Kulttuurihistorian ihmiset: esittelyssä seuran hallituksen jäsen, väitöskirjatutkija Tiina Harjumaa

Olen kulttuurihistorian sivutoiminen tuntiopettaja ja väitöskirjatutkija Lapin yliopistosta. Aloitin opintoni täällä Rovaniemellä ja valmistuin kasvatustieteen maisteriksi ja luokanopettajaksi vuonna 2015. Sivuaineenani luin historiaa kasvatustieteiden puolella perusopintojen verran, josta jatkoin  kulttuurihistorian opintojen pariin: aine- ja siltaopinnot suoritin Lapin yliopistossa ja syventävät Turun yliopistossa.

Kulttuurihistoria tuntui heti houkuttelevalta ja  kiinnostavalta, vaikka siirtymä peruskoulussa ja lukiossa opitusta tavasta hahmottaa menneisyyttä ja historiaa oppiaineena tuntui suurelta. Istuin peruskurssin luennoilla hieman hämmentyneenä siitä, missä tässä kaikesta on oikein kyse. Mutta kulttuurihistoria kutsui minua luokseen, veti uteliasta luonnettani puoleensa: halusin ottaa selvää, mitä kulttuurihistoria oikein on.

Kun olin laatinut proseminaaritutkielmani lukuvuonna 2012–2013, oppiaineen professori Marja Tuominen tiedusteli kiinnostustani tulla seuraavana lukuvuonna proseminaarikurssille uudestaan mukaan, tällä kertaa opiskelijoiden vertaistukena ja opettajana. Tästä alkoi matkani oppiaineen opetus- ja laitostehtävien pariin, joita on tullut vuosien varrella lisää. Nykyisin opetan perus-, aine- ja syventävien opintojen kursseilla. Koen opetuksen kiinnostavaksi  – ja opettavaiseksi myös itselleni.

Työstän parhaillaan kulttuurihistorian väitöskirjaa, jonka työotsikko on Petsamolaistarinoita – Muistitietohistoriallinen tutkimus Petsamon siirtolaisten menneisyys- ja nykyisyyssuhteesta ja maailmankuvasta, ja jolle Jenny ja Antti Wihurin rahasto myönsi vuoden mittaisen apurahan (2019). Väitöskirja on jatkumoa kasvatustieteen pro gradulleni, jossa tarkastelin Petsamon siirtolaisten koulunkäyntiä uudella asutusalueella 1940–1960-luvulla, sekä kulttuurihistorian sivuainetutkielmalleni, jonka aiheena oli  petsamolaislähtöisen siirtolaisyhteisön henkinen jälleenrakennus toisen maailmansodan jälkeen.

*

Vuosien varrella tapani hahmottaa kulttuurihistoria oppiaineena ja tieteenalana on muotoutunut siten, että kulttuurihistoria on kiinnostunut ihmisestä tekijänä, kokijana, tulkitsijana ja merkityksenantajana – ihmisten tavasta olla ja elää maailmassa ja etsiä oma paikkansa siinä. Siinä missä niin sanottu tavallinen historiankirjoitus keskittyy makrotasolle tai suurmiesten elämänvaiheisiin, kulttuurihistoria on kiinnostunut monenlaisista menneisyyden ihmisistä ja monenlaisista lähdeaineistoista, menneisyyden jäljistä. Kulttuurihistoriassa sekä mikro- että makrotaso ovat luontaisesti läsnä, olematta kuitenkaan varsinaisesti tai välttämättä mikrohistoriaa.

Kulttuurihistoria tarjoaa yllättäviä näkökulmia ja kysymyksenasetteluja, joiden pariin olen saanut syventyä muun muassa opiskelijoiden proseminaaritutkielmia ohjatessani. Kulttuurihistoria on opettanut minut ymmärtämään erilaisia tapoja esittää ja hahmottaa menneisyyttä: historia ole musta-valkoista tai edes harmaiden monia sävyjä sisältävää syy-seuraussuhteiden kerrontaa, vaan värikästä tulkintaa. Tämän olen havainnut myös kirjallisuuden ja elokuvien, dokumenttien ja TV-sarjojen parista, joiden parissa rentoudun: makuni on moninainen eikä aina niin historiapainotteinen.

