Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?
Sain dosentin arvon syksyllä 2023. Työskentelen Muinaisen Lähi-idän imperiumit -nimisessä Suomen akatemian huippuyksikössä, sosiaalitieteitä ja historiantutkimusta yhdistelevässä työryhmässä.
Vastaanottamassa Vuoden historiateos -kunniamainintaa Lahden historiapäivillä. Kuva: Saana Svärd.
Mitä olet tutkinut ja miksi?
Olen tutkinut muinaisen Lähi-idän historiaa, kulttuuriperintöä ja kirjallisuutta keskittyen erityisesti myöhäiseen pronssikauteen, jolloin itäisellä Välimerellä vallitsi useiden pitkälle kehittyneiden sivilisaatioiden muodostama kansainvälinen kauppa- ja yhteistyöverkosto. Tämä aikakausi on mielenkiintoinen siksi, että siltä on jäänyt runsaasti kirjallista ja materiaalista todistusaineistoa ja erityisesti siksi, että se edelsi tämän yhteistoiminnasta riippuvaisen maailmanjärjestyksen lähes täydellistä romahdusta pronssi- ja rautakausien taitteessa. Meidän tuntemamme muinainen maailma on pitkälti muotoutunut rautakaudella mutta niin Vanhassa testamentissa, kreikkalaisten kertomusrunoudessa kuin roomalaisten kirjoituksissa etsivät kansat omaa alkuperäänsä näistä sekasorron ajoista.
Väittelin teologian tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 2016 pääaineenani Vanhan testamentin eksegetiikka ja sivuaineina seemiläiset kielet ja kulttuurit, jonka lisäksi tutkintooni kuului myös assyriologiaa ja egyptologiaa. Oma erityisalani on ugaritin kieli ja kulttuuri. Nykyisen Syyrian rannikolla sijainnut Ugarit oli merkittävä kauppakaupunki myöhäisellä pronssikaudella ja se koki täydellisen tuhon maailmanjärjestelmän romahtaessa kadoten täysin maailman kartalta. Kaupungin raunioista on löydetty runsaasti kirjallisuutta (kirjeitä, sopimuksia, tarinoita, loitsuja, lääketiedettä yms.) mutta niitä osaa lukea vain kourallinen ihmisiä maailmassa. Tutkimuskohde on mielestäni tärkeä siksi, että näillä romahduksen kynnyksellä eläneillä ihmisillä saattaa olla paljonkin sanottavaa nykyihmiselle.
Muinaisen Ugaritin rauniot Syyrian Latakiassa. Kuva: Wikimedia Commons.
Mitä tutkit nyt?
Tutkimusryhmäni on kehittänyt keinoja yhdistää sosiaalitieteellisiä lähestymistapoja historiantutkimukseen. Olemme mm. käyttäneet ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieu’n kenttäteoriaa sosiaalisten biografioiden tai henkilöhistorioiden kirjoittamiseen. Itse olen työskennellyt muinaisen egyptiläisen Ahatabu-nimisen naisen ja hänen perheensä henkilöhistorian parissa, ja muutenkin tutkinut maahanmuuttajataustaisten naisten elämää ja arkea persialaisen imperiumin miehittämässä Egyptissä.
Oma projektini kuitenkin sijoittuu aiemmin mainittuun Ugaritin kaupunkiin. Tutkin ilmastonmuutoksen näkymistä muinaisten ihmisten arjessa tarkastellen Ugaritista löytyneitä tekstejä, kuva-aineistoa ja materiaalista kulttuuria, jonka avulla yritän havainnoida näissä esiintynyttä vaihtelua ja sen suhdetta ympäristössä tapahtuneisiin muutoksiin. Yksi niistä (monista) syistä, joita pronssikauden romahdukselle on ehdotettu, koskee nimenomaan ilmastonmuutosta.
Nuolenpääkirjoituksella laadittu yksityinen kirje muinaisesta Lähi-idästä. Kuva: Metropolitan Museum of Art, lisenssivapaa.
Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi kytkeytyy?
Ilmastonmuutos on eittämättä eräs aikakautemme kuumista puheenaiheista ja ilmastonmuutoksen kieltäminen eli ilmastodenialismi on yksi sosiaalitieteiden nykyään tarkastelemista ilmiöistä. Ilmiön alkuperää on paikannettu yhteiskunnallis-taloudellisiin tekijöihin ja erityisesti järjestäytyneeseen fossiilienergiateollisuuteen, jonka uskotaan omista tarkoitusperistään masinoivan näitä asenteita ja mielipideilmastoa. Pronssikauden ihmisten asenteiden, reaktioiden ja mielipiteiden tutkiminen antaa meille mahdollisuuden tarkastella ihmisten suhtautumista muuttuvaan ympäristöön, ilmastonmuutokseen ja äärimmäisten sääilmiöiden lisääntymiseen ilman tätä painolastia.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Historia ja kulttuuriset ilmiöt ovat kiinnostaneet minua lapsesta saakka. Näin ihmisenä yksi keskeisimmistä eksistentiaalisista kysymyksistä liittyy ihmisyyteen, johon mielestäni pääsee parhaiten käsiksi tarkastelemalla menneiden ihmisten elämää ja ajattelua. Ahmin lapsena kansojen historioista kertovia kirjoja, joka johti minut jo peruskoulussa latina-luokalle ja minulle on oikeastaan aina ollut itsestään selvää, että tulen tavalla tai toisella työskentelemään historian parissa. Kulttuurihistorian pariin puolestaan ajauduin siksi, että teen mielelläni ns. longue durée -tutkimusta eli tarkastelen historian suuria kaaria ja pidempiä kehityskulkuja. Kulttuurihistoria antaa tilaa sellaisille isoille kysymyksille, joita nykyiset spesifeihin kysymyksiin ja yhä syvempään erikoistumiseen perustuvat tutkimuksen rahoitusmallit karsastavat.
Pronssikauden lopulla kuolleen Ankhefenamunin hauta-arkku Töyräänvuoren kuratoimassa Muinaisen Lähi-idän imperiumit -näyttelyssä Keski-Suomen museossa. Kuva: Joanna Töyräänvuori.
Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle?
Arvostan Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentuuria juuri siksi, että se heijastaa laaja-alaista asiantuntemustani. Minulle on aiemmin myönnetty muinaisen Lähi-idän tutkimuksen dosentuuri Helsingin yliopistossa mutta tämän oppiaineen parissa ei juurikaan tehdä sellaista suurella pensselillä maalailevaa, eri kulttuureja ja ilmiöitä pitkällä aikavälillä tarkastelevaa tutkimusta, joka on omaa sydäntäni lähellä. Kulttuurihistorian tutkimusyksiköitä ei maailmanlaajuisestikaan ole liikaa, joten on erityisen tärkeä taata oppiaineen säilyminen suomalaisessa kontekstissa.
Viime aikoina on mieleni kulkeutunut paljon sota-ajan elämän pariin. Museotyössäni, joka kytkeytyy Lapin historiaan, ovat tietysti sota-asiat keskeisessä roolissa. Uusia museotyöntekijöitä perehdyttäessä museon näyttelyihin keskustelimme monista toisen maailmansodan ajan tapahtumista ja ilmiöistä. Lisälukuvinkkejä heille antaessani muistutin, kuinka tärkeää on tuntea myös omat rajansa; sotaan liittyvän kirjallisuuden lukeminen voi käydä mielelle raskaaksi, etenkin jos seuraa myös uutisvirtaa ja Ukrainan tapahtumia. Ja nousevathan Ukrainan tapahtumat esiin, vaikkei aktiivisesti tietoa niistä hakisi. Museo-oppaana joudun myös miettimään, miten kertoa sodasta eri yleisöille ‒ keskittyäkö kylmiin faktoihin vai nostaa esiin sodan inhimillisiä puolia.
