Kulttuurihistorian ihmiset: esittelyssä seuran hallituksen jäsen, väitöskirjatutkija Tiina Harjumaa

Olen kulttuurihistorian sivutoiminen tuntiopettaja ja väitöskirjatutkija Lapin yliopistosta. Aloitin opintoni täällä Rovaniemellä ja valmistuin kasvatustieteen maisteriksi ja luokanopettajaksi vuonna 2015. Sivuaineenani luin historiaa kasvatustieteiden puolella perusopintojen verran, josta jatkoin  kulttuurihistorian opintojen pariin: aine- ja siltaopinnot suoritin Lapin yliopistossa ja syventävät Turun yliopistossa.

Kulttuurihistoria tuntui heti houkuttelevalta ja  kiinnostavalta, vaikka siirtymä peruskoulussa ja lukiossa opitusta tavasta hahmottaa menneisyyttä ja historiaa oppiaineena tuntui suurelta. Istuin peruskurssin luennoilla hieman hämmentyneenä siitä, missä tässä kaikesta on oikein kyse. Mutta kulttuurihistoria kutsui minua luokseen, veti uteliasta luonnettani puoleensa: halusin ottaa selvää, mitä kulttuurihistoria oikein on.

Kun olin laatinut proseminaaritutkielmani lukuvuonna 2012–2013, oppiaineen professori Marja Tuominen tiedusteli kiinnostustani tulla seuraavana lukuvuonna proseminaarikurssille uudestaan mukaan, tällä kertaa opiskelijoiden vertaistukena ja opettajana. Tästä alkoi matkani oppiaineen opetus- ja laitostehtävien pariin, joita on tullut vuosien varrella lisää. Nykyisin opetan perus-, aine- ja syventävien opintojen kursseilla. Koen opetuksen kiinnostavaksi  – ja opettavaiseksi myös itselleni.

Työstän parhaillaan kulttuurihistorian väitöskirjaa, jonka työotsikko on Petsamolaistarinoita – Muistitietohistoriallinen tutkimus Petsamon siirtolaisten menneisyys- ja nykyisyyssuhteesta ja maailmankuvasta, ja jolle Jenny ja Antti Wihurin rahasto myönsi vuoden mittaisen apurahan (2019). Väitöskirja on jatkumoa kasvatustieteen pro gradulleni, jossa tarkastelin Petsamon siirtolaisten koulunkäyntiä uudella asutusalueella 1940–1960-luvulla, sekä kulttuurihistorian sivuainetutkielmalleni, jonka aiheena oli  petsamolaislähtöisen siirtolaisyhteisön henkinen jälleenrakennus toisen maailmansodan jälkeen.

*

Vuosien varrella tapani hahmottaa kulttuurihistoria oppiaineena ja tieteenalana on muotoutunut siten, että kulttuurihistoria on kiinnostunut ihmisestä tekijänä, kokijana, tulkitsijana ja merkityksenantajana – ihmisten tavasta olla ja elää maailmassa ja etsiä oma paikkansa siinä. Siinä missä niin sanottu tavallinen historiankirjoitus keskittyy makrotasolle tai suurmiesten elämänvaiheisiin, kulttuurihistoria on kiinnostunut monenlaisista menneisyyden ihmisistä ja monenlaisista lähdeaineistoista, menneisyyden jäljistä. Kulttuurihistoriassa sekä mikro- että makrotaso ovat luontaisesti läsnä, olematta kuitenkaan varsinaisesti tai välttämättä mikrohistoriaa.

Kulttuurihistoria tarjoaa yllättäviä näkökulmia ja kysymyksenasetteluja, joiden pariin olen saanut syventyä muun muassa opiskelijoiden proseminaaritutkielmia ohjatessani. Kulttuurihistoria on opettanut minut ymmärtämään erilaisia tapoja esittää ja hahmottaa menneisyyttä: historia ole musta-valkoista tai edes harmaiden monia sävyjä sisältävää syy-seuraussuhteiden kerrontaa, vaan värikästä tulkintaa. Tämän olen havainnut myös kirjallisuuden ja elokuvien, dokumenttien ja TV-sarjojen parista, joiden parissa rentoudun: makuni on moninainen eikä aina niin historiapainotteinen.

*

Monikaan ei tiedä minusta, että soitan kitaraa ja pianoa. Perustaidot opin luokanopettajaopinnoissa, joiden jälkeen olen musisoinut harvakseltaan omaksi ilokseni. Ja ehkä välillä avopuolison kauhuksi. (Koiramme muuten häipyy paikalta, jos soitan ja laulan Tuomari Nurmiota.) Erityisesti joulun aika saa minut kaivamaan nuotit ja soittimet esiin. Tämän syksyn olen kulkenut joogassa ja kevätpuolella kuljen kerran viikossa puukäsityökurssilla, jossa tavoitteenani on tehdä kummitytölle ja hänen sisarellensa leikkimökkiin pieni pöytä ja tuolit. Toivottavasti saisin ainakin pöydän valmiiksi!

*

Liityin Kulttuurihistorian seuran jäseneksi niihin aikoihin, kun kulttuurihistorian oppiaine vietti 20-vuotisjuhlaansa Lapin yliopistossa toukokuussa 2017. Aloitin samalla tiedotus- ja tapahtumatiimin jäsenenä ja seuran hallituksen edustajana ja yhteyshenkilönä Rovaniemellä. Hallituksen varsinainena jäsenenä aloitin vuoden 2018 alussa.

Kulttuurihistorian seuran tavoitteena on laajentaa toimintaansa myös Lapissa. Olemme jo ideoineet erilaisia tapahtumia, kuten kulttuurihistorian kahveja.

*

Marraskuun lopussa, perjantaina 23.11.2018 kulttuurihistorian oppiaine esittää Lapin yliopiston Mauri-salissa (taiteiden tiedekunta, F-siipi, 1. kerros) dokumenttielokuvan Auttin neidit ikkunalla (30 min). Käsikirjoittaja ja ohjaaja Mervi Löfgren esittelee tilaisuuden aluksi dokumenttielokuvansa, joka on osa hänen vuonna 2010 ilmestynyttä kulttuurihistorian väitöskirjaansa. Kulttuurihistorian seura on elokuvaesityksessä mukana ja keskustelemassa dokumenttielokuvasta esityksen päätteeksi, jolloin on aikaa myös yleisökysymyksille. Tilaisuuden aluksi on kahvitarjoilu jonka jälkeen siirrymme Mauri-saliin kello 16.15.  Dokumenttielokuva kestää 30 minuuuttia.

Lisäksi seuramme jäseniä voisi kiinnostaa Lapin yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen blogi Menneisyys elää meissä, joka avautuu lukijoille lähiaikoina.

Tervetuloa mukaan seuran tapahtumiin!

 

20181109_160537 (2)

 

 

 

Olavi Virta-elokuva ja elämäkerran haasteet

Kävin viime sunnuntaina katsomassa paljon puhutun ja kiistellyn Timo Koivusalon uusimman ohjauksen Olavi Virta (rooleissa mm. Lauri Tilkanen, Raimo Grönberg, Malla Malmivaara, Martti Suosalo). Olavi Virta on epäilemättä suomalaisen iskelmätaivaan suurimpia tähtiä ja tangon ehdoton kuningas. Hänen levytystuotantonsa on valtava ja monet kappaleista ovat edelleen suosittuja ikivihreitä: Hopeinen kuu, Vihreät niityt, Punaiset lehdet, Punatukkaiselle tytölle, Cumparsita, Voi yksi päivä olla sata vuotta ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti. Virran voidaan sanoa olleen maamme ensimmäisiä julkkiksia, aikana jolloin varsinainen tähtikulttuuri syntyi.

Olavi Virta -elokuva_5
Lauri Tilkanen esittää pääroolin elokuvassa Olavi Virta. Pressikuva.

