuuriin voidaan jäljittää alemmuuden tunteeseen. Alemmuuden tunne voi ikävä kyllä johtaa epätoivottaviin tapoihin tulla toimeen sen kanssa. Kansallissosialistinen Saksa samoin kuin tämän päivän hallinto Venäjällä ovat kertoneet tarinaa oman kulttuurinsa alkuperäisyydestä ja ylivertaisuudesta. Hannah Arendtin analyysissa totalitaristinen ideologia on täysin itseriittoinen, se ei usko tarvitsevansa mitään itsensä ulkopuolista. Braguen sanoin ei ole aina helppoa myöntää, että oma identiteetti on velkaa jollekin muulle, että on pitänyt saada oppia muilta ja olla seuraaja tai perijä. Ilman oppimista tai tiedon välittymistä ei kuitenkaan ole sivistystä.
Tämä ajatus ei ollut Lönnrotillekaan vieras. Yhtä lailla kuin hän oli kiinnostunut kansanrunoudesta ja suullisesta kulttuurista, hän halusi myös oppia muilta. Yhdessä Snellmanin kanssa hän suunnitteli kirjallisuushanketta, jossa käännettäisiin suomeksi ja julkaistaisiin eurooppalaisen nykykirjallisuuden parhaita teoksia. Projekti jäi toteutumatta, mutta Lönnrot kuitenkin käänsi muista kielistä paljon tietokirjallisuutta suomeksi – muun muassa historiankirjoitusta, lakitietoa ja lääkärin oppia kotitalouksille.
Kaikkea ei Lönnrotin mielestä ei voinut kuitenkaan lainata. Hän halusi käännöksiinsä suomen kieleen perustuvan käsitteistön, siis juuri käsitteistön esimerkiksi terminologian sijaan. Käsite on Lönnrotin luoma uudissana. Helppoa uusien sanojen keksiminen ei kuitenkaan aina ollut, hän kirjoitti opiskelutoverilleen F. J. Rabbelle: ”Ett satans arbete har sjelfva läkare boken gifvit mig med sin terminologi”.
Lönnrot argumentoi uusien oppisanojen, kuten Lönnrot tieteellisiä käsitteitä nimitti, johtamista suomen kielen omasta sanastosta sillä, että myös kreikkalaiset perustivat sivistyksensä omaan kieleensä eivätkä lainasanoihin. Asia oli Lönnrotille tärkeä erityisesti sen takia, että näin uusi modernin yhteiskunnan kieli olisi paremmin ymmärrettävissä kaikille suomalaisille. Vain näin koko kansan sivistyminen olisi mahdollista. Hänen pyrkimyksissään tuntui korostuvan yhtä lailla omaksuminen kuin myös oman kulttuurin vahvuuksien käyttö. Tärkeintä oli kulttuurin kehittyminen, sen liike ei saanut pysähtyä tai kääntyä taaksepäin.
Myös Porthanin patsaan paljastusjuhlassa 9.9.1864 hän puolsi sivistyksen ja kulttuurisen kehityksen merkitystä kansakunnalle viitaten jälleen kreikkalaisiin:
Vanhan ajan kansoista en nyt huolikkaan puhua, esimerk. Kreikalaisista, jotka kaikkein kärsimistensä ja kovan onnen vaihetten alla vuosituhansien halki ovat nimensä ja melkeinpä kielensäki säilyttäneet, kun sitä vastoin monet muut vähemmin sivistyneet, ehkä paljon voimallisemmat kansat ovat nimikatoon hävinneet, niinkuin koko maanpiirin muinaiset herrat, Romalaisetki, joiden ehkei juuri alhainen sivistys, ei kuitenkaan vertoja vetänyt kreikkalaiselle.
Ei ole merkityksetöntä, että Lönnrot perusteli suomenkielisen oppisanaston ja sivistyksen kehittämistä antiikin Kreikan esimerkillä. Braguen tavoin Lönnrot vetoaa voiman sijasta sivistykseen kansan identiteetin lähteenä. Kansakunnan voi kuvitella ja rakentaa monin tavoin. Sen voi nähdä täysin itseriittoisena tai sitten voi hyväksyä sen, ettei ilman lainaamista, oppimista ja välittymistä olisi kulttuuria ja sivistystä ollenkaan.
Juhana Saarelainen
Kirjoittaja on tutkija kulttuurihistorian oppinaineessa Turun yliopistossa. Parhaillaan hän työskentelee Suomalaisen kirjallisuuden atlas 1870–1940 -hankkeessa. Hanke on julkaissut verkkosovelluksen, jolla voi etsiä ja sijoittaa kartalle suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa mainittuja maantieteellisiä paikannimiä: https://atlas-data.utu.fi/
Lähteet
Arendt, Hannah: The Human Condition. – The University of Chicago Press 1958.
Blackell, Eric: The Emergence of German as a Literary Language 1700–1775. Cambridge University Press 1959.
Bragué, Rémi: Eccentric Culture: A Theory of Western Civilization. St. Augustine’s Press 1992.
Burke, Peter: Cultural Hybridity. Polity Press 2009.
Lönnrot, Elias: Kantele. – Valitut Teokset 5. Muinaisrunoutta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1993 (1829).
Lönnrot, Elias Rabbelle 4.12.1835. Elias Lönnrotin kirjeenvaihto -verkkojulkaisu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017– http://lonnrot.finlit.fi/omeka/items/show/555 (luettu 25.2.2024).
Lönnrot, Elias: Suomalaisia kielen-oppisanoja. – Valitut teokset 3. Kirjoitelmia ja lausumia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1991 (1857).
Lönnrot, Elias: H.G. Porthanin muistopatsaan paljastajaisissa. – Valitut teokset 3. Kirjoitelmia ja lausumia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1991 (1864).
Linsén, Johan Gabriel: Om Finsk Nationalitet. – Mnemosyne 61/1819.
Nancy, Jean-Luc & Lacoue-Labarthe, Philippe: The Nazi Myth. – Critical Inquiry 16 (2/1990).
Tengström, Johan Jakob: Om några hinder för Finlands litteratur och cultur. – Aura. Första häftet, 1817, Andra häftet, 1818.
Vuoden 2023 lopulla päivänvalon näki Capsa Historiae -julkaisusarjamme uusin teos, Pälvi Rantalan Unettomuudesta. Teoksen julkistamista juhlitaan maaliskuussa Rovaniemellä.
On öitä, jolloin uni ei vain tule. Unettomuudelle voi olla monia syitä, ja nuo syyt ovat myös ajassa ja kulttuurissa muuttuvia. Kulttuurihistorian tutkija, dosentti Pälvi Rantala on tutkinut unettomuutta ja valvomista pitkään. Hän tarttuu aiheeseen uudessa kirjassaan sekä henkilökohtaisesta että kulttuurisesta näkökulmasta.
Pälvi Rantala. Kuva: Marko Junttila
”Silloin kun nukkuu edes jotenkin ei unettomuutta halua muistaa. Se on kuin vatsakipu, poissa kun ei ole läsnä, kuin krapula, joka unohtuu heti, kun se on ohi. Jossain, ohimoilla, kehomuistissa on kipu, silmien takana aavistus väsymystä, aamuaurinkoa, nenässä häivähdys onkaa joka on imeytynyt yöpukuun,” kuvailee Rantala unettomuuden aistikokemuksia.
Unettomuudesta. Lukukirja valvomisen kulttuurihistoriaan koostuu eri lajityyppejä edustavista teksteistä. Mukana on niin esseetä, proosarunoa, päiväkirjatekstiä kuin spekulatiivista fiktiota. Unettomuutta tarkastellaan mm. Elviksen, kahvin ja erään Riitta Nelimarkan teoksen kautta.
”Millainen on hyvin nukkunut, hyvinvoiva supertähti? Onko hän supertähti ollenkaan, vai tarvitseeko legenda edelleen ympärilleen traagisuuden ja kärsimyksen sädekehän?”, Rantala kysyy.
Rantala haluaa kirjallaan kannustaa lukijoita myös kirjoittamaan itse. Teoksen loppupuolelta löytyy tehtäväosio, jonka avulla lukijat voivat pohtia omaa suhdettaan unettomuuteen tai johonkin muuhun itseä kiinnostavaan ilmiöön.
*
Tervetuloa teoksen julkistamistilaisuuteen!
Tilaisuus järjestetään torstaina 14.3.2024 klo 18 alkaen Rovaniemen pääkirjaston musiikkiosastolla.
Aluksi kuulemme sanataide-esityksen ”Valvottujen tuntien lauluja”, jonka jälkeen Pälvi Rantala keskustelee teoksesta ja unettomuudesta kirjaston Marko Niemelän kanssa.
