Järkeni, rakkauden lääkärinä/vihoissaan, kun sen ohjeet laiminlyötiin,/kaikkosi, tyrmistyen ymmärrä:/ Halu on kuolema ja hoidon torjui./ On toivo mennyttä, ei järki auta,/ ja raivopäinen hulluus puistattaa,/puhe ja ajatus on mielettömän,/todesta eksyksissä hourailen.
Rakkautta on jo varhain verrattu sairauteen, tai jopa hulluuteen, kuten William Shakespeare tekee yllä olevassa sonetissaan 147. Rakastumiseen liittyy lukuisa joukko fyysisiä oireita. Jo muinaisessa Intiassa lemmensairauden oireiksi lueteltiin unettomuus, ruokahaluttomuus ja apatia. Rakkauden aiheuttama intohimo muuttui jopa helposti maniaksi. Lääkäri Galenos (130–200) katsoi, että rakastuneen ruumiin elementit eli humoraalit olivat epätasapainossa, aivan kuten sairastuneellakin.
Kuva 1. Ovidiuksen Ars Amatorian saksalainen käännös 1644. Wikimedia Commons.
Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset lääkärit olivat myös yksimielisesti vakuuttuneita siitä, että lemmensairauden paransi vain rakkauden kohteen saaminen. Arabialaisen oppineen al-Razin (s. 865) sanoin: ”Rakkauden parannuskeino on säännöllinen yhdyntä.” Täyttymätön rakkaus oli pahin kaikista. Liiallista intohimoa ylipäätään pidettiin ongelmallisena, sillä se heikensi ihmisen itsekontrollia. Intohimonsa kourissa oleva ihminen unohti paikkansa ja velvollisuuteensa.
Rakastunut oli siis sairas, katsottiinhan sisäisten tunnetilojen heijastuvan myös ihmisen ulkomuodossa. Lemmensairautta potevan tuli myös näyttää siltä. Runoilija Ovidius neuvoi teoksessaan Ars Amatoria (Rakastamisen taito, noin 2 eaa,–2 jaa.) seuraavasti:
Kalpea olkoon sitä vastoin jokainen rakastunut: se väri sopii rakastuneelle ja on vain kaunistukseksi… Ilmaiskoon riutunut ulkonäkö tunteesi… Valvotut yöt laihduttavat vartaloa, samaten huolet ja palavan rakkauden aiheuttama tuska.
Ja käyhän tämä järkeen. Jokainen rakastunut tunnistaa oireet. Jo pelkästään rakkauden tunnustaminen sen kohteelle ja pelko siitä, että tunteisiin ei vastata, aiheuttaa mielenkuohua, jopa paniikkia ja unettomuutta. Kreikkalainen naisrunoilija Sapfo (630–570 eaa.) puki sanoiksi useiden rakastuneiden epävarmuuden:
Koska, kun katson sinua, vaikka vain hetken,/ en kykene saamaan suustani ääntä,/ kieleni kangistuu, tuli hiipii ihon alle,/ silmäni eivät näe mitään, korvissa humisee,/ hiki virtaa minusta, vapisen kaikkialta,/ olen valjumpi kuin ruoho, lähes kuoleman oma…
Kuva 2. Sapfoon liittyvä legenda kertoo, että hän heittäytyi alas kalliolta onnettoman rakkauden tähden. Miguel Carbonell Salven maalaus 1881. Wikimedia Commons.
Galenoksen oppi neljästä humoraalista periytyi myös keskiajan ja uuden ajan alun lääketieteelliseen ajatteluun. Ihmisen terveyttä ja olemusta hallitsi neljä ruumiinnestettä veri, lima, musta sappi ja keltainen sappi. Rakastunut ihminen oli sangviininen (lat. sanguis, veri) eli kehossa oli liikaa verta. Ruumis oli kuuma ja kostea. Intohimoisesti rakastunut sananmukaisesti kiehui kuiviin. Tila johti helposti melankoliaan (kreik. melas, musta ja kholos, sappi). Richard Burton kirjoitti tutkielmassaan Anatomy of Melancholy (1621), että rakkaudesta johtuva liiallinen veri aiheutti tulehduksen, mikä johti eräänlaiseen hulluuteen (amor insanus). Rakkaus vei siis pahimmillaan järjen.
Kuva3. Jan Steenin maalaus Die Liebeskranke (Lemmensairas) n. 1659. Staatliches Museum Schwerin. Wikimedia Commons.
Naisten ja miesten ruumiinnesteiden tasapainon suhde oli erilainen, joten myös heidän tunne-elämänsä olivat erilaisia: miehet olivat kuumia ja kuivia, naiset kylmiä ja kosteita. Koska naisten ruumiissa oli niin paljon vettä, he olivat taipuvaisempia kyyneliin. Passiivisuus aiheutti hysteriaa ja seksuaalisesta turhautumisesta johtuvaa lemmensairautta (lovesickness). Toisaalta taipumus melankoliaan, myös rakkauden aiheuttamaan, nähtiin hienostuneen mielen merkkinä. Erityisesti oppineiden ja eliitin ajateltiin omaavan tällaisen mielenlaadun. Moderni rakkausdiskurssi eli puhumisen tapa vakiintui viimeistään 1700-luvun aikana. Tunteet eivät olleet syviä, jos niihin ei liittynyt ripaus kaipuuta ja tuskaa.
Myös nykylääketiede tunnistaa rakkauden aiheuttamat fyysiset oireet, kuten kipu- ja tulehdustilat. Särkyneen sydämen oireyhtymä on tunnustettu sairaus, mikä aiheutuu äkillisestä stressistä, esimerkiksi puolison kuolemasta tai suhteen päättymisestä rakastumisen huuman huipulla. Sydän saattaa tällaisessa tilanteessa rasittua liikaa, mikä johtaa sydänkohtaukseen. Rakkauden kanssa ei siis parane leikkiä!
FT Henna Karppinen-Kummunmäki. Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija, joka on julkaissut mm. teoksen Sydänsurujen historia (SKS Kirjat 2022).
Turun linnassa avautui marraskuun alussa 2022 Prinsessan matka -näyttely, joka kertoo paitsi Katariina Jagellonican vaiherikkaan matkan Vilnasta Turkuun myös matkan lapsesta aikuiseksi. Kyseessä on hyvin erilainen museonäyttely, sillä kokoelmaesineisiin tutustumisen sijaan kävijä pääsee itse kokemaan prinsessan elämänvaiheet ja matkanteon haasteet. Näyttelyssä Katariina tulee samaistuttavaksi hänen kokemiensa tunteiden kautta ja hänen tarinansa tulee tutuksi yhä uusille ihmisille.
Yleisnäkymä näyttelyyn. Kuva: Susanna Lahtinen.
Turun linnan opastetuilla kierroksilla kerrotaan Katariina Jagellonicasta ja hänen lyhyeksi jääneestä ajastaan linnassa. Tätä ajanjaksoa kutsutaan Turun linnan loiston ajaksi. Linnassa on kokonainen renessanssikerros, jonka huoneista osa on toiminut Katariinan omina tiloina. Katariinaan liitetyt kertomukset Nemo, nisi, mors -sormuksineen ja Suomen ensimmäisine haarukoineen ovat monille tuttuja, vaikka tutkimukset ovatkin myöhemmin monet tarinoista myyteiksi todennut. Kuitenkin Katariinan aika Turun linnassa on muualla melko tuntematon, hänen vaiheistaan tiedetään enemmän ennen ja jälkeen Turun. Katariina muistetaan kuninkaan tyttärenä, kuninkaan siskona, kuninkaan vaimona ja kuninkaan äitinä. Mutta kuka oli Katariina itse? Halusimme vastata näyttelyssä tähän kysymykseen ja tutustuttaa uuden sukupolven Katariinan tarinaan.
Täysin erilaiseksi näyttelyn teki jo suunnitteluvaiheessa sen kohderyhmä. Prinsessan matka -näyttelyä suunniteltiin lapsille ja lapsiperheille, kohderyhmän ollessa 6–10-vuotiaat. Näyttelyssä kokeiltiin kuratointia lasten kanssa eli suunnittelutyössä Katariinan tarinaa ja näyttelykonseptia testattiin lapsilla. Turun kaupungin varhaiskasvatuksen kaksi esikoululaisryhmää ja kaksi perusopetuksen 2.-luokkalaisten ja 4.-luokkalaisten koululaisryhmää osallistuivat suunnittelutyöhön linnassa pidetyissä työpajoissa. Tarinankerronnan, keskustelujen ja erilaisten tehtävien kautta käytiin läpi Katariinan tarinaa lasten kanssa.
Työpajat lasten kanssa opettivat, että lapsia kiinnosti eniten arkeen liittyvät käytännön asiat vessoista syömiseen ja miten ne erosivat nykypäivästä. Lapsilta saatiin esimerkiksi pienoismallien rakentamisen kautta ja lasten keskusteluja kuunnellen ajatuksia tiettyjen näyttelykohteiden toteuttamiseen. Tällaisia ovat esimerkiksi Katariinan matkassa kulkeneet hevoset, leikkiruoat ja kattaus sekä Turun linnan piiritykseen liittyvä jännitys.
Prinsessan vaiherikas matka, joka lopulta kesti 2 kuukautta ja 12 päivää, haluttiinkin näyttelyssä tuoda esille myös hevosten näkökulmasta. Osa näyttelytyöryhmästä pääsi kanavoimaan sisäistä hevostaan ja käsikirjoittamaan vaivalloisen matkan eläimen näkökulmasta. Tämän käsikirjoituksen pohjalta sitten animaattori työsti matkasta videon, jota katsotaan laittamalla oma pää hevosenpään sisälle ja näin pääsee näkemään jännittävän matkan hevosen silmin. Lapset pääsevät näyttelyssä myös leikkimään tekoruoilla ja rakentamaan huojuville tarjottimelle aterioita, joiden reseptit pohjautuvat Puolan hovin aitoon keittokirjaan. Piirityksen jännityksen voi kokea menemällä sisään linnan tornin suojaan, jossa lattia tärisee ja tykinkuulien kumina suhisee korvissa.
Hevosen silmin. Kuva: Susanna Lahtinen.
Museo halusi lähteä tekemään monin tavoin erilaista näyttelyä ja ennen kaikkea tarinalähtöisesti.
Yhteistyökumppaniksi löytyi Suomessa vieraillut palkittu alankomaalainen suunnittelutoimisto Studio Louter. Heidän kehittelemänsä luovan kirjoittamisen menetelmiin perustuva Emotion design -näyttelysuunnitteluprosessi vastasi museon tarpeeseen. Emotion design -menetelmän lähtökohtana on ajatus, että kaikki ihmiset jakavat samat tunteet. Tunteet antavat syvyyttä ja arvoa tarinalle sekä luovat autenttisia ja unohtumattomia kokemuksia. Näyttelyä työstettiin työryhmän ja Studio Louterin kanssa monissa etätapaamisissa. Yhtenä positiivisena haasteena olikin menetelmän tapa edetä tunteista faktoihin. Suunnitteluvaiheessa piti keskittyä aluksi tunteisiin, merkityksiin ja tarinoihin ja pitämään faktat konseptin työstövaiheessa sivussa. Tämä luonnollisesti tuotti päänvaivaa museoväelle, joka on tottunut siihen, että faktat edellä mennään, vaikka sisällöt voidaankin paketoida elämyksellisiin muotoihin. Suunnittelutoimiston johdolla näyttelytyöryhmä syventyi näyttelyn päämäärään ja mietimme ennen kaikkea Katariinan tarinan olennaisia osia, sekä tunteisiin, joita halusimme tuoda esille. Haasteena oli myös, miten tehdä aikuisesta naisesta, (sillä Katariinahan oli naimisiin mennessään jo 36-vuotias), samaistuttava lapsille. Kuvituksessa päädyttiin siksi esittämään Katariina lapsena, vaikka Turun linnassa Katariina eli vasta aikuisena.
