Kulttuurihistorian seura julkaisi 2017 vertaisarvioimattomassa Capsa Historiae -sarjassaan Juha Isotalon kirjan Herodotoksen ja Thukydideen ideaalit ja historiankirjoitus. Teos tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen kahden antiikin ajan merkittävän historioitsijan ajatteluun ja työhön – ja paljastaa, etteivät heidän metodiset ja näkökulmaeronsa olekaan ihan niin mustavalkoisia kuin usein esitetään. Isotalo palaa kirjan teemoihin tässä haastattelussa.
Kertoisitko mitä teos käsittelee ja mistä idea siitä sai alkunsa?
Innostuin kreikkalaisesta mytologiasta jo peruskoulussa luettuani Alf Henriksonin Antiikin tarinoita. Opintojeni aikana huomasin, että kreikkalaisista historioitsijoista Herodotos näytti toteuttavan kulttuurihistorialle tyypillistä ideaalia historiankirjoituksesta siinä missä Thukydides toteutti poliittiselle historialle tyypillisempää. Siitä syntyi ajatus vertailla kummankin kirjoittajan ideaaleja, joita he asettavat itselleen ja historiankirjoitukselleen. Pro gradu –tutkielmassani vertailen näitä esitettyjä ideaaleja sekä toisiinsa että omaan analyysiini siitä, miten molemmat onnistuvat toteuttamaan niitä. Tämä kirja on hieman päivitetty versio siitä gradusta.
Millä tapaa teos kytkeytyy tällä hetkellä ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin?
Molempien historioitsijoiden kohdalla on pitkään keskusteltu heidän suhteestaan totuuteen. Kumpaakaan ei voida pitää modernin historiantutkimuksen ideaalien mukaisena tutkijana, sillä he edeltävät sellaisen kirjoittamisen genren ja genrerajojen syntymistä. Kummankaan lähteiden käyttöä ei voisi pitää nykykäsityksen mukaisesti tutkimuksena.
Nykyään puhutaan totuudenjälkeisestä ajasta, jossa vanhat ideaalit todistettaviin faktoihin perustuvasta argumentaatiosta ovat menettäneet merkitystään. Herodotos ja Thukydides ovat tässä mielessä totuutta edeltävän ajan kirjoittajia ja heidän käsitystensä tarkastelu on mielestäni hyödyllistä, kun mietimme, minkä arvon annamme totuudelle ja mitä se tarkoittaa nykyisessä yhteiskunnallisessa ajattelussa.
Herodotoksen patsas Wienin parlamenttitalon edessä. Wikimedia Commons.
Kenelle suosittelisit kirjaa?
Suosittelen kirjaani ennen kaikkea itselleni. Palaan siihen usein etsiessäni lähteitä, jotka tiedän käyneeni läpi ja sitaatteja, joita en enää muista oikein, mutta joiden tiedän löytyvän kirjasta. Samasta syystä voin suositella teosta paitsi kirjoittamisen ideaaleista kiinnostuneille, myös lähdeluettelona klassisen kauden Kreikan historiankirjoitukseen.
Thukydideen patsas Wienin parlamenttitalon edessä. Wikimedia Commons.
Nyt kun kirjan julkaisusta on kulunut kahdeksan vuotta, mitä ajattelet siitä nyt? Muuttaisitko tai täydentäisitkö sitä joltain osin?
Minua kohtasi harvinainen onni, kun sain graduni kansittamisen jälkeen mahdollisuuden korjata siihen jääneitä virheitä tämän kirjan myötä. Se ei tarkoita, etteikö siinä edelleenkin ole muutamia noloja kömmähdyksiä, jotka haluaisin korjata. Pääargumenttien osalta olen edelleen samaa mieltä kuin kirjaa kirjoittaessa: Thukydides asettaa kirjoittamiselleen tiukemmat ideaalit kuin Herodotos ja sen seurauksena ei noudata niitä yhtä hyvin kuin Herodotos, jonka agenda sallii kirjoittamisen laveammista aihepiireistä.
Oletko julkaissut tai onko sinulla suunnitteilla lisää aiheeseen liittyviä kirjoja tai artikkeleita? Voisitko suositella lisälukemista aiheesta kiinnostuneelle?
Väitöskirjaprojektissani olen jatkanut Herodotoksen parissa. Tutkin hänen etnologioissaan käyttämäänsä suullista lähdeaineistoa ja hänen narratiivinsa välittämien tarinoiden tuottamia identiteettejä.
Kulttuurihistorian seuran julkaisemassa kirjassa Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan on myös artikkelini ”Herodotoksen narratiivi myyttisistä eläimistä” antiikin eläintutkimuksesta kiinnostuneille. Herodotoksen Historiateoksesta löytyy useita mielenkiintoisia tarinoita erikoisista eläimistä. Näiden tarinoiden silkkaa olemassaoloa on käytetty lyömäaseena Herodotoksen uskottavuutta vastaan ja artikkelissani analysoin mikä niiden narratiivinen funktio on.
Voit ladata Herodotoksen ja Thukydideen ideaalit ja historiankirjoitus e-kirjan täältä.
Isotalon artikkeli ”Herodotoksen narratiivi myyttisistä eläimistä” löytyy Kulttuurihistorian seuran 2022 julkaisemasta teoksesta Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Kirjasta lisätietoa täällä.
Pohjois-Norjassa Varanginvuonon ympäristöstä löytyy useita kiinnostavia historia- ja kulttuurikohteita tutustuttavaksi. Vierailin alueella viime syksynä työreissun merkeissä, ja vinkkaan tässä tekstissä joistain kulttuurihistoriallisesti kiinnostavista kohteista ja museoista alueelta. Oma vierailuajankohtani osui syys-lokakuun vaihteeseen, mistä johtuen moni kohde oli jo sulkenut ovensa kesäkauden jälkeen. Parempi ajankohta vierailuun lienee siis kesäkausi, joskin syksyisessä Pohjois-Norjassa riittää toki runsaasti katseltavaa luonnon osalta.
Ä’vv Saa’mi Mu’zei
Kun rajan ylittää Näätämöstä, pääsee pian Neidenissä sijaitsevaan, kolttasaamelaisista kertovaan Ä’vv-museoon. Museo on avautunut vuonna 2017 ja kertoo perusnäyttelyssään kolttasaamelaisista ihmisistä, elämästä, historiasta, kulttuurista ja elinkeinoista. Museon näyttely on jaettu kolmeen osaan, joissa kerrotaan kolttasaamelaisista, heidän vuotuiskierrostaan sekä historiasta. Näyttelyssä nousee myös esiin yhteiskunnan suhde alkuperäiskansaan ja alkuperäiskansojen oikeuksiin. Näyttelyn tekstit ovat viidellä kielellä (kolttasaami, norja, suomi, venäjä ja englanti), ja esine- ja kuvamateriaali on runsasta.
Pyhän Yrjön kappeli
Neidenissä sijaitsee myös Kolttakylä, joka toimi alkuun kesäpaikkana ja myöhemmin ympärivuotisena asuinpaikkana kolttasaamelaisille Näätämön siidan alueella. Tänä päivänä Kolttakylässä on vain yksi asuttu talo. Kylästä löytyy myös Pyhän Yrjön kappeli vuodelta 1565.
Lampaita ja maisemia Mortensnesissa
Varanginvuonon pohjalta, Varangerbotnin taajama-alueelta löytyy Finnmarkin alueen saamelaisista ja etenkin merisaamelaisista ja heidän kulttuuristaan kertova Várjjat Sámi Musea. Museon perusnäyttely avaa merisaamelaisten elämää ja kulttuuria Varanginvuonon alueella aina esihistoriasta nykypäivään. Dioraamojen kautta elävöitetään alueen ympäristöä ja luontoa sekä erilaisia asumistapoja. Näyttelytekstit löytyvät näytöiltä, ja niitä löytyy kiinnostuneelle luettavaksi runsaasti – itse olisin kaivannut tiiviitä seinätekstejä näyttöjen tuijottelemisen sijaan. Museorakennuksen lisäksi kannattaa – etenkin jos liikkuu omalla autolla – käydä tutustumassa myös Mortensnesin kulttuuriympäristöalueeseen, joka on noin parikymmenen kilometrin päässä Varangerbotnista. Alueella on kesäisin avoinna oleva museorakennus näyttelyineen sekä saamelaisten esihistoriaan kytkeytyvä muinaismuistoalue, johon voi tutustua kävellen.
Vuoreija Domenilta päin
Varangin niemimaan itäkärjestä ajetaan merenalaisen tunnelin läpi Vuoreijan kaupunkiin. Sitä ennen on ohitettu maantiellä noitavuori Domen. Tämän matalan tunturin etelärinteessä uskotaan olevan noitien käytössä olleita luolia, ja myös helvetinportin uskotaan löytyvän sieltä. Tänä päivänä Domenin päällä on näköalapaikka ja katos, jolta on hieno näkymä kohti Vuoreijan kaupunkia.
Noitavainoihin liittyen Vuoreijasta löytyykin vaikuttava muistomerkki Steilneset Minnested. Se koostuu pitkästä teräsrakennelmasta sekä suuresta mustan sävyisestä kuutiosta, joiden molempien sisältä löytyy ajatuksia herättävät installaatiot – kuvat eivät mielestäni tee oikeutta monumentille. 1600-luvun aikana Finnmarkissa tuomittiin 91 henkilöä – 77 naista ja 14 miestä – kuolemaan noituudesta syytettynä. Steilnesetin muistomerkki on omistettu heille. Rakennelmassa on nostettu esiin kaikkien 91 henkilön nimet ja syytteet. Joukossa on miehiä ja naisia, saamelaisia ja norjalaisia. Teos kuvaa paitsi yksittäisiä henkilöitä, myös aikakauden yhteisöjä, arvoja ja uskomuksia.
Steilnesetin muistomerkin viereltä löytyy tähdenmuotoinen Vuoreijan linnoitus. Linnoituksen sisätiloista löytyi näyttelyitä, joissa kerrottiin alueen historiasta. Vuoreijan linnoitus on maailman pohjoisin sotilaallinen linnoitus ja se on rakennettu 1730-luvulla. Nykyinen linnoitus on järjestyksessään kolmas, ja alueen linnoitushistoria ulottuukin 1300-luvulle. 1600-luvun noitavainoissa linnoitus toimi vankilana ja kidutuspaikkana noituudesta syytetyille. Toisen maailmansodan aikana linnoitus oli Norjan sotavoimien käytössä, ja sen salossa liehui pisimpään Norjan lippu ennen saksalaisten miehitystä. Kiinnostavana tieteenhistoriallisena kohteena linnoitus toimi vuonna 1769, kun sieltä tarkkailtiin onnistuneesti Venus-planeetan ylikulkua Auringon editse.
Pomorimuseo
Pomorimuseo on yksi osa Varangin museoiden kokonaisuutta. Museo kertoo Norjan ja Venäjän välisistä kauppasuhteista pomorikaupan ajoilta 1700-1900-luvuilta lähelle tätä päivää. Pomorit kävivät kauppaa Vienanmeren alueelta kohti Pohjois-Norjaa, ja pomorien tuoma puutavara vaihtui norjalaisten kalatavaraan. Samalla kulttuurit kohtasivat, jolloin syntyi esimerkiksi norjaa ja venäjää sekoittava venäjänorjan kieli. Pomorimuseo sijaitsee vanhassa puutalossa ja edustaa hieman vanhahtavaa museoesittämistä, mutta sillä on oma viehätyksensä ja museossa riittää runsaasti yksityiskohtia katseltavaksi. Näyttelytekstejä on norjan lisäksi mm. venäjäksi, englanniksi ja suomeksi.
Ajettaessa kohti Vuoreijan pohjoista kärkeä vastaan tulee vaikuttava taideteos, joka hallitsee karuhkoa maisemaa. Drakkar Leviathan valmistui vuonna 2016 ja on puoliksi viikinkilaivaa, puoliksi luurankoa yhdistävä puuveistos. Se on taiteilijaryhmän mukaan kertomus mm. merestä, myyteistä, ihmisten liikkeestä, puusta ja valaista. Teoksen suuri koko mahdollistaa kulkemisen myös puuosien alla, ja oman vierailuni aika kova tuuli loi kiinnostavan äänimaiseman teoksen ympärille.
Vesisaaressa voi tutustua tarkemmin kveenien historiaan Ruijan kveenimuseossa. Museo avautui uudistuneen vuonna 2021, ja sen näyttely esittelee kveenien historiaa, kulttuuria, kieltä ja elinkeinoja kuva-, esine- ja videomateriaalin kautta. Museon arkkitehtuurin lähtökohtana on toiminut varangintalo, mainio esimerkki ihmisen sopeutumiskyvystä arktisella alueella. Varangintalo on yhdistelmätalo, jossa ihmisten asuintilat ja navetta ovat yhdistyneet sisätiloissa olevan käytävän kautta. Näin edes kylmillä talvisäillä ei tarvitse kulkea ulkokautta eläimiä hoitamaan. Museon perusnäyttelyssä kveenien kulttuuria avataan monista eri näkökulmista, ja näyttelystä löytyy myös lapsille suunniteltuja osioita. Näyttelyn visuaalisessa ilmeessä hyödynnetään paljon seinäprojektioita, ja puupintaiset seinäelementit tuovat elävyyttä näyttelyteksteihin ja karttoihin.
Vadsø Museum – Ruija Kvenmuseum
Kveenit olivat Suomesta Ruijan alueelle muuttanutta väestöä etenkin 1700-luvulta 1800-luvun lopulle. Suomalaisten liikkumiseen Ruijan suuntaan edesauttoivat sota-ajat, katovuodet ja nälänhätä sekä suomalaisen uudisasutuksen leviäminen pohjoisemmaksi. Elannon saaminen kalastuksesta oli keskeisiä tekijöitä asettumisessa Jäämeren rannikolle. Tänä päivänä kveenit ovat kansallinen vähemmistö Norjassa ja myös kveenin kielellä on virallinen vähemmistökielen asema.
Rakennus, jossa kveenimuseo sijaitsee, kuului alun perin Norjan yleisradioyhtiölle NRK:lle. Tätä osaa talon historiasta esitellään pienoisnäyttelyssä, joka on sijoitettu vanhaan lähetysstudioon. Näyttelyssä kerrotaan NRK:n toiminnasta Vesisaaressa ja esimerkiksi kveenin- ja saamenkielisistä lähetyksistä. Esillä on radiotekniikkaa eri ajoilta, ja näyttelyssä nostetaan esiin myös kolme keskeistä naista lähetyshistorian ajalta. Näistä eräs on Eimi Vorren, joka toimi NRK Vesisaaren suomenkielisten lähetysten ensimmäisenä johtajana ja joka vaikutti työnsä ohessa myös monissa muissa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa toimissa suomalais- ja kveeniyhteisössä.
