Kulttuurihistorian Tilat, osa 1: Rättivarastolta Jusleniaan

Tämä on ensimmäinen osa 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta juhlistavaa ”Tila”-kirjoitussarjaa, jossa muistellaan ja pohditaan oppiaineeseen liittyviä tiloja. Ensimmäisenä muistellaan oppiaineen tiloja Turun yliopistossa 1970-luvulta 1990-luvun alkuun.

Kari Immonen kertoo:

Vanhalla kasarmialueella, lähellä Arcanumin klassismista ponnistavaa pylväikköä oli ennen vanhaan pitkä, yksikerroksinen tiilirakennus, 1883 2. Turun Tarkk’ampujapataljoonalle valmistunut rättivarasto. Yleinen historia oli muuttanut taloon 1960-luvun lopussa ja siitä tuli syksyllä 1972 myös kulttuurihistorian ensimmäinen tyyssija. Omaa huonetta kulttuurihistorialla ei ollut; se oli yleisen historian apulaisprofessorin Matti Lauerman hyyryläisenä. Lauerma työskenteli paljon kotona. Lauri Huovinen, teologian ja filosofian tohtori ja kulttuurihistorian professuurin ensimmäinen hoitaja puolestaan oli pääviraltaan tuomiorovasti, eikä hän päivällä yliopistolta tilaa tarvinnut. Vuorottelu oli siis luontevaa. Kasarmilla oli myös yleisen historian harjoitushuone, jonka kapasiteetti hyvin riitti kahdelle oppiaineelle. Siellä Huovinen piti alkuvuosien legendaariset renessanssi- ja barokkiluentonsakin.

Kasarmialueen varusvarasto vuonna 1971. Kuvaaja: ei tiedossa. Turun yliopiston arkisto.

Syksyksi 1975 humanistinen tiedekunta sai Henrinkinkadun varteen uuden, Arne Ehojoen suunnitteleman laitosrakennuksen. Kilpailussa se sai nimen Juslenia intohimoisen fennofiilin Daniel Jusleniuksen mukaan. Tästä yleisempään historiaan kiinnittynyt väki, kulttuurihistorioitsijat mukaan lukien, kohotteli kulmakarvojaan, mutta ei pahemmin protestoinut – olihan Juslenius kuitenkin myös heprean ja kreikan professori.

Juslenia asettui luontevasti Yliopistonmäen erviläiseen maisemaan, mutta ongelmaton sen rakennusprosessi ei ollut. Kun taloa suunniteltiin, yliopisto oli vielä yksityinen. Käytännössä se tarkoitti rahapulaa. Olin tiedekunnassa opiskelijajäsenenä, kun vaivalloinen ja hankala leikkaustyö toteutettiin: ”yksi kerros pois (sen takia Jusleniassa oli komeat portaat neljänteen kerrokseen, jota ei ollut), kahvila pois, ilmanvaihto heikommaksi”. Mutta rakas talo siitä tuli, kohtaamisten ja keskustelujen paikka, uusi tyyssija myös kulttuurihistorialle.

Surullisesti ja nostalgisestikin Juslenia on nyt siirtynyt Turun purettujen talojen historiaan. Paikan ovat vallanneet luonnontieteilijät. Piia Viitasen suunnittelema Aurum on arkkitehtuuriltaan hieno, mutta mittakaavaltaan se istuu huonosti Ervin ja Ehojoen synteesiin.

Historia-aineet olivat Juslenian kolmosessa, yleinen historia kadun varressa ja Suomen historia kirjaston puolella. Kulttuurihistoria ei ollut missään. Se oli tullut mukaan kesken suunnittelun eikä löytänyt paikkaansa Juslenian tilaohjelmasta; vanhat oppiaineet pitivät sitä käenpoikana, joka pyrki niille varattuihin pesiin. Ensimmäisessä ehdotuksessa kulttuurihistoria oli sijoitettu kellarin ikkunattomaan, huonosti ilmastoituun arkistohuoneeseen. Professuuria hoitaneelle Lauermalle ja sivutoimiselle assistentille Merja Isotalolle tämä ei käynyt ollenkaan. Pitkän väännön jälkeen Suomen historia suostui – aika kiukkuisena – luovuttamaan käytävänsä varrelta pienen huoneen ja siinä kulttuurihistoria sitten pari seuraavaa vuotta sijaitsi, Lauerma ja Isotalo vähäisiä neliöitä kollegiaalisesti jakaen.

Ensimmäisen oman tilan kulttuurihistoria sai tunnelmallisesta puutalosta Jusleniaa vastapäätä. Huoneita oli kaksi, isompi professorille – tehtävässä vuorottelivat Marja Vasala, Matti Männikkö ja Veikko Litzen – pienempi, keittiö assistentille. Sitä hallitsivat Lars Saari, Merja Isotalo, Kyllikki Männikkö ja Taru Sundstén, kukin vuorollaan.

Jukka Sarjala jatkaa muistelua:

Aloittaessani kulttuurihistorian opinnot lukuvuonna 1979–1980 oppiaine toimi nyttemmin purettua Juslenian laitosrakennusta vastapäätä sijainneessa puutalossa Henrikinkadulla. Siellä kulttuurihistorialla oli käytössä vaatimaton 2-h huoneisto, toinen oli professorin huone, toinen taas assistentin toimisto. Työskentelin kesän 1981 oppiaineen harjoittelijana siellä toimiston puolella assistentti Taru Sundsténin kanssa.

Totti Tuhkanen Henrikinkadun tiloista:

Henrikinkadun huoneissa häivähti 1979 kahvin, teen ja tupakan tuoksu. Keittiön ilmapiiriin kuului myös Tarun sarkasmiin taipuva huumori. Ison kokouspöydän ympärys riitti vielä seuraavina vuosina Veikko Litzénin opinnäyteseminaarin ja Olavi Lähteenmäen esseeseminaarin osallistujille. Kulttuurihistorian opiskelijamäärä oli kuitenkin kasvamassa nopeasti, ja Veikon opetusta kuunneltiin täysissä luentosaleissa myös portailla istuen ja ovensuussa seisten.

Roudan liikuttaessa vanhoja rakenteita talon ulko-ovi jumitti vuoroin ylä-, ja alalaidastaan. Erään seminaari-istunnon päätteeksi professori tuhtasi ovea lukkoon. Jäin seuraksi. Samalla kun minä työnsin kantista ja Veikko väänsi avainta, hän verkkaan, kuin aforismia lausuen muotoili kirkkaan tutkimuskysymyksen, jota minun tulisi opinnäytteessäni tarkastella. KLIK! ”… kuulehan: MENE NYT JA TUTKI SE!”

Sellainen oli Veikon mielenlaatu: nopeasti reagoiva, analyyttinen ja ennen katsomattomiin näkökulmiin ohjaava. Haasteen saaneena otin fillarin ja lähdin ajelemaan tuomiokirkolle päin.

Kari Immonen kulttuurihistorian kasvusta, tilojen etsimisestä ja Jusleniaan siirtymisestä: 

Näihin 70-luvun puolivälin vuosiin ajoittui taistelu kulttuurihistorian olemassaolosta. Suomalaista historiantutkimusta hallitsi koko 1900-luvun alun, ainakin 1960-luvulle saakka, poliittinen ja valtiollinen historia. Ne, jotka olivat muusta kiinnostuneita, olivat pettyneinä siirtyneet taiteiden tutkimukseen ja yhteiskuntatieteisiin, jotkut teologiaankin. Siksi kulttuurihistorian professuurin täyttäminen oli hankalaa. Ensimmäisellä kierroksella kaikki hakijat julistettiin epäpäteviksi. Sitten yritettiin kutsumismenettelyä, mutta sekään ei onnistunut, kun linnojen ja kartanoiden tutkija, Turun maakuntamuseon entinen johtaja C.J. Cardberg valitsi arkkitehtuurihistorian professuurin Teknillisestä korkeakoulusta. Hänen johdollaan turkulainen kulttuurihistoria olisi varmaan ollut aika erinäköinen kuin se, jonka me tunnemme.

Kun virantäyttö ei onnistunut, oli aika odotettavaa, että öljykriisiä seuranneen lama-ajan resurssinmetsästäjät ilmestyivät paikalle; opetusministeriö esitti viran siirtämistä muualle ja halukkaita vastaanottajia oli tietenkin helppo löytää. Kulttuurihistorian väki – ja kyllä koko historian laitos – käynnisti tiukan vastaoperaation; puutalon kiihkeät puolustuskokoukset nostattivat tunnelmaa ja loivat opettajien ja opiskelijoiden yhteistä kulttuurihistoriahenkeä. Riemu olikin suuri, kun lupa professuurin julistamiseen uudelleen haettavaksi saatiin.

Nyt täyttöprosessi onnistui, ja epävarmuuden aika päättyi syksyyn 1978, kun keskiajan tutkija Veikko Litzen astui kulttuurihistorian professorin vakinaiseen virkaan. Litzen lähti kehittämään oppiainetta kokonaan uuteen suuntaan ja keräsi nopeasti ympärilleen innokkaiden opiskelijoiden joukon. Siksi myös tilaa ja toimijoita tarvittiin lisää.

Uudet tilat löytyivät – jälleen aikamoisen väännön jälkeen – Juslenian kolmannesta kerroksesta. Poliittinen historia oli siirtynyt Hämeenkadulle, ja sen kirjastosta muokattiin tilat kulttuurihistorialle. Huoneita oli kolme, yksi iso professorille ja kaksi pienempää muille. Professorin huoneeseen asettui ensin Litzen, sitten, hänen virkavapauksiensa ajaksi, Keijo Virtanen ja Raimo Salokangas. Pienemmistä huoneista toisessa oli assistentti Sundstén ja toisessa vuodesta 1986 uusi lehtori, ensin Virtanen ja sitten minä. Näissä tiloissa oppiaine oli vuoteen 1993 saakka, jolloin se muutti Arwidssoninkadun idylliin.

Humanistisen tiedekunnan toinen laitosrakennus Juslenia syksyllä 1979. Kuvaaja: Stig Söderholm. Turun yliopiston arkisto.

Jukka Sarjala Jusleniasta:

Sinne oli rakennettu puu- ja pintamateriaaleilla kolme toimistohuonetta, harjoitushuone ja myöhemmin (1986?) käytävätiloihin saatiin kirjahyllyt kulttuurihistorian kirjastoa varten. Äänieristys oli huono. Näissä tiloissa olin toisen kerran oppiaineen harjoittelijana kesällä 1983. Aluksi oppiaineen seminaarikirjasto sijaitsi historia-aineiden yhteisessä, kolme huonetta käsittäneessä Juslenian seminaarikirjastossa samassa kerroksessa. Harjoitushuoneesta remontoitiin professorin huone vuonna 1986(?), jolloin opetukset siirtyivät yleisen ja Suomen historian harjoitushuoneisiin samassa kerroksessa. Luennot pidettiin pääsääntöisesti luentosaleissa. Opetin kulttuurihistorian harjoitus- ja metodikursseja siinä pienessä harjoitushuoneessa ainakin kevätlukukaudella 1986.

Vielä on mainittava Juslenian maanalaiset tilat eli bunkkerinkaltaiset varastohuoneet, jotka olivat yleisen historian ja Suomen historian käytössä erilaisten aineistojen säilytystä varten. Sieltä useat opiskelijat ja jatko-opiskelijat, myös kulttuurihistoriaan kuuluneet, saivat noiden oppiaineiden ystävällisellä avustuksella ympärivuorokautiset työ- ja lukutilat. Itse aloitin siellä vuonna 1983. Ikkunattomassa haudanhiljaisuudessa pystyi keskittymään. Yleisen historian varastoista siirryin hieman ylemmäs Suomen historian varastoon joskus 80-luvun jälkipuoliskolla, mutta toisaalta sain käyttööni oman toimiston oppiaineesta vuodeksi 1986 ja lukuvuodeksi 1988–1989, kun hoidin opetusvirkoja.

Juslenia edestäpäin kuvattuna syksyllä 1990. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Turun yliopiston arkisto.

Totti Tuhkanen jatkaa:

80-luvulla Juslenia kuhisi elämää ja tarjosi niin rajoitetut tilat, että osa opetuksesta ja muusta toiminnasta oli vietävä toisaalle. Sitä tärkeämpi kotipesä se oli meille. Päivät laitoksella venyivät iltaan ja joskus aamuun. Humanistien verkostot toimivat Jusleniassa horisontaalisti ja vertikaalisti. Kellarissa valmisteli digitalisaation läpimurtoa Laskentakeskus.

Vuonna 1987 perin Sarjalan Jukan Olivetti-PC:n ja tuntiopettajan tehtävät. Opiskelijan roolista oli helppo siirtyä opettajaksi, sillä kulttuurihistorian käytävä oli niin lyhyt, ettei sen varrelle mahtunut hierarkioita. Tuntiopettajuuden jälkeen sijaistin Immosen Karia lehtorina.

Assistentin ovenpieli oli se paikka, jossa jonotimme ”kaiken tiedon lähteille”. Taru Sundsténia seurasi kaikkitietäjänä Hannu Laaksonen. Eikä elämästä puuttunut ruokaa, latinaa, runoutta ja huumoria siellä, missä Hannu vaikutti. Hän auttoi sisäistämään sen idean, että sosiaalista arvoa ja henkistä hyvinvointia tuottava kulttuurihistorioitsija on Homo Ludens.

Juslenian aika syvensi vuorovaikutusta historia- ja kieliaineiden sekä taiteentutkimuksen aineiden kesken. Itse opetin myös joitain taidehistorian kursseja. Paineisia arjen käänteitä tiivisti draamaksi Italian kielen ja kulttuurin oppiaineesta tuttu Luigi de Anna. Häneltä valmistui myös kulttuurihistorian ensimmäinen väitöskirja. Hengenvahvistukseksi meille ja itselleen Luigi kirjoitti useita lukunäytelmiä, joista esimerkkinä tässä 53-sivunen The Mistery of the Brown Letter. Siinä yksi arvorakennus räjäytetään.

The Mistery-näytelmä tarjosi näköiskuvat 80-luvun lopun kh-tiimistä. Roolinimien takana Keijo Virtanen, Hannu Laaksonen, Totti Tuhkanen, Hanne Koivisto, Ari Kivimäki, Elina Iso-Ilomäki, Luigi de Anna, Anne Ollila, Leena Björkqvist, Marjo Kaartinen ja Timo Tarmio. Kuva Totti Tuhkanen.

Menetelmäkehityksen kannalta oli eduksi, että 1980-luvulla oppiaineen tutkijoita ja opettajia sijoitettiin myös Suomen ja yleisen historian työtiloihin. Naapuriaineiden kahvipöydissä meitä haastettiin, kun tutkimusalueet laajenivat perinteisten menetelmien ulottumattomiin. Legitimiteettiä koetteli myös ikärakenne: professoria lukuun ottamatta olimme vasta ensimmäisellä askelmalla ammattitaidon hankinnassa.

Marjo Kaartinen jatkaa Juslenian ajasta:

Aloitin päätoimisena tuntiopettajana uutenavuotena 1991. Sain oman työhuoneen Juslenian kolmannesta kerroksesta, yleisen historian käytävältä, Juslenian sisäpihan puolelta. Ikkunasta aukeni maisema Suomen historian siipeen ja luonnontieteen taloon. Täällä viihdyin monta vuotta, kunnes kulttuurihistoria muutti Arwidssoninkadulle. 

Juslenian huoneet olivat tiilenpäälukuhuoneita. En tiedä, olivatko tiiliseinät elementtejä vai oikeasti muurattuja (epäilen), mutta äänieritys toimi täällä kyllä hyvin. Seinät olivat valkoiseksi maalattuja ja niitä peitti tyypillisesti epämääräinen kokoelma kirjahyllyjä. Minun olivat valkoisia. Kirjoituspöytä oli suuri, sillä minulla oli muistaakseni myös sivupöytä, jolla oli kirjoituskone. Sitäkin tarvittiin aina silloin tällöin, etenkin ilmoitustaululappujen tekemiseen. Tuolloin opettajat ilmoittivat opetuksensa edelleen ilmoitustauluilla ja ne oli hyvä saada mahdollisimman pieniksi, sillä kulttuurihistorian ilmoitustaulu toimistoa vastapäätä oli mallia pieni.

Kirjoituspöydälläni oli myös muhkea tietokone – aivan oikein! – sain tuliterän koneen, sellaisen, joita valtio sai Neuvostoliiton kauppaviennin ylijäämän kattamiseksi. Liekö ollut viimeinen erä. Se oli oikein hyvä kone ja palveli kutakuinkin moitteetta. Sillä tuli kirjoitettua jokikinen luentoni Juslenian-vuosinani.

