Syksyisenä iltana 2025 kävelin Düsseldorfin juna-asemalta hotellille, joka sijaitsi vanhassa kivitalossa Little Tokyo -nimisellä alueella kaupungin keskustan laitamilla. Tarkoitukseni oli tutkia 1800-luvulla Düsseldorfissa opiskelleiden suomalaistaiteilijoiden vaiheita kaupungissa. Mieleni palasi kuitenkin yhä uudelleen itselleni tutkimusteni kautta erityiseen henkilöön, taiteilija Alexandra Frosterus-Såltiniin (1837–1916). Hän sai Turun piirustuskoulussa viettämiensä vuosien jälkeen 20-vuotiaana Suomen taideyhdistyksen matkastipendin ja taittoi sen mahdollistamana pitkän matkan Saksaan opiskelemaan. Alexandra vietti taidekaupungissa lopulta kaksi erillistä stipendijaksoa,1857–59 ja 1860–62.
Aleksandra Frosterus-Såltin, kuvausaika 1860-1869. Historian kuvakokoelma. Museovirasto.
Tulevaisuudenuskoisen nuoren naisen matkasta ja opintojaksosta on jäänyt jälkipolville päiväkirja, jossa hän kuvailee kohtaamiaan asioita ja tuntemuksiaan. Kun katsoin ulos iltamyöhällä düsseldorfilaisen hotellihuoneeni ikkunasta köynnöstävän muratin peittämää tiiliseinään, tunsin yhteyttä Alexandraan, joka saattoi hyvinkin ollut silmäillyt samankaltaista näkymää majapaikassaan yli 160 vuotta sitten.
Alexandran reitti Düsseldorfiin kulki isoista kaupungeista Tukholman, Kööpenhaminan, Kielin ja Hampurin kautta. Häntä saattamassa olivat veljet Gustaf ja Adolf. Matka alkoi Tukholmasta 12.8.1857, josta seurue jatkoi kolmen päivän kuluttua Göteborgiin, ensin höyrylaiva Birger Jarlilla Mälaren-järveä pitkin. Vettern-järvellä puolestaan Alexandra kirjoitti joutuneensa ensimmäistä kertaa elämässään voimakkaaseen myrskytuuleen laivalla. Matka itsessään oli oppimiskokemus, jonka aikana Alexandra pääsi vierailemaan muun muassa Tukholman kuninkaanlinnan taulukokoelmissa ja Kööpenhaminassa kuvanveistäjä Thorvaldsenin museossa sekä Tivolissa. Hampurista Düsseldorfiin saavuttiin junalla 28.8. Matka Tukholmasta oli kestänyt kaksi viikkoa. Ensivaikutelmat kaupungista olivat mieluisat.
W. von Schadowin patsas Düsseldorfin keskustassa. Kuva: Ringa Takanen.
Düsseldorfin taideakatemia oli perustettu jo 1773. Kuitenkin suosionsa huippuun oppilaitos kohosi 1800-luvun puolivälissä, kun sen johdossa toimi taiteilija Wilhelm von Schadow (1789–1862). Rehtorikaudellaan 1826–1859 von Schadow kehitti Düsseldorfin taideakatemian opetusmetodeja ja sisältöjä sekä perusti yhdessä nasareeni-taiteilija Peter von Corneliuksen (1783–1867) kanssa käsitteeksi muodostuvan Düsseldorfin koulukunnan. Taideakatemiasta tuli kansainvälisesti tunnettu, ja se keräsi pian kaupunkiin taideopiskelijoita niin Saksasta kuin ulkomailta. Etenkin Pohjoismaista saapui opiskelijoita, joiden kotipaikoissa akateeminen taidekoulutus oli vasta muotoutumassa.
Düsseldorfin Taideakatemian jylhä fasadi lokakuussa 2025. Kuva Ringa Takanen.
Suomesta Düsseldorfin taideakatemiassa tiedetään opiskelleen useita taiteilijoita, kuten Torsten Wasastjerna, Victor Westerholm, Arvid Liljelund ja Erik Johan Löfgren. Naisia suurin osa saksalaisista taideakatemioista ei hyväksynyt opiskelijoiksi, eikä taideyhdistysten jäseniksi ennen vuotta 1919, vaan he opiskelivat kalliisti taiteilijoiden yksityisissä ateljeissa. Yksityisten taiteilijoiden opetusmetodit eivät olleet yhtenäisiä, eivätkä instituution määrittämiä, vaan riippuivat pitkälti opettajasta. Alexandra Frosterus sai pääsi saksalaisen Otto Mengelbergin (1817–1890) oppiin, joka oli itse ollut Düsseldorfin taideakatemian kasvatti vuosina 1834–1842. Yksityisopetuksen kautta arvostetun taidekoulun oppeja tihkui siten myös naispuolisille taideopiskelijoille. Alexandra kävi lisäksi säännöllisesti katsomassa Taideakatemian ja kaupungin useiden gallerioiden näyttelyitä.
Olin kiinnostunut jäljittämään Mengelbergin ateljeen sijaintia. Düsseldorfin osoitteisto ajanjaksolta antoi kuitenkin hänelle useita osoitteita, joiden rakennuskanta oli sittemmin muuttunut. Vaikka rakennukset tulevat ja menevät, yksi pysyy, nimittäin Rein. Saman joen varrella Alexandrakin oli flaneerannut ja ehkä sen leveys ja voimakas virtaus olivat sykähdyttäneet häntä samoin kuin itseäni. Päiväkirjassaan hän kirjoitti vain viikon kuluttua saapumisestaan vierailleensa tuttujen neitien kanssa Grafenbergin metsässä, jonka korkeimmasta kohdasta avautui laaja näkymä Reinille ja Siebengebirgen vuorijonolle.
Maisemat muuttuvat, Rein pysyy. Kuva: Ringa Takanen.
Tutkimusmatkani johti vielä Düsseldorfin taidemuseo Kunstpalastiin. Kolossaalista taiteen pyhättöä ei ollut vielä Alexandran aikoihin, sillä se rakennettiin vasta vuonna 1902 ja uudistettiin 1926. Alexandra mainitsee päiväkirjassa vierailleensa kaupungin Maalausgalleriassa (Städtische Gemäldegalleri). Hän todennäköisesti tarkoitti Gemäldegalerie Düsseldorfia, joka oli noin vuonna 1705 perustettuna yksi Euroopan varhaisimmista museoista. Kaupungissa vieraillessani Kunstpalastissa oli vastikään avautunut Düsseldorfissa opiskelleista taiteilijanaisista kertova suurnäyttely, jossa esillä on myös Suomesta lainattuja Alexandra Frosterus-Såltinin teoksia. Kirjoitin taiteilijasta esittelyn näyttelyn katalogiin ja sain museokäynnilläni yksityisesittelyn kuraattorilta.
Vierailuni aikana selvisi, että suuri osa naistaiteilijoiden teoksista oli lainoja muiden maiden museoista, jopa saksalaistaiteilijoiden kohdalla. 1800-luvulla nimittäin naisten teoksia ei ostettu düsseldorfilaisiin kokoelmiin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Alexandra tuskin olisi osannut ajatella olevansa tunnettu vielä vuonna 2025, ja varsinkaan olevansa mukana arvostetun taideinstituution näyttelyssä, kaupungissa, jonka viralliseen opinahjoon ei hänen aikanaan naistekijöitä otettu.
DuBois, Kathrin, ”Hartain toive. Naisten tie taidemaalariksi 1800-luvun Düsseldorfissa.” Rajojen rikkojat. 1800-luvun matkustavat naistaiteilijat. Helsinki: Ateneum, 2025.
Grewe, Cordula, ”Wilhelm Schadow. Vom romantischen Rebellen zum Düsseldorfer Malerfürsten.” Teoksessa Johannes Myssok (Toim.): Die Kunstakademie Düsseldorf 1773–2023. Kunstgeschichte einer Institution. Deutscher Kunstverlag, Berlin 2023
Koch, Sabine, ”Die Düsseldorfer Gemäldegalerie.” Teoksessa Bénédicte Savoy (toim.) Tempel der Kunst. Die Geburt des öffentlichen Museums in Deutschland 1701–1815. Böhlau Verlag, Köln 2015.
Künstlerinnen! – Von Monjé bis Münter. Toim. Kathrin DuBois. Düsseldorf: Hirmer, 2025.
Takanen, Ringa, ”Alexandra Frosterus-Såltin.” Künstlerinnen! – Von Monjé bis Münter. Toim. Kathrin DuBois. Düsseldorf: Hirmer, 2025.
Tähtiharrastuspäivää vietetään syyspäiväntasauksen läheisyydessä, kun tummuvat illat mahdollistavat tähtitaivaiden tarkkailun. Vuonna 2025 tähtiharrastuspäivää vietetään la 27.9. Seuran sihteeri Elina Karvo kertoo tässä tekstissä hieman omasta tähtiharrastuspolustaan sekä seuran Capsa Historiae -sarjassa julkaistusta Kuviteltu avaruus -teoksesta (2021).
Monia syksyn ja talven lähestyvä pimeys ahdistaa, kun valon määrä vähenee päivittäin ihan huomaamatta, ja lopulta ihan silmissä. Itselleni aiemmin ja aiemmin pimenevät illat tarkoittavat rakkaiden ystävien paluuta pimeälle taivaalle. Hyvin aamuvirkkuna ihmisenä nautin tähtiystävieni seurasta talvella yleensä hyvissä ajoin iltaisin – öisin kun ei tulisi seuraamisesta mitään silmäluomien lupsahtaessa. Mutta lopulta kellonajalla ei ole niin väliä, tärkeämpää on nähdä nuo kirkkaat pisteet edes joskus. Aina en viitsi edes pientä kaukoputkeani virittää – etenkin jos pakkasta on lähemmäs 30 astetta – vaan omilla silmilläkin näkee kauas ja paljon.
Kuu kaukoputken läpi kuvattuna 11.1.2025. Kuva Elina Karvo
Olen tuijottanut taivaalle pienestä pitäen. Pohjoisen pimeissä, pitkissä talvissa tähtien katselu oli hyvin luontevaa, ne kun olivat esillä kovin usein. Yläasteella osallistuin valinnaiselle tähtitieteen kurssille, jossa opettaja käytti kovin paljon aikaa puhuen SETIstä (Search for Extraterrestrial Intelligence) kuin varsinaisesta tieteestä. Mutta kyseiseen kurssiin kuului myös retki Syväsenvaaran päälle, Rovaniemen korkeimmille kohdille, jossa valosaaste ei haittaa tähtien tarkkailua. Eräällä oppilaista oli oma pieni kaukoputki, ja sillä pääsimme näkemään muun muassa Saturnuksen renkaineen. Mikä lumoava, mieltä kiihottava näky!
Turussa asuessani tähtien tuijottelu jäi vähäisemmälle huomiolle, mutta paluumuutto pohjoiseen sai vanhan innostuksen heräämään uudelleen henkiin. Avuksi oli myös, että korona-aikana Tähtitieteellinen yhdistys Ursa järjesti kurssejaan etäyhteyksillä, jolloin niille osallistuminen helpottui moninkertaisesti. Viime vuosina olenkin syventänyt tähtitiedekiinnostustani lukemisen, kurssien ja podcastien kautta ja löytänyt monia uusia jännittäviä polkuja seurattavaksi.
Friedrich Argelander oli tekemässä havaintoja Turussa Vartiovuoren tähtitornissa 4.9.1827 – Turun palon aikaan. Havaintokirjaan hän tallensi merkinnän ”Tässä keskeytti havainnot hirveä tulipalo, joka pani Turun tuhkaksi.”Havaintokirja on esillä Helsingin observatorion perusnäyttelyssä. Kuva Elina Karvo
Mutta olen ensi sijassa kulttuurihistorioitsija, ja niinpä minua kiinnostavat tähdet, avaruus ja tähtitiede etenkin tieteen- ja kulttuurin historian valossa. Onpa avaruus pohdituttanut myös kulttuurihistorian tutkijoita, sillä vuonna 2019 Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine järjesti vuoden 1969 avaruuskävelyn ympäriltä avaruus ja tähtitiede -teemaisen seminaarin. Tuon seminaarin tuloksena syntyi myös Capsa Historiae -sarjan kolmas osa, Kuviteltu avaruus.
Kuviteltu avaruus
Kuviteltu avaruus on artikkelikokoelma, jossa avaruuteen katsotaan mm. media-aineistojen, populaarikulttuurin ja esinekulttuurin kautta. Avaruusaika alkoi 1960-luvulla, mutta ei missään nimessä ole päättynyt – kuten teoksen esittelyssä todetaan, ”2020-luvusta ennakoidaan uutta avaruusaikaa”. Esimerkiksi Ylen sivuille ilmestyy harva se viikko uutisia avaruuteen, tähtiin ja taivaanilmiöihin liittyvistä aiheista. Paljon olemme arkielämässämme myös riippuvaisia maan ulkopuolella tapahtuvista asioista, kuten satelliittien toimivuudesta.
Vastapainona sille, mitä tiedämme avaruudesta, on se, mitä kuvittelemme avaruudesta. Tähän Kuviteltu avaruus tarttuu ja pohtii avaruutta kirjallisuuden, populaarikulttuurin ja tieteellisen tutkimuksen kautta. Ajallinen painopiste on toisen maailmansodan jälkeisissä avaruuslentojen vuosissa, mutta katsauksia myös vanhempiin aikoihin tehdään. Avaruus kiinnostaa kulttuurihistorioitsijaa siinä missä maanpäällisetkin ilmiöt: ihmiskunnan peruskysymyksiä ovat ”keitä me olemme ja mikä on meidän asemamme kaikkeuden keskellä?” Oman planeettamme näkökulmasta tarkasteleminen voi olla konkreettisempaa ja helpompaa, mutta samaa pohdintaa voidaan ulottaa aurinkokuntaamme ja sen ulkopuolelle. Kuvitellut avaruudet, joita artikkelit avaavat, tarjoavat näkökulmia, joita voidaan suhteuttaa myös omaan yhteiskuntaamme, kulttuuriimme ja aikaamme. Lukukokemuksena Kuviteltu avaruus on mielestäni ihana: se on sujuvasti kirjoitettu, aiheiden monipuolisuus pitää mielenkiinnon yllä, ja koska kyseessä on artikkelikokoelma, sitä voi nautiskella pienissä erissä.