Tuomainengården
Vesisaaren museoon kuuluu myös useita vanhoja rakennuksia Vesisaaren keskustan lähistöllä, joista itse pääsin tutustumaan kahteen: Tuomaisen taloon ulkopuolelta ja Esbensenin taloon sisäpuolelta. Tuomaisen talo (Tuomainengården) on 1850-luvulla rakennettu tila, jonka nimi tulee talon 1918 ostaneilta Karoline ja Karl Tuomaiselta. Tuomaisen perhe hankki elantonsa kalastamalla ja pientilaa viljelemällä. Tilalla oli lampaita, lehmiä, härkiä ja hevosia, ja etenkin hevonen oli tärkeä kveeneille maanviljelyssä. Tuomaisentalo edustaa varangintaloa, ja tilalta löytyi sauna, joka oli vuoteen 1932 käytössä yhteissaunana naapurustolle. Tilalla sijaitsi myös leivinuuni, jossa alueen asukkaat kävivät paistamassa leipiä, ja 30-40-luvuilla leipomoa myös vuokrattiin.
Esbensengården
Mutkan takaa Tuomaisen talosta löytyy Esbensenin talo (Esbensengården), joka edustaa puolestaan kauppiasperheen elämää. Kauppias Rasmus Esbensen rakennuttivat talon 1840-luvulla ja tilan alueelta löytyvät myös mm. talli ja navetta. Esbenseneja asui talossa ainakin kolmen sukupolven verran aina 1970-luvulle asti, jolloin Vesisaaren kaupunki osti rakennuksen. Rakennuksessa on useita huoneita ja se on säilynyt lähes muuttumattomana 1800-luvun lopulta, joskin nykyinen kalustus ei ole talon alkuperäistä. Esbensenin talo kertoo kauppias- ja virkamieskunnan elämäntavoista 1800-1900-luvuilla ja on kiinnostava vastinpari Tuomaisen talolle.
Vesisaaresta täytyy mainita kiinnostava yksityiskohta menneisyyden kulkemiseen liittyen. Keskustan lähellä on nimittäin edelleen pystyssä ilmalaivamasto, joka pystytettiin kevättalvella 1926. Pohjoisella alueella kulki ilmalaivareitti, ja pian maston pystyttämisen jälkeen ilmalaiva Norge teki välilaskun Vesisaaressa. Kyseessä oli norjalaisen Roald Amundsenin, italialaisen Umberto Nobilen ja amerikkalaisen Lincoln Ellsworthin retki saavuttaa ja ylittää Pohjoisnapa ilmalaivalla, ja tämä retki myös onnistui toukokuussa 1926.
Pykeija
Kveenien historiasta kiinnostuneille hyvä vierailukohde on myös Pikku-Suomi eli Pykeija. Pykeija sijaitsee vastapäätä Vesisaarta vuonon toisella puolella, jonne suomalaisia saapui etenkin 1800-luvulla. Kylässä puhutaan edelleen tänä päivänä suomea, norjaa ja kveeninkieltä. Matalat rakennukset ja kapeat kadut luovat kylälle kotoisen tunnelman, ja se on myös alueen harvoja kyliä, joita ei toisessa maailmansodassa poltettu saksalaisten vetäydyttyä alueelta. Matkaseurueemme vierailu kylässä oli hyvin nopea, mutta tutkittavaa tässä pienessä sympaattisessa kalastajakylässä olisi enemmänkin.
Teksti ja kuvat: Elina Karvo Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran sihteeri ja työskentelee opasvalvojana Lapin maakuntamuseossa.
Lienevätkö kirjoittajankin esivanhemmat lähteneet aikoinaan Ruijan alueelle…? Kveenimuseosta löytyy seinällinen tuttuja suomalaisia sukunimiä, joita alueelle muuttaneet käänsivät kveenin kielelle.
Jouluaattoaamu vuonna 1974 oli hämärän pehmustama, ja Helsingin Herttoniemessä, kerrostalon toisessa kerroksessa, istui tumma hahmo keittiön pöydän ääressä. Taustalla kuului radiouutisten tunnusmelodia, kello oli tasan seitsemän.
Pihamaa ulkona oli yhtä musta kuin Elvi Saarisen mieli.
Arkkitehti Osmo Siparin suunnitteleman Hiihtäjäntie 8:n julkisivu Länsi-Herttoniemessä. Kuvaaja Eeva Rista 1970. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Elvi oli ollut eläkkeellä jo muutaman vuoden koulun keittäjän toimesta, ja hänen päivänsä täyttyivät pienistä rutiineista. Vaikka hänen eläkkeensä ei ollut suuri, hän osasi elää niukasti mutta mukavasti – olihan hän oppinut säästäväisyyden taidon jo lapsuudessaan.
Aamu alkoi, kuten tavallisesti, parilla kupilla Saludoa ja painomusteen tuoksuisella Helsingin Sanomilla. Elvi selasi lehteä puolihuolimattomasti, joka raportoi muun muassa runsaiden sateiden aiheuttamasta tulvasta Porvoossa ja juopuneiden suomalaisturistien poistamisesta lentokoneesta Kanarian saarilla. Talouden laskusuhdanne tulisi lehden haastattelemien asiantuntijoiden mukaan jatkumaan ainakin vuoteen 1976 saakka. Pian hänen huomionsa kiinnittyi ilmoitusosastoon ja hän tuhahti – niin moni oli hakenut itselleen seuraa näin joulun alla. Aaton lehdessä ei tällaisia ilmoituksia enää ollut, kuinkahan moni liennyt lopulta seuraa saanut.
Raitis vap. 36/180 virkam. hal. tutust. naish. jolle tulee yksinäinen joulu. Vast. Hels. San. Hämeenlinnan k. nim. ”Tavataan jouluna”.
Yksin, nti tai rva kutsutko joul. puur. virka el. ol. 51/170 miehen. HS pk nim. ”Yksin – 6300”
Raitis 34 v. m. etsii jouluseur. vap. n.henkilöstä. V. HS pk nim. ”En tanssi/611”
Yksinäisyyteen kyll, terv. elämänt. kunnioitt. leskir. 48 v. hak. seuraa raitt. ja ystäväll. kunnon miehistä. Vast. Hyrylän pt. nim. ”Ikävä yksin”.
60 v. yksinäinen mies etsii sopivaa joulunviettopaikkaa. Vast. maanantaihin menn. HS pääk. nim. ”Ei tupakoi/595”
(Henkilökohtaista. Helsingin Sanomat 12.12.1974)
Elvi tiesi, ettei jaksaisi enää tässä iässä aloittaa uutta ihmissuhdetta. ”Ei se ole minua varten,” hän sanoi kuin vakuudeksi itselleen, mutta silti jäi miettimään hetkeksi, millaista olisikaan, jos olisi ollut toinen ihminen hänen kanssaan joulua viettämässä. Siitä oli nyt viisi vuotta, kun Pentin sydän pettänyt kesken työpäivän ja Elvi oli jäänyt yksin. Suurimman osan ajasta yksinäisyys oli siedettävää, joskus jopa mieluisaa, mutta erityisesti juhlapyhinä se kuristi kurkkua ja puristi rintaa, kuten tällä hetkellä. Joulu, perhejuhla, oli pahin.
Nyt radiosta alkoi virrata joulumusiikkia, joka kantoi hänet hetkiseksi lapsuuden jouluihin Hauholla. Hän muisteli, miten äiti oli aina laulanut tehdessään joulusiivousta, eikä kovin hyvin, mutta täydellä sydämellä.
Riisipuuro oli valmista.
Radion yleisohjelma 24.12.1974 (aamusta keskipäivään)
5.30 Sävelradio. 6.00 Sää, uutiset ja aamun peili. 6.20 Aamuvartio. 6.25 Varhaiskonsertti. 7.00 Sää, uutiset ja aamun peili. 7.15 Säveltuokio. 7.30 Aamuvihje. 7.35 Hartaita säveliä. 7.50 Aamuhartaus. 8.00 Uutiset ja aamun peili. 8.15 Säätiedotus ja päivän ohjelma. 8.30 Kotona tehty työ ja sen arvo. (Uusinta). 9.00 Lasten radio. Samuli Satusen jouluaatto. 9.10 Lasten sävelradio. 9.30 Sävelradio. 10.00 Uutiset. 10.05 Valojen väikettä. Venny Kontturi pakinoi. 10.15 Jouluaaton säveliä. 11.00 Varjo. (Uusinta). 11.30 Uutiset. 11.40 Lasten Radio. Jouluaaton kuvakirja. 11.55 Suomen Turku julistaa joulurauhan. 12.10 ”Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen”.
(Radio ja TV aattona, joulupäivänä ja Tapaninpäivänä. Helsingin Sanomat 24.12.1974)
Hämärä alkoi vähitellen laskeutua harmaan tieltä. Elvi oli pukenut päälleen arkivaatteet, vähän siivoillut ja seisoi nyt keittiön ikkunan edessä katselemassa pihamaalle, jossa kiireisen näköiset ihmiset riensivät kuka mihinkin suuntaan. Elvillä ei ollut tänään asiaa kuin yhteen paikkaan. Muutama tunti myöhemmin hän puki ylleen parikymmentä vuotta vanhan, mutta edelleen hyväkuntoisen villakangastakkinsa ja suuntasi ulos tihkusateeseen. Helsingin liikennelaitoksen linja-auto kuljetti hänet Malmin hautausmaalle, jossa hän vei Pentille pienen havuasetelman ja kynttilän. Moni muu näytti olevan samoissa puuhissa ja hautausmaa näytti yllättävän kauniilta kaiken mustan ja harmaan keskellä.
Hietaniemen sankarihautausmaa jouluna 1962. Kuvaaja Pekka Kyytinen. Museovirasto CC BY 4.0.
Näyttää siltä, että ystävien määrä vähenee iän mukana. Magdalena Jaakkolan ja Antti Kariston ystävyysverkostoja Pohjoismaissa käsittelevässä tutkimuksessa 35 prosenttia suomalaisista 60–64-vuotiaista ilmoitti olevansa ilman yhtään ystävää. Voisi kuvitella, että vanhemmiten kanssakäyminen sukulaisten kanssa lisääntyisi tai kävisi kiinteämmäksi, mutta näin ei tutkimuksen mukaan ole. Suomessa vanhemmat ihmiset tapaavat sukulaisiaan jopa vähemmän kuin nuoret.
(Kristiina Alapuro: Yksilön ja yhteiskunnan ongelma, yksinäisyys. Suomen Kuvalehti 20.5.1977.)
Paluumatkalla Elvi pysähtyi hetkeksi miettimään, ostaisiko Eränkävijäntorin ostarilta pienen kuusen. Kauppias näkyi olevan vielä paikalla, mutta oli juuri pakkailemassa tavaroitaan pois. Viimeiset kuuset olisivat ehkä irronneet huokeammalla hinnalla, ja puu olisi tuonut kotiin joulun tuoksun, mutta jääköön sikseen. Kuusi tuntui tarpeettomalta rahanmenolta, kun kukaan muu ei tulisi sitä katsomaan.
Eränkävijäntorin ostoskeskus Herttoniemessä. Kuvaaja István Rácz 1960. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, István Ráczin kokoelma. CC BY 4.0.
Kotiin tultuaan Elvi alkoi valmistelemaan pientä aattoateriaansa, vaikka jouluruokien syönti tuntuikin turhalta yksin ollessa. Miksei samantien voinut syödä vaikka silakkapihvejä – mitä varten nähdä vaivaa vain itsensä takia. Toisaalta eipä tuossa ruoanlaitossa paljon työtä ollut, kun oli ostanut kaiken valmiina Eränkävijäntorin Elannosta. Oli punajuurisäilykettä ja Vestan silliä, Saarioisen valmislaatikot lämpenivät uunissa. Keittokinkku oli saanut jäädä kauppaan hintansa vuoksi, tilalla oli pieni pala goutermakkaraa. Toista oli silloin ennen, kun Elvi oli yötä myöten laittanut itse laatikoita alusta alkaen, kalaa monenlaista, leiponut joulutorttuja ja piparkakkuja… Mutta silloin oli ollut rahaakin käytössä enemmän. Nyt oli tyytyminen näihin yksinkertaisiin, toisten valmistamiin eineksiin. Palan painikkeena oli kraanavettä ja jälkiruoaksi oli varattu punaposkinen ja kiiltävä jouluomena.
Ollapa joulusauna. Pentti ja Tapani olivat käyneet joskus taloyhtiön lenkkisaunassa, mutta Elvi ei ollut koskaan lämmennyt ajatukselle. Minähän en lähde samoille lauteille minkään kälättävien juoruakkojen kanssa, hän oli sanonut. Hauhon kodissa oli ollut oma pieni pihasauna, vaatimaton, mutta asiansa ajava. Mielikuvissaan Elvi näki itsensä tarpomassa sinne pieni Tapani sylissään lumikinosten reunustaman pihan poikki tähtien tuikkiessa taivaalla.
Tunteiden historiaan perehtyneiden tutkijoiden mukaan yksinäisyys rakentuu eletyistä kokemuksista ja sillä on oma historiansa. (Barclay, Chalus & Simonton 2023, 2. Ks. myös Bound Albert 2018, 251). Tämä tarkoittaa, että tunteiden katsotaan muuttuvan ajassa ja kulttuurissa. Jotkut historioitsijat pitävät tunteita itse asiassa tunneklustereina, eli ne muodostuvat monista erilaisista tunteista ja kokemuksista (Bound Albert 2018, 243-251). Esimerkiksi tutkija Fay Bound Albert on esittänyt, että yksinäisyys voi olla samaan aikaan muun muassa melankoliaa, nostalgiaa, menetyksen tunnetta, rakkautta, surua ja koti-ikävää. (Bound Albert 2018.)
Muistot menneestä saivat Elvin kaivamaan kirjahyllystään vanhan valokuva-albumin. Sen lehdet olivat jo hieman kellastuneet, ja kuvat toivat mieleen vuosikymmenien takaiset hetket. Äidin ja isän vihkikuva. Lapsuuden perhepotretti, jossa oli vanhemmat, Elvi ja jatkosodassa kaatuneet isoveljet Eino ja Väinö. Pentti nuorena nojailemassa Mosseen, heidän ensimmäiseen autoonsa. Kuva yhteisen iltatähden Tapanin hymyilevistä ja pulleista kasvoista parivuotiaana nassikkana. Tapani oli muuttanut monta vuotta sitten Ruotsiin, eikä pitänyt juuri yhteyttä. Elvi tiesi hänen asuvan Göteborgissa ja työskentelevän Volvolla, mutta mitään tarkempaa hän ei tiennyt. Asunnot ja puhelinnumerot vaihtelivat.
Syyllisyys ja katkeruus riivasivat hänen mieltään. ”Miksi juuri minä jäin yksin?” hän ajatteli. Vaikka Pentti oli ollut Elviä kuusi vuotta nuorempi, oli hän silti mennyt manan majoille ennen Elviä. Jäi yhteiset eläkevuodet kokematta – tuli yksinäisyys ja merkityksettömyys. Oli ollut Pentin ajatus muuttaa Helsinkiin töiden perässä. Elvi ei ollut koskaan täysin kotiutunut uudelle paikkakunnalle ja vähäiset vanhat ystävyyssuhteet olivat kuihtuneet jo ajat sitten etäisyyteen ja arjen kiireisiin. Uusia ystäviä hän ei ollut onnistunut saamaan Helsingissä, toisin kuin Pentti, jolla oli ollut mukavat ja läheiset työkaverit sekä täydellisesti helsinkiläistynyt Tapani, jolla tuntui riittävän kavereita joka sormelle. Äiti, isä ja veljet olivat kuolleet ja muut sukulaiset olivat Elville melko samantekeviä. Oma poikakaan ei pitänyt yhteyttä. Mikä häpeä.