Näihin aikoihin vuodesta kauppojen hyllyt alkavat jälleen täyttyä sydämen muotoisista suklaarasioista, söpöistä pehmonalleista ja lämpimin tervehdyksin varustetuista postikorteista, joilla voi muistaa läheisiään ystävänpäivänä. Helmikuun neljänteentoista päivään ajoittuvalla ystävänpäivällä on suomalaisittain vielä lyhyet juuret, jotka ulottuvat 1980-luvun jälkipuolelle. Tuolloin ystävänpäivää alettiin vakiinnuttaa Suomeen, kuitenkin ennen kaikkea ystävien, ei rakastavaisten juhlana. Sen sijaan maailmalla rakastavaisten suojeluspyhimystä Pyhää Valentinusta on muistettu jo vuosisatoja, ja 1800-luvun viktoriaanisesta Britanniasta Yhdysvaltoihin levinnyt Valentine’s Day tulikin tunnetuksi etenkin kukkien ja korulauseiden täyttämistä postikorteista, joihin rustailtiin lämpimiä tunteenilmauksia mielitietyille.
Vaikka viime vuosisadan vaihteen Suomessa ei romanttista Valentine’s Day -kulttuuria kansainväliseen tapaan ollutkaan, kyllä pohjolassakin lemmenviestejä vaihdettiin niin rakastavaisten kuin salaisten ihastustenkin kesken. Otollisen maaperän jo pitkään kyteneiden tai vasta orastavien lämpimien tunteiden sanoittamiselle tarjosivat paikat, joihin etenkin paikkakunnan nuori väki mieluusti kokoontui: seurojentalojen iltamiin. Sanomalehteä lukeva yleisö sai viikoittain lukea mainoksia iltamista, joihin paikkakunnan nuoriso- ja raittiusseurat sekä työväen- ja ammattiyhdistykset kutsuivat jäseniään kuulemaan aatteen sanaa puheiden ja näytelmien muodossa sekä viihtymään musiikkiesitysten, leikkien ja tanssin parissa. Vuonna 1891 sanomalehti Keski-Suomessa mainittiin myös uusi, etenkin naisten mieliä innostanut viihteellinen Postikonttori-leikki:
— Ihmeen ihastuneita ovat muutamat naiset olleet J. T. Yhdistyksen viime iltamassa olleesen „Postikonttori” leikkiin, — jopa niinkin innoissaan, että ovat samaa keinoa koetelleet tavallisenkin postin kanssa, lähettämällä iltamassa saamiansa kirjeitä siellä esiintyneen postimestarin luettavaksi!(Keski-Suomi No 119, 13.10.1891)
Iltamayleisöä riemastuttanut postikonttori vakiintui kuluneen vuosikymmenen aikaan nimeltään huvipostiksi, mutta sen toimintaperiaate pysyi samana: osallistujia kannustettiin kirjoittamaan postia – suljettuja kirjeitä tai postikortteja – toisille iltamavieraille ja jättämään ne ennen ohjelmanumeron alkamista kirjeille tarkoitettuun postilaatikkoon tai -laukkuun. Vaikka huvipostin kirjoittamiseen oli usein varattu aikaa iltamissa – kirjeitä oli mahdollista myös kirjoittaa etukäteen ja tuoda mukanaan – varsinainen ohjelmanumero koostui kuitenkin lavalta tapahtuvasta esityksestä, jossa tehtävään valittu henkilö nosti postilaukusta nimetyt kirjeet ja lausui kuuluvalla äänellä kirjekuoreen, korttiin tai taitetun paperin etupuolelle kirjoitetun vastaanottajan nimen. Pienellä, usein viiden tai kymmenen pennin suuruisella summalla kirjeen sai lunastettua itselleen, ja iltamakohtaisesti saatettiin myös sopia niin, ettei tietyn määrän ylittävästä kirjesaaliista tarvinnut maksaa. Hyvinä iltoina postia saattoi kertyä suosituille vastaanottajille sievoinen kasa, ja vastaavasti täyttyi myös yhdistyksen rahakirstu lemmekkäitä ja hauskoja kirjeitä odottavien osallistujien kolikoista.
Sydäntunteita ja rakkauden kipinöitä – iltamamainosten romantiikkaa
Millaisia iltamissa jaetut huvipostikirjeet ja -viestit olivat sanomalehtimainosten perusteella? Kirjeitä ja kortteja on itsessään säilynyt niukasti, mutta sanomalehtiaineisto antaa paljonkin vihiä siitä, mitä kirjeissä oli ja mitä niissä ei ainakaan olisi tullut olla. Solvauksilta, haukkumisilta ja törkeiltä piirroksilta ei vältytty, kun nokkelat kynänkäyttäjät pääsivät purkamaan tuntojaan paperille anonymiteetin turvin. Kirjeet jäivätkin usein allekirjoittamatta, vaikka välillä leikkimieliset arvuuttelut ja nimikirjaimet saattoivatkin antaa vastaanottajalle vihiä kirjoittajan henkilöllisyydestä.
Ajatus huvipostin taustalla oli kuitenkin leikkimielinen ja romanttinen. Lukuisat aikakauden iltamamainokset houkuttelivat yleisöä osallistumaan tähän leikkiin, jossa ujoimmillakin oli mahdollisuus paljastaa todelliset tunteensa ihastukselleen. Littoisten työväenyhdistyksen iltamamainoksessa luvattiin, että: ”[H]uvipostissa woi lähettää „rakkauren kipinöi syrämest’ syrämee, nii ett’ prätisee”. (Sosialisti No 185, 14.8.1909) Heinolan Lehdessä kutsuttiin puolestaan kolmen paikallisen raittiusseuran jäseniä yhteiselle huvimatkalle, jonka ohjelmistoon oli: ”…myöskin warattu huwiposti, jotta naapuriseuralaiset, ujoimmatkin saawat ilmaista toisilleen sydäntunteitaan.” (Heinolan Lehti No 50, 29.6.1917)
Käkisalmen Sanomat kirjoitti maamiesseuran kirjaston hyväksi toimeenpantavien iltamien ohjelmasta seuraavasti: ”Kuuluu siellä iltamissa olewan huwipostikin. Sopii poikasten ja tyttösten pitää tämä silmällä. — Wanhat eiwät enää sitä kehtaa.” (Käkisalmen Sanomat No 139, 22.12.1911) Uudenkaupungin suojeluskunta oli lehtimainoksessaan salaperäinen ja niukkasanainen tulevien perheiltamiensa ohjelmasta, mutta paljasti kuitenkin, että: ”… nuoria varten järjestetään »huviposti”, jossa he saavat tilaisuuden sanoa toisilleen ne »parhaat tunteet », joita – noh – annetaan jo olla.”(Uudenkaupungin Sanomat No 10, 27.1.1921) Yllä olevat otteet kertovat, että huviposti oli järjestöjen iltamatoiminnan myötä tullut tunnetuksi maan joka kolkassa viime vuosisadan kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Ilmoituksissa käytetty humoristinen kieli paljastanee jotain nuorten seurusteluun ja ylipäätään rakkauskirjeisiin liittyneestä noloudesta ja pilanteosta, mutta myös siitä, että ohjelmanumero todella veti yleisöä paikalle.
Huvipostin romantiikka ei jäänyt ainoastaan sanahelinäksi sanomalehtien ilmoituspalstoille, vaan näkyi myös oikeissa kirjeissä kaihoisina muistovärssyinä, sananlaskuina tai henkilökohtaisilla tervehdyksillä ryyditettyinä runoina – saattoipa kirjeen laatija maalata värssyn kylkeen myös kiiltokuvaa muistuttavan kauniin kukan. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Eeva Ala-Sankilan arkisto) Värssyjä saatettiin kopioida esimerkiksi ystävien kesken kierrätettävistä muistokirjoista, jotka alkoivat yleistyä 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä myös suomenkielisissä piireissä. Tekstejä otettiin ja muokattiin myös muista lähteistä. Kaikki kirjeiden laatijat eivät siis suinkaan itse olleet mitään runoniekkoja, kuten käy ilmi seuraavasta novellikatkelmasta: ”Nyt oli kaikki valmista, kerrankin ajoissa. — Muistakaa kirjeitä huvipostiin, huudahti Lassilan Anni portailla. — Kyllä minä ainakin sinulle kirjoitan, kirjoitan niin että sinulla on lukemista kaikiksi joulupyhiksi, ilvehti Mäkisen Kalle. — Minä sinun kirjeistäsi viis. Lainailet kaikkia joutavuuksia toisten kirjoittamista kirjoista, antoi Anni takaisin.” (”Joululahja sydämelle.” Kylväjä No 50–51, 1.12.1916)
Ei kirjeiden sisältö aina muutenkaan ollut kovin hääppöinen. Joskus saattoivat kirjoittajalta loppua sanat kokonaan, tai viesti typistyä vain tyhjänpäiväiseen paperilappuseen, mikä ei tietenkään ollut ohjelmanumeron perimmäisen tarkoituksen mukaista: ”Toiwottawa on että mainittuun postiin tulewat kirjeet sisältäwät jotakin hauskaa ja opettawaa, eiwätkä ole waan tyhjiä lappuja ja sanomalehden palasia.” (Uusmaalainen No 138, 29.11.1907) Toisaalta tyhjän paperilappusen, käytettyjen karamelli- tai tupakkakääreiden sekä muiden roskapaperien saaminen on saattanut olla vastaanottajalleen voimakaskin viesti – mutta tuskin kovin romanttinen sellainen.