Rakettien siivin
Avaruuslennot ovat kiehtoneet ihmisiä pitkään, ja ovatpa ne aineistoa myös kirjallisuudessa: esimerkiksi kirjasomen kautta suositun Taylor Jenkins Reidin uusin teos Atmosphere (suom. Tähtienvälinen, 2025) sijoittuu 1970-80-luvuille astronauttien ja avaruuslentojen maailmaan. Kuviteltu avaruus -kirjassa avaruuslentoja katsotaan jo 1600-lukulaisen maailman näkökulmasta. Jutta Laitila ja Emma Pietilä kirjoittavat omassa esseessään Johannes Keplerin (1571-1630) teoksesta Somnium (1608/1634), jossa Kepler kuvittelee matkan Kuuhun. Tähtitieteen alalla toiminut Kepler tarkoitti teoksestaan allegorian tähtitieteilijöille ja astronomisen tiedon saavuttamiselle. Vaikka tässä vaiheessa ei universumia vielä laajasti tunnettu, oli halu kuvitella ja tutustua tarkemmin taivaankappaleisiin läsnä yhteiskunnassa ja kulttuurissa.
Iina Kohonen avaa omassa artikkelissaan Maata esittävien valokuvien esityksiä. Näistä kuvista tunnetuimpia on vuonna 1972 Apollo 17 -lennon aikana otettu Blue Marble, jossa pilviverhojen marmoroima Maapallo näyttäytyy täydellisen pyöreänä pallona vasten tyhjyyttä. Kohonen nostaa artikkelissaan esiin Blue Marblea edeltäneitä kuvia Maapallosta avaruudesta käsin, ja kuinka kuvia hyödynnettiin myös ympäristöliikkeen kasvussa kertoen planeettamme haavoittuvuudesta. Tekstillisen median näkökulmasta avaruuslentoihin tarttuu Hannu Salmi. Hän tarkastelee artikkelissaan sanoma- ja aikakauslehdistön uutisointia vuoden 1969 kuulennon ympäriltä, ja miten avaruuteen lähdön seikkailullisuutta medioissa kuvattiin. Sanomalehtiaineistoa hyödyntää myös Heidi Kurvinen tarkastellessaan suomalaisten medioiden näkökulmaa vuoden 1969 kuulentoon ja -kävelyyn. Yhdysvaltojen rakentama televisiotapahtuma levisi ympäri maailman, ja mm. radio ja sanomalehdet pyrkivät löytämään omanlaisiaan tapoja spektaakkelin käsittelyyn.
Avaruuteen eivät suinkaan ole matkanneet vain ihmiset, vaan rakettien matkassa ovat kulkeneet myös toislajiset eläimet. Näiden rooleihin tarttuvat Otto Latva ja Heta Lähdesmäki. He pohtivat artikkelissaan, kuinka avaruuteen lähteneitä eläimiä paikoin inhimillistettiin ja paikoin hyödynnettiin ihmisten tarpeita varten koe-eläiminä. Laika-koira on tuttu monelle, mutta entäpä Ham-simpanssi tai Félicette-kissa?
Blue Marble. Apollo 17 -lennon miehistön ottama kuva Maapallosta 7.12.1972.Kuva NASA Johnson Space Center.
Populaarikulttuurisia avaruusmatkoja
Kuvitellun avaruuden toisessa osiossa tutkaillaan populaarikulttuurisia avaruustulkintoja. Elokuvat ja televisiosarjat ovat tarjonneet monipuolisia näkemyksiä siitä, miltä vaikkapa marsilaiset näyttävät tai millaista elämä kaukaisissa galakseissa on. Itsellenikin voimakkaimpia universumin kuvittelun kokemuksia olivat alkuperäiset Tähtien sota -elokuvat ja niiden luomat kiehtovat planeetat, mutta inhimilliset asukkaat, jotka tekivät samaistumisen elämään kaukana jossain helponoloiseksi. Lapsena myös vaikuttavimpia, ja hieman pelottavakin, avaruuskuvaus löytyy Wallace ja Gromit -animaatiosta Suurenmoinen huviretki (A Grand Day Out), jossa täydellistä lomakohdetta etsiessä juustosta pitävät ystävykset suuntaavat Kuuhun makuhermojaan tyydyttämään.
Marjo Kaartinen tarttuu artikkelissaan 1970-luvulla esitettyyn Avaruusasema Alfa -sarjaan (Space: 1999, 1975-77), jossa aikakaudella vahvasti esillä olleet ympäristöteemat ja ydinsodan uhka sijoittuvat Maapallon ulkopuolelle. Lisäksi sarjassa tartuttiin ihmisen avaruuskolonialismiin sekä teknologian mahdollisuuksiin. Rami Mähkä puolestaan pohtii omassa tekstissään Musta Aukko -elokuvan (The Black Hole, 1979) halua olla tieteellisesti uskottava kuvaus ja kuinka elokuva toisaalta kiinnittyy aikansa tapaan tuotteistaa avaruutta. Kimmo Ahosen artikkeli 1950-luvun yhdysvaltalaisista tieteiselokuvista pohtii marsilaisten kulttuurihistoriaa ja kontekstoi elokuvia aikansa yhteiskuntaan. Petri Saarikosken artikkelin kohteena on Yksin Marsissa (The Martian, 2015). Hän tarttuu rajaseutu-tematiikkaan avaruuskontekstissa sekä Nasan roolin kuvaukseen pelastusoperaation näkökulmasta. Elokuva/tv-teeman päättää Maarit Leskelä-Kärjen teksti surusta ja traumasta 2000-luvun avaruuselokuvissa. Surun kokemusta luodaan elokuvissa niin yksilönäkökulmasta kuin vanhempi-lapsi-suhteiden kuvauksen kautta. Avaruuselokuviin usein liittyvät ajalliset kokemukset, jopa vääristymät, kytkeytyvät surun ja trauman tunteisiin ja pyrkimyksiin selvitä niistä.
Populaarikulttuurin luoma avaruuskuvasto on hyvin moninaista, mutta myös hyvin inhimillistä. Silloinkin kun esimerkiksi elokuvissa tai tv-sarjoissa kuvataan avaruusolioita, liitetään niihin ihmismäisiä piirteitä, luonteenkuvauksia, tapoja ja tunteita. Kenties niin avaruuden massiivisuuden käsittäminen on myös helpompaa. Toisaalta musiikin puolella avaruuskuvauksiin on kyetty luomaan myös eristyneisyyden tunnetta. Mieleen tulivat välittömästi Elton JohninRocket man ja David BowienSpace Oddity – molemmat luoden kuvaa yksin kiertoradalla matkaavasta astronautista, ilman selkeää tietoa kotiinpaluusta.
Jos populaarikulttuuri tarjoaa mielikuvituksellisiakin näkemyksiä, Kuviteltu avaruus -teoksen kolmas osio tarttuu aiheeseen tieteen keinoin. Jaana Saarikosken ja Maija Mäen artikkeli lähestyy teemaa esinekulttuurin kautta – palaan tähän tekstiin kohta tarkemmin. Kirjan päättää astrobiologiaan perehtynyt Harry J. Lehdon artikkeli pohdinnoista siitä, onko avaruudessa meidän lisäksemme muuta elämää. Hän muistuttaa heti alkuun, kuinka Maan ulkopuolisen elämän etsinnässä lähtökohtana on juurikin Maan sisäinen elämä; siihen mahdollisia löydöksiä verrataan, sillä se on ainoa vertailukohtamme. Esimerkkikohteina Lehto nostaa esiin esim. Marsin – ja kyseinen planeetta kulkee monissa muissakin kirjan artikkeleissa huomion kohteena. Eri valtioiden Mars-mönkijät tutkivat planeetan elinkelpoisuutta, ja Yhdysvalloissa Donald Trumpin kova tavoite on saada ihmiset Marsiin. Marsista mahdollisia elämänmerkkejä etsitään jatkuvasti ja tiede tarjoaakin avaruuden kuvittelulle materiaalia runsaasti tulevinakin vuosina.
Osittainen auringonpimennys 29.3.2025. Kuva Elina Karvo
Yrjö Väisälä -museo
Jaana Saarikoski ja Maija Mäki kertovat artikkelissaan Turun yliopiston entisen observatorion Tuorlan esineistöstä. Observatorion perusti vuonna 1952 professori Yrjö Väisälä (1891-1971), joka toimi fysiikan ja tähtitieteen professorina Turussa. Observatorio toimi osana yliopistoa vuoteen 2018 asti. Tähtitieteen laitoksen muuton yhteydessä Tuorlan esineistö dokumentoitiin, observatorioalueen rakennukset inventoitiin ja kokoelmaa täydennettiin Tuorlassa työskennelleiden haastatteluilla. Saarikoski ja Mäki nostavat artikkelissa esiin muutamia esineitä laajasta kokoelmasta, kuten valokuvausputken, valokuvauslevyjen lukulaitteen ja lämmityslamput. He nostavat esiin myös esineistön pitkän aikajänteen, jolloin tähtitieteen tutkimuksen digitalisoituminen nousee esiin myös materiaalisella tasolla, ei vain muistitiedossa.
Yrjö Väisälän työhuone Tuorlan observatoriolla. Kuva Elina Karvo
Sittemmin esineistön ympärille on muotoutunut sympaattinen Yrjö Väisälä -museo, joka toimii Tuorlan observatorion rakennuksissa, nykyisin Avaruuspuisto Väisälässä. Entisiin observatorion työtiloihin ja mm. Väisälän omaan työhuoneeseen rakennettu museo nostaa esiin paitsi Väisälän ja hänen oppilaidensa työtä, myös Turun yliopiston pitkää tähtitieteen tutkimuksen perinnettä. Museon sijoittuminen observatorion entisiin tiloihin onkin kovin luonteva ja mainio ratkaisu.
Vierailimme ystäväni kanssa museossa viime keväänä, ja osallistuimme myös mainiolle opastetulle kierrokselle, jonka piti tähtitieteen tutkija (nimi on valitettavasti päästäni kadonnut). Hän avasi Tuorlan observatorion historiaa, Yrjö Väisälän työtä, hänen maailmanluokan asiantuntijuuttaan optiikan saralla sekä esillä olevien esineiden tarkoitusta monipuolisesti ja kiinnostavasti. Ja niitä esineitähän on! Museon jokaisen esineen tutkimiseen tarkasti olisi vierähtänyt helposti tunteja, joten syitä vierailla museossa toistekin löytyy. Museosaleja koristavat katosta roikkuvat puhekuplat, joissa on sitaatteja Väisälältä – osa aivan hulvattomia.
Yrjö Väisälä ja Liisi Oterma hiomassa laseja. Kuva Elina Karvo
Väisälän ohella huomiota saavat myös muut Tuorlassa työskennelleet, kuten Väisälän oppilas ja tähtitieteen professorina toiminut Liisi Oterma (1915-2001). Oterma oli innokas kieltenharrastaja, joka saapui tähtitieteen pariin vähän mutkan kautta: hän olisi ollut halunnut opiskella sanskritia, mutta kun sitä ei Turun yliopiston valikoimassa ollut, hän alkoi opiskella matematiikkaa ja päätyi sitä kautta myös tähtitieteen opiskelun pariin. Hän oli taitava tähtikuvaaja ja löysi elämänsä aikana useita komeettoja. Väitöskirjassaan Oterma tutki kaukoputkien optiikkaa. Hän oli Suomen ensimmäinen tähtitieteestä väitellyt nainen ja Turun yliopiston ensimmäinen varsinainen tähtitieteen professori (Väisälä hoiti virkaa fysiikan professuurinsa ohella).
Museon esineistön parhaimmistoon kuuluvat ehdottomasti Yrjö Väisälän tähtienkatseluhuopikkaat, jotka yltävät yläreisiin asti! Mikä ihana keksintö, ja kuinka itsekin moisia olisin monina pakkasiltoina kaivannut taivaalle tuijotellessani!
Tähtitieteilijän työvälineitä Yrjö Väisälä -museossa, mukaan lukien tähtienkatseluhuopikkaat oikeassa reunassa. Kuva Elina Karvo
***
Jos kaipaa johdatusta tähtien maailmaan ja taivaan ilmiöihin, voi aloittaa vaikkapa Ylen vuonna 2020 tuottamasta radio-ohjelmasta Tähtisarja. Vaihtuvat asiantuntijavieraat, vinkit tähtikuvioiden etsintään ja monipuoliset aiheet antavat hyvän pohjan jatkopohdinnoille. Tähtiharrastuksen aloittaminen on helppoa: sopivan pimeänä ja selkeänä iltana nostaa katseensa kohti taivasta ja alkaa ihmetellä. Pikkuhiljaa kirkkaat pisteet tulevat tutummiksi ja tutummiksi.
Suuri ohikulkukone sekä havaintosohva, jolta havaintoja on voinut tehdä mukavassa asennossa. Helsingin observatorion perusnäyttely. Kuva Elina Karvo
Mikä yhdistää kolmea otsikon henkilöä? Kate Bushin fanit sen ehkä tietävät, mutta minulle vastaus oli yllätys, ja reitin asian selvittämiseen tarjoili kiinnostava esseeteos. Englantilaisen Olivia Laingin Ruumiin rajat. Kirja vapaudesta (2025) kiertyy monin sitein itävaltaisen psykoanalyytikon Wilhelm Reichin (1897–1957) elämän ympärille. Tartuin Laingin kirjaan Reichin takia, sillä tutustuin vasta äskettäin hänen klassikkoteoksensa Fasismin massapsykologia suomennokseen vuodelta 1973. Saksankielinen alkuteos on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo vuonna 1933.
Fasismin massapsykologian suomensi Erkki Peuranen avustajinaan Riitta Heikkilä ja Merja Tilanterä. Kansi on Marjatta Söderströmin.
Laing sivuaa Reichin varhaista erittelyä natsismin noususta. Reichin analyysissä fasismi kumpusi massojen tyydyttämättömistä haluista, puuttuneesta vapaudesta ja vapauden kaipuusta. Hän tulkitsi, että patriarkaatin seksuaaliset patoutumat sairastuttivat ensiksi yksilön ja sitten perheen. Lopulta koko saksalainen yhteiskunta oli panssaroitunut, myrkyttynyt ja kypsä fasismin nousuun.
