Kulttuurihistorian oppiaineen viittäkymmentä vuotta muisteleva Tilat-kirjoitussarja käsittelee tällä kertaa avoimen yliopiston opetusta ja opiskelua eri puolilla Suomea. Avoimen opetuksella on ollut oppiaineelle erittäin suuri merkitys, kuten kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen toteaa: ”Sadat avoimen opiskelijat ovat vieneet tietoa ja ymmärrystä kulttuurihistoriasta koko Suomeen ja joskus ulkomaillekin. Lukuisat avoimelaiset jatkoivat opintojaan kampuksen kulttuurihistoriassa ja monet ovat väitelleetkin. Avoimen kautta kulttuurihistoria sai myös elintärkeitä resursseja edetessään kohti tiedekunnan suurimman oppiaineen asemaa. Tässä prosessissa myös kysymys oppiaineen tiloista sai uuden muodon.” Tässä blogikirjoituksessa kuullaan muistoja avoimen opintojen suunnittelijoilta, opettajilta ja opiskelijoilta, ja huomataan, miten monenlaisissa tiloissa ja paikoissa kulttuurihistoriaa on päässyt opiskelemaan ja miten monenlaisista taustoista opiskelijat tulivat.

Opettajat muistelevat: yhteiskunnallisesti tärkeää opistoyhteistyötä ja Täykkärin punatiilikolossi

Kulttuurihistorian lehtorina toiminut Hanne Koivisto kertoo:

Kulttuurihistorian avoimen yliopiston opetuksen nousu 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa osui ajankohtaan, jolloin aikuisopetuksen kentällä oli kysyntää kiinnostavasta, nimenomaan aikuisväestölle suunnatusta opetuksesta. Turun yliopistossa oli jo aiemmin järjestetty avoimen yliopiston opetusta iltakursseina, mutta nyt tavoiteltiin paljon laaja-alaisempaa ja täysin uudenlaista tapaa opettaa ja opiskella. Se toteutettiin etäopetusmallin mukaan yhteistyössä kansan-, kansalais- ja työväenopistojen kanssa. Tämä päätös laajensi opetuskentän koko Suomen kattavaksi, itse asiassa ulkomaille asti. Esimerkiksi Saksassa ja Isossa-Britanniassa toimi opintopiirejä joitakin vuosia. Kulttuurihistoriaa opiskeltiin parhaina aikoina kymmenissä opistoissa, vuosittain satojen opiskelijoiden voimin. Suurimmillaan kurssien suosio oli 1990-luvun lamavuosina, jolloin myös valtio tuki opintojen järjestämistä. Kulttuurihistorian avoin yliopisto-opetus työllisti parhaimmillaan viisi henkilöä, joista kaksi opettajaa. Lisäkseni myös Tapio Onnela toimi pitkään opetustehtävissä.

Etäopiskelusta haluttiin alusta alkaen tehdä nimenomaan aikuisopiskelijoille sopiva opiskelumuoto. Irtauduttiin ajattelusta, jonka mukaan opetus pitäisi järjestää luennoilla ja tenteillä, kuten yliopistolla. Tilalle tulivat opetuskeskustelut, kotona luettavat tekstit ja niistä kirjoitettavat esseet. Ensimmäisiä opintokokonaisuuksia suunnittelemassa olivat lukion historian opettajana toiminut Vuokko Aromaa ja monipuolista kulttuurityötä tehnyt Merja Isotalo. Ajan kuluessa tehtävävalikoimaa laajennettiin ja tenttimismahdollisuuskin otettiin mukaan. Perusopintojen lisäksi opetusohjelmaan tulivat mukaan myös aineopinnot. 

Yhteistyö opistomallissa tapahtui siten, että kulttuurihistorian ja avoimen yliopiston henkilökunta suunnittelivat kurssien sisällöt ja tekivät materiaalit: opiskelu-oppaat ja tuutorin aineistot äänitteineen ja diasarjoineen. Opistoissa koottiin paikallisen tuutorin vetämät opintoryhmät, joissa opiskelu tapahtui keskustellen ja Turusta puhelinopetuksena lähetettyjen opetustuokioiden terästämänä. Tuutorit olivat usein paikallisia opettajia ja he toimivat tiiviissä yhteistyössä suunnittelijoiden ja opettajien kanssa. Käytännön asioissa opiskelijoita neuvoivat myös sihteerit, kuten Elina Iso-Ilomäki, jonka työtä jatkoi sittemmin Sari Hurula.

