Luitko jo päivän uutiset? Vaikuttiko jokin liian paksulta ollakseen totta? Olet ehkä ahmaissut rasvaisen aprilliankan, vaikka myönnettäköön, että joskus totuus on tarua ihmeellisempää. Sanomalehtien aprilliuutiset on vanha keksintö ja suomalaislehdistössäkin niitä on vilahdellut huhtikuun ensimmäisinä jo kauan sitten. Tehdäänpä seuraavaksi pieni pyrähdys 1800- ja 1900-luvun vaihteen aprillipiloihin.

Kansalliskirjaston Digipalvelusta löytyy ensimmäiset maininnat suomenkielisen lehdistön aprillipiloista 1890-luvulta. Hämeenlinnassa julkaistu maakuntalehti Hämäläinen tunnusti nöyränä, että he olivat langenneet peräti kolmeen aprillijuttuun, jotka he olivat kopioineet lehteensä muualta.

Aprillijuttuja pääsi viime lauvantai-lehteemme kokonaista kolme kappaletta. Perätön ankka oli se Uudesta Suomettaresta lainattu juttu, että Humlebergin huvilassa joku akka olisi suistunut kaivoon. Samoin oli se Päivälehdestä lainattu ”uutinen”, että Pielisjärvellä kaksi ihmistä oli tavattu nälkään kuolleena, valhe. Ja että Barcelonan satamassa koko joukko laivoja oli palanut, se myös oli ulkomaan sanomalehtien lentoon panema Aprilli-juttu. (Hämäläinen 6.4.1892)

1800-luvulla oli tavanomaista, että uutisia ja muuta sivuntäytettä otettiin muista lehdistä ja kopioitiin sanatarkasti tai vähän muunneltuna omaan lehteen. Hämäläisen toimitus oli rohkea tunnustaessaan kömmähdyksensä, mutta toisaalta tapaus kuvasti hyvin lehtien toimittamisen hankaluutta. Toimittajien oli vaikeaa tietää, mikä oli totta ja mikä ei, kun juttuja otettiin vastaan lukijoilta ja kun niitä lainailtiin muista lehdistä. Oli pakko tunnustaa, jos oli tehnyt virheen, koska sen oli todennäköisesti myös joku kilpailijalehti vahingonilolla huomannut ja siitä huomauttanut, ja piti kuitenkin pitää kasvonsa ja lukijansa. 1800-luvun loppupuoliskon kasvavalle lehdistölle oli ominaista kova kilpailu lukijoista. Kaikille aviiseille ei riittänyt lukijoita.

1800-luvun lopun vahvasti politisoitunut ja lukijoista keskenään kilpaileva lehdistö näkyi myös ilkeämielisissä ”aprillipila”-jutuissa, kuten tässä, jossa Vasa Tidning oli kommentoinut kilpailijalehtensä ”suunnanvaihdosta”:

Aprillipilana kertoo V. T. eilen että Vasa Nyheter samasta päivästä tulee esiintymään järkevästi ja puolueettomasti. Tokkohan kukaan lie antanut narrata itseään! (Pohjalainen 2.4.1896)

1890-luvun puolivälissä ainakin jotkut lukijat osasivat odottaa aprillipiloja, koska esimerkiksi uutista jäänmurtajan saapumisesta Helsinkiin luultiin aprillipilaksi.

Tämän mahtavan jäänsärkijän tulo muutoin on helsinkiläisten hauskimpia kevätpäiviä. Miehissä sitä silloin riennetään vastaanottamaan kauas meren ulapalle. Siellä juostaan kilpaa sen kanssa ja pyritään niin lähelle kuin mahdollista sen avonaista väylää. Kaikeksi onnettomuudeksi pääsi Murtaja kuitenkin viime kevännä satamaan ilman tällaista juhlallista vastaanottoa; se veitikka kun tuli aprillipäivänä ja sen tuloa koskeva uutinen sanomalehdissä yleensä luultiin aprillipilaksi, siten jäi näkemättä koko lysti, vaikka olisi ollut niin hyvää aikaakin, kun sattui olemaan sunnuntaipäivä! Nyt sen tulosta tänne ei vielä ole toivoakaan pitkiin aikoihin. (Savo-Karjala 10.4.1895)

Murtaja oli vuonna 1890 valmistunut Suomen ensimmäinen jäänmurtaja. Tässä videossa jäänmurtaja Tarmo otetaan iloisesti ja uhkarohkeasti vastaan vuonna 1928:

1800- ja 1900-luvun vaihteessa aprillia laskettiin myös huhtikuun viimeisenä päivänä. Tammerfors-sanomalehti raportoi 30.4.1895, että Pohjoisnavalle yrittäneen tutkimusmatkailija Peder Nansenin lähettämä, viestiä kantava ilmapallo oli löydetty Tampereen läheltä Teiskosta ja sitä saattoi tulla katsomaan torille ennen kuin se palautettaisiin Tanskaan. Tutkimusmatkailija Fridtjof Nansen oli kylläkin yrittämässä Pohjoisnavalle, mutta Peder Nansen saattoi olla viittaus tanskalaiseen kirjailija-toimittaja Peter Nanseniin, joka oli kääntänyt muun muassa suomalaista kirjallisuutta tanskaksi. Tampereen Uutiset raportoi, että väki oli langennut kaikista vihjeistä huolimatta ansaan:

Herkkäuskoista väkeä näyttää Tampereella löytyvän enemmin kuin kyllin. […] Todeksi sen miltei kaikki kuitenkin uskoivat ja lukematon joukko väkeä tulvasi illan suussa hevostorille kuuluisaa palloa katsomaan. Palatessaan kukin kyllä jo ymmärsi tulleensa ”aprillatuksi”, mutta mennessä ei tämmöistä lainkaan aavistettu. (Tampereen Uutiset 1.5.1895)

Tammerfors oli mahdollisesti saanut innoituksen tähän juksaukseen Saksasta. Berliner Tageblatt oli nimittäin uutisoinut 1.4.1895, että Fridtjof Nansen oli päässyt viimein Pohjoisnavalle (hän ei koskaan päässyt sinne) ja tähän syöttiin olivat tarttuneet monet italialaiset ja ranskalaiset lehdet, muun muassa kuuluisa Figaro.