Myös kulttuuriharrastuksen puolella on sota ollut läsnä. Lapin kamariorkesterin syksyn avauksessa 24.8. – Ukrainan kansallispäivänä – kuultiin niin klassisia kuin moderneja ukrainalaisia säveltäjiä, joiden teokset veivät ajatukset sodan arkeen ja ihmisiin taisteluiden keskellä, mutta herättivät myös toivoa paremmasta. Lukulistalla puolestaan on ollut Kjell Westön uusin teos Molly & Henry, joka sijoittuu talvi- ja jatkosodan väliseen aikaan. Teos keskittyy kahden ihmisen väliseen rakkaussuhteeseen, joka joutuu koetukseen raadollisen murrosajan keskellä. Näkökulma on yksilössä ja ihmisen kyvyssä navigoida sodan aikana, jälkeen ja sen uhatessa. Niin konsertissa kuin romaanissa oli vahva inhimillisyyden korostus.
Sota-ajan pohtimiseni lähti kuitenkin alkujaan liikkeelle siitä, kun aloin käydä läpi edesmenneen isotätini valokuvia ja papereita. Isotätini oli minulle lapsuudessa erittäin rakas henkilö, mutta tiesin lopulta hyvin vähän hänen nuoruudestaan ja elämästään. Valokuvat ja paperit ovat olleet jo toistakymmentä vuotta laatikoissa sekaisin, melkein unohdettuina, ja vaikka en sukututkimuksesta ole ollenkaan kiinnostunut, halusin selvitellä hieman isotätini elämänvaiheita, joista emme hänen eläessään ehtineet puhua. Mitään kattavaa kuvaa tässä tekstissä ei ole tarkoitukseni luoda, vaan nostaa esiin huomioita, joita kulttuurihistorioitsijana olen kuvia ja papereita tutkiessa pohtinut.
Isotätini teki työuransa rautateillä, ja kuvia ja papereita selatessa kävi ilmi, että hänen lempinimensä ainakin työympyröissä oli ilmeisesti Tossu. Niinpä viittaan häneen tässäkin tekstissä tällä lempinimellä.
Tossun kuva-aineisto on melko suuri, kattaen kuvia aina 30-luvun lopulta 90-luvulle. Kaikki eivät ole hänen ottamiaan, ja kuvia löytyy niin Rovaniemen seudulta kuin lukuisilta matkoilta, joita Tossu elämänsä aikana ehti tehdä. Kuvia oli sekä irrallaan että albumeissa. Albumeista etenkin kaksi toimivat tämänkin tekstin inspiraationa – niiden kuvat keskittyvät sotavuosiin ja niissä on kuvien ohella Tossun kirjoittamia kuvatekstejä.
Sitä, milloin kuvat on albumeihin liimattu ja tekstit kirjoitettu, ei ole tiedossa, mutta aikamuodoista ja sanakäänteistä päätellen selvästi sodan jälkeen. Ainakin toisen albumeista Tossu on saanut vuonna 1943 lahjana siskoltaan. Kuvissa esiintyvät henkilöt ovat Tossun lähipiiriä, hänen perheenjäseniään ja sukulaisiaan, naapureita ja työtovereita. Kuvissa esiintyy myös jonkin verran sotilaspukuisia henkilöitä. Tossu on itse useimmissa kuvissa mukana, joten kuka kuvat on ottanut, ei ole myöskään tiedossa.
Hyvin nopeasti albumeita selatessani mieleeni tuli kulttuurihistorian emeritaprofessori Marja Tuomisen artikkeli ”Sairaanhoitajattaren näkemyksiä ja kokemuksia” Hilkka Kurttilan talvisodan muistojen kirja (Faravid 41/2016, s. 93-113), jossa hän käsittelee oman äitinsä talvisodan aikaa käsittelevää leikekirjaa. Tuominen pohtii artikkelissa äitinsä ”muistojen kirjan” kautta tämän kokemustodellisuutta poikkeusoloissa, nostaen esiin myös eettiset kysymykset joita kyseiseen aineistoon liittyy. ”Millainen oikeus meillä on tehdä tulkintoja toisen ihmisen elämästä, lähteistä jotka ehkä on tarkoitettu luettavaksi (Hilkka selvästi on tarkoittanut) mutta ei välttämättä julkisuuteen saatettavaksi?” (s. 95) Aloin pohtia samaa asiaa alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä. Onko minulla oikeutta nostaa esiin Tossun muistoja, etenkään tietämättä millaisessa tilanteessa tai minkä ikäisenä hän on tekstit kirjoittanut (jätän tästä johtuen esim. tarkempia paikkoja mainitsematta). Toisin kuin Tuominen, joka toteaa äitinsä todennäköisimmin tarkoittaneen kirjan luettavaksi, en itse vastaavaan päätelmään Tossun teksteistä pääse. Osa kuvateksteistä tuntuu henkilökohtaisilta muistoilta. Toisaalta: isotätini kuvat ja työtodistukset antavat tärkeän kuvan sota-ajan arkeen, elämään kotirintamalla ja työelämässä, nuoren aikuisen toimiin järisyttävinä aikoina. Sama inhimillinen elementti, jota pohdin museotyössäni, jota pohdin kamariorkesterin konsertin tai Kjell Westön romaanin kohdalla, on vahvasti läsnä myös näissä kuvissa. Elämä ei pysähtynyt, vaikka maailma järkkyi.
Tossu kotitalonsa edessä virka-asussaan vuonna 1943
Kun olimme sisarusteni kanssa lapsia, Tossu katsoi meidän peräämme usein, esimerkiksi kun vanhempamme olivat matkoilla. Kun hän tuli meille kotiin meitä kaitsemaan, päädyimme lähes aina katsomaan Korsuorkesteri-VHS:ää. Etenkin Elämää juoksuhaudoissa -kappale on muistoissani kytkeytynyt vahvasti Tossuun. Sota-ajasta emme kuitenkaan puhuneet, olinhan vielä lapsi, alakoululainen. Mutta näin, kuinka merkityksellinen asia sota oli Tossulle vielä vuosikymmenien jälkeenkin.
Jatkosodan aikana Tossu, ollen tuolloin reilu parikymppinen, työskenteli rautateillä asemamiehenä Rovaniemen seudulla. Syyskuussa 1944 hän oli mukana viimeisissä lähteneissä evakkojunissa. Hänen työtodistustensa joukosta löytyi myös todistus asemamiehenä työskentelystä reilun kuukauden ajan Pohjois-Pohjanmaalla kylässä, jossa hän oli evakossa. Tuosta tehtävästä hänet kuitenkin vapautettiin ”kun välirauhan tultua otettiin vain mieshenkilöitä palvelukseen”, näillä sanoin todistukseen kirjattuna. Tiedän Tossun lähteneen loppusyksystä 1944 sisarensa kanssa takaisin kohti Rovaniemeä. Kotitilaltaan he löysivät säilyneinä rakennuksina vain ladon ja savusaunan, joista jälkimmäinen tarjosi yösijaa niin perheen sisaruksille kuin myös muutamille muille kulkijoille talven aikana. Tässä huomioimieni albumeiden kuvat ja tekstit päättyvät kuitenkin kevääseen -44, eli evakko ja paluu eivät ole dokumentoituna.
