Kulttuurihistorian tutkija ja yliopisto-opettaja Paavo Oinonen kertoo tässä jutussa Telematiikka-kurssista, jossa kokeiltiin korkeakouluopetusta etäyhteyksillä aikana, jolloin Internet oli vasta tulossa ensimmäisiin suomalaiskoteihin. Kirjoitus liittyy blogissa aiemmin julkaistuihin Kulttuurihistorian Tilat -kirjoitussarjan juttuihin etäopetuksesta ja avoimesta yliopistosta.

Kulttuurihistorian avoimen monimuoto-opetuksella oli jo 1990-luvun puolivälissä takanaan pitkä historia, jota on ansiokkaasti käsitelty Kulttuurihistorian tilat -blogeissa. Vuonna 1995 pääsin tutustumaan tähän opiskelumuotoon. En tosin kirjautunut avoimeen, vaan tulin valituksi Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen kurssille Telematiikka opetuksessa. Avoimen opetus oli tuolloin osa Täydennyskoulutuskeskuksen organisaatiota ja yksiköt toimivat yhteisissä tiloissa.

Tammikuussa 1995 olin aloittanut kulttuurihistorian oppiaineessa valtion työllisyysvaroilla palkattuna tutkimusassistenttina, ja miltei samaan aikaan sain ilmoituksen hyväksynnästä aiemmin hakemaani koulutukseen. Kokonaisuus oli mittava, sillä työskentelyä oli 360 tuntia. Tuolloisella mitoituksella se oli yhdeksän opintoviikon laajuinen. Opintoviikko tarkoitti noin 40 tunnin viikkotyöaikaa. Koulutusta tuli olemaan paljon, myös virastotyöaikana, joten tarvitsin luvan esimieheltäni professori Keijo Virtaselta. Se heltisi hetkessä kannustuksen kera.

Kurssi osoittautui kiinnostavaksi ja antoisaksi. Sitä veti Täydennyskoulutuskeskuksen suunnittelija Merja Jalava. Opiskeluryhmämme oli pieni, alle kymmenen henkilöä, jotka työskentelivät tai olivat työskennelleet opetuksen alalla. Kokonaisuus oli rahoitettu työllistämisvaroilla, joten osallistujat olivat joko työttömyysuhan alaisia tai peräti vailla työtä. Maa oli parhaillaan pyristelemässä irti lamasta. Symbolisia jäähyväisiä sille antoivat joukkueurheilun hyvät uutiset. Kevään edetessä Suomi voitti ensimmäisen kerran MM-jääkiekkokultaa ja paikallinen TPS seitsemättä kertaa jääkiekon Suomen mestaruuden.

Kurssi sisälsi lähi- ja etätyöskentelyä. Meille tähdennettiin, ettei ollut syytä puhua etäopetuksesta vaan monimuodosta, jossa käytettiin erilaisia työvälineitä ja oppimisen muotoja. Perustyökaluina olivat puhelin, telefax, sähköposti ja verkkosivusto.

Sekin valkeni, ettei opettajan kuulunut monimuodossa sanoa viimeistä sanaa ja tietää heti oikeaa vastausta, vaan hänestä tuli oppimisen mahdollistaja. Tämä kytkeytyi tuolloin monille tuttuun konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen, jonka mukaan oppijaa ohjaillaan ottamaan vastuuta ja rakentamaan osaamistaan entisen päälle.

Kokonaisuuden kiintoisuutta lisäsi outo avaintermi ”telematiikka”. Opimme, että se oli ranskalaista alkuperää (télématique) ja muodoste telekommunikaatiosta ja informatiikasta. Sittemmin kurssiraporttimme esipuhe kertoi: ”Tällä kurssilla telematiikalla ymmärrettiin elektronisten välineitten, prosessien ja strategioiden käyttöä vuorovaikutteisessa oppimisessa, kun kaksi tai useampia maantieteellisesti kaukaista kohdetta kommunikoi keskenään.” Hyödynsimme puhelinneuvottelujen lisäksi ainakin videokonferenssia ja jo mailleen mennyttä audiografiikka-työkalua.

Kuva: Telematiikka opetuksessa -kurssin lopputyö oli kahden koulutuskeskuksen yhteisjulkaisu Telemaattisia yhteyksiä (1995). Kurssilaisten artikkeleissa reflektoitiin koulutus- ja oppimiskokemuksia ja otettiin osaa tietoyhteiskuntakeskusteluun. Raportin kannen suunnitteli ja taittoi Tomi Ahti, joka myös keksi julkaisulle nimen.

Kiehtovinta oli, että Turun pienryhmä oli osa suurempaa kurssia. Toinen kotimainen yhteistyökumppani oli Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskuksen opintoryhmä. Nämä kaksi suomalaista opiskelijakatrasta osallistuivat yhdysvaltalaisen Penn Staten yliopiston järjestämään neljä kuukautta kestäneeseen kansainväliseen opintojaksoon Teleconferencing in Distance Education. Olimme siis pienkurssi toisen isomman sisällä. Sateenvarjomaista kokonaisuutta johti Penn Staten professori Michael Moore, jota ei pidä sekoittaa tunnettuun dokumenttielokuvien ohjaajaan.

Mukana oli neljä yhdysvaltalaista ryhmää, Meksikosta kaksi ja yksi ryhmä Virosta. Kaikki opiskeluyksiköt toimivat eri maantieteellisissä pisteissä ja olivat yhteydessä toisiinsa telesillan kautta. Parhaimmillaan samalla hetkellä puhelinlinjoilla oli 90 osallistujaa.

