Kulttuurihistorian Tilat, osa 3: Muistoja Sirkkalan kasarmin Historicumista

Sirkkalan kasarmi. Kuvaaja: Samuli Lintula. Wikimedia Commons.

Kulttuurihistoria siirtyi Arwidssoninkadun puutalosta Sirkkalan kasarmissa sijaitsevaan keltaiseen kolmikerroksiseen Historicum-rakennukseen muiden historia-aineiden kanssa 2000-luvun lopulla. Kulttuurihistorian tilat tulivat rakennuksen kolmanteen kerrokseen. Suomen historia (ja myöhemmin uskontotiede) jakoivat rakennuksen toisen kerroksen ja yleinen historia asettui rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen.

Historicumilla on pitkä ja värikäs historia. Se on yksi monista arkkitehti Pehr Johan Gylichin 1800-luvulla Turkuun suunnittelemista rakennuksista. Alun perin tämän vuonna 1834 suunnitellun rakennuksen käyttötarkoitus oli toimia Turun köyhäintalona. Armeija otti rakennuksen käyttöönsä kuitenkin jo vuonna 1846 ja sen viereen alettiin rakentaa pian muita Sirkkalan kasarmialueen rakennuksia.

Sirkkalan kasarmin ja Historicumin myöhemmistä vaiheista voidaan mainita muun muassa se, että alueella toimi punaisten vankileiri vuonna 1918 ja sitä käytettiin pakkotyöleirinä aina vuoteen 1923 asti. Tämän jälkeen kasarmialue rakennuksineen oli Puolustusvoimien omistuksessa aina 2000-luvulle asti, minkä jälkeen humanistisen tiedekunnan oppiaineet alkoivat muuttaa kasarmialueen rakennuksiin.

Historicum talvella 2018. Kuvaaja: Noora Mela. Turun yliopisto/University of Turku.

Historicumin tarjosi mainiot tilat tutkijoille ja oppiaineen henkilökunnalle. Kulttuurihistorian kerroksessa oli kolme tutkijoiden kesken jaettua isompaa huonetta sekä henkilökohtaiset työhuoneet oppiaineen varttuneimmille tutkijoille, sihteerille ja muulle henkilökunnalle. Pitkän käytävän päässä sijaitsi oppiaineen kahvihuone. Arwidssoninkadulta kulttuurihistorian uusiin tiloihin kulkeutui myös piano.

Historicumiin liittyy monia lämpimiä muistoja. Tilat olivat avarat, toimivat ja rakennuksessa oli viihtyisä tunnelma. Historicum tarjosi myös mahdollisuuksia erilaisiin juhliin ja sosiaalisiin tapahtumiin niin oman oppiaineen kesken kuin muissa kerroksissa työskennelleiden nuorten tutkijoiden kanssa. Yhteisöllisyyttä rakennettiin siten sekä oppiaineissa että niiden ylitse.

3. kerroksen käytävä Historicumissa. Kuvaaja: Otto Latva.
Historicumin portaikko. Kuvaaja: Otto Latva.

Kulttuurihistorian omista juhlista täytyy mainita erikseen Litzen-luentojen jatkot, jotka järjestettiin kulttuurihistorian kerroksessa. Henkilökunnan työhuoneisiin ja kahvihuoneeseen oli sijoitettu tarjoiltavaa erilaisista ruuista piparkakkuihin ja sinihomejuustoon sekä kettukaramelleihin. Nämä lämminhenkiset juhlat jatkuivat usein aamuyön pikkutunneille. Toki oppiaineen porukan kesken järjestettiin monia muitakin illanviettoja, jolloin koko kulttuurihistorian 3. kerros oli tulvillaan riemua ja iloista puheensorinaa.

Useita juhlia järjestettiin myös Historicumin keskikerroksessa sijainneessa seminaarihuoneessa nimeltä Aikala. Tätä huonetta hyödynnettiin erityisesti doktorandien bileissä ja karonkkajatkoilla. Yksi mieleenpainuva ja iloinen yhteinen juhla Historicumissa oli kulttuurihistorian, Suomen historian, yleisen historian sekä uskontotieteen doktorandien pääsiäisen aikaan maaliskuussa 2016 järjestämä Novruz-juhla. Tarkoituksena oli juhlistaa kevättä ja tätä varten erityisesti Azerbaidžanissa vietettävä perinteinen juhla nimeltä Novruz tarjosi nimen ja kehyksen.

Novruz-juhlat olivat iso ponnistus neljän oppiaineen doktorandien taholta. Ohjelmaa valmisteltiin hyvän aikaa ja yhteisen tarjoilun ohella Historicumiin hankittiin myös discovalaistus, jota käytettiin myöhemmin useissa muissa juhlissa. Novruz-juhlan keskuspaikkana toimi Aikala, jota täydennettiin toisen kerroksen eri työhuoneisiin sijoitetuilla puuhastelunurkkauksilla.

Novruz-juhlat käynnissä.
Munanmaalausaktiviteetti.
Novruz-yleisöä.

Novruz-juhlan aikaan huoneissa yhdistyivät toiminnalliset aktiviteetit ja dadaistinen kokemuksellisuus. Eräässä huoneessa oli mahdollista kirjoittaa yhteistä jatkokertomusta vanhalla kirjoituskoneella samalla, kun taustalla soivat kaikki ne suomalaiset musiikkikappaleet, jotka olivat saaneet Euroviisuissa nolla pistettä. Toisen kerroksen kahvihuoneeseen oli järjestetty munanmaalauspiste ja käytävän toisessa päässä sijainneesta televisiosta näytettiin Alexander Fordin elokuvaa Ristiritarit (Krzyzacy 1960), jonka vhs-nauhan professori Hannu Salmi oli toimittanut juhlijoiden käyttöön.

Novruz jatkoi eri oppiaineiden doktorandien yhteisjuhlien perinnettä, jota oli synnytetty jo aiemmin. Sen tärkein tehtävä oli tutustuttaa toisiinsa eri oppiaineissa tutkimusta tehneet nuoret tutkijat. Tarkoitus oli madaltaa Historicumissa sijainneiden kerrosten välipohjia ja luoda yhteisöllisyyttä samojen teemojen, haasteiden ja tutkimuksellisten ilojen kanssa painineiden tutkijoiden välille.

Novruzia seurasi useampi yhteinen nuorten tutkijoiden juhla ja tapaaminen. Vaikka yhteiset tilaisuudet olivat ennen kaikkea nuorten väitöskirjatutkijoiden järjestämiä, ei väitelleitä tutkijoita haluttu sulkea pois illanvietoista. Löyhänä sääntönä oli, että osallistua saivat doktorandien ohella kaikki ne, jotka kokivat olevansa doktorandihenkisiä.

Novruz-mainosjuliste. Tekijä: Panu Savolainen.

Historicumissa järjestetyistä juhlista ei voida tietenkään puhua mitään, ellei mainita useiden juhlien solmukohdaksi ja kiintopisteeksi muodostunutta jo edellä mainittua kulttuurihistorian käytävällä sijainnutta legendaarista pianoa, jota soitettiin monissa juhlissa ja jatkoilla. Pianon sointi oli hennon epävireinen, mutta sen ei annettu haitata menoa. Käytävällä kajahtivat niin Finlandiat, Beatlesit, iskelmäklassikot, Leevit ja monet muut populaarikulttuurin hengentuotteet. Korkeampia sfäärejä esitykset tavoittelivat erityisesti niinä kertoina, kun pianoa säesti megafoniin improvisoidut monologit.

Pianossa Panu Savolainen ja megafonissa Otto Latva.

Mukavasta työskentelyilmapiiristä ja jyhkeistä tiloista huolimatta Historicumissa oli myös omat puutteensa. Historicumissa kohtaamisia muiden oppiaineiden tutkijoiden kanssa oli kokousten ja juhlien ulkopuolella lopulta aika vähän, sillä omien erillisten kerrosten lisäksi osa tutkijoista työskenteli Sirkkalan kasarmin muissa rakennuksissa. Arjessa oman oppiaineen luoma yhteisö oli tärkein ja läheisin.

Historicumista ei löytynyt myöskään minkäänlaisia vetäytymistiloja tai hiljaisia lukunurkkauksia, kuten nykyisin Arcanumista. Jos esimerkiksi halusi puhua puhelimeen, niin vaihtoehtoina olivat joko kahvihuone, käytävä tai vessa, sikäli kun olivat vapaana. Myös sähkönosteiset pöydät olivat suurimmalle osalle utopiaa. Silloisia työpöytiä kykeni nostamaan ja laskemaan vain vaivalloisen, hermoja ja niskoja kiristäneen ruuvausoperaation myötä.

Kaihomielin muistelemme silti Historicumissa vietettyä yhteisöllistä aikaa! Rakennus loi nuorelle väitöskirjantekijälle oivat puitteet paitsi väitöskirjan tekemiseen myös nuorempiin ja vanhempiin kollegoihin tutustumiseen. Aika näyttää, millaisia juhlia Arcanumilla tullaan järjestämään.

Kirjoittajat

Otto Latva

Kirjoittaja teki 2010-luvulla väitöskirjaansa kulttuurihistorian käytävällä Historicumissa

Topi Artukka

Kirjoittaja teki 2010-luvulla väitöskirjaansa Suomen historian käytävällä Historicumissa

Kirjoitussarjan edellinen osa: Arwidssoninkadun idyllissä ja sokkeloissa

Kulttuurihistorian Tilat, osa 2: Arwidssoninkadun idyllissä ja sokkeloissa

Tämä kirjoitus on toinen osa 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta juhlistavaa ”Tila”-kirjoitussarjaa, jossa muistellaan ja pohditaan oppiaineeseen liittyviä tiloja. Tämä juttu käsittelee oppiaineen tiloja Turun yliopistossa 1990-luvulta 2000-luvun puoliväliin.

Kulttuurihistorian tilojen avajaiset 15.10.1993. Turun yliopiston arkisto.

Sokkeloinen, mutta kodikas

Kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen kertoo: Kahdeksankymmenluvun lopulta kulttuurihistorian opettajien ja tutkijoiden määrä alkoi voimakkaasti kasvaa, ja Juslenian tilat kävivät pieniksi. Tammikuussa 1992 pidimme Keijo Virtasen kanssa rehtorin huoneessa tilapalaverin, jossa päädyttiin siihen, että kulttuurihistoria siirtyy kasarmialueelle entiseen komppanianpäälliköiden asuntoon. Seuraavan kevään aikana rakennuksessa tehtiin tarvittavat korjaus- ja kalustustyöt.

Ilman ongelmia kulttuurihistorian majoittuminen Arwidssoninkadulle ei sujunut. Jo toisena syksynä talon molemmissa päädyissä haiskahti home ja ilma oli ummehtunutta. Kysymys oli siitä, että talonmiehet olivat talveksi tukkineet alaosan tuuletusluukut, ettei lämpö karkaisi, ja tukkeet oli unohdettu ottaa pois. Isolla remontilla asia saatiin kuitenkin hoidetuksi, ja sen jälkeen ongelmia ei ollut.

Kulttuurihistorian professori Hannu Salmi: ”Arwidssoninkatu 1, rak. 10” oli kulttuurihistorian osoite vuodesta 1993 vuoteen 2006. Henkilökuntaa ja tutkijoita oli useassa kasarmialueen rakennuksessa, mutta oppiaineen toimisto, kirjasto ja harjoitushuone sijaitsivat Tuomaanpuiston vieressä, rakennuksessa 10. Kun taloon astui sisään, tultiin ensin verannalle, josta johti kaksi ovea sisätiloihin. Vasemmalta puolelta pääsi suoraan toimistoon ja seminaarikirjastoon, oikealta puolelta harjoitushuoneeseen. Kun Keijo Virtanen vuonna 1997 siirtyi yliopiston rehtoriksi, Kari Immonen jatkoi oppiaineen esimiehenä. Tulin silloin hoitamaan toista professuuria ja asetuin Keijon huoneeseen, joka oli seminaarikirjaston takana. 

Kuva: Kulttuurihistoria NYT. Kulttuurihistorian oppiaineen tiedotuslehti 2000–2001.

Kari Immonen: Koska tilat oli rakennettu asunnoiksi, ne olivat aika sokkeloiset ja osaan huoneista joutui kulkemaan toisien huoneiden kautta. Mitään keskuskäytävää ei siis ollut. Toisaalta tilat olivat vanhoine kaakeliuuneineen tunnelmalliset ja kodikkaat ja ympäröivä Tuomaanpuisto komea. Tilojen historiallisuutta korostivat tummat kalusteet ja esimerkiksi kirjastopöytien lamput, jotka olivat peräisin vanhasta Maakunta-arkistosta. Harjoitushuoneen päätyseinän täyttivät taidehistoriasta saadut Firenze-kuvat ja kulttuurista tunnelmaa vahvistivat huolella valitut taideteokset ja harjoitushuoneen piano.

Arwidssoninkadun tilat olivat hyvät myös siksi, että niihin saatiin iso kirjasto ja työskentelytiloja opiskelijoille. Näin henkilökunnan ja opiskelijoiden yhteys muodostui läheiseksi. Työskentelyä varten rakennuksessa oli kaksi suurta huonetta professoreille, kaksi lehtoreille sekä omat huoneet yliassistentille ja assistentille. Myös tutkijoille oli yksi huone. Lisäksi oli iso toimisto ja parinkymmenen hengen harjoitushuone sekä kohtuullisen kokoinen kokous- ja kahvihuone. Sitä käytettiin myös pienryhmätyöskentelyyn.