Huviposti ja vuotuisperinteet
Vaikka Valentine’s Dayta ei romanttisena juhlana Suomessa virallisesti vietettykään, antoivat muutamat vuotuisjuhlat ainakin jonkinlaista lisäpontta myös huvipostille. Mäntsälän Soukkiossa järjestettävien iltamien ohjelmassa oli nimimerkki Topias von Kuuselan mukaan: ”…näin karkauswuotena erittäin tarpeellinen huwiposti.” (Työläinen No 29, 11.3.1908) Tunnetustihan naisilla oli lupana tuolloin kosia, ja mikäpä sen oivallisempi tapa liehitellä tulevaa sulhoa kuin iltamissa jaettu lemmenkirje. Toinen etenkin palkollisina työskentelevinä miehiä ja naisia ilahduttanut vuotuisjuhla oli loppusyksyn kekri, jolloin juhlittiin ennen siirtymistä uuteen palveluspaikkaan. Kallislahden työväenyhdistyksen iltamissa kekrin ja palvelusväen vapaaviikon riehakkaastakin tunnelmasta sekä huvipostista riimitteli kuplettilaulaja näin:
”Tämä aika innostuttaa muitakin, ei heitä. Nyt kilwan kaikki hakeewat Wain kekri-kekkereitä. Mut’ kohta taas on edessä se murheen musta aika. Kun palwelijoita ahdistaa se kurja orjuus-taika. … Wiime pyhän iltamasta sanottakoon täällä. — Siel’ oli moni poika parka Wiinast’ willipäällä — —! Tämä kaikki kunnialla muutoin meni läpi, Waan monen tytön pussaaja ol’ juowuksissa kuin käki. Wiime tiistaina iltamas’ lie kaikilla ollut hauska, sil’ „kullan kirjeet kulki hywin sen huwipostin kautta. — —” (Vapaus No 127, 12.11.1908)
Huviposti näyttää kantautuneen myös aina valtameren taakse Amerikkaan lähteneiden suomalaissiirtolaisten matkassa. Kiinnostava kommentti paikallisten tapojen vaikutuksesta siirtolaisten iltamakulttuuriin nähtiin ”Suomalais-Luteerisen Kustannusliikkeen” Nuorten Ystävässä, joka ilmestyi Michiganin Hancockissa kerran kuussa. Lehteen kirjoittanut Vilho J. Hänninen lausui tiukan arvionsa nuorisotyön rappeutumisesta ja maallistumisesta vaatien ”maailmanmielisyydestä” puhdistautumista myös yhdistystoiminnan osalta: ”Yhdessä yhdistyksessä on huvipostia, toisessa Valentinipaarteja, kolmannessa Halloweenpaarteja, neljännessä viattomia nuorisoleikkejä, viidennessä on rakennettu tarpeellinen näyttelylava nuorille, ja tätä luetteloa voisi jatkaa vieläkin pitemmälle, mutta riittäköön tähän. … Niin, kyllä nuoret tarvitsevat huveja, ja sitä enemmän he niitä vaativat, mitä enemmän niitä heille valmistetaan. Kun on yhteen huvitukseen kyllästytty, niin toista vaaditaan. Sananlasku sanoo: “Kun pahalle annat pikkusormesi, niin se vie koko käden.” Näin on asianlaita tässäkin suhteessa.” (Nuorten Ystävä No 3, 1.1.1926) Lyhyt kommentti on kiehtova osoitus siitä, miten kotimaan ja paikallinen tapakulttuuri sekoittuivat: ainakin kyseisessä lehdessä kuvatut siirtolaiset tunsivat 1920-luvulla suomalaiseen iltamakulttuuriin jo varsin vakiintuneen huvipostin, mutta he viettivät myös paikallista Valentine’s Dayta ja Halloweenia.
Lopuksi – suuria tunteita menneisyydestä
Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmista löytyy kaunis Valentine’s Day -kortti, jonka keskellä olevassa sydämessä kaksi kättä puristaa toisiaan.
Kuva 1: Ystävänpäiväpostikortti. Kansatieteen kuvakokoelmat, Museovirasto. CC BY 4.0
Sydämen sisälaitaan sijoitetut hempeät vaaleansiniset lemmikit – englanniksi forget-me-not – vahvistavat yhteen liitettyjen käsien sidettä. Sydämen molemmin puolin kukkivat vaaleanpunaiset ruusut ja etualalle on painettu teksti My Valentine I Greet You. Kuvaan liitetty luettelointimerkintä paljastaa, että kortti on osoitettu Neiti Naimi Hilduri Madilla Katajamäelle. ”Toivon hupaista ajan viettoa 24/1 1910 Toivoo A. Forss.”, on kirjoitettu kääntöpuolelle. Tekstin perusteella näyttäisikin siltä, että arkistoon luetteloitu Valentine’s Day -kortti onkin alkuperäisessä kontekstissaan ollut – mitäpä muutakaan kuin – huvipostia!
Huvipostin suurimman suosion vuodet ajoittuivat 1900-luvun alkuun. Iltamat muodostivat paikallisesti tärkeän sosiaalisen näyttämön, jossa nuoret kohtasivat ja solmivat suhteita. Vaikka aina ei rohkeus riittänyt pyytämään ihastusta tanssilattialle tai kotimatkan saatille, piirtyi paperille suuria tunteita ja rakkauden roihua – välillä valmiiden värssyjen avittamina. Päätänkin tekstini nuoren tytön 1920-luvun taitteessa saamaan rakkaudentäytteiseen huvikirjeeseen, jonka on allekirjoittanut arvoituksellinen nimimerkki Vanha rakkaus?
Kas, tuollainen tyttö on mieleeni mun, joll´on intoa, tunnetta, tulta ja nuo sysimustat silmäsi sen ovat vienehet järjen- kin multa. Sua lemmin mä, neitonen, sen sinä näät, En peittele turhia sulta… (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Eeva Ala-Sankilan arkisto)
Asta Sutinen
Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija
Tutkimukseni tarkastelee kirjailija Volter Kilven asemaa suomalaisen kulttuurielämän jännitteisessä kentässä. Olen antanut työlleni pääotsikoksi ”Keskeinen sivullinen”, joka mielestäni kuvaa osuvasti Kilven kiinnostavaa roolia sekä omassa ajassaan että myöhemmässäkin keskustelussa. Kilpeä voi pitää omana aikanaan etuoikeutettuna esimerkiksi siten, että hän oli hyväosaisen perheen esikoispoika ja pääsi opiskelemaan yliopistoon ilman suurempia taloudellisia huolia. Toisaalta hän jäi (tai monin osin itse jättäytyi) välittömästi sivulliseksi monista keskusteluista ja ammattirooleistakin, muun muassa koska hän oli jo nuoruudestaan saakka huonokuuloinen. Kiinnostavaa on myös tarkastella Kilven roolia kirjallisuushistorioissa. Kilpi on tunnustettu keskeiseksi toimijaksi, mutta suuren yleisön on usein vähintään oletettu vierastavan hänen teoksiaan, hänet on jopa nostettu esimerkiksi erityisestä tutkijoiden kulttikohteesta. Itse toivoisin voivani käsitellä mielenkiintoista kirjailijaa ja ihmistä ilman tarvetta erityiseen kohteen mystifiointiin.
Laura Kokko. Kuva: Cata Portin.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Ajattelen, että Volter Kilven kautta on mahdollista tarkastella ja tehdä näkyväksi erilaisia tapoja, joilla (voimakkaasti ilmaistuna) yhteiskunnassamme on historiassa hyväksytysti syrjitty henkilöä tai vähintään synnytetty kokemus sivullisuudesta. Kilven kohdalla tällaisia sivullisia identiteettejä ovat mahdollisesti jo mainitsemani huonokuuloisuus, toisaalta esimerkiksi Kilven teosten vastaanottoa tarkastelemalla voi pohtia, minkälaista kaunokirjallista ilmaisua on pidetty sopivana ja minkälaisien sanallisten keinojen avulla (esimerkiksi länsisuomalaisen murteen, moraalittomaksi koetun arvopohjan tai epäkansallisen sisällön) kirjallisuutta on pyritty ohjaamaan.
Toivoisin, että tarkempi käsitys menneistä keskusteluista, niiden näkyväksi tekeminen ja pyrkimys niiden ymmärtämiseen auttaa meitä ymmärtämään sekä menneisyydessä että myös nykyisyydessä vallitsevia asenteita entistä paremmin.
Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikolla 2022 Volter Kilpi -elämäkerran julkaisun yhteydessä Kilpeä paljon tutkineen professori Pirjo Lyytikäisen kanssa. Kuva: Tapani Teittinen.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Voisin vastata, että Volter Kilpi. Opiskelin alun perin Turun yliopistossa pääaineenani filosofia. Graduvaiheessa aloin kuitenkin olla hyvin työllistetty Volter Kilven elämäkerrallisessa tutkimustyössä. Kilpi oli hiipinyt elämääni monien vaiheiden kautta. Toimin vuosina 2010–2013 Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon taiteellisena johtajana ja vuonna 2013 ilmestyi toimittamani kirja, joka sisälsi Volter Kilven ja hänen ensimmäisen vaimonsa Hilja Vanhakartanon seurusteluaikaista kirjeenvaihtoa (Kirjapaja). Etsin tukea Kilpeen liittyvään työhöni kulttuurihistoriasta ja sainkin sitä niin paljon ja innostavassa muodossa, että päätin vaihtaa pääaineekseni kulttuurihistorian. Vuonna 2018 valmistui graduni, joka käsitteli Kilven pitkää kaunokirjallisen vaikenemisen kautta, vuosia 1903–1933. Kirjoitin myös Volter Kilven elämäkerran, joka ilmestyi SKS:n julkaisemana vuonna 2022.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Se on kriittinen ja moninäkökulmainen tapa tarkastella menneisyyttä niin, että menneisyys ymmärretään elävänä ja nykyisyyden ja tulevaisuuden kannalta jatkuvasti validina.
Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Itselleni tämä ei ole yllättävä asia, mutta ehkä on ainakin hauskaa jakaa se tosiasia, että olen ammatiltani viulisti. Olen toiminut Sinfonia Lahdessa viulistina jo vuodesta 2005 saakka. Vakinaisen orkesterityöni ulkopuolella olen lisäksi soittanut innokkaasti kamari- ja barokkimusiikkia ja suunnitellut eri taidemuotoja yhdistäviä kokonaisuuksia.
Mezzosopraano Essi Luttinen ja Laura Kokko Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikolla 2023 Volter ja Hilja – ovat sanasi niinkuin valoa minulle -konsertissa, joka pohjautuu Kokon 2013 toimittamaan kirjekokoelmaan. Kuva: Tapani Teittinen.
Lapset! Nouskaapas ylös, sillä joulu on jo kauan ollut valveilla! Vanhimmat veljet valjastavat kiireellä hevoset; kirkkoreet ahdetaan täyteen väkeä. Lumi narisee reen jalasten alla, kun hevonen nykäisee reen liikkeelle; selän taa jää koti loistavine lamppuineen; maantieltä kuuluu aisakellojen ja kulkusten helinä ja raskaiden lumitönkköjen painamilla lepänoksilla hypähtelevät tiaiset ja varpuset. Kuu paistaa tähtikirkkaalla taivaalla: sen keltainen valo vilahtelee lumimetsän lumoporttien läpi, loihtien metsän täyteen ihmeellisiä olentoja, joilla jokaisella on yllään valkea vaippa, tuhansia timanttia tämän laskoksissa sekä joulukynttilä kädessä. Mennään joulukirkkoon. Hevoset nousevat kukkuloille ja laskeutuvat taas myötä-mäkeä. Silmissä vilahtelevat valot, joita on asetettu talojen tienpuolisiin ikkunoihin. (Valo: Kansakouluväen juhlakirja No 1. 1.12.1918)
Aamuöinen rekimatka joulukirkkoon lämpimien vällyjen alla aisakellojen helkätessä on piirtynyt niin joululaulujen, postikorttien kuin joululehtienkin (kuvat 1 ja 2) kuvastoon menneiden aikojen joulusta. Yllä olevassa Joulu-nimisen tekstin sitaatissa kirjoittaja muistelee kaiholla lapsuutensa joulua ja sitä juhlan tuntua, jonka lapset saivat jouluyönä kokea, kun äiti oli jo keittänyt kahvin ja isä patisteli lapsia laittautumaan valmiiksi kirkkoon lähtöä varten. Kirjoituksesta välittyy kuva kirkkomatkasta monia aisteja herättelevänä, myöhemmin muistoina palautuvana voimakkaana kokemuksena, jossa kellojen kilinä yhdistyy narisevaan pakkaslumeen ja kuunvalossa timantteina välkkyvä hanki valaisee tienoota talojen ikkunoista loistavien valojen kanssa.
Adventtikalenterin kolmannessa eläinteemaisessa luukussa kurkistamme, miltä näytti hevosten joulu Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen valossa noin sata vuotta sitten, tarkemmin rajattuna 1910- ja 1920-luvuilla. Monissa aikakauden mielipideteksteissä, muistelmissa, novelleissa ja kansanperinnettä esittelevissä teksteissä hevonen miellettiin kiinteäksi osaksi perinteistä menneen ajan joulua. Vastaavasti hevosen rooli joulunvietossa koettiin katoavaksi kansanperinteeksi, joka oli vähitellen hiipumassa autoistumisen ja modernin elämäntavan myötä. Toki vielä sata vuotta sitten hevonen oli etenkin maaseudulla osa arkipäiväistä elämää ja työntekoa, ja se myös kirjaimellisesti toi joulun kotiin kuusenhakureissuilla tai kyyditessä talonväkeä kirkkoon varhain jouluaamuna. Ahkeraa työjuhtaa ja perheenjäsentä tuli myös muistaa vuoden suurimpana juhlana.
Hevonen – perheenjäsen ja jouluntuoja
Entisaikojen jouluihin valmistauduttiin huolella ja pitkään, ja työtä riitti kaikille kynnelle kykeneville. Lumiseen aikaan hevonen ja reki tarjosivat oivallisen kulkupelin pidemmillekin taipaleille, ja hevosella kuljetettiin kuormia, jotka olisivat käyneet ihmisvoimille liian raskaiksi. Joulun aikaan hevonen saatettiin valjastaa ostosmatkalle (kuva 3), ja useissa muisteluteksteissä toistuu myös, miten etenkin lapsille hevosen kanssa tehty kuusenhakureissu oli jännittävä osa juhlaan valmistautumista. Usean viikon odottelun jälkeen hetki vihdoin koitti, kuten nimimerkki T-la:n laatimassa Joulumuistossa, jossa Pekka-poika pääsee odotetulle kuusenhakureissulle isän ja Virma-hevosen kanssa pienempien sisarusten jäädessä kotiin auttamaan äitiä jouluvalmisteluissa.