Katkeraa oli sekin, että vaikka Elvi lähetti joulukortteja kaiken maailman puolitutuille ja sukulaisille, Pentinkin sukulaisille, ja myös vastaanotti heiltä kortteja, niin kukaan heistä ei vaivautunut hänelle soittamaan. Olisi kai vaatinut liikaa vaivaa ja aikaa. Ylpeys ei antanut periksi soitella itse näin monen hiljaisen vuoden jälkeen. Elvi meni eteisen vaatekaapeille, etsi käsiinsä vanhan pahvilaatikon ja otti sieltä joukon joulukortteja menneiltä vuosilta. Korttien rivit toivat välähdyksiä eri elämänvaiheista – joulukellokortti Amerikan tädiltä 1920-luvulla, mummon lähettämä tonttukortti 1930-luvulla, kun Elvi oli töissä Hämeenlinnassa, Pentin hassutteleva ja vanhanaikainen uudenvuoden kortti 1940-luvun lopusta, äidin lähettämä kortti vuonna 1958 – ensimmäinen joulu Herttoniemessä.
Joulukelloaiheinen postikortti. Tekijä P. Sander 1906. Lähetetty Suomeen Yhdysvalloista. Museovirasto. CC BY 4.0.Joulukortti, valmistaja Åberg & Mattsson Oy, suunnittelija Greta-Lisa Jäderholm-Snellman 1922. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.Postikortti 1900-luvun alusta. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. CC BY 4.0.Postikortti, taiteilija Martta Wendelin. Kortti lähetetty jouluna 1953. Postimuseo. CC BY-NC-SA 4.0.
Hiljaisuuden ja hartaan muisteluhetken rikkoi siinä samassa voimakasääninen ovikellon rämpytys. Elvin sydän sai lisäkierroksia, mutta rauhoittui pian ymmärtäessä, että melu kuuluikin naapurista. Ovisilmästä tirkistäessään hän näki tilauspukin ja naapuriperheen pienet lapset, jotka kurkkivat jännittyneinä isänsä takaa. Muisto Pentistä joulupukkina Hauholla täytti hetkeksi mielen. Se oli ollut aikaa, jolloin kaikki oli ollut vielä yksinkertaista. Herttoniemessäkin kävi kerran tilauspukki 1960-luvun alkuvuosina, mutta Tapani oli silloin jo kymmenvuotias, eikä uskonut pukkiin, jolla oli kammottava naamari.
Elvi vaelsi olohuoneeseen ja napsautti Salora Bostonin päälle. Pentti oli viime töikseen ehtinyt ostaa uuden television ennen kuin hänestä aika jätti. Osamaksut jäivätkin sitten puolisolle. Toosasta oli toisaalta tullut vuosien saatossa Elville hyvä kumppani ja seuranpitäjä radion ohella. Nyt sieltä tuli taltiointi jonkin kansakoulun joulujuhlasta, joka sai ajatukset kääntymään taas menneeseen, lapsuuden jouluihin. Koulun kuusijuhlassa loisti hopealangoilla ja kynttilöillä koristeltu kuusi ja sinne tuli joulupukki, jolta sai paperipussissa omenan, piparin ja joulutortun. Kotona Elvi kertoi mummolle tohkeissaan pukin käynnistä, ja selän takana seisseet isoveljet alkoivat kummalla tavalla hohottaa, ikään kuin hän olisi sanonut jotain tosi hassua. Eino ja Väinö… He viettivät joulua Hauhon sankarihautausmaalla. Samalla maassa lepäsivät myös isä ja äiti. Elvi tunsi pistoksen sydämessään – oliko kukaan vienyt heille kynttilää, eipä varmaan. Juuri kun kyyneleet alkoivat kihota silmään, rappukäytävästä kuului taas melua.
Lukija kysyy Anna-lehdessä:
Olen pian eläkkeelle pääsevä valtion virkanainen, leski, yksinäinen. Kukapa välittäisi vanhenevasta naisesta, joka ei ole kuten muut tänä aikana. Olen kasvanut kristillisessä kodissa, omaksunut vanhempieni ajatukset ja opetukset. En meikkaa (et ole huolitellun näköinen, sanovat muut), en tanssi, en polta enkä ryyppää. Pukeudun kyllä mielestäni hyvin. Yritän auttaa muita, keskustella heitä kiinnostavista asioista, mutta mieheni kuoltua ovat ystävät minut hyljänneet. Odottaessani, että edes joku soittaisi, eikä kukaan sitä tee, joudun aivan paniikin valtaan. Olen yrittänyt joskus soittaa tuttavilleni ja pyytänyt lenkille. […] torjumisten jälkeen vetäydyn kuoreeni, menen sänkyyn ja itken. […] Kuinka maailma onkin tullut näin kovaksi ja kylmäksi. […] Huomenna pääsen taas työhön, jossa voi edes jutella muiden ihmisten kanssa. Viikonloput ja illat ovat vaikeimmat.
Pekka Vihma vastaa:
[…] Älä jää odottamaan, että jos joku ehkä soittaisi. Soita itse. […] Kansalais- ja työväenopistot tulevat mieleeni aivan etsimättä. Niitten ryhmissä on sinunkin kaupungissasi paljon valinnanvaraa. Kaupunkisi seurakunnat ovat myös monitahoisia ja vilkkaasti toimivia. Seurakunnan työntekijät varmasti ilahtuisivat soitostasi ja järjestäisivät sinut johonkin sopivaan seuraan, esittelisivät sinut uutena jäsenenä ja siten poistaisivat tieltäsi sopeutumisen esteitä. Mutta haluaisin rohkaista myös niitä, joiden ystävä- tai tuttavapiirissä on joku yksinjäänyt. Ei aina suinkaan tärkeintä ole se, että osaa sanoa taitavasti. Pääasia on, että osoittaa lämpöä ja rakkautta. Jos tämä oli liian juhlallisesti sanottu, niin sopisimmeko siitä, että jo välittäminenkin riittää. Lähimmäinen ei ole yhdentekevä. Otetaan siis yhteyttä, kutsutaan ja käydään katsomassa. Torjutaan yhdessä ikävää, joka voi yllättää kenet tahansa meistä.
(Lukijoiden uskottu mies. Lähimmäinen ei ole yhden tekevä. Anna 25.4.1978.)
Elvi ryntäsi eteiseen katsomaan ovisilmästä. Pukki oli lähdössä naapurista. Ujoudestaan ylipäässeet tyttö ja poika vilkuttivat ovenraossa äitinsä ja isänsä edessä, ja pukki toivotti vielä hyvää joulua ennen kuin lähti astumaan portaita alas ja ovi paukautettiin kiinni. Elvi säntäsi makuuhuoneen ikkunaan, josta oli suora näkymä rapun eteen. Pukki astui pihalle ja kaivoi taskustaan tupakointivälineet. Siinä samassa hän katsahti ikkunoihin ja Elvistä tuntui, että hänet huomattiin, vaikka hän seisoi puolittain verhon takana. Savuke ja tikkuaski menivät takaisin pukin taskuun, ja pukki lähti kiireesti harppomaan parkkipaikalle päin.
70-vuotias leskimies, yksi kehitysvammainen lapsi, asuu muualla:
Monet sanovat että mene sinne ja sinne… Mutta niissäkin yhdistyksissä, joissa ennen viihtyi, ei viihdy nyt. Olen jotenkin kypsynyt siihen pisteeseen, että pelkkä jokapäiväinen keskustelu ei tunnu riittävän… Tällä en tarkoita sitä etteikö olisi mukava tavata ihmisiä ja keskustella ihan kaikenlaisista asioista… Mutta sitä kaipaa syvällisempääkin keskustelua, keskustelua elämästä ja kuolemasta, elämän eri ilmiöistä. Psyykkinen yksinäisyys on hyvin jäytävä asia. 45 vuotta oltiin naimisissa ja siinä oli tottunut toisen ihmisen läheisyyteen. Oli tottunut neuvottelemaan asioista, ottamaan toisen huomioon. Nyt tulee äkkiä hiljaisuus.
(Kristiina Alapuro: Yksilön ja yhteiskunnan ongelma, yksinäisyys. Suomen Kuvalehti 20.5.1977)
Elvi palasi olohuoneeseen, jossa tv:n mustavalkoruudulla oli ehtinyt ohjelma vaihtua kuvaelmaksi Jeesuksen syntymästä.
TV-OHJELMA 1 24.12.1974
09.00-11.00 Filmipaketti lapsille 14.50 Kuusi (Granen). Kuvakertomus. (Uusinta, väri). 15.10 Jaakko Jyrinäparta II (Jakob Dunderskägg). (Uusinta, väri). 15.35 Matinea itse aattona (Matiné på själva aftonen). Poikkeavia tunnelmia kolmelle näyttelijälle ja yhdelle laulajattarelle. (Väri.) 16.05 Turlin seikkailut. Nukke-elokuva lapsille. (Väri.) 17.15 Kasper ja satukirja Nukkeiloittelu. (Väri.) 17.45 Joulukalenteri. Perillä. (Väri.) 17.55 Sähkeuutiset 18.05 Från dag till dag 18.15 Me käymme joulun viettohon. Jousenkaaren kansakoulun joulujuhla. 18.45 Herodes ja pyhä yö. Kuvaelma ensimmäisen jouluyön tapahtumasta 2000 vuotta sitten. (Väri.) 19.10 Joulutervehdys Talluskylältä, Saarenkylältä, Someronkylältä, Käännänkylältä, Jukulaiselta, Kähtävältä ja Kirkolta. (Väri.) 19.50 Hirvosen Tapsa. 11-vuotiaan ajatuksia kuunteli Mirja Pyykkö. 20.25 Opri. Kotimainen elokuva vuodelta 1954. Ohjaus: Edvin Laine. Med svensk text. 21.40 Mies joka peri kirkonkellot. Tshekkoslovakialainen tv-elokuva. (Väri.) 22.30 Amadeus-kvartetti. Kaksikymmentäviisi vuotta täyttäneen jousikvartetin jäsenet kertovat taustastaan ja työstään sekä soittavat Mozartin Jousikvarteton g-molli. (Väri.) 23.10-23.25 Maa on niin kaunis. Alavieskan nuorisokuoro toivottaa rauhallista joulua. (Väri.)
TV-OHJELMA 2 24.12.1974
14.30 Nyt kerrotaan joulusta, jota isä ja äiti viettivät pikkuisina. (Väri.) 14.50 Naavahapsen salaisuus. Koko perheen musiikkiohjelma. (Väri.) 15.10 Lumihanhen lento. Dokumenttikuva hanhien muutosta. Hudsonin lahdelta Meksikon lahdelle. (Uusinta, väri). 16.05 Vintiöt (Les Mistons). Francois Truffaut’n vuonna 1957 ohjaama elokuvanovelli. (Väri.) 16.35 1100-vuotias Islanti. Tutustumme Islannin maahan ja kansaan. (Väri.) 17.05 Kauneimmat joululaulut. Aulikki Eerola, laulu ja Pertti Eerola piano. (Väri.) 17.40 Joulun sana. Joululaulun säveltäjän, Eino Partasen muotokuva. 17.55 Sähkeuutiset 18.05 Från dag till dag 18.15 Konrad Lorenz, eläintentutkija Nobel-palkitun, eläinten käyttäytymistä tutkineen tiedemiehen henkilökuva. (Väri.) 19.10 Hyvää joulua, toivottaa Arvo Turtiainen Mikko Majanlahti ja Birgitta Ulfsson esittävät Arvo Turtiaisen jouluaiheisia runoja, (väri) 19.25 Tom Brownin kouluvuodet (Mtv, väri) 20.10 MTV:n kevät -75 esittely 20.25 Myrsky. William Shakespearen samannimiseen näytelmään perustuva ruotsalainen lyhytelokuva. (Uusinta, väri) 21.00—21.40 Joulumusiikkia Roskilden tuomiokirkossa Tuotanto Tanskan televisio, (väri)
(Radio ja TV aattona, joulupäivänä ja Tapaninpäivänä. Helsingin Sanomat 24.12.1974.)
Koska Elvi ei ollut erityisen uskonnollinen ihminen, hän vaihtoi kanavan kakkoselle, josta tuli ohjelma eläimiä tutkineesta tiedemiehestä. Elvi nappasi kutimet käteen ja jatkoi kesken jäänyttä sukkaprojektiaan. TV:ssä ohjelma vaihtui joulurunoihin. Hän katsoi sivusilmällä ohjelmaa, mutta ajatukset harhailivat edelleen menneisyydessä. Mietteet keskeytti äkillinen puhelimen pirinä. Elvi aivan pomppasi nojatuolissa ja sydän alkoi taas jyskyttää. ”Tapani soittaa! Sittenkin!”
”Rantasella!” sai Elvi henkäistyä innostukseltaan puhelimeen. Linjan toisessa päässä oli pitkään hiljaista, kuului vain pientä rahinaa. ”Tapani, ootko se sinä siellä?”, Elvi jatkoi. ”Tota… Mihin mä oikeen soitin…” kuului luurista. Sammaltava miesääni jatkoi: ”Nyt tais tulla väärä numero… Ante… Anteeks ihan kauheesti.” Tuut-tuut-tuut, kuului tämän jälkeen linjalta. Elvi laski luurin pettyneenä. Olisihan se pitänyt arvata.
Hän kävi sulkemassa television ja laahusti keittiöön keittämään iltakahvit. Aika tuntui matelevan. ”Olispa kello jo enemmän ja nukuttais, että pääsisi tästä päivästä eroon”, ajatteli Elvi ja nappasi sivupöydältä muutaman päivän vanhan Ilta-Sanomien ristikon. ”Vaivattomia, kuusi kirjainta. Helpot… Aito, neljä kirjainta. Olisikohan se ehta. Vai sittenkin tosi”. Kuin huomaamatta ristikon ja kahvimukin ääressä vierähti tunti. Elvi nousi ylös ja oikaisi itsensä. Ei tehnyt hyvää vanhoille jäsenille istua niin pitkään aloillaan ja sen kyllä tunsi. Ehkäpä nyt olisi jo tarpeeksi väsynyt menemään nukkumaan ja jättääkseen taakseen tämän turhan päivän muiden samanlaisten joukossa. Arkena olisi varmasti helpompi hengittää.
