Rovaniemellä kasvaneena on tottunut siihen, että joulu on läsnä ympäri vuoden jossain muodossaan ja Joulupukki on kaikkialla. Rovaniemen ydinkeskusta on sähkönhinnannoususta huolimatta täynnä jouluvaloja niin katujen yllä kuin kuusien päällä. Hiljaiset koronavuodet ovat jäämässä taakse, kun matkailijoita ympäri maailman on saapunut kaupunkiin talvisen maiseman iloista nauttimaan.
Meillä on olemassa oikeastaan kaksi versiota keskitalven juhlasta: joulu, jota jokainen juhlii omalla tavallaan, oli se sitten perhepiirissä, töissä tai muin tavoin, ja toisaalta kaupallinen, brändätty joulu, johon Rovaniemellä kuuluvat etenkin matkailijoiden virta kaupunkiin, nousevat ja laskevat lentokoneet kaupungin yllä, kauppakeskusten kaiuttimista taukoamatta soivat joululaulut, kiireen tunne sekä joulumaa. Lähdinkin katsomaan, millaisia juttuja digitoiduista lehdistä löytyy liittyen sekä joulun kaupallisuuteen että Rovaniemen joulukohteisiin. Tässä teen vain hyvin pienen pintaraapaisun aiheeseen, sillä lehdistöaineistoa olisi runsaasti läpikäytävänä.
”Jouluun herkistytään huomenna. Herkistyminen tapahtuu melkoisen nopeasti, sillä vielä aamulla ollaan täydessä touhussa, kauppaa käydään ja rahalla vaihdetaan hyödykkeitä. Kaupallisuus on päivän pääteema? Joulusta on tullut kaupallinen. Se ei enää täytä sitä tehtäväänsä, joka sillä on ollut. Näin sanotaan joka joulu. Mutta onko joulu todella tullut kaupallisemmaksi? Myös muunlaisia näkökulmia esitetään.” – Länsi-Savo, 23.12.1969, nro 345, s. 7
Joulun kaupallisuus on ollut vakiokeskustelu sanomalehdistössä etenkin 1950-luvulta eteenpäin, joskin Kymen Sanomien vuonna 2018 julkaistun jutun mukaan keskustelua käytiin joululehdissä jo 1800-luvulla. Aihetta nostettiin esiin eri lehtien sivuilla puoluetaustoista riippumatta, usein myös korostaen vastapainona joulun perinteikkyyttä ja joulurauhaa, ja kuinka joulun kaupallisuus ei kuitenkaan voi voittaa ”aitoa joulun henkeä”. Esiin nousee myös huomioita, kuinka nuo ”oikeat” vanhan ajan joulut saattoivat olla hyvin niukkaa aikaa, johon suhteutettuna kaupallisuus tuntuukin pröystäilevältä. Omat keskustelunsa liittyvät toki myös joulun kristillisen perinteeseen suhteessa kaupallisuuteen.
Länsi-Savo-lehden pääkirjoituksessa vuodelta 1991 epäiltiin, että meneillään oleva lama ei tulisi vähentämään joulukaupan määrää aiemmasta, joskin kasvava työttömien määrä ja heidän käytössään olevat rahat vaikuttavat tilanteeseen. Pääkirjoituksessa tuotiin kuitenkin esiin kuinka perinteistä ”railakasta huutoa joulun kaupallisuutta vastaan” ei kuulunut tällä kertaa, vaan oltiin tyytyväisiä, että kauppa kävisi ja töitä riittäisi joulun jälkeiseenkin aikaan. (Länsi-Savo 15.12.1991.)
Saarijärven Paavo, 18.12.1928, nro 147 B, s. 4. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Joulun kaupallisuus näkyy sanomalehdissä toki myös mainonnassa. Esimerkiksi Maalaisliiton 1900-luvun alkupuolella Jyväskylässä ilmestyneessä Saarijärven Paavo -lehdessä löytyy joulukuulta 1928 pidempi, hieman tarinanomaiseen muotoon kirjoitettu kirjalista, jossa on lueteltu Weilin&Göös -kirjakaupasta löytyviä uutuuskirjoja pukinkonttiin, esim. Agapetuksen ”Aatamin puvussa ja vähän Eevankin”, Ilmari Kiannon ”Papin poika” ja Mika Waltarin ”Suuri Illusioni”. Tekstin ohessa on kuva kahdesta lahjakasaa kantavasta Joulupukista – tai kenties pukista ja perheen isästä, joka maastoutuu pakettien ja valkoisen parran taakse. Nykyisin Joulupukki kulkee porojen vetämän reen ohella esimerkiksi ”virallisen lentoyhtiönsä” Finnairin koneilla; marraskuussa 1984 pukki lensi Japaniin ensi kertaa koneilla, joihin oli maalattu tekstit ”Finnair, official airline of Santa Claus.”
”Joulupukki on jo ajaa huristanut Korvatunturille ja nukkuu nyt siellä ensi joulun alusviikolle saakka. Tarpeenpa hänelle uni onkin.” – Helsingin Sanomat, 27.12.1929, nro 349, s. 3
Tarinan mukaan Joulupukin koti Korvatunturilla selvisi suomalaisille vuonna 1927, kun radion Markus-setä, Markus Rautio, kertoi asiasta lastentunnillaan. Ja jo samana vuonna Korvatunturin joulupaja ilmestyi myös lehtimainoksiin, esim. Nordbergin kirjakaupan mainoksessa Länsi-Suomi-lehdessä 20.12.1927 kerrottiin ”Korvatunturin Joulupajasta saapuneen suuri lähetys joululahjoiksi sopivia tavaroita”. Vuonna 1928 Mäntässä sijainnut Seppele- ja Sairashoitotarpeiden kauppa kertoi mainoksessaan joulunäyttelystä, johon ”on tuotu Markus-sedän lentokoneella Korvatunturilta toinen puoli Joulupukin varastosta.” Yhdistettiinkö joulupukki ja Korvatunturi toisiinsa jo ennen vuotta 1927 on hieman epäselvää – tähän suuntaan viitteitä oli Ylen Kulttuuricocktailin tekemässä jutussa muutaman vuoden takaa. Itse en löytänyt sanomalehdistä haulla viitteitä yhteydestä ennen vuotta 1927 – sitä ennen Korvatunturi mainitaan enimmäkseen jutuissa, jotka liittyvät Suomen ja Venäjän rajaan ja rajavyöhykkeeseen.
Jämsän Sanomat, 14.12.1928, nro 50, s. 4. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Koska Korvatunturi on haastavien yhteyksien päässä – ja Joulupukin työpaja siellä salainen – täytyy pukilla olla helpommin saavutettava kohde, jossa tavata lapsia ja aikuisia ympäri vuoden. Sellainen rakennettiin Rovaniemelle. Joulupukin pajakylän tarina alkaa napapiiriltä – tai Napapiiriltä, sillä nykyisin isolla kirjaimella kirjoitettuna Napapiirillä viitataan Joulupukin pajakylän ja Rovaniemen lentokentän alueeseen n. 10 kilometrin päässä kaupungin keskustasta.
Napapiirin (turismi)historia ulottuu vuoteen 1950, jolloin Eleanor Roosevelt vieraili Rovaniemellä tutustumassa jälleenrakennustyöhön. Hän ilmoitti haluavansa ylittää pohjoisen napapiirin vierailunsa aikana, mutta haasteena oli, että alue oli pitkälti jänkää. Alueelle päätettiin pikaisesti rakentaa maja Rooseveltin vierailua varten. Rooseveltin maja, joka nykyisinkin sijaitsee pajakylän yhteydessä, toimi alkusysäyksenä Napapiirin matkailualueelle. Eleanor Rooseveltin jälkeen paikalla vierailivat tulevina vuosikymmeninä myös monet valtiojohtajat mm. Yhdysvalloista ja Neuvostoliitosta. Vieraillessani Pajakylässä kuvaten kohteita tätä tekstiä varten, en varsinaisesti yllättynyt kaupallisten kylttien määrästä, mutta pienen hirsisen Rooseveltin majan ympärillä ne pistivät silmään.
Rooseveltin maja joulukuussa 2022. Kuva Elina Karvo
Haaveita Lapissa sijaitsevasta Joulumaasta, joka toimisi matkailun kärkenä, oli pitkin 1900-lukua. Eräs aktiivisimpia Joulumaan puolestapuhujia oli toimittaja Niilo Tarvajärvi, joka oli inspiroitunut luomaan Disneylandia vastaavanlaista elämyspuistoa. Vuonna 1978 Apu-lehdessä kirjoitettiin, kuinka Tarvan, kuten hänet tunnettiin, ”19-vuotinen unelma” oli toteutumassa ja Joulumaan rakentaminen oli käynnistymässä. Alun perin Tarvajärven Korvatunturille kaavailemaa elämysaluetta oltiin tässä kohtaa rakentamassa Rovaniemelle Nelostien varteen, josta silloinen Rovaniemen maalaiskunta oli tarjoamassa tonttia. (Apu 1.12.1978) Tarvajärven suunnitelmassa, kuten myös laajemmin Joulumaa-suunnitelmissa, oli mukana myös maailman lasten hyväksi tehtävä työ, ja kun Lapin lääni julistautui joulukuussa 1984 Joulumaaksi, tapahtui se nimenomaan Rovaniemen Unicef-työryhmän kokouksessa (Etelä-Suomen sanomat 17.12.1984). Joulupukin pajakylä vihittiin käyttöön seuraavana vuonna. Niilo Tarvajärven unelma Joulumaasta ajautui kuitenkin taloudellisiin ongelmiin 1980-luvun loppua kohden. Missä määrin hyväntekeväisyysnäkökulma on edelleen mukana Rovaniemen joulukohteiden toiminnassa on itselleni jäänyt epäselväksi – jos sitä on, se jää auttamatta kaupallisen näkökulman varjoon.
Tarvajärven suunnittelemasta laajasta elämyksellisestä matkailukohteesta lähimmäs pääsi vuonna 1998 avattu SantaPark-huvipuisto. Joulupukin kotiluola sijaitsee myös Nelostien varrella, Syväsenvaaran kallion sisään louhittuna, ja toimii joulumaailman lisäksi yleisenä väestönsuojana. Itse vierailin tässä kohteessa lapsena pian sen aukaisun jälkeen, enkä sen koommin ole siellä vieraillut – tietääkseni huvipuisto on muuttnut enemmän elämyspuistoksi, johon kuuluvat mm. Tonttukoulu ja Jäägalleria. Niin ja onhan SantaParkille johtava tie nimetty Joulumaa-ideoijan mukaan Tarvantieksi.
SantaPark-luolan suu Syväsenvaaran kalliossa joulukuussa 2022. Kuva Elina Karvo
1970-luvulla Rovaniemellä käynnistyi Joulupukin postikonttoritoiminta, joka toimi aiemmin Etelä-Suomesta käsin. Postikonttori otti vastaan lasten kirjeitä ympäri maailman, ja kirjeitä lähettäneille lähti vastauksena kirje Joulupukilta. Matkailun edistämiskeskus ylläpiti kirjetoimintaa ainakin 1970-luvulla, palkaten mm. opiskelijoita vastaamaan kirjeisiin. Länsi-Savo-lehdessä kirjoitettiin joulukuussa 1980, että sinä vuonna Joulupukin tontut olivat ehtineet jo vastaamaan yli 24 000 kirjeeseen; erityisen aktiivisia kirjoittajia vuonna 1980 olivat puolalaislapset. Vastauskirjeitä oli tuolloin valmiiksi painettuna 10 eri kielellä. Kirjepalvelun ohessa toimi myös puhelinpalvelu, johon tuli päivittäin lähes 500 puhelua marraskuun lopulta alkaen. Toinen puhelinpalvelu avattiin myös Turkuun tuona vuonna, jotta kulut Lappiin soittamiselle eivät tulisi niin kalliiksi. (Länsi-Savo 12.12.1980.) Nykyinen Joulupukin pääposti on avautunut Pajakylään 1990-luvun alussa, ja automaattisesti vastauskirjettä ei tontuilta enää saa, vaan kirje maksaa, ja kirjeiden kielivalikoima on laajentunut 13:een.
Joulupukin pajakylään ja pohjoisen joulumatkailuun liittyvää uutisointia löytyy 1980-luvun lehdistä runsaammin. Esimerkiksi brittiläisiä turisteja tuoneet Concorde-lennoista uutisoitiin valtakunnallisissa lehdissä vuonna 1986. Uuden Suomen jutussa kerrotaan, kuinka brittien vierailu Lapissa kesti seitsemisen tuntia, jona aikana matkaajat pääsivät ajamaan pororeissä ja moottorikelkoilla sekä vierailemaan Joulupukin pajakylässä ja postikonttorilla ja vielä illallisella Hotelli Pohjanhovissa. (Uusi Suomi 21.12.1986). Vuonna 1990 Concorde-lentoja Iso-Britanniasta saapui jopa 13 kappaletta.
Ennen koronapandemiaa charter-lentoja saapui Britanniasta Rovaniemelle useampi sata joulukuun aikana. Tänä jouluna matkailijamäärät ovat selvästi taas kasvussa – sen huomaa Rovaniemen kaduilla kulkiessa – ja vaikka suuret matkailijaryhmät Kiinasta ja Venäjältä ovat poissa, odotetaan tästä talvesta ennätyksiä rikkovaa (Yle 16.11.2022). Lapin Joulumaan vetovoima on vahva ja maailmanlaajuiset kriisit pois lukien tuo vetovoima tuskin tulee tulevina vuosina tai vuosikymmeninä laskemaan.
Napapiirin ylittäjiä Joulupukin pajakylässä joulukuussa 2022. Valoisan kuusen takana vuonna 1992 avattu Joulupukin kammari. Kuva Elina Karvo
Humanistisen tutkimuksen alat ovat lähentyneet toisiaan viime vuosikymmeninä, mitä ilmentää myös uutuusteos Kulttuurihistorian tutkimus: Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Laajan kirjoittajakunnan tekemä kirja julkaistiin osana Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen 50-vuotisjuhlaa perjantaina 25. marraskuuta Kårenilla. Kirja jatkaa Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen perinteikästä tutkimusmenetelmiin ja menneisyyden tulkintaehtoihin kohdistuvaa julkaisuperinnettä. Se on 17. osa Kulttuurihistorian seuran toimittamassa Kulttuurihistoria – Cultural history -sarjassa.
Teos avaa kulttuurihistorian tutkimusta prosessina kysymyksenasettelusta lähteiden ja menetelmien valintaan sekä johtopäätösten muodostamiseen kokoamalla yhteen kysymyksenasetteluita ja tutkimusmenetelmiä, jotka vastaavat kulttuurihistoriallisen tutkimuksen haasteisiin ja tarpeisiin 2020-luvulla. Kirjan artikkelit havainnollistavat historiantutkimuksessa usein sanoittamatta jäävää metodologiaa konkreettisten, helposti lähestyttävien esimerkkien avulla. Kirjan ovat toimittaneet Rami Mähkä, Marika Ahonen, Niko Heikkilä, Sakari Ollitervo ja Marika Räsänen.
Kulttuurihistorian seuran kirjapöytä julkistamistilaisuudessa. Kuva: Liisa Lalu.
Tilaisuuden aluksi teoksen toimitustyöstä päävastuun kantanut Turun yliopiston Porin yksikön digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettaja Rami Mähkä kertoi kirjan lähtöajatuksesta ja tekoprosessista. Viimeisimmästä kulttuurihistorian menetelmällisyyteen painottuneesta kirjasta oli kulunut jo vuosikymmen. Niinpä oli aika koota ajatuksia aiheesta ja avoin kirjoituskutsu lähetettiin keväällä 2020. Kutsuun vastattiin lukuisin ehdotuksin, mikä kertoi valtaisasta kiinnostuksesta teemaan. Kirjasta muotoutuikin poikkeuksellisen laaja: 52 kirjoittajaa käsittävä 568-sivuinen kirja koostuu 32 vertaisarvioidusta artikkelista. Kirjoittajat edustavat yhteensä yhdeksää yliopistoa sekä muita oppilaitoksia ja sidosryhmätoimijoita.
Mähkä kiitti puheessaan kaikkia kirjan tekemisessä mukana olleita henkilöitä. Kirjan kirjoittajien ja toimittajien lisäksi erityiskiitokset kohdistuivat kirjan kustantajalle Kulttuurihistorian seuralle ja eritoten henkilöille, joiden panos kirjan tekemisessä oli prosessin aikana tärkeä: seuran puheenjohtajalle Hannu Salmelle, kustannustoimituksesta päävastuun kantaneelle Heidi Kurviselle, sekä käsikirjoituksen aikanaan huolellisesti läpikäyneille Kirsi Tuohelalle, Paavo Oinoselle ja Henna Karppinen-Kummunmäelle. Lisäksi anonyymit vertaisarvioitsijat tekivät korvaamatonta työtä kirjan laadun takaamiseksi, mistä esitettiin suuret kiitokset. Lopuksi valtaisan taittotyön tehneelle Heli Rantalalle osoitettiin niin ikään lämpimät kiitokset.
Puheen jälkeen julkistustilaisuus jatkui paneelissa, johon osallistuivat kirjan tekemisessä mukana olleita henkilöitä toimittajista kirjoittajiin. Paneelia veti Heidi Kurvinen ja keskustelemassa olivat Sakari Ollitervo, Niko Heikkilä, Heta Lähdesmäki, Pälvi Rantala, Marjo Kaartinen ja Reima Välimäki.