Nyt Zoomin maailmassa tämä vaikuttaa melko triviaalilta, mutta tuolloin tuntui siltä, että olimme todella mukana uudessa oppimisen muodossa. Muun muassa telesillat piti tilata ja valmistella etukäteen. Kun linjat avautuivat, oli jännitettävä, toimiiko kaikki ja kuuluuko hyvin. Kaikki ei aina mennyt suunnitellusti, vaan pulmia riitti ja odottelu tuskastutti.

• Väki näyttää rentoutuvan.
• Keskittyneitä osanottajia.
• Odotuksen tunnelmaa. Ryhmä on rauhoittunut kuunteluun.
• Jotain epäselvää tilanteessa. Ryhmässämme tyytymättömyyttä johonkin.
• Ryhmä vaipuu kuulolle, tekee muistiinpanoja kuunnellen Mooren puhetta…

Tuulikki Grönberg kirjasi kurssiartikkeliinsa opiskelijan tuntoja kansainvälisessä sessiossa. Lähde: Tuulikki Grönberg: ”Kurssiväestä meidän ryhmäksi”. Telemaattisia yhteyksiä (Paavo Oinonen et al) 1995, 13.

Jälkikäteen arvioiden tuntuu, että opimme paljon kulttuurisesta vuorovaikutuksesta ja aikatauluttamisesta kuin myös ennakkovalmistelun tärkeydestä. Seitsemän tunnin aikaeron takia uudella mantereella luurit nostettiin aamulla, kun taas me vietimme kahvimukien ääressä lauantai-iltapäiviä. Turun ryhmää kv-konferenssitapaamisissa veti värikkääseen tapaansa avoimen monimuoto-opetuksen johtava suunnittelija Jorma Rinta-Kanto.

Tässä kohdin on valaistava, miten tämä liittyy kulttuurihistorian avoimen opetukseen. Osaltani monella tapaa. Avoimessa työskentelivät suunnittelijat Katriina Mäkinen, Totti Tuhkanen ja Leena Rossi, joka toimi 90-luvun puolivälissä Katriinan sijaisena. Opettajina olivat lehtori Hanne Koivisto ja päätoiminen tuntiopettaja Kirsi Tuohela. He olivat minulle entuudestaan tuttuja kulttuurihistorian monimuoto-opetuksen konkareita. Ainakaan tuolloin he eivät olleet mukana kansainvälisellä Teleconferencing-kurssilla, jollaisia tiesin järjestetyn aiemmin. Monimuoto-osaamista heillä oli entuudestaan, mutta monet muut Turun avoimen opetuksen suunnittelijat osallistuivat kevään 1995 kansainvälisiin telesessioihin.

Rintakannon johtamissa lauantain kv-seminaareissa kurssiryhmämme oli siis kooltaan moninkertainen. Muistikuvani mukaan eritoten kasvatustieteiden ja psykologian oppiaineiden suunnittelijat kuuluivat lauantai-iltapäivien osallistujiin. Minulle tämä oli verraton tilaisuus tutustua avoimen monimuoto-opetuksen väkeen.

Noihin aikoihin suunnittelija Leena Rossi tiedusteli, olisinko kiinnostunut arvioimaan korvausta vastaan kulttuurihistorian avoimen monimuoto-opiskelijoiden opintosuorituksia. Niin esseistä kuin tenteistä kuului antaa arvosanan ohella ohjaava sanallinen palaute. Vastasin epäröimättä kyllä. Kokoaikaisten suunnittelijoiden ja opettajien työaika ei riittänyt kaikkeen, sillä opiskelijoita oli paljon ympäri Suomea ja ulkomailta myöten. Pian myös suunnittelija Totti Tuhkanen tuikkasi käteeni pinon tehtäviä. Tämä kaikki oli mieluisaa työttömyysuhan alla elävälle. Asiat johtivat toiseen.

Kun Totti siirtyi syksyllä 1997 tutkimusvapaalle, minulle tarjoutui tilaisuus astua sijaisena valtavilta tuntuneisiin suunnittelijan saappaisiin. Olihan hoidettavana massiivinen perusopintojen suorittajien joukko ja opistoyhteistyö. Katriina Mäkinen vastasi aineopinnoista, mutta oli kaikessa tukena. Kaikkiaan kulttuurihistorian avoimen tiimi oli ammattimainen ja mukava, joten tunsin solahtavani vaivattomasti tehtävään. Jo mainittujen kulttuurihistorioitsijoiden ohella tärkeitä tukihenkilöitä olivat kurssisihteerit Anitta Lehtonen ja Elina Iso-Ilomäki. Turvan tunnetta antoi käyty Telematiikka-koulutus ja ymmärrystä monimuoto-opiskelusta olin ehtinyt täydentää muilla opinnoilla.

Telematiikka on muuksi muuttunut ja menneisyyttä entisessä muodossaan, mutta luulenpa, että nuo monien jakamat monimuoto-opetuksen kokemukset, virtuaaliyliopiston opit ja halu oppimisteknologian hyödyntämiseen ovat olleet perustana korona-ajan onnistuneelle etä- ja hybridisiirtymälle.

Teksti: Paavo Oinonen

Kulttuurihistorian Tilat -kirjoitussarja