Psykologian professori vastaa yksinäisyydestä kärsivälle Suomen Kuvalehden lukijalle: Yksinäisyyden ongelma – sisäisesti yksinäisiä ihmisiä on paljon enemmän kuin ulkonaisesti yksinäisiä – on muuan inhimillisistä ongelmista suurimpia. Jännittyneisyys ja kontaktivaikeudet, epävarmuus, tuskaisuus ja masentuneisuus voivat aiheuttaa yksinäisyyttä olemalla syynä vaikeuksiin lähestyä toista ihmistä. Yksinäisyyden vastustaminen on muuan mielenterveystyön keskeisimpiä tehtäviä. Yksinäisyyttä vastaan yritetään taistella eri tavoin. Monet kansalaisjärjestöt, harrastuspiirit, kerhot, kirkko tekevät työtä yksinäisyyden vastustamiseksi. Tällä kaikella on tietenkin merkitystä, mutta yksinäisyyden tunne seurannee monia ulkonaisesti vähemmän yksinäiseltä vaikuttavia ihmisiä. Yksinäisen ihmisen voi olla vaikeata lähestyä toisia, koska hän odottaa toisten lähestyvän häntä. Hänen on vaikeaa tehdä aloite. Pohjalla tässä on usein masennukseen taipuvaisen henkilön oman arvottomuuden tunne ja sisäänpäin kääntynyt elämänasenne.
Depressio. Suomen Kuvalehti 29.8.1969
Hampaiden ja kasvojen pesu, vaatteet pois, yöpaita päälle, sänkyyn. Yläkerran naapurista kuului kovaäänistä naurua ja huonekalujen siirtelyä. Elvi käänsi ärtyneenä kylkeään. Juuri kun tuntui, että uni alkoi viimein päästä voitolle, puhelin soi jälleen. Elvi pomppasi sängystä kuin vieteri ja vastasi äkäisesti ”RANTASELLA!”, odottaen taas väärää numeroa. Eivät kai kunnon ihmiset tähän aikaan soitelleet. Linjalta kuului etäinen mutta tuttu ääni, joka virkkoi naurahdellen: ”Hyvää joulua vaan sullekin, mutsi”. Elvin polvet valahtivat ja hän puristi puhelinta kädessään tiukasti. Tapani jatkoi: ”Mä vähän funtsin, et voisin muuttaa takas Suomeen”. Elvi ei voinut uskoa kuulemaansa, voiko tämä todella olla totta.
Kun yö ja hiljaisuus laskeutui Herttoniemen ylle, Elvi sammutti jälleen valot ja kapusi sänkyyn. Jouluaatto oli tullut ja mennyt, mutta toisin kuin normaali-iltana, tällä kertaa Elvi tunsi olonsa rauhalliseksi ja nukahti nopeasti tuntematta itseään enää yksinäiseksi.
Yöllinen näkymä Helsingin Pihlajamäen lähiöön. Kuvaaja Ilkka Pöyhönen 1978. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0.
Tarina on fiktiivinen, mutta perustuu sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuihin juttuihin 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun. Lainaukset ovat alkuperäislähteistä.
Lähteet
Sanomalehdet
Depressio. Suomen Kuvalehti 29.8.1969. Mikä on television hinta – käteishinta vaihtelee. Länsi-Savo 30.10.1969. Niukan rahan lauantai: Päivän ruoka irtoaa kympillä, kun enempään ei ole varaa. Helsingin Sanomat, 9.2.1974. Henkilökohtaista. Helsingin Sanomat 12.12.1974. Pidä silmäsi auki laatikko-ostoissa. Ilta-Sanomat 17.12.1974. Ristikko. Ilta-Sanomat 21.12.1974. Helsingin Sanomat 24.12.1974. Kristiina Alapuro: Yksilön ja yhteiskunnan ongelma, yksinäisyys. Suomen Kuvalehti 20.5.1977. Lukijoiden uskottu mies. Lähimmäinen ei ole yhden tekevä. Anna 25.4.1978. Joulumieli lähtee sisältä. Yksinäistä joulua ei pidä pelätä. Länsi-Savo 24.12.1982.
Barclay, Katie, Elaine Chalus ja Deborah Simonton. An Introduction. Teoksessa A History of Loneliness, toim. Katie Barclay, Elaine Chalus ja Deborah Simonton. Routledge, Lontoo ja New York 2023, 1–14.
Bound Alberti, Fay. This “Modern Epidemic”: Loneliness as an Emotion Cluster and a Neglected Subject in the History of Emotions. Emotion Review 10, no. 3 (2018): 242–54.
Jaakkola, Kaisu: Muuttuva joulu: Kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1977.
Kylli, Ritva. Suomen ruokahistoria. Suolalihasta sushiin. Gaudeamus, 2021.
Joulu tulee! Lähestyy taasen tehdasproletaarin juhlista suurin, joulu. […] keskeyttää harmaan ja yksitoikkoisen raadannan useammaksi kuin yhdeksi päiwäksi kerrallaan, sallii tomuisten tehdaskomeroitten eläjän useamman kuin yhden päiwän hengittää raitista ulkoilmaa ja wapauttaa tämän höyrywiheltimen orjan sekunnin tarkasta säännöllisyydestä useammaksi kuin yhdeksi päiwäksi. Tuleehan se syystalwiseen synkkyyteen wapahtajan tawoin katkasemaan ijänikuisen raadannan ja päästää koneen orjan wapaaksi — edes hetkiseksi. Pääseehän silloin maalta tullut raataja koti- tai sukulaismökin joulupahnoille ikiwanhaan, totuttuun tapaan joulua wiettämään. Sinne, maalle, on mieli jokaisen sieltä tulleen tehdasorjan. (Joulu tehdaskaupungissa. Työmies no 295 B, 20.12.1913)
Tamperelaisen tehdastyöläisen vuonna 1913 kirjoittama kuvaus lähestyvästä joulusta kertoo muutoksesta, jonka teollistuminen oli tuonut mukanaan agraariyhteisöistä ponnistaneiden työläisten joulunviettoon. Moni oli muuttanut kotiseuduiltaan kaupunkiin ansaitsemaan elantoaan tehtaissa, joissa työskentely oli usein raskasta, kuluttavaa ja vaarallistakin. Siinä missä maaseudun joulua edelsi työntäyteinen syksy, joulunpyhät ennen tapaninpäivän karkeloita toivat kaivatun hengähdystauon ja hiljentymisen arjen kiireiden keskelle. Teollistuminen ja kaupungistuminen muuttivat väistämättä totuttua joulun rytmiä, jota edellä olevan tekstin kirjoittajakin haikeudella muistelee. Kirjoittajalla oli onni nauttia – jouluaaton sattuessa keskelle viikkoa – peräti viidestä vapaapäivästä. Vaikka vapaapäivät haukkasivatkin ison loven kukkarosta, työn uuvuttama tunsi silti hartaasti kaivatun levon tekevän joulusta juhlan:
Palkkaan tekee joulu kyllä suuren lowen. Warsinkaan jos ei aattona mennä työhön ollenkaan. … Kauwan sitä saa ahertaa, ennenkuin saa taasen taloutensa tasapainoon, waikka eukolla onkin kerrassaan hämmästyttäwä kyky laittaa ruokaa melkein tyhjistä kämmenistään. Ja kun joulu, niin waatimattomasti kun se wietetäänkin, sittenkin ylimääräisiä menoja tuopi, on siinä perheen isällä ja äidillä pitkäksi aikaa raatamista ja kitsailemista, ennenkuin on ”tasoille” päästy…. Mutta sittenkin se on odotettu ja toiwottu. Ne owat juuri ne ylimääräiset lepohetket, jotka sen juhlaksi tekewät. (Joulu tehdaskaupungissa. Työmies no 295 B, 20.12.1913)
Tehtaan piiput eivät jouluna sauhunneet, ja lainsäädännön avulla pyrittiin varmistamaan, että säädettyä työaikaa myös noudatettiin. Kun tehdastyöläiset ripustivat haalarit naulaan, konttoristien kirjoituskoneet vaikenivat ja kauppiaat sulkivat puotiensa ovet joulurauhan julistuksen hengessä viimeistään aattona alkuiltapäivästä, toiset työläiset astuivat näyttämölle. Tässä tekstissä tarkastelen niitä ammattiryhmiä, joiden oli välttämätöntä työskennellä myös joulunpyhinä Suomessa vuosien 1910 ja 1940 välisenä aikana. Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen kautta avautuu kurkistusluukku menneiden vuosikymmenten joulunpyhiin, joissa eri ammattikuntien edustajat omalla työllään varmistivat, että mahdollisimman moni sai viettää rauhallisen joulun läheistensä kanssa.
Puhelinneidit joulumieltä välittämässä
Suomen Kuvalehden vuoden 1933 joulunumerossa nähtiin joulutervehdys ammattiryhmältä, joka tarttui toimeen muiden jo vetäytyessä aattoillan viettoon koteihinsa. Viipurilainen Lyyli Hulkko toivotti kaikkien ”Karjalan pääkaupungin puhelinvälittäjien puolesta” rauhallista joulua ja vakuutteli vilpittömästi, että työhön meno jouluaattoiltana tuntui aivan luonnolliselta.
Tavalliset illat ovat vain työssä oloa, mutta tämäniltainen työ on rakkauden palvelusta. Ihmiset eivät tiedä, eivät tietysti ole tulleet ajatelleeksi sitä. että kun he tänä suurena rakkauden ehtoona tahtovat toivottaa siunausrikasta joulua omaisilleen, tulevat meidän välityksellämme myöskin omat jouluterveisemme heidän rakkailleen. Miksi me olisimme katkeria, siksikö, että me saamme yhdistää niin monta kaunista sanottavaa aivan eri puolille Suomea. Ja eihän se kestä kuin klo 23, jonka jälkeen me kyllä kaikkoamme, jokainen omiemme luokse. (Iloitsemme saadessamme välittää kauniita sanomia. Suomen Kuvalehti no 51–52, 16.12.1933)
Suomessa puhelut välitettiin ennen sotia ja vielä pitkään senkin jälkeen satojen valtiollisten ja yksityisten puhelinkeskusten kautta.
Hyvinkään puhelinkeskus 1920-luvulla. Nurmijärven museo, CC BY-NC-ND 4.0.
Vaikka automaattisiakin puhelinkeskuksia oli perustettu 1920-luvulta alkaen, kulkivat suurin osa kotimaan puheluista käsikäyttöisesti ”sentraalisantrojen” kautta, ja niinpä keskuksissa työskenneltiin joulunpyhinäkin. Pohjolan Sanomat haastatteli jouluna 1934 kahta Kemin seudulla työskentelevää ”puhelinneitosta”, joiden työvuorot osuivat jouluyölle. Kokeneempi nuorista naisista uumoili työvuoron sujuvan samaan tapaan ”pöydän ääressä istua kökötellen” kuin pari vuotta aiemminkin, kun taas ensikertalainen koki tulevan yövuoron ikävänä, joskin rikastuttava ja opettavaisena kokemuksena. (Jouluyökin on monelle vain tavallista arkea. Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934) Suhtautuminen joulun puheluihin oli kaksijakoista. Vaikka asiakkaita kannustettiin välttämään turhia puheluita ja säästämään puhelinkeskusten voimavarat välttämättömyyksiin, halusivat ihmiset kuulla kauempana asuvien läheistensä äänen. Vuoden 1937 jouluna uutisoitiinkin puheluiden ja sähkösanomien kivunneen ennätyslukemiin. Aattoiltana keskuksissa oli erityisen kiireistä, kun jouluntoivotukset kantautuivat puhelinlinjoja pitkin ympäri maan. (Jouluennätyksiä saavutettiin kaukopuheluissa ja sähkösanomissa. Lieksan Sanomat no 1, 4.1.1938)
Postinkantajien joulukiireet
Postikonttoreihin eivät joulunpyhätkään tuoneet kaivattua lepotaukoa. Vaikka postinkantajat eivät joulupäivänä kuljettaneet kirjeitä tavanomaiseen tapaan ihmisten koteihin, olivat he kuitenkin velvoitettuja lajittelemaan aattona saapuneen postin ja jakamaan sitä asiakkaille paikan päällä postikonttoreissa. Tämä epäreiluna koettu käytäntö puhutti postialan ammattilaisten Postimies-lehden lukijoita 1910-luvun puolivälissä. Laki oli löyhä ja antoi postinhoitajille suuren vapauden määrätä postinkantajiensa työtehtävät joulupäiväksi, kuten seuraavassa yleisölle osoitetussa vastauskirjeessä todetaan:
Voimassa olevissa asetuksissa ei löydy mitään kohtaa, jonka nojalla voitaisiin saada sentapaisia määräyksiä Joulupäivän työstä kun kyseenalaiset ovat, poistetuksi. Postikirjan 735 § 1 mom. nimittäin määrätään, että »Joulupäivänä saapi postikonttorien aukioloaikaa muuttaa sopivalla tavalla, paikallisia olosuhteita silmällä pitäen.» Tämä, ynnä muita postilj. yleensä koskevat määräykset antavat postinhoitajille vallan määrätä Joulupäivän työt kuinka parhaaksi näkevät. (Postimies no 2, 16.1.1913)
Postinkantajien päivystys- ja lajitteluvelvollisuus postikonttoreissa joulupäivänä koettiin kuormittavana ja turhana, sillä hyvin moni asiakkaista jätti kirjeensä hakematta, jolloin niiden toimittaminen siirtyi postinkantajille seuraavaksi päiväksi. Postityöläiset itse toivoivat joulupäivää vapaaksi vedoten siihen inhimilliseen seikkaan, ettei postinkantajilla ollut kesälomaa lukuun ottamatta ainoatakaan vapaapäivää vuodessa. (Postimies no 2, 16.1.1913) Seuraavana vuonna Rauman osaston kirjeenkantajat laativatkin vuosikokoukselle ehdotuksen joulupäivän lähetysten ulosjaon lopettamiseksi. (Postimies no 9, 1.5.1914) Postin joulukiireet eivät suinkaan helpottaneet 1930-luvulle tultaessa.
Joulupostia Kuopiossa, kuorma-auton lava kukkuroillaan. Kuopion kulttuurihistoriallinen museo, 1935. CC BY 4.0.Helsingin aseman posti. Oy Amatör Ab, valokuvaamo, 1928. Postimuseon kokoelmat, CC BY-NC-SA 4.0.Postin virkailijat lajittelevat paketteja joulunaikaan, 1939. Vapriikin kuva-arkisto CC BY 4.0.