Kulttuurihistoria oli kasarmilla suurimmillaan viidessä rakennuksessa. Päärakennuksen lisäksi poliittisen historian päädyssä sekä kahdessa Arcanumin vieressä olleessa, nyt jo puretussa puutalossa. Lisäksi toisessa niistä oli erillinen Satakuntaan toteuttavan humanistisen koulutuksen suunnitteluyksikkö, joka toimi oppiaineen yhteydessä. Jossain vaiheessa näissä pisteissä työskenteli kaikkiaan 23 opettajaa ja tutkijaa.

Ei taida olla montakaan yhtä inhottavaa asiaa kuin kaiken kiireen keskeltä yllätetty opettaja, jonka ajatukset ovat kilometrien päässä ja vastaukset, jos eivät aivan äkäisiä, niin ainakin ärsyyntyneitä! Nyrkkisääntönä voi pitää vanhaa yliopistolaista totuutta, että jos opettajan ovi on auki, hän on avoimella mielellä ja hyvällä tuulella! Suljettu ovi ei välttämättä tarkoita pahaa tuulta, mutta todennäköisesti se merkitsee sitä, että opettaja koettaa keskittyä työtehtäviinsä. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1997–98.)

Hannu Salmi: Arwidssoninkatua luonnehti sokkelomaisuus. Henkilökunta oli sijoitettuna eri puolille taloa ja myös viereisen talon päätyyn, jossa oli muutama huone. Seminaarikirjasto ja harjoitushuone olivat kaiken keskellä, ja siksi myös henkilökunnan ja opiskelijoiden vuorovaikutus oli päivittäistä. Liikennettä lisäsi sekin, että seminaarien papereita ei vielä jaettu sähköisesti vaan valokopiot oli noudettava oppiaineen tiloista, hyllyköstä, joka sijaitsi harjoitushuoneen ja seminaarikirjaston välissä. Jokaisella Seminaari I -ryhmällä (nykyiset teemaseminaarit) ja Seminaari II -ryhmällä (nykyiset maisteriseminaarit) oli oma muovinen kotelonsa, josta paperit piti noutaa. Opettaja saattoi kätevästi vähän ennen seminaarin vilkaista, paljonko papereita on vielä jäljellä.

Opiskelijoiden huone on Kritiikin tukiasema kulttuurihistoriassa, ja sen ilmoitustaululta löytyvät opiskelija-asioihin liittyvät ilmoitukset. Unohtaa ei sovi myöskään kahvinkeitintä ja jääkaappia, jotka saattavat kummasti valaista ankeaakin päivää. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1994–95.)

Kirjoja ja tietokoneita

Hannu Salmi: Kulttuurihistorian seminaarikirjasto oli todellinen aarreaitta. Siihen aikaan kirjastoa kartutettiin sekä kirjaston että oppiaineen varoin, ja 90-luvun lopulla kokoelmissa oli sekä ns. uusia historioita, tunteiden ja aistien historiaa, kirjoittamisen ja lukemisen historiaa ja sukupuolisuuden historiaa että klassikoita Walter Benjaminista Annales-koulukuntaan. Kokoelma oli korkeatasoinen, ja kirjat olivat kätevästi opiskelijoiden ja tutkijoiden käytettävissä.

Suomen virtuaaliyliopisto oli vuonna 2001 lähtökuopissaan ja historian laitoksen onnistui sitä kautta saada nippu uusia tietokoneita sponsorisopimuksen kautta. Seminaarikirjastossa otetussa kuvassa vasemmalta katsoen: Kari Immonen pitämässä kiitospuhetta, Paavo Oinonen, Katriina Mäkinen, sponsorisopimuksen aikaansaaja Totti Tuhkanen sekä silloinen Acerin maahantuojan toimitusjohtaja. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Turun yliopiston arkisto.

Opiskelijahuoneeseen on sijoitettu erilaisia opintoja tukevia palveluja. Siellä sijaitsevat oppiaineeseen tilatut aikakauskirjat, joita kannattaa pitää silmällä ja lueskella. Hyllyiltä löytyvät myös tutor-aineistot kolmesta mapista. […] Opiskelijoiden huoneeseen on tällä tietämällä tulossa tietokone, joka toimii yliopiston verkossa ja joka on tarkoitettu opiskelijoiden käyttöön. Kone tarjoaa mahdollisuudet seikkailla tietoverkoissa ja sähköpostissa ja sen kautta pääsee käsiksi myös verkossa toimivaan wp:hen, joten kirjoittaminenkin onnistuu. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1994–95).

Kulttuurihistorian oppiaineessa on opiskelijoiden käyttöön varattu yksi tietokone nimeltään Friedell, jonka avulla voit kurkistaa verkkojen maailmaan myös ilman käyttäjätunnusta seuraavasti: pistä virta päälle (anna ohjelman latautua), kirjoita kohtaan username: nfuser, paina enteriä, kirjoita c:\ hoputteeseen win, paina enteriä, etsi hiiren avulla Netscape-niminen kuvake, näpäytä sitä hiirellä kahdesti ja ala ”surffaamaan”. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1995–96.)

Friedell, oletettavasti samannimisen kulttuurihistorioitsijan mukaan nimetty laite työssään, palvelemassa kultsalaisia. Kuva: Kulttuurihistoria NYT -lehti 1995–96.

Kulttuurihistoria NYT -lehden 1997–98 numeron mukaan Friedell oli saanut seuraa toisesta tietokoneesta, joka oli nyt kulttuurihistorian opiskelijoiden käytössä ja varattu erityisesti harjoitustöiden kirjoittamiseen. Vuonna 2000 koneet olivat lisääntyneet kolmeen, jolloin kirjastosta löytyi Pentium-tasoinen kone nettiselailuun. Vuonna 2001 Pentium-tasoisia Windows98-varusteltuja koneita löytyi kirjastosta jo kolme. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Turun yliopiston arkisto.

Sulttaani ja presidentti – juhlahumua Arwidssoninkadulla

Hannu Salmi: Arwidssoninkatu 1, rak. 10 oli myös merkittävä sosiaalinen tila, jossa järjestettiin kevät- ja joulujuhlia, seminaarien jälkeisiä illanviettoja ja väiteltiin toisinaan pikkutunneille asti. Pihallakin vietettiin paljon aikaa. Naapuritalon päädyssä kasvoi tuomi, joka levitti tuoksuaan keväisin. Satakieli lauloi viereisessä puistikossa.

Oppiaineen väkeä juhlatunnelmissa 2000-luvun alkupuolella.

Kari Immonen: Tunnelmallinen Arwidssoninkatu tarjosi mainiot tilat myös erilaisille juhlille ja vapaammille tapahtumille. Siellä järjestettiin Litzen-luentojen suositut cocktail-tilaisuudet ja lukuisat oppiaineen ja historian laitoksen juhlat. Myös erilaisille seminaareille ja kirjasessioille tilat olivat mainiot.

Arwidssoninkadulla juhliaan pitivät myös muutamat oppiainetta lähellä olleet organisaatiot, kuten Olavi Paavolainen -seura. Sen ikimuistoisiin kymmenvuotisnaamiaisiin liittyy valtiollisiinkin ulottuvuuksiin vivahtava anekdootti. Seuran puheenjohtajana oli Antero Jyränki, valtiosääntöoikeuden ja kansainvälisen oikeuden professori, perustuslakivaliokunnan keskeinen asiantuntija ja presidentin entinen kansliapäällikkö. Naamiaisiin hän oli pukeutunut Turkin sulttaaniksi, kaupunginteatterilta saatuun muhkeaan pukuun. Jutellessamme ulkoportailla – minä olin arabikaavussa – huomasimme, että Helsinginkadulta näkyi jotain liikettä. Ihmettelin, että kivet, jotka estivät ajamisen Arwidssoninkadulle oli raivattu syrjään; itse asiassa kysyin asiaa kadunkulmassa päivystävältä poliisilta. Hän vastasi: tasavallan presidentin Tarja Halosen saattue ajaa tästä kohta ohi. Presidentin saapuessa sulttaani Jyränki oli ehtinyt siirtyä sisätiloihin ja koomiselta kohtaamiselta vältyttiin.

Tervetuloa gradukahville. Oppiaine järjestää valmistuvien pro gradu -tutkielmien ja syventävien opintojen tutkielmien kunniaksi gradukahveja. Tilaisuudessa valmistuvat opiskelijat esittelevät työtään muille, kertovat gradun tekemisen käytännöstä, iloista ja ehkä suruistakin. Kaikki ovat tervetulleita osallistumaan ja kuulemaan toisten kokemuksista. Ja näissä tilaisuuksissa tarjotaan kahviakin! VUODEN ENSIMMÄISET GRADUKAHVIT TARJOTAAN 24.9.1997 klo 14.00. Seuraile ilmoitustauluja asian tiimoilta. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 1997–98)

Tilojen hajanaisuus ja vajaus

Kari Immonen: Aluksi Arwidssoninkadun tilat tuntuivat hyvinkin riittäviltä, varsinkin kun viereisestä poliittisen historian rakennuksesta saatiin tutkijoille kaksi huonetta ja poliittisen historian harjoitushuonetta voitiin käyttää isompien tapaamisten järjestämiseen. Oppiaineen kasvu oli kuitenkin huimaa ja tutkijoita tuli koko ajan lisää. Kulttuurihistoriassa oli periaate, jonka mukaan he kuuluivat henkilökuntaan samalla tavoin kuin opettajatkin, ja siksi heille pyrittiin turvaamaan myös työtilat. Jossain vaiheessa kulttuurihistorialla oli kasarmialueella tiloja viidessä rakennuksessa. Tilanne oli oppiaineen kannalta tietenkin kestämätön; hankkeet alkoivat elää omaa elämäänsä ja muodostaa aika itsenäisiä kulttuurihistorian pikkuyksiköitä.

Neuvottelut Sirkkalaan siirtymisestä käynnistyivät 2000-luvun alussa, kun puolustusvoimat jättivät alueen lopullisesti sotilaspiirin esikunnan siirtyessä Heikkilän kasarmille. Kulttuurihistoria muutti yhdessä muiden historia-aineiden kanssa Sirkkalaan kesäkuussa 2006. Rakennus oli aikaisemmin toiminut muun muassa vaivaistalona ja sotilassairaalana. Uudet tilat olivat toimivat, mutta arkkitehtisuunnittelu ei meitä kaikin osin miellyttänyt; olisimme halunneet historiallisten elementtien jättämistä vahvemmin näkyviin. Muutakin menetettiin, nimittäin kirjasto ja osittain siihen liittynyt läheinen yhteys opiskelijoihin. Yliopisto alkoi myös rajoittamaan tutkijoiden oikeutta työtiloihin, minkä seurauksena yhteys nuorimpaan tutkijaporukkaan oheni.

Haikeutta ilmassa

Kari Immonen: Vaikka muutto oli välttämätön ja yhteyden vahvistuminen muihin historia-aineisin tärkeä, Arwidssoninkadun tunnelmallisten tilojen ja Tuomaanpuiston menettäminen jätti jälkeensä myös nostalgisen kaipuun.

Kesällä toteutui viimein historia-aineiden pitkään suunniteltu muutto Sirkkalan kasarmille, osoitteeseen Kaivokatu 12. Kulttuurihistorian muuttoa tehtiin vähän haikein mielin, sillä Arwidssoninkadun vanha puutalo oli ollut hieno paikka tehdä töitä. […] Muuton haikeutta lisäsi se, että juuri kesäkuussa, kun muuttoa tehtiin, oli luonto Arwidssoninkadulla kauneimmillaan. (Kulttuurihistoria NYT -lehti 2006–07.)

Näkymä Arwidssoninkadun rakennuksesta ulos. Kulttuurihistoria NYT -lehti 2006–07.

Kirjoitussarjan edellinen osa: Rättivarastolta Jusleniaan

Ei paskempi museonäyttely – kurkistus Kappas, kakkaa! -näyttelyn kulisseihin

Pökäle, papana, läjä, kikkare, sonta, lanta, jöötti, uloste. ”Rakkaalla lapsella on monta nimeä” sanotaan, ja se tuntuu pätevän kakkaankin. Koska kyseessä on kaikille tuttu ja tärkeä aihe, on sille keksitty jos jonkinmoista nimitystä. Turun museokeskuksen Kappas, kakkaa! -näyttelyssä Biologisessa museossa on nähtävillä paskaa jos jonkinmoista ja samalla näyttely tarjoaa aimo annoksen tietoa sekä yllättäviäkin näkökulmia kakkaan.

Kakkaava punajalkaviklo. Kuva: Susanna Lahtinen.

Paskasta ideasta näyttelyksi

Kun luonnontieteellisen museon näyttelyä on mukana ideoimassa arkeologi, taidehistorioitsija ja kulttuurihistorioitsija yhdessä biologin kanssa, lopputulos on paskamaisia näkökulmia suoltava kokonaisuus teeman ympärillä. Idea näyttelylle syntyi kollegan ääneen lausumasta ajatuksesta, johon luonnollisesti toisen kollegan kanssa tartuimme ja lähdimme yhdessä asiaa ideoimaan. Biologisessa museossa ei juuri sillä hetkellä ollut näyttely- ja yleisötyön sisällöistä vastaavaa amanuenssia ja Museokeskus järjestikin tilaisuuden, johon henkilökunta koko organisaatiosta sai tulla esittelemään omia ideoitaan tuleviksi näyttelyiksi. Näistä ideoista sitten oli tarkoitus raadittaa jatkoon pääsevät. Niinpä päätimme mekin mennä etäpalaveriin esittämään ideamme. Kun vuoro lankesi meille, avasin mikrofonin ja kerroin, että meillä olisi yksi tosi paska idea näyttelyksi, että kyllä, aikamoista sontaa aiomme ehdotuksessamme suoltaa. Linjoilla oli hiljaista. Pystyi lähes kuulemaan kollegoiden etähuokaukset, että mitä nuo nyt ovat keksineet. Mutta kun sitten idean esittelimme, niin se sai heti räjähtävän suosion ja puheensorinaa oli lähes mahdoton keskeyttää ja päästä enää seuraavien ideoin pariin. Kakan imu oli alusta alkaen melkoinen. Ja kun olimme idean esille tuoneet, päädyimme myös mukaan näyttelyä työstävään työryhmään.