Lähdin katsomaan elokuvaa avoimin mielin siitä huolimatta, että kriitikot suhtautuivat siihen pääasiassa nuivasti. Myös katsojien mielipiteet näyttävät jakautuneen jyrkästi. Oma mielipiteeni on, että parituntinen elokuva oli sujuva kokonaisuus. Tarina kulki hyvin ja kuvaus oli eheää. Huumoria ja suuria tunteita oli sopivasti annosteltu. Lavastukseen oli kiinnitetty tarkkaa huomiota, jotta ajankuva olisi mahdollisimman uskottava. Musiikkiin oli erityisesti panostettu ja ääniraita lauluineen oli Virran omista levytyksistä. Koivusalo perusteli tätä valintaa juuri sillä, että Virran ääni on niin tunnistettava ja kuuluisa. Elokuvana Olavi Virta oli kaiken kaikkiaan hyvin koskettava. Harvoin saan pyyhkiä silmäkulmia, mutta nyt pääsi käymään niin.

Jäin pohtimaan elokuvaa myös kulttuurihistorian ja varsinkin elämäkerrallisen tutkimuksen näkökulmasta. Kyseessä on nimenomaan elämäkerta, joskin elokuvan keinoin esitetty. Suurin kritiikki onkin kohdistunut siihen, miten Virta ja hänen elämänsä elokuvassa kuvataan. Elokuvaa on moitittu liian silotelluksi. Tästä näkökulmasta elokuvan tekijät ovat olleet haastavan tehtävän edessä. Elämäkerran tekeminen, tai kirjoittaminen, on äärimmäisen vaikeaa. Siihen liittyy paljon eettisiä kysymyksiä, joita ainakaan tutkija ei voi sivuuttaa. Toki markkinoille ilmestyy paljonkin kirjoja, joissa skandaalihakuisesti väitetään paljastavan ”totuus” kohteestaan. Ensimmäisenä tulee mieleen Virran aikalainen Marilyn Monroe, jonka kuolemasta lähtien on ilmestynyt toinen toistaan kohdettaan enemmän ja vähemmän asiallisesti hyödyntäviä kirjoja.

Olavi_virta_levytukku
Olavi Virta kuvattuna toimistossaan 1950-luvun lopulla. Wikipedia Commons.

Kulttuurihistorioisijana edellä mainittu lähestymistapa on minulle hyvin vieras. Tulen sellaisesta tutkimusperinteestä, jossa kohteen kunnioitus on ensiarvoisen tärkeää. Se ei tarkoita sitä, etteikö ikävistä asioista saisi puhua, mutta se tulee tehdä tietyllä kunnioituksella. Kuolleet eivät voi enää puhua omasta puolestaan. Tekijän on siis punnittava tarkoin, mitä ja miten kohteestaan kertoo. Onko tarpeen kertoa aivan kaikkea? Mikä on kohteen oikeus yksityisyyteen? Ja asiat voi kertoa niin monella tavalla. Koivusalo ei ole jättänyt Virran elämän varjopuolia, alkoholismia ja irtosuhteita, huomiotta, mutta niillä ei elokuvassa mässäillä turhaan. Koska jokaisella meistä on elämässämme vähemmän hohdokkaita hetkiä. Teemme virheitä ja tuskin itsekään haluaisimme, että jälkipolvet muistavat meidät vain niistä virheistä.

Lisäksi on muistettava, että historiantutkimus, myös biografinen historiantutkimus on aina tulkinta. Se ei ole absoluuttinen totuus menneestä, vaan aina tulkinta, joka perustuu saatavilla oleviin lähteisiin ja tutkijan tekemiin valintoihin. Näkökulma ratkaisee myös millainen tulkinnasta tulee. Esimerkiksi Olavi Virran tapauksessa erilaisia näkökulmavaihtoehtoja voisivat olla hänen uransa laulajana ja tähtenä tai sitten yksityisenä henkilönä, isänä ja aviomiehenä. Tai hänen elämäänsä olisi voitu tarkastella jollainen tietyllä aikavälillä, käännekohdissa ja niin edelleen. Vaihtoehtoja on loputtomasti. Koivusalo päätti tehdä elämänkaarielokuvan, jossa nuori Virta ryhtyy laulajaksi, menestyy ja kohtaa lopulta uransa romahduksen. Lopuksi kyse on aivan yksinkertaisen ihmisyyteen asiasta: emme pääse mitenkään toisen ihmisen pään sisään, emmekä varsinkaan sellaisen, joka on jo edesmennyt. Silloin paljon kysymyksiä jää vaille vastausta. Samaa periaatetta nähdäkseni voi soveltaa myös elämäkerralliseen elokuvaan. Elokuva on vain yksi tulkinta yhdestä elämästä.

 

Kirjoittaja on kulttuurihistoriotsija, Kulttuurihistorian seuran hallituksen ja tapahtumatiimin jäsen sekä intohimoinen lavatanssija ja vanhan suomalaisen iskelmän kuuntelija.

 

Kirjallisuutta:

Aho, Marko: Iskelmäkuninkaan tuho. Suomi-iskelmän sortuvat tähdet ja myyttinen sankaruus. SKS 2003.

Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus. Toim. Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen. SKS 2014.

Leskelä-Kärki, Maarit: Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Avain 2017.

Niemi, Seija: Olavi Virta. Myytin synty. k&h 2006.

Katsauksia Viron itsenäistymiseen ja muistamisen politiikkaan Turun Kirjamessuilla

Sata vuotta sitten ensimmäistä kertaa itsenäistynyt Viro on ollut laajasti esillä tämänvuotisilla Turun Kirjamessuilla tapahtuman pääteemana. Valokeilaan ovat päässeet niin virolainen nykykirjallisuus ja kulttuuri kuin koko maan monivivahteinen ja traaginenkin historia, josta puhuttaessa aina väistämättäkin joudutaan sivuamaan kansallista identiteettiä ja poliittisia jännitteitä. Kulttuurihistorian seuran järjestämässä, Kallas-salin täyteen yleisöä vetäneessä paneelikeskustelussa Maarit Leskelä-Kärki ja Pertti Grönholm keskustelivat kulttuurihistorian emeritusprofessorin Kari Immosen johdolla Viron itsenäisyydestä ja muistamisen politiikasta. Vaikka keskusteluun varattu puolituntinen riitti toki vain pintaraapaisuun Viron kulttuurisista ja poliittisista kysymyksistä viimeisen parinsadan vuoden ajalta, monia mielenkiintoisia ja perusteellisemman tarkastelun ansaitsevia teemoja nousi esille.

Keskustelussa lähdettiin liikkeelle 1800-luvun puolivälissä heränneestä kansallisuusaatteesta, jonka myötä Virolle, aiemmin historiattomaksi määritetylle kahden dominoivan kulttuuri- ja talousmahdin, Venäjän ja Saksan, vaikutuspiirissä olleelle maalle alettiin kirjoittaa omaa menneisyyttä ja nykyisyyttä. Pertti Grönholmin mukaan virolaisessa kirjallisuudessa ruvettiinkin vuosisadan loppupuolella tuottamaan Viron kansalle sankarillista ja urhoollista historiakuvaa, jonka henkimä vastarinnan perinne eli vielä pitkään maailmansotien välisenä aikana. Viron kirjallisuuteen ja etenkin naiskirjailijuuteen vaikuttanutta Aino Kallasta tutkinut Maarit Leskelä-Kärki puolestaan kertoo, että muutettuaan Viroon viime vuosisadan alussa Kallas alkoi käsitellä novelleissaan yhteiskunnallisia epäkohtia, joissa kärjistyivät niin saksalaisten moisioiden valta kuin tavallisen kansan ahdinko maaorjuudessa. Kallaksen kirjallinen tuotanto oli menneisyyden, mytologian ja modernin ilmaisun vuoropuhelua: hän inspiroitui maan historiasta, vaikka toisaalta kuului Viron itsenäisyyttä kannattaneeseen moderniin kirjailijaryhmittymään Noor-Eestiin.

