Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?
Sain dosentin arvonimen kesäkuussa 2023. Työskentelen vierailevana tutkijana Aleksanteri-instituutissa Helsingin yliopistossa sekä tuntiopettajana Tampereen yliopistossa.
Mitä olet tutkinut ja miksi?
Olen tutkinut Venäjän ja Neuvostoliiton kulttuuri- ja aatehistoriaa musiikin ja humanististen tieteiden näkökulmista. Tein väitöskirjani musiikkitieteilijä Boris Asafjevin (1884–1949) hegemoniseen asemaan nousseen intonaatioteorian kehityksestä aatehistoriallisessa ja Neuvostoliiton kulttuuripoliittisessa kontekstissa. Väitöskirjan jälkeen olen tutkinut Stalinin ajan aatehistoriaa yleisesti ja Neuvostoliiton perintöä nyky-Venäjällä. Olen seurannut yli kymmenen vuotta Putinin kulttuuripolitiikkaa ja sitä, miten hän käyttää kulttuuria yhtenä hallintakeinonaan. Kulttuurinen valtiotaito on suhteellisen tuore käsite kansainvälisen politiikan tutkimuksessa ja mielestäni käyttökelpoinen kuvaamaan sitä, miten myös Neuvostoliitossa valtiovalta valjasti kulttuurin politiikan palvelukseen.
Neuvostoliiton aatehistorian pariin minut johdatti aikanaan oma muusikkotaustani. Opiskelin pianonsoittoa neuvostoliittolaisen musiikkikoulutuksen saaneen Azerbaidžanista kotoisin olleen juutalaisen pianistin johdolla kymmenen vuotta Turun musiikkiopistolla. Kiinnostukseni Neuvostoliiton musiikin filosofiaan heräsi lähinnä siksi, että musiikin opetus oli niin erilaista kuin Suomessa. Luulin sitä ”venäläiseksi” koulukunnaksi, mutta olin väärässä. Musiikinopetus, jota sain Bakun musiikkiakatemian suodattamana, oli yhtä lailla neuvostoliittolaisen kulttuurin ja politiikan tulosta kuin myös yksilöllistä eri opettajien ja taiteilijoiden kautta kulkeutunutta tulkintaa pianonsoiton traditioista. Olen jäänyt kiinni tähän monimuotoiseen kiinnostavaan teemaan nimeltä ”neuvostoliittolainen kulttuuri”. Se on kai elämäntyöni.
Toiseksi, suurin osa venäläisistä muusikoista, joita kuulin Turun konserttisalissa lapsuudessani, soittivat Šostakovitšia lukuun ottamatta lähinnä romantiikan ja klassismin ohjelmistoa. Venäläiset pianistit olivat nimenomaan suurten romanttisten konserttojen tulkkeja. Tämä ohjelmisto puhutteli minua itsessäni tunnistamani romanttisuuden vuoksi. Neuvostoliitto esiintyi minulle lapsena sodassa olleen taiteita harrastaneen isoisäni kautta Venäjänä – klassisen taidekulttuurin dostojevskilaisena supervaltana. Kuvaavaa on, että lukion opitkaan eivät merkittävästi murentaneet tätä kuvaa. Neuvostoliitto oli romahtanut jo 90-luvulla, mutta meillä ei edelleenkään puhuttu Neuvostoliitosta lukion historian tunneilla. Tilanne ei ole kauheasti parantunut sittemmin ja syy ei ole ollut suomettuminen, kuten on nykyisin trendikästä väittää, vaan se, että Suomessa on todella vähän Venäjän ja Neuvostoliiton historian ja kulttuurin tuntijoita suhteutettuna siihen, että olemme naapurimaa. Tiedon puute näkyy käynnissä olevan sodan kontekstissa mm. pelkona ja antipatiana sitä kohtaan, mikä mielletään venäläisenä.
Paljon myöhemmin kirjoitin siitä, miten ”venäläisen” klassisen taiteen, filosofian tradition ja yleiseurooppalaisen modernismin kävi Neuvostoliitossa. Väitöskirjani alaotsikoksi tuli ”modernin ja tradition ongelma”. Sitä edelsi pitkä tutkimustyö, jonka aikana asuin Venäjällä. Opiskelin Venäjän valtion yliopistossa, työskentelin pietarilaisessa lastenkodissa, asuin georgialaisen ruhtinaan taloudessa ja kolusin neuvostoliittolaista musiikkitieteellistä kirjallisuutta erään neuvostoliittolaisen musiikkitieteilijän kotikirjastossa, jossa myös asuin erään kevään ollessani tutkijavaihdossa Pietarin eurooppalaisessa yliopistossa. Tutkin väitöskirjassani muusikoiden roolia poliittisina toimijoina oman kulttuuritraditionsa neuvostoliittolaistajina 1920–1930-luvulla ja sitä, miten Stalinin hallinto käytti tätä poliittisiin tarkoituksiinsa. Väitöskirjani kirjoittaminen oli pitkä prosessi, jonka lomassa perehdyin laajemminkin venäläisen ja eurooppalaisen filosofian, tieteen, taiteen, ideologian ja politiikan dialogiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.