Toisessa albumissa ison roolin saavat Tossun ystävät. Tossu viittaakin kuvateksteissä usein ”kultaisiin ystäviin”, joiden luokse pääsee vierailulle tai jotka tulevat juhlistamaan hänen keväistä syntymäpäiväänsä: ”xx/3 -44 oli päivä jota en tahdo unohtaa ikinä.” Kyseisen syntymäpäivän osalta Tossu on kirjannut tarkkaan, missä järjestyksessä vieraat ovat saapuneet tai hiihtäneet Tossun kotitilalle juhlia varten. Juhliin saapuivat myös Tossun työkaverit E ja K, jotka esiintyvät useissa kuvissa, ja kolmikko vaikuttaakin muodostaneen hyvin läheisen ja iloisen työporukan. Maaliskuussa heidän tiensä ilmeisesti eroavat, kenties uusien työkomennusten vuoksi. Eräällä asemalla otetussa kuvassa Tossu on ystäviensä ja työtovereidensa kanssa, ja kuvaa säestää Olavi Virran kappaleen Kun ilta ehtii sanat: ”kalleinta mulla on muisto susta ja kaipuu luokses on pohjaton.”
”Seis! -43. Juna tulee, älä naura”
Suorimmat viittaukset sotaan löytyvät toisesta albumista, jossa osa kuvista on repeytynyt pois, mutta säilyneissä on kuvattuna Tossu sotilaspukuisen miehen kanssa, sekä kuva viidestä nuoresta miehestä sotilaspuvuissaan tankin päällä istumassa. Mistä tai keneltä Tossu on kyseisen rintamakuvan saanut ei selviä albumista. Kuvien vieressä on teksti: ”Maanpuolustajain rintamaa. Kaunis näky, enpä unohtaa tahtois. – 1943.” Teksti on valkoisella paperipohjalla, ikään kuin alkuperäinen teksti olisi peitetty/korjattu. Kuvateksteissä toistuukin eri kuvien kohdalla toive, ettei Tossu unohtaisi aikoja. Niihin liittyy siis taustalla riehuvasta sodasta huolimatta varmasti isoja, nuoruuteen ja aikuistumiseen kytkeytyviä kokemuksia. Muutama harva viittaus menetyksiin löytyy, mutta pääasiallinen pohjavire albumeissa on positiivinen.
Viittauksia sota-ajan arkeen löytyy myös kuvan alta, jossa kaksi henkilöä juovat ’kahvia’: ”Joka välissä se korvike maistuu.” Arkea sotavuosien keskellä edustaa myös heinänteko, ja toisesta albumista löytyykin kuvia vuoden 1943 heinätöistä. Kuvissa esiintyy myös sen asemapäällikön perhe, jonka asemalla Tossu jatkosodan vuosina palveli, sekä useita lapsia, niin sukulaisia kuin naapurin jälkikasvua. Heidän kauttaan välittyy tietty toivo; ehkä tulevaisuus ei olekaan niin epävarma, kuin miltä se taatusti on tuntunut. Eläminen arjen hetkissä lienee ollut keskeistä, olihan Tossu jatkosodan päättyessä ja Lapin sodan alkaessa vain 23-vuotias, työuransa ja aikuisen elämänsä alussa.
”Eikö peloita tytöt?”
Albumeita tutkiessani ja muistojani Tossusta miettien koin tietyllä tapaa iloa, että ymmärrän nyt kenties paremmin, mikä merkitys Korsuorkesteri-VHS:n katselemisella Tossulle oli. Toisaalta tunnen haikeutta siitä, että emme ehtineet hänen kanssaan puhua hänen kokemistaan asioista – olin noin viidentoista, kun Tossu kuoli. Kulttuurihistorioitsija minussa haluaisi kuulla ja ymmärtää, millaisia hänen kokemuksensa sota-ajan työskentelystä rautateillä olivat. Mistä Tossu ammensi elämänvoimansa noina hetkinä? Kaikin tavoin iloisessa, kolmea naista hiihtotamineissa kuvaavassa otoksessa teksti kysyy: ”Eikö peloita tytöt? Synkkä yksinäisyyskö? Ei toki! Sille me elämme ja siitä me uutta voimaa saamme! -44” Tossun kauniilla käsialalla kirjoitetut sanat korostavat nuoren ihmisen paloa ja halua elää raskaista ajoista huolimatta.
Teksti ja kuvat: Elina Karvo Kirjoittaja on seuran sihteeri ja työskentelee opasvalvojana Lapin maakuntamuseolla.
Suomen luonnon päivää vietetään 26. elokuuta. Suomen ympäristökeskus SYKE ja muut kampanjaan osallistuneet kannustavat kansalaisia tekemään luontohavaintoja ja ilmoittamaan niistä osoitteessa laji.fi. Kansalaishavainnot tuottavat tärkeää tietoa luonnosta ja sen muutoksista luonnontieteilijöiden käyttöön. Ihmiset ovat havainnoineet luontoa myös menneinä vuosikymmeninä, ja menneisyyden kansalaishavainnoilla on kerrottavaa aikansa lajistosta. Fauna et Flora Fennica -tutkimushankkeessa tutkitaan kulttuurin-, kielen- ja historiantutkimuksen keinoin historiallisia lajihavaintoja.
Kansalaishavainnot jäivät syrjään lajien levinneisyyden tutkimuksesta vielä 1900-luvun puolivälissä ja sitä ennen. Siihen aikaan lähinnä luonnontieteilijöiden käsityksiä ja havaintoja pidettiin tarpeeksi objektiivisina ja näin tutkimuksellisesti arvokkaina. Fauna et Flora Fennica -hankkeessa tarkastellaan 1800-luvulta 1970-luvulle sijoittuvia kansalaishavaintoja, joita ei ole aiemmin järjestelmällisesti tutkittu. Tavoitteena on uudistaa ja täydentää käsitystä Suomen alueen lajistosta ja siinä tapahtuneista muutoksista. Tämä blogiteksti kertoo käynnissä olevasta tutkimuksesta ja sen lähtökohdista.
Kuva: Kirjosiipikäpylintu asusti “arwoisan rouwansa ja muun perheensä kanssa” oopperalaulaja Otto Walleniuksen puutarhassa Kemissä vuonna 1916. digi.kansalliskirjasto.fi, Perä-Pohjalainen 13.4.1916. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
Hankkeessa etsitään havaintoja eläin- ja kasvilajeista digitoiduista sanoma- ja aikakausilehdistä. Lehdistössä kerrottiin eläimistä esimerkiksi silloin, kun niiden elinpiiri kohtasi ihmisen elinpiirin kanssa. Liito-orava löysi tiensä naulassa riippuneisiin sarkahousuihin Sulkavan Kammolan kylässä, “kiikuskeli telefoonilangoissa” Lappeenrannassa ja “tulla tupsahti” Mustilanmäen pappilaan Raudussa. Lisäksi ihmiset toivat lehtien toimituksiin kevään merkkejä kuten kukkivia kangasvuokkoja.
Uutiskynnyksen rikkoivat monesti harvinaisuudet ja uudet tuttavuudet. Kaulushaikara yleistyi 1800-luvun lopulta alkaen Suomen alueella erityisesti idässä. Tuo ”pirunlintu” ja ”tynnyriinhuutaja” herätti lehdistön mukaan paikallisissa kummastusta ja pelkoa. Linnun kauas kantavaa matalaa ääntelyä pidettiin yliluonnollisen olennon aiheuttamana – tai vain järven takaa kantautuvana lehmien mölyämisenä.
Eläin- ja kasvihavaintoja etsitään laajasta aineistosta sanahakujen avulla. Työtä haastaa muun muassa lajien nimistön ajallinen ja alueellinen variaatio: esimerkiksi liito-orava tunnettiin “siipioravana” ja “lento-oravana” ja hömötiaisesta käytettiin nimityksiä “metsätiainen” ja “katajatiitinen”. Lisäksi aineisto on varsin moninaista. Joukossa on niin päivämäärän ja katuosoitteen tarkkuudella kirjattuja havaintoja kuin vuosikymmenten taakse ulottuvia ympäripyöreitä muisteloita. Kaikki eläin- ja kasviyksilöitä koskevat havainnot eivät ole tarkkoja tai todenpitäviä, mikä edellyttää jatkuvaa tarkkuutta aineiston tulkinnassa.
