Juice ja paluu 70-luvulle

Viime joulun tienoilla teattereihin tuli Teppo Airaksisen ohjaama elokuva Juice, jonka kävin katsomassa tammikuun puolella (päärooleissa Riku Nieminen, Iida-Maria Heinonen, Antti Tuomas Heikkinen ja Pekka Strang). Tavanomainen elämäkertaelokuva se ei ole, vaikka se perustuu käsittääkseni Antti Heikkisen vuonna 2014 ilmestyneeseen biografiaan Risainen elämä. Juice Leskinen 1950–2006. Sen kuvaamat tapahtumat ajoittuvat muutamia päähenkilön lapsuutta valottavia kohtauksia lukuun ottamatta 1970-luvulle ja osin vielä seuraavalle vuosikymmenelle. Oli helppoa aavistella etukäteen, että tulossa on nostalgiatrippi, enkä pettynyt odotuksissani.

Juice-elokuvan ensi-ilta oli tapaninpäivänä 2018.

Minulle tutuin ja läheisin Juice sijoittuu 70-luvulle, Marilynin, Jyrki boyn ja Napoleonin mopon tekijän nuoruuteen ja omaan nuoruuteeni. Tuolloin Juicen ja Coitus Intin biisit, eritoten albumilta Per Vers, runoilija (1974), sekoittuivat korvissani Dave Lindholmin, Led Zeppelinin, Yesin, Pink Floydin, Hectorin, Deep Purplen, Hurriganesin, CCR:n ja Abban Euroviisu-voiton luomaan musiikkivirtaan. Elokuva kertoo nuoren Juice Leskisen epävarmuudesta, ihmissuhteista, rakastumisesta, alkavista bändiharrastuksista ja nopeasta noususta valtakunnan julkisuuteen, jolloin lahjakkaan lauluntekijän nokkelat sanoitukset ja tarttuvat melodiat syöpyivät heti suuren yleisön mieleen. Lyriikkaa kirjojen muodossa julkaissut Juice jää kuvauksesta sivuun. Yhdellä-kahdella kohtauksella elokuva luovii myös legendaarisen Tuuliajolla-kiertueen sivuitse, mutta ratkaisu on ymmärrettävä, sillä kiertueesta on olemassa oma dokumenttinsa, Kaurismäen veljesten ohjaama Saimaa-ilmiö (1981).

Koska lähtökohta omalle katsomiskokemukselleni oli vahvasti nostalgisoiva, elokuvan kiinnostavuuden mittapuuksi nousi ajankuvan luominen, missä se mielestäni onnistuu, paljolti myös hyvän näyttelijätyön ansiosta. Se onnistuu siinä senkin takia, että kertomuksessa vain miehet tekevät jotakin merkittävää ja luovat historiaa, kuten 70-luvun rockskenessä oli tavallista. Musiikille annetaan tilaa, ja toimiva ratkaisu on, että Riku Nieminen laulaa biisit mallikkaasti itse.

Juice ei ollut suomirockin alkuvaiheiden ainoa näkyvä tekijä, mutta hän kohosi sittemmin sellaiseen kansansuosioon, että häntä ryhdyttiin pitämään sen perustajahahmona. Monet ovat kehuneet elokuvaa siitä, että se näyttää Juicesta myös vähemmän mairittelevia puolia, perhettään laiminlyövän alkoholisti-isän tai ajoittain riitaisan puolison ja bändijäsenen. Coitus Intissä soittanut Harri Rinne kiirehti tosin jo ennen ensi-iltaa kiistämään elokuvan antaman kuvan hänen ja Juicen tulehtuneista väleistä. Rinteellä on oikeus näkemyksiinsä, ja hän piti elokuvasta, mutta itseäni, kuten varmaan monia muitakaan katsojia, tuollaisten yksityiskohtien mahdollinen paikkansapitämättömyys ei haittaa. Saman voi todeta senkin osalta, että joitakin Juicen elämänolosuhteita on elokuvassa hieman oiottu. Tarinaa seuratessani en osannut kiinnittää huomiota historialliseen epätarkkuuteen vaan myötäelin 70-lukua ja sitä rentoa innostusta, jolla Coitus Int kokosi rivinsä esiintyäkseen pienillä tanssilavoilla ja seuraintaloilla.

Juice-elokuva, Riku Nieminen
Suomi-kitaran varressa elokuvassa pääroolia esittävä Riku Nieminen.

Elokuvan myötä mieleeni nousi välähdyksiä Juicen ja myös Mikko Alatalon keikoilta 80-luvun alun Turussa. Edellinen eli silloin voimiensa päiviä, Juice Leskinen Grand Slam ‑yhtyeen perustamisaikoja. Muistan hyvin senkin, kun Juice tituleerasi itseään ”kielityöläiseksi” Suomen Kuvalehden mielipidepalstalla joskus 70-luvun jälkipuolella. Lehti oli haastatellut ministerinä toiminutta Paavo Väyrystä, jonka puheista se oli nostanut kansilehdelle sitaatin ”Työttömyys on tahdon puutetta”. Lyhyenä kommenttina Väyrysen ajatuksiin ja asenteisiin Juice riimitteli sen muotoon ”Työttömyys on. Tahdon puutetta”. 70-luvun Fingerporia?

Myös Turussa huhuttiin 80-luvun lopulla, että Juice on kuollut, ja sen myötä tulin pohdiskelleeksi, oliko sitä ihan tosissaan ryhdyttävä odottelemaan muistokirjoituksia. Huomattavasti laihtunut artisti palasi kuitenkin julkisuuteen Neil Hardwickin tv-ohjelmassa, jossa hän kertoi kärsineensä maksakirroosista. Terveys- ja alkoholiongelmista huolimatta hänellä oli tuolloin vielä paljon edessä, mutta niitä vaiheita Juice-elokuva ei enää kuvita vaan päättyy tyylikkäästi comebackin jälkeisiin tunnelmiin.

Gramofoniepidemiaa, katukieltä ja korkeita odotuksia – näkökulmia aistittuun, koettuun ja puhuttuun ympäristöön 1920-luvun Helsingissä.