Mitä tutkit nyt?
Tutkin tällä hetkellä humanistisia tieteitä myöhäisstalinismin aikana, toisen maailman sodan jälkeen. Minua kiinnostaa yleisesti kysymys tieteen autonomiasta. Neuvostoliitto ei ollut mikään poikkeus siinä, ettei tieteellä ollut autonomiaa. Mutta kuinka paljon väkivallan kontekstissa löytyi sijaa autonomismille – uskolle siihen, että tiedettä voi ylipäätään tehdä kriittisenä ja vapaana ajatuksellisena toimintana stalinistisessa yhteiskunnassa? Tämä on aika keskeistä tieteen tekemiselle. Minua kiinnostaa mm. se, miten väkivalta näkyy Stalinin ajan teksteissä, joissa käsitellään taiteen ”realistisia” sisältöjä. Tämän lisäksi minua on koko urani kiehtonut kysymys siitä, miten ihmiset selviytyvät vaikeissa olosuhteissa. Arjen rutiinit ovat viime kädessä ne, jotka kantavat vaikeiden aikojen yli, mutta luovuus ja mielikuvitus tuovat arkeen mahdollisuuksien ikkunan. Mielikuvitus on yksi humanistisen tutkijan paras valtti ja suurin kirous. Siinä missä se johdattaa mielenkiintoisten kysymysten äärelle tutkimusaineistojen parissa, sille ei saa antaa liikaa valtaa niiden tulkinnassa. Neuvostoliitossa kehittyi jonkinlainen idealistinen todellisuus. Se ei ollut pelkästään kovan politiikan tulosta, vaan myös kulttuuritoimijoiden taistelua vapaudesta autoritäärisessä yhteiskunnassa. Vaikka monet neuvostoliittolaiset tekstit elävät omassa rakennetussa todellisuudessaan, idealismia tukivat tietyt kulttuuriset käytänteet. Kulttuuri- ja aatehistorioitsijana minua kiinnostaa tämä kuvitellun ja rakennetun ja arjen välinen vuoropuhelu, jonka näen neuvostoliitolaisen kulttuurin ytimessä. Eräs venäläinen kirjallisuuden lehtori ei koskaan halunnut mennä Louvreen Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen, koska pelkäsi sen olevan pettymys omalle kuvitelmalleen, jonka hän oli luonut eri lähteistä neuvostoaikana. Oli olemassa neuvostoliittolainen Louvre, ja se oli täydellinen. Mutta mitä tällainen kuviteltu kulttuuri tarkoittaa koko yhteiskunnan kannalta ja miten sitä tulisi tutkia?
Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi kytkeytyy?
Monia neuvostoliittolaisia ajatusrakenteita ja kulttuurisia käytänteitä ei ole koskaan kriittisesti purettu, vaan ne ovat vain muuttaneet muotoaan uudessa poliittisessa tilanteessa. Teen kulttuurihistorian tutkimusta ymmärtääkseni ylipäätään sitä, mitä tällainen kriittinen purkaminen tarkoittaa ja kenen näkökulmia se palvelee. Neuvostoliiton perustaminen osoitti, että kulttuuri muuttuu hitaasti vallankumouksellisesta politiikasta huolimatta – näin myös silloin kuin Neuvostoliitto kaatui. Jos emme ymmärrä tätä dynamiikkaa, emme voi ymmärtää Putinin politiikan ja propagandan voittokulkua ja sitä, miten vaikeassa tilanteessa tavalliset venäläiset sen suhteen elävät.