Tärisevä torni. Kuva: Susanna Lahtinen.
Vaikka näyttelyä tehtiin lapsille, halusimme myös tuoda esille uutta tutkimustietoa aikuisille. Näyttelytilasta erillään olevassa pienessä kivikamarissa on tietoa kosketusnäytöillä ja videoilla. Siellä pääsee mm. testaamaan tietämyksiään Katariinasta, kuuntelemaan asiantuntijavideoilta prinsessatutkijoita ja tutustumaan tarkemmin jännittävän matkan etappeihin Vilnasta Turkuun. Myös varsinaisen näyttelytilan, ison linnantuvan puolella, jossa Katariinan elämään pääsee tutustumaan eri elämänvaiheiden kautta, on tietoa sekä lapsille että aikuisille. Jokaisen näyttelyosion kohdalla on tietoa tekstimuodossa niin lapsen tasolle soveltuen kuin sama sisältö hieman eri tavoin aikuisille kerrottuna. Tämäkin oli meille museotekstien kirjoittajille uudenlainen haaste, sillä emme ole tottuneet kirjoittamaan näyttelytekstejä lapsille. Monet termit ovat auttamatta liian vaikeita lapsen ymmärtää. Välillä piti luetuttaa jokin tekstinpätkä lapsella ja tiedustella oliko sanat ja asia ymmärrettäviä. Tekstin määrä on aina muutoinkin näyttelyissä haaste, koska haluamme tuoda tiedon kolmella kielellä esille. Tällä kertaa, kun tekstejä jo suomeksikin kaksi kappaletta kussakin näyttelyosiossa, vaati se vielä tarkempaa kuratointia esillepanon suhteen.
Huolimatta siitä, että kohderyhmänä ovat lapset ja näyttely on toiminnallinen ja elämyksellinen, on taustalla tehty valtavat määrät tiedon keruuta, koluttu läpi vanhoja teoksia teemaan liittyen, konsultoitu aiheeseen perehtyneitä tutkijoita, oltu yhteydessä Liettuan ja Puolan linnoihin ja tiedusteltu tietoa Katariinan elämänvaiheista ja kaiken kaikkiaan otettu selvää lukemattomista erilaisista yksityiskohdista. Esimerkiksi kuvittajaa ja animaattoria varten selvitimme yksityiskohtia niin renessanssipukujen hihoista hovissa käytettyihin resepteihin kuin matka-arkkujen ulkonäöstä Puolan hovin kruunujen malleihin.
Prinsessan ruokapöytä. Kuva: Susanna Lahtinen.
Prinsessan matka -näyttelyyn saatiin suurtuotantorahoitusta, joka mahdollisti uudenlaiset toteutustavat ja monet yhteistyökumppanit. Keskeisinä kansainvälisinä yhteistyökumppaneina olivat The National Museum – Palace of Grand Dukes of Lithuania Vilnassa, The Wawel Royal Castle Krakovassa, Itämeren linnojen verkosto (The Association of Castles and Museums around the Baltic Sea) sekä Suomen Puolan suurlähetystö. Tutkimusyhteistyötä on tehty myös muiden historiantutkimuksen ja kielitieteen asiantuntijoiden kanssa.
Nuorisopalveluiden ylläpitämän lastenkulttuurikeskus Seikkailupuiston, Turun filharmonisen orkesterin ja Kirjastopalveluiden kanssa on suunniteltu monenlaista yhteistyötä näyttelyn teemasta ammentaen. Animaattorit, kuvaajat, kuvittajat, suunnittelutoimisto, näyttelyarkkitehti ja monet muut osaavat tahot ovat tuoneet oman ammattitaitonsa avulla näyttelyyn monipuolisesti katsottavaa ja koettavaa. Pukuompelijoiden puoleen käännyttiin, kun haluttiin tuoda prinsessaan liittyvää tuoretta tutkimustietoa esille ja popularisoida tieteellistä tutkimusta näyttelyn kohderyhmälle soveltuvalla, konkreettisella tavalla. Tämän vuoksi Prinsessan matka -näyttelyyn teetettiin pukurekonstruktio Katariinan puvusta. Rekonstruktio perustuu vuoden 1562 myötäjäisluetteloon sekä vuoden 1563 omaisuusinventaarioon ja pohjautuu Katariina Jagellonicasta tutkimusta tekevän väitöskirjatutkijan tutkimukseen.
Kaiken kaikkiaan Prinsessan matka -näyttely tarjoaa valtavan määrän tietoa Katariina Jagellonicasta ja tekee sen elämyksellisyyden, kokemuksellisuuden ja samaistuttavuuden keinoin tunteisiin vedoten. Näyttelyhanke täytti myös Unicefin lapsiystävällinen kunta -työn tavoitteita mahdollistamalla lasten osallistumisen ja vaikuttamisen. Näyttelyn kuratointi lasten kanssa opetti myös paljon uutta museon henkilökunnalle ja takasi sen, että lapsille suunnatussa näyttelyssä on lähestytty teemaa kohderyhmää kiinnostavalla tavalla. Prinsessan matka -näyttelyssä menneisyys ja nykyisyys kohtaavat ja Katariinan elämää tutustumalla luodaan ymmärrystä siitä, että ihmiset, myös prinsessat, ovat olleet tuntevia ja kokevia ihmisiä iloineen ja suruineen.
Kirjoittaja Susanna Lahtinen on kulttuurihistorioitsija, joka työskentelee Turun museokeskuksessa yleisötyön amanuenssina ja on myös Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen.
Länsi- ja Itä-Euroopan juutalaisten kärsimykset toisessa maailmansodassa, samoin kuin Suomesta keskitysleireille luovutettujen kohtalo, ovat tuttuja jokaiselle vähänkin historiaan perehtyneelle suomalaiselle. Kuitenkin myös miehitetyissä Pohjoismaissa vainottiin juutalaisia. Norjan ja Tanskan juutalaisten kokemukset Saksan miehitysaikana usein unohtuvat, kun puhutaan juutalaisvainoista.
Postdoc-projektissani Kirjoituksia miehitetystä Pohjolasta tutkin miehityksen kokemusta 1940-luvun Norjassa ja Tanskassa omaelämäkerrallisten lähteiden valossa. Aineistossani on myös juutalaisten kirjoittamia kirjeitä ja päiväkirjoja. Tässä blogitekstissä esittelen heistä yhden – Norjaan Itävallasta vuonna 1938 paenneen nuoren juutalaisnaisen Ruth Maierin.
Ruth Maier (1920–1942) on kenties tunnetuin Norjassa elänyt juutalaisten kansanmurhan uhri, sillä hänen päiväkirjamerkinnöistään ja kirjeistään julkaistiin kirja vuonna 2007. Ensimmäinen laitos oli norjaksi käännetty versio alun perin saksaksi kirjoitetusta aineistosta, mutta sittemmin Maierin tekstit on julkaistu myös alkuperäiskielellä ja esimerkiksi englanniksi ja ruotsiksi. Suomessa Maier kuitenkin tunnetaan huonommin, sillä suomeksi hänen päiväkirjaansa ja kirjeitä ei ole toistaiseksi julkaistu.
Niin Dittl, ja minä saavutan myös pian määränpääni. Norjassa! Minulla on jo viisumi passissa. Dita, olen todella rajattoman iloinen. Tällä viikolla matkustan siis Norjaan. Odotan vain matkalippuja, jotka herra Strøm aikoo lähettää minulle. […] Iloitsen todella … hölmöä tässä on se, etten osaa norjaa, saan olla todella ahkera ja opiskella siellä norjaa, voidakseni lukea enemmän muutaman kuukauden päästä.
Näin 18-vuotias Ruth Maier kirjoitti pikkusiskolleen Judithille tammikuussa 1939 asuessaan vielä Wienissä äitinsä kanssa. Itävallan pakkoliitos kansallissosialistiseen Saksaan oli tapahtunut vajaata vuotta aiemmin. Sen myötä juutalaisiin kohdistuneet vainotoimet olivat jo alkaneet myös Itävallassa, ja monet päättivät paeta turvattomaksi käyneestä kotimaastaan. Myös Maierit etsivät turvaa ulkomailta – Judith oli kirjeen päiväyksen aikaan jo Englannissa, ja Ruth onnistunut edesmenneen isänsä suhteiden avulla saamaan turvapaikan norjalaisesta Strømin perheestä. Seuraavan kirjeen Judithille helmikuun alussa 1939 hän kirjoittikin jo Norjan Lillestrømissä.
Kirjeet ja päiväkirja osoittavat, että nuori Ruth sopeutui hyvin uuteen elämäänsä Norjassa. Lyhyessä ajassa hän oppi norjaa niin hyvin, että suoritti seuraavana vuonna Suomen ylioppilastutkintoa vastaavan tutkinnon ja alkoi suunnitella yliopisto-opintoja. Keväällä 1940 kaikki kuitenkin jälleen muuttui:
Ja päivää myöhemmin se [miehitys] alkaa. En halua tietää, mitä tapahtuu. En halua uskoa, että siitä voi tulla kamalampaa kuin jos olisin ollut Itävallassa. Ei! … Minä toivon. En tiedä, mitä. Jälkeenpäin katsottuna se kaikki tulee jälleen tietoisuuteeni. Aivan yhtäkkiä.
Toisen maailmansodan sytyttyä syksyllä 1939 Norja julistautui puolueettomaksi. Huhtikuussa 1940 Saksa teki kuitenkin maahan yllätyshyökkäyksen ja onnistui valtaamaan sen parissa kuukaudessa. Norjan kuningas ja hallitus pakenivat Iso-Britanniaan ja perustivat pakolaishallituksen, Norjassa astui valtaan Vidkun Quislingin nukkehallitus. Niin myös Ruth Maier joutui jälleen kohtaamaan sen, mitä oli paennut hieman yli vuotta aiemmin.
Norjan parlamentti miehityksen alla vuonna 1941. Wikimedia Commons.
Vielä muutaman vuoden Maier sai kuitenkin elää nuoruuttaan Norjassa. Kesällä 1940 hän tapasi vapaaehtoistyössä tulevan runoilijan Gunvor Hofmon, naiset ystävystyivät ja heistä tuli pariskunta. Seuraavat vuodet he asuivat ja kävivät töissä yhdessä eri puolilla Norjaa.
Marraskuussa 1942 Ruth pidätettiin vuokra-asunnostaan Oslossa. Yhdessä yli 500 muun tässä miehitysajan siihen asti suurimmassa poliisioperaatiossa vangitun juutalaisen kanssa hänet pakkosiirrettiin Norjasta laivalla. Joulukuussa 1942 hän päätyi Auschwitzin keskitysleirille Puolaan ja sai heti tulopäivänä surmansa kaasukammiossa.