Eikä tässä vielä kaikki: Tammerforsin pilan otti todesta myös ruotsalaislehdistö. Lehden ilmestymisen jälkeen Uudestakaupungista oli Tampereen Uutisten mukaan sähkötetty Ruotsin kuninkaalle ja Aftonbladetille Nansenin pallon löytämisestä: ”Nansenin pallo pudonnut Teiskon kappeliin Tampereen lähellä. Pohjoisnapa saavutettu heinäkuun 14 p. 1894. Kaikki hyvin, mutta pyytää apumatkuetta Huippuvuorten kautta.” Kun Aftonbladetin toimitus kysyi pikasähkeellä lisätietoja, vastattiin, että uutinen olikin väärä ja että tarkempi selitys tulisi postissa.

Ilmapallo oli keskiössä myös Wiipuri-lehden vuoden 1908 aprillipilassa. Kaksi ruotsalaisupseeria oli kuulemma laskeutuneet sen avulla viipurilaiseen Papulan metsään. Eräs pietarilainen lehti kopioi tämän uutisen palstoilleen, joka johti siihen, että Ruotsin konsulaatista tehtiin virallinen tiedustelu miesten kohtalosta.

1800- ja 1900-luvun vaihteen ihmiset sai ilmeisesti hyvin liikkeelle lupaamalla heille nähtäväksi eksoottisia eläimiä tai luonnonilmiöitä. Tampereen Uutiset laski liikkeelle aprillijutun, että kuuluisa Barnumin eläinnäyttely oli saapunut Kalevankankaalle:

[…]toivomme, etteivät ne arvoisat lukijat, jotka mainitun aprillipilan vuoksi saivat asiaa Kalevankankaalle, siitä ole kovasti suutuksissaan, sillä vaikka he eivät saaneetkaan nähdä Barnumin eläinnäyttelyn ihmeitä, niin saivathan siihen sijaan hetkisen hengittää terveellistä kevätilmaa ja nauttia keväisestä säästä. (Tampereen Uutiset 5.4.1899)

Wiipurin Sanomat taas huijasi lukijoitaan aprillipäivänä 1903, että kaupunkiin oli saapunut Wienistä saakka mursu ja jääkarhu kylpylämatkalle, ja että ne majoittuivat Neitsytniemen kentällä. Pilan oli uskonut jopa lehden oma pakinoitsija ”Jäkkäniska”, joka oli rynnännyt kentälle huomatakseen tulleensa jymäytetyksi. (Eipä siinä, ovathan Itä-Suomessa lomailevat mursut vetäneet ihmisiä töllistelemään myöhemminkin.) Mutta hän sai kuitenkin lievitettyä häpeäänsä sillä, että helsinkiläislehdet olivat menneet Laatokka-lehden aprillipilaan, joka oli eläimeen liittyvä sekin. Laatokassa oli kerrottu, että metsästyskoirat olivat ajaneet erään metsäkauriin Sortavalaan, jossa se oli saatu kiinni ja se oli samalla synnyttänyt kolme poikasta. Tämä oli ihmeellinen tapaus, koska normaalisti metsäkauris saa vain yhden poikasen ja senkin kevätkesällä. Äiti- ja lapsikauriit olikin viety ”juhlasaatossa” kaupungin seurahuoneelle ja sieltä ne oli tarkoitus kuljettaa eteenpäin Korkeasaaren eläintarhaan. Yksi helsinkiläislehti olikin jo ehtinyt käydä Korkeasaaressa katsomassa, olivatko kuuluisat elikot saapuneet, mutta joutui lähtemään tyhjin toimin ja nolona pois.

Luonnonilmiöt taas juoksuttivat herkkäuskoisia lukijoita katsomaan valtavia meteoriitteja, jotka paiskaantuivat huhtikuun ensimmäisinä Viipuriin vuonna 1896 ja Raumalle vuonna 1909.

Sanomalehtien aprillipiloissa korostuvat luonnollisesti ajankohtaiset asiat. Esimerkiksi 1905 uutisoitiin, että Haminan sairaalaan oli tuotu 53 sotilasta ”Mandshurian sotanäyttämöltä” ja kaksi japanilaista sotavankia. Venäjän ja Japanin välinen sota käytiin vuosina 1904–05 ja sitä on luonnehdittu ensimmäiseksi nykyaikaiseksi sodaksi.  Keväällä 1905 Mantšuriassa käytiin suuri taistelu, joka päättyi japanilaisten voittoon. Kerrottakoon, että Venäjän itäisimmästä nurkasta Haminaan on tuhansia kilometrejä matkaa, joten pitkän matkan taittoivat potilaat ja vangit.

Karjala-lehti uutisoi huhtikuun ensimmäisenä 1914, että pitkään etsitty Mikael Agricolan hauta oli viimein onnistuttu löytämään Viipurin vanhasta tuomiokirkosta. Jutussa valitettiin, ettei kuvia ehditty vielä ottamaan – niitä olisi seuraavan päivän lehdessä – mutta lukijat ja lehtien toimittajat olisivat tervetulleita seuraamaan arkun avaamista klo 12. Onnistuneessa aprillijutussa on sopivasti totta ja tarua. Tässäkin tapauksessa Agricolan haudan oli arveltu olevan jossain päin Viipuria ja mahdollisesti juuri tässä kirkossa, mutta sitä ei ollut onnistuttu löytämään. Uutinen kopioitiin totena ainakin kahteen muuhun lehteen. Jälkihuomautuksena mainittakoon, ettei Agricolan hautaa ole löydetty tähän päivään mennessä.

Paitsi että aprillipilat olivat hauskaa ja melko viatonta viihdettä, niillä oli erään pakinoitsijan mukaan myös yleisöä kasvattava tehtävä: ne ohjasivat heitä lähdekriittisiksi – vähintään kerranpari vuodessa, aprillina ja mätäkuuna. Tämän Rauman lehdessä 1909 julkaistun pakinan mukaan osa lukijoista uskoi vieläkin kaiken mikä sanomalehdessä luki osaamatta käyttää omaa arvostelukykyään, joten tällaiset pilajutut saivat heidätkin tarkastelemaan lehtien sisältöä jatkossa kriittisesti.