Paneelissa kirjoittajat avasivat omia tekstejään ja ylipäätään ajatuksiaan kulttuurihistorian tutkimuksesta ja kirjan tarpeesta. Puhujien vastauksissa toistui ajatus kulttuurihistorian moninaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Lähdesmäki totesikin, ettei mikään ole kulttuurihistorialle vierasta ja esimerkiksi avoimuus erilaisia lähteitä kohtaan antaa mahdollisuuden käyttää perinteisiä menetelmällisiä työkaluja uusissa yhteyksissä, mistä esimerkkinä monilajisten historian tutkiminen. Rantala tähdensi kulttuurihistoriallisiksi työkaluiksi ajatuksia kokonaisvaltaisuudesta, näkökulmallisuudesta ja ajallisuudesta, sekä korosti ylipäätään menneisyyden ymmärrettäväksi tekemisen tärkeyttä. Ollitervo niin ikään jatkoi, kuinka on ymmärrettävä vuoropuhelua menneen tietämyksen kanssa ja pohdittava sitä, mihin kulttuurihistoriallisella tutkimuksella halutaan vaikuttaa. Heikkilä puolestaan korosti käsitteiden valinnan huomioimista sekä empirian ja abstraktin välistä vuoropuhelua. Välimäen mukaan erityisen tärkeää olisi kääntää katse myös maailman kauheuteen ja nähdä historiantutkimuksen eettinen tarve.
Paneelissa Sakari Ollitervo, Heta Lähdesmäki, Niko Heikkilä, Pälvi Rantala, Marjo Kaartinen ja Reima Välimäki. Haastattelijana Heidi Kurvinen. Kuva: Marika Ahonen.
Kurvisen kysymykseen siitä, miten kulttuurihistorian menetelmällisyyttä voi oppia, opettaa, tai ylipäätään harjaantua siinä parhaiten, sai keskustelijat painottamaan konkreettisen tekemisen tärkeyttä. Tähän liittyen Kaartinen totesi, kuinka tutkimusaineiston kanssa työskentely on käytännössä kaaoksen järjestämistä ja menetelmissä oppiminen ja niissä harjaantuminen käy parhaiten yrityksen ja erehdyksen kautta. Rantala vertasi harjoittelua käsityötaitoihin: ei vain lukemalla (vaikka sekin tärkeää!), vaan myös eritoten tekemällä, ja korosti varsinkin yhdessä tekemisen ja vertaispalautteen merkitystä. Lähdesmäki huomautti, kuinka on hyvä inspiroitua muiden tekemisistä, myös oppiainerajojen yli. Samaa ajatusta seuraten Ollitervo nosti esiin esikuvien roolin: niitä on hyvä olla ja niiden kanssa kilpailla, lopulta uskoa tekevänsä paremmin. Tällöin on mahdollista löytää oma ääni, kun ei enää jäljittele muita, ja alkaa tuottaa uutta tietoa.
Kysymykseen alan trendeistä panelistit yhtyivät ajatukseen, ettei tutkimus ole ajasta irrallista vaan kulttuurihistorian tutkimus ja menetelmät myös muuttuvat ajassa ja ohjaavat tietynlaisen ajattelun suuntaan. Lisäksi trendit ovat usein myös rahoittajia ajatellen tärkeitä, sillä lopulta rahoitus mahdollistaa tietynlaista tutkimusta. Kaikilla panelisteilla oli jo herännyt uusia kysymyksiä ja ajatuksia seuraavista mahdollisista tutkimuksellisista kiinnostuksenkohteista, joten pohdinnat tutkimuksen tekemisen ympärillä jatkavat kulkuaan. Keskeistä kulttuurihistorialliselle ajattelulle onkin jatkuva kysyminen ja kysymisen tapa, mikä tekee mahdolliseksi alan moninaisuuden.
Palaa kirjan johdannosta lainaten:
Tutkijalla on vastuu ja valta kysyä ja kyseenalaistaa, analysoida ja tulkita sekä valita tiedon tuottamiseen tarvittavat metodologiset työvälineet ja julkaisualustat. Tutkimuskysymyksissä heijastuu usein aiheiden ajankohtaisuus myös silloin, kun tutkimus kohdentuu vuosisatojen taakse: uudet kysymykset avaavat mahdollisuuden muuttuville tulkinnoille.
Kuusen kouluun tuoda saamme – taas koittaa joulujuhla
Joulun lähestyminen merkitsee monelle lapselle kouluvuoden päättymistä ja kaivattua hengähdystaukoa pimeän talven keskellä, jota juhlistetaan koulun joulujuhlassa. Adventtikalenterin toisessa luukussa kurkistetaan sadan vuoden takaisiin joulutunnelmiin Suomessa ja luodaan katsaus siihen, miten kouluissa vietettiin joulu- eli kuusijuhlaa 1920-luvulla. Lähdeaineistona toimivat Kansalliskirjaston digitoimat sanoma- ja aikakauslehtiaineistot. Joulu oli monella tapaa vuoden keskeisin juhla, johon valmistauduttiin hartaasti ja jota juhlittiin myös muutoin kuin perhepiirissä. Monet yhdistykset, ammatilliset järjestöt ja esimerkiksi lasten pyhäkoulut juhlistivat joulun ilosanomaa kuusijuhlissaan, joissa saatettiin kokoontua yhteisen puurokattilan äärelle, karkeloida ja leikkiä juhla-asuun koristellun kuusen ympärillä joulupukin jakaessa pieniä makeispusseja tai kortteja. Joulun kristillinen merkitys ja vapahtajan syntymän kunnioittaminen olivat toki monille tärkein ja perimmäisin syy juhlan viettämiseen. Tässä tekstissä tarkastelen kuusijuhlia ennen kaikkea koululaisten näkökulmasta – sitä jännitystä, iloa ja muiden suurten tunteiden kirjoa, jota tämä vuoden kohokohta monille merkitsi, ja toisaalta ihanteita, normeja ja käytäntöjä, jotka olivat muutostilassa sadan vuoden takaisessa elämänmenossa.
Syrjäisestä pirtistä kansakoulun penkille
Ja niin he joutuivat ihan kuusen juurelle istumaan. Ensin olivat lapset niin juhlatunnelmassa, etteivät uskaltaneet ympärilleen katsoa, mutta pian Viljo Viljami toipui. Kyllähän hän oli kuullut kaikesta, kyllähän toiset olivat yrittäneet selittää, mutta näin hauskaksi ei hän voinut sitä kuvitella. Niinkuin nyt tuo kuusikin!!! Kynttilät ja hopealangat ja ruusut ja omenat; koko kuusi, se oli jotain niin pyhän ihanaa, että Viljo Viljamia puistatti ja nyt opettaja soittaa ja koululapset lauloivat. Viljo Viljami arveli, ettei taivaassa ollut niin kaunista laulua.
Edellä oleva sitaatti jouluisesta novellista Saappaat kuvaa lapsen haltioitunutta riemua ja epätodellista hämmennystä koulun kuusijuhlassa. Kynttilöin, hopealangoin, ruusuin ja omenoin verhoiltu kuusipuu on jotain niin vetoavan kaunista ja ihmeellistä, että kahdeksanvuotias Viljo Viljami tuntee sen koko kehossaan. Nimimerkki Amalian kirjoittama tarina on julkaistu Yhteishyvän kodinkirjassa joulun kynnyksellä vuonna 1920, ja fiktiivinen kertomus osuu sisällöltään hyvinkin ajankohtaiseen aiheeseen. Nuori Suomen tasavalta oli astumassa pian myös yleisen, kaikkia lapsia koskevan oppivelvollisuuslain piiriin. Kaikille syrjäseutujen köyhille lapsille kouluun pääseminen ei silti ollut suinkaan vielä selviö. Novellin päähenkilö, Mökin Miinan poika Viljo Viljami on juuri tuollainen kaukaisen syrjäkylän kasvatti, jonka maailma kokee järisyttävän muutoksen perheen muuttaessa kylälle ”suureen maailmaan.” Aivan eritoten pojan mieltä kiihdyttää korkealta mäeltä kohoava rakennus, koulu, josta hän on kuullut muilta lapsilta. Kiihkeän uteliaisuuden vallassa Viljo Viljamiin iskee palava halu lähteä myös opintielle, mutta äiti toppuuttelee poikaansa ja kehottaa tätä odottamaan oikeaa aikaa. ”Talon” vanhempaan Pekka-poikaan tutustunut Viljo Viljami kuuntelee syksyn aikana ihmeissään uuden ystävänsä kertomuksia koulusta, ja etenkin siitä, miten Pekka valmistautuu näyttelemään kuusijuhlassa! Näytelmät ja kuusijuhlat ovat jotain, josta Viljo Viljami ei ole koskaan kuullutkaan, mutta riemu on suuri, kun pojalle selviää, että hän voisi mennä itsekin katsomaan kuusijuhlaa:
Siitä hetkestä väikkyi kuusijuhla Viljo Viljamin mielessä yöt ja päivät ja hän odotti, että aika kuluisi oikein pian, jotta hänkin pääsisi näkemään näytelmää ja kuusijuhlaa koululle. Sillä sen hän oli heti ottanut selville, että sinne sai mennä kuka tahtoi ja että joka paikassa koko kylässä tehtiin valmistuksia ja puhuttiin melkein yksinomaan tästä tilaisuudesta. (Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi No 3, 1.12.1920)
Köyhän perheen lapsella ei kuitenkaan aina ollut kenkiä, ei myöskään Viljo Viljamilla. Äidin rikkinäisillä, vanhoilla kengillä ei kuusijuhlan kaltaiseen suurenmoiseen tilaisuuteen ollut asiaa, sen poika itsekin ymmärsi. Lapsen suureen murheeseen löytyy kuitenkin ratkaisu, kun Pekan isä lupaa, että Viljo Viljami saa ansaita taksvärkkityöllä itse omat kenkänsä – ja pääsee näin ollen elämänsä ensimmäistä kertaa hartaasti odottamaansa kuusijuhlaan äitinsä ja sisarustensa kanssa. Juhlahumun keskellä Pekka tarttuu kaikesta kauneudesta ja kimalluksesta häkeltyneen ystävänsä käteen ja vie tämän mukanaan piirileikin karkeloon. Uudenkarheat saappaat narisevat onnellisen Viljo Viljamin jalassa niin somasti. (Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi No 3, 1.12.1920)
Vaikka teksti on fiktiivinen, se kuvaa osuvasti alueellisia eroja, jotka vielä 1920-luvulla olivat Suomessa suuria. Koulumatkat syrjäseutujen pitkien taipaleiden takaa saattoivat olla vaikeita lapsille kuljettaviksi, eivätkä köyhimmät perheet pystyneet lähettämään lapsiaan koulutielle ollenkaan. Kiertokoulujen korvautuminen kansakouluilla myös maan syrjäisemmissä kolkissa avasi monelle lapselle ovia uusiin maailmoihin, myös kuusijuhlan osalta, kuten nimimerkki ”Tompan-Tuomo” toteaa vuonna 1929 julkaistussa kirjoituksessaan ”Kuusijuhlien kultainen kuukausi”:
Ellei maaseudun lapsilla olisi kuusijuhlia lastennäytelmineen, runoineen, joulupukkeineen ja kaikkine ihmeellisyyksilleen, niin kuinka paljon köyhemmäksi jäisikään heidän mielikuvitusmaailmansa. … Mutta kaupungin lapset tuskin aavistavatkaan, kuinka suurta riemua maaseudun ”koululinnoissa” herättävät sellaiset ”näytännöt”, joiden esirippuna on suuri luokkataulu, minkä takaa ”näyttämölle” s.o. salin lattialle ilmaantuu milloin enkeleitä, milloin paimenia tai tonttuja, riippuen kappaleen laadusta. (Turunmaa No 291, 15.12.1929)
Kodin ja koulun yhdistäjä
Useissa aikalaisteksteissä nousee esiin ajatus siitä, miten kuusijuhlat toimivat arvokkaana yhdyssiteenä kodin ja koulun välillä, ja toivat iloa etenkin koululaisten pienille sisaruksille – heille, jotka eivät vielä opintielle olleet lähteneet. ”Tompan-Tuomo” jatkaa:
Mutta tiedättekö, ketkä onnelliset maaseudun kuusijuhlista menevät täyteläisimmillä riemurinnoilla? Ne ovat koululasten pienen pienet siskot ja veikot, joille vanhempien siskosten kuusijuhlat ovat ihanimpia tilaisuuksia, mitä maanpäällä voidaan järjestää. Jolla siis on tilaisuutta ja mahdollisuuksia kohottaa noiden tilaisuuksien s.o. koulujen kuusijuhlien erikoisuutta ja arvokkuutta, se älköön kätkekö kynttiläänsä vakan alle.” (Turunmaa No 291, 15.12.1929)
Kuusijuhla tuntui toden totta olleen jännittävä tapaus muillekin perheenjäsenille. Nimimerkki Pirkon kirjoittamamassa tarinassa Kuusijuhlassa juhla-aamu on niin täynnä käsinkosketeltavaa jännitystä ja hermostunutta tohinaa, että koulutytön sukatkin katoavat, eivätkä isosiskon vanhat kengät tahtoisi kelvata veljelle juhlapuvun kanssa puettaviksi. Kiiruhdettava on kuitenkin koululle, jossa jo aamun hämärissä ollaan valmistautumassa suureen, hartaasti valmisteltuun juhlaan. Koululuokkakin on kuin toiseksi muuttunut, vaihtanut ylleen juhla-asun lapsia ja heidän vieraitaan varten. Kaikki tämä tekee vaikutuksen niin äitiin kuin hämmentyneeseen pikkuveljeenkin:
Siellähän on oikea joulukuusi kynttilöineen ja koristuksineen. Arkinen, ikävä luokkahuone on kokonaan muuttunut. Sinnekin on tullut joulu. Lapset asettuvat paikoilleen täynnä iloista odotusta, äidit ja pikkusisarukset seinänvierelle. Pikkuveli katselee suurin totisin filmin ympärilleen sanomatta sanaakaan, puristaen vain hiljaa äidin kättä. Sitten laulavat lapset joululauluja ja paljonpa he ovat oppineet. Aivan äidin täytyy ihmetellä, kun laulu seuraa laulua ja leikki leikkiä, miten paljon pikku päihin on mahtunut. (Rovaniemi No 148, 31.12.1929)
Vaikka isosiskon mukaan juhlan kohokohta onkin makeispussi makeine omenoineen ja joulutorttuineen, on ekaluokkalaiselle sittenkin tärkeintä näyttää veljelle ja äidille sitä uutta elämänpiiriä, johon hän nyt koululaisena sai kuulua:
Mutta kotiin palatessa on Isosisko ylpeä ja onnellinen. Hän on saattanut näyttää vilaukselta äidille ja Pikkuveljelle omaa uutta maailmaansa, johon kuuluvat vain opettaja ja koululaiset. Ne muut, he jäävät kokonaan sen ulkopuolelle…
Ylpeys oli tarinan mukaan molemminpuolista, sillä myös äidille kuusijuhla näytelmineen, lauluineen ja leikkeineen oli osoitus siitä, miten reippaasti pienet koululaiset olivat ahkeroineet ohjelmanumeroidensa eteen syyslukukauden aikana. Tietyllä tavalla kuusijuhla saattoi siis myös toimia todisteena siitä, miten kansakoulu kouli lapsista oppivaisia, kuuliaisia ja kyvykkäitä yksilöitä – myös niille vanhemmille, joiden oma koulutaival oli jäänyt ehkä vain muutamaan hajanaiseen kiertokouluvuoteen. Koulujen kuusijuhlien ajateltiin toimivan myös muunlaisena esimerkkinä ja välittäjänä koulujen ja kotien välillä, näin ainakin uumoiltiin nimimerkki E.L.:n kirjoituksessa ”Käytännöllinen koulutyö”, jossa pohdittiin ryijynkudonnan ja muiden vanhojen käsityötaitojen kohottamista entiseen arvoonsa. Kirjoittaja kertoo haaveilevansa ajasta, jolloin ”koti oli elämän keskipiste”, ja johon kuului myös maalaistuvan perinteinen joulu olkileikkeineen ja himmeleineen. Jotta vanhat tavat saataisiin uudelleen elvytettyä, ehdotettiin lapsille opetettavan koulussa himmeleiden valmistamista. Kuusijuhlassa sitten katossa riippuvat kauniit himmelit innostaisivat myös kotiväkeä tarttumaan tähän perinteitä kunnioittavaan toimeen joulukodin koristamiseksi:
Oppilaat vievät jonkun kuution kotiin malliksi. Kun taito on saavutettu, ja kun himmelit huojuvat kuusijuhlassa luokan katossa, ilmestyy niitä varmaan jouluaattona kuusen mukana moneen kotiin. Ja varmaan ne omalla tavallaan kykenevät tuomaan monelle terveisiä pärevalkean ajoilta — ajoilta, jolloin ulkonaisista puutteellisuuksista huolimatta osattiin ja tahdottiin tehdä työtä ja työn siunaus levisi koteihin ja ihmismieliin. (Kansakoulu: Kansankasvatusta käsittelevä aikakauslehti No 28, 30.11.1929)
Opettajat – kuusijuhlan väsymättömät uurastajat
Kuusijuhlien ohjelmanumeroiden suunnittelu ja toteutus oli monesti yksittäisten opettajien harteilla, heidän viitseliäisyytensä, taitojensa ja käytettävissä olevien varojen puitteissa. Monet kunnat avustivat kuusijuhlia rahallisesti, mutta usein summat olivat vaatimattomia. Aikalaisteksteissä vedottiinkin toisinaan sekä kuntiin että yksityisiin hyväntekijöihin suurempien lahjoitusten puolesta, jotta lapsille pystyttäisiin luomaan ansaittua iloa sekä tarjoamaan palkinto koululaisten kovasta uurastuksesta lukuvuoden aikana:
Sitä suurempi syy olisi kunnalla kuusijuhlien avustukseen, koska täällä koulujen lämmitys ja siivous on lasten huolena. Ja saavat lapset, etenkin pitempimatkaiset lähteä kotoaan kylminä pakkasaamuina jo viidenkin aikana ja olla sitten koulussa noin kolmeen asti j. p. p., joten siitä siis tulee 10 tuntinen työpäivä, jonka päälle sitte läksyt on illalla luettava. Eiköhän olisi syytä ajatella asiaa? (Loviisan Sanomat No 96, 20.12.1921)
Kuusijuhlien valmistelu merkitsi kansakoulun opettajille rutkasti työtä ja kiirettä, jopa niin paljon, ettei marraskuisessa mudassa talon ohi tarponut opettaja ollut ehtiä emännän kanssa kahvikupposen ääreen rupattelemaan, kuten Alakansakoulu-lehdessä julkaistu ”Mitä kuuluu”-kirjoitus toteaa. Kiire oli kuitenkin kaiken uurastuksen arvoista:
Tosiaan opettajalla on aikamoinen puuha kuusijuhlasta. Mutta siitä huolimatta opettajat sen tekevät ja tekevät ilolla. Kun muistaa, kuinka lapset ovat kuusijuhlassa onnellisia ja muistaa oman lapsuutensa kuusijuhlia koululla, ei voisikaan olla valmistamatta tätä monellekin lapselle valoisinta elämystä koko lapsuusaikana. (Alakansakoulu No 27, 1.12.1928)
”Tompan-Tuomon” mielestä joulun odottamisen ihanuus tarttui myös opettajiin niin, että arkinen koulutyökin sai ripauksen juhlantaikaa ylleen:
Kuusijuhlien valmistelut silloin saattavat ilmapiirin ihanan hurmaavaksi. Opettajat ovat silloin leppoisampia kuin muulloin. Voimistelutunnit muuttuvat leikinharjoitustunneiksi. Kovalle se ottaa, ennenkuin opitaan lumipuita sahamaan, pellavaa nyhtämään, jänistä torkkumaan, äidin porsaina pyörimään, kyyhkyä ja haukkaa laukkaamaan, lintua päästämään, elefanttisetää narraamaan, puutarhaa leikkimään, majoja rakentamaan yrttitarhaan, poikaa ja tyttöä tanssimaan, prinsessa Ruususta herättämään j.n.e. aivan loppumattomiin. (Turunmaa No 291, 15.12.1929)
On ainakin varmaa, että kiireisen tohinan, ankaran puurtamisen ja mitä mielikuvituksellisimpien ohjelmanumeroiden keksimisen tiimellyksessä suorituspaineet ovat olleet kovat ja odotukset korkealla.