*

Monikaan ei tiedä minusta, että soitan kitaraa ja pianoa. Perustaidot opin luokanopettajaopinnoissa, joiden jälkeen olen musisoinut harvakseltaan omaksi ilokseni. Ja ehkä välillä avopuolison kauhuksi. (Koiramme muuten häipyy paikalta, jos soitan ja laulan Tuomari Nurmiota.) Erityisesti joulun aika saa minut kaivamaan nuotit ja soittimet esiin. Tämän syksyn olen kulkenut joogassa ja kevätpuolella kuljen kerran viikossa puukäsityökurssilla, jossa tavoitteenani on tehdä kummitytölle ja hänen sisarellensa leikkimökkiin pieni pöytä ja tuolit. Toivottavasti saisin ainakin pöydän valmiiksi!

*

Liityin Kulttuurihistorian seuran jäseneksi niihin aikoihin, kun kulttuurihistorian oppiaine vietti 20-vuotisjuhlaansa Lapin yliopistossa toukokuussa 2017. Aloitin samalla tiedotus- ja tapahtumatiimin jäsenenä ja seuran hallituksen edustajana ja yhteyshenkilönä Rovaniemellä. Hallituksen varsinainena jäsenenä aloitin vuoden 2018 alussa.

Kulttuurihistorian seuran tavoitteena on laajentaa toimintaansa myös Lapissa. Olemme jo ideoineet erilaisia tapahtumia, kuten kulttuurihistorian kahveja.

*

Marraskuun lopussa, perjantaina 23.11.2018 kulttuurihistorian oppiaine esittää Lapin yliopiston Mauri-salissa (taiteiden tiedekunta, F-siipi, 1. kerros) dokumenttielokuvan Auttin neidit ikkunalla (30 min). Käsikirjoittaja ja ohjaaja Mervi Löfgren esittelee tilaisuuden aluksi dokumenttielokuvansa, joka on osa hänen vuonna 2010 ilmestynyttä kulttuurihistorian väitöskirjaansa. Kulttuurihistorian seura on elokuvaesityksessä mukana ja keskustelemassa dokumenttielokuvasta esityksen päätteeksi, jolloin on aikaa myös yleisökysymyksille. Tilaisuuden aluksi on kahvitarjoilu jonka jälkeen siirrymme Mauri-saliin kello 16.15.  Dokumenttielokuva kestää 30 minuuuttia.

Lisäksi seuramme jäseniä voisi kiinnostaa Lapin yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen blogi Menneisyys elää meissä, joka avautuu lukijoille lähiaikoina.

Tervetuloa mukaan seuran tapahtumiin!

 

20181109_160537 (2)

 

 

 

Mainokset

Kaivos, jota ei koskaan tullut

Olen elänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni kaivoksen naapurissa. Kaivoksen, jota ei koskaan tullut. Lapsuudenkotini sijaitsee etelä-lappilaisen Ranuan kunnan länsiosassa, josta on linnuntietä parikymmentä kilometriä Suhangon kaivosalueelle. Niin kauan kuin itse muistan, kaivoksesta on puhuttu. Itseasiassa kaivoksesta alettiin isäni mukaan puhua jo 1960-luvulla, siis kauan ennen minun syntymääni. Omistajat ja rahoittajat ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan, mutta kaivossuunnitelmat eivät olet realisoituneet, eivät ainakaan vielä. Kaivos oli kuitenkin vahvasti läsnä lapsuudessani.

Aihe tuli mieleeni havaitessani, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää muistitietoa otsikolla Kaivos. Keruuta käsittelevällä sivulla huomautetaan, että ”[k]aivos tarjoaa työtä ja jättää maisemaan jäljen”. Minuun Suhanko on jättänyt mentaalisen jälkensä.

Lapsena minua kiehtoi, että kotitalomme ohi ajoi rekkoja ja kaivosyhtiöiden autoja kohti tulevaa kaivosta koeporauksia varten. Kyseinen tie johti kairaan, metsäautoteiden sokkeloiseen verkostoon. En tänäkään päivänä osaa liikkua siellä ilman karttaa. Oli hämmästyttävää, että noiden teiden kautta pääsi ajamaan oman kunnan rajojen ulkopuolelle, Tervolaan, Rovaniemelle. Vielä käsittämättömämmältä tuntui että tuolla maantiepölyn keskellä, jossain kaukana mutta kuitenkin aivan lähellä, oli vilkasta toimintaa, ihmisiä, autoja, erilaisia työvälineitä. Mahdollisuuksia. Kunnan asukkaat ja kyläläiset puhuivat siitä, mitä kaikkea kaivos toisi tullessaan ja miten se kohottaisi kunnan taloutta. Tähän kaikkeen liittyi myös tarunhohtoista sävyä, sillä tarinan mukaan Rahaselän kairassa odotti iso aarre löytäjäänsä, ja tämä tarina yhdistyi kyläläisten puheissa kaivoksen tarjoamiin rikkauksiin. Ympäristöasioista ja niihin liittyvistä huolista en sen sijaan tuolloin muista juurikaan kuulleeni. Ja mitäpä minä olisin niistä lapsena ymmärtänytkään. Keskellä metsää, 40 kilometrin päässä kuntakeskuksesta ja noin kilometrin päässä lähimmästä naapurista, korkeiden koivujen ja kuusten ympäröimänä tuntui pikemminkin siltä, että johan tuonne kairaan mahtuisi yksi kaivos elämää vilkastuttamaan.

Vuodet kuluivat ja välillä kaivoshanke jäi pitkiksi ajoiksi unohduksiin. Minäkin ehdin jo unohtaa haaveeni rullaluistimista. Mikäli tie kaivokseen olisi vedetty kotitalomme ohi, tie olisi mahdollisesti päällystetty. Kinusin siis jo etukäteen äidiltäni luvan, että jos asfaltti tulee, minulle hankitaan rullaluistimet. Muistan vain äitini huolen siitä, kuinka kiivasta rekkaliikennettä tiellä olisi ja olisiko tiellä siten turvallista liikkua. Minä sen sijaan ehdin jo monet kerrat haaveissani kiitää pitkin uutta, mustaa asfalttia, tukka tuulessa hulmuten.

Kerran, vuosia sen jälkeen kun olin rullaluistimia kinunnut, käveleskelin hiljakseen kairaan johtavaa tietä. Keskellä tietä oli erikoinen kivi, joka kiinnitti heti huomioni: kämmenelle sopivasti asettuvan murikan pinnassa kimalteli useammassa kohtaa violetteja kiteitä. Ametistia todennäköisesti. Oletin, että kivi on tipahtanut sorakuormaa ajaneen rekan kyydistä ja että se oli peräisin Suhangon tienoilta. Tämä oma aarteeni oli minulla pitkään tallessa, mutta lopulta taisin viskata sen takaisin sinne mistä se oli tullutkin. Kivi muistutti niistä mahdollisuuksista, joita kaivokseen liittyi. Olin kuitenkin siinä iässä, että olin alkanut kyseenalaistaa kaivostoiminnan mielekkyyden ja sen tarjoamien rikkauksien merkityksen.

Mitä tämä kaikki kertoo kulttuurihistoriasta? Oma aikamme on täynnä suunnitelmia, yllätyksiä, joilla on vaikutuksensa aikalaisiinsa, vaikka näistä ei välttämättä jäisi mitään merkintöjä rekistereihin tai arkistoihin. Ymmärtääkseen menneisyyttä olisi hyvä huomioida myös se mitä on ollut läsnä milläkin tasolla. Puheissa, suunnitelmissa, haaveissa. Ei vain toteutuneissa tapahtumissa, jotka tarjoavat loppujen lopuksi varsin suppean aikakäsityksen ja tavan havannoida menneisyyttä. Ihminen ottaa ympäröivän ympäristön haltuunsa usealla eri tasolla omassa ajassaan ja paikassaan, samalla etsien sieltä elinkeinonsa ja -mahdollisuutensa ja tapansa suhtautua erilaisiin asiantiloihin.

 

Kirjoittaja Tiina Harjumaa on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen sekä oppiaineen sivutoiminen tuntiopettaja ja väitöskirjatutkija Lapin yliopistossa.

 

Luettavaa

Kaivos. Muistitiedon keruu 1.3.–31.8.2018. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://www.finlit.fi/fi/arkisto-ja-kirjasto/keruut/kaivos#.Wrn3on-YPgx [27.3.2018]

Mahdollisuuksien kulttuurihistoriasta laajemmin, ks. Salmi, Hannu (2010) Kulttuurihistoria, mahdollinen ja runsauden periaate. Teoksessa Kulttuurihistoriallinen katse. Toim. Heli Rantala ja Sakari Ollitervo. Cultural History – Kulttuurihistoria 8. Turku: k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto. Luettavissa myös sähköisenä: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2015121724776 [27.3.2018]

Toteutumattomista suunnitelmista ja suunnitelmien läsnäolosta ks. Kinnunen, Veera (2016) Pirttikosken voimalaitosyhdyskunnan suunnittelu ja seutusuunnittelun eetos.  Esitelmä Rovaniemen kirjaston Lappi-osastolla luentosarjassa Murheen ja toivon kuvat ja jälleenrakennuskauden todellisuus 11.4.2016. http://www.academia.edu/29142670/Pirttikosken_voimalaitosyhdyskunnan_suunnittelu_ja_seutusuunnittelun_eetos [27.3.2018]