Ikimuistoista Jusleniassa oli työskennellä nimenomaan naapurin käytävällä. Sain kyllä tuta, etten ollut tervetullut. Jos professori sattui olemaan liikkeellä samaan aikaan kun olin onnettomuudekseni unohtanut oveni käytävälle auki, sain kuulla siitä, miten hankalaa tuollainen oli – oveenhan voisi vaikka törmätä. Koska Juslenian ilmanvaihto oli onnetonta, ovea oli kuitenkin koetettava uskaltaa pitää edes pienellä raollaan. En huomannut, että kenenkäään muun oveen tuolla käytävällä oli törmäysvaaraa, koska ne olivat taajaan selällään. Päättelinkin, että minut oli määritelty heti ensimmäisenä päivänä suuresti potentiaaliseksi turvallisuusuhaksi, siis vakoojaksi. Ei auttanut kuin suhtautua ymmärryksellä ja ymmärsinkin toki, ja huumorilla. Ja kävellä aina nopeasti käytävän läpi kulttuurihistorian puolelle, ettei minun epäiltäisi harjoittavan vakoilutoimintaa.

Juslenian päiviin kuuluivat tiukasti päivittäiset aamu- ja iltapäiväkahvihetket. Koska kahvihuonetta ei ollut, kokoonnuttiin professorin, Keijo Virtasen työhuoneessa olleen pyöreän pöydän ääressä. Päivät venyivät pitkiksi, kun viimeistään kahville piti ehtiä aamusella ja kun illat tyypillisesti päättyivät vasta kahdeksalta viimeisten opetustuntien päätyttyä. Mutta hauskaa oli!

Parkkipaikka Juslenian takana syksyllä 1990. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Turun yliopiston arkisto.

Totti Tuhkanen Jusleniasta:

Post scriptum: Palasin Jusleniaan 21 vuotta myöhemmin. Opetustoiminta jatkui, mutta osa talosta oli varattu väistötilaksi mm. Feeniks-kirjaston henkilökunnalle. Majailin kirjastoväen seassa 2011–14 nimimerkillä Kerttu Saarenheimo, kun nimikyltti oli ovessa valmiina. Oh my Juslenia -liike viritteli perinteenkeruuta ja mielenilmaisuja keväällä 2013 suunnitellulle purkamiselle. Paljon nostalgiaa oli ilmassa.

Juslenian ala-aulan näkymä 13.11.2014 ei juuri poikennut 1980-luvun meiningistä. Oppiainejärjestöt tarjosivat termoskahvia ja mokkapaloja vanhaan malliin. Tiskin pitäjänä Juhani. Kuva Pasi Karppanen.

Rehtorin tilatyöryhmän tehtävissä jouduin tuolloin taas pohtimaan Jusleniaa opetus- ja työtilana. Lähtöpisteanalyysilla mallinsin Kielikeskuksen tilat ja kartoitin henkilökunnan odotukset uusien tilojen toimintoihin, yksityisyyteen, tietoturvaan, studiotekniikkaan, akustiikkaan, esteettömyyteen ja palautumistiloihin liittyen. Laajahko selvitys oli tukena, kun suunniteltiin KieVin tulevaisuus Arcanumiin. Se kuului teknisesti haastavimpiin muuttoihin. Jusleniasta jäi arvostava muisto.

Kari Immonen lopuksi vielä avoimen yliopiston tiloista:

Kulttuurihistorian toiminta laajeni 80-luvulla myös avoimeen yliopistoon ja sitä kautta ympäri maan. Turussa toiminnasta vastasi suunnittelija, aluksi Vuokko Aromaa, sitten Mekke Isotalo ja Katriina Mäkinen. Työhuone heillä oli täydennyskoulutuksessa, ensin Hämeenkatu 1:ssä, sitten Pispalantiellä yliopistosäätiön vuokralaisena, sen jälkeen vähän aikaa kasarmialueen kehnonlaisessa puutalossa, sitten Kuurojenkoulun sivurakennuksessa, nykyisessä Rosettassa. DataCityyn täydennyskoulutuskeskus suunnittelijoineen muutti 1992.  Vaikka avoimen yliopiston suunnittelijoiden työtilat olivatkin täydennyskoulutuskeskuksessa, he olivat välitön osa oppiainetta ja kuuluivat myös – epävirallisesti – oppiaineen henkilökuntaan.

Tila-blogikirjoitussarjan toinen osa julkaistaan maaliskuussa ja se käsittelee kulttuurihistorian tiloja Turun yliopiston kasarmialueella, Arwidssoninkadulla, jossa oppiaine majaili vuosien 1993 ja 2006 välillä.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Marika Ahonen

  1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Tutkimukseni käsittelee populaarimusiikissa rakentuvien tarinoiden eettisiä mahdollisuuksia historiassa. Tutkin aihetta monografiaväitöskirjassani espanjalaisen laulaja-lauluntekijä Christina Rosenvingen (s. 1964) kautta ajanjaksolla 1980–2021. Hänen muusikkouransa alkoi punkliikehdinnässä Madridissa 1980-luvun alussa ja on jatkunut näihin päiviin asti aktiivisena.

Olen haastatellut Rosenvingea työtäni varten kolme kertaa, ja tämän lisäksi saanut häneltä käyttööni muuta lähdemateriaalia lehtijutuista kuviin. Tutkimuksessani tarkastelenkin moninaista lähteiden kirjoa: haastatteluja, muistelmakirjaa, lauluja, kritiikkejä, lehtijuttuja, visuaalista aineistoa kuvista musiikkivideoihin, ja muita Rosenvingen musiikilliseen elämään liittyviä aineistoja 1980-luvun alusta tähän päivään asti. Monipuolinen lähdeaineisto ja Rosenvingen pitkä ura tarjoaakin oivan aineiston historiantutkimukselle. Tutkimukseni keskiössä ovat erityisesti tekemäni haastattelut, Rosenvingen muistelmakirja Debut (2019) sekä laulut. Näissä kolmessa lähdetyypissä korostuu artistin oma näkökulma kokemuksellisuuden, muistelun ja luovuuden kautta. Muu lähdeaineisto on kuitenkin mielestäni tarpeen myös ottaa mukaan tutkimukseen, sillä se keskustelee moninaisin tavoin keskiössä olevan lähdemateriaalin kanssa.

Kuva: Marika Ahonen.

Tutkimuksessani luen ja analysoin lähdeaineistoja narratiivisen etiikan tulkintakehyksen avulla. Kysymys narratiivisessa etiikassa kytkeytyy eritoten mahdollisuuskäsitteeseen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että tarinat, jotka ehdottavat uusia näkökulmia ja tapoja toimia, laajentavat ymmärrystämme itsestämme ja ympäristöstämme ja näin myös mahdollisuuden tajuamme. Sen sijaan tarinat, jotka toistavat totuttua ja lukitsevat meidät tiettyihin kategorioihin esimerkiksi sukupuolen, luokan tai kansallisuuden perusteella, vähentävät mahdollisuuksien tajuamme. Eettisyys kehkeytyy mahdollisuuden tajumme myötä, minkä vuoksi se tulee määritellä tapauskohtaisesti tutkimuskohteen erityispiirteet huomioon ottamalla. Muistamisen ja kertomisen tapoja sekä musiikkia tarkastelemalla kysyn, miten populaarimusiikin kehyksissä tarinat rakentuvat, toistavat totuttua, tai toisin toistaessaan avaavat uusia mahdollisuushorisontteja tietyn ajan ja paikan kontekstissa? Minkälainen merkitys laulaja-lauluntekijällä on tässä tarinan merkityksen tuottamisen prosessissa? Otan tutkimuksessani erityisesti huomioon ajan ja paikan kontekstit tarkastellessani Rosenvingen teoksia ja matkaa musiikintekijänä, mikä tarkoittaa paitsi Espanjan historian erityispiirteiden huomioimista, kuten katolilaisuutta ja Francon diktatuurin perintöä, myös musiikkikulttuuria sen lokaaleissa ja globaaleissa muodoissa. Rosenvinge on uransa alusta lähtien kiertänyt esiintymässä Latinalaisessa Amerikassa ja tehnyt musiikkia myös englanniksi asuessaan New Yorkissa 2000-luvun alussa. Hänen yhteistyönsä useiden yhdysvaltalaisten artistien, kuten Sonic Youthin ja Yo La Tengon jäsenten kanssa, viekin tutkimuksen ajoittain kiinnostavasti Espanjasta Yhdysvaltojen suuntaan.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Viime aikoina on paljon keskusteltu taiteen merkityksestä yhteiskunnassa, sillä luovat alat ovat kärsineet kohtuuttomasti pandemian vaikutuksesta. Koska teen kulttuurihistoriallista tutkimusta populaarimusiikin eettisiin kysymyksiin pureutuen, on tutkimukseni ytimessä taiteen luonne ja merkitys ymmärryksen muokkaajana, mikä on tärkeää myös yhteiskunnallisella tasolla. Koska ymmärryksemme asioista perustuu aina johonkin aiempaan, kysymys siitä, miten esimerkiksi musiikin kehyksissä tarinat rakentuvat ja mahdollisesti avaavat uusia mahdollisuushorisontteja tietyn ajan ja paikan kontekstissa on tärkeä. Myös kysymys laulaja-lauluntekijän merkityksestä tässä tarinoiden tuottamisen prosessissa on tärkeä, sillä toimijoilla on vaihtelevia mahdollisuuksia ja haluja tuoda ääntään kuuluviin julkisessa työssään. Esimerkiksi populaarimusiikin maailma ja tutkimus on perinteisesti ollut miesvaltaista ja angloamerikkalaista, jolloin Rosenvingen kaltaisen artistin tutkiminen kulttuurihistoriallisesti tarjoaa ymmärryksen mahdollisuuksia myös nykyisyyteen.

Rosenvinge on myös ottanut kantaa aktiivisesti läpi uransa moniin yhteiskunnallisiin teemoihin paitsi teostensa kautta, myös haastatteluissaan. Ajasta ja paikasta riippuen teemat ja niistä kertomisen tavat, tyyli ja mahdollisuudet kuitenkin muuttuvat. Lisäksi erityisesti Rosenvingen myöhempien teosten kohdalla tämä kantaaottavuus ja samalla uudenlaisten mahdollisuuksien näkeminen ei ole aina mitenkään ilmiselvää, se vaatii myös kuulijaltaan pysähtymistä teosten äärelle.

Rosenvinge 2014. Wikimedia Commons.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Olen hyvin pienestä pitäen ollut kiinnostunut menneistä maailmoista, lukemisesta ja kirjoittamisesta. Teinkin aina historiaan liittyviä tutkielmia koulussa innostuneena, oli kyseessä sitten Antiikin Kreikan teatteri tai Suomen sisällissota. Lukion jälkeen vietin vuoden Australiassa, mutta sen jälkeen hakeminen juuri kulttuurihistoriaa opiskelemaan yliopistoon oli selvää. Kulttuurihistorian kirjoja lukiessani havaitsin, miten kiinnostavat aiheet yhdistyivät uudenlaisiin näkökulmiin, jotka saivat ymmärtämään paitsi mennyttä, myös nykyistä maailmaa paremmin. Populaarimusiikin tutkimuksesta kiinnostuin jo varhain, mutta monista mahdollisuuksista inspiroituneena tein yliopistossa omia pieniä tutkielmiani hyvin laidasta laitaan: Jack Kerouacin matkasta siirryin Aino Kallaksen Marokkoon, ja aika pian kirjoituksiini hiipi myös yhä enemmän viittauksia filosofiseen ja teoreettiseen ajatteluun. Kun sitten vietin vaihtovuoden Granadassa, ja myöhemmin puolivuotisen harjoittelussa Glasgow’n yliopistossa musiikin laitoksella, olivat nykyisen väitöskirjani raamit muotoutuneet. Suosittelenkin vaihtoon suuntaavia opiskelijoita valitsemaan kohdemaansa tarkkaan, sillä kun voi olla kauaskantoisia seurauksia!

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Kulttuurihistoria merkitsee minulle mahdollisuutta yhdistellä kiinnostavasti ja tärkeällä tavalla erilaisia tutkimuksellisia osa-alueita ennakkoluulottomalla otteella, historiallisuutta tietenkään unohtamatta. Tämä moninaisuus myös alati haastaa ajatteluani, saa ymmärtämään maailmaa, tai ainakin sen monimutkaisuutta, paremmin menneisyyttä vasten. Uskonkin, että historioitsijoilla on tärkeä tehtävä toimia menneisyyden maailman tulkkina ja välittäjänä, jotta ymmärrämme nykyisyyden ja samalla tulevaisuuden haasteita ja mahdollisuuksia paremmin. Lyhyesti sanoen kulttuurihistoria merkitsee minulle ennen kaikkea tapaa katsoa ja ymmärtää maailmaa.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Koska tutkimukseni kytkeytyy lähihistoriaan, olen välillä harmitellut, etten pääse vanhemman ajan tutkijoiden lailla sukeltamaan arkistoihin tai etsimään lähteitä jännittävistä konkreettisista tiloista. Tämä haave kuitenkin toteutui yllättäen vieraillessani Rosenvingen luona ensimmäisen kerran, sillä kaivoimme hänen talonsa ullakolta esiin monen moista laatikkoa täynnä erilaista lähdeaineistoa, jotka oli hylätty sinne Rosenvingen sanoin ”hävitettäväksi”. Muistan Rosenvingen tokaisseenkin nauraen minulle, että nythän tämä vasta tuntuukin varsinaiselta historian tutkimiselta. En voinut väittää vastaan, kun siellä matalan ullakon hämärässä ryömin selkä vääränä ja pengoin pölyisiä laatikoita.

Kunnon historioitsijana esitin myös toiveen, ettei hän sentään hävittäisi kaikkea materiaalia, jotta tulevaisuuden tutkijoilla olisi myös jotain mitä tutkia. Hän lupasi ainakin harkita asiaa.

Laulu fyysikko ja keksijä Nikola Teslasta (1856-1943): Pobre Nicolás (2015)
Laulu seireenistä: Mi vida bajo el agua (2011)
Tu por mi (1992)

Hyvää saamelaisten kansallispäivää kaikille – buori Sámi álbmotbeaivvi buohkaide!

Saamelaisten kansallispäivä päätettiin vuoden 1992 saamelaiskonferenssissa. Juhlapäivän taustalta löytyy Trondheimissa 6.2. vuonna 1917 järjestetty saamelaisten ensimmäinen yhteispohjoismainen kokous, jonka kutsui koolle ruotsinsaamelainen Elsa Laula Renberg (1877-1931). Saamelaisille päivä on liputuspäivä, mutta esimerkiksi Suomessa liputusta vain suositellaan, eikä kaunista lippua siten ihailla vielä kovinkaan laajalti Saamenmaan ulkopuolella. Oma kotikaupunkini Turku aloitti liputuksen vuonna 2020. Voin kertoa liikuttuneeni suuresti, kun vuosien kampanjoinnin jälkeen viimeinkin lippumme Turun silloilla näin. Erityisesti Saamen väreissä valaistu Kirjastosilta sykähdytti.

Vuonna 1917 järjestetyn saamelaisten ensimmäisen yhteispohjoismaisen kokouksen osanottajat. Elsa Laula Renberg edessä. Saemien Sijtes fotoarkiv. Wikimedia Commons.

Olen asunut poissa Saamenmaalta kohta 16 vuotta. Tänne muuttaessani en ajatellut ryhtyväni tutkimaan saamelaishistoriaa, enkä kyllä muutakaan saamelaisuuteen liittyvää. Vuosien kuluessa tilanne muuttui. Etelä-Suomessa asuessa jouduin selkeämmin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että suurin osa suomalaisista ei tiedä saamelaisista mitään. Toisteltuani useamman vuoden perustietoa kaikille kysyjille päätin selvittää, mistä tilanne johtuu. Halusin samalla osaltani myös korjata tietovajetta.

Tärkein selitys tiedon puutteeseen on saamelaisten puuttuminen opetussuunnitelmista. Tietoa ei välttämättä ole lainkaan tarjolla muutamaa vanhanaikaista ja stereotyyppistä mainintaa lukuun ottamatta. Tästä seurauksena on se, etteivät esimerkiksi saamelaisasioista päättävät suomalaiset tai saamelaisasioista kertovat median edustajatkaan osaa edes hahmottaa sitä, mitä kaikkea he eivät tiedä.

