Kulttuurihistorian dosentti Marika Räsänen toimii akatemiatutkijana myöhäiskeskiaikaisia reliikkejä koskevassa, viime vuonna käynnistyneessä hankkeessa Rethinking the Late Medieval Relic (c. 1200–1550). Hänellä on pitkäaikainen tutkimussuhde keskiajalla pyhimykseksi julistettuunteologi Tuomas Akvinolaiseen (1225–1274), jonka suuret juhlavuodet ovat nyt käsillä.
Löysin Tuomas Akvinolaisen levottoman ruumiin sattumalta. Aloitin artikkelin työstämisen Tuomaan ruumiin kuolemanjälkeisistä käänteistä Suomen Rooman instituutin silloisen johtajan Christian Krötzlin työryhmässä vuonna 2003. Aluksi arvelin peseväni aiheesta käteni, kun artikkelini olisi valmis. Samaan aikaan olin aloittelemassa väitöskirjaprojektia, jonka aihe oli aivan toinen.
Levoton ruumis koukutti mutta en antanut sille koko kämmentä. Olin varma, että niin rehevästä aiheesta olisi tehty jo monta väitöskirjaa erilaisista näkökulmista eikä siihen siten olisi järkevää tarttua.
Ensimmäisen tieteellisen artikkelin kirjoittaminen oli vaativaa ja aikaa vievää, ja samalla havaitsin yllättävän ison aukon tutkimustraditiossa liittyen Tuomaan ruumiin historiaan. Huolellisesti harkiten päädyin vaihtamaan väitöskirja-aiheekseni Tuomas Akvinolaisen reliikkien ”elämän ja teot”.
Tuomas Akvinolaisen pääkalloreliikki sai juhlavuosien kunniaksi uuden relikvaarion Toulousessa. Toukokuussa pidetyn juhlakonferenssin ajan reliikki oli esillä juhlavieraiden kunnioitettavana. Kuva: Marika Räsänen.
Jäin uuden aiheeni kanssa Roomaan. Mylläsin Vatikaanin kirjaston kokoelmia; käsikirjoituksia, painettuja lähdeteoksia ja tutkimuskirjallisuutta jäljittääkseni Tuomaan ruumiin vaiheita sen hautaamisesta vuonna 1274 Fossanovan luostariin Etelä-Italiaan, ruumiin salaisia siirtoja ja sen jakamisia osiin sekä lopulta yhden aikakauden päättänyttä juhlallista ruumiin siirtämistä Italian niemimaalta Toulouseen, Etelä-Ranskaan.
Päivät kirjastossa venyivät, työ oli hidasta. Löysin vähin erin teemaan liittyvää kiinnostavaa tutkimuskirjallisuutta. Suoranainen ”artikkelisuma” paikantui vuosiin 1923-25. Tuolloin oli juhlittu Tuomas Akvinolaisen erinäisiä ”sadansia vuosia” syntymästä, kuolemasta ja kanonisaatiosta. Tuskastuneena omaan etenemiseeni vannoin käsi jonkun juhlakirjan päällä (kuvainnollisesti), että väitöskirjani valmistuisi siten, että seuraaviin vuosijuhliin saisin minäkin kutsun.
Muistin lähemmäs parikymmentä vuotta vanhan lupaukseni joitakin viikkoja sitten. Heinäkuussa tulee 700 vuotta Tuomas Akvinolaisen kanonisaatiosta, ensi maaliskuussa 750 vuotta Tuomaan kuolemasta ja vuonna 2025 vietetään hänen syntymänsä 800-vuotisjuhlaa. Omaan Tuomas-juhlakiertueeseeni kuuluvat esitelmät ainakin Torontossa, Toulousessa ja Fossanovassa. Esitelmät kootaan useiksi artikkelikokoelmiksi ja monia muitakin Tuomaaseen liittyviä tutkimuksia on valmisteilla.
Kanonisaation juhlavuoteen liittyen Toulousessa on Tuomas Akvinolaisen merkitystä teologina, dominikaanina ja pyhimyksenä esittelevä, erittäin kiinnostava näyttely. Kuva: Marika Räsänen.
Mikä tärkeintä, parin vuoden päästä Tuomas Akvinolais-tutkimuksen tila näyttää jälleen aivan erilaiselta kuin sata – tai parikymmentä – vuotta sitten. Silti juhlavuositutkimus tuskin tuottaa suuria määriä merkittäviä uusia avauksia Tuomaan jälkivaikutuksen tarkasteluun. Toivo onkin niissä nuorissa tutkijoissa, jotka löytävät juhlajulkaisut, paikantavat luutuneet rakenteet ja traditioiden välistä pilkistävät aukot. Aukot, joihin voi tarttua monitieteisellä otteella ja ravistella esille jotain uutta esimerkiksi vallan, vaikuttamisen ja pyhyyden välisistä suhteista.
Toulousen näyttelyssä on esillä mm. käsikirjoitus, joka harvinaisella tavalla pitää sisällään lähes kaikki Tuomaan reliikkikultista kertovat keskeisimmät 1300-luvun tekstit. Kuva: Marika Räsänen.
Aloitan kesäkuun alussa väitöskirjatyöni ”Moninaistuva sukupuoli: Mediavälitteinen sukupuoliaktivismi Suomessa 1960–2007” päätoimisen tekemisen kulttuurihistorian oppiaineessa, sillä sain tutkimukselle vuoden rahoituksen Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahastolta. Olen tehnyt tutkimusta vuoden 2023 alusta lähtien sivutoimisesti ja odotan innolla, että pääsen syventymään aiheeseeni entistä paremmin.
Väitöskirjani käsittelee suomalaisissa medioissa vuosina 1960–2007 esillä olleita sukupuolivähemmistöön kuuluvia aktivisteja. Olen tutkimuksessani kiinnostunut siitä, miten tutkimani aktivistit ovat tehneet sukupuolen moninaisuutta näkyväksi kertomusten avulla. Tarkastelen erityisesti lehdissä ja televisioissa esitettyjä henkilöhaastatteluita ja niissä muodostunutta kuvaa sukupuolista sekä sukupuolivähemmistöistä. Tutkimuksessani minua kiinnostaa myös se, miten suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet sukupuolesta ja sen moninaisuudesta tuotettuihin kuvauksiin. Tutkimanani aikakautena aktivistien ja toimittajien mediatyötä on rajoittanut esimerkiksi vuoteen 1999 asti voimassa ollut homoseksuaalisten tekojen kehotuskielto, jonka nojalla sensuroitiin myös sukupuolivähemmistöjä käsitteleviä artikkeleita ja ohjelmia. Lisäksi yhteiskunnan asenteissa ja suomalaisessa kulttuurissa tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet siihen, miten sukupuolen moninaisuutta on käsitetty ja tehty näkyväksi mediassa eri aikoina.
Järjestölehtiä. Kuva: Jean Lukkarinen.
Käytän aineistonani sekä suomalaisten LHBTIQ+-järjestöjen julkisia järjestölehtiä että muita julkisissa medioissa julkaistuja artikkeleita ja ohjelmia sukupuolivähemmistöistä. Haastattelen myös medioissa esillä olleita aktivisteja sekä juttuja tehneitä toimittajia saadakseni näkökulmia juttujen tuottamien kuvausten muodostumiseen. Tutkimukseni ote on siten monitieteinen ja soveltava – teen tutkimusta yhteistyössä tutkimani yhteisön kanssa ja hyödynnän analyysissäni niin kulttuurihistorian, mediatutkimuksen kuin sukupuolentutkimuksenkin näkökulmia. Uskon näin tuottavani mahdollisimman monipuolisen kuvauksen sukupuolen moninaisuuden historiasta Suomessa ja suomalaisissa medioissa.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Tutkimukseni aihe on varsin ajankohtainen, sillä sukupuolesta ja sen (itse)määrittelystä on keskusteltu aktiivisesti viime vuosien aikana etenkin vuonna 2023 uudistuneen translain yhteydessä. Vastikään voimaan tullut laki antaa yksilölle mahdollisuuden määrittää oman juridisen sukupuolensa kahdesta binäärisestä vaihtoehdosta (mies ja nainen) hakemuksen täyttämisen ja odotusajan jälkeen. Lain voimaantulo on suomalaisten LHBTIQ+-järjestöjen ja sukupuolivähemmistöön kuuluvien aktivistien vuosikymmenten työn tulos. Lain ja sukupuolen moninaisuuden ympärillä käydyn yhteiskunnallisen keskustelun ymmärtämiseksi tarvitaan myös historiaa ja sen pitkissä linjoissa muuttuneiden sukupuolikäsitysten tarkastelua.
