Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?

Sain Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dosentuurin alalta kulttuurihistoria, erityisesti elämänkerronta tammikuun 2022 alusta. Kymmenen vuotta aiemmin sain kulttuurihistorian dosentuurin Turun yliopistosta, missä olen toiminut tutkijana ja opettajana vuodesta 1998 lähtien. Olen toiminut Turussa kulttuurihistorian oppiaineessa yliopistonlehtorina vuodesta 2015 lähtien. Keväällä 2022 olen muutaman kuukauden oppiaineessa professorin sijaisena kunnes varsinainen professori Hannu Salmi palaa takaisin akatemiaprofessorin kaudeltaan.

Mitä olet tutkinut ja miksi?

Olen tutkinut laajasti naisten kirjoittamisen kulttuurihistoriaa, tehnyt elämäkerrallista tutkimusta ja erikoistunut erilaisen elämänkerronnallisen aineiston kuten kirjeiden ja päiväkirjojen tutkimiseen. Olen tutkinut naisten kirjallista toimijuutta ja ammatteja, eri kirjallisten lajien perinteitä, kirjeiden kirjoittamisen historiaa, päiväkirjaa kirjoittamisen lajina ja tehnyt elämäkerrallisia tutkimuksia.

Näistä aihepiireistä olen ollut kiinnostunut aina, ja erityisesti kirjallisuuden ja kirjoittamisen historiasta sekä sukupuolihistoriasta. Kirjallisuus on avain maailmaan, toisaalta kirjoittaminen on tapa olla ja toimia maailmassa ja sitä tutkimalla juuri naisten historiallinen toimijuus on ollut kiehtova tutkimuskohde. Kirjoittamista tarkastelen laajasta perspektiivistä, kaikki yksityisestä päiväkirjan ja muistiinpanojen kirjoittamisesta julkiseen kirjalliseen toimijuuteen ja esimerkiksi poliittiseen vaikuttamiseen on tärkeää tutkittavaksi. Kirjoittaminen taipuu moneen, ja sitä voi käyttää niin oman identiteetin tarkasteluun kuin historiakuvamme manipulointiin tai propagandaan. Aineistot ovat loputtomat.

Laajemmin nämä kaikki kytkeytyvät kulttuurisen muistin tematiikkaan sekä kollektiivisemmalla että yksilöllisemmällä tasolla. Elämäkerrallinen tutkimus on ollut luonteva tapa lähestyä menneisyyttä, koska oikeastaan vain yksilön kautta on mahdollista näyttää menneisyyden, ja ylipäätään elämän monimutkainen ristiriitaisuus ja ne kaikki eri sävyt, jotka usein laajemmassa perspektiivissä katoavat. Minua kiehtoo se, miten tätä yksilön tasoa voi olla mahdollista yhdistää laajempaan historialliseen narratiiviin, miten se tapahtuu metodologisesti, teoreettisesti ja eettisesti.  

Tämän tutkimuskentän lisäksi olen juuri naisten historian kehyksessä tarkastellut naisten uskonnollisuuden historiaa toimijuuden näkökulmasta, ja sitä kautta löytänyt tieni esoterian kulttuurihistorian pariin. Viime vuodet olen johtanut suomalaisen esoterian kulttuurihistoriaa monitieteisesti tarkastellutta Uuden etsijät -projektia, jonka puitteissa olen itse tarkastellut juuri kirjailijoiden kokemusta ja toimijuutta erilaisten esoteeristen liikkeiden, kuten teosofian ja spiritualismin kentillä. Tämän projektin kautta olemme voineet avata kokonaan uudenlaisen näkökulman suomalaiseen kulttuurihistoriaan nostamalla esiin marginaaliin jääneet henkiset liikkeet ja niiden vaikutusvaltaisuuden ihmisten ajattelussa ja toiminnassa erityisesti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

Pieniä, mutta itselle tärkeitä sivupolkuja olen tehnyt elokuvan ja musiikin kulttuurihistorian pariin.

Tieteen tekemisen suhde taiteelliseen ilmaisuun ja näiden välinen vuorovaikutus kiehtoo myös, ja seuraan innolla kulttuurihistorian parissa tapahtuvaa innovointia tällä alueella. Erilaisten yhteyksien luominen kulttuurin ja yhteiskunnan eri alueiden välille on itselleni tärkeää akateemisessa työssä, ja esimerkiksi Turussa jo kymmenen vuotta toiminut Aboagora-tapahtuma on oivallinen alusta tämän kaiken pohtimiseen ja kokeilemiseen. Olen ollut kohta viitisen vuotta Aboagoran työryhmässä mukana ideoimassa ja toteuttamassa tapahtumia, ja sillä on ollut myös vaikutus tutkimukseeni. Toivon, että tällainen vuorovaikutus taiteen kanssa jatkuu ja saa uusia muotoja.