Norjassa eli toisen maailmansodan alkaessa noin 2 200 juutalaista. Monet heistä onnistuivat pakenemaan Ruotsiin, mutta 772 kuljetettiin Maierin tavoin keskitysleireille. Tästä joukosta selviytyi hengissä vain 34.
Ruth Maier piti päiväkirjaa vuodesta 1933 aina pidätykseensä asti. Kirjeenvaihto Judith-siskon kanssa jatkui myös läpi Norjan-vuosien. Säilyneet päiväkirjat olivat Gunvor Hofmon hallussa vuoteen 1995 asti, jolloin ne päätyivät Jan Erik Voldille. Vuonna 2007 Vold käänsi ja toimitti Maierin päiväkirjat ja kirjeet. Ruth Maierin alkuperäisiä tekstejä, kahdeksaa päiväkirjaa ja 69:ää kirjettä, säilytetään Oslon holokaustitutkimuskeskuksen arkistossa. Materiaali on digitoitu ja vapaasti luettavissa.
Ruth Maierin päiväkirja ja kirjeet ovat arvokas dokumentti Anschlussin seurauksista juutalaisille Itävallassa, uudesta elämästä vieraassa maassa ja siitä, millaista oli olla juutalainen natsi-Saksan miehittämässä Norjassa. Tutkimusprojektini tarkoitus on valottaa Maierin ja monien muiden Norjassa ja Tanskassa sota-aikana eläneiden miehityskokemuksia sellaisina kuin ne heidän päiväkirjojensa ja kirjeidensä sivuille piirtyvät. Maierin tekstit tuovat pohjoismaista näkökulmaa kuvaamme holokaustista.
Tutkin suomalaisten elokuvien ja televisiosarjojen poliisirepresentaatioita. Aikajanani, 1940-luvun lopulta 1990-luvun loppuun, on haastava teosten runsaan lukumäärän vuoksi, mutta samalla myös hedelmällinen poliisirepresentaatioiden kokonaiskuvan rakentumisen kannalta. Ensimmäinen suuri muutos suomalaisten elokuvien poliisirepresentaatioissa paikantuu 1940-luvulle, jolloin poliisihahmoista tuli näkyvämpiä ja sankarillisempia. Poliisit siirtyivät taustalta etualalle ja vuorovaikutus muiden hahmojen kanssa yleistyi. Elokuvat kertovat myös oman aikakautensa poliisin erilaisista työkuvista. Esimerkiksi Pikajuna pohjoiseen (1947) tuo esille junapoliisin, joka selvittelee tarkasti lakia noudattavaan tyyliin junassa tapahtunutta rikosta. Vuonna 1953 valmistuneessa Lentävässä kalakukossa nähdään myös junapoliiseja ratkaisemassa rikosta, mutta elokuvan rillumarei -tyyli vaikuttaa poliisihahmojen rennompaan esittämiseen. Junapoliiseja ei enää suomalaisissa junissa näy, eikä edes junapartiointia, joka kiellettiin vuonna 2011. Junapartioinnissa ei tosin ollut kyse poliisin työtehtävästä vaan virkapukuisen poliisin vapaa-ajalle osuvasta ilmaisesta junamatkasta. Hyötynä nähtiin virkapukuisen poliisin paikallaolon rauhoittava vaikutus yleiseen järjestykseen. Poliisin virkapuku on tärkeä myös fiktiivisen poliisin esittämisessä, vaikka siviilipukuisiakin poliiseja nähdään eri aikakausien elokuvissa ja televisiosarjoissa. Komisario Palmua (1960-luku) voidaan pitää näkyvimpänä suomalaisen elokuvan siviilipukuisena poliisina, kun taas näkyvimmän virkapukuisen poliisihahmon titteliä pitää kieltämättä hallussaan konstaapeli Reinikainen (1970-luvun loppu ja 1980-luvun alku).
Riikka Kallio KAVI:n kirjastossa. Kuva Sara Kallio.
Väitöstutkimuksessani kulttuurihistoriallinen ote antaa mahdollisuuden hahmottaa niin suomalaista kulttuurista kuin historiallistakin kontekstia. Poliisirepresentaatioita analysoidessa teosten kontekstien ymmärtäminen avaa mahdollisuuden tarkastella poliisimielikuvien kehitystä ja muutoskohtia syvällisemmin. Tarkempaan tulkintaan ohjaa lisäksi tutkimuksessani soveltama kriminologian tutkimuksen metodityökalu. Yhdistän audiovisuaalisten teosten lähiluvun ja temaattisen sisällönanalyysin poliisin ominaispiirteiden taulukkoon. Poliisin ominaispiirteet kuten legalistisuus, epäileväisyys ja hierarkkisuus ovat usein selkeästi nähtävissä myös fiktiivisissä poliisihahmoissa. Hankalammin tunnistettavia piirteitä kuten sitoutuneisuus, solidaarisuus ja pragmaattisuus voidaan havaita fiktiivisissä poliisihahmoissa kriminologisen tutkimuksen määritelmän avulla. Esimerkiksi poliisin sitoutuneisuus näkyy vapaa-ajalla olevan poliisin toiminnasta ja käyttäytymisestä eli onko poliisi myös vapaa-aikanaan sitoutunut poliisin ammattiinsa ja sen vaatimaan moraaliseen elämäntyyliin. Poliisirepresentaatioita ja niistä syntyviä mielikuvia tarkastellessa on huomioitava niin teosten ajallinen ja kulttuurinen konteksti, eri genret, puvustus ja tekniset yksityiskohdat kuin myös poliisin ominaispiirteiden stereotypiat.
2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Suomessa on pidetty itsestään selvänä, että länsimainen hyvinvointiyhteiskunta määrittelee myös poliisi-instituution aseman ja roolin demokraattisessa järjestelmässä. Viime aikoina valtavirtamediassa on noussut kuitenkin huolestuttavan paljon esille poliisin kohdistuvan arvovallan ja luottamuksen heikkenemistä. Varsinkin nuorison suhtautuminen poliisiin on muuttunut negatiivisemmaksi. Uutismedian myllyttämä uutisointi järjestyksenvalvojien ja vartijoiden väärinkäytöksistä saattaa vaikuttaa heikentävästi myös kansalaisten ja poliisin vuorovaikutussuhteisiin. Toisaalta yksityisen sektorin järjestyksenvalvonnan liiallisen voimankäytön uhrit ovat huutaneet väärinkäytöstilanteissa poliisia apuun. On siis ilmiselvää, että poliisin rooli yhteiskunnassa on murrosvaiheessa ja kaikki siihen liittyvä tutkimus on erittäin tärkeää tällä hetkellä. Media on ylivoimainen vaikuttaja yhteiskunnassamme ja mielikuvat asioista, tapahtumista ja ilmiöistä rakentuvatkin pitkälti median luomien mielikuvien varaan. Koen, että fiktiivisten, suomalaisten poliisien representaatioiden tutkiminen on ajankohtaista ja hedelmällistä juuri nyt. Varsinkin pidemmän aikajanan tarkastelu hahmottaa sitä, miten tähän hetkeen on tultu ja minkälaiset traditiot poliisirepresentaatioissa on nähtävissä. Käytän tutkimuksessani demokratian teoriaa, jonka läpi poliisirepresentaatioita tarkastelen. Niin ikään tällä hetkellä vaikuttava demokratian heikkeneminen ja uusliberalismin vahvistuminen vaikuttavat ihmisten mielikuviin valtiovallan toimeenpanoelimestä, poliisista ja sen toiminnasta.
3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Alun perin opiskelin maisematutkimusta, mutta vaihdoin pian kulttuurihistoriaan, joka tuntui enemmän omalta alalta. Olin tutustunut kulttuurihistoriaan jo aiemmin avoimen yliopiston opintojen kautta ja tein esimerkiksi esseen isoisoisäni vuonna 1957 isoäidilleni lähettämästä kirjeestä. Ajatus siitä, että tavallisen ihmisen elämääkin voidaan tutkia ja löytää sieltä erilaisia merkityksiä, kiehtoi tutkimusmielessä. Ilmeisesti jo silloin kulttuurihistoria onnistui koukuttamaan minut mukaansa.
4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria merkitsee minulle mahdollisuutta löytää historian syövereistä arkisia, hienoja asioita, jotka kaikessa hiljaisuudessa odottavat löytäjäänsä, kulttuurihistorioitsijaa. Kulttuurihistoria tutkimusalana on kuin valtava palapeli, jota pala palalta kokoamalla saadaan näkyviin tarkempi kuva menneisyydestä. Ja vaikka kaikkia paloja ei tulla koskaan löytämään, kulttuurihistoriallisen palapelin kokoaminen on erittäin mielenkiintoista puuhaa.
5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
”Varkaita! Mona Lisa varastettu! Poliisi!” Nämä huudahdukset ovat peräisin Pekka ja Pätkä mestarimaalareina -elokuvan (1959) otoksesta, jossa Helsingin Taidehallin yleisö huomaa yllättäen tauluvarkauden. Äitini Anna Kallio ja kummitätini Ilona Parkkinen pääsivät pieneksi hetkeksi otoksen keskiöön, kun kamera kuvasi heitä viittoilemassa poliisia paikalle. Lieneekö siis itselleni tullut perintönä kiinnostus elokuviin? Tosin oma intressini elokuviin keskittyy ruudun tälle puolen, mielikuviin, joita teokset katsojilleen välittävät. Ei äitinikään näyttelijäksi ryhtynyt vaan toimi avustajana ja pääsi sitä kautta seuraamaan useita 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun elokuvaprojekteja aitiopaikalta. Itselläni onkin tulevaisuuden haaveena päästä jonkin rikoselokuvan kuvauspaikalle seuraamaan sitä, millä tavoin poliisihahmoja rakennetaan ja esitetään.
Pekka ja Pätkä mestarimaalareina -elokuvan otos. Keskellä Anna Kallio ja oikeassa sivussa Ilona Parkkinen. Kuvakaappaus Elonet 16.01.2023.
Tässä kirjoitussarjassa on esitelty kulttuurihistorian tiloja, niitä konkreettisia paikkoja, joissa oppiaine on eri vuosikymmeninä majaillut, mutta myös niitä abstrakteja tiloja, joissa toiminta tapahtuu. Oppiaineen tieteellinen tila on ehkäpä näiden yhdistelmä: se rakentuu tutkimuksen kentällä, saa vaikutteita ja on vuorovaikutuksessa muiden alojen kanssa, mutta samalla tiede on arkisia käytäntöjä ja yhteistyötä, toimintaa tilassa.
Kun tulin opiskelemaan Turun yliopistoon syksyllä 1980, elettiin tutkinnonuudistuksen aikaa ja siirryttiin koulutusohjelmiin. Kulttuurihistorian luonnetta kuvastaa hyvin, että se kuului pitkään kahteen linjaan, historian koulutusohjelmaan ja taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian koulutusohjelmaan. Malli oli voimassa 1990-luvulle asti, ja juuri noina vuosikymmeninä oppiaine kasvoi niin henkilökunnaltaan kuin opiskelijamäärältäänkin. Asetelma oli lähtökohtaisesti monitieteinen. Kun koulutusohjelmamalli päättyi, kulttuurihistorialle jäi oma sisäänotto, ja aineopintoihin saattoi tulla sekä historian että kulttuurihistorian perusopinnoista. Tämä kaksoisrakenne jatkui 2010-luvun alkuun asti, jolloin – opetusministeriön periaatteiden mukaan – pääsykoekiintiöitä kasvatettiin ja pienet sisäänotot, kuten kulttuurinhistorian kiintiö, poistettiin. Vuonna 2011 tulivat viimeiset opiskelijat kulttuurihistorian oman valintakokeen kautta. Joka tapauksessa, vuosikymmenien ajan kulttuurihistorian koulutus oli tieteenalojen välimaastossa, aivan konkreettisesti.
