Tässä kirjoitussarjassa on esitelty kulttuurihistorian tiloja, niitä konkreettisia paikkoja, joissa oppiaine on eri vuosikymmeninä majaillut, mutta myös niitä abstrakteja tiloja, joissa toiminta tapahtuu. Oppiaineen tieteellinen tila on ehkäpä näiden yhdistelmä: se rakentuu tutkimuksen kentällä, saa vaikutteita ja on vuorovaikutuksessa muiden alojen kanssa, mutta samalla tiede on arkisia käytäntöjä ja yhteistyötä, toimintaa tilassa.

Kun tulin opiskelemaan Turun yliopistoon syksyllä 1980, elettiin tutkinnonuudistuksen aikaa ja siirryttiin koulutusohjelmiin. Kulttuurihistorian luonnetta kuvastaa hyvin, että se kuului pitkään kahteen linjaan, historian koulutusohjelmaan ja taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian koulutusohjelmaan. Malli oli voimassa 1990-luvulle asti, ja juuri noina vuosikymmeninä oppiaine kasvoi niin henkilökunnaltaan kuin opiskelijamäärältäänkin. Asetelma oli lähtökohtaisesti monitieteinen. Kun koulutusohjelmamalli päättyi, kulttuurihistorialle jäi oma sisäänotto, ja aineopintoihin saattoi tulla sekä historian että kulttuurihistorian perusopinnoista. Tämä kaksoisrakenne jatkui 2010-luvun alkuun asti, jolloin – opetusministeriön periaatteiden mukaan – pääsykoekiintiöitä kasvatettiin ja pienet sisäänotot, kuten kulttuurinhistorian kiintiö, poistettiin. Vuonna 2011 tulivat viimeiset opiskelijat kulttuurihistorian oman valintakokeen kautta. Joka tapauksessa, vuosikymmenien ajan kulttuurihistorian koulutus oli tieteenalojen välimaastossa, aivan konkreettisesti.

Välitiloja on monia – ja monen tasoisia. Kuulun siihen sukupolveen, joka opiskeli aikakautena, jolloin historiantutkimus eli murrosvaihetta. Mieleeni on jäänyt, miten voimakkaasti Emmanuel Le Roy Ladurien kirja Montaillou vaikutti, kun luin sen ensi kertaa 1980-luvun alussa. Teos ei kuulunut kurssikirjallisuuteen, mutta sitä oli saatavissa ruotsinkielisenä pokkarina Turun Kirjakahvilasta. Katse lasittuneena uppouduin 1300-luvun ranskalaisen kylän elämään, enkä ollut ainoa. Sakari Ollitervon kanssa kirjoitimme siitä artikkelin Kritiikki-lehteen vuonna 1983. Erityisen vaikutuksen teki Le Roy Ladurien elävä kerronta, sävykkyys, mutta myös sen dialogisuus: teos antoi mahdollisuuden kuunnella menneisyyden ihmisten välistä vuorovaikutusta. Montaillou osoitti, että menneisyydestä kertominen voi olla myös mukaansa tempaavaa kirjallisuutta. Tämä näkyi sittemmin siinä kirjallisuudessa, jota opinnoissa käytettiin. Kun 1990-luvulla opetettiin kulttuurihistorian klassikoita, valikoimassa olivat esimerkiksi Johan Huizingan Keskiajan syksy ja Jacob Burckhardtin Italian renessanssin sivistys. Kun Natalie Zemon Davisin erinomaisesti kirjoitettu Kolme naista. Kolme elämää 1600-luvulla ilmestyi vuonna 1997, se otettiin heti klassikoiden joukkoon.

