Järkeni, rakkauden lääkärinä/vihoissaan, kun sen ohjeet laiminlyötiin,/kaikkosi, tyrmistyen ymmärrä:/ Halu on kuolema ja hoidon torjui./ On toivo mennyttä, ei järki auta,/ ja raivopäinen hulluus puistattaa,/puhe ja ajatus on mielettömän,/todesta eksyksissä hourailen.

Rakkautta on jo varhain verrattu sairauteen, tai jopa hulluuteen, kuten William Shakespeare tekee yllä olevassa sonetissaan 147. Rakastumiseen liittyy lukuisa joukko fyysisiä oireita. Jo muinaisessa Intiassa lemmensairauden oireiksi lueteltiin unettomuus, ruokahaluttomuus ja apatia. Rakkauden aiheuttama intohimo muuttui jopa helposti maniaksi. Lääkäri Galenos (130–200) katsoi, että rakastuneen ruumiin elementit eli humoraalit olivat epätasapainossa, aivan kuten sairastuneellakin.

Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset lääkärit olivat myös yksimielisesti vakuuttuneita siitä, että lemmensairauden paransi vain rakkauden kohteen saaminen. Arabialaisen oppineen al-Razin (s. 865) sanoin: ”Rakkauden parannuskeino on säännöllinen yhdyntä.” Täyttymätön rakkaus oli pahin kaikista. Liiallista intohimoa ylipäätään pidettiin ongelmallisena, sillä se heikensi ihmisen itsekontrollia. Intohimonsa kourissa oleva ihminen unohti paikkansa ja velvollisuuteensa.

Rakastunut oli siis sairas, katsottiinhan sisäisten tunnetilojen heijastuvan myös ihmisen ulkomuodossa. Lemmensairautta potevan tuli myös näyttää siltä. Runoilija Ovidius neuvoi teoksessaan Ars Amatoria (Rakastamisen taito, noin 2 eaa,–2 jaa.) seuraavasti:

Kalpea olkoon sitä vastoin jokainen rakastunut: se väri sopii rakastuneelle ja on vain kaunistukseksi… Ilmaiskoon riutunut ulkonäkö tunteesi… Valvotut yöt laihduttavat vartaloa, samaten huolet ja palavan rakkauden aiheuttama tuska.

Ja käyhän tämä järkeen. Jokainen rakastunut tunnistaa oireet. Jo pelkästään rakkauden tunnustaminen sen kohteelle ja pelko siitä, että tunteisiin ei vastata, aiheuttaa mielenkuohua, jopa paniikkia ja unettomuutta. Kreikkalainen naisrunoilija Sapfo (630–570 eaa.) puki sanoiksi useiden rakastuneiden epävarmuuden:

Koska, kun katson sinua, vaikka vain hetken,/ en kykene saamaan suustani ääntä,/ kieleni kangistuu, tuli hiipii ihon alle,/ silmäni eivät näe mitään, korvissa humisee,/ hiki virtaa minusta, vapisen kaikkialta,/ olen valjumpi kuin ruoho, lähes kuoleman oma…

Galenoksen oppi neljästä humoraalista periytyi myös keskiajan ja uuden ajan alun lääketieteelliseen ajatteluun. Ihmisen terveyttä ja olemusta hallitsi neljä ruumiinnestettä veri, lima, musta sappi ja keltainen sappi. Rakastunut ihminen oli sangviininen (lat. sanguis, veri) eli kehossa oli liikaa verta. Ruumis oli kuuma ja kostea. Intohimoisesti rakastunut sananmukaisesti kiehui kuiviin. Tila johti helposti melankoliaan (kreik. melas, musta ja kholos, sappi). Richard Burton kirjoitti tutkielmassaan Anatomy of Melancholy (1621), että rakkaudesta johtuva liiallinen veri aiheutti tulehduksen, mikä johti eräänlaiseen hulluuteen (amor insanus). Rakkaus vei siis pahimmillaan järjen.

Naisten ja miesten ruumiinnesteiden tasapainon suhde oli erilainen, joten myös heidän tunne-elämänsä olivat erilaisia: miehet olivat kuumia ja kuivia, naiset kylmiä ja kosteita. Koska naisten ruumiissa oli niin paljon vettä, he olivat taipuvaisempia kyyneliin. Passiivisuus aiheutti hysteriaa ja seksuaalisesta turhautumisesta johtuvaa lemmensairautta (lovesickness). Toisaalta taipumus melankoliaan, myös rakkauden aiheuttamaan, nähtiin hienostuneen mielen merkkinä. Erityisesti oppineiden ja eliitin ajateltiin omaavan tällaisen mielenlaadun. Moderni rakkausdiskurssi eli puhumisen tapa vakiintui viimeistään 1700-luvun aikana. Tunteet eivät olleet syviä, jos niihin ei liittynyt ripaus kaipuuta ja tuskaa.

Myös nykylääketiede tunnistaa rakkauden aiheuttamat fyysiset oireet, kuten kipu- ja tulehdustilat. Särkyneen sydämen oireyhtymä on tunnustettu sairaus, mikä aiheutuu äkillisestä stressistä, esimerkiksi puolison kuolemasta tai suhteen päättymisestä rakastumisen huuman huipulla. Sydän saattaa tällaisessa tilanteessa rasittua liikaa, mikä johtaa sydänkohtaukseen. Rakkauden kanssa ei siis parane leikkiä!

FT Henna Karppinen-Kummunmäki. Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija, joka on julkaissut mm. teoksen Sydänsurujen historia (SKS Kirjat 2022).