Jätin itse koulumateriaalien tutkimuksen muille ja lähdin pohtimaan asiaa median kautta. Mitä saamelaisista kerrotaan mediassa vai kerrotaanko mitään? Millaisia uutiset ovat, ja kokevatko saamelaiset itse tulevansa kuulluiksi ja ymmärretyiksi? Pro graduni tarkentui yllättävänkin kapeaan aikakaistaleeseen: vuoteen 1971, jota voidaan pitää eräänlaisena vedenjakajavuotena. Suomalaisissa asuntolakouluissa suomalaistuneet ja suomalaistetut saamelaiset liikehtivät tuolloin uudenlaisella tarmolla. Saamelaiskonferenssissa sovittiin kulttuuripoliittisesta ohjelmasta, erilaisia järjestäytymiskeinoja ideoitiin ja kokeiltiin ja lisäksi kulttuuria esiteltiin eri tapahtumissa: niin sanottu saamelaisrenessanssi, oman kulttuurin uudenlainen nousu, arvostus ja luomisvoima oli huipussaan. Kauaskantoisin tapahtuma ei vielä tapahtumisvuonnaan herättänyt erityisesti innostusta: valtioneuvoston aloitteesta nimittäin perustettiin (jälleen yksi) saamelaiskomitea. Aiemmista saamelaisasioiden komiteoista sitä erotti ensinnäkin se, että siinä oli toimijoissa vahva saamelaisedustus. Toiseksi eroksi muodostui vaikutus: komitean mietintöjen perusteella muodostettiin jo seuraavana vuonna ensimmäiset saamelaisvaltuuston koevaalit, joita seurasivat vuoden kuluttua varsinaiset vaalit. Tästä saamelaisparlamentista muotoutui vuosien kuluessa se edustuselin, joka nykyisin tunnetaan Saamelaiskäräjinä.

Tutkimuksessani minulle selvisi, että saamelaiset kohtasivat 1970-luvun alussa monia samanlaisia haasteita kuin nykypäivänäkin: jopa siinä määrin, että turhauttaa, ettei niitä ole saatu vieläkään ratkaistua. Esimerkiksi saamelaisasioiden puuttumista opetuksesta pohdittiin jo tuolloin. Vuonna 1971 tehtiinkin erikseen kouluille pieni opas saamelaistiedosta opetukseen. Lehdissä näkyi sama ilmiö kuin nykyisinkin: saamelaisia koskeva uutisointi keskittyi usein eksotisointiin tai ainaisiin ongelmiin, ja jokaisessa asiassa kysyttiin saamelaisen lisäksi kantaa vähintään yhdeltä suomalaiselta viranomaiselta, ellei useammaltakin, vaikka viranomaisetkin olisivat todenneet, ettei heillä asiasta ollut sen parempaa tietoa. Saamelaiset nähtiin omissa asioissaan jääveinä, kun taas suomalaisia ei. Saamelaisilta edellytettiin yksimielisyyttä asioistaan: eihän voitu korjata heikkoa oikeustilannetta, jos saamelaiset eivät ensin ilmoittaneet selkeästi ja yksimielisesti, mitä tahtoisivat. Samaan aikaan ei tietenkään nähty ongelmana sitä, että esimerkiksi suomalaisten asioista päättävä eduskunta kinasteli kovastikin asioista, eikä useinkaan tehnyt päätöksiä yksimielisesti. Saamelaisasiat taas jäivät loppumattomaan selvitysrumbaan odottamaan aina uusia selvityksiä.

Selvitysrumba jatkuu edelleen esimerkiksi kipeästi uudistusta kaipaavan saamelaiskäräjälain kanssa, eikä esimerkiksi YK:n vuoden 1989 alkuperäiskansoja koskevaa ILO169-sopimusta ole edelleenkään Suomessa ratifioitu – Norja sai sen hoidettua jo vuonna 1990, ja siellä saamelaisten oikeustilanne on nykyisin suorastaan kadehdittava, vaikka norjalaistaminen oli 1900-luvun loppupuolelle asti todella voimakasta. Nykytilanne paikallisväestöjen parissa on rauhallinen, samalla kun Suomessa välit ovat paikoin todella kireät. Erikoisimpana ilmenemismuotona tästä on saamelaismääritelmä: saamelaisten erioikeuksia pelkäävät ryhmittyvät ovat hakeutuneet joukolla mukaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Samalla vihapuhe saamelaisia kohtaan on voimistunut.

Nykyisin jatkan graduni aihepiirin tutkimusta laajennettuna väitöskirjassani. Olen edelleen kiinnostunut tavoista, joilla saamelaiset esitettiin mediassa sekä suomalaisten että heidän itsensä toimesta. Yhdestä – kuinkakin vilkkaasta! – vuodesta ei väitöskirjaa saa, joten aikarajaukseni on laajentunut aikavälille 1968–1982.

Turun Kirjastosilta 6.2.2020. Kuvaaja: Niina Siivikko.

Lopuksi tahtoisin jakaa teille kolme mukavaa vinkkiä kansallispäivän viettoon!

1) Saamelaisilla on oma kansallislaulu, Sámi soga lávlla, Saamen suvun laulu, mutta monien mielestä tärkeämpi on vielä toistaiseksi epävirallisena kansallisjoikuna tunnettu Nils-Aslak Valkeapään Sámi eatnan duoddariid: https://www.youtube.com/watch?v=lz0WV2z5N6w
2) Haluaisitko oppia pari sanaa saamea? Sanosesaameksi.yle.fi on superkätevä fraasipankki, josta voit opetella vaikkapa kyselemään jatkojen perään, ihastelemaan jonkun saamenpukua tai pyytämään, että saisit nukkua vielä viisi minuuttia. Kaikki nämä kaikilla kolmella Suomessa puhuttavalla saamen kielellä.
3) Sitä saamelaistietoa vielä: erinomainen sivusto tutkia itse ja vinkata eteenpäinkin (esimerkiksi sinne kouluihin) on www.oktavuohta.com.

Teksti: Niina Siivikko

Kulttuurihistorian oppiaine 50 vuotta – seura juhlistaa ”Tila”-blogikirjoitussarjalla

Kulttuurihistorian oppiaine perustettiin vuonna 1972 Turun yliopiston yhteyteen. Kulttuurihistorian seura juhlii näitä viittäkymmentä vuotta tila-teemaisessa blogikirjoitussarjassa. Kuukausittain julkaistavat tekstit käsittelevät paitsi niitä moninaisia tiloja, joissa kulttuurihistoriaa on vuosien varrella opetettu ja tutkittu, myös laajemmasta näkökulmasta tiloja, esimerkiksi kulttuurihistoriallisia tutkimuksia, joihin liittyy jokin tila tai paikka.

Kuva: Turun tuomiokirkko sekä akatemiatalo kevätaamuna. Kuvaaja: Hanna Oksanen. Turun yliopiston viestintä/University of Turku Communications.

Kuva: Lapin yliopistossa aloitettiin kulttuurihistorian opetus sivuaineena vuonna 1996. Kuvaaja Osmo Lundell. Wikimedia commons.

Tekstit, joissa pohditaan eri kanteilta ”tilan” ja kulttuurihistorian suhdetta toisiinsa ovat eri kirjoittajien kynistä, nuoremmilta ja vanhemmilta kulttuurihistorian tutkijoilta. Ensimmäinen osa julkaistaan helmikuun aikana ja siinä muistellaan kulttuurihistorian oppiaineen tiloja Turun yliopistossa 1970-luvulta 1990-luvun alkuun saakka.

Adventtikalenteri 4: Joulutortut

”Komean kivimuurin kirkkaasti valaistun julkisivun ohitse kulki köyhä vaimo kahden lapsensa kanssa. Lapset pysähtyivät katsomaan leveitä, valaistuja ikkunoita, kasvoillaan nälkäinen ilme.

»Noita onnellisia ihmisiä» lausui pieni tyttö hartaasti työntäen kohmeiset kätensä syvemmälle takin taskuihin.

»Saadappa viettää joulu jossakin tuollaisessa kodissa!» sanoi pieni poika, tuntien miten vesi väkisinkin herahti kielelle ajatuksen lentäessä kaikkiin niihin herkkuihin, joita joulupöytä tuolla ylhäällä mahtoi notkua.

»Tulkaa, lapset», äiti vihdoin kiirehti. »Meidän on vielä tehtävä pienet ostoksemme ennenkuin liikkeet suljetaan.»

»Niin, kynttilöitä, äiti,» sanoi hiljainen, pieni tyttö silmiensä syttyessä himmeään loistoon.

»Ja rusinoita ja riissiä puuroksi ja luuletko äiti, että voimme ostaa joulutorttujakin?» lausui poika hengästyneenä.

»Kyllä varmaan, äiti on tehnyt ylitöitä ja ansainnut hiukan ylimääräistä», sanoi kuihtuneen näköinen nainen.

»Voi sentään», sanoi poika. »En tiedä mitään sen ihanampaa kuin joulu.»

»Niin», huokasi pikku tyttökin. Mutta hän ajatteli kynttilöitä.”

(Joulukynttilät 1.1.1937)

Yllä oleviin sanoihin päättyy Marketta Karan Joulu-niminen novelli, joka julkaistiin Suomen sairaanhoitajatarliiton lehdessä Joulukynttilät vuonna 1937. Kertomuksen keskiössä on kantakaupungin kerrostalo ja sen asukkaat, joiden elämästä tarjotaan lukijalle pieniä väläyksiä. Varallisuudesta ei talon asukkailla ole puutetta, mutta siitä huolimatta lähestyvän joulun odotusta varjostavat monenlaiset huolet ja epämiellyttävät velvollisuudet. Ajatus lähestyvästä juhlasta saa etenkin äveriään kauppaneuvos Liimakan mielen entistä synkemmäksi: hänen rahakukkarolleen lankeavat joulupidot tietäisivät vain kuluja kyltymättömien ja kaikkeen tyytymättömien perheenjäsenten hyväksi. Vaikka Liimakka perheineen elää mahongin, kristalli- ja barokkikruunujen sekä kultakehyksisten taideteosten ympäröimässä yltäkylläisyydessä, on vauraus tuonut tullessaan vain huolta ja lähipiirin alati kasvavia, täyttymättömiä vaatimuksia. Tyytymättömyys, pienten ulkoisten murheiden ja velvollisuuksien aiheuttama ärtymys paistaa myös talon muiden asukkaiden kasvoista, mutta kadulla kulkeville köyhille lapsille talon ikkunoista loistava valo edustaa herkuista notkuvia joulupöytiä, vaurautta ja onnea. Yltäkylläistä unelmaa edustavan talon edessä lasten haaveissa siintävät kuitenkin vain vaatimattomasti kynttilät sekä toiveet riisipuurosta ja joulutortuista. Joulutortut kuuluvat nykyään kiinteänä osana moneen jouluiseen kahvipöytään. Perinteiset luumumarmeladitäytteiset tähtitortut pitävät pintansa, vaikka uudemmat trendit esimerkiksi vihreillä kuulilla koristeltuine leivoksineen ovat viime vuosina nousseet pinnalle. Joulutortut näyttävät vakiintuneen kiinteäksi osaksi suomalaisia kahvipöytiä ja joulunvieton herkutteluja jo 1900-luvun alussa, ainakin Kansalliskirjaston digitoitujen lehtiaineistojen valossa. Kaupungistuminen ja toisaalta myös kaupallistuminen toivat lehtien palstoille kasvavan mainonnan. Etenkin joulun alla mainoksilla kilpailtiin kuluttajien huomiosta paitsi joululahjoiksi sopivien tavaroiden myös elintarvikkeiden osalta. Ajatus joulupöydän arkea runsaammista antimista ei toki ollut uusi, mutta etenkään kaupungeissa kaikkea ei tarvinnut valmistaa itse – varsinkaan niiden, joilla oli varaa herkkuihin. Eksoottiset kuivatut hedelmät, marsipaanit, pähkinät, kuusiin ripustettavat ”nisset ja nasset”, suklaakonvehdit sekä monenlaiset sokerileivokset – joulutortut mukaan lukien – löysivät tiensä leipomoiden ja puotien kautta etenkin kaupunkilaisten perheiden pöytiin.

Lahti 11.12.1911
Kansan Lehti 22.12.1927

Joulutorttujen näkyminen lehtien palstoilla viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä on monivivahteisempaa kuin mitä ensikatsauksella mainosten ja lukevien perheenemäntien hyödyksi ja iloksi painettujen torttureseptien perusteella voisi ajatella. Joulun vietosta ja perinteistä puhuminen kietoutuu usein ajatukseen jonkin pysyvän vaalimisesta, lämpimien muistojen luomisesta jälkipolville ja toisaalta myös menneiden sukupolvien kunnioittamisesta esimerkiksi juuri ruokien muodossa. Joulun yltäkylläisyys, aineellinen ylenpalttisuus suhteessa joulun kristilliseen sanomaan ja toisaalta vähäosaisten muistamisen tarpeellisuus eivät olleet vieraita ajatuksia 1900-luvun alussakaan, ja teemoista myös kirjoitettiin paljon. Nälkä ja puute saattoivat kohdata huonoina aikoina miltei kenet tahansa: viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä Suomi oli käynyt läpi itsenäistymisen, verisen sisällissodan sekä 1930-luvun alkuvuosien laman, jonka seurauksena moni jäi työttömäksi.   

Synkät pilvet varjostivat myös vuoden 1939 joulua, jota vietettiin kotirintamallakin talvisodan aiheuttamassa niukkuudessa. Normaalia joulun tunnelmaa pyrittiin luomaan tukeutumalla tuttuihin ja turvallisiin leivoksiin, mutta soveltaen, kuten Hilja Huttusen Kotilieden joulunumeroon laatimassa ”Jo tuoksuu joululeipä” -tekstissä ohjeistetaan:

”Vehnäleivän, joka tänä jouluna jää monen kodin milteipä ainoaksi leivonnaiseksi, tahdomme leipoa erimuotoiseksi, niin että ainakin lasten ja ehkäpä omaksi iloksemmekin saamme perättäisinä juhlapäivinä vaihdellen erilaista kahvileipää. Itse taikinan valmistamme tavallista, yksinkertaista vehnäleipää, johon ei ainakaan sokeria riitä muuta kuin nimeksi. … Joulutortut, jos emme raski niitä voitaikinasta valmistaa, voimme korvata samanmuotoisiksi leivotuilla vehnäleivillä.”

Kotiliesi No 24, 15.12.1939

Vaikka sokerista ja voista oli jo pulaa, mukautettiin perinteisiä reseptejä vaatimattomammillakin aineksilla toteutettaviksi. Sarvet, kahvivohvelit, pukinsarvet ja joulutortut syntyivät vehnätaikinaa perunalla jatkaen. 

”Huolimaton harvoin onnistuu” – kotitalousvalistus ja jouluun valmistautuminen

Jouluun valmistautuminen oli entisajan ihmisille monivaiheista puuhaa, ja etenkin 1900-luvun alussa alettiin kiinnittää huomiota jouluruokien osalta entistä suunnitelmallisempien ateriakokonaisuuksien laatimiseen. Varsinkin vuonna 1899 perustettu Marttajärjestö tähtäsi perheenemäntien aseman parantamiseen ja kodin arvostuksen kohottamiseen yhteiskunnan sydämenä. Tavoitteena oli toisaalta tehostaa perheenemäntien työpanosta, toisaalta ohjata toimimaan säästeliäämmin ja ruokahävikkiä minimoiden – myös kansantaloutta ajatellen. Naisille ja etenkin perheenemännille suunnatut kotitalousohjeet näkyivät enenevässä määrin myös lehdistössä. Ehdotus jouluaattoillan ja joulupäivän ateriakokonaisuudeksi julkaistiin vuoden 1913 Joululukemista Suomen kodeille -lehdessä, jossa esiteltiin reseptit muun muassa lipeäkalan, lanttulaatikon ja kinkun valmistukseen sekä jälkiruokana tarjottaviin joulutorttuihin.

Joululukemista Suomen kodeille 1.12.1913
Joululukemista Suomen kodeille 1.12.1913

Joulutorttujen reseptit vaihtelivat, mutta vielä 1900-luvun alussa taikinaan lisättiin usein alunaa, joka sittemmin on poistunut elintarvikekäytöstä. Toisinaan ohjeissa nähtiin myös kermaa ja konjakkia, joista etenkin jälkimmäinen herätti raittiusaatetta kannattavissa aikalaisissa paheksuntaa. Vuoden 1913 reseptin neuvo paistetaan kuumassa uunissa vaalean ruskeiksi saa kenties nykyajan ohjeiden tarkkoihin lämpötiloihin ja paistoaikoihin tottuneen leipurin ihmettelemään. Aikana ennen sähköhelloja tuntuma ruoanvalmistukseen, lämpötilan ja oikean kypsymisajan löytymiseen syntyi pitkälti kokeilemisen, oppimisen ja kokemuksen kautta.