Tutkimukseni tarkoituksena onkin murtaa myyttiä siitä, että sukupuolen moninaisuus olisi vain 2020-luvun ilmiö, jolla ei ole historiaa. Esitän tutkimuksessani, että käsityksemme sukupuolista eivät ole historiassakaan olleet kaksijakoisia, ja medioissa omia elämäntarinoitaan jakaneilla aktivisteilla on ollut vaikutus siihen, miten sukupuolia ympäröivät lait ja käsitykset ovat muuttuneet vuosikymmenten kuluessa.
Sukupuolivähemmistöjen historian tutkimus on myös erityisen tärkeää ja ajankohtaista siksi, että Suomesta puuttuu kokonaan perustavanlaatuinen tutkimus sukupuolivähemmistöjen historiasta, ja tutkimusalana kenttä on historia-aineissa lähes olematon. Tutkimukseni yrittää siten vastata myös viime vuosina nuorten ja opiskelijoiden keskuudessa nousseeseen kiinnostukseen sukupuolen moninaisuuden historiaa kohtaan paikkaamalla perustutkimuksessa olevia suuria aukkoja.
Jean Lukkarinen. Kuva: Marco Juvonen.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Hain opiskelemaan Turkuun, sillä kulttuurihistoria kiinnosti minua oppiaineena alusta alkaen paljon. Hetken omaa suuntaa haettuani päädyin kulttuurihistoriassa mediahistoriaa sekä sukupuolihistoriaa käsitteleville kursseille – ja olin myyty. Tein molemmat opinnäytetyöni liittyen mediahistoriaan sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaan, joten samoja teemoja jatkava väitöskirja on näin ollen minulle oikein luonteva jatkumo.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria merkitsee minulle tutkimuksen vapautta ja menetelmää katsoa menneisyyttä monesta eri näkökulmasta. Kulttuurihistorian rikas, moninainen ja monitieteinen kenttä yllättää ja herättää ajattelemaan miten erilaisista palasista historiallista kertomusta voi oikein rakentaakaan. Olen kulttuurihistoriassa erityisen kiinnostunut ihmisistä, kertomuksista sekä kokemuksista. Minua inspiroi se, miten tavallisista ja arkipäiväisistä kertomuksista sekä kokemuksista voi löytää erikoisiakin vivahteita. Nautin myös siitä, että muiden tutkimuksia seuraamalla voi oppia aina jotain ihan uutta.
Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Olen monesti kuullut lentävän lauseen, että aikuisviihdelehtiä luetaan vain ”artikkeleiden takia”. Oman tutkimukseni kohdalla tämä lentävä lause on kuitenkin varsin totta – olen kahlannut yliopiston kirjastossa läpi aikuisviihdelehtien vuosikertoja etsiessäni sukupuolen moninaisuutta koskevia lehtihaastatteluita. Tämä johtuu siitä, että aikuisviihdelehdet ja yleisestikin juoru- ja sensaatiolehdet kirjoittivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä tutkimanani aikakautena enemmän kuin muut valtavirtamediat, joiden toimittajat saattoivat karttaa aihepiiristä kirjoittamista juttujen sensuroinnin pelossa. Kyseisten lehtien selaaminen on yllättänyt minut oikeastaan monipuolisuudellaan: esimerkiksi 1960- ja 1970-luvun lehtien välistä voi löytää artikkeleita vaikkapa uistinkalastuksesta, marginaaliryhmistä tai työttömyydestä.
Työskentelen tutkijana Pyöriäismuistot-tutkimushankkeessa, jossa tutkitaan ihmisten ja itämerenpyöriäisten yhteistä menneisyyttä Suomessa. Tutkimuksen aineistona ovat sanomalehti- ja arkistoaineistot sekä pyöriäisiä Suomessa nähneiden ihmisten haastattelut. Tutkimus on vasta alussa, mutta esittelen seuraavassa lyhyesti käynnissä olevaa tutkimusta ja sen lähtökohtia.
Olen aloittanut hankkeessa postdoc-tutkijana tammikuussa 2023 ja ensimmäisenä olen käynyt läpi suomenkielisiä digitoituja sanomalehtiaineistoja Kansalliskirjaston digitaalisen palvelun kautta. Näistä aineistoista olen kerännyt havaintoja siitä, missä pyöriäisiä on nähty ja analysoinut, miten pyöriäisiin on sanomalehdissä suhtauduttu. Tällä hetkellä työskentelen 1930-luvun aineistojen parissa, joten tässä esiin tulevat havainnot eivät ulotu sitä pidemmälle.
Sanomalehtiaineistojen perusteella pyöriäisiä on havaittu Suomen rannikkoalueilla 1800-lopulta 1930-luvulle aina Haaparannan Seskaröstä Viipurin Kyrönniemelle asti. Suhtautuminen pyöriäisiin on vaihdellut eri aikoina ja eri alueiden lehdissä. Keskeisiä aineistosta nousevia puhetapoja ovat pyöriäisten käyttäminen eksoottisen luonnon merkitsijöinä esimerkiksi matkakirjallisuudessa, pyöriäishavaintojen leimaaminen ”mätäkuun jutuiksi” eli huijauksiksi sekä pyöriäisten esittäminen spektaakkelina. Myös käytännöllinen suhtautuminen pyöriäisiin yhtenä kalastajien saaliina näkyy aineistoissa.
Viihteen ja ajanvietteen tutkijana olen kiinnostunut erityisesti niistä uutisista, joissa pyöriäisistä kirjoitetaan spektaakkelina. Esimerkiksi 1920-luvulla Suomessa kiersi markkinanähtävyytenä täytetty pyöriäinen, joka lehtimainoksen mukaan ”ammuttiin konekiväärillä” edellisenä kesänä. Tämä ilmoitus on julkaistu muun muassa Tornion Lehdessä tiistaina 6.3.1923. Kyseessä on toinen kahdesta pyöriäisestä, jotka surmattiin Nauvossa kesäkuussa 1922. Täytetyn pyöriäisen kohtalon selvittäminen on yksi johtolanka, jota olen seurannut tutkimusartikkelia varten ja tarkempi kuvaus tapahtumista julkaistaan myöhemmin.
Täytettyjen eläinten ja erilaisten luonnontieteellisten eläinnäyttelyiden historiaa tutkimalla voi tarkastella ihmisten suhtautumista muunlajisiin eläimiin. Toinen tutkimushankkeessa työn alla oleva tutkimusartikkeli keskittyy pyöriäisten levinneisyyteen 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoleenväliin. Havaintojen pitkän aikavälin tarkastelu auttaa ymmärtämään, millaisia muutoksia on tapahtunut suhtautumisessa eläimiin, miten puhetavat ovat muuttuneet ja toisaalta miten sanomalehdistössä tapahtuneet muutokset näkyvät esimerkiksi käytetyssä retoriikassa tai muuttuvissa juttutyypeissä.