Hyvät opiskeluoppaat ja niitä tukeva tuutoreiden perehdytys olivat yksi kulttuurihistorian suosion salaisuuksista. Nämä mainittiin usein perusteeksi siihen, että opisto valitsi nimenomaan kulttuurihistorian opinnot eikä jotain muuta kurssikokonaisuutta. Opinto-oppaiden tekeminen, samoin kuin kurssien sisällön suunnittelu yhdessä suunnittelijoiden – esimerkiksi Katriina Mäkisen ja Totti Tuhkasen – kanssa oli kiinnostavaa työtä, joka toi vaihtelua omiin opetuspainotteisiin päiviini. Ilmapiiri oli innostunut ja näimme paljon vaivaa oppaitten tekemisessä. Monista opiskeluoppaista tuli paljon käytettyjä ja myös pidettyjä oppikirjoja.

Jotain avoimen yliopiston innovatiivisesta ja ennakkoluulottomasta hengestä kertoo muistikuva ajoilta, jolloin pohdimme keskustelevan opetuksen järjestämistä kulttuurihistorian metodikurssilla. Suunnittelijat halusivat tietää, mitä se voisi käytännössä olla. Siltä istumalta järjestettiin oppitunti kokoushuoneeseen: henkilökunta istui opiskelijoina ja opetin kulttuurihistorian perusteita keskusteluttaen heitä. Tunnelma oli hilpeä ja keskusteluakin syntyi. Tuokio jäi mieleen yhtenä mukavimpana, joskin myös erikoisimpana opetustilanteena. Antoisakin se oli, olivathan monet suunnittelijoista kasvatustieteilijöinä opetuksen ammattilaisia. Heidän panoksensa näkyikin avoimen yliopiston vahvana pedagogisena otteena. Pedagogista työkalupakkia käytettiin kurssien alusta loppuun asti opinto-oppaiden ohjausteksteistä palautteiden painottamiseen asti.

Omaa perspektiiviäni avarsivat myös opistovierailut, kun joitakin kurssijaksoja, esimerkiksi proseminaari, järjestettiin opistoissa intensiiviopetuksena. Niillä retkillä avautui kokonaan uusia maailmoja opettamiseen ja siihen, mikä oli kulttuurihistoriallisen näkökulman merkitys aikuisopiskelijoille. Näki, että kulttuurihistorian opinnoista pidettiin ja että ne koettiin merkityksellisiksi. Ja koska oli kyse historiasta, vieraalle näytettiin tuota pikaa paikkakunnan omat historiallisesti tärkeät paikat: Kajaanissa Kaukametsän opistolla tutustuimme yhdessä Kajaanin linnan raunioihin, Jämsässä minut vietiin katsomaan kellotapulia, jonka seinän viereen oli sisällissodassa teloitettu punaisia, ja Mikkelissä Otavan opistolla kerrottiin Marsalkka Mannerheimin oleskelusta opistolla sodan aikana, alkuvuonna 1940.

Kulttuurihistorian opintojen suosituimpia teemoja oli professori Kari Immosen kurssi Menneisyyden läsnäolo, jolla syvennyttiin ajan monikerroksisuuteen, historiallisten muistomerkkien aikasidonnaisiin tulkintoihin ja historiatietoisuuteen. Merkittävää historiaa ei löytynyt vain valtakunnan politiikan tekopaikoilla vaan missä tahansa. ”Kaiva siitä, missä seisot”, oli ohje, joka sytytti monet oman paikkakunnan historian tutkimiseen, niin paikkojen kuin yksittäisten ihmisten näkökulmasta.