Kotitalousvalistajien teksteissä kommentoitiin myös yhteiskunnallista muutosta ja modernin maailman tuulia, jotka alkoivat vähitellen saavuttaa kotimaisten kaupunkien ohella myös maaseudun vaatimattomia pirttejä. Huolta jouluperinteiden vähittäisestä kuihtumisesta ilmaistiin muun muassa seuraavassa Kotiliedessä julkaistussa Joulunajan erikoisherkut -kirjoituksessa:

”Mutta silti sanomme: perheenemännät, pitäkää viimeiseen asti kiinni ainakin niistä joulunpyhiin liittyvistä perinnäistavoista, jotka tähän asti ovat jaksaneet pelastua uuden ajan kuohuvasta virrasta, ja antakaa lastenne nauttia niistä, niinkuin itse olette niistä nauttineet! … Mutta vaikka nykyaika arvaamattomassa määrässä on helpottanut emännän vaivoja, mitä on sittenkään joulu ilman näitä vaivoja, ilman jouluvalmistuksia kodin keittiöpuolella? Jouluvalmistukset keittiössä ovat aivan toista kuin tavalliset askareet, sillä niissä on jotakin ihmeellisen viehättävää ja tulevaa suloisuutta lupaavaa. Niin pitää vain ollakin, jotta joulusta voisi tulla todella suurin, odotetuin juhlamme. Vähän vaivaa ja huolta siis, hyvät emännät! Joulun takia ja joulun nimessä!”

Kirjoituksessa ohjeistetaan myös joulutorttujen tekemiseen, jotka kirjoittajan mukaan olivat tarjottavana kahvipöydän kruunu:

”Ja joulunpyhien jälkiruoka ennen muuta on joulutorttu. Se niin sanoaksemme perusrunko, josta joulutortut leivotaan, on voitaikina. Voitaikinan valmistaminen joulunpyhien varalle on erinomaisen käytännöllistä emännänkin kannalta, niin työlästä kuin se onkin. … Voitaikinan valmistamista ei pidetä aivan helppona, ehkä senvuoksi, että huolimaton harvoin siinä onnistuu.”

Nykyään vain harva tekee voitaikinan itse, eikä sen leipomista pidetty mutkattomana myöskään sata vuotta sitten. Taikinan onnistuminen vaati kirjoittajan mukaan laadukkaita raaka-aineita, taikinan huolellista ja oikeaoppista kaulimista sekä riittävän viileää huonetta. Vaikka työn ei luvattukaan olevan helppoa, oli se silti vaivan arvoista: onnistuneella voitaikinalla emäntä kykeni osoittamaan oman taituruutensa tekniikassa, jonka osaamista edellytettiin ”suuren maailman” keittiöissä asti.

Kotiliesi no 22–23, 1.12.1927

Edellytykset järjestää tunnelmallinen ja arjesta poikkeava joulujuhla riippui yhteiskunnallisesta asemasta ja varallisuudesta. Keskiluokkainen kotitalousvalistus painotti arjen tehokkuutta, ydinperheideologiaa ja perheenemännän vastuuta kotitalouden toimivuudesta. Myös työläispiireissä vaalittiin perhearvoja ja perinteiden jatkumoa, unohtamatta sitä tosiasiaa, että myös jouluna saatettiin joutua kiristämään kukkaronnyörejä. ”Työläisperheissä ei suinkaan joulunakaan voida ylensyömiseen ratketa, sen estää kukkaron laihuus. Mutta työläiskodissakin äiti koettaa jouluksi varata jotain juhlaruokaa antamaan perheelle joulun tuntua.”, kirjoittaa nimimerkki Emäntä-Elli Toverittaressa, Sosialidemokraattisen Työläisnaisliiton omassa julkaisussa. Kirjoittaja peräänkuuluttaa jouluperinteitä perheen keskinäisen yhteishengen luojana ja muistojen kerryttäjänä jälkipolvia varten:

”…Kolmas perhe taas kaipaa jouluaaton aterialla välttämättä riisipuuroa manteleineen, kun neljännen joulutunnelman täydentävät vain kotitekoiset, tähden – muotoiset joulutortut. Onkin miellyttävää, että perheellä on joitain tuollaisia perinteitä joulun viettoon nähden. Se eroittaa kodin joulun muiden jouluista ja aivan kuin lähentää perheenjäseniä toisiinsa. Ja halki elämän voivat lapsille jäädä kotoiset joulut kauniiksi muistoksi juuri jonkin tuollaisen pikkuseikan vuoksi.”

Ruoka on harvoin pelkästään ravintoa, sillä syöminen kietoutuu monisyisesti tapakulttuuriin ja sosiaalisiin suhteisiin. Ruokamuistojen kautta luodaan yhteenkuuluvuutta, kuten edellä oleva sitaattikin toteaa. Joulupöydän koostumus riippui 1930-luvulla paljon perheen varallisuudesta, mutta myös menneen kesän ja syksyn sadosta: ruoanlaitossa ja leivonnassa haluttiin hyödyntää ennen kaikkea aineksia, joita oli omasta takaa. Ulkomaisten tuontituotteiden sijaan Emäntä-Elli kannustaa suosimaan kotimaan antimia joulutorttujen täytteissä:

”Torttujen täytteenä käytetään useimmiten luumuja tai luumuja ja omenia yhdessä. Monet tekevät täytteen kuivatuista hedelmistä. Meillä ei kuitenkaan olisi syytä harrastaa noita ulkolaisia hedelmiä, ja joulutortuissakin tulemme kyllä toimeen kotimaankin tuotteilla. Kenellä on säilykekellarissaan kriikuna- tai luumusosetta tai -hilloa, saa siitä erinomaisen täytteen. Mutta sitä voi olla vain hedelmänviljelysseutujen emännillä. … Jos kuitenkaan ei varastossa ole muuta kuin mustikkaa ja puolukkaa, suosittelisin niiden asemesta käytettäväksi porkkanaa.”

Toveritar No 22–23, 1.1.1937

Vaikka kotitalousneuvojien ohjeistukset olivat usein vankan normatiivisia, ne olivat myös joustavia ja ottivat huomioon vallitsevat olosuhteet: mahdollisimman hyvään pyrittiin, mutta tilanteen sallimissa puitteissa. Soveltaminen saattoi merkitä vaatimattomampia raaka-aineita tai niitä maan antimia, jotka olivat tuottaneet parhaiten satoa.  

Joulutortut muistojen tallentajina ja kodikkuuden luojina

1900-luvun alku oli erilaisten joululehtien kulta-aikaa, ja monenlaisia jouluisia jatkokertomuksia ja novelleja julkaistiin myös sanoma- ja aikakauslehdissä. Opettavaisissa tarinoissa saatettiin vedota ihmisten hyväntahtoisuuteen ja kannustaa myös lapsia omilla toimillaan huomioimaan vähäosaisia, jotka eivät päässeet nauttimaan joulun aineellisista iloista. Joulutortut saattoivat köyhimmille edustaa saavuttamatonta unelmaa ja haavetta, sekä kodikkuuden tuojaa, joka vei muistelijansa lapsuuden kauniisiin muistoihin. Eräs hyväntahtoisuuteen vetoava ja epäitsekkääseen omista lahjatoiveista luopumiseen hädänalaisten hyväksi kannustava kirjoitus nähtiin Suomen Nainen -lehdessä 1930-luvun alussa. Nimimerkki V.K. kuvaa novellissaan Jaatilan Pikku-Matin joulu-Simo pientä Matti-poikaa, joka kirkossa nähdyn vaivaisukon innoittamana päättää rakentaa pahvista Simo-nimisen rahalippaan kylän köyhimpien hyväksi. ”Matti-pallero oli kuullut näinä päivinä ja pitkin syksyä puhuttavan ahtaasta ajasta ja pienten saloeläjäin ahdingosta. Aivan äskettäinkin oli äiti huoahtanut isälle: — Kyllä tulee monelle puutteen joulu. Näitä oman kylän vähäisiä meidän pitäisi muistaa auttaa.” Lama-ajan puremassa Suomessa avuntarvitsijoita on paljon, ja kynnelle kykenevät lahjoittavat ylimääräiset lanttinsa ja setelinsä Simolle lapsen esimerkillisen toiminnan kannustamana. Matti itsekin on valmis tinkimään omista lahjatoiveistaan muiden hyväksi. Onnellisesti päättyneessä opettavaisessa ja varsin ajattomassa – mutta selvästi tiettyyn yhteiskunnalliseen vaikeaan tilanteeseen sijoittuvassa – kertomuksessa joulutortut symboloivat joulun arjesta kohottavaa elementtiä, joihin ei kuitenkaan saa suhtautua itsestäänselvyyksinä. Novelli päättyy sitaattiin: ”…. Ja kunniapaikalle se Simo sai jäädäkin, vierashuoneen kaapin päälle. Sieltä se näytti varsinkin Matille iskevän ymmärtävästi silmää ja jouluiltana Matti laittoi sen eteen tortun, mutta Simo taisi sitäkin säästellä niille, joilla ei ollut joulutorttuja vaan paljon hätää.” (Suomen Nainen No 19–20, 20.12.1931)

Toinen kirjoitus joulutorttujen kietoutumisesta lämpimiin ja kodikkaisiin joulumuistoihin ilmenee Örön saarella joulua viettäneen varusmiehen tekstissä, joka julkaistiin Länsi-Uusimaassa vuoden 1925 alussa. Varusmiehen kokemukset joulusta Örössä olivat lämpimiä ja poikkesivat armeija-ajan hierarkkisesta arjesta tavalla, joka sai nuoren miehen mietteliääksi: ”Hämilleen veti monen pojan, joutuessaan vastatusten aterioimaan entisen herra kapteenin, luutnantin tai vänrikin kera. Pian kaikui valtavana »Enkeli taivaan lausui näin» ja tuntui, kuin en koskaan olisi kuullut tuon jo lapsena opitun virren niin hartaasti korkeuksia kohti kohoavan.” Vaikka joulu Örössa oli ikimuistoinen ja kaunis, peilautuivat monet siellä koetut tunteet kaukana olevaan kotiin ja siellä asuviin läheisiin. ”Pian taas höyrysivät kahvikupit pöydässä, suuren suuren torttukasan vieressä. Muistui mieleen entiset hyvät ajat, jolloin voi maksoi 1: 50 kilo ja luumut vielä vähemmän, ajat, jolloin minunkin äitini kannatti leipoa joulutorttuja. Kymmenen vuoden sisällä olen saanut vain uneksia joulutortuista ja nyt, sotaväessä ollessani, sain niitä oikein hereillä ollen maistella.” (Länsi-Uusimaa No 1, 3.1.1925 no 1) Voilta ja luumuhillolta maistuvat joulutortut olivat varusmiehelle kaukaisia unelmia menneisyydestä, hyviltä ajoilta, jolloin niihin oli vielä varaa. Ennen kaikkea Örön kahvipöydässä tarjotut tortut näyttävät kuitenkin herättäneen kirjoittajassa nostalgisia muistoja lapsuuden jouluista.

Lopuksi

Joulutortut kuuluivat 1900-luvun alussa hyvin monenlaisiin joulupöytiin. Myös niukempina aikoina torttuja tahdottiin leipoa, vaikkakin voin ja luumujen puutteessa toisinaan korvaavista raaka-aineista. Joulutortuista käyty keskustelu kietoutuu melko ajattomalla tavalla nykyisiin keskusteluihin joulusta: missä menee sopivan juhlavuuden ja yltäkylläisyyden raja, millä tavoin muistamme vähempiosaisia ja mikä oikeastaan tekee joulun – onko se materiaalinen runsaus, yhdessä vietetty aika läheisten kanssa, joulun kristillisen sanoman äärellä hiljentyminen vai arjesta poikkeavien ruokien syöminen – tai kenties näitä kaikkia yhdessä. Joulukertomuksissa suussa sulava, voilta ja luumulta maistuva lämmin joulutorttu johdatteli usein menneisiin lapsuuden jouluihin ja kotiin. Toisaalta se myös edusti puutteen keskellä unelmaa hieman paremmasta elämästä, jossa onni ei koostunut kullasta ja jalokivistä, vaan rauhasta, kodin lämmöstä ja riittävästä toimeentulosta.

Kuuluvatko joulutortut sinun jouluherkkuihisi? Kirjoitelman päätteeksi nostettakoon vielä esiin eräs joulutorttujen suureksi ystäväksi paljastunut henkilö, presidentti P.E. Svinhufvud, jonka joulunviettoon päästiin kurkistamaan vuoden 1936 Kotiliedessä: ” Mutta aivan erikoisesti rakastaa presidentti joulutorttuja, »aivan kauheasti», kertoo rouva Svinhufvud, ja sen vuoksi hän aina varoittaa: »Oletteko nyt vain leiponeet kylliksi joulutorttuja?» Niitä syödäänkin sitten koko joulunpyhien aikana ja presidentti käyttää niihinkin runsain määrin sokeria.” (Kotiliesi No 24, 15.12.1936) Tämän myötä toivotan kaikille tunnelmallista ja herkullista joulua!

Asta Sutinen

Lähteet

Tutkimuskirjallisuus:

Ollila, Anne: Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Turun yliopisto, 1993.

Savikko, Sari: Joulukirja. Amanita, Somero 2010.

Sanoma- ja aikakauslehdet; Kansalliskirjaston Digitaaliset aineistot

Joulukynttilät 1.1.1937

Joululukemista Suomen kodeille 1.12.1913

Kansan Lehti 22.12.1927

Kotiliesi No 22–23, 1.12.1927,

Kotiliesi No 24, 15.12.1936

Kotiliesi No 24, 15.12.1939

Lahti 11.12.1911

Länsi-Uusimaa No 1, 3.1.1925 No 1

Suomen Nainen No 19–20, 20.12.1931

Toveritar No 22–23, 1.1.1937

Adventtikalenteri 3: Rosolli ja sillisalaatti

Rosollin juuret ovat 1700-luvun Lounais-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan säätyläispiireissä, josta se levisi 1800-luvun loppupuolella kotitalouskoulujen ja pitokokkien avustuksella muualle Suomeen. 1900-luvun ensivuosikymmenen sanoma- ja aikakauslehtien mukaan rosollia ei kuitenkaan erityisesti yhdistetty jouluun, eikä se ollut vielä ruoan nimenäkään laajasti tunnettu. Esimerkiksi suomen kieltä käsittelevä Virittäjä-aikakauslehti kertoi 1908, että rosolli on lainasana venäjästä ja tarkoittaa ruokalajia. Seuraavana vuonna sama lehti korjasi, että rosolli tarkoittaa sillisalaattia ja sana onkin lainattu ruotsin kielen sanasta ”rosoll”. Rosolli ja sillisalaatti yhdistettiin toisiinsa myös toisessa lehtijutussa 1909, joka käsitteli emäntäkoulun päivällisiä: ”Me alotettiin ruokailu sillisalaatilla, jota myöskin rosooliksi kutsutaan.” Ruokahistorioitsija Ritva Kyllin mukaan kyseinen salaatti on peräisin sekä Ruotsista että Venäjältä, ja Suomessa rosolli tunnettiin nimenomaan alun perin sillisalaattina. Rosolli-sana tulee venäjästä.

Kuva: Rosollikaukalo 1900-luvun alkupuolelta. Helsingin kaupunginmuseo.

1900-luvun alun lehdissä näkyi innostus puutarhanhoitoon ja kasvisruokien valmistukseen. Esimerkiksi 1903 Rauman Lehteen puutarhanhoidosta kirjoittanut nimimerkki ”Sipi” osasi valmistaa rosollia porkkanoista ja punajuurista ja maustoi sen etikalla. Useissa artikkeleissa kerrottiin puutarha- ja keittokursseista, joissa opetettiin kasvattamaan juureksia ja valmistamaan niistä kasvisruokaa. Eräässä savolaislehdessä kerrottiin 1909 puutarhakurssien lokakuisista päättäjäisistä, jossa oli valmistettu kasvisruokia, muun muassa rosollia. Ruokiin oltiin oikein tyytyväisiä ja jutun kirjoittaja kertoi, että joku isäntä vieraiden joukosta oli tokaissut: ”näkkyy sitä immeine ossoova syyvä muutai, ei vua lihhoo”. Toinen savolaislehti kertoi paikallisen maanviljelysseuran kasvisruokien keittokurssista, jossa valmistettiin kaalisopan ohella rosollia ja kasvislaatikoita. Myös tämän kurssin osallistujat olivat tyytyväisiä ja myönsivät, että ”voi sitä kasviksistakin laittaa maukkaita ruokia, kun on vain tahtoa ja aineita”.

Kuva: Mäntsäläisiä keittokurssilaisia noin 1912. Mäntsälän museotoimen valokuvakokoelma.

Sillisalaatti oli yleinen ruokalaji 1900-luvun alun keittokirjoissa ja se tulee usein esille aikakauden lehtiaineistoissa, mutta kuten rosolli, sen syöminen ei rajoittunut jouluun. Esimerkiksi Marttojen lehti Husmodern tarjosi vuonna 1904 ruokalistaehdotuksessaan sillisalaattia lauantaipäivälle marjapuuron, leivän, kalan ja maidon kera, ja Pellervo-lehden vuonna 1909 julkaistussa ruokalistaehdotuksessa sillisalaatti (sillsallat) komeili torstain iltaruoissa leivän, suolakalan, silakoiden ja olutmaidon (ölost) seuralaisena. Husmodern-lehdessä vuonna 1903 Kesäruoat-otsikon alla julkaistun reseptin mukaan sillisalaattiin tuli perunaa, punajuurta, porkkanaa, hienoksi hakattua lihaa, silliä sekä sipulia. Sillin saattoi tarvittaessa korvata suolasilakoilla tai muikuilla. Rosolli ja sillisalaatti maustettiin etikalla, mutta sen kanssa voitiin nauttia myös erityistä kastiketta, johon tuli kermavaahtoa, sokeria, sinappia ja etikkaa.