Teos on säilynyt massailmiöiden analyysin merkkipaaluna. Mutta vähitellen Freudin oppilas jätti esikuvansa ajattelun maltillisuuden ja eteni villeille poluille. Kaiken lisäksi Reich oli kallistunut Freudin harmiksi poliittisesti vasemmalle.
Olivia Laing on Reichin tavoin kiinnostunut ruumiillisuudesta, vapaudesta ja sen rajoista. Lisäksi hän on avoimesti vasemmistolainen.
Laing kertoo, miten jo ennen toisen maailmansodan puhkeamista juutalaissyntyisen Reichin akateeminen polku vei Berliinin ja Norjan kautta Yhdysvaltoihin. Hänen teoriansa ylittivät tieteelliseksi ymmärretyn ajattelun rajat. USA:ssa hän uskoi löytäneensä voiman, jota hän kutsui orgonienergiaksi. Sitä voisi ehkä verrata Freudin seksuaaliseen viettienergiaan, libidoon, Laing ehdottaa.
Reichin orgonienergia ei ollut vertauskuvallista, vaan se oli todellista. Seksuaalisia patoumia ja fyysisiä sairauksia hoitavaa voimaa oli Reichin mukaan mahdollista ladata ihmisiin. Hoitoa hän toteutti orgoniakkumulaattoreiksi kutsumissaan pienissä kopeissa.
Yksi Wilhelm Reichin orgoniakkumulaattoreista. Olivia Laingin teoksen Ruumiin rajat kuvitusta. Kuvan lähde kuva-arkisto Topfoto.
Laingin teoksen ansio on analyyttinen ja myötäelävä ote, jolla hän kertoo Reichin mielen hajoamisesta. Hänen sairautensa koko kuva ovat mahdottomuuksiin paisuneet projektit. Kun energiavirtoihin uskova tutkija alkoi antaa hoitoja syöpäpotilaille, yhdysvaltalaiset viranomaiset kiinnostuivat asiasta.
Laingin mukaan seksuaalista vapautumista tarjoavan gurun ajatukset kiehtoivat myös yhdysvaltalaisia kirjallisia boheemeja, kuten Allen Ginsbergiä ja William Burroughsia. Reich vierasti vastakulttuuriväkeä.
Greenwich Villagen älymystöpiireistä Reich käytännössä pakeni ostamalleen maapalstalle Mainen osavaltioon, jonne hän rakensi Orgononiksi kutsumansa tutkimuslaitoksen. Hoitoihin käytettyjen laatikoiden lisäksi Reich oli kehittänyt pilvenhajottajapyssyn (cloudbuster), jolla hän uskoi pystyvänsä tekemään sadetta. Mielenterveytensä menettänyt Reich osoitteli jalustalla seisovilla tötteröillä pilviä ja jahtasi ufoja. Mukana oli pieni Peter-poika.
Samaan aikaan Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA antoi lausuntoja. Viranomaiset rajoittivat Reichin käymää akkumulaattoreiden myyntiä ja vuokrausta. Rajoitusrikkomukset johtivat tuomioihin.
Olivia Laing punoo esseeseensä sivujuonteen. Isänsä seurana pilviä tähtäillyt poika Peter oli 1970-luvun puolivälissä julkaissut muistelmakirjan nimeltä Book of Dreams, jossa hän palauttaa mieleensä, miltä lapsesta tuntui seikkailla isän ja pilvipyssyn kera aavikolla.
Englantilainen artisti Kate Bush poimi muistelmat okkultistisen kirjakaupan hyllyltä ja vaikuttui. Bushin vuonna 1985 julkaistulle albumille Hounds of Love syntyi kappale ”Cloudbusting”, joka vain hieman verhotusti kertoo Reichien pilvenhajotusretkistä.
”I still dream of Orgonon”, Kate Bush aloittaa. Julian Doylen ohjaamalla videolla näemme episodin: artisti esittää Peter-poikaa ja näyttelijä Donald Sutherland on tweed-asuinen tiedemies Reich. Videon käännekohdassa saapuvat mustat autot ja pukumiehet, jotka vievät tieteilijän mukanaan. Suunnilleen näin kävi tosielämässä.
Kate Bush ideoi musiikkivideon yhdessä Terry Gilliamin kanssa. Video kuvattiin Englannissa Oxfordshiressä. Kate Bush: Cloudbusting, Official Music Video, YouTube.
Wilhelm Reich oli kiistattomasti vainoharhainen ja johti potilaitaan harhaan, mutta Laingin mielestä hän oli myös yhdysvaltalaisen sotienjälkeisen paranoian uhri. Reichin seksuaalista vapautta peräänkuuluttaneet ajatukset resonoivat epäilyttävinä eisenhowerilaisessa Amerikassa, joten viranomaiset käyttivät hänen kukistamiseensa ylimoitetusti liittovaltion resursseja.
Ihmisiä kehollisesta vankilastaan vapauttamaan pyrkinyt psykoanalyytikko päätyi itse telkien taakse ja menehtyi vuonna 1957 tuomiota kärsiessään. Hänen epäilyttävimmiksi arvioidut teoksensa paloivat kirjaroviossa. Vaikkei Reichia pitäisi ilmaisun- ja sananvapauden marttyyrina, Olivia Laingin vuonna 2021 englanniksi julkaiseman esseeteoksen teemat kaikuvat ajankohtaisina vuonna 2025.
Tutkin, millaista sota- ja jälleenrakennusajan naiseutta 12 Lapin naiskirjailijaa rakentavat romaaneissaan 1940–1990-luvulla. Käytännössä olen tutkimuksessani tehnyt kulttuurihistoriallista naiskuvatutkimusta, jossa olen tarkastellut, miksi sota- ja jälleenrakennusajan naisten historiaa on pohjoisissa romaaneissa haluttu muistaa ja tulkita tiettyjen naistyyppien kautta. Miksi esimerkiksi saksalaisten kanssa seurustelleet lappilaisnaiset ovat olleet niin suosittu hahmo monella vuosikymmenellä? Minua kiinnosti myös, toistelevatko kirjailijat poikkeusajoille tyypillistä sankarimyyttiä vai onko löydettävissä ristiriitaista ja todenmukaisempaa naiskuvaa.
Väitöskirjani on nyt esitarkastuksessa, ja rohkenen sen takia käyttää perfektimuotoa todetessani, että on ollut kiinnostavaa tutkia romaanien saamaa kritiikkiä: kirjailijan sukupuoli on vaikuttanut siihen, miten romaani on otettu vastaan. Naisten ei oletettu kirjoittavan miehisistä aiheista kuten sota ja jälleenrakennus. Heidän tulkintojaan usein myös vähäteltiin, koska ne poikkesivat totutusta miehisestä näkökulmasta. Taakkansa alle uupuneet kylmätilan emännät, jotka rikkoivat aina jaksavan sota- ja jälleenrakennusajan naisen myyttiä tai uhriksi suostumattomat sota-ajan naiset ovat herkullista analysoitavaa. Voidaankin sanoa, että kirjailijat osallistuivat oman aikansa yhteiskunnalliseen keskusteluun historiallisilla romaaneillaan.
Kuva: Virpi Vainio.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Olen paljon miettinyt, mitä unohtuneen kirjallisuuden esiin nostaminen antaa tämän päivän kulttuurille. Kirjallisuudentutkija Kati Launis kirjoitti vuonna 2005 ilmestyneessä väitöskirjassaan, että puheet varhaisista, unohtuneista naiskirjailijoista pitäisi lopettaa, koska heitä on jo tutkittu Suomessa niin paljon. Väitän, että pohjoisen naiskirjallisuuden kohdalla on kuitenkin relevanttia vielä näin vuonna 2025 puhua unohtuneesta kirjallisuudesta, sillä niin huonosti monia tutkimukseni kirjailijoita tänä päivänä muistetaan.
Minusta on tärkeää, että kulttuurihistorian tutkimus nostaa esille kulttuurisia jatkumoita ja -kerroksia. Monesti pohjoinen on unohdettu tutkimuksissa, ja kun puhutaan esimerkiksi 2000-luvun sotakirjallisuusbuumista, harva tietää, miten lappilaisessa kirjallisuudessa on käsitelty sota-ajan traumaattisia puolia jo 1940-luvulta lähtien.
Tutkimukseni antaa uusia näkökulmia myös suomalaisen naisen historiaan. Minusta tämän päivän suomalaisista naisista on yhä luettavissa sota- ja jälleenrakennusajan jälkiä. Vaikka tutkijat ovat keskenään vähän eri mieltä siitä, kuinka paljon sotavuodet vaikuttivat suomalaiseen tasa-arvokehitykseen, varmasti voidaan sanoa, että poikkeusvuodet antoivat naisille pystyvyyskokemuksia. Kotirintaman naiset ja esimerkiksi lotat näyttivät omalla esimerkillään, miten monia miehisiksi koettuja tehtäviä naiset pystyivät hoitamaan. Toisaalta ajasta jäi varmasti myös varjoja: ehkä me nykynaiset edelleen pyrimme yltämään sankaritekoihin niin työ- kuin kotielämässämme, vaikka meillä ei enää olisikaan kriisiajan pakkoa olla poikkeusyksilöitä, vähempikin riittäisi.
Mikä johdatti sinut kulttuurihistorian pariin?
Lähdin oikeastaan viisi vuotta sitten tekemään väitöskirjaa Lapin naiskirjailijoista surutyönä. En ollut saanut useista yrityksistäni huolimatta etelän kustantajia innostumaan historiallisten romaanikäsikirjoituksieni julkaisemisesta. Ajattelin silloin – ja ajattelen nyt – että elämän risteyskohdissa on hyväksi opiskella lisää ja sivistää itseään. Kulttuurihistorian tutkimuksen aloittaminen kannatti, sillä haastatellessani Lapin naiskirjailijoita, tapasin torniolaisen kirjailijan, Terttu Rousun. Hän sai minut ymmärtämään, että romaanien kirjoittamiseen ei tarvita lupaa kustantajalta. ”Ei se kustantaja ole mikhään autuhaaksi tekevä”, Rousu sanoi ja kannusti alkamaan omin luvin kirjailijaksi, ja minä aloin. Kolmas romaanini ilmestyy kesäkuussa.
Virpi Vainio. Kuva: Heli Blåfield.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Minulle kulttuurihistoria on ennen kaikkea näkyväksi tekemisen historiaa. On ihanaa, että tutkijat nostavat esille historian hämäriin unohtuneita ihmisryhmiä ja näyttävät, miten ei ole yhtä historiaa, vaan kokijoita ja näkökulmia on loputtomasti.
Kerro hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Tutkimukseni on paikoin vaatinut melkoisia salapoliisitaitoja. Esimerkiksi kirjailija Ritva-Kaija Laitisesta en meinannut millään löytää biografiatietoja. Kerran kirjastokäynnillä tuttu äidinkielenopettaja sattui tulemaan vastaan ja selvisi, että hän oli asunut pitkään 1980-luvulla Laitisen naapurissa. Näin löytyi lopulta kuolleen kirjailijan tytär ja pääsin kuulemaan kirjailijan elämänvaiheista ja taustasta. Tutkimuksen aikana on myös kissojen ja koirien kanssa metsästetty kadonneita teoksia. Juurikin samaisen Laitisen supersuosittu näytelmä, Minun Sompioni (1971), oli kadonnut Rovaniemen arkistossa, eikä sitä ollut Suomen näytelmäkirjailijan liitossakaan, ei perikunnalla eikä 1970-luvulla näytelmässä esiintyneillä näyttelijöilläkään. Lopulta näytelmä löytyi kirjastonhoitaja Mari Ekmannin periksiantamattomuuden ansiosta Rovaniemen kirjaston kellarin viimeisestä komerosta – onneksi.
Lapin maakuntamuseolla avautui syyskuun alussa uusi erikoisnäyttely Walokuvaaja Hildur – Valokuvia Rovaniemeltä ja Lapista 1900-luvun alusta. Sen kohteena on valokuvaaja Hildur Larsson, myöh. Sammallahti (1882-1952), joka perusti vuonna 1905 Rovaniemelle valokuvaamon ja oli paikkakunnan ensimmäisiä ammattivalokuvaajia. Näyttely avaa ikkunan reilun sadan vuoden takaiseen Rovaniemeen ja Lappiin, ja on laajuudessaan kattava, sisältäen lähes 300 kuvaa sekä esine- ja arkistoaineistoa. Näyttelyllä juhlistetaan myös 50 vuotta täyttävää Lapin maakuntamuseota.
Hildur Larsson oli syntyjään ruotsalainen ja hän asui nuoruudessaan Haaparannalla, jossa hän oppi valokuvaajaksi työskennellessään kuvaamoapulaisena ja kuvaamonhoitajana valokuvaaja Mia Greenille. Hän piti valokuvaamoa Rovaniemellä vuosina 1905-1916 sekä osan vuodesta auki olevaa kuvaamoa Kemijärvellä vuosina 1913-1916. Hän toimi kuvaajana myös metsäalalla toimineelle Kemiyhtiölle sekä Helsingin Kaiku -nimiselle lehdelle. Vuonna 1916 hän kihlautui metsänhoitaja Eelis Sammallahden (1884-1956) kanssa. Päivää ennen avioitumista Hildur myi kuvaamonsa tarvikkeineen. Hildur ja Eelis avioituivat syyskuussa 1916, ja he muuttivat Kolariin Sieppijärvelle metsänhoitajan puustelliin eli virkataloon. Heille syntyi kolme lasta. Vuonna 1925 perhe muutti ensin Rovaniemelle ja vuonna 1929 Helsinkiin Eeliksen työn myötä. Hildur kuoli Helsingissä vuonna 1952.
Hildurin omakuva vuodelta 1916, etualalla valokuvassa näkyvä kamera.