Minulle valkeni opistovierailuilla kulttuurihistorian opetuksen laajempi merkitys: opiskelumahdollisuuksien avaaminen niille, jotka eivät voineet tulla kampuksille, havainto siitä, kuinka aktiivisia ja vireitä opiskeluyhteisöjä oli ympäri maata ja oivallus, kuinka monilla eri tavoilla historian tietämystä saattoi edistää. Yliopistolla työskennellessä elää helposti tietyllä tavalla suljetussa maailmassa, jonka ulkopuolista todellisuutta ei välttämättä hahmota kovin kirkkaasti. Avoimen yliopiston yhteiskuntasuhteen tärkeys avautui opistoyhteistyössä.

Halutessaan opintoryhmät voivat täydentää opetusta kutsumalla omia profeettojaan kuultaviksi. Esimerkiksi Suomen kulttuurihistorian opintojakson yhteydessä on kuultu paliskunnan poroisännän syväluotaus arktisten alueiden elinkeinoista ja naisen ja perheen historian pohdintoihin on kutsuttu opetusministeri. Approbaturiin vapaaehtoisena kuuluva ensimmäinen Rooma-kurssi taas innosti erään ryhmän palkkaamaan oman italian kielen opettajan. (Uusi kasvusuunta – monimuoto-opetus. Kulttuurihistoria NYT 1994–95.)

Opistoyhteistyö jatkui vuosikymmeniä muutamien opistojen kanssa. Joutsenon opiston Leena-Marja Virtanen, Alkio-opiston Anne Mäkipelto ja Työväen Akatemian Ari Niemi ovat jääneet mieleen kokeneina, osaavina ja luotettavina yhteistyökumppaneina. Lahden kansanopiston Anna Halme on aivan oma tapauksensa – alkujaan Anna opiskeli itse Lahden kansanopistossa, teki sitten gradunsa kyseisestä opinahjosta ja toimi myös opiston tuutorina joitakin vuosia. Anna kuului moniin avoimen yliopiston väylän kautta yliopisto-opintoihin siirtyneisiin lahjakkaisiin opiskelijoihin.

Opistoyhteistyön rinnalle ja osin sitä korvaamaan kehitettiin tällä vuosituhannella Kulttuurihistorian perus- ja aineopintojen verkkokurssit. Ne laajensivat entisestään mahdollisuuksia opiskella kulttuurihistoriaa paikasta – ja ryhmästä – riippumatta. Ne osoittautuivat hyvin toimiviksi ja myös pidetyiksi elinkaarensa loppuun asti. Niitä oli myös antoisaa opettaa. Nyt avoin yliopisto-opetus on etsiytymässä uutta kohti suunnittelija Anu Laukkasen vetämänä. Johtaisiko sen tie monipaikkaopetuksen yhdeksi opetusmuodoksi?

Kulttuurihistoriaa avoimessa opettanut Kirsi Tuohela kertoo:

Tulin kulttuurihistoriaan töihin avoimen yliopiston opetukseen syksyllä 1994 ja uurastin monenlaisen opetuksen parissa syksyyn 1998, jolloin lähdin vuodeksi Lundin yliopistoon aloittamaan väitöstutkimusta toden teolla. Olin valmistunut 1993 keskellä 1990-luvun lamaa, jolloin työllistyminen oli kaikille kiven alla. Onneksi vastaaminen lehti-ilmoitukseen tärppäsi ja sain pestin taidehistorian ja kulttuurihistorian opettajana Muurlan evankelisessa opistossa. Kulttuurihistoriaa opetettiin Muurlassa kuten lukuisissa erilaisissa opistoissa Turun yliopiston avoimen yliopiston monimuoto-opetuksena. Ajelin Turusta Muurlaan opettamaan, oppimateriaalit olivat huolella laadittuja kirjallisia ja kuvallisia aineistoja, ja opettajat Turusta tulivat ääninä luokkahuoneeseen. Puhelinopetus oli innovatiivista ja uutta; aineistojen kanssa sen ajan Zoom. Opettajakin oli uudenlainen: ”tutor”.