Kuva 1: Sakari Ollitervon kanssa kirjoitimme Emmanuel Le Roy Ladurien teoksesta Montaillou Kritiikki-lehteen 2/1983.
Välitiloja on monia – ja monen tasoisia. Kuulun siihen sukupolveen, joka opiskeli aikakautena, jolloin historiantutkimus eli murrosvaihetta. Mieleeni on jäänyt, miten voimakkaasti Emmanuel Le Roy Ladurien kirja Montaillou vaikutti, kun luin sen ensi kertaa 1980-luvun alussa. Teos ei kuulunut kurssikirjallisuuteen, mutta sitä oli saatavissa ruotsinkielisenä pokkarina Turun Kirjakahvilasta. Katse lasittuneena uppouduin 1300-luvun ranskalaisen kylän elämään, enkä ollut ainoa. Sakari Ollitervon kanssa kirjoitimme siitä artikkelin Kritiikki-lehteen vuonna 1983. Erityisen vaikutuksen teki Le Roy Ladurien elävä kerronta, sävykkyys, mutta myös sen dialogisuus: teos antoi mahdollisuuden kuunnella menneisyyden ihmisten välistä vuorovaikutusta. Montaillou osoitti, että menneisyydestä kertominen voi olla myös mukaansa tempaavaa kirjallisuutta. Tämä näkyi sittemmin siinä kirjallisuudessa, jota opinnoissa käytettiin. Kun 1990-luvulla opetettiin kulttuurihistorian klassikoita, valikoimassa olivat esimerkiksi Johan Huizingan Keskiajan syksy ja Jacob Burckhardtin Italian renessanssin sivistys. Kun Natalie Zemon Davisin erinomaisesti kirjoitettu Kolme naista. Kolme elämää 1600-luvulla ilmestyi vuonna 1997, se otettiin heti klassikoiden joukkoon.
Kuva 2: Jonas Frykman & Orvar Löfgren: Den kultiverade määniskan (LiberFörlag, 1979).
Kuva 3: Walter Benjamin: Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta (Tutkijaliitto, 1989).
Rajapinnat olivat, ja ovat yhä, myös maantieteellisiä. Mistä hankimme kirjallisuutemme ja vaikutteemme? Mitä luemme? Kun kulttuurihistorian oppiainetta rakennettiin 1980- ja 1990-luvuilla, innoitusta ammennettiin eri suunnilta. Tutkintovaatimuksissa käytettiin suomalaisen ja anglosaksisen tutkimuksen lisäksi muun muassa ruotsalaista ja saksalaista kulttuurintutkimusta. Mieleen on jäänyt esimerkiksi Lundin yliopiston etnologien Jonas Frykmanin ja Örvar Löfgrenin Den kultiverade människan (1979), jota luettiin ahkerasti. Saksalaisten klassikkojen käytetyimpiä olivat Walter Benjaminin ja Georg Simmelin tekstit. Benjaminia oli ilmestynyt suomeksi kahtena valikoimana, Silmä väkijoukossa (1986) ja Messiaanisen sirpaleita (1989), jotka olivat syventävien opintojen lukemistoa. Kun Benjaminin keskeneräiseksi jäänyt Passagen-Werk ilmestyi ruotsinkielisenä käännöksenä nimellä Paris, 1800-talets huvudstad: passagearbetet (1990–1992), se hankittiin tuoreeltaan kulttuurihistorian seminaarikirjastoon. Varsinkin 1990-luvulla seminaarikirjasto karttui ainutlaatuiseksi kokoelmaksi, johon hankittiin myös uuden kulttuurihistorian tuoreimpia tutkimuksia. Saksa-yhteyksistä voi todeta, että oppiaineella oli sittemmin erittäin tiivistä yhteistyötä Mainzin yliopiston kanssa. Mainzissa kulttuurihistorioitsijat etsivät juuriaan nimenomaan 1920- ja 1930-lukujen saksalaisesta kulttuurintutkimuksesta. Pääsimme tekemään läheistä yhteistyötä vuosina 2012–2013, kun DAAD ja Suomen Akatemia tutkivat vastavuoroisia vierailujamme Memory Boxes -projektissa. Samaan aikaan kansainvälisen yhteistyön foorumiksi oli syntynyt International Society for Cultural History (ISCH) vuonna 2008, jossa Turku ja Mainz olivat keskeisiä toimijoita alusta lähtien.
Kuva 4: Mooses tarkkailupaikalla Mainzin yliopiston kirjastossa.
Kulttuurihistoria on tieteen risteysasema. Se ei ole yksi, yhtenäinen tila vaan jatkuvasti muuntuva, paikkaansa etsivä ja rajojaan koetteleva. Oppiaineella on koko historiansa ajan ollut läheistä yhteistyötä taiteentutkimuksen, kirjallisuustieteen, taidehistorian, elokuva- ja televisiotieteen ja mediatutkimuksen, kanssa. Tämä on kuitenkin vain yksi suunta. Mitä laajempaa tutkimustoiminta on ollut, sen moninaisimpia ovat olleet myös siteet muihin tieteenaloihin. Oppiaineen väki oli 2000-luvun alussa perustamassa kahta tutkimuskeskusta, ja IIPC ja TUCEMEMS tulivat tärkeiksi yhteistyön rakentajiksi yli tiedekunta- ja yliopistorajojen. Digitaalisten ihmistieteiden läpimurto puolestaan vahvisti yhteistyötä tietojenkäsittelytieteen ja data-analytiikan suuntaan 2010-luvulla. Informaatioteknologian ja historiantutkimuksen rajapinta on itse asiassa kiinnostanut kulttuurihistorioitsijoita 1990-luvulta lähtien, mistä kertovat niin Agricola-portaalin rakentaminen Tapio Onnelan johdolla kuin monet digitaalisen kulttuurin historiaan liittyvät hankkeet. Viime vuosina rajapinnat ovat vahvistuneet myös luonnontieteisiin esimerkiksi luonnon monimuotoisuuteen, luontokatoon ja ei-inhimilliseen historiaan liittyvissä kysymyksissä. On selvää, että samanaikaisesti muuttuvat sekä tieteen menetelmät ja mahdollisuudet että ne haasteet, joihin tutkimuksen täytyy pystyä vastaamaan. Silloin myös sen henkisen tilan, jossa tieteenala toimii, on syytä muuttua. Tieteen historiassa viitataan usein alojen rajapintoihin eräänlaisina vaihdon ja vuorovaikutuksen alueina (trading zone). Ne ovat juuri niitä hankauspintoja, joissa omia ennakko-oletuksia täytyy haastaa. Samalla avautuu uudenlaisia mahdollisuuksia, jotka synnyttävät oivalluksia myös oman tieteenalan luonteesta.
Humanistisen tutkimuksen alat ovat lähentyneet toisiaan viime vuosikymmeninä, mitä ilmentää myös uutuusteos Kulttuurihistorian tutkimus: Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Laajan kirjoittajakunnan tekemä kirja julkaistiin osana Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen 50-vuotisjuhlaa perjantaina 25. marraskuuta Kårenilla. Kirja jatkaa Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen perinteikästä tutkimusmenetelmiin ja menneisyyden tulkintaehtoihin kohdistuvaa julkaisuperinnettä. Se on 17. osa Kulttuurihistorian seuran toimittamassa Kulttuurihistoria – Cultural history -sarjassa.
Teos avaa kulttuurihistorian tutkimusta prosessina kysymyksenasettelusta lähteiden ja menetelmien valintaan sekä johtopäätösten muodostamiseen kokoamalla yhteen kysymyksenasetteluita ja tutkimusmenetelmiä, jotka vastaavat kulttuurihistoriallisen tutkimuksen haasteisiin ja tarpeisiin 2020-luvulla. Kirjan artikkelit havainnollistavat historiantutkimuksessa usein sanoittamatta jäävää metodologiaa konkreettisten, helposti lähestyttävien esimerkkien avulla. Kirjan ovat toimittaneet Rami Mähkä, Marika Ahonen, Niko Heikkilä, Sakari Ollitervo ja Marika Räsänen.
Kulttuurihistorian seuran kirjapöytä julkistamistilaisuudessa. Kuva: Liisa Lalu.
Tilaisuuden aluksi teoksen toimitustyöstä päävastuun kantanut Turun yliopiston Porin yksikön digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettaja Rami Mähkä kertoi kirjan lähtöajatuksesta ja tekoprosessista. Viimeisimmästä kulttuurihistorian menetelmällisyyteen painottuneesta kirjasta oli kulunut jo vuosikymmen. Niinpä oli aika koota ajatuksia aiheesta ja avoin kirjoituskutsu lähetettiin keväällä 2020. Kutsuun vastattiin lukuisin ehdotuksin, mikä kertoi valtaisasta kiinnostuksesta teemaan. Kirjasta muotoutuikin poikkeuksellisen laaja: 52 kirjoittajaa käsittävä 568-sivuinen kirja koostuu 32 vertaisarvioidusta artikkelista. Kirjoittajat edustavat yhteensä yhdeksää yliopistoa sekä muita oppilaitoksia ja sidosryhmätoimijoita.
Mähkä kiitti puheessaan kaikkia kirjan tekemisessä mukana olleita henkilöitä. Kirjan kirjoittajien ja toimittajien lisäksi erityiskiitokset kohdistuivat kirjan kustantajalle Kulttuurihistorian seuralle ja eritoten henkilöille, joiden panos kirjan tekemisessä oli prosessin aikana tärkeä: seuran puheenjohtajalle Hannu Salmelle, kustannustoimituksesta päävastuun kantaneelle Heidi Kurviselle, sekä käsikirjoituksen aikanaan huolellisesti läpikäyneille Kirsi Tuohelalle, Paavo Oinoselle ja Henna Karppinen-Kummunmäelle. Lisäksi anonyymit vertaisarvioitsijat tekivät korvaamatonta työtä kirjan laadun takaamiseksi, mistä esitettiin suuret kiitokset. Lopuksi valtaisan taittotyön tehneelle Heli Rantalalle osoitettiin niin ikään lämpimät kiitokset.
Puheen jälkeen julkistustilaisuus jatkui paneelissa, johon osallistuivat kirjan tekemisessä mukana olleita henkilöitä toimittajista kirjoittajiin. Paneelia veti Heidi Kurvinen ja keskustelemassa olivat Sakari Ollitervo, Niko Heikkilä, Heta Lähdesmäki, Pälvi Rantala, Marjo Kaartinen ja Reima Välimäki.