Kuva: Sillisalaatti-resepti, Pellervo 1.10.1913, 38.

1910-luvulla sillisalaatti ja sen kasvisversio rosolli vaikuttivat edelleen olevan arkiruokaa. Esimerkiksi Naisten ääni -aikakauslehdessä kannustettiin 1915 valmistamaan vieraille edullisia, mutta herkullisia, ravitsevia ja kauniita voileipiä sen sijaan, että tarjottaisiin heille lämpimiä aterioita. Lehtijutussa vinkattiin viisi erilaista täytettä pehmeälle ruisleivälle, joista aineksiltaan halvin oli rosolli. Suomen nainen -aikakauslehdessä annettiin keväällä 1917 kahden viikon ruokalistaehdotus, jossa rosolli oli merkitty aamiaisen kohdalle graham-puuron ja eilispäivän tähteiden rinnalle. Kirjoittaja huomautti, että kyseessä oli sota-ajan ruokalista ja siis sellaisena arvosteltava. Rosolli voitiin tosiaan loihtia melko edullisesti, kunhan oli viljelty sopivia juureksia. Pulavuonna 1917 rosollia saatettiin tarjota jopa juhlapöydässä, kuten haapaveteläinen maaseutukirjeenvaihtaja raportoi Kaleva-lehdelle paikallisista juhlapäivällisistä. Rosollin kanssa oli tarjottu jäkäläleipää, marjarieskaa, sotavoita (maidolla ja jauhoilla jatkettua voita), kasviskeittoa, nauris- ja kaalilaatikoita, sienipaistia ja maitokiisseliä sekä palan painikkeena katajanmarjakaljaa.

Kuva: Rosolli-resepti, Pelto ja koti 1.11.1914, 27.

Köyhäinhoitolehti muistutti 1913, että sillisalaatti oli itse asiassa kansan keskuudessa suuressa arvossa pidetty ruokalaji, jota tarjottiin vieraille. Lukukinkeriruoaksikin sitä oli nimitetty. Jouluna 1917 sen sijaan sillisalaattia ei saatu kaikissa talouksissa, ehkäpä halvempaa rosollia kuitenkin. Pieni eläintenystävä -lastenlehden joulutarinassa 1917 törmäsin ensimmäisen kerran mainintaan siitä, että sillisalaattia tarjottiin juuri jouluna. Tarinassa esiintyvälle Matille tuli

”vesi suuhun kun hän ajatteli sillisalaattia punaisine ja keltaisine ruusuineen punajuurista ja porkkanoista ja puuroa, joka oli keitetty puhtaimpaan maitoon, ja joulukaljaa, jossa mallas ja humala maistuivat niin väkevästi. Hm, niin, sellaista oli ennen. Matti huokasi. Mutta nyt oli kaikki toisin. Nyt oli kallis aika ja nälänhätä eikä sitä saanut mitään köyhillä lanteillaan.”

Kuva: Vihannesten pilkkomiseen tarkoitettu hakkuri, käytetty sillisalaatin ja rosollin valmistuksessa. Suomen kansallismuseo, kansatieteelliset kokoelmat.

1920-luvulla lehdissä alkoi näkyä viitteitä siitä, että rosollia syötiin jouluna. Esimerkiksi Lastenjoululehti Lyhteessä julkaistiin 1925 kirjoitus lapsuuden joulusta 40 vuotta sitten eli 1880-luvulta, jossa mainittiin muun muassa rosolli yhtenä jouluruokana: ”Äiti ja sisko kantoivat jouluillallisen pöytään. Siihen kuului kinkku ja ryynipuuro tärkeimpinä ruokalajeina. Isä oli tuonut kaupungista myös puna- ja keltajuuria ja niistä oli äiti valmistanut ”rosollia”.” Myös Pohjois-Hämeen Vartion lehtijutussa 1929 muisteltiin rosollia syödyn jo 1900-luvun alussa muiden jouluruokien kera.

Vuonna 1924 uutisoitiin, että Martat olivat ryhtyneet myymään muiden ruokien ohella rosollia valmiina ”sievissä rasioissa” helpottaakseen perheenäitien työtaakkaa viikonlopun aterioiden suhteen. 1930-luvun lopussa sillisalaattia saattoi ostaa valmiina myös kaupunkien ruokatavarakaupoista.

Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että sanaa ”sillisalaatti” ja joissain tapauksissa myös ”rosollia”, käytettiin jo 1900-luvun alussa kuvaamaan sekavankirjavaa asiaa. Savon Sanomien pakinoitsija kuvasi vuonna 1929 asian näin:

”Lukija on tietysti joskus sattunut sellaisellekin ruualle, jota eukot sanovat rosolliksi. Se on sellaista syömistä, johon on silputtu hyvänsä ja huononsa sekaisin ja jota suuhunsa pistettyään totisena ja uteliaana tunnustelee, minkä makuista milloinkin muklahtaa kielen ulottuville. Tämä juttu on henkisessä katsannossa suunnilleen samanlaista siinä suhteessa, että tähän on riiputettu vähän sitä ja vähän tätä.”

1930-luvun alussa julkaistuissa lehtijutuissa huomautettiin, että rosollin eli sillisalaatin tuntee ruokalajina ”jokainen”. Näitä salaatteja syötiin edelleen ympäri vuoden ja ne saivat mainintoja paitsi kesäruokana, myös oivallisena sadonkorjuuajan ruokana. Kansan Lehden Emännän palstalla todettiin: ”Syksy onkin muuten paras rosolli-aika, sekä punajuuret että porkkanat ovat nyt mehukkaita ja makeita ja ravintoarvoltaan parhaimmillaan. Viisas emäntä tarjoaa väelleen rosollia syyspuolella joka viikko.” Pääsiäispöytäänkin rosollia soviteltiin Oma koti -perhelehdessä. Edullisten raaka-aineiden vuoksi rosollia ja sillisalaattia ehdotettiin muun muassa työmiesten evääksi ja voileipien päällysteiksi. Joissakin lehtijutuissa rosollia pidettiin erityisenä lauantaipäivän ruokana.

Kuva: Kesällä 1938 rosollia tarjottiin juhannusruokana. Kuvateksti Kotiliesi-lehdessä: ”Rosolli on silmänruokaa yhtä hyvin kuin kielen herkkua. Saanko tarjota sipulitonta vai sipulinsekaista?” Kotiliesi 15.6.1938, 27.

Rosollin syönti yhdistettiin vegetarismiin ja terveysseikkoihin. Ehdotettiinpa sitäkin, että rosolli olisi tehty osittain raakaravinnosta. Raakaravinto ei tosiaan ole mikään 2010-luvun keksintö, vaan Martat toivat sen hyödyt esiin jo vuoden 1933 erikoisohjelmassaan. Rosolliin ehdotettiin raakaa porkkanaa ja punajuurta raastamalla ja höyläämällä ne ohuiksi suikaleiksi. Joillekin kasvisruoka aiheutti epäilyksiä, mutta Kotiliesi tiesi vinkata tähän sopivan kikan:

”on hyvä tietää, mitä eräs emäntä teki: hän vei rosollin tarjolle sianlihakastikkeen kanssa ja silloin se hyväksyttiin riemulla. […] Kasvikset on kuljetettava pöytään jonkin tutun ruoan ohessa, silloin ne sopivat helpommin tottumattoman suuhun. Varmaan on tapauksia, joissa sopii suorastaan salakuljettaa näitä terveellisiä ravintoaineita vastahakoiseen vatsaan.”

Ritva Kyllin mukaan talonpoikais- ja työläistalouksissa luotettiin vielä 1920–30-luvuilla paljon liha- ja rasvapitoiseen ruokaan ja vältettiin rouskuvien kasvisten eli ”rehujen” syömistä.

Edellisten vuosikymmenten kotitaloustöiden järkevöittämiseen ja tehostamiseen tähtäävä kansansivistystyö jatkui edelleen esimerkiksi Marttojen keittokurssien muodossa. 1931 Kannaksella järjestetyllä keittokurssilla lapset valmistivat neljän ruokalajin kattauksen, jossa yksi ruoka oli rosolli. Marttakerholaiset kutsuivat kyläläiset syömään kurssilla valmistuneita ruokia edullisella hinnalla. Maaseudulla toimi nuorille tarkoitettuja maatalouskerhoja, jotka järjestivät muun toimintansa ohessa työtehoa mittaavia kilpailuja. Esimerkiksi 1930-luvun puolivälissä kisailtiin sekä Viipurissa että Ilmajoella ”rosollin eli sillisalaatin” valmistuksessa. Muita lajeja olivat muun muassa parsiminen, perunan kuoriminen ja juurikasvien harventaminen. Liperin maatalousnäyttelyssä sen sijaan käytiin kiperä ”kolmiottelu”, jossa olivat lajeina villavaatteen pesu, uuniluudan valmistus sekä rosollin teko.

Kuva: Viipurin maalaiskunnan maatalouskerhoyhdistyksen 10-vuotisjuhlassa pidetyt rosollin (sillisalaatin) valmistuskilpailut. Kuvaaja: Aatos Tavaila. Nuorten Pellervo 1.10.1936, 25.

Työtehoseuran Maiju Gebhard raportoi 1939 Pellervo-lehdessä Ala-Satakunnan pienviljelijäyhdistyksien paikallisliiton järjestämästä maa- ja kotitalousnäyttelystä Huittisissa, jossa oli pidetty leikkimielinen työkilpailu ”satakuntalaisen kansallisruoan” eli sillisalaatin valmistuksessa. Jokainen kilpailija oli tuonut kotoaan työvälineet ja ruoka-ainekset, valmiiksi keitetyt juurekset ja perunat. Näyttelyn juhlasali oli pullistellut innokkaita katsojia, kun pienviljelijänaiset olivat aloittaneet kisan, kukin omalla tyylillään. Gebhardia oli huvittanut erityisesti ”kuunnella kilpaa käyvien hakkuurautojen kolkutusta kaukalon pohjaa vastaan ja katsella eri tavoin valmistettua ja koristeltua salaattia.” 

Kuva: Maatalouskerholaisten sillisalaatin valmistuskilpailut Ilmajoella. Pienviljelijä 1.10.1936, 17.

Jo 1930-luvulla tuskailtiin jouluruokien aiheuttamaa ähkyä, rahanmenoa ja ruoanvalmistukseen kulunutta aikaa. Kotiliesi ehdottikin ruokien jakamista useammalle eri päivälle. Sillisalaatti sai paikan joulupäivän ruokapöydästä: ”Sillisalaatti kastikkeineen sekä lihahyytelö kuulunevat kaikkialla joulupäivän voileipäpöytään.”

Kuva: Jouluruokaehdotukset kattauksineen 1930-luvulla. Kotiliesi 1.12.1936, 26.

Päätän kirjoituksen vuonna 1920 Marttojen Emäntälehdessä julkaistuun runoon. Elli Sievon ”Jupinaa kellarissa” kuvastaa sovinnon hakua sisällissodan jälkeen ja kertoo hauskalla tavalla eri kansanosia yhdistävästä ruoasta.

Pimiässä kellarissa
väiteltihin vahvaan
mikä olis’ paras ruoka
herrojen kuin rahvaan.

Siellä, näet, punajuuri
pullistellen rintaa
halveksien silmäeli
keltajuuren pintaa.

Haastoi sille ylpeänä:
— Mitä teistä muista!
Punajuuripihvi paras
kaikist’ herkkusuista.

Punajuuripaistikas,
Kas, se on kansan ruokaa.
Parempaa, jos teillä, lie,
ah, veljet, esiintuokaa. —

— Kaikki ei lie parasta,
mi punaselta hohtaa. —
Punajuuri porkkanan
niin tuiman katseen kohtaa.

Minä, keltaporkkana.
vien kellarissa voiton. —
Lie herrasväki kuullut jo
tuon lääkärien soiton: —

Se hyvää moneen katarriin
ja lapsukaisten ruokaa,
Jos makeutta halutaan
niin porkkanoita tuokaa. —

Ja pieni kaino peruna
myös unelmistaan havaa ja
suikeahkon suukkonsa
niin varovasti avaa:

— Nuo vihannekset työntävät
jo kyllin minut tieltään,
mutt’ eikö sopis’ hillitä
ees hiukan sentään kieltään?

Kas rosollissa kaikki me
viel’ rinnan ollaan kerran
ja pitoruuaks’ joudutaan
niin rahvahan kuin herran.

Kuva: Rosollia. Kuvaaja: Bonin, Volker von. Museovirasto, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0.

Lähteet
Tutkimuskirjallisuus
Kylli, Ritva: Suomen Ruokahistoria: Suolalihasta Sushiin. Helsinki: Gaudeamus, 2021.
Sillanpää, Merja: Happamasta makeaan: Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys. Vantaa: Finfood, 1999.

Sanoma- ja aikakauslehdet, Kansalliskirjaston Digitaaliset aineistot
Akseli K: Lapsuuteni joulu. Joululyhde: lasten joululehti 1.12.1925, 4.
Bref till Stenkulla Karin, Husmodern: organ för Föreningen Martha 1.10.1904, 11.
Huotari, Aili: Säästäväinen emäntä ja ruoantähteet, Koti: vuosikirja perheenemännille 1.1.1932, 38.
Eevan pakinoita, Kannaksen Lehti 23.10.1931, 3.
Emännän palsta, Kansan Lehti 11.9.1937, 10.
Emäntien huomioon!, Kuntalainen 12.11.1931, 3.
Förslag till matordning i landtmanna hem under en vecka, Pellervo 1.2.1909, 34.
Gebhard, Maiju: Ala-Satakunnan pienviljelijänaisten töiden suurkatselmus, Pellervo 20.9.1939, 23–24.
Huttunen, Hilja: Jouluherkkuja, mutta ei kaikkia yhtäaikaa, Kotiliesi 1.12.1936, 26-27.
Joulua valmistamassa hämäläistalossa neljännesvuosisata sitten, Pohjois-Hämeen Vartio 1.12.1929, 6–9.
Jyväskylän maalaisseuran syyskokous, Suomalainen 2.10.1901, 2.
Keittokurssit Pieksällä, Savon Sanomat 22.11.1909, 2.
Kelpaavathan Liisankin punajuuret ruoaksi!, Nuorten Pellervo 1.10.1936, nro 10, s. 25.
Kerhotyön 10-vuotisjublat Ilmajoella 6—7. VII.— 35, Nuorten Pellervo 1.7.1935, 28-29.
Kun odottamatta saat vieraita ruoalle, Oman kodin opas 1.1.1933, 33.
Kuopion tienoilla käytettyjä ”lainasanoja”. II. Ruotsalaisia lainoja, Virittäjä: Kotikielen seuran aikakauslehti, 1909, nro 7, 18.
Lahti, Hilja: Omillamme toimeen, Kotiliesi 15.11.1939, 24.
Liperin maatalousnäyttelyn kotitalousosastolle kilpailevia näyttelyryhmiä enemmän kuin koskaan aikaisemmin, Karjalainen 17.8.1937, 4.
Ljungberg, Eva: Joulu 1917, Pieni eläintenystävä 1.1.1917, 2.
Maaseutukirjeitä, Sulkava, Suur-Savo 15.10.1909, 4.
Maaseutukirjeitä. Kirje Haapavedeltä, Kaleva 24.10.1917, 3.
Marttakerholaisten, Kannaksen Lehti 27.10.1931, 2.
Marttojen myyjäiset, Karjala 7.11.1924, 5.
Maukkaita eväsvoileipiä, Suomen Kuvalehti 24.1.1931, 37.
Miten opimme syömään enemmän kasviksia, Kotiliesi 15.8.1934, 28.
Nuorten maatalouskerhotyöstä ja sen kehittämisestä, Pienviljelijä: maanvuokraajain ja pienviljelijäin liiton äänenkannattaja 1.10.1936, 17.
Pääasiassa sisä- mutta hiukan myöskin ulkopolitiikkaa, Savon Sanomat 7.3.1929, 5.
Pekka ja Paavo: Sortavalan emäntäkoululla, Laatokka 12.10.1909, 4.
Perheenäiti: Halpoja voileipiä, Naisten ääni 27.2.1915, 5–6.
Puutarhanhoito köyhäintaloissa, Köyhäinhoitolehti: kunnallisen köyhäinhoidon ja yksityisen hyväntekeväisyyden äänenkannattaja 18.4.1913, 2.
Reinilä-Hellman, Edit: Pääsiäissunnuntain päivällinen, Oma koti: uusi perhelehti 15.3.1932, 22.
Ruokapakinaa, Suomen nainen 2.4.1917, 13–14.
Rätter af rödbetor, Pellervo 1.11.1902, 26.
Sievo, Elli: Jupinaa kellarissa, Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja 1.3.1920, 14–15.
Sipi: Kirje Hinnerjoelta, Rauman Lehti 1.12.1903, 2.
Sommarätter, Husmodern: organ för Föreningen Martha 1.7.1903, 25-26.
Valmis ruoka on taloudellista, HOK 1.3.1939, nro 1, 11.
Vegetariaanien jouluruuat, Uusi terveys 1.11.1934, 18.
Venäläisiä lainasanoja, Virittäjä: Kotikielen seuran aikakauslehti 1908, nro 3, 21.
Yksinäinen nainen syö päivällistä, Kotiliesi 15.3.1939, 30–31.
Älä naura raakaravinnolle, Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja 1.9.1933, 27–28.