1994 tarvittiin lisävoimia kulttuurihistorian avoimen opetuksen suunnitteluun, kun ensin Totti Tuhkanen ja sitten Katriina Mäkinen pitivät paussia suunnittelutöistä. Astelin Lemminkäisenkadun punatiilikolossiin etsimään avointa yliopistoa ja uusia haasteita kulttuurihistorian monimuoto-opetuksen tehtävien parissa. Teimme uusia kursseja kuten Naisen ja Perheen historia, tuotimme sen aineistot, koordinoimme opistojen opetusta, koulutimme niiden tutoreita. Opistoja ja opiskelijoita oli paljon. Laman keskellä opinnot vetivät ja toimintaa kait resursoitiinkin riittävästi.

Lemminkäisenkadulla oli sokkeloista, kerroksia, käytäviä, sisäpiha ja työhuoneita, joissa ei aina ollut paljon päivänvaloa. Avoin yliopisto oli kuitenkin dynaaminen, oppimisen ja sivistyksen palavalla asialla. Pedagogiikkaa kehitettiin ja konstruktiivinen oppimiskäsitys iskostui kalloihin.

1996-1998 Tapio Onnela siirtyi toisiin hommiin, tietoverkkotyyppisiin luulisin, ja hoidin avoimen iltaopetuksen päätoimisen tuntiopettajan tehtävää kaksi lukuvuotta. Pedagogiset uudistukset hiipivät iltaopetukseen hitaammin ja opetus oli luentoja klo 16-20. Perheessä oli päiväkoti-ikäinen taapero enkä ihan muista, missä hän oli kaikki ne illat. Kuten opistojen kautta tapahtuneessa monimuoto-opetuksessa, myös avoimen iltaopetuksessa kulttuurihistoria oli kuitenkin myös ennakkoluuloton ja integroi avointa ja tutkinto-opetusta. Se ei ollut itsestäänselvyys paljon muualla kuin kulttuurihistoriassa.

Avoimen yliopiston rooli kulttuurihistorian kehitykselle on ollut tärkeä ja luulen, että kulttuurihistoria on jakanut sen kanssa samantapaiset yleiset arvot tiedon avoimuudesta, avoimesta saatavuudesta ja hierarkioiden madaltamisesta. Toivottavasti jatkamme näiden toimintatapojen puolustamista.

2000-luvun alussa avoimessa opettanut Silja Laine muistelee:

Minulle työskentely avoimessa yliopistossa, joka oli osa DataCityssä sijaitsevaa Täydennyskoulutuskeskusta eli Täykkäriä, oli ponnahduslauta monenlaisiin yliopistotöihin. Ehdin toimia täyspäiväisenä avoimen yliopiston koulutussuunnittelijana vajaan vuoden, mutta senkin jälkeen tein vielä erilaisia keikkatöitä verkkokurssien parissa ja luennoitsijana vuosien ajan. Vuosi oli 2001 ja olin vielä vanhempainvapaalla, kun Katriina Mäkinen soitti, ja kysyi, haluaisinko tulla pikaisella aikataululla opettamaan virtuaaliyliopiston verkkomoduuleita. Vastasin reippaasti kyllä, vaikka en ollut ihan varma, mikä on virtuaaliyliopisto tai verkkomoduuli. Lähdin siis alkuvuodesta etsimään DataCitystä Katriinaa ja kulttuurihistorian huonetta. Rekrytointi oli nopea, sillä edellinen työntekijä, kuten myös sitä edellinen, oli siirtynyt päätoimisesti tutkimuksen pariin saatuaan väitöskirjan tekemiselle rahoitusta. Huoneessa tuntui olevan jonkinlaista taikaa.

