Syyslukukauden alussa viime vuoden puolella käynnistyi Lapin yliopistossa jälleen kulttuurihistorian peruskurssi. Kurssin ensimmäisellä luennolla opiskelijat saivat kuulla, miten erilaisin tavoin ja näkökulmin kulttuuri ja historia voidaan kulttuurihistorian parissa ymmärtää, esimerkiksi historiantutkimuksen klassikoiden ja kulttuurihistorian emeritusprofessorien äänin. Eräs viitatuista oli kulttuurihistorian ensimmäinen professori Veikko Litzen, jonka mukaan Aila Meriluodon Lasimaalaus-runosta (1946) löytyy ”kaunis ja täydellinen kuvaus kulttuurihistorian tutkimusprosessista”.

Ma sitten siveltimeen hienoon tartun,
hopeaväriin viileään sen kastan
ja rantein herkin kaiken yli maalaan
ma verkon olevaista kietovan.
Maan pinnasta sen ytimiin se tunkee
ja karhun kämmenestä kulkee kukkaan,
kalliohuiput laaksoihin se liittää
ja raunioihin nuoret kaupungit.
Ei mikään irrallaan voi mistään olla,
ei mikään milloinkaan voi olla toisin,
ja ikuinen on kaiken yhteys.
…
(Aila Meriluoto, 1946)

Samaan aikaan vietettiin kulttuurihistorian juhlavuotta, jonka osana julkaistiin Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen blogissa videosarjaa. Sarjassa niin entiset kuin nykyiset opettajat, opiskelijat ja tutkijat kertoivat, miten he hahmottavat kulttuurihistoriaa tieteenalana, yhteisönä ja oppiaineena. Tärkeää pohdintaa syntyi myös kysymyksestä ”mikä on kulttuurihistorian merkitys?”

Vuosien varrella olen itsekin miettinyt paljon sitä, miten sanoittaisin omaa suhdettani kulttuurihistoriaan ja mitä kulttuurihistoria minulle merkitsee. Tuntuu, että omat sanat eivät riitä tai tunnu tarpeeksi painokkailta, vaan tarvitsen sanoittamiseen apua. Niinpä, kun peruskurssi syksyllä käynnistyi, otin itselleni haasteeksi ennen omaa luentoani, joka kurssilla oli luvassa viimeisenä, pohtia jonkinlaiseen muotoon kulttuurihistorian merkitys minulle.

Olin kuitenkin jo kesän rauhallisten työkuukausien aikana päätynyt melko selkeään, kompaktiin tulokseen. Yksi elokuvasitaatti on pyörinyt mielessäni jo pidempään, mutta juhlavuoden aikana kiedoin sen vahvemmin nimenomaan osaksi omaa käsitystäni kulttuurihistoriasta.

Billy Wilderin ohjaamassa elokuvassa Sabrina (1954) Audrey Hepburnin esittämä Sabrina Fairchild on varakkaan perheen autonkuljettajan tytär. Sabrina on rakastunut perheen nuorempaan poikaan, mutta sosiaalinen ja yhteiskunnallinen asema on rakkauden tiellä. Sabrinan isä haluaa tyttärensä opiskelevan itselleen hyödyllisen ammatin ja lähettää tämän Pariisiin arvostettuun kokkikouluun. Pariisissa Sabrina oppii pikkuhiljaa elämään omaa elämäänsä ja kasvaa ihmisenä ja naisena.

Viimeisinä Pariisi-iltoinaan Sabrina kirjoittaa kirjettä isälleen Yhdysvaltoihin. Kirjeessä Sabrina kiittää isäänsä, että tämä lähetti hänet Pariisiin, jossa hän on saanut oppia paljon paitsi ruoanlaitosta myös elämästä:

“It is late at night, and someone across the Seine is playing ‘La vie en rose’. It’s the French way of saying I’m looking at the world through rose-coloured glasses. And it says everything I feel.
I have learned so many things, Father. Not just how to make vichyssoise or calf’s head with sauce vinaigrette, but a much more important recipe. I have learned how to live, how to be in the world and of the world, and not just to stand aside and watch. And I will never, never again run away from life, or from love, either.”

Vaikka lihavoitu osa Sabrinan kirjeestä ei käänny suomeksi erityisen jouhevasti, voisi sen tiivistää ajatukseen ”elää maailmassa ja maailmasta”. Kyse on vuorovaikutuksesta, jossa Sabrina toimii maailmassa siihen vaikuttaen, mutta myös ammentaa maailmasta kehittäen itseään naisena ja ihmisenä. Samoin kulttuurihistorian tutkija on vuorovaikutuksessa tutkittavan kohteensa kanssa – vuorovaikutus, jonka seurauksena on tulkinta menneisyydestä – kuin myös vuorovaikutuksessa ympäröivään yhteiskuntaan.