Hyvä esimerkki onnistuneesta aprillipilasta ja yleisön arvostelukyvyn testaamisesta tuli Karjalan Sanomilta, joka pyysi lukijoitaan arvaamaan, mitkä uutiset huhtikuun ensimmäisessä numerossa olivat pötyä. Oikein arvanneet palkittiin. Lehti vastaanotti paljon hyviä vastauksia perusteluineen, mutta vain neljä lukijaa arvasi oikein. Aprillijutuksi epäiltiin muun muassa seuraavaa uutista:

Härkä syönyt 400 mkn aterian. Kun joku aika sitten Hollolassa eräässä kartanossa eläinlääkäri piti karjantarkastusta, niin laski hän päällystakkinsa pilarissa olevaan naulaan, jonka vieressä myös kartanon suuri härkä lepäili. Tämä pudottikin palton alas ja alkoi tutkia taskuja. Löysi sieltä lompakon, joka sisälsi yli 400 mk. ja söi sen rahoineen päivineen. Ensin syntyi tästä hälinää. Luultiin, että lompakko on ihmiskäden kautta kadonnut, mutta vihdoin alettiin epäillä härkää. Lääkärimme nukutti härän ja teki leikkauksen, joka todistikin, että härkä oli syönyt tuon kalliin aterian. (Karjalan Sanomat 1.4.1915.)

Tämä oli Karjalan Sanomien mukaan kuitenkin aivan tosijuttu. Aprillipila olikin se, ettei lehdessä ollut aprillipilaa!

Lähteet:

Helsingin Sanomat 12.4.1908

Hämäläinen 6.4.1892

Karjala 1.4.1914

Karjalan Sanomat 1.4.1915, 8.4.1915

Mikkelin Sanomat 7.4.1914

Pohjalainen 2.4.1896

Päivälehti 8.5.1895

Rauman Lehti 6.4.1909, 27.7.1909

Sanomia Turusta 16.4.1903

Savo-Karjala 10.4.1895

Tammerfors 30.4.1895

Tampereen Uutiset 1.5.1895, 5.4.1899

Uusi Suometar 2.4.1896, 5.4.1905

Viipuri 27.4.1895

Kaikista ajanjaksoista herää stereotyyppisiä mielikuvia, joiden oikeellisuus on vaihtelevaa. Kun joku mainitsee käsitteen “klassisen kauden Ateena” moni miettii hohtavia valkoisia patsaita ja tasa-arvoista demokratiaa. Todellisuudessa patsaat olivat muutama vuosituhat sitten värikkäästi maalattuja ja äänestysoikeuskin koski hyvin harvoja yläluokkaisia miehiä. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan niin kutsuttujen penitentiariaattiasiakirjojen kautta, miten alkuperäislähteet korjaavat populaarikulttuurin luomia mielikuvia keskiajasta. Toisaalta voidaan todeta heti alkuun, että on selvää, ettei tässä blogikirjoituksessa tarkastelemani Disenchantment-sarja monilta osin yritä edes pyrkiä historiallisiin reaalimaailman narratiiveihin, joten ne eivät haittaa viihdyttävää katsojakokemusta. Mutta missä määrin sarja haluaa tarkoituksellisesti ratsastaa keskiaikaan liittyvillä stereotypioilla komediamielessä ja minkä verran sarja toistaa niitä tahallaan?

Matt Groeningin sarja Disenchantment keskiajan peilinä

Monista populaarikulttuurin tuottamista keskiaikastereotypioista jännittävin on mielestäni ollut Netflixin tuottama sarja Disenchantment. Sarjan on luonut Simpsoneista tunnettu Matt Groening, joka ei säästele yhteiskuntakritiikkiään ja satiiria tässäkään luomuksessa. Kun sarjan ensimmäisen kauden avausjaksoa tarkastelee keskiajan myyttisen pimeyden näkökulmasta, nousee esiin kolme stereotypiaa: vailla harkintaa ja katumusta harjoitettu silmitön väkivalta, hygienian puute ja noituus. Sarjaa katsoessa korostuvat myös intertekstuaaliset viittaukset lukuisiin kaunokirjallisiin teoksiin, mutta jätän ne jonkun toisen analysoitaviksi.

Avausjaksossa poliittisin perustein solmittava avioliitto on realisoitumassa päähenkilön prinsessa Tiabeanien vastustuksesta huolimatta. Toisesta kuningaskunnasta saapunut sulhanen on alttarilla poimimassa karannutta sormusta, mutta kömpelyydessään osuukin kyyristyessään miekkaan. Vaikuttaa siltä, että fantasiamaailmaan tukevasti sijoittuvan sarjan käsikirjoitukseen on sopinut hienosti juonikuvio, jossa prinssi ei saakaan surmaansa välittömästi vaan kertoo, että voisi vielä pelastua, jos joku vain vaivautuisi nostamaan hänet pois miekan päältä. Kukaan ei kuitenkaan vaivaudu, vaan prinssi menehtyy. Sarjasta piirtyy kautta linjan kuva, jossa väkivalta ja teloitukset ovat täysin jokapäiväisiä ja niihin suhtaudutaan välinpitämättömästi.

Ennen samaisia häitä on kohtaus, jossa morsiamen isä kehuu, miten hän on erittäin puhdas, sillä koirat ovat nuolleet hänet kahdesti. Stereotyyppiseen pimeään keskiaikaan tuntuu olennaisesti kuuluvan räikeä hygienian puute, jopa kylpemiseen liittyviä pelkoja, mutta tämän myytin on kumonnut keskiajan tutkija Hannele Klemettilä: ”Toki keskiajalla haisi pahalta, mutta ei niin paljon kuin kuvitellaan. Euroopassa oli kylpylöitä ja ihmiset rakastivat peseytymistä ja kylpemistä. Likaisuus liittyi siis äärimmäiseen köyhyyteen”. On todettava, että äärimmäisen köyhäkin käytti keskiajalla peseytymiseen ihan vaan vettä ja saippuaa.