Mietimme ensin näyttelylle nimeä Voihan paska!, mutta koska Biologinen museo on kovasti päiväkotien ja lapsiperheiden suosiossa, se muutettiin muotoon Kappas, kakkaa!. Ja se sopiikin hyvin, sillä luonnossa kakkaan usein törmää, hieman yllättäenkin, joten kappas vaan, siinä se on edessä.

Alusta alkaen oli selvä, että emme halunneet lähteä vain luonnontieteelliselle linjalle, sillä yleisestikin ottaen toivoisimme, että museokohteet nähtäisiin laajemmin, monenlaisten aiheiden runsaudensarvina, eikä vai tiettyyn lokeroon ahdettuina. Biologisessa museossakin voi tarkastella aiheita hyvin monenlaisista näkökulmista.

Kakkaa eri näkökulmista

Biologinen ote näyttelyssä tulee esille monella tavalla. Kakan hyödyllisyys on tärkeä näkökulma näyttelyssä. Esimerkiksi monet eläimet elävät kakasta. Voisi ehkä sanoa, että ei paskempaa elämää. Kappas, kakkaa -näyttelyyn haluttiin mukaan kansatieteellinen aspekti aiheeseen, sillä kakka on aina ollut osa myös kielenkäyttöä, se näkyy sanonnoissa ja uskomuksissa. Halusimme nostaa näyttelyssä esille eri puolilta Suomea tunnettuja paskaan liittyviä sanonta, niin suomeksi kuin ruotsiksi. Paska on läsnä puheessamme tänäkin päivänä. Kun joku kysyy kuulumisia, voimme vastata, että ”no paskaaks tässä”. Toisinaan kaikki menee pieleen ja tulee tunne, että paska osuu tuulettimeen. Toisinaan sattuu paska tuuri ja voimme kohdata paskamaisia ihmisiä.  Kun jokin asia menee rikki, se menee ihan paskaksi. Voimme myös ajatella jonkin olevan tekotaiteellista paskaa. Ja väärän ruokavalinnan jälkeen voi paska lentää kuin varpusparvi. Joskus emme puhu paskaa, mutta laitamme kakkaemojin tekstin sekaan kuvastamaan ajatuksiamme.

Ideoimme, että laitetaan sanontoja esille tietosisältöjen yhteyteen, eräänlaiseksi johdannoksi eri aihealueisiin. Ei susika pessäs paskan, on todennut vanha kansa ja sanonta kuvaa eläinten ulostustapoja, kuin myös sitä, millaista toimintaa pidetään paheksuttavana. Moni eläin on kakan suhteen hyvin siisti, esimerkiksi supikoira käyttää käymälää eli käyttää aina samaa paikkaa ulostaessaan. Omaan pesään paskomista pidetään pahana, myös työelämässä. Kakka on myös todella informatiivinen. Vieras paska se pahalle haesoo, oma pyyllihalle. Kakan haju on usein paras tuntomerkki selvitettäessä ulosteen jättänyttä eläintä. Suden kakka haisee huomattavasti voimakkaammalle kuin koiran ja ilveksen pökäleissä on taas tunnistettava kissamainen hajunsa. Sanotaan myös, että paska on syöneens jäljillä. Kakasta voi päätellä tekijän lisäksi, mitä eläin on syönyt.

Kulttuurihistoriallinen näkökulma näyttelyssä nostaa esille kaupunkikuvaan liittyvän muutoksen jossa kakalla on ollut suuri rooli. Menneisyyden kaupunkikuva on ollut moniaistinen. Nykyään olemme aika tavalla vieraantuneet kakasta, kun taas entisaikaan katukuva eläimineen ja kakkaan liittyvine toimintoineen, kuten lantaluukkuineen, on ollut arkipäivää. Sikojen juoksennellessa vapaina, lehmien laiduntaessa lähiniityillä ja hevosvetoisten ajopelien värittäessä katukuvaa, on myös nelijalkaisista ystävistämme ulostuleva aines ollut näkyvillä ja tuonut oman arominsa kaupungin aistimaailmaan.

Arkeologia tuli luonnollisesti osaksi näyttelyä, kertoohan historiallinen kakka kaikenlaista tarinaa sen tutkijalle. Jätöksistä voi päätellä monia asioita entisajan elämästä, joita ei välttämättä voi päätellä arkeologisista esineistä. Kakkaa tutkimalla voi saada selville esimerkiksi kauppasuhteita ja kansainvälisiä yhteyksiä eri aikoina. Kakka kertoo myös siitä, mitä on viljelty, mitä kasveja kerätty ja millaista ruokaa syöty.

Museonäyttelyn tulee olla asiasisällön lisäksi myös visuaalisesti houkutteleva. Halusimme nostaa kakan arvoiselleen alustalle. Mietimme ensin punaisia samettityynyjä, jolle sijoittaa pipanat ja pökäleet, mutta keksimme sammaleen sopivan paremmin, onhan se luonnon oma ylellinen pielus.

Kakkaa sammaleella. Kuva: Susanna Lahtinen.

Tunteita herättävä kakka

Kakka on myös poliittinen, se pääsee lööppeihin tämän tästä. Liito-oravan papanoiden löytyminen alueelta on monesta mainio juttu, noin niin kuin luonnon moninaisuuden kannalta. Ehkäpä kuitenkin rakennuttajat ja muut vastaavat ovat toista mieltä, jos työmailla kakan takia urakka kusee. Hanhien ulosteet uimarannoilla herättävät pahennusta ja keväisten hankien alta esiin pilkistävät koirien pökäleet kirvoittavat kipakoita kommentteja lehtien palstoilla ja sosiaalisen median kanavilla. Kakka ei saa olla väärässä paikassa. Kun se tunkeutuu elintilaamme kutsumatta, se muuttuu pahaksi. Päähän paskottu linnunkakka, kengän alle liiskautunut pökäle tai mökin sohvannurkasta löytyneet hiirenpipanat saavat inhonväristyksiä aikaan, koska kakka on ylittänyt sille sallitun tilan. Kuitenkin näemme kakan myös hyvänä, kun voimme kohdata sen omilla ehdoillamme. Ostamme vaikkapa kanankakkaa puutarhamyymälästä siistiin muovipakkaukseen paketoituna ja tökimme kakkatikkuja paremman kasvun toivossa parvekekukkien multiin. Liitämme kakkaan monia negatiivisia asioita, vaikka onhan kakka iloinen asia. Se on saavutus jonka moni kokee, usein kerran päivässä, jollei jopa useammin.

Kakka herättää myös hilpeyttä. Jo pieni lapsi nauraa kakka-sanalle ja kakkahuumori saa monet aikuisetkin hihittämään. Näyttelyä ideoitaessa halusimmekin säilyttää pienen pilkkeen silmäkulmassa, kun mietimme esitystapoja paskamaiselle aiheelle. Ehkä ihan pönttö idea, mutta halusimme näyttelyyn vessanpytyn kansia, joita voi raottaa ja löytää tiukkaa tavaraa niiden takaa. Faktaa kakasta tarjoiltuna siististi vessanistuimen keskellä eli siis tietoa teemaan sopivissa kehyksissä. Ja kun kakkanäyttelyssä on levähdyspiste, jossa istahtaa ja katsoa kakkatietoutta, tulee sen tietenkin olla huussi. Kappas, kakkaa! -näyttelyssä voikin sammuttaa tiedonjanoaan ja suoda jaloilleen hetken lepoa, kun asettaa kankkunsa tyylitellyn ulkohuoneen istumareiälle ja kuuntelee, miten eri alojen asiantuntijat kertovat kaikenlaista kakasta. Arkeologin lisäksi kakkaa voi tutkia muun muassa jätevesiasiantuntija, biologi ja biolääketieteen professori.

Pytyn kansi. Kuva: Susanna Lahtinen.

Kakka kiinnostaa

Kappas, kakkaa! -näyttely on jo muutamien kuukausien aikana kerännyt valtavasti kävijöitä aiheen äärelle. Avajaisviikolla oli jono pahimmillaan tai parhaimmillaan ulottunut jopa sadan metrin päähän, ja yleisöä on virrannut sen jälkeenkin sankoin joukoin museoon. Hiihtolomaviikoksi palkattiin tilapäinen työntekijä ohjaamaan asiakkaiden kulkua ja tarvittaessa rajoittamaan asiakasmääriä näyttelytiloissa, jotta käynti pandemia-aikana olisi kaikille turvallinen. Hän myös kävi välillä kertomassa ulkona jonottaville, että ei hätää, kyllä pian pääsee sisälle. Kyseinen kollega tituleerasikin itsensä kakkahädäksi, kun moista tehtävää pääsi hoitamaan.

Me museoduunarit näyttelyidean takana olemme luonnollisesti ylpeitä, että aihe on kiinnostanut niin kävijöitä kuin mediaakin hyvin laajasti. Ja on ollut ilahduttavaa, että Turun museokeskuksen yksi pienimmistä museokohteista on saanut näin valtavasti positiivista huomiota. Samalla se on todistanut sen, että ei aina tarvitse olla niin ihmeellisiä esitystekniikoita tai muita kommervenkkejä, jotta yleisö löytää museoon. Kiinnostava ja puhutteleva sisältö on se tärkein vetonaula.

Tosin harva museonäyttely onnistuu löytämään aiheen, johon ihan jokaisella on jonkinlainen tarttumapinta. Kakka aiheena tarrautuu kiinni kuin vessapaperi kengänpohjaan. Kappas, kakkaa! -näyttelyssä voi oppia paljon kakasta, mutta silti aihe on tuttuakin tutumpi. Olemme kaikki kokemusasiantuntijoita, kun kyseessä on kakka.

Teksti: Susanna Lahtinen

Näyttely on avoinna Turun Biologisessa museossa 22.11.2022 saakka.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Johanna Gunell

  1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Väitöstutkimukseni käsittelee Cynthia Lennonin (1939–2015) julkisuuskuvaa. Siinä yhdistyvät kaksi minua kiinnostavaa ilmiötä julkisuuskulttuurissa: accidental celebrity eli ns. vahinkojulkisuus sekä WAG-julkisuus. WAG on akronyymi sanoista ”wifes and girlfriends”. Brittilehdistö käytti sitä ensimmäisen kerran 2000-luvulla viitaten jalkapalloilijoiden puolisoihin. Myöhemmin lyhenteellä on kuvattu myös muiden alojen miesten puolisoita.

Cynthia Lennon tuli tunnetuksi The Beatles -yhtyeen jäsenen John Lennonin vaimona. Cynthiaa kuvailtiin 1960-luvulla Beatlemanian vallatessa maailmaa ”maailman kadehdituimmaksi tytöksi”. Lennonit erosivat 1968. Avioeron jälkeen ja John Lennonin vielä eläessä, Cynthia piti melko matalaa profiilia julkisuudessa, poikkeuksena ensimmäisen omaelämäkertansa julkaisu 1970-luvun lopulla. Mutta John Lennonin kuoltua joulukuussa 1980, Cynthia alkoi yhä enenevissä määrin esiintymään julkisuudessa ja muistelemaan entistä aviomiestään ja heidän yhteistä elämäänsä. Tämän lisäksi hän muun muassa julkaisi oman nimikkoparfyyminsa, pyöritti The Beatles-teemaista ravintolaa sekä maalasi ja piirsi omaelämäkerrallisia kuva-aiheita ja piti niistä taidenäyttelyitä. Toisen omaelämäkertansa hän julkaisi vuonna 2005.

Kysyn väitöskirjassani, miten eri tahot (Cynthia itse, eri median edustajat, fanit) rakensivat Cynthia Lennonin julkisuutta. Lähdemateriaalini on runsas ja monipuolinen. Analysoin muun muassa sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleita, omaelämäkertaelokuvia, sosiaalisen median aineistoa, fanifiktiota, Cynthian omaelämäkertoja sekä omaelämäkertapiirustuksia.

  1. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Nykyisessä mediakulttuurissa enenevissä määrin julkisuudenhenkilöt ovat sellaisia, jotka eivät ole päätyneet julkisuuden valokeilaan, koska he olisivat esimerkiksi lahjakkaita näyttelijöitä, hyviä laulajia tai menestyviä urheilijoita, vaan he ovat ns. mediapersoonia eli he ovat tunnettuja sen vuoksi, että he ovat kuuluisia. Edelleen monessa naisten- ja iltapäivälehtien kannessa poseeraa nainen, jonka ponnahduslautana julkisuuteen on ollut nimenomaan suhde kuuluisaan mieheen, joka yleensä on tunnettu jonkin erityistaitonsa vuoksi, esimerkiksi urheilija. Ilmiö on voimakkaasti sukupuolittunut. Harva mies ponnistaa kuuluisan vaimonsa rinnalta julkisuuteen. Esimerkiksi parhaillaan suoratoistopalvelu Netflixissä pyörii dokumentti I Am Georgina, joka kertoo jalkapalloilija Christiano Ronaldon tyttöystävästä. Mutta tietääkseni ei ole näköpiirissä dokumenttia (tai tosi-tv-sarjaa), jossa pääosassa olisi vaikkapa Ahlamalik Williams, poptähti Madonnan poikaystävä.