Opettajille oli kuitenkin tarjolla ideoita ja sisältöehdotuksia, etenkin silloin, jos sellaisten hankkiminen rahallisesti oli mahdollista. Erityisesti opettajille suunnatuissa julkaisuissa mainostettiin teoksia ja käsikirjoja, joista voitiin ammentaa uudenlaista sisältöä kuusijuhlien ohjelmanumeroiksi erilaisten näytelmien, leikkien ja vuorokeskustelujen muodossa. Vuonna 1926 mainostettiinkin kahta Otavan julkaisemaa kokoelmaa koulujen tarkoituksiin, Fanny Stenrothin ”Koulujuhlien ohjelmistoa” ja Verner Lindgrenin ”Kuusijuhlanäytelmiä”, joiden molempien kerrottiin olevan hyvin lapsia tuntevien opettajien laatimia. Kukapa haluaisi vuodesta toiseen esittää kuusijuhlissa samojakaan ohjelmanumeroita? (Alakansakoulu No 32, 10.11.1926) Lapsille ohjelmakirjallisuutta tutummiksi tulivat kuitenkin erilaiset joululehdet, joita julkaistiin viime vuosisadan alusta runsaasti aikakauslehtien joulunumeroina tai erillisinä julkaisuina. Näistä ylivoimaisesti suosituin oli vuosina 1900–1966 ilmestynyt Joulupukki, jota mainostettiin myös kansakoulunopettajille erinomaisina lahjoina kuusijuhliin:
Alakoulunopettajat, huolehtikaapa siitä, että tämä pienokaisten jouluystävä tulee heitä kuusijuhlassa tervehtimään. Kukaan alakansakoululapsi ei saisi jäädä ainakaan ilman Pientä Joulupukkia! !” (Alakansakoulu No 26, 15.11.1928)
Joulupukki No 3, 1.12.1924. Osakeyhtiö Valistus. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, digi.kansalliskirjasto.fi
Osassa joululehdistä painotettiin enemmän kristillistä sisältöä, kuten Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen julkaisemassa Joululyhteessä.
Joululyhde: Lasten joululehti 1.12.1928. Suomen lutherilaisen evankeliumiyhdistyksen julkaisema. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, digi.kansalliskirjasto.fi
”Turhamaisuuden kutkutusta ja koreilemisen paulaa”- kuusijuhlat ja maallisuuden vaarat
Siinä missä monissa novelleissa, muissa kertomuksissa ja kuusijuhlista raportoivissa teksteissä suurinta iloa lapsille tuntuivat tuottaneen joulujuhlan arjesta kohottavat koristeet, näytelmät sekä joulupukki pienine makeispusseineen, keskusteltiin etenkin opettajakunnan sisällä kuusijuhlien sisällöistä varsin kriittisesti. Varsinkin kristilliset tahot olivat huolissaan kuusijuhlien liiallisesta maallistumisesta ja kristinuskon sanoman hautautumisesta kevyen viihteen alle. Kustaa Kujanpää esittää kirjoituksessaan ”Kuinka vaellamme?” huolestuneen puheenvuoron siitä, miten maalliset sisällöt ja ulkoinen koreilu kuusijuhlissa johtavat lapsia harhaan ja toimivat kauniin ulkokuorensa alla suorastaan sielunvihollisina:
Yhä enemmän on niistä väistymässä pois yksinkertaisuus ja kohtuus. Suuritöiset vuorokeskustelut, kuvaelmat jopa näytelmätkin jo kansakoulun aivan ala-asteellakin sietävät tarkkaamista kristillisen kasvatuksen kannalta. On katsottava, etteivät ne muodostu lapsille turhamaisuuden kutkutukseksi, koreilemisen paulaksi ja nuoren sielun johtamiseksi väärään suuntaan. (Kristillinen kasvatus: Suomen kristillisen opettajaliiton äänenkannattaja No 2–3, 1.2.1927)
Samoilla linjoilla on nimimerkki ”Maalaisopettaja” tekstissään ”Maalaisopettajan mietteitä”. Vaikka opettaja tunnustaakin kuusijuhlien tärkeyden etenkin maalaislasten ilon lähteenä, on hän Kustaa Kujanpään tavoin huolestunut kristillisen juhlan liiallisesta maallistumisesta ja arkipäiväistymisestä. Kirjoittaja ei sinänsä vastusta lauluesityksiä tai joulun perimmäistä sanomaa kuvaavia esityksiäkään, mutta paheksuu sen sijaan ulkoisia puitteita:
Allekirjottanut ei pääse mihinkään siitä, että näyttämö ja verhot eivät sovi kuusijuhliin eikä mihinkään hengellisiin tilaisuuksiin, sillä ne tuovat sinne iltaman ja arkisen jokapäiväisyyden tunnun. (Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti No 51–52, 19.12.1924)
Joulujuhlan koristeellinen juhlavuus hopealankoihin ja kynttilöihin verhottuine kuusineen ja lavalla nähtyine sadunomaisine esiintymisvaatteineen edustivat monelle lapselle sellaista taianomaista unelmaa, jota oman vaatimattoman kodin tuvassa ei oikein osattu kuvitellakaan. Kuitenkin se mikä lapsille oli kaunista ja juhlavaa, koettiin konservatiivisemmissa piireissä liiallisena maallistumisen merkkinä ja arkisuutena, ei-toivottuna muutoksena.
Muistojen kuusijuhlat
Koulujen kuusijuhlat olivat sata vuotta sitten monelle kansakoululaiselle, lasten perheille ja opettajille tärkeä osa kouluvuotta. Kouluvuoden päätöstä odotettiin hartaasti ja siihen valmistauduttiin huolella. Moni pieni koululainen koki jännityksen hetkiä esiintyessään lumihiutaleeksi, enkeliksi tai tontuksi pukeutuneena koko koulun ja perheen edessä. Vaikka soveliaan kuusijuhlan toteutuksesta oltiinkin eri tahojen kesken erimielisiä, pidettiin kuusijuhlaa yleisesti arvokkaana asiana, joka toi iloa, valoa ja riemua vuoden pimeimpään aikaan. Lapsuuden kuusijuhlien tunnelma ja taianomaisena välkkyvät hopeanauhat saattoivat kantaa lämpiminä muistoina vuosikymmenien päähän.
Koulun kuusijuhla. Valokuvaamo Päijänne 1920–1939. Koulun kuusijuhla. Keski-Suomen museo. CC BY-ND 4.0. Finna, finna.fi
Kirjoittaja: Asta Sutinen.
Lähteet
Aikakausi- ja sanomalehdet:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, digi.kansalliskirjasto.fi Alakansakoulu 1926, 1928 Kansakoulu: Kansankasvatusta käsittelevä aikakauslehti 1929 Kristillinen kasvatus: Suomen kristillisen opettajaliiton äänenkannattaja 1927 Loviisan Sanomat 1921 Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti 1924 Rovaniemi 1929 Turunmaa 1929 Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi 1920
Kirjallisuus:
Elkelä, Kari: ”Joululehtien väriloistoa.” https://www.postimuseo.fi/joululehtien-variloistoa/ (luettu 1.12.2022) Joulu joutui. Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia. Toim. Juha Nirkko ja Urpo Vento. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1994.
Tutkin Suomen lottien ja sotainvalidien palkinto- ja virkistysmatkoja Kolmanteen valtakuntaan vuosina 1942—1944. Matkoista sovittiin Suomen puolustusvoimain ylilääkäri Eino Suolahden sekä SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin kesken, Himmlerin vieraillessa Suomessa elokuussa 1942. SS-järjestön ja Suomen puolustusvoimien lisäksi matkojen järjestämiseen osallistuivat Lotta Svärd -järjestö ja Sotainvalidien Veljesliitto. Sotainvalideja vieraili Saksassa Himmlerin ja Waffen-SS:n kutsusta jo vuonna 1942. Lotat osallistuivat matkoille tammikuusta 1943 alkaen. Vuosien 1943—1944 aikana matkoja järjestettiin viisi, ja kukin matka kesti noin kaksi kuukautta. Palkinto- ja virkistysmatkoilla Saksassa vieraili yhteensä 75 lottaa ja satoja suomalaisia sotainvalideja, joiden joukossa oli upseeristoa.
Väitöskirjassani tutkin lottien ja sotainvalidien teksteissä, kuten kirjeissä ja matkapäiväkirjoissa, ilmeneviä kokemuksia. Palkinto- ja virkistysmatkoille osallistuneiden suomalaisten kokemusten kautta etsin vastauksia siihen, mitä kyseiset matkat heille merkitsivät. Väitöskirjassani kysyn, miksi suomalaiset matkustivat Kolmanteen valtakuntaan ja miksi Kolmannen valtakunnan korkein sodanjohto kutsui suomalaisseurueita vieraakseen. Lottien ja sotainvalidien matkoja koskevien kokemusten kautta tutkin siis myös Suomen ja kansallissosialistisen Saksan välisiä suhteita vuosina 1942—1944.
Kuva: Suomen lotat ja sotainvalidit vierailemassa Berliinin olympiastadionilla viimeiseksi jääneellä palkinto- ja virkistysmatkalla kesällä 1944. Lottamuseon arkisto.
2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Toista maailman sotaa ja Kolmatta valtakuntaa on tutkittu paljon niin kansainvälisesti kuin Suomessa kansallisestikin. Toisen maailmansodan tutkiminen onkin osa sodan aiheuttamien kollektiivisten ja ylisukupolvisten traumojen käsittelyä. Suomen ja kansallissosialistisen Saksan yhteistyö jatkosodan aikana on kuitenkin ollut suomalaisessa historian tutkimuksessa pitkään arka ja vaiettukin aihealue, mutta viime vuosina maiden suhteita on alettu tutkia uusista, kriittisemmistä, näkökulmista. Näissä tutkimuksissa on tuotu kuuluviin myös naisten ääniä, jotka ovat aiemmin jääneet tutkimuskentällä hiljaisiksi. Tutkimukseni on siis osa menneisyytemme vaikeaksi koetun ja vaietun ajanjakson käsittelyä, jonka tarkoituksena on ymmärtää paremmin mennyttä ja siten myös itseämme ja nykypäivää.
3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Minulle ei ole koskaan ollut unelma-ammattia, mutta olen lapsesta pitäen ollut kiinnostunut historiasta. Viikonloppuisin muistankin odottaneeni lastenohjelmien sijaan innoissani Ylen esittämiä dokumentteja Egyptin historiasta. Kiinnostus menneeseen heräsi siis jo varhain. Ensikosketukseni kulttuurihistoriaan sain Lapin yliopistossa, jonne pääsin lukion jälkeen opiskelemaan matkailututkimusta. Sivuaine valintani oli helppo, sillä suuntasin suoraan kulttuurihistorian luennoille, jotka avasivat minulle aivan uuden näkökulman menneeseen ja sen tutkimiseen. Erityisen vahvan vaikutuksen minuun teki mikrohistoriallinen lähestymistapa, jonka keskiössä ovat tavalliset ihmiset ja heidän tarinansa. Mitä enemmän kulttuurihistorian oppiaineesta opin, sitä vahvemmin minulle tuli tunne, että halusin opiskella sitä pääaineenani, joten hain Turun yliopistoon.
4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria merkitsee minulle ennen kaikkea näkökulmien laajuutta ja menneisyyden moniäänisyyttä. Samalla oppiaine merkitsee minulle myös ymmärrystä ja sen hyväksymistä, ettemme voi nykyisyydestä käsin saada selville täyttä totuutta menneisyydestä.
5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Olen suuri salapoliisiromaanien ja dekkareiden kuluttuja. Onkin ollut huvittavaa huomata, kuinka etsiessäni ja analysoidessani lähdeaineistoa olo ollut useammin kuin oman elämänsä yksityisetsivällä yhdistellessäni aineistoissa mainittuja ihmisiä ja paikkoja toisiinsa. Enää puuttuu suurennuslasi, kerä punaista lankaa ja Tweed-hattu.
Tänään ensimmäisenä adventtina 27. marraskuuta ovat monet pihat ja parvekkeet loistaneet valoaan pimeyteen jo monta viikkoa. Ensimmäiset ihmiset ripustavat ulkovalosarjansa lokakuussa, samaan aikaan, kun kauppoihin ilmestyvät myyntiin ensimmäiset joulukoristeet. Toisten mielestä jouluvalot saa laittaa vasta ensimmäisenä adventtina, jos silloinkaan. Jotkut puolustelevat, etteivät ne ole jouluvalot, vaan ulkovalot, ja niiden tarkoituksena on tuoda piristystä ja kauneutta myöhäissyksyn synkkyyteen. Valojen ripustusajankohdan lisäksi ihmiset ovat olleet eri mieltä siitä, millaiset valot saavat olla ja kuinka paljon niitä saa olla. Yksinkertainen ja hillitty valkoinen valosarja lienee yleisesti hyväksytty, mutta kaikissa sateenkaaren väreissä loistavat valoköynnökset, vilkkuvat ”sirkusvalot” ja valtavan kokoiset valoporot herättävät monissa vahvoja tunteita. Marraskuussa tai ihan viimeistään ensimmäisenä adventtina sytytetään päälle jouluvalot kauppakeskuksissa, joulukaduilla ja suurten ulkojoulukuusien oksilla. Tunnelmallista, kaupallista, kaunista vai mautonta? Miten ennen oli? Milloin sähkövalosarjat tulivat käyttöön ja ovatko ne aina jakaneet mielipiteitä? Tarkastellaanpa näitä kysymyksiä suomalaisten sanoma- ja aikakauslehtien kautta.
Valoja kerrostalon ikkunassa. Valokuvaaja: Anne Pietarinen, 2020. Helsingin kaupunginmuseo.