Näyttelyn taustalla on Lapin maakuntamuseon saama lahjoitus Hildurin jälkeläisiltä. Lahjoitukseen sisältyi toistatuhatta kuvaa mm. lasinegatiiveina ja vedoksina, sekä esineistöä ja arkistoaineistoa, esimerkiksi Hildurin ja hänen puolisonsa Eeliksen kirjeenvaihtoa heidän kihlausajaltaan. Näissä kirjeissä etenkin Eelis on sanoissaan hyvin runollinen ja romanttinen, ja hänen kirjoittamansa kirjeet eri metsätyömailta, jonne hänen työnsä hänet vei, tulvivat kaipuuta Hildurin luokse. Näinkin henkilökohtaisten kirjeiden lukeminen tuntui alkuun hieman tungettelevalta, mutta ne avaavat kiinnostavan, hyvin henkilökohtaisen ikkunan Hildurin elämään ja taustoittavat myös näyttelyssä nähtäviä valokuvia Hildurista ja Eeliksestä.
”Fredag flyr jag till skogs, men lördag väntar jag min lycka.” – Eelis kosintakirjeessään Hildurille 2.3.1916
Näyttely jakautuu kolmeen osioon. Yksi osio käsittelee Hildurin työtä valokuvaajana, hänen kuvaamoaan ja kuvien retusointia eli korjaamista. Toinen osa keskittyy Hildurin kuvaustyöhön ateljeen ulkopuolella, esim. metsätyömailla, sekä 1900-luvun alun Rovaniemeen. Kolmas osio kertoo Hildurin ja Eeliksen kihlautumisesta, naimisiinmenosta ja heidän perheensä elämästä Sieppijärvellä Kolarissa.
Näyttelyssä esillä olevaan arkistoaineistoon kuuluvat mm. Hildurin ja Eeliksen avioehtosopimus, Hildurin kauppakirjat kuvaamonsa myynnistä vuonna 1916 sekä Eeliksen tuohelle kirjoittama kirje.
Hildur esiintyy näyttelyn kuvissa paljon myös itse.
Naiset valokuvaajina
Naisille valokuvaajan ammatti tarjosi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa mahdollisuuden itsenäiseen elämään ja oman elannon kartuttamiseen. Naimattomien naisten työntekoa ei aina katsottu hyvällä, mutta valokuvaaminen nähtiin toisaalta säädyllisenä ja soveliaana käsityöammattina. Naiskuvaajat palkkasivat kuvaamoihinsa apulaisiksi usein muita nuoria naisia, jolloin ammattitaito ja osaaminen siirtyi kisällimäisesti eteenpäin. Myös Hildur oli oppinut ammattinsa toiselta valokuvaajalta, Haaparannan ensimmäisen kuvaamon perustaneelta Mia Greenilta. Green tuli etenkin tunnetuksi ensimmäisen maailmansodan aikana kuvatessaan elämää rajalla ja Ruotsin kautta kulkeneita pakolaisia ja sotavankeja.
Näkymä Hildurin Rovaniemen kuvaamosta
Mia Green tarjosi työn oppimisen mahdollisuuksia useille nuorille naisille, ja Hildurin lisäksi esimerkiksi Tornion ensimmäisen valokuvaamon vuonna 1911 avannut Ida Björn oppi ammattinsa myös Greenilta. Kuvaustyötä tehtiin usein naimattomana, mutta osa kuvaajista jatkoi myös naimisiinmenon jälkeen tai työskenteli puolisonsa kanssa. Hildur jätti ammattimaisen kuvaamisen avioiduttuaan Eeliksen kanssa, mutta ei suinkaan lopettanut kuvaamista. Hän tallensi ahkerasti perhettään – puolisoaan ja kolmea lastaan – kuten myös arkista elämää ja muuttuvia maisemia ensin Kolarissa ja myöhemmin Helsingissä.
Kulttuurihistorioitsija Mervi Löfgren Autti on tutkinut Hildurin jälkeen 1920-luvulla kuvaamoa Rovaniemellä pitäneitä Auttin sisaruksia ja siinä ohessa myös tutustunut Hildurin työhön ja naisten valokuvaamiseen 1900-luvun alussa. Hän kirjoittaa väitöskirjassaan, kuinka Hildur oli ehkä ”tiedostamattomallakin tavalla” antanut esimerkin ”naisen itsellisestä elämästä ja ammattitaitoisesta toiminnasta” Auttin sisarille. Samaa ajatusta nostetaan myös näyttelyssä esiin, kun Hildurista puhutaan rohkeana esikuvana.
Hildurin kuvaajan työhön liittyvää aineistoa
Visiittikorttivillitys
Kuvaamo-osuuden valokuva-aineistosta kiehtovimpia lienevät visiittikortit. 1800-luvun loppupuolella Euroopan villitsi kartomania, ja pienet, n. 9×6 cm kokoiset kuvakortit olivat suosittuja ympäri Euroopan. Kuvattavana käytiin parhaat yllä, ja joskus myös perheen, ystävien tai vaikkapa lemmikin kera. Visiittikortteja jätettiin muistoksi vierailusta, tai annettiin tutuille, ystäville tai rakastetuille – hieman kuin koulukuvia vaihdeltiin kavereiden kesken omana kouluaikanani. Visiittikortteja myös kerättiin niille suunniteltuihin albumeihin. Nämä albumit olivat esillä ja vieraiden selattavana, jolloin oli mahdollisuus tutustua henkilön tuttavapiirin laajuuteen ja etenkin laatuun. Visiittikorttivillitystä mahdollisti sen, että pieniä kuvia saatiin kuvalevylle useampia, jolloin niiden hintakin oli hieman edullisempi.
Hildurin kuvaamia visiittikortteja
Hildur kuvasi visiittikorttikuvia paljon. Kuvat kiinnitettiin usein kuvaajan nimellä ja paikkakunnalla varustettuun taustapahviin, joita Hildurillakin oli eri tyyleissä vuosien varrella. Näyttelyssä on esillä iso valikoima kortteja. Osassa esiintyvät paikalliset asukkaat – kaikkia ei ole tunnistettu – osassa Hildurin perheenjäsenet ja kuvaaja itse. Kuvia tutkiessa löytää pienistä kohteista paljon yksityiskohtia, ja niistä voi päätellä, että Hildurilla oli kuvaamossaan erilaisia taustakankaita ja rekvisiittaa hyödynnettäväksi kuvaustilanteissa. Vaikka yleisilme 1900-luvun alun valokuvissa on pääosin vakava, Hildur on saanut kuvattavistaan irti myös hymyjä ja luonnollisuutta. Tästä hyvänä esimerkkinä tuntemattoman pojan kujeileva kuva.
Kuva: Lapin maakuntamuseon kokoelmat. Hildurin ottamia kuvia löytyy lisää Finnasta (klikkaa kuvaa).
Näyttelyyn on rakennettu myös taustamaisemalla ja rekvisiitalla varustettu kuvauspaikka, jossa museovieras voi ”ikustuttaa” itsensä kuin olisi Hildurin kuvaamossa.
Menneisyyden Rovaniemi
Hildurin kuvaamonpidon aikana Rovaniemi oli vilkas ja kasvava yhteisö – ei vielä kaupunki tai edes kauppala, mutta tiiviimmin asutettu yhdyskunta erottui jo laajemmasta maalaiskunnasta. Rovaniemen saavutettavuutta niin teollisuuden, alueen kasvun kuin matkailunkin näkökulmasta paransi vuonna 1909 valmistunut rautatie, ja sen myötä saapui niin uusia asukkaita kuin matkailijoita. Muuttoliikkeen suuntautuessa metsäteollisuuden luomien työmahdollisuuksien myötä pohjoiseen, Rovaniemen väkiluku oli vilkkaassa nousussa 1900-luvun alussa. Asukkaita yhdyskunnassa (nyk. ydinkeskusta) 1910-luvun alussa oli n. 2000, kun koko maalaiskunnan alueella asukkaita oli n. 11 000. Asukasmäärän kasvaessa myös palvelutarjonta kasvoi, ja Rovaniemellä toimikin useita eri käsityöläisiä ja liikkeitä. Herrasväkeä ja säätyläistöä oli suhteellisen vähän, ja suurimmalle osalle asukkaista elanto tuli maa- ja metsätalouden töistä. Rakennuskanta oli puuvaltaista, ja ensimmäiset sähkövalotkin syttyivät Rovaniemelle vuonna 1914.
Höyrylaivat Viiri ja Vanttaus kuljettivat asukkaita Kemi- ja Ounasjokia pitkin 1910-luvulla Rovaniemellä.
Hildur taltioi Rovaniemen niin luonnollisia kuin yhteiskunnallisia tapahtumia, kuten keväistä jäiden lähtöä ja tulva-aikaa tai tukkityöläisten lakkoliikehdintää vuonna 1906. Hänen kuviaan julkaistiin Helsingin Kaiku -lehdessä. Näihin kuvareportaaseihin lukeutuivat myös rautatien saapumisen taltioiminen, ja kiinnostavana tapahtumana vuoden 1909 tulipalo. Puutalorakenteisena Rovaniemikään ei välttynyt tulipaloilta, ja vuonna 1909 Maantiekadun (nyk. Valtakadun) rannan puoleiselta osalta paloi toistakymmentä rakennusta, läheltä rakennusta jossa Hildurin kuvaamo sijaitsi. Hildur taltioi tapahtuman kolmen kuvan sarjana, joista ensimmäinen näyttää katua ennen paloa, toinen palon aikana, ja kolmas jälkeen. Hildur julkaisi lisäksi vuonna 1912 kuvateoksen Maisemia Rovaniemeltä ja Lapista, joka painettiin Lyypekissä. Hildurin kuvat levisivät myös postikortteina ja tekivät Rovaniemen näkymiä tutuiksi.
Helsingin Kaiku, 29.05.1909, nro 20-21, s. 19 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Hildur valmistamassa ruokaa kamiinalla
Vanhoissa valokuvissa on aivan omanlaistaan charmia. Digitaalisen kuvauksen ja jatkuvan tallentamisen aikana vanhojen visiittikorttien pysähtyneisiin hetkiin latautuu paljon tunnetta. Kuvaaminen tänä päivänä on helppoa, sillä kamera kulkee mukanamme kaiken aikaa. Näyttelyssä esillä oleva, Hildurin ulkokuvauksissa käyttämä kenttäkamera herättää kunnioitusta kuvaajan päättäväisyyttä ja tarmoa kohtaan – jaksaisiko sitä itse kuljettaa isoa kameraa tarvikkeineen hankalien kulkuyhteyksien päähän.
Museo-oppaana hyppään taas uuteen ja aika tuntemattomaan. Kun museon edellinen erikoisnäyttely käsitteli itselleni hieman tutumpaa keskiaikaa, nyt vuorossa on kotikaupungin historia. Vaikka paljasjalkainen rovaniemeläinen olen, tunnen kaupungin sotaa edeltävää historiaa ja sen monia hahmoja vielä melko huonosti. Hildur onkin ollut mitä mainioin lähtökohta hypätä aikamatkalle menneeseen ja taivaltaa mielessä vuosisadan alun Rovaniemen puutalojen kehystämille kaduille.
Teksti ja kuvat näyttelystä: Elina Karvo
Lähteitä ja lukuvinkkejä:
Autti, Mervi: Etsimessä neitikulttuuri. 1900-luvun alun valokuvaajanaisia Rovaniemellä. Musta Taide, 2010.
Alariesto, Tuija (vast. toim.): Iikka Paavalniemen kolme maisemaa. 1900-luvun alun valokuvia Rovaniemeltä. Lapin maakuntamuseon julkaisuja 15, 2010.
Joku heitti, että tunnelma on kuin luokkaretkellä. Toinen vertasi sitä yliopiston kahvihuoneeseen. Eikä ihme, kun minullekin osui täyteen buukatussa lentokoneessa sattumalta ympärille tuttuja kasvoja, jopa entinen väitöskirjaohjaajani. Joku ehti jo vitsailla, että olisi pitänyt järjestää suomalaishistorioitsijoille yhteisbussi odottamaan Keflavikin kentälle. Lopulta moni meistä kylläkin pakkautui samaan lentokenttäbussiin, joka matkasi vajaan tunnin Reykjavikiin.
Olimme matkalla 13.–14.8.2025 pidettävään, rajat-teemaiseen (Boundaries) pohjoismaiseen historiantutkijoiden kongressiin Islannin yliopistoon. Kyseessä oli järjestyksessään 31. vastaava tapahtuma, jossa osallistujajoukko koostui viidestäsadasta islantilaisesta, tanskalaisesta, norjalaisesta, ruotsalaisesta ja suomalaisesta historiantutkijasta. Luvassa oli kolme pitkää päivää täynnä teoriaa, metodologiaa ja empiriaa, ajatustenvaihtoa, kiivasta väittelyäkin.
Kun olimme rekisteröityneet seuraavana aamuna ja saaneet oranssia hehkuvat NHM 2025 -nauhat kaulaamme, pääsimmekin heti sukeltamaan ensimmäisiin sessioihin.
Yksi narratiivi, monta narratiivia vai näiden yhteenveto?
Osallistuin ensimmäiseksi kaiken kattavalta kuulostavaan sessioon nimeltä “Methods and Concepts in Historical Research”, jonka aloittivat Johanna Ilmakunnas Åbo Akademista ja Petri Karonen Jyväskylän yliopistosta. He esittelivät alustavia havaintojaan ja ajatuksiaan uudesta aatelisperheitä koskevasta, pitkän aikavälin (1718–1918) tutkimuksestaan. Hankkeessa yhdistellään eri muodossa olevia lähteitä ja tarkastellaan tutkimuskohteita mikro-, meso- ja makrotasoilla. Mesotasolla tarkoitetaan tässä yhteydessä aatelisperheitä. Tutkimuksessa oli hyödynnetty digitaalisia menetelmiä ja testattu tekoälyäkin, mutta toistaiseksi kuulemma tuloksetta.
