Huhtikuisena keskiviikkona kokoonnuimme niin kasvokkain kuin etäyhteyksin jatkamaan kulttuurihistorian oppiaineen vaiheiden muistelua. Kulttuurihistorian muisti -tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran keväällä 2021, jolloin puhujiksi kutsuimme Turun yliopiston professori emerituksen Keijo Virtasen sekä Lapin yliopiston kulttuurihistorian professorin (nyk. emerita) Marja Tuomisen. Viime vuoden tapahtumasta voi lukea lisää täältä.

Tänä vuonna saimme kuulla professori emeritus Kari Immosen puheenvuoron otsikolla ”Sektorihistoriasta näkökulmahistoriaan. Kulttuurihistorian 30 ensimmäistä vuotta.” Immonen oli tiedekuntaneuvoston opiskelijajäsenenä vuonna 1968, kun kulttuurihistorian professuurin perustamista pohdittiin. Taustalla oli vuonna 1966 säädetty korkeakoulujen kehittämislaki, jonka pohjalta yliopistoihin perustettiin uusia virkoja.

Vuonna 1974 Kari Immosesta tuli yleisen historian assistentti ja hän pääsi seuraamaan läheltä kulttuurihistorian professorin viran täyttöä. Viran täyttö ei ollut helppoa, vaan professuurin täyttöä edelsi kaksi epäonnistuttua hakukierrosta. Ensimmäisen hakukierroksen hakijat edustivat monia tieteenaloja, kuten yleistä historiaa, kirjallisuustiedettä, filosofiaa ja psykologiaa, ja kaikki hakijat julistettiin epäpäteviksi. Toisella hakukierroksella käytettiin kutsumenettelyä, mutta sekään ei tuottanut toivottua tulosta. 1970-luvun lopun taloudellisen laman vaikuttaessa taustalla ja hakujen epäonnistuessa pohdittiin, tulisiko professuuri siirtää toiselle tieteenalalle. Tätä kuitenkin historian laitos, opiskelijat mukaan lukien, nousivat vastustamaan, ja niinpä kolmas virantäyttöhakukierros onnistui. Vuonna 1978 kulttuurihistorian professoriksi tuli keskiajan tutkija Veikko Litzen.

Ennen Veikko Litzenin nimitystä ja kulttuurihistorian oppiaineen kehittämistyön aloittamista, kulttuurihistoria oli enemmän yleiseen historiaan rakennettu kulttuuria ja aatehistoriaa käsittävä sektori, eikä sitä nähty omana itsenäisenä tieteenalanaan. Tässä muodossaan kulttuurihistoria nähtiin siis historiantutkimuksen alueena, joka rajautui tiettyihin näkökulmiin ja kulttuurisiin kysymyksiin. 1900-luvun alkuvuosina suomalaisen historiantutkimuksen kentällä toimi kulttuurihistoriallisesti ajatelleita tutkijoita, kuten Gunnar Suolahti, mutta sodanjälkeisen Suomen historiantutkimuksen kentälle ei kulttuurihistoria enää istunut, vaan historian tutkimuksen painottuminen oli poliittisessa ja valtiollisessa historiassa. Tällöin kulttuurihistoriallista näkökulmaa näkyi muilla tieteenaloilla, kuten kirjallisuustieteessä ja kansatieteessä, mikä näkyi Immosen mukaan professuurin virantäytön ensimmäisellä hakukierroksella.

Veikko Litzenin myötä alkoi ”kulttuurihistoriallisen erityisluonteen rakentuminen”. Immonen kuvasi Veikko Litzenia ideanikkariksi ja korosti, kuinka hänellä oli suuri rooli hengenluojana, mutta oppiaineen käytännöntöiden ja opiskelijoiden ohjauksen kannalta keskeistä oli Keijo Virtasen mukaantulo kulttuurihistoriaan 1980-luvulla. Oppiainetta rakennettiin kahdelle pohjalle: 1) jatkuvalle keskustelulle siitä, mitä kulttuurihistoria on, ja 2) määrätietoiselle työskentelylle oppiaineen ja ohjauksen järjestämiselle. Immonen näkee tämän olevan tänäkin päivänä kulttuurihistorian oppiaineen toiminnan taustalla. Vahvan tieteellisen osaamisen sekä opiskelijoille annetun tuen lisäksi oppiaine on Immosen mukaan ollut aina valmis ottamaan vastuuta yhteiskunnallisessa keskustelussa. Historian aikamuotona onkin hänen mielestään futuuri: keskustelu menneisyyden kanssa on tärkeää, jotta voidaan suuntautua tulevaan.

Immonen korosti kuinka kulttuurihistoriassa ei haluttu rajata opiskelijoiden mahdollisuuksia vaan tarjota ilmapiiri, jossa saattoi kasvaa ja kehittyä eteenpäin. Opiskelijoille annetusta vahvasta tuetusta esimerkkinä Immonen kertoi oppiaineen tiloihin 90-luvulla hankituista tietokoneista, joita opiskelijoilla oli mahdollisuus käyttää silloin, kun henkilökunta ei niitä tarvinnut. Immonen viittasi myös oppiaineen elokuvatutkimukseen beta-nauhurin kautta – tästä aiheesta lisää voi lukea Hannu Salmen mainiosta blogitekstistä oppiaineen blogista.

Immonen toi puheenvuorossaan myös esille, että oppiaineen nousu ja kehittymishalu johtivat myös tietynlaiseen väsähtämiseen ja epäonnistuneisiin hankkeisiin. Oppiaineen laajetessa myös valmistuneiden tohtoreiden määrä lisääntyi, eikä kaikille löytynyt töitä yliopistolta. Lisäksi kulttuurihistorian eteenpäin suuntautunut katse aiheutti välillä myös jännitteitä tiedekunnan ja yliopiston kanssa. Esimerkiksi ajatus oppiaineen yhteydessä toimivasta yritysyksiköstä ei saanut vastakaikua yliopistolta.

Keijo Virtanen korosti vuoden 2021 muistelutapahtumassa, kuinka oppiaineelta vaadittiin jatkuvaa määrittelyä 1980- ja 90-luvuilla. Myös Kari Immosen mielestä koko oppiaineen historian ajan on keskustelu siitä, mitä kulttuurihistoria on, ollut keskeinen työkalu. Hän kertoi esimerkin, miten oli aikoinaan eräällä luentokurssilla määritellyt kulttuurihistorian piirteitä, ja sellaiset käsitteet kuin historiallisuus, syvärakenne, kokonaisvaltaisuus ja moniaikaisuus ovat edelleen kulttuurihistorian opiskelijoille tutuiksi tulevia määritteitä. Kulttuurihistorian tiederajat ylittävä lähestymistapa on tuonut oppiaineen pariin tutkimuksen työkaluja myös naapuritieteistä ja -tiedekunnista, ja monitieteisyys on näkynyt erilaisissa tutkimushankkeissa. Immonen korosti myös avoimen yliopiston merkitystä kulttuurihistorian suosion kasvussa ja laajemman tietouden leviämisessä. Avoimen opetuksen myötä oppiaine sai myös keskeisiä resursseja käyttöönsä, ja Suomen toinen kulttuurihistorian oppiaine Lapin yliopistoon sai myös alkunsa avoimen yliopiston kautta 1990-luvulla.

Kari Immonen lainasi puheenvuorossaan Kuluttajatutkimuskeskuksen professorin Mika Pantzarin sosiaalisessa mediassa esittämää kommenttia: ”Kulttuurihistoria on Suomen parhaita laitoksia ja oppiaineita.” Näkemys, johon meidänkin seurassa on helppo yhtyä!

– Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.