Helsingin kaupunginmuseoon kuuluvassa Hakasalmen huvilassa vietettiin lauantaina 2.2. iltapäivää 1920-luvun hengessä. Nuoren itsenäisen tasavallan alkutaipaleisiin tutustuttiin pääasiassa historioitsijoiden johdolla sekä elävän musiikin säestämänä tapahtumassa Shimmyä ja slangia, punikkeja ja pilvenpiirtäjiä, joka veti museon yläkerran salin täyteen kiinnostuneita kuulijoita. Tutkijat johdattivat puheenvuoroissaan yleisön miltei sadan vuoden takaisiin helsinkiläisiin mielenmaisemiin ja kaupunkikuviin, jonka jälkeen kuulijoille tarjoiltiin musiikkia gramofonilevyjen ja salonkiorkesterin muodossa. Tilaisuus järjestettiin Hakasalmen huvilassa tämän vuoden syyskuulle asti esillä olevan Suruton kaupunki – kohtauksia 1920-luvun Helsingistä -näyttelyn oheisohjelmana.

Tapahtumassa valotettiin helsinkiläistä 1920-lukua muun muassa kansakoulun, kielen, arkkitehtuurin ja populaarikulttuurin, etenkin gramofonien ja äänilevytuotannon kautta. Iloisen, hedonistisen ja huvittelua täynnä olevan vuosikymmenen maineessa paistattelevan 20-luvun synkempää puolta esitteli työväestön ja kansakoulunopettajien välisiä jännitteitä väitöskirjassaan tutkinut Oona Ilmolahti, joka puheenvuorossaan avasi ennen kaikkea lasten kokemuksia verisen sisällissodan jälkeisessä Helsingissä. Oppivelvollisuuslaki kattoi vuosikymmenen alusta lähtien koko kansan, mutta juopa työläisperheiden lasten ja usein keskiluokkaisesta taustasta tulleiden opettajien välillä saattoi olla syväkin – etenkin siinä nuoressa, ideologisesti hyvinkin jakautuneessa ja haavoittuneessa tasavallassa, jossa yhteiskunnan virallinen totuus, historia ja väri oli valkoinen.

Puhekieltä ja slangia tutkineen suomen kielen emeritusprofessori Heikki Paunosen mielenkiintoisessa esitelmässä puolestaan sukellettiin työläiskaupunginosissa kukoistaneeseen, suomen lisäksi venäjästä ja ruotsista ammentaneeseen puhekieleen, joka nykyään tunnetaan slangina. Aikalaistermi slangi ei ollut, vaan sitä kutsuttiin käyttäjiensä mukaan usein halventavasti katukieleksi tai katupoikien kieleksi. Sivistyneen kansalaisen suusta ei katukieltä suvaittu kuultavan, sillä katukielen käyttämisen uskottiin olevan yhteydessä myös muunlaiseen moraaliseen rappioon ja paheisiin, kuten juopotteluun ja rötöstelyyn.

Silja Laineen puheenvuorossa luotiin katsaus arkkitehtuurikeskusteluun, joka 1920-luvun Helsingissä keskittyi paljolti siihen, millainen kuva maan pääkaupungille haluttiin luoda ja minkälaista viestiä välittää myös kansainväliselle yleisölle. Erääksi aikakauden kiintoisimmista ja kiistaa herättäneimmistä rakennushankkeista muodostui Suomi-Filmin elokuvateatteriksi kaavailtu Kino-Palatsi, jonka oli määrä kohota kaupungin ensimmäiseksi pilvenpiirtäjäksi. Vaikka pilvenpiirtäjähanke jäi lopulta vuosikymmenen vaihteessa iskeneen laman vuoksi toteutumatta, avaa sen ympärillä käyty keskustelu herkullisia näköaloja sekä aikansa kuviteltuun että todelliseen kaupunkitilaan, ristipaineeseen modernin ja perinteisen, kansallisen ja kansainvälisten vaikutteiden välillä.

Vuosi 1929 puolestaan toi tullessaan ilmiön, joka järisytti kaupungin äänimaisemaa perusteellisesti. Yhä useammissa helsinkiläisissä asuintaloissa, etenkin nousevan suomenkielisen keskiluokan asuttamassa Töölössä, raikui yötä myöden jazz ja muut uudet hittisävelmät. Tiina Männistö-Funkin mukaan tämä aikalaisten gramofoniepidemiaksi tai -sairaudeksi kutsuma ilmiö herätti niin ihastusta kuin rajua vastustustakin. Gramofoni ei suinkaan ollut uusi keksintö enää 1920-luvun lopulla, mutta madaltuneet tuontitullit mahdollistivat sen, että yhä useammalla helsinkiläisellä oli mahdollista ostaa levysoitin omakseen. Myös äänilevyjen määrä kasvoi räjähdysmäisesti: yhden vuoden aikana myynti kipusi viisinkertaisesti niihin lukemiin kuin kaikkina aikaisempina vuosina yhteensä. Ei siis ihme, että kaikkialla tuntui soivan viihdemusiikki – kotien lisäksi myös esimerkiksi uimarannoilla ja kansanpuistoissa, jonne työväestökin saattoi saapua viettämään kesäistä vapaapäivää matkalaukkugramofonit mukanaan.

Vaikka tilaisuudessa kuullut puheenvuorot ensikuulemalta vaikuttivat käsittelevän toisistaan hyvinkin paljon eroavia aiheita, nousi esiin myös paljon toistuvia teemoja ja etenkin vastapareja. Maaseudun ja kaupungin, modernin ja perinteisen, sivistyneistön ja kansan dikotomiat toistuivat useissa yhteyksissä, ja loppujen lopuksi niiden kautta pyrittiin määrittelemään sitä, mikä koettiin oikeana ja vääränä, mikä hyvänä ja pahana. Kuten Heikki Paunonen puheenvuorossaan totesi, leimattiin katukielen eli slangin puhujat melko yksiselitteisesti heikkolahjaisiksi ja huonoihin elämäntapoihin helposti sortuviksi kaupunkilaisiksi, jotka saattoivat lopulta ajautua täydellisesti turmion teille. Heihin lukeutuivat lehtimyyjien ja jynssäreiden lailla ne lukuisat Sörnäisten työläispojat, jotka heittivät huulta varpusista, jatsitytöistä ja jorogigiksistä – kieltolain ja muiden modernin ajan ilmiöiden hengessä tietenkin.