Sanahakujen tulokset käydään läpi yksitellen lähdekriittisesti arvioiden ja hankkeen kannalta käyttökelpoisiksi todetut lajihavainnot paikkatietoineen kerätään ylös. Joistain lajeista sanahaku antaa niin paljon tuloksia, että paikkatietoja seulotaan aineistosta tietokoneavusteisesti. Kerätyt lajihavainnot merkitään lajikohtaisiin karttoihin, joiden pohjalta toteutetaan Suomen lajien historiallinen kartasto.
Kuva: Vihreä peipponen ja metsävarpunen, kuten vanhassa sanomalehdistössä näitä lintuja nimitettiin, istumassa samalla oksalla Ruissalossa. Kuvaaja: Otto Latva.
Tutkimushanke tuottaa uutta tietoa, joka valottaa Suomen luonnon monimuotoisuutta ja sen muutoksia pitkällä aikavälillä. Biologit voivat hyödyntää tietoa esimerkiksi perinnebiotooppityössä ja elinympäristöjen ennallistamisen suunnittelussa ja toteutuksessa. Tavoitteena on tiivistää humanististen ja luonnontieteellisten alojen tutkimusyhteistyötä.
Hanke tuottaa tietoa myös laajan yleisön sekä luonnonsuojelujärjestöjen ja muiden organisaatioiden saataville. Se tuo uusia näkökulmia keskusteluun ympäristöongelmista kuten lajikadosta sekä kiistanalaisista lajeista, jotka ovat osa Suomen lajistoa. Sanomalehtiaineiston tarkastelu esimerkiksi osoittaa, että merimetso ei hävinnyt Suomesta täysin 1910-luvulla kuten yleisesti väitetään. Lintu pesi Suomen alueella läpi 1900-luvun. Lisäksi vieraslajiksi leimattu isosorsimo, jonka juurakoita laivattiin Ruotsista ja istutettiin Suomen alueen vesistöihin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kasvoi samaan aikaan Laatokan rannoilla.
Fauna et Flora Fennica tuottaa uutta tietoa Suomen alueella eläneiden ihmisten ja muiden lajien yhteisestä menneisyydestä. Samalla se rakentaa uudenlaisia näkökulmia ja voi herätellä ajattelemaan uusin tavoin lajien yhteisestä nykyisyydestä.
Hanketta johtaa Otto Latva ja siinä työskentelee monitieteinen joukko tutkijoita, jotka ovat Aino Jämsä, Noora Kallioniemi, Jere Kyyrö, Silja Laine, Heta Lähdesmäki, Heli Rantala, Hannu Salmi, Kirsi Sonck-Rautio ja Harri Uusitalo.
Hanketta rahoittaa Alfred Kordelinin säätiön Suuret kulttuurihankkeet -ohjelma. Hankkeen sivut: https://sites.utu.fi/faffe/
Aino Jämsä on kulttuurihistoriasta vasta valmistunut filosofian maisteri, joka on kiinnostunut monilajisen historian tutkimuksesta.
Welcome to Singapore, to the Garden City where you will find a kaleidoscope of co-existing cultures and where traditional niceties are combined with sophisticated 20th century efficiency.
Näin toivottaa vierailijat tervetulleeksi Now Boarding: Experiencing Singapore through Travel, 1800s – 2000s -näyttely Singaporen kansallismuseossa. Singapore todellakin on kulttuurien sulatusuuni täynnä historiaa, uutta ja vanhaa.
Kuva: Pälvi Rantala.
Tämä ihmeiden maa kokosi yhteen historioitsijoita kesäkuussa 2023, kun kulttuurihistorian seuran eli ISCH:n vuosittainen konferenssi järjestettiin ensimmäistä kertaa yhdessä SGNC:n eli Society for Global Nineteenth-Century Studies -seuran konferenssin kanssa. Osa ohjelmasta oli yhteistä, ja neljän päivän aikana kuultiin niin kiinnostavia keynote-luentoja, kymmeniä esityksiä lukuisissa paneeleissa, kuin osallistuttiin iltaohjelmaan, kirjoitustyöpajoihin, kulttuurikävelylle ja gaalaillalliselle. ISCH:n konferenssin teemana oli Singaporen historiaan sopivasti Cultural History of Empires. Teemaa käsiteltiin lukuisista eri näkökulmasta.
Professori Kevin A. Morrison toivottaa kahden konferenssin osallistujat tervetulleiksi. Kuva: Annikka Immonen.Raita Merivirta käsitteli esityksessään suomennettujen lastenkirjojen imperialismia 1900-luvulla. Kuva: Annikka Immonen.
Singaporen monet kasvot
Aloitetaan Singaporeen tutustuminen ruuasta: Vuonna 2020 Unescon maailman kulttuuriperintökohteiden listalle valitussa Hawker Centre -ulkoilmaruokailussa tiivistyy moni paikalliselle kulttuurille tyypillinen piirre. Lukuisat kojut tarjoavat edullista syötävää niin paikallisille kuin turisteillekin, ja parhaisiin ”talleihin” on kymmenien metrien jono. Saa olla nopsa, jos haluaa ehtiä varaamaan pöydän! Hawkerit ovat tärkeä tapaamispaikka, ja syötävää löytyy perinteisestä chicken rice -herkusta satay-vartaisiin, popiahista rojakiin. Oma suosikkimme juomista on raikas sitruuna-limejuoma.
Kun liikekorttelissa sijaitseva katu Lau Pa Sat Hawkerin vieressä iltaseitsemältä suljetaan, on se parissa minuutissa täynnä pöytiä, hulinaa ja nälkäisiä ihmisiä. Hawker-kulttuuria parhaimmillaan! Kuva: Annikka Immonen.Kuva: Pälvi Rantala.
Singaporen kasvitieteellisen puutarhan siemenpankin seinällä on tuntemattoman kreikkalaisen mietelause ”A society grows great when old men plant trees whose shade they know they shall never sit in”. 1960-luvun lopulla havahduttiin siihen, että Singapore oli peittymässä savusumuun. Sen jälkeen ympäristöä on lähdetty parantamaan erilaisin toimin. Esimerkiksi 1980-luvulla julkaistiin Garden-city-ohjelma ja vuonna 1992 Singapore Green Plan, jota on sen jälkeen päivitetty säännöllisesti. Kaupunkisuunnittelussa ohjelma näkyy vaikkapa laajoina ja innovatiivisesti toteutettuina viheralueina.
Kuva: Annikka Immonen.Kuva: Annikka Immonen.
Singaporen keskustan kokonaissuunnitelma on nähtävillä City Hallin yläaulassa. Jo rakennetun rinnalle on sijoitettu puusta ja legoista koottuja pienoismalleja suunnitteilla olevista ympäristöistä. Ideointiin ja suunnitelmien kommentointiin voivat osallistua kaikki kaupunkilaiset avoimissa työpajoissa.
Kuva: Annikka Immonen.
Singaporessa on neljä virallista kieltä: malaiji, mandariinikiina, englanti ja tamili. Monien eri kulttuurien yhteiselo ei ole aina eikä kaikilta osin ongelmatonta, mutta Singaporessa yhden valtion ajatus pitää niin historiallisesti kuin nykypäivänkin näkökulmastaan sisällään lukuisia eri kieliä, kulttuureita, uskontoja ja elämäntapoja. China Townin ja Little Indian kaltaisilla vanhoilla asuinalueilla näkyy tapa jakaa eri kulttuuriset ryhmät erilleen, mutta uudemmilla asuinalueilla on näitä jakoja pyritty hälventämään. Singapore onkin luontaisesti monikulttuurinen maa, jossa eri kulttuurien ominaispiirteet, historia ja tavat muodostavat täysin omanlaisensa kokonaisuuden.