Julkisuuskulttuuri näkyy ja kuuluu yhteiskunnassamme voimakkaasti ja siksi sen tutkiminen on tärkeää. Mielenkiinto julkkiksia kohtaan ei myöskään näytä heikentymisen merkkejä vaikkakin kevään 2020 koronapandemian ensimmäisen aallon aikana muun muassa BBC ja The New York Times spekuloivat julkkiskulttuurin katoamisella ja sen merkityksen vähenemisellä.

Kuva: Johanna Gunell.
  1. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Luin yläasteikäisenä Kaari Utrion tietokirjan Perhekirja – Eurooppalaisen perheen historia. Aiemmin en ollut erityisemmin pitänyt historiasta, koska koulussa se tuntui käsittävän vain ”antiikin kreikkaa, sotia ja presidenttejä”. Yhtäkkiä luin kirjaa, jossa kerrottiin tavallisten ihmisten, erityisesti naisten, historiasta. Edelleen nähdessäni kyseisen kirjan kirjahyllyssäni muistan sen innostuksen, jota koin kirjaa lukiessani. Samoihin aikoihin sain selville, että oppiaine nimeltään kulttuurihistoria on olemassa ja sitä voi opiskella omassa kotikaupungissani Turussa. Silloin otin tavoitteekseni päästä opiskelemaan sitä Turun yliopistoon.

Kyseinen tavoite ei ollutkaan sitten niin helposti toteutettavissa käytännössä. En päässyt ensimmäisellä, toisella, enkä kolmannellakaan kerralla sisään, mutta opiskelin vuosien vieriessä muun muassa Turun ammattikorkeakoulussa. Vaikka usein järkeilin, että ei kannata enää hakea uudestaan yliopistoon, koska joka kesä oli edessä pettymys, kun en taaskaan päässyt sisään. Ajattelin usein, että olisi vain parempi luovuttaa, mutta jokin ääni sisälläni vain kehotti hakemaan uudestaan. Ja hyvä niin, koska lopulta aloitin opinnot Turun yliopistossa 25-vuotiaana vuonna 2009. Tarinan opetus: jos todella haluat jotain, koskaan ei pidä luovuttaa. Sitä olen yrittänyt muistuttaa itselleni myös tämän väitöskirjaprojektin aikana, kun tielle on noussut erilaisia esteitä.

  1. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Minulle kulttuurihistoriassa tärkeää on sen monimuotoisuus ja laaja-alaisuus. Kulttuuri kulttuurihistoriassa on elämän läpäisevää, monikerroksista ja -aikaista. Kulttuurihistoriassa pystytään hyvinkin ennakkoluulottomasti tutkimaan niin muinaisia kulttuureja kuin lähimenneisyydenkin ilmiöitä. Näin ollen tutkimusaiheiden kirjo kulttuurihistoriassa on valtava, mikä tekee siitä niin rikkaan ja kiehtovan oppiaineen. Kulttuurihistorian avulla ymmärrän paremmin ympäröivää todellisuutta ja osaan kontekstoida niin historiallisesti kuin kulttuurisestikin tapahtumia laajempiin ilmiöihin.

  1. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Itseäni ehkä eniten yllättynyt seikka tutkimuksessani on ollut se, kuinka Cynthia Lennonin julkisuuskuvassa korostetaan vuosina 1962–63 tapahtuneita asioita. Kun The Beatles alkoi kasvattamaan suosiotaan erityisesti vuodesta 1962 lähtien, päätti yhtyeen manageri Brian Epstein, että Cynthian olemassaolo John Lennonin tuoreena vaimona ja tulevan lapsen äitinä piti kieltää. Epstein pelkäsi, että mikäli fanit saisivat tietää John Lennonin olevan naimisissa, se heikentäisi yhtyeen suosiota. Ja todellakin reilun vuoden ajan Cynthia pysytteli piilossa ja kielsi edes tuntevansa John Lennonia. Väistämättä syksyllä 1963 salaisuus tuli julki ja tämän jälkeen Cynthia Lennon oli avoimesti julkisuudessa kuolemaansa 2015 saakka.

Kuitenkin lukiessani Cynthia Lennonin kuoleman jälkeen julkaistuja muistokirjoituksia yllätyin, kuinka monessa niistä korostettiin, hänen olleen ”The hidden Beatle wife” tai ”The secret wife”. Jostain syystä yli 50 vuoden julkisuudessa olo häivytettiin ja sen sijaan korostettiin reilun vuoden ajanjaksoa, jolloin häntä pidettiin salassa. Myös vuonna 2021 julkaistu lyhytelokuva Cyn loppuu kohtaukseen, jossa fani kysyy nuorelta Cynthia Lennonilta hänen työntäessään lastenvaunuja, onko hän John Lennonin vaimo. Elokuvassa Cynthia vastaa, ettei tunne ketään sen nimistä henkilöä. Se, että julkisuudenhenkilöstä hänen kuollessaan nostetaan ”tikunnokkaan” jokin tietty tapahtuma tai aikakausi on toki yleistä, mutta on hieman traagista, että Cynthia Lennonin tapauksessa valokeilaan nostetaan ajanjakso, jolloin hänen olemassaolonsa kiellettiin. Yksi tutkimukseni tavoitteestani onkin kyseenalaistaa tätä narratiivia ja toki myös pohtia, miksi se elää niin vahvana hänen julkisuuskuvassaan.

Haastattelussa Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentti Samira Saramo

Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?

Sain dosentin arvon tammikuussa. Työskentelen Siirtolaisuusinstituutissa.

Mitä olet tutkinut ja miksi?

Olen tutkinut eniten suomalaisten (ja suomalaistaustaisten) kokemuksia Kanadassa ja Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa. Minua kiinnostaa eniten KAIKKI, mutta paikka, tunteet, omaelämäkerrallisuus, yhteisöllisyys, arki, koettu elämänkierto, ylirajaisuus ja vasemmistolaisuus ovat aina mukana tutkimuksessani tavalla tai toisella.  

Väittelin Yorkin yliopistossa Torontossa 2014 ja väitöskirjassani tutkin Pohjois-Amerikan suomalaisten kokemuksia 1930-luvun neuvosto-Karjalassa heidän kirjeenvaihtonsa ja omaelämäkerronnallisen kirjoittamisensa (life writing) kautta. Tämä tutkimus julkaistaan tänä keväänä monografiana, Building That Bright Future: Soviet Karelia in the Life Writing of Finnish North Americans (University of Toronto Press).

2017–2020 toimin Suomen Akatemian tutkijatohtorina Turun yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksen John Morton -keskuksessa. Tässä hankkeessa halusin ymmärtää paremmin, miten kuolema ja suru Pohjois-Amerikassa vaikuttivat, rakensivat ja ylläpitivät suomalaissiirtolaisten yhteisöjä ja identiteettejä.   

Otan yhteistyöni ja velvollisuuteni suomalaisia siirtolaisyhteisöjä kohtaan vakavasti. Minulle on tärkeää, että tutkimukseni kautta Pohjois-Amerikan suomalaisten historiaa, kulttuuria ja kieltä ymmärretään ja arvostetaan, eikä sitä nähdä vain kuriositeettina tai vanhanaikaisena suomalaisuutena.  

Pidän itseäni poikkitieteisenä (transdisciplinary) historioitsijana. Minulla on intohimo menetelmien tutkimiseen ja etsin jatkuvasti uusia tapoja lähestyä ja ymmärtää tutkimuskysymyksiä. Olen esimerkiksi viime vuosina kehittänyt etnografista kenttätyökäytäntöä historiantutkimuksen rinnalle sekä olen ollut kokeilemassa uusia taiteellisia yhteistyömuotoja.

Samira Saramo. Kuvaaja: Luke Nicol.

Mitä olet tutkimassa nyt? Miksi?

Nykyisessä tutkimusprojektissani pyrin rakentamaan moniaistisen ja kerrostuneen digitaalisen kartan suomalaisesta uudisasutuksesta Kanadan Ontarion provinssissa. Tämä avoin kartta-alusta hyödyntää kertomuksia, valokuvia, äänimaisemia, väestötilastoja, ekologisia kuvauksia, kartografiaa, ja erilaisia arkistolähteitä, joita käyttäjät voivat tutkia ja kerrostaa eri tavoilla mahdollistaen uudenlaista vuorovaikutusta suomalaisen siirtolaishistorian kanssa. Tämän lähestymistavan avulla suomalaisten siirtolaisten menneisyys sekä sijoittuu yhteisön itsemääriteltyihin merkityksellisiin paikkoihin ja kerrontoihin, että ulottuu eri ajanjaksojen yli fyysisen ympäristön, valtion asettamien kolonialististen viitekehysten sekä väestö- ja taloushistoriallisten yleiskuvien muuttuvissa konteksteissa. Tavoitteenani on tarjota uusia tapoja nähdä monimutkaisia ja risteäviä/limittäisiä suhteita paikkaan, historiaan ja identiteettiin sekä edistää dialogia siirtolaisuustutkimuksen ja kanadalaisen asuttajakolonialismin tutkimuksen välillä. (”Deep mapping the ’Uncharted Territories’ of Finnish Migrant History”, Koneen säätiö, 2020–2024)

Tämän hankkeen lisäksi minulla on ilo olla myös mukana parissa projektissa, joissa selvitetään ja analysoidaan suomalaissiirtolaisen vasemmiston ylirajaisia verkostoja keskeisten vaikuttajahahmojen kautta. Yksi näistä on “T-Bone Slim and the transnational poetics of the migrant left in North America” (PI Kirsti Salmi-Niklander, Koneen säätiö, 2022–2024). Toinen näistä käsittelee mahtavaa kanadansuomalaista ”agitaattoria” Sanna Kannastoa, josta kirjoitin gradun jo vuosia sitten.

Olen tällä hetkellä myös muistitietotutkija Ulla Savolaisen kanssa toimittamassa monitieteellistä artikkelikokoelmaa, jossa käsitellään Neuvostoliiton harjoittamaan sortoon liittyvien muistojen ja perinnön välittämistä, liikkuvuutta ja materialisoitumista (Moving Memories of Soviet Repression).        

Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi liittyy/kytkeytyy?

Historian tuntemuksen ja ymmärryksen edistäminen on aina ajankohtainen tehtävä. Nykyinen hankkeeni tuo esille kolonialismin jatkuvia arkisia ulottuvuuksia visualisointien ja kerrontojen avulla, tavalla, jolla toivon rohkaisevan avointa keskustelua suomalaisten kesken. Laajemmin tutkimustyöni osallistuu keskusteluihin kulttuurisesta muistista, yhteisöjen, suhteiden ja identiteettien ylläpidosta sekä muuttoliikkeistä.       

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Koska olen lapsuudestani saakka vahvasti aistinut ja tuntenut menneisyyden läsnäolon ympärilläni, ei ollut kovin yllättävää, että polkuni johti historiantutkimukseen. Tutkimukseni taustalla on kiinnostus päästä lähemmäs menneisyyden ihmisten arkisia kokemuksia sekä konkreettisesti että tunteiden ja ajatuksien tasoilla. Kulttuurihistorian menetelmillä ja käsitteillä olen pystynyt kontekstualisoida, kehittää ja haastaa oman historiallisen mielikuvituksen ja tuntemuksen.

1912 or 1914 Parade on Bay Street, Port Arthur. Archives & Digital Collections at Lakehead University Library.

Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle?

Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentuuri on minulle todella merkittävää. Vaikka olen jo monta vuotta työskennellyt monitieteellisissä tutkimusympäristöissä, koen itseni vahvasti historiantutkijaksi ja pidän tärkeänä olla osana historiantutkijoiden yhteisöä. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa tehdään monipuolista ja innovatiivista tutkimusta ja opetusta, johon on kunnia olla osana. Sen lisäksi – ja ehkä mikä tärkeintä – Kuhin porukka on lämminhenkinen, kollegiaalinen ja osaa pitää hauskaa.

Millä sanoin onnittelisit 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta, ja millaisia neuvoja tai toiveita sinulla olisi antaa evästykseksi seuraaville vuosikymmenille?

Onnittelen lämpimästi 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta! Uskon, että tuomalla esiin menneisyyden monimutkaisuuksia ja seurauksia kaikessa kauneudessaan ja rumuudessaan, kulttuurihistorialla on mahdollisuus edistää ymmärrystä ja empatiaa maailmassa, jossa humanistisia näkemyksiä tarvitaan kipeästi. Toivon rauhaa tälle tärkeälle työlle tuleville vuosikymmenille.

Haastattelussa kulttuurihistorian ja elämänkerronnan dosentti Maarit Leskelä-Kärki


Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?

Sain Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dosentuurin alalta kulttuurihistoria, erityisesti elämänkerronta tammikuun 2022 alusta. Kymmenen vuotta aiemmin sain kulttuurihistorian dosentuurin Turun yliopistosta, missä olen toiminut tutkijana ja opettajana vuodesta 1998 lähtien. Olen toiminut Turussa kulttuurihistorian oppiaineessa yliopistonlehtorina vuodesta 2015 lähtien. Keväällä 2022 olen muutaman kuukauden oppiaineessa professorin sijaisena kunnes varsinainen professori Hannu Salmi palaa takaisin akatemiaprofessorin kaudeltaan.

Maarit Leskelä-Kärki. Kuvaaja: Rikhard Larvanto.