Virossa kirjallisuus, kuvataide ja muut kulttuurinmuodot olivat neuvostoaikana, etenkin Stalinin vielä eläessä, tiukan sensuurin ja valtiollisen kontrollin puristuksissa.  Kansalliset symbolit ja Viron kansan omaa historiaa korostavat tulkinnat olivat julkisesti vaiettuja ja kiellettyjä. Kirjallisuudessa ja muissa taidemuodoissa suosittiin sen vuoksi kiertoilmaisuja ja allegorioita – se, mitä ei voitu lausua ääneen, kerrottiin rivien välistä. Ilmapiiri vapautui 1960-luvulla, mutta esimerkiksi kansallisia värejä ei edelleenkään ollut mahdollista julkisesti käyttää. Virolaisen kansallisen identiteetin yksi suurimmista kulmakivistä, laulujuhlat, olivatkin vuosikymmenten ajan yksi näkyvimmistä ja ainoista tavoista ilmaista jossain määrin julkisesti omaa kulttuuria siten, että kansallinen sisältö oli integroitu neuvostoideologiaan.

Musiikki ylipäätään oli merkittävässä roolissa Viron itsenäistymisprosessissa Neuvostoliiton hajotessa. Tallinnassa ensimmäistä kertaa vuonna 1988 järjestetty Rock Summer -tapahtuma avautui ulkomaalaisille muusikoille ja puhutteli nuorten virolaisten sukupolvea avoimuudellaan läntiselle kulttuurille ja orastavalle muutokselle. Kansainväliseen esiintyjäjoukkoon kuuluivat muun muassa suomalaiset Eppu Normaali ja Juice Leskinen, joiden merkitystä virolaiset itse ovat maansa kulttuurisessa murroksessa ottaneet usein esiin. Pertti Grönholm viittasi puheenvuorossaan virolaiseen punkyhtyeeseen J.M.K.E.:hen, joka solistinsa Villu Tammen johdolla ironisoi glasnostia ja perestroikan aikaa kappaleessa Tere perestroika, ja yhtyeen Suomessa nauhoitettu ja tuotettu debyyttialbumi Külmale maale (1989) oli muutenkin avoimen neuvostovastainen. Myös omakohtaisesti on ollut kiinnostavaa seurata J.M.K.E.:n uraa. Yhtye on sittemmin keikkaillut ahkerasti myös Suomessa, eivätkä vahvat yhteydet suomalaiseen musiikkiin ja muusikoihin ole unohtuneet. Vironkielisen tuotantonsa ohella J.M.K.E. on muun muassa levyttänyt Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maan, ja muutamia vuosia sitten keikalla Turun Klubilla kuultiin cover-versio Juice Leskisen kappaleesta Eesti (On My Mind).

Itsenäisyys- ja identiteettikysymykset ovat polttavia ja ajankohtaisia myös nykypäivän Virossa. Muuttuva suhde menneisyyteen ja sen tulkintoihin elää jatkuvasti niin kirjallisuuteen, taiteeseen ja muuhun kulttuuriin liittyvässä julkisessa keskustelussa. Kenellä on oikeus tulla muistetuksi ja kuulluksi, minkälaiset tulkinnat ovat hyväksyttyjä? Polttavia kysymyksiä aiheuttavat muun muassa menneisyyden näkyminen kaupunkitilassa. Kymmenisen vuotta sitten laajaa näkyvyyttä sai virolais- ja venäläisväestön välinen konflikti Tallinnaan pystytetyn pronssisoturin sijainnista ja merkityksestä, mutta ristiriitoja ovat herättäneet myös kommunismin uhrien sekä toisaalta vapaussodan muistaminen.  Kuten Pertti Grönholm muistuttaa, venäjänkielisen vähemmistön integroituminen virolaiseen yhteiskuntaan on ollut hidasta eikä suinkaan ongelmatonta. Myös kirjallisuuden piirissä lienee odotettavissa uusia keskusteluja, kun Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerta Aino Kallas – maailman sydämessä (2017) ilmestyy lähiaikoina viroksi Sirje Oleskin kääntämänä. Viron kansallisrunoilijasta, kirjailija Lydia Koidulasta elämäkerran kirjoittaneen Kallaksen merkitys virolaiselle kirjallisuudelle on etenkin uuden naistaitelijaidentiteetin kuvaajana kiistaton. Suomalaissyntyistä Kallasta pidetään tärkeänä kulttuurihenkilönä sekä Suomessa että Virossa, joten kirjailija tuotantoineen ja tulkintoineen herättää kiinnostusta Suomenlahden molemmin puolin.

 

kirjamessut 1

Kari Immonen (vas.), Maarit Leskelä-Kärki ja Pertti Grönholm keskustelevat Virosta Turun Kirjamessuilla. Kuva: Asta Sutinen

kirjamessut 2

Kuva: Asta Sutinen

Tervetuloa keväiselle jäsenretkelle Kuralan Kylämäkeen!

Kulttuurihistorian seura järjestää jäsenilleen kevätretken luonnonkauniiseen Kuralan Kylämäkeen torstaina 24.5. Kokoonnumme klo 16.15 Vanhan Kanalan luona, josta lähdemme klo 16.30 alkaen opastetulle kierrokselle. Opastuksen jälkeen tarjolla on vielä pullakahvit.

Lämmin toukokuu on saanut luonnon puhkeamaan täyteen kukoistukseensa, joten nyt on mitä loistavin aika suunnata kesäisen Kuralan kulttuurimaisemaan! Kuralassa voit muun muassa eläytyä 1950-luvun hengessä elävän maalaistalon tunnelmaan ja tietysti tulla tervehtimään laitumella käyskenteleviä lampaita. Retkipäivä tarjoaa myös mainion tilaisuuden tutustua seuramme muihin jäseniin.

Kuralan Kylämäki sijaitsee osoitteessa Jaanintie 45, 20540 Turku. Paikalle pääsee helposti Turun kauppatorilta paikallisliikenteen busseilla 2, 2A, 2B ja 2C. Myös autoille on runsaasti maksuttomia parkkipaikkoja Jaanintien varrella.

Ilmoittauduthan retkelle viimeistään keskiviikkona 23.5. klo 12 mennessä seuran sihteerille Susanna Lahtiselle osoitteeseen kulttuurihistorianseura@gmail.com . Myös uudet jäsenet ovat lämpimästi tervetulleita! Mikäli et ole vielä jäsen, löydät liittymisohjeet täältä.

Nähdään torstaina Kuralassa!

IMG_4971

Kuva: Asta Sutinen

Kulttuurihistorian seura Someron Nostalgiaviikolla

Vuosittaista Someron Nostalgiaviikkoa vietetään tänä vuonna 17.-20.5.2018. Kulttuurihistorian seura osallistui tapahtumaan eilen torstaina tapahtuman avajaispäivänä Someron kirjastolla. Ohjelmassa oli kaksi nostalgia-aiheista esitelmää. Sää oli mitä mainioin! Kaunis auringonpaiste ja suorastaan hellekeli. Päivää virkistivät myös ajoittaiset vesikuurot.