Singaporen kansallispäivää juhlitaan näyttävästi 9. elokuuta. Jotta kaikki sujuu ja kukaan ei menetä kasvojaan, harjoitukset aloitetaan pari kuukautta ennen varsinaista juhlaa. Kesäkuussa konferenssin imperialismiaiheista kiertokävelyä rajoittivat historialliseen keskustaan pystytetyt aidat, joiden sisällä valmistauduttiin juhlaparaatiin. Harjoitukset sisältävät myös viikonloppuisin Singaporen lipun lennätyksen ympäri saarta.
Kuva: Annikka Immonen.Kuva: Annikka Immonen.
Historioitsijan vastuu
ISCH:n konferenssi huipentui illallisella, jossa oli virtuaalisesti mukana myös imperialismitutkimuksen suuri nimi John M. McKenzie. Kiinnostavan haastattelun päätteeksi myös konferenssin osallistujilla oli mahdollisuus esittää kysymyksiä. Keskustelussa nousivat esiin myös ajankohtaiset teemat: suurvalta-ajattelu, imperialismi ja kolonialismi eivät ole vain historiaa vaan myös nykypäivää. Historiantutkijoilla on vastuu paitsi menneisyyden ymmärrettäväksi tekemisestä, myös omalta osaltaan tulevaisuudesta.
John MacKenzie Berny Sében haastattelussa. Kuva: Annikka Immonen.
Seuraavan kerran kulttuurihistorioitsijat kohtaavat Potsdamissa, Saksassa syyskuussa 2024.
Kun vierailin ensimmäisen kerran Sagalundissa, oli toukokuu ja kevät hurmaavimmillaan. Kukat kukkivat ja puut, pensaat, nurmet kaikki viheriöivät. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja tunnelma oli kepeä, sillä tavoin kuin kevätpäivänä voi vain olla: valo tuntui iholla asti, kuukausia poissa olleet tuoksut herättivät aistit ja ympärillä väriloisto sai kaiken tuntumaan hyvin elävältä. Mikä ihana paikka viettää kevätpäivää! Toki paikka tarjoaa kiehtovat puitteet vierailulle myös muina ajankohtina.
Kuva: Karoliina Sjö.
Kemiönsaaressa Kemiössä sijaitseva Sagalundin museoalue on Suomen ensimmäinen ulkoilmamuseo. Jo tästä syystä paikka on kulttuurihistoriallisesti tärkeä ja merkittävä. Sagalundin museoalueen perusti vuonna 1900 Nils Oskar Jansson (1862–1927). Alueen esikuvana toimi ennen kaikkea Tukholmassa sijaitseva, vuonna 1891 perustettu ulkoilmamuseo Skansen. Nykyisin Sagalundissa on runsaasti Kemiönsaaren historiaan liittyviä rakennuksia, puutarha merkittävine kasvikokoelmineen ja esimerkiksi lapsille erilaisia leikkiympäristöjä.
Nils Oskar Janssonin lisäksi yksi merkittävä henkilö niin Kemiössä kuin Sagalundissa sen alkuajoista lähtien oli Adèle Weman (1844–1936). He olivat kummatkin kansakoulunopettajia, ja he perustivat yhdessä myös esimerkiksi Kemiön nuorisoseuran alueelle vuonna 1888. Sivistystyö, kulttuuri ja monenlainen yhteiskunnallinen vaikuttaminen oli heille tärkeää.
Kuva: Karoliina Sjö.
Janssonin ja Wemanin elämät tuntuvat kiehtovilta, eroavaisuuksineen ja kohtaamisineen. Jansson oli keräilijä ja ehkä monella tavoin omiin oloihinsa ja monien omien projektiensa pariin vetäytyvä henkilö. Jansson oli kiinnostunut monenlaisista asioista, ja hänen museoidusta kodistaan löytyykin muun muassa kivi-, simpukka- ja muita kokoelmia, taidetta, nikkarointihuone, kirjoja ja kirjansidontavälineet. Niin ikään kasvit olivat hänelle tärkeitä, ja yksi Janssonin esikuvista oli 1700-luvulla elänyt ja vaikuttanut kasvitieteilijä Carl von Linné. Jansson luetteloi tarkasti alueelle tuomansa ja istuttamansa kasvit, ja Sagalundin yhtenä tärkeänä osana olikin kasvitieteellinen puutarha. Jansson oli lisäksi intohimoinen historiaharrastaja, ja hän kirjasi historiaa ja siitä tekemiään tulkintoja lukuisiin vihkoihin ja kirjoihin. Hän kirjoitti myös päiväkirjaa.
Weman oli puolestaan seuraneiti, joka piti usein yhteyttä muihin ihmisiin ja tykkäsi juhlia lähes päivittäin. Hänen museoidusta kodistaan välittyykin juhlien tuntu, on soittimia, nuotteja, värejä, taidetta, astioita pöydillä, kauniita vaatteita, hattuja ja laukkuja siellä täällä. Vuonna 1911 valmistuneessa, Wemanille ja Janssonille eläkeläiskodiksi rakennetussa Villa Sagalundissa Wemanin puolella – itäpäädyssä oli hänen asuntonsa, kun taas länsipäätyä asutti Jansson – oli runsaasti vieraspetejä, kävihän hänen luonaan vieraita lähes päivittäin, ja monesti vieraat jäivät yöksi kylään. Näistä vierailuista Weman piti päiväkirjaa. Weman oli niin ikään etenkin suomenruotsalaisissa piireissä arvostettu kirjailija, näytelmäkirjailija ja runoilija, joka kirjoitti Parus Ater -nimimerkillä. Weman oli tuottelias kirjoittaja, ja hänen Villa Sagalundissa oleva kirjoituspöytänsä on hurmaava mustepulloineen, kirjepapereineen ja vihkoineen. Muutenkin hänen asunnossaan on runsaasti kauniita huonekaluja ja muita esineitä.
Kuva: Karoliina Sjö.
Kaikkiaan Sagalundin museoalue on kiehtova, kulttuurihistoriallisesti arvokas ja laajalti arvostettu sen alkuperäisyyden ja museohistoriallisen merkityksen vuoksi. Tänä päivänä museo saa lisäarvoa erityisesti siitä, että se on pystynyt säilyttämään ja dokumentoimaan hyvin perusteellisesti perustajiensa elämää. Näin ollen on hedelmällistä ja tärkeää tehdä myös akateemista tutkimusta alueesta ja siellä vaikuttaneista henkilöistä.
Tarinoiden lehto -hankkeessa tutkimmekin Sagalundin museomiljöötä ja sen kulttuurihistoriaa erityisesti juuri sen perustajajäsenten Nils Oskar Janssonin ja Adèle Wemanin elettyjen elämien sekä ympäristöelämäkertametodologian avulla. Tarkastelemme, miten yksilön elämä rakentuu suhteessa ympäristöön ja miten tämä eletty elämä tallentuu myöhemmin museotoiminnan tuloksena osaksi kulttuurista muistia.
Tieteellistä tutkimusta ja taiteellista työskentelyä yhdistävän hankkeen keskiössä ja mikrohistoriallisen analyysin kohteena ovat Sagalundin museoalueella sijaitsevat kulttuuripersoonien Janssonin ja Wemanin museoidut kodit sekä niiden ympärille rakentunut luontomiljöö, kasvit ja puutarha. Hankkeen tavoitteena on tuottaa uutta tietoa Sagalundin kulttuuriympäristön ja laajemmin saaristokulttuurin historiasta sekä Nils Oskar Janssonin ja Adèle Wemanin eletyistä elämistä sekä rooleista kulttuurisen muistin ja museomiljöön tallentamis- ja muodostumisprosesseissa.