Joulun alla vuonna 1934 tiedusteli Uuden Suomen toimittaja joulukiireistä Helsingin postikonttorin postinhoitajalta, kamarineuvos Th. Gestriniltä. Vaikka kamarineuvos oli jo painunut yöpuulle, kertoi hän ystävällisesti puhelimessa toimittajalle, että kortti- että pakettiosastolle oli hankittu lisätyövoimia, ja että joulun aikaan myös postin oma väki sai uurastaa tavanomaista pidempiä työvuoroja. Lajittelijat huhkivat kolmessa vuorossa saadakseen paketit, kortit ja kirjeet ajoissa vastaanottajilleen. Sen lisäksi postimerkkien myyntipisteitä oli lisätty, jotta yleisön ei tarvitsisi yhdellä luukulla jonottaa ”uskomattomia määriä” tarvitsemiaan merkkejä. (”Postimerkkien myynti – postin joulukiireiden luotettava mittari.” Uusi Suomi no 341, 18.12.1934) Kovin kiireistä oli seuraavana vuonna myös Tampereen postilla:
Joulun edellä oli myöskin postilaitoksella tavattomasti työtä, sillä kymmeniätuhansia postikortteja tuotiin Tampereelle. Vaikka postilaitoksen henkilökunta teki ahkerasti työtä kaikki joulun edelliset päivät, jäi vielä jouluaatoksikin lajittelutyötä; niin suuria olivat joulupostikorttien vuoret, joita kaupunkiin saapui. Paketteja saapui ja lähti tavattomasti joulun edellä ja oli pakettien lukumäärä suurempi kuin viime vuonna. (Työn Suunta no 87, 28.12.1935)
Helsingin ydinkeskustaan valmistui kesällä 1938 kauan suunnitteluilla ollut uusi pääpostikonttori. Uudenaikainen, saman vuoden marraskuussa käyttöön vihitty rakennus lähellä rautatieaseman suomia parempi kulkuyhteyksiä oli tervetullut yhdenmukaistamaan pääkaupungin hajanaisia postitoimintoja, mutta henkilökunnalta tottuminen uusiin tiloihin vei aikaa. Helsingin Sanomat uutisoikin postilaitoksen olleen jouluna ”helteessä” – ei ainoastaan lisääntyneen joulupostin vuoksi, vaan siksi, että uusiin tiloihin oli vasta hiljattain päästy muuttamaan.
Postissa jos missään, oli joulupäivinä kiirettä. Niinpä vielä eilen illalla osa jouluaattona Helsingissä postiin pannuista joulukorteista oli postitalon lajitteluosastossa, Ensi sijassa oli koetettu saada liikkeelle kirjeet ja vasta sitten kortit, mutta viimeksimainittuja oli niin tavaton määrä, että lisähenkilöstön ottaminenkaan ei auttanut asiaa. Mainittakoon, että koko lajitteluhenkilökunta oli töissä koko ensimmäisen joulupäivän ja suuren osan toistakin joulupäivää. … Lajittelumenetelmä on henkilökunnalle vielä liian vieras, vaatii nim. vielä pitkän ajan, ennen kuin lajittelijat tuntevat jokaisen lokeron niin hyvin, ettei heidän tarvitse jokaista erikseen etsiä. Niinpä väitettiinkin lähtevän postin osastolla, että vanhoissa postikonttoreissa olisi korttitulvasta jo selviydytty. Lähtevät parketit oli saatu hyvin matkalle, mutta sanoma- ja aikakauslehtien lähettäminen oli sitä vastoin tuottanut jonkin verran hankaluuksia. (Joulu oli rauhallinen. Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938)
Aikalaisilta postityöläisten ponnistukset eivät jääneet etenkään joulunaikaan huomiotta. Postinkantajat olivat unohdettuja arjen uurastajia, jotka tuulta ja tuiskua uhmaten kuljettivat vastaanottajilleen kirjeet, kortit ja sanomalehdet aamuvarhaisesta lähtien. Uudenkaupungin Sanomien lukija peräänkuuluttaakin lehden lukijoita muistamaan uutteria postinkantajiaan pienellä lahjalla: ”Tässäkin olisi eräs tilaisuus rakkauden ja hyvän tahdon ilmaisuun, josta osallistuvat varmaan tuntisivat suurta iloa ja syvää kiitollisuutta.” (Uudenkaupungin Sanomat no 145, 22.12.1936) Postinkantajien muistamista kannattaa myös Kalajokilaakson lukija:
Joulu on taas ovella. […] Kesken kiireitten on muistettava lähettää jouluonnittelut ja lahjat sukulaisille ja ystäville, lähellä ja kaukana, postin välityksellä. Tästä kauniista tavasta ja huomaavaisuudesta lisääntyy postinkantajien työ aivan tavattomasti joulun edellisinä päivinä ja varsinkin juuri jouluaattona täyttyvät postinkantajien laukut jopa niin, ettei kaikki jaettava posti mahdukkaan niihin. Hän, postinkantaja, palvelee meitä joka päivä pyrystä ja pakkasesta huolimatta, silloin kuin me itse istumme lämpimässä ja odottelemme hänen saapumistaan. […] Antakaamme jouluaattona vuorostamme hänellekin lahjapaketti tai kirje, johon panemme kukin varojemme mukaisen rahalahjan ja muutaman rivin, toivottakaaksemme hänellekin hauskaa Joulua. (”Postinkantajien joulu.” Kalajokilaakso no 143, 21.12.1937)
Yhteiskunnan pyörät pyörivät joulunakin
Sanomalehdet julkaisivat etenkin 1930-luvulla laajoja joulun jälkeisiä katsauksia, joissa raportoitiin yksityiskohtaisesti pyhien vietosta eri puolen Suomea. Eri alojen työntekijöitä saatettiin haastatella myös ennen joulua. Viranomaisraporteista ja toimittajien tekemistä haastatteluista näkyy, miten yhteiskunnan perustoiminnot taattiin pyhinäkin. Mahdolliset järjestyshäiriöt ja tulipalot pitivät niin poliisivoimat, yövahdit kuin palokunnankin valppaina, ja voimalaitoksilla puolestaan varmistettiin, että sähkönjakelu toimi moitteetta. Kun viimeisetkin linja-autovuorot oli ajettu, odottelivat ”pirssimiehet” vielä kyytiläisiä miltei puolille öin. (”Jouluyökin on monelle vain tavallista arkea.” Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934) Sairaaloissa ja vankiloissa elettiin kuten muinakin päivinä pappien pitämiä hartaustilaisuuksia lukuun ottamatta – ja kävipä eräässä Punaisen Ristin sairaalan jouluaaton juhlassa vierailulla myös sotamarsalkka Mannerheim. (”Joulu oli rauhallinen.” Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938) Vanginvartijasta työ jouluna tuntui kuitenkin erityisen raskaalta ja ilottomalta:
Ulkonaisen rauhaan juhlana eivät kaikki voi viettää joulua siitä syystä, että heidän toimensa ei salli heille joulurauhaa. Monen täytyy olla työssä joulunakin. Vartijalle ei esim. joulu tunnu rauhan juhlailta silloin, kun täytyy olla, molemmat joulupäivät työssä vankilan kolkkojen muurien sisällä. Vartija ei ole tottunut näkemään hoidokkiensa kasvoista ilon ja tyytyväisyyden ilmeitä, mutta, jouluna vankien silmistä näkee vielä ikävämmän ja katkeroituneemman ilmeen. […] Vartija, ei voi viettää rauhallista joulua katsellessaan noita ilottomia ja synkkiä kasvoja. (Nimim. J.E.S. Vankeinhoito: Suomen vankeinhoitotyöntekijäin äänenkannattaja no 12, 1.1.1921)
Joulun meno- ja paluuliikenne kiinnostivat työssä käyviä kaupunkilaisia jo 1900-luvun alussa.
Linja-autoasema jouluaattona, 1938. Vapriikin kuva-arkisto CC BY 4.0.
Moni kaupunkilainen halusi viettää joulunpyhät sukulaistensa luona maalla, joten linja-auto- ja junavuorot olivat usein tupaten täynnä – henkilöautoa hyvin harva omisti vielä 1930-luvullakaan. Ylimääräisiä kulkuneuvoja lisättiin ajoon, ja matkustajia ohjeistettiin ostamaan junaliput hyvissä ajoin. ”Odotamme mielihyvin suurta joululiikennettä”, vastattiin junanlähettäjien konttorista Helsingin rautatieasemalla joulun alla 1934 ja kerrottiin, että ylimääräisiä junavuoroja on lähdössä niin pohjoiseen kuin itäänkin. Kaikkien halukkaiden matkustajien vakuuteltiin mahtuvan mukaan, vaikkakaan makuuvaunujen riittävyyttä ei voitu taata. (Uusi Suomi no 341, 18.12.1934) Sotatalvena 1939 useissa suurissa tamperelaisissa tehtaissa palattiin työhön jo tapaninpäivänä. Tehdastyöntekijät esittivätkin Aamulehdessä liikennöitsijöille vetoomuksen linja-autovuorojen järjestämisestä, jotta työhön pääsy olisi mahdollista niin kaupungista kuin kauempaa maaseudultakin. (Aamulehti no 345, 21.12.1939) Monille oli tärkeää päästä perheen luokse maalle edes yhdeksi päiväksi.
”Törkeätä ja ennen kuulumatonta”, pakkopullaa vaiko rakkauden palvelusta? Joulutyön monet kasvot
Tarkastelemallani ajanjaksolla 1910-luvun alusta ja 1930-luvun loppuun suhtautuminen joulun ajan työntekoon koki suuriakin muutoksia. Työaikaa ja työoloja koskeva lainsäädäntö oli itsenäistymistä edeltävinä ja sen jälkeisinä vuosina muutoksen tilassa, ja työläiset muidenkin kuin postinkantajien osalta olivat valmiita puolustamaan oikeuksiaan. Vaikka tiettyjen alojen ammattilaisten työpanosta joulunpyhinä arvostettiin, ”tarpeeton” työ jouluna oli suuresti paheksuttua, kuten seuraavista uutisista käy ilmi:
Töölöönkatu n:o 8 uudisrakennuksella on eräs rappari ollut joulupäiwänä työssä. Tämä näin outo ilmiö synnytti siweellisen suuttumuksen kuohun rakennuksen muussa työwäestössä t. k. 28 pnä kun asia tuli ilmi. (”Ennen kuulumatonta.” Työmies n 301, 29.12.1910)
Törkeätä. Sikäli kuin meille on kerrottu, owat muutamat Järwenpäässä työskentelewät Collinin metsätyöläiset olleet työssä molempina joulupäiwinä. Wieläpä kuuluwat muille kehuneen että hywinpä se työ joulu päiwänä sujuikin. (Keski-Savo no 147, 29.12.1910)
Etenkin lähempänä vuosisadan alkua joulupäivänä työskentely näyttäytyi aikaisille outona ja vääränä, pitkiä perinteitä, uskontoa ja isänmaallisuutta rikkovana tekona. Monet kielteiset kommentit liittyvät myös uutisoitiin bolsevismista ja vieraan kulttuuriaineksen vaaroista, kuten nimimerkki Korwenpoika Tohmajärveltä tuohtuneena kirjoittaa:
Sosialistinen kiihoitus on täällä täydessä woimassaan, sillä akitaattoreitakin on tullut parittain, jotka täällä Wepsän kulmalla owat jo kuukauden päiwät panneet parastaan. […] Esim. Joulupäiwänä nämä mainitut akutaattorit owat olleet kaiken päiwää halkometsässä töissä. […] Woi teitä, tällä tawoinko te olette lähteneet johdattamaan Suomen suomalaista kansaa, tällä tawoinko tahdotte polkea uskontomme jalkojenne alle? Häwetkää toki, että tulette tänne tuollaista oppianne lewittämään ja eksyttämään uskonnostaan kiinnipitäwää maalaiskansaa. Minä en tiedä, kun en ole mikään lakimies, mitä tällaisesta sabbatin rikkomisesta laki sanoo. Suotawaa olisi, että tällaisista esimerkeistä kansa ottaisi oppiakseen, eikä enää antaisi tuollaisten wiettelijäin wetää itseään nenästä. (Tohmajärwen järwentakaa. Karjalatar no 2, 8.1.1910)
Etenkin 1930-luvulle tultaessa jouluna työskentelevät eri alojen ammattilaiset alkoivat saada lehdissä palstatilaa aiempaa myönteisemmällä tavalla. Joulun työläisistä tuli arjen sankareina, jotka antoivat vakuutensa siitä, että yhteiskunnalle tärkeät toiminnot olivat hyvissä käsissä silloinkin, kun enemmistö vietti rauhallisia pyhiä. Vaikka jouluna työskentely saattoi herkistää yksinäisyyden, surun ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksille, monissa teksteissä korostuu joulutyön merkityksellisyys. Antaminen ja hyvän levittäminen on parhaimmillaan vastavuoroista, ja niinpä myös työntekijöitä haluttiin muistaa ja ilahduttaa eri tavoin, kuten Rautatieläisten Kristillisen Yhdistyksen rouvien järjestämä kahvitarjoilu osoittaa:
Kahtena viime vuonna olemme jouluaatoksi järjestäneet kahvitarjoilun asemalla junamiesten huoneessa työssä oleville oman aseman sekä päivystyshuoneissa yötä oleville rautatieläisille. […] Iloisia ovat olleet kahvinjuojat, mutta ehkä vielä iloisempia ja tyytyväisempiä sen antajat nähdessään, miten pienellä voi aikaansaada iloa ja hyvää mieltä lähimmäisilleen. (R.K.Y. Toijalan Sanomat no 7, 20.2.1937)
Joulua elettiin niin maaseudun pirteissä kuin kaupungeissa kiviseinien sisällä. Tavalla tai toisella joulu saavutti miltei jokaisen sitä viettävän tai silloin töissä ahertavan. Lukuisat lehtikirjoitukset antamisesta ja muistamisesta viestivät ihmisten vilpittömästä pyrkimyksestä siihen, että maassa olisi rauha ja ihmisillä hyvä tahto.
Kettunen, Pauli 1999: ”Työsuojelun tieto ja valta.” Teoksessa Parikka, Raimo (Toim.) Suomalaisen työn historiaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lähteenmäki, Maria 1995: Mahdollisuuksien aika: työläisnaiset ja yhteiskunnan muutos 1910–1930 -luvun Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Vuolio, Kaisu 1977: Muuttuva joulu: kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys.
When did you receive your docentship at the University of Turku and where are you working now?
I received my docentship in the Cultural History of Ancient Persia in April 2024. I am currently a University Researcher at the University of Helsinki, and will start as Professor in Ancient Near Eastern history and culture in January.
Jason Silverman. Photographer: Lauri Laine.
What have you been researching and why?
In my doctoral research I explored the heavily debated issue of Persian influence on Jewish apocalyptic literature from the turn of the eras (c. 200 BCE-200 CE). Since a number of big ideas can be found in both Jewish and early Christian apocalypses and in Zoroastrian texts, historians and theologians have long suspected a cultural dependency of some kind. Using tools from the sociology of religion I argued that a close look at the historical context of the Achaemenid Persian Empire (c 550- 330 BCE) was necessary for an understanding of the relevant social and cultural phenomena.
My work since then has looked more closely at a variety of specific cultural issues, all with reference to social contexts of the Persian Empire. For example, I have looked at how understandings of Judean kingship were impacted by Persian kingship, how mythologies of creation related to Persian royal ideologies, and the ways local elites dealt with regime change. I have also been interested in issues of orality and literacy, and how understanding various types of media are important for how we reconstruct evolutions in culture in ancient history. The latter has also involved an interest in the ways the Ancient Near East has been portrayed in modern media, in particular film.
What are you researching now?
I am currently in the early stages of my ERC Advanced Grant “Work without End: Informal Taxation and Forced Labor within Persian Southern Levantine Temple Economy and Society.” This project investigates, among other things, how ancient cultural understandings of labor shaped the structure of ancient economies, primarily in relation to ancient temples and the issues of forced labor and informal taxation (social structures enabling state demands). It also asks how modern assumptions have impacted and hampered our understanding of the ancient economy.
Image: Jason Silverman / Google Earth.