Adventtikalenteri 2: Riisipuuro

”Ajattelepa, ihminen, joulua, jossa ei olisi riisipuuroa. Onko se mikään joulu? Ei. Ei se ole joulu. Vasta riisipuuron tuoksu ja maku tekee todellisen joulutunnelman.”

Kotilieden pakinoitsija Impi Aronaho tunnelmoi tällä tavoin tätä jouluruokien kestosuosikkia vuonna 1936.

Kuva: Joulukortti 1800-luvun lopusta. Helsingin kaupunginmuseo.

Puuron syönti on kuulunut pitkään suomalaisten joulutraditioihin. 1800-luvulla joulupuuro oli yleensä valmistettu ohrasta, mutta myös kaura- ja ruispuuroa syötiin. Riisipuuro oli pitkään vain varakkaimpien ja kaupunkilaisten ruokapöydissä, mutta siirtomaatuotteiden yleistyessä 1800-luvun lopussa se ilmestyi nopeasti myös työläis- ja maalaiskoteihin. Riisiä saatiin melko edullisesti 1900-luvun alussa rautateiden välityksellä Venäjältä.

Riisipuuro onkin osa sitä jouluruokien kaanonia, jota toistettiin 1900-luvun ensi vuosikymmenillä. Sanoma- ja aikakauslehtitekstien mukaan tavanomaisimmat jouluruoat, joita piti aina löytyä pöydästä, olivat livekala eli lipeäkala, kinkku sekä riisipuuro. 1930-luvulta lähtien saivat useita mainintoja myös joulutortut ja laatikkoruoat.

Kuva: Puuroriisimainos, Åbo Underrättelser 17.12.1911, 16.

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ”riisikryynipuuro” nautittiin useimmiten maidon ja voin kera. Puuromanteli mainittiin lehdessä jo tuolloin, mutta itävaltalaisena perinteenä: ”jälkiruoaksi tarjottavassa riisipuurossa on mandeli pääasiana”. Mantelin piilotus puuroon hyvän onnen tuottajana yleistyi Suomessakin 1900-luvun alussa. Tavan katsotaan tulleen Ruotsista. Riisipuuro oli siinä määrin jo halventunut 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, että sitä pystyttiin tarjoilla kovaosaisille hyväntekeväisyystapahtumissa. Niin lastenkotien kuin vaivaistalojenkin asukkaat pääsivät nauttimaan maitoon keitetystä kauniin valkoisesta herkkupuurosta.

Kuva: Riisipuuro kuului jo 1910-luvulla erottamattomasti osana jouluun esimerkiksi puurojuhlien muodossa, joita järjestivät muun muassa koulut, järjestöt, yhdistykset ja työnantajat. Puurojuhlan pääsylippu vuodelta 1915. Helsingin kaupunginmuseo.

1910-luvun loppupuolen myllerrykset tiesivät niukkuutta joulupöytiin. Ensimmäinen maailmansota aiheutti ruokapulaa vuodesta 1915 eteenpäin. Tilanne paheni entisestään 1917, jolloin elintarvikepula kärjistyi Suomessa mellakoihin. Hämetär-lehti kertoi kuitenkin toivotun uutisen jouluksi 1917: ”Saadaan jouluna riisipuuroa. Tammelan elintarvelautakunta kuuluu jakavan ensi viikolla tavallisella leipäkortilla kullekin 250 kg riisiryyniä, 500 gr vehnäjauhoja ja loppuosa 650 gr kaurajauhoja.” Sen sijaan Hämeen lääninvankilassa jäätiin samana vuonna ilman puuroa: ”ruuat olivat yksinkertaisemmat kuin aikaisemmin jouluina, riisipuuroa ei nyt tarjottu, sen sijaan ylimääräinen leipäannos”.

Kuva: Kun riisiä oli vielä tarjolla, Puuro-Jussi kaipaili seuralaisia puuron syöntiin. Työmies 9.12.1916, 7.

Vuonna 1918 ruokatilanne kurjistui sisällissodan myötä pahimmilleen. Joulu 1918 oli askeettinen, monet näkivät nälkää ja vielä useammat jäivät ilman riisipuuroa. Joissain kunnissa elintarvelautakunta tarjosi silakoita, mutta myös riisipuuroa, jonka ”syönti soveltuu hyvin sakariinilla maustetun marjomehun kanssa”. Elintarvikesäännöstely loppui Suomessa 1921, jolloin pöytien antimet alkoivat jälleen monipuolistua.

Kuva: Puuroriisimainos, Sisä-Suomi 15.12.1928, 3.

Lapin Kansa -lehdessä julkaistiin hupaisa tarina alkuvuodesta 1929. Lehti referoi muuan lukijan heille lähettämää kirjoitusta, jossa valitettiin, että kirjoittajan kotikylän puurojuhliin tunkeutuneet naapurikylän kuokkavieraat ahmivat juhlissa liikaa puuroa. Lapin Kansan toimittaja ei kuitenkaan halunnut ryhtyä moittimaan tungettelijoita, koska hän oli ”vähän niinkuin sellaisten puolella, joiden massu vetää riisipuuroa, jota jouluna erityisesti keitetään, tuollaisen kohtalaisen lumilapiollisen.” Toimittaja jatkoi vielä pohdintojaan: ”Sillä eikö puuroa keitetä juuri sitä varten, että sitä syötäisiin? Ja kuka käskee keittämään niin vähän, etteivät kaikki saa kyllikseen? Luuleeko arv. lähettäjämme, että kenenkään kannattaa lähteä naapurikylään puurojuhlaan ilman aikojaan, ellei perillä saa ottaa vatsansa koko laajuudella osaa ohjelman suoritukseen? Ja eikö puuronsyönti näissä puurojuhlissa ole juuri illan päänumero?” Voi olla, että kyseenalaisessa kylässä keitettiin seuraavana jouluna isompi padallinen riisipuuroa. Mutta voi myös olla, että 1929 alkanut maailmanlaajuinen lama esti suunnitelmat.

1930-luvun alkupuolella ehdotettiin useassa eri lehtiartikkelissa, että riisipuuron voisi korvata ohrasuurimopuurolla. Se tulisi paitsi halvemmaksi pula-ajasta kärsiville kotitalouksille, mutta olisi myös isänmaallinen teko, joka auttaisi suomalaisia maanviljelijöitä. Eräs kirjoittaja huomautti ajatusta kavahtaville: ”Voisihan ohrapikapuuroonkin panna mantelin, sillä sehän se joulupuurossa sentään on tärkein.” Toisaalta perusteeksi ryynien vaihtoon esitettiin sekin, että uuniohrapuuro oli herkullisempaa ja ravintorikkaampaa kuin perinteinen riisipuuro. Ohraa mainostettiin ”Pohjolan riisinä”. Ilmeisesti ehdotus ei kuitenkaan saanut suurempaa tuulta alleen.

Kuva: Puuroriisimainos, Viikko-Sanomat 19.12.1931, 7.

Vuonna 1934, kun pula-ajasta oli juuri ja juuri päästy jaloilleen, eräässä kaunokirjallisessa lehtitekstissä perheenäiti muisteli entisiä jouluja riisipuuron näkökulmasta. Hän kertoi pienelle lapselleen, joka ei välittänyt puurosta, ettei riisipuuro ollut samanlainen itsestäänselvyys menneillä sukupolvilla. Sitä söivät vain ”rikkaat ja kaupungeissa asuvat” ja maalla syötiin ohrapuuroa. Äiti muisteli joulua 1918, kun lasta ei vielä ollut olemassa, ja jolloin riisipuuroa ei ollut, eikä juuri maitoakaan joulupuuroon. Hän oli kuullut myös tarinoita 4–5 sukupolvea taaksepäin, jolloin pienen torpan joulupuuroon oli viikkojen kuluessa säästetty maitoa siitä pienestä määrästä, jonka ainoa lehmä myöhään syksyllä lypsi. Maito oli jäähdytetty puisessa astiassa kerroksittain ja kun joulu tuli, se sulatettiin ohrapuuroa varten. Välissä saattoi olla vuosia, jolloin halla ja kato veivät viljat, mutta jouluksi saatiin silti säästettyä vähän ruista puuroa varten. Omassa lapsuudessaan hän muisti jo riisipuuron. Vielä hän jatkoi mietteitään ja kritisoi sitä, että ennen vanhaan joulu juhlittiin jouluna, eikä aloitettu juhlintaa etuajassa, kuten nykyään: ”Kuinka toisin onkaan nyt. Moniko meistä jaksaa odottaa oikeata joulua, vaan ensimmäisestä adventista alkaen keitämme joulupuuromme, sytytämme joulukuusemme, saamme ja annamme joululahjamme melkein jokaisena päivänä jouluyöhön saakka.” Tästä hän jatkoi päätelmään siitä, että nykyajan joulut olivat henkisesti tyhjiä ja väsyneitä.

1930-luvulle tultaessa riisipuurosta olikin tainnut jo tulla ruoka, jota tosiaan maisteltiin ympäri vuoden, näin annettiin ymmärtää myös Kotiliedessä 1936 julkaistussa jouluruokajutussa. Toisaalta siinä todettiin myös, että puuro oli siitä huolimatta edelleen juhlaruoka, jonka ”avulla vietetään häät ja maahanpaniaiset”. Kirjoittaja ei ollut nähnyt koskaan juhlapöytää ilman puurovatia.

Kuva: Joulupöytä, Husmodern: organ för Föreningen Martha 1.12.1928, 40.

Kun niukemmista ajoista oli selvitty, muistutettiin taas, että syöminen oli yksi jouluvieton kohokohdista. ”Köyhinkin koettaa silloin hankkia itselleen sianlihaa, lipeäkalaa ja riisipuuroa, joita ilman ei joulua käy oikein jouluna pitäminen.”

Pohjolan Sanomat haastatteli 1937 suuren maatalon emäntää joulutoimista, joka totesi, että joulu tulee aina liian aikaisin, vaikka välillä oli kokonainen vuosi. Valmisteluja riitti. Kysyttäessä jouluruoista, haastateltava muisteli, että jouluruokiin oli kuulunut lipeäkala ja puuro jo kauan sitten, mutta aiemmin puuro oli valmistettu ohrasta: ”mutta nyt kaikki, jotka suinkin siihen vain varojensa puolesta kykenevät, ainakin jouluna haluavat riisipuuroa syödä”. Hänen mukaansa riisipuuroa keitettiin aattona niin paljon, että siitä riitti vielä paistettavaksi joulunpäiviksi.

Kuva: Terijokelaisen maatalon pihapiiriä 1930-luvulla. Kuvaaja: Antti Pullinen. Museovirasto, Historian kuvakokoelma / Karjalan Liiton kuvakokoelma.

Ulkosuomalaisillakin riisipuuro pysyi joulun ruokalistalla. Ilkka-lehdessä kerrottiin Australiaan muuttaneista suomalaisista, joille joulupuuro oli jouluna yhtä välttämätön kuin englantilaisille luumuvanukas: ”Vaikka aurinko paahtaisi polttavana, vaikka joulukuusena olisi metsästä haettu vihreä tammi tai palmun oksa, niin riisipuuro ei kuitenkaan jouluna saa puuttua yhdenkään suomalaisen pöydästä.”

1930-luvulla kuultiin kuitenkin myös eriäviä mielipiteitä. Tammerfors Aftonbladetin naisten palstalla pohdittiin 1933 onko julkeaa väittää, että jouluaatto voi olla hauska ilman lipeäkalaa ja riisipuuroa. Puurosta oli nimittäin kirjoittajan mukaan monella ikävät lapsuusmuistot, kun tiukat vanhemmat vahtivat, että lautanen tuli tyhjäksi. Katkerat hetket päivällispöydässä olivat aiheuttaneet heille ”riisipuurokompleksin”. Hufvudstadsbladetin pakinoitsija taas kirjoitti 1934, että riisipuuro oli jo menettänyt ”muinaista viehätysvoimaansa” perinteisten jouluruokien seassa.  Helsingfors-Journalenin vuonna 1937 julkaistun jutun mukaan jotkut halusivat muokata joulustaan modernimman, eikä siihen kuulunut enää riisipuuro: ”vi vill inte alltid ha den gamla risgrynsgröten”. Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin perheessä syötiin edelleen lipeäkalaa ja riisipuuroa mantelein höystettynä, olivathan ne isännän suosikkeja. Sen sijaan Kaivopuistossa asuva rouva Greta von Haartman-Gustafsson oli jättänyt riisipuuron pois. Hän söi sitä mieluummin arkisena aamiaispuurona. Professorin rouvana esitelty Margit Kranck oli myös jättänyt riisipuuron pois aaton ruokalistalta ja siirtänyt sen joulupäivän aamiaislistalle. Maisterin rouva Gudrun Grönholm-Therman kertoi epäonnistuneensa joulumenun uudistamisessa, koska perheen miespuoliset jäsenet pitivät niin kovasti kiinni perinteisestä riisipuurosta. Jutun mukaan he söivät riisipuuroa urhoollisesti sen maun, eivät ulkonäön vuoksi, kuten perheen naispuoliset jäsenet.

Kuva: Hackmanin Sorsakoski 100 -sarjan lusikat (valmistusaika 1936-70). Turun museokeskus, Esinekokoelma.

* * *

Oli niin tai näin, riisipuuro säilyi kuitenkin pöydissä tähän päivään saakka. Palataan lopuksi Kotilieden Impi Aronahon vuoden 1936 mielikuvitukselliseen kuvaukseen riisipuurosta.

”Lapsuutemme rakkaus se jo oli. Eikä jätä tuo valkoinen massa vieläkään meitä kylmäksi. Kun vuorenkorkuinen läjä ilmestyy pöytään emännän lämpöisen käden tuomana, ailahtaa sydämessämme se osa, joka tykkää ruoasta. Ja me syömme, ah, kuinka me syömmekään. Valkoinen tahna täyttää meidät oikealla maailman rauhalla, jota ei voi kurkut ja kasviydin tehdä, emme juuri eikä juuri röyhtele, koska tiedämme, ettei se sovi. Enkä pitäisi ihmeenä, vaikka se pöytään tullessaan huutaisi: »Pois tieltä, kaikki lipiäkalat, mitä olette te?! Ja pois tieltä kaikki punajuuret ja tomaattisoseet, te teette ihmisen turhan vilkkaaksi ja lisääntyneellä huomiokyvyllään sekaantuvaksi ja musikaaliseksi ja ajattelevaksi — pois — pois! Minä tässä valtias olen. Katsokaa, kuinka raukeasti ihmisen silmäluomet lupsahtelevat, kun minä täytän vatsalaukun — eikä hän tahdo mitään, ei mitään; turhia harrastuksia ei hänellä ole, jos varsinkin vielä vahvasti kanelia ja sokeria ripottaa pinnalleni. Siirry vain syrjempään siitä, komealla värilläsi keimaileva porkkanalaatikko! Etkö näe, kuinka juhlatunnelman ylentämät ihmiset hartaudella upottavat lusikkansa sydämeeni ja lähettävät minut sinne, johon Luoja säätänyt on. Siunaten syövät. Olen se vanha ’konsti’, joka ainakin jouluna on parempi kuin pussillinen uusia.”

Kuva: Arabian valmistama puurokulho 1910-luvulta. Helsingin kaupunginmuseo.

Lähteet
Tutkimuskirjallisuus

Kylli, Ritva: Suomen Ruokahistoria: Suolalihasta Sushiin. Helsinki: Gaudeamus, 2021.
Mäkelä, Johanna, Päivi Palojoki ja Merja Sillanpää: Ruisleivästä pestoon: Näkökulmia muuttuvaan ruokakulttuuriin. Helsinki: WSOY, 2003.