32764275_880687222116335_6866033220165566464_n
Hannu Salmi pitämässä esitelmää suomalaisesta iskelmästä. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki

Seuramme puheenjohtajan Hannu Salmen esitelmässä ”Aatoksin mi kauas entää. Satumaa ja suomalainen iskelmä” sukellettiin suomalaiseen iskelmämusiikkiin, kaipuuseen ja kaukomaiden kuvauksiin. Salmi aloitti kytkemällä suomalaisen iskelmän kaukokaipuun juuret keskiajan trubaduurilyriikkaan ja myöhempien vuosisatojen matkakirjallisuuteen. Hän muistutti, ettei musiikki synny tyhjiössä vaan se on osa kulttuurista vaihtoa. Moni suomalainen iskelmäklassikko kun on käännöskappale. Suomalainen musiikkiteollisuus sai alkunsa 1920-luvun gramofonikuumeen aikoihin, mutta varsinainen iskelmän läpimurto tapahtui 1930-luvulla. Erityisesti sotien jälkeen sanoituksissa korostuivat entistä enemmän rakkaus ja kaiho sekä orientalistiset teemat. Tämä kuvasti juuri jälleenrakennusvaiheen tarvetta tavoitella parempaa, kadotettua onnenmaata. Samalla siihen kuitenkin liittyi eräänlainen melankolisuus menettyjen rakkaiden vuoksi.

20180517_165942
Paavo Oinosen esitelmän aiheena oli Kalle-Kustaa Korkin seikkailut. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki

Paavo Oinosen esitelmä ”Radiosankarit Kalle-Kustaa Korkki ja Pekka Lipponen 1950-luvun tulkkeina” jatkoi kaukokaipuun ja kolonialismin linjaa esittelemällä Kalle-Kustaa Korkin seikkailut-radiokuunnelman piirteitä ja sen kuvastamaa suomalaisuutta populaarikulttuurin utopiassa. Oinonen totesi, että radiokuunelma oli osa niitä kulttuurimuotoja, jotka vapauttivat kuulijansa arjen kahleista. Suomalaiset öljy-yhtiön agentit päihittivät roistoja ympäri maailmaa mitä eriskummallisia teknologioita käyttäen. Öljy ja ajan poliittiset jännitteet näkyivät tässä, lähes kieli poskellä tehdyssä, ohjelmassa. Oinonen summasi, että Kalle-Kustaa Korkin seikkailujen sanoma oli juuri osoittaa, että suomalaiset pärjäävät vaikeassa maailmanpolittisessa tilanteessa ja suuntautuvat Neuvostoliiton paineesta huolimatta länteen puolustaen markkinataloutta ja demokratiaa. Korkki edusti jälleenrakennuksen Suomen sankaria, insinööriä, joka järkeilyn ja teknologian avulla ratkaisi kaikki ongelmat.

Näiden mielenkiintoisten esitelmien lisäksi tapahtumassa oli myös nostalgia-aiheista kirjamyyntiä. Seuran muina edustajina tapahtumassa sekä kirjamyyntivastaavina toimivat Henna Karppinen-Kummunmäki, Asta Sutinen sekä Riitta Laitinen.

20180517_210254
Seuran edustajat Asta Sutinen, Riitta Laitinen ja Henna Karppinen-Kummmunmäki. Kuva: Paavo Oinonen

Seuramme edustajat ehtivät myös hieman tutustua paikalliseen ympäristöön. Suurimmalle osalle visiitti Somerolle oli ensimmäinen laatuaan. Erityistä huomiota kiinnitti paikkakunnan vireä liiketoiminta vähäisestä asukasluvusta huolimatta. Kylänraitin varrella oli kuitenkin useampi vaatekauppa sekä ravintola/kahvio sekä kirjakauppa. Paikkakunnan suuren pojan Baddingin muistomerkkipysäkki kiinnitti myös huomiota. 1950- ja 1960-lukujen teema ei näkynyt katukuvassa kovin voimakkaasti ainakaan vielä avajaispäivänä. Totta kai teimme myös ostosreissun paikkakunnan ykköskohteeseen eli Muotiputiikki Helmeen, fiftarivaatteiden taivaaseen. Sieltä tutkija-aktiivimmekin innostuivat hankkimaan useamman mekon sekä intoutumaan stailattavaksi 50-luvun tyyliin.

Seuramme haluaa erityisesti kiittää yhteistyöstä Someron kirjastoa sekä yleisöä hienosta tapahtumasta!

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Asta Sutinen

Olen Asta Sutinen, kulttuurihistorian oppiaineesta vuonna 2012 valmistunut maisteri. Kulttuurihistorian seuraan liityin varsin pian yhdistyksen perustamisen jälkeen, ja nyt vuoden 2018 alusta lähtien olen ollut mukana seuran tiedotus- ja tapahtumatiimissä. Aktiivisempaan rooliin yhdistyksessä minua on ajanut halu toimia yhdessä ihmisten kanssa, joilla on samankaltaisia intressejä ja yhteinen kiinnostus kulttuurihistoriaa kohtaan. Seuran ollessa vielä varsin nuori tuntuu kivalta, että itse pääsee olemaan mukana suunnittelemassa ja ideoimassa tapahtumia ja tekemisiä. Se millaiseksi yhdistys toimintoineen lopulta muotoutuu, riippuu ihan meistä kaikista jäsenistä.

Olen lapsesta asti pitänyt museoista, harjoitellut piirtämistä piirustusoppaiden renessanssimuotokuvien mukaan, ihastellut erilaisia vanhoja esineitä ja tuntenut loputonta mielenkiintoa isovanhempien peltirasiasta löytyneitä pikkuruisia mustavalkoisia valokuvia kohtaan. Näiden kiinnostuksenkohteiden innostamana hain Turkuun opiskelemaan taidehistoriaa kesällä 2003. Valitsin kulttuurihistorian sivuaineekseni jo ensimmäisenä opiskelusyksynäni, ja hyvin pian historia-aineiden mielenkiintoiset luentokurssit veivätkin minut mukanaan. Muistan olleeni ihmeissäni ja ihastunut siitä, miten kovin erilaisia asioita kulttuurihistorian piirissä voitiinkaan tutkia. Virallisesti vaihdoin pääaineeni taidehistoriasta kulttuurihistoriaan vasta graduvaiheessa, jolloin päätin, että haluan sittenkin tehdä graduni elokuvasta. Kiinnostus menneisyyteen ja toisaalta menneisyydessä eläneisiin ihmisiin vahvistui entisestään.

Suhtautumiseni kulttuurihistoriaan on jossain määrin eskapistinen, mutta ei toki sillä tavoin, että kuvittelisin ”ennen kaiken olleen paremmin” tai että toivoisin eläneeni jo joskus menneisyydessä. Olen kiinnostunut usein ihmismielen nurjasta ja synkästä puolesta, yhteiskunnallisista ristiriitaisuuksista, eriarvoisuudesta ja marginaaleissa elävistä yksilöistä ja yhteisöistä. Uuden tiedon etsiminen, löytäminen, ja se, että koko ajan oppii uutta ihmisen toiminnasta ja motiiveista – mikä mahdollisesti johtaa joskus muutoksiin – tuo elämään sisältöä ja jopa lohtua; se auttaa ymmärtämään itseä ja muita, meidän paikkaamme tässä maailmassa. Tällä hetkellä tutkimuksellinen kiinnostukseni on suuntautunut edellä mainittujen teemojen lisäksi myös yksinäisyyteen, parisuhteeseen ja kirjoittamiseen liittyviin kysymyksiin.

Jos kulttuurihistoria olisi tunne, sanoisin sen varmaan pitävän sinällään koko laajan skaalan inhimillisen elämän tunteita. Olisi vaikeaa myöskin kuvata tunnetta ilman sen aiheuttamaa fyysistä reaktiota. Haluaisinkin sanoa, että kulttuurihistoria on parhaimmillaan innostuksen ja löytämisen ilon aiheuttamaa vapinaa ja punoittavia poskia; sitä tunnetta, että on vaikeaa pysyä aloillaan, kun tahtoisi jakaa oivalluksensa toisen ihmisen kanssa.