Maailman voi ymmärtää tässä sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisemmin. Tai maailman tilalle voisi vaihtaa sanan ”kulttuuri”. Kulttuuri laajassa määritelmässään pitää sisällään kaiken inhimillisen ja ei-inhimillisen, jonka kanssa elämme vuorovaikutuksessa. Ympäröivä kulttuuri ja yhteiskunta tarjoavat lähtökohtia, inspiraatioita, näkökulmia tutkimukselle. Usein tutkimuksemme aiheet syntyvät jostain nykypäivän ja -maailman ilmiöstä, jonka juuria ja menneisyyden ilmentymiä haluamme ymmärtää. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii mielestäni Marjo Kaartisen joitain vuosia sitten vetämä hanke ”Vihan pitkät jäljet” (2017-2018).

Maarit Leskelä-Kärki pohti eräällä juhlavuoden videoista hyvin kulttuurihistorian merkitystä ja kulttuurihistorioitsijoiden roolia osana yhteiskuntaa. Hän kuvaakin, kuinka kulttuurihistorian ytimessä on myös vahva vuorovaikutus tutkijan/tutkimuksen ja ympäröivän yhteiskunnan välillä, kuinka ”historioitsija voi vaikuttaa oman aikansa yhteiskunnassa ja osallistua keskusteluihin”.

Itselleni ajatukseen ”maailmassa ja maailmasta” kiteytyy monin tavoin kulttuurihistorioitsijan asema suhteessa kulttuuriin ja yhteiskuntaan, etenkin kun tutkii aivan uusimman ajan historiaa, omaa aikaamme. Kulttuurihistorioitsija on tuolloin osa aikaa, jota tutkii, sen aktiivinen kokija ja tulkitsija arjessa. Esimerkiksi TV-sarjat, joita omassa väitöstutkimuksessani olen tutkinut, ovat olleet läsnä jo lapsuudessani, ja voin jäljittää muistijäljet niihin vuosien ja vuosikymmenten taakse. Olen kantanut niitä mukanani pitkään, tulkiten niitä eri tavoin eri ikävaiheissa. Kuten Sabrina, lähihistorian tai oman aikansa kulttuurihistorian tutkijakaan ei ole sivustakatsoja, vaan aktiivinen tekijä ja toimija. Tutkimus elää hyvin nopeatempoisesti ja siihen vaikuttavat tutkijaa ympäröivästä kulttuurista nousevat näkökulmat, jotka voivat muuntua nopeasti riippuen siitä, mitä keskusteluja on aktiivisena käynnissä.

Erityisen vahvasti huomasin tämän viime keväänä pohtiessani, miten itse ymmärrän pohjoisen kulttuurihistorian. Ymmärsin, että en rakenna omaa suhdettani menneisyyteen suvun ja perheen kontekstista käsin, palautuen etenkin sota- ja jälleenrakennusajan kokemuksiin, vaan nimenomaan oman elinaikani, lähihistorian tapahtumista, sekä henkilökohtaisen että yhteiskunnallisen kontekstin näkökulmasta. Etenkin yhteiskunnallinen ja kulttuurinen konteksti on kiehtova, jopa herkullinen: reilun 30 vuoden aikajaksoon on sattunut mm. 90-luvun alun lama ja 2000-luvun finanssikriisi seurauksineen, Suomen liittyminen Euroopan unioniin ja nyttemmin liittymisprosessi Natoon, sekä internetin ja sosiaalisen median arkipäiväistyminen ja maailman avautuminen tietoverkkojen kautta. Tutkimus voisi tulevaisuudessa pohtia, miten Lapin periferinen luonne on avautunut tietoyhteyksien parannuttua; miten oman sukupolveni ihmiset ovat joutuneet tiukoille työmarkkinoilla, kun työpaikat, joita pitkään luvattiin, eivät olekaan avautuneet eläkeiän noustessa koko ajan; millaista henkistä, materiaalista ja sosiaalista jälleenrakennusta 90-luvun laman jälkeen tehtiin.

Minulle kulttuurihistorian merkitys onkin paljon kiinni sen ajankohtaisuudessa, sen kiinnittymisessä aikaan, sen tavassa tarttua, ei vain satojen vuosien takaisiin tapahtumiin, vaan myös ihan viime vuosikymmenten ja vuosien ilmiöihin. Eläen siis maailmassa ja maailmasta.

Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri ja toiminut Lapin kulttuurihistorian määräaikaisena yliopisto-opettajana.

Lähteet:

Sabrina. Tunnetaan suomeksi myös nimellä Kaunis Sabrina. 1954. Ohjaaja Billy Wilder. Käsikirjoitus Billy Wilder, Ernest Lehman ja Samuel A. Taylor, pohjautuu Samuel A. Taylorin näytelmään ‘Sabrina Fair’. Tuottaja Billy Wilder. Pääosissa Audrey Hepburn, Humphrey Bogart ja William Holden.

Litzen, Veikko: Kulttuurihistoria historiaa vai kirjallisuutta? Tuhkanen Totti, Pispala Elisa, Virtanen Keijo (toim.): Keskusteluja professorin kanssa. 1993.

Maarit Leskelä-Kärki ja kulttuurihistorian merkitys, video 29.12.2022. Kulttuurihistoria nyt! -blogi. https://blogit.utu.fi/kulttuurihistoria/2022/12/29/kh50-maarit-leskela-karki-ja-kulttuurihistorian-merkitys/