Pyöriäismuistot-hanke on laajemman HumBio-hankkeen alahanke. Laajempi hanke tutkii ihmisten suhdetta meriympäristöjen kadonneisiin, uhanalaisiin, tulokas- ja vieraslajeihin Suomessa. Keskeistä molemmissa on tarkastella ihmisten suhdetta muuttuvaan biodiversiteettiin humanististen alojen näkökulmasta. Hankkeet tuottavat Itämeren biodiversiteettiä koskevaa uutta tietoa tutkijoiden, päätöksentekijöiden ja laajan yleisön käyttöön. Hankkeissa tehdään yhteistyötä luonnontieteilijöiden kanssa, ja Pyöriäismuistot-hanke toimii yhteistyössä ympäristöministeriön ja Turun ammattikorkeakoulun kanssa.
Ihmistieteellisiä lähestymistapoja ympäristökysymyksiin sekä ihmisen ja luonnon suhdetta käsittelevää tutkimusta voi lähestyä esimerkiksi humanistisen ympäristötutkimuksen, ympäristöhumanismin ja enviromental humanities -kattokäsitteiden avulla. Yhteistä lähestymistavoille on ajatus siitä, että ympäristöön liittyviä kysymyksiä ja luontoa koskevia keskusteluja tulee tarkastella historiallis-kulttuurisissa konteksteissa ja valtaan liittyvissä viitekehyksissä. Näin avautuvat ihmisen, kulttuurin, talouden ja luonnon monimutkaiset ajalliset kytkökset.
Ympäristöhistorian viitekehyksen lisäksi pyöriäishankkeessa on kysymys mediahistoriasta ja siitä, miten median representaatiot ja diskurssit paljastavat tai heijastavat kunkin aikakauden kulttuuria ja suhtautumista muunlajisiin eläimiin. Hankkeessa sovelletaan myös digitaalisten ihmistieteiden menetelmiä, sillä aineistot ovat sähköisiä ja niitä tarkastellaan tietokoneavusteisesti. Tämä työ jatkuu myös osin saman työryhmän Fauna et Flora Fennica -tutkimushankkeessa, jossa tarkastellaan Suomen alueen eläin- ja kasvilajistoa historian-, kulttuurin- ja kielentutkimuksen keinoin. Hanke on saanut rahoituksen keväällä 2023 Alfred Kordelinin säätiön Suuret kulttuurihankkeet -ohjelmasta.
Etsimme Pyöriäismuistot-hankkeeseen haastateltavaksi ihmisiä, jotka ovat nähneet pyöriäisen Suomen luonnossa tai kuulleet kerrottavan tarinoita kohtaamisista pyöriäisten kanssa. Jos sinulla on tällaisia havaintoja, ota yhteyttä nmmkal (a) utu.fi tai käy vastaamassa 31.10.2023 mennessä kyselyyn osoitteessa https://link.webropolsurveys.com/S/D1352E50D1E19A97.
Noora Kallioniemi on kulttuurihistorian tutkijatohtori Turun yliopistosta. Hän on erikoistunut media-aineistoihin ja työskentelee postdoc-tutkijana Pyöriäismuistot-hankkeessa.
Olen Heli Rantala, dosentti ja kulttuurihistorian seuran Capsa-julkaisusarjan puheenjohtaja. Toimin oppiaineessa tutkijana. Viime vuosina olen myös opettanut syventävien opintojen vaiheessa vastaamalla Modernin aikakauden historian teemaryhmästä yhdessä Petri Pajun kanssa. Tutkimuksessa ominta alaani on 1800-luvun historia, jota olen tutkinut erilaisista näkökulmista liikkuen aatteiden ja käsitteiden historiasta aina ruumiillisuuden ja tilallisuuden kokemuksiin.
Kuvassa olen kauan odotetulla Napolin-matkalla taustallani pilvien verhoama Vesuvius. Kuva: Alina Rantala.
Aloitin opinnot Turun yliopistossa vuonna 1997 opiskellen pitkään kaikkia kolmea historia-ainetta (yleinen historia, Suomen historia sekä kulttuurihistoria) ja käytännöllistä filosofiaa. Ennen yliopisto-opintoja kokeilin hetken käytännöllisempää ammattia mutta huomasin pian olevain väärällä alalla. En tiedä tarkalleen, mistä kiinnostukseni historiaa kohtaan on saanut alkunsa. En ollut koulussa luokan historianörtti vaikka muistankin yläkouluiässä olleeni kiinnostunut erityisesti toisen maailmansodan tapahtumista. 1980-luvulla peruskoulunsa käyneelle sota-aika oli isovanhempien kautta muutenkin vielä suhteellisen läheistä historiaa. Isän puolen isovanhempani elivät sotavuosina nuoruuttaan, ja erityisesti isoäiti avasi kertomuksillaan aikakauden kokemusmaailmaa nuoren ihmisen näkökulmasta. Yhtä lailla isoäiti tarinoi vaikkapa Titanicin uppoamisesta tai Robin Hoodista.
Tullessani historiaa opiskelemaan en hetkeen osannut päättää mikä aikakausi tai alue minua eniten kiinnostaisi. Kävin kaikenlaisilla kursseilla keskiajan uskonnollisuudesta tieteenhistoriaan ja ympäristöhistoriaan. Opiskelun alkuajoilta mieleen ovat jääneet muun muassa yleisen historian professorin Matti Männikön luennot aikakäsitysten historiasta. Olen muuten säästänyt kaikki luentomuistiinpanoni eri kursseilta! Kattavien luentomuistiinpanojen tekeminen oli vielä 2000-luvun alussa arkipäivää.
Kolmannen opiskeluvuoden jälkeen taisin olla hurahtanut historianfilosofiaan. Sakari Ollitervolla on tähän paljon vaikutusta. Kulttuurihistorian syventävien opintojen vaiheessa istuin Sakarin vetämässä lukupiirissä, jossa luettiin muun muassa Hannah Arendtia, Heideggeria ja Hegeliä. Tekstit olivat toisinaan erittäin vaikeita mutta se oli osa viehätystä. Missä sitä haastaisi omaa ajatteluaan jos ei yliopistossa? Graduvaiheen opiskelijana pääsin myös mukaan kirjaprojektiin, ja kirjoitin ensimmäisen tieteellisen artikkelini. Siitä tuli osa k&h -sarjan teosta Kohtaamisia ajassa: Kulttuurihistoria ja tulkinnan teoria (2003). Kirjahankkeeseen osallistuminen oli arvokas kokemus. Jälkikäteen katsottuna tieteellinen urani alkoi siitä.
Tieni kulttuurihistoriaan kulki siis eräänlaisen teoriaoven kautta mutta myöhemmin tutkijana erityisesti väitöksen jälkeen olen tutkinut monenlaisia aiheita ja ollut mukana useissa tutkimusprojekteissa, joissa on perehdytty muun muassa 1800-luvun eurooppalaisen ajattelun tilallisuuteen, viraalisuuteen sekä sanomalehtien tapaan kierrättää palstoillaan samoja tekstejä jopa yli sadan vuoden aikajänteellä. Viime vuosina olen kirjoittanut myös esimerkiksi matkanteon kokemuksista, päiväkirjoista, vallankumousuutisten liikkeistä ja Johan Huizingan Keskiajan syksystä. Monia tutkimuksia olen saanut kirjoittaa yhdessä kollegoiden kanssa, mikä on mahtavaa. Viime vuodet olen toiminut myös johtajana tutkimusprojektissa Sanojen liike ja tiedon paikat – oppineet kirjalliset yhteisöt 1800-luvun alussa (Koneen Säätiö).
Kaikkea tutkimuksentekoani motivoi historian mysteeri; halu tavoittaa jotakin merkityksellistä ajasta, jota ei enää ole – pyrkimys tehdä selkoa menneistä todellisuuksista, jotka kaiken aikaa pakenevat meiltä. Tehtävä on yhtä aikaa mahdoton ja elintärkeä.