Kulttuurihistoria kuuluu elämääni kiinteästi muun muassa kirjojen ja elokuvien muodossa, mutta harrastan myös monenlaisia kädentaitoja villasukkien neulomisesta tekstiilitöihin ja piirtämisestä pieniin puutöihin ja maalausprojekteihin. Puutöitä haluaisin tehdä enemmänkin, ja yksi hassuista haaveistani olisikin päästä joskus osallistumaan oikean hirsitalon rakentamiseen! Toinen asia, jota monet eivät varmaankaan minusta tiedä, on se, että joitakin vuosia sitten tein päätöksen laskuvarjohypyn tekemisestä. Olen monissa asioissa varsin arka ja empivä, mutta samalla tunnen kovaa hinkua rikkoa rajojani vauhdikkailla elämyksillä.

Tällä hetkellä suosittelen seuran jäsenille lämpimästi Rut Brykin (1916–1999) näyttelyä Taikalaatikko, joka on esillä Turun taidemuseossa vielä hetken, 13.5. asti. Oman aikansa nykyhetkestä sekä varhaisrenessanssista ammentava värikylläinen keramiikkataide on museovieraalle – niin lapselle kuin aikuiselle – mitä herkullisinta silmänruokaa ja innostavinta mielikuvituksen herättelijää.

IMG_2949

Kevät vuoden 1968 parissa

Kansikuva_2

Alkuvuodesta lähdin mukaan järjestämään kulttuurihistorian oppiaineen perinteistä huhtikuista teemaseminaaria, jossa tällä kertaa aiheeksi valikoitui niin kutsuttu ”hullu vuosi” 1968. Samalla aloitin myös Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin apuopettajana, jossa ohjattavan ryhmäni teemana oli seminaarin aihe. Kevääni on vierähtänyt näin ollen pitkälti vuoden 1968 parissa huipentuen 20.4 Toivon ja raivon vuosi 1968 -seminaariin ja 24.4 kurssin loppuseminaariin. Nyt jälkikäteen onkin hyvä hetki koota yhteen kevään katsauksia ”hullusta vuodesta” ja pohtia samalla vuoden merkitystä historiassa.

Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin työt vuoden 1968 innoittamina

Kulttuurihistorian kirjoittaminen -työpajassa opiskelijat lähtivät nopeasti pohtimaan mikä vuodessa 1968 oli erityistä ja mitä kaikkea vuoden aikana sattuikaan eri puolilla maailmaa. Yhteen vuoteen mahtui paljon tapahtumia ja henkilöitä, joita tarkastella töiden kautta tarkemmin. Valinnan vaikeuksien jälkeen töitä alettiin työstämään yksin ja pareittain. Syntyi aiheiltaan monenlaisia tekstejä ja ensimmäisenä valmistuivat mielenkiintoiset henkilökuvat ajan opiskelijaradikaaleista Daniel Cohn-Benditistä ja Rudi Dutschketista. Samaa teemaa jatkoi kirjoitus feministiradikaali Mary Dalysta, jonka vuonna 1968 ilmestynyt kirja The Church and the Second Sex kritisoi muun muassa kirkon valtarakenteita ja naisen asemaa siinä.

Populaarikulttuurin alueella valmistui kirjoitus Hair-musikaalista, joka esittelee moniäänisesti sen aikalaisvastaanottoa paitsi maailmalla, myös Suomessa. Dosentti Kari Kallioniemeä puolestaan haastateltiin vuoden 1968 musiikista ja sen merkityksistä, jonka tallenne on kuunneltavissa podcastin muodossa. Avaruuden valloittaminen oli myös yksi 1960-lukua leimaava piirre. Niinpä kirjoitus vuoden 1968 Apollo 8 -kuulennosta tarjoaa katsauksen ainakin yhteen positiiviseen tapahtumaan vuoden lopulta, joka pelasti koko muutoin raskaalta tuntuneen aikalaiskokijan vuoden. Töiden monipuolisuutta lisäsi vielä mainio idea ja toteutus vuoden 1968 Instagram-tilistä nimellä backto1968. Instagramin kautta yksittäiset kuvat teksteineen antoivat pitkin kevättä pieniä katsauksia vuoteen virkistävällä tavalla niin hauskuuttaen, yllättäen kuin muistelemalla sen synkkiä juonteita. Ryhmän oma kooste kurssista ja sen töistä löytyy Kulttuurihistoria nyt blogista. Kaiken kaikkiaan moninaisten töiden kautta saatiin hienoja katsauksia viidenkymmenen vuoden taakse ja teeman käsittely huipentui itse seminaarissa ja sen oheistapahtumissa.

 Hippimittari ja Ruusujen aika -elokuva

Seminaariviikon ohjeisohjelmat käynnistyivät keskiviikkona 18.4 Hippimittari-tapahtumalla Musiikkikirjastossa ja tämän jälkeen elokuvaillan tunnelmissa Bar Ö:ssä. Hippimittarissa yleisö sai kuulla FT Kimi Kärjen ja dosentti Kari Kallioniemen valitsemia ja historiallisesti alustamia vuoden 1968 lauluja, joista yleisö sai äänestää mieleisiään. Keskiviikon ohjelma jatkui kirjastoa vastapäätä kadun toisella puolella Bar Ö:ssä, jossa saatiin nauttia Risto Jarvan hienosta tieteiselokuvasta Ruusujen aika.

Toivon ja raivon vuosi 1968 -seminaari

Maarit

Seminaaripäivän tervetuliaissanat lausui Maarit Leskelä-Kärki, joka johdatteli teemaan kiinnostavasti moninaisten aikalaisvalokuvien kautta. Päivän aloitti Daniel Cobb, joka esityksessään nosti esiin köyhien ja rikkaiden välisen kuilun Yhdysvalloissa 1960-luvulla. Esitystä elävöittivät hienosti Cobbin itse esittämät Bob Dylanin köyhyyttä(kin) kommentoivat laulut, jotka johdattivat viidenkymmenenvuoden takaiseen maailmaan varsin ainutlaatuisella tavalla. Yhdysvalloissa jatkettiin myös Niko Heikkilän esityksellä Chicagon mielenosoituksiin liittyen, jossa teema yhteiskunnan jakautumisesta kulminoitui väkivaltaisissa yhteenotoissa mielenosoittajien ja poliisin välillä. Lounaan jälkeen Yhdysvalloista siirryttiin Eurooppaan, kun aluksi Mila Oiva ja loppua kohden Eka Tchkoidze kävivät esityksessään läpi Itä-Euroopan kuohuja ja arkea Neuvostoliiton vaikutuksen alla. Matka jatkui Euroopassa Luigi de Annan katsaukseen Italiasta ja Kari Kallioniemen esitykseen Iso-Britanniasta, joissa molemmissa vuosi näyttäytyi Itä-Eurooppaa rauhallisempana. Kari Kallioniemi kuvasikin Iso-Britannian tapahtumia osuvasti ”myrskynä teekupissa”.

Cobb_2

Loppupäivästä seminaarin kieli vaihtui suomeksi Katja-Maria Miettusen aloittaessa esityksellään vanhan valtauksesta vuoden 1968 symbolina Suomessa. Tarkastelun keskiöön Miettuselle nousi kysymys tapahtuman muistamisen tavoista ja sen kokemuksellisuudesta. Mielenkiintoinen Miettusen esiin tuoma näkökulma oli nykytutkimuksessa Suomen tapahtumien kytkeminen ylirajaisesti muun maailman tapahtumiin ja ilmiöihin, jolloin Vanhan valtaus vuoden 1968 symbolina tulee osaksi laajempaa viitekehystä. Kari Immonen pohti puolestaan esityksessään, kuinka nuoret halusivat itselleen oikeuden määrätä omasta elämästään ja sen suunnasta ja näin luoda itsestään toiminnan subjektin. Oikeuksien vaatiminen lähti pienistä kokemuksista ja inhimillisistä tarinoista, jotka punoutuivat yhteen mielenosoitusten kaltaisissa kokoontumisissa.