What current debates does your research relate to?
My current research deals with fundamental assumptions concerning ancient societies, particularly with one question at the core of many contemporary debates: do economies determine society, or does society determine the economy? How much do cultural assumptions shape the tasks (labor) deemed possible and desirable? Are modern human systems (culture, society, economy) fundamentally different from ancient, pre-industrial ones?
What led you to cultural history in the first place?
My career path has been atypical, moving from Communications and Film Studies to the exploration of Judaeans and their literature in the Persian Empire, though an interest in human communication with a historical and sociological bent has permeated all my research. If we want to understand how humans communicate, we need to understand the cultures that give it its meanings as well as how it has changed through time.
What does the docentship in cultural history at the University of Turku mean to you?
The study of the Ancient Near East has a long tradition in Finland, but it has largely been based only in Helsinki. I hope with this docentship I will be able to help expose Turku historians and students to the field, and expand the contributions of Finland to its study.
Sievää pienikokoista kuusta katseli äiti pikku poikansa kanssa. Se oli kyllä äidin mielestä hiukan liian kallis, mutta kauppa siinä sittenkin syntyi. – Kyllä kuusi sentään pitää jouluna olla, vaikkei sitten muuta saisikaan, päätteli ostaja.
Aamulehti 24.12.1942
Joulukuusen hankinta on keskeinen osa joulunviettoa, ja kuusikauppiaat näkyvät kaupunkien ja kylien katukuvissa tänä päivänäkin. Kuusikauppiaat ovat sanomalehtiaineiston perusteella olleet usein maalta kaupunkeihin myymään tulleita metsänomistajia ja maanviljelijöitä, joilla on supliikit myyntipuheet. Kuusikauppiaan kanssa on tingattu hinnoista, ja toisaalta myös huijarikauppiaiden hyppysiin on päädytty.
Joulukuusiostoksilla vuonna 1932. Kuvaaja Pietinen. Museovirasto. CC BY 4.0
Kuusimyynti on ollut tärkeä tulonlähde maanomistajille, ja talvina, jolloin kuusia on ollut rajatusti tarjolla, ovat pitkäkyntiset nähneet kuusien houkutuksen. Uusi Suomi uutisoi 28.12.1933, kuinka eräältä hikiäläiseltä kuusikauppiaalta ryöstettiin Hakaniemen torilla 300 joulukuusta. Syynä tähän oli, että kauppias oli tuonut kuuset torille verrattain myöhään iltapäivällä, jolloin poliisit olivat kieltäneet häneltä myynnin aloittamisen myöhäisen ajankohdan vuoksi. Kuusta ostamaan tullut väki oli kuitenkin päättänyt kuusen kanssa myös paikalta poistua, minkä vuoksi he olivat alkaneet ottamaan kuusia myyntivaunusta ”väkivalloin” ilman, että myyjä tai poliisi pystyivät asiaa estämään. Näin kauppias jäi vaille maksua kuusistaan.
Turussa kuusikauppaa on kaupunkialueella käyty Tuomiokirkko- ja Puutoreilla. Turun sanomat kertoo vuoden 1937 joulun alla, kuinka toreilla oli pari päivää ennen joulua kaupan 1200 kuusta – mitä lehti pitää vaatimattomana määränä – ja hinnat vaihtelivat 10 ja 50 markan välillä (n. 4-22 euroa). Turun sanomien jutussa kuusta pidetään keskeisenä osana kotien joulutunnelmaa, mutta kuusen hankinta on kaupungissa asuville riippuvainen ”nykyaikaisista kauppameiningeistä”. Jos kaupungissa asuva ei saanut itse kuljetettua kuustaan kotiin, saattoi avuksi pyytää lyhytsesonkisimman ”ammattilaisen” (lainausmerkit alkuperäiset) eli joulukuusenkotiinkantajan. (Turun sanomat 23.12.1937.)
Turun Sanomat, 23.12.1937, nro 346, s. 1 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Kuusikaupan synkkiä puolia
Kuusikauppiaisiin liittyy lehdissä myös epäluuloa ja toisaalta harmitusta, jos huijatuksi joudutaan. Syyskuussa 1909 Pohjan poika uutisoi, kuinka eräs sundomilainen mies oli suostunut hankkimaan kuusia hautajaisia varten. Hänelle oli rahat annettu etukäteen, jotta hän ”ne ainakin toisi”. Miestä ei kuitenkaan sovittuna ajankohtana kuulunut eikä kuusen kuusta paikalle saapunut ja ”sillä tiellä on kaikki. Harwinainen tapaus kyllä.” (Pohjan poika 17.9.1909.) Myös Työmies-lehti uutisoi joulukuussa 1911 vastaavanlaisesta kuusikauppiaasta. Perheen poika oli lähetetty viisimarkkanen mukanaan ostamaan joulukuusta. Rautatieaseman lähettyvillä poika tapasikin kuusikauppiaan, jolla ei ollut antaa pojalle vaihtorahaa ja niin hän lähtikin vitosta vaihtamaan – ja sille tielle jäi. Poika joutui palaamaan kotiin tyhjin käsin. (Työmies 21.12.1911.) Ovelista kuusikauppiaista kirjoittaa Kansan lehti vuonna 1915. Maalta saapunut kuusikauppias vei myyntituotteensa torille, mutta poistui paikalta asioilleen. Sillä välin nuorisojengi käytti tilaisuuden hyväkseen ja alkoi myydä kuusia kyseisestä kuormasta. (Kansan lehti 27.12.1915.)
Uusi Suomi kertoi myös Norjan joulukuusikaupasta, jossa oikeuslaitos oli joutunut puuttumaan kaupankäyntiin sattuneiden joulukuusivarkauksien ja luvattomien hakkuiden vuoksi. Norjan poliisi tuli tarkkaan valvoa, että kaupunkien julkisilla paikoilla myytävät kuuset olivat luvallisesti hankittuja. Tekstissä nostetaan esiin, että meilläkin Suomessa kontrollia on, mutta paljon myös luvatonta kauppaa tapahtuu, esimerkiksi kuusikauppiaan myymällä kuusiaan talosta taloon. Uusi Suomi kuuluttikin epäkohtien korjaamisen perään. (Uusi Suomi 17.12.1939; ks. myös Kauppalehti 26.11.1938.)
Joskus kuusikauppa kävi vilkkaasti ja sitä oli syytä myös juhlia, kun kaupunkiin kerran oli tultu. Uusi Päivä -lehdessä kerrottiin jouluaattona 1954, kuinka Nousiaisista ja Vahdolta kotoisin olevat maanviljelijät Oja ja Nurminen olivat olleet myymässä kuusia Turussa ja päättäneet myös juhlistaa hyvin mennyttä kaupantekoa. He päättivät lähteä ajamaan kuorma-autollaan ilmeisesti vielä humaltuneena, ja Satavan lautalle saapuessaan kuskina ollut Oja menetti auton hallinnan ja auto ajautui mereen. Jännittäväksi tapauksen tekee se, että vaikka Oja onnistui pelastautumaan autosta, hän ei lehden mukaan kyennyt kertomaan, miten Nurmiselle kävi, mutta oli ”muistavinaan” ystävänsä olleen autossa kun mereen ajo tapahtui. Muutama päivä myöhemmin (28.12.) lehti uutisoi, kuinka Nurmisen etsintöjä oli jatkettu, mutta naaraus ei ollut johtanut tuloksiin. Tältä osalta Nurmisen kohtalo jäi arvoitukseksi, sillä lehden seuraava vuosikerta ei digiarkistossa ollut saatavilla.
Kuusien hinta puhututtaa
Kestoaihe lehdistössä ovat toki myös joulukuusien hinnat. Vuonna 1931 Hietaniemen torilla kuusikaupan aloituspäivänä hinnat kuusista vaihtelivat viiden ja sadan markan välillä (n. 2-45 euroa; Helsingin sanomat 23.12.1931). Uusi Suomen (28.12.1933) mukaan kuusista sai sinä jouluna pulittaa 20-25 markkaa (n. 9-12 euroa). 1930-luvulla kuusten kerrottiin olevan useampana vuonna kalliit, johtuen suuresta lumimäärästä metsissä tai kelirikon aiheuttamista kuljetushaitoista.
Tampereella sota-aikana kuusitarjonta oli runsas, oli ”pitkää ja lyhyttä, oli lihavaa ja laihaa. Joku näytti pitävän tuuheaoksaisesta, josta ei päivä läpi kajottanut. Toinen taas halusi ja sai harvan huiskaleen, joka varmasti ei huonetta pimennä.” Kuusikaupalle oli asetettu rajahinnat 10 ja 60 markan välillä (n. 2,5-15,5 euroa). (Aamulehti 24.12.1942). Joinain vuosina kuusista lienee ollut myös ylitarjontaa, sillä ainakin vuoden 1933 kynnyksellä Raahen seutu -lehti uutisoi, kuinka Helsinkiin oli sinä jouluna tuotu 150 000 joulukuusta, mutta niistä noin puolet jäivät myymättä ja kuusikauppiaiden tappiot saattoivat nousta paikoin jopa tuhansiin markkoihin. (Raahen seutu 31.12.1932)
Joulukuusimarkkinat Oulun kauppatorilla vuonna 1948. Museovirasto. CC BY 4.0.
Hämeenlinnan joulukuusimarkkinoilla vuonna 1951 avauspäivänä puolestaan keskikokoisesta kuusesta pyydettiin yleisesti 150 markkaa (n. 6 euroa) (Hämeen kansa 21.12.1951) – hinnan odotettiin kuitenkin viikon edetessä laskevan kysynnän kasvaessa.
Hinnoista myös tingittiin ja keskusteltiin – tätä eloisaa keskustelua avasi Helsingin sanomat jutussaan jouluna 1931:
»Kuinkas noi teidän kuuset on niin harvoja?», kysyy ostaja. »Maailman malliin, harva se on nykyjään sekin», vastaa myyjä.
»Paljonko tuo kuusi maksaa?» »15 markkaa!» »Tuo paljas runkoko?» »Kyllä siihen samaan kauppaan olisi tarkoitus antaa oksat mukaan.»
»Mikäs on naapurin kuusen hinta?» »30 markkaa, mutta jos olette hyvä tinkijä, saatte puolella.»
Helsingin Sanomat 23.12.1931
Supliikkeja myyjämiehiä löytyi myös Oulusta, joista Kaleva kirjoittaa vuoden 1948 jouluna:
”Pikakäynti kuusimarkkinoilla todisti, että tarjonta oli ylen runsas ja jäyhän pohjalaisen kuusikauppiaan attribuuttivarasto ehtymätön kehuessaan oman metsikön tuotteita.
-Tässä se kuusi on, sopii vaikka kukkavaasiin, huusi eräs kauppamies ja heilutti kaljapullon kokoista kuusenkäppyrää kolmellakymmenellä markalla ostettavaksi.
-Hei, tämä on puu kuin kirkkoa varten, tarjosi toinen mahtavaa joulukuusta. Hinta oli 300 mk, mutta koko oli ainakin kolmekymmentä kertaa edellistä suurempi.”
Kaleva 23.12.1948
Kuten tekstin alussa ollut sitaatti kertoi, kuusi oli korkeista hinnoista huolimattakin usein saatava, sillä juuri kuusi teki moneen kotiin joulun.
Sota-aikana tupakan säännöstely lienee houkutellut ilmoituksen kaltaisiin vaihtokauppoihin. Helsingin Sanomat, 19.12.1944, nro 342, s. 23 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Pari lukuvinkkiä: kaksi vuotta sitten adventtikalenterissamme kerrottiin muovikuusien historiasta Suomessa, pääset lukemaan tuon jutun täältä. Lisäksi Lalli-lehdessä kerrottiin jouluna 1918 hieman joulukuusen käytön kulttuurihistoriaa – pääset lukemaan tekstin täältä.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot: Aamulehti, 24.12.1942, nro 348, s. 4 Helsingin Sanomat, 23.12.1931, nro 347, s. 4 Hämeen Kansa, 21.12.1951, nro 294, s. 5 Kaleva, 23.12.1948, nro 295, s. 1 Kansan Lehti, 27.12.1915, nro 300, s. 3 Kauppalehti, 26.11.1938, nro 273, s. 1 Pohjan Poika, 17.09.1909, nro 108, s. 2 Raahen Seutu, 31.12.1932, nro 147, s. 4 Turun Sanomat, 23.12.1937, nro 346, s. 1 Työmies, 21.12.1911, nro 295, s. 2 Uusi Päivä, 24.12.1954, nro 296, s. 1 Uusi Päivä, 28.12.1954, nro 297, s. 2 Uusi Suomi, 17.12.1933, nro 339, s. 24 Uusi Suomi, 28.12.1933, nro 348, s. 6
”Joulupukkibisnes oli sen puoleen kovaa että ajoit ympäri kaupunkia aikataulun mukaan ja sisällä tuli kuuma ja sitten pakkaseen ja kylmään autoon.” (SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Joulupukki, vanha tuttu, puuhkalakki, karvanuttu. Muistoja ja mielikuvia joulupukista. Kilpakeruu 2020–2021.)
Tämän vuoden adventtikalenterimme kertoo ihmisistä jouluna – ei jouluihmisistä eli henkilöistä, jotka elävät ja hengittävät joulua, vaan joulunpyhien uutterista ahertajista sekä niistä, joita ei kukaan muista.
Tämä ensimmäinen, sanomalehti- ja SKS:n muistikeruuaineistoja hyödyntävä kirjoitus kertoo aaton odotetuimmista, mutta maksullisista vieraista, tilausjoulupukeista.
Autoileva joulupukki tonttuineen. Kuvaaja Erkki Voutilainen 1963. Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto. CC BY 4.0.
Suomalainen, kodeissa vieraileva joulupukki on tunnustettu niin merkittäväksi kulttuuri-instituutioksi, että se on otettu osaksi aineetonta kulttuuriperintöä. Kodeissa kiertelevää joulupukkia edelsivät pelottavat ja ilkikuriset, sarviin ja turkkeihin pukeutuneet nuutti- ja köyripukit, joille tarjottiin taloissa ryyppyjä. Nykymuotoa muistuttava joulupukki oli sen sijaan tuttu jo kaikille vuonna 1990 joulupukkiaiheiseen Suomalaisen Kirjallisuuden seuran muistikeruuseen osallistuneille henkilöille jo varhaisesta lapsuudesta. Kansakoulujen kuusijuhlia on kiittäminen monesta meille niin tutusta jouluasiasta, kuten myös joulupukin esittelystä. Moni 1900-luvun alun lapsi näkikin koulussa ensimmäistä kertaa joulupukin, muuta viimeistään 1930-luvulta eteenpäin joulupukki alkoi tehdä kotikäyntejä kaikkialla Suomessa niin varakkaissa kuin vaatimattomimmissakin kodeissa.
