Saamelaisten kansallispäivä päätettiin vuoden 1992 saamelaiskonferenssissa. Juhlapäivän taustalta löytyy Trondheimissa 6.2. vuonna 1917 järjestetty saamelaisten ensimmäinen yhteispohjoismainen kokous, jonka kutsui koolle ruotsinsaamelainen Elsa Laula Renberg (1877-1931). Saamelaisille päivä on liputuspäivä, mutta esimerkiksi Suomessa liputusta vain suositellaan, eikä kaunista lippua siten ihailla vielä kovinkaan laajalti Saamenmaan ulkopuolella. Oma kotikaupunkini Turku aloitti liputuksen vuonna 2020. Voin kertoa liikuttuneeni suuresti, kun vuosien kampanjoinnin jälkeen viimeinkin lippumme Turun silloilla näin. Erityisesti Saamen väreissä valaistu Kirjastosilta sykähdytti.

Olen asunut poissa Saamenmaalta kohta 16 vuotta. Tänne muuttaessani en ajatellut ryhtyväni tutkimaan saamelaishistoriaa, enkä kyllä muutakaan saamelaisuuteen liittyvää. Vuosien kuluessa tilanne muuttui. Etelä-Suomessa asuessa jouduin selkeämmin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että suurin osa suomalaisista ei tiedä saamelaisista mitään. Toisteltuani useamman vuoden perustietoa kaikille kysyjille päätin selvittää, mistä tilanne johtuu. Halusin samalla osaltani myös korjata tietovajetta.

Tärkein selitys tiedon puutteeseen on saamelaisten puuttuminen opetussuunnitelmista. Tietoa ei välttämättä ole lainkaan tarjolla muutamaa vanhanaikaista ja stereotyyppistä mainintaa lukuun ottamatta. Tästä seurauksena on se, etteivät esimerkiksi saamelaisasioista päättävät suomalaiset tai saamelaisasioista kertovat median edustajatkaan osaa edes hahmottaa sitä, mitä kaikkea he eivät tiedä.

Jätin itse koulumateriaalien tutkimuksen muille ja lähdin pohtimaan asiaa median kautta. Mitä saamelaisista kerrotaan mediassa vai kerrotaanko mitään? Millaisia uutiset ovat, ja kokevatko saamelaiset itse tulevansa kuulluiksi ja ymmärretyiksi? Pro graduni tarkentui yllättävänkin kapeaan aikakaistaleeseen: vuoteen 1971, jota voidaan pitää eräänlaisena vedenjakajavuotena. Suomalaisissa asuntolakouluissa suomalaistuneet ja suomalaistetut saamelaiset liikehtivät tuolloin uudenlaisella tarmolla. Saamelaiskonferenssissa sovittiin kulttuuripoliittisesta ohjelmasta, erilaisia järjestäytymiskeinoja ideoitiin ja kokeiltiin ja lisäksi kulttuuria esiteltiin eri tapahtumissa: niin sanottu saamelaisrenessanssi, oman kulttuurin uudenlainen nousu, arvostus ja luomisvoima oli huipussaan. Kauaskantoisin tapahtuma ei vielä tapahtumisvuonnaan herättänyt erityisesti innostusta: valtioneuvoston aloitteesta nimittäin perustettiin (jälleen yksi) saamelaiskomitea. Aiemmista saamelaisasioiden komiteoista sitä erotti ensinnäkin se, että siinä oli toimijoissa vahva saamelaisedustus. Toiseksi eroksi muodostui vaikutus: komitean mietintöjen perusteella muodostettiin jo seuraavana vuonna ensimmäiset saamelaisvaltuuston koevaalit, joita seurasivat vuoden kuluttua varsinaiset vaalit. Tästä saamelaisparlamentista muotoutui vuosien kuluessa se edustuselin, joka nykyisin tunnetaan Saamelaiskäräjinä.