Seuramme hallituksen varajäsenen Pälvi Rantalan unettomuuden kulttuurihistoriaa tarkasteleva tietokirja Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan (Avain 2022) on herättänyt laajasti huomiota alkuvuoden ja kevään aikana – eikä ihme, koskettavathan nukkumiseen liittyvät ongelmat monia meistä. Tällä kertaa Pälvi vastaa kysymyksiin seuramme blogitoimittajan Satu Sorvalin haastattelussa.
Kuva: Pälvi Rantala.
Kuinka moni haastattelusi on alkanut kysymyksellä ”Miten nukuit viime yönä”? Aika moni! Vaikka vastaukseni ei päätyisi mukaan juttuun, useimpien toimittajien kanssa olen keskustellut nukkumisesta ja valvomisesta sekä yleisesti että henkilökohtaisessa elämässä. Lähes kaikilla on jotain kokemusta valvotuista hetkistä.
Miten ja milloin sait idean kirjoittaa kirja unettomuuden historiasta? Heti sen jälkeen, kun olin julkaissut päiväunia käsittelevän tietokirjan Nokkaunia ja tehotorkkuja. Ajatus unettomuuden historiasta iski kuin lekalla päähän – niin kuin hyvät ideat usein: miten mä en ole aiemmin tajunnut, että tässähän se seuraava aihe on!
Olitko perehtynyt valvomisen kulttuurihistoriaan jo ennen kirjan kirjoittamista? Valvomisen kulttuurihistoriaan en niinkään, mutta nukkumisen historiaan ja kulttuurintutkimukseen kyllä. Valvominen ja unettomuus olivat luonteva jatkumo niille teemoille, joita olin aiemmin käsitellyt, ja osin pystyin myös hyödyntämään aiemmin lukemaani kirjallisuutta.
Pälvi Rantala. Kuva: Timo Huttu / Flashingporridge.
Mitä/millaisia lähteitä käytit? Valvojat-kirjaa varten keräsin vuosien ajan erilaisia tekstejä, mainintoja ja esimerkiksi populaarikulttuurin lähteitä. En tehnyt varsinaisesti omaa tutkimusta ja aineiston analyysiä, vaan käytin laajasti aiempaa tehtyä unettomuuden ja valvomisen historian kirjallisuutta ja tutkimusta, jota peilasin erilaisiin esimerkkeihin ja omiin kokemuksiini.
Miten kirjoitusprosessi eteni? Varsinainen kirjoitusprosessi oli lopulta hyvin tiivis. Sain syksyllä 2020 Koneen Säätiöltä apurahan, ja sen turvin saatoin keskittyä kirjoittamiseen. Olin varannut työhön vuoden 2021, ja kun lukuja oli alun perin mukana muistaakseni 17, kuukautta kohti oli työn alla useampi luku. Aineistojen lukeminen ja kirjoittaminen menivät osin päällekkäin, mutta koetin kuitenkin keskittyä kerrallaan yhteen tai kahteen lukuun.
Ensimmäinen luku valmistui keväällä 2021 ja sain siihen kommentit tutkijaseminaarissa. Sen jälkeen lähetin kustantajalle ehdotuksen kirjasta, ja sain hyvin pian myöntävän vastauksen ja kustannussopimuksen. Sen jälkeen työtahti kiihtyi, kun oli yhteisesti sovittu aikataulut ja kirjasta tuli totta.
Sitten vain kirjoitin, ja kirjoitin, ja kirjoitin! Jokaisen luvun myös kommentoi yksi tai useampi kollega tai vertaislukija, ja lopuksi tietysti kustannustoimittaja kävi tekstin läpi ja antoi omat kommenttinsa ja korjausehdotuksensa. Käsikirjoituksen palautin aika tarkkaan vuosi sen jälkeen, kun olin kirjoittamistyön aloittanut.
Onko valvomisen tai unettomuuden historiassa jotain, mitä haluaisit tutkia tai mitä pitäisi mielestäsi tutkia vielä lisää? On paljonkin sellaista, mitä pitäisi tutkia lisää! Valvojat-kirjassa ja sitä seuraavassa toisessa tietokirjassa olen tarkastellut joitain aiheita ja henkilöitä, mutta valvojia löytyy taatusti monia muitakin. Olen itse myös enemmän uudemman ajan tutkija, ja esimerkiksi keskiaika ja antiikki ovat aikakausia, joiden suhteen olen täysin muiden tekemän tutkimuksen varassa. Olisi ihana päästä lukemaan suomenkielisiä kirjoja, joissa paneuduttaisiin unettomuuteen vaikkapa juuri keskiajan kulttuureissa!
Kuva: Uittomiehiä 1950-luvulla. Toinen nukkuu, toinen valvoo. Kuvaaja: Tuovi Nousiainen. Lusto – Suomen Metsämuseo. CC BY 4.0.
Mikä on mieleen jäävin palaute, jonka olet saanut kirjasta? Kaikki palaute on tietysti mieleenjäävää! Aluksi tuntui, ettei kirja oikein löydä lukijoitaan, joten silloin oli erityisen tärkeää kaikki läheisiltä ja kirjan lukeneilta ystäviltä saatu palaute. Erityisesti lämmitti se, että osa oli lukenut kirjan tai sen osia useampaan kertaan. Myöhemmin, kun kirja on saanut mediahuomiota ja sen ovat löytäneet aika monet, on ihana kuulla, että kirjasta voi löytää vertaistukea tai että se saa ajattelemaan asioita ihan uudella tavalla.
Myös negatiiviset palautteet tietysti jäävät mieleen – mutta sellaista kirjoittajalle harvoin tulee suoraan. Somekanavien ja nettipalautteen lukemisen jätin varsin pian, koska niitä jää turhan helposti miettimään ilman, että niistä pääsee keskustelemaan.
Antaisitko vinkin henkilölle, joka suunnittelee tietokirjaa jostain itseään koskettavasta aiheesta? Kannattaa tietysti miettiä, millaisen tietokirjan haluaa kirjoittaa ja mitä siinä haluaa sanoa. Mikä on kirjan näkökulma? Millaisia lähteitä siinä käytät? Millainen voisi olla kirjan rakenne ja tyylilaji? Suosittelen lukemaan vaikkapa Tietokirjailijan kirjan (Urpu Strellman & Tiina Raevaara), joka on erinomainen opas tietokirjan kirjoittamiseen. Muutenkin kirjoitusoppaat ja tietysti myös kirjoituskurssit antavat vertaistukea, ja myös Suomen tietokirjailijoiden materiaaleihin kannattaa tutustua.
Sain viime joulukuussa ilouutisen Koneen säätiöltä, että naistaikataiteilijoita tarkasteleva väitöskirjahankkeeni ”Celebrated but Forgotten, Female Magicians in Northern Europe 1880s-1890s” hyväksyttiin kolmivuotisen rahoituksen piiriin. Tammikuusta lähtien aloitin kokopäiväisen väitöskirjatyöskentelyn kulttuurihistorian oppiaineessa Turun yliopistossa. Tutkimusalaani ovat erityisesti naispuoliset esiintyjät sirkus- ja varieteealalla vuosisadan vaihteen tuntumassa. Tutkimustyötäni tukee aikaisempi urani kansainvälisenä sirkustaiteilijana, taikaharrastajana ja kulttuurialan yrittäjänä. Kuulun myös kansainväliseen Women on the Move COST -verkostoon, missä tutkitaan naisten työperäistä siirtolaisuutta Euroopassa. Hankkeeseen liittyen olen etsinyt myös sirkus- ja varieeteetaiteilijoiden muistomerkkejä ja karttapisteitä, joiden kautta naisesiintyjien työ visualisoituu Euroopan kartalla.
