Etäopiskelu ja -opetus sekä lukemattomat etäpalaverit ovat tulleet viime vuosina varmasti kaikille tutuiksi, niin myös kulttuurihistorian oppiaineessa. Etäopiskelu ja -opetus eivät kuitenkaan ole mitään uusia asioita oppiaineessa, joka oli monella tavalla edistyksellinen jo 1990-luvulla. Tämä blogijuttu on osa kulttuurihistorian oppiaineen 50-vuotista taivalta juhlivaa kirjoitussarjaa “Kulttuurihistorian Tilat” ja käsittelee tällä kertaa etäilyä.

Opettaja luurin ja näppäimistön päässä

Kulttuurihistorian perusopintoja on voinut suorittaa etänä vuodesta 1991 lähtien monimuoto-opiskelijana ja 1990-luvulla noin puolet kulttuurihistorian opiskelijoista olivatkin tällaisia opiskelijoita. Alkuun tämä tapahtui osallistumalla luentoihin ja ryhmäkeskusteluihin paikallisen yhteistyöoppilaitoksen tutorin johdolla sekä tekemällä esseitä ja tenttejä, jotka lähetettiin Turkuun tarkastettaviksi. Kulttuurihistorian opettajat olivat tavoitettavissa puhelimitse, mutta tekivät myös käyntejä opistoihin, joita oli joka puolella Suomea. 90-luvun loppuun mennessä opintoryhmiä oli perustettu myös ulkomaille, Lontooseen, Düsseldorfiin, Firenzeen ja Waterloohon. Oppimateriaalit, kirjat, diasarjat ja videot suunniteltiin erityisesti monimuoto-opetusta ajatellen ja niitä kehitettiin tutorien ja opiskelijoiden palautteen perusteella. Etäopinnot vaativat opiskelijaltaan itseohjautuvuutta ja motivaatiota, mutta toisaalta ryhmien moninaisuus koettiin suuresti hyödyksi, niissä oli kaiken ikäisiä parikymppisistä eläkeläisiin ja eri ammattikuntien kirjo.

Monimuoto-opiskeluun kuuluivat osana audioistunnot, joka tarkoitti käytännössä sitä, että kulttuurihistorian opettaja piti luentoja ja veti keskusteluja jossain päin Suomea kokoontuvien opiskelijaryhmien kanssa kaiutinpuhelimen välityksellä. Tämä oli haastava tehtävä, jolla pyrittiin lisäämään etäopiskelijoiden vuorovaikutteisuutta ja yhteistoiminnallisuutta yliopiston kanssa. 

Oppiaine oli alusta alkaen aktiivisesti mukana virtuaalioppiympäristöjen kehittämisessä ja käytöönotoissa ja mahdollistikin jo vuonna 1998 yhden opintojakson suorittamisen kokonaan verkossa. Uuden ajan kulttuurihistorian pilottikurssi osoitti, että opiskelijoilla oli erilaiset valmiudet osallistua verkkokeskusteluihin. Siinä missä toiset naputtelivat viestejä WebCT-opiskeluympäristön keskustelupalstalle hyvinkin rutinoituneesti, toiset pysyttelivät hipihiljaa omissa oloissaan. Uusi kommunikointikulttuuri vaati opettelua. 1990-luvun lopussa oppiaineessa keskusteltiin paljon verkko-opetuksen mahdollisuuksista ja kehittämisestä.

Tietoverkkoyhteyksiä voisi verrata kirjapainotaidon käyttöönottoon. Mitä olisi humanistinen tutkimus ilman kirjoja ja niiden mahdollistamaaa tiedon levitystä ja varastointia? Olemme tällä hetkellä valtavien mullistusten keskellä – muutos paperista sähköiseen tekstiin on päätähuimaavan nopeaa. Siksi humanistien pitäisi nopeasti ottaa haltuunsa tämä mahdollisuus, eikä jättää sitä vain kovien tieteiden temmellyskentäksi. Tietoverkot mahdollistavat suunnattoman suuren tietomäärän vaivattoman käytön ja antavat mahdollisuuden ajatusten ja ideoiden vaihtoon tosiajassa.

Tapio Onnela: Historioitsija surffailee netissä. Kulttuurihistoria NYT 1996–97.

Syyslukukaudella 1999 tuli mahdollisesti suorittaa kulttuurihistorian perusopinnot jo lähes kokonaan verkossa. Yksi opintojakso vaati vielä läsnäopiskelua, mutta avoimen yliopiston silloisen suunnittelijan Totti Tuhkasen sanoin: “sen suoritettuaan pääsee webbinörtti virtuaalikampuksen binäärisille poluille” (Totti Tuhkanen: Verkon silmässä. Kulttuurihistoria NYT -lehti 1999–2000). Verkko-opinnot eivät tarkoittaneet digitaalisiksi muunnettuja vanhoja oppimateriaaleja, vaan ne olivat tarkkaan räätälöity kokonaisuus, joka koostui aikasidonnaisista jaksoista, “istunnoista”.

