Kulttuurihistorian tiloja käsittelevän blogisarjan kuudennessa osassa Lapin yliopiston emeritaprofessori Marja Tuominen reflektoi kulttuurihistorian monia tiloja ja pohjoisen kulttuurihistorian identiteettiä.
Prologi
Maaliskuu 1974. Olen siirtymässä Helsingin yliopistosta Turkuun. Siihen on kolme syytä. En lainkaan viihdy Helsingissä, jossa pohjoisesta muuttaneena opiskelen toista vuotta kirjallisuudentutkimusta ja romanista filologiaa, sittemmin myös tiedotusoppia. Toiseksi olen rakastunut. Ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä olen kuullut, että Turussa on sellainen uusi oppiaine kuin kulttuurihistoria. Menossa on sielläkin vasta toinen lukuvuosi.
Löydän oppiaineen yleisen historian laitoksen toimitiloista Venäjän vallan aikaisesta kasarmirakennuksesta, joka myöhemmin on toiminut puolustusvoimien varustevarastona. Ohitseni sattuu kävelemään iloinen nuorimies, jolta pyydän neuvoa. Käy ilmi, että hän on humanististen tieteiden kandidaatti Kari Immonen. Yliopiston vaihto on mahdollinen, koska pääaineeni cum laude -opinnot on suoritettu. Syksyllä 1974 kulttuurihistoriasta tulee minulle kolmas sivuaine.
Opintoni alkavat kasarmirakennuksen ahtaaksi käyvässä luentosalissa. Luennot pitää tuomiorovasti, vt. professori Lauri Huovinen.
Luentosali on niin kylmä, että useat meistä istuvat siellä takit harteillaan. Saan ensimmäiseksi harjoitustyökseni referoida ja kommentoida Crane Brintonin artikkelin Reflections on the Alienation of the Intellectuals. Nyt, kun luen harjoitusyön uudestaan 48 vuotta myöhemmin, huomaan yllätyksekseni, että olen siinä ensi kerran kiinnittänyt huomioni aiheeseen, josta myöhemmin tein kulttuurihistorian sivugraduni, lisensiaatintyöni ja väitöskirjani: nuorison kapinointiin, sen kulttuurisiin konteksteihin ja sukupolvisuhteiden psykodynamiikkaan. Artikkeli on juuri nyt muutoinkin ajankohtainen.
Vaikka luentosali on ahdas ja kylmä, siellä on viihtyisämpää ja lämpöisempi tunnelma kuin oli ollut Helsingin yliopiston päärakennuksessa.
Juslenia
Juslenian kirjastossa luettiin tenttiin Vårt kulturarvia, Egon Friedelliä ja Johan Huizingaa. Syvimmät jälkensä mieleeni noilta vuosilta on jättänyt seminaarihuone ja sen legendaariset esseeseminaari-istunnot, joita pitivät Olavi Lähteenmäki, Keijo Virtanen ja Kari Immonen. Vuoden 1976 pikkujouluseminaari-istunnon jälkeen pidettiin nyyttikestit. Totta kai oli myös ”tunti tanssia” mutta ennen kaikkea bardimme Hannu Laaksonen:
Ympärille pöydän esseeseminaarin ritarit
käyvät lailla sankarien muinaisten,
talviyö kun Juslenian linnan ympäröi,
musta epäuskon, tietämättömyyden yö.
Maljat kun on juotu, piiriin bardi astuu
laulaakseen ylistystä tämän uljaan seuran…
Seminaarin suoritusvaatimuksiin kuului yksi julkaistu lehtiartikkeli ja kirja-arvostelu. Harva meistä kuitenkaan raski jättää seminaari-istunnot nämä tehtyään. Esseeseminaari vaikutti lopulta yllättävällä ja merkittävällä tavalla omaan elämänkulkuuni. Sen myötä jatkoin historiallisen kauno- ja tietokirjallisuuden kriitikkona Turun Sanomissa, kunnes muutettuani takaisin kotikaupunkiini Ouluun minusta tuli ensin sanomalehti Kalevan uutistoimittaja ja sitten kulttuuritoimittaja yli kymmeneksi vuodeksi.