Monissa perheissä joulupukin rooli oli perinteisesti isän, isoisän tai muun, yleensä miespuolisen sukulaisen tai naapurin vastuulla, mutta eivät naisetkaan aivan tavattomia olleet pukkeina. Matala ääni ja vanttera vartalo riittivät lasten sumuttamiseen. Varusteina pukilla oli nurinpäin oleva, vyöllä kiinnitetty lammasnahkaturkki, huopatossut tai lapikkaat, pellavasta tehty pitkä paita, karvahattu ja keppi. Lisäksi joillain oli turkiskintaat, joita ei otettu pois käsistä sisälläkään, jotteivat lapset olisi tunnistaneet pukkia käsistä. Paketit kaivettiin esiin tuohikontista tai pärekorista.
1900-luvun jälkipuoliskolla kaupunkilaistumisen myötä syntyi kuitenkin uudenlainen, erityisesti kaupunkialueille keskittynyt pukkibisnes, joka näkyi muun muassa 1950-luvun alussa alkaneena lehti-ilmoitteluna. Pukit lähettivät ilmoituksiaan paikallislehtien Sekalaista-osastoille ja liimasivat mainoksiaan puhelinpylväisiin sekä kauppojen ja kerrostalojen ilmoitustauluille. Maalta muuttaneet perheet saattoivat kaivata ulkopuolista apua, sillä heillä ei välttämättä ollut uudessa asuinympäristössä läheisiä tai tuttuja pukiksi, ellei isä halunnut tehtävää suorittaa. Ulkopuolisen pukin palkkaaminen tarjosi mahdollisuuden siihen, että koko perhe isä mukaan lukien, saattoi keskittyä nauttimaan tuosta aattoillan kohokohdasta. Ei ollut myöskään vaaraa siitä, että lapset olisivat tunnistaneet tutun henkilön äänestä, olemuksesta tai vaikkapa kengistä.
Samoihin aikoihin pukin ulkoasu koki muutoksen. Asukokonaisuuden väriksi alkoi kansainvälisestä esimerkistä muotoutua punainen. Modernit ”punanuttuiset” ja -lakkiset joulupukit olivatkin erityisen kysyttyjä – yksityiskohta, joka mainittiin usein 1950-luvun lehti-ilmoituksissa. 1950- ja 1960-luvulla pukilla saattoi olla naamari, mutta lehtijuttujen ja muisteluksien mukaan se pelotti lapsia eikä myöskään antanut kovin luotettavaa kuvaa pukista. 1950-luvun alun pukki-ilmoituksissa näkikin paljon ”maskeerattuja pukkeja”, jotka olivat kovaa valuuttaa ilmeettömien naamaripäiden rinnalla. Varusteet, kuten irtoparta ja -viikset, peruukki, lakki ja lapikkaat tai huopikkaat, piti hankkia hyvissä ajoin. Oli tärkeää varmistaa, että parta pysyi tiukasti paikoillaan, vaikka sitä vähän kiskottaisiinkin – pukin sotisopaan oli panostettava!
Pahamaineinen pukinnaamari 1950-luvulta. Materiaali pahvia, parta puuvillavanua. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.Lapset vastaanottavat kuuliaisesti naamaripäiseltä pukilta lahjat. Kuvaaja Jussi Kangas 1950. Vapriikin kuva-arkisto. CC BY 4.0.
Autot korvasivat porot – ja konjakin joulumieli
Jo 1940- ja 1950-lukujen taitteen pukkipalvelumainoksissa korostettiin autoilevia ja raittiita pukkeja, mikä heijasti aikakauden yhteiskunnallisia muutoksia. Ensinnäkin autojen yleistyminen 1950-luvulta lähtien mahdollisti pukkien liikkumisen laajemmalle alueelle, mutta nähtiinpä pyöräileviäkin pukkeja erityisesti kaupunkien lähiöissä.
Modernissa, sotienjälkeisessä Suomessa humalaiset pukit herättivät paheksuntaa, sillä lasten pelästyttäminen ja epäasiallinen käytös eivät sopineet uudistuvaan joulutraditioon. Puhumattakaan siitä, että hoippuva ja rähinöivä pukki saattoi joutua putkaan, mikä ei ollut täysin tavatonta. 1950-luvulla pukin odotettiin olevan raitis ja luotettava hahmo, vaikka monissa kodeissa pukeille yhä ristiriitaisesti tarjottiin alkoholijuomia käyntien yhteydessä. 1970-luvun alussa juopuneet pukit olivat jo käyneet onneksi harvinaisemmiksi. Poliisi kuvasi muutosta Helsingin Sanomissa:
Takavuosina oli useitakin tapauksia, jolloin joulupukin polvet menivät linkulle jo kahdeksannen perheen jälkeen. Kun jokaisessa tarjottiin pukillekin joulujuomaa, eivät jalat ennenpitkää kannattaneet vaan pukki oli korjattava pahimmassa tapauksessa pahnoille kesken matkanteon. […] Mutta nyt alkaa juovuksissa heiluva pukki olla melko harvinainen. (Raitis pukki noin kahdellakympillä Helsingin Sanomat 22.12.1971.)
Poliisin mukaan pukin siirtyminen poroista autoihin ehkäisi enimmät ja räikeimmät tapaukset. Raittius alkoi olla kunnia-asia, taskumatit jäivät kotiin ja perheenisien tuputtamista hörpyistä kieltäydyttiin ponnekkaasti. Esimerkiksi espoolaisten Otaniemen teekkarien ”Kalle-pukki” totesi ykskantaan vuonna 1971: ”Meidän pukit eivät hyväksy konjakkia.” Ja tarkensi vielä: ”Ellei nyt sitten sitä lahjoiteta noin pullokaupalla jälkeenpäin nautittavaksi.”
Raitis ja moderni punanuttu on astunut sisään huoneistoon. Kuvaaja Erkki Voutilainen 1959. Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto. CC BY 4.0.
Punanuttuun hyppäsivät niin teekkarit kuin poliisitkin
Pukkikeikkaa tekivät hyvin monenlaisista taustoista tulleet ihmiset, mutta joukossa korostuivat opiskelijanuorukaiset ja iäkkäämmät perheettömät miehet. Vaikka pukin alaikärajana mainittiin vain 18 vuotta, pukkeja välittävissä firmoissa ja kodeissa suosittiin kuitenkin ikämiehiä. Kuten eräs pukkirekrytoija totesi Ilta-Sanomissa 1960, ”keltanokat” osasivat vain harvoin puhua lapsille hartaasti ja vakavasti, matalalla, mutta ei missään nimessä möreällä äänellä. Yläikärajaa pukilla ei ollut, kunhan suoriutui tehtävistään. Useimmiten 1950–70-luvun lehti-ilmoituksissa pukit tekivät keikkaa yksin, mutta joillakin saattoi ekstrahinnasta olla seuranaan tonttu tai pari, ehkä joulumuorikin.
Keikkaa tehtiin etupäässä lisätienestien toivossa, mutta myös omasta ilosta. Ilta-Sanomien kyselyn mukaan suurin osa pukeista vuonna 1960 olivat opiskelijoita ja poliiseja, mutta sekaan mahtui myös vahtimestari, näyttelijä, nuoriso-ohjaaja, mekaanikko, maisteri ja tuomari. Pukkihommat olivat lisäksi hyvää varainhankintaa erilaisille raittius-, harrastus- ja urheiluseuroille ja muille yhdistyksille.
Lehti-ilmoituksissa ei tavanomaisesti kerrottu pukkikeikkojen hintoja, vaan ne selvisivät soittamalla. Joulupukkikäyntien hinnat puhuttivat ennen aivan kuten nykyäänkin, josta kertoo se, että 1950–1980-luvuilla julkaistiin usea lehtijuttu, joita varten toimittajat olivat selvittäneet hintakirjoa. Jos pyysi pukkikeikasta enemmän kuin kollegat keskimäärin, piti olla valttikortteja, kuten kielitaitoa tai vaikkapa mukana kulkeva valokuvaaja.
Hyvistä syistä pukin saattoi joskus saada jopa maksutta. Vuonna 1960 eräs pukkirekrytoija kertoi llta-Sanomien jutussa, ettei perinyt maksua juuri leskeksi jääneeltä äidiltä, joka oli taloudellisissa vaikeuksissa, ja joka sattui asumaan sopivasti erään joulupukin matkareitin varrella. Maksua ei myöskään peritty 16-vuotiaalta nuorelta mieheltä, joka halusi tilata omilla taskurahoillaan pikkusisarelleen joulupukin. Häntä kehotettiin sen sijaan ostamaan rahoillaan pieni lahja ja joulupukki tulisi sitten maksutta tuomaan tuon lahjan siskolle.
Roolina myyjä, logistiikka-alan ammattilainen, haastattelija, valistaja, laulaja, tanssija, avustustyöntekijä…
Moni pukki kommentoi lehtijutuissa ja muistelmissa, että työssä oli hienointa nähdä lasten ilo ja muiden joulunviettoa. Erään 1950-luvun lopulla keikkailleen pukin mukaan yksi työn parhaita puolia oli, että pukin henkilöllisyys pysyi salassa. Pukki tunnisti asiakkaat, mutta he eivät häntä. Hän muisteli erästä Helsingin Hakaniemessä tapahtunutta vierailua:
Ojensin lahjoja Pikku-Matille, Pikku-Marjalle jne. Ja sitten sain käteeni käärön, jonka päällä luki: Pikku-Murre. Kun kuulutin nimen, nousi viehättävä nainen keinutuolista, kasvoi ja kasvoi ja oli lopulta täyteen pituuteensa ojennuttuaan pitempi kuin pukki. Jälkeen päin olen nähnyt tämän Pikku-Murren monta kertaa ja minua on aina huvittanut hänen nimensä. En voi olla pidättämättä hymyäni kun hän tulee vastaan ja mieleni tekee kysyä: No, mitäs Pikku-Murre?, mutta naisen ihmettelevä katse saa aina sanat pysähtymään kielelleni. (Puhelinnumeroni on… Kansan Uutiset 22.12.1957.)
Pukilla oli joitain tehtäviä jo ennen aattoiltaa, kuten tilausten vastaanotto, reitin selvittäminen ja ohjelmanumeroiden harjoittelu. Joululaulut, piiri- ja seuraleikit oli hallittava ja opetella ulkoa porojen ja tonttujen nimet. Monet pukit kävivät ajamassa edellispäivänä reitin läpi, jottei juhlapäivänä tullut mitään yllätyksiä matkaan. Täsmällisyys oli yksi merkittävimmistä kilpailuvalteista pukkibisneksessä.
Lisäksi piti sopia etukäteen vanhempien kanssa, minne lahjat jätettiin odottamaan. Helsingin Sanomien vuonna 1971 julkaistussa jutussa eräs kokenut pukki vinkkasi, että paras keino oli viedä lahjat säilytykseen joko naapurille tai pihalle pysäköityyn autoon, josta esimerkiksi perheenisä käy ne noutamassa pukille. Suurin erhe oli jättää lahjasäkki rappu- tai kellarikäytävään, sillä monet kerrat olivat lahjat lähteneet sieltä toisten matkaan. Olipa käynyt niinkin, että pukin lähdettyä oli huomattu, että pienemmät lahjarasiat puuttuivat – olisivatko jääneet kiinni pukin nuttuun, lehtijutussa arveltiin. Poliisi korostikin luotettavan pukin merkitystä eli sellaisen, jonka saisi tarvittaessa kiinni vielä keikan jälkeen.
Luotettavuus oli siinäkin mielessä tärkeää, että toisinaan tilauspukki ei syystä tai toisesta saapunut paikalle. Lehtijutuissa kerrottiin epätoivoisista vanhemmista, jotka syöksyivät ulos kadulle nähdessään ulkona joulupukin ja anelivat tätä paikkaamaan epäammattimaista kollegaansa.
Aattopäivänä työt alkoivat yleensä klo 15 ja viimeinen käynti tehtiin klo 20 mennessä. Käyntejä pystyttiin sopimaan 1970–80-luvuilla jopa parikymmentä per ilta. Jokaisessa kodissa oltiin kymmenestä parikymmeneen minuuttia riippuen ohjelmasta ja lahjojen määrästä.
Kun pukki tulla kolisteli sisään, hän kysyi ovensuussa ikiaikaisen kysymyksen, onko täällä kilttejä lapsia. (Näin pukki tiedusteli taloissa jo 1900-luvun alussa SKS:aan muistojaan lähettäneiden mukaan.) Saatuaan myöntävän vastauksen lapsilta tai vanhemmilta, pukki ohjattiin istumaan olohuoneeseen.
Tyttö on uskaltautunut pukin syliin. Kuvaaja Risto Reinikainen 1969-70. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Kunnon pukki oli lehtijuttujen ja muistelmien mukaan luonteeltaan ja ulosanniltaan uskottava, tyyni, tasainen ja iloinen, ei kuitenkaan riehakas. Ei saanut olla tuppisuu, eikä suupaltti, eikä varsinkaan mikään möläyttelijä. Nopeasta oivalluskyvystä ja sanavalmiudesta oli suurta hyötyä. Pukki kuulutti tavanomaisesti ensin hyvän joulun toivotukset, ja kertoi sitten pitkästä ja rasittavasta matkasta Korvatunturilta ja kovasta kiireestä. Puheenparsi sopi hyvin suomalaiseen lähiöelämään, jossa aikuisilla oli jatkuva kiire ja stressi, ja jossa työ näytteli suurinta osaa elämässä. Seuraavaksi pukki halusi jutella lapsille, joista vanhemmat olivat välittäneet hänelle perustiedot, kuten nimet, iät, harrastukset ja koulutodistusten tärkeimmät arviot. Joskus lapset vastasivat, joskus puhumisen hoitivat vanhemmat lasten ujostellessa tai pelätessä. Pukki halusi omasta tai vanhempien toiveista valistaa lapsia joistain asioista, kuten esimerkiksi hampaidenpesun tärkeydestä. Sitten vaihdettiin vapaammalle, ja pukki ryhtyi laulamaan tai vaihtoehtoisesti laulattamaan lapsia. Piirileikkejäkin harrastettiin. Esiintymistaidosta oli pukin työssä paljon hyötyä.
Viimeisenä pukki jakoi lahjat, joita oli, kuten kaikki tietävät, entisvuosina paljon vähemmän kuin tätä nykyä. Siinä missä ennen oli riittänyt kaikille sokerikorput, tytöille räsynuket ja pojille puuhevoset, 1970-luvulta alkaen säkit pursuilivat muovia ja tekniikkaa ynnä muita kaupasta hankittuja lahjoja, useampi kullekin lapselle ja aikuiselle. Pukki tihrusteli ”huonoilla silmillään” hien valuessa kasvoilla, kenelle lahja oli tarkoitettu ja ojensi sen sitten saajalleen. Kun lahjat oli jaettu (tai jako aloitettu, riippuen kuinka myöhässä pukki aikataulustaan oli), pukki heitti hyvästit perheelle, poistui talosta, ja hyppäsi autoonsa suhatakseen seuraavaan paikkaan. Lapset ryntäsivät ikkunaan katsomaan, millaiseen kulkuneuvoon pukki turvautui tällä kertaa ja minnepäin hän lähti. Elleivät sitten olleet lahjojensa lumoissa.
Jälleen yksi työvuoro paketissa. Ensi vuonna uudestaan!