Vuodesta 2001 eteenpäin oli mahdollista suorittaa historian opintoja Suomen virtuaaliyliopiston kautta. Opiskelijat saattoivat valita historian verkkokursseja myös muista yliopistoista, jotka olivat mukana virtuaaliyliopistossa. 

Verkko-opintojen edut ja haitat

2000-luvun puoliväliin mennessä oli mahdollisuus suorittaa sekä perus- että aineopinnot kokonaan verkossa. Kulttuurihistoria NYT -lehdessä vuonna 2005 haastateltu, kulttuurihistorian perus- ja aineopinnot kokonaan verkossa suorittanut Hannaleena Vuorio totesi, että verkko-opintojen suurin etu oli ajan ja rahan säästö: tehtävät saattoi tehdä kun itselle sopi, eikä tarvinnut matkustaa. Hän oli itse opiskellut muun muassa puoli vuotta Marrakechistä käsin. Ainoana haittapuolena hän piti aitojen kohtaamisten puutetta, vaikka verkkokeskustelutkin saattoivat olla antoisia.

Myös Ida-Maria Pankka piti sosiaalisten kontaktien puutetta ainoana huonona asiana verkko-opinnoissa, joita hän oli suorittanut kultuurihistoriassa ainepintoihin saakka vuonna 2006. 

Tietenkin verkossa tutustuu ihmisiin huonommin kuin ihmisiin luonnossa. Proseminaarissa meillä oli tapaaminen Turussa, ja sen jälkeen ilmapiiri muuttui. […] Tuota kulttuurihistorian avointa puolta voisi kehittää niin, että siinä olisi alussa yhteinen tapaaminen, vaikka opiskelu tehtäisiinkin verkossa. Jos ihmisen tuntisi edes jotenkin, olisi helpompaa lukea sen juttuja netissä.

Mikko Lehtinen: Ida-Marian tie kansanopistojen kautta yliopistoon. Kulttuurihistoria NYT 2006–07

Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Satu Sorvali kertoo: “Suoritin kulttuurihistorian aineopinnot kokonaan verkossa 2010-luvun alussa. Verkossa opiskelu helpotti työtaakkaani, koska olin samaan aikaan kokopäiväisesti töissä. Opintoihin orientoituminen oli alussa hiukan hankalaa kasvokkain kommunikoinnin ja verkostojen puuttumisen vuoksi, mutta pääsin kuitenkin melko pian opintoihin kiinni. Minulle on erityisesti jäänyt mieleen superkiinnostava Arjen kulttuurihistoria -verkkokurssi, joka käsitteli suomalaisten kotien muutosta 1800-luvun lopusta 1900-luvulle. Olin viimeistään tässä vaiheessa aivan myyty – voiko jotain näin kiinnostavaa ollakaan ja minä sain opiskella sitä! Verkossa opiskelu oli helppoa ja joustavaa, mutta toisaalta kaipasin yhteisöllisyyttä ja vertaistukea. Kursseihin kuului, että me opiskelijat kommentoimme toistemme tehtäviä ja töitä keskustelualueilla, mutta siihen se toisiin tutustuminen sitten jäikin. Pidin kuitenkin hienona, että oli ylipäänsä mahdollista suorittaa aineopinnot verkossa.”

Sorvali jatkaa: ”Suoritin myös suuren osan maisteriopinnoistani etänä: verkkokursseina, esseesuorituksina ja kirjatentteinä. Matkustin lukuvuotena 2013–14 pääkaupunkiseudulta Turkuun kaksi kertaa viikossa osallistuakseni teema- ja maisteriseminaareihin. Muistan, kun napisin asiasta opettajille: eikö etäyhteysjärjestelmiä voisi käyttää ainakin silloin tällöin seminaareissa. Olin päivätöissäni tottunut siihen, että etäyhteyksiä käytettiin jatkuvasti, kun kokouksen osallistujat tulivat eri puolilta Suomea. Mutta aika ei ollut silloin vielä kypsä seminaarietäilyyn ja ehdotukseeni suhtauduttiin nihkeästi. Toisaalta lähiopetus lisäsi yhteenkuuluvuuden ja yhteisöllisyyden tunnetta ja auttoi tutustumaan ihmisiin. (Terveisiä gradutoveri Niina K:lle, jonka kanssa jaoimme usein saman bussimatkan Helsingistä Turkuun ja takaisin!) Pääsin myös tutustumaan Turun yliopiston opetustiloihin ensimmäistä kertaa.”