Sanoma- ja aikakauslehdet, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Aronaho, Impi: Valkoinen tahdas, Kotiliesi 15.12.1936, 55.
A. K.: Menneitä ja nykyisiä. Joulu ja uusivuosi, Toijalan Sanomat 5.1.1934, 3.
Apila, Uljas: Uusi vuosi vastaanotetaan Austraaliassa meren helmassa, Ilkka 1.1.1939, 6.
Aronaho, Impi: Valkoinen tahdas, Kotiliesi 15.12.1936, 55.
Damspalten, Julmiddag utan lutfisk och gröt, Tammerfors Aftonblad 20.12.1933, 3.
Elintarvikeasioita, Hämetär 13.12.1917, 4.
Hämeen Sanomat 29.12.1917, 3.
I julglädjens tecken, Hufvudstadsbladet 23.12.1934, 8.
Iltapuhde 9.1.1901, 3.
Joulu tulee aina liian aikaisin, Pohjolan Sanomat 24.12.1937, 1, 8.
Joulu-Jukka: Päiwän pakinaa. Joulupuuhia, Suur-Savo 9.12.1907, 3.
Joulun viettoa vähäväkisten keskuudessa, Karjalatar 3.1.1903, 3.
Joulun wiettoa kowaosaisten keskuudessa, Wiipuri 30.12.1900, 2.
Jul!, Lördagen 25.12.1909, 8.
Karjala 14.9.1907, 2.
Laitinen, Maili: Emännät ja pulakausi. Jouluvalmistelut, Emäntälehti: Martta-yhdistyksen äänenkannattaja 1.12.1930, 18.
Moderna människors jul, Helsingfors-Journalen 25.12.1937, 9-10.
Poritar: Minkä mitäkin nähtyä ja elettyä, Satakunnan Kansa 6.12.1930, 7.
Puuro ja tappelu, Uusi Suomi 13.12.1933, 2.
Puurojuhlista, Lapin Kansa 3.1.1929, 3.
Satakunnan Kansa, 21.08.1930, 3.
Sepeteus: Nyt, Ikaalinen 3.1.1919, 4.
Suomela, Lydia: Naisten työmaalta. Emännän jouluvarusteluista. Yhteistyö: Pienviljelijäin keskusliiton tiedonantaja 1.12.1938, 26.
Tuomas: ”Jouluostokset”, Lahti 19.12.1918, 2.
Uunipuuroa joulupuuroksi, Ruovesi 14.12.1932, 3.
Vanhan ajan syömä- ja juomatavoista. Muutamia viitteitä joulun johdosta, Sosialisti 24.12.1936, 8.
Åbo Underrättelser 17.12.1911, 16.

Adventtikalenteri 1: Glögi

Tänä vuonna adventtikalenterimme luo katsauksen joulun herkkuihin ja ruokiin ja siihen, mitä näistä kirjoitettiin sanoma- ja aikakauslehdistössä vuosina 1900-1939. Ensimmäisenä vuorossa on kylmien talvi-iltojen makoisa lämmike, glögi.

Sana glögi tulee ruotsin kielen sanasta glögg, joka pohjaa sanaan glödga, hehkuttaminen. Samaa juurta on saksan kielen Glühwein, hehkuviini.

Glögi, sellaisena kuin me sen tunnemme, on Suomessa suhteellisen uusi tuttavuus. Ruotsista tullut maustejuoma liitettiin usein talvella ulkoiluun, ja juoma olikin aluksi tutumpi ruotsinkielisissä piireissä sen tullessa Suomeen 1900-luvun alkupuolella. Toki lämpimiä mausteviinejä oli nautittu jo vuosisatoja aiemminkin; esimerkiksi 1500-luvulla Ruotsin kuninkaana ollut Kustaa Vaasa oli mausteviinien suuri ystävä. Glögiä käytettiin Suomessa alkuun enemmän hienosto- ja diplomaattipiireissä, ja se löi itsensä läpi suomalaisten joulujuomana kunnolla vasta 1960-luvulla. Tällöin Suomessa juomaa valmistettiin joulun alla perheissä itse. Glögin perinteiset mausteet ovat jouluna muualtakin tutut neilikka, kaneli ja inkivääri.

Kun lähdin käymään läpi digitoitujen lehtien arkistoja hakusanalla ”glögi”, ei juoman historian valossa ole ihmekään, että osumia tuli lopulta melko vähän. Hakutuloksiin osui joitain virheosumia, ja 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen osalta myös useampia viittauksia henkilöihin, joiden nimi on Glög. Osumia tulee 1910- ja 1920-luvuilla satunnaisesti, mutta pikkuhiljaa lisääntyen, kunnes 1930-luvulla mainoksia joulujuomaan liittyen löytyy jo enemmän. Glögin teollinen valmistus Suomessa käynnistyikin kunnolla vasta 1930-luvulla, vaikka jo tätä ennenkin löytyy mainoksia myytävästä glögistä. Glögiin liittyi myös alkoholilla terästäminen, minkä vuoksi juoma todennäköisesti ei kieltolain (1919-1932) aikana päässyt Suomessa leviämään laajalti.

Joulukuun 28.päivä 1912 Turun sanomissa ilmestyi lyhyt katsaus joulunviettoon Turussa, jossa kirjoittajalle ovat luotettavat henkilöt kertoneet ”ettei täällä mitään erikoista ole tapahtunut”. Tekstissä reflektoidaan lumen vähäisyyttä Turussa – ja siitäkin huolimatta ”wanha tapa on kuitenkin ollut antaa lapsille joululahjaksi potkukelkat”. Tätä tapaa pidetään jäänteenä ”joiltakin wanhoilta, puoli- tai kokopakanallisilta ajoilta”, joka on kotimaiselle teollisuudelle paljon edullisempaa kuin ”esim. ’glögin’ ja punssin juonti, puhumattakaan päästä ja watsasta.” Glögiin liitettiin ajatusta tyyriydestä ja alkoholista.

Leikkeen alue0
Helsingin Sanomat, 15.12.1936, nro 339, s. 16. Kansalliskirjaston digitaaliset

Glögiä mainostettiin sekä yksinään että yhdessä muiden juomien tai jouluherkkujen kanssa. Erityisen paljon mainoksissa kehutaan Nordforsin jouluglögiä. Vuonna 1867 turkulaiselle Anders Bernhard Nordforsille myönnettiin lupa liköörien ja alkoholituotteiden valmistamiseen – sodan jälkeen Nordforsin tuotanto siirrettiin vuonna 1946 perustetulle Marjaviini- ja likööritehdas Marlille. Nimimerkki ”Tonttu” kertoo Turun sanomissa 21.12.1921 julkaistussa ilmoituksessa ”Mitä me vielä hankkisimme jouluksi?” kuinka ”Nordforsin erinomaisia mehuja ei myöskään pidä unohtaa walittaessa sitä märkyyttä, mitä itse kukin aikoo päänsä kätkeä. Nordforsin jouluglögi on wallan suurenmoista.” Nimimerkki ”Joulupukki” rientää myös jouluostoksillaan pari vuotta myöhemmin, 20.12.1923, Nordforsille ostamaan lisää ”verratonta glögiä, jota eukkokin imee itseensä kuin sieni. ”

Leikkeen alue0
Pitkä lista joulun herkkuja. Turun Sanomat, 21.12.1919, nro 4586, s. 8. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Leikkeen alue0
Sosialisti, 20.12.1927, nro 294, s. 8. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Kieltolain aikana korostettiin myös glögien alkoholittomuutta. Esimerkiksi AB Roberts OY suositteli mainoksessaan jouluboolin tekoon ”alkoholivapaata viiniglögiä”, joka ”kuumennetaan rusinoitten, mantelien y.m. kera”. Kuvaavaa on myös kuinka kieltolain päättymisen vuonna 1932 Alkoholiliike (nyk. Alko) laski kauppoihin joulun alla myyntiin Rajamäen tehtaan akvaviittia eli mausteviinaa sekä kotimaisen hehkuviinin Jouluhehkun eli glögiä. Sama ilmoitus näkyi useissa sanomalehdissä Helsingistä Lappiin.

Myös glögin ruotsalaisesta taustasta löytyy viittauksia. Karjalan maa -lehdessä kirjoitettiin lyhyesti kuvan kera jouluaattona 1929, kuinka ”länsinaapuri Ruotsin joulutapoihin kuuluu jouluglöggin tarjoilu kansalle. Me kieltolakimaassa emme sitä ymmärrä, mutta kansan tapana voimme suvaita tällaisetkin kansanjuhlat. Glögi pidetään lapsillekin vaarattomana.” Ruotsin tapoja muisteltiin myös Lucian päivää käsitelleessä kuvauksessa vuonna 1931, jolloin Itä-Värmlandissa eräässä koulussa pidetyssä Lucian juhlassa ”laulettiin kaunis ’Värmlanti’ ja ihanasti höyryävä glögi kannettiin esille laulaessamme Oscar Stjärnen kotimaanlaulua ’Björkarna därhemma.’” Jo aiemmin juhlassa oli tarjottu ”tukeva pikari jouluglögiä rusinoineen ja muine ihanuuksineen.” Suomen sosiaalidemokraatit -lehdessä 20.12.1936 avattiin glögin taustoja enemmänkin. Jutun mukaan glögiin tarvitaan kanelia ja ryytineilikoita sekä kardemummaa ja inkivääriä – aineksia, jotka tulevat kaukaisista maista Pohjolaan ja joita noissa maissa on jo muinaisia aikoja käytetty.

Uusi Suomi, 20.12.1928, nro 297, s. 15. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Joulukuun alussa 1923 Metsästys ja kalastus -lehdessä oli Georg Nordblandin kertomus ”Loppiaisjänis”, jossa muistellaan noidutun jäniksen metsästyksestä. Loppiaisaattona metsästysmajalle kokoontuneet metsästäjät valmistelevat juhlaruokailua, johon myös glögi kuului:

”Glögi on valmista”, tiedotti ’Pusius’, joka juuri tuli keittiöstä, jossa hänellä oli ollut tärkeänä tehtävänä valvoa mainitun ihanan joulujuoman valmistusta – -. Valot sytytettiin, tuoksuava, höyryävä glögi tuotiin sisään, sillä vanhan tavan mukaan oli tervetuliaismalja juotava heti saavuttua talonväen kanssa – -”.

Muitakin viittauksia glögin juontiin löytyy erilaisista kertomuksista ja kuvailuista, kuten vanhan kirjanpainajan muistelmissa Kirjapainotaito-julkaisussa 1.2.1932. Painaja muistelee työhönsä liittyneitä kylmiä aamuja, jolloin avuksi tuli ”lämpimästä vedestä ja siirapista” terästettynä ”jollain hieman vahvemmalla aineella valmistaa aivan laadullinen ’glögi’”. Kyse ei ole siitä meille tutusta tavarasta, vaan lämmittävästä juomasta, joka ”maistui erinomaiselle talvikylmässä, varsinkin maanantaiaamuisin, jolloin työhuoneissa oli koleata”.

Leikkeen alue0
Sosialisti, 08.02.1930, nro 32, s. 1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Glögi liittyykin olennaisesti kylmimpään vuodenaikaan tuoden mukanaan höyryävää lämpöä talven keskelle. Talviurheilun harjoittajia kehotettiin Turussa suuntaamaan helmikuussa 1930 Ruissaloon ja pysähtymään Marjaniemeen nauttimaan glögiä ja muita virvokkeita.

 

 

-Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri.

 

Lähteitä:

Salokorpi, Sinikka ja Lehmusoksa, Ritva: Joulun aikaan. Otava, 1998.

Kysy.fi: http://www.kysy.fi/kysymys/mista-maasta-glogi-lahtoisin-ja-missa-maissa-se-suosiossa

Suomi syö ja juo: https://suomisyojajuo.fi/2016/06/30/glogin-historiaa/

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Juha Isotalo

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Kirjoitan monografiaväitöskirjaa antiikin kreikkalaisen historioitsija Herodotoksen (490/480–430/420 eaa.) totuuskäsityksestä sekä hänen lähteinään toimineiden kansojen, ryhmien ja yksilöiden käsityksistä omasta menneisyydestään. Minua kiinnostaa identiteetin rakentaminen ryhmän oman historiakäsityksen avulla. Parhaillaan olen Roomassa kirjoittamassa artikkelia Herodotoksen suullisten lähteiden käytöstä.

Herodotos Napolin arkeologisessa museossa. Kuva: Juha Isotalo

Käytännössä työssäni luen Herodotoksen Historiateosta ja vertailen sen niin sanotussa etnografisessa osassa esitettyjä käsityksiä muihin aikalaislähteisiin sekä tutkimuksessa esitettyyn käsitykseen näistä lähteistä ja näiden tarinoiden alkuperästä sekä eri versioista. Kun Egyptin Heliopoliin papisto kertoo Egyptin historiasta Herodotokselle, tekevät sekä puhuja että kuulija valintoja tarinaa muodostaessaan. On mielenkiintoista, miten Historiateokseen päätynyt kuvaus tapahtumista vertautuu käsitykseen, jonka saamme muilta historiankirjoittajilta ja piirtokirjoituksista. Toisissa asioissa vertailtavat aikalaislähteet voivat olla muuta arkeologista aineistoa ja muita kirjallisuuden lajeja – lyriikkaa, draamaa sekä muita proosamuotoisia tekstejä.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Graduni käsitteli Herodotoksen ja Thukydideen kirjoittamisen ideaaleja. Kiinnostuin jatkamaan väitöskirjaan totuusaiheesta, joka oli yksi molempien historiankirjoittajien ideaaleista, joskin eri tavalla ymmärrettynä. Nykykäsitys totuuden merkityksestä on ollut murroksessa 2010-luvulla. Minua kiinnostaa subjektiivisen maailmankuvan ja narratiivien korostamisen totuudelle asettama haaste. Uskon, että Herodotoksella on tarjottavaa nykypäivän keskusteluun akateemisen maailman ulkopuolella.

Tutkimuksessa narratiivien korostaminen on jo vanha juttu. Suuri yleisö ei kuitenkaan lue Hayden Whitea, vaan kuuntelee uutisointia Donald Trumpista. Subjektiivista näkökulmaa korostava Herodotos, joka kuitenkin voimakkaasti korostaa totuuden etsimisen merkitystä, on minusta mielenkiintoinen keskustelija tähän populaariin väittelyyn, jossa asiat esiintyvät usein hyvin mustavalkoisesti. Joko emme voi tietää mistään mitään tai sitten totuus tulee annettuna ja on löydettävissä sellaisenaan. Ylipäätään mielestäni tieteellisen tutkimuksen tehtävä on tuoda hienovaraisuutta ja sävyjä yhteiskunnalliseen keskusteluun.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Vanhempani tapasivat historianopintojen parissa Turussa ja äitini on ensimmäinen kulttuurihistorian maisteri Suomessa. Olen siis saanut kulttuurihistorian poikkeuksellisesti verenperintönä. Koskaan minua ei kuitenkaan tälle alalle olla usutettu, vaan olen aina itse pitänyt historiasta ja sen lähestymistavoista kulttuurihistoria on aina ollut minulle läheisin.

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Pidän kulttuurihistoriassa siitä, ettei sen kenttä rajaudu ajallisesti eikä alueellisesti. Kenttä on vain laajentunut alan olemassaolon aikana. Korkeakulttuurifokuksesta on siirrytty laajasti moniin inhimillisiin aiheisiin ihmiskunnan kirjoitetun historian aikana. Eläintutkimuksen ja muiden alojen nousun myötä aiheet eivät rajoitu enää edes siihen.

Kulttuurihistoria merkitsee minulle metodisesti luovaa ja joustavaa tapaa tarkastella menneisyyttä, joka on valmis muuttumaan ajan mukana ja suhtautuu uteliaasti uusiin tutkimuskohteisiin ja -tapoihin.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Järjestän ystävieni kanssa festivaalia nimeltä Sääsrock, joka pidetään joka vuosi suomalaisessa Löylynlyömän pikkukunnassa kaukana kaikesta. Festivaalia voi seurata monista somekanavistamme ja se onkin oikeastaan ainoa tapa, jolla festivaaliin voi ulkopuolinen osallistua. Itse toimin festivaalin typografiavastaavana ja tehtäväni on valita joka vuosi festivaali-ilmeeseen sopivat fontit. Tulevan vuoden fontteihin olen saanut inspiraation Pompeijin seiniltä löytyvistä vaalimainoksista ja muista mainoskirjoituksista.

Juha Isotalo Roomassa Villa Doria Pamphiljin puistossa. Kuva: Kukka-Maaria Wessman.