Toisena oli vuorossa Louise Karlskov Skyggebjerg Kööpenhaminan kauppakorkeakoulusta. Hän oli tutkinut pankkikriisiä vuosina 1991–2008 ja nosti esiin kysymyksen narratiiveista – miten historiaa kirjoitetaan tai tulisi kirjoittaa, kun erilaisia narratiiveja on useita, esimerkiksi ”sankarien” tai ”konnien” näkökulmasta. Karlskov Skyggebjerg totesi, ettei hänellä ollut tähän vastausta, mutta halusi herätellä keskustelua aiheesta. Tässä hän onnistuikin, koska tällainen yhden narratiivin valinta tuntui hämmentävän osaa yleisöstä. Monet yhtyivät ajatukseen, että erilaiset yhtäaikaiset narratiivit ovat mahdollisia ja voivat näkyä tutkimuksessa, mutta lopuksi tutkijan tulisi tehdä oma yhteenveto ja tulkinta niistä. ”Niinhän me kaikki historioitsijat tehdään”, kuului toteamus yleisöstä.
Louise Karlskov Skyggebjerg.
Viimeisenä oli vuorossa Janne Holmén Uppsalan yliopistosta, joka esitteli sanomalehtiaineistoon nojaavaa tutkimustaan, jossa on tavoitteena selvittää vasemmisto- ja oikeisto -käsitteiden ja -vastaparien vakiintumista pohjoismaiseen poliittiseen puheeseen hyödyntäen tilan (space) käsitettä ja kognitiivisen historian näkökulmaa.
Pohjoismaiden uusi kulta
Kahvitauon jälkeen osallistuin ”Nordic Big Health data” -sessioon, jonka puheenjohtaja Teemu Ryymin Bergenin yliopistosta teki osuvan vertauksen isoista datamassoista: ”it’s the new Nordic gold – or oil”. Viime vuosina big dataa, erityisesti rekisterimuotoista, on tullut yhä enemmän saataville ja sitä tulisi myös hyödyntää tutkimuksessa nykyistä laajemmin. Vaikka kyseessä oli hyvin ajankohtainen teema, sessioon saapui valitettavan vähän yleisöä.
Heini Hakosalo Oulun yliopistosta esitteli työn alla olevaa, sodanjälkeiseen tuberkuloosirokotuskampanjaan liittyvää tutkimusta, jossa hyödynnetään Tilastokeskuksen tarjoamia kohorttitietoja. Erilaista dataa, kuten rokotuskortteja (sis. 859 000 henkilön tiedot) verrataan mm. dataan kuolleista.
Magnus Vollset Bergenin yliopistosta puolestaan kertoi norjalaisesta spitaalitautirekisteristä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista tutkimukselle. Vollset korosti alkuperäisen muistiinpanokirjan asemaa tärkeänä artefaktina – näistä kirjoista koostettiin tautirekisteri, joka toimi paitsi hallinnollisena työkaluna myös etiologisena tietopankkina. Rekisteri tarjoaa tutkimukseen myös jatkuvuutta, koska tiedot koostettiin ennen väestölaskennan aikaa. Bergenin spitaalitietokanta on tunnustettu Unescon maailmanperintökohteeksi; se on maailman ensimmäinen kansallinen potilasrekisteri ja sisältää tiedot 8 200 henkilöstä.
Ida Al Fakir (Swedish School of Sports and Health Sciences) esitteli erilaisia rekisteriaineistoja Ruotsin tilastokeskukselta sekä sosiaali- ja terveysviranomaisilta, kuten kuolleisuutta ja syöpätauteja koskevia rekisterejä. Hän korosti, että “iso terveysdata” (big health data) on osa globaalia biotaloutta ja siten arvokasta: kyse ei ole vain suurista datamassoista, vaan myös ison ja pienen datan yhdistelmästä. Esitelmää kevensi, että diat oli kuvitettu tekoälyn tuottamilla kuvilla. Miniatyyriset kaivosmiehet valtavien, kultaa tulvivien rekisterikirjojen keskellä herättivät yleisössä huvitusta.
Ida Al Fakir.
Kulttuurihistorian heikkoudet vai heikko tutkimus?
Lounaan jälkeen lähdin suurin odotuksin seuraamaan ”Power Analyses in 2025: Constructive Approaches for Culture History”-pyöreää pöytää, jossa ruodittiin kulttuurihistoriallisen tutkimuksen nykytilaa. Onko olemassa pohjoismaista kulttuurihistoriaa, oli yksi kantavista kysymyksistä sessiossa.
Puheenjohtaja Lisa Hellman (Lundin yliopisto) johdatteli sessioon palaamalla kulttuurihistoriaan kohdistettuun kritiikkiin: sen on katsottu kärsivän kriittisen analyysin puutteesta sekä sivuuttaneen valtasuhteet, hierarkiat ja suuret kertomukset (great narratives). Hän esitti provosoivan kysymyksen: onko kulttuurihistoria kadonnut? Hellman kertoi myös selailleensa ennen kongressia pohjoismaisten historiantutkijoiden esittelyjä yliopistojen verkkosivuilla ja panneensa merkille, ettei kukaan nimittänyt itseään kulttuurihistorioitsijaksi. Hän pohti, oliko kyse rohkeuden puutteesta.
Panelisteihin kuuluivat yliopiston lehtorit Dorotheé Goetze (Keski-Ruotsin yliopisto), Charlotta Forss (Södertörnin yliopisto, Ruotsi), Birgit Tremml-Werner (Tukholman yliopisto) sekä professori Christa Wirth (Agderin yliopisto, Norja). Kolme ensiksi mainittua ovat erikoistuneet uuden ajan kulttuurihistoriaan ja viimeksi mainittu modernin ajan (1750-) historiaan.
Panelistit pitivät kulttuurihistoriaa vaikeasti määriteltävänä, joka ehkä vaikuttaa siihen, ettei kulttuurihistoriaa uskalleta tuoda esiin vahvemmin. Eräs heistä katsoi, että kulttuurihistoria vastaa kysymykseen siitä, millaisia merkityksiä ihmiset antoivat elämälleen (”how did people make sense in their lives”). Panelistien mukaan kulttuurihistoria voisi huomioida valtasuhteet paremmin laajentamalla näkökulmia ja lähdeaineistoja (ei esimerkiksi tukeutumalla vain viranomaislähteisiin) sekä tekemällä yhteistyötä eritaustaisista tutkijoista koostuvissa ryhmissä. Paneeli korosti, että menneisyyden ymmärrys lisää ymmärrystä nykypäivästä.
Yleisön saadessa kommentoida, esitettiin vastakysymys, miksi pitäisi olla pohjoismaista kulttuurihistoriaa. Tähän ei tullut vastausta. Sen sijaan yleisökeskustelussa tultiin jonkinlaiseen konsensukseen siitä, että kulttuurihistoriallinen perspektiivi näkyy oikeastaan joka puolella historiantutkimusta, se on integroitunut kaikkialle. Leikkisästi ehdotettiin, että ongelma ei ehkä olekaan kulttuurihistoriallisen näkökulman heikkoudet, vaan yksinkertaisesti huonosti tehty kulttuurihistoriallinen tutkimus.
Key note: Eläinnäkökulman anti
Alkuillasta pidettiin avajaisseremonia, jossa ääneen pääsivät ensin tapahtuman järjestäjät Islannin yliopistosta, ja heidän jälkeensä vuorossa oli keynote-luento. Järjestäjät kertoivat, että kun kongressia ryhdyttiin suunnittelemaan pari vuotta sitten, tulevaisuus näytti epävarmalta: yliopistot myöntävät yhä harvemmin matka-apurahoja ja Islanti on kallis maa. Siksi viidensadan osallistujan määrä oli heille erittäin iloinen yllätys. NHM on järjestetty Islannissa kahdesti aiemminkin, edellisen kerran kaksikymmentä vuotta sitten.
Key noten piti professori Mary Hilson Aarhusin yliopistosta. Hän esitteli sikoja koskevaa tutkimustaan kolmen esimerkkipossun kautta. Esityksen kantava teema oli, mitä eläinnäkökulma lisää ymmärrykseemme pohjoismaisesta modernisaatiosta ja pohjoismaisista hyvinvointivaltioista. Saimme kuulla muun muassa, että 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa teuraaksi kasvatettaville sioille saatettiin antaa muun muassa ihmisten nimiä, etu- ja sukunimineen. Hilson toi esiin työväen-, eläin- ja ympäristöhistorian tiiviit yhteydet toisiinsa. Luennon mieleenpainuvin hetki sijoittui loppuun, kun Hilson soitti 1930-luvun äänitallennetta tanskalaiselta farmilta. Samalla, kun sikafarmaria haastateltiin radioon, taustalla kuului teurastettavien ja kuolevien sikojen voimistuvaa röhkinää ja vinkunaa. Ylpeä tanskalainen tuolloinen lausahdus kuului: “Kaikki [sian osat] käytetään paitsi vinkuna.”
Luennon jälkeen Islannin yliopiston professori Guðmundur Hálfdanarson haastatteli lyhyesti Hilsonia. Hilson kertoi kiinnostuneensa sikateemasta pyöräillessään Tanskan maaseudulla: ”siat haistaa, mutta niitä ei koskaan näe”. Haastatteluhetken jälkeen jaettiin pohjoismainen kirjapalkinto, jonka sai 28 ehdokkaan joukosta Helsingin yliopiston tutkijoiden teos Forced Migrants in Nordic Histories. https://hup.fi/books/e/10.33134/HUP-32
Tilaisuuden päätti islantilaisen koomikon stand-up show aiheella, kuinka tulla islantilaiseksi 20 minuutissa. Suomalaisen korvaan meillä on paljonkin yhteistä islantilaisten kanssa.
Seremonian jälkeen osallistujille tarjottiin pieniä coctail-paloja ja juotavaa pohjoismaisten suurlähetystöjen mahdollistamana.
Vain seitsemänkymppiset voivat kirjoittaa (hyvää) historiaa?
Toisena konferenssipäivänä osallistuin mikrohistoria-aiheisiin sessioihin. Aiheeseen, mikrohistoriaan, oli sopivaa, että sessiot oli sijoitettu pikkuruiseen luokkahuoneeseen, joka pullisteli osallistujia aivan ääriään myöten ja ylikin.
Esitelmissä käytiin lyhyesti läpi mikrohistorian klassikoita ja kysyttiin, onko olemassa pohjoismaista mikrohistoriaa. Kiinnostavin osuus oli kuitenkin väittelyt siitä, miten mikrohistoriaa tulisi tehdä.
Sigurður Gylfi Magnússonin (Islannin yliopisto) mukaan italialainen ja ranskalainen mikrohistoria dominoivat edelleen tutkimusta ja kritisoi sitä, miten mikrohistoriaa on tehty tähän saakka. Hän kehotti mikrohistorioitsijoita etsimään yhteyksiä, katsomaan tekstien sisään ja käymään läpi kaikki yksityiskohdat. Hänen esitelmänsä jälkeen käytiin hetki kiivasta keskustelua siitä, onko saksalainen, arkielämän historiaan keskittyvä alltagsgeschichte -suuntaus mikrohistoriaa vai ei.
Rebecka Lennartson (Uppsalan yliopisto ja Tukholman kaupunginmuseo) esitteli mikrohistoriallista tutkimusta, jota oli toteutettu muun muassa poliisin hallussa olleiden valokuva-albumien avulla. Albumien kuviin oli tallennettu 1800-luvun loppupuolen prostituoituja – osasta tiedettiin nimet, osasta ei. Hankkeessa hyödynnettiin tekoälyä naisten kasvojen tunnistamiseen, ja näin saatiin selville osa naisten identiteeteistä. Näiden naisten tarinoita oli ollut esillä City Faces -museonäyttelyssä. Lennartson kysyi, mistä kontekstointi alkaa ja mihin se loppuu. Hänen mukaansa mikrohistoria ei yksinkertaisesti vahvista suurta kertomusta (grand narrative), vaan kontekstointia käytetään analysointityökaluna. Mielenkiintoista oli, ettei kukaan nostanut esiin tekoälyn käytön eettisiä kysymyksiä, vaikka aiheen voi tulkita arkaluonteiseksi.
Tyge Krogh (Tanskan kansallisarkisto) kertasi, miten mikrohistoriaa tehtiin 90-luvulla huomioiden uudet kulttuurihistoriat, lingvistinen käänne jne. Hän kertoi joutuneensa tutkimuksen sivuraiteille huomatessaan, ettei menneisyyden rangaistuskäytännöistä ollut tietoa, joten hän ryhtyi tekemään niistä itse tutkimusta. Tuloksena syntyi tanskankielinen kirja, joka on sittemmin julkaistu myös englanniksi (The Great Nightmen Conspiracy. A Tale of the Eighteenth Century Dishonourable Underworld, 2020). Krogh kävi esityksessään läpi, mitä ajatuksia kirjoittamisprosessi herättää hänessä nyt. Hän kertoi tekstinsä lähentelevän kaunokirjallisuutta ja korosti tarinankerronnan tärkeyttä. Draaman kaari on pidettävä yllä.
Session keskusteluosuudessa heräsi kysymyksiä siitä, eikö pitäisi ottaa huomioon historiallinen muutos, eikä vain toimijuutta. Magnússon halusi haastaa mikrohistoriallisen tutkimuksen sovittamisen suureen kertomukseen, mutta useimmat muut keskustelijat olivat tästä eri mieltä. Krogh toi esiin ajatuksen siitä, että kirjoittaakseen hyvää mikrohistoriaa, on oltava tarpeeksi tietoa – ja sen keräämiseen menee aikaa. Joku vitsailikin, että pitää ilmeisesti olla seitsemänkymppinen voidakseen kirjoittaa kunnollista historiaa. ”History comes from below” -toteamus päätti kiivaan keskustelun. Ja tästä olivat ilmeisesti kaikki samaa mieltä.
Seuraavassa sessiossa saimme kuulla Lapin yliopiston tutkijaa Pilvikki Lantelaa, joka esitti feministisen tulkinnan mikrohistoriasta. Lantela tutkii väitöskirjassaan Martta Kaukomaata, herätysliikkeen aktiivista naistoimijaa. (Ks. Lantelan esittely täältä: https://kulttuurihistoria.net/2021/06/23/kulttuurihistorian-jatko-opiskelijan-esittely-pilvikki-lantela/ ) Hän aloitti esitelmän anekdootilla, kuinka jotkut olivat todenneet mikrohistorian olevan kuollut. Kaikki kuitenkin osoittaa, ettei näin ole. (Tästähän todisti jo näiden mikrohistoriasessioiden väenpaljous!) Lantela haastoi yleisöä esittämällä kysymyksen siitä, mikä tekee mikrohistoriasta relevantin. Hänen mukaansa relevanttius tulee muun muassa siitä, että vähemmistöjen kokemukset ja näkemykset pääsevät kuuluviin suurten miesten isojen tarinoiden rinnalle. Feministinen näkökulma mikrohistoriaan tukee juuri tätä. Lantela ehdotti, että feministinen tulkinta mikrohistoriasta voisi olla yksi osa pohjoismaista mikrohistoriaa, jos sellaista on olemassa.