Etäyhteysjärjestelmät käyttöön

Professori Hannu Salmi: “Zoom tuli meillä käyttöön koronakeväänä 2020, mutta itse ohjelmisto syntyi jo vuonna 2011. Pandemia teki kuitenkin välttämättömäksi löytää yksinkertainen ja helppo työkalu etäläsnäoloon, ja tähän Zoom toi ratkaisun. Tätä ennen yliopistotyössä on käytetty monenlaisia ohjelmistoja, joista Skype on ollut suosituin. Tutkijaseminaarissakin oli toisinaan Skype-pohjaisia seminaareja, vaikka ne harvinaisia olivatkin. Esimerkiksi vuonna 2006 Erkki Huhtamon väitöskirjan lukua käsiteltiin netin välityksellä. Erkki oli Los Angelesissa ja me muut Turussa. Skypeä käytettiin myös kansainvälisten tutkimushankkeiden suunnittelukokouksissa, joissa parhaimmillaan saattoi olla kymmeniä ihmisiä yhtä aikaa läsnä.”

Valintakokeet verkossa 

Kulttuurihistorian valintakokeiden siirtäminen verkkoon ensimmäisenä pandemiakeväänä 2020 oli ison työn takana. Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Annastiina Mäkilä kuvailee prosessia:

”Aiempien vuosien esseemuotoisesta valintakokeesta vaihdettiin koe lennosta kaksivaiheiseksi ja kummatkin taidettiin tehdä Moodlen kautta, toisessa hyödynnettiin myös Zoomia. Ekassa vaiheessa oli monivalintatehtäviä ja oli iso työ keksiä tasaisesti eri oppiaineista ja aiheista kysymyksiä, jotka samalla sopivat juuri lukiosta päässeille ja jotka eivät olleet helposti googlattavia mutta ei kuitenkaan tulkinnanvaraisia. Sitten se toinen vaihe valvottiin Zoomin kautta. Muutoin koe oli käsittääkseni edellisten vuosien kaltainen. Mahdolliset uudet opiskelijat tekivät sen kotona tai muussa rauhallisessa paikassa. Muita ihmisiä ei saanut olla samassa huoneessa kokeen ajan. Kaikkia seurattiin koko ajan etäyhteydellä kuvan kautta. Kokeen aluksi tarkistettiin henkilöllisyydet niin kuin normaalistikin eli piti näyttää kuvallista henkkaria. Ei me tietenkään voitu seurata, jos joku selasi kännykkää tai muuta ruudun ulkopuolella. Ja eihän me tosiaan voitu tietää, vaikka siinä tilassa olisi salaa joku istunut kuolleessa kulmassa. Mutta oltiin koitettu niitä esseekysymyksiä miettiä niin, ettei opiskelija saa suurta hyötyä siitä, vaikka googlailisikin samalla. Siinä olikin etukäteen pähkäilemistä, että miten kaikki kokeeseen osallistuvat saivat kameran toimimaan ja joillain taisikin kamera olla kännykän kautta, kun kaikilla ei tietenkään ollut tietokoneessa kameraa. Jos jollain oli kysyttävää, otettiin break out roomiin, joka siinä vaiheessa pandemiaa oli monelle vielä uusi juttu ja sitäkin pähkäiltiin pitkään, että miten niitä opiskelijoita siirretään tilasta toiseen. Nythän ne menee kuin vettä vain.” 

Annastiina Mäkilä jatkaa: “Kun kesällä mentiin sinne ATK-luokkaan, niin se taisi olla useammalle ekoja kertoja kun oli sisätiloissa jonkun toisen kanssa. Ainakaan itse en ollut ollut kenenkään muun kanssa sisätiloissa sitten maaliskuun 13. päivän kuin oman lapseni. Oli outoa, kun joku tulikin siihen viereen selittämään jotain. Maskit päällä oltiin ja käsidesillä läträttiin. Samalla oli tosi kivaa, kun pääsi lähinä pitkästä pitkästä aikaa juttelemaan ihmisten kanssa – vaikka niiden samojen ihmisten kanssa oli monet kerrat jo zoomaillut kevään mittaan.”

Vastaväittäjät valkokankaalla: etäväitöstilaisuudet

Pandemia-aika teki välttämättömiä muutoksia myös väitöstilaisuuksiin.