Paneeli

Seminaarin päätti Feminismi 1968/2018 -paneelikeskustelu, jonka puheenjohtajana toimi Mona Mannevuo ja osallistujia olivat Pihla Hänninen, Tuula Juvonen, Heidi Kurvinen ja Marianne Liljeström. Keskustelua käytiin feminismin historiasta, sen merkityksestä ja jatkuvuuksista, sekä ajankohtaisista teemoista #MeToo kampanjasta internetin vihapuheeseen. Paneelia olisi kuunnellut mielellään pidempäänkin, mutta valitettavasti aika loppui kesken. Seminaaripäivän ilta huipentui Ilkka Kippolan kokoamaan Noin 68 -Hullun filmin vuodet elokuvakoosteeseen Kirjakahvilassa.

Vuosi historiassa – mitä jäi mieleen?

Vuosi 1968 näyttäytyy erilaisten töiden ja esitysten kautta moniäänisenä ja kirjavana, ajoittain raivokkaana, mutta myös toiveikkaana. Epäilemättä monet väkivaltaiset tapahtumat, kuten Vietnamin sota, Martin Luther Kingin murha ja Meksikon opiskelijamellakoiden verilöyly järkyttivät ja järkyttävät edelleen. Yksittäisten ja paikallisten levottomuuksien taustalla vaikutti kylmä sota, jonka lonkerot ulottuivat Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton maaperältä kauas ympäri maailmaa. Näiden yksittäisten raivokkaiden tapahtumien ohella huomionarvoista on yli kansallisten rajojen tapahtunut liikehdintä, jossa ihmiset eri puolilla maailmaa kokoontuivat yhteen ja osoittivat mieltään epäoikeudenmukaisiksi kokemiaan asioita vastaan. Tällaisen kytkösten yhtenä mahdollistajana toimi viestintäkanavien, kuten radion ja television yleistyminen, joiden kautta aatteet ja ajatukset sekä tieto kulkeutuivat ympäriinsä. Kulttuurin eri alueet musiikista taiteeseen toimivat väylänä keskustella olemassaolon ja toiminnan mahdollisuuksista. Näin ollen vuoteen sisältyi raivokkaiden purkauksien vastapainona myös toiveikkuutta, solidaarisuutta ja ylipäätään yhteisöllisyyden positiivisia piirteitä.

 

 

Kirjoittaja FM, kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Marika Ahonen on Kulttuurihistorian seuran tiedotus- ja tapahtumatiimin jäsen. Valokuvat: Marika Ahonen

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: Henna Karppinen-Kummunmäki

Hei vaan kaikki! Olen Henna Karppinen-Kummunmäki (s. 1987, Joensuu) varsinaissuomalaistunut Karjalan heili. Toimin tutkijana Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa, jossa viimeistelen tällä hetkellä 1700-luvun englantilaisen eliitin tyttöyteen liittyvää väitöskirjaa. Toisin sanoen, tekstin pitäisi lähteä esitarkastukseen ennen kesälomia, joten toivotaan parasta.  Silloin kun en ole uppoutuneena tutkimuksen tekoon, harrastan lukemista, leipomista, kuvataiteita, lavatansseja ja fiftarimekkoja.

30725468_2206254092939125_1605322259709296640_n

Kulttuurihistorian seurassa olen ollut jäsenenä vuodesta 2017. Tämän vuoden alusta aloitin seuran hallituksessa sekä tapahtumatiimissä. Halusin liittyä Kulttuurihistorian seuraan, koska se on mielestäni hyvä kanava tuoda alalla tehtyä tutkimusta ja osaamista näkyväksi yliopiston ulkopuolelle. Lisäksi seuran toimintojen parissa voin jopa rentoutua, koska siinä pääsen ideoimaan ja puuhastelemaan historian parissa ilman tieteellisen maailman tiukkoja kriteerejä.

Kulttuurihistoria ei ole mikään pölyttynyt tieteellinen kummajainen vaan osa jokapäiväistä elävää elämää. Menneisyys on läsnä monin eri tavoin ja sen ymmärtäminen ja huomaaminen rikastuttaa elämää. Kulttuurihistoria on tuonut minulle avaimia tarkastella ympäröivää maailmaa uusin silmin. En ota mitään itsestään selvinä tosiasioina, vaan näen, millaiset kulttuuriset rakenteet huomaamatta vaikuttavat ihmisten ajatteluun ja käyttäytymiseen. Joskus myös tieto lisää tuskaa. Tutkijan tehtävä on olla yhteiskunnallisena keskustelijana vaikeistakin aiheista, vaikka välillä se tuskastuttaakin. Maailma ja ihmisten asenteet muuttuvat niin hitaasti. Mutta mieluummin näin, kuin eläisin täysin laput silmillä.

Jos kulttuurihistoria olisi jokin tunne, sanoisin, että se on uteliaisuus. Kaikkia alalla toimivia ihmisiä nimittäin yhdistää aito kiinnostus ja uteliaisuus ympäröivään maailmaan. Mikään aihe tai ilmiö ei ole liian vähäpätöinen tai ”väärä” tutkimuskohteeksi.

Lähiaikojen tapahtumista suosittelisin seuran jäsenille matkaa Someron Nostalgiaviikolle toukokuun lopulla (17.-20.5.). Torstaina 17.5. seuramme järjestää kirjastolla kaksi luentoa ja nostalgia-aiheista kirjamyyntiä. Muutenkin tapahtuma on täynnä 1950- ja 1960-lukujen kulttuurihistoriaa ja tunnelmaa. Kellomekot ja lierihatut siis kaapista esille ja mukaan vaan!

Näyttelykokemuksia: Rut Brykin Taikalaatikko Turun taidemuseossa

Turun taidemuseossa on parhaillaan esillä keramiikkataiteilija Rut Brykin (1916–1999) laajaa tuotantoa esittelevä näyttely Taikalaatikko. Näyttelyssä luodaan kronologinen läpileikkaus taiteilijan miltei puoli vuosisataa kestäneeseen uraan, johon mahtui niin uusia teknisiä kokeiluja kuin aihemaailman pelkistymistä esittävästä abstraktimmaksi, vaikkakin yksityiskohdiltaan pikkutarkaksi. Bryk oli koulutukseltaan graafikko, mutta ajautui keramiikkataiteen pariin ikään kuin sattuman kautta, ja hänestä tulikin sodanjälkeisen Suomen keramiikan keskeisimpiä uudistajia, joka saavutti menestystä niin kotimaassa kuin ulkomailla. Suomen taideteollisuuden varsinaisella kultakaudella 1950-luvulla Brykin ja hänen puolisonsa, muotoilija Tapio Wirkkalan tuotanto niittivät mainetta ja kunniaa muun muassa Milanon triennaalissa. Taidehistorioitsija Harri Kalha on luonnehtinut Espoon modernin taiteen museon EMMAn julkaisemassa teoksessa Rut Bryk. Elämän taide (2016) Brykia ujoksi ja syrjäänvetäytyväksi persoonaksi, joka kartteli julkisuutta, ei mielellään puhunut julkisesti taiteestaan eikä halunnut tulla kutsutuksi keraamikoksi, koska virallista koulutusta sille alalle hänellä ei ollut. Rut Bryk oli siis henkilönä eräänlainen mysteeri, jonka teokset saivat puhua puolestaan.