Katukielen käyttämiseen liittyi monia kielteisiä assosiaatioita, joihin otettiin kantaa myös lehdistössä. Erityisen mielenkiintoiselta tuntuu se, miten slangia käytettiin poliittisena ja kulttuurisena lyömäaseena, mutta ei ainoastaan sivistyneistön ja työläisten välillä, vaan myös vasemmistolaisten sisäisessä valtataistossa. Sosialidemokraatit ja kommunistit nokittelivat toisiaan omissa julkaisuissaan, ja yksi pahimmista mahdollisista loukkauksista olikin syyttää vastapuolta katukielen käyttäjäksi. Slangin puhuminen nähtiin jopa siinä määrin vaarallisena, että huolestuneet äänet kannattivat helsinkiläispoikien lähettämistä maaseudulle oppimaan oikeanlaista suomen kieltä ja kulttuuria. Etenkin katukieltä puhuvat karskit ja huonotapaiset työläispojat nähtiin ei-toivottuna, jopa vaarallisena aineksena nousevalle kansakunnalle, mutta kuten Oona Ilmolahti muistutti, oppivelvollisuuden myötä ketään ei voinut enää erottaa kansakoulusta. Kiinnostavaa on etenkin se, että vaikka katukielen puhuminen assosioitiin ennen kaikkea alempiin yhteiskuntaluokkiin, ei sen vaaroilta uskottu olevan täysin turvassa parempiosaisten oppikoululaistenkaan. Toisin sanoen ”huonon” kielen käyttäjiltä katsottiin puuttuvan niin paljon tarvittavia yksilöllisiä hyveitä, että heidän pelättiin ilman yhteiskunnan puuttumista suistuvan kelvottomiksi kansalaisiksi.

Sadan vuoden takainen Helsinki oli nopeasti modernisoituva ja laajeneva pääkaupunki, joka kaipasi vanhan hallinnollisen keskustan ohella sekä uutta vetovoimaista, kaupallista keskittymää että asuinrakennuksia kasvavalle keskiluokalle ja työväestölle. Silja Laineen mukaan pilvenpiirtäjähanke oli erityislaatuinen, rohkea ja vahvoja mielipiteitä herättävä ennen kaikkea siksi, että kotimaassa vain harva oli oikean pilvenpiirtäjän nähnyt. Rakennushanketta kommentoitiin ahkerasti, mutta kannanotot huolineen ja positiivisine visioineen pohjautuivat enemmänkin populaarikulttuuriin, mielikuviin ja ulkomaalaiseen kuva-aineistoon kuin kokemuksiin – olihan kyseessä jotain aivan uutta ja ainutlaatuista.  Fritz Langin elokuva Metropolis, jo ilmestymisaikanaan runsaasti huomiota saanut ja sittemmin klassikoksi vakiintunut futuristinen dystopia, toi pilvenpiirtäjät suomalaisyleisönkin eteen ja piirtyi aikalaisyleisön silmissä kuvaamaan nykyaikaa ja tulevaisuutta, joka ei suinkaan näyttäytynyt yksinomaan ihmiskunnalle myönteisenä. Vaikka Kino-Palatsin suunnitelmissa lupailtiin demokraattisesti kaikille avointa näköalakahvilaa pilvenpiirtäjän huipulta, hanketta vastustavat mielipidekirjoitukset puhuivat ennennäkemättömän korkeasta rakennuksesta ”kaupungin raiskauksena” ja ”auringonpimennyksenä”. Pilvenpiirtäjän pelättiin siis olevan visuaalisesti sopimaton tuttuun ja totuttuun kaupunkiympäristöön, mutta arvoristiriitoja koettiin myös sen suhteen, että kaupallinen rakennushanke tavoitteli näyttävää ulkomuotoa tapaan, jota aikaisemmin oli totuttu näkemään lähinnä kirkoissa ja hallintorakennuksissa.

Myös kaupungin vallannut gramofonikuume ja kaupunkitilan äänimaiseman nopea muuttuminen herättelivät ihmiset kannanottoihin. Kriittisissä kommenteissa gramofonimusiikki leimattiin kansan huonoa makua edustaviksi ”rekirallatuksiksi”, joka oli siis jotain aivan muuta kuin paria vuotta aikaisemmin perustetun Yleisradion pääasiassa klassisesta musiikista koostuva tarjonta. Niin sanotusti korkeakulttuurin, sivistyneen maun ja rahvaanomaisena koetun viihdemusiikin välillä selvästi olikin kuilu, joka sekä ihastutti että harmitti aikalaisia. Muutokset musiikinkuuntelussa olivat myös herkullista kasvualustaa komiikalle. Tiina Männistö-Funk täydensi esitystään lehdissä julkaistuilla pilapiirroksilla, joista eräässä kuvattiin nuorta, maaseudulta muuttanutta opiskelijatyttöä lukemassa kirjaa asuntonsa pöydän ääressä. Lukeminen jäi sillä kertaa kuitenkin vain epäonniseksi yritykseksi, sillä kaikkialta seinien läpi – niin ylhäältä ja alhaalta kuin viereisistäkin huoneistoista – kantautui äänekäs gramofonien soitanta niin raastavana, että opiskelijapolo joutui tuskastuneena peittämään korvansa.  Kiinnostavalla tavalla tämä populaarikulttuurin muoto venytti yksityisen tilan rajoja, sillä naapurin kuuntelemasta musiikista pääsi osalliseksi jokainen, halusipa tai ei. Musiikista nauttiminen muuttui myös muulla tavoin yhteisöllisemmäksi. Siinä missä kaupunkilainen yläluokkainen musiikkikulttuuri oli aikaisemmin painottunut konserttisaleihin, salonkeihin ja yksityiskodeissa tapahtuvaan musisointiin, gramofonien yleistymisen myötä ihmiset saattoivat kutsua toisiaan kotiinsa kuuntelemaan levyjä. Musiikin kuluttaminen kaupallistui ja muuttui osaksi sosiaalista kanssakäymistä ja vapaa-ajan huvittelua julkisissakin tiloissa. Gramofonia kritisoivissa äänenpainoissa levysoittimien ääni vertautui kaupungin häiritsevänä koettuun meluun, mutta taustalla oli myös vahvoja arvolatauksia. Jazzia pidettiin yläkäsitteenä kulttuuriselle rappiolle, kevytmielisyydelle ja ulkomaalaisille turhuuksille. Aivan kuten puhuttaessa katukielen vaaroista, myös gramofonimusiikki rinnastettiin sivistyneelle kansakunnalle sopimattomaan paheelliseen elämäntapaan.

Viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä keskusteltiin paljon hyvän yksilön ominaisuuksista, mikä etenkin 1920-luvulla tuntuu kiteytyvän käsitykseen hyvästä kansalaisuudesta: itsenäinen Suomi oli nuori valtio, joka repivän kansalaissodan jälkeen joutui määrittelemään itsensä ja identiteettinsä monin tavoin. Kansallista yhtenäisyyttä luotiin nojautumalla yksinkertaistettuihin totuuksiin ja ihanteisiin, jotka joutuivat ainakin jossain määrin törmäyskurssille vallitsevan todellisuuden kanssa.  Kansakoulu, gramofonimusiikki, korkeuksiin kohoavat rakennushankkeet ja slangin puhuminen olivat kaikki jotakin uutta ja ne edustivat muutosta suhteessa menneeseen. Aistihavainnot ja niihin perustuvat mielipiteet eivät useinkaan jääneet neutraalin kommentoinnin tasolle, vaan olivat vahvasti kantaaottavia. Pohjimmiltaan kommentit vetosivat usein oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä puntaroiviin moraalikäsityksiin.

Kiinnostavien ja monenlaisia kysymyksiä herättäneiden puheenvuorojen jälkeen yleisölle tarjoutui vielä mahdollisuus eläytyä 20-lukulaisiin äänimaisemiin gramofonilevyjen ja elävän musiikin välityksellä. Viulisti Jaso Sasakin mukanaan tuomien gramofonien levylautasilla soivat niin Enrico Caruso kuin aikansa kotimaiset suurhitit Asfalttikukka, Emma ja Särkynyt onni. Tuttujen kappaleiden kuuleminen alkuperäisillä äänentoistolaitteilla oli kuin kiehtova aikahyppy menneeseen, joka toi lähelle niin levysoittimet fyysisinä esineitä kuin musiikin juuri siinä muodossa kuin sitä miltei sata vuotta sitten kuunneltiin. Tapahtuma huipentui Salonkiorkesteri Valentinon musisoitiin. Veikko Hakkaraisen luotsaaman yhtyeen johdolla siirryttiin viettämään iltaa 1920-luvun Hotelli Kämpin hengessä, kun viulujen, pianon ja kontrabasson loihtimana kuultiin niin marssia, valssia ja tangoa kuin oopperakatkelmakin sekä päätöskappaleena juhlavasti Finlandia. Iltapäivän tarjonta oli kaikkineen niin yltäkylläinen ja antoisa, että lopulta ei jäänyt edes harmittamaan, vaikka aikaa itse museonäyttelyyn tutustumiseen ei sillä kertaa jäänyt. 1920-luvun Helsingistä jää ammennettavaa, kuviteltavaa, aistittavaa ja pohdittavaa vielä pitkäksi aikaa vastaisuudessakin.

IMG_7563

Grammophon 1905. Kuva: Asta Sutinen

IMG_7573

Salonkiorkesteri Valentino soittamassa Kieltolakimarssia. Kuva: Asta Sutinen

IMG_7575

Hakasalmen huvila. Kuva: Asta Sutinen

Kulttuurihistorian ihmiset: esittelyssä seuran hallituksen jäsen, väitöskirjatutkija Tiina Harjumaa

Olen kulttuurihistorian sivutoiminen tuntiopettaja ja väitöskirjatutkija Lapin yliopistosta. Aloitin opintoni täällä Rovaniemellä ja valmistuin kasvatustieteen maisteriksi ja luokanopettajaksi vuonna 2015. Sivuaineenani luin historiaa kasvatustieteiden puolella perusopintojen verran, josta jatkoin  kulttuurihistorian opintojen pariin: aine- ja siltaopinnot suoritin Lapin yliopistossa ja syventävät Turun yliopistossa.

Kulttuurihistoria tuntui heti houkuttelevalta ja  kiinnostavalta, vaikka siirtymä peruskoulussa ja lukiossa opitusta tavasta hahmottaa menneisyyttä ja historiaa oppiaineena tuntui suurelta. Istuin peruskurssin luennoilla hieman hämmentyneenä siitä, missä tässä kaikesta on oikein kyse. Mutta kulttuurihistoria kutsui minua luokseen, veti uteliasta luonnettani puoleensa: halusin ottaa selvää, mitä kulttuurihistoria oikein on.

Kun olin laatinut proseminaaritutkielmani lukuvuonna 2012–2013, oppiaineen professori Marja Tuominen tiedusteli kiinnostustani tulla seuraavana lukuvuonna proseminaarikurssille uudestaan mukaan, tällä kertaa opiskelijoiden vertaistukena ja opettajana. Tästä alkoi matkani oppiaineen opetus- ja laitostehtävien pariin, joita on tullut vuosien varrella lisää. Nykyisin opetan perus-, aine- ja syventävien opintojen kursseilla. Koen opetuksen kiinnostavaksi  – ja opettavaiseksi myös itselleni.

Työstän parhaillaan kulttuurihistorian väitöskirjaa, jonka työotsikko on Petsamolaistarinoita – Muistitietohistoriallinen tutkimus Petsamon siirtolaisten menneisyys- ja nykyisyyssuhteesta ja maailmankuvasta, ja jolle Jenny ja Antti Wihurin rahasto myönsi vuoden mittaisen apurahan (2019). Väitöskirja on jatkumoa kasvatustieteen pro gradulleni, jossa tarkastelin Petsamon siirtolaisten koulunkäyntiä uudella asutusalueella 1940–1960-luvulla, sekä kulttuurihistorian sivuainetutkielmalleni, jonka aiheena oli  petsamolaislähtöisen siirtolaisyhteisön henkinen jälleenrakennus toisen maailmansodan jälkeen.