Naistaikuri Adelaide Herrmannia siteeraten: ”There is no good reason why every home should not have an entertaining amateur magician on its own.” Käytän tutkimustyössäni myös uusia metodeja, kuten taikatemppujen opettelemista vanhoista kirjoista ja esitysten ja esitysluentojen rakentamista pohjautuen naistaikurien repertuaareihin. Olen havainnut, että naiset nauttivat taikuudesta muutoinkin kuin sahattuna kahtia.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Mielestäni naisten tutkiminen miesvaltaiseksi mielletyillä aloilla on erityisen tärkeää sukupuolten välisen tasa-arvon saavuttamiseksi. Stereotyyppiset mielikuvat muovaavat edelleen käsitystämme maailmasta, arvoista ja etiikasta. Monia upeita ja taitavia naistaikureita on esiintynyt ja esiintyy edelleen, mutta heiltä puuttuu sosiaalinen arvostus. Esittävää taidetta voidaan ikäänkuin ajatella yhteiskuntaa heijastavana peilinä. Katvealueet historiantutkimuksessa aiheuttavat menneisyyteen mustia aukkoja, joista tiedon ammentaminen käy yhä vaikeammaksi. Toisaalta jo muovautuneet ajatusmallit etäyttävät tutkijaa tiedon havaitsemisessa. Koen erityisen tärkeäksi tuoda esiin uutta historiallista tietoa, missä naisten toimijuus esittävän taiteen kentällä nostetaan esiin.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Trapetsitaiteilijan työssäni kehon harjoittamisella on suuri rooli, mutta koin että halusin syventää osaamistani myös esittävän taiteen historian tuntemuksessa. Aloitin kulttuurihistorian opinnot avoimessa yliopistossa verkko-opintojen muodossa, koska vietin suuren osan vuodesta erilaisilla sirkuskiertueilla mm. Espanjassa, Saksassa, Kanadassa ja Japanissa. Lopulta historialliset henkilöt ja ilmiöt kiinnostivat minua yhä enemmän, ja jopa ”keskustelivat minulle menneisyydestä” lähteiden kautta. Jatko-opinnot antavat mahdollisuuden syventyä näihin unohdettuihin kertomuksiin.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria on loputtoman uteliaisuuteni tyrehdyttämistä. Kulttuurihistorian kautta koen, että pystyn analysoimaan ja havainnoimaan omaa elämääni, kulttuuriamme ja ympäristöämme paremmin. Erityisen merkitykselliseksi koen nimenomaan naisten historiasta kirjoittamisen ja naisten näkyväksi tekemisen historiallisen tutkimuksen kautta.
Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Kun opiskelin aikoinani Kanadassa Montrealin sirkuskoulussa, keikkailin taikurin assistenttina The Amazing Todsky nimiselle taikurille. Häneltä opin yhtä sun toista taikatemppua ja illuusioita. Naistaikurien historiantutkimus on houkuttanut minut jälleen taikatemppujen maailmaan, ja taikakolikot kulkevat nykyään aina taskussani. Niitä pyörittelen useita kertoja päivässä, ja erityisesti silloin kun aivoni ”jäätyvät” tietokoneen äärellä.
Lukukeskuksen organisoimaa lukutaidon ja lukemisen teemaviikkoa eli Lukuviikkoa on vietetty Suomessa jo vuosikymmenet. Se päättyy kansainväliseen Kirjan ja ruusun päivään 23.4. Espanjassa vuodesta 1926 lähtien juhlittu päivä on levinnyt ympäri maailmaa ja UNESCO julisti sen vuonna 1995 kansainväliseksi Kirjan ja tekijänoikeuksien päiväksi. Kirjan ja ruusun päivän ajankohta on vaihdellut ajan saatossa eri maissa, mutta päivämäärällä 23.4. on erityistä arvoa, koska se on sekä Miguel de Cervantesin että William Shakespearen kuolinpäivä. Päivän perinteisiin on kuulunut, että miehet antavat naisille ruusuja ja naiset miehille kirjoja – mutta ehkäpä voimme heittää tämän ajatuksen romukoppaan ja nauttia ihan kaikki kirjoista (miksei ruusuistakin).
Annamme seuraavaksi vinkkejä joihinkin meitä viime aikoina ihastuttaneisiin teoksiin. Mukavia lukuhetkiä!
Kuva: Pariskunta istuu nojatuoleissa lukemassa kirjoja. Kuvaaja: Väinö Kannisto 1942. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Seuran sihteeri, hallituksen jäsen Elina Karvo:
Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä (Aula & Co 2023) Viimeaikaisten lukemisten parissa suuntasin Turun linnan käytäville. Linnan värikkääseen historiaan liittyy monia kiinnostavia henkilöitä, joista kuuden naisen tarinaa Jenna Kostet avaa narratiivisessa tietokirjassaan. Teoksessa kuljetaan Katariinojen mukana 1500-luvulta 1900-luvulta, mutta kehystarinana kulkee Kostetin oma työ linnassa ja 2000-luvun maailma. Vuosisatojen väliltä löytyy eroja, mutta myös samankaltaisuuksia. Kostet kuvaa linnan vaihtuvia kasvoja mainiosti ja elävästi – linna itsessään hengittää samaa turkulaista ilmaa kuin Katariinat. Kirjassa tartutaan myös menneisyyden myyttien sitkeyteen ja niiden tapaan muovata historiakäsitystämme.
Hallituksen jäsen Henna Karppinen-Kummunmäki:
Riikka-Maria Rosenberg: Hakoisten Anna (Tammi 2022)
Jonkin aikaa sitten luettu romaani historiallisen fiktion ystävälle. Se, miten tämä teos eroaa muista lajityyppinsä edustajista on se, että taustalla on historiantutkijan ammattitaito yhdistettynä viihdyttävään tarinankerrontaan. 1700-luvun maailma rakentuu uskottavasti ja tarkasti lukukokemuksen kärsimättä. Pystyin nauttimaan kirjasta ilman, että turhaudun tekstin pieniin asiavirheisiin tai turhaan historialuennointiin, niin kuin usein käy tätä genreä lukiessani. Rosenberg on aiemmin julkaissut 1600-luvun Ranskaan sijoittuvan romaanin Ninon-Rakkauden mestari, jota voi myös suositella samoista syistä.
Kirjan nimi sen kertoo: tämän kirjan lukeminen todellakin on vaivan arvoista. Vaivalloista se ei onneksi ole. Kuten teoksen Tietokirjallisuuden Finlandia-voittajaksi valinnut Hanna Nohynek totesi, tämän kirjan luettua tuntuu, että on lukenut monta kirjaa. Sutinen kirjoittaa paitsi vaikeina pidetyistä kirjoista, myös kirjallisuuden ja lukemisen merkityksestä – ja siinä sivussa vallasta ja vastarinnasta, pienen ihmisen sinnittelystä maailman melskeissä, elämästä ja kuolemasta. ”Laadukas kirjallisuus ei tuudita vaan tökkii”, Sutinen toteaa. Joululomalla aloittamani kirja on nyt luvussa jo toiseen kertaan, ja jouduin ostamaan sen itselleni, jotta saan rauhassa tehdä alleviivauksia ja kirjoittaa marginaalit täyteen omia huomioitani.
Arvostetun Kanava-palkinnon saanut, tarinallisesti etenevä, täydellisesti mukaansa tempaava kirja piirtää mielenkiintoisen kuvan Päivälehden ja Helsingin Sanomien taustalla toimineen Erkon mahtisuvun matriarkasta, Maissista (1872–1936), joka on aiemmassa kirjallisuudessa jäänyt pitkälti miehensä Eeron ja poikansa Eljaksen taustalle. Historioitsija Reetta Hännisen kirjoittama teos kuvaa paitsi (sivistyneistö)naisten toimintamahdollisuuksia 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa myös aikakauden sanomalehtimaailmaa ja suuria yhteiskunnallisia myllerryksiä. Ihailen erityisesti kirjan kaunista ja kuvailevaa kieltä.