Mitähän tästä löytyy? Aattoillan jännitystä 1982. Nurmijärven museo. CC BY-NC-ND 4.0.
Lähteet
Arkistot
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Joulupukki, vanha tuttu, puuhkalakki, karvanuttu. Muistoja ja mielikuvia joulupukista. Kilpakeruu 2020–2021.
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Tanttu-Porkka, Irmeli. Joulupukkikysely 1990. Kilpakeruu 1990.
Sanomalehdet
Vapaa Sana 24.12.1950.
Aamulehti 28.12.1951.
Länsi-Savo 28.12.1952.
Kansan Uutiset 22.12.1957.
Helsingin Sanomat 19.12.1956.
Ilta-Sanomat 24.12.1960.
Helsingin Sanomat 23.12.1961.
Helsingin Sanomat 12.12.1965
Helsingin Sanomat 24.12.1966
Suomen Sosialidemokraatti 24.12.1966.
Helsingin Sanomat 24.12.1969.
Uusi Suomi 23.12.1970.
Helsingin Sanomat 22.12.1971.
Länsi-Savo 24.12.1971.
Etelä-Suomen Sanomat 23.12.1974.
Helsingin Sanomat 24.12.1976.
Helsingin Sanomat 15.12.1977.
Länsi-Savo 21.12.1986.
Uusi Suomi 21.12.1988.
Uusi Suomi 22.12.1989.
Etelä-Suomen Sanomat 23.12.1989.
Länsi-Savo 24.12.1989.
Tutkimuskirjallisuus
Jaakkola, Kaisu: Muuttuva joulu: Kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1977.
Tämä kirjoitus käsittelee naimattomia naisia ja heistä luotuja mielikuvia 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa myös naimattomien maailma muuttui. Säätyläisnaisille avautui entistä enemmän mahdollisuuksia elättää itsensä omalla työllään, mikä lisäsi naimattomien lukumäärää. Ensimmäisen aallon naisasialiike toi samaan aikaan naisille uusia vapauksia, kuten äänioikeuden joissain maissa ja vähintään tietoisuuden siitä, että asiat voivat muuttua. Toisaalta viimeistään ensimmäinen maailmansota mursi vanhan sääty-yhteiskunnan ja uusi luokkayhteiskunta vakiintui. Tämä tarkoitti myös sitä, että kumppania etsivät ihmiset saivat entistä enemmän vapauksia tehdä omia valintojaan puolison suhteen.
Uuden naisen arkkityyppi
”Uusi nainen” oli 1800- ja 1900-lukujen alussa luotu hahmo, arkkityyppi, joka kuvasti naisten muuttunutta asemaa. Uusi nainen oli itsenäinen, työssäkäyvä ja aikaisempia sukupolvia vapaampi toimimaan tahtomallaan tavalla. Tätä naistyyppiä edusti muun muassa yhdysvaltalaisen graafikon Charles Dana Gibsonin luoma naishamo Gibson-tyttö (The Gibson Girl), joka seikkaili 1900-luvun alun aikakauslehdissä. Gibson-tyttö saattoi pyöräillä nilkat vilkkuen, pelata tennistä tai käydä uimassa. Asioita, mitkä olivat vielä puoli vuosisataa aiemmin mahdottomuuksia.
Gibson-tyttö vuodelta 1902. Wikimedia Commons. Public Domain.
1920-luvun jazz-aikakauden symboliksi nousi puolestaan Flapper-tyttö, joka edustaa samaa jatkumoa. Moderni nainen oli seksuaalisesti vapaamielisempi ja saattoi jopa tupakoida, ajaa autoa ja meikata. Ja vaikka nainen olisi naimaton, hän ei ollut enää hyödytön ylijäämä tai perheensä elätti, vaan hän saattoi olla hyödyllinen ja tuottava yhteiskunnan jäsen. Naimaton nainen eli myös menevää elämää. Avioliitosta oli tullut hänelle vaihtoehto, mutta ei välttämättömyys.
Moderni nainen Judge-lehden kannessa 11.10.1924. Wikimedia Commons. Public Domain.
Vapaata elämää vai oliko sittenkään?
Asenteet naimattomia naisia kohtaan vaihtelivat hyvinkin merkittävästi. Vuonna 1892 julkaistussa kirjassa The Unmarried Woman naimatonta naista pidettiin onnettomana olentona, varsinkin ikääntyessään. Tämä tarkoitti siis kolmekymmentä ikävuottaan ohittanutta. Joidenkin lääkäreiden mukaan naimaton ja lapseton nainen oli anomalia, sillä naisilla oli heidän näkemyksensä mukaan ”luonnollinen” tarve avioliittoon ja äitiyteen. Vuoden 1929 yli Euroopan ja Yhdysvaltojen pyyhkäisseen laman seurauksena naimattomia naisia syytettiin miesten työpaikkojen viemisestä.
Ruth Ashmore puolestaan kuvailee vuonna 1898 poikamiestyttöä sellaiseksi, joka on päättänyt elää elämäänsä onnellisena. Hän oppii vanhenemaan tyylillä. Lilian Eichler kirjoitti vuonna 1924, että poikamiestyttö on vapaa ja liikkuu sujuvasti miesten seurassa, työelämässä ja sosiaalisissa tilaisuuksissa. Myös Eichler peräänkuulutti ulkonäöstään huolehtimista. Naimattoman naisen tuli olla aina huoliteltu!
Myös suomalainen lehdistö väitteli kiivaasti naimattomien naisten asemasta ja merkityksestä. Varsinkin 1920-luvulla kritisoitiin ankarasti nuoria jazz-tyttöjä, jotka seurasivat aikakauden muotia, joivat alkoholia ja tupakoivat ja lankesivat ties mihin seksuaalisiin paheisiin. Toisaalta naimattoman naisen elämästä luotiin hyviin vapaa kuva. Hän saattoi käyttää tienaamansa rahat miten tahtoi, eikä hänen tarvinnut välittää miehen valituksista ja vaatimuksista. Mutta tämä koski vain nuoria naimattomia naisia. Ikääntyessä naimattoman elämä kävi ankeaksi, kuten Suomen nainen -lehti maalaili vuonna 1923:
He istuvat yksinäisinä, usein katkerina siitä, mitä eivät ole elämältä saaneet. Eihän kukaan heistä oikeastaan välitä. Ainoastaan kohteliaisuudesta, kenties perinnön toivosta, heitä kysytään. Heidän elämänsä on kaikesta huolimatta yksitoikkoista ja kylmää. He eivät ole tottuneet antamaan rakkautta ja siksi eivät sitä saakaan.
Henna Karppinen-Kummunmäki
Kirjoittaja on FT, kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija, joka on juuri julkaissut teoksensa Sinkkuus kautta aikojen (Docendo 2024).
Tarkastelen naisten valtaa ja naiseutta kahden Teijon rautaruukin 1700-luvun omistajan toiminnan kautta. He olivat kreivitär Hedvig Eleonora Stenbock (1664–1729) ja porvari ja rouva Catharina Elisabeth Kijk (1721–1788). 1700-luvulla käsitys ja lainsäädäntö sukupuolittuneesta omistajuudesta ja määräysvallasta olivat muutoksessa, mutta ei ollut vielä siirrytty 1800-luvun osin kasvottomaan osakeomistajuuteen. Mielenkiintoa lisää näiden kahden naisen yhteiskunnallisen aseman ja säätytaustan vertailu.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Perinteinen käsitys Suomen varhaisesta teollisuudesta on ollut, että se oli miespuolisten, lähes myyttisten patruunoiden valtakautta. Varsinkin metalliteollisuus on nähty miesten alueena. Vaikka tämä mielikuva ei uusimman tutkimuksen mukaan täysin pidä paikkansa, se vaikuttaa edelleen taustalla, kun keskustellaan esimerkiksi mies- ja naisjohtajista nykypäivän teollisuusyrityksissä. Haastamalla mielikuva tehtaanherroista ja patruunoista on toivottavasti mahdollista purkaa sukupuolittuneita mielikuvia siitä, ketkä voivat toimia johtajina.
Teijon (ruots. Tykö) rautaruukki. Johan Knutsonin litografia, julkaistu 1845-1852. Wikimedia Commons.
Mikä johdatti sinut kulttuurihistorian pariin?
Kiinnostus historiaan ylipäätään johdatti minut Turun yliopistoon. Kiinnostuin täällä kulttuurihistorian esittämien kysymysten laaja-alaisuudesta ja siitä, että pyritään koko ajan kysymään uusia, pidemmälle meneviä kysymyksiä ajassa olemisesta ja elämisestä. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa on aina ollut inspiroivia opettajia ja tutkijoita, joilta on voinut oppia paljon.
Niina Lehmusjärvi.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Minulle kulttuurihistoria merkitsee monipuolista ja moniäänistä tapaa pyrkiä ymmärtämään tapahtumista ja olemista ajassa.
Kerro hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Ensimmäisen kerran ”tutkin” historiaa, kun olin 11–12-vuotias. Koulussani oli historiaprojekti ja haastattelin koulun vanhoja oppilaita. Olin kiinnostunut historiasta jo silloin.
Tutkin väitöskirjassani ihmisen ja käärmeen suhdetta Suomen alueella 1800-luvulta 1900-luvun alkuun. Olen kiinnostunut tarkastelemaan luonnonvaraisten käärmeiden ja ihmisten kohtaamisia sekä pohtimaan käärmeen toimijuutta ja läsnäoloa. Ihmiset kuvasivat käärmeiden toimintaa ja kuvittelivat käärmeille, niin eläville kuin kuolleille, erilaisia kykyjä ja ominaisuuksia. Esimerkiksi hirren väliin piilotetun kuolleen käärmeen uskottiin pitävän syöpäläiset poissa talosta. Lisäksi menneisyyden käärmeet vaikuttivat omalla toiminnallaan ympäristöönsä ja suhteeseensa ihmiseen.
Tarkastelen tutkimuksessani käärmesuhteen ristiriitoja ja jännitteitä. Pyrin tuomaan esiin myös menneisyyden monisävyisyyttä. Käärmeitä pelättiin, vihattiin ja vainottiin, mutta ihmiset elivät yhdessäkin käärmeiden kanssa. Elättikäärmetarinoiden mukaan käärmeitä pidettiin taloissa, ruokittiin ja suojeltiin vielä 1800-luvun Suomessa. Olen löytänyt aineistoista erilaisia kuvauksia, jotka voi tulkita tavoiksi elää rinnakkain käärmeiden kanssa, kuten keinoja suojata ihmisiä ja kotieläimiä käärmeenpuremilta. Tutkimukseni keskeisiä aineistoja ovat SKS:n arkiston perinneaineistot sekä Kansalliskirjaston digitoimat sanoma- ja aikakauslehdet.
Aino Jämsä. Kuvaaja: Sanni Vatanen.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Käärmeistä puhuttaessa aihe kääntyy usein käärmepelkoon. Hämmästelemme vastenmielisyyden ja inhon tunteita, jota käärmeet meissä herättävät. Niin arkisissa kuin tieteellisissä keskusteluissa pohditaan, onko taipumuksemme käärmepelkoon esi-isiltämme peritty geneettinen eli ikuisenkaltainen ominaisuus.
Asenteemme ja tunteemme muita lajeja kohtaan vaikuttavat luonnon monimuotoisuuteen. Pelätyt, inhotut ja välinpitämättömästi kohdellut elolliset jäävät herkästi lajikadon ja muiden ihmisten aiheuttamien ekologisten kriisien jalkoihin. Elonkirjon köyhtyminen vaikuttaa myös meihin ihmisiin, sillä olemme muiden eläinten tavoin riippuvaisia luonnon monimuotoisuudesta.
Haluan tutkimuksellani tuoda esiin ihmisen ja käärmeen jaettua menneisyyttä sekä sen monisävyisyyttä ja mutkikkuutta. Tämä voi auttaa meitä näkemään käärmeen muunakin kuin vihattuna eläimenä. Toivon, että voin tutkimuksellani pitää käärmeitä esillä ja ehkä vaikuttaa asenteidemme kautta luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen.
Rantakäärme polun varrella Paimiossa. Kuvaaja: Aino Jämsä.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Ihastuin yläasteella Granada TV:n tuottamaan Sherlock Holmesin seikkailut -tv-sarjaan, mikä inspiroi minua lukemaan paitsi sir Arthur Conan Doylen tuotantoa myös muita historiallisia kirjoja kuten L. M. Montgomeryn teoksia. Näistä haltioituneena istuin innoissani historiantunneilla yläasteella ja lukiossa, ja hakeuduin lukion jälkeen opiskelemaan historiaa Turun yliopistoon. Valitsin pääaineekseni kulttuurihistorian, koska minua kiehtoi sen moninaisuus. Kulttuurihistoria tuntui tarjoavan laajasti maantieteellisiä sekä temaattisia mahdollisuuksia opiskelijalle, joka ei osannut päättää, mikä kiinnosti eniten. Opintojen varrella kotiuduin kulttuurihistoriaan niin hyvin, etten jatko-opintoihin hakeutuessani harkinnut hetkeäkään mitään muuta.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria merkitsee minulle uteliaisuutta menneisyyden elämää ja sen ilmiöitä kohtaan. Se on tapa tutkia ja pyrkiä ymmärtämään menneisyyttä ja siellä tapahtuneita muutoksia ja jatkuvuuksia, joiden vaikutukset yltävät nykypäivään asti. Uteliaisuus pitää sisällään rohkeutta sekä kiinnostusta tarkastella menneisyyttä monipuolisesti. Moninaisuus eli se piirre, joka kulttuurihistoriassa veti minua alun perin puoleensa, vetoaa minuun siis yhä tänä päivänä.
Kulttuurihistoria on aineistolähtöistä, ja moninaisuus merkitsee minulle mahdollisuutta käyttää monenlaisia lähdeaineistoja. Voin inspiroitua tutkimusperinteistä ja -keskusteluista sekä ihmetellä ja etsiä erilaisia näkökulmia, joista käsin menneisyys voi avautua tutkijalle. Moninaisuus on myös menneisyyden monisävyisyyden ja mutkikkuuden tunnistamista. Se tarkoittaa minulle tällä hetkellä sitä, että pyrin ymmärtämään aineistoista löytämiäni rinnakkaisia ja ristiriitaisiakin tunteita ja asenteita käärmeitä kohtaan. Kulttuurihistoria antaa minulle mahdollisuuden paitsi erilaisten ihmisryhmien antamien kulttuuristen merkitysten myös käärmeiden läsnäolon ja toimijuuden tulkitsemiseen.
Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
On ollut innostavaa huomata jo tutkimukseni alkuvaiheessa, että tutkimusaiheeni resonoi ihmisissä ja herättää muistoja omakohtaisista kokemuksista. On mahtavaa, että ihmiset myös jakavat näitä tarinoita. Olen saanut kuulla niin suomalaisessa saunassa asustavista rantakäärmeistä kuin käärmeestä, joka lekotteli intialaisessa kaupungissa moottoripyörän alla. Suunnitelmissani on kerätä ylös nämä erilaiset tarinat käärmekohtaamisista. Ne muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden muistoja väitöstutkimukseni varrelta.
Kulttuurihistorian seura 