Annika Sanden Tukholman kaupunginmuseosta jatkoi pohdintaa siitä, onko olemassa pohjoismaista tapaa tehdä mikrohistoriaa. Hän kertoi Ruotsin runsaista, oikeuslaitoksen, kirkon ja valtionhallinnon tuottamista uuden ajan lähdeaineistoista ja totesi, että ne antavat hyvät lähtökohdat pohjoismaiseen mikrohistoriaan, mutta myös italialais- ja saksalaisvaikutteiseen mikrohistoriaan. Hän kertoi olevansa kiinnostunut elämäkerroista ja kokemuksista. Ihmisten väliset sosiaaliset yhteydet ovat hänen tutkimuksensa keskiössä.
Liv Egholm (Kööpenhaminan Business School) puolestaan kertoi kartoittavansa mikrohistoriallisessa tutkimuksessaan konsepteja ja tapahtumia ja lukevansa lähteitä vastakarvaan (against the grain). Tällä hän tarkoittaa, että lähteistä etsitään tahattomia todisteita ja ristiriitaisuuksia, mutta myös seesteisyyttä. Tämä lähestymistapa mikrohistoriaan sisältää empatiaa, mutta toisaalta myös kriittistä etäisyyttä tutkimuskohteeseen.
Vilkkaassa keskustelussa nousi jälleen esiin ajatus siitä, että nuorten tutkijoiden ei pitäisi aloittaa mikrohistoriasta, koska konteksti ensin pitää tuntea. Vaarana kun on ”tuhansien detaljien polku”. Keskustelussa nostettiin myös esiin mikrohistorian relevanttius sekä edustavuuden ja yleistämisen ongelmat. Niihin ehdotettiin ratkaisuksi muun muassa sitä, että tutkija on avoin siitä, miten tutkimus on toteutettu. Viimeisenä yleisöstä nousi esiin todennäköisesti puolivakavissaan esitetty väite, että sitä parempi historioitsija, mitä enemmän elämänkokemusta.
Näiden intensiivisten keskustelujen jälkeen oli vuorossa lounas, jonka jälkeen lähdin omin luvin tutkiskelemaan Reykjavikia loppupäiväksi. Illalla olisi ollut konferenssi-illallinen, jonka jätin väliin. Onneksemme seuran hallituksen jäsen, Susanna Lahtinen, oli paikalla ja otti muutaman kuvan. Illallismaljan nosti Islannin entinen presidentti ja historian professori Guðni Th. Jóhannesson.
Sananvapauden historiaa, kansalaisyhteiskunnan syntytuskia ja saksalaiset ystävinä
Oma sessioni koitti perjantaina aamupäivällä. Meillä oli ilmeisesti erittäin kovia kilpailijasessioita (yhtä aikaa oli käynnissä jopa 14 eri sessiota!) tai ehkäpä Reykjavikin nähtävyydet karkottivat osan yleisöstä. Vilkuilimme hämmentyneinä toisiamme, kun kello oli tapissa ja salissa ei ollut yhtään yleisöä. Olimme jo melkein laittamassa pillit pussiin, kun saliin asteli yksi kuuntelija. Hän paljastui Islannin yliopiston historian emeritusprofessoriksi. Päätimme sittenkin esitelmöidä, sillä olihan meillä nyt yleisöä. Se oli hyvä ratkaisu, koska saimme nelistäänkin hyvää keskustelua aikaiseksi.
Minä esittelin ensin 1800-luvun lopun suomalaislehdistöön liittyvää tutkimustani sananvapauden ympäriltä, joka perustuu paitsi väitöskirjaani myös tulevaan artikkeliini. Tämän jälkeen oli vuorossa post doc -tutkija Hrafnkell Lárusson Islannin yliopistosta, joka kertoi Islannin kansalaisyhteiskunnan syntyä ja demokratian kehittymistä (1874–1915) koskevasta tutkimuksestaan. Viimeisenä oli vuorossa Tony Pyykkö Turun yliopistosta, joka kertoi poliittisen historian väitöstutkimukseensa liittyen Suomen ja Saksan välisistä ystävyysseuroista 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa.
Session jälkeen minun piti poistua lentokenttää kohden ja loppupäivän anti jäi siten väliin.
Summausta
Kongressi näyttäytyi ensikertalaiselle hyvin järjestetyltä ja onnistuneelta monin eri puolin. Se mikä yllätti, oli keskustelun runsaus ja intohimoisuus. Historiantutkimus nostaa tunteita pintaan! Jos pieniä kehityskohteita haluaa mainita, niin tilat eivät aina olleet kunnolla mitoitettuja, jos miettii esimerkiksi mikrohistorian sessioita. Voi toki olla vaikeaa arvioida, kuinka moni tulee seuraamaan kutakin sessiota, mutta ehkäpä kaikkein pienimmät tilat voisi jättää pois kokonaan, jos vain mahdollista. Lisäksi jäin kaipaamaan puheenjohtajia, jotka olisivat esitelleet luennoitsijat, pitäneet huolta aikataulusta sekä moderoineet keskustelua. Osassa sessioita nämä puuttuivat. Heidän läsnäolonsa olisi voinut tuoda jämäkkyyttä sessioon.
Parasta olivat inspiroivat esitelmät, kohtaamiset ja keskustelut uusien ja tuttujen ihmisten kanssa sekä tietysti iki-ihana Islanti, jossa olisi voinut viettää pitemmänkin aikaa. Kiitän samalla lämpimästi Turun yliopistosäätiötä apurahasta, joka mahdollisti konferenssimatkani.
Kulttuurihistorioitsijat ympäri maailmaa kokoontuivat juhannusviikolla Rovaniemelle vuoden 2025 ISCH-konferenssin merkeissä. Konferenssin teemana oli Human/Nature – Entanglements in Cultural History. Osallistujia oli yli sata ja he saapuivat niin ympäri Eurooppaa kuin esimerkiksi Australiasta, Etelä-Afrikasta ja Yhdysvalloista. Tunnelma läpi viikon oli rento ja hyväntuulinen. Pohjoinen luonto herätti ihastusta ja myös konferenssin aikataulutusta kiiteltiin – ohjelmaan oli jätetty sopivaa väljyyttä, jotta siirtymiset paikasta ja salista toiseen ei vaatinut juoksujalkaa kulkemista.
Lapin yliopisto
Maanantaina osallistujilla oli mahdollisuus tutustua Rovaniemeen kaupunkikävelyn tai jokiristeilyn muodossa. Sään sattuessa aurinkoiseksi Rovaniemi näyttikin heti parhaat puolensa konferenssivieraille. Iltapäivällä väkeä alkoi kokoontua Lapin yliopistolle, jonne oli alkuun järjestetty vapaamuotoinen tapaaminen väitöskirjatutkijoille. Nuoret tutkijat pääsivät siis alusta lähtien verkostoitumaan ja tutustumaan kollegoihinsa.
Maanantai-illan ohjelmassa testattiin myös uudenlaista konseptia, ISCH Talks. Kolme kutsuttua puhujaa – Jaana Erkkilä-Hill, Leena Valkeapää ja Alexander Etkind – pitivät lyhyet, noin kymmenminuuttiset alustukset, joilla viriteltiin aivoja konferenssin teemaan. Puheet tiivistettiin kolmeksi kysymykseksi ja osallistujilla oli aikaa keskustella kysymyksistä pienryhmissä. Illan päätteeksi vietettiin vielä avajaisvastaanottoa, jossa saimme nauttia saamelaisartisti Ante Jalvelan kauniista musiikkiesityksestä.
Konferenssiväkeä Lapin yliopistolla
ISCH Talks oli uudenlainen konsepti, jossa viriteltiin osallistujia konferenssin teemaan.
Ante Jalvela
Vapaa-ajan ohjelmaa oli varattu myös tiistai-illalle, jolloin osallistujilla oli mahdollisuus saunailtaan kotiseutumuseolla tai kävely- ja nuotioretkeen Ounasvaaralle. Sääkin pysyi sopivan kuivana ja hyttysmäärä siedettävänä. Keskiviikkoiltana oli vuorossa perinteinen konferenssi-illallinen, joka pidettiin Alvar Aallon suunnittelemalla Lappia-talolla. Illan alkuun saimme nauttia jälleen erinomaisesta paikallisesta musiikista, kun hanuristi Tatu Kantomaa soitti monipuolisen kattauksen. Ruokalistalla korostuivat lappilaiset maut ja raaka-aineet, ja syömisen lomassa kuului vilkas ja eloisa keskustelu.
Hannu Salmi
Tiistaista torstaihin saimme kuulla kolme keynote-esitelmää kulttuurihistorian asiantuntijoilta Suomesta, Etelä-Afrikasta ja Virosta. Ensimmäisen keynote-luennon piti Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi otsikolla No more than human history: exploring human/nature entanglements in a life of a deafblind. Hän pohti luennollaan ihmisen ja luonnon kytköksiä kuuron ja sokean henkilön elämässä. Luento perustui Salmen tutkimuksiin isosedästään Frans Leijonista. Frans menetti kuulo-, puhe- ja näköaistinsa hyvin nuorena sairauden seurauksena, ja hänen elämänvaiheita läpikäydessään Salmi nosti esiin eri tapoja, miten ihmisen ja luonnon suhde muuttui Fransin osalta, ja miten hän oppi hyödyntämään etenkin haju- ja tuntoaistiaan esimerkiksi puutarhanhoidossa. Salmi haastoi pohtimaan luennolla, mikä on inhimillistä ja miten eri tavoin kytkökset inhimillisen ja ei-inhimillisen välillä voivat kohdata menneisyyttä tutkiessa.
Kahvitauoilla käytiin vilkasta keskustelua aamuisten paneelisessioiden jälkeen.
Sandra Swart
Toisen keynote-luennon kuulimme Stellenboschin yliopiston professori Sandra Swartilta, joka on perehtynyt eläinten historian tutkimukseen. Hänen luentonsa, joka oli otsikoitu History for the End of the World: finding new futures in our animal past, piti sisällään kaksi koskettavaa, jopa riipaisevaa tarinaa elefanteista ja siitä, kuinka eläimillä on oma kulttuurinsa ja historiansa. Toisen tarinan keskiössä toimivat eteläafrikkalaisen Knysnan metsäelefantit, joiden määrä on vähentynyt ihmisen toimien seurauksena, mutta jotka myös oppivat elämään ikään kuin ”kummituksina”, liikkuen metsissä ihmistä varoen ja piilossa pysyen. Eläinten kulttuuri oppii menneisyyden tapahtumista ihmiskulttuurin tavoin. Aikanaan laajasta laumasta on tänä päivänä jäljellä vain yksi naaraselefantti. Eläinten kulttuurihistorian tutkiminen voi Swartin mukaan antaa näkökulmia esimerkiksi eläinten suojelutyöhön. Viesti, jonka Swart halusi jäävän konferenssiväen mieleen, oli: ”Animals have history, and these histories matter.”
Konferenssi-illallinen nautittiin Lappia-talolla.
Marek Tamm
Kolmas keynotepuhuja oli Tallinnan yliopiston kulttuurihistorian professori Marek Tamm. Hänen keynote-luentonsa otsikko oli Towards a Biocultural History: A manifesto, jossa Tamm avasi biokulttuurisen historian lähtökohtia, näkökulmia ja metodologiaa. Hänen lähtökohtansa oli, että länsimaisesta kahtiajakoisuudesta, joka määrittää tietyssä määrin myös historiantutkimusta, tulisi pyrkiä pois ja ymmärtää menneisyyden monimuotoisuutta ja -lajisuutta laajemmasta kuin ihmisen näkökulmasta. Biokulttuurisessa historiassa menneisyyttä merkityksellistetään ihmistä laajemmalla skaalalla, huomioiden esim. eläimiä, kasveja, mikrobeja, jopa teknologisia järjestelmiä. Tamm nosti luennollaan esiin monia tutkimuksia, joissa biokulttuurista lähestymistapaa on pohdittu ja käsitteellistetty. Lisäksi Tamm korosti tarvetta huomioida metodologisesti ja lähteiden näkökulmasta uusia aineistoja, jotka eivät perinteiseen historiantutkimukseen ole kuuluneet, kuten puiden vuosirengasarkistot tai kenttätyö eläinten parissa.
Konferenssissa järjestettiin viisi paneelisessiota, joissa kuultiin yhteensä yli 100 esitelmää. Aiheet käsittelivät mm. eläinten ja ihmisten välisiä suhteita, urbaania luontoa, ihmisen ja luonnon suhteiden monimuotoisia representaatioita, tai fokusoidummin veden tai metsien näkökulmaa. Itse en jokaiseen sessioon osallistumaan ehtinyt, mutta ehdin sentään kuulemaan kiinnostavia esitelmiä mikrohistoriasta, uuden ajan alun noituudesta ja loitsuista sekä ekokriittisestä näkökulmasta elokuvahistoriaan. Elokuvista päästiin nauttimaan myös esityksinä. Kulttuurihistorian tutkija Noora Kallioniemi oli koonnut kotimaisista ympäristöaiheisista, 1960-2000-luvuilla tehdyistä lyhytelokuvista kokonaisuuden, jossa teemoina olivat esim. Kemijoen säännöstely, jokihelmisimpukka ja saamelainen ympäristösuhde. Toisena elokuvana konferenssissa esitettiin professori ja runoilija Juan Carlos Galeanon dokumentti El Rio, joka kertoo Amazonin alueen monilajisesta ekosysteemistä ja siihen liittyvistä haasteista.