Rut Bryk ei koskaan täysin hylännyt esittävää taidetta, vaikka tyylillisesti ja ilmaisultaan teokset muuttuivatkin paljon etenkin 1960-luvulla ja sen jälkeisessä tuotannossa. Varhaistuotantoa, eli juuri sodan jälkeisten vuosien teoksia on kuitenkin helpompi nähdä Brykin henkilöhistorian ja ajan yhteiskunnallisten ilmiöiden kautta. Rut Bryk eli lapsuutensa Tukholmansa, mutta vietti monia kesiä äitinsä lapsuudenmaisemissa Karjalassa lähellä Sortavalaa. Lapsuuden onnela menetettiin lopullisesti sodalle, mutta Bryk käsitteli Karjalan muistoja varhaistuotannossaan. Kalhan mukaan naiivi herkkyys oli ominaista taiteilijan persoonalle, mutta sopi myös sodan jälkeiseen aikaan, jolloin maailman tapahtumia haluttiin käsitellä osin eskapistisestikin.  Brykin varhaistuotannossa pitäydyttiin varsin tutuissa ja turvallisissa, osin feminiinisissäkin aiheissa, kuten kukka- ja ruoka-asetelmissa. Uutta oli sen sijaan muoto: keramiikkalaattojen ja -vatien asettaminen seinälle haastoi porvarilliseksi mielletyn tauluformaatin. Toisaalta on hyvä muistaa, että meille nykyään niin tavalliset hedelmät olivat pulavuosina harvinaisia näkyjä suomalaisissa ruokapöydissä, ja siksi näennäinen arkisuus ja tavallisuus saattoivatkin omana aikanaan olla heijastumia parempien aikojen toiveista.

Asetelmien lisäksi Brykin varhaistuotannossa vietettiin häitä ja hautajaisia, pidettiin kahvikutsuja ja elettiin elämää osin arkisissa, osin sadunomaisissa miljöissä. Teoksessa Lintuhäkki (1947; kuva 1) nähdään taivaalla liitelevä aviopari keväisen vehreässä, kukkivien kielojen täyttämässä ympäristössä. Hääpari on ikään kuin irrottautunut maanpäällisestä todellisuudestaan aivan toisenlaisiin sfääreihin vihkikirkon jäädessä kauas alapuolella. Kuva-alaa hallitsee kuitenkin pöydällä oleva suuri häkki, jonka sisällä orrella istuu kaksi lintua. On lähes mahdotonta olla tulkitsematta lintuja avioparin vertauskuvana, velvollisuutena olla uskollisia toisilleen loppuelämänsä ajan papin aamenen jälkeen. Aihe oli Brykille ajankohtainen, sillä noihin aikoihin hän avioitui Tapio Wirkkalan kanssa ja sai pian kuulla odottavansa parin esikoispoikaa, Samia. Avioliittoon astumista taiteilija oli kuitenkin kuvannut jo muutamaa vuotta aikaisemmin teoksessaan Häät (1944; kuva 2), jonka pastellinsävyistä miljöötä hallitsee koristeellisen rautaportin ympäröimä vihkikirkko sekä punaisena ja keltaisena loistava ruusutarha. Kuvan oikealle etualalle asetettu hääpari on ikään kuin astumassa ulos kuva-alasta, kävelemään yhdessä kohti tulevaisuutta. Inhimillisen elämän siirtymäriittejä kuvataan vielä tummanpuhuvassa teoksessa Hautajaiset (n. 1947; kuva 3), jossa surevasta saattojoukosta yläviistossa lentää joukko vainajaa viimeiseen leposijaansa saattavia enkeleitä – todennäköisesti hautaan, jota ristin sijaan koristaa vain yksi punainen ruusu.

Brykin kuvaamista aiheista on helppoa löytää yhtymäkohtia taiteilijan henkilöhistoriaan, mutta niiden yleismaailmalliset elementit kertovat mielestäni myös paljon enemmän niistä inhimillisistä teemoista, jotka enemmän ja vähemmän ovat läsnä ihmisten elämässä kaikkina aikoina. Tyylillisesti mielenkiintoisen yhtymäkohdan luo venäjänjuutalaisen kuvataiteilijan Marc Chagallin (1887–1985) tuotanto. Chagall oli kotoisin Vitebskistä, nykyisen Valko-Venäjän alueelta, ja jo nuorena 1910-luvulla Pariisissa asuvana taiteilijana hän käsitteli useissa teoksissaan lapsuusmuistojaan, joissa esiintyvät venäläiset talonpojat, hirsitalot, lehmät ja kirkot. Kuvien ihmishahmot saattavat olla ympäristöstään irrallaan, ikään kuin unenomaisina taivaalla leijuvina tarkkailijoina – samanlaisina Chagall kuvasi myös hieman myöhemmässä tuotannossaan pariskuntia sekä aviopareja. Vitebsk oli Pariisin vuosina taiteilijalle vahvasti läsnä muun muassa äänien, hajujen ja värien välittäminä muistoina. Teosten lapsuusmaisemat ovat muistojen värittämiä subjektiivisia tulkintoja, välähdyksiä, joilla ei tavoitellakaan loogista totuutta. Venäjällä elettiin Chagallin nuoruudessa suurten muutosten aikoja. Vaikka taiteilija ei pysyvästi kotimaataan hylännytkään, lapsuuden maisemat muuttuivat reaalitodellisuudesta menneisyyden muistikuviksi. Rut Brykille 1940-luku merkitsi lopullista luopumista Karjalan onnellisista kesistä, lapsuuden ja nuoruuden päätöstä. Chagallin lailla muistot olivat kuitenkin läsnä värittyneinä, leijuvina, pirstaleisina.

Eräs Taikalaatikon kiehtovimmista piirteistä on se, miten näyttelyn kautta piirtyy kuva taiteen vuosisataisista tarinoista, inspiraatiosta ja siitä, kuinka taiteilija peilaa menneisyyttä omaan aikaansa ja elämäänsä – ja miten toisaalta me tässä hetkessä elävät katsojat kiinnitämme kuvat omiin kertomuksiimme ja tulkintoihimme. Bryk oli nuoresta lähtien kiinnostunut quattrocentosta, varhaisrenessanssin taiteesta. Matka Italiaan oli nuorelle Brykille vasta haave, mutta kipinä 1400-luvun mestareiden luomuksiin oli syttynyt jo lapsuudenkodissa, jossa Italian taidetta nautittiin kehystettyjen painokuvien muodossa. Taidekirjojen kuvat olivat Brykin lapsuudessa mustavalkoisia, joten värien kuvittelu oli yksi keskeisistä tekijöistä, joka tuli myöhemmin muovaamaan taiteilijan tuotantoa. Hehkuvissa väreissään Bryk ei tavoitellutkaan realistista ilmaisua, vaan toi varhaisrenessanssista omaksuttuun, tietyllä tavalla pelkistettyyn ja arkaaiseen ilmaisuun oman voimansa vahvoissa, syvien sävyjen lasitteissa, jotka mahdollistuivat taiteilijan kehittämässä tekniikassa. Yksi Brykille tärkeistä painokuvista, Domenico Ghirlandaion Pyhän Elisabetin vierailu (1490) on säilynyt, ja sen päälle Wirkkalan ja Brykin tytär Maaria on kiinnittänyt värillisen painokuvan. Harri Kalha toteaakin, että yhdessä ja samassa kuvassa on läsnä kolme eri aikatasoa – quattrocento, Rutin lapsuus 1900-luvun alussa ja Maarian aika vuosisadan loppupuolella. Tämän päivän katsojina paikannumme omaan nykyhetkeemme, mutta ammennamme menneisyydestä – niin omista henkilökohtaisista muistoista kuin kulttuurimme kuvaperinteestä. Vanhaan on helppo ihastua ja siitä inspiroitua, mutta tulkintojen ja toimintojen kautta vanhasta syntyy aina jotakin uutta.