Huoneen numeroa en muista, mutta se sijaitsi pitkän ja kapean käytävän varrella. Ikkunaa ei voinut kesälläkään avata, sillä kadun toisella puolella sijaitsevan LSO:n makkaratehtaan hajut olivat tyrmääviä. Huoneessa oli kirjahyllyt ja vaikka päätehtäväni oli verkkomoduulien suunnittelu ja tuutorointi (opin nopeasti, että se tarkoittaa käytännössä opettamista perus- ja aineopintojen verkkokursseilla), emme tainneet ihan vielä täysin luottaa teknologiaan, sillä papereita printattiin valtavat määrät ja kirjahyllyt olivat täynnä kansioita. Jotkut käytävän esteetikot käyttivät vain punaisia tai vain keltaisia kansioita, mutta minun huoneeni täyttyi kaikenkarvaisista papereita pursuavista kansioista. Paperittomasta toimistosta jo puhuttiin, mutta silti jotenkin tuntui, että vain paperilta saattoi lukea ”oikeasti”. Muistan jonkinlaisen epätietoisuuden sen suhteen, mitä pitäisi printata ja miksi. Oliko hyvä työntekijä sellainen, joka printtaa ja lukee huolellisesti kaiken paperilta vai se, joka säästää paperia ja luontoa? Muistan, että joku käveli huoneeni ohi, näki paperipinot pöydälläni ja huokaisi: ”Ja metsää kaatuu”.

DataCityn työhuoneet olivat kaikki samanlaisia, vain johtajilla oli käytävän päässä suuremmat huoneet.  Kokoushuoneet olivat suoraan sanoen aika ankeita. Ensimmäisellä työviikolla oli kolmen tunnin kokous ilman kahvia ikkunattomassa huoneessa. Ihmiset olivat kuitenkin onneksi mukavia ja koko ajan oli meneillään jotain uudistamista ja kehittämistä. Pääsin myös luennoimaan peruskurssilla, mikä oli jännittävää, sillä opiskelijoita saattoi olla jopa 140, ja kysymykset saattoivat olla mitä tahansa. Avoimessa yliopistossa opiskelijoita tuli monenlaisista taustoista ja opin tuon vuoden aikana valtavasti opettamisesta, ihmisistä ja avoimien yliopisto-opintojen yhteiskunnallisesta merkityksestä – sekä tietysti verkkopedagogiikasta.  Kun työelämä siirtyi pandemian alkaessa keväällä 2020 verkkoon, moni ihmetteli, miten opetus voi ikinä toimia verkossa tai miten etäkokouksissa pitäisi toimia. Minulla oli paljon hyötyä 2000-luvun alussa saamistani opeista opiskelijoiden aktivoimisesta ja ryhmädynamiikasta. Tekniikan kehityksestä huolimatta jotkut perusasiat ovat säilyneet aika samanlaisina.

Kävin kuitenkin myös usein kulttuurihistorian oppiaineen tiloissa Arwidssoninkadulla, sillä yhteistyö kampusopetuksen kanssa oli tiivistä. Palkkarahoillani ostin kevään tullen uuden polkupyörän, jolla ajelin torstaisin kasarmille kulttuurihistorian oppiainepalavereihin. Vuoden päättyessä siirryin sinne kokonaan, sillä kuten edeltäjiäni, oli minuakin onni potkaissut. Pääsin mukaan tutkimusprojektiin ja muutin puutaloon kasarmialueelle. Muutto oli vaivaton, sillä jo avoimen yliopiston suunnittelijana olin tuntenut itseni osaksi kulttuurihistorian opettajien ja tutkijoiden työyhteisöä. Jo ensimmäisessä palaverissa minun mielipidettäni kysyttiin. Olin niin häkeltynyt, että en enää muista, mistä oli kyse, mutta tuntui mukavalta olla alusta asti olla osa työyhteisöä, jossa asioista keskustellaan.

Opiskelijoiden muistelmia: keski-aikanäyttely ja antiikin pidot – monimuotoisia ja antoisia opintoja innostuneen ja motivoituneen porukan kanssa

Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Elina Karvo:
Kulttuurihistorian opiskelun pariin päätyminen oli oikeastaan vahinko. Lähdin syksyllä 2006 Huittisiin Länsi-Suomen opistoon suorittamaan historian ja taidehistorian perusopintoja, mutta koska meillä tuutorina ollut henkilö ei kuitenkaan saanut – syystä jota en muista – tuutoroida meille historian kursseja, vaihtuivat toiset perusopinnot kulttuurihistoriaan. Siitä alkoi oma polkuni kulttuurihistorian kanssa, joka on jatkunut näihin päiviin asti. En tainnut hakea pääsykokeillakaan enää muiden yliopistojen historia-aineisiin, koska kulttuurihistoria vei niin totaalisesti mennessään. Huittisissa meitä oli pieni, mutta innokas historian opiskelijoiden joukko. Perusopintojen aikana teimme esimerkiksi keskiaika-näyttelyn opiston aulaan sekä pidimme kevään päätteeksi pienen miniseminaarin englanniksi erinäisistä aiheista.