Elokuussa 1989 kirjailija, kuvittaja, taidemaalari Tove Jansson vietti 75-vuotispäiviään. Hän oli ansioitunut, juhlittu ja suuresti arvostettu taiteilija, mutta syntymäpäiväänsä hän ei viettänyt juhlavissa peilisaleissa. Juhlat vietettiin Itäisen Suomenlahden saaristoalueella Porvoon edustalla, Pellingissä, lapsuudenystävän, tuolloin jo edesmenneen Albert Gustafssonin veneverstaassa Ednäsin alueella, Gustafssonien perheen pihapiirissä. Juhliin, joita oli ”salaa” järjestänyt Albertin eli Abben puoliso Greta Gustafsson, oli kutsuttu Janssonien lähisukua ja pellinkiläisiä ystäviä. Juhlinnan kohde saapui paikalle yli pihapiirin mustikkavarvikon värikkääseen kukkamekkoon ja kukkaseppeleeseen pukeutuneena puolisonsa Tuulikki Pietilä mukanaan. Iloiset, puheen ja musiikin täyttämät juhlat kestivät myöhään elokuiseen yöhön. Niiden aikana Tove piti puheen, jossa tiivistyy olennainen hänen suhteestaan pellinkiläiseen saaristomiljööseen ja juuri tähän Gustafssonien pihapiiriin:
Tiedän tuskin toista paikkaa maanpäällä, joka on antanut minulle sellaista rauhaa kuin tämä talo, veneverstas Edisvikenissä. [–] Lähes koko lapsuuteni kesät olen kokenut teidän saarienne keskellä ja se on totisesti ollut onnellisinta aikaa mitä minulla on ollut. Ja olen aika varma, että ilman sitä en olisi löytänyt kirjoittamista – ja ylipäätään halua kirjoittamiseen.
Gustafssonien pihapiiriin ja tähän veneverstaaseen kytkeytyi keskeisesti Toven merellinen historia jo lähes seitsemänkymmenen vuoden ajalta. Toven vanhemmat, Signe Hammarsten ja Viktor Jansson, olivat saapuneet näille rannoille 1920-luvun alussa ja viimeistään loppukesästä 1921 lähtien he viettivät kesiään täällä ja läheisillä saarilla. Ednäsin alueesta merenrantoineen ja saarineen muodostui Janssonin perheen kesäparatiisi. Pienen venematkan päässä sijaitsi Toven ja Tuulikin rakas Klovharun luoto, jonne he rakennuttivat taiteilijamökkinsä 1960-luvun puolivälissä ja viettivät siellä yhteiset kesänsä syksyyn 1991 asti.
Toisinaan tutkimuksen kohteet tuntuvat lähes liian suurilta ja kulttuurisesti ikonisilta, jotta niistä saisi otetta tai niihin uskaltaisi edes tarttua. En ollut koskaan ajatellut kirjoittavani Tove Janssonista – vaikka olen tutkinut kirjoittavia naisia ja kirjoittamisen kulttuurihistoriaa sen eri muodoissa opiskeluajoista lähtien, ja paneutunut elämäkerralliseen tutkimukseen niin kirjoittamalla kuin tutkimalla elämäkertoja. Olen viettänyt suuren osan lapsuuttani ja nuoruuttani Porvoossa, vain noin neljänkymmenen kilometrin päässä Pellingistä, mutta suomenruotsalainen, vahvasti ruotsinkielinen saaristo jäi itselleni pitkälti vieraaksi. Perheeni juuret olivat hämäläisessä järvimaisemassa. Lapsuuden kirjallisista elämyksistäkin tärkeimpiä olivat Astrid Lindgren, Marjatta Kurenniemi ja Aili Somersalo.
Syvällisemmän kosketuksen Pellinkiin sain vasta 2000-luvun alussa, kun anoppini avioitui pellinkiläisen merikapteenin ja luotsin kanssa ja ryhtyi viettämään elämäänsä Suur-Pellingissä. Kesällä 2002 pääsin käymään ensimmäisen kerran Klovharulla. Sittemmin tutuiksi ovat tulleet niin syksyt, talvet kuin kesätkin Suomenlahden rannoilla. Pikkuhiljaa aloin hahmottaa Janssonien kulttuurihistoriallisen merkityksen juuri tällä Pellingin alueella. Niinpä kun kollegani, merelliseen kulttuurihistoriaan erikoistunut Otto Latva ehdotti minulle keväällä 2017 yhteisen kirjan tekemistä Tovesta, merestä ja saaristosta, ei ajatus tuntunut enää niin kaukaiselta – pelottavalta ja vaikealta kylläkin.
Klovharun kallioita. Kuva Maarit Leskelä-Kärki.
Tovesta on kirjoitettu paljon ja häntä on kuviteltu niin näytelmissä, elokuvissa, romaaneissa kuin kuvataiteessa. Mutta historioitsijat eivät olleet hänestä aiemmin kirjoittaneet eikä Toven vaiheita Pellingissä oltu systemaattisesti tutkittu tai kirjoitettu auki. Mikä olisi juuri meidän, Oton ja minun rakentama kulttuurihistoriallinen näkökulma Toveen?
Alusta lähtien oli selvää, että halusimme kiintopisteen juuri mereen. Tove Janssonin (1914–2001) kautta kun avautuu lähes vuosisatainen näkymä suomalaiseen saaristomiljööseen ja merelliseen elämäntapaan, myös siihen liittyviin muutoksiin. Janssonien perheen kesäelämä avaa paikallisen saaristokulttuurin ja helsinkiläisen boheemin taiteilijaperheen vuorovaikutusta ainutlaatuisella tavalla. Mitä pidemmälle kirjaprojekti eteni, sitä enemmän itse kiinnostuin Pellingin kulttuurihistoriasta, johon kuuluvat myös monet muut taiteilijat ja kulttuuripersoonat kuin vain Janssonit. Erityisen kiehtovaksi muodostui Gustafssonien ja Janssonien perheiden välinen suhde, jossa yhteinen saaristomiljöö jaettiin monen vuosikymmenen ajan.
Tove Janssonin ja hänen lähipiirinsä kautta meille kirjan kirjoittajille avautui historiallisesti pitkä kaari tarkastella yksilön suhdetta merelliseen luontoon, ja sekä sitä, miten monin tavoin tämä merkittävä taiteilija on tuotannollaan vaikuttanut siihen, miten me meren nykyään ymmärrämme. Ympäristöelämäkerran näkökulmasta muodostui keskiö, josta käsin tarkastella meren, saariston, luonnon ja taiteilijuuden vuorovaikutusta. Yhtä tärkeää oli niin merellinen luonto kuin yksilön kokemuskin siitä. Ympäristöelämäkerta tarkoittaa kirjassamme koko saaristolaisen miljöön, kulttuurin ja sosiaalisen vuorovaikutuksen huomioimista. Ympäristö ei ole vain luontoa, vaan myös rakennuksia, muokattua ympäristöä sekä ihmisten välisiä suhteita, arkielämää.
Lokkeja, oravia ja muita saariston luontokappaleita
Lapsuuden ja nuoruuden Ednäsin jälkeen Tove suuntasi yhä enemmän kohti avomerta ja saaria. Hänen unelmansa omasta saaresta toteutui ensin yhdessä veljen kanssa, mutta Klovharusta muodostui vihdoin se kaivattu etäämpänä oleva saariparatiisi, jossa Tove pystyi Tuulikin kanssa keskittymään ennen muuta työntekoon – sekä kalastamiseen. Klovharulainen luonto on piirtynyt monin erityisesti Toven novellituotantoon, mutta myös Tuulikki Pietilän grafiikkaan.