Keskiajan arjen historiasta kertovasta Daily Life in the Middle Ages -kirjasta löytyy laaja ja monista näkökulmista kirjoitettu luku, joka käsittelee niin henkilökohtaista hygieniaa kuin kaupunkien jäteinfrastruktuuria.  Paul Newman kirjoittaa, miten etenkin elokuvissa on viimeisen sadan vuoden aikana korostunut, että kaikki yhteiskuntakerrostumat kuninkaista lähtien olivat peseytymättömiä, asuivat kaupungeissa ja kylissä, joissa jätteet ja viemärivedet heitettiin kaduille ikkunaluukuista. Hän toteaa, ettei keskiajan elämä ollut täysin steriiliä, mutta se ei todellakaan ollut myöskään sikolätissä elämistä. Hän kirjoittaa, etteivät keskiajan ihmiset missään välissä vältelleet peseytymistä, vaikka se vaatikin huomattavasti enemmän ruumiillisia ponnisteluja kuin mitä tänä päivänä (veden kantamisen ja lämmittämiseen liittyvä taakka). 

Keskiajan noitarovioiden mielikuvia on käsitelty suurelle yleisölle suunnatuilla areenoilla esim. Ylen podcastissa vuodelta 2020 otsikolla Keskiajan myyttinen pimeys, jossa on haastateltavana ensimmäisessä jaksossa keskiajan tutkija Jaakko Tahkokallio ja toimittajana Harri Alanne. Disenchantment-sarjastakin löytyy ensimmäisestä jaksosta taikuutta harrastava hahmo, jota ei kuitenkaan varsinaisesti kutsuta noidaksi, ja hän saa roolihahmona huomattavasti enemmän tilaa vasta avausjakson jälkeen.

Keskiajan stereotypiat suhteessa penitentiariaattiaineistoon

Miten Disenchantment-sarjan kolme esimerkiksi nostamaani myyttistä pimeän keskiajan elementtiä sitten saavat vastakaikua penitentiariaattiarkiston asiakirjoista? Myöhäiskeskiajalla katolisen kirkon penitentiariaatti käsitteli tilanteita, joissa paavin kuuria myönsi synninpäästöjä ja erivapauksia toimia vastoin kirkon normeja. Asioinnin tavoitteena oli saada lupa poiketa säännöistä tai anoa synninpäästöä rikkeen jälkeen. Näitä anomusasiakirjoja laajoine taustoittavine selityksineen on säilynyt meidän aikoihimme Vatikaanin kansliassa laadittujen kopioiden muodossa.

Väkivaltaan ei penitentiariaatissa suhtauduttu kevyesti. On mielenkiintoista, miten suuressa osassa tapauksista henkirikokseen syyllistynyt anoja kertoo surreensa syvästi toisen osapuolen menehtymistä. Tästä tyyppiesimerkkinä toimii asiakirja vuodelta 1478, jossa aikoinaan Viipurissa asunut Franciscus Karoli kertoo ampuneensa puolustautuessaan väkivallalta vahingossa nuolen, jonka seurauksena maallikko kuoli leukaansa saamasta haavasta. Asiakirjan loppupuolella todetaan: “mutta mainittu anoja ei millään tavoin toivonut mainitun maallikon kuolemaa, eikä muutoinkaan, kuin mitä selostetaan, ei ollut hänen kuolemaansa muulla tavoin syyllinen ja suri sitä suunnattomasti”. Sana doluerit ’hän suri’ toistuu Sara Risbergin ja Salosen Ruotsin Uppsalan kirkkoprovinssin lähde-editiossa vakiintuneena fraasina vuodesta 1414 lähtien yhteensä 63 kertaa. Asiakirjoja editiossa on yhteensä 453, mutta niistä kaikki eivät käsittele väkivaltaisuuksia. 

Puhtauteen liittyviä mainintoja on asiakirjoista vaikea löytää, sillä se ei ollut käsiteltyjen teemojen kannalta keskeistä. Esimerkiksi hakemalla sanalla lavare ‘pestä’ löytyy yksi osuma. Eräässä asiakirjassa vuodelta 1448 kerrottiin Srängnäsistä kotoisin olevasta Nicolaus Magnista, joka oli mukana monimutkaisessa ja monivaiheisessa väkivaltaisessa selkkauksessa. Välittömästi tilanteen jälkeen osallisena olleiden miesten toimintaa kuvataan seuraavanlaisesti: ”Miehet, joiden kanssa mainittu anoja oli kuitenkin solminut rauhan, pesivät toisena osapuolena olleen miehen pään ja tarkasteltuaan haavaa erittäin tarkoin, että se ei ollut hengenvaarallinen, totesivat, ettei lääkärin työpanokselle ollut tarvetta”. Valitettavasti anomuksesta kuitenkin selviää, että loukkaantunut osapuoli oli myöhemmin menehtynyt epäpätevän lääkärin hoidettua häntä. Kuitenkin samaan tapaan kuin nykyään avohaavan toteamisen jälkeen, ensimmäinen toimenpide oli haavan puhdistaminen.

Ruotsalaisista editoiduista penitentiariaatin asiakirjoista ei löydy mainintaa noidista missään muodossa. Jaakko Tahkokallio käsittelee noituutta ja sijoittaa sen erityisesti uuden ajan alun Saksaan. Hän kirjoittaa, ettei sydänkeskiajalla katolilainen kirkko harrastanut minkäänlaista harhaoppisten vainoamista. Kirkon vastaus harhaoppeihin oli suostuttelu ja valistus, sydänkeskiajalla oli satunnaisia maallikoiden muodostamia lynkkausjoukkoja, jotka teloittivat harhaoppisia. Karolingisella ajalla puolestaan oli syytöksiä harhaoppisuudesta, mutta nämä olivat oppineiden teologien tulkintakiistoja. Latinan noituuteen liittyviä sanoja ovat esimerkiksi magus (m.) ja maga (f.). Penitentiariaattia käsittelevä yleisen johdannon sisältävä Wollmanin uusi editio valikoimasta saksalaisista asiakirjoista ei sisällä lukua noituudesta, vaan sen sijaan käsittelee tyypillisiä teemoja, kuten virkakelpoisuutta ja avioliittoja.