Konferenssin päätteeksi järjestettiin ISCH:n vuosittainen yleiskokous, jossa kerrottiin myös ensi vuoden konferenssin ajankohta. Seuraavan kerran kulttuurihistorioitsijat kokoontuvat syyskuussa 2026 Pariisissa. Lisätietoa tulevasta konferenssista tulee aikanaan ISCH:n kotisivuille.
Rovaniemellä saatiin nauttia myös pohjoisen kesän monista väreistä.
ISCH 2025:n järjestivät yhteistyössä International Society for Cultural History (ISCH), Lapin ja Turun yliopistojen kulttuurihistorian oppiaineet sekä Kulttuurihistorian seura. Itse olin mukana järjestelytoimikunnassa alusta asti edustamassa ensisijaisesti seuraa ja hoitamassa some- ja verkkosivuviestintää. Suurin kiitos konferenssin järjestelyistä menee Lapin yliopiston kulttuurihistorian yliopistolehtori Pälvi Rantalalle sekä konferenssisihteeri Anu Haaraojalle. Reilun vuoden mittaisen järjestelytyön aikana sattui joitain isompiakin mutkia matkaan, ja vielä konferenssiviikollakin jännitystä toivat mm. lentoalan lakot, mutta loppujen lopuksi asiat järjestyivät parhain päin ja konferenssi sujui mainiosti, kiitos Anun ja Pälvin!
Olen Ringa Takanen, Kulttuurihistorian seuran hallituksen varajäsen. Seuran jäseneksi liityin heti sen perustamisen jälkeen 2017. Olen pitkään työskennellyt museokokoelmien parissa. Pidän sitä erittäin tärkeänä työnä kulttuuriperinnön säilymisen ja avaamisen kannalta. Elokuusta 2025 alkaen toimin postdoc-tutkijana Turun yliopistossa Koneen säätiön rahoituksella. Erityisalueeni on 1800-luvun ja 1900-luvun alun kuvallinen kulttuuri.
Oppiaineellinen kotini on taidehistoria, mutta kulttuurihistoriallinen suuntautuneisuus on ollut koko opintojen ja tutkijanpolkuni ajan voimakas. Koen molemmat oppiaineet alma materiksi. Kun aloitin aikoinaan Turun yliopistossa kulttuurihistorian sivuaineopinnot, valkeni minulle, että ne useat erittäin mielenkiintoiset menneisyyttä käsittelevät kirjat, joita kiikutin yläaste- ja lukioiässä kasoittain kotikaupungin kirjastosta, olivatkin kulttuurihistoriaa käsitteleviä opuksia!
Koronavuonna 2020 päivänvalon nähnyt väitöskirjani Laupeus ja inhimillisyys: Naisten ääni, affektiiviset elemuodot ja ikonografian murros suomalaisissa alttaritauluissa vuosina 1870–1920 yhdistää taide- ja kulttuurihistoriallisen tutkimuksen katsantotapoja ja metodeja. Samoin meneillään oleva postdoc -hankkeeni, työnimeltään Narratiivisen maalaustaiteen kerronnan muodot, yhteiskunnallisuus ja menneisyyden rekonstruktiot 1800-luvun Suomessa on näkökulmiltaan monialainen.
Vaikka olen tutkinut erityisesti 1800-luvun kuvakulttuuria eri muodoissaan, hyvin monenlaiset aiheet ja aikakaudet kiehtovat. Esimerkiksi musiikkifestivaalien yhteydessä esillä oleva taide on aihe, johon haluaisin vielä joskus tarttua. Mielestäni mikä tahansa tutkimuskohde on kiinnostava, kun siihen syventyy. Perustutkinto-opiskelijana oli erityisen mahtavaa se, kun pääsi laajentamaan tietopohjaa ja osaamistaan hyvin monenlaisiin suuntiin. Esseitä tuli kirjoitettua niin nuuttipukkiperinteestä kuin muinaissuomalaisten metsäsuhteesta.
Taiteen ja visuaalisen kulttuurihistorian tutkimuksessa inhimillinen toiminta ja siitä kumpuavat ja siihen vaikuttavat visuaaliset aineistot ovat loputtoman kiehtovia. Minuun teki syvän vaikutuksen, kun ensi kerran nuorena opiskelijana kuulin historiantutkimukseen liitetyn lausahduksen: Menneisyys tulee tuntea, jotta voi ymmärtää nykyhetkeä ja suunnitella tulevaisuutta.
Turun yliopiston tohtoripromootio 15.-16.5.2025 oli kaksipäiväinen spektaakkeli, joka yhdisti vuosisataiset akateemiset perinteet ja symboliikan nykyaikaiseen juhlakulttuuriin. Keskiajalta periytyvä tohtoripromootio on akateemisista juhlista ylin. Tällä kertaa promovoitiin kymmenen kunniatohtoria ja 190 tohtoria eri tiedekunnista.
Hattuja ja miekkoja promootioaktin harjoituksissa. Kuvaaja Satu Sorvali.
Promootioiden pitkä historia lyhyesti
Promootion juuret juontuvat 1200-luvun Pariisin ja Bolognan yliopistoihin. Seremonia saapui lopulta Uppsalan yliopiston kautta Suomeen ja ensimmäinen promootio järjestettiin vuonna 1643 Turun akatemiassa. Alkujaan promootiot olivat pääosin maisterivihkimisiä, mutta 1700-luvun lopulla Turussa ryhdyttiin promovoimaan myös tohtoreita. Historioitsija Topi Artukan mukaan Turun akatemia järjesti vuoteen 1827 mennessä 70 promootiota, joista 18 oli tohtoripromootioita. Turun palon jälkeen promootioperinne siirtyi Helsinkiin silloiseen Aleksanterin yliopistoon ja Turku jäi ilman promootioita sadan vuoden ajaksi. Turun yliopisto perustettiin vuonna 1920, mutta avajaisjuhlia ja ensimmäistä promootiota saatiin odottaa vuoteen 1927 saakka, jolloin järjestettiin yhdistetty maisteri- ja tohtoripromootio. Toisen maailmansodan jälkeen tohtoripromootiot jatkuivat Turussa vuonna 1955. Promootioita järjestettiin seuraavina vuosikymmeninä 3–5 vuoden välein. Kun opiskelijamäärät alkoivat vähitellen kasvaa, maisteripromootiot jätettiin 1970-luvulta lähtien pois, ja ainoastaan tohtoreita promovoitiin.
Juttu Turun yliopiston avajais- ja promootiojuhlasta 1927. Turun Sanomat 13.5.1927, nro 128, 1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. (Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan lehteä.)Turun yliopiston vihkiäiset ja ensimmäinen promootio 12.5.1927. Juhlakulkue Aurakadulla. Kuva julkaistu Turun Sanomissa. Turun kaupunginmuseo.Turun yliopiston vihkiäiset ja ensimmäinen promootio 12.5.1927. Kulkue Aurakadulla Kaupungintalon kohdalla. Etummaisena kansleri E. N. Setälä ja hänen takanaan rehtori V. A. Koskenniemi. Kuva julkaistu Turun Sanomissa. Turun kaupunginmuseo.Tuoreita tohtoreita yliopiston päärakennuksen Phoenixin pääsisäänkäynnin edustalla vuonna 1927. Kuva: Turun yliopisto.Turun yliopiston promootioakti 3.6.1955 Konserttitalossa. Liisi Oterma vihitään tohtoriksi. Kuva: Turun yliopisto.
Promootioita järjestetään nykyisin yhä useammin, koska tohtoreiden määrä on kasvanut. Esimerkiksi Turun yliopistossa niitä järjestetään 2–3 vuoden välein, mutta osallistujamäärää pyritään rajoittamaan hallittavuuden vuoksi. Ohjelmaperinteitä on myös muokattu, muun muassa aiemmin ohjelmistoon kuuluneet seppeleensitomiset ja purjehdukset ovat jääneet vuosien saatossa pois, mutta uusiakin on tullut mukaan, kuten miekanhiojaiset.
Esivalmisteluita
Promootioon osallistuminen vaatii valmistautumista. Ensimmäinen tehtävä on hankkia (tai lainata) tohtorinhattu ja -miekka – ilman niitä ei seremoniaan ole asiaa. Toisin kuin ylioppilaslakki, jollaiseksi on erään modistin mukaan lähestulkoon aina valittu liian pieni, tohtorinhattu tehdään käsityönä tarkasti kantajansa pään mittojen mukaisesti. Turun yliopiston kaikissa tiedekunnassa hattu on musta, paitsi oikeustieteellisessä, jossa hattu on viininpunainen. Hatun etuosaan kiinnitetään lyyra, joka malli vaihtelee tutkinnosta riippuen.
Tohtorinhattuja. Kuvaaja Hanna Oksanen, 2020. Turun yliopisto.
Saksalaista tekoa olevan, Akseli Gallen-Kallelan vuonna 1918 Suomen viralliseksi siviilimiekaksi suunnitteleman siron tohtorinmiekan voi ostaa muutamasta eri liikkeestä. Miekkaa on myynnissä kahta eri pituutta kantajastaan riippuen ja sitä pidetään vasemmalla puolella. Jos ei ole saatavilla sopivaa vyötä, on myös mahdollista ostaa erillinen miekkavyö. Tiettävästi vain Suomessa tohtorit saavat miekat. Promoottori Jarkko Kari arvelikin promootioaktipuheessaan, että se saattaa olla jopa valttia kilpaillessa kansainvälisistä tulevista huippututkijoista. (Huom! Miekkaa voi käyttää myös nakkien pilkkomiseen, ks. Helsingin yliopiston promootiojuhla 1960: Finlandia-katsaus 471, Allan Pyykkö. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti.)
Koska promootioakti on kaikkein tärkein ja muodollisin akateeminen juhla, siihen pätee erittäin tarkka pukukoodi. Turun yliopiston mukaan promovoitavan tuleekin etsiä ajoissa itselleen:
Pitkä musta, pitkähihainen puku (ei avokaulainen), mustat käsineet, mustat kengät (ei avokantaisia, umpinaiset), ei käsilaukkua, ihonväriset sukkahousut tai vaihtoehtoisesti
Frakki, mustat liivit, valkoinen solmuke, valkoiset käsineet, mustat nahkakengät, ei valkoista taskuliinaa
Promootioillallisella ja varsinkin miekanhiojaisissa pukuohje on sallivampi.
Tohtoripromootioon saa osallistua vain kerran, mutta tohtoriksi valmistumisajalla ei ole väliä. Tälläkin kertaa oli mukana henkilöitä, joilla oli vierähtänyt väittelystä jo esimerkiksi viisi tai seitsemänkin vuotta.
Hattu ja miekka piti toimittaa yliopistolle hyvissä ajoin ennen seremoniaa, joten niistä ei tarvinnut kantaa huolta ennen promootioaktia.
Aktiharjoituksista miekanhiojaisiin
Promootio käynnistyi torstaina 15.5. harjoituksilla, joissa kaikki seremoniaan osallistuvat – tohtorit, kunniatohtorit ja promoottorit – perehtyivät tarkasti aktin kulkuun. Juhlamenojen ohjaajana toimi tällä kertaa kulttuurihistorian professori (ja Kulttuurihistorian seuran puheenjohtaja) Hannu Salmi. Lisäksi siihen kuuluivat yliairut, professori Anna Axelin lääketieteellisestä tiedekunnasta, viestintäjohtaja Anne Paasi yliopiston viestinnästä sekä tohtorijäsenet Suvi Jokila, Einari Kurvinen ja Saana Myllyntausta.
Tapahtumapaikaksi valikoidulla Logomolla oli täydet juhlavalmistelut päällä, trukkeja ajoi sinne tänne, kattovaloja säädettiin ja väkeä lappoi sisään, mutta promovendin eli promovoitavan henkilön näkökulmasta kaikki sujui erinomaisen hyvin organisoidusti. Kun olimme löytäneet omasta tiedekunnasta koostuvan joukon luokse, järjestäydyimme seuraavaksi nimijärjestyksessä kahteen eri jonoon. Sitten lähdimme kävelemään juhlasaliin pitäen huolen siitä, että kuljimme linjakkaasti ja sopivalla vauhdilla parimme kanssa. Salissa istuttiin ennalta määritellylle omalle paikalle ja sen jälkeen käytiin läpi proseduuri, jossa kunniatohtoreille ja uusille tohtoreille annetaan hattu, miekka ja diplomi. Suurinta jännitystä tässä vaiheessa aiheutti se, miten riviltä edetään yksitellen sutjakkaasti ja tyylikkäästi lavan eteen. Sitten piti vielä muistaa oikea järjestys: lavan eteen asettautunut promoottori painaa ensin hatun promovendin päähän, sitten promovendi ottaa promoottorilta molemmilla käsillä vastaan miekan, siirtää sen vasempaan käteen. Sitten otetaan diplomi oikeaan käteen ja kumarretaan promoottorille. Tämän jälkeen ollaan tarkkana: pitää pyörähtää vasemmalta (ei oikealta!) yleisöön päin ja kumartaa heille. Sen jälkeen kävellään rauhallisesti omalle istuinriville, jäädään seisomaan ja liikutaan vasemmalle sitä mukaa kun muut rivillä istujat saapuvat edestä, kunnes viimeinenkin promovendi on saanut omat tohtorin tunnusmerkkinsä ja palannut istuinrivilleen.
Näin mallikkaasti otettiin miekka vastaan Turun yliopiston promootioaktiharjoituksissa vuonna 1955. Filosofisten tiedekuntien promoottori Einar W. Juva ojentaa miekan promovendille Eero Matinollille. Turun yliopisto.
Muutaman tunnin harjoitusten jälkeen saattoi levätä hetken ja vaihtaa kenties vaatteensa, kunnes alkoivat miekanhiojaiset yliopiston päärakennuksen aulassa. Aulaan sijoitetulla pöydällä meitä tervehtivät tarkkaan järjestykseen asetellut miekat. Topi Artukan mukaan miekat tulivat aikoinaan ylioppilaiden sotisopiin saksalaisen mallin mukaan ja jo vuoden 1927 promootiossa ojennettiin promovoitaville miekat. Itse miekanhiojaisperinne sai alkunsa kuitenkin vasta 1960-luvulla. Sen kautta haluttiin saavuttaa uusi yhteys menneisiin Turun akatemian aikoihin.