Kirjassamme keskeiseksi nouseekin Janssonin proosatuotanto, pienoisromaanit ja novellit, joissa hän käsitteli hyvin moninaisesti ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, eläinten ja kasvien maailmaa. Monet hänen novelleistaan sijoittuvat merelliseen ympäristöön, joko kaupunkimiljöössä tai sitten kesämökeillä, saaristossa, rannoilla. Jansson oli oivaltava oma/elämäkerrallisen fiktion kirjoittaja – monissa hänen novelleistaan on esillä saariston ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia, joita luonnostellaan mitä absurdeimmin vedoin. Lukija ei voi tietää – eikä hänen tarvitsekaan tietää – missä asioissa on totuuspohjaa, missä ei. Hän luo nerokkaita persoonia, joiden pohjana voi olla hänelle läheinen ihminen, mutta fiktiivinen luomus irtoaa taitavasti historiallisesta faktasta.
Yksi Janssonin kiehtovista novelleista on ”Orava”, joka on kenties saanut inspiraationsa siitä kummallisesta hetkestä, kun Klovharun luodolle saapui orava kesällä 1968. Oravan ja syksyä saaressa viettävän naisen kohtaaminen kertoo Janssonin omaperäisestä tavasta käsitellä luonnon ja ihmisen suhdetta. Kirjoitusinspiraatiota odottava nainen kohtaa oravassa kenties oman muuttuvan minänsä:
Syksy meren rannalla ei ollut sellainen kuin hän oli kuvitellut. Myrskyjä ei ollut koskaan. Saari lakastui kaikessa rauhassa, ruoho mätäni sateessa, kalliot tulivat liukkaiksi ja saivat tumman leväpeitteen joka ulottui kauas yli vesirajan, marraskuussa harmaus jatkui. Mitään ei ollut tapahtunut, ennen kuin orava tuli maihin. Hän meni lipaston peilin eteen ja katsoi kuvaansa, ylähuulessa oli hieno verkko pieniä pystysuoria ryppyjä joita hän ei ollut huomannut ennen. Kasvot olivat epämääräisen harmaanruskeat, vähän niin kuin marraskuinen maa, oravatkin tulevat talven alta harmaanruskeiksi mutta eivät ne kadota väriään, ne vain hankkivat itselleen uuden. (Tove Jansson: Orava. Teoksessa Kuuntelija. Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 1972, s. 187)
Yhtä yllättäen kuin orava on saapunut saarelle, se myös lähtee sieltä pois.
Saariston merkityksestä Tove Janssonille kertoo, että joutuessaan ikääntymisen vuoksi luopumaan rakkaasta Klovharustaan kesän 1991 päätteeksi, Tove ja Tuulikki eivät koskaan enää palanneet Pellinkiin. Se olisi ollut liian raskasta. He luovuttivat mökkinsä Pellingin kotiseutuyhdistykselle, joka huolehtii mökistä ja mahdollistaa sinne tehtävät vierailut ja taiteilijaresidenssit tänäkin päivänä.
Auringon laskua voi katsella mökin pieneltä terassilta, lokkien niin salliessa. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.
Maarit Leskelä-Kärki
Teksti pohjana on Otto Latvan ja Maarit Leskelä-Kärjen ympäristöelämäkerrallinen tietokirja Meri ja Tove. Elämää saaristossa. John Nurmisen säätiö 2022.
Kirjan kanneksi valikoitui valokuvaaja Johannes Runebergin Hopeapeili-lehteen (tammikuu 1966) ottama kuva Tovesta Klovharun kallioilla.
Runon ja suven päivää vietetään 6. heinäkuuta 2023 jo 25. kerran. Ajatuksen kirjailija Eino Leinon syntymäpäivän viettämisestä runon ja suven päivänä esitti näyttelijä Veikko Sinisalo, joka teki ehdotuksen kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaalle jo vuonna 1991. Tuota pikaa tavoitteeksi tuli virallinen liputuspäivä, ja hanketta tukivat Suomen kirjailijaliitto, Suomalaisuuden liitto ja Suomen maakuntien liitto. Viralliseksi liputuspäiväksi 6. heinäkuuta tuli vuonna 1998.
Mikäpä sopisi suomalaiseen suveen paremmin kuin Eino Leino. Voi väittää, että Leinon runous on vaikuttanut siihen tapaan, jolla kuvittelemme suomalaista kesää. Kokoelmaan Sata ja yksi laulua (1898) sisältynyt ”Juhannus” on piirtynyt muistoihin, samoin kokoelmassa Kangastuksia (1902) julkaistu ”Lapin kesä”, joka oli ennen Vesa-Matti Loirin tulkintaa lukemattomien runoesitysten avainteos. Vuonna 1897 julkaistu kokoelma Yökehrääjä päättyi runosikermään ”Kesämuistoja”. Siinä suomalainen kesä näyttäytyy vain häivähtävänä hetkenä, tuokiona, joka muuttuu muistoksi nopeammin kuin arvaammekaan. Runo ”Soita somer, helkä hiekka!” päättyy kuuluisaan säkeeseen: ”Lyhyt Suomen suvi on.”
Vähemmän tunnettua on tosiasia, että Eino Leino osallistui suomalaisen kesän kuvittamiseen myös elokuva-alalla. Kun kotimainen tuotanto otti ensiaskeleitaan 1910-luvulla, pioneereihin lukeutui teatteriohjaaja Kaarle Halme, joka oli Leinon vanha tuttu. He olivat vuonna 1912 yhdessä perustamassa kalevalaisille draamoille pyhitettyä Helkanäyttämöä Helsingin Seurasaareen. Leino eli noina vuosina kroonisessa rahapulassa, ja vuonna 1913 hän tuli pyytämään apua Halmeelta. Silloin Halmeen päähän pälkähti ajatus, että tunnettu kirjailija voisi tehdä tekstin eläviä kuvia varten. Hän totesi: ”Sellainenhan luontuu Sinulta, vanhalta runonrustaajalta, kuin itsestään.”
Tosin helppoa käsikirjoituksen tekeminen ei ollut, sillä Leinolla ei ollut käsitystä siitä, millaisia elävät kuvat olivat. L. Onerva on todennut Leino-biografiassaan, ettei kirjailija ”milloinkaan elämässään käynyt elokuvissa”. Arvoitukseksi jää, kertoiko Halme, millaisia käsikirjoitusten tuli olla. Luultavasti Leino sepitti vain tarinan synopsiksen, jonka pohjalta Halme teki tarvittavat välitekstit. Joka tapauksessa lopputuloksena oli elokuva Kesä, joka kuvattiin Helsingissä ja Oulunkylässä kesällä 1913. Ensi-iltansa teos sai vasta tammikuussa 1915.
Eino Leino kirjoituspöytänsä ääressä. Kuvaaja: Elsa Roschier, 1912. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.
Elokuvakäsikirjoitusta sommitellessaan Eino Leino palasi syksyllä 1912 Tähtitarha-kokoelmassa julkaistuun runoonsa ”Vanteenheittäjät”. Leino-biografiassaan Onerva kutsuu runoa ”luonnokseksi filmiin”, mutta tuskin kirjailija vielä runoa rustatessaan ajatteli sen myöhempää hyödyntämistä elokuvassa.
”Vanteenheittäjät” on seitsemästä säkeistöstä koostuva loppusoinnullinen runo, jonka tuokiokuvista avautuu kokonainen draama. Esitän sen tässä kokonaisuudessaan, sillä runo rakentaa mieleenpainuvan kuvaelman suomalaisesta kesäillasta. Ensimmäinen säkeistö kertoo lähtökohtatilanteen. Pappilassa ollaan leikkimässä vanteenheittoa, ja ilonpito kaikuu kylälle asti:
Lentävi vanteet ristin ja rastin, ilmassa leikki ja laulu soi, kuuluvi pajatus kylihin asti, ihmiset kylissä aprikoi: rovastilla on vieraita varmaan.