*

Vuosien varrella tapani hahmottaa kulttuurihistoria oppiaineena ja tieteenalana on muotoutunut siten, että kulttuurihistoria on kiinnostunut ihmisestä tekijänä, kokijana, tulkitsijana ja merkityksenantajana – ihmisten tavasta olla ja elää maailmassa ja etsiä oma paikkansa siinä. Siinä missä niin sanottu tavallinen historiankirjoitus keskittyy makrotasolle tai suurmiesten elämänvaiheisiin, kulttuurihistoria on kiinnostunut monenlaisista menneisyyden ihmisistä ja monenlaisista lähdeaineistoista, menneisyyden jäljistä. Kulttuurihistoriassa sekä mikro- että makrotaso ovat luontaisesti läsnä, olematta kuitenkaan varsinaisesti tai välttämättä mikrohistoriaa.

Kulttuurihistoria tarjoaa yllättäviä näkökulmia ja kysymyksenasetteluja, joiden pariin olen saanut syventyä muun muassa opiskelijoiden proseminaaritutkielmia ohjatessani. Kulttuurihistoria on opettanut minut ymmärtämään erilaisia tapoja esittää ja hahmottaa menneisyyttä: historia ole musta-valkoista tai edes harmaiden monia sävyjä sisältävää syy-seuraussuhteiden kerrontaa, vaan värikästä tulkintaa. Tämän olen havainnut myös kirjallisuuden ja elokuvien, dokumenttien ja TV-sarjojen parista, joiden parissa rentoudun: makuni on moninainen eikä aina niin historiapainotteinen.

*

Monikaan ei tiedä minusta, että soitan kitaraa ja pianoa. Perustaidot opin luokanopettajaopinnoissa, joiden jälkeen olen musisoinut harvakseltaan omaksi ilokseni. Ja ehkä välillä avopuolison kauhuksi. (Koiramme muuten häipyy paikalta, jos soitan ja laulan Tuomari Nurmiota.) Erityisesti joulun aika saa minut kaivamaan nuotit ja soittimet esiin. Tämän syksyn olen kulkenut joogassa ja kevätpuolella kuljen kerran viikossa puukäsityökurssilla, jossa tavoitteenani on tehdä kummitytölle ja hänen sisarellensa leikkimökkiin pieni pöytä ja tuolit. Toivottavasti saisin ainakin pöydän valmiiksi!

*

Liityin Kulttuurihistorian seuran jäseneksi niihin aikoihin, kun kulttuurihistorian oppiaine vietti 20-vuotisjuhlaansa Lapin yliopistossa toukokuussa 2017. Aloitin samalla tiedotus- ja tapahtumatiimin jäsenenä ja seuran hallituksen edustajana ja yhteyshenkilönä Rovaniemellä. Hallituksen varsinainena jäsenenä aloitin vuoden 2018 alussa.

Kulttuurihistorian seuran tavoitteena on laajentaa toimintaansa myös Lapissa. Olemme jo ideoineet erilaisia tapahtumia, kuten kulttuurihistorian kahveja.

*

Marraskuun lopussa, perjantaina 23.11.2018 kulttuurihistorian oppiaine esittää Lapin yliopiston Mauri-salissa (taiteiden tiedekunta, F-siipi, 1. kerros) dokumenttielokuvan Auttin neidit ikkunalla (30 min). Käsikirjoittaja ja ohjaaja Mervi Löfgren esittelee tilaisuuden aluksi dokumenttielokuvansa, joka on osa hänen vuonna 2010 ilmestynyttä kulttuurihistorian väitöskirjaansa. Kulttuurihistorian seura on elokuvaesityksessä mukana ja keskustelemassa dokumenttielokuvasta esityksen päätteeksi, jolloin on aikaa myös yleisökysymyksille. Tilaisuuden aluksi on kahvitarjoilu jonka jälkeen siirrymme Mauri-saliin kello 16.15.  Dokumenttielokuva kestää 30 minuuuttia.

Lisäksi seuramme jäseniä voisi kiinnostaa Lapin yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen blogi Menneisyys elää meissä, joka avautuu lukijoille lähiaikoina.

Tervetuloa mukaan seuran tapahtumiin!

 

20181109_160537 (2)

 

 

 

Olavi Virta-elokuva ja elämäkerran haasteet

Kävin viime sunnuntaina katsomassa paljon puhutun ja kiistellyn Timo Koivusalon uusimman ohjauksen Olavi Virta (rooleissa mm. Lauri Tilkanen, Raimo Grönberg, Malla Malmivaara, Martti Suosalo). Olavi Virta on epäilemättä suomalaisen iskelmätaivaan suurimpia tähtiä ja tangon ehdoton kuningas. Hänen levytystuotantonsa on valtava ja monet kappaleista ovat edelleen suosittuja ikivihreitä: Hopeinen kuu, Vihreät niityt, Punaiset lehdet, Punatukkaiselle tytölle, Cumparsita, Voi yksi päivä olla sata vuotta ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti. Virran voidaan sanoa olleen maamme ensimmäisiä julkkiksia, aikana jolloin varsinainen tähtikulttuuri syntyi.

Olavi Virta -elokuva_5
Lauri Tilkanen esittää pääroolin elokuvassa Olavi Virta. Pressikuva.

Lähdin katsomaan elokuvaa avoimin mielin siitä huolimatta, että kriitikot suhtautuivat siihen pääasiassa nuivasti. Myös katsojien mielipiteet näyttävät jakautuneen jyrkästi. Oma mielipiteeni on, että parituntinen elokuva oli sujuva kokonaisuus. Tarina kulki hyvin ja kuvaus oli eheää. Huumoria ja suuria tunteita oli sopivasti annosteltu. Lavastukseen oli kiinnitetty tarkkaa huomiota, jotta ajankuva olisi mahdollisimman uskottava. Musiikkiin oli erityisesti panostettu ja ääniraita lauluineen oli Virran omista levytyksistä. Koivusalo perusteli tätä valintaa juuri sillä, että Virran ääni on niin tunnistettava ja kuuluisa. Elokuvana Olavi Virta oli kaiken kaikkiaan hyvin koskettava. Harvoin saan pyyhkiä silmäkulmia, mutta nyt pääsi käymään niin.