Hallituksen varajäsen Ringa Takanen:
Reinberg – enemmän kuin valokuvaaja. Toim. Minna Ijäs ja SannaKupila (Turun museokeskus 2023)
Turussa toimineen valokuvauksen alan varhaisen monitaiturin, Johan Jakob Reinbergin (1823–1896) syntymän 200 vuotisjuhlan kunniaksi vastikään julkaistu kirja käsittelee nimihenkilön uraa ja elämää monipuolisesti. Tartosta Suomeen vuonna 1850 muuttanut Reinberg aloitti uransa litografina, mutta laajensi pian toimintaansa valokuvauksen eri tekniikoihin, optisiin esityksiin sekä taidemaalaukseen. Runsaalla kuvituksella varustetun julkaisun yhdeksän kirjoittajaa ovat historiatieteiden ja valokuvan historian tutkijoita ja asiantuntijoita Turun museokeskuksesta, Åbo Akademista ja Turun yliopistosta. Olen itse kirjoittanut teokseen Reinbergin litografisesta tuotannosta, mutta osallisuuteni ei tarvitse antaa vaikuttaa kirjan suositteluarvoon. Oma suosikkini on amanuenssi Riina Tiaisen artikkeli Reinbergin kosmoraama-esityksistä. Se luo mielenkiintoisen katsauksen monelle nykyään vieraaseen esitystekniikkaan.
Capsa-julkaisusarjan puheenjohtaja, hallituksen varajäsen Heli Rantala:
Hilary Mantel: Kuningashuone. (Alkuteos: The Mirror & The Light). Suom. Kaisa Sivenius (Teos 2020)
Suosittelemani kirja ei ole uutuusteos vaan brittiläiskirjailija Hilary Mantelin viimeiseksi romaaniksi jäänyt Kuningashuone. Kyseessä on Mantelin palkitun Thomas Cromwell -trilogian päätös. Sarjan ensimmäinen osa Wolf Hall ilmestyi englanniksi jo vuonna 2009. Olen itse lukenut trilogiaa hiljalleen, ja jokaisen osan myötä arvostukseni Mantelin taidokkuutta kohtaan on vain kasvanut. Cromwell-sarja asettaa historiallisen romaanin kirjoittamisen riman huikean korkealle. Mantel luo kirjoissa 1500-luvun alkupuolen Englannin ja Henrik VIII:n hovin uskottavasti ja ihailtavan rikkaasti. Lukija seuraa tapahtumia sepän pojasta kuninkaan neuvonantajaksi nousseen Thomas Cromwellin näkökulmasta, hänen sisäisestä maailmastaan käsin. Kuningashuoneessa eletään 1530-luvun jälkimmäistä puoliskoa. Henrikin toinen puoliso Anne Boleyn on jo mestattu. Myös Cromwell elää viimeisiä vuosiaan. Juoni on kaikkien tiedossa mutta Mantel kirjoittaa sen eläväksi tavalla, joka on yhtä tuore kuin Cromwellin puutarhassa tuoksuvat kukat (jotka voi lähestulkoon haistaa). Kun Cromwell astelee mestauslavalle, tuntuu kuin luopuisi ihmisestä, jonka on oikeasti tuntenut.
Joskus ei tarvitse lähteä naapurikuntaa edemmäs löytääkseen uusia museokohteita. Ystäväni vei minut maaliskuussa vierailulle Vilkkimäen kahvimuseoon. Molemmilla oli sen verran vapaata, että saatoimme tehdä ex tempore-retken sadepäivän iloksi. Museo sijaitsee Liedon vanhassa meijerissä Hakulan kylässä. Olin kyllä ajanut siitä joskus ohi, mutta en ollut pysähtynyt.
Kuva: Satu Sorvali 2021.Kuva: Satu Sorvali 2021.
Meijeritoimintaa
Valkoinen meijerirakennus on vuodelta 1927 ja siinä toimi aluksi Liedon Osuusmeijeri, joka kuitenkin siirtyi nopeasti Valiolle. Liedossa on valmistettu mm. meille kaikille tuttua Aurajuustoa. Meijeritoiminta loppui jo 1939, jonka jälkeen rakennus on ollut niin juhlapaikkana kuin ammusvarastonakin. Kiinteistön nykyiset omistajat ostivat sen vuonna 2010 ja kunnostivat pahoin rapistuneen rakennuksen yrityskäyttöön. Museon lisäksi paikassa toimii kahvila Namia, jossa voi helpottaa oman kahvihampaan kolotusta.
Rakennus on erittäin näyttävä pienine yksityiskohtineen, mutta koska vierailupäivänä satoi niin rankasti, en ehtinyt ottaa ulkoa kuvaa. Nopea siirtymä autosta sisätiloihin oli ainoa keino pysyä edes melkein kuivana.
Kuva: Satu Sorvali 2021.
”Muistinvirkistysmuseo”
Museo on hyvin pieni, oikeastaan vain yksi sivuhuone, mutta tunnelma on sitäkin hienompi. Seinät ovat lattiasta kattoon asti täynnä erilaisia kahvipakkauksia ja kahvintekoon liittyviä tarve-esineitä aina 1900-luvun alkuvuosilta asti. Mukana on myös kahvipakkausten mukana olleita keräilykortteja sekä kuvakokoelma Paula-tytöistä. Kokoelman on pitkälti edesmenneen keräilijän Simo Juvalan kokoama.
Paikalla on usein Vilkkimäen Kahvimuseo ry:n puheenjohtaja Seppo Louhivuori, joka kertoilee mielellään museosta ja vastailee kävijöiden kysymyksiin. Hän kutsuu paikkaa ”muistinvirkistysmuseoksi”, sillä monet esineet ja pakkaukset kirvoittavat kävijöissään muistoja lapsuudesta.
Itse olen sen verran nuori, ettei moniin esineisiin liity henkilökohtaisia muistoja, mutta bongasin sentään hyllystä näyttävän peltirasian, jossa mummoni säilyttää yhä valokuvia. Alunperin siinä on ollut Kutsu-kahvia.
Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki 2023.
Historiantutkijan näkökulmasta on ilahduttavaa, että tällaisia museoita on olemassa. Keräilijöillä ja harrastajilla on valtavasti tietoa, jota ei oikeastaan ole missään ylhäällä. Se on vuosien varrella kertynyttä tietotaitoa. Jokaisen esineen taustatarinan mukanaan tuomaa.
Vilkkimäen Kahvimuseo on ilmainen käyntikohde. Museo ottaa myös vastaan lahjoituksia, kuten pienpaahtimoiden kahvipakkauksia eri puolelta Suomea.
FT Henna Karppinen-Kummunmäki on kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija sekä Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen.
Mikael Agricolan kirjoittaman Abckirian (1543) jälkeen suomenkielinen lastenkirjallisuus käsitti pitkään etenkin katekismusaapisia, joissa aakkosten opettelu ja lukemaan oppiminen yhdistettiin kristinuskon perusteiden tuntemiseen. Esimerkiksi Johannes Gezelius vanhemman kirjasta Lasten paras tawara (Yxi paras lasten tawara) (1666) ilmestyi useita painoksia eri puolella Suomea myös 1800-luvun puolella. Suomenkieliselle rahvaalle suunnattu kirjallisuus oli ennen kaikkea uskonnollista kirjallisuutta. Lukemaan oppiminen merkitsi tulemista osaksi kristillistä yhteisöä, ja varsinkin luterilaisuus korosti lukutaitoa myös ripille pääsyn edellytyksenä.