Hain Huittisissa vietetyn lukuvuoden jälkeen opiskelemaan kulttuurihistoriaa Turkuun, mutta jäin kulttuurihistorian omassa pääsykokeessa toiselle varasijalle – niin lähelle, mutta silti niin kauas! Halusin kuitenkin jatkaa kulttuurihistorian opintoja ja niinpä päädyin seuraavaksi lukuvuodeksi Kauniaisiin Työväen Akatemialle. Virallisesti opiskelin kieli ja kulttuuri -linjalla englannin kursseja, mutta niiden ohessa tein myös kulttuurihistorian aineopinnot. Rutistus oli valtava, sillä tuohon 35 op:n suorittamiseen kuului myös proseminaaritutkielman kirjoittaminen. 35 opintopistettä sekä muutama kielikurssi tuli saada valmiiksi muistaakseni helmi- tai maaliskuun loppuun mennessä, jotta ehdin saada tarvittavat paperit avoimen väylän hakuun. Jollain sisulla puolen vuoden rutistus onnistui, ja pääsinkin sitten väylän kautta sisään Turun yliopistoon syksyksi 2008 lukemaan pääaineena kulttuurihistoriaa.

Opiskelu avoimessa oli mainio tapa päästä sisään yliopisto-opintoihin. Hanne Koiviston kommentit esseistä ja proseminaaritutkielmasta ovat jääneet mieleen kannustavina ja rakentavina, ja Hannen palautteista olen itsekin oppinut paljon palautteenannosta, kun myöhemmin olen opetustehtävissä ollut. Opiskelu opistoissa oli mukavaa, koska ei tarvinnut puurtaa yksin, vaan sai keskustella ja tsempata muiden kanssa. Tämä korostui etenkin aineopintojen kohdalla, kun aikataulu oli tiukka ja tavoite korkealla.
Olen päässyt viime vuosina takaisin avoimen yliopiston pariin kurssien tuutoroinnin kautta. Avoimen opiskelijat ovat innokkaita ja motivoituneita oppimaan uutta, ja heidän monipuoliset taustansa luovat kursseilla kiinnostavia keskusteluja ja näkökulmia kulttuurihistoriaan.

Opintokyselyissä useimmat opiskelijat korostavat kulttuurihistoriallisen tiedon kokonaismerkitystä oman humanistisen ajattelunsa perustana: puhutaan maailmankuvan eheytymisestä, ajattelutaidon kehittymisestä, sosiaalisista valmiuksista, ammatillisesta pätevyydestä ja opiskelevasta elämäntavasta – intohimosta historiaan. Toisaalta historian tutkimuksen uusien sektoreiden tietoa vaikkapa naisen historiasta, populaarikulttuurista ja elokuvasta pidetään kulttuurihistorian jatko-opintoihin motivoivana. (Uusi kasvusuunta – monimuoto-opetus. Kulttuurihistoria NYT 1994-95.)

Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Liisa Lalu:
Törmäsin kulttuurihistoriaan avoimen opinnoissani Kauniaisissa Työväen Akatemiassa. Olin lukion jälkeen hakenut yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja kun opiskelupaikka ei auennut, muutin hyvän ystäväni kanssa Kauniaisiin viettämään välivuotta opiskellen yhteiskuntatieteitä ja kulttuurintutkimusta. Päädyin tekemään kulttuurihistorian avoimen yliopistojen perusopintoja, jotka tempaisivat minut mukaansa Martin Guerren paluun (Natalie Zemon Davisin teoksen suomennos ilmestyi 2001) ja Hannu Salmen Vuosisadan lapset (2002) -teosten myötä.