Paneelissa kirjoittajat avasivat omia tekstejään ja ylipäätään ajatuksiaan kulttuurihistorian tutkimuksesta ja kirjan tarpeesta. Puhujien vastauksissa toistui ajatus kulttuurihistorian moninaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Lähdesmäki totesikin, ettei mikään ole kulttuurihistorialle vierasta ja esimerkiksi avoimuus erilaisia lähteitä kohtaan antaa mahdollisuuden käyttää perinteisiä menetelmällisiä työkaluja uusissa yhteyksissä, mistä esimerkkinä monilajisten historian tutkiminen. Rantala tähdensi kulttuurihistoriallisiksi työkaluiksi ajatuksia kokonaisvaltaisuudesta, näkökulmallisuudesta ja ajallisuudesta, sekä korosti ylipäätään menneisyyden ymmärrettäväksi tekemisen tärkeyttä. Ollitervo niin ikään jatkoi, kuinka on ymmärrettävä vuoropuhelua menneen tietämyksen kanssa ja pohdittava sitä, mihin kulttuurihistoriallisella tutkimuksella halutaan vaikuttaa. Heikkilä puolestaan korosti käsitteiden valinnan huomioimista sekä empirian ja abstraktin välistä vuoropuhelua. Välimäen mukaan erityisen tärkeää olisi kääntää katse myös maailman kauheuteen ja nähdä historiantutkimuksen eettinen tarve.
Paneelissa Sakari Ollitervo, Heta Lähdesmäki, Niko Heikkilä, Pälvi Rantala, Marjo Kaartinen ja Reima Välimäki. Haastattelijana Heidi Kurvinen. Kuva: Marika Ahonen.
Kurvisen kysymykseen siitä, miten kulttuurihistorian menetelmällisyyttä voi oppia, opettaa, tai ylipäätään harjaantua siinä parhaiten, sai keskustelijat painottamaan konkreettisen tekemisen tärkeyttä. Tähän liittyen Kaartinen totesi, kuinka tutkimusaineiston kanssa työskentely on käytännössä kaaoksen järjestämistä ja menetelmissä oppiminen ja niissä harjaantuminen käy parhaiten yrityksen ja erehdyksen kautta. Rantala vertasi harjoittelua käsityötaitoihin: ei vain lukemalla (vaikka sekin tärkeää!), vaan myös eritoten tekemällä, ja korosti varsinkin yhdessä tekemisen ja vertaispalautteen merkitystä. Lähdesmäki huomautti, kuinka on hyvä inspiroitua muiden tekemisistä, myös oppiainerajojen yli. Samaa ajatusta seuraten Ollitervo nosti esiin esikuvien roolin: niitä on hyvä olla ja niiden kanssa kilpailla, lopulta uskoa tekevänsä paremmin. Tällöin on mahdollista löytää oma ääni, kun ei enää jäljittele muita, ja alkaa tuottaa uutta tietoa.
Kysymykseen alan trendeistä panelistit yhtyivät ajatukseen, ettei tutkimus ole ajasta irrallista vaan kulttuurihistorian tutkimus ja menetelmät myös muuttuvat ajassa ja ohjaavat tietynlaisen ajattelun suuntaan. Lisäksi trendit ovat usein myös rahoittajia ajatellen tärkeitä, sillä lopulta rahoitus mahdollistaa tietynlaista tutkimusta. Kaikilla panelisteilla oli jo herännyt uusia kysymyksiä ja ajatuksia seuraavista mahdollisista tutkimuksellisista kiinnostuksenkohteista, joten pohdinnat tutkimuksen tekemisen ympärillä jatkavat kulkuaan. Keskeistä kulttuurihistorialliselle ajattelulle onkin jatkuva kysyminen ja kysymisen tapa, mikä tekee mahdolliseksi alan moninaisuuden.
Palaa kirjan johdannosta lainaten:
Tutkijalla on vastuu ja valta kysyä ja kyseenalaistaa, analysoida ja tulkita sekä valita tiedon tuottamiseen tarvittavat metodologiset työvälineet ja julkaisualustat. Tutkimuskysymyksissä heijastuu usein aiheiden ajankohtaisuus myös silloin, kun tutkimus kohdentuu vuosisatojen taakse: uudet kysymykset avaavat mahdollisuuden muuttuville tulkinnoille.
Kuusen kouluun tuoda saamme – taas koittaa joulujuhla
Joulun lähestyminen merkitsee monelle lapselle kouluvuoden päättymistä ja kaivattua hengähdystaukoa pimeän talven keskellä, jota juhlistetaan koulun joulujuhlassa. Adventtikalenterin toisessa luukussa kurkistetaan sadan vuoden takaisiin joulutunnelmiin Suomessa ja luodaan katsaus siihen, miten kouluissa vietettiin joulu- eli kuusijuhlaa 1920-luvulla. Lähdeaineistona toimivat Kansalliskirjaston digitoimat sanoma- ja aikakauslehtiaineistot. Joulu oli monella tapaa vuoden keskeisin juhla, johon valmistauduttiin hartaasti ja jota juhlittiin myös muutoin kuin perhepiirissä. Monet yhdistykset, ammatilliset järjestöt ja esimerkiksi lasten pyhäkoulut juhlistivat joulun ilosanomaa kuusijuhlissaan, joissa saatettiin kokoontua yhteisen puurokattilan äärelle, karkeloida ja leikkiä juhla-asuun koristellun kuusen ympärillä joulupukin jakaessa pieniä makeispusseja tai kortteja. Joulun kristillinen merkitys ja vapahtajan syntymän kunnioittaminen olivat toki monille tärkein ja perimmäisin syy juhlan viettämiseen. Tässä tekstissä tarkastelen kuusijuhlia ennen kaikkea koululaisten näkökulmasta – sitä jännitystä, iloa ja muiden suurten tunteiden kirjoa, jota tämä vuoden kohokohta monille merkitsi, ja toisaalta ihanteita, normeja ja käytäntöjä, jotka olivat muutostilassa sadan vuoden takaisessa elämänmenossa.
Syrjäisestä pirtistä kansakoulun penkille
Ja niin he joutuivat ihan kuusen juurelle istumaan. Ensin olivat lapset niin juhlatunnelmassa, etteivät uskaltaneet ympärilleen katsoa, mutta pian Viljo Viljami toipui. Kyllähän hän oli kuullut kaikesta, kyllähän toiset olivat yrittäneet selittää, mutta näin hauskaksi ei hän voinut sitä kuvitella. Niinkuin nyt tuo kuusikin!!! Kynttilät ja hopealangat ja ruusut ja omenat; koko kuusi, se oli jotain niin pyhän ihanaa, että Viljo Viljamia puistatti ja nyt opettaja soittaa ja koululapset lauloivat. Viljo Viljami arveli, ettei taivaassa ollut niin kaunista laulua.
Edellä oleva sitaatti jouluisesta novellista Saappaat kuvaa lapsen haltioitunutta riemua ja epätodellista hämmennystä koulun kuusijuhlassa. Kynttilöin, hopealangoin, ruusuin ja omenoin verhoiltu kuusipuu on jotain niin vetoavan kaunista ja ihmeellistä, että kahdeksanvuotias Viljo Viljami tuntee sen koko kehossaan. Nimimerkki Amalian kirjoittama tarina on julkaistu Yhteishyvän kodinkirjassa joulun kynnyksellä vuonna 1920, ja fiktiivinen kertomus osuu sisällöltään hyvinkin ajankohtaiseen aiheeseen. Nuori Suomen tasavalta oli astumassa pian myös yleisen, kaikkia lapsia koskevan oppivelvollisuuslain piiriin. Kaikille syrjäseutujen köyhille lapsille kouluun pääseminen ei silti ollut suinkaan vielä selviö. Novellin päähenkilö, Mökin Miinan poika Viljo Viljami on juuri tuollainen kaukaisen syrjäkylän kasvatti, jonka maailma kokee järisyttävän muutoksen perheen muuttaessa kylälle ”suureen maailmaan.” Aivan eritoten pojan mieltä kiihdyttää korkealta mäeltä kohoava rakennus, koulu, josta hän on kuullut muilta lapsilta. Kiihkeän uteliaisuuden vallassa Viljo Viljamiin iskee palava halu lähteä myös opintielle, mutta äiti toppuuttelee poikaansa ja kehottaa tätä odottamaan oikeaa aikaa. ”Talon” vanhempaan Pekka-poikaan tutustunut Viljo Viljami kuuntelee syksyn aikana ihmeissään uuden ystävänsä kertomuksia koulusta, ja etenkin siitä, miten Pekka valmistautuu näyttelemään kuusijuhlassa! Näytelmät ja kuusijuhlat ovat jotain, josta Viljo Viljami ei ole koskaan kuullutkaan, mutta riemu on suuri, kun pojalle selviää, että hän voisi mennä itsekin katsomaan kuusijuhlaa:
Siitä hetkestä väikkyi kuusijuhla Viljo Viljamin mielessä yöt ja päivät ja hän odotti, että aika kuluisi oikein pian, jotta hänkin pääsisi näkemään näytelmää ja kuusijuhlaa koululle. Sillä sen hän oli heti ottanut selville, että sinne sai mennä kuka tahtoi ja että joka paikassa koko kylässä tehtiin valmistuksia ja puhuttiin melkein yksinomaan tästä tilaisuudesta. (Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi No 3, 1.12.1920)
Köyhän perheen lapsella ei kuitenkaan aina ollut kenkiä, ei myöskään Viljo Viljamilla. Äidin rikkinäisillä, vanhoilla kengillä ei kuusijuhlan kaltaiseen suurenmoiseen tilaisuuteen ollut asiaa, sen poika itsekin ymmärsi. Lapsen suureen murheeseen löytyy kuitenkin ratkaisu, kun Pekan isä lupaa, että Viljo Viljami saa ansaita taksvärkkityöllä itse omat kenkänsä – ja pääsee näin ollen elämänsä ensimmäistä kertaa hartaasti odottamaansa kuusijuhlaan äitinsä ja sisarustensa kanssa. Juhlahumun keskellä Pekka tarttuu kaikesta kauneudesta ja kimalluksesta häkeltyneen ystävänsä käteen ja vie tämän mukanaan piirileikin karkeloon. Uudenkarheat saappaat narisevat onnellisen Viljo Viljamin jalassa niin somasti. (Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi No 3, 1.12.1920)
Vaikka teksti on fiktiivinen, se kuvaa osuvasti alueellisia eroja, jotka vielä 1920-luvulla olivat Suomessa suuria. Koulumatkat syrjäseutujen pitkien taipaleiden takaa saattoivat olla vaikeita lapsille kuljettaviksi, eivätkä köyhimmät perheet pystyneet lähettämään lapsiaan koulutielle ollenkaan. Kiertokoulujen korvautuminen kansakouluilla myös maan syrjäisemmissä kolkissa avasi monelle lapselle ovia uusiin maailmoihin, myös kuusijuhlan osalta, kuten nimimerkki ”Tompan-Tuomo” toteaa vuonna 1929 julkaistussa kirjoituksessaan ”Kuusijuhlien kultainen kuukausi”:
Ellei maaseudun lapsilla olisi kuusijuhlia lastennäytelmineen, runoineen, joulupukkeineen ja kaikkine ihmeellisyyksilleen, niin kuinka paljon köyhemmäksi jäisikään heidän mielikuvitusmaailmansa. … Mutta kaupungin lapset tuskin aavistavatkaan, kuinka suurta riemua maaseudun ”koululinnoissa” herättävät sellaiset ”näytännöt”, joiden esirippuna on suuri luokkataulu, minkä takaa ”näyttämölle” s.o. salin lattialle ilmaantuu milloin enkeleitä, milloin paimenia tai tonttuja, riippuen kappaleen laadusta. (Turunmaa No 291, 15.12.1929)
Kodin ja koulun yhdistäjä
Useissa aikalaisteksteissä nousee esiin ajatus siitä, miten kuusijuhlat toimivat arvokkaana yhdyssiteenä kodin ja koulun välillä, ja toivat iloa etenkin koululaisten pienille sisaruksille – heille, jotka eivät vielä opintielle olleet lähteneet. ”Tompan-Tuomo” jatkaa:
Mutta tiedättekö, ketkä onnelliset maaseudun kuusijuhlista menevät täyteläisimmillä riemurinnoilla? Ne ovat koululasten pienen pienet siskot ja veikot, joille vanhempien siskosten kuusijuhlat ovat ihanimpia tilaisuuksia, mitä maanpäällä voidaan järjestää. Jolla siis on tilaisuutta ja mahdollisuuksia kohottaa noiden tilaisuuksien s.o. koulujen kuusijuhlien erikoisuutta ja arvokkuutta, se älköön kätkekö kynttiläänsä vakan alle.” (Turunmaa No 291, 15.12.1929)
Kuusijuhla tuntui toden totta olleen jännittävä tapaus muillekin perheenjäsenille. Nimimerkki Pirkon kirjoittamamassa tarinassa Kuusijuhlassa juhla-aamu on niin täynnä käsinkosketeltavaa jännitystä ja hermostunutta tohinaa, että koulutytön sukatkin katoavat, eivätkä isosiskon vanhat kengät tahtoisi kelvata veljelle juhlapuvun kanssa puettaviksi. Kiiruhdettava on kuitenkin koululle, jossa jo aamun hämärissä ollaan valmistautumassa suureen, hartaasti valmisteltuun juhlaan. Koululuokkakin on kuin toiseksi muuttunut, vaihtanut ylleen juhla-asun lapsia ja heidän vieraitaan varten. Kaikki tämä tekee vaikutuksen niin äitiin kuin hämmentyneeseen pikkuveljeenkin:
Siellähän on oikea joulukuusi kynttilöineen ja koristuksineen. Arkinen, ikävä luokkahuone on kokonaan muuttunut. Sinnekin on tullut joulu. Lapset asettuvat paikoilleen täynnä iloista odotusta, äidit ja pikkusisarukset seinänvierelle. Pikkuveli katselee suurin totisin filmin ympärilleen sanomatta sanaakaan, puristaen vain hiljaa äidin kättä. Sitten laulavat lapset joululauluja ja paljonpa he ovat oppineet. Aivan äidin täytyy ihmetellä, kun laulu seuraa laulua ja leikki leikkiä, miten paljon pikku päihin on mahtunut. (Rovaniemi No 148, 31.12.1929)
Vaikka isosiskon mukaan juhlan kohokohta onkin makeispussi makeine omenoineen ja joulutorttuineen, on ekaluokkalaiselle sittenkin tärkeintä näyttää veljelle ja äidille sitä uutta elämänpiiriä, johon hän nyt koululaisena sai kuulua:
Mutta kotiin palatessa on Isosisko ylpeä ja onnellinen. Hän on saattanut näyttää vilaukselta äidille ja Pikkuveljelle omaa uutta maailmaansa, johon kuuluvat vain opettaja ja koululaiset. Ne muut, he jäävät kokonaan sen ulkopuolelle…
Ylpeys oli tarinan mukaan molemminpuolista, sillä myös äidille kuusijuhla näytelmineen, lauluineen ja leikkeineen oli osoitus siitä, miten reippaasti pienet koululaiset olivat ahkeroineet ohjelmanumeroidensa eteen syyslukukauden aikana. Tietyllä tavalla kuusijuhla saattoi siis myös toimia todisteena siitä, miten kansakoulu kouli lapsista oppivaisia, kuuliaisia ja kyvykkäitä yksilöitä – myös niille vanhemmille, joiden oma koulutaival oli jäänyt ehkä vain muutamaan hajanaiseen kiertokouluvuoteen. Koulujen kuusijuhlien ajateltiin toimivan myös muunlaisena esimerkkinä ja välittäjänä koulujen ja kotien välillä, näin ainakin uumoiltiin nimimerkki E.L.:n kirjoituksessa ”Käytännöllinen koulutyö”, jossa pohdittiin ryijynkudonnan ja muiden vanhojen käsityötaitojen kohottamista entiseen arvoonsa. Kirjoittaja kertoo haaveilevansa ajasta, jolloin ”koti oli elämän keskipiste”, ja johon kuului myös maalaistuvan perinteinen joulu olkileikkeineen ja himmeleineen. Jotta vanhat tavat saataisiin uudelleen elvytettyä, ehdotettiin lapsille opetettavan koulussa himmeleiden valmistamista. Kuusijuhlassa sitten katossa riippuvat kauniit himmelit innostaisivat myös kotiväkeä tarttumaan tähän perinteitä kunnioittavaan toimeen joulukodin koristamiseksi:
Oppilaat vievät jonkun kuution kotiin malliksi. Kun taito on saavutettu, ja kun himmelit huojuvat kuusijuhlassa luokan katossa, ilmestyy niitä varmaan jouluaattona kuusen mukana moneen kotiin. Ja varmaan ne omalla tavallaan kykenevät tuomaan monelle terveisiä pärevalkean ajoilta — ajoilta, jolloin ulkonaisista puutteellisuuksista huolimatta osattiin ja tahdottiin tehdä työtä ja työn siunaus levisi koteihin ja ihmismieliin. (Kansakoulu: Kansankasvatusta käsittelevä aikakauslehti No 28, 30.11.1929)
Opettajat – kuusijuhlan väsymättömät uurastajat
Kuusijuhlien ohjelmanumeroiden suunnittelu ja toteutus oli monesti yksittäisten opettajien harteilla, heidän viitseliäisyytensä, taitojensa ja käytettävissä olevien varojen puitteissa. Monet kunnat avustivat kuusijuhlia rahallisesti, mutta usein summat olivat vaatimattomia. Aikalaisteksteissä vedottiinkin toisinaan sekä kuntiin että yksityisiin hyväntekijöihin suurempien lahjoitusten puolesta, jotta lapsille pystyttäisiin luomaan ansaittua iloa sekä tarjoamaan palkinto koululaisten kovasta uurastuksesta lukuvuoden aikana:
Sitä suurempi syy olisi kunnalla kuusijuhlien avustukseen, koska täällä koulujen lämmitys ja siivous on lasten huolena. Ja saavat lapset, etenkin pitempimatkaiset lähteä kotoaan kylminä pakkasaamuina jo viidenkin aikana ja olla sitten koulussa noin kolmeen asti j. p. p., joten siitä siis tulee 10 tuntinen työpäivä, jonka päälle sitte läksyt on illalla luettava. Eiköhän olisi syytä ajatella asiaa? (Loviisan Sanomat No 96, 20.12.1921)
Kuusijuhlien valmistelu merkitsi kansakoulun opettajille rutkasti työtä ja kiirettä, jopa niin paljon, ettei marraskuisessa mudassa talon ohi tarponut opettaja ollut ehtiä emännän kanssa kahvikupposen ääreen rupattelemaan, kuten Alakansakoulu-lehdessä julkaistu ”Mitä kuuluu”-kirjoitus toteaa. Kiire oli kuitenkin kaiken uurastuksen arvoista:
Tosiaan opettajalla on aikamoinen puuha kuusijuhlasta. Mutta siitä huolimatta opettajat sen tekevät ja tekevät ilolla. Kun muistaa, kuinka lapset ovat kuusijuhlassa onnellisia ja muistaa oman lapsuutensa kuusijuhlia koululla, ei voisikaan olla valmistamatta tätä monellekin lapselle valoisinta elämystä koko lapsuusaikana. (Alakansakoulu No 27, 1.12.1928)
”Tompan-Tuomon” mielestä joulun odottamisen ihanuus tarttui myös opettajiin niin, että arkinen koulutyökin sai ripauksen juhlantaikaa ylleen:
Kuusijuhlien valmistelut silloin saattavat ilmapiirin ihanan hurmaavaksi. Opettajat ovat silloin leppoisampia kuin muulloin. Voimistelutunnit muuttuvat leikinharjoitustunneiksi. Kovalle se ottaa, ennenkuin opitaan lumipuita sahamaan, pellavaa nyhtämään, jänistä torkkumaan, äidin porsaina pyörimään, kyyhkyä ja haukkaa laukkaamaan, lintua päästämään, elefanttisetää narraamaan, puutarhaa leikkimään, majoja rakentamaan yrttitarhaan, poikaa ja tyttöä tanssimaan, prinsessa Ruususta herättämään j.n.e. aivan loppumattomiin. (Turunmaa No 291, 15.12.1929)
On ainakin varmaa, että kiireisen tohinan, ankaran puurtamisen ja mitä mielikuvituksellisimpien ohjelmanumeroiden keksimisen tiimellyksessä suorituspaineet ovat olleet kovat ja odotukset korkealla.
Opettajille oli kuitenkin tarjolla ideoita ja sisältöehdotuksia, etenkin silloin, jos sellaisten hankkiminen rahallisesti oli mahdollista. Erityisesti opettajille suunnatuissa julkaisuissa mainostettiin teoksia ja käsikirjoja, joista voitiin ammentaa uudenlaista sisältöä kuusijuhlien ohjelmanumeroiksi erilaisten näytelmien, leikkien ja vuorokeskustelujen muodossa. Vuonna 1926 mainostettiinkin kahta Otavan julkaisemaa kokoelmaa koulujen tarkoituksiin, Fanny Stenrothin ”Koulujuhlien ohjelmistoa” ja Verner Lindgrenin ”Kuusijuhlanäytelmiä”, joiden molempien kerrottiin olevan hyvin lapsia tuntevien opettajien laatimia. Kukapa haluaisi vuodesta toiseen esittää kuusijuhlissa samojakaan ohjelmanumeroita? (Alakansakoulu No 32, 10.11.1926) Lapsille ohjelmakirjallisuutta tutummiksi tulivat kuitenkin erilaiset joululehdet, joita julkaistiin viime vuosisadan alusta runsaasti aikakauslehtien joulunumeroina tai erillisinä julkaisuina. Näistä ylivoimaisesti suosituin oli vuosina 1900–1966 ilmestynyt Joulupukki, jota mainostettiin myös kansakoulunopettajille erinomaisina lahjoina kuusijuhliin:
Alakoulunopettajat, huolehtikaapa siitä, että tämä pienokaisten jouluystävä tulee heitä kuusijuhlassa tervehtimään. Kukaan alakansakoululapsi ei saisi jäädä ainakaan ilman Pientä Joulupukkia! !” (Alakansakoulu No 26, 15.11.1928)
Joulupukki No 3, 1.12.1924. Osakeyhtiö Valistus. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, digi.kansalliskirjasto.fi
Osassa joululehdistä painotettiin enemmän kristillistä sisältöä, kuten Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen julkaisemassa Joululyhteessä.
Joululyhde: Lasten joululehti 1.12.1928. Suomen lutherilaisen evankeliumiyhdistyksen julkaisema. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, digi.kansalliskirjasto.fi
”Turhamaisuuden kutkutusta ja koreilemisen paulaa”- kuusijuhlat ja maallisuuden vaarat
Siinä missä monissa novelleissa, muissa kertomuksissa ja kuusijuhlista raportoivissa teksteissä suurinta iloa lapsille tuntuivat tuottaneen joulujuhlan arjesta kohottavat koristeet, näytelmät sekä joulupukki pienine makeispusseineen, keskusteltiin etenkin opettajakunnan sisällä kuusijuhlien sisällöistä varsin kriittisesti. Varsinkin kristilliset tahot olivat huolissaan kuusijuhlien liiallisesta maallistumisesta ja kristinuskon sanoman hautautumisesta kevyen viihteen alle. Kustaa Kujanpää esittää kirjoituksessaan ”Kuinka vaellamme?” huolestuneen puheenvuoron siitä, miten maalliset sisällöt ja ulkoinen koreilu kuusijuhlissa johtavat lapsia harhaan ja toimivat kauniin ulkokuorensa alla suorastaan sielunvihollisina:
Yhä enemmän on niistä väistymässä pois yksinkertaisuus ja kohtuus. Suuritöiset vuorokeskustelut, kuvaelmat jopa näytelmätkin jo kansakoulun aivan ala-asteellakin sietävät tarkkaamista kristillisen kasvatuksen kannalta. On katsottava, etteivät ne muodostu lapsille turhamaisuuden kutkutukseksi, koreilemisen paulaksi ja nuoren sielun johtamiseksi väärään suuntaan. (Kristillinen kasvatus: Suomen kristillisen opettajaliiton äänenkannattaja No 2–3, 1.2.1927)
Samoilla linjoilla on nimimerkki ”Maalaisopettaja” tekstissään ”Maalaisopettajan mietteitä”. Vaikka opettaja tunnustaakin kuusijuhlien tärkeyden etenkin maalaislasten ilon lähteenä, on hän Kustaa Kujanpään tavoin huolestunut kristillisen juhlan liiallisesta maallistumisesta ja arkipäiväistymisestä. Kirjoittaja ei sinänsä vastusta lauluesityksiä tai joulun perimmäistä sanomaa kuvaavia esityksiäkään, mutta paheksuu sen sijaan ulkoisia puitteita:
Allekirjottanut ei pääse mihinkään siitä, että näyttämö ja verhot eivät sovi kuusijuhliin eikä mihinkään hengellisiin tilaisuuksiin, sillä ne tuovat sinne iltaman ja arkisen jokapäiväisyyden tunnun. (Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti No 51–52, 19.12.1924)
Joulujuhlan koristeellinen juhlavuus hopealankoihin ja kynttilöihin verhottuine kuusineen ja lavalla nähtyine sadunomaisine esiintymisvaatteineen edustivat monelle lapselle sellaista taianomaista unelmaa, jota oman vaatimattoman kodin tuvassa ei oikein osattu kuvitellakaan. Kuitenkin se mikä lapsille oli kaunista ja juhlavaa, koettiin konservatiivisemmissa piireissä liiallisena maallistumisen merkkinä ja arkisuutena, ei-toivottuna muutoksena.
Muistojen kuusijuhlat
Koulujen kuusijuhlat olivat sata vuotta sitten monelle kansakoululaiselle, lasten perheille ja opettajille tärkeä osa kouluvuotta. Kouluvuoden päätöstä odotettiin hartaasti ja siihen valmistauduttiin huolella. Moni pieni koululainen koki jännityksen hetkiä esiintyessään lumihiutaleeksi, enkeliksi tai tontuksi pukeutuneena koko koulun ja perheen edessä. Vaikka soveliaan kuusijuhlan toteutuksesta oltiinkin eri tahojen kesken erimielisiä, pidettiin kuusijuhlaa yleisesti arvokkaana asiana, joka toi iloa, valoa ja riemua vuoden pimeimpään aikaan. Lapsuuden kuusijuhlien tunnelma ja taianomaisena välkkyvät hopeanauhat saattoivat kantaa lämpiminä muistoina vuosikymmenien päähän.
Koulun kuusijuhla. Valokuvaamo Päijänne 1920–1939. Koulun kuusijuhla. Keski-Suomen museo. CC BY-ND 4.0. Finna, finna.fi
Kirjoittaja: Asta Sutinen.
Lähteet
Aikakausi- ja sanomalehdet:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, digi.kansalliskirjasto.fi Alakansakoulu 1926, 1928 Kansakoulu: Kansankasvatusta käsittelevä aikakauslehti 1929 Kristillinen kasvatus: Suomen kristillisen opettajaliiton äänenkannattaja 1927 Loviisan Sanomat 1921 Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti 1924 Rovaniemi 1929 Turunmaa 1929 Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi 1920
Kirjallisuus:
Elkelä, Kari: ”Joululehtien väriloistoa.” https://www.postimuseo.fi/joululehtien-variloistoa/ (luettu 1.12.2022) Joulu joutui. Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia. Toim. Juha Nirkko ja Urpo Vento. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1994.
Tutkin Suomen lottien ja sotainvalidien palkinto- ja virkistysmatkoja Kolmanteen valtakuntaan vuosina 1942—1944. Matkoista sovittiin Suomen puolustusvoimain ylilääkäri Eino Suolahden sekä SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin kesken, Himmlerin vieraillessa Suomessa elokuussa 1942. SS-järjestön ja Suomen puolustusvoimien lisäksi matkojen järjestämiseen osallistuivat Lotta Svärd -järjestö ja Sotainvalidien Veljesliitto. Sotainvalideja vieraili Saksassa Himmlerin ja Waffen-SS:n kutsusta jo vuonna 1942. Lotat osallistuivat matkoille tammikuusta 1943 alkaen. Vuosien 1943—1944 aikana matkoja järjestettiin viisi, ja kukin matka kesti noin kaksi kuukautta. Palkinto- ja virkistysmatkoilla Saksassa vieraili yhteensä 75 lottaa ja satoja suomalaisia sotainvalideja, joiden joukossa oli upseeristoa.
Väitöskirjassani tutkin lottien ja sotainvalidien teksteissä, kuten kirjeissä ja matkapäiväkirjoissa, ilmeneviä kokemuksia. Palkinto- ja virkistysmatkoille osallistuneiden suomalaisten kokemusten kautta etsin vastauksia siihen, mitä kyseiset matkat heille merkitsivät. Väitöskirjassani kysyn, miksi suomalaiset matkustivat Kolmanteen valtakuntaan ja miksi Kolmannen valtakunnan korkein sodanjohto kutsui suomalaisseurueita vieraakseen. Lottien ja sotainvalidien matkoja koskevien kokemusten kautta tutkin siis myös Suomen ja kansallissosialistisen Saksan välisiä suhteita vuosina 1942—1944.
Kuva: Suomen lotat ja sotainvalidit vierailemassa Berliinin olympiastadionilla viimeiseksi jääneellä palkinto- ja virkistysmatkalla kesällä 1944. Lottamuseon arkisto.
2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Toista maailman sotaa ja Kolmatta valtakuntaa on tutkittu paljon niin kansainvälisesti kuin Suomessa kansallisestikin. Toisen maailmansodan tutkiminen onkin osa sodan aiheuttamien kollektiivisten ja ylisukupolvisten traumojen käsittelyä. Suomen ja kansallissosialistisen Saksan yhteistyö jatkosodan aikana on kuitenkin ollut suomalaisessa historian tutkimuksessa pitkään arka ja vaiettukin aihealue, mutta viime vuosina maiden suhteita on alettu tutkia uusista, kriittisemmistä, näkökulmista. Näissä tutkimuksissa on tuotu kuuluviin myös naisten ääniä, jotka ovat aiemmin jääneet tutkimuskentällä hiljaisiksi. Tutkimukseni on siis osa menneisyytemme vaikeaksi koetun ja vaietun ajanjakson käsittelyä, jonka tarkoituksena on ymmärtää paremmin mennyttä ja siten myös itseämme ja nykypäivää.
3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Minulle ei ole koskaan ollut unelma-ammattia, mutta olen lapsesta pitäen ollut kiinnostunut historiasta. Viikonloppuisin muistankin odottaneeni lastenohjelmien sijaan innoissani Ylen esittämiä dokumentteja Egyptin historiasta. Kiinnostus menneeseen heräsi siis jo varhain. Ensikosketukseni kulttuurihistoriaan sain Lapin yliopistossa, jonne pääsin lukion jälkeen opiskelemaan matkailututkimusta. Sivuaine valintani oli helppo, sillä suuntasin suoraan kulttuurihistorian luennoille, jotka avasivat minulle aivan uuden näkökulman menneeseen ja sen tutkimiseen. Erityisen vahvan vaikutuksen minuun teki mikrohistoriallinen lähestymistapa, jonka keskiössä ovat tavalliset ihmiset ja heidän tarinansa. Mitä enemmän kulttuurihistorian oppiaineesta opin, sitä vahvemmin minulle tuli tunne, että halusin opiskella sitä pääaineenani, joten hain Turun yliopistoon.
4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria merkitsee minulle ennen kaikkea näkökulmien laajuutta ja menneisyyden moniäänisyyttä. Samalla oppiaine merkitsee minulle myös ymmärrystä ja sen hyväksymistä, ettemme voi nykyisyydestä käsin saada selville täyttä totuutta menneisyydestä.
5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Olen suuri salapoliisiromaanien ja dekkareiden kuluttuja. Onkin ollut huvittavaa huomata, kuinka etsiessäni ja analysoidessani lähdeaineistoa olo ollut useammin kuin oman elämänsä yksityisetsivällä yhdistellessäni aineistoissa mainittuja ihmisiä ja paikkoja toisiinsa. Enää puuttuu suurennuslasi, kerä punaista lankaa ja Tweed-hattu.
Kulttuurihistorian tutkija ja yliopisto-opettaja Paavo Oinonen kertoo tässä jutussa Telematiikka-kurssista, jossa kokeiltiin korkeakouluopetusta etäyhteyksillä aikana, jolloin Internet oli vasta tulossa ensimmäisiin suomalaiskoteihin. Kirjoitus liittyy blogissa aiemmin julkaistuihin Kulttuurihistorian Tilat -kirjoitussarjan juttuihin etäopetuksesta ja avoimesta yliopistosta.
Kuva: Vuonna 1910 visioitiin vuoden 2000 etäyhteyksiä seuraavanlaisesti. Taiteilija: Villemard. Wikimedia Commons.
Kulttuurihistorian avoimen monimuoto-opetuksella oli jo 1990-luvun puolivälissä takanaan pitkä historia, jota on ansiokkaasti käsitelty Kulttuurihistorian tilat -blogeissa. Vuonna 1995 pääsin tutustumaan tähän opiskelumuotoon. En tosin kirjautunut avoimeen, vaan tulin valituksi Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen kurssille Telematiikka opetuksessa. Avoimen opetus oli tuolloin osa Täydennyskoulutuskeskuksen organisaatiota ja yksiköt toimivat yhteisissä tiloissa.