Jäin pohtimaan elokuvaa myös kulttuurihistorian ja varsinkin elämäkerrallisen tutkimuksen näkökulmasta. Kyseessä on nimenomaan elämäkerta, joskin elokuvan keinoin esitetty. Suurin kritiikki onkin kohdistunut siihen, miten Virta ja hänen elämänsä elokuvassa kuvataan. Elokuvaa on moitittu liian silotelluksi. Tästä näkökulmasta elokuvan tekijät ovat olleet haastavan tehtävän edessä. Elämäkerran tekeminen, tai kirjoittaminen, on äärimmäisen vaikeaa. Siihen liittyy paljon eettisiä kysymyksiä, joita ainakaan tutkija ei voi sivuuttaa. Toki markkinoille ilmestyy paljonkin kirjoja, joissa skandaalihakuisesti väitetään paljastavan ”totuus” kohteestaan. Ensimmäisenä tulee mieleen Virran aikalainen Marilyn Monroe, jonka kuolemasta lähtien on ilmestynyt toinen toistaan kohdettaan enemmän ja vähemmän asiallisesti hyödyntäviä kirjoja.

Olavi_virta_levytukku
Olavi Virta kuvattuna toimistossaan 1950-luvun lopulla. Wikipedia Commons.

Kulttuurihistorioisijana edellä mainittu lähestymistapa on minulle hyvin vieras. Tulen sellaisesta tutkimusperinteestä, jossa kohteen kunnioitus on ensiarvoisen tärkeää. Se ei tarkoita sitä, etteikö ikävistä asioista saisi puhua, mutta se tulee tehdä tietyllä kunnioituksella. Kuolleet eivät voi enää puhua omasta puolestaan. Tekijän on siis punnittava tarkoin, mitä ja miten kohteestaan kertoo. Onko tarpeen kertoa aivan kaikkea? Mikä on kohteen oikeus yksityisyyteen? Ja asiat voi kertoa niin monella tavalla. Koivusalo ei ole jättänyt Virran elämän varjopuolia, alkoholismia ja irtosuhteita, huomiotta, mutta niillä ei elokuvassa mässäillä turhaan. Koska jokaisella meistä on elämässämme vähemmän hohdokkaita hetkiä. Teemme virheitä ja tuskin itsekään haluaisimme, että jälkipolvet muistavat meidät vain niistä virheistä.

Lisäksi on muistettava, että historiantutkimus, myös biografinen historiantutkimus on aina tulkinta. Se ei ole absoluuttinen totuus menneestä, vaan aina tulkinta, joka perustuu saatavilla oleviin lähteisiin ja tutkijan tekemiin valintoihin. Näkökulma ratkaisee myös millainen tulkinnasta tulee. Esimerkiksi Olavi Virran tapauksessa erilaisia näkökulmavaihtoehtoja voisivat olla hänen uransa laulajana ja tähtenä tai sitten yksityisenä henkilönä, isänä ja aviomiehenä. Tai hänen elämäänsä olisi voitu tarkastella jollainen tietyllä aikavälillä, käännekohdissa ja niin edelleen. Vaihtoehtoja on loputtomasti. Koivusalo päätti tehdä elämänkaarielokuvan, jossa nuori Virta ryhtyy laulajaksi, menestyy ja kohtaa lopulta uransa romahduksen. Lopuksi kyse on aivan yksinkertaisen ihmisyyteen asiasta: emme pääse mitenkään toisen ihmisen pään sisään, emmekä varsinkaan sellaisen, joka on jo edesmennyt. Silloin paljon kysymyksiä jää vaille vastausta. Samaa periaatetta nähdäkseni voi soveltaa myös elämäkerralliseen elokuvaan. Elokuva on vain yksi tulkinta yhdestä elämästä.

 

Kirjoittaja on kulttuurihistoriotsija, Kulttuurihistorian seuran hallituksen ja tapahtumatiimin jäsen sekä intohimoinen lavatanssija ja vanhan suomalaisen iskelmän kuuntelija.

 

Kirjallisuutta:

Aho, Marko: Iskelmäkuninkaan tuho. Suomi-iskelmän sortuvat tähdet ja myyttinen sankaruus. SKS 2003.

Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus. Toim. Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen. SKS 2014.

Leskelä-Kärki, Maarit: Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Avain 2017.

Niemi, Seija: Olavi Virta. Myytin synty. k&h 2006.

Katsauksia Viron itsenäistymiseen ja muistamisen politiikkaan Turun Kirjamessuilla

Sata vuotta sitten ensimmäistä kertaa itsenäistynyt Viro on ollut laajasti esillä tämänvuotisilla Turun Kirjamessuilla tapahtuman pääteemana. Valokeilaan ovat päässeet niin virolainen nykykirjallisuus ja kulttuuri kuin koko maan monivivahteinen ja traaginenkin historia, josta puhuttaessa aina väistämättäkin joudutaan sivuamaan kansallista identiteettiä ja poliittisia jännitteitä. Kulttuurihistorian seuran järjestämässä, Kallas-salin täyteen yleisöä vetäneessä paneelikeskustelussa Maarit Leskelä-Kärki ja Pertti Grönholm keskustelivat kulttuurihistorian emeritusprofessorin Kari Immosen johdolla Viron itsenäisyydestä ja muistamisen politiikasta. Vaikka keskusteluun varattu puolituntinen riitti toki vain pintaraapaisuun Viron kulttuurisista ja poliittisista kysymyksistä viimeisen parinsadan vuoden ajalta, monia mielenkiintoisia ja perusteellisemman tarkastelun ansaitsevia teemoja nousi esille.