Mitä olet tutkinut ja miksi?

Olen tutkinut laajasti naisten kirjoittamisen kulttuurihistoriaa, tehnyt elämäkerrallista tutkimusta ja erikoistunut erilaisen elämänkerronnallisen aineiston kuten kirjeiden ja päiväkirjojen tutkimiseen. Olen tutkinut naisten kirjallista toimijuutta ja ammatteja, eri kirjallisten lajien perinteitä, kirjeiden kirjoittamisen historiaa, päiväkirjaa kirjoittamisen lajina ja tehnyt elämäkerrallisia tutkimuksia.

Näistä aihepiireistä olen ollut kiinnostunut aina, ja erityisesti kirjallisuuden ja kirjoittamisen historiasta sekä sukupuolihistoriasta. Kirjallisuus on avain maailmaan, toisaalta kirjoittaminen on tapa olla ja toimia maailmassa ja sitä tutkimalla juuri naisten historiallinen toimijuus on ollut kiehtova tutkimuskohde. Kirjoittamista tarkastelen laajasta perspektiivistä, kaikki yksityisestä päiväkirjan ja muistiinpanojen kirjoittamisesta julkiseen kirjalliseen toimijuuteen ja esimerkiksi poliittiseen vaikuttamiseen on tärkeää tutkittavaksi. Kirjoittaminen taipuu moneen, ja sitä voi käyttää niin oman identiteetin tarkasteluun kuin historiakuvamme manipulointiin tai propagandaan. Aineistot ovat loputtomat.

Laajemmin nämä kaikki kytkeytyvät kulttuurisen muistin tematiikkaan sekä kollektiivisemmalla että yksilöllisemmällä tasolla. Elämäkerrallinen tutkimus on ollut luonteva tapa lähestyä menneisyyttä, koska oikeastaan vain yksilön kautta on mahdollista näyttää menneisyyden, ja ylipäätään elämän monimutkainen ristiriitaisuus ja ne kaikki eri sävyt, jotka usein laajemmassa perspektiivissä katoavat. Minua kiehtoo se, miten tätä yksilön tasoa voi olla mahdollista yhdistää laajempaan historialliseen narratiiviin, miten se tapahtuu metodologisesti, teoreettisesti ja eettisesti.  

Tämän tutkimuskentän lisäksi olen juuri naisten historian kehyksessä tarkastellut naisten uskonnollisuuden historiaa toimijuuden näkökulmasta, ja sitä kautta löytänyt tieni esoterian kulttuurihistorian pariin. Viime vuodet olen johtanut suomalaisen esoterian kulttuurihistoriaa monitieteisesti tarkastellutta Uuden etsijät -projektia, jonka puitteissa olen itse tarkastellut juuri kirjailijoiden kokemusta ja toimijuutta erilaisten esoteeristen liikkeiden, kuten teosofian ja spiritualismin kentillä. Tämän projektin kautta olemme voineet avata kokonaan uudenlaisen näkökulman suomalaiseen kulttuurihistoriaan nostamalla esiin marginaaliin jääneet henkiset liikkeet ja niiden vaikutusvaltaisuuden ihmisten ajattelussa ja toiminnassa erityisesti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

Pieniä, mutta itselle tärkeitä sivupolkuja olen tehnyt elokuvan ja musiikin kulttuurihistorian pariin.

Tieteen tekemisen suhde taiteelliseen ilmaisuun ja näiden välinen vuorovaikutus kiehtoo myös, ja seuraan innolla kulttuurihistorian parissa tapahtuvaa innovointia tällä alueella. Erilaisten yhteyksien luominen kulttuurin ja yhteiskunnan eri alueiden välille on itselleni tärkeää akateemisessa työssä, ja esimerkiksi Turussa jo kymmenen vuotta toiminut Aboagora-tapahtuma on oivallinen alusta tämän kaiken pohtimiseen ja kokeilemiseen. Olen ollut kohta viitisen vuotta Aboagoran työryhmässä mukana ideoimassa ja toteuttamassa tapahtumia, ja sillä on ollut myös vaikutus tutkimukseeni. Toivon, että tällainen vuorovaikutus taiteen kanssa jatkuu ja saa uusia muotoja.

Mitä aiot tutkia lähiaikoina / olet tutkimassa nyt? Miksi?

Viime syksynä valmistui kaksi isoa työtä, kun saimme hankkeemme päätösteoksen ”Uuden etsijät. Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880-1930” valmiiksi ja samaan aikaan valmistui yhteistyössä kahden muun kirjoittajan kanssa Helmi Krohnin elämäkerta. Viime vuodet ovat olleet intensiivisiä, kun vuonna 2020 ilmestyi monen tutkijan voimin tehty Päiväkirjojen jäljillä -teos. Nyt on pienen hengähdyksen ja pohdinnan aika, vaikka työn alla on monia keskenjääneitä ja alulla olevia tutkimuksia ja kirjoitustöitä.

Työn alla on useampi elämäkerrallinen tutkimus, tänä vuonna ilmestyvässä yhteismonografiassa kokeilen ympäristöelämäkerran mahdollisuuksia. Kirjoitan samaan aikaan yleistajuisia teoksia laajalle yleisölle sekä tieteellisiä teoksia ja artikkeleita. Näiden eri kirjoittamisen lajien yhdistäminen on itselleni tosi tärkeää, mutta akateemisen uran kannalta se on myös haastavaa, koska yleistajuista kirjoittamista ei arvosteta yhtä korkealle kuin vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita. Mutta jatkan valitsemallani tiellä.

Esoteerisuuteen kytkeytyvä tutkimus jatkuu; hankkeemme koettaa saada uutta rahoitusta ja jatkaa pidemmälle 1900-luvulle, jolloin esoteerisuuden ja politiikan kytkökset myös tulevat tiiviimmiksi. Haaveilen, että jossain vaiheessa voisin jatkaa myös kirjailija Aarni Koudan arkistoaineiston parissa – saimme sen lahjoituksena hankkeellemme ja olen saanut sitä tutkia. Laajemminkin suomalaisten 1900-luvun alun kirjailijoiden ja esoterian välinen suhde kiinnostaa ja sitä pitäisi tutkia monitieteisessä hankkeessa yhdessä kirjallisuudentutkijoiden kanssa. Tulevaisuudessa haluaisin kirjoittaa lisää 1970-80 -lukujen suomalaisten naiskirjailijoiden omaelämäkerrallisesta perinteestä, ja kokeilla myös uudenlaisia kirjoittamisen ja poetiikan muotoja. Myös tieteen ja taiteen välisen vuorovaikutuksen teema mahdollisena tutkimuksen kohteena kiehtoo.

Nainen kirjoituspöydän ääressä 1900-luvun alussa. Kuvaaja: Johannes Schalin. Turun museokeskus.

Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi liittyy/kytkeytyy?
Itsestä kirjoittaminen, omaelämäkerrallisuus ja itseilmaisu ovat ajassamme erityisen läsnäolevia muun muassa sosiaalisen median kanavien kautta. Toisaalta myös kaunokirjallisuuden parissa itsestä ja omasta elämästä kirjoittaminen sekä autofiktion eri muodot ovat enenevässä määrin esillä. Historioitsija voi näin tuoda laajemman ajallisen perspektiivin ja historiatietoisuuden meidän aikaamme, ja pohtia, miten samalla tavoin, mutta eri välinein kenties itsestämme kirjoitamme jos tarkastelemme vaikkapa 1800-luvun kirjettä tai tämän päivän somepostausta. Voimme kysyä, miten kulttuurinen konteksti tai teknologinen väline muovaa itseilmaisuamme, tai miten voimme tavoittaa eri aikojen ihmisten tunteita ja kokemuksia omaelämäkerrallisista tuotoksista.

Kuten olemme saaneet jälleen viime aikoina huomata sukupuolihistoria herättää aina keskustelua. Viime aikoina on usein noussut esiin kysymys unohduksesta ja siitä, keitä naisia historian hämäriin on jäänyt – keskustelu on hämmästyttävän samanlaista kuin 40-50 vuotta sitten. Tämä herättää myös kysymyksiä siitä, miten akateemista tutkimusta ja tietoa on mahdollista saada levitettyä ja julkisuuteen – miten paljon jää unohduksiin siitä työstä, jota tutkijat tekevät koko ajan? Tässä meillä kaikilla tutkijoilla on oma vastuumme tiedon levittäjinä ja välittäjinä eri suuntiin.

Esoteerisuuden tutkiminen on ollut vahvasti meidän aikaamme kytköksissä. Erilaiset uususkonnolliset liikkeet sekä viihteellistyvä henkisyys näkyvät vahvasti ajassamme, mikä on ehkä vaikuttanut siihen, että meidän on ollut helpompi tutkia näitä ilmiöitä nyt kuin esimerkiksi parikymmentä vuotta sitten. Tutkimuskenttä on vireä kansainvälisestikin ja kiinnostus aihepiiriä kohtaan on suurta niin akateemisesti kuin laajemman yleisön parissa. Hankkeemme puitteissa teimmekin useita tuotoksia kuten museonäyttelyitä ja tapahtumia, joilla tavoitimme laajoja yleisöjä.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Tulin Turkuun opiskelemaan historiaa 1992. En oikeastaan edes tiennyt kulttuurihistoriasta silloin, tosin muistelen lukeneeni valintaoppaasta, että sellainen erikoisuus Turussa on. Luin rinnan yleistä ja kulttuurihistoriaa, taisin tehdä proseminaaritkin molempiin, mutta kulttuurihistoria vei kyllä voiton ja gradua tehdessä ala alkoi tuntua yhä enemmän omalta vaikken ollut koskaan suunnitellut uraa tutkijana. Luottamus omiin kykyihin, ja varsinkin innostus tutkimiseen ja kirjoittamiseen taisi kasvaa pikkuhiljaa gradua tehdessä, ja sain myös hyvää ohjausta ja tukea oppiaineesta. Tie avautui vähän sattumaltakin, ja nopeasti valmistumisen jälkeen pääsin töihin oppiaineeseen ja vaikka monta uskalluksen aitaa piti ylittää, valinta tuntui omalta ja aloin heti työstää jatkotutkimusaihetta. Oppiaineen mahtava, avoin ilmapiiri sekä inspiroivat ja nuorta aloittelevaa tutkijaa tukevat opettajat ja tutkijat veivät mennessään – oppiaine eli tuolloin 1990-luvun lopulla vahvaa kasvukautta niin opetuksen kuin tutkimuksen näkökulmasta ja se oli äärimmäisen hyvää aikaa integroitua ja alkaa opetella kulttuurihistorioitsijaksi.

Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Lapin yliopistossa tarkoittaa sinulle?

Sillä on ihan erityinen merkitys sekä tieteellisesti että henkilökohtaisesti. Olen syntynyt Rovaniemellä ja kaupungilla on keskeinen sija perhehistoriassani. Geologi-isäni tapaturmaisen kuoleman vuoksi jouduimme lähtemään pohjoisesta takaisin etelään, kun olin neljävuotias, mutta Rovaniemellä on aina pysynyt erityinen paikka sydämessäni. Vierailimme siellä monien vuosien ajan aina kesäisin. Siihen liittyvät erityiset muistamisen kerrokset, jotka ovat tärkeä osa identiteettiäni. On merkityksellistä, että tähän identiteetin kerrostumaan liittyy nyt myös ammatillinen puoli. Kävin ensimmäisen kerran Lapin yliopiston kulttuurihistoriassa 1999 oppiaineen yhteisellä pohjoisen retkellä, ja jo silloin tuntui, että jokin ympyrä sulkeutui. Vierailin myöhemmin opettamassa ja Marja Tuomisella on ollut tärkeä merkitys tutkijuudelleni. Hänen kauttaan olen saanut tietää, että tekstejäni on luettu kulttuurihistorian seminaareissa ja kiinnostus tutkimustani kohtaan on ollut aitoa.  Olen erityisen iloinen, että dosentuuriin tuli erityisalana monitieteinen elämänkerronnan tutkimus, joka sopii myös yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan alaan. Se tiivistää olennaisen tutkimuksellisesta erikoistumisestani ja mahdollistaa myös tämän temaattisen alan kehittämisen juuri kulttuurihistorian kontekstissa. Toivon, että yhteistyö ja vuorovaikutus Lapin ja Turun välillä kehittyy tulevaisuudessakin niin opetuksen kuin tutkimuksen saralla.

Rovaniemen keskusta Ounasvaaralta nähtynä. Kuvaaja Gerald Zojer. Wikimedia Commons.

Millä sanoin onnittelisit 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta, ja millaisia neuvoja tai toiveita sinulla olisi antaa evästykseksi seuraaville vuosikymmenille?

Kulttuurihistoria on ollut hyvinkin kiinteä osa elämääni oikeastaan kohta jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Se kulkee matkassa niin työssä kuin vapaa-ajalla. On siis selvää, että 50-vuotias oppiaine on hyvin tärkeä ja sitä tietysti onnittelee kaikin mahdollisin tavoin upeista saavutuksista, tieteenalan luomisesta Suomeen, innovatiivisesta ja rohkeasta opetuksesta ja tutkimuksesta – siitä, että kulttuurihistoriassa seinät ovat leveät ja katto korkealla! Kaiken tämän soisi jatkuvan tulevaan, otetaan aiemmasta kaikki se matkaan, mikä on ollut hyvää ja menestyksekästä (ja sitä on paljon!) ja ollaan ennakkoluulottomasti luomassa tulevaa. Oppiaineen tehtävä on ainutlaatuisen tärkeä niin Suomessa kuin kansainvälisesti, ja sitä pitää luotsata rohkeasti, omanarvontuntoisesti eteenpäin.