Vieraita saapumassa miekanhiojaisiin 2025. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Miekanhiojaisissa nostettiin malja, pidettiin puheita ja tarjottiin kevyttä buffet-ruokaa. Saimme todistaa upean miekalle omistetun paritanssiesityksen ja kuulimme puheen miekalle. Oli jotenkin epätodellinen olo, kun esille nostettiin viisi kappaletta tahkoja. Jäi epäselväksi, olivatko ne alkuperäiset sieltä kuudenkymmenen vuoden takaa, mutta ulkonäkönsä perusteella olisivat voineet olla. Selvisi sitten sekin, ettei ollut tarkoitus oikeasti terävöittää miekkaa kuohuviinillä kostutetulla tahkolla, vaan kyseessä oli symbolinen teko. ”Hiominen” tapahtui aakkosjärjestyksessä yhtä aikaa kullakin tahkolla. Yksi promootiotoimikunnan jäsen ojensi miekan promovendille, toinen kostutti tahkoa viinillä ja jos ei ollut seuralaista pyörittämässä tahkoa, kolmas promootiotoimikunnan tohtorijäsen hoiti tehtävän. Kun riitti oli suoritettu, miekka sujautettiin tuppeen ja se otettiin jälleen promootiotoimikunnan huostaan.
Tanssi miekalle. Kuvaaja: Satu Sorvali.Tahkot on otettu esiin. Kuvaaja: Satu Sorvali.Hiomista odottavat miekat. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Ylin ja tärkein juhla
Varsinainen promootiopäivä, perjantai 16.5., alkoi monilla aamuvarhain kampaajalla ja meikkaajalla – niin minullakin. Tämän jälkeen piti siirtyä Logomoon promootioaktia varten. Järjestäydyimme tiedekunnittain ja pareittain akateemista kulkuetta varten, kärjessä yliopiston johto ja professorit sekä promoottorit, ja astelimme juhlallisesti ja rauhallisesti saliin, jossa olivat vieraat jo istumassa katsomossa. Ensin rehtori Marjo Kaartinen ja promoottori, professori Jarkko Kari pitivät omat puheensa ja sitten promovoitiin kunniatohtorit.
Kunniatohtorin arvonimi myönnetään tiedekunnittain sellaisille henkilöille, jotka ovat meritoituneet yhteiskunnallisesti tai tieteellisesti. Heitä olivat tänä vuonna muun muassa moninkertainen Finlandia-palkittu kirjailija Pajtim Statovci (humanistinen tiedekunta) ja tiedettä popularisoinut kirjailija, tutkija Tiina Raevaara (lääketieteellinen tiedekunta ja humanistinen tiedekunta). Triviana mainittakoon, että ensimmäisen kunniatohtorin tittelin ansaitsi vuonna 1927 Turun yliopiston kansleri J. R. Danielsson-Kalmari. Trivia #2: Urho Kekkonen promovoitiin urallaan 19 kertaa kunniatohtoriksi vuosien 1953 ja 1979 välillä.
Filosofisten tiedekuntien (humanistinen ja matemaattis-luonnontieteellinen) vuoro tuli ensimmäisenä. Promoottorina toimi professori Jarkko Kari. Tässä vaiheessa moni meistä todennäköisesti kertasi päässään mantraa: taivuta päätä promoottoria kohti, ota miekka kaksin käsin, vie se vasempaan käteen, ota diplomi, kumarra, pyörähdä vasemmalta toiselle puolelle, kumarra yleisölle, astele rauhallisesti pois omalle riville. Ja toivoi, ettei kompastuisi tai pudottaisi tohtorin merkkejään matkalla. (Kaikki suoriutuivat tehtävästä loppujen lopuksi hyvin!)
Latinankieliset tekstit toistuivat ja erityisesti sanat gladius, pileus, diploma jäivät kaikumaan mieleen. Miekka, hattu, diplomi. Tohtorinhattu edustaa vapautta ja akateemista riippumattomuutta, miekka taas hengen terävyyttä ja tohtorin oikeutta puolustaa totuutta. Diplomi taasen on asiakirja, joka todistaa tohtorinarvon myöntämisen.
Kun lopulta noin kolmen tunnin kuluttua kaikki tiedekunnat oli käyty läpi ja jokaisella tohtorilla oli omat tohtorin symbolinsa hallussa, saimme nauttia yliopiston piirissä toimivan sinfoniaorkesterin Collegium Musicumin tulkinnoista Armas Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen sävellyksistä. Lopuksi laulettiin Maamme-laulu ja tämän jälkeen marssimme juhlallisesti ulos salista. Salin ulkopuolella oli hetki aikaa tavata vieraita ja hengähtää. Promovendit saivat pientä välipalaa ja juotavaa ja sitten olikin jo aika siirtyä tilausbusseihin, jotka ajoivat meidät kauppatorille. Siellä järjestäydyimme oman tiedekunnan sekä sen mukaan, menikö Turun tuomiokirkkoon jumalanpalvelukseen vai tunnuksettomaan tilaisuuteen Turun Taidehalliin. Lähdimme marssimaan ja ainakin itselleni tämä oli ehkä kohokohta koko promootiotapahtumassa, joka sai tuntemaan akateemista yhteisöllisyyttä. Kaduilla oli hauskaa havaita tuttuja kasvoja ja toisaalta myös sattumalta paikalle eksyneitä ja hämmästyneitä turisteja.
Promootiokulkue. Kuva: Satu Sorvali.
Kuten 1800-luvun alun promootioissa, myös vuonna 2025 olivat kirkkoon tervetulleita kutsuvieraiden lisäksi kaikki halukkaat. Saarnoissa toistuivat jo aiemmissa puheissa tutuksi käynyt teema, tieteen ja totuuden puolustaminen myrskyisessä nykymaailmassa, jossa tutkitulla ja luotettavalla tiedolla on äärimmäisen suuri tarve. Jumalanpalveluksen jälkeen oli aikaa viettää läheisten parissa, ottaa kuvia ja vetää henkeä ennen seuraavaa koitosta.
Spektaakkelin loppuhuipennus
Päivä huipentui promootioillallisiin Logomossa, jossa nautittiin kolmen ruokalajin ateria puheiden ja laulu- ja tanssiesitysten höystämänä. Illallisten puheissa toistui tieteen arvostaminen ja puolustaminen, mutta myös kulttuurihistoria hauskalla tavalla: ensin sen toi esille kulttuurihistorian professorina toiminut rehtori Marjo Kaartinen omassa puheessaan, ja myöhemmin kulttuurihistoriasta väitellyt promovendi Janne Palkisto, joka muun muassa esitteli niitä moninaisia aiheita, joista viime vuosina on syntynyt kulttuurihistorian väitöskirjoja. Tällä kertaa promovoitiin viisi vuosina 2022–24 kulttuurihistoriasta valmistunutta tohtoria, itseni mukaan lukien. Vielä kun muistaa, että Hannu Salmi oli juhlamenojen ohjaaja, niin kulttuurihistoria tosiaan loisti kirkkaasti läsnäolollaan seremoniassa.
Juhlahumua Logomolla. Kuvaaja: Satu Sorvali.Promootioillallisen kattaus. Kuvaaja: Satu Sorvali.Juhlahumua 1927. Promootiopäivälliset Palokunnantalossa. Turun Yliopisto.Promootiopäivälliset vuonna 1955 Ylioppilastalossa. Turun yliopisto.Promootiopäivälliset vuonna 1960 Ylioppilastalossa. Turun yliopisto.
Mitä jäi käteen, paitsi miekka ja diplomi?
Vaikka osallistuminen kaksipäiväisen tilaisuuden kaikkiin tapahtumiin vaati suhteellisen muhkeaa setelinippua, oli hienoa päästä osalliseksi vuosisataisia perinteitä. Miekanhiojaisista, aktista, kirkosta ja illallisista jäivät hienot muistot, ja ne nostivat akateemisen yhteisöllisyyden tuntoa. Kuten menneinä vuosisatoina, myös nykyajan tohtoripromootiossa korostuvat yliopiston yhtenäisyys ja tieteen arvostus. Olemme kaikki valmiina puolustamaan tiedettä (symbolisesti) terävillä miekoillamme!
Lähteet
Artukka, Topi: Promootioiden historiaa Turussa. Auraica. Scripta a Societate Porthan edita. Vol. 13, 2022: 35–41.
Yleisradio täyttää ensi vuonna kunnioitettavat 100 vuotta, mutta juhlavuoden lähestyessä olemme saaneet myös lukea ja kuulla myös ikävämpiä uutisia Ylen säästöistä. Kulttuurihistorian tutkija Paavo Oinonen käsitteli Ylen vaiheita vuonna 2019 julkaistussa teoksessaan, joka ilmestyi Kulttuurihistorian seuran Capsa Historiae -sarjassa. Nyt hän palaa ajankohtaisen kirjansa teemoihin tämän haastattelun myötä.
Pyynikin radioasema 1950-luvulla. Vapriikin kuva-arkisto. CC BY 4.0
Kertoisitko mitä teos käsittelee ja mistä idea siitä sai alkunsa?
Vain parasta kansalaisille. Yleisradiotoiminta julkisena palveluna käsittelee nimensä mukaisesti julkisen yleisradiotoiminnan muovautumista käytäntöinä ja yleisradioaatteena. Suomen Yleisradiota (Yle) tutkineena kaipasin suomalaista yleisesitystä käsitteen juurista ja sen nykyisestä merkityksestä. Idea eli pitkään. Lopullisesti toimeen tarttumaan innosti apuraha ja David Hendyn kompakti kirja Public Service Broadcasting (2013), jossa hän tiivistää britannialaisen BBC:n ideaalin. Vuonna 1922 perustettu brittiläinen BBC on ollut julkisesti rahoitettujen yleisradioyhtiöiden esikuva.
Millä tapaa teos kytkeytyy tällä hetkellä ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin?
Käsittelen kirjan viimeisessä kolmanneksessa esimerkein Suomen Yleisradioon 2000-luvun alkupuolella kohdistuneita poliittisia painostusyrityksiä. Vaikka yleisradiolaki takasi yhtiölle vakaat toimintaedellytykset, parlamentaarisesti valvottuna toimijana se on aina poliittisessa ohjauksessa.
Juuri tällä hetkellä Yle toteuttaa poliittisesti päätettyjä säästötoimia. Erityisen ajankohtaista on pohtia koko maan kattavan uutismedian peittoa, kun Yle vähentää myös maakunnallista uutishankintaa ja -välitystä. Samalla maakuntalehdistö on taloudellisesti yhä ahtaammalla mainostulojen paetessa somejäteille. Taustaoletukseni kirjassani oli, että säännelty julkinen media on demokraattisen yhteiskunnan peruselementti. Se on yhä ajankohtainen aihe.
Kenelle suosittelisit kirjaa?
Edelleen se antaa paikansa pitävän kuvauksen public servicen britannialaisista juurista ja BBC.n ensimmäisen pääjohtajan John Reithin periaatteista. Suomen osalta keskeistä on, miten yleisradioyhtiö on reagoinut erilaisiin ulkoisiin paineisiin. Suosittelisin sitä yleisradiotoimintaa tutkivalle opiskelijalle ja tutkijalle. Kirja johdattaa tuolloiseen tutkimustilanteeseen ja käytyihin keskusteluihin, mutta se ei mene aiheeseen syvemmälle. Kokonaisuus on yleiskatsaus.
Nyt kun kirjan julkaisusta on kulunut kuusi vuotta, mitä ajattelet siitä nyt? Muuttaisitko tai täydentäisitkö sitä joltain osin?
Jo kirjoittaessani ymmärsin, että paljon jää kertomatta. Nyt kirjoittaisin teokseen lisää yleisradioyhtiöiden kansainvälisestä toiminnasta ja siitä, miten julkinen palvelu on määrittynyt Euroopan yleisradioliiton (EBU) kanssa toimien. Kun Yle täyttää vuonna 2026 sata vuotta, tutkimustilanne paranee merkittävästi uusien instituutiohistorioiden myötä.
Kaikkiaan tasavuositeoksia tulee useita. Lisäksi Anu Koivusen, Mari Pajalan, Laura Saarenmaan ja Janne Zareffin tuore Kulttuuritelevision aika. Suomalaisen television toinen historia 1970–1980-luvuilla (2024) on merkittävä lisä yleisradiotutkimukseen. Se syventää käsitystämme suomalaisen television suuruuden ajasta unohtamatta Mainos-TV:n merkitystä (MTV) ja tulkitsee TV-historiaamme uudelleen kulttuurin käsitteen lävitse.
Ylen uutisankkuri Arvi Lind televisiostudiossa 1988. Kuvaaja: Hannu Lindroos. JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Hannu Lindroosin kokoelma. Museovirasto. CC BY-NC-ND 4.0
Oletko julkaissut tai onko sinulla suunnitteilla lisää aiheeseen liittyviä kirjoja tai artikkeleita?
Ylen satavuotishistorian Yle ja kulttuuri -osio julkistetaan kesällä 2025. Kirjoittajaryhmää on koordinoinut professori Anu Koivunen. Olen yhtenä kirjan epävirallisen ohjausryhmän jäsenenä kirjoittanut kaksi pientä näkökulma-artikkelia. Suunnitteilla on myös ääniradiota käsittelevä tutkimusartikkeli, mutta siitä on liian aikaista puhua, sillä koossa ovat vasta analysointia odottavat aineistot.
Voisitko suositella lisälukemista aiheesta kiinnostuneelle?
Edellä mainittujen teosten lisäksi suomalaisesta yleisradiotoiminnan historiasta kiinnostuneen kannattaa tutustua Martti Soramäen kirjaan Sensuurista sananvapauteen. Yleisradio 1926–2022 (2022), jonka julkaisu aloitti yhtiön 100-vuotisjuhlinnan. Otsikko kertoo tekijän oletuksen yleisradioyhtiön muutoksen suunnasta. BBC:n satavuotista historiaa juhlisti David Hendyn merkittävä teos The BBC: A People’s History (2022).
Voit ladata ja lukea Paavo Oinosen Vain parasta kansalaisille. Yleisradiotoiminta julkisena palveluna -kirjan täältä.
Kulttuurihistorian seura 