Tutkimukseni kytkeytyy monitasoisesti Venäjän nykytilanteeseen, autoritääriseen yhteiskuntaan Putinin alaisuudessa ja siihen miten kulttuuri- ja tiedeyhteisöt reagoivat nykyiseen kiristyneeseen poliittisen kontrollin ilmapiiriin Venäjällä. Monet tutkijat ja taiteilijat ovat lähteneet Venäjältä viime vuosina. Vain harvalla on kuitenkaan työmahdollisuuksia ja riittäviä verkostoja Venäjältä poistumiseen. Väkivallan uhka on Venäjällä todellinen niille, jotka onnistuvat tuomaan julkisuuteen sellaisen sotaa vastustavan eleen, jolla on aidosti merkitystä. Kollektiivisen vastuun käsitettä sodan aikana on vaikeaa tarkastella tasapainoisesti ellemme huomioi väkivallan uhkaa ja tunne Venäjän kulttuurihistoriaa ja pitkäaikaista propagandan perinnettä nyky-Venäjällä. En myöskään missään nimessä rinnasta Stalinin aikaa ja Putinin aikaa, vaan tutkin niiden monimutkaista historiallista suhdetta ja historian läsnäoloa nykypäivässäkin. Asuessani Venäjällä se näkyi mm. siinä, ettei valtiota edustavaa virkavaltaa edelleenkään koettu luotettavaksi. Tein kerran 2000-luvun alussa Venäjällä rikosilmoituksen, koska vakuutukseni vaati sen. Pohdin myöhemmin, olivatko miliisit ensisijaisesti ihmeissään siitä, että kuvittelin heidän löytävän rikollisen, vai siitä, että joku ylipäätään lähestyi heitä vapaaehtoisesti. Kulttuurihistoriallisella tutkimuksella on mahdollista pureutua myös tällaisiin pitkäaikaisiin kulttuurisiin valtarakenteisiin ja uskomuksiin.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Olen pohjakoulutukseltani musiikkitieteilijä, vaikka olen työskennellyt yli viisitoista vuotta Aleksanteri-instituutin monitieteisessä tutkijayhteisössä. Olin onnekas, kun sain opiskella musiikkitiedettä Helsingissä 2000-luvun alussa: monipuolinen opetustarjonta ulottui semiotiikasta etnomusikologiaan, musiikin sosiologiaan, historiaan ja teknologiaan sekä musiikin teorian historiaan. Ajattelen, että kiinnostukseeni musiikkiin historiana, yksilöllisenä olemisena ja kulttuurin muotona on vaikuttanut keskeisesti musiikkitieteen opetuksen laaja-alaisuus näinä vuosina. Nykypäivän resurssipulassa tällaisesta laaja-alaisesta humanistisesta koulutuksesta voi enää vain unelmoida. Toiseksi, minusta tuli kulttuurihistorioitsija, koska laitoksellamme oli vahva semiotiikan tutkimussuuntaus. Kandivaiheessa toimin semiotiikan opiskelijaseuran sihteerinä ja purin hämmennystäni kirjoittamalla runoja siitä, miten vähän ymmärsin taiteen semioottisia teorioita. Opin ymmärtämään semiotiikkaa vasta väitöskirjatyöskentelyn myötä. Väitöskirjani pureutui osittain semiotiikan aate- ja kulttuurihistoriaa Venäjällä, sillä tutkimani Asafjevin teoria oli proto-semioottinen, käyttääkseni Eero Tarastin osuvaa määritelmää. Semiotiikan maailma avautui vasta, kun perehdyin perinpohjaisesti siihen miten tällainen filosofinen ja kulttuurinen tapa tarkastella elämää sen laajassa merkityksessä muodostui aate- ja kulttuurihistoriallisesti ja mihin yhteiskunnallisiin tarpeisiin se aikanaan vastasi. Kulttuurihistoria on myös tapa tehdä teorioita eläviksi.
Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle?
Olen vasta saanut dosentuurin ja olen siitä erityisen mielissäni siksi, että Turku on lapsuuden kotikaupunkini. Muutin takaisin Turkuun korona-aikana vietettyäni koko aikuisikäni Helsingissä ja ulkomailla eri tutkijavaihdoissa. Haluaisin integroitua paremmin Turkuun omalla tieteellisellä panoksellani ja ajattelen, että dosentuuri voisi tarjota siihen yhden portin. Olen vuosien varrella tutustunut kiinnostaviin turkulaisiin kulttuurihistorian tutkijoihin, jotka tulevat hyvin erilaisista tutkimustraditioista kuin minä. Olen erittäin kiinnostunut kehittämään yhteisprojekteja heidän kanssaan, ja haluaisin tietenkin myös opettaa ja ohjata uusia opiskelijoita ja siten tuoda oman panokseni turkulaiseen kulttuurihistoriaan.
Omia haasteitaan toki asettavat koventunut kilpailu tutkimusrahoituksesta sekä yliopistojen opetukseen ja perustutkimukseen suunnattujen määrärahojen niukkuus. Isoisovanhempani myivät nahkatavaraa Turun torilla, ja toiset isoisovanhempani perustivat Turkuun alusvaateliikkeitä, joten epäilemättä minussakin elää tietty määrä kauppiasta. En näe kuitenkaan Venäjän aate- ja kulttuurihistorian dosentuuria asiana, joka vertautuu kauppiaana oloon. Asiantuntemukseni paketoiminen kulloisenkin kysynnän ja suhdanteiden mukaiseksi olisi jonkinlaista tiedepopulismia. Tieteen popularisointi on toinen asia – se on tärkeää. Kulttuurihistorian dosentit voisivat osallistua aktiivisemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja väitellä keskenään julkisesti oman alansa kysymyksistä. Esimerkiksi Venäjään ja Neuvostoliittoon liittyvät patsaskiistat ovat kiinnostavia tapauksia siitä, etteivät historian tutkijat ole yksimielisiä patsaiden tulkinnoista ja kohtaloista. Myös patsaiden poistaminen on osa elävää kulttuurihistoriaamme. Minulle Leninin patsaan poistaminen Turusta kertoo mm. monimutkaisesta suhteestamme Venäjään, historiatietoisuudestamme tai sen puutteesta sekä tämän hetken yleisestä mielipiteestä koskien sitä, mikä on oikein ja väärin.
Kulttuurihistorian seura 