Kulttuurihistorian Tilat, osa 1: Rättivarastolta Jusleniaan

Tämä on ensimmäinen osa 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta juhlistavaa ”Tila”-kirjoitussarjaa, jossa muistellaan ja pohditaan oppiaineeseen liittyviä tiloja. Ensimmäisenä muistellaan oppiaineen tiloja Turun yliopistossa 1970-luvulta 1990-luvun alkuun.

Kari Immonen kertoo:

Vanhalla kasarmialueella, lähellä Arcanumin klassismista ponnistavaa pylväikköä oli ennen vanhaan pitkä, yksikerroksinen tiilirakennus, 1883 2. Turun Tarkk’ampujapataljoonalle valmistunut rättivarasto. Yleinen historia oli muuttanut taloon 1960-luvun lopussa ja siitä tuli syksyllä 1972 myös kulttuurihistorian ensimmäinen tyyssija. Omaa huonetta kulttuurihistorialla ei ollut; se oli yleisen historian apulaisprofessorin Matti Lauerman hyyryläisenä. Lauerma työskenteli paljon kotona. Lauri Huovinen, teologian ja filosofian tohtori ja kulttuurihistorian professuurin ensimmäinen hoitaja puolestaan oli pääviraltaan tuomiorovasti, eikä hän päivällä yliopistolta tilaa tarvinnut. Vuorottelu oli siis luontevaa. Kasarmilla oli myös yleisen historian harjoitushuone, jonka kapasiteetti hyvin riitti kahdelle oppiaineelle. Siellä Huovinen piti alkuvuosien legendaariset renessanssi- ja barokkiluentonsakin.

Kasarmialueen varusvarasto vuonna 1971. Kuvaaja: ei tiedossa. Turun yliopiston arkisto.

Syksyksi 1975 humanistinen tiedekunta sai Henrinkinkadun varteen uuden, Arne Ehojoen suunnitteleman laitosrakennuksen. Kilpailussa se sai nimen Juslenia intohimoisen fennofiilin Daniel Jusleniuksen mukaan. Tästä yleisempään historiaan kiinnittynyt väki, kulttuurihistorioitsijat mukaan lukien, kohotteli kulmakarvojaan, mutta ei pahemmin protestoinut – olihan Juslenius kuitenkin myös heprean ja kreikan professori.

Juslenia asettui luontevasti Yliopistonmäen erviläiseen maisemaan, mutta ongelmaton sen rakennusprosessi ei ollut. Kun taloa suunniteltiin, yliopisto oli vielä yksityinen. Käytännössä se tarkoitti rahapulaa. Olin tiedekunnassa opiskelijajäsenenä, kun vaivalloinen ja hankala leikkaustyö toteutettiin: ”yksi kerros pois (sen takia Jusleniassa oli komeat portaat neljänteen kerrokseen, jota ei ollut), kahvila pois, ilmanvaihto heikommaksi”. Mutta rakas talo siitä tuli, kohtaamisten ja keskustelujen paikka, uusi tyyssija myös kulttuurihistorialle.

Surullisesti ja nostalgisestikin Juslenia on nyt siirtynyt Turun purettujen talojen historiaan. Paikan ovat vallanneet luonnontieteilijät. Piia Viitasen suunnittelema Aurum on arkkitehtuuriltaan hieno, mutta mittakaavaltaan se istuu huonosti Ervin ja Ehojoen synteesiin.

Historia-aineet olivat Juslenian kolmosessa, yleinen historia kadun varressa ja Suomen historia kirjaston puolella. Kulttuurihistoria ei ollut missään. Se oli tullut mukaan kesken suunnittelun eikä löytänyt paikkaansa Juslenian tilaohjelmasta; vanhat oppiaineet pitivät sitä käenpoikana, joka pyrki niille varattuihin pesiin. Ensimmäisessä ehdotuksessa kulttuurihistoria oli sijoitettu kellarin ikkunattomaan, huonosti ilmastoituun arkistohuoneeseen. Professuuria hoitaneelle Lauermalle ja sivutoimiselle assistentille Merja Isotalolle tämä ei käynyt ollenkaan. Pitkän väännön jälkeen Suomen historia suostui – aika kiukkuisena – luovuttamaan käytävänsä varrelta pienen huoneen ja siinä kulttuurihistoria sitten pari seuraavaa vuotta sijaitsi, Lauerma ja Isotalo vähäisiä neliöitä kollegiaalisesti jakaen.

Ensimmäisen oman tilan kulttuurihistoria sai tunnelmallisesta puutalosta Jusleniaa vastapäätä. Huoneita oli kaksi, isompi professorille – tehtävässä vuorottelivat Marja Vasala, Matti Männikkö ja Veikko Litzen – pienempi, keittiö assistentille. Sitä hallitsivat Lars Saari, Merja Isotalo, Kyllikki Männikkö ja Taru Sundstén, kukin vuorollaan.

Jukka Sarjala jatkaa muistelua:

Aloittaessani kulttuurihistorian opinnot lukuvuonna 1979–1980 oppiaine toimi nyttemmin purettua Juslenian laitosrakennusta vastapäätä sijainneessa puutalossa Henrikinkadulla. Siellä kulttuurihistorialla oli käytössä vaatimaton 2-h huoneisto, toinen oli professorin huone, toinen taas assistentin toimisto. Työskentelin kesän 1981 oppiaineen harjoittelijana siellä toimiston puolella assistentti Taru Sundsténin kanssa.

Totti Tuhkanen Henrikinkadun tiloista:

Henrikinkadun huoneissa häivähti 1979 kahvin, teen ja tupakan tuoksu. Keittiön ilmapiiriin kuului myös Tarun sarkasmiin taipuva huumori. Ison kokouspöydän ympärys riitti vielä seuraavina vuosina Veikko Litzénin opinnäyteseminaarin ja Olavi Lähteenmäen esseeseminaarin osallistujille. Kulttuurihistorian opiskelijamäärä oli kuitenkin kasvamassa nopeasti, ja Veikon opetusta kuunneltiin täysissä luentosaleissa myös portailla istuen ja ovensuussa seisten.

Roudan liikuttaessa vanhoja rakenteita talon ulko-ovi jumitti vuoroin ylä-, ja alalaidastaan. Erään seminaari-istunnon päätteeksi professori tuhtasi ovea lukkoon. Jäin seuraksi. Samalla kun minä työnsin kantista ja Veikko väänsi avainta, hän verkkaan, kuin aforismia lausuen muotoili kirkkaan tutkimuskysymyksen, jota minun tulisi opinnäytteessäni tarkastella. KLIK! ”… kuulehan: MENE NYT JA TUTKI SE!”

Sellainen oli Veikon mielenlaatu: nopeasti reagoiva, analyyttinen ja ennen katsomattomiin näkökulmiin ohjaava. Haasteen saaneena otin fillarin ja lähdin ajelemaan tuomiokirkolle päin.

Kari Immonen kulttuurihistorian kasvusta, tilojen etsimisestä ja Jusleniaan siirtymisestä: 

Näihin 70-luvun puolivälin vuosiin ajoittui taistelu kulttuurihistorian olemassaolosta. Suomalaista historiantutkimusta hallitsi koko 1900-luvun alun, ainakin 1960-luvulle saakka, poliittinen ja valtiollinen historia. Ne, jotka olivat muusta kiinnostuneita, olivat pettyneinä siirtyneet taiteiden tutkimukseen ja yhteiskuntatieteisiin, jotkut teologiaankin. Siksi kulttuurihistorian professuurin täyttäminen oli hankalaa. Ensimmäisellä kierroksella kaikki hakijat julistettiin epäpäteviksi. Sitten yritettiin kutsumismenettelyä, mutta sekään ei onnistunut, kun linnojen ja kartanoiden tutkija, Turun maakuntamuseon entinen johtaja C.J. Cardberg valitsi arkkitehtuurihistorian professuurin Teknillisestä korkeakoulusta. Hänen johdollaan turkulainen kulttuurihistoria olisi varmaan ollut aika erinäköinen kuin se, jonka me tunnemme.

Kun virantäyttö ei onnistunut, oli aika odotettavaa, että öljykriisiä seuranneen lama-ajan resurssinmetsästäjät ilmestyivät paikalle; opetusministeriö esitti viran siirtämistä muualle ja halukkaita vastaanottajia oli tietenkin helppo löytää. Kulttuurihistorian väki – ja kyllä koko historian laitos – käynnisti tiukan vastaoperaation; puutalon kiihkeät puolustuskokoukset nostattivat tunnelmaa ja loivat opettajien ja opiskelijoiden yhteistä kulttuurihistoriahenkeä. Riemu olikin suuri, kun lupa professuurin julistamiseen uudelleen haettavaksi saatiin.

Nyt täyttöprosessi onnistui, ja epävarmuuden aika päättyi syksyyn 1978, kun keskiajan tutkija Veikko Litzen astui kulttuurihistorian professorin vakinaiseen virkaan. Litzen lähti kehittämään oppiainetta kokonaan uuteen suuntaan ja keräsi nopeasti ympärilleen innokkaiden opiskelijoiden joukon. Siksi myös tilaa ja toimijoita tarvittiin lisää.

Uudet tilat löytyivät – jälleen aikamoisen väännön jälkeen – Juslenian kolmannesta kerroksesta. Poliittinen historia oli siirtynyt Hämeenkadulle, ja sen kirjastosta muokattiin tilat kulttuurihistorialle. Huoneita oli kolme, yksi iso professorille ja kaksi pienempää muille. Professorin huoneeseen asettui ensin Litzen, sitten, hänen virkavapauksiensa ajaksi, Keijo Virtanen ja Raimo Salokangas. Pienemmistä huoneista toisessa oli assistentti Sundstén ja toisessa vuodesta 1986 uusi lehtori, ensin Virtanen ja sitten minä. Näissä tiloissa oppiaine oli vuoteen 1993 saakka, jolloin se muutti Arwidssoninkadun idylliin.

Humanistisen tiedekunnan toinen laitosrakennus Juslenia syksyllä 1979. Kuvaaja: Stig Söderholm. Turun yliopiston arkisto.

Jukka Sarjala Jusleniasta:

Sinne oli rakennettu puu- ja pintamateriaaleilla kolme toimistohuonetta, harjoitushuone ja myöhemmin (1986?) käytävätiloihin saatiin kirjahyllyt kulttuurihistorian kirjastoa varten. Äänieristys oli huono. Näissä tiloissa olin toisen kerran oppiaineen harjoittelijana kesällä 1983. Aluksi oppiaineen seminaarikirjasto sijaitsi historia-aineiden yhteisessä, kolme huonetta käsittäneessä Juslenian seminaarikirjastossa samassa kerroksessa. Harjoitushuoneesta remontoitiin professorin huone vuonna 1986(?), jolloin opetukset siirtyivät yleisen ja Suomen historian harjoitushuoneisiin samassa kerroksessa. Luennot pidettiin pääsääntöisesti luentosaleissa. Opetin kulttuurihistorian harjoitus- ja metodikursseja siinä pienessä harjoitushuoneessa ainakin kevätlukukaudella 1986.

Vielä on mainittava Juslenian maanalaiset tilat eli bunkkerinkaltaiset varastohuoneet, jotka olivat yleisen historian ja Suomen historian käytössä erilaisten aineistojen säilytystä varten. Sieltä useat opiskelijat ja jatko-opiskelijat, myös kulttuurihistoriaan kuuluneet, saivat noiden oppiaineiden ystävällisellä avustuksella ympärivuorokautiset työ- ja lukutilat. Itse aloitin siellä vuonna 1983. Ikkunattomassa haudanhiljaisuudessa pystyi keskittymään. Yleisen historian varastoista siirryin hieman ylemmäs Suomen historian varastoon joskus 80-luvun jälkipuoliskolla, mutta toisaalta sain käyttööni oman toimiston oppiaineesta vuodeksi 1986 ja lukuvuodeksi 1988–1989, kun hoidin opetusvirkoja.

Juslenia edestäpäin kuvattuna syksyllä 1990. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Turun yliopiston arkisto.

Totti Tuhkanen jatkaa:

80-luvulla Juslenia kuhisi elämää ja tarjosi niin rajoitetut tilat, että osa opetuksesta ja muusta toiminnasta oli vietävä toisaalle. Sitä tärkeämpi kotipesä se oli meille. Päivät laitoksella venyivät iltaan ja joskus aamuun. Humanistien verkostot toimivat Jusleniassa horisontaalisti ja vertikaalisti. Kellarissa valmisteli digitalisaation läpimurtoa Laskentakeskus.

Vuonna 1987 perin Sarjalan Jukan Olivetti-PC:n ja tuntiopettajan tehtävät. Opiskelijan roolista oli helppo siirtyä opettajaksi, sillä kulttuurihistorian käytävä oli niin lyhyt, ettei sen varrelle mahtunut hierarkioita. Tuntiopettajuuden jälkeen sijaistin Immosen Karia lehtorina.

Assistentin ovenpieli oli se paikka, jossa jonotimme ”kaiken tiedon lähteille”. Taru Sundsténia seurasi kaikkitietäjänä Hannu Laaksonen. Eikä elämästä puuttunut ruokaa, latinaa, runoutta ja huumoria siellä, missä Hannu vaikutti. Hän auttoi sisäistämään sen idean, että sosiaalista arvoa ja henkistä hyvinvointia tuottava kulttuurihistorioitsija on Homo Ludens.