Tammikuussa 1995 olin aloittanut kulttuurihistorian oppiaineessa valtion työllisyysvaroilla palkattuna tutkimusassistenttina, ja miltei samaan aikaan sain ilmoituksen hyväksynnästä aiemmin hakemaani koulutukseen. Kokonaisuus oli mittava, sillä työskentelyä oli 360 tuntia. Tuolloisella mitoituksella se oli yhdeksän opintoviikon laajuinen. Opintoviikko tarkoitti noin 40 tunnin viikkotyöaikaa. Koulutusta tuli olemaan paljon, myös virastotyöaikana, joten tarvitsin luvan esimieheltäni professori Keijo Virtaselta. Se heltisi hetkessä kannustuksen kera.
Kurssi osoittautui kiinnostavaksi ja antoisaksi. Sitä veti Täydennyskoulutuskeskuksen suunnittelija Merja Jalava. Opiskeluryhmämme oli pieni, alle kymmenen henkilöä, jotka työskentelivät tai olivat työskennelleet opetuksen alalla. Kokonaisuus oli rahoitettu työllistämisvaroilla, joten osallistujat olivat joko työttömyysuhan alaisia tai peräti vailla työtä. Maa oli parhaillaan pyristelemässä irti lamasta. Symbolisia jäähyväisiä sille antoivat joukkueurheilun hyvät uutiset. Kevään edetessä Suomi voitti ensimmäisen kerran MM-jääkiekkokultaa ja paikallinen TPS seitsemättä kertaa jääkiekon Suomen mestaruuden.
Kurssi sisälsi lähi- ja etätyöskentelyä. Meille tähdennettiin, ettei ollut syytä puhua etäopetuksesta vaan monimuodosta, jossa käytettiin erilaisia työvälineitä ja oppimisen muotoja. Perustyökaluina olivat puhelin, telefax, sähköposti ja verkkosivusto.
Sekin valkeni, ettei opettajan kuulunut monimuodossa sanoa viimeistä sanaa ja tietää heti oikeaa vastausta, vaan hänestä tuli oppimisen mahdollistaja. Tämä kytkeytyi tuolloin monille tuttuun konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen, jonka mukaan oppijaa ohjaillaan ottamaan vastuuta ja rakentamaan osaamistaan entisen päälle.
Kokonaisuuden kiintoisuutta lisäsi outo avaintermi ”telematiikka”. Opimme, että se oli ranskalaista alkuperää (télématique) ja muodoste telekommunikaatiosta ja informatiikasta. Sittemmin kurssiraporttimme esipuhe kertoi: ”Tällä kurssilla telematiikalla ymmärrettiin elektronisten välineitten, prosessien ja strategioiden käyttöä vuorovaikutteisessa oppimisessa, kun kaksi tai useampia maantieteellisesti kaukaista kohdetta kommunikoi keskenään.” Hyödynsimme puhelinneuvottelujen lisäksi ainakin videokonferenssia ja jo mailleen mennyttä audiografiikka-työkalua.
Kuva: Telematiikka opetuksessa -kurssin lopputyö oli kahden koulutuskeskuksen yhteisjulkaisu Telemaattisia yhteyksiä (1995). Kurssilaisten artikkeleissa reflektoitiin koulutus- ja oppimiskokemuksia ja otettiin osaa tietoyhteiskuntakeskusteluun. Raportin kannen suunnitteli ja taittoi Tomi Ahti, joka myös keksi julkaisulle nimen.
Kiehtovinta oli, että Turun pienryhmä oli osa suurempaa kurssia. Toinen kotimainen yhteistyökumppani oli Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskuksen opintoryhmä. Nämä kaksi suomalaista opiskelijakatrasta osallistuivat yhdysvaltalaisen Penn Staten yliopiston järjestämään neljä kuukautta kestäneeseen kansainväliseen opintojaksoon Teleconferencing in Distance Education. Olimme siis pienkurssi toisen isomman sisällä. Sateenvarjomaista kokonaisuutta johti Penn Staten professori Michael Moore, jota ei pidä sekoittaa tunnettuun dokumenttielokuvien ohjaajaan.
Mukana oli neljä yhdysvaltalaista ryhmää, Meksikosta kaksi ja yksi ryhmä Virosta. Kaikki opiskeluyksiköt toimivat eri maantieteellisissä pisteissä ja olivat yhteydessä toisiinsa telesillan kautta. Parhaimmillaan samalla hetkellä puhelinlinjoilla oli 90 osallistujaa.
Nyt Zoomin maailmassa tämä vaikuttaa melko triviaalilta, mutta tuolloin tuntui siltä, että olimme todella mukana uudessa oppimisen muodossa. Muun muassa telesillat piti tilata ja valmistella etukäteen. Kun linjat avautuivat, oli jännitettävä, toimiiko kaikki ja kuuluuko hyvin. Kaikki ei aina mennyt suunnitellusti, vaan pulmia riitti ja odottelu tuskastutti.
Väki näyttää rentoutuvan.
Keskittyneitä osanottajia.
Odotuksen tunnelmaa. Ryhmä on rauhoittunut kuunteluun.
Jotain epäselvää tilanteessa. Ryhmässämme tyytymättömyyttä johonkin.
Ryhmä vaipuu kuulolle, tekee muistiinpanoja kuunnellen Mooren puhetta…
Tuulikki Grönberg kirjasi kurssiartikkeliinsa opiskelijan tuntoja kansainvälisessä sessiossa. Lähde: Tuulikki Grönberg: ”Kurssiväestä meidän ryhmäksi”. Telemaattisia yhteyksiä (Paavo Oinonen et al) 1995, 13.
Jälkikäteen arvioiden tuntuu, että opimme paljon kulttuurisesta vuorovaikutuksesta ja aikatauluttamisesta kuin myös ennakkovalmistelun tärkeydestä. Seitsemän tunnin aikaeron takia uudella mantereella luurit nostettiin aamulla, kun taas me vietimme kahvimukien ääressä lauantai-iltapäiviä. Turun ryhmää kv-konferenssitapaamisissa veti värikkääseen tapaansa avoimen monimuoto-opetuksen johtava suunnittelija Jorma Rinta-Kanto.
Tässä kohdin on valaistava, miten tämä liittyy kulttuurihistorian avoimen opetukseen. Osaltani monella tapaa. Avoimessa työskentelivät suunnittelijat Katriina Mäkinen, Totti Tuhkanen ja Leena Rossi, joka toimi 90-luvun puolivälissä Katriinan sijaisena. Opettajina olivat lehtori Hanne Koivisto ja päätoiminen tuntiopettaja Kirsi Tuohela. He olivat minulle entuudestaan tuttuja kulttuurihistorian monimuoto-opetuksen konkareita. Ainakaan tuolloin he eivät olleet mukana kansainvälisellä Teleconferencing-kurssilla, jollaisia tiesin järjestetyn aiemmin. Monimuoto-osaamista heillä oli entuudestaan, mutta monet muut Turun avoimen opetuksen suunnittelijat osallistuivat kevään 1995 kansainvälisiin telesessioihin.
Rintakannon johtamissa lauantain kv-seminaareissa kurssiryhmämme oli siis kooltaan moninkertainen. Muistikuvani mukaan eritoten kasvatustieteiden ja psykologian oppiaineiden suunnittelijat kuuluivat lauantai-iltapäivien osallistujiin. Minulle tämä oli verraton tilaisuus tutustua avoimen monimuoto-opetuksen väkeen.
Turun ja Lahden opintoryhmät järjestivät Telematiikka-kurssin päätteeksi yleisölle avoimen seminaarin. Lisäksi kurssiraportin materiaalia jaettiin Helsingin yliopiston www-linkin kautta. Kuva: Telemaattisia yhteyksiä (Paavo Oinonen et al) 1995, 59.
Noihin aikoihin suunnittelija Leena Rossi tiedusteli, olisinko kiinnostunut arvioimaan korvausta vastaan kulttuurihistorian avoimen monimuoto-opiskelijoiden opintosuorituksia. Niin esseistä kuin tenteistä kuului antaa arvosanan ohella ohjaava sanallinen palaute. Vastasin epäröimättä kyllä. Kokoaikaisten suunnittelijoiden ja opettajien työaika ei riittänyt kaikkeen, sillä opiskelijoita oli paljon ympäri Suomea ja ulkomailta myöten. Pian myös suunnittelija Totti Tuhkanen tuikkasi käteeni pinon tehtäviä. Tämä kaikki oli mieluisaa työttömyysuhan alla elävälle. Asiat johtivat toiseen.
Kun Totti siirtyi syksyllä 1997 tutkimusvapaalle, minulle tarjoutui tilaisuus astua sijaisena valtavilta tuntuneisiin suunnittelijan saappaisiin. Olihan hoidettavana massiivinen perusopintojen suorittajien joukko ja opistoyhteistyö. Katriina Mäkinen vastasi aineopinnoista, mutta oli kaikessa tukena. Kaikkiaan kulttuurihistorian avoimen tiimi oli ammattimainen ja mukava, joten tunsin solahtavani vaivattomasti tehtävään. Jo mainittujen kulttuurihistorioitsijoiden ohella tärkeitä tukihenkilöitä olivat kurssisihteerit Anitta Lehtonen ja Elina Iso-Ilomäki. Turvan tunnetta antoi käyty Telematiikka-koulutus ja ymmärrystä monimuoto-opiskelusta olin ehtinyt täydentää muilla opinnoilla.
Kuva: Kurssitodistus kertoo laajasta sisällöstä.
Telematiikka on muuksi muuttunut ja menneisyyttä entisessä muodossaan, mutta luulenpa, että nuo monien jakamat monimuoto-opetuksen kokemukset, virtuaaliyliopiston opit ja halu oppimisteknologian hyödyntämiseen ovat olleet perustana korona-ajan onnistuneelle etä- ja hybridisiirtymälle.
Mistä tutkimuksessasi on kyse? Tutkin ranskalaisen salonginemännän ystäväpiiriä Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingeissa.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan? Muutos oli suuri teema vallankumouksen jälkeen, kun uuttaa maailmaa muokattiin valistuksen hengessä vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta unelmoiden. Muutos on jatkuvaa, joskus hidasta ja lähes huomaamatonta, mutta joskus se rysähtää tajuntaan ajan melskeissä – kuten nykyinen ilmastokatastrofi ja demokratian kriisi.
Kuva: Déclaration des droits de l’homme et du citoyen, 1789, Jean-Jacques-François Le Barbier, Wikimedia Commons.
3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin? Haahuilin yliopistolla ja istahdin eräälle kulttuurihistorian luennolle. Se oli siinä. Luennoitsija loitsi eteen menneet vuosisadat niin elävästi, että vietin kaksi tuntia menneisyydessä ja palasin historiasta humaltuneena nykyhetkeen.
4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle? Ennen kaikkea tutkimuksen vapautta.
5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi. John Milton kirjoitti runossaan: ”Strive here for mastery, and to battle bring / Their embryon atoms : they around the flag / Of each his faction” (Paradise Lost, 1667). Hänen sanansa ovat muistuneet mieleen tutkimuksen myötä yrittäessä tulkita ja ymmärtää kokemusta, niitä tuhansia mutkikkaita, odottamattomia ja odotettuja toiminnan motiiveja, ihmisten kerääntyessä aatteensa lipun ympärille päättämään mitä ihmis- ja kansalaisoikeuksia toisilleen soivat tai heidän löytäessään yhteisen sävelen ystävyydessä.