Kuva 3: Aarne Ahonen Ylikylästä joululahjojen ostosmatkalla Nurmeksessa vuonna 1925 Nahka-hevosensa kanssa. Iisak Paavalniemi, 1925. Nurmeksen museo. CC BY 4.0
Mutta kuluipa viimein nuo kolme odotuksen viikkoakin. Yhtä riemuisan yllätettyjä kuin ensimmäisenä lumiaamunakin olivat sisarukset jouluaaton aamuna, kun isän ääni heidät herätti. »No, Pekka, ylös ja saappaat jalkaan! Virma jo portilla odottelee joulukuusen hakuun valmiina.» Ja iloisena pyrähti sängyistä pörrötukkaiset pienokaiset. Olihan toki nähtävä isän ja Pekan juhlallinen lähtö. Isä näyttikin aina jouluaattona — muuten niin harvasanainen ja jörö — ikäänkuin hellemmältä ja läheisemmältä. Oikein pikku sydämissä kiersi, kun hän veti Pekan polvelleen, tiukensi Virman ohjaksia ja naurussa suin viittoili hyvästiksi. (Nuorten toveri, No 12. 1.1.1922)
Vastaavasti Ensio Aavan kirjoittamassa tekstissä Hoivalan Joosun joulukirkkomatka kuvataan seikkaperäisesti hurjaksi kilpa-ajoksi äitynyttä kotimatkaa joulukirkosta, jossa mittaa toisistaan ottivat Hoivalan Helmin isän Poju-hevonen ja naapurin Alatalon Ruuna. Nopeimman hevosen kunniatehtävänä oli tuoda joulu kotiin kirkkomatkalta, ja naapureiden ja kyläläisten kesken käytiin usein ankaraa mittelöä voitosta. Vaikka Hoivalan isäntää kuvattiinkin tarkaksi ja hevostaan kohtaan myötätuntoiseksi mieheksi, antoi joulu erityisluvan kilpailulle, jossa ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Matkan aikana kilpaan yhtyivät myös tienoon muu kotiin palaava kirkkokansa rekineen ja hevosineen. Ankaran kisan tuoksinassa joukkoon mukaan liittyneen Törmälän isännän reki kaatui nurin, heittäen rotkoon Törmälän emännän peitteineen ja heinineen. Läkähdyttävän matkan päätteeksi kotiin päästiin sentään suuremmitta vahingoitta:
Saavuttuamme kotiin tuli äiti portailla meitä vastaan ja kysyi, oliko tullut kylmä. Isä vastasi naurussa suin; »Vai vielä tässä kylmä joutaa tulemaan, kun joulu on!» »Ahaa», nauroi äitini, »nytpä ymmärrän. Te olette taasen koetelleet hevosianne. Voi, voi kun sinuakin, Joosu vielä lapsettaa, vanhaa miestä», nuhteli äiti lempeästi. Isä hymyili vain taputtaen Pojuaan lanteille. »Olet sinä oiva menijä, Pojuseni; taas toit joulun kotiin, nyt saisit tulla vaikka samaan pöytään syömään.» (Joulupukki No 2, 1.12.1917)
Kahdessa yllä olevassa, nuorelle lukijakunnalle suunnatussa kirjoituksessa joulu näyttäytyy muistelun ja fiktion valossa erityisenä juhlapyhänä, jolloin muutoin kiireen ja työn rasittamat vanhemmatkin muuttuivat ainakin hetken ajaksi lempeämmiksi. Myös hevoset saivat osansa hellyydestä ja hyväntahtoisuudesta ruoan ja kauniiden sanojen muodossa, kuten tässä aattoillan tunnelmallisessa kuvauksessa:
Isännän on kuitenkin huolehdittava siitä, että hevosille riittää pureskelemista jouluyöksi. Hän siis pistäytyy talliin, taputtelee ruunaa, sivelee tamman harjaa, sanoo jonkun kauniin sanan nuorelle, levottomasti liikehtelevälle varsalle ja nousee luhtiin pudottamaan heinää jokaisen eteen… (”Jouluviikko maalaiskylässä.”, Karjala No 354, 23.12.1925)
Jouluna hyvin söivät ja joivat kaikki, niin ihmiset kuin eläimetkin. Hevosille annettiin jouluolutta ja jopa viinalla terästettyä kauraa, jotta ne sitten jouluaamun kilpa-ajossa olisivat parhaassa mahdollisessa terässä. (E. Vihervaara: ”Joulunvietosta Länsi-Suomessa.” Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja. No 12. 15.12.1914) Hämäläisistä vanhoista joulunviettotavoista kerrottiin, että jouluaaton ruokapöydässä nuoret kisailivat siitä, kuka ennättäisi ensimmäisenä antamaan eläimille ruokaa – miehet lehmille ja naiset hevosille – samalla lausuen: ”Nyt on joulu lehmäseni, tee lehmistä vasikoita.” Hevosilta toivottiin orivarsaa. Tulevaa joulukirkkomatkaa varten hevosia ruokittiin kauroilla, mutta myös väkevällä sahdilla ja viinallakin, jotta juoksu kulkisi kirkonmenojen jälkeen lujaa ja voitokkaaksi – jokainenhan tahtoi kiiruhtaa perille ensimmäisenä tuodakseen joulun kotiin. (”Entisajan joulunviettotavoista Hämeessä.” Ruovedeltä Aamulehdelle kerännyt V.S. Aamulehti N0 299, 24.12.1922) Kansatieteilijä ja historiantutkija Kustaa Vilkunan mukaan tässä vanhoilta ajoilta periytyvässä jouluaamun kilpa-ajossa ei niinkään näyttänyt olleen motiivina voittajan kunnia ja hevosen maine, vaan ennen kaikkea uskomus siitä, että joulukirkosta ensimmäisenä kyläänsä ehtinyt mies olisi myös ensimmäinen heinäniityillä, viljapellolla ja kaikissa muissakin töissään. (Kustaa Vilkuna: Vanhojen suomalaisten kolmiviikkoinen joulu. Suomen Sosialidemokraatti No 1. 1.1.1929) Tulevan vuoden hyvinvointiin ja tilan vaurauteen liittyvä uskomus eli sanomalehtiaineistojen mukaan vielä pitkälle 1900-luvulle tultaessa, vaikka sitä alettiinkin vähitellen tarkastella myös kriittisin silmin.
Tapaninpäivän riemua ja perinteitä – Jouluvalko ilosanan tuojana
Menneen ajan jouluun kuului kiireen ja työnteon keskeyttävä hiljentyminen juhlan kristillisen sanoman äärelle. Joulupäivää vietettiin vain oman väen kesken, mutta Tapaninpäivänä oli soveliasta lähteä taas ihmisten ilmoille. Kirkossa käymisen jälkeen niin vanhat kuin nuoretkin saattoivat lähteä kylälle rekiajelulle aisakellojen kilkatuksen lisätessä tunnelmaa. (”Entisajan joulunviettotavoista Hämeessä.” Ruovedeltä Aamulehdelle kerännyt V.S. Aamulehti N0 299, 24.12.1922)
Hevosella oli oma roolinsa myös eräässä Tapaninpäivän kiertelyperinteeseen kuuluneessa, Jouluvalkon nimellä kutsutussa ohjelmanumerossa, joka tunnettiin suppealla alueella Lounais-Hämeessä. Kansankulttuuria tutkinut sosiologi ja historioitsija Esko Aaltonen esitteli kirjoituksessaan ”Vanhoja tammelalaisia joululeikkejä” kansantietouden kerääjien matkaa Tammelaan, jossa yhdessä vanhemman sukupolven kanssa järjestettiin näytös entisajan joululeikeistä. Tilaisuutta varten sisustettiin Luukaan Säterin tyhjillään oleva pirtti joulupirtiksi tuomalla lattialle olkia, peittämällä osa seinästä ja katosta päreillä ja täyttämään joulupöytä asiaankuuluvasti. Sisällä pirtissä ja osaksi sen pihapiirissä esitettiin vanhoja joululeikkejä, joita suuri yleisö oli tullut katsomaan. Tilaisuudesta otettiin valokuvia. (Forssan lehden joululehti, 1.12.1928)
Jouluvalko oli puusta ja valkoisesta kankaasta rakennettu hevoshahmo, jonka ratsastajan omat jalat toimivat hevosen jalkoina ja päässä oleva naamari petti usein ratsastajan henkilöllisyyden. Valko kierteli joulu- tai tapaninpäivän iltana lounaishämäläisissä kylissä kertomassa sanomaa vapahtajan syntymästä, ja palkaksi tästä hevoselle tuli tarjota viinaryyppy. Varsin pienelle alueelle Suomessa sijoittuvalla jouluvalkoperinteelle löytyy vastineensa ainakin Euroopasta, Puolan ja Pommerin alueelta. Vaikka perinteen alkuperää ei tunneta, hevoshahmon on uskottu esikristilliseen tapaan tuottavan hyvää onnea. (https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Jouluvalko) Aaltosen kirjoituksen ilmestymisen aikoihin 1920-luvun lopulla jouluvalkosta ja muista esitellyistä joululeikeistä puhutaan katoavana kansanperinteenä, joihin nuoremmalla sukupolvella ei välttämättä ole enää kosketusta. Näytösluonteisella tapahtumalla ja sen taltioimisella kuvina oli pedagoginen, tietoa eteenpäin välittävä tehtävä, jota Aaltonen kuvaa seuraavasti: ”Valkon ja pukin ilmaantuminen yhtäkkiä esim. koululaisten joulujuhlaan, pikkujoulun viettävien keskuuteen tai joulun jäikeispäivinä mihin tahansa, missä väkeä on koolla, tuottaa sellaista iloa, ettei sitä hevin voi millään muulla korvata. Siten nuori polvi säilyttäisi näitä ’ kansanomaisia joulunviettotapoja tulevillekin sukupolville.”
Kuva 4: Tammela Lunkaan kylä, jouluvalko karauttaa ovesta ulos. Aaltonen, Esko 1928. Museovirasto CC BY 4.0
Kuvat itsessään ovat kiehtovia jo siksi, että niissä tarkoituksellisesti esitetään jouluperinnettä. Ne ovat tietoisen lavastettuja, kesällä otettuja kuvia, joissa kevyisiin mekkoihin, polvihousuihin ja vuodenaikaan sopiviin ohuisiin pukuihin sonnustautunut yleisö ei niinkään poseeraa kameralle, vaan ilmehtii eläytyessään ohjelmanumeroon. Kuvissa valko karauttaa ensin ulos pirtistä pihamaalle (kuva 4), sitten seisoo nurmella yleisön hämmästeltävänä (kuvat 5 ja 6). Valkon ”ratsastajan” erikoisesti taipuva vartalo selittyy oljilla täytetyistä housuista, jotka roikkuvat hevosen rungon päällä.
Kuva 5: Tammela Lunkaan kylä, jouluvalko asettunut valokuvattavaksi. Aaltonen, Esko 1928. Museovirasto CC BY 4.0 Kuva 6: Tammela Lunkaan kylä, jouluvalko yleisön edessä. Aaltonen, Esko 1928. Museovirasto CC BY 4.0
”Wanhurskas armahtaa juhtaansa, mutta jumalattoman sydän on armoton” – hevoset ja eläinsuojeluaate
Kuvista ja kertomuksista välittyvä idyllinen kuva jouluisista kirkkomatkoista ja tapaninajeluista vällyjen alla lumisten peltojen keskellä ei aikalaisnäkemysten mukaan ollut kiiltokuvamaisen puhtoinen. Railakkaat joulukirkko- ja tapaninajelut, joissa miestä väkevämpää nauttineet isännät ja nuorukaiset kiisivät pitkin tienoita niin ikään terästetyillä oljilla piristettyjen hevosten vetäminä, nostattivat yhä enenevässä määrin kriittisiä äänenpainoja.