Keskustelussa lähdettiin liikkeelle 1800-luvun puolivälissä heränneestä kansallisuusaatteesta, jonka myötä Virolle, aiemmin historiattomaksi määritetylle kahden dominoivan kulttuuri- ja talousmahdin, Venäjän ja Saksan, vaikutuspiirissä olleelle maalle alettiin kirjoittaa omaa menneisyyttä ja nykyisyyttä. Pertti Grönholmin mukaan virolaisessa kirjallisuudessa ruvettiinkin vuosisadan loppupuolella tuottamaan Viron kansalle sankarillista ja urhoollista historiakuvaa, jonka henkimä vastarinnan perinne eli vielä pitkään maailmansotien välisenä aikana. Viron kirjallisuuteen ja etenkin naiskirjailijuuteen vaikuttanutta Aino Kallasta tutkinut Maarit Leskelä-Kärki puolestaan kertoo, että muutettuaan Viroon viime vuosisadan alussa Kallas alkoi käsitellä novelleissaan yhteiskunnallisia epäkohtia, joissa kärjistyivät niin saksalaisten moisioiden valta kuin tavallisen kansan ahdinko maaorjuudessa. Kallaksen kirjallinen tuotanto oli menneisyyden, mytologian ja modernin ilmaisun vuoropuhelua: hän inspiroitui maan historiasta, vaikka toisaalta kuului Viron itsenäisyyttä kannattaneeseen moderniin kirjailijaryhmittymään Noor-Eestiin.

Virossa kirjallisuus, kuvataide ja muut kulttuurinmuodot olivat neuvostoaikana, etenkin Stalinin vielä eläessä, tiukan sensuurin ja valtiollisen kontrollin puristuksissa.  Kansalliset symbolit ja Viron kansan omaa historiaa korostavat tulkinnat olivat julkisesti vaiettuja ja kiellettyjä. Kirjallisuudessa ja muissa taidemuodoissa suosittiin sen vuoksi kiertoilmaisuja ja allegorioita – se, mitä ei voitu lausua ääneen, kerrottiin rivien välistä. Ilmapiiri vapautui 1960-luvulla, mutta esimerkiksi kansallisia värejä ei edelleenkään ollut mahdollista julkisesti käyttää. Virolaisen kansallisen identiteetin yksi suurimmista kulmakivistä, laulujuhlat, olivatkin vuosikymmenten ajan yksi näkyvimmistä ja ainoista tavoista ilmaista jossain määrin julkisesti omaa kulttuuria siten, että kansallinen sisältö oli integroitu neuvostoideologiaan.

Musiikki ylipäätään oli merkittävässä roolissa Viron itsenäistymisprosessissa Neuvostoliiton hajotessa. Tallinnassa ensimmäistä kertaa vuonna 1988 järjestetty Rock Summer -tapahtuma avautui ulkomaalaisille muusikoille ja puhutteli nuorten virolaisten sukupolvea avoimuudellaan läntiselle kulttuurille ja orastavalle muutokselle. Kansainväliseen esiintyjäjoukkoon kuuluivat muun muassa suomalaiset Eppu Normaali ja Juice Leskinen, joiden merkitystä virolaiset itse ovat maansa kulttuurisessa murroksessa ottaneet usein esiin. Pertti Grönholm viittasi puheenvuorossaan virolaiseen punkyhtyeeseen J.M.K.E.:hen, joka solistinsa Villu Tammen johdolla ironisoi glasnostia ja perestroikan aikaa kappaleessa Tere perestroika, ja yhtyeen Suomessa nauhoitettu ja tuotettu debyyttialbumi Külmale maale (1989) oli muutenkin avoimen neuvostovastainen. Myös omakohtaisesti on ollut kiinnostavaa seurata J.M.K.E.:n uraa. Yhtye on sittemmin keikkaillut ahkerasti myös Suomessa, eivätkä vahvat yhteydet suomalaiseen musiikkiin ja muusikoihin ole unohtuneet. Vironkielisen tuotantonsa ohella J.M.K.E. on muun muassa levyttänyt Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maan, ja muutamia vuosia sitten keikalla Turun Klubilla kuultiin cover-versio Juice Leskisen kappaleesta Eesti (On My Mind).

Itsenäisyys- ja identiteettikysymykset ovat polttavia ja ajankohtaisia myös nykypäivän Virossa. Muuttuva suhde menneisyyteen ja sen tulkintoihin elää jatkuvasti niin kirjallisuuteen, taiteeseen ja muuhun kulttuuriin liittyvässä julkisessa keskustelussa. Kenellä on oikeus tulla muistetuksi ja kuulluksi, minkälaiset tulkinnat ovat hyväksyttyjä? Polttavia kysymyksiä aiheuttavat muun muassa menneisyyden näkyminen kaupunkitilassa. Kymmenisen vuotta sitten laajaa näkyvyyttä sai virolais- ja venäläisväestön välinen konflikti Tallinnaan pystytetyn pronssisoturin sijainnista ja merkityksestä, mutta ristiriitoja ovat herättäneet myös kommunismin uhrien sekä toisaalta vapaussodan muistaminen.  Kuten Pertti Grönholm muistuttaa, venäjänkielisen vähemmistön integroituminen virolaiseen yhteiskuntaan on ollut hidasta eikä suinkaan ongelmatonta. Myös kirjallisuuden piirissä lienee odotettavissa uusia keskusteluja, kun Silja Vuorikurun Aino Kallas -elämäkerta Aino Kallas – maailman sydämessä (2017) ilmestyy lähiaikoina viroksi Sirje Oleskin kääntämänä. Viron kansallisrunoilijasta, kirjailija Lydia Koidulasta elämäkerran kirjoittaneen Kallaksen merkitys virolaiselle kirjallisuudelle on etenkin uuden naistaitelijaidentiteetin kuvaajana kiistaton. Suomalaissyntyistä Kallasta pidetään tärkeänä kulttuurihenkilönä sekä Suomessa että Virossa, joten kirjailija tuotantoineen ja tulkintoineen herättää kiinnostusta Suomenlahden molemmin puolin.

 

kirjamessut 1

Kari Immonen (vas.), Maarit Leskelä-Kärki ja Pertti Grönholm keskustelevat Virosta Turun Kirjamessuilla. Kuva: Asta Sutinen

kirjamessut 2

Kuva: Asta Sutinen

Tervetuloa keväiselle jäsenretkelle Kuralan Kylämäkeen!

Kulttuurihistorian seura järjestää jäsenilleen kevätretken luonnonkauniiseen Kuralan Kylämäkeen torstaina 24.5. Kokoonnumme klo 16.15 Vanhan Kanalan luona, josta lähdemme klo 16.30 alkaen opastetulle kierrokselle. Opastuksen jälkeen tarjolla on vielä pullakahvit.