1800-luvun alkupuolella painokulttuuri alkoi kehittyä ja kirjojen sekä muiden painotuotteiden määrä kasvoi Euroopassa. Ulkomaiset kirjat kiersivät etenkin oppineiden ja säätyläisten parissa. Varsinkin saksankielisellä alueella uusia kirjoja painettiin runsaasti, ja mukana oli myös erilaisia näytelmiä, romaaneja, tieteellisiä julkaisuja sekä lastenkirjoja. Myös Viipuri oli kytkeytynyt saksankieliseen kulttuuripiiriin, sillä se oli osa niin kutsuttua Vanhan Suomen aluetta, jonka Venäjä oli valloittanut Ruotsilta 1700-luvun sodissa. Muiden Venäjän Itämeren maakuntien tavoin saksasta tuli kulttuurielämän ja koulutuksen keskeinen kieli Vanhassa Suomessa. Saksankielisten vaikutteiden merkitys säilyi itäisessä Suomessa myös sen jälkeen, kun Vanhan Suomen alue liitettiin osaksi autonomista Suomen suuriruhtinaskuntaa vuonna 1812.
Jo ennen kansallista heräämistä ja niin kutsutun Viipurin fennomanian kukoistusta 1830-luvulta alkaen Viipurin saksankieliset oppineet olivat kiinnostuneita suomen kielestä ja Suomen menneisyydestä. Puhutaankin niin kutsutusta ”Viipurin romantiikasta”, joka nousi etenkin vuonna 1805 perustetun Viipurin lukion opettajien parissa. Esimerkiksi lukion opettajana ja piirikoulujen tarkastajana toiminut August Thieme (1780–1860), julkaisi vuonna 1808 saksaksi runoelman Finnland, jossa mainittiin myös Väinämöinen vuosikymmeniä ennen kuin Elias Lönnrotin kokoaman Kalevalan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1835.
Kuva 1. Jaakko Juteini. Wikimedia Commons.
Vain vähän myöhemmin vuonna 1813 Viipuriin asettunut Jaakko Juteini (Jacob Judén, 1781–1855) alkoi julkaista Cederwallerin kirjapainon kautta suomenkielisiä teoksiaan. Niin Juteini kuin myös kirjanpainaja Anders Cederwaller siirtyivät Viipuriin Turusta, jossa he molemmat olivat olleet kytköksissä Turun Akatemiaan. Juteini julkaisi ensimmäisen maallista ainesta sisältäneen aapisen Lasten kirjan vuonna 1816. Kirjasta otettiin myöhemmin lukuisia uusintapainoksia. Se myös huomioitiin Turussa. Reinhold von Becker kirjoitti Lasten kirjasta varhaisen kirja-arvion Turun Wiikko-Sanomiin vuonna 1821. Lasten kirjan ohella Juteini julkaisi myös vuonna 1816 oppaan Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle sekä seuraavana vuonna kasvatusta käsittelevän kirjoituksen Puhe Lapsen Kaswatuksesta (1817).
Kuva 2. Lasten kirja. Bibliotheca Wiburgensis. Suomen Kansalliskirjasto.
Suomenkielinen lastenkirjallisuus alkoi näin nousta uudella tapaa Viipurissa 1810-luvulta alkaen, jolloin Cederwallerin kirjapaino aloitti toimintansa. Juteinin kirjojen lisäksi Cederwallerin kirjapaino painoi myös Herman Emanuel Hornborgin kirjan Wähän totuutta, kolmessa jako-luokassa: paljasta lupilupaisia satuja (1818), joka sisälsi kokoelman erilaisia luontoaiheisia kertomuksia, eläinsatuja ja faabeleita. Myöhemmin vuonna 1845 perustettu Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura edesauttoi voimakkaasti suomenkielisen kirjallisuuden levittämistä ja painotti alkuvaiheessa juuri oppikirjojen ja aapisten painamista suomen kielellä. Seuran kustantama Uusi Aapis-Kirja (1847), jonka pohjana toimi K.H.J. Ignatiuksen Tarpeellinen Lasten-kirja (1840), oli menestys ja siitä otettiin lukuisia painoksia.
Aapisten lisäksi Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura myös julkaisi ulkomaisten lastenkirjojen suomennoksia. Näin Viipurissa ilmestyi jo varhain muun muassa suomeksi käännettyjä satukokoelmia, kuten Th. Frimanin Lukemisia Suomen Rahwaalle, Wiipurista. Satuja (1849). Viipurissa ilmestyi myös Suomen ensimmäisenä nuortenkirjana pidetty Pietari Hannikaisen salanimellä ”Ulla-täti” julkaisema Serkukset (1848), joka hyödynsi saksalaisen kasvatusromaanin teemoja ja konventioita sovellettuna 1800-luvun alun Suomeen. Vain vähän myöhemmin Cederwallerin kirjapaino julkaisi saksalaisen Johann Christoph von Schmidtin kirjan Joulu Aatto, eli Onnen Poika (1853), jossa samaan tapaan kasvatusteemalla oli tärkeä merkitys. Kirjapainotoimintaa jatkoi Anders Cederwallerin leski Johanna Cederwaller poikansa kanssa aina 1860-luvun alkuun saakka.
Kuva 3. Aamurusko. Historiallinen Sanomalehtikirjasto. Suomen Kansalliskirjasto.
Suomalaisuusliikkeessä toiminut Pietari Hannikainen toimitti myös 1857–59 ensimmäistä suomenkielistä lastenlehteä nimeltä Aamurusko. Lehti alkoi ilmestyä vain vähän sen jälkeen, kun muun muassa Zachris Topeliuksen toimittama Suomen ensimmäinen ruotsinkielinen lastenlehti Eos alkoi ilmestyä vuonna 1854. Viipurissa julkaistussa Aamuruskossa julkaistiin erilaisia kuvitettuja artikkeleita, eläinsatuja, jatkokertomuksia ja arvoituksia. Siinä näkyi vahva kiinnostus nykymaailman ilmiöihin, maantieteeseen ja luonnontieteisiin.
Lapsille suunnattu kirjallisuus oli tärkeässä roolissa siinä, miten suomen kieltä alettiin kehittää kirjakieleksi 1800-luvun alussa. Lapsille suunnatut kirjat ja lehdet sisälsivät monenlaisia kasvatuksellisia vaikutteita ja tavoitteita. Kuitenkin on arvioitu, että käytännössä lukutaito suomenkielisen väestön keskuudessa alkoi vahvistua kunnolla vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Viipurin 1800-luvun alun suomenkieliset lastenkirjat ovat kiinnostava esimerkki siitä, miten myös kansallinen herääminen oli kansainvälinen ja ylirajainen ilmiö, jossa erilaisten painotuotteiden leviämisillä oli merkittävä rooli.
Viipurissa 1800-luvun alussa julkaistuihin kirjoihin voi tutustua Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran ja Suomen Kansalliskirjaston digitoiman Bibliotheca Wiburgensis -kokoelman kautta, joka on kaikille avoimesti saatavilla.
Heidi Hakkarainen tarkastelee Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahaston tukemassa postdoc-hankkeessa 1800-luvun alun kansainvälisten kasvatusaatteiden vaikutteita Viipurin ja Vanhan Suomen alueen lapsille ja nuorille suunnatuissa kirjoissa.
Lähteet:
Bibliotheca Wiburgensis, Doria-julkaisuarkisto, Suomen Kansalliskirjasto. https://www.doria.fi/handle/10024/123483. Kokoelma sisältää Viipurissa Cederwallerin kirjapainossa ennen vuotta 1860 painettuja julkaisuja sekä vuonna 1845 perustetun Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran (VSKS) julkaisuja.
Ihonen, Markku, Suomalainen lastenkirjallisuus 1800-luvulla. Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Liisi Huhtala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa ja Maria Laukka. Tammi, Helsinki 2003.
Koskivirta, Anu, Saksalainen sivistys, suomalainen kansa: kirjallisuus, kotiseutu ja kansankieli 1800-luvun alun Viipurin koulumaailmassa. Kuvaukset, mielikuvat, identiteetit. Viipurin kulttuurihistoriaa 1710–1840. Toim. Piia Einonen & Antti Räihä. Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, Helsinki 2018, 193– 242.