Savon Sanomien yleisönosastokirjoituksessa suonenjokelainen ”Eläintenystävä” paheksuu kilpa-ajoa, josta: ”… on ollut useasti ikäwät seuraukset jalkamiesten yliajamisen y. m. muodossa. Ei sillä hywä että hywää kyytiä mennään, waan pitää eläinparkaa piiskan lyönneillä kannustaa yhä hurjempaan laukkaan.” (Savon Sanomat No 4, 12.1.1912) ”Eläintenystävä” ei ollut kannassaan ainoa, vaan samanlaisia äänenpainoja alettiin kuulla ympäri Suomea. Maaseutukirjeessä nimimerkki Tuitui kirjoittaa miten: ”… Ihminen, luomakunman herra, hewosten herra on aina saanut tänä „rauhan juhlana” walloillensa säälimättömyyttä todistamat halut. Ne halut owat: kowasti ajaminen kirkkotiellä ja siitä johtuwa hewosten rääkkäys. Pitkät, usein kymmeniä kilometriä kuljettawat matkat on kirkolle mennessä woitettawa; ja sillä matkalla on myös woitettawa naapurin hewonen, tai toisen kylän isännän hewonen. Ihmiset tahtowat olla hewosinensa aina toinen toisensa edellä, puhumattakaan joulu-aamusta, jolloin kilpailu kuuluu hurjistuneisiin ikiwanhoihin tapoihin. Kilpa-ajoradalla ajetaan mahdollisimman terweillä hewosilla lyhyitä matkoja, sekä mahdollisimman kewyeillä ajopeleillä. Kirkkotiellä sitäwastoin ajetaan wälittämättä hewosten kykenewäisyydestä, reen mukawuudesta sekä siitä, jos reessä olisi waikka puolisen tusinaa miehiä tai naisia. Kaikki tämä tapahtuu joulun huumauksessa, suuren juhlan „kunniaksi”.(Työ No 1, 2.1.1913) Kilpa-ajelua vastustettiin osittain sen aiheuttaman yleisen vaaran ja onnettomuusriskien vuoksi, mutta yhä enemmän myös hevosille aiheutuneen, ihmisten itsekeskeisyydestä johtuneen tarpeettoman kärsimyksen takia. Ylenmääräinen ryypiskely ja rehvastelu ei monenkaan kriitikon mielestä kuulunut kristillisen arvokkaan juhlan henkeen. Vaikka paheksuntaa herätti ylipäätään joulun maallistuminen ja nuorisoa houkuttavat epäilyttävät viihteelliset ohjelmanumerot, haluttiin myös muistuttaa hevosten kokemasta vääryydestä:
”… Mutta jo ensimmäisen joulupäivän iltana, puhumattakaan sitten Tapanin päivästä, alkaa yhä selvemmin jakaantua joukot eri harrastusten ympärille joulu-iloa etsimään. Suurin osa nuorisoa, mutta paljon vanhempaakin väkeä ohjaa polkunsa kevytmielisiin iloihin ja julkijumalattomiin seuroihin, missä usein korttipeli ja juomingit, sekä tanssit, naamiaiset ja elävienkuvien ala-arvoiset kummitukset, tahi yksityisten kotien pikku-piirissä rietas riemu ja ilveily on vallalla. … Tuhannet hevoset maaseudulla ovat joulun pyhinä ajossa kevytmielisten matkojen vuoksi nuorilla pojilla, jotka ajavat kylästä kylään tanssipaikkoja hakemaan ja iltamia etsimään. Näistä toiset ajattelemattomuudessa, toiset taas päihtyneinä kohtelevat armottomasti hevosiaan, ja sitten kuumaksi ajettuna saavat hevoset seista tanssitalojen edustalla yökaudet, vilusta väristen, ja saavat tämän johdosta vakavia sisäisiä vammoja, joiden seurauksista kärsivät koko loppuikänsä.” (”Miten aijot viettää joulujuhlasi?” Nimim. A. H:nen, Nuorten toivo No 11–12, 1.11.1928)
Nostalginen muistelu vuosisadan alun kirkkomatkoista oli tavanomaista 1920-luvun loppupuolen teksteissä, joissa jo hieman haikeana tuumailtiin, mahtoiko hevosen hylkääminen ja kehnonlainen kohtelu olla ”pentsiiniaikauden” tulosta. (”Jouluaattoilta ja joulukirkkomatkoilta vanhaan hyvään aikaan.” Vaasa No 299, 24.12.1928) Menneisyyteen suuntautuva katse oli usein täynnä ajan kultaamia muistoja ja haikeaa toivetta lapsuuden joulujen paluusta. Perinteitä kuitenkin myös kyseenalaistettiin nostamalla esiin epäkohtia eläinten kärsimyksistä – ja etenkin perinteen varjolla tapahtuvia ylilyöntejä, joilla oikeutettiin tavanomaiset käytösnormit rikkovaa käytöstä. Yhä vahvemmat äänenpainot vetosivat ihmisen sääliin ja velvollisuuteen suojella heikommassa asemassa olevia eläimiä:
”Jouluna kannetaan ruokakoreja nälkäisille, vaatekääröjä viluisille, lohdun sanoja suodaan murheisena värjöttävälle, ja ilo, joka siten tulee toisten osaksi, valaisee ja lämmittää samalla antajan sydäntä. Eläinkunta ei voi valittaa vaivaansa, se ei saavu avun pyynnöllä luoksesi, se vain odottaa. Se toivoo, että ”luomakunnan herralla” on selvillä velvollisuutensa «alamaisiaan” kohtaan.” (Eläinten ystävä: Suomen eläinsuojeluyhdistyksen äänenkannattaja No 12, 1.12.1913)
Vaikka keskusteluissa usein vedottiin kristilliseen moraaliin ja myötätuntoon, eläinten oikeuksien puolesta alettiin puhua myös järjestäytyneemmin. Suomen eläinsuojeluyhdistys SEY perustettiin vuonna 1901 vastustamaan vivisektiota eli eläinten elävältä leikkaamista tieteen nimissä, parantamaan kotieläinten asemaa ja suojelemaan pikkulintuja. Suomen ensimmäinen eläinsuojelulaki säädettiin vuonna 1934, mutta jo varhaisina vuosinaan yhdistys tarjosi valistusta, neuvontaa ja eläinsuojeluvalvontaa. (https://sey.fi) Sen äänenkannattajaksi perustettiin vuonna 1907 Eläinten ystävä -lehti, jonka sivuilta myös yllä oleva lainaus on. Konkreettiseksi parannusehdotukseksi hevosten olojen helpottamiseen väläytettiin hevostallien rakennuttamista kirkkojen yhteyteen niin Eläinten ystävässä (No 1, 1.1.1916) kuin muissakin julkaisuissa: ”On warmaa, että niiden enemmistö mykällä kielellään on soimannut armottomia isäntiään, jotka jättiwät ne seisomaan lähes neljänkymmenen asteen pakkaseen ilman tuulen tai pakkasen suojaa, antautuakseen itse juhlatunnelmaan.Kuitenkin woitaisiin hewosten kohtaloa liewittää hywin paljon ja wähäisillä kustannuksilla, jos seurakuntalaiset kirkkojensa läheisyyteen rakennuttaisiwat kirkkotalleja, joihin hewoset wiedään siksi aikaa kuin wäki on kirkossa.” (Uusimaa No 13, 2.2.1916) Hevosten hädästä oli tullut yksilöllisen tunnontuskan sijaan yhteinen ja yhteisöllinen asia.
Lopuksi
Harvalla nykypäivän ihmisellä on omakohtaista kokemusta rekiajeluista tai jo kauan ennen päivän sarastusta alkavasta matkasta joulukirkkoon. Kuvaukset joulukirkkomatkoista kuitenkin kutkuttavat nykylukijankin aisteja kilisevine kelloineen, ratisevine pakkaslumineen ja pimeyden keskellä loistavine kynttilöineen. Kokijoilleen kirkkomatkat ovat olleet mieleenpainuvia, ja niitä on jälkikäteen muisteltu kauniisti – etenkin lapsuusmuistoissa korostuu kokemus vanhempien läheisyydestä ja siitä, miten raavaat miehetkin heltyivät puhelemaan kauniisti hevosille ja perheen muille eläimille. Kuusenhaku hevosella ja tapaninajelut kohottivat myös kokijansa arjen yläpuolelle: joulu ylipäänsä toi odotetun katkon raskaan työnteon ja pimeän vuodenajan keskelle, ja monet kokemukset kietoutuvat hevosen läsnäoloon. Hevoset, joulukuuset ja reet toistuvat joululaulujen ikisuosikeissa ja välittyvät joulukorttien kuvastossa vuosikymmenestä toiseen.