Juslenian aika syvensi vuorovaikutusta historia- ja kieliaineiden sekä taiteentutkimuksen aineiden kesken. Itse opetin myös joitain taidehistorian kursseja. Paineisia arjen käänteitä tiivisti draamaksi Italian kielen ja kulttuurin oppiaineesta tuttu Luigi de Anna. Häneltä valmistui myös kulttuurihistorian ensimmäinen väitöskirja. Hengenvahvistukseksi meille ja itselleen Luigi kirjoitti useita lukunäytelmiä, joista esimerkkinä tässä 53-sivunen The Mistery of the Brown Letter. Siinä yksi arvorakennus räjäytetään.

The Mistery-näytelmä tarjosi näköiskuvat 80-luvun lopun kh-tiimistä. Roolinimien takana Keijo Virtanen, Hannu Laaksonen, Totti Tuhkanen, Hanne Koivisto, Ari Kivimäki, Elina Iso-Ilomäki, Luigi de Anna, Anne Ollila, Leena Björkqvist, Marjo Kaartinen ja Timo Tarmio. Kuva Totti Tuhkanen.

Menetelmäkehityksen kannalta oli eduksi, että 1980-luvulla oppiaineen tutkijoita ja opettajia sijoitettiin myös Suomen ja yleisen historian työtiloihin. Naapuriaineiden kahvipöydissä meitä haastettiin, kun tutkimusalueet laajenivat perinteisten menetelmien ulottumattomiin. Legitimiteettiä koetteli myös ikärakenne: professoria lukuun ottamatta olimme vasta ensimmäisellä askelmalla ammattitaidon hankinnassa.

Marjo Kaartinen jatkaa Juslenian ajasta:

Aloitin päätoimisena tuntiopettajana uutenavuotena 1991. Sain oman työhuoneen Juslenian kolmannesta kerroksesta, yleisen historian käytävältä, Juslenian sisäpihan puolelta. Ikkunasta aukeni maisema Suomen historian siipeen ja luonnontieteen taloon. Täällä viihdyin monta vuotta, kunnes kulttuurihistoria muutti Arwidssoninkadulle. 

Juslenian huoneet olivat tiilenpäälukuhuoneita. En tiedä, olivatko tiiliseinät elementtejä vai oikeasti muurattuja (epäilen), mutta äänieritys toimi täällä kyllä hyvin. Seinät olivat valkoiseksi maalattuja ja niitä peitti tyypillisesti epämääräinen kokoelma kirjahyllyjä. Minun olivat valkoisia. Kirjoituspöytä oli suuri, sillä minulla oli muistaakseni myös sivupöytä, jolla oli kirjoituskone. Sitäkin tarvittiin aina silloin tällöin, etenkin ilmoitustaululappujen tekemiseen. Tuolloin opettajat ilmoittivat opetuksensa edelleen ilmoitustauluilla ja ne oli hyvä saada mahdollisimman pieniksi, sillä kulttuurihistorian ilmoitustaulu toimistoa vastapäätä oli mallia pieni.

Kirjoituspöydälläni oli myös muhkea tietokone – aivan oikein! – sain tuliterän koneen, sellaisen, joita valtio sai Neuvostoliiton kauppaviennin ylijäämän kattamiseksi. Liekö ollut viimeinen erä. Se oli oikein hyvä kone ja palveli kutakuinkin moitteetta. Sillä tuli kirjoitettua jokikinen luentoni Juslenian-vuosinani.

Ikimuistoista Jusleniassa oli työskennellä nimenomaan naapurin käytävällä. Sain kyllä tuta, etten ollut tervetullut. Jos professori sattui olemaan liikkeellä samaan aikaan kun olin onnettomuudekseni unohtanut oveni käytävälle auki, sain kuulla siitä, miten hankalaa tuollainen oli – oveenhan voisi vaikka törmätä. Koska Juslenian ilmanvaihto oli onnetonta, ovea oli kuitenkin koetettava uskaltaa pitää edes pienellä raollaan. En huomannut, että kenenkäään muun oveen tuolla käytävällä oli törmäysvaaraa, koska ne olivat taajaan selällään. Päättelinkin, että minut oli määritelty heti ensimmäisenä päivänä suuresti potentiaaliseksi turvallisuusuhaksi, siis vakoojaksi. Ei auttanut kuin suhtautua ymmärryksellä ja ymmärsinkin toki, ja huumorilla. Ja kävellä aina nopeasti käytävän läpi kulttuurihistorian puolelle, ettei minun epäiltäisi harjoittavan vakoilutoimintaa.

Juslenian päiviin kuuluivat tiukasti päivittäiset aamu- ja iltapäiväkahvihetket. Koska kahvihuonetta ei ollut, kokoonnuttiin professorin, Keijo Virtasen työhuoneessa olleen pyöreän pöydän ääressä. Päivät venyivät pitkiksi, kun viimeistään kahville piti ehtiä aamusella ja kun illat tyypillisesti päättyivät vasta kahdeksalta viimeisten opetustuntien päätyttyä. Mutta hauskaa oli!

Parkkipaikka Juslenian takana syksyllä 1990. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Turun yliopiston arkisto.

Totti Tuhkanen Jusleniasta:

Post scriptum: Palasin Jusleniaan 21 vuotta myöhemmin. Opetustoiminta jatkui, mutta osa talosta oli varattu väistötilaksi mm. Feeniks-kirjaston henkilökunnalle. Majailin kirjastoväen seassa 2011–14 nimimerkillä Kerttu Saarenheimo, kun nimikyltti oli ovessa valmiina. Oh my Juslenia -liike viritteli perinteenkeruuta ja mielenilmaisuja keväällä 2013 suunnitellulle purkamiselle. Paljon nostalgiaa oli ilmassa.

Juslenian ala-aulan näkymä 13.11.2014 ei juuri poikennut 1980-luvun meiningistä. Oppiainejärjestöt tarjosivat termoskahvia ja mokkapaloja vanhaan malliin. Tiskin pitäjänä Juhani. Kuva Pasi Karppanen.

Rehtorin tilatyöryhmän tehtävissä jouduin tuolloin taas pohtimaan Jusleniaa opetus- ja työtilana. Lähtöpisteanalyysilla mallinsin Kielikeskuksen tilat ja kartoitin henkilökunnan odotukset uusien tilojen toimintoihin, yksityisyyteen, tietoturvaan, studiotekniikkaan, akustiikkaan, esteettömyyteen ja palautumistiloihin liittyen. Laajahko selvitys oli tukena, kun suunniteltiin KieVin tulevaisuus Arcanumiin. Se kuului teknisesti haastavimpiin muuttoihin. Jusleniasta jäi arvostava muisto.

Kari Immonen lopuksi vielä avoimen yliopiston tiloista:

Kulttuurihistorian toiminta laajeni 80-luvulla myös avoimeen yliopistoon ja sitä kautta ympäri maan. Turussa toiminnasta vastasi suunnittelija, aluksi Vuokko Aromaa, sitten Mekke Isotalo ja Katriina Mäkinen. Työhuone heillä oli täydennyskoulutuksessa, ensin Hämeenkatu 1:ssä, sitten Pispalantiellä yliopistosäätiön vuokralaisena, sen jälkeen vähän aikaa kasarmialueen kehnonlaisessa puutalossa, sitten Kuurojenkoulun sivurakennuksessa, nykyisessä Rosettassa. DataCityyn täydennyskoulutuskeskus suunnittelijoineen muutti 1992.  Vaikka avoimen yliopiston suunnittelijoiden työtilat olivatkin täydennyskoulutuskeskuksessa, he olivat välitön osa oppiainetta ja kuuluivat myös – epävirallisesti – oppiaineen henkilökuntaan.

Tila-blogikirjoitussarjan toinen osa julkaistaan maaliskuussa ja se käsittelee kulttuurihistorian tiloja Turun yliopiston kasarmialueella, Arwidssoninkadulla, jossa oppiaine majaili vuosien 1993 ja 2006 välillä.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Marika Ahonen

  1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Tutkimukseni käsittelee populaarimusiikissa rakentuvien tarinoiden eettisiä mahdollisuuksia historiassa. Tutkin aihetta monografiaväitöskirjassani espanjalaisen laulaja-lauluntekijä Christina Rosenvingen (s. 1964) kautta ajanjaksolla 1980–2021. Hänen muusikkouransa alkoi punkliikehdinnässä Madridissa 1980-luvun alussa ja on jatkunut näihin päiviin asti aktiivisena.

Olen haastatellut Rosenvingea työtäni varten kolme kertaa, ja tämän lisäksi saanut häneltä käyttööni muuta lähdemateriaalia lehtijutuista kuviin. Tutkimuksessani tarkastelenkin moninaista lähteiden kirjoa: haastatteluja, muistelmakirjaa, lauluja, kritiikkejä, lehtijuttuja, visuaalista aineistoa kuvista musiikkivideoihin, ja muita Rosenvingen musiikilliseen elämään liittyviä aineistoja 1980-luvun alusta tähän päivään asti. Monipuolinen lähdeaineisto ja Rosenvingen pitkä ura tarjoaakin oivan aineiston historiantutkimukselle. Tutkimukseni keskiössä ovat erityisesti tekemäni haastattelut, Rosenvingen muistelmakirja Debut (2019) sekä laulut. Näissä kolmessa lähdetyypissä korostuu artistin oma näkökulma kokemuksellisuuden, muistelun ja luovuuden kautta. Muu lähdeaineisto on kuitenkin mielestäni tarpeen myös ottaa mukaan tutkimukseen, sillä se keskustelee moninaisin tavoin keskiössä olevan lähdemateriaalin kanssa.

Kuva: Marika Ahonen.

Tutkimuksessani luen ja analysoin lähdeaineistoja narratiivisen etiikan tulkintakehyksen avulla. Kysymys narratiivisessa etiikassa kytkeytyy eritoten mahdollisuuskäsitteeseen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että tarinat, jotka ehdottavat uusia näkökulmia ja tapoja toimia, laajentavat ymmärrystämme itsestämme ja ympäristöstämme ja näin myös mahdollisuuden tajuamme. Sen sijaan tarinat, jotka toistavat totuttua ja lukitsevat meidät tiettyihin kategorioihin esimerkiksi sukupuolen, luokan tai kansallisuuden perusteella, vähentävät mahdollisuuksien tajuamme. Eettisyys kehkeytyy mahdollisuuden tajumme myötä, minkä vuoksi se tulee määritellä tapauskohtaisesti tutkimuskohteen erityispiirteet huomioon ottamalla. Muistamisen ja kertomisen tapoja sekä musiikkia tarkastelemalla kysyn, miten populaarimusiikin kehyksissä tarinat rakentuvat, toistavat totuttua, tai toisin toistaessaan avaavat uusia mahdollisuushorisontteja tietyn ajan ja paikan kontekstissa? Minkälainen merkitys laulaja-lauluntekijällä on tässä tarinan merkityksen tuottamisen prosessissa? Otan tutkimuksessani erityisesti huomioon ajan ja paikan kontekstit tarkastellessani Rosenvingen teoksia ja matkaa musiikintekijänä, mikä tarkoittaa paitsi Espanjan historian erityispiirteiden huomioimista, kuten katolilaisuutta ja Francon diktatuurin perintöä, myös musiikkikulttuuria sen lokaaleissa ja globaaleissa muodoissa. Rosenvinge on uransa alusta lähtien kiertänyt esiintymässä Latinalaisessa Amerikassa ja tehnyt musiikkia myös englanniksi asuessaan New Yorkissa 2000-luvun alussa. Hänen yhteistyönsä useiden yhdysvaltalaisten artistien, kuten Sonic Youthin ja Yo La Tengon jäsenten kanssa, viekin tutkimuksen ajoittain kiinnostavasti Espanjasta Yhdysvaltojen suuntaan.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Viime aikoina on paljon keskusteltu taiteen merkityksestä yhteiskunnassa, sillä luovat alat ovat kärsineet kohtuuttomasti pandemian vaikutuksesta. Koska teen kulttuurihistoriallista tutkimusta populaarimusiikin eettisiin kysymyksiin pureutuen, on tutkimukseni ytimessä taiteen luonne ja merkitys ymmärryksen muokkaajana, mikä on tärkeää myös yhteiskunnallisella tasolla. Koska ymmärryksemme asioista perustuu aina johonkin aiempaan, kysymys siitä, miten esimerkiksi musiikin kehyksissä tarinat rakentuvat ja mahdollisesti avaavat uusia mahdollisuushorisontteja tietyn ajan ja paikan kontekstissa on tärkeä. Myös kysymys laulaja-lauluntekijän merkityksestä tässä tarinoiden tuottamisen prosessissa on tärkeä, sillä toimijoilla on vaihtelevia mahdollisuuksia ja haluja tuoda ääntään kuuluviin julkisessa työssään. Esimerkiksi populaarimusiikin maailma ja tutkimus on perinteisesti ollut miesvaltaista ja angloamerikkalaista, jolloin Rosenvingen kaltaisen artistin tutkiminen kulttuurihistoriallisesti tarjoaa ymmärryksen mahdollisuuksia myös nykyisyyteen.

Rosenvinge on myös ottanut kantaa aktiivisesti läpi uransa moniin yhteiskunnallisiin teemoihin paitsi teostensa kautta, myös haastatteluissaan. Ajasta ja paikasta riippuen teemat ja niistä kertomisen tavat, tyyli ja mahdollisuudet kuitenkin muuttuvat. Lisäksi erityisesti Rosenvingen myöhempien teosten kohdalla tämä kantaaottavuus ja samalla uudenlaisten mahdollisuuksien näkeminen ei ole aina mitenkään ilmiselvää, se vaatii myös kuulijaltaan pysähtymistä teosten äärelle.