Suositeltua suomenkielistä lukemistoa keskiajan suhteen ovat erityisesti kymmenen eri myytin ympärille rakennettu Tahkokallion teos Pimeä Aika, jossa teemat vaihtelevat maan litteydestä maaorjien sortoon sekä kerronnalliseen muotoon kirjoitettu Matkaopas keskiajan Suomeen, jossa on kumottu myyttejä kauniin ja havainnollistavan kuvituksen kera käytännönläheisen oppaan muodossa. Tieteellisistä julkaisuista tarjoaa erittäin hyvän englanninkielisen yleisesityksen Kirsi Salosen laaja johdanto Auctoritate Papae -teoksen alussa.

Hanna-Mari Kupari työstää keskiajan latinan kielellistä vaihtelua käsittelevää väitöskirjaansa Turun yliopistossa Emil Aaltosen säätiön apurahalla. Hänen erityisiin mielenkiinnon kohteisiinsa kuuluu keskiajan arjen historia ja vapaa-ajallaan hän hymyilee aina, kun törmää latinan kielen käyttöön taidenäyttelyissä ja museoissa.

Lähteet:

Auctoritate Papae

Riksarkivet, SDHK (Medeltidsbrev) https://sok.riksarkivet.se/sdhk?SDHK=42283&page=1&postid=sdhk_42283&tab=post

*

Aalto, Ilari & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen. 2015.

Alanne, Harri (toim.): Keskiajan myyttinen pimeys -podcast. Yle Areena. https://areena.yle.fi/podcastit/1-50431158

Kupari, Hanna-Mari: Väkivaltakuolemien sanoittaminen Turun hiippakunnan asiakirjoissa. Kalmistopiiri-blogi 2022. https://kalmistopiiri.fi/2022/07/05/vakivaltakuolemien-sanoittaminen-turun-hiippakunnan-asiakirjoissa-1450-1517/

Kupari, Hanna-Mari: Väkivallan ja kuoleman ilmaukset keskiaikaisessa penitentiariaattiaineistossa. Kalmistopiiri-blogi 2020. https://kalmistopiiri.fi/2020/08/22/vakivallan-ja-kuoleman-ilmaukset-keskiaikaisessa-penitentiariaattiaineistossa/

Lähteenmäki, Lassi: Keskiaika ei ollutkaan niin pimeä. 30.6.2011 Yle uutiset. https://yle.fi/a/3-5385721

Newman, Paul B.: Daily Life in the Middle Ages. 2001.

Risberg, Sara & Kirsi Salonen. Auctoritate Papae: The Church Province of Uppsala and the Apostolic Penitentiary 1410–1526. 2008.

Tahkokallio, Jaakko: Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta. 2019.

Wollmann, Philipp Thomas: “Litterae” der Apostolischen Pönitentiarie “in partibus” (1400–1500): ein Beitrag zur kurialen Diplomatik. 2021.

Syyslukukauden alussa viime vuoden puolella käynnistyi Lapin yliopistossa jälleen kulttuurihistorian peruskurssi. Kurssin ensimmäisellä luennolla opiskelijat saivat kuulla, miten erilaisin tavoin ja näkökulmin kulttuuri ja historia voidaan kulttuurihistorian parissa ymmärtää, esimerkiksi historiantutkimuksen klassikoiden ja kulttuurihistorian emeritusprofessorien äänin. Eräs viitatuista oli kulttuurihistorian ensimmäinen professori Veikko Litzen, jonka mukaan Aila Meriluodon Lasimaalaus-runosta (1946) löytyy ”kaunis ja täydellinen kuvaus kulttuurihistorian tutkimusprosessista”.

Ma sitten siveltimeen hienoon tartun,
hopeaväriin viileään sen kastan
ja rantein herkin kaiken yli maalaan
ma verkon olevaista kietovan.
Maan pinnasta sen ytimiin se tunkee
ja karhun kämmenestä kulkee kukkaan,
kalliohuiput laaksoihin se liittää
ja raunioihin nuoret kaupungit.
Ei mikään irrallaan voi mistään olla,
ei mikään milloinkaan voi olla toisin,
ja ikuinen on kaiken yhteys.
…
(Aila Meriluoto, 1946)

Samaan aikaan vietettiin kulttuurihistorian juhlavuotta, jonka osana julkaistiin Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen blogissa videosarjaa. Sarjassa niin entiset kuin nykyiset opettajat, opiskelijat ja tutkijat kertoivat, miten he hahmottavat kulttuurihistoriaa tieteenalana, yhteisönä ja oppiaineena. Tärkeää pohdintaa syntyi myös kysymyksestä ”mikä on kulttuurihistorian merkitys?”

Vuosien varrella olen itsekin miettinyt paljon sitä, miten sanoittaisin omaa suhdettani kulttuurihistoriaan ja mitä kulttuurihistoria minulle merkitsee. Tuntuu, että omat sanat eivät riitä tai tunnu tarpeeksi painokkailta, vaan tarvitsen sanoittamiseen apua. Niinpä, kun peruskurssi syksyllä käynnistyi, otin itselleni haasteeksi ennen omaa luentoani, joka kurssilla oli luvassa viimeisenä, pohtia jonkinlaiseen muotoon kulttuurihistorian merkitys minulle.

Olin kuitenkin jo kesän rauhallisten työkuukausien aikana päätynyt melko selkeään, kompaktiin tulokseen. Yksi elokuvasitaatti on pyörinyt mielessäni jo pidempään, mutta juhlavuoden aikana kiedoin sen vahvemmin nimenomaan osaksi omaa käsitystäni kulttuurihistoriasta.

Billy Wilderin ohjaamassa elokuvassa Sabrina (1954) Audrey Hepburnin esittämä Sabrina Fairchild on varakkaan perheen autonkuljettajan tytär. Sabrina on rakastunut perheen nuorempaan poikaan, mutta sosiaalinen ja yhteiskunnallinen asema on rakkauden tiellä. Sabrinan isä haluaa tyttärensä opiskelevan itselleen hyödyllisen ammatin ja lähettää tämän Pariisiin arvostettuun kokkikouluun. Pariisissa Sabrina oppii pikkuhiljaa elämään omaa elämäänsä ja kasvaa ihmisenä ja naisena.

