Olen Heli Rantala, dosentti ja kulttuurihistorian seuran Capsa-julkaisusarjan puheenjohtaja. Toimin oppiaineessa tutkijana. Viime vuosina olen myös opettanut syventävien opintojen vaiheessa vastaamalla Modernin aikakauden historian teemaryhmästä yhdessä Petri Pajun kanssa. Tutkimuksessa ominta alaani on 1800-luvun historia, jota olen tutkinut erilaisista näkökulmista liikkuen aatteiden ja käsitteiden historiasta aina ruumiillisuuden ja tilallisuuden kokemuksiin. 

Aloitin opinnot Turun yliopistossa vuonna 1997 opiskellen pitkään kaikkia kolmea historia-ainetta (yleinen historia, Suomen historia sekä kulttuurihistoria) ja käytännöllistä filosofiaa. Ennen yliopisto-opintoja kokeilin hetken käytännöllisempää ammattia mutta huomasin pian olevain väärällä alalla. En tiedä tarkalleen, mistä kiinnostukseni historiaa kohtaan on saanut alkunsa. En ollut koulussa luokan historianörtti vaikka muistankin yläkouluiässä olleeni kiinnostunut erityisesti toisen maailmansodan tapahtumista. 1980-luvulla peruskoulunsa käyneelle sota-aika oli isovanhempien kautta muutenkin vielä suhteellisen läheistä historiaa. Isän puolen isovanhempani elivät sotavuosina nuoruuttaan, ja erityisesti isoäiti avasi kertomuksillaan aikakauden kokemusmaailmaa nuoren ihmisen näkökulmasta. Yhtä lailla isoäiti tarinoi vaikkapa Titanicin uppoamisesta tai Robin Hoodista.

Tullessani historiaa opiskelemaan en hetkeen osannut päättää mikä aikakausi tai alue minua eniten kiinnostaisi. Kävin kaikenlaisilla kursseilla keskiajan uskonnollisuudesta tieteenhistoriaan ja ympäristöhistoriaan. Opiskelun alkuajoilta mieleen ovat jääneet muun muassa yleisen historian professorin Matti Männikön luennot aikakäsitysten historiasta. Olen muuten säästänyt kaikki luentomuistiinpanoni eri kursseilta! Kattavien luentomuistiinpanojen tekeminen oli vielä 2000-luvun alussa arkipäivää.

Kolmannen opiskeluvuoden jälkeen taisin olla hurahtanut historianfilosofiaan. Sakari Ollitervolla on tähän paljon vaikutusta. Kulttuurihistorian syventävien opintojen vaiheessa istuin Sakarin vetämässä lukupiirissä, jossa luettiin muun muassa Hannah Arendtia, Heideggeria ja Hegeliä. Tekstit olivat toisinaan erittäin vaikeita mutta se oli osa viehätystä. Missä sitä haastaisi omaa ajatteluaan jos ei yliopistossa? Graduvaiheen opiskelijana pääsin myös mukaan kirjaprojektiin, ja kirjoitin ensimmäisen tieteellisen artikkelini. Siitä tuli osa k&h -sarjan teosta Kohtaamisia ajassa: Kulttuurihistoria ja tulkinnan teoria (2003).  Kirjahankkeeseen osallistuminen oli arvokas kokemus. Jälkikäteen katsottuna tieteellinen urani alkoi siitä.

Tieni kulttuurihistoriaan kulki siis eräänlaisen teoriaoven kautta mutta myöhemmin tutkijana erityisesti väitöksen jälkeen olen tutkinut monenlaisia aiheita ja ollut mukana useissa tutkimusprojekteissa, joissa on perehdytty muun muassa 1800-luvun eurooppalaisen ajattelun tilallisuuteen, viraalisuuteen sekä sanomalehtien tapaan kierrättää palstoillaan samoja tekstejä jopa yli sadan vuoden aikajänteellä. Viime vuosina olen kirjoittanut myös esimerkiksi matkanteon kokemuksista, päiväkirjoista, vallankumousuutisten liikkeistä ja Johan Huizingan Keskiajan syksystä. Monia tutkimuksia olen saanut kirjoittaa yhdessä kollegoiden kanssa, mikä on mahtavaa. Viime vuodet olen toiminut myös johtajana tutkimusprojektissa Sanojen liike ja tiedon paikat – oppineet kirjalliset yhteisöt 1800-luvun alussa (Koneen Säätiö).

Kaikkea tutkimuksentekoani motivoi historian mysteeri; halu tavoittaa jotakin merkityksellistä ajasta, jota ei enää ole – pyrkimys tehdä selkoa menneistä todellisuuksista, jotka kaiken aikaa pakenevat meiltä. Tehtävä on yhtä aikaa mahdoton ja elintärkeä.