Tutkimuksessani minulle selvisi, että saamelaiset kohtasivat 1970-luvun alussa monia samanlaisia haasteita kuin nykypäivänäkin: jopa siinä määrin, että turhauttaa, ettei niitä ole saatu vieläkään ratkaistua. Esimerkiksi saamelaisasioiden puuttumista opetuksesta pohdittiin jo tuolloin. Vuonna 1971 tehtiinkin erikseen kouluille pieni opas saamelaistiedosta opetukseen. Lehdissä näkyi sama ilmiö kuin nykyisinkin: saamelaisia koskeva uutisointi keskittyi usein eksotisointiin tai ainaisiin ongelmiin, ja jokaisessa asiassa kysyttiin saamelaisen lisäksi kantaa vähintään yhdeltä suomalaiselta viranomaiselta, ellei useammaltakin, vaikka viranomaisetkin olisivat todenneet, ettei heillä asiasta ollut sen parempaa tietoa. Saamelaiset nähtiin omissa asioissaan jääveinä, kun taas suomalaisia ei. Saamelaisilta edellytettiin yksimielisyyttä asioistaan: eihän voitu korjata heikkoa oikeustilannetta, jos saamelaiset eivät ensin ilmoittaneet selkeästi ja yksimielisesti, mitä tahtoisivat. Samaan aikaan ei tietenkään nähty ongelmana sitä, että esimerkiksi suomalaisten asioista päättävä eduskunta kinasteli kovastikin asioista, eikä useinkaan tehnyt päätöksiä yksimielisesti. Saamelaisasiat taas jäivät loppumattomaan selvitysrumbaan odottamaan aina uusia selvityksiä.

Selvitysrumba jatkuu edelleen esimerkiksi kipeästi uudistusta kaipaavan saamelaiskäräjälain kanssa, eikä esimerkiksi YK:n vuoden 1989 alkuperäiskansoja koskevaa ILO169-sopimusta ole edelleenkään Suomessa ratifioitu – Norja sai sen hoidettua jo vuonna 1990, ja siellä saamelaisten oikeustilanne on nykyisin suorastaan kadehdittava, vaikka norjalaistaminen oli 1900-luvun loppupuolelle asti todella voimakasta. Nykytilanne paikallisväestöjen parissa on rauhallinen, samalla kun Suomessa välit ovat paikoin todella kireät. Erikoisimpana ilmenemismuotona tästä on saamelaismääritelmä: saamelaisten erioikeuksia pelkäävät ryhmittyvät ovat hakeutuneet joukolla mukaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Samalla vihapuhe saamelaisia kohtaan on voimistunut.

Nykyisin jatkan graduni aihepiirin tutkimusta laajennettuna väitöskirjassani. Olen edelleen kiinnostunut tavoista, joilla saamelaiset esitettiin mediassa sekä suomalaisten että heidän itsensä toimesta. Yhdestä – kuinkakin vilkkaasta! – vuodesta ei väitöskirjaa saa, joten aikarajaukseni on laajentunut aikavälille 1968–1982.

Lopuksi tahtoisin jakaa teille kolme mukavaa vinkkiä kansallispäivän viettoon!

1) Saamelaisilla on oma kansallislaulu, Sámi soga lávlla, Saamen suvun laulu, mutta monien mielestä tärkeämpi on vielä toistaiseksi epävirallisena kansallisjoikuna tunnettu Nils-Aslak Valkeapään Sámi eatnan duoddariid: https://www.youtube.com/watch?v=lz0WV2z5N6w
2) Haluaisitko oppia pari sanaa saamea? Sanosesaameksi.yle.fi on superkätevä fraasipankki, josta voit opetella vaikkapa kyselemään jatkojen perään, ihastelemaan jonkun saamenpukua tai pyytämään, että saisit nukkua vielä viisi minuuttia. Kaikki nämä kaikilla kolmella Suomessa puhuttavalla saamen kielellä.
3) Sitä saamelaistietoa vielä: erinomainen sivusto tutkia itse ja vinkata eteenpäinkin (esimerkiksi sinne kouluihin) on www.oktavuohta.com.

Teksti: Niina Siivikko