Viimeisinä Pariisi-iltoinaan Sabrina kirjoittaa kirjettä isälleen Yhdysvaltoihin. Kirjeessä Sabrina kiittää isäänsä, että tämä lähetti hänet Pariisiin, jossa hän on saanut oppia paljon paitsi ruoanlaitosta myös elämästä:

“It is late at night, and someone across the Seine is playing ‘La vie en rose’. It’s the French way of saying I’m looking at the world through rose-coloured glasses. And it says everything I feel.
I have learned so many things, Father. Not just how to make vichyssoise or calf’s head with sauce vinaigrette, but a much more important recipe. I have learned how to live, how to be in the world and of the world, and not just to stand aside and watch. And I will never, never again run away from life, or from love, either.”

Vaikka lihavoitu osa Sabrinan kirjeestä ei käänny suomeksi erityisen jouhevasti, voisi sen tiivistää ajatukseen ”elää maailmassa ja maailmasta”. Kyse on vuorovaikutuksesta, jossa Sabrina toimii maailmassa siihen vaikuttaen, mutta myös ammentaa maailmasta kehittäen itseään naisena ja ihmisenä. Samoin kulttuurihistorian tutkija on vuorovaikutuksessa tutkittavan kohteensa kanssa – vuorovaikutus, jonka seurauksena on tulkinta menneisyydestä – kuin myös vuorovaikutuksessa ympäröivään yhteiskuntaan.

Maailman voi ymmärtää tässä sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisemmin. Tai maailman tilalle voisi vaihtaa sanan ”kulttuuri”. Kulttuuri laajassa määritelmässään pitää sisällään kaiken inhimillisen ja ei-inhimillisen, jonka kanssa elämme vuorovaikutuksessa. Ympäröivä kulttuuri ja yhteiskunta tarjoavat lähtökohtia, inspiraatioita, näkökulmia tutkimukselle. Usein tutkimuksemme aiheet syntyvät jostain nykypäivän ja -maailman ilmiöstä, jonka juuria ja menneisyyden ilmentymiä haluamme ymmärtää. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii mielestäni Marjo Kaartisen joitain vuosia sitten vetämä hanke ”Vihan pitkät jäljet” (2017-2018).

Maarit Leskelä-Kärki pohti eräällä juhlavuoden videoista hyvin kulttuurihistorian merkitystä ja kulttuurihistorioitsijoiden roolia osana yhteiskuntaa. Hän kuvaakin, kuinka kulttuurihistorian ytimessä on myös vahva vuorovaikutus tutkijan/tutkimuksen ja ympäröivän yhteiskunnan välillä, kuinka ”historioitsija voi vaikuttaa oman aikansa yhteiskunnassa ja osallistua keskusteluihin”.

Itselleni ajatukseen ”maailmassa ja maailmasta” kiteytyy monin tavoin kulttuurihistorioitsijan asema suhteessa kulttuuriin ja yhteiskuntaan, etenkin kun tutkii aivan uusimman ajan historiaa, omaa aikaamme. Kulttuurihistorioitsija on tuolloin osa aikaa, jota tutkii, sen aktiivinen kokija ja tulkitsija arjessa. Esimerkiksi TV-sarjat, joita omassa väitöstutkimuksessani olen tutkinut, ovat olleet läsnä jo lapsuudessani, ja voin jäljittää muistijäljet niihin vuosien ja vuosikymmenten taakse. Olen kantanut niitä mukanani pitkään, tulkiten niitä eri tavoin eri ikävaiheissa. Kuten Sabrina, lähihistorian tai oman aikansa kulttuurihistorian tutkijakaan ei ole sivustakatsoja, vaan aktiivinen tekijä ja toimija. Tutkimus elää hyvin nopeatempoisesti ja siihen vaikuttavat tutkijaa ympäröivästä kulttuurista nousevat näkökulmat, jotka voivat muuntua nopeasti riippuen siitä, mitä keskusteluja on aktiivisena käynnissä.

Erityisen vahvasti huomasin tämän viime keväänä pohtiessani, miten itse ymmärrän pohjoisen kulttuurihistorian. Ymmärsin, että en rakenna omaa suhdettani menneisyyteen suvun ja perheen kontekstista käsin, palautuen etenkin sota- ja jälleenrakennusajan kokemuksiin, vaan nimenomaan oman elinaikani, lähihistorian tapahtumista, sekä henkilökohtaisen että yhteiskunnallisen kontekstin näkökulmasta. Etenkin yhteiskunnallinen ja kulttuurinen konteksti on kiehtova, jopa herkullinen: reilun 30 vuoden aikajaksoon on sattunut mm. 90-luvun alun lama ja 2000-luvun finanssikriisi seurauksineen, Suomen liittyminen Euroopan unioniin ja nyttemmin liittymisprosessi Natoon, sekä internetin ja sosiaalisen median arkipäiväistyminen ja maailman avautuminen tietoverkkojen kautta. Tutkimus voisi tulevaisuudessa pohtia, miten Lapin periferinen luonne on avautunut tietoyhteyksien parannuttua; miten oman sukupolveni ihmiset ovat joutuneet tiukoille työmarkkinoilla, kun työpaikat, joita pitkään luvattiin, eivät olekaan avautuneet eläkeiän noustessa koko ajan; millaista henkistä, materiaalista ja sosiaalista jälleenrakennusta 90-luvun laman jälkeen tehtiin.

Minulle kulttuurihistorian merkitys onkin paljon kiinni sen ajankohtaisuudessa, sen kiinnittymisessä aikaan, sen tavassa tarttua, ei vain satojen vuosien takaisiin tapahtumiin, vaan myös ihan viime vuosikymmenten ja vuosien ilmiöihin. Eläen siis maailmassa ja maailmasta.

Elina Karvo

Kirjoittaja on seuran sihteeri ja toiminut Lapin kulttuurihistorian määräaikaisena yliopisto-opettajana.