Kuva 7: Tyttö ratsastaa puuhevosella jouluna 1927. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0
Idyllisen kuvaston kääntöpuolella nähtiin joulupyhien kilpa-ajojen lieveilmiöitä, jotka saivat kyseenalaistamaan vanhoja perinteitä ja uskomuksia eläinten ja yleisen järjestyksen hyväksi. Kaikilla ei toki hevosta muutenkaan ollut. Lyhyemmät kirkkomatkat taitettiin jalan, ja ilman hevosta olevat pitkämatkalaiset saivat ihmetellä joulukirkkoon viilettävää rekiletkaa vain torppiensa ikkunaruuduista. Oma hevonen – vaikkakin puinen sellainen – oli silti monen lapsen mielessä hartaana joululahjatoiveena. Pukin konttiin päätyikin monenlaisia saajansa ylpeäksi tehneitä, kauppapuodista hankittuja tai oman pirtin hämärissä nikkaroituja ratsuja, jotka toivat saajalleen iloa pitkäksi aikaa (kuva 7). Pyrkimys hyväntahtoisuuteen ja myötätuntoon niin kanssakulkijoita kuin eläinystäviäkin kohtaan oli ja on monelle se suurin lahja, jonka jouluna voi antaa ja saada.
Asta Sutinen
Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija
Vuonna 1853 Zacharias Topeliuksen perhe vietti joulua kotona Helsingissä. Esikoistytär Aina oli 7-vuotias, ja Emilie Topelius odotti perheen kolmatta lasta. Ainan pikkuveli Michael oli kuollut vuonna 1850 vain 2-vuotiaana. Topeliuksen perheen luona asui lisäksi Emilien kaksi nuorempaa veljeä, Ludvig ja Julius. Toisena joulupäivänä Zacharias Topelius istui kirjoittamaan kirjettä äidilleen Uuteenkaarlepyyhyn.
Kirjeessään Topelius kertoo perheen joulunvietosta. Emilien raskaus aiheutti huolta, sillä hän oli joulun aikaan huonovointinen ja synnytyksen pelättiin alkavan ennenaikaisesti. Näistä aikuisten murheista huolimatta lasten ilo on kuitenkin muuttumaton, kirjoittaa Topelius. Aina sai lahjoja eniten, peräti 24 pakettia. Perhe oli hankkinut myös joulukuusen – 1800-luvun puolivälissä sellainen koristi useimmiten juuri suomalaisia säätyläiskoteja. Kirjeensä mukana Topelius lähetti Uuteenkaarlepyyhyn maistiaisina “Helsingin konvehteja”.
Zacharias Topelius läheisten ympäröimänä jouluna 1897, joka jäi hänen viimeisekseen. Topeliuksen takana istuu tytär Toini, jonka syntymää jouluna 1853 odotettiin. Kuva: Zachris, familjen Topelius. Jul I Salen. (1897): SLSA 801_25.
Kaksi päivää ennen joulukirjeen kirjoittamista Topelius oli julkaissut toimittamassaan Helsingfors Tidningar -lehdessä ensimmäisen osan niin kutsutuista Sylvian lauluista, jotka ovat linnun perspektiivistä kirjoitettuja runoja. Vuosina 1853–1860 julkaistut Sylvian laulut muodostavat 15 runon sarjan. Jouluaattona 1853 ilmestynyt laulujen ensimmäinen osa “Sylvian tervehdys Sisiliasta” on se, joka tunnetaan “Sylvian joululauluna”. Suomenkielisille laulu on tuttu Martti Korpilahden suomennoksena.
Suomen suosituimpiin joululauluihin lukeutuvan Sylvian tarinasta on vuosikymmenten varrella esitetty monenlaisia tulkintoja. Tarinan sijoittaminen eteläiseen Italiaan on toisinaan selitetty sillä, että Topelius olisi kirjoittanut runon Sisiliassa (Topelius ei ollut vuoteen 1853 mennessä koskaan matkustanut Italiaan). Lukuisissa eri yhteyksissä toistuvan tulkinnan mukaan runon laululintu Sylvia on Sisiliassa häkkiin suljettu paikallisen metsästyskulttuurin uhri, joka laulaa kaipauksestaan Suomeen. Tämä mielikuva saattaakin syntyä laulun suomenkielisestä versiosta:
Mutt’ ylhäällä orressa vielä on vain, se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain, ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi, murheita muistaa ken vois laulajan?
Suomennos on kuitenkin jo itsessään tulkinta, eikä se täysin välitä Topeliuksen runon sisältöä. Alkukielisessä runossa mainitaan toki häkkilintu, mutta mikään ei viittaa siihen, että runon kertoja “Sylvia” itse olisi vangittu. Ruotsinkielisessä versiossa yllä mainitut säkeet kuuluvat seuraavasti:
Der borta i taket, der hänger han än, Den bur som har fångat min trognaste vän. Och sången har tystnat I fängelseborg; O hvem har ett hjerta för sångarens sorg?
Etelässä sypressien ja appelsiinipuiden tuoksun ympäröimänä elävä Sylvia näyttäisi runossa kaipaavan häkkiin vangittua ystäväänsä. Runo kertoo siis kahdesta linnusta. Sylvian laulun kontekstia ei tarvitse hakea eteläisessä Euroopassa harjoitetusta lintujen metsästyksestä sillä myös Suomessa vangittiin pikkulintuja häkkiin.
1800-luvun sanomalehtien lukuisista osto- ja myynti-ilmoituksista voi päätellä, että Topeliuksen aikalaisten kodeissa asusti alunperin ulkomailta tuotuja lintuja kuten kanarianlintuja sekä monia suomalaisen luonnon lintuja, muun muassa hemppoja, tiklejä, peippoja ja vihervarpusia. Topelius kritisoi pikkulintujen vangitsemista sekä esimerkiksi linnunmunien keräämistä ja pikkulintujen ampumista täytettäviksi. Hänen mukaansa oppia kannatti hakea elävästä luonnosta, eikä ammutuista linnuista ja kerätyistä linnunmunista. Topelius perusti vuonna 1870 Helsinkiin Maj Förening -nimisen yhdistyksen, jonka nimi suomennettiin Kevätyhtiöksi. Vastaavia kevätyhdistyksiä perustettiin pian muihinkin kaupunkeihin. Niiden tavoitteena oli kannustaa lapsia ja nuoria eläinten, erityisesti pikkulintujen, suojeluun. Pikkulintuja tarvitsi suojella, koska ne olivat “niin turwattomat, niin wiattomat, niin iloiset, niin siewät, niin hyödylliset ihmisille”. Lisäksi ne “muistuttivat hywyydestä ja rakkaudesta kaikkia eläwiä olentoja kohtaan”. Näin kirjoitti Topelius Ensimmäisessä kevätkirjassa Suomen kevätyhtiöille vuonna 1874.
Mielenkiintoinen kandidaatti runon vangitun linnun esikuvaksi on vihervarpunen, joka esiintyy Topeliuksen teksteissä läpi vuosikymmenten. Kun Topelius oli seitsemänvuotias, kuoli perheen häkkilintu vihervarpunen. Topelius suri pientä siivekästä, hautasi linnun lehden päällä ja kirjoitti sille runon. Vuosikymmeniä myöhemmin iäkäs Topelius kertoi lapsuusmuistosta Sländan -lastenlehdessä. Runon päätteeksi hän painotti, ettei vapaita lintuja tule koskaan pitää häkissä. Vihervarpunen esiintyy myös Topeliuksen lapsille kirjoittamassa oppikirjassa Naturens bok vuodelta 1856. Lintuja käsittelevässä luvussa kertoja on vanginnut vihervarpusen häkkiin. Kertoja kuitenkin lupaa vapauttaa vihervarpusen, jos tämä tuo muut linnut hänen luokseen, jotta kertoja voi katsoa lintuja ja nähdä niissä Jumalan kädenjäljen. Luvun lopuksi vihervarpunen saa vapautensa.
Topelius kirjoitti vihervarpusesta myös vuonna 1870, samana vuonna, kun hän perusti ensimmäisen Kevätyhdistyksen. Topelius kirjoitti lastenlehteen Trollsändan otsikolla “Barnens frågor om majförening” tarinan, jossa isä vastaa kärsivällisesti poikansa Axelin mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Axelin ystävä Josefson ei ole mukana kevätyhdistyksessä. Hän vain nauraa mukana oleville lapsille ja suunnittelee vangitsevansa vihervarpusia ja repivänsä alas lintujen pesiä. Topeliuksen teksti sisältää selkeän opetuksen suojattomien elävien kuten pienten lintujen suojelemisesta. Topelius tuki 1800-luvun jälkipuoliskolla useita lastenlehtiä, joissa tärkeitä teemoja olivat kristinuskon perusteiden, isänmaanrakkauden ja vanhempien kunnioituksen ohella luonto ja eläinsuojelu.
Vihervarpusten vangitseminen ja Kevätyhdistyksen sanoma yhdistettiin toisiinsa myös Oulun lehdessä vuonna 1882. Nimimerkki “Esa” kirjoitti vihervarpusesta, joka oli suljettu visertämään häkissä ja houkuttelemaan lajitoverinsa verkkoon. Kirjoittaja tuomitsi lintujen vangitsemisen ja viittasi Topeliuksen “tulisella innolla” perustaman Kevätyhdistyksen sanomaan, joka ei kuitenkaan ollut kiirinyt pohjoiseen Ouluun asti. Kaupungin nuoriso varmasti lähtisi yhdistykseen mukaan, jos vain sellainen saataisiin alulle.
Kyseinen kirjoitus kuuluu niiden noin viidensadan hakuosuman joukkoon, joita vihervarpusesta löytyy Kansalliskirjaston digitoimasta 1800-luvun sanoma- ja aikakausilehtiaineistosta hakusanoilla “grönsiska” ja “viheriä varpunen”. Kauppaa vihervarpusilla käytiin ahkerasti, mistä kertovat lukuisat myynti- ja ostoilmoitukset. Lisäksi pienet vihreänkeltaiset linnut karkasivat omistajiltaan. Lehdissä ilmoitettiin nimittäin karanneista ja karkumatkalta löytyneistä vihervarpusista. Esimerkiksi Åbo Underrättelserissä ilmoittaja kaipaili “pienen karkulaisen” perään ja pyysi palauttamaan linnun hyvää korvausta vastaan. Vihervarpunen esiintyy myös sanomalehtien jatkokertomuksissa usein häkkilintuna, kuten Björneborgs Tidningissa Hans Christian Andersenin kertomuksessa “Buttelhalsen”. Hakuosumien joukossa on myös fenologisia havaintoja, joissa kuvataan lajin paluuta keväiseen luontoon. Esimerkiksi kirjeenvaihtaja Turusta kirjoitti Morgonbladetille Ruissalossa havaituista vihervarpusista vuonna 1854.
Hilding Winberg Nygrannasin salissa lintuhäkin vierellä vuonna 1920. Kuva: Poika ja lintuhäkki. Vantaan kaupunginmuseo.
Jos Suomessa häkkiin vangitun linnun esikuva olisi vihervarpunen tai muu yleinen häkkilintu, kuka on Sisilian lämmössä ystäväänsä kaipaava Sylvia? Runon lintulaulajaksi on esitetty mustapääkerttua, koska se talvehtii Välimeren rannikolla. Toisaalta myös muita kerttuja tai kerttujen sukuun (Sylvia) kuuluneita lintuja on nostettu esiin. 1800-luvulla kerttujen sukuun määriteltiin nimittäin enemmän lajeja kuin nykyään. Esimerkiksi Magnus ja Wilhelm von Wrightin lintukirjassa vuodelta 1828 nimetään yhteensä kolmetoista Sylvia-sukuun kuulunutta lajia, joista monet kuten punarinta ja pajulintu on myöhemmin jaoteltu eri sukuihin. Runon Sylvian esikuvaksi voi siis ajatella olevan useita mahdollisia vaihtoehtoja, jos Sylvialla edes oli vain yhtä esikuvaa. Sylvia-sukuun kuului 1800-luvulla muun muassa leppälintu, josta Topelius kirjoitti Ensimmäinen kevätkirja Suomen kevätyhtiöille -lintusuojeluoppaassa latinankielisellä nimellä Sylvia phoenicurus seuraavasti:
Warhain hän tulee, warhain hän myös lähtee pois. Jo Elokuun loppupuolella, kun yöt synkistyvät ja kylmä sade tipahtelee hänen köyhään mökkiinsä, muuttaa hän wieraille maille, Wälimeren rannikoille, siellä hiljaisuudessa uutta kewättä odottaaksensa. Siellä laulaa hän harwoin, siellä hän ei koskaan tee pesää; hän ajattelee armasta Pohjanmaata ja halajaa hartaasti takaisin sen suhiseviin koivuihin.
Teksti: Aino Jämsä ja Heli Rantala
Kirjoittajat työskentelevät Alfred Kordelinin säätiön rahoittamassa Fauna et Flora Fennica -hankkeessa, jossa tutkitaan suomalaisen lajiston historiallista levinneisyyttä digitoidun sanoma- ja aikakausilehtiaineiston avulla.
Lähteet:
Andersen, Hans Christian: Buttelhalsen. Björneborgs Tidning 13.3.1875.
Herberts, Carola & Clas Zilliacus: “Inledning”, Zacharias Topelius, Ljungblommor, Carola Herberts (utg.), ZTS I, SSLS 742, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2010, https://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-8067-1609135319
Landsorten, Åbo. Morgonbladet 6.3.1854.
Leino-Kaukinen, Pirkko: Lastenlehdistön avartuva maailma. Suomen lehdistön historia 9, erikoisaikakauslehdet, Päiviö Tommila (toim.), Kuopio: Kustannuskiila 1991, 125–155.
Leppälintu. Ensimmäinen Kewätkirja Suomen kewätyhtiöille. Helsinki, 1874. Näköispainos Gummerus, Jyväskylä 2009, 10–11.
Lähdesmäki, Heta & Petri Paju: Ihmisten ja pikkulintujen teknologisia yhteenkietoutumia – pohdintoja linnunpöntön ja sen käyttäjien historiasta, Turun Romantikko: Esseitä Hannu Salmelle, Juhana Saarelainen, Heli Rantala, Petri Paju ja Mila Oiva (toim.), Turku: Turun yliopisto 2021, 111–122.
Topelius, Zacharias: Korrespondens med föräldrarna, Eliel Kilpelä (utg.), ZTS XX:2, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2018, https://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6782-1525327473
Topelius, Zacharias: Naturens bok. Läsebok för de lägsta lärowerken i Finland. Första kursen. Helsingfors: Förf:s förlag 1856, https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022060142003.
Topelius, Zacharias [nimimerkillä Z.T]: “Suomen kevätyhtiöille”, Ensimmäinen Kewätkirja Suomen kewätyhtiöille. Helsinki, 1874. Näköispainos Gummerus, Jyväskylä 2009, 3–9.
Uino, Ari: Lastenlehtien kehitys 1854–1880. Suomen lehdistön historia 9, erikoisaikakauslehdet, Päiviö Tommila (toim.), Kuopio: Kustannuskiila 1991, 106–124.
Wright, Wilhelm von & Magnus von Wright: Svenska fåglar efter naturen och på sten ritade af M. och W. von Wright. Stockholm: C. von Scheele 1828, https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe200901151058.
Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt? Sain tieteiden ja aatteiden historian dosentin arvon aika vasta, kesäkuussa 2023. Työskentelen tällä hetkellä Oulun yliopistossa tieteiden ja aatteiden historian oppiaineessa.
Mikko Myllykangas. Kuva: Oulun yliopisto / Mikko Törmänen.
Mitä olet tutkinut ja miksi? Olen tehnyt tutkimusta aikajärjestyksessä maisterinopintojeni loppuvaiheesta tähän päivään melko monenlaisilla aihealueilla. Ensimmäinen palkallinen tutkimukseni koski tietojenkäsittelytieteellisen tutkimuksen historiaa. Tämän jälkeen tein väitöskirjan itsemurhan lääketieteellistymisestä Suomessa vuosivälillä 1860-1986. Heti väitökseni jälkeen vuonna 2014 työskentelin muutaman vuoden sosiaalipsykiatrian historian parissa, minkä jälkeen olen tutkinut psykiatrisen epidemiologian, stressin sekä ylipainon historiaa. Pääsääntöisesti tutkimukseni on ollut ns. ”sosiaalihistoriallisesti inspiroitunutta tieteenhistoriaa”.
Mitä tutkit nyt? Olen viimeistelemässä ylipainon historiaan liittyvää tutkimusta, jota tein parin viime vuoden ajan.
Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi kytkeytyy? Sekä itsemurha että ylipaino ovat olleet suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa varsin pinnalla vuosikymmeniä, joten nuo ovat ehkä ne selkeimmät kosketuspinnat.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin? (ks. seuraavan kysymyksen vastaus)
Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle? Dosentuuri kulttuurihistorian oppiaineessa tuntui kiinnostavalta ja luontevalta vaihtoehdolta kun pohdin mahdollisia oppiaineita, joista hakea dosentuuria. Vaikka olen pääsääntöisesti keskittynyt tieteenhistoriallisiin aiheisiin, olen omassa tutkimuksessani pyrkinyt rikastamaan analyysiäni ottamalla huomioon erilaisia sosiaalisia ja kulttuurisia virtauksia ja näiden vuorovaikutuksia tieteellisten keskusteluiden kanssa.
Kulttuurihistorian seura 