Kotkaheimo, Liisa, Lukemaan oppiminen – aapinen. Katsaus kehitystrendeihin ja funktioihin 1500-1950. ABC. Lukeminen esivallan palveluksessa. Toim. Esko M. Laine. Helsingin yliopiston kirjasto–Suomen Kansalliskirjasto, Helsinki 2002, 33–77.
Laine, Tuija, Kirjahistorian perusteet ja tutkimus. Kansalliskirjasto ja Suomen kirjahistoriallinen seura, Helsinki 2018.
Lehtonen, Ulla, Lastenkirjallisuus Suomessa 1543–1850: Kirjahistoriallinen tutkimus. Paino S. Tampere 1981.
Valtonen, Heli, Koulutus ja sosiaalinen liike. Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria. Toim. Piia Einonen & Miikka Voutilainen. Vastapaino, Tampere 2020, 349–374.
Väitöskirjatutkimuksessani on kyse Pohjoisesta kulttuurihistoriasta, elämäkertatutkimuksesta ja muistitietotarinoiden elvyttämisestä. Tutkin poropaimenena eli raitiona toimineen Anna Henriksdotter Riimin (1772–1851) eli Riimin Annan ja hänen perheensä elämää. Keskityn pääasiassa 1800-luvun alkupuolelle Annan aikuisikään, mutta kokonaisuudessaan perhehistoria kurkottelee vuosisadan vaihteen molemmille puolille, kolmen sukupolven yli. Annan vanhemmat Henrik Olofsson Riimi ja Carin Olofsdotter olivat poropaimentolaisia ja kotoisin Jukkasjärven Rautusvuomasta, josta he muuttivat Kittilään 1760-luvulla. Tuosta lähtien Riimin perhe eli ja vaikutti laajalla alueella Kittilän, Sodankylän, Rovaniemen sekä Kemijärven maisemia. Anna avioitui ja perusti perheen kemijärveläisen erämaatalon pojan Olof Suopangin kanssa. He saivat toimeentulonsa porojen hoidosta, mutta muutaman vuoden he ehtivät toimia uudistilallisinakin, ennen kuin Anna jäi leskeksi. Riimin perhehistoria avaa mielenkiintoisen kulttuurihistoriallisen näköalan niin kutsutulle Lapin ja lannan rajamaalle 1700-luvun lopusta 1800-luvun loppupuolelle.
Christa Naarmankairan Aitavaarassa. Oikealla näkyy vanhaa poroaitaa, josta vaara on saanut nimensä. Aitavaaran kerrotaan olleen Riimin Annan aitauttama. Kuva: Tomi Teppo.
Riimin perheestä on säilynyt jonkin verran muistitietoa ja tarinoita, joita on kerrottu suullisena perimätietona aina meidän päiviimme asti. Riimin perhettä koskevaa muistitietoa, on myös tallennettu viime vuosikymmeninä useisiin kylähistoriikkeihin ja muisteluksiin. Tarkastelen näitä tarinoita muistitietohistorian lähteinä kartoittaessani Riimin perheen elämää mutta pohdin myös niiden kerrontaa selvittääkseni, millaisia merkityksiä ne kantavat ja miksi ne on muistettu kahdeksan sukupolven yli. Muistitietoaineiston lisäksi käytän tutkimuksessani arkistolähteitä, kuten kirkon historia- ja rippikirjoja, maa- ja henkikirjoja, perukirjoja sekä käräjäpöytäkirjoja.
Tutkimukseni tavoitteena on lisätä tietoa menneisyyden ihmisten arjesta ja elämästä, siitä miten kulttuuriset ja elinkeinolliset muutokset näkyivät yksilöiden ja yhteisöjen toiminnassa ja heidän välisissään suhteissa aikana, jolloin pohjoisiin elinpiireihin ja perinteisiin elinkeinoihin alkoivat liittyä niin karja- ja maatalous kuin suurporonhoitokin. Perhehistorian kautta tutkimus käsittelee myös saamelaissuomalaisen sekaväestön historiaa, jota ei juurikaan ole historiatutkimuksissa aikaisemmin käsitelty. Tämän myötä tutkimuksessani on kyse myös ihmisten kuulumisen kokemuksista ja identifikaatioista niin menneessä kuin nykyisyydessä.
Syksyinen Enijärvi liittyy Riimin Annan elämänpiiriin Naarmankairassa. Se on Christalle tärkeä paikka, johon hän kokee kuuluvansa ja josta hän on poissa. Kuva: Christa Haataja.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Tutkimukseni pyrkii tuomaan esiin Pohjoisen monikulttuurista menneisyyttä ja siten uutta näkökulmaa Lappia koskevaan historiatutkimukseen. Tutkimuksessa käsitellään alueen väestön kulttuuri-identiteettien juuria, millä on merkitystä myös ajankohtaisessa ja vahvoja tunteita herättävässä keskustelussa Lapin ihmisten identiteeteistä ja identifikaatioista. Tutkimukseni luo edellytyksiä ymmärtää eri näkökulmia ja vahvistaa samalla ihmisten historiatietoisuutta.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Olen aina ollut kiinnostunut kaikenlaisista tarinoista, joten ei ollut oikeastaan ihme, että historia oli lempiaineeni koulussa. Toinen intohimoni on ollut käsitöiden tekeminen, joten kouluttauduin taideteolliseksi muotoilijaksi. Koko käsityöläisen ”urani” ajan menneisyyden jäljet kulkivat mukana suunnittelutyössä, sillä ammensin ideoita tuotteisiini historiasta ja arkeologiasta. Jossain vaiheessa päätin perehtyä ideoiden lähteisiin kunnolla ja aloitin arkeologian opinnot Oulun yliopistossa. Samaan aikaan löysin kulttuurihistorian sivuaineen Lapin yliopistosta ja hain siihen opinto-oikeutta. Marja Tuomisen johdattelemana aloitin kulttuurihistorian perusopinnot joskus 2000-luvun alussa ja tunsin tulleeni kotiin!
Arkeologian opinnot vaihtuivat soveltavan kuvataiteen opinnoiksi, mutta kulttuurihistoria säilyi rinnallani koko ajan. Valmistuttuani taiteen maisteriksi halusin yhdistää visuaalisen alan osaamistani kulttuurihistoriaan ja tehdä tutkimusta visuaalisesta historiasta ja historiaesityksistä, joten hain jatko-opiskelijaksi Lapin yliopistoon. Valitsin tutkimukseni lähtökohdaksi pienen, haurastuneen muistitietotarinan, jota halusin elvyttää ja vahvistaa biografisen tutkimuksen ja erilaisten visuaalisten esitysten avulla. Tällä hetkellä tarinaan liittyvä biografinen tutkimus on osoittautunut niin kiehtovaksi, että visuaalisen historian tutkimusosio saattaa hyvinkin siirtyä ihan erilliseksi ja omaksi tutkimuksekseen. Siihen liittyvästä projektista taiteilija ja graafikko Tytti Muurisen kanssa voi kuitenkin lukea Lapin yliopiston kulttuurihistorian blogista: https://menneisyyselaameissa.wordpress.com/2019/04/26/kohtaaminen-kuvassa-riimin-annan-henkilokuvan-piirtyminen-menneisyyden-jaljista/
Aitavaaran vanhaa poroaitaa maastossa. Kuva: Christa Haataja.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Minulle kulttuurihistoria merkitsee näkökulmaa menneisyyteen ja tapaa käsitellä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden suhteita elettyjen elämien ja niistä kertovien tarinoiden avulla.
Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Kiinnostukseni tutkimusaiheeseen kumpuaa Riimin Annaan liittyvästä muistitiedosta ja tarinoista, joita kuulin lapsuudessani. Käytännössä tutkin siis samalla oman perheeni ja sukuni historiaa.
Christa tutkimusretkellä Naarmankairassa tähyilemässä vesien yli ja kuvittelemassa miltä maisema näytti 200 vuotta sitten. Kuva: Tomi Teppo.