Marraskuussa 2021 kulttuurihistoriasta väitellyt Pekka Kolehmainen: “Itselläni vastaväittäjä liittyi keskusteluun etänä, mutta muutoin järjestettiin normaalein oloin väitös, vaikka tuolla viikolla elettiinkin kiihtymisvaihetta ja päivittäin jännitettiin, josko jokin uusi säädös ehtisi tulla väliin pilaamaan kaiken. Vastaväittäjä heräsi kiitospäivää seuraavana perjantaina Yhdysvaltain itärannikolla joskus kello viiden aikoihin aamulla tehtävään, mistä pitää hänelle nostaa hattua. Siinä kohtaa oltiin jo aika tottuneita etäilyyn (minä ehkä elämäntapanörttinä vielä hieman muita paremmin), eli koko tilanne tuntui ihan luontaiselta. Omalla kohdallanihan kyse ei ollut täysin koronatilanteesta, vaan myös vastaväittäjän aikataulujen johdosta väitös olisi todennäköisesti joko jollekin maanantaille (hrrr, maanantaiväitös) tai keväälle, mikäli sitä lähitilaisuutena olisi haluttu järjestää. Toki siinä kohtaa kun väitöspäivä oli kohdalla ja kiihtymisvaihe käsillä, tilaisuus olisi todennäköisesti muuttunut etämuotoiseksi, oli suunniteltu miten vain. Mutta näin jälkikäteen ajatellen, en jäänyt tilaisuudesta kaipaamaan mitään, ja näin ilmastokriisin aikana olisin pitänyt vähän outonakin, mikäli ihminen olisi lennätetty Yhdysvalloista Suomeen ihan vaan sataprosenttisesti toimimaan minun vastaväittäjänäni. Toimi se näinkin.“

Kulttuurihistoriasta tammikuussa 2022 väitellyt Janne Palkisto: “Väitöstilaisuuteni muuttui nopealla aikataululla sellaiseksi, että sain ottaa saliin vain 20 ihmistä. Väitöstä edeltävänä iltana vastaväittäjäni ilmoitti altistuneensa COVID-virukselle. Myös hänen vaimonsa oli altistunut ja vaimon olisi pitänyt soittaa väitökseen liittyvässä musiikkiesityksessä. Järjestimme vastaväittäjälle etäyhteyden väitössaliin ja musiikkiesitys sovitettiin niin, että yhden stemman poissaoloa ei huomannut. Saimme yhteydet toimimaan, mutta yleisesti olisi toivottavaa, että yliopiston tilapalveluilla olisi tarjota etäyhteyksistä vastaava ammattihenkilö ainakin väitöstilaisuuksia varten.” 

Ajatuksia tulevasta

Satu Sorvali: “Perustimme marraskuussa 2020 muutaman kulttuurihistorian jatko-opiskelijan kanssa kerran viikossa Zoomissa kokoontuvan kirjoitusryhmän. Kirjoitamme pomodoro-tekniikalla: Tapaamisen alussa vaihdamme kuulumiset, sitten kirjoitamme kukin tahoillamme omaa tekstiämme kamerat ja mikrofonit suljettuina 30 minuuttia, sen jälkeen pidämme 5–10 minuutin juttelutauon, sitten kirjoitetaan taas 30 minuuttia ja tämän jälkeen pidetään taas tauko. Tätä jatketaan muutaman tunnin ajan. Kokoontumisen etuina on ryhmäpaine tekstin tuottamiseen, vertaistuki ja tiedon liikkuminen. Olemme sopineet, että tarvittaessa voimme lukea toistemme tekstejä ja kommentoida niitä – tätä onkin hyödynnetty muutamaan kertaan. Asumme kaikki Turun ulkopuolella, eikä meillä ole yliopistolla työpisteitä, joten ryhmä on tuonut tutkijantyön yksinäiseen puurtamiseen kaivattua yhteisöllisyyttä. Tulemme jatkamaan ryhmän kokoontumisia tulevaisuudessakin.”

Etäyhteysjärjestelmät jäävät hyvin todennäköisesti pysyvään käyttöön, joskin lähiopetus koetaan myös tärkeäksi ja siihen on monilta osin palattu. On vaikeaa sanoa, millaiseksi maailma muuttuu ja onko lähiopetukselle tulevaisuudessa esteitä, mutta on selvää, että jonkinlaisella hybridimallilla toimitaan ainakin toistaiseksi. Esimerkiksi kulttuurihistorian tutkimuspäiviin on toistaiseksi mahdollista osallistua etänä Zoomin välityksellä, mutta perinteinen Joulukoulu järjestetään ainoastaan paikan päällä. Todennäköisesti myös joissakin tutkijaseminaareissa pidetään edelleen etäosallistumismahdollisuus.

Lähteet:

Kulttuurihistoria NYT 1994–95, 1995–96, 1998–99, 1999–2000, 2001–02, 2005–06

Kirjoitussarjan seuraava osa jatkuu osittain saman aiheen ympärillä, kulttuurihistorian opinnoista avoimessa yliopistossa.

Lue kirjoitussarjan edellinen osa: Kulttuurihistorian Tilat, osa 6: Kulttuurihistorian tiloja, tilojen kulttuurihistoriaa – pieni retrospektio