Lähteet:

Sabrina. Tunnetaan suomeksi myös nimellä Kaunis Sabrina. 1954. Ohjaaja Billy Wilder. Käsikirjoitus Billy Wilder, Ernest Lehman ja Samuel A. Taylor, pohjautuu Samuel A. Taylorin näytelmään ‘Sabrina Fair’. Tuottaja Billy Wilder. Pääosissa Audrey Hepburn, Humphrey Bogart ja William Holden.

Litzen, Veikko: Kulttuurihistoria historiaa vai kirjallisuutta? Tuhkanen Totti, Pispala Elisa, Virtanen Keijo (toim.): Keskusteluja professorin kanssa. 1993.

Maarit Leskelä-Kärki ja kulttuurihistorian merkitys, video 29.12.2022. Kulttuurihistoria nyt! -blogi. https://blogit.utu.fi/kulttuurihistoria/2022/12/29/kh50-maarit-leskela-karki-ja-kulttuurihistorian-merkitys/

Turun linnassa avautui marraskuun alussa 2022 Prinsessan matka -näyttely, joka kertoo paitsi Katariina Jagellonican vaiherikkaan matkan Vilnasta Turkuun myös matkan lapsesta aikuiseksi. Kyseessä on hyvin erilainen museonäyttely, sillä kokoelmaesineisiin tutustumisen sijaan kävijä pääsee itse kokemaan prinsessan elämänvaiheet ja matkanteon haasteet. Näyttelyssä Katariina tulee samaistuttavaksi hänen kokemiensa tunteiden kautta ja hänen tarinansa tulee tutuksi yhä uusille ihmisille.

Turun linnan opastetuilla kierroksilla kerrotaan Katariina Jagellonicasta ja hänen lyhyeksi jääneestä ajastaan linnassa. Tätä ajanjaksoa kutsutaan Turun linnan loiston ajaksi. Linnassa on kokonainen renessanssikerros, jonka huoneista osa on toiminut Katariinan omina tiloina. Katariinaan liitetyt kertomukset Nemo, nisi, mors -sormuksineen ja Suomen ensimmäisine haarukoineen ovat monille tuttuja, vaikka tutkimukset ovatkin myöhemmin monet tarinoista myyteiksi todennut. Kuitenkin Katariinan aika Turun linnassa on muualla melko tuntematon, hänen vaiheistaan tiedetään enemmän ennen ja jälkeen Turun. Katariina muistetaan kuninkaan tyttärenä, kuninkaan siskona, kuninkaan vaimona ja kuninkaan äitinä. Mutta kuka oli Katariina itse? Halusimme vastata näyttelyssä tähän kysymykseen ja tutustuttaa uuden sukupolven Katariinan tarinaan.

Täysin erilaiseksi näyttelyn teki jo suunnitteluvaiheessa sen kohderyhmä. Prinsessan matka -näyttelyä suunniteltiin lapsille ja lapsiperheille, kohderyhmän ollessa 6–10-vuotiaat. Näyttelyssä kokeiltiin kuratointia lasten kanssa eli suunnittelutyössä Katariinan tarinaa ja näyttelykonseptia testattiin lapsilla. Turun kaupungin varhaiskasvatuksen kaksi esikoululaisryhmää ja kaksi perusopetuksen 2.-luokkalaisten ja 4.-luokkalaisten koululaisryhmää osallistuivat suunnittelutyöhön linnassa pidetyissä työpajoissa. Tarinankerronnan, keskustelujen ja erilaisten tehtävien kautta käytiin läpi Katariinan tarinaa lasten kanssa.

Työpajat lasten kanssa opettivat, että lapsia kiinnosti eniten arkeen liittyvät käytännön asiat vessoista syömiseen ja miten ne erosivat nykypäivästä. Lapsilta saatiin esimerkiksi pienoismallien rakentamisen kautta ja lasten keskusteluja kuunnellen ajatuksia tiettyjen näyttelykohteiden toteuttamiseen. Tällaisia ovat esimerkiksi Katariinan matkassa kulkeneet hevoset, leikkiruoat ja kattaus sekä Turun linnan piiritykseen liittyvä jännitys.

Prinsessan vaiherikas matka, joka lopulta kesti 2 kuukautta ja 12 päivää, haluttiinkin näyttelyssä tuoda esille myös hevosten näkökulmasta. Osa näyttelytyöryhmästä pääsi kanavoimaan sisäistä hevostaan ja käsikirjoittamaan vaivalloisen matkan eläimen näkökulmasta. Tämän käsikirjoituksen pohjalta sitten animaattori työsti matkasta videon, jota katsotaan laittamalla oma pää hevosenpään sisälle ja näin pääsee näkemään jännittävän matkan hevosen silmin. Lapset pääsevät näyttelyssä myös leikkimään tekoruoilla ja rakentamaan huojuville tarjottimelle aterioita, joiden reseptit pohjautuvat Puolan hovin aitoon keittokirjaan. Piirityksen jännityksen voi kokea menemällä sisään linnan tornin suojaan, jossa lattia tärisee ja tykinkuulien kumina suhisee korvissa.

Museo halusi lähteä tekemään monin tavoin erilaista näyttelyä ja ennen kaikkea tarinalähtöisesti.

Yhteistyökumppaniksi löytyi Suomessa vieraillut palkittu alankomaalainen suunnittelutoimisto Studio Louter. Heidän kehittelemänsä luovan kirjoittamisen menetelmiin perustuva Emotion design -näyttelysuunnitteluprosessi vastasi museon tarpeeseen. Emotion design -menetelmän lähtökohtana on ajatus, että kaikki ihmiset jakavat samat tunteet. Tunteet antavat syvyyttä ja arvoa tarinalle sekä luovat autenttisia ja unohtumattomia kokemuksia. Näyttelyä työstettiin työryhmän ja Studio Louterin kanssa monissa etätapaamisissa. Yhtenä positiivisena haasteena olikin menetelmän tapa edetä tunteista faktoihin. Suunnitteluvaiheessa piti keskittyä aluksi tunteisiin, merkityksiin ja tarinoihin ja pitämään faktat konseptin työstövaiheessa sivussa. Tämä luonnollisesti tuotti päänvaivaa museoväelle, joka on tottunut siihen, että faktat edellä mennään, vaikka sisällöt voidaankin paketoida elämyksellisiin muotoihin. Suunnittelutoimiston johdolla näyttelytyöryhmä syventyi näyttelyn päämäärään ja mietimme ennen kaikkea Katariinan tarinan olennaisia osia, sekä tunteisiin, joita halusimme tuoda esille. Haasteena oli myös, miten tehdä aikuisesta naisesta, (sillä Katariinahan oli naimisiin mennessään jo 36-vuotias), samaistuttava lapsille. Kuvituksessa päädyttiin siksi esittämään Katariina lapsena, vaikka Turun linnassa Katariina eli vasta aikuisena.