Lopulta siitäkin tuli kulttuurihistorian tila. Ajauduttuani 1980-luvun puolivälissä journalistin ammattieettiseen kriisiin aloin kiinnostua nuorten pienlehdistä, ns. vaihtoehtojournalismista ja ulkoparlamentaarisesta aktivismista. Yhä useammin omat artikkelini lehdessäkin käsittelivät näitä aiheita – päätoimittajamme Teuvo Mällisen hiljaisella myötävaikutuksella.
Taas piti kysyä neuvoa Kari Immoselta. Olisiko mahdollista tehdä vielä valmistumisen jälkeen aiheeseen liittyvä sivugradu. Tietenkin, sanoi Kari. Jatko-opiskelijoita täällä nyt kaivattaisiin. En ollut suunnitellut jatko-opintoja, mutta kun aihe alkoi elää omaa elämäänsä, siitä lopulta syksyllä 1988 tuli lisensiaatintyö.
Bysantti
Seuraavat kulttuurihistorian tilani sijaitsivat Istanbulissa. Olin saanut rahoituksen bysanttilaista Jumalansynnyttäjän kuvaa koskevaan tutkimukseen, ja asetuimme syksyllä 1988 koko perhe yhdeksäksi kuukaudeksi pieneen asuntoon Kultaisen Sarven rannalle. Kulttuurihistorian tilojani tuolloin olivat Istanbulin yliopiston, Ranskan kulttuuri-instituutin ja Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin kirjastot, joissa sain ystävällistä apua tunnetulta bysantologilta professori Semavi Eyiceltä ja nykyiseltä Konstantinopolin patriarkalta Bartolomeokselta.
Kulttuurihistorian tiloiksi tulivat myös Konstantinopolin ortodoksiset kirkot, Istanbulin moskeijat, Istanbulin ja Ankaran museot sekä Kappadokian luolakirkot…
Kotimme sijaitsi Kasımpaşan kaupunginosassa, jolla historiallisesti oli jokseenkin kehno maine. Vanhasta historiaoppaasta olimme saaneet lukea ”hämäräperäisestä slummista” (sinister slum). Kuultuaan, että kotimme on Kasımpaşassa, Istanbulin älymystöön kuuluneet ystävämme ihmettelivät: ”Miksi te siellä asutte?” Ihmeteltyämme syytä moiseen saimme usein vastauksen: ”Siellähän asuu kurdeja ja mustalaisia.”
Toki todistimme ja olemme myöhemmin todistaneet lähinaapurustossa traagisia elämänkohtaloita, perheväkivaltaa ja raa’an verikostonkin kotiovemme edustalla, jonkin verran vieraspelkoakin – mutta kokeneet myös paljon iloa, lämpöä, vilpitöntä uteliaisuutta ja pohjatonta ystävällisyyttä. Olemme saaneet elää monikulttuurista Istanbulin arkea ja sen rikasta, läpitunkevaa ääni- ja tuoksumaisemaa.
Olemme nähneet naapuruston vauvojen, leikki-ikäisten ja varhaisnuorten kasvaneen aikuisiksi ja perustaneen perheitä; pois muuttaneita olemme jääneet ikävöimään. Kaupunginosa on muutenkin muuttunut mutta samalla monin tavoin jäänyt muuttumatta. Kasımpaşa on kuluneiden 34 vuoden aikana tullut perheellemme kolmen sukupolven ajan tärkeäksi kulttuurihistorian tilaksi.
Pikisaari
Lisensiaatintyön ja väitöskirjan tiloja olivat Oulun kaupunginkirjaston tutkijanhuone ja Pikisaaren kotimme yhdistetty makuuhuone, kirjasto ja työhuone, joka toimi usein myös enimmäkseen kuvataiteilijoista ja teatterilaisista koostuneen Pikisaaren asukasyhdistyksen tapaamishuoneena. Yhdistyksen ensisijainen tehtävä oli pitää esillä saaren kulttuurihistoriallisia merkityksiä ja suojella niitä rakennusfirmojen ja matkailuvisionäärien suurellisilta suunnitelmilta.
Lisensiaatintyön kirjoitin elämäni ensimmäisellä sähkökirjoituskoneella. Väitöskirjani tallensin 1980-luvun alun metallikuorisen Kaypro 4 -merkkisen tietokoneen – elämäni ensimmäisen – lerpuille. Polkupyöräni tarakalla se kulki päivittäin Pikisaaren ja kaupunginkirjaston väliä. Se ei ole läppäri eikä edes kannettava. Se painaa yli 12 kiloa. Se on raahattava.
Jatko-opintojeni aikana tärkeiksi kulttuurihistorian tiloiksi tulivat paitsi vuosittaiset historiantutkimuksen päivät myös (ja ennen kaikkea) vuosittaiset nuorisotutkimuksen, sosiologian ja tiedotustutkimuksen päivät. Tämä luonnollisesti näkyi myös väitöskirjassani, mikä ei kaikin kohdin tuntunut miellyttäneen vastaväittäjää.
Taiteiden tiedekunta ja pohjoinen identiteetti
Vuonna 1992 oma kulttuurihistorian tilani asettui Rovaniemelle Lapin yliopiston taiteiden tiedekuntaan, joka sijaitsi vanhassa pienteollisuustalossa, ”Piekkarilla”. Alakerrassa oli pyöräkorjaamo ja Matto-Nurminen, yläkerrassa puuhakkaan tädin pitämä lounasravintola ja pitopalvelu. Toimiessani monenlaisissa määräaikaisissa tehtävissä jatkoin Turun esseeseminaarin perinnettä vasta perustetun mediatieteen oppiaineen opiskelijoiden kanssa. Seminaarilaisista Petri Laukka seurasi minua myöhemmin sanomalehti Kalevan kulttuuritoimittajana ja suoritti FT-tutkinnon yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa tieteenalanaan kulttuurihistoria.
Lapin yliopistossa ei ole humanistista tiedekuntaa. Kulttuurihistorian opetus alkoi taiteiden tiedekunnassa vuonna 1996 Turun yliopiston avoimen yliopiston kautta ja vuotta myöhemmin tiedekunnan omana sivuaineena. Taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian lehtorin määräaikainen virkasuhde perustettiin vuonna 1996, kulttuurihistorian lehtorin määräaikainen virkasuhde vuonna 1998, kulttuurihistorian yliopistonlehtoraatti vuonna 2001, kulttuurihistorian professorin määräaikainen virkasuhde vuonna 2003 ja kulttuurihistorian professuuri vuonna 2004.
1990-luvun puolivälissä yliopiston rehtori Esko Riepula perusti Lapin yliopiston itsearviointiprosessin seurauksena identiteettityöryhmän, johon kuuluin taiteiden tiedekunnan edustajana. Työryhmän jätettyä loppuraporttinsa syntyi mielessäni ajatus pohjoisten identiteettien ja mentaliteettien tutkimushankkeesta, eräänlaisesta ”pohjoiseen sitoutumisen itsereflektiosta”, joka tuottaisi myös pohjoista ja pohjoisuutta koskevaa tutkimustietoa.
Ensimmäinen tutkijatapaaminen pidettiin lokakuussa 1995. Syksyllä 1996 mukana oli jo yli 30 tutkijaa eri yliopistoista. Kokoonnuimme kerran kuukaudessa perjantai-iltapäivisin Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Kävipä kerran niinkin, että istunto päättyi seuraavana aamuna Lapin jälleenrakennusajan kotimme ruokailuhuoneen pöydän ääressä. Yhdenlainen kulttuurihistorian tila jo paljon meitä ennen ja sittemmin sekin.
Dialogia kävivät keskenään kulttuurihistorian, taiteen ja kulttuurin tutkijat, sosiaaliantropologit, sosiologit, teologit, kielentutkijat, yleisen historian, taidehistorian, kirjallisuustieteen, saamenkulttuurin, uskontotieteen, maantieteen, kulttuurimaantieteen, kansatieteen, arkeologian, kasvatustieteen, kielisosiologian, folkloristiikan ja arkkitehtuurin tutkijat Lapin, Oulun, Tromssan, Jyväskylän ja Helsingin yliopistosta sekä Lapin maakuntamuseosta ja Rovaniemen taidemuseosta.
Näin sukeutui tutkimushanke Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit, joka tuotti vuonna 1999 julkaisut Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit 1: Outamaalta tunturiin ja Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit 2: Tunturista tupaan. Tuottipa yhden onnellisen avioliitonkin.
Lapin yliopisto oli myöntänyt projektille (jota itse kutsuimme mieluummin prosessiksi) tutkimusrahoitusta, jonka turvin saimme palkata tutkimusamanuenssiksi Mervi Auttin (sittemmin Mervi Löfgren Autti). Hän suoritti myöhemmin TaT-tutkinnon taiteiden tiedekunnassa tieteenalanaan kulttuurihistoria.
Mervin kanssa jaoimme kulttuurihistorian ensimmäisen oikean työtilan, Lapin yliopiston vanhan hallinto-osaston kahvihuoneen Piekkarilla. Siellä oli jopa tiskipöytä ja kuivauskaappi, mutta ei toimivaa lämpöpatteria eikä ikkunatiivisteitä. Yliopiston talouspäällikön kanssa käydyn kipakan keskustelun jälkeen (”Vai on siellä tytöillä kylmä?”) saimme kulttuurihistorian tilaan sähkölämmittimen.
Kulttuurihistorian oppiaine järjesti 1990-luvun puolenvälin jälkeen myös kymmenen valtakunnallista taiteen ja kulttuurin tutkimuksen valtakunnallista metodiseminaaria, joissa käytiin mm. ajankohtaista keskustelua eri tieteen- ja taiteenalojen kohtaamisista ja kohtaamattomuuksista. Yksi tämän prosessin tuottamista kulttuurihistorian tilojen tarkasteluista on julkaisu Rajoilla: Puheenvuoroja tutkimuksen rajoista ja rajojen tutkimisesta.
1990-luvun puolivälissä taiteiden tiedekunnassa aloitettiin myös taiteen ja kulttuurintutkimuksen tutkijaseminaarit. Nyyttikestejä pidettiin pitkään yliopiston vierastalon piharakennuksen saunakamarissa. Perinne jatkui myöhemmin kulttuurihistorian oppiaineessa taiteiden tiedekunnassa, menetelmätieteiden laitoksella ja jatkuu yhä edelleen yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa.
Menetelmätieteet?
Ajan myötä kulttuurihistorian opintoihin taiteiden tiedekunnassa alkoi yhä enemmän liittyä opiskelijoita myös Viirinkankaan päärakennuksen muista tiedekunnista, kasvatustieteistä ja yhteiskuntatieteistä. Ensimmäisten joukossa sosiologian opiskelija Pälvi Rantala, joka myöhemmin suoritti FT-tutkinnon yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa tieteenalanaan kulttuurihistoria.
Vuonna 2006 sain yllättäen kuulla, että oppiaine siirretään menetelmätieteiden laitokselle yliopiston päärakennukseen. Sana ”menetelmätieteet” herätti kysymyksiä, mutta nyt oppiaineella monien mierolaisvuosien jälkeen olisi oikea oma työtila – ehkä jopa pysyvä? Tuolloin laskin neljäntoista vuoden aikana yliopistossa joutuneeni muuttamaan työhuonetta kahdeksan kertaa.
Toivorikkaana kirjoitin yliopiston Kide-yhteisölehteen (6/2007) kolumnin, jonka otsikko oli Työpaikkarakkautta:
”Olen saanut uuden työkaverin. Nautin suunnattomasti tästä hieman yllättäen sukeutuneesta kumppanuudesta. Suhteemme on alusta saakka ollut intiimi ja intensiivinen. Tämä uusi työkaveri on iso, valoisa, yhteistyöhaluinen ja joustava. Tuttavuutemme alkuaikoina kaveri oli myös ihan lämpöinen, mutta viime päivinä se on heittäytynyt vähän viileäksi. Pitänee tehdä asialle jotakin, sillä meidän on pärjättävä yhdessä vielä pitkään. Ainakin toivon niin.
Olen siis saanut uuden työhuoneen menetelmätieteiden laitoksella.”
Taas paleli. Olin tuonut taiteiden tiedekunnasta omat taulut, ikonit ja vuonna 1874 syntyneen vanhaisän keinutuolin:
”Pienteollisuustalon aikoina siinä istahtivat monet kollegat ja opiskelijat purkamassa sydäntään tai odottelemassa tapaamista. Nyt kiikkustooli on ollut jo toista vuotta evakossa uudessa hienossa taiteiden tiedekunnassa [yliopiston päärakennuksessa]. Ottaisin sen kernaasti takaisin, jos uusi työkaverini suostuu joustamaan.”
Työkaveri jousti kaikin tavoin:
”Nyt vietän kuherruskuukautta uuden kumppanini kanssa ja olen umpirakastunut. Saa nähdä, miten tässä käy. Tällä haavaa oletan, että lähden huoneesta vain jalat edellä tai eläkkeelle, mutta eihän sitä koskaan tiedä.”
Oli ollut viisasta varautua henkisesti. Syksyllä 2009 tuli tieto oppiaineen siirtymisestä osaksi yhteiskuntatieteiden tiedekuntaa. Vanhaisän kiikkustooli, ikonit ja taulut seurasivat mukana.
Jälleenrakennusta yhteiskuntatieteiden tiloissa
Uusissa tiloissa kulttuurihistorian opiskelijoiden joukkoon liittyi yhä enemmän sosiologian, politiikkatieteiden ja matkailututkimuksen opiskelijoita. Ajan myötä noin puolet opiskelijoista on tullut yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta, toinen puoli taiteiden ja kasvatustieteiden tiedekunnasta.
Myös uusissa tutkimushankkeissa olemme tehneet tiivistä yhteistyötä yli tieteenalarajojen. Omaksi ja erityiseksi kulttuurihistorian tilakseen tuli Suomen Akatemian vuosina 2013–2017 rahoittama tutkimushanke FEENIKS – Art and culture in the mental and material reconstruction process following the Lapland War, joka tuotti runsaasti julkaisuja – tieteellisiä ja yleistajuisia. Olemme aina pitäneet tärkeänä, että pohjoisen kulttuurihistorian tila laajenee akateemisesta yhteisöstä kohti niitä ihmisiä, joita tutkimuksemme koskee.
Vuodesta 2013 lähtien kulttuurihistorian työtilaa yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa on kanssani aktiivisesti jakanut Tiina Harjumaa monissa eri työtehtävissä. Hän suoritti FT-tutkinnon joulukuussa 2021 tieteenalanaan kulttuurihistoria.
Kaikkineen kulttuurihistorian sivuaineessa on kuluneiden mierolaisvuosien aikana valmistunut yksitoista väitöskirjaa, kuusi taiteiden tiedekunnassa ja viisi yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Neljään taiteiden tiedekunnassa suoritettuun tutkintoon on tieteellisen ohella kuulunut taiteellinen osuus.
Tiina jäi määräaikaisena yliopistonlehtorina huolehtimaan kulttuurihistorian tilasta, kun viime vuodenvaihteessa eläkkeelle jäädessäni ja emeritaksi siirtyessäni keräsin sieltä kimpsuni ja kampsuni.
Tätä kirjoittaessani Lapin yliopiston kulttuurihistorian tilasta voi tavoittaa määräaikaisen yliopisto-opettajan Elina Karvon. Sieltä löytyy edelleen myös turkulaisten oppiaineellemme kymmenvuotisjuhlan kunniaksi lahjoittama Matti Heleniuksen grafiikantyö ”Kaupunkivaris” vuodelta 2005.
Kaikki menneet vuodet – ja vuosikymmenetkin – mukana kulkenut vanhaisän kiikkustooli on nyt evakossa kotitalomme alakerran varastossa odottamassa, mitä seuraavaksi tuleman pitää.
Epilogi
Paljon on vettä virrannut niin Aurajoessa, Oulujoessa ja Bosporinsalmessa kuin Kemi- ja Ounasjoessa sen jälkeen, kun bardimme vuoden 1976 esseeseminaarin joulujuhlassamme päätti laulunsa:
Niin lauloi salissa runoniekka,
yö raskas Auran laakson peittää,
ehkä katedraalintorni heidät muistaa
taas kun uudet ovat laulajat ja uudet
miehet, naiset menneisyyttä arvaamassa.
Teksti ja kuvat: Marja Tuominen
Kulttuurihistorian seura 