Lämmin toukokuu on saanut luonnon puhkeamaan täyteen kukoistukseensa, joten nyt on mitä loistavin aika suunnata kesäisen Kuralan kulttuurimaisemaan! Kuralassa voit muun muassa eläytyä 1950-luvun hengessä elävän maalaistalon tunnelmaan ja tietysti tulla tervehtimään laitumella käyskenteleviä lampaita. Retkipäivä tarjoaa myös mainion tilaisuuden tutustua seuramme muihin jäseniin.

Kuralan Kylämäki sijaitsee osoitteessa Jaanintie 45, 20540 Turku. Paikalle pääsee helposti Turun kauppatorilta paikallisliikenteen busseilla 2, 2A, 2B ja 2C. Myös autoille on runsaasti maksuttomia parkkipaikkoja Jaanintien varrella.

Ilmoittauduthan retkelle viimeistään keskiviikkona 23.5. klo 12 mennessä seuran sihteerille Susanna Lahtiselle osoitteeseen kulttuurihistorianseura@gmail.com . Myös uudet jäsenet ovat lämpimästi tervetulleita! Mikäli et ole vielä jäsen, löydät liittymisohjeet täältä.

Nähdään torstaina Kuralassa!

IMG_4971

Kuva: Asta Sutinen

Kulttuurihistorian seura Someron Nostalgiaviikolla

Vuosittaista Someron Nostalgiaviikkoa vietetään tänä vuonna 17.-20.5.2018. Kulttuurihistorian seura osallistui tapahtumaan eilen torstaina tapahtuman avajaispäivänä Someron kirjastolla. Ohjelmassa oli kaksi nostalgia-aiheista esitelmää. Sää oli mitä mainioin! Kaunis auringonpaiste ja suorastaan hellekeli. Päivää virkistivät myös ajoittaiset vesikuurot.

32764275_880687222116335_6866033220165566464_n
Hannu Salmi pitämässä esitelmää suomalaisesta iskelmästä. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki

Seuramme puheenjohtajan Hannu Salmen esitelmässä ”Aatoksin mi kauas entää. Satumaa ja suomalainen iskelmä” sukellettiin suomalaiseen iskelmämusiikkiin, kaipuuseen ja kaukomaiden kuvauksiin. Salmi aloitti kytkemällä suomalaisen iskelmän kaukokaipuun juuret keskiajan trubaduurilyriikkaan ja myöhempien vuosisatojen matkakirjallisuuteen. Hän muistutti, ettei musiikki synny tyhjiössä vaan se on osa kulttuurista vaihtoa. Moni suomalainen iskelmäklassikko kun on käännöskappale. Suomalainen musiikkiteollisuus sai alkunsa 1920-luvun gramofonikuumeen aikoihin, mutta varsinainen iskelmän läpimurto tapahtui 1930-luvulla. Erityisesti sotien jälkeen sanoituksissa korostuivat entistä enemmän rakkaus ja kaiho sekä orientalistiset teemat. Tämä kuvasti juuri jälleenrakennusvaiheen tarvetta tavoitella parempaa, kadotettua onnenmaata. Samalla siihen kuitenkin liittyi eräänlainen melankolisuus menettyjen rakkaiden vuoksi.

20180517_165942
Paavo Oinosen esitelmän aiheena oli Kalle-Kustaa Korkin seikkailut. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki

Paavo Oinosen esitelmä ”Radiosankarit Kalle-Kustaa Korkki ja Pekka Lipponen 1950-luvun tulkkeina” jatkoi kaukokaipuun ja kolonialismin linjaa esittelemällä Kalle-Kustaa Korkin seikkailut-radiokuunnelman piirteitä ja sen kuvastamaa suomalaisuutta populaarikulttuurin utopiassa. Oinonen totesi, että radiokuunelma oli osa niitä kulttuurimuotoja, jotka vapauttivat kuulijansa arjen kahleista. Suomalaiset öljy-yhtiön agentit päihittivät roistoja ympäri maailmaa mitä eriskummallisia teknologioita käyttäen. Öljy ja ajan poliittiset jännitteet näkyivät tässä, lähes kieli poskellä tehdyssä, ohjelmassa. Oinonen summasi, että Kalle-Kustaa Korkin seikkailujen sanoma oli juuri osoittaa, että suomalaiset pärjäävät vaikeassa maailmanpolittisessa tilanteessa ja suuntautuvat Neuvostoliiton paineesta huolimatta länteen puolustaen markkinataloutta ja demokratiaa. Korkki edusti jälleenrakennuksen Suomen sankaria, insinööriä, joka järkeilyn ja teknologian avulla ratkaisi kaikki ongelmat.

Näiden mielenkiintoisten esitelmien lisäksi tapahtumassa oli myös nostalgia-aiheista kirjamyyntiä. Seuran muina edustajina tapahtumassa sekä kirjamyyntivastaavina toimivat Henna Karppinen-Kummunmäki, Asta Sutinen sekä Riitta Laitinen.

20180517_210254
Seuran edustajat Asta Sutinen, Riitta Laitinen ja Henna Karppinen-Kummmunmäki. Kuva: Paavo Oinonen

Seuramme edustajat ehtivät myös hieman tutustua paikalliseen ympäristöön. Suurimmalle osalle visiitti Somerolle oli ensimmäinen laatuaan. Erityistä huomiota kiinnitti paikkakunnan vireä liiketoiminta vähäisestä asukasluvusta huolimatta. Kylänraitin varrella oli kuitenkin useampi vaatekauppa sekä ravintola/kahvio sekä kirjakauppa. Paikkakunnan suuren pojan Baddingin muistomerkkipysäkki kiinnitti myös huomiota. 1950- ja 1960-lukujen teema ei näkynyt katukuvassa kovin voimakkaasti ainakaan vielä avajaispäivänä. Totta kai teimme myös ostosreissun paikkakunnan ykköskohteeseen eli Muotiputiikki Helmeen, fiftarivaatteiden taivaaseen. Sieltä tutkija-aktiivimmekin innostuivat hankkimaan useamman mekon sekä intoutumaan stailattavaksi 50-luvun tyyliin.

Seuramme haluaa erityisesti kiittää yhteistyöstä Someron kirjastoa sekä yleisöä hienosta tapahtumasta!