Bryk käsitteli teoksissaan raamatullisia aiheita, kuten enkeleitä, pyhää ehtoollista sekä uskonnollisen elämän harjoittamista muun muassa italialaisissa kirkoissa ja karjalaisissa kappeleissa. Kristillinen perinne ja oma elämä nivoutuvat Brykin teoksissa Äiti ja lapsi (n. 1953, kuva 4) sekä Piritta (1955, kuva 5). Madonnaa ja lasta kuvaavan figuurin voi helposti tulkita Rutiksi ja pieneksi Sami-pojaksi. Piritta-seinälaatta valmistui pian sen jälkeen kun Rut Brykin ja Tapio Wirkkalan perhe täydentyi toisella lapsella, vuonna 1954 syntyneellä Maaria-tyttärellä. Teoksesta  kiinnostus varhaisrenessanssin muotokieleen yhdistyy varsin tavanomaiseen hetkeen arkipäivässä, jossa pieni tyttö vetää itseään letistä. Huivipäinen äiti pitelee tyttöä kiinni toisesta kädestä, mutta luo samalla jollain lailla poissaolevan katseensa yläviistoon taivaalle. Äidin kasvot tuovat mieleeni Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äidin (1897). Surua, iloa ja huolta, arkista touhuamista ja väsymystä, hajamielisyyttä ja huomion herpaantumista – äidin elämää yhtä kaikki. Siinä missä Piritta voidaan lukea osaksi Rut Brykin omaa henkilöhistoriaa, raamatullisen ja kalevalaisen mytologian läsnäolo tekee aiheesta myös länsimaiselle kulttuurille keskeisen teeman. Universaaliudessaan siinä on kaikille jotakin tuttua, monille myös jotakin samaistuttavaa.

Vuosikymmenen loppupuolella ja etenkin 1960-luvulla Bryk siirtyi ilmaisussaan abstraktimpaan suuntaan, vaikka esittävistä elementeistä ja muodoista hän ei varsinaisesti koskaan luopunutkaan. Tyylistä tuli kuitenkin geometrisempaa, ja kooltaan yhä suuremmiksi muuttuneet teokset muotoutuivat yhä enemmän kolmiulotteisiksi, reliefimäisiksi ja osittain värimaailmaltaan pelkistetymmiksi. Siinä missä Brykin quattrocento-tyyliset teokset olivat olleet varsin kaksiulotteisia, uudemmassa tuotannossa taiteilija leikitteli erilaisten koko- ja painopintojen kanssa. Taidenäyttelyssä katsojan on tietysti visusti muistettava olla koskematta teoksiin, vaikka Brykin varhaisempien teosten hehkuvan värikylläiset lasitteet ja myöhempien, usein suurikokoisten sommitelmien rosoiset, kekseliäät muodot houkuttaisivat katsojaa tutustumaan taiteeseen silmien lisäksi myös sormilla. Ilahduttavinta näyttelyssä onkin kokonaisuuden monipuolisuus ja yllätyksellisyys, joka herättelee aisteja ja ruokkii mielikuvista monella eri tavalla.

Eräs kiinnostava siirtymävaiheen teos abstraktimpaan suuntaan on kuusikulmaisista avonaisista ja umpinaisista keraamisista laatikoista koostuva Hexagon (1955–1959, kuvat 6 ja 7). Näyttelyn teos koostuu kahdesta erillisestä kokonaisuudesta, joista toinen on moniosainen, geometrisillä kuvioilla leikittelevä ja värikylläinen, toinen taas pohjaväriltään pelkistetyn valkoinen ja perinteisellä tavalla koristeellinen sinikukkakuvioineen. Kahdeksanosaisen valkopohjaisen Hexagonin siniset ja vihertävän harmaat kukkakuviot muistuttavat minua Arabian menneisyydestä, 1900-luvun prameista juhla-astioista liemikulhoineen päivineen. Kukkakuviot ovat pikemminkin juhlallisia kuin arkisia, mutta ne esiintyvät nyt poikkeuksellisessa ympäristössä, geometrisissä laatikoissa, joiden funktio on ennemmin koristeellinen kuin käytännöllinen. Toisin sanoen kukkakuviointi on irrotettu totutusta kontekstista, siitäkin huolimatta, että se on edelleen painettu tai maalattu keramiikalle. Kolmiulotteiset, toisissaan kiinni olevat heksagonit antavat kuitenkin olettaa, että kuviota voi lähteä jatkamaan miten vain – ylös, alas, sivuille. Voisikohan Hexagon-teosten erilaisuus viitata myös siihen, että perinteistä on aika siirtyä eteenpäin, uusiin muotoihin ja väreihin?

Näyttelyn loppupuolella on vielä mahdollista katsoa videomateriaalia Arabian keramiikkaosaston toiminnasta 1940-luvulla. On hyvinkin lumoavaa ja koukuttavaa seurata, miten upeat maljat, vadit ja maljakot syntyvät taiteilijoiden käsissä, ja miten uutta tuottavalle luovuudelle oli tilaa, vaikka tehtaassa toki valmistettiin tuotteita sarjatuotantonakin. Tämä lumous on jotain sellaista, mikä houkuttelee katsomaan näyttelyä vielä uudemmankin kerran – ihmettelemään, löytämään ja oivaltamaan.

*****

Rut Bryk – Taikalaatikko on esillä Turun Taidemuseossa 13.5. asti. Näyttelyn on tuottanut EMMA – Espoon modernin taiteen museo, jossa näyttely oli esillä Brykin syntymän juhlavuonna 2016. Pääosa näyttelyn teoksista on lainattu EMMAan talletetusta Tapio Wirkkala Rut Bryk Säätiön kokoelmasta.

*****

Lähteet:

Alexander, Sidney: Marc Chagall. Suomentanut Eila Salminen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1991.

Kalha, Harri: Rut Bryk. Elämän taide. EMMA Espoon modernin taiteen museo 2016.

1. Lintuhäkki 1947
Lintuhäkki (1947) Kuva: Asta Sutinen
2. Häät 1944
Häät (1944) Kuva: Asta Sutinen
3. Hautajaiset n. 1947
Hautajaiset (n. 1947) Kuva: Asta Sutinen
4. Äiti ja lapsi -figuuri n. 1953
Äiti ja lapsi -figuuri (n. 1953) Kuva: Asta Sutinen
5. Piritta 1955
Piritta (1955) Kuva: Asta Sutinen
6. Hexagon 1955-59
Hexagon 1 (1955-59) Kuva: Asta Sutinen
7. Hexagon 2 1955-59
Hexagon 2 (1955-59) Kuva: Asta Sutinen

Kulttuurihistorian seuran ihmiset: varapuheenjohtaja Jukka Sarjala

Jukka Sarjala (s. Pori 1959)

Kulttuurihistorian seuran varapuheenjohtaja, aiemmin seuran hallituksen rivijäsen.

Olen kulttuurihistorian tutkija ja Turun yliopiston dosentti, vahvuusalueena 1800-luvun kulttuurihistoria. Aloitin opintoni Turussa syksyllä 1979, silloin muinoin, kun Urho Kekkonen oli vielä presidentti. Tällä hetkellä olen kiinnostunut romantiikan aatehistoriasta, ja tekeillä on tutkimus Turun romantiikaksi kutsutusta aatteellis-kirjallisesta liikehdinnästä 1800-luvun alkukymmeninä.

Halusin mukaan Kulttuurihistorian seuraan, koska se on hyvä tapa pitää yhteyttä kollegoihin ja myös mahdollisuus seurata, miten kulttuurihistoriaa harrastetaan ja mitä siitä ajatellaan oppiaineen ulkopuolella. Suhdettani kulttuurihistoriaan sävyttää varmaan paljon se, että olen 1800-luvun ohella tarkastellut jonkin verran early modern –teemoja. Jos kulttuurihistoria olisi jokin tunne, niin etsimättä tulee mieleen ylevän tunne: menneisyyden tapahtumien, ihmiskohtaloiden, halujen ja intohimojen, ongelmien ja näkökulmien ylitsevuotava moneus, joka voi saada tarkastelijansa hämmennyksiin.

Osaan yllättää harvakseltaan, mutta totta puhuakseni hämmästyin hiukan, kun löysin itseni muutamia vuosia sitten kuntosalilta. Ehkä vastaan tällä tavoin vuosien päästä siihen Veikko Litzenin aikoinaan esittämään kysymykseen, kun hän tiedusteli kulttuurihistorian johdantoluennon kuulijakunnalta, kuinka moni meistä oli käynyt nyrkkeilyottelussa.

Jukan esittely Wikipediassa