Yhdysvaltain kansalliskirjasto tietää kertoa, että hehkulampun keksijä Thomas Edison päätti tehdä sähkölampuista ketjun vuonna 1880 ja ripusti sen laboratorionsa ulkopuolelle. Hänen ystävänsä ja työtoverinsa Edward H. Johnsonin kerrotaan olleen ensimmäinen, joka keksi ripustaa lamppusarjan joulukuuseen vuonna 1882. Tässä tiedossa on kuitenkin pieni ristiriita, koska kuusenvalot mainittiin suomalaislehdistössä ensimmäisen kerran jo tammikuussa 1882. Pari riviä pitkä uutinen kertoi, että Pariisin sähkönäyttelyssä oli ollut esillä sähkölampuin koristeltu joulukuusi. Koska suomalaislehdet eivät taustoittaneet asiaa paremmin, oli etsittävä lisätietoa muiden maiden lehdistä ja ruotsalaislehti Dagens Nyheteristä löytyikin joulukuulta 1881 aiheesta pari lehtijuttua. Niiden mukaan loppuvuonna 1881 Pariisissa pidetyssä kansainvälisessä sähkönäyttelyssä esiteltiin Ruotsin osastolla ”maailman ensimmäinen sähköinen joulukuusi”; sen oksille oli ripustettu hehkumaan kolmekymmentä Edisonin lamppua ja virtaa niihin tuotti ruotsalainen sähkögeneraattori. Lehtijutun mukaan lamput tekivät erinomaisen vaikutuksen kuusen tummanvihreisiin oksiin, ja koska yleisö oli niin valtaisa ja haltioissaan ilmestyksestä, näyttelyn järjestäjät joutuivat hankkimaan paikalle poliiseja ja vartijoita. Oli sähkölampuilla varustetun joulukuusen idean takana kuka tahansa, se keksittiin viimeistään 1881 ja keksinnössä hyödynnettiin Edisonin hehkulamppuja.
Suomessa tällainen ilmestys nähtiin sanomalehtiaineiston mukaan jo ainakin 1894, kun Vaasassa oli vapaapalokunnan joulujuhlassa esillä ”uljas joulukuusi sähkövalossa”. Joululta 1899 oli mainintoja sekä ulko- että sisäjoulukuusista. Viipurissa monituhatpäinen joukko ihaili kuusta, jossa paloivat sekä sähkövalot että kynttilät. Kotkan kirkon kuuseen oli hankittu paitsi sähkövalot myös sähköllä toimivat koristeet. (Mitä nämä jälkimmäiset olivat, sitä ei selostettu.) Kesken jouluaaton jumalanpalveluksen tapahtui kuitenkin ”odottamaton pimeys”, kun sähkövika sammutti valot. Onneksi vika saatiin korjattua pikaisesti ja juhlaa päästiin jatkamaan hienossa valaistuksessa. Muutama vuosi myöhemmin samanlainen sähkökatkos nähtiin myös jyväskyläläisessä joulukirkossa, jossa kuusen lamput ”sähähtivät punaisiksi, leimahtivat ja sammuivat”. Pilkkopimeässä kirkossa vallitsi hetken aikaa syvä hiljaisuus, mutta sitten lähdettiin etsimään kynttilöitä varastoista ja läheisestä tukkukaupasta. Loppuosa jumalanpalveluksesta suoritettiin hämärässä, mutta tunnelmallisessa valossa.
Vaikka sähkövaloista pidettiin niiden kirkkauden ja paloturvallisuuden vuoksi, monien mielestä ne eivät herättäneet tunteita tai luoneet lapsuudesta tuttua joulun tunnelmaa, ne olivat kylmiä ja elottomia.
Kaupungissa on saanut ärsytykseen saakka jo kaiken syksyä katsella voimakkaita sähkövaloja, neonputkia, jouluksi tehtyjä köynnösvaloja, ”sähkövalokuusia” ja muuta ylenpalttista kirkkautta. Miten hyvältä tuntuikaan vain kynttilöiden loiste. (Terveisiä maalta. Aamulehti 10.1.1937, 18.)
1900-luvun alkuvuosilta oli muutamia uutisia suurimpien kaupunkien sähkölampuilla varustetuista ulkojoulukuusista ja mainoksia joulukuusien sähkövaloista asennuksineen, mutta aineiston perusteella kuusenvalot lähtivät yleistymään vasta 1930-luvulta lähtien.
Sähköerikoisliike mainostaa sähkövaloja joulukuusiin. Uusi Suometar 17.12.1904, 8.Mainos joulukuusien sähkövalojen asentamisesta. Savotar 18.12.1909, 4.Sähkövalokuusi juhlien vetonaulana. Turun Sanomat 23.12.1919, 8.
Ainakin 1930-luvun alussa oli tapana, että valot sytytettiin kuuseen vasta jouluaattona. Kotiseuturakkaus pilkahti monissa kirjoituksissa, esimerkiksi Turun Sanomien pakinassa vuonna 1933, jossa Tuomiokirkon kuusta kehuttiin aidoksi ja ainutlaatuiseksi. Helsingin joulukuusi oli kuulemma pienempi ja se hukkui mainosvalojen sekaan liian harvoine lamppuineen.
Turun tuomiokirkon joulukuusi. Turun Sanomien valokuvaaja 1937. Turun museokeskus. Public Domain.Niin sanottu kulkurinkuusi Forssan keskustassa. Valokuvaaja Esko Aaltonen, 1931. Forssan museo. CC BY-NC-ND 4.0.
Joulukatuperinteen katsotaan aloittaneen Helsingin Kluuvikatu vuonna 1930 ja suurimmat kaupungit seurasivat pian perässä. Sota-aika ulkovalaistuskieltoineen toi poikkeuksen perinteeseen: minkäänlaista valaistusta kuten kynttilöitä haudoilla tai sähkölamppuja joulukuusissa ja kylänraitilla ei saanut käyttää pimeän aikaan. 1940-luvun lopulla joulukatuja alkoi löytyä myös pienemmiltä paikkakunnilta. Tammisaaressa iloittiin kahdesta sähkökynttilöillä varustetusta joulukuusesta sekä joulukadun värikkäästä valokatoksesta, jonka kadun ylle ripustetut havuköynnökset ja ”iloisina loistavat runsaat värilamput” saivat aikaan. Hausjärven Oitin kylän joulukatu on myös koristeltu havuköynnöksin ja värilampuin. ”[J]oulukuusikin on nähtävissä, tosin ”sateen sattuessa” se on täytynyt sijoittaa katon alle”, sanomalehtitekstissä kerrottiin. 1950-luvulle tultaessa suurissa kaupungeissa saattoi olla jo useita eri joulukatuja. Esimerkiksi Helsingissä koristeltiin vuonna 1950 Aleksanterinkatu, Iso Roobertinkatu, Fredrikinkatu, Fabianinkatu ja Keskuskatu. Näistä Aleksanterinkatu oli se kuuluisin ja tärkein joulukatu.
Aleksanterinkadun jouluvalot. Kuvaaja: Asser Kantola, 1959. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.Kirkkokadun ja Saaristokadun risteys Oulussa 1951. JOKA Journalistinen kuva-arkisto. Museovirasto. CC BY 4.0.Kouvolan Kauppalankatua jouluvaloissa 1960. Valokuvaaja: Vilhelm Albin Aaltonen. Kouvolan kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Eräs lehtikirjoittaja kuvaili vuonna 1970 Tampereen joulukatua ”kristallikruunuksi” verrattuna Helsingin Aleksanterinkatuun, joka oli kuin ”savusaunan lyhty”. Näky oli huikaisevan kaunis, mutta tyylikäs, johtuen valojen yksivärisyydestä.
Ei ole tyydytty yhteen kadunpätkään niin kuin muualla, vaan jouluvalaistus on leväytetty monille kaduille ja laidasta laitaan, pitkin ja poikin. Ja millainen valaistus, ah ja oi. Sitä tuntee olevansa kuin pikku Liisa ihmemaassa: Ollaanko tässä Suomessa ollenkaan? Katujen ylle on loihdittu valopisteiden muodostamia valtavia asetelmia, kukkakoreja, runsaudensarvia, eläintarhoja, satuolentoja ei kaikkia ennätä erottuakaan, mutta vaikutelma on loistelias, hämmästyttävä, kaunis. Valot ovat yksiväriset, valkoiset, joitakin harvoja punareunaisia tulppaaneja lukuunottamatta. Niinpä vaikutelma on erittäin hienostunut: romanttinen kukkakori täällä on tummaa yötaivasta vasten kuin siro Brysselin pitsi ripustettuna kadun yli kattojen tasalle: tuolla laukkaavat suuret tuliset ratsut korkealla kadunpinnasta suorassa rivistössä.
(Tästä puhutaan. Uusi Suomi 14.12.1970, 4.)
Nykyaikainen jouluvalaistus ei aiheuttanut ainoastaan ihastuneita huokauksia, vaan siihen kohdistui myös kritiikkiä erityisesti 1970-luvun energiakriisin aikana. Vuonna 1973 nimimerkki ”Parempi varoa kuin katua” varoitti jouluvalaistuksesta Ilta-Sanomien yleisönosastolla:
”Mutta se onkin toinen asia se jouluvalaistus. Onhan sitä nähty ennenkin ostaa joululahjat pimeemmässäkin. Nykyajan kaupat ja suurmyymälät ovat niin valaistu, että kyllä pitäis nähdä ostoksensa tehdä. Tämmöisenä energian pula-aikana ei tule kysymykseenkään sellaiset valot. Tärkeempi on vanhuksille ja lapsille edes jonkinlainen lämpö kotiin. Onkos suomalainen niin lyhytnäköinen ettei voi tehdä mitään ajoissa ennenkuin sitten vasta kun on liian myöhäistä.”
(Lukijan ääni. Valo ei lämmitä. Ilta-Sanomat 1.12.1973, 3.)
Monet puolustivat joulukatujen, kauppakeskusten ja ulkojoulukuusien värikkäitä valoja tunnelman luojana ja vakiintuneena perinteenä, eivätkä olleet valmiita luopumaan niistä. Ratkaisuna energiapulaan ehdotettiin sen sijaan valojen käyttöajan kaventamista.
Annetaan valojen vain palaa. Valoa kansalle, kyllä se siihen uhrattujen rahojen arvoista on – olipa aikoja, jolloin ei missään ollut sähkövaloja ja silloin oli pimeätä.
* * *
Siitä on paljon keskusteltu ja minä olen sillä kannalla, että tuhlausta se on. Eivät nämä valot niin ihmeelliset Tampereelle ole, voitaisiin keksiä jotain muuta jo vaihteeksi tilalle.
Läpi vuosikymmenten esitettiin edelleen kritiikkiä myös siitä, ettei kirkas ja räikeä sähkövalo ollut tunnelmallista eikä aitoa verrattuna elävän kynttilän liekkiin, joka toi mieleen entisajan joulut. Toisaalta jouluvaloista oli suurta kaupallista hyötyä, joka laskettiin kauppakeskusten ja keskustakatujen jouluvalaistuksen ansioksi.
1970-luvulla ulkovalosarjat olivat vielä suhteellisen harvinaisia ja kotitalouksissa käytettiin lähinnä vain sisätiloihin suunniteltuja sähkökynttiläsarjoja ja -kynttelikköjä. Tästä kertoo esimerkiksi se, ettei kotitalouksien ulkovalosarjoista ollut juurikaan mainintoja lehdistöaineistoissa, eikä niitä myöskään mainittu suomalaisia joulutapoja hyvin perusteellisesti kartoittavassa, vuonna 1977 valmistuneessa Kaisu Jaakkolan kansatieteen alan väitöskirjassa. Jouluvalosarjojen mainokset yleistyivät vasta 1980-luvulla ja esimerkiksi vuonna 1982 myytiin sisätiloihin tarkoitettua 39 markan valosarjaa, jossa oli 20 värillistä ”pienoiskynttilää”, jotka voitiin asettaa vilkkuviksi. Nykyrahan arvoksi muunnettuna se olisi maksanut noin 17 euroa. Neljänkymmenen lampun ja 17,5 metrin pituinen ulkovalosarja oli sen sijaan jo arvokkaampi, 169 markkaa eli nykyrahassa noin 72 euroa. Lehdissä opastettiin kuluttajia valosarjojen eroista ja turvallisesta käytöstä: ulkona piti käyttää vain ulkotiloihin suunniteltuja valoja, muuntajan piti olla kuivassa paikassa eikä saanut ottaa virtaa sisätiloista jatkojohdon avulla. Koska yhden lampun palaminen aiheutti koko sarjan pimenemisen, ihmisiä kehotettiin tarkastamaan valot ennen käyttöä ja hankkimaan varalamppuja. Muistutettiin myös siitä, että lapsia ei saanut päästää näpräämään sähkölamppuja.
Joulukuusen sähkökynttilät. Valmistaja Philips, 1970–79. Nurmijärven museo. CC BY-NC-ND 4.0.
1980-luvun lopussa kirjoitettiin, että ulkovalosarjat alkoivat olla jo varsin yleisiä omakotitalojen pihoissa. Tähän on varmasti vaikuttanut valosarjojen halpeneminen, esimerkiksi vuonna 1991 ulkovalosarja maksoi keskimäärin enää 70 markkaa, joka vastaa nykyrahan arvossa 18 euroa. 1990-luvulla lehdissä alkoikin kuulua nykyisen kaltaista kritiikkiä valojen malleista, määrästä sekä niiden ripustusajankohdan aikaisuudesta ja pois ottamisen myöhäisyydestä.
Mielestäni räikeät värivalot eivät kuulu jouluun ulkovalaistuksessakaan. Viikkokausia räikkyen ne suorastaan ärsyttävät silmää. Jouluun kuuluu kynttilänliekkiä muistuttava lämmin valo, joka valaisee talviyön pimeyttä. Sirkusvalot sopivat muihin tilanteisiin, eivät jouluun. (Lukijoilta-palstalla nimimerkiltä Mummo: Tyylikkyyttä jouluvaloihin. Länsi-Savo 23.12.1997, 2.)
* * *
Ne jouluvalot pois ikkunasta ja heti. Tuskin ketään kiinnostaa enää häikäistyä varsinkaan niiden inhottavien välkkyvärivalojen loisteessa. Tai jos kiinnostaa, niin siirrä ihmeessä valosi sisätiloihin valaisemaan kämppäsi pimeimpiä nurkkia ja välkyttele siellä sitten, ihan omassa rauhassa. Mutta älä kiltti häiritse viatonta ohikulkijaa. Jos ne torin jouluvalot kiusaavat sinua, niin älä sinä kiusaa lähimmäistäsi samalla värikartalla. Mittakaava voi olla vähän eri, mutta ärsyyntymiskynnys alenee jatkuvasti. Sitäpaitsi, joulu meni jo. Loppiainen kolkuttelee. Siispä määrätäänkin siirtymäaika ensin tiistaihin (siis loppiaiseen) asti niiden valojen pois ottamista varten. Että jokainen niin kun ehtii valmistautua siihen henkisesti. Ei satu niin paljoa. (Nuoret. Länsi-Savo 2.1.1998, 6.)
Toisen tyyppisiäkin mielipiteitä esitettiin.
Suorastaan ylistystä lähetän niille, jotka jo näin aikaisin ripustavat valosarjat pihapuihin ja pensaisiin tai polttavat sähkökynttelikköjä ikkunalaudoillaan. Eikä sekään haittaa, että jouluvalot sytytetään katujen yläpuolelle ja liikkeiden liepeille viikkoja ennen joulua. Enemmän ne vilkuttavat hyvää mieltä kuin pilaavat joulutunnelmaa.
(Maija Yrjölä: Onneksi on sentään valoja. Länsi-Savo 25.11.1990, 10.)
* * *
Jos, hyvät ihmiset, ehditte korjata jouluvalonne jo pois, pankaa ne takaisin loistamaan. Ne niin lohduttavat ja ilahduttavat (sähkölaitosten ja lamppujen maahantuojien lisäksi) pientä ohikulkijaa. Antakaa palaa.
(Valoa kansalle. Suomen Kuvalehti 11.1.1991, 66.)
Yhden henkilön pääkaupunkiseudulla marraskuussa 2022 suorittaman pienimuotoisen havainnoinnin mukaan pihojen, parvekkeiden ja ikkunoiden räikeimmät valokarnevaalit tuntuvat olevan passé, mutta lamput eivät kuitenkaan osoita hiipumisen merkkejä. Saamme siis jatkossakin ihastella ja vihastella kaikkea niihin liittyvää!
”Ihmiset järjestävät itseänsä ja maailmaansa tilallisesti. Tilallinen rakentuminen tai rakentaminen määrittelee sekä ihmisten välisiä suhteita että ihmisten ja heidän ympäristönsä välisiä suhteita. Maailmassa olemisemme tapa on sellainen, että kaikki ihmisten tai asioiden kohtaaminen tapahtuu jossain tilassa tai paikassa.”
– Riitta Laitinen, Johdanto tilan kokemisen kulttuurihistoriaan (2004)
Kirjoitussarjassamme olemme katsoneet erilaisia kulttuurihistorian tiloja niin fyysisinä, kuviteltuina kuin etäyhteyksin muotoutuneina. Ajatus tilasta on ollut vahvasti läsnä humanistisessa tutkimuksessa menneinä vuosikymmeninä ns. tilallisen käänteen myötä. Tila ei ole vain fyysinen, vaan myös mentaalinen ja sosiaalinen, monin tavoin koettu. Tiloihin liittyviä kokemuksia olemme saaneet lukea runsaasti kirjoitussarjamme osissa. Tiloihin liittyy niin henkilökohtaisia muistoja kuin laajempia kulttuurisia tulkintoja. Kulttuurihistorian tilojen merkityksellisyys on rakentunut kulttuurihistorian yhteisön yksilöllisistä ja yhteisistä tavoista käyttää ja kokea tiloja.
Luostarin välikatu
Kirjoitussarjamme olisi periaatteessa voinut olla teemaltaan myös ”Kulttuurihistorian paikkoja”. Tila muuttuu paikaksi, kun se koetaan tietyksi ja tunnetuksi. Paikka on osa tilaa, tai siitä / siinä muotoutunut. Niinpä esim. vanhat kasarmialueet tai Rovaniemen kulttuurihistorian tilat voisivat olla myös paikkoja, koettuja ja merkityksellistettyjä tiloja. Mutta kenties siinä missä paikka lähtökohtaisesti tuntuu fyysisemmin ymmärrettävältä, tilaan voivat kuulua myös ne etäyhteyksin luomat rajattomat – ja tilattomat – tilat, joissa kulttuurihistoria on toiminut.
Tiloihin liittyvät myös usein rajat, jotka konkretisoivat tiloja. Kuten tilat, myös rajat voivat olla fyysisten lisäksi myös mentaalisia ja sosiaalisia, kulttuurisia ja historiallisia. Niihin voi liittyä kiivastakin vastakkainasettelua ja kiistanalaisuutta.
Muutamia tutkimuksia
Kulttuurihistorian oppiaineessa on pitkään toiminut tilallisuuteen, materiaalisuuteen ja ympäristöön liittyvistä kysymyksistä kiinnostunut tutkimusryhmä. Vuonna 2004 tutkimusryhmän yhteistyönä julkaistiin artikkelikokoelma Tilan kokemisen kulttuurihistoriaa (Cultural History – Kulttuurihistoria 4, 2004), jonka toimitti tilan ja ympäristön kulttuurihistoriaan perehtynyt Riitta Laitinen. Teoksen artikkeleissa tilaa käsitellään esiintymisen tilojen, muutoksen sekä ihmisen ympäristöstään tuottamien tekstien ja kuvien näkökulmista. Teoksen johdannossa Laitinen pohtii lyhyesti myös tilan ja paikan käsitteitä.
Riitta Laitisen tilallisuuteen liittyviä tutkimuksia mainittiin jo Turkua käsittelevän tekstin yhteydessä. Laitinen avasi tutkimuksissaan erityisesti uuden ajan alun Turun urbaania kaupunkiyhteisöä tilan, materiaalisuuden ja järjestyksen kautta. Esimerkiksi teoksessaan Order, Materiality and Urban Space in the Early Modern Kingdom of Sweden (2017) Laitinen avaa 1600-luvun Turun kaupunkiympäristön järjestystä ja materiaalisuutta. Hän kysyy, miten yhteisö järjesti elinympäristöään ja kuinka kaupunkiyhteisö järjestäytyi suhteessa kaupunkitilaan, millä tavoin tilalliset käytänteet vaikuttivat turkulaisten arkipäivässä ja miten kotien tilat suhteutuivat tilallisiin käytänteisiin. Laitinen tuo tutkimuksissaan esiin esim. kaupungin rajojen ulkopuolelle karkotetut lainrikkojat: 1600-luvun yhteisöstä karkottaminen oli ankara rangaistus, jota monet karkotetut myös vastustivat pyrkimällä takaisin rajojen sisäpuolelle.
Ajankohtaisen yhteiskunnallisen keskustelun historiallistamisen sekä paikan käsitteen moninaisuuden pohdintaan osallistui väitöskirjassaan Heta Lähdesmäki, jonka tutkimus Susien paikat keskittyi sekä susien fyysisiin paikkoihin että sijainteihin liittyviin kommentteihin ja mielikuviin. Lähdesmäen tutkimuksessa esiin nousevat myös rajat ja niihin liittyvät rajanvedot.
Tilallisuuden ajatusta oli mukana myös Bolivia Erazon väitöskirjatutkimuksessa How sound cinema arrived in Ecuador. Erazo käytti tilatutkimuksen klassikon, Henri LefebvrenThe Production of Spaces -teoksessa esitettyä kolmijakoa eletystä, käsitetystä ja havaitusta tilasta. Erazo analysoi lehdistön luomaa tilaa keskustelusta, joka liittyi äänielokuvan tuloon Ecuadorin pääkaupunkiin Quitoon. Lehdistöaineistoa hyödynsi väitöskirjatutkimuksessaan myös Heidi Hakkarainen, joka tutki wieniläisiä pilalehtiä analysoimalla, miten huumorin avulla käsiteltiin kaupunkitilan muutosta ja modernisaatiota 1800-luvun lopulla. Lehdistöaineisto toimii itsessään tilana keskustelulle, mutta myös alustana tuoda esiin kokemuksia, näkemyksiä ja tulkintoja tiloista, esimerkiksi kaupunkiympäristöistä ja -kulttuureista.
Ajatusleikki tilallisuudesta
Tilallisuuden läsnäoloa kulttuurihistoriallisessa tutkimuksessa on vaikea välttää silloinkin, kun tutkimuksen kohteena eivät varsinaisesti tilalliset kysymykset ole. Teen pienen ajatusleikin itselleni tutusta tutkimuskohteesta, Sherlock Holmesista. Holmes-tarinoissa, kuten usein dekkareissa, on tilalla, paikalla, sijainnilla merkitys juonen kannalta, ja joskus paikan voi katsoa olevan yksi henkilö tarinassa – hyvänä esimerkkinä toimii Baskervillen koira -tarinan synkkä, sumuinen nummi Dartmoorissa. Joskus tila on myös keskeinen osa henkilöä, kuten Holmesin kohdalla on: ”He loved to lie in the very center of five millions of people, with his filaments stretching out and running through them, responsive to every little rumour or suspicion of unsolved crime.” Etsivän identiteettiä rakennetaan suhteessa vilkkaaseen kaupunkiin ja sen yhteisöön.
Holmesin herrasmiesidentiteettiä voidaan puolestaan tarkastella suhteessa hänen ja Watsonin jakamaan asuntoon osoitteessa 221B Baker Street. Viktoriaanisen herrasmiehen kolme tilaa – työ, koti ja klubi – tiivistyvät Holmesille tähän yhteen asuntoon, sen eri nurkkiin. Toki Holmesin työ vie hänet asuntonsa ulkopuolelle usein, mutta hänen elämänsä keskeisimmät tapahtumat sijoittuvat lähes poikkeuksetta Baker Streetille. Vertailun omaisesti Holmesin vanhemmalla veljellä Mycroftilla on näille kolmelle herrasmiehen komponentille kolme erillistä tilaa: työ Whitehallissa, asunto Pall Mall -kadulla, ja The Diogenes Club -klubi Westminsterissa. Mycroft ei kuitenkaan Sherlockin tavoin poikkea juuri koskaan kolmen tilan piirinsä ulkopuolelle, vaan hänen elämänsä rajoittuu niiden luomien rajojen sisäpuolelle.
St. Bart’sin sairaala toimi erään länsimaisen kulttuurin tunnetuimman ystävyyden alkupisteenä, kun Holmes ja Watson tapasivat sairaalan laboratoriossa ensimmäisen kerran. Vuonna 2012 sairaalatila sai uusia merkityksiä Holmes-kontekstissa, kun se toimi Holmesin ”kuoleman” paikkana BBC:n Sherlock-sarjan jaksossa The Reichenbach Fall.
Tilojen merkitys suhteessa Holmesin hahmoon on myös historiallinen ilmiö, sillä myöhemmät tulkinnat etsivän seikkailuista elokuvan ja television puolella avaavat uudenlaisia ajallisia ja kulttuurisia merkityksiä Holmesin identiteetille. 1980-luvun televisiosarjassa Holmes ja Watson seikkailevat autenttisuuteen pyrkivässä, lähes idyllisessä viktoriaanisessa lavastuksessa tavalla, joka oli paljon käytössä brittiläisessä elokuva- ja tv-tuotannossa 80-90-luvuilla (Sherlock Holmes -sarjat, 1984-1994). 2000-luvulla viktoriaaninen Lontoo on muuttunut valkokankaalla steampunk-henkiseksi, vahvan teollistuneeksi kaupungiksi, jossa Holmes on muuttunut aiempaa fyysisemmäksi Hollywood-toimintasankariksi (Sherlock Holmes, 2009). 2010-luvun tulkinnassa älyteknologia murtautuu tilojen läpi – rajat häilyvät ja rikkoutuvat, kun erilaiset tilat yhdistyvät verkkoyhteyden kautta. Sosiaalisen median hyödyntäminen rikkoo myös neljännen seinän rajat ja tuo fiktiivisen maailman osaksi todellisuutta esim. viraalikampanjoiden kautta. (Sherlock, 2010-2017). Tilojen käyttö ja merkitys muuttuvat ajassa suhteutuen eri aikojen tuotantokulttuureihin sekä ympäröivän yhteiskunnan trendeihin.
Teksti ja kuvat: Elina Karvo, seuran sihteeri
Kirjallisuutta:
Erazo, Bolivia: How sound cinema arrived in Ecuador. Case Study of Quito in the Late 1920s and Early 1930s. Annales Universitatis Turkuensis. Turku, 2018.
Hakkarainen, Heidi: Comical Modernity: Witzblätter, Popular Humour and the Transformation of City Space in Late Nineteenth-Century Vienna. 2017.
Laitinen, Riitta (toim.): Tilan kokemisen kulttuurihistoriaa. Cultural History – Kulttuurihistoria 4. K&h-kustannus, 2004.
Laitinen, Riitta: Materiaalinen kaupunki. Kodin tilat ja kaupunkiyhteisö 1600-luvun Turussa. Historiallinen aikakauskirja 2/2019, s. 137-145.
Laitinen, Riitta: Order, materiality and urban space in the early modern kingdom of Sweden. Amsterdam University Press, 2017.
Laitinen, Riitta: Rajoja ja avoimuutta 1600-luvun kodeissa. Historiallinen aikakauskirja 1/2014, s. 20-31.
Laitinen, Riitta: Banishment, Urban Community and Judicial Practice: Thieves in Mid-17th-Century Turku. Scandinavian Journal of History 38, no. 5, 2013. s. 549–567.
Lähdesmäki, Heta: Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 127. Jyväskylä 2020.
Kulttuurihistorian tutkija ja yliopisto-opettaja Paavo Oinonen kertoo tässä jutussa Telematiikka-kurssista, jossa kokeiltiin korkeakouluopetusta etäyhteyksillä aikana, jolloin Internet oli vasta tulossa ensimmäisiin suomalaiskoteihin. Kirjoitus liittyy blogissa aiemmin julkaistuihin Kulttuurihistorian Tilat -kirjoitussarjan juttuihin etäopetuksesta ja avoimesta yliopistosta.
Kuva: Vuonna 1910 visioitiin vuoden 2000 etäyhteyksiä seuraavanlaisesti. Taiteilija: Villemard. Wikimedia Commons.
Kulttuurihistorian avoimen monimuoto-opetuksella oli jo 1990-luvun puolivälissä takanaan pitkä historia, jota on ansiokkaasti käsitelty Kulttuurihistorian tilat -blogeissa. Vuonna 1995 pääsin tutustumaan tähän opiskelumuotoon. En tosin kirjautunut avoimeen, vaan tulin valituksi Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen kurssille Telematiikka opetuksessa. Avoimen opetus oli tuolloin osa Täydennyskoulutuskeskuksen organisaatiota ja yksiköt toimivat yhteisissä tiloissa.
Tammikuussa 1995 olin aloittanut kulttuurihistorian oppiaineessa valtion työllisyysvaroilla palkattuna tutkimusassistenttina, ja miltei samaan aikaan sain ilmoituksen hyväksynnästä aiemmin hakemaani koulutukseen. Kokonaisuus oli mittava, sillä työskentelyä oli 360 tuntia. Tuolloisella mitoituksella se oli yhdeksän opintoviikon laajuinen. Opintoviikko tarkoitti noin 40 tunnin viikkotyöaikaa. Koulutusta tuli olemaan paljon, myös virastotyöaikana, joten tarvitsin luvan esimieheltäni professori Keijo Virtaselta. Se heltisi hetkessä kannustuksen kera.
Kurssi osoittautui kiinnostavaksi ja antoisaksi. Sitä veti Täydennyskoulutuskeskuksen suunnittelija Merja Jalava. Opiskeluryhmämme oli pieni, alle kymmenen henkilöä, jotka työskentelivät tai olivat työskennelleet opetuksen alalla. Kokonaisuus oli rahoitettu työllistämisvaroilla, joten osallistujat olivat joko työttömyysuhan alaisia tai peräti vailla työtä. Maa oli parhaillaan pyristelemässä irti lamasta. Symbolisia jäähyväisiä sille antoivat joukkueurheilun hyvät uutiset. Kevään edetessä Suomi voitti ensimmäisen kerran MM-jääkiekkokultaa ja paikallinen TPS seitsemättä kertaa jääkiekon Suomen mestaruuden.
Kurssi sisälsi lähi- ja etätyöskentelyä. Meille tähdennettiin, ettei ollut syytä puhua etäopetuksesta vaan monimuodosta, jossa käytettiin erilaisia työvälineitä ja oppimisen muotoja. Perustyökaluina olivat puhelin, telefax, sähköposti ja verkkosivusto.
Sekin valkeni, ettei opettajan kuulunut monimuodossa sanoa viimeistä sanaa ja tietää heti oikeaa vastausta, vaan hänestä tuli oppimisen mahdollistaja. Tämä kytkeytyi tuolloin monille tuttuun konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen, jonka mukaan oppijaa ohjaillaan ottamaan vastuuta ja rakentamaan osaamistaan entisen päälle.
Kokonaisuuden kiintoisuutta lisäsi outo avaintermi ”telematiikka”. Opimme, että se oli ranskalaista alkuperää (télématique) ja muodoste telekommunikaatiosta ja informatiikasta. Sittemmin kurssiraporttimme esipuhe kertoi: ”Tällä kurssilla telematiikalla ymmärrettiin elektronisten välineitten, prosessien ja strategioiden käyttöä vuorovaikutteisessa oppimisessa, kun kaksi tai useampia maantieteellisesti kaukaista kohdetta kommunikoi keskenään.” Hyödynsimme puhelinneuvottelujen lisäksi ainakin videokonferenssia ja jo mailleen mennyttä audiografiikka-työkalua.
Kuva: Telematiikka opetuksessa -kurssin lopputyö oli kahden koulutuskeskuksen yhteisjulkaisu Telemaattisia yhteyksiä (1995). Kurssilaisten artikkeleissa reflektoitiin koulutus- ja oppimiskokemuksia ja otettiin osaa tietoyhteiskuntakeskusteluun. Raportin kannen suunnitteli ja taittoi Tomi Ahti, joka myös keksi julkaisulle nimen.
Kiehtovinta oli, että Turun pienryhmä oli osa suurempaa kurssia. Toinen kotimainen yhteistyökumppani oli Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskuksen opintoryhmä. Nämä kaksi suomalaista opiskelijakatrasta osallistuivat yhdysvaltalaisen Penn Staten yliopiston järjestämään neljä kuukautta kestäneeseen kansainväliseen opintojaksoon Teleconferencing in Distance Education. Olimme siis pienkurssi toisen isomman sisällä. Sateenvarjomaista kokonaisuutta johti Penn Staten professori Michael Moore, jota ei pidä sekoittaa tunnettuun dokumenttielokuvien ohjaajaan.
Mukana oli neljä yhdysvaltalaista ryhmää, Meksikosta kaksi ja yksi ryhmä Virosta. Kaikki opiskeluyksiköt toimivat eri maantieteellisissä pisteissä ja olivat yhteydessä toisiinsa telesillan kautta. Parhaimmillaan samalla hetkellä puhelinlinjoilla oli 90 osallistujaa.
Nyt Zoomin maailmassa tämä vaikuttaa melko triviaalilta, mutta tuolloin tuntui siltä, että olimme todella mukana uudessa oppimisen muodossa. Muun muassa telesillat piti tilata ja valmistella etukäteen. Kun linjat avautuivat, oli jännitettävä, toimiiko kaikki ja kuuluuko hyvin. Kaikki ei aina mennyt suunnitellusti, vaan pulmia riitti ja odottelu tuskastutti.
Väki näyttää rentoutuvan.
Keskittyneitä osanottajia.
Odotuksen tunnelmaa. Ryhmä on rauhoittunut kuunteluun.
Jotain epäselvää tilanteessa. Ryhmässämme tyytymättömyyttä johonkin.
Ryhmä vaipuu kuulolle, tekee muistiinpanoja kuunnellen Mooren puhetta…
Tuulikki Grönberg kirjasi kurssiartikkeliinsa opiskelijan tuntoja kansainvälisessä sessiossa. Lähde: Tuulikki Grönberg: ”Kurssiväestä meidän ryhmäksi”. Telemaattisia yhteyksiä (Paavo Oinonen et al) 1995, 13.
Jälkikäteen arvioiden tuntuu, että opimme paljon kulttuurisesta vuorovaikutuksesta ja aikatauluttamisesta kuin myös ennakkovalmistelun tärkeydestä. Seitsemän tunnin aikaeron takia uudella mantereella luurit nostettiin aamulla, kun taas me vietimme kahvimukien ääressä lauantai-iltapäiviä. Turun ryhmää kv-konferenssitapaamisissa veti värikkääseen tapaansa avoimen monimuoto-opetuksen johtava suunnittelija Jorma Rinta-Kanto.
Tässä kohdin on valaistava, miten tämä liittyy kulttuurihistorian avoimen opetukseen. Osaltani monella tapaa. Avoimessa työskentelivät suunnittelijat Katriina Mäkinen, Totti Tuhkanen ja Leena Rossi, joka toimi 90-luvun puolivälissä Katriinan sijaisena. Opettajina olivat lehtori Hanne Koivisto ja päätoiminen tuntiopettaja Kirsi Tuohela. He olivat minulle entuudestaan tuttuja kulttuurihistorian monimuoto-opetuksen konkareita. Ainakaan tuolloin he eivät olleet mukana kansainvälisellä Teleconferencing-kurssilla, jollaisia tiesin järjestetyn aiemmin. Monimuoto-osaamista heillä oli entuudestaan, mutta monet muut Turun avoimen opetuksen suunnittelijat osallistuivat kevään 1995 kansainvälisiin telesessioihin.
Rintakannon johtamissa lauantain kv-seminaareissa kurssiryhmämme oli siis kooltaan moninkertainen. Muistikuvani mukaan eritoten kasvatustieteiden ja psykologian oppiaineiden suunnittelijat kuuluivat lauantai-iltapäivien osallistujiin. Minulle tämä oli verraton tilaisuus tutustua avoimen monimuoto-opetuksen väkeen.
Turun ja Lahden opintoryhmät järjestivät Telematiikka-kurssin päätteeksi yleisölle avoimen seminaarin. Lisäksi kurssiraportin materiaalia jaettiin Helsingin yliopiston www-linkin kautta. Kuva: Telemaattisia yhteyksiä (Paavo Oinonen et al) 1995, 59.
Noihin aikoihin suunnittelija Leena Rossi tiedusteli, olisinko kiinnostunut arvioimaan korvausta vastaan kulttuurihistorian avoimen monimuoto-opiskelijoiden opintosuorituksia. Niin esseistä kuin tenteistä kuului antaa arvosanan ohella ohjaava sanallinen palaute. Vastasin epäröimättä kyllä. Kokoaikaisten suunnittelijoiden ja opettajien työaika ei riittänyt kaikkeen, sillä opiskelijoita oli paljon ympäri Suomea ja ulkomailta myöten. Pian myös suunnittelija Totti Tuhkanen tuikkasi käteeni pinon tehtäviä. Tämä kaikki oli mieluisaa työttömyysuhan alla elävälle. Asiat johtivat toiseen.
Kun Totti siirtyi syksyllä 1997 tutkimusvapaalle, minulle tarjoutui tilaisuus astua sijaisena valtavilta tuntuneisiin suunnittelijan saappaisiin. Olihan hoidettavana massiivinen perusopintojen suorittajien joukko ja opistoyhteistyö. Katriina Mäkinen vastasi aineopinnoista, mutta oli kaikessa tukena. Kaikkiaan kulttuurihistorian avoimen tiimi oli ammattimainen ja mukava, joten tunsin solahtavani vaivattomasti tehtävään. Jo mainittujen kulttuurihistorioitsijoiden ohella tärkeitä tukihenkilöitä olivat kurssisihteerit Anitta Lehtonen ja Elina Iso-Ilomäki. Turvan tunnetta antoi käyty Telematiikka-koulutus ja ymmärrystä monimuoto-opiskelusta olin ehtinyt täydentää muilla opinnoilla.
Kuva: Kurssitodistus kertoo laajasta sisällöstä.
Telematiikka on muuksi muuttunut ja menneisyyttä entisessä muodossaan, mutta luulenpa, että nuo monien jakamat monimuoto-opetuksen kokemukset, virtuaaliyliopiston opit ja halu oppimisteknologian hyödyntämiseen ovat olleet perustana korona-ajan onnistuneelle etä- ja hybridisiirtymälle.
Mistä tutkimuksessasi on kyse? Tutkin ranskalaisen salonginemännän ystäväpiiriä Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingeissa.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan? Muutos oli suuri teema vallankumouksen jälkeen, kun uuttaa maailmaa muokattiin valistuksen hengessä vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta unelmoiden. Muutos on jatkuvaa, joskus hidasta ja lähes huomaamatonta, mutta joskus se rysähtää tajuntaan ajan melskeissä – kuten nykyinen ilmastokatastrofi ja demokratian kriisi.
Kuva: Déclaration des droits de l’homme et du citoyen, 1789, Jean-Jacques-François Le Barbier, Wikimedia Commons.
3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin? Haahuilin yliopistolla ja istahdin eräälle kulttuurihistorian luennolle. Se oli siinä. Luennoitsija loitsi eteen menneet vuosisadat niin elävästi, että vietin kaksi tuntia menneisyydessä ja palasin historiasta humaltuneena nykyhetkeen.
4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle? Ennen kaikkea tutkimuksen vapautta.
5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi. John Milton kirjoitti runossaan: ”Strive here for mastery, and to battle bring / Their embryon atoms : they around the flag / Of each his faction” (Paradise Lost, 1667). Hänen sanansa ovat muistuneet mieleen tutkimuksen myötä yrittäessä tulkita ja ymmärtää kokemusta, niitä tuhansia mutkikkaita, odottamattomia ja odotettuja toiminnan motiiveja, ihmisten kerääntyessä aatteensa lipun ympärille päättämään mitä ihmis- ja kansalaisoikeuksia toisilleen soivat tai heidän löytäessään yhteisen sävelen ystävyydessä.
Kulttuurihistorian oppiaineen viittäkymmentä vuotta muisteleva Tilat-kirjoitussarja käsittelee tällä kertaa avoimen yliopiston opetusta ja opiskelua eri puolilla Suomea. Avoimen opetuksella on ollut oppiaineelle erittäin suuri merkitys, kuten kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen toteaa: ”Sadat avoimen opiskelijat ovat vieneet tietoa ja ymmärrystä kulttuurihistoriasta koko Suomeen ja joskus ulkomaillekin. Lukuisat avoimelaiset jatkoivat opintojaan kampuksen kulttuurihistoriassa ja monet ovat väitelleetkin. Avoimen kautta kulttuurihistoria sai myös elintärkeitä resursseja edetessään kohti tiedekunnan suurimman oppiaineen asemaa. Tässä prosessissa myös kysymys oppiaineen tiloista sai uuden muodon.” Tässä blogikirjoituksessa kuullaan muistoja avoimen opintojen suunnittelijoilta, opettajilta ja opiskelijoilta, ja huomataan, miten monenlaisissa tiloissa ja paikoissa kulttuurihistoriaa on päässyt opiskelemaan ja miten monenlaisista taustoista opiskelijat tulivat.
Opettajat muistelevat: yhteiskunnallisesti tärkeää opistoyhteistyötä ja Täykkärin punatiilikolossi
Kulttuurihistorian lehtorina toiminut Hanne Koivisto kertoo:
Kulttuurihistorian avoimen yliopiston opetuksen nousu 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa osui ajankohtaan, jolloin aikuisopetuksen kentällä oli kysyntää kiinnostavasta, nimenomaan aikuisväestölle suunnatusta opetuksesta. Turun yliopistossa oli jo aiemmin järjestetty avoimen yliopiston opetusta iltakursseina, mutta nyt tavoiteltiin paljon laaja-alaisempaa ja täysin uudenlaista tapaa opettaa ja opiskella. Se toteutettiin etäopetusmallin mukaan yhteistyössä kansan-, kansalais- ja työväenopistojen kanssa. Tämä päätös laajensi opetuskentän koko Suomen kattavaksi, itse asiassa ulkomaille asti. Esimerkiksi Saksassa ja Isossa-Britanniassa toimi opintopiirejä joitakin vuosia. Kulttuurihistoriaa opiskeltiin parhaina aikoina kymmenissä opistoissa, vuosittain satojen opiskelijoiden voimin. Suurimmillaan kurssien suosio oli 1990-luvun lamavuosina, jolloin myös valtio tuki opintojen järjestämistä. Kulttuurihistorian avoin yliopisto-opetus työllisti parhaimmillaan viisi henkilöä, joista kaksi opettajaa. Lisäkseni myös Tapio Onnela toimi pitkään opetustehtävissä.
Etäopiskelusta haluttiin alusta alkaen tehdä nimenomaan aikuisopiskelijoille sopiva opiskelumuoto. Irtauduttiin ajattelusta, jonka mukaan opetus pitäisi järjestää luennoilla ja tenteillä, kuten yliopistolla. Tilalle tulivat opetuskeskustelut, kotona luettavat tekstit ja niistä kirjoitettavat esseet. Ensimmäisiä opintokokonaisuuksia suunnittelemassa olivat lukion historian opettajana toiminut Vuokko Aromaa ja monipuolista kulttuurityötä tehnyt Merja Isotalo. Ajan kuluessa tehtävävalikoimaa laajennettiin ja tenttimismahdollisuuskin otettiin mukaan. Perusopintojen lisäksi opetusohjelmaan tulivat mukaan myös aineopinnot.
Yhteistyö opistomallissa tapahtui siten, että kulttuurihistorian ja avoimen yliopiston henkilökunta suunnittelivat kurssien sisällöt ja tekivät materiaalit: opiskelu-oppaat ja tuutorin aineistot äänitteineen ja diasarjoineen. Opistoissa koottiin paikallisen tuutorin vetämät opintoryhmät, joissa opiskelu tapahtui keskustellen ja Turusta puhelinopetuksena lähetettyjen opetustuokioiden terästämänä. Tuutorit olivat usein paikallisia opettajia ja he toimivat tiiviissä yhteistyössä suunnittelijoiden ja opettajien kanssa. Käytännön asioissa opiskelijoita neuvoivat myös sihteerit, kuten Elina Iso-Ilomäki, jonka työtä jatkoi sittemmin Sari Hurula.
Hyvät opiskeluoppaat ja niitä tukeva tuutoreiden perehdytys olivat yksi kulttuurihistorian suosion salaisuuksista. Nämä mainittiin usein perusteeksi siihen, että opisto valitsi nimenomaan kulttuurihistorian opinnot eikä jotain muuta kurssikokonaisuutta. Opinto-oppaiden tekeminen, samoin kuin kurssien sisällön suunnittelu yhdessä suunnittelijoiden – esimerkiksi Katriina Mäkisen ja Totti Tuhkasen – kanssa oli kiinnostavaa työtä, joka toi vaihtelua omiin opetuspainotteisiin päiviini. Ilmapiiri oli innostunut ja näimme paljon vaivaa oppaitten tekemisessä. Monista opiskeluoppaista tuli paljon käytettyjä ja myös pidettyjä oppikirjoja.
Avoimen yliopiston oppikirjoja: Opiskeluopas. Kulttuurihistorian tieteellinen lähestymistapa. Hanne Koivisto. Turun yliopisto, Täydennyskoulutuskeskus 2003. Rakkautta, ihanteita ja todellisuutta. Retkiä suomalaiseen mikrohistoriaan (toim. Katriina Mäkinen ja Leena Rossi). Turun yliopisto, Täydennyskoulutuskeskus 1995. Porvariskodista maailmankylään. Populaarikulttuurin historiaa. Kari Kallioniemi ja Hannu Salmi. Turun yliopisto, Täydennyskoulutuskeskus 1995. Japanin ja Kiinan kulttuurihistoriaa. Olavi K. Fält (toim. Merja Isotalo ja Hanne Koivisto). Turun yliopisto, Täydennyskoulutuskeskus 1992.
Jotain avoimen yliopiston innovatiivisesta ja ennakkoluulottomasta hengestä kertoo muistikuva ajoilta, jolloin pohdimme keskustelevan opetuksen järjestämistä kulttuurihistorian metodikurssilla. Suunnittelijat halusivat tietää, mitä se voisi käytännössä olla. Siltä istumalta järjestettiin oppitunti kokoushuoneeseen: henkilökunta istui opiskelijoina ja opetin kulttuurihistorian perusteita keskusteluttaen heitä. Tunnelma oli hilpeä ja keskusteluakin syntyi. Tuokio jäi mieleen yhtenä mukavimpana, joskin myös erikoisimpana opetustilanteena. Antoisakin se oli, olivathan monet suunnittelijoista kasvatustieteilijöinä opetuksen ammattilaisia. Heidän panoksensa näkyikin avoimen yliopiston vahvana pedagogisena otteena. Pedagogista työkalupakkia käytettiin kurssien alusta loppuun asti opinto-oppaiden ohjausteksteistä palautteiden painottamiseen asti.
Omaa perspektiiviäni avarsivat myös opistovierailut, kun joitakin kurssijaksoja, esimerkiksi proseminaari, järjestettiin opistoissa intensiiviopetuksena. Niillä retkillä avautui kokonaan uusia maailmoja opettamiseen ja siihen, mikä oli kulttuurihistoriallisen näkökulman merkitys aikuisopiskelijoille. Näki, että kulttuurihistorian opinnoista pidettiin ja että ne koettiin merkityksellisiksi. Ja koska oli kyse historiasta, vieraalle näytettiin tuota pikaa paikkakunnan omat historiallisesti tärkeät paikat: Kajaanissa Kaukametsän opistolla tutustuimme yhdessä Kajaanin linnan raunioihin, Jämsässä minut vietiin katsomaan kellotapulia, jonka seinän viereen oli sisällissodassa teloitettu punaisia, ja Mikkelissä Otavan opistolla kerrottiin Marsalkka Mannerheimin oleskelusta opistolla sodan aikana, alkuvuonna 1940.
Kulttuurihistorian opintojen suosituimpia teemoja oli professori Kari Immosen kurssi Menneisyyden läsnäolo, jolla syvennyttiin ajan monikerroksisuuteen, historiallisten muistomerkkien aikasidonnaisiin tulkintoihin ja historiatietoisuuteen. Merkittävää historiaa ei löytynyt vain valtakunnan politiikan tekopaikoilla vaan missä tahansa. ”Kaiva siitä, missä seisot”, oli ohje, joka sytytti monet oman paikkakunnan historian tutkimiseen, niin paikkojen kuin yksittäisten ihmisten näkökulmasta.
Minulle valkeni opistovierailuilla kulttuurihistorian opetuksen laajempi merkitys: opiskelumahdollisuuksien avaaminen niille, jotka eivät voineet tulla kampuksille, havainto siitä, kuinka aktiivisia ja vireitä opiskeluyhteisöjä oli ympäri maata ja oivallus, kuinka monilla eri tavoilla historian tietämystä saattoi edistää. Yliopistolla työskennellessä elää helposti tietyllä tavalla suljetussa maailmassa, jonka ulkopuolista todellisuutta ei välttämättä hahmota kovin kirkkaasti. Avoimen yliopiston yhteiskuntasuhteen tärkeys avautui opistoyhteistyössä.
Halutessaan opintoryhmät voivat täydentää opetusta kutsumalla omia profeettojaan kuultaviksi. Esimerkiksi Suomen kulttuurihistorian opintojakson yhteydessä on kuultu paliskunnan poroisännän syväluotaus arktisten alueiden elinkeinoista ja naisen ja perheen historian pohdintoihin on kutsuttu opetusministeri. Approbaturiin vapaaehtoisena kuuluva ensimmäinen Rooma-kurssi taas innosti erään ryhmän palkkaamaan oman italian kielen opettajan. (Uusi kasvusuunta – monimuoto-opetus. Kulttuurihistoria NYT 1994–95.)
Opistoyhteistyö jatkui vuosikymmeniä muutamien opistojen kanssa. Joutsenon opiston Leena-Marja Virtanen, Alkio-opiston Anne Mäkipelto ja Työväen Akatemian Ari Niemi ovat jääneet mieleen kokeneina, osaavina ja luotettavina yhteistyökumppaneina. Lahden kansanopiston Anna Halme on aivan oma tapauksensa – alkujaan Anna opiskeli itse Lahden kansanopistossa, teki sitten gradunsa kyseisestä opinahjosta ja toimi myös opiston tuutorina joitakin vuosia. Anna kuului moniin avoimen yliopiston väylän kautta yliopisto-opintoihin siirtyneisiin lahjakkaisiin opiskelijoihin.
Lahden kansanopisto. Wikimedia Commons.
Opistoyhteistyön rinnalle ja osin sitä korvaamaan kehitettiin tällä vuosituhannella Kulttuurihistorian perus- ja aineopintojen verkkokurssit. Ne laajensivat entisestään mahdollisuuksia opiskella kulttuurihistoriaa paikasta – ja ryhmästä – riippumatta. Ne osoittautuivat hyvin toimiviksi ja myös pidetyiksi elinkaarensa loppuun asti. Niitä oli myös antoisaa opettaa. Nyt avoin yliopisto-opetus on etsiytymässä uutta kohti suunnittelija Anu Laukkasen vetämänä. Johtaisiko sen tie monipaikkaopetuksen yhdeksi opetusmuodoksi?
Tulin kulttuurihistoriaan töihin avoimen yliopiston opetukseen syksyllä 1994 ja uurastin monenlaisen opetuksen parissa syksyyn 1998, jolloin lähdin vuodeksi Lundin yliopistoon aloittamaan väitöstutkimusta toden teolla. Olin valmistunut 1993 keskellä 1990-luvun lamaa, jolloin työllistyminen oli kaikille kiven alla. Onneksi vastaaminen lehti-ilmoitukseen tärppäsi ja sain pestin taidehistorian ja kulttuurihistorian opettajana Muurlan evankelisessa opistossa. Kulttuurihistoriaa opetettiin Muurlassa kuten lukuisissa erilaisissa opistoissa Turun yliopiston avoimen yliopiston monimuoto-opetuksena. Ajelin Turusta Muurlaan opettamaan, oppimateriaalit olivat huolella laadittuja kirjallisia ja kuvallisia aineistoja, ja opettajat Turusta tulivat ääninä luokkahuoneeseen. Puhelinopetus oli innovatiivista ja uutta; aineistojen kanssa sen ajan Zoom. Opettajakin oli uudenlainen: ”tutor”.
1994 tarvittiin lisävoimia kulttuurihistorian avoimen opetuksen suunnitteluun, kun ensin Totti Tuhkanen ja sitten Katriina Mäkinen pitivät paussia suunnittelutöistä. Astelin Lemminkäisenkadun punatiilikolossiin etsimään avointa yliopistoa ja uusia haasteita kulttuurihistorian monimuoto-opetuksen tehtävien parissa. Teimme uusia kursseja kuten Naisen ja Perheen historia, tuotimme sen aineistot, koordinoimme opistojen opetusta, koulutimme niiden tutoreita. Opistoja ja opiskelijoita oli paljon. Laman keskellä opinnot vetivät ja toimintaa kait resursoitiinkin riittävästi.
Lemminkäisenkadulla oli sokkeloista, kerroksia, käytäviä, sisäpiha ja työhuoneita, joissa ei aina ollut paljon päivänvaloa. Avoin yliopisto oli kuitenkin dynaaminen, oppimisen ja sivistyksen palavalla asialla. Pedagogiikkaa kehitettiin ja konstruktiivinen oppimiskäsitys iskostui kalloihin.
1996-1998 Tapio Onnela siirtyi toisiin hommiin, tietoverkkotyyppisiin luulisin, ja hoidin avoimen iltaopetuksen päätoimisen tuntiopettajan tehtävää kaksi lukuvuotta. Pedagogiset uudistukset hiipivät iltaopetukseen hitaammin ja opetus oli luentoja klo 16-20. Perheessä oli päiväkoti-ikäinen taapero enkä ihan muista, missä hän oli kaikki ne illat. Kuten opistojen kautta tapahtuneessa monimuoto-opetuksessa, myös avoimen iltaopetuksessa kulttuurihistoria oli kuitenkin myös ennakkoluuloton ja integroi avointa ja tutkinto-opetusta. Se ei ollut itsestäänselvyys paljon muualla kuin kulttuurihistoriassa.
Avoimen yliopiston rooli kulttuurihistorian kehitykselle on ollut tärkeä ja luulen, että kulttuurihistoria on jakanut sen kanssa samantapaiset yleiset arvot tiedon avoimuudesta, avoimesta saatavuudesta ja hierarkioiden madaltamisesta. Toivottavasti jatkamme näiden toimintatapojen puolustamista.
2000-luvun alussa avoimessa opettanut Silja Laine muistelee:
Minulle työskentely avoimessa yliopistossa, joka oli osa DataCityssä sijaitsevaa Täydennyskoulutuskeskusta eli Täykkäriä, oli ponnahduslauta monenlaisiin yliopistotöihin. Ehdin toimia täyspäiväisenä avoimen yliopiston koulutussuunnittelijana vajaan vuoden, mutta senkin jälkeen tein vielä erilaisia keikkatöitä verkkokurssien parissa ja luennoitsijana vuosien ajan. Vuosi oli 2001 ja olin vielä vanhempainvapaalla, kun Katriina Mäkinen soitti, ja kysyi, haluaisinko tulla pikaisella aikataululla opettamaan virtuaaliyliopiston verkkomoduuleita. Vastasin reippaasti kyllä, vaikka en ollut ihan varma, mikä on virtuaaliyliopisto tai verkkomoduuli. Lähdin siis alkuvuodesta etsimään DataCitystä Katriinaa ja kulttuurihistorian huonetta. Rekrytointi oli nopea, sillä edellinen työntekijä, kuten myös sitä edellinen, oli siirtynyt päätoimisesti tutkimuksen pariin saatuaan väitöskirjan tekemiselle rahoitusta. Huoneessa tuntui olevan jonkinlaista taikaa.
Huoneen numeroa en muista, mutta se sijaitsi pitkän ja kapean käytävän varrella. Ikkunaa ei voinut kesälläkään avata, sillä kadun toisella puolella sijaitsevan LSO:n makkaratehtaan hajut olivat tyrmääviä. Huoneessa oli kirjahyllyt ja vaikka päätehtäväni oli verkkomoduulien suunnittelu ja tuutorointi (opin nopeasti, että se tarkoittaa käytännössä opettamista perus- ja aineopintojen verkkokursseilla), emme tainneet ihan vielä täysin luottaa teknologiaan, sillä papereita printattiin valtavat määrät ja kirjahyllyt olivat täynnä kansioita. Jotkut käytävän esteetikot käyttivät vain punaisia tai vain keltaisia kansioita, mutta minun huoneeni täyttyi kaikenkarvaisista papereita pursuavista kansioista. Paperittomasta toimistosta jo puhuttiin, mutta silti jotenkin tuntui, että vain paperilta saattoi lukea ”oikeasti”. Muistan jonkinlaisen epätietoisuuden sen suhteen, mitä pitäisi printata ja miksi. Oliko hyvä työntekijä sellainen, joka printtaa ja lukee huolellisesti kaiken paperilta vai se, joka säästää paperia ja luontoa? Muistan, että joku käveli huoneeni ohi, näki paperipinot pöydälläni ja huokaisi: ”Ja metsää kaatuu”.
DataCityn työhuoneet olivat kaikki samanlaisia, vain johtajilla oli käytävän päässä suuremmat huoneet. Kokoushuoneet olivat suoraan sanoen aika ankeita. Ensimmäisellä työviikolla oli kolmen tunnin kokous ilman kahvia ikkunattomassa huoneessa. Ihmiset olivat kuitenkin onneksi mukavia ja koko ajan oli meneillään jotain uudistamista ja kehittämistä. Pääsin myös luennoimaan peruskurssilla, mikä oli jännittävää, sillä opiskelijoita saattoi olla jopa 140, ja kysymykset saattoivat olla mitä tahansa. Avoimessa yliopistossa opiskelijoita tuli monenlaisista taustoista ja opin tuon vuoden aikana valtavasti opettamisesta, ihmisistä ja avoimien yliopisto-opintojen yhteiskunnallisesta merkityksestä – sekä tietysti verkkopedagogiikasta. Kun työelämä siirtyi pandemian alkaessa keväällä 2020 verkkoon, moni ihmetteli, miten opetus voi ikinä toimia verkossa tai miten etäkokouksissa pitäisi toimia. Minulla oli paljon hyötyä 2000-luvun alussa saamistani opeista opiskelijoiden aktivoimisesta ja ryhmädynamiikasta. Tekniikan kehityksestä huolimatta jotkut perusasiat ovat säilyneet aika samanlaisina.
Kävin kuitenkin myös usein kulttuurihistorian oppiaineen tiloissa Arwidssoninkadulla, sillä yhteistyö kampusopetuksen kanssa oli tiivistä. Palkkarahoillani ostin kevään tullen uuden polkupyörän, jolla ajelin torstaisin kasarmille kulttuurihistorian oppiainepalavereihin. Vuoden päättyessä siirryin sinne kokonaan, sillä kuten edeltäjiäni, oli minuakin onni potkaissut. Pääsin mukaan tutkimusprojektiin ja muutin puutaloon kasarmialueelle. Muutto oli vaivaton, sillä jo avoimen yliopiston suunnittelijana olin tuntenut itseni osaksi kulttuurihistorian opettajien ja tutkijoiden työyhteisöä. Jo ensimmäisessä palaverissa minun mielipidettäni kysyttiin. Olin niin häkeltynyt, että en enää muista, mistä oli kyse, mutta tuntui mukavalta olla alusta asti olla osa työyhteisöä, jossa asioista keskustellaan.
Opiskelijoiden muistelmia: keski-aikanäyttely ja antiikin pidot – monimuotoisia ja antoisia opintoja innostuneen ja motivoituneen porukan kanssa
Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Elina Karvo: Kulttuurihistorian opiskelun pariin päätyminen oli oikeastaan vahinko. Lähdin syksyllä 2006 Huittisiin Länsi-Suomen opistoon suorittamaan historian ja taidehistorian perusopintoja, mutta koska meillä tuutorina ollut henkilö ei kuitenkaan saanut – syystä jota en muista – tuutoroida meille historian kursseja, vaihtuivat toiset perusopinnot kulttuurihistoriaan. Siitä alkoi oma polkuni kulttuurihistorian kanssa, joka on jatkunut näihin päiviin asti. En tainnut hakea pääsykokeillakaan enää muiden yliopistojen historia-aineisiin, koska kulttuurihistoria vei niin totaalisesti mennessään. Huittisissa meitä oli pieni, mutta innokas historian opiskelijoiden joukko. Perusopintojen aikana teimme esimerkiksi keskiaika-näyttelyn opiston aulaan sekä pidimme kevään päätteeksi pienen miniseminaarin englanniksi erinäisistä aiheista.
Länsi-Suomen opisto talvisena päivänä. Wikimedia Commons.
Hain Huittisissa vietetyn lukuvuoden jälkeen opiskelemaan kulttuurihistoriaa Turkuun, mutta jäin kulttuurihistorian omassa pääsykokeessa toiselle varasijalle – niin lähelle, mutta silti niin kauas! Halusin kuitenkin jatkaa kulttuurihistorian opintoja ja niinpä päädyin seuraavaksi lukuvuodeksi Kauniaisiin Työväen Akatemialle. Virallisesti opiskelin kieli ja kulttuuri -linjalla englannin kursseja, mutta niiden ohessa tein myös kulttuurihistorian aineopinnot. Rutistus oli valtava, sillä tuohon 35 op:n suorittamiseen kuului myös proseminaaritutkielman kirjoittaminen. 35 opintopistettä sekä muutama kielikurssi tuli saada valmiiksi muistaakseni helmi- tai maaliskuun loppuun mennessä, jotta ehdin saada tarvittavat paperit avoimen väylän hakuun. Jollain sisulla puolen vuoden rutistus onnistui, ja pääsinkin sitten väylän kautta sisään Turun yliopistoon syksyksi 2008 lukemaan pääaineena kulttuurihistoriaa.
Opiskelu avoimessa oli mainio tapa päästä sisään yliopisto-opintoihin. Hanne Koiviston kommentit esseistä ja proseminaaritutkielmasta ovat jääneet mieleen kannustavina ja rakentavina, ja Hannen palautteista olen itsekin oppinut paljon palautteenannosta, kun myöhemmin olen opetustehtävissä ollut. Opiskelu opistoissa oli mukavaa, koska ei tarvinnut puurtaa yksin, vaan sai keskustella ja tsempata muiden kanssa. Tämä korostui etenkin aineopintojen kohdalla, kun aikataulu oli tiukka ja tavoite korkealla. Olen päässyt viime vuosina takaisin avoimen yliopiston pariin kurssien tuutoroinnin kautta. Avoimen opiskelijat ovat innokkaita ja motivoituneita oppimaan uutta, ja heidän monipuoliset taustansa luovat kursseilla kiinnostavia keskusteluja ja näkökulmia kulttuurihistoriaan.
Opintokyselyissä useimmat opiskelijat korostavat kulttuurihistoriallisen tiedon kokonaismerkitystä oman humanistisen ajattelunsa perustana: puhutaan maailmankuvan eheytymisestä, ajattelutaidon kehittymisestä, sosiaalisista valmiuksista, ammatillisesta pätevyydestä ja opiskelevasta elämäntavasta – intohimosta historiaan. Toisaalta historian tutkimuksen uusien sektoreiden tietoa vaikkapa naisen historiasta, populaarikulttuurista ja elokuvasta pidetään kulttuurihistorian jatko-opintoihin motivoivana. (Uusi kasvusuunta – monimuoto-opetus. Kulttuurihistoria NYT 1994-95.)
Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Liisa Lalu: Törmäsin kulttuurihistoriaan avoimen opinnoissani Kauniaisissa Työväen Akatemiassa. Olin lukion jälkeen hakenut yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja kun opiskelupaikka ei auennut, muutin hyvän ystäväni kanssa Kauniaisiin viettämään välivuotta opiskellen yhteiskuntatieteitä ja kulttuurintutkimusta. Päädyin tekemään kulttuurihistorian avoimen yliopistojen perusopintoja, jotka tempaisivat minut mukaansa Martin Guerren paluun (Natalie Zemon Davisin teoksen suomennos ilmestyi 2001) ja Hannu Salmen Vuosisadan lapset (2002) -teosten myötä.
Opiskelijan merkinnöillä varustettu Vuosisadan lapset: 1800-luvun Kulttuurihistoria. Hannu Salmi. Turun yliopisto, Täydennyskoulutuskeskus 2002.
Perusopinnoissa minulle avautui uusi moniulotteisempi ja laajempi näkökulma menneisyyteen. Kulttuurihistoriassa menneisyyden ihmisten elämä ja maailma tuntui tulevan lähemmäs, aiempaa samaistuttavammaksi arjen historian ja monipuolisten aineistojen ja näkökulmien kautta. Samalla kuitenkin kasvoi ymmärrys siitä, miten menneisyyden elämät ja ilmiöt ovat saavuttamattomissa, meidän tulkittavissamme. Kulttuurihistorian perusopinnoista muistan edelleenkin oppineeni monia historiantutkimuksen perusasioita esimerkiksi lähdekritiikistä: sen kysymisen, kuinka tiedämme sen, mitä tiedämme.
Kulttuurihistoria avasi siis minulle menneisyyteen uudenlaisen katseen. Pääsimme perusopinnoissa kuvittelemaan menneiden ihmisten elämää myös antiikin pidoissa, jotka järjestimme jonkun opintokokonaisuuden suoritustapana. Siinä antiikin ruokia valmistaessa Työväen Akatemian keittiössä ja pidoissa viiniä maistellessa koko opiskelijaporukkamme yritimme aistia ja kuvitella itsemme vuosituhansien takaiseen ympäristöön. Tuntui että vielä 2000-luvun alussa kulttuurihistoria oli muita oppiaineita edellä opintojen innostavuudessa ja monimuotoisuudessa.
Työväen Akatemia. Wikimedia Commons.
Kauniaisten vuoden jälkeen vietin vielä muutaman välivuoden tehden avoimen opintoja työskennellen samaan aikaan. Päädyin myös palaamaan Työväen akatemiaan tekemään kulttuurihistorian aineopinnot, joissa tutustuin myös Elinaan. Se oli tiivis puristus, mutta myös innostava, kun pääsimme tutkimuksen ohella lukemaan proseminaarissa muiden opiskelijoiden töitä. Muistan, kuinka jännittävää oli myös muutaman Turun reissun myötä tavata muita kulttuurihistorian avoimen opiskelijoita sekä niitä opettajia ja tutkijoita, joiden tekstejä olin innostuneena ja ihmeissäni lukenut. Ja ajatella – täällä sitä nyt sitten heidän kanssaan työskennellään!
En varmasti enää koskaan pääse irti kulttuurihistoriasta. Olen naimisissa sen kanssa lopun ikääni, naurahtaa Heli Vanto. Hän on vastikään saanut valmiiksi kulttuurihistorian cum laude approbatur -arvosanan avoimessa yliopistossa. Kaksi vuotta sitten Heli totesi, että jostakin täytyi saada aikaa itselle, sillä terveydenhoidon opettajan työ, aviopuoliso ja neljä lasta täyttivät hänen elämänsä. Tuo oma aika löytyi avoimesta yliopistosta kulttuurihistoriasta. – Mies ei oikein ymmärtänyt opiskelun aloittamista eikä ole myöhemminkään aina nähnyt, mitä järkeä on opiskella humanistisia aineita. Mutta lapsista jo aikuisikään ehtineet, itsekin opiskelevat nuoret ovat koko ajan kannustaneet. […] On ihan kyltymätön olo. Tuntuu, että haluaisin suorittaa opintoni uudelleen ja perehtyä sellaisiin asioihin, joihin en aikaisemmin ehtinyt. […] Olen kyllä aina ollut kiinnostunut historiasta, mutta nyt se on avautunut aivan uudella tavalla. Tuntuu, että olen ymmärtänyt historian idun! Koulun historia oli pelkkiä sotia ja vuosilukuja. Kulttuurihistorian opinnoissa minua viehättää erityisesti suuri valinnanvapaus: saa perehtyä sellaisiin asioihin, jotka kiinnostavat. […] Tietenkin opiskelu vie aikaa ja sen vuoksi on pakko luopua jostakin muusta – esimerkiksi TV:n ylettömästä katselusta, puhelimessa lörpöttelystä ja naistenlehtien lukemisesta! Joskus olen tinkinyt vähän yöunistakin. Ajan löytäminen opiskeluun on pikemminkin järjestelykysymys, heläyttää Heli Vanto, joka aikoo vakaasti jatkaa opintojaan. (Totti Tuhkanen: Kulttuurihistoria avartaa maailmaa… Kulttuurihistoria NYT 1995-96.)
Sirpa Kelosto teki pitkän työuran Kulttuurihistorian oppiaineen toimistosihteerinä 1996–2016. Sirpa muistelee tässä kirjoituksessa oppiaineen arkea 1990-luvun puolivälistä vuoteen 2006 saakka, jolloin Arwidssoninkadulta muutettiin Historicumin tiloihin. Arjen lisäksi jutussa muistellaan myös silloisia juhlia ja matkoja.
Arwidssoninkadulla arki alkoi arkkitehtuurista. Toimisto sijaitsi keskeisellä paikalla rakennuksessa. Omalta työpisteeltäni näin kaikki, jotka tulivat taloon ja lähtivät talosta. Toimistoon oli keskitetty postin kulku, koko henkilökunnalla oli oma postilokero toimistossa ja lähtevä posti oli myös siellä. Verkkoprintteri oli toimistossa, alussa myös kopiokone, myöhemmin se siirrettiin vähän kauemmas opiskelijahuoneeseen. Kirjaston lainaus tapahtui toimistossa ja siellä oli myös ylimääräinen tietokone sekä siihen liitetty skanneri, jotka olivat koko henkilökunnan käytössä. Usein myös oppiaineessa vierailevat tutkijat ja luennoitsijat käyttivät tätä tietokonetta. Tästä johtuen toimistossa oli yleensä aika vilkasta ja ihmisiä tuli ja meni, kulttuurihistorian henkilökuntaa, vierailevia tutkijoita, kirjastossa asioivia ja opiskelijoita. 1990-luvulla opiskelijat kävivät enemmän henkilökohtaisesti tapaamassa, jos heillä oli jotain asiaa, kaikilla opiskelijoilla ei ollut vielä omia tietokoneita, eikä sähköpostia lähetetty niin paljon kuin nykyään. Toimistoon oli helppo poiketa samalla kun kävi kirjastossa tai meni seminaariin. Toiset sanoivat, että toimisto on kulttuurihistorian komentokeskus, välillä se oli ennemminkin hollitupa, täynnä tulevia ja meneviä ihmisiä. Tämä ja kirjasto loivat mielestäni mukavan ilmapiirin ja yhteisöllisyyttä oppiaineeseen.
Arwidssoninkadun kirjasto. Kuva: Sirpa Kelosto.
Arwidssoninkadun rakennus on alun perin rakennettu kodiksi ja se oli pohjaltaan hyvin kodinomainen. Tämä loi myös hieman epäkäytännöllisyyttä toimintaan, kun seminaarihuoneessa oli opetusta, sen takana olevista työhuoneista pääsi ainoastaan ulkokautta toimistoon, kirjastoon ja kahvihuoneeseen, varsinkin sateella ja talvikeleillä se oli ikävää.
Etäältä katsoen työpäivät ovat aika samanlaisia vaikka kaikki päivät oikeastaan asiakaspalvelussa ovat erilaisia, mutta tietyt rutiinit toistuvat ja rytmittävät päivää; aamulla ensimmäiseksi vein edellisenä päivänä palautetut kirjat kirjastoon oikeille paikoilleen hyllyihin, pikkuhiljaa alkoi muu henkilökunta saapua töihin, oli aamukahvi, posti tuli kaksi kertaa päivässä aamulla ja iltapäivällä, kirjoja lainattiin ja palautettiin, opiskelijoita ja henkilökuntaa kävi toimistossa hoitamassa asioitaan, hoidin oppiaineen talousasioita ja kirjasin opintosuorituksia opintorekisteri OPSUun, siihen oli paras aika iltapäivisin, kun jo oli hiljaisempaa kirjastossa. Joskus pääsin melkein flow-tilaan, kun naputin kymmeniä ja kymmeniä tuloksia järjestelmään.
Toimistosihteerin työpiste. Kuva: Sirpa Kelosto.
Kulttuurihistoriassa kirjoitettiin paljon kirjoja ja lopulta perustettiin oma kustantamokin k&h-kustannus vuonna 2002. Minun osuuteni kustantamossa oli taloudenhoito, kirjojen pakkaaminen, postitus ja myyntien laskuttaminen sekä painavien kirjalaatikoiden kantaminen, kun kirjat tulivat painosta oppiaineeseen ja ne kannettiin varastoon. Onneksi Kulttuurihistorialla oli kahvihuoneen takana suuri varasto ja muuallakin rakennuksessa sellaista tilaa, jossa kirjalaatikoita saattoi säilyttää. Kirjojen painosmäärät olivat suhteellisen suuria 1990- ja 2000-luvuilla, koska iso painosmäärä teki kirjan yksikköhinnasta aika tavalla edullisemman. Joitakin kirjoja sitten painettiin optimistisen suuria määriä, mutta useasta kirjasta otettiin myös uusintapainoksia. Kulttuurihistoria oli useana vuonna mukana Turun kirjamessuilla omalla osastolla yhdessä Faros-kustannuksen kanssa. Kirjoja myytiin myös suoraan oppiaineen toimistosta käteisellä. Aina kirjan julkistamistilaisuudessa tietenkin myytiin kirjoja ja jos oli jotakin muuta tapahtumaa tai seminaaria, niin aina pyrittiin myymään myös kirjoja. Kyllä niitä aika tavalla myytiinkin vuosittain.
Keijo Virtasen rehtorikauden alussa Arwidssoninkadun rakennuksien pihoille ilmestyivät yhtenä kesänä ulkokalusteet, pirttipöytä penkkeineen. Kulttuurihistoriassa ne otettiin heti käyttöön, kun ilma salli, aamu- ja iltapäiväkahvit juotiin ulkona. Huomattiin, että pirttipöytä kävi liian pieneksi, kaikki eivät mahtuneet sen ympärille ja Kari Immonen kävi ostamassa lisäksi vihreän ovaalin muovipöydän ja kymmenen muovituolia. Kahvia juotiin pääsääntöisesti vain kahvitauoilla, harvoin muina aikoina. Yhden kerran muistan, kun yön aikana oli satanut 50–100 cm lunta ja liikenne oli tietenkin aivan sekaisin ja kukin yritti selviytyä töihin auraamattomilla teillä miten parhaiten taisi. Silloin keitettiin kahvia heti aamusta ja me selviytyjät jaoimme kokemuksiamme kahvikupin ääressä, joku oli kävellyt Hirvensalosta asti töihin.
Kasarmirakennus. Kuva: Sirpa Kelosto.
Kerran viikossa oli palaveri, alkuaikoina se oli kello 8.30 tai 9.00 keskiviikkoisin kahvihuoneessa. Palaveriin osallistui virkahenkilökunta ja tutkijat ja muut projektityöläiset, jos halusivat sekä avoimen yliopiston edustajia. Kun väkimäärä oppiaineessa kasvoi, muutettiin palaveripaikaksi seminaarihuone ja jossakin vaiheessa aika muuttui torstaiksi kello 12. Vuonna 1997 aloin kirjoittaa palavereista muistioita, jotta nekin, jotka eivät olleet palaverissa, tietäisivät mistä siellä puhuttiin. Marjo Kaartinen ehdotti 2006, että palavereissa kerrottaisiin myös henkilökunnan kuulumisia, ja niin muodostui kuukauden viimeinen palaveri, jossa henkilökunta kertoo kongressimatkoistaan, artikkeleistaan, jotka ovat ilmestyneet jossakin kirjassa tai lehdessä tai jos he ovat käyneet esitelmöimässä jossakin tilaisuudessa tai jos heitä on haastateltu johonkin lehteen. Näin tiedettiin mitä kukin tutki ja muutenkin tultiin tietoisiksi toisten tekemisistä. Pääsääntöisesti palaverit olivat palavereita, niissä ei juotu edes kahvia, paitsi silloin kun joku tarjosi esimerkiksi dosenttikahvit tai tarjosi makeisia tai kuohuviiniä läpi menneen projektin tai apurahan kunniaksi. Keijo Virtasella oli mukava tapa aina palavereissa kehua oppiaineen ihmisiä, miten hyviä kaikki olivat ja miten hyviä tutkimuksia ja tuloksia kulttuurihistoriassa tehtiin. Kari Immonen jatkoi samalla linjalla. Tällainen ylenpalttinen kehuminen loi hyvää henkeä oppiaineeseen.
Toimistossa olevat sähköiset laitteet muodostivat tasaisen huminan, jota ei arjessa huomaa, jos kuitenkin tulee sähkökatko, tajuaa kuinka hiljaista onkaan, kun koneet eivät hurise. Omalla kohdallani Arwidssoninkadun äänimaiseman loi toimistossa radio. Vieressäni sivupöydällä oli tavallaan säilössä oppiaineen radiomagnetofoni, jota saattoi henkilökunta lainata opetuskäyttöön. Sitä ei juurikaan käytetty ja siksi pidin sitä aina auki ja Ylen ykkönen oli asema, jota kuuntelin. Arwidssoninkadulla radion ääni ei häirinnyt ketään, myöhemmin Sirkkalassa en enää radiota kuunnellut, koska siellä ääni olisi kulkeutunut toisiin työhuoneisiin. Erityisesti minulle on jäänyt mieleen Peter Englundin Pultava-kirjasta tehty kuunnelma, joka tuli arkiaamuisin kerran viikossa, se oli niin maaginen, että melkein lopetin työt ja vain kuuntelin. Toimistossa oppi myös kuulemaan jo askelista, kuka kävelee talon perältä toimistoon päin. Kesäisin pidin toimiston ikkunaa auki ja silloin kuulin viereisen tenniskentän äänet. Kulttuurihistorian rakennuksen ja tenniskentän välillä oli tiheästi pensaita, joten näköyhteyttä ei kentälle ollut, mutta pallon isku kentän pinnalle kuului ja välillä ottelijoiden huudahduksia. Silloin omaksi huvikseen saatoin kuvitella istuvani Wimbledonissa, mansikat ja kuohuviini vain puuttui.
Kulttuurihistoriassa oli erittäin hyvä kirjasto, monet lainaajat kehuivat kirjastoa Turun parhaaksi. Kirjastosta lainattiin kokoonsa nähden paljon kirjoja, enemmän kuin esimerkiksi Fennicumin kirjastosta, jossa oli oma kirjastonhoitaja. Aluksi kirjastohuoneena oli yksi iso huone Arwidssoninkadulla, mutta kun kirjamäärä paisui, Kari Immosen toimesta assistentin huone muutettiin myös kirjastoksi ja assistentti vaihtoi työhuonetta. Kari järjesti lainauksen siirtymisen sähköiseen järjestelmään syksyllä 1997 ja se helpotti paljon minun töitäni. Alussa kirjaston lainaukset hoidettiin manuaalisesti ja joka lainauksesta täytettiin pieni vaaleanpunainen lappu ja kirjojen karhuaminen oli aika työlästä. Sähköisen lainausjärjestelmän myötä kirjojen kierto nopeutui ja pikkuhiljaa lainamäärätkin kasvoivat. Tilastoissani on, että vuonna 1997 kirjoja lainattiin keskimäärin hieman alle 20 kappaletta päivässä. Vuonna 2000 lainausmäärä oli jo noin 30 kirjaa päivässä ja 2001 jo yli 30 kirjaa päivässä. Samanlainen tahti jatkui, ellei kiihtynyt vuoteen 2006 asti, jolloin Kulttuurihistoria muutti pois Arwidssoninkadulta Sirkkalaan ja Kulttuurihistorian kirjasto liitettiin Juslenian kirjastoon.
Toimiston lainauspiste. Kuva: Sirpa Kelosto.
Yhteistä virkistystoimintaa historia-aineiden kesken oli vuotuiset kevät- ja joulujuhlat sekä vielä 1990-luvun loppupuolella syysjuhlat. Syysjuhlat hiipuivat pois, mutta muut juhlat säilyivät. Kevätjuhlat vietettiin aina Arwidssoninkadulla, koska siellä oli keväisin mukava ympäristö viettää juhlia myös ulkona, jos ilma vaan salli. Luonnollisesti järjestelyvastuukin oli kulttuurihistorialla. Juhlat olivat oppiaineen yhteinen ponnistus ja kutsuihin panostettiin sekä tietenkin tarjoiluun. Ruokia tehtiin itse ja osa ostettiin valmiina. Kari Immonen oli aina innokas osallistumaan ostoksilla käyntiin. Keväällä ja ennen joulua oli myös aina publiikkikahvit ja muutaman kerran kevään publiikki osui samaan päivään kuin laitoksen kevätjuhlat ja se tiesi aina kiirettä minulle. Tarjoillessa sekä kahvit, kakut ja kuohuviinit publiikkiin ja sitten iltajuhlaan omat ruuat. Tapahtumien järjestely oli tosiasiassa kivaa vaihtelua muiden töiden ohella. Kulttuurihistorialla oli vielä ennen joulua vuotuinen Litzen-luento, johon panostettiin paljon. Vuosien myötä myös osallistujamäärä nousi. Arwidssoninkadun kahvihuone-keittiö oli aika alkeellinen ja se osaltaan rajoitti tarjottavia ruokia. Kerran kävin tutkija Merja Lindin luona tekemässä karjalanpiirakoita Litzen-luonnolle ja Lindien keittiössä tehtiin ainakin kerran kevätjuhlaruuat mm. paistettiin yrttimarinoitua paistia uunissa. Jo sihteeriaikojeni ensimmäisistä vuosista lähtien kirjoitin ylös eri juhlien ostoslistoja ja tarjoilua ja vielä juhlien jälkeen muistelin, eri ruokalajien ja juomien menekkiä ja tein muitakin pieniä huomioita, että seuraavalla kerralla menisi vielä paremmin. Kutsuista päätellen Arwidssoninkadulla on vietetty kevätjuhlia viimeistä kertaa vuosina 2004, 2005 ja lopulta 2006 todella viimeistä kertaa. Tämän jälkeen muutettiin Sirkkalaan. Vuona 2005 oli viimeiseen kertaan kutsuttu mukaan myös henkilökunnan lapset ja puolisot ja oli ohjelmaakin lapsille.
Kasarmirakennus. Kuva: Sirpa Kelosto.
Syksyllä järjestettiin uusille opiskelijoille esittelytilaisuus, jossa myös oli tarjoilua. Joulun jälkeen oli kulttuurihistorian jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiden joulukoulu ja sen jälkeen illanvietto. Poliittisen historian kanssa vietettiin muutaman kerran illanviettoja, koska he olivat meidän naapureinamme Arwidssoninkadulla ja tehtiin yhteistyötä heidän kanssaan. Ainakin silloinen Historian laitos ja Poliittisen historian laitos olivat yhdessä Suomen Akatemian tutkimuksen huippuyksikköjä.
Oppiaineessa tehtiin kerran vuodessa, yleensä alkuvuodesta laivaseminaari, joka oman sihteeriaikani alussa oli aina edestakainen matka Tukholmaan ja takaisin. Seminaarissa suunniteltiin kulttuurihistorian tulevaisuutta ja esim. opinto-ohjelmien uudistuksia ja muita ajankohtaisia aiheita. Vuonna 1999 oli ensimmäinen piknik-risteily, ne olivat tulleet Ruotsin-laivojen tarjontaan edellisenä vuonna ja olivatkin kivoja, kun yhden päivän aikana sai tehtyä matkan ja illalla pääsi kotiin. Laivaseminaarit alkoivat aina laivan kokoushuoneessa, aamupäivällä oli voileipätarjoilu, laivan vaihto, buffet-ruokailu, pieni tauko ja seminaari jatkui, kunnes laiva saapui Turkuun.
Syksyn suunnitteluseminaarit olivat Hirvensalossa Rauhalassa yliopiston omalla kesähuvilalla. Rauhalan myynnin jälkeen oltiin useasti Ruissalossa Villa Saarossa suunnittelemassa tulevaa vuotta.
Keväisin tehtiin useasti myös yhteinen retki jonnekin lähialueen kulttuurikohteeseen. Pisin kohde Suomessa oli Kittilä vuonna 1998, jolloin matkustimme yöjunalla Rovaniemelle ja sieltä bussilla Kittilään, Sirkan kylään kolmen päivän seminaarimatkalle. Vuonna 2000 kävimme Virossa, Tartossa tutustumassa Turun yliopistosäätiön uuteen kohteeseen Villa Granöhön. Mieleen painunut kohde oli Verla vuonna 2001, jossa myös yövyimme. Tutustuimme Verlan paperitehdasmuseoon sekä Voikkaan silloin vielä toiminnassa olleeseen UPM:n paperitehtaaseen.
Kesäkuun alussa 2006 oppiaine muutti Sirkkalaan Historicum-talon 3. kerrokseen.
Muuttopäivänä. Kuva: Sirpa Kelosto.
Teksti: Sirpa Kelosto
Kuuntele Sirpan muistelmia lisää kulttuurihistorian oppiaineen YouTube-kanavalta:
Lue Kulttuurihistorian seuran Kulttuurihistorian Tilat -blogikirjoitussarjassa julkaistuja juttuja:
Kulttuurihistorian seura 