Rajapinnat olivat, ja ovat yhä, myös maantieteellisiä. Mistä hankimme kirjallisuutemme ja vaikutteemme? Mitä luemme? Kun kulttuurihistorian oppiainetta rakennettiin 1980- ja 1990-luvuilla, innoitusta ammennettiin eri suunnilta. Tutkintovaatimuksissa käytettiin suomalaisen ja anglosaksisen tutkimuksen lisäksi muun muassa ruotsalaista ja saksalaista kulttuurintutkimusta. Mieleen on jäänyt esimerkiksi Lundin yliopiston etnologien Jonas Frykmanin ja Örvar Löfgrenin Den kultiverade människan (1979), jota luettiin ahkerasti. Saksalaisten klassikkojen käytetyimpiä olivat Walter Benjaminin ja Georg Simmelin tekstit. Benjaminia oli ilmestynyt suomeksi kahtena valikoimana, Silmä väkijoukossa (1986) ja Messiaanisen sirpaleita (1989), jotka olivat syventävien opintojen lukemistoa. Kun Benjaminin keskeneräiseksi jäänyt Passagen-Werk ilmestyi ruotsinkielisenä käännöksenä nimellä Paris, 1800-talets huvudstad: passagearbetet (1990–1992), se hankittiin tuoreeltaan kulttuurihistorian seminaarikirjastoon. Varsinkin 1990-luvulla seminaarikirjasto karttui ainutlaatuiseksi kokoelmaksi, johon hankittiin myös uuden kulttuurihistorian tuoreimpia tutkimuksia. Saksa-yhteyksistä voi todeta, että oppiaineella oli sittemmin erittäin tiivistä yhteistyötä Mainzin yliopiston kanssa. Mainzissa kulttuurihistorioitsijat etsivät juuriaan nimenomaan 1920- ja 1930-lukujen saksalaisesta kulttuurintutkimuksesta. Pääsimme tekemään läheistä yhteistyötä vuosina 2012–2013, kun DAAD ja Suomen Akatemia tutkivat vastavuoroisia vierailujamme Memory Boxes -projektissa. Samaan aikaan kansainvälisen yhteistyön foorumiksi oli syntynyt International Society for Cultural History (ISCH) vuonna 2008, jossa Turku ja Mainz olivat keskeisiä toimijoita alusta lähtien.

Kulttuurihistoria on tieteen risteysasema. Se ei ole yksi, yhtenäinen tila vaan jatkuvasti muuntuva, paikkaansa etsivä ja rajojaan koetteleva. Oppiaineella on koko historiansa ajan ollut läheistä yhteistyötä taiteentutkimuksen, kirjallisuustieteen, taidehistorian, elokuva- ja televisiotieteen ja mediatutkimuksen, kanssa. Tämä on kuitenkin vain yksi suunta. Mitä laajempaa tutkimustoiminta on ollut, sen moninaisimpia ovat olleet myös siteet muihin tieteenaloihin. Oppiaineen väki oli 2000-luvun alussa perustamassa kahta tutkimuskeskusta, ja IIPC ja TUCEMEMS tulivat tärkeiksi yhteistyön rakentajiksi yli tiedekunta- ja yliopistorajojen. Digitaalisten ihmistieteiden läpimurto puolestaan vahvisti yhteistyötä tietojenkäsittelytieteen ja data-analytiikan suuntaan 2010-luvulla. Informaatioteknologian ja historiantutkimuksen rajapinta on itse asiassa kiinnostanut kulttuurihistorioitsijoita 1990-luvulta lähtien, mistä kertovat niin Agricola-portaalin rakentaminen Tapio Onnelan johdolla kuin monet digitaalisen kulttuurin historiaan liittyvät hankkeet. Viime vuosina rajapinnat ovat vahvistuneet myös luonnontieteisiin esimerkiksi luonnon monimuotoisuuteen, luontokatoon ja ei-inhimilliseen historiaan liittyvissä kysymyksissä. On selvää, että samanaikaisesti muuttuvat sekä tieteen menetelmät ja mahdollisuudet että ne haasteet, joihin tutkimuksen täytyy pystyä vastaamaan. Silloin myös sen henkisen tilan, jossa tieteenala toimii, on syytä muuttua. Tieteen historiassa viitataan usein alojen rajapintoihin eräänlaisina vaihdon ja vuorovaikutuksen alueina (trading zone). Ne ovat juuri niitä hankauspintoja, joissa omia ennakko-oletuksia täytyy haastaa. Samalla avautuu uudenlaisia mahdollisuuksia, jotka synnyttävät oivalluksia myös oman tieteenalan luonteesta.

Teksti: Hannu Salmi