Rosenvinge 2014. Wikimedia Commons.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Olen hyvin pienestä pitäen ollut kiinnostunut menneistä maailmoista, lukemisesta ja kirjoittamisesta. Teinkin aina historiaan liittyviä tutkielmia koulussa innostuneena, oli kyseessä sitten Antiikin Kreikan teatteri tai Suomen sisällissota. Lukion jälkeen vietin vuoden Australiassa, mutta sen jälkeen hakeminen juuri kulttuurihistoriaa opiskelemaan yliopistoon oli selvää. Kulttuurihistorian kirjoja lukiessani havaitsin, miten kiinnostavat aiheet yhdistyivät uudenlaisiin näkökulmiin, jotka saivat ymmärtämään paitsi mennyttä, myös nykyistä maailmaa paremmin. Populaarimusiikin tutkimuksesta kiinnostuin jo varhain, mutta monista mahdollisuuksista inspiroituneena tein yliopistossa omia pieniä tutkielmiani hyvin laidasta laitaan: Jack Kerouacin matkasta siirryin Aino Kallaksen Marokkoon, ja aika pian kirjoituksiini hiipi myös yhä enemmän viittauksia filosofiseen ja teoreettiseen ajatteluun. Kun sitten vietin vaihtovuoden Granadassa, ja myöhemmin puolivuotisen harjoittelussa Glasgow’n yliopistossa musiikin laitoksella, olivat nykyisen väitöskirjani raamit muotoutuneet. Suosittelenkin vaihtoon suuntaavia opiskelijoita valitsemaan kohdemaansa tarkkaan, sillä kun voi olla kauaskantoisia seurauksia!

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Kulttuurihistoria merkitsee minulle mahdollisuutta yhdistellä kiinnostavasti ja tärkeällä tavalla erilaisia tutkimuksellisia osa-alueita ennakkoluulottomalla otteella, historiallisuutta tietenkään unohtamatta. Tämä moninaisuus myös alati haastaa ajatteluani, saa ymmärtämään maailmaa, tai ainakin sen monimutkaisuutta, paremmin menneisyyttä vasten. Uskonkin, että historioitsijoilla on tärkeä tehtävä toimia menneisyyden maailman tulkkina ja välittäjänä, jotta ymmärrämme nykyisyyden ja samalla tulevaisuuden haasteita ja mahdollisuuksia paremmin. Lyhyesti sanoen kulttuurihistoria merkitsee minulle ennen kaikkea tapaa katsoa ja ymmärtää maailmaa.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Koska tutkimukseni kytkeytyy lähihistoriaan, olen välillä harmitellut, etten pääse vanhemman ajan tutkijoiden lailla sukeltamaan arkistoihin tai etsimään lähteitä jännittävistä konkreettisista tiloista. Tämä haave kuitenkin toteutui yllättäen vieraillessani Rosenvingen luona ensimmäisen kerran, sillä kaivoimme hänen talonsa ullakolta esiin monen moista laatikkoa täynnä erilaista lähdeaineistoa, jotka oli hylätty sinne Rosenvingen sanoin ”hävitettäväksi”. Muistan Rosenvingen tokaisseenkin nauraen minulle, että nythän tämä vasta tuntuukin varsinaiselta historian tutkimiselta. En voinut väittää vastaan, kun siellä matalan ullakon hämärässä ryömin selkä vääränä ja pengoin pölyisiä laatikoita.

Kunnon historioitsijana esitin myös toiveen, ettei hän sentään hävittäisi kaikkea materiaalia, jotta tulevaisuuden tutkijoilla olisi myös jotain mitä tutkia. Hän lupasi ainakin harkita asiaa.

Laulu fyysikko ja keksijä Nikola Teslasta (1856-1943): Pobre Nicolás (2015)
Laulu seireenistä: Mi vida bajo el agua (2011)
Tu por mi (1992)

Hyvää saamelaisten kansallispäivää kaikille – buori Sámi álbmotbeaivvi buohkaide!

Saamelaisten kansallispäivä päätettiin vuoden 1992 saamelaiskonferenssissa. Juhlapäivän taustalta löytyy Trondheimissa 6.2. vuonna 1917 järjestetty saamelaisten ensimmäinen yhteispohjoismainen kokous, jonka kutsui koolle ruotsinsaamelainen Elsa Laula Renberg (1877-1931). Saamelaisille päivä on liputuspäivä, mutta esimerkiksi Suomessa liputusta vain suositellaan, eikä kaunista lippua siten ihailla vielä kovinkaan laajalti Saamenmaan ulkopuolella. Oma kotikaupunkini Turku aloitti liputuksen vuonna 2020. Voin kertoa liikuttuneeni suuresti, kun vuosien kampanjoinnin jälkeen viimeinkin lippumme Turun silloilla näin. Erityisesti Saamen väreissä valaistu Kirjastosilta sykähdytti.

Vuonna 1917 järjestetyn saamelaisten ensimmäisen yhteispohjoismaisen kokouksen osanottajat. Elsa Laula Renberg edessä. Saemien Sijtes fotoarkiv. Wikimedia Commons.

Olen asunut poissa Saamenmaalta kohta 16 vuotta. Tänne muuttaessani en ajatellut ryhtyväni tutkimaan saamelaishistoriaa, enkä kyllä muutakaan saamelaisuuteen liittyvää. Vuosien kuluessa tilanne muuttui. Etelä-Suomessa asuessa jouduin selkeämmin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että suurin osa suomalaisista ei tiedä saamelaisista mitään. Toisteltuani useamman vuoden perustietoa kaikille kysyjille päätin selvittää, mistä tilanne johtuu. Halusin samalla osaltani myös korjata tietovajetta.

Tärkein selitys tiedon puutteeseen on saamelaisten puuttuminen opetussuunnitelmista. Tietoa ei välttämättä ole lainkaan tarjolla muutamaa vanhanaikaista ja stereotyyppistä mainintaa lukuun ottamatta. Tästä seurauksena on se, etteivät esimerkiksi saamelaisasioista päättävät suomalaiset tai saamelaisasioista kertovat median edustajatkaan osaa edes hahmottaa sitä, mitä kaikkea he eivät tiedä.

Jätin itse koulumateriaalien tutkimuksen muille ja lähdin pohtimaan asiaa median kautta. Mitä saamelaisista kerrotaan mediassa vai kerrotaanko mitään? Millaisia uutiset ovat, ja kokevatko saamelaiset itse tulevansa kuulluiksi ja ymmärretyiksi? Pro graduni tarkentui yllättävänkin kapeaan aikakaistaleeseen: vuoteen 1971, jota voidaan pitää eräänlaisena vedenjakajavuotena. Suomalaisissa asuntolakouluissa suomalaistuneet ja suomalaistetut saamelaiset liikehtivät tuolloin uudenlaisella tarmolla. Saamelaiskonferenssissa sovittiin kulttuuripoliittisesta ohjelmasta, erilaisia järjestäytymiskeinoja ideoitiin ja kokeiltiin ja lisäksi kulttuuria esiteltiin eri tapahtumissa: niin sanottu saamelaisrenessanssi, oman kulttuurin uudenlainen nousu, arvostus ja luomisvoima oli huipussaan. Kauaskantoisin tapahtuma ei vielä tapahtumisvuonnaan herättänyt erityisesti innostusta: valtioneuvoston aloitteesta nimittäin perustettiin (jälleen yksi) saamelaiskomitea. Aiemmista saamelaisasioiden komiteoista sitä erotti ensinnäkin se, että siinä oli toimijoissa vahva saamelaisedustus. Toiseksi eroksi muodostui vaikutus: komitean mietintöjen perusteella muodostettiin jo seuraavana vuonna ensimmäiset saamelaisvaltuuston koevaalit, joita seurasivat vuoden kuluttua varsinaiset vaalit. Tästä saamelaisparlamentista muotoutui vuosien kuluessa se edustuselin, joka nykyisin tunnetaan Saamelaiskäräjinä.

Tutkimuksessani minulle selvisi, että saamelaiset kohtasivat 1970-luvun alussa monia samanlaisia haasteita kuin nykypäivänäkin: jopa siinä määrin, että turhauttaa, ettei niitä ole saatu vieläkään ratkaistua. Esimerkiksi saamelaisasioiden puuttumista opetuksesta pohdittiin jo tuolloin. Vuonna 1971 tehtiinkin erikseen kouluille pieni opas saamelaistiedosta opetukseen. Lehdissä näkyi sama ilmiö kuin nykyisinkin: saamelaisia koskeva uutisointi keskittyi usein eksotisointiin tai ainaisiin ongelmiin, ja jokaisessa asiassa kysyttiin saamelaisen lisäksi kantaa vähintään yhdeltä suomalaiselta viranomaiselta, ellei useammaltakin, vaikka viranomaisetkin olisivat todenneet, ettei heillä asiasta ollut sen parempaa tietoa. Saamelaiset nähtiin omissa asioissaan jääveinä, kun taas suomalaisia ei. Saamelaisilta edellytettiin yksimielisyyttä asioistaan: eihän voitu korjata heikkoa oikeustilannetta, jos saamelaiset eivät ensin ilmoittaneet selkeästi ja yksimielisesti, mitä tahtoisivat. Samaan aikaan ei tietenkään nähty ongelmana sitä, että esimerkiksi suomalaisten asioista päättävä eduskunta kinasteli kovastikin asioista, eikä useinkaan tehnyt päätöksiä yksimielisesti. Saamelaisasiat taas jäivät loppumattomaan selvitysrumbaan odottamaan aina uusia selvityksiä.

Selvitysrumba jatkuu edelleen esimerkiksi kipeästi uudistusta kaipaavan saamelaiskäräjälain kanssa, eikä esimerkiksi YK:n vuoden 1989 alkuperäiskansoja koskevaa ILO169-sopimusta ole edelleenkään Suomessa ratifioitu – Norja sai sen hoidettua jo vuonna 1990, ja siellä saamelaisten oikeustilanne on nykyisin suorastaan kadehdittava, vaikka norjalaistaminen oli 1900-luvun loppupuolelle asti todella voimakasta. Nykytilanne paikallisväestöjen parissa on rauhallinen, samalla kun Suomessa välit ovat paikoin todella kireät. Erikoisimpana ilmenemismuotona tästä on saamelaismääritelmä: saamelaisten erioikeuksia pelkäävät ryhmittyvät ovat hakeutuneet joukolla mukaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Samalla vihapuhe saamelaisia kohtaan on voimistunut.

Nykyisin jatkan graduni aihepiirin tutkimusta laajennettuna väitöskirjassani. Olen edelleen kiinnostunut tavoista, joilla saamelaiset esitettiin mediassa sekä suomalaisten että heidän itsensä toimesta. Yhdestä – kuinkakin vilkkaasta! – vuodesta ei väitöskirjaa saa, joten aikarajaukseni on laajentunut aikavälille 1968–1982.

Turun Kirjastosilta 6.2.2020. Kuvaaja: Niina Siivikko.

Lopuksi tahtoisin jakaa teille kolme mukavaa vinkkiä kansallispäivän viettoon!

1) Saamelaisilla on oma kansallislaulu, Sámi soga lávlla, Saamen suvun laulu, mutta monien mielestä tärkeämpi on vielä toistaiseksi epävirallisena kansallisjoikuna tunnettu Nils-Aslak Valkeapään Sámi eatnan duoddariid: https://www.youtube.com/watch?v=lz0WV2z5N6w
2) Haluaisitko oppia pari sanaa saamea? Sanosesaameksi.yle.fi on superkätevä fraasipankki, josta voit opetella vaikkapa kyselemään jatkojen perään, ihastelemaan jonkun saamenpukua tai pyytämään, että saisit nukkua vielä viisi minuuttia. Kaikki nämä kaikilla kolmella Suomessa puhuttavalla saamen kielellä.
3) Sitä saamelaistietoa vielä: erinomainen sivusto tutkia itse ja vinkata eteenpäinkin (esimerkiksi sinne kouluihin) on www.oktavuohta.com.

Teksti: Niina Siivikko

Kulttuurihistorian oppiaine 50 vuotta – seura juhlistaa ”Tila”-blogikirjoitussarjalla

Kulttuurihistorian oppiaine perustettiin vuonna 1972 Turun yliopiston yhteyteen. Kulttuurihistorian seura juhlii näitä viittäkymmentä vuotta tila-teemaisessa blogikirjoitussarjassa. Kuukausittain julkaistavat tekstit käsittelevät paitsi niitä moninaisia tiloja, joissa kulttuurihistoriaa on vuosien varrella opetettu ja tutkittu, myös laajemmasta näkökulmasta tiloja, esimerkiksi kulttuurihistoriallisia tutkimuksia, joihin liittyy jokin tila tai paikka.

Kuva: Turun tuomiokirkko sekä akatemiatalo kevätaamuna. Kuvaaja: Hanna Oksanen. Turun yliopiston viestintä/University of Turku Communications.

Kuva: Lapin yliopistossa aloitettiin kulttuurihistorian opetus sivuaineena vuonna 1996. Kuvaaja Osmo Lundell. Wikimedia commons.

Tekstit, joissa pohditaan eri kanteilta ”tilan” ja kulttuurihistorian suhdetta toisiinsa ovat eri kirjoittajien kynistä, nuoremmilta ja vanhemmilta kulttuurihistorian tutkijoilta. Ensimmäinen osa julkaistaan helmikuun aikana ja siinä muistellaan kulttuurihistorian oppiaineen tiloja Turun yliopistossa 1970-luvulta 1990-luvun alkuun saakka.