Urkuharmonin jäljillä – E. Mäkisen tehdas 140 vuotta

Aarre aitassa

Siellä se kyhjötti hämärässä, kylmässä ja kosteanhajuisessa aitassa, joka pursusi eri vuosikymmenten tavaraa. Seinillä roikkui vanhoja kalaverkkoja, rukinlapoja, puukauhoja, nahkainen lapsenkenkä ja lehtileikkeistä koottu taulu. Vieressä lojui laatikko lasten kesäleluja, uimapatjoja ja pari kokoon taitettua aurinkotuolia. Kunnioitusta herättävä soitin ei oikein tuntunut sopivan tähän miljööseen. Siitä lähti jyhkeä ääni, kun kaikki tapit oli vedetty ulos, pumppasi polkimilla ja painoi koskettimia. Vanha harmoni, joka oli seissyt suvun kotitalon aitassa ties kuinka pitkään piti pelastaa ja kunnostaa, ennen kuin olisi liian myöhäistä. Isäni teki harmonille metallisen kuljetuslaudan pyörillä (soitin ei todellakaan ole köykäistä tekoa) ja eräänä syyspäivänä 2006 se sai kyydin eteläkarjalaisesta vajasta Helsinkiin harmonien kunnostamiseen erikoistuneelle asiantuntijalle. Sen osat purettiin, puhdistettiin ja kunnostettiin, ja se viritettiin. Harmoni sai uuden kodin minun luotani. Nyt se on läpikäynyt kaksi muuttoa lisää ja seisoo kunniapaikallaan olohuoneen keskipisteenä, silmäteränä ja keskustelun herättäjänä.

Kuva: Urkuharmoni, E. Mäkinen, Sortavala.

Harmoniin maalattu fraktuuralla ”Mäkinen, Sortavala”, jonka alla lukee ”Perusti v. 1881 E. Mäkinen”. Tiesin harmonin menneisyydestä, että isoisäni oli hankkinut sen 1970-luvulla, mutta valitettavasti tiedot loppuivat tähän. Isovanhempani ovat kuolleet, eivätkä isäni tai tätini osanneet kertoa soittimen aiemmasta historiasta mitään. Päätinkin lähteä 140-vuotismerkkipäivän kunniaksi selvittämään harmonin ja E. Mäkisen historiaa. Milloin harmoni on valmistettu ja mitä tarkoitusta varten? Ketkä ostivat harmoneja, minne niitä toimitettiin? Kuka harmonin on voinut omistaa alun perin? Valmistettiinko tällaisia harmoneja paljonkin? Entä millainen Mäkisen tehdas oli ja miten pitkään se toimi? Kuka tämä Mäkinen edes oli?

Olin törmännyt 1800-luvun lopun sanomalehdissä E. Mäkisen harmonitehtaan mainoksiin, mutta muuten yritys ja mies sen takana olivat minulle vieraita. Lähdin etsimään tietoa Kansalliskirjaston Digipalvelusta, josta sain useampia hakuosumia E. Mäkisestä, eli Eero Mäkisestä, kuten minulle selvisi. Hän oli aikanaan melko tunnettu ”näissä piireissä”, eikä hänen jälkikasvunsa jäänyt huonommaksi. Hänen tyttärensä Maija Mäkinen oli suomentaja, joka meni naimisiin taiteilija Pekka Halosen kanssa. Hänen poikansa Eero Mäkinen oli poliitikko, vuorineuvos ja kaivosinsinööri, joka perusti Outokummun kaivoksen ja toinen poika Lauri Kuoppamäki oli perustamassa Suomen Kotiteollisuusmuseota (nykyinen Käsityömuseo) ja Suomen Messuja. Eero Mäkisen pojanpojanpoika on tunnettu muusikko Jukka Kuoppamäki.

Mutta käypäänpä Eeron ja urkuharmonitehtaan historiaa tarkemmin läpi. Taustalla piili, jos ei nyt aivan ”ryysyistä rikkauksiin” -, niin kuitenkin jonkinlainen menestystarina.

Kuva: Eero Mäkinen. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Eero Mäkisen ja tehtaan tarina

Talonpoikaissäätyyn kuulunut Eero Kuoppamäki syntyi Etelä-Pohjanmaalla Alavudella vuonna 1845. Hänen isänsä oli Heikki pitäjänräätäli ja Eero toimi hänen apulaisenaan, opetellen samalla itsenäisesti lukemaan ja laskemaan. Eerolla oli Alavuden pappilaan läheiset suhteet, ja rovasti C. Fr. Stenbäck kirjoittikin tälle torpparin pojalle suosittelukirjeen juuri perustettuun Jyväskylän seminaariin, jonne hän pääsi opiskelemaan kansakoulunopettajaksi 1864. Seminaariaikana Eero muutti sukunimensä Mäkiseksi. Kun hän palasi Alavudelle, rovastin poika, pastori Kalle Stenbäck hoiti Eerolle kansakouluopettajan viran Alavuden upouudessa kansakoulussa. Mäkinen toimi pappilan maille perustetun koulun opettajana 1868–1880. Hänestä tuli samaiseen Alavuden pappilaan vävy, kun hän meni 1870 skandaalinkäryisesti säätyerosta huolimatta naimisiin rovastin tyttären Emilian kanssa. Pariskunta sai seitsemän lasta.

Mäkinen tutustui harmoniin ensimmäisen kerran seminaariaikoinaan ja innostui sen soveltuvuudesta kansakouluopetuksessa. Harmoni oli halvempi kuin piano ja sen säestyksellä pystyi laulattamaan virsiä. Hän suostutteli tuttavansa, kansakoulujen isänä tunnetun ja seminaariaikojensa opettajan Uno Cygnaeuksen ostamaan hänelle harmonin opetustehtäviä varten. Ulkomailta tilattu soitin saapuikin Mäkiselle sopivasti juuri ennen häitä. Hän innostui urkuharmonista niin paljon, että päätti rakentaa sellaisen itse ja toimitti valmiin soittimen 1877 Helsinkiin arvostetun urkuri Richard Faltinin arvosteltavaksi. Hän sai työstään hyvää palautetta ja rakensi sen jälkeen useita harmoneita lisää myytäväksi.

Vuonna 1878 kansakoulujen tarkastajana toimiva Uno Cygnaeus teki matkan Alavuden koululle, jossa havaitsi Mäkisessä runsaasti potentiaalia opettajaksi Sortavalan uuteen seminaariin. Sitä ennen Mäkisen tuli kuitenkin saada kansainvälistä oppia ja kokemusta. Hän saikin Cygnaeuksen avustuksella 1879 valtiolta apurahan Stuttgartin taideteollisuuskouluun, jossa opiskeli paitsi urkuharmonien rakentamista, myös piirustuksen ja käsitöiden opettajaksi. Vuonna 1880 hän aloitti lehtorina juuri perustetussa Kymölän seminaarissa Sortavalassa. Opetustoimen ohella hän perusti harmonitehtaan vuonna 1881.

Kuva: Mainos Päivälehdessä 3.2.1890. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/473520?page=4

Vuonna 1886 hän siirsi tehtaan ostamaansa Myllykylän kartanoon, noin seitsemän kilometrin päähän Sortavalasta. Vuoteen 1902 mennessä tehtaassa arvioitiin valmistetun jopa 2200 harmonia, mutta siellä tehtiin myös huonekaluja, työkaluja ja käsityövälineiden mallikokoelmia. Tehtaan yhteydessä Mäkinen piti käsityökursseja ja vuodesta 1899 lähtien myös puuseppien ammattikoulua, jossa saattoi suorittaa muutaman vuoden kestävät opinnot. Monet koulusta valmistuneet jatkoivat tehtaan palveluksessa.

Kuva: Mäkisen tehtaan puuseppien kouluhuone 1800-luvun lopussa. Helsingin Kaiku 24.8.1907, 9. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/872500?page=9

Mäkisellä vaikutti olevan monta rautaa tulessa, koska hän luotsasi tehtaan ja opetustoimen lisäksi kartanon tilusten maanviljelystä, toimi Sortavalan kunnan esimiehenä kaksikymmentä vuotta, ja oli yksi Itä-Karjalan maanviljelysseuran perustajista ja toimi sen rahastonhoitajana. Joku kollega olikin todennut, että ”kun muut ihmiset väsyvät työhönsä, he käyvät lepäämään, mutta kun Mäkinen väsyy yhteen työhön, niin ryhtyy hän toiseen; siinä hänen leponsa.” Toinen tuttava muisteli, että Mäkisen ikkunasta loisti usein valo vielä pitkään puolenyön jälkeenkin, kun tuo tarmokas mies venytti päiviä ja yritti saada suoritetuksi kaikki tehtävänsä.

Mäkisen kohtaloksi koitui vatsasyöpä, johon hän menehtyi muutamaa päivää vajaa 57-vuotiaana kesällä 1902. Mäkisellä oli tiettävästi ollut kuolinvuoteellaan harras toive, että köyhilläkin olisi varaa hankkia itselleen harmoni. Joka torpassa voisi silloin kuulua juhannuksena harmonin säestyksellä veisattu ”Jo joutui armas aika”.

Kuva: Väinö Hämäläisen piirros Mäkisen tehtaasta Myllykoskella 1907

Mäkisen poika Lauri Kuoppamäki jatkoi tehtaan toimintaa vuodesta 1900 eteenpäin. Vuonna 1907 tehdas muuttui osakeyhtiöksi ja ammattikoulu lakkautettiin. Suurin osa tehdasrakennuksista paloi vuonna 1912, mutta toimintaa pystyttiin jatkamaan siitä huolimatta. Yritys yhdistyi vuonna 1915 porvoolaisen lelutehtaan kanssa ja tehdas siirrettiin uudelle tontille Helylän rautatieaseman läheisyyteen. Uusi yritys Helylä Oy valmisti huone- ja leikkikaluja, harmonien valmistuksesta luovuttiin. Vuodelle 1914 päivätyssä lehtijutussa arvioitiin, että Mäkisen tehtaassa oli ehditty valmistaa 33 vuodessa noin kolmetuhatta urkuharmonia.

Harmonini teksti ”perusti v. 1881” lienee lisätty jossain vaiheessa, kun tehtaan toiminta on ollut jo vakiintunutta. Tällä perusteella arvelen, että soitin on valmistettu noin vuosien 1890–1914 välillä.

Imuilmalla toimiva ”kerrassaan kunnollinen soittokone”

Eero Mäkinen oli toinen kahdesta 1800-luvun harmonitehtailijoista Suomessa. A. A. Hedén oli ehtinyt Mäkisen edelle perustaessaan 1860-luvulla harmonitehtaan Tampereelle. Suomessa on toiminut yhteensä viitisentoista harmonitehdasta. Harmoneja tuotiin lisäksi ulkomailta ja erityisesti Pohjanmaalla niitä rakennettiin myös itse.

Kuva: Isak Paavalniemi. Olohuone, kuvattu 1920-40-luvulla. Nurmeksen museo.

Mäkinen päätyi kokeilujen kautta yhdistelemään saksalaista ja amerikkalaista harmonien rakennustapaa, jolloin syntyi luja ja vahvaääninen imuilmatekniikkaan perustuva soitin, joka sieti kylmää ja kosteita olosuhteita. Soitin sopikin sen vuoksi hyvin kirkkoihin. Ehkä se, että oma harmonini seisoi vuosikaudet kylmässä ja kosteassa aitassa, ei välttämättä vaikuttanutkaan soittimen kuntoon ihan niin paljon kuin pelkäsin.

Urkuharmonin valmistaminen vaati paitsi puutyötaitoa, myös viritys- ja soinnutustaitoa. Aikalaiset kiittivät Mäkisen harmonien laatua. Käsityön opettaja Yrjö Blomstedt arveli Kotitaide-lehdessä: ”Tässä tehtaassa valmistetut koulu- ja kotiharmooniot lienevät yhä vieläkin parhaat kotimaiset sekä tekotapansa hienouden että äänen pehmeyden vuoksi[…]” Muun muassa pielisjärveläisiin kansakouluihin tilattiin harmoneja 1880-luvulla Mäkisen tehtaalta, koska olihan se ”kerrassaan kunnollinen soittokone; ääni kova ja samalla sulava”. Myös yrityksessä itsessään luotettiin siinä määrin soitinten laatuun, että niille annettiin vuodesta 1901 alkaen kahdenkymmenen vuoden takuu.

Kuva: Käsityön taidonnäyte, Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa käytetty Mäkisen tehtaan harmoni, valmistettu 1800-luvulla. Helsingin kaupunginmuseo.

Erään sanomalehtitiedon mukaan Mäkinen pystyi myymään harmoneita 30 prosenttia halvemmalla kuin amerikkalaisia. 1889 lehdessä kerrottiin, että Mäkinen oli suunnitellut myös pienemmän nelioktaavisen ”kansan harmonin”, jota pystyi myymään huokeammalla hinnalla, 200 markalla. Nykyrahassa mitattuna tämä vastaa vähän reilua tuhatta euroa eli soitin oli keskiluokan saatavilla. Viisioktaavinen urkuharmoni maksoi erään sanomalehtikirjoituksen mukaan 320 markkaa vuonna 1885. Mäkisen tehtaalla valmistettiin myös kolmeoktaavisia matkaharmoneita.

Kuva: Tässä harmonissa on viisi oktaavia, yksitoista rekisteriä (ulos vedettävät tapit, joilla säädetään ääntä) sekä volyymia kasvattavat polvipaisuttimet.

Kansakoulujen vakiokaluste

Urkuharmonit yleistyivät Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja niistä tuli vähitellen kansakoulujen vakiokaluste. Harmonin säestämät yhteislauluhetket olivat kiinteä osa kouluopetusta vuosikymmenten ajan. Myös Mäkisen tehtaalle kansakoulut olivat tärkeä asiakasryhmä, jolle kohdistettiin mainontaa. Tehtaan kilpailuvaltti oli, että samasta paikasta voitiin toimittaa lisäksi muita koulukalusteita. 1960-luvulta lähtien harmonien valmistus hiipui huomattavasti, kun koteihin ja kouluihin alettiin hankkia mieluummin pianoja ja Hammond-sähköurkuja. Todennäköisesti minunkin ”mäkiseni” on ollut jossain kansakoulussa vakituisessa käytössä vuosikymmeniä, kunnes soitin on päätynyt joko sieltä tai mutkan kautta maalaistalon lasten ja myöhemmin lastenlasten iloksi.

Kuva: Mainos Laatokka-lehdessä 5.8.1899. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/527073?page=4

1960-luvulle päivätyssä sanomalehtijutussa todettiin, että harmoni on ”yksinkertainen ja halpa säestyssoitin”, ei niinkään mikään säveltämiseen inspiroiva instrumentti. Itse lisäisin vielä yhden käyttökohteen: harmoni on kaunis, nostalginen sisustuselementti, joka muistuttaa viime vuosisatojen hienosta käsityö- ja musiikkiperinnöstä.

Kuva: Pietinen, oppitunti meneillään Pukinmäen koulussa 1937. Museovirasto, Historian kuvakokoelma, Pietisen kokoelma. CC BY 4.0.

Lähteet:


Sanomalehdet
Kyläkirjaston Kuvalehti 1.8.1902, 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870845?page=5 .
Blomstedt, Yrjö: Eero Mäkinen, Kotitaide. Suomen teollisuuslehden osasto (B) koulukäsitöiden ja piirustusopetuksen opastusta varten 1.8.1902, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1120063?page=2
Muistokirjoitus myös, Kasvatusopillisia sanomia kristillisille opettajille ja vanhemmille 25.6.1902, 7-8. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/921269?page=7
Kotipuusepästä tehtailijaksi, Käsiteollisuus. Suomen käsityönopettajain liiton ulosantama 1.1.1931, 9-11. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/971607?page=9
Lauri Kuoppamäki 50-vuotias, Kotimainen työ: Kotimaisen työn liiton äänenkannattaja 1.1.1927, 22, 27. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/970766?page=22
Pielisjärvellä, Karjalatar 16.11.1888, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/81786?page=2
Lehtori Mäkisen tehdastuotteet, Uusi Suometar 12.1.1889, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2651?page=2
Kirjeitä maaseuduilta, Uusi Suometar 12.2.1885, 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/87871?page=3
O.Y. Helylä 50-vuotias, Puuteos. Puuseppäteollisuuden ja huonekalukaupan virallinen äänenkannattaja 1.6.1931, 9. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/977180?page=9
Asiasta toiseen, Sortavalan Sanomat 19.12.1914, 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1234067?page=3
Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti 13.5.1910, 6. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/934460?page=6
Uusi Suometar 26.1.1912, 7. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1196599?page=7
Tidning för musik 1.4.1914, 14. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/922889?page=14
Taideharmoni – toteutumattomia toiveita, Maaseudun Tulevaisuus 21.10.1967, 14.

Tutkimuskirjallisuus
Korkalainen, Samuli: Soitinten käyttö kirkkolaulun kehittämisessä 1800-luvun Suomessa. Ennen & Nyt 04/2017. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/102643

Kuoppamäki, Riitta: Etevä Eero Mäkinen. Seminaarinlehtori ja käsityöläistehtailija 1800-luvun lopun Sortavalassa. Helsinki 2008.