Perusopinnoissa minulle avautui uusi moniulotteisempi ja laajempi näkökulma menneisyyteen. Kulttuurihistoriassa menneisyyden ihmisten elämä ja maailma tuntui tulevan lähemmäs, aiempaa samaistuttavammaksi arjen historian ja monipuolisten aineistojen ja näkökulmien kautta. Samalla kuitenkin kasvoi ymmärrys siitä, miten menneisyyden elämät ja ilmiöt ovat saavuttamattomissa, meidän tulkittavissamme. Kulttuurihistorian perusopinnoista muistan edelleenkin oppineeni monia historiantutkimuksen perusasioita esimerkiksi lähdekritiikistä: sen kysymisen, kuinka tiedämme sen, mitä tiedämme.

Kulttuurihistoria avasi siis minulle menneisyyteen uudenlaisen katseen. Pääsimme perusopinnoissa kuvittelemaan menneiden ihmisten elämää myös antiikin pidoissa, jotka järjestimme jonkun opintokokonaisuuden suoritustapana. Siinä antiikin ruokia valmistaessa Työväen Akatemian keittiössä ja pidoissa viiniä maistellessa koko opiskelijaporukkamme yritimme aistia ja kuvitella itsemme vuosituhansien takaiseen ympäristöön. Tuntui että vielä 2000-luvun alussa kulttuurihistoria oli muita oppiaineita edellä opintojen innostavuudessa ja monimuotoisuudessa.

Kauniaisten vuoden jälkeen vietin vielä muutaman välivuoden tehden avoimen opintoja työskennellen samaan aikaan. Päädyin myös palaamaan Työväen akatemiaan tekemään kulttuurihistorian aineopinnot, joissa tutustuin myös Elinaan. Se oli tiivis puristus, mutta myös innostava, kun pääsimme tutkimuksen ohella lukemaan proseminaarissa muiden opiskelijoiden töitä. Muistan, kuinka jännittävää oli myös muutaman Turun reissun myötä tavata muita kulttuurihistorian avoimen opiskelijoita sekä niitä opettajia ja tutkijoita, joiden tekstejä olin innostuneena ja ihmeissäni lukenut. Ja ajatella – täällä sitä nyt sitten heidän kanssaan työskennellään!

En varmasti enää koskaan pääse irti kulttuurihistoriasta. Olen naimisissa sen kanssa lopun ikääni, naurahtaa Heli Vanto. Hän on vastikään saanut valmiiksi kulttuurihistorian cum laude approbatur -arvosanan avoimessa yliopistossa. Kaksi vuotta sitten Heli totesi, että jostakin täytyi saada aikaa itselle, sillä terveydenhoidon opettajan työ, aviopuoliso ja neljä lasta täyttivät hänen elämänsä. Tuo oma aika löytyi avoimesta yliopistosta kulttuurihistoriasta. – Mies ei oikein ymmärtänyt opiskelun aloittamista eikä ole myöhemminkään aina nähnyt, mitä järkeä on opiskella humanistisia aineita. Mutta lapsista jo aikuisikään ehtineet, itsekin opiskelevat nuoret ovat koko ajan kannustaneet. […] On ihan kyltymätön olo. Tuntuu, että haluaisin suorittaa opintoni uudelleen ja perehtyä sellaisiin asioihin, joihin en aikaisemmin ehtinyt. […] Olen kyllä aina ollut kiinnostunut historiasta, mutta nyt se on avautunut aivan uudella tavalla. Tuntuu, että olen ymmärtänyt historian idun! Koulun historia oli pelkkiä sotia ja vuosilukuja. Kulttuurihistorian opinnoissa minua viehättää erityisesti suuri valinnanvapaus: saa perehtyä sellaisiin asioihin, jotka kiinnostavat. […] Tietenkin opiskelu vie aikaa ja sen vuoksi on pakko luopua jostakin muusta – esimerkiksi TV:n ylettömästä katselusta, puhelimessa lörpöttelystä ja naistenlehtien lukemisesta! Joskus olen tinkinyt vähän yöunistakin. Ajan löytäminen opiskeluun on pikemminkin järjestelykysymys, heläyttää Heli Vanto, joka aikoo vakaasti jatkaa opintojaan. (Totti Tuhkanen: Kulttuurihistoria avartaa maailmaa… Kulttuurihistoria NYT 1995-96.)