Vaikka näyttelyä tehtiin lapsille, halusimme myös tuoda esille uutta tutkimustietoa aikuisille. Näyttelytilasta erillään olevassa pienessä kivikamarissa on tietoa kosketusnäytöillä ja videoilla. Siellä pääsee mm. testaamaan tietämyksiään Katariinasta, kuuntelemaan asiantuntijavideoilta prinsessatutkijoita ja tutustumaan tarkemmin jännittävän matkan etappeihin Vilnasta Turkuun. Myös varsinaisen näyttelytilan, ison linnantuvan puolella, jossa Katariinan elämään pääsee tutustumaan eri elämänvaiheiden kautta, on tietoa sekä lapsille että aikuisille. Jokaisen näyttelyosion kohdalla on tietoa tekstimuodossa niin lapsen tasolle soveltuen kuin sama sisältö hieman eri tavoin aikuisille kerrottuna. Tämäkin oli meille museotekstien kirjoittajille uudenlainen haaste, sillä emme ole tottuneet kirjoittamaan näyttelytekstejä lapsille. Monet termit ovat auttamatta liian vaikeita lapsen ymmärtää. Välillä piti luetuttaa jokin tekstinpätkä lapsella ja tiedustella oliko sanat ja asia ymmärrettäviä. Tekstin määrä on aina muutoinkin näyttelyissä haaste, koska haluamme tuoda tiedon kolmella kielellä esille. Tällä kertaa, kun tekstejä jo suomeksikin kaksi kappaletta kussakin näyttelyosiossa, vaati se vielä tarkempaa kuratointia esillepanon suhteen.

Huolimatta siitä, että kohderyhmänä ovat lapset ja näyttely on toiminnallinen ja elämyksellinen, on taustalla tehty valtavat määrät tiedon keruuta, koluttu läpi vanhoja teoksia teemaan liittyen, konsultoitu aiheeseen perehtyneitä tutkijoita, oltu yhteydessä Liettuan ja Puolan linnoihin ja tiedusteltu tietoa Katariinan elämänvaiheista ja kaiken kaikkiaan otettu selvää lukemattomista erilaisista yksityiskohdista. Esimerkiksi kuvittajaa ja animaattoria varten selvitimme yksityiskohtia niin renessanssipukujen hihoista hovissa käytettyihin resepteihin kuin matka-arkkujen ulkonäöstä Puolan hovin kruunujen malleihin.

Prinsessan matka -näyttelyyn saatiin suurtuotantorahoitusta, joka mahdollisti uudenlaiset toteutustavat ja monet yhteistyökumppanit. Keskeisinä kansainvälisinä yhteistyökumppaneina olivat The National Museum – Palace of Grand Dukes of Lithuania Vilnassa, The Wawel Royal Castle Krakovassa, Itämeren linnojen verkosto (The Association of Castles and Museums around the Baltic Sea) sekä Suomen Puolan suurlähetystö. Tutkimusyhteistyötä on tehty myös muiden historiantutkimuksen ja kielitieteen asiantuntijoiden kanssa.

Nuorisopalveluiden ylläpitämän lastenkulttuurikeskus Seikkailupuiston, Turun filharmonisen orkesterin ja Kirjastopalveluiden kanssa on suunniteltu monenlaista yhteistyötä näyttelyn teemasta ammentaen. Animaattorit, kuvaajat, kuvittajat, suunnittelutoimisto, näyttelyarkkitehti ja monet muut osaavat tahot ovat tuoneet oman ammattitaitonsa avulla näyttelyyn monipuolisesti katsottavaa ja koettavaa. Pukuompelijoiden puoleen käännyttiin, kun haluttiin tuoda prinsessaan liittyvää tuoretta tutkimustietoa esille ja popularisoida tieteellistä tutkimusta näyttelyn kohderyhmälle soveltuvalla, konkreettisella tavalla. Tämän vuoksi Prinsessan matka -näyttelyyn teetettiin pukurekonstruktio Katariinan puvusta. Rekonstruktio perustuu vuoden 1562 myötäjäisluetteloon sekä vuoden 1563 omaisuusinventaarioon ja pohjautuu Katariina Jagellonicasta tutkimusta tekevän väitöskirjatutkijan tutkimukseen.  

Kaiken kaikkiaan Prinsessan matka -näyttely tarjoaa valtavan määrän tietoa Katariina Jagellonicasta ja tekee sen elämyksellisyyden, kokemuksellisuuden ja samaistuttavuuden keinoin tunteisiin vedoten. Näyttelyhanke täytti myös Unicefin lapsiystävällinen kunta -työn tavoitteita mahdollistamalla lasten osallistumisen ja vaikuttamisen. Näyttelyn kuratointi lasten kanssa opetti myös paljon uutta museon henkilökunnalle ja takasi sen, että lapsille suunnatussa näyttelyssä on lähestytty teemaa kohderyhmää kiinnostavalla tavalla. Prinsessan matka -näyttelyssä menneisyys ja nykyisyys kohtaavat ja Katariinan elämää tutustumalla luodaan ymmärrystä siitä, että ihmiset, myös prinsessat, ovat olleet tuntevia ja kokevia ihmisiä iloineen ja suruineen.

Kirjoittaja Susanna Lahtinen on kulttuurihistorioitsija, joka työskentelee Turun museokeskuksessa yleisötyön amanuenssina ja on myös Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen.