Vuosittaista Someron Nostalgiaviikkoa vietetään tänä vuonna 17.-20.5.2018. Kulttuurihistorian seura osallistui tapahtumaan eilen torstaina tapahtuman avajaispäivänä Someron kirjastolla. Ohjelmassa oli kaksi nostalgia-aiheista esitelmää. Sää oli mitä mainioin! Kaunis auringonpaiste ja suorastaan hellekeli. Päivää virkistivät myös ajoittaiset vesikuurot.
Hannu Salmi pitämässä esitelmää suomalaisesta iskelmästä. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki
Seuramme puheenjohtajan Hannu Salmen esitelmässä ”Aatoksin mi kauas entää. Satumaa ja suomalainen iskelmä” sukellettiin suomalaiseen iskelmämusiikkiin, kaipuuseen ja kaukomaiden kuvauksiin. Salmi aloitti kytkemällä suomalaisen iskelmän kaukokaipuun juuret keskiajan trubaduurilyriikkaan ja myöhempien vuosisatojen matkakirjallisuuteen. Hän muistutti, ettei musiikki synny tyhjiössä vaan se on osa kulttuurista vaihtoa. Moni suomalainen iskelmäklassikko kun on käännöskappale. Suomalainen musiikkiteollisuus sai alkunsa 1920-luvun gramofonikuumeen aikoihin, mutta varsinainen iskelmän läpimurto tapahtui 1930-luvulla. Erityisesti sotien jälkeen sanoituksissa korostuivat entistä enemmän rakkaus ja kaiho sekä orientalistiset teemat. Tämä kuvasti juuri jälleenrakennusvaiheen tarvetta tavoitella parempaa, kadotettua onnenmaata. Samalla siihen kuitenkin liittyi eräänlainen melankolisuus menettyjen rakkaiden vuoksi.
Paavo Oinosen esitelmän aiheena oli Kalle-Kustaa Korkin seikkailut. Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki
Paavo Oinosen esitelmä ”Radiosankarit Kalle-Kustaa Korkki ja Pekka Lipponen 1950-luvun tulkkeina” jatkoi kaukokaipuun ja kolonialismin linjaa esittelemällä Kalle-Kustaa Korkin seikkailut-radiokuunnelman piirteitä ja sen kuvastamaa suomalaisuutta populaarikulttuurin utopiassa. Oinonen totesi, että radiokuunelma oli osa niitä kulttuurimuotoja, jotka vapauttivat kuulijansa arjen kahleista. Suomalaiset öljy-yhtiön agentit päihittivät roistoja ympäri maailmaa mitä eriskummallisia teknologioita käyttäen. Öljy ja ajan poliittiset jännitteet näkyivät tässä, lähes kieli poskellä tehdyssä, ohjelmassa. Oinonen summasi, että Kalle-Kustaa Korkin seikkailujen sanoma oli juuri osoittaa, että suomalaiset pärjäävät vaikeassa maailmanpolittisessa tilanteessa ja suuntautuvat Neuvostoliiton paineesta huolimatta länteen puolustaen markkinataloutta ja demokratiaa. Korkki edusti jälleenrakennuksen Suomen sankaria, insinööriä, joka järkeilyn ja teknologian avulla ratkaisi kaikki ongelmat.
Näiden mielenkiintoisten esitelmien lisäksi tapahtumassa oli myös nostalgia-aiheista kirjamyyntiä. Seuran muina edustajina tapahtumassa sekä kirjamyyntivastaavina toimivat Henna Karppinen-Kummunmäki, Asta Sutinen sekä Riitta Laitinen.
Seuran edustajat Asta Sutinen, Riitta Laitinen ja Henna Karppinen-Kummmunmäki. Kuva: Paavo Oinonen
Seuramme edustajat ehtivät myös hieman tutustua paikalliseen ympäristöön. Suurimmalle osalle visiitti Somerolle oli ensimmäinen laatuaan. Erityistä huomiota kiinnitti paikkakunnan vireä liiketoiminta vähäisestä asukasluvusta huolimatta. Kylänraitin varrella oli kuitenkin useampi vaatekauppa sekä ravintola/kahvio sekä kirjakauppa. Paikkakunnan suuren pojan Baddingin muistomerkkipysäkki kiinnitti myös huomiota. 1950- ja 1960-lukujen teema ei näkynyt katukuvassa kovin voimakkaasti ainakaan vielä avajaispäivänä. Totta kai teimme myös ostosreissun paikkakunnan ykköskohteeseen eli Muotiputiikki Helmeen, fiftarivaatteiden taivaaseen. Sieltä tutkija-aktiivimmekin innostuivat hankkimaan useamman mekon sekä intoutumaan stailattavaksi 50-luvun tyyliin.
Seuramme haluaa erityisesti kiittää yhteistyöstä Someron kirjastoa sekä yleisöä hienosta tapahtumasta!
Olen Asta Sutinen, kulttuurihistorian oppiaineesta vuonna 2012 valmistunut maisteri. Kulttuurihistorian seuraan liityin varsin pian yhdistyksen perustamisen jälkeen, ja nyt vuoden 2018 alusta lähtien olen ollut mukana seuran tiedotus- ja tapahtumatiimissä. Aktiivisempaan rooliin yhdistyksessä minua on ajanut halu toimia yhdessä ihmisten kanssa, joilla on samankaltaisia intressejä ja yhteinen kiinnostus kulttuurihistoriaa kohtaan. Seuran ollessa vielä varsin nuori tuntuu kivalta, että itse pääsee olemaan mukana suunnittelemassa ja ideoimassa tapahtumia ja tekemisiä. Se millaiseksi yhdistys toimintoineen lopulta muotoutuu, riippuu ihan meistä kaikista jäsenistä.
Olen lapsesta asti pitänyt museoista, harjoitellut piirtämistä piirustusoppaiden renessanssimuotokuvien mukaan, ihastellut erilaisia vanhoja esineitä ja tuntenut loputonta mielenkiintoa isovanhempien peltirasiasta löytyneitä pikkuruisia mustavalkoisia valokuvia kohtaan. Näiden kiinnostuksenkohteiden innostamana hain Turkuun opiskelemaan taidehistoriaa kesällä 2003. Valitsin kulttuurihistorian sivuaineekseni jo ensimmäisenä opiskelusyksynäni, ja hyvin pian historia-aineiden mielenkiintoiset luentokurssit veivätkin minut mukanaan. Muistan olleeni ihmeissäni ja ihastunut siitä, miten kovin erilaisia asioita kulttuurihistorian piirissä voitiinkaan tutkia. Virallisesti vaihdoin pääaineeni taidehistoriasta kulttuurihistoriaan vasta graduvaiheessa, jolloin päätin, että haluan sittenkin tehdä graduni elokuvasta. Kiinnostus menneisyyteen ja toisaalta menneisyydessä eläneisiin ihmisiin vahvistui entisestään.
Suhtautumiseni kulttuurihistoriaan on jossain määrin eskapistinen, mutta ei toki sillä tavoin, että kuvittelisin ”ennen kaiken olleen paremmin” tai että toivoisin eläneeni jo joskus menneisyydessä. Olen kiinnostunut usein ihmismielen nurjasta ja synkästä puolesta, yhteiskunnallisista ristiriitaisuuksista, eriarvoisuudesta ja marginaaleissa elävistä yksilöistä ja yhteisöistä. Uuden tiedon etsiminen, löytäminen, ja se, että koko ajan oppii uutta ihmisen toiminnasta ja motiiveista – mikä mahdollisesti johtaa joskus muutoksiin – tuo elämään sisältöä ja jopa lohtua; se auttaa ymmärtämään itseä ja muita, meidän paikkaamme tässä maailmassa. Tällä hetkellä tutkimuksellinen kiinnostukseni on suuntautunut edellä mainittujen teemojen lisäksi myös yksinäisyyteen, parisuhteeseen ja kirjoittamiseen liittyviin kysymyksiin.
Jos kulttuurihistoria olisi tunne, sanoisin sen varmaan pitävän sinällään koko laajan skaalan inhimillisen elämän tunteita. Olisi vaikeaa myöskin kuvata tunnetta ilman sen aiheuttamaa fyysistä reaktiota. Haluaisinkin sanoa, että kulttuurihistoria on parhaimmillaan innostuksen ja löytämisen ilon aiheuttamaa vapinaa ja punoittavia poskia; sitä tunnetta, että on vaikeaa pysyä aloillaan, kun tahtoisi jakaa oivalluksensa toisen ihmisen kanssa.
Kulttuurihistoria kuuluu elämääni kiinteästi muun muassa kirjojen ja elokuvien muodossa, mutta harrastan myös monenlaisia kädentaitoja villasukkien neulomisesta tekstiilitöihin ja piirtämisestä pieniin puutöihin ja maalausprojekteihin. Puutöitä haluaisin tehdä enemmänkin, ja yksi hassuista haaveistani olisikin päästä joskus osallistumaan oikean hirsitalon rakentamiseen! Toinen asia, jota monet eivät varmaankaan minusta tiedä, on se, että joitakin vuosia sitten tein päätöksen laskuvarjohypyn tekemisestä. Olen monissa asioissa varsin arka ja empivä, mutta samalla tunnen kovaa hinkua rikkoa rajojani vauhdikkailla elämyksillä.
Tällä hetkellä suosittelen seuran jäsenille lämpimästi Rut Brykin (1916–1999) näyttelyä Taikalaatikko, joka on esillä Turun taidemuseossa vielä hetken, 13.5. asti. Oman aikansa nykyhetkestä sekä varhaisrenessanssista ammentava värikylläinen keramiikkataide on museovieraalle – niin lapselle kuin aikuiselle – mitä herkullisinta silmänruokaa ja innostavinta mielikuvituksen herättelijää.
Alkuvuodesta lähdin mukaan järjestämään kulttuurihistorian oppiaineen perinteistä huhtikuista teemaseminaaria, jossa tällä kertaa aiheeksi valikoitui niin kutsuttu ”hullu vuosi” 1968. Samalla aloitin myös Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin apuopettajana, jossa ohjattavan ryhmäni teemana oli seminaarin aihe. Kevääni on vierähtänyt näin ollen pitkälti vuoden 1968 parissa huipentuen 20.4 Toivon ja raivon vuosi 1968 -seminaariin ja 24.4 kurssin loppuseminaariin. Nyt jälkikäteen onkin hyvä hetki koota yhteen kevään katsauksia ”hullusta vuodesta” ja pohtia samalla vuoden merkitystä historiassa.
Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin työt vuoden 1968 innoittamina
Kulttuurihistorian kirjoittaminen -työpajassa opiskelijat lähtivät nopeasti pohtimaan mikä vuodessa 1968 oli erityistä ja mitä kaikkea vuoden aikana sattuikaan eri puolilla maailmaa. Yhteen vuoteen mahtui paljon tapahtumia ja henkilöitä, joita tarkastella töiden kautta tarkemmin. Valinnan vaikeuksien jälkeen töitä alettiin työstämään yksin ja pareittain. Syntyi aiheiltaan monenlaisia tekstejä ja ensimmäisenä valmistuivat mielenkiintoiset henkilökuvat ajan opiskelijaradikaaleista Daniel Cohn-Benditistä ja Rudi Dutschketista. Samaa teemaa jatkoi kirjoitus feministiradikaali Mary Dalysta, jonka vuonna 1968 ilmestynyt kirja The Church and the Second Sex kritisoi muun muassa kirkon valtarakenteita ja naisen asemaa siinä.
Populaarikulttuurin alueella valmistui kirjoitus Hair-musikaalista, joka esittelee moniäänisesti sen aikalaisvastaanottoa paitsi maailmalla, myös Suomessa. Dosentti Kari Kallioniemeä puolestaan haastateltiin vuoden 1968 musiikista ja sen merkityksistä, jonka tallenne on kuunneltavissa podcastin muodossa. Avaruuden valloittaminen oli myös yksi 1960-lukua leimaava piirre. Niinpä kirjoitus vuoden 1968 Apollo 8 -kuulennosta tarjoaa katsauksen ainakin yhteen positiiviseen tapahtumaan vuoden lopulta, joka pelasti koko muutoin raskaalta tuntuneen aikalaiskokijan vuoden. Töiden monipuolisuutta lisäsi vielä mainio idea ja toteutus vuoden 1968 Instagram-tilistä nimellä backto1968. Instagramin kautta yksittäiset kuvat teksteineen antoivat pitkin kevättä pieniä katsauksia vuoteen virkistävällä tavalla niin hauskuuttaen, yllättäen kuin muistelemalla sen synkkiä juonteita. Ryhmän oma kooste kurssista ja sen töistä löytyy Kulttuurihistoria nyt–blogista. Kaiken kaikkiaan moninaisten töiden kautta saatiin hienoja katsauksia viidenkymmenen vuoden taakse ja teeman käsittely huipentui itse seminaarissa ja sen oheistapahtumissa.
Hippimittari ja Ruusujen aika -elokuva
Seminaariviikon ohjeisohjelmat käynnistyivät keskiviikkona 18.4 Hippimittari-tapahtumalla Musiikkikirjastossa ja tämän jälkeen elokuvaillan tunnelmissa Bar Ö:ssä. Hippimittarissa yleisö sai kuulla FT Kimi Kärjen ja dosentti Kari Kallioniemen valitsemia ja historiallisesti alustamia vuoden 1968 lauluja, joista yleisö sai äänestää mieleisiään. Keskiviikon ohjelma jatkui kirjastoa vastapäätä kadun toisella puolella Bar Ö:ssä, jossa saatiin nauttia Risto Jarvan hienosta tieteiselokuvasta Ruusujen aika.
Toivon ja raivon vuosi 1968 -seminaari
Seminaaripäivän tervetuliaissanat lausui Maarit Leskelä-Kärki, joka johdatteli teemaan kiinnostavasti moninaisten aikalaisvalokuvien kautta. Päivän aloitti Daniel Cobb, joka esityksessään nosti esiin köyhien ja rikkaiden välisen kuilun Yhdysvalloissa 1960-luvulla. Esitystä elävöittivät hienosti Cobbin itse esittämät Bob Dylanin köyhyyttä(kin) kommentoivat laulut, jotka johdattivat viidenkymmenenvuoden takaiseen maailmaan varsin ainutlaatuisella tavalla. Yhdysvalloissa jatkettiin myös Niko Heikkilän esityksellä Chicagon mielenosoituksiin liittyen, jossa teema yhteiskunnan jakautumisesta kulminoitui väkivaltaisissa yhteenotoissa mielenosoittajien ja poliisin välillä. Lounaan jälkeen Yhdysvalloista siirryttiin Eurooppaan, kun aluksi Mila Oiva ja loppua kohden Eka Tchkoidze kävivät esityksessään läpi Itä-Euroopan kuohuja ja arkea Neuvostoliiton vaikutuksen alla. Matka jatkui Euroopassa Luigi de Annan katsaukseen Italiasta ja Kari Kallioniemen esitykseen Iso-Britanniasta, joissa molemmissa vuosi näyttäytyi Itä-Eurooppaa rauhallisempana. Kari Kallioniemi kuvasikin Iso-Britannian tapahtumia osuvasti ”myrskynä teekupissa”.
Loppupäivästä seminaarin kieli vaihtui suomeksi Katja-Maria Miettusen aloittaessa esityksellään vanhan valtauksesta vuoden 1968 symbolina Suomessa. Tarkastelun keskiöön Miettuselle nousi kysymys tapahtuman muistamisen tavoista ja sen kokemuksellisuudesta. Mielenkiintoinen Miettusen esiin tuoma näkökulma oli nykytutkimuksessa Suomen tapahtumien kytkeminen ylirajaisesti muun maailman tapahtumiin ja ilmiöihin, jolloin Vanhan valtaus vuoden 1968 symbolina tulee osaksi laajempaa viitekehystä. Kari Immonen pohti puolestaan esityksessään, kuinka nuoret halusivat itselleen oikeuden määrätä omasta elämästään ja sen suunnasta ja näin luoda itsestään toiminnan subjektin. Oikeuksien vaatiminen lähti pienistä kokemuksista ja inhimillisistä tarinoista, jotka punoutuivat yhteen mielenosoitusten kaltaisissa kokoontumisissa.
Seminaarin päätti Feminismi 1968/2018 -paneelikeskustelu, jonka puheenjohtajana toimi Mona Mannevuo ja osallistujia olivat Pihla Hänninen, Tuula Juvonen, Heidi Kurvinen ja Marianne Liljeström. Keskustelua käytiin feminismin historiasta, sen merkityksestä ja jatkuvuuksista, sekä ajankohtaisista teemoista #MeToo kampanjasta internetin vihapuheeseen. Paneelia olisi kuunnellut mielellään pidempäänkin, mutta valitettavasti aika loppui kesken. Seminaaripäivän ilta huipentui Ilkka Kippolan kokoamaan Noin 68 -Hullun filmin vuodet elokuvakoosteeseen Kirjakahvilassa.
Vuosi historiassa – mitä jäi mieleen?
Vuosi 1968 näyttäytyy erilaisten töiden ja esitysten kautta moniäänisenä ja kirjavana, ajoittain raivokkaana, mutta myös toiveikkaana. Epäilemättä monet väkivaltaiset tapahtumat, kuten Vietnamin sota, Martin Luther Kingin murha ja Meksikon opiskelijamellakoiden verilöyly järkyttivät ja järkyttävät edelleen. Yksittäisten ja paikallisten levottomuuksien taustalla vaikutti kylmä sota, jonka lonkerot ulottuivat Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton maaperältä kauas ympäri maailmaa. Näiden yksittäisten raivokkaiden tapahtumien ohella huomionarvoista on yli kansallisten rajojen tapahtunut liikehdintä, jossa ihmiset eri puolilla maailmaa kokoontuivat yhteen ja osoittivat mieltään epäoikeudenmukaisiksi kokemiaan asioita vastaan. Tällaisen kytkösten yhtenä mahdollistajana toimi viestintäkanavien, kuten radion ja television yleistyminen, joiden kautta aatteet ja ajatukset sekä tieto kulkeutuivat ympäriinsä. Kulttuurin eri alueet musiikista taiteeseen toimivat väylänä keskustella olemassaolon ja toiminnan mahdollisuuksista. Näin ollen vuoteen sisältyi raivokkaiden purkauksien vastapainona myös toiveikkuutta, solidaarisuutta ja ylipäätään yhteisöllisyyden positiivisia piirteitä.
Kirjoittaja FM, kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Marika Ahonen on Kulttuurihistorian seuran tiedotus- ja tapahtumatiimin jäsen. Valokuvat: Marika Ahonen
Hei vaan kaikki! Olen Henna Karppinen-Kummunmäki (s. 1987, Joensuu) varsinaissuomalaistunut Karjalan heili. Toimin tutkijana Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa, jossa viimeistelen tällä hetkellä 1700-luvun englantilaisen eliitin tyttöyteen liittyvää väitöskirjaa. Toisin sanoen, tekstin pitäisi lähteä esitarkastukseen ennen kesälomia, joten toivotaan parasta. Silloin kun en ole uppoutuneena tutkimuksen tekoon, harrastan lukemista, leipomista, kuvataiteita, lavatansseja ja fiftarimekkoja.
Kulttuurihistorian seurassa olen ollut jäsenenä vuodesta 2017. Tämän vuoden alusta aloitin seuran hallituksessa sekä tapahtumatiimissä. Halusin liittyä Kulttuurihistorian seuraan, koska se on mielestäni hyvä kanava tuoda alalla tehtyä tutkimusta ja osaamista näkyväksi yliopiston ulkopuolelle. Lisäksi seuran toimintojen parissa voin jopa rentoutua, koska siinä pääsen ideoimaan ja puuhastelemaan historian parissa ilman tieteellisen maailman tiukkoja kriteerejä.
Kulttuurihistoria ei ole mikään pölyttynyt tieteellinen kummajainen vaan osa jokapäiväistä elävää elämää. Menneisyys on läsnä monin eri tavoin ja sen ymmärtäminen ja huomaaminen rikastuttaa elämää. Kulttuurihistoria on tuonut minulle avaimia tarkastella ympäröivää maailmaa uusin silmin. En ota mitään itsestään selvinä tosiasioina, vaan näen, millaiset kulttuuriset rakenteet huomaamatta vaikuttavat ihmisten ajatteluun ja käyttäytymiseen. Joskus myös tieto lisää tuskaa. Tutkijan tehtävä on olla yhteiskunnallisena keskustelijana vaikeistakin aiheista, vaikka välillä se tuskastuttaakin. Maailma ja ihmisten asenteet muuttuvat niin hitaasti. Mutta mieluummin näin, kuin eläisin täysin laput silmillä.
Jos kulttuurihistoria olisi jokin tunne, sanoisin, että se on uteliaisuus. Kaikkia alalla toimivia ihmisiä nimittäin yhdistää aito kiinnostus ja uteliaisuus ympäröivään maailmaan. Mikään aihe tai ilmiö ei ole liian vähäpätöinen tai ”väärä” tutkimuskohteeksi.
Lähiaikojen tapahtumista suosittelisin seuran jäsenille matkaa Someron Nostalgiaviikolle toukokuun lopulla (17.-20.5.). Torstaina 17.5. seuramme järjestää kirjastolla kaksi luentoa ja nostalgia-aiheista kirjamyyntiä. Muutenkin tapahtuma on täynnä 1950- ja 1960-lukujen kulttuurihistoriaa ja tunnelmaa. Kellomekot ja lierihatut siis kaapista esille ja mukaan vaan!
Turun taidemuseossa on parhaillaan esillä keramiikkataiteilija Rut Brykin (1916–1999) laajaa tuotantoa esittelevä näyttely Taikalaatikko. Näyttelyssä luodaan kronologinen läpileikkaus taiteilijan miltei puoli vuosisataa kestäneeseen uraan, johon mahtui niin uusia teknisiä kokeiluja kuin aihemaailman pelkistymistä esittävästä abstraktimmaksi, vaikkakin yksityiskohdiltaan pikkutarkaksi. Bryk oli koulutukseltaan graafikko, mutta ajautui keramiikkataiteen pariin ikään kuin sattuman kautta, ja hänestä tulikin sodanjälkeisen Suomen keramiikan keskeisimpiä uudistajia, joka saavutti menestystä niin kotimaassa kuin ulkomailla. Suomen taideteollisuuden varsinaisella kultakaudella 1950-luvulla Brykin ja hänen puolisonsa, muotoilija Tapio Wirkkalan tuotanto niittivät mainetta ja kunniaa muun muassa Milanon triennaalissa. Taidehistorioitsija Harri Kalha on luonnehtinut Espoon modernin taiteen museon EMMAn julkaisemassa teoksessa Rut Bryk. Elämän taide (2016) Brykia ujoksi ja syrjäänvetäytyväksi persoonaksi, joka kartteli julkisuutta, ei mielellään puhunut julkisesti taiteestaan eikä halunnut tulla kutsutuksi keraamikoksi, koska virallista koulutusta sille alalle hänellä ei ollut. Rut Bryk oli siis henkilönä eräänlainen mysteeri, jonka teokset saivat puhua puolestaan.
Rut Bryk ei koskaan täysin hylännyt esittävää taidetta, vaikka tyylillisesti ja ilmaisultaan teokset muuttuivatkin paljon etenkin 1960-luvulla ja sen jälkeisessä tuotannossa. Varhaistuotantoa, eli juuri sodan jälkeisten vuosien teoksia on kuitenkin helpompi nähdä Brykin henkilöhistorian ja ajan yhteiskunnallisten ilmiöiden kautta. Rut Bryk eli lapsuutensa Tukholmansa, mutta vietti monia kesiä äitinsä lapsuudenmaisemissa Karjalassa lähellä Sortavalaa. Lapsuuden onnela menetettiin lopullisesti sodalle, mutta Bryk käsitteli Karjalan muistoja varhaistuotannossaan. Kalhan mukaan naiivi herkkyys oli ominaista taiteilijan persoonalle, mutta sopi myös sodan jälkeiseen aikaan, jolloin maailman tapahtumia haluttiin käsitellä osin eskapistisestikin. Brykin varhaistuotannossa pitäydyttiin varsin tutuissa ja turvallisissa, osin feminiinisissäkin aiheissa, kuten kukka- ja ruoka-asetelmissa. Uutta oli sen sijaan muoto: keramiikkalaattojen ja -vatien asettaminen seinälle haastoi porvarilliseksi mielletyn tauluformaatin. Toisaalta on hyvä muistaa, että meille nykyään niin tavalliset hedelmät olivat pulavuosina harvinaisia näkyjä suomalaisissa ruokapöydissä, ja siksi näennäinen arkisuus ja tavallisuus saattoivatkin omana aikanaan olla heijastumia parempien aikojen toiveista.
Asetelmien lisäksi Brykin varhaistuotannossa vietettiin häitä ja hautajaisia, pidettiin kahvikutsuja ja elettiin elämää osin arkisissa, osin sadunomaisissa miljöissä. Teoksessa Lintuhäkki (1947; kuva 1) nähdään taivaalla liitelevä aviopari keväisen vehreässä, kukkivien kielojen täyttämässä ympäristössä. Hääpari on ikään kuin irrottautunut maanpäällisestä todellisuudestaan aivan toisenlaisiin sfääreihin vihkikirkon jäädessä kauas alapuolella. Kuva-alaa hallitsee kuitenkin pöydällä oleva suuri häkki, jonka sisällä orrella istuu kaksi lintua. On lähes mahdotonta olla tulkitsematta lintuja avioparin vertauskuvana, velvollisuutena olla uskollisia toisilleen loppuelämänsä ajan papin aamenen jälkeen. Aihe oli Brykille ajankohtainen, sillä noihin aikoihin hän avioitui Tapio Wirkkalan kanssa ja sai pian kuulla odottavansa parin esikoispoikaa, Samia. Avioliittoon astumista taiteilija oli kuitenkin kuvannut jo muutamaa vuotta aikaisemmin teoksessaan Häät (1944; kuva 2), jonka pastellinsävyistä miljöötä hallitsee koristeellisen rautaportin ympäröimä vihkikirkko sekä punaisena ja keltaisena loistava ruusutarha. Kuvan oikealle etualalle asetettu hääpari on ikään kuin astumassa ulos kuva-alasta, kävelemään yhdessä kohti tulevaisuutta. Inhimillisen elämän siirtymäriittejä kuvataan vielä tummanpuhuvassa teoksessa Hautajaiset (n. 1947; kuva 3), jossa surevasta saattojoukosta yläviistossa lentää joukko vainajaa viimeiseen leposijaansa saattavia enkeleitä – todennäköisesti hautaan, jota ristin sijaan koristaa vain yksi punainen ruusu.
Brykin kuvaamista aiheista on helppoa löytää yhtymäkohtia taiteilijan henkilöhistoriaan, mutta niiden yleismaailmalliset elementit kertovat mielestäni myös paljon enemmän niistä inhimillisistä teemoista, jotka enemmän ja vähemmän ovat läsnä ihmisten elämässä kaikkina aikoina. Tyylillisesti mielenkiintoisen yhtymäkohdan luo venäjänjuutalaisen kuvataiteilijan Marc Chagallin (1887–1985) tuotanto. Chagall oli kotoisin Vitebskistä, nykyisen Valko-Venäjän alueelta, ja jo nuorena 1910-luvulla Pariisissa asuvana taiteilijana hän käsitteli useissa teoksissaan lapsuusmuistojaan, joissa esiintyvät venäläiset talonpojat, hirsitalot, lehmät ja kirkot. Kuvien ihmishahmot saattavat olla ympäristöstään irrallaan, ikään kuin unenomaisina taivaalla leijuvina tarkkailijoina – samanlaisina Chagall kuvasi myös hieman myöhemmässä tuotannossaan pariskuntia sekä aviopareja. Vitebsk oli Pariisin vuosina taiteilijalle vahvasti läsnä muun muassa äänien, hajujen ja värien välittäminä muistoina. Teosten lapsuusmaisemat ovat muistojen värittämiä subjektiivisia tulkintoja, välähdyksiä, joilla ei tavoitellakaan loogista totuutta. Venäjällä elettiin Chagallin nuoruudessa suurten muutosten aikoja. Vaikka taiteilija ei pysyvästi kotimaataan hylännytkään, lapsuuden maisemat muuttuivat reaalitodellisuudesta menneisyyden muistikuviksi. Rut Brykille 1940-luku merkitsi lopullista luopumista Karjalan onnellisista kesistä, lapsuuden ja nuoruuden päätöstä. Chagallin lailla muistot olivat kuitenkin läsnä värittyneinä, leijuvina, pirstaleisina.
Eräs Taikalaatikon kiehtovimmista piirteistä on se, miten näyttelyn kautta piirtyy kuva taiteen vuosisataisista tarinoista, inspiraatiosta ja siitä, kuinka taiteilija peilaa menneisyyttä omaan aikaansa ja elämäänsä – ja miten toisaalta me tässä hetkessä elävät katsojat kiinnitämme kuvat omiin kertomuksiimme ja tulkintoihimme. Bryk oli nuoresta lähtien kiinnostunut quattrocentosta, varhaisrenessanssin taiteesta. Matka Italiaan oli nuorelle Brykille vasta haave, mutta kipinä 1400-luvun mestareiden luomuksiin oli syttynyt jo lapsuudenkodissa, jossa Italian taidetta nautittiin kehystettyjen painokuvien muodossa. Taidekirjojen kuvat olivat Brykin lapsuudessa mustavalkoisia, joten värien kuvittelu oli yksi keskeisistä tekijöistä, joka tuli myöhemmin muovaamaan taiteilijan tuotantoa. Hehkuvissa väreissään Bryk ei tavoitellutkaan realistista ilmaisua, vaan toi varhaisrenessanssista omaksuttuun, tietyllä tavalla pelkistettyyn ja arkaaiseen ilmaisuun oman voimansa vahvoissa, syvien sävyjen lasitteissa, jotka mahdollistuivat taiteilijan kehittämässä tekniikassa. Yksi Brykille tärkeistä painokuvista, Domenico Ghirlandaion Pyhän Elisabetin vierailu (1490) on säilynyt, ja sen päälle Wirkkalan ja Brykin tytär Maaria on kiinnittänyt värillisen painokuvan. Harri Kalha toteaakin, että yhdessä ja samassa kuvassa on läsnä kolme eri aikatasoa – quattrocento, Rutin lapsuus 1900-luvun alussa ja Maarian aika vuosisadan loppupuolella. Tämän päivän katsojina paikannumme omaan nykyhetkeemme, mutta ammennamme menneisyydestä – niin omista henkilökohtaisista muistoista kuin kulttuurimme kuvaperinteestä. Vanhaan on helppo ihastua ja siitä inspiroitua, mutta tulkintojen ja toimintojen kautta vanhasta syntyy aina jotakin uutta.
Bryk käsitteli teoksissaan raamatullisia aiheita, kuten enkeleitä, pyhää ehtoollista sekä uskonnollisen elämän harjoittamista muun muassa italialaisissa kirkoissa ja karjalaisissa kappeleissa. Kristillinen perinne ja oma elämä nivoutuvat Brykin teoksissa Äiti ja lapsi (n. 1953, kuva 4) sekä Piritta (1955, kuva 5). Madonnaa ja lasta kuvaavan figuurin voi helposti tulkita Rutiksi ja pieneksi Sami-pojaksi. Piritta-seinälaatta valmistui pian sen jälkeen kun Rut Brykin ja Tapio Wirkkalan perhe täydentyi toisella lapsella, vuonna 1954 syntyneellä Maaria-tyttärellä. Teoksesta kiinnostus varhaisrenessanssin muotokieleen yhdistyy varsin tavanomaiseen hetkeen arkipäivässä, jossa pieni tyttö vetää itseään letistä. Huivipäinen äiti pitelee tyttöä kiinni toisesta kädestä, mutta luo samalla jollain lailla poissaolevan katseensa yläviistoon taivaalle. Äidin kasvot tuovat mieleeni Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äidin (1897). Surua, iloa ja huolta, arkista touhuamista ja väsymystä, hajamielisyyttä ja huomion herpaantumista – äidin elämää yhtä kaikki. Siinä missä Piritta voidaan lukea osaksi Rut Brykin omaa henkilöhistoriaa, raamatullisen ja kalevalaisen mytologian läsnäolo tekee aiheesta myös länsimaiselle kulttuurille keskeisen teeman. Universaaliudessaan siinä on kaikille jotakin tuttua, monille myös jotakin samaistuttavaa.
Vuosikymmenen loppupuolella ja etenkin 1960-luvulla Bryk siirtyi ilmaisussaan abstraktimpaan suuntaan, vaikka esittävistä elementeistä ja muodoista hän ei varsinaisesti koskaan luopunutkaan. Tyylistä tuli kuitenkin geometrisempaa, ja kooltaan yhä suuremmiksi muuttuneet teokset muotoutuivat yhä enemmän kolmiulotteisiksi, reliefimäisiksi ja osittain värimaailmaltaan pelkistetymmiksi. Siinä missä Brykin quattrocento-tyyliset teokset olivat olleet varsin kaksiulotteisia, uudemmassa tuotannossa taiteilija leikitteli erilaisten koko- ja painopintojen kanssa. Taidenäyttelyssä katsojan on tietysti visusti muistettava olla koskematta teoksiin, vaikka Brykin varhaisempien teosten hehkuvan värikylläiset lasitteet ja myöhempien, usein suurikokoisten sommitelmien rosoiset, kekseliäät muodot houkuttaisivat katsojaa tutustumaan taiteeseen silmien lisäksi myös sormilla. Ilahduttavinta näyttelyssä onkin kokonaisuuden monipuolisuus ja yllätyksellisyys, joka herättelee aisteja ja ruokkii mielikuvista monella eri tavalla.
Eräs kiinnostava siirtymävaiheen teos abstraktimpaan suuntaan on kuusikulmaisista avonaisista ja umpinaisista keraamisista laatikoista koostuva Hexagon (1955–1959, kuvat 6 ja 7). Näyttelyn teos koostuu kahdesta erillisestä kokonaisuudesta, joista toinen on moniosainen, geometrisillä kuvioilla leikittelevä ja värikylläinen, toinen taas pohjaväriltään pelkistetyn valkoinen ja perinteisellä tavalla koristeellinen sinikukkakuvioineen. Kahdeksanosaisen valkopohjaisen Hexagonin siniset ja vihertävän harmaat kukkakuviot muistuttavat minua Arabian menneisyydestä, 1900-luvun prameista juhla-astioista liemikulhoineen päivineen. Kukkakuviot ovat pikemminkin juhlallisia kuin arkisia, mutta ne esiintyvät nyt poikkeuksellisessa ympäristössä, geometrisissä laatikoissa, joiden funktio on ennemmin koristeellinen kuin käytännöllinen. Toisin sanoen kukkakuviointi on irrotettu totutusta kontekstista, siitäkin huolimatta, että se on edelleen painettu tai maalattu keramiikalle. Kolmiulotteiset, toisissaan kiinni olevat heksagonit antavat kuitenkin olettaa, että kuviota voi lähteä jatkamaan miten vain – ylös, alas, sivuille. Voisikohan Hexagon-teosten erilaisuus viitata myös siihen, että perinteistä on aika siirtyä eteenpäin, uusiin muotoihin ja väreihin?
Näyttelyn loppupuolella on vielä mahdollista katsoa videomateriaalia Arabian keramiikkaosaston toiminnasta 1940-luvulla. On hyvinkin lumoavaa ja koukuttavaa seurata, miten upeat maljat, vadit ja maljakot syntyvät taiteilijoiden käsissä, ja miten uutta tuottavalle luovuudelle oli tilaa, vaikka tehtaassa toki valmistettiin tuotteita sarjatuotantonakin. Tämä lumous on jotain sellaista, mikä houkuttelee katsomaan näyttelyä vielä uudemmankin kerran – ihmettelemään, löytämään ja oivaltamaan.
*****
Rut Bryk – Taikalaatikko on esillä Turun Taidemuseossa 13.5. asti. Näyttelyn on tuottanut EMMA – Espoon modernin taiteen museo, jossa näyttely oli esillä Brykin syntymän juhlavuonna 2016. Pääosa näyttelyn teoksista on lainattu EMMAan talletetusta Tapio Wirkkala Rut Bryk Säätiön kokoelmasta.
*****
Lähteet:
Alexander, Sidney: Marc Chagall. Suomentanut Eila Salminen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1991.
Kalha, Harri: Rut Bryk. Elämän taide. EMMA Espoon modernin taiteen museo 2016.
Lintuhäkki (1947) Kuva: Asta SutinenHäät (1944) Kuva: Asta SutinenHautajaiset (n. 1947) Kuva: Asta SutinenÄiti ja lapsi -figuuri (n. 1953) Kuva: Asta SutinenPiritta (1955) Kuva: Asta SutinenHexagon 1 (1955-59) Kuva: Asta SutinenHexagon 2 (1955-59) Kuva: Asta Sutinen
Kulttuurihistorian seuran varapuheenjohtaja, aiemmin seuran hallituksen rivijäsen.
Olen kulttuurihistorian tutkija ja Turun yliopiston dosentti, vahvuusalueena 1800-luvun kulttuurihistoria. Aloitin opintoni Turussa syksyllä 1979, silloin muinoin, kun Urho Kekkonen oli vielä presidentti. Tällä hetkellä olen kiinnostunut romantiikan aatehistoriasta, ja tekeillä on tutkimus Turun romantiikaksi kutsutusta aatteellis-kirjallisesta liikehdinnästä 1800-luvun alkukymmeninä.
Halusin mukaan Kulttuurihistorian seuraan, koska se on hyvä tapa pitää yhteyttä kollegoihin ja myös mahdollisuus seurata, miten kulttuurihistoriaa harrastetaan ja mitä siitä ajatellaan oppiaineen ulkopuolella. Suhdettani kulttuurihistoriaan sävyttää varmaan paljon se, että olen 1800-luvun ohella tarkastellut jonkin verran early modern –teemoja. Jos kulttuurihistoria olisi jokin tunne, niin etsimättä tulee mieleen ylevän tunne: menneisyyden tapahtumien, ihmiskohtaloiden, halujen ja intohimojen, ongelmien ja näkökulmien ylitsevuotava moneus, joka voi saada tarkastelijansa hämmennyksiin.
Osaan yllättää harvakseltaan, mutta totta puhuakseni hämmästyin hiukan, kun löysin itseni muutamia vuosia sitten kuntosalilta. Ehkä vastaan tällä tavoin vuosien päästä siihen Veikko Litzenin aikoinaan esittämään kysymykseen, kun hän tiedusteli kulttuurihistorian johdantoluennon kuulijakunnalta, kuinka moni meistä oli käynyt nyrkkeilyottelussa.
Meillä on ilo tarjota jäsenillemme mahdollisuus päästä katsomaan Richard McElvainin näytelmää ”The Chess Player” Turun ylioppilasteatteriin erityiseen jäsenhintaan! Esitykset ovat ti 17.4.2018 klo 19 ja ke 18.4.2018 klo 19. Liput jäsenillemme kustantavat: 10€ normaalihintainen (norm. 15€) ja 5€ opiskelijat, työttömät, eläkeläiset, varusmiehet (norm. 8€).
Lippuja on rajattu määrä, joten omat liput kannattaa lunastaa nopeasti (kuitenkin viimeistään viikkoa ennen esitystä)! Siispä, mikäli mielit teatteriin jäsenetuhintaan, laita sähköpostia seuramme sihteerille Susanna Lahtiselle osoitteeseen kulttuurihistorianseura(at)gmail.com ja ilmoita kumpaan näytökseen, kuinka monta lippua (max. 2 lippua / jäsen) ja mitä lipputyyppiä haluaisit ostaa. Maksuohjeet ja muun tarpeellisen infon saat paluuviestinä.
The Chess Player
Based on Stefan Zweig’s classic novella The Royal Game (Schachnovelle)
A stolen book of chess games becomes a lifeline for a prisoner in a Nazi jail. Held in solitary confinement, he clings to sanity by dividing his mind between two feuding chess masters. After he escapes, he dares to skirt a volcano of madness by challenging the greatest chess player in the world to a match. Richard McElvainreimagines Stefan Zweig’s classic story as a 75 minute journey exploring the powers of imagination and the pitfalls of obsession.
”Using Zweig’s brilliant story as a springboard, the play explores the power of illusion and how it distinguishes us from all other beasts, how it frees us and at the same time traps us.” – McElvain
Richard McElvain is an award winning actor, director and playwright from the United States. He also teaches at Fitchburg State University in Massachusetts. McElvain has created successful stage adaptations of the works of Edgar Allen Poe, Washington Irving, O. Henry and Saki, as well as his own version of Sophocles’ Antigone.
The Chess Player is coming to Turku from its successful run at the 2017 Edinburgh Fringe Festival and a visit to the National Theater of Finland.
Olen elänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni kaivoksen naapurissa. Kaivoksen, jota ei koskaan tullut. Lapsuudenkotini sijaitsee etelä-lappilaisen Ranuan kunnan länsiosassa, josta on linnuntietä parikymmentä kilometriä Suhangon kaivosalueelle. Niin kauan kuin itse muistan, kaivoksesta on puhuttu. Itseasiassa kaivoksesta alettiin isäni mukaan puhua jo 1960-luvulla, siis kauan ennen minun syntymääni. Omistajat ja rahoittajat ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan, mutta kaivossuunnitelmat eivät olet realisoituneet, eivät ainakaan vielä. Kaivos oli kuitenkin vahvasti läsnä lapsuudessani.
Aihe tuli mieleeni havaitessani, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää muistitietoa otsikolla Kaivos. Keruuta käsittelevällä sivulla huomautetaan, että ”[k]aivos tarjoaa työtä ja jättää maisemaan jäljen”. Minuun Suhanko on jättänyt mentaalisen jälkensä.
Lapsena minua kiehtoi, että kotitalomme ohi ajoi rekkoja ja kaivosyhtiöiden autoja kohti tulevaa kaivosta koeporauksia varten. Kyseinen tie johti kairaan, metsäautoteiden sokkeloiseen verkostoon. En tänäkään päivänä osaa liikkua siellä ilman karttaa. Oli hämmästyttävää, että noiden teiden kautta pääsi ajamaan oman kunnan rajojen ulkopuolelle, Tervolaan, Rovaniemelle. Vielä käsittämättömämmältä tuntui että tuolla maantiepölyn keskellä, jossain kaukana mutta kuitenkin aivan lähellä, oli vilkasta toimintaa, ihmisiä, autoja, erilaisia työvälineitä. Mahdollisuuksia. Kunnan asukkaat ja kyläläiset puhuivat siitä, mitä kaikkea kaivos toisi tullessaan ja miten se kohottaisi kunnan taloutta. Tähän kaikkeen liittyi myös tarunhohtoista sävyä, sillä tarinan mukaan Rahaselän kairassa odotti iso aarre löytäjäänsä, ja tämä tarina yhdistyi kyläläisten puheissa kaivoksen tarjoamiin rikkauksiin. Ympäristöasioista ja niihin liittyvistä huolista en sen sijaan tuolloin muista juurikaan kuulleeni. Ja mitäpä minä olisin niistä lapsena ymmärtänytkään. Keskellä metsää, 40 kilometrin päässä kuntakeskuksesta ja noin kilometrin päässä lähimmästä naapurista, korkeiden koivujen ja kuusten ympäröimänä tuntui pikemminkin siltä, että johan tuonne kairaan mahtuisi yksi kaivos elämää vilkastuttamaan.
Vuodet kuluivat ja välillä kaivoshanke jäi pitkiksi ajoiksi unohduksiin. Minäkin ehdin jo unohtaa haaveeni rullaluistimista. Mikäli tie kaivokseen olisi vedetty kotitalomme ohi, tie olisi mahdollisesti päällystetty. Kinusin siis jo etukäteen äidiltäni luvan, että jos asfaltti tulee, minulle hankitaan rullaluistimet. Muistan vain äitini huolen siitä, kuinka kiivasta rekkaliikennettä tiellä olisi ja olisiko tiellä siten turvallista liikkua. Minä sen sijaan ehdin jo monet kerrat haaveissani kiitää pitkin uutta, mustaa asfalttia, tukka tuulessa hulmuten.
Kerran, vuosia sen jälkeen kun olin rullaluistimia kinunnut, käveleskelin hiljakseen kairaan johtavaa tietä. Keskellä tietä oli erikoinen kivi, joka kiinnitti heti huomioni: kämmenelle sopivasti asettuvan murikan pinnassa kimalteli useammassa kohtaa violetteja kiteitä. Ametistia todennäköisesti. Oletin, että kivi on tipahtanut sorakuormaa ajaneen rekan kyydistä ja että se oli peräisin Suhangon tienoilta. Tämä oma aarteeni oli minulla pitkään tallessa, mutta lopulta taisin viskata sen takaisin sinne mistä se oli tullutkin. Kivi muistutti niistä mahdollisuuksista, joita kaivokseen liittyi. Olin kuitenkin siinä iässä, että olin alkanut kyseenalaistaa kaivostoiminnan mielekkyyden ja sen tarjoamien rikkauksien merkityksen.
Mitä tämä kaikki kertoo kulttuurihistoriasta? Oma aikamme on täynnä suunnitelmia, yllätyksiä, joilla on vaikutuksensa aikalaisiinsa, vaikka näistä ei välttämättä jäisi mitään merkintöjä rekistereihin tai arkistoihin. Ymmärtääkseen menneisyyttä olisi hyvä huomioida myös se mitä on ollut läsnä milläkin tasolla. Puheissa, suunnitelmissa, haaveissa. Ei vain toteutuneissa tapahtumissa, jotka tarjoavat loppujen lopuksi varsin suppean aikakäsityksen ja tavan havannoida menneisyyttä. Ihminen ottaa ympäröivän ympäristön haltuunsa usealla eri tasolla omassa ajassaan ja paikassaan, samalla etsien sieltä elinkeinonsa ja -mahdollisuutensa ja tapansa suhtautua erilaisiin asiantiloihin.
Kirjoittaja Tiina Harjumaa on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen sekä oppiaineen sivutoiminen tuntiopettaja ja väitöskirjatutkija Lapin yliopistossa.
Mahdollisuuksien kulttuurihistoriasta laajemmin, ks. Salmi, Hannu (2010) Kulttuurihistoria, mahdollinen ja runsauden periaate. Teoksessa Kulttuurihistoriallinen katse. Toim. Heli Rantala ja Sakari Ollitervo. Cultural History – Kulttuurihistoria 8. Turku: k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto. Luettavissa myös sähköisenä: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2015121724776 [27.3.2018]
Esittelemme tässä sarjassa kulttuurihistorian parissa työskenteleviä ihmisiä. Sarjan aloittaa haastattelu Hannu Salmesta.
Professori Hannu Salmi on toiminut Kulttuurihistorian seuran puheenjohtajana seuran perustamisesta lähtien. Turussa vuonna 1961 syntynyt Salmi aloitti opinnot Turun yliopistossa vuonna 1980. Maisteriksi hän valmistui vuonna 1987, ja Richard Wagneria käsitellyt väitöskirja valmistui puolestaan vuonna 1993. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa Salmi on työskennellyt vuodesta 1997 lähtien.
Vuosina 2017–2021 Salmi työskentelee akatemiaprofessorina. Tällä hetkellä hän tutkii 1800-luvun alun eurooppalaista kulttuuria viraalisuuden ajatuksen kautta eli sitä, miten voisimme lähestyä kulttuuria infektiivisenä ilmiönä. Samaan aikaan Salmella on käynnissä myös muita hankkeita, jotka liittyvät digitaalisiin ihmistieteisiin.
Pyysimme Salmea kertomaan hieman tarkemmin työstään kulttuurihistorian ja Kulttuurihistorian seuran parissa.
Mistä kaikesta työsi koostuu eli millainen on niin sanottu normaali työpäiväsi?
Tällä hetkellä työpäiväni vaihtelevat aika paljon. Mutta kun katson viikkokalenteriani, minulla on paljon viikoittaisia yliopistoon liittyviä tehtäviä. Minulla on esimerkiksi viikoittain ohjauspalavereja väitöskirjan tekijöiden kanssa. Olen myös mukana Turun yliopiston hallinnon työryhmissä, esimerkiksi avoimen tieteen ohjausryhmässä. Lisäksi olen tämän vuoden alusta yliopiston hallituksen jäsen.
Kuitenkin oma tutkimus täyttää paljolti työaikani. Minulla on tällä hetkellä viisi projektia, joita vedän ja samalla myös paljon hankekokouksia tutkimusryhmien kanssa. Lisäksi työskentelen paljon oman tutkimukseni primääriaineistojen parissa ja kirjoitan yhtä aikaa useita artikkeleita, joista monet ovat yhteisartikkeleita. Deadlineja on tasaisin väliajoin. Olen lisäksi ideoimassa uusia hankkeita ja projekteja, se on myös hauska osa tätä työtä. Eli kaiken kaikkiaan aika monipuolista tämä työ on!
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Sillä on pitkä historia. Opiskelin Turussa historiaa vuodesta 1980 lähtien. Silloin minulla oli pääaineena yleinen historia ja sivuaineena kulttuurihistoria. Opiskelin aika paljon historia-aineita mutta myöskin taideaineita. Jollakin tavalla suuntauduin opinnoissa aina kulttuurihistoriallisiin kysymyksiin. Minua kiinnosti etenkin elokuvan historia mutta myös esimerkiksi musiikin historia ja kulttuuri eräänlaisena merkitysjärjestelmänä. Kyseiset aiheet ja teemat sekä niihin liittyvät kysymykset ovat olleet minulle aina olennainen osa tutkimusta.
Aikanaan kun kulttuurihistorian professuuri, tai aluksi se oli apulaisprofessorin nimellä, tuli hakuun vuonna 1997, hain paikkaa. Tuntui, että silloin kaikki se työ, mitä olin tehnyt, istui erittäin hyvin juuri siihen, mitä tässä oppiaineessa tehtiin. Aikanaan minuun olivat tehneet erittäin suuren vaikutuksen Veikko Litzenin luennot, joita olin seuraamassa, muistaakseni vuonna 1981. Litzen käsitteli tuolloin kadun kulttuurihistoriaa. Luennoilla pohdittiin, miten katu tilana – jalkakäytävät ja itse katu – olivat muuttuneet vuosisatojen kuluessa antiikista nykypäivään. Sellainen synteettinen ote, jolla hän katsoi menneisyyttä, teki suuren vaikutuksen.
Mitä kulttuurihistoria sinun mielestäsi on?
Tähän kysymykseen voisi antaa monta vastausta. Itse olen ajatellut niin, että kulttuurihistoria on ihmisen muotoista historiaa. Sitähän se lähtökohtaisesti on eli katsotaan historiaa menneisyyden ihmisen horisontista siinä mielessä, että hän on ollut kokeva, tunteva, maailmaa käsittävä ihminen. Se on kulttuurihistorian ydintä. Nyt ihan viime vuosien aikana olen miettinyt paljonkin posthumanismin haastetta. Meidän pitäisi pystyä arvioimaan myös laajemmin menneisyyden maailmaa ja lisäksi suhteellistaa ihmisen roolia historiassa. Mielestäni kulttuurihistoria voisi olla paikka keskustelulle, jossa ihmisen rajat ovat jatkuvan pohdinnan kohteena samoin kuin ne tavat, joilla inhimillinen punoutuu ei-inhimilliseen.
Jos kulttuurihistoria olisi tunne, mikä tunne se olisi?
Ranskalainen filosofi René Descartes oli sitä mieltä, että ihmisen ensimmäinen tunne on ihmetys. Sitä ei yleensä ajatella tunteena, mutta sanoisin, että ehkä kulttuurihistoriaa kuvastaisi parhaiten ihmetyksen tunne. Voimme yhä uudelleen ja uudelleen hämmästyä ja ihmetellä asioita sekä miettiä niihin liittyviä kysymyksiä, jolloin emme pidä mitään annettuna.
Puhutaan hetki Kulttuurihistorian seurasta. Mistä seura sai alkunsa ja millaisena koet asemasi seuran puheenjohtajana?
Kulttuurihistorian seuran koko idea ja toiminta lähti liikkeelle kansainvälisen kulttuurihistorian seuran kautta, joka syntyi vuonna 2008. Olin seuran ensimmäinen puheenjohtaja ensimmäiset viisi vuotta. Jo silloin mietimme, että myös Suomeen tarvittaisiin kulttuurihistorian seura, koska hyvin paljon tämän kansainvälisen seuran toiminnasta kulki Suomen kautta. Esimerkiksi seuran lehden toimitus ja postitus toimivat täältä Suomesta käsin.
Ajatus seuran perustamisesta lähti käytännön tarpeesta saada tänne Suomeen rekisteröitynyt yhdistys, joka voisi hoitaa kansainvälisen seuran asioita. Samassa yhteydessä syntyi kuitenkin laajempi ajatus siitä, että tarvitsisimme myös täällä Suomessa kulttuurihistoriaan ja -perintöön liittyviin kysymyksiin kantaaottavaa yhdistystä sekä alan tutkijoita yhdistävää sidettä. Nyt kun olen ollut puheenjohtaja nämä alkuvuodet, haluaisin, että seura kehittyisi yhdyssiteeksi, joka toisi alan tutkijoita ja harrastajia yhteen keskustelemaan ja pohtimaan näitä kysymyksiä.
Millaisena näet Kulttuurihistorian seuran tulevaisuuden?
Tänä päivän Suomessa on paljon yhdistyksiä; Suomi on yhdistysten luvattu maa. Uuden yhdistyksen perustaminen on innostavaa, ollaan tekemässä jotakin uutta, mutta tietenkin se on myös haasteellista. Pitää löytää ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita yhdistyksestä ja valmiita antamaan omaa aikaansa sen rakentamiseen. Tietenkin lisäksi tarvitaan myös jäseniä.
Näen seuran tulevaisuuden valoisana. Uskon, että tulevaisuudessa tarvitaan yhdistystä, joka voi ottaa kantaa kulttuurihistoriallisiin kysymyksiin yhteiskunnassa, ne kun eivät ole mitenkään itsestään selvästi aina muistettuja. Tällainen seura voi olla aktiivinen omassa yhteiskunnallisessa toiminnassaan ja tulla alan yhteenliittymäksi sekä tuoda yhteen tutkijoita ja harrastajia. Näen, että tässä on paljon mahdollisuuksia.
Lähiajan haasteina olisi pystyä vakiinnuttamaan paikkaa tieteellisenä seurana, Tieteellisten seurain valtuuskunnan jäsenenä, mutta samaan aikaan myöskin kansalaistoiminnan seurana. Tavoitteena olisi toimia ja vaikuttaa alueellisesti alussa täällä Turussa mutta toivottavasti tulevaisuudessa myöskin muissa kaupungeissa. Nythän meillä on Rovaniemellä hallituksen jäsen, joten toivottavasti seura vakiinnuttaa toimintaansa myös Lapissa.
Kertoisitko tähän loppuun vielä muutamalla sanalla siitä, mitä teet vapaa-ajallasi ja mikä saa sinut rentoutumaan?
Vapaa-ajallani tutkin historiaa. Työ ja vapaa-aika menevät siis täysin sekaisin! Olen ensinnäkin intohimoinen elokuvien harrastaja eli katson paljon elokuvia ja kirjoitan niistä blogia, jossa on tällä hetkellä jo yli 1500 bloggausta (http://hannusalmi.blogspot.fi). Minua kiinnostaa myös musiikki, ja viimeiset pari vuotta olen harrastanut lisäksi luontokuvausta. Siinä rentoutuu täysin.
Entä mitä suosittelisit seuran jäsenille juuri nyt?
Nyt kannattaa mennä katsomaan Kolmas tila -teatteriryhmän esitys Legenda pienestä luusta, joka sai ensi-iltansa perjantaina 23.2.2018 Turun Kaupunginteatterilla. Esityksen taustalla on ollut yhteistyö paikallisten kulttuurihistorioitsijoiden kanssa siinä mielessä, että Kolmas tila -teatteriryhmä kehitti tätä projektia osana Aboagora-tapahtumaa, jossa on ollut myös monia meidän tutkijoita mukana.
Lue Salmen mietteitä Legenda pienestä luusta -esityksen ensi-illasta täältä.
Kaikki maailman kulttuurihistorioitsijat liittykää yhteen!
Kulttuurihistorian seuran vuosi 2017 huipentui yhdistyksen jäsenilleen järjestämällä jouluisella retkellä Luostarinmäen käsityömuseoon, jossa saimme glögitarjoilun ohella nauttia tunnelmallisen alueen historiasta oppaan johdolla. Kalsea, kylmänkostea ja nopeasti pimenevään iltaan kääntyvä harmaa talvinen iltapäivä ei ehkä ensivaikutelmalta kuulosta parhaalta ajankohdalta tutustua ulkoilmamuseoon, mutta vaikka hyinen ilma kävi hieman sormiin ja varpaisiin, itse paikka ei taaskaan jättänyt kävijäänsä kylmäksi.
Luostarinmäen käsityöläismuseo on monelle turkulaiselle ja matkailijalle tuttu käyntikohde, silmäys kahdensadan vuoden takaiseen kaupunkilaiselämään. Alue oli alun perin käsityöläisten, pääasiassa kirvesmiesten ja heidän perheittensä asuttama ja se sijaitsi silloisen kaupungin laitamilla. Merkittävän alueesta tekee se, että se on Turun vanhin yhtenäinen asuinalue, joka säilyi kaupungissa vuonna 1827 riehuneesta tuhoisasta tulipalosta. Museokävijöitä usein askarruttavaan kysymykseen miljöön, rakennusten ja niiden sisältämien esineiden autenttisuudesta oppaamme painotti eri aikakausien kerroksellisuutta ja sitä, että 1940-luvulla alueen museoimisen myötä haluttiin nostaa esiin nimenomaan Turun paloa edeltävän ajan elämänmuotoa sekä käsityöläisammatteja, joita ei välttämättä itse alueella koskaan harjoitettu, mutta jotka kuuluivat kaupunkilaiseen elämänmenoon ydinkeskustassa. Tämän vuoksi Luostarinmäellä onkin nykyään muun muassa kirjapaino, postitoimisto, leipomo, seppien työpajoja sekä alueella todellisuudessakin asuneen merimiehen asunto, jonka ikkunoista uskolliset posliiniset koirat aina katsovat ulos isännän ollessa merillä.
Luostarinmäen alkuperäiset asukkaat eivät kuuluneet kaupungin varakkaimpaan väestönosaan, eivätkä heidän joulupöytänsäkään notkuneet eksoottisista herkuista, kalliita mausteita sisältäneistä koristeellisista piparkakuista tai makeisista, joihin vain harvoilla tuohon aikaan oli varaa. Käsityöläismuseon vaatimattomissa tuvissa oli silti aistittavissa joulun henki. Lattioille oli levitetty olkia, pirtin pöydälle kasattu leipiä kekoon ja penkille sijattu yöpaikka vierailevia vainajia varten. Leskirouvan tuvassa vaatimaton pöytä puulautasineen oli katettu äidille ja kahdelle pojalle. Tunnelma oli surumielinen, sillä rouva oli vastikään jäänyt leskeksi ja lapset isättömiksi. Oliko tuossa parinsadan vuoden takaisessa illassa joulun tuntua kaikesta huolimatta? Toivatko leivät, puuro ja pöytään katettu lipeäkala lohtua ja toivoa huomisesta? Arkista tupaa valaisivat päreet, ja kalliita kynttilöitä poltettiin vain erikoistilanteissa. Jouluna kuitenkin pöydässä loistivat kynttilöiden liekit ja kattoa koristi himmeli. Merimiehen tuvassa tarjoiltiin puuron lisäksi rosollia ja juustoa, kamarin puolella esillä oleva jouluevankeliumi puolestaan viesti joulunvieton hartaudesta. Erään hieman varakkaamman perheen kodissa oli jopa pieni sali ja sen lattialla tuoksuivat kuusenhavut. Joulukuusia koristeineen ei vielä ollut, mutta kolmihaaraiset havunoksat välittivät juhlan kristillistä sanomaa – isän, pojan ja pyhän hengen muodostamaa pyhää kolminaisuutta.
Luostarinmäellä esillä olleet ateriat, symbolein koristellut leivokset, oljet, havut ja taidokkaasti veistetyt pienet esineet tuovat mieleen ennen kaikkea sen, miten myös entisaikojen jouluissa ihmiselämän eri aikatasot – menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus – olivat vahvasti läsnä. Jouluna oli perinteisesti lupa syödä yölläkin, mutta pöytä pidettiin katettuna myös siltä varalta, että vainajat sattuisivat vieraisille. Menneitä sukupolvia kunnioittava tapa näkyy nykyisin jouluisessa perinteessä viedä edesmenneiden läheisten haudoille kynttilöitä. Entisaikojen jouluun valmistauduttiin pitkään, ja kalenteri määritteli sen, milloin mikin työ oli saatava valmiiksi. Annan päivänä pantiin olutta ja leivottiin koristeellisia joululeipiä. Tuomaan päivään mennessä kaikkien töiden piti olla valmiina ja rauhoittuminen joulunviettoon tuli aloittaa. Nykyään Brinkkalan talon parvekkeelta aattona kajahtava joulurauhan julistus velvoittaa kansaa viettämään juhlaa asiaan kuuluvalla hartaudella. Vanhanajan joulussa oli tarkoituksena paitsi pyhittää itse joulu levolle ja rauhalle, varmistaa huolella tehdyillä töillä ja valmisteluilla vainajien pysyminen tyytyväisinä sekä pedata suotuisat olot sadonkorjuuta varten seuraavalle vuodelle. Agraariyhteiskunnassa sato olikin luonnollisesti yksi tärkeimmistä elämän jatkumisen takaavista tekijöistä, ja se varmasti siinsi ihmisten mielissä jo keskitalven pimeydessä. Nykyään emme tee olkikoristeita elämän ja luonnonkierron vertauskuviksi, tai usko siihen, että työnteko Tuomaan päivän jälkeen toisivat epäonnea karjalle ja sadolle. Joulun viettämiseen kuuluu kuitenkin onnelliset uudenvuoden toivotukset tutuille ja vieraille. Katse on siis tulevassa silloinkin, kun hiljennymme viettämään joulujuhlaa ja kenties muistelemme jo keskuudestamme poistuneita.
Opastetun kierroksen jälkeen nautimme vielä kupilliset kuumaa glögiä Luostarinmäellä, ja illaksi vähitellen hämärtyvä päivä sai ryhmämme pohtimaan moniin historiallisiin kohteisiin liittyviä kummitustarinoita ja kertomuksia. Skeptinenkin ihmismieli saattaa tulla toisiin aatoksiin paikassa, jossa tietää tapahtuneen menneisyydessä jotain traagista. Mikä tuo ääni tuolla oli, tuuliko saranoita narisutti vai kenties entisen asukkaan henki? Näinköhän nurkan takaa juuri jotain liikettä? Luostarinmäellä usein tavattua, valkoisessa vekkihameessa kummittelevaa naista en vierailumme aikana tavannut, mutta jälkikäteen jäin miettimään, kurkisteliko leipurin ikkunasta pieni punanuttuinen ja -lakkinen hahmo, joka luikki tiehensä meidät nähdessään. Aivan kuin olisin nähnyt hangessa pienet jalanjäljet.
Kirjoittaja Asta Sutinen on Kulttuurihistorian seuran jäsen.
Professori 