Mitä aiot tutkia lähiaikoina / olet tutkimassa nyt? Miksi?

Viime syksynä valmistui kaksi isoa työtä, kun saimme hankkeemme päätösteoksen ”Uuden etsijät. Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880-1930” valmiiksi ja samaan aikaan valmistui yhteistyössä kahden muun kirjoittajan kanssa Helmi Krohnin elämäkerta. Viime vuodet ovat olleet intensiivisiä, kun vuonna 2020 ilmestyi monen tutkijan voimin tehty Päiväkirjojen jäljillä -teos. Nyt on pienen hengähdyksen ja pohdinnan aika, vaikka työn alla on monia keskenjääneitä ja alulla olevia tutkimuksia ja kirjoitustöitä.

Työn alla on useampi elämäkerrallinen tutkimus, tänä vuonna ilmestyvässä yhteismonografiassa kokeilen ympäristöelämäkerran mahdollisuuksia. Kirjoitan samaan aikaan yleistajuisia teoksia laajalle yleisölle sekä tieteellisiä teoksia ja artikkeleita. Näiden eri kirjoittamisen lajien yhdistäminen on itselleni tosi tärkeää, mutta akateemisen uran kannalta se on myös haastavaa, koska yleistajuista kirjoittamista ei arvosteta yhtä korkealle kuin vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita. Mutta jatkan valitsemallani tiellä.

Esoteerisuuteen kytkeytyvä tutkimus jatkuu; hankkeemme koettaa saada uutta rahoitusta ja jatkaa pidemmälle 1900-luvulle, jolloin esoteerisuuden ja politiikan kytkökset myös tulevat tiiviimmiksi. Haaveilen, että jossain vaiheessa voisin jatkaa myös kirjailija Aarni Koudan arkistoaineiston parissa – saimme sen lahjoituksena hankkeellemme ja olen saanut sitä tutkia. Laajemminkin suomalaisten 1900-luvun alun kirjailijoiden ja esoterian välinen suhde kiinnostaa ja sitä pitäisi tutkia monitieteisessä hankkeessa yhdessä kirjallisuudentutkijoiden kanssa. Tulevaisuudessa haluaisin kirjoittaa lisää 1970-80 -lukujen suomalaisten naiskirjailijoiden omaelämäkerrallisesta perinteestä, ja kokeilla myös uudenlaisia kirjoittamisen ja poetiikan muotoja. Myös tieteen ja taiteen välisen vuorovaikutuksen teema mahdollisena tutkimuksen kohteena kiehtoo.

Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi liittyy/kytkeytyy?
Itsestä kirjoittaminen, omaelämäkerrallisuus ja itseilmaisu ovat ajassamme erityisen läsnäolevia muun muassa sosiaalisen median kanavien kautta. Toisaalta myös kaunokirjallisuuden parissa itsestä ja omasta elämästä kirjoittaminen sekä autofiktion eri muodot ovat enenevässä määrin esillä. Historioitsija voi näin tuoda laajemman ajallisen perspektiivin ja historiatietoisuuden meidän aikaamme, ja pohtia, miten samalla tavoin, mutta eri välinein kenties itsestämme kirjoitamme jos tarkastelemme vaikkapa 1800-luvun kirjettä tai tämän päivän somepostausta. Voimme kysyä, miten kulttuurinen konteksti tai teknologinen väline muovaa itseilmaisuamme, tai miten voimme tavoittaa eri aikojen ihmisten tunteita ja kokemuksia omaelämäkerrallisista tuotoksista.

Kuten olemme saaneet jälleen viime aikoina huomata sukupuolihistoria herättää aina keskustelua. Viime aikoina on usein noussut esiin kysymys unohduksesta ja siitä, keitä naisia historian hämäriin on jäänyt – keskustelu on hämmästyttävän samanlaista kuin 40-50 vuotta sitten. Tämä herättää myös kysymyksiä siitä, miten akateemista tutkimusta ja tietoa on mahdollista saada levitettyä ja julkisuuteen – miten paljon jää unohduksiin siitä työstä, jota tutkijat tekevät koko ajan? Tässä meillä kaikilla tutkijoilla on oma vastuumme tiedon levittäjinä ja välittäjinä eri suuntiin.

Esoteerisuuden tutkiminen on ollut vahvasti meidän aikaamme kytköksissä. Erilaiset uususkonnolliset liikkeet sekä viihteellistyvä henkisyys näkyvät vahvasti ajassamme, mikä on ehkä vaikuttanut siihen, että meidän on ollut helpompi tutkia näitä ilmiöitä nyt kuin esimerkiksi parikymmentä vuotta sitten. Tutkimuskenttä on vireä kansainvälisestikin ja kiinnostus aihepiiriä kohtaan on suurta niin akateemisesti kuin laajemman yleisön parissa. Hankkeemme puitteissa teimmekin useita tuotoksia kuten museonäyttelyitä ja tapahtumia, joilla tavoitimme laajoja yleisöjä.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Tulin Turkuun opiskelemaan historiaa 1992. En oikeastaan edes tiennyt kulttuurihistoriasta silloin, tosin muistelen lukeneeni valintaoppaasta, että sellainen erikoisuus Turussa on. Luin rinnan yleistä ja kulttuurihistoriaa, taisin tehdä proseminaaritkin molempiin, mutta kulttuurihistoria vei kyllä voiton ja gradua tehdessä ala alkoi tuntua yhä enemmän omalta vaikken ollut koskaan suunnitellut uraa tutkijana. Luottamus omiin kykyihin, ja varsinkin innostus tutkimiseen ja kirjoittamiseen taisi kasvaa pikkuhiljaa gradua tehdessä, ja sain myös hyvää ohjausta ja tukea oppiaineesta. Tie avautui vähän sattumaltakin, ja nopeasti valmistumisen jälkeen pääsin töihin oppiaineeseen ja vaikka monta uskalluksen aitaa piti ylittää, valinta tuntui omalta ja aloin heti työstää jatkotutkimusaihetta. Oppiaineen mahtava, avoin ilmapiiri sekä inspiroivat ja nuorta aloittelevaa tutkijaa tukevat opettajat ja tutkijat veivät mennessään – oppiaine eli tuolloin 1990-luvun lopulla vahvaa kasvukautta niin opetuksen kuin tutkimuksen näkökulmasta ja se oli äärimmäisen hyvää aikaa integroitua ja alkaa opetella kulttuurihistorioitsijaksi.

Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Lapin yliopistossa tarkoittaa sinulle?

Sillä on ihan erityinen merkitys sekä tieteellisesti että henkilökohtaisesti. Olen syntynyt Rovaniemellä ja kaupungilla on keskeinen sija perhehistoriassani. Geologi-isäni tapaturmaisen kuoleman vuoksi jouduimme lähtemään pohjoisesta takaisin etelään, kun olin neljävuotias, mutta Rovaniemellä on aina pysynyt erityinen paikka sydämessäni. Vierailimme siellä monien vuosien ajan aina kesäisin. Siihen liittyvät erityiset muistamisen kerrokset, jotka ovat tärkeä osa identiteettiäni. On merkityksellistä, että tähän identiteetin kerrostumaan liittyy nyt myös ammatillinen puoli. Kävin ensimmäisen kerran Lapin yliopiston kulttuurihistoriassa 1999 oppiaineen yhteisellä pohjoisen retkellä, ja jo silloin tuntui, että jokin ympyrä sulkeutui. Vierailin myöhemmin opettamassa ja Marja Tuomisella on ollut tärkeä merkitys tutkijuudelleni. Hänen kauttaan olen saanut tietää, että tekstejäni on luettu kulttuurihistorian seminaareissa ja kiinnostus tutkimustani kohtaan on ollut aitoa.  Olen erityisen iloinen, että dosentuuriin tuli erityisalana monitieteinen elämänkerronnan tutkimus, joka sopii myös yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan alaan. Se tiivistää olennaisen tutkimuksellisesta erikoistumisestani ja mahdollistaa myös tämän temaattisen alan kehittämisen juuri kulttuurihistorian kontekstissa. Toivon, että yhteistyö ja vuorovaikutus Lapin ja Turun välillä kehittyy tulevaisuudessakin niin opetuksen kuin tutkimuksen saralla.

Millä sanoin onnittelisit 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta, ja millaisia neuvoja tai toiveita sinulla olisi antaa evästykseksi seuraaville vuosikymmenille?

Kulttuurihistoria on ollut hyvinkin kiinteä osa elämääni oikeastaan kohta jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Se kulkee matkassa niin työssä kuin vapaa-ajalla. On siis selvää, että 50-vuotias oppiaine on hyvin tärkeä ja sitä tietysti onnittelee kaikin mahdollisin tavoin upeista saavutuksista, tieteenalan luomisesta Suomeen, innovatiivisesta ja rohkeasta opetuksesta ja tutkimuksesta – siitä, että kulttuurihistoriassa seinät ovat leveät ja katto korkealla! Kaiken tämän soisi jatkuvan tulevaan, otetaan aiemmasta kaikki se matkaan, mikä on ollut hyvää ja menestyksekästä (ja sitä on paljon!) ja ollaan ennakkoluulottomasti luomassa tulevaa. Oppiaineen tehtävä on ainutlaatuisen tärkeä niin Suomessa kuin kansainvälisesti, ja sitä pitää luotsata rohkeasti, omanarvontuntoisesti eteenpäin.