Jos ensimmäinen säkeistö katsoi pappilan seuraelämää etäältä, kaukaisena kumuna, toinen säkeistö tuo lukijan lähelle ihmisiä, talon väkeä ja heidän vieraitaan. Hameet hulmuavat ja nilkat vilkkuvat, kun vanteet lentävät. Toisen ja kolmannen säkeistön päähenkilö on ”talon rouva”, rovastin vaimo, joka on vielä ”nuori ja notkee”. Hän on seurueen keskus, joka heittää kauneimmat kaaret ja lausuu sorjimmat lauseet:
Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat, neitojen helmat hulmuelee, herrojen otsilta tippuvi tilkat, kenpä se ylinnä keikahtelee? Talon rouva nuori ja notkee.
Neljäs säkeistö sisältää draaman siemenen. Leikkijöiden joukossa on maisteri, joka ei saa silmiään irti nuoresta rouvasta. Vaikka rouva heittääkin ”kauneimmat kaartehet”, hän osuu vahingossa maisteriin:
Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu, sihtaa silmä kuin tulijous. Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu, siitäkös nauru ja kikatus nous – talon rouvan vetreän vanteen.
Samaan aikaan vanhempi väki – herrat – istuvat kuistilla maljojaan nauttimassa. Ilta alkaa olla jo myöhä, ja rovastin silmät painuvat vähitellen kiinni. Hän on autuaan tietämätön siitä draamasta, jota vanteenheittäjät paraikaa käyvät:
Istuvat kuistilla vanhemmat herrat, maistavat maljoa höyryävää. Unhottuu puhe useat kerrat, nyykähtää ukko rovastin pää – kun vanteet niin kauniisti lentää.
Kuudennessa säkeistössä runon puhuttelumuoto muuttuu. Ehkä on kyse runoilijan kommentista tai maisterin sisäisestä äänestä, varoituksesta. Nuori neito on ottanut vanhan miehen. Kesäyön tulisissa katseissa on vaaransa:
Ah, älä katsele vartta sa tuota liioin, maisteri liekkisyön! Karkkoa kaunihin naurajan luota, pelkää keijuja kesäisen yön! – On nuori vanhalle mennyt.
Viimeinen säkeistö ei tuo ratkaisua draamaan, ja tuntuu kuin varoituksen äänet kaikuisivat turhaan. Leikkivät nuoret sulautuvat kesäyön hämärään, tuoksuvan luonnon helmaan:
Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat, aurinko painuvi metsän taa, hehkuvi puut sekä poskien kukat, tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa. Ja nuorten riemu se raikuu.
Tästä kesäyön hämyisestä tuokiokuvasta kirposi idea Kesä-elokuvan käsikirjoitukseen. Runon rakenne muistuttaa elokuvakohtausta. Jakso alkaa kuvalla kesäisessä maisemassa lepäävästä pappilasta, jonka pihamaalla seurue ilkamoi. Seuraavassa säkeistössä näemme nuoren rouvan, joka nilkat vilkkuen heittää vanteitaan. Välillä maisteri katselee neitoa, ensin ehkä arasti, lopulta tulisemmin. Samaan aikaan vanhat herrat istuvat pappilan kuistilla keskustelemassa, ja rovasti nuokkuu. Eino Leinon runo on kuin kuvien sarja: se olisi ollut helppo siirtää eläviksi kuviksi. Koska käsikirjoitusta ei ole säilynyt, on tosin mahdoton arvioida, missä määrin Leino lopulta hyödynsi säkeitään.
*
Ensi-iltaan valmistuneesta elokuvasta on säilynyt juonitiivistelmä, jonka alkupuolen voi tulkita ”Vanteenheittäjien” inspiroimana. Draama on kuitenkin muuttunut sikäli, ettei maisterin flirttailun kohde ole pappilan nuori rouva vaan rovastin tytär. Runon perusidea – ”on nuori vanhalle mennyt” – puuttuu, samoin ajatus nuoren maisterin edustamasta luonnonvoimasta, kesäyön seksuaalisesta huumasta, joka ei tavoita kuistilla istuvaa vanhaa rovastia, mutta yhdistää nuoria vanteenheittäjiä. Runo rakentaa pienoiskoossa kolmiodraaman, kun taas elokuva alkaa maisterin ja rovastin tyttären rakkaussuhteesta.
Elokuvan päähenkilö on – kuten säilynyt käsiohjelma toteaa – ”elegantti helsinkiläisnuorukainen” Aarne Holm (Konrad Tallroth), joka viettää kesää maalaispappilassa ja liehittelee ”ajankulukseen” nuorta Sylviä (Mandi Terho). Suhde johtaa kihlaukseen, eikä Sylvi voi olla ylpeilemättä ”pääkaupunkilaissulhasestaan” ystävilleen. Aarne saa kuitenkin kirjeen vanhalta ystävättäreltään Dagmarilta (Hilma Rantanen), joka pyytää Aarnea seurakseen matkalle Helsinkiin, eikä Aarne tahdo kieltäytyä. Helsingin rautatieasemalla ovat vastassa Dagmarin ihailijat Arvi (John Precht) ja Bernard (Theodor Weissman). Arvi ja Bernard järkyttyvät Aarnen ja Dagmarin nähdessään siinä määrin, että päästävät parin livahtamaan. Lopulta autoilevat kaverukset tavoittavat ihanteensa hotelli Apollosta, ja kaikki neljä istuutuvat yhdessä aamiaiselle. Dagmar tapaa kaikki kosijansa kahden kesken ja leikkii nuorukaisten tunteilla. Erityisesti häntä ärsyttää uutinen Aarnen kesäkihlauksesta, minkä jälkeen hän keimailee yhä enemmän Arville ja Bernardille. Aarne ei enää kestä vaan kirjoittaa Sylville ja purkaa kihlauksen.
Kuten jo tarinan tässä vaiheessa on ilmeistä, Kesä oli ”Vanteenheittäjiä” huomattavasti laajempi kertomus, ja on mahdollista, että Kaarle Halme maustoi Leinon kirjoittamaa synopsista piirteillä, jotka saivat teoksen muistuttamaan aikakauden muita elokuvamelodraamoja.
Kesä-elokuva huipentui kohtaukseen, joka oli kuvattu Kaivopuistossa. Tässä jaksossa Dagmar tapaa jälleen kosijansa vuorotellen. Arvi ei kestä kohtaamista vaan tarttuu pistooliin pakottaakseen viettelijän tekemään ratkaisunsa. Samalla hetkellä Aarne astuu huoneeseen, ja Arvi ampuu hänet ”hetkellisen mielettömyyden puuskassa”. Dagmar heittäytyy katuvaisena kuolleen Aarnen vierelle samalla, kun Arvi lähtee poliisilaitokselle ilmiantamaan itsensä. Käsiohjelman viimeinen virke viittaa siihen, että elokuva päättyi kuviin kesäisestä maaseudusta, joka on kaukana kaupungin kiihkeydestä: ”Mutta kaukana maalaispappilassa suree nuori tyttö menetettyä onneaan.”
Käsiohjelma ei paljasta, sisälsikö Kesä vanteenheittokohtausta. Koska Leino itse oli kertonut – ilmeisesti sekä Halmeelle että L. Onervalle – elokuvan perustuvan runoon, on kuitenkin mahdollista, että pelikohtaus nähtiin alussa, pappilan pihalla. Nuoren rouvan tilalla oli tytär Sylvi, jolle Aarne Holm heitti tulisia katseitaan. Lopullisella filmillä oli mittaa 738 metriä ja kestoa noin 40 minuuttia (kuvanopeudella 16 fps), ja teos oli kolmella kelalla. Luultavaa on, että maalaispappilaan sijoitettu jakso on kattanut elokuvan ensimmäisen osan, kun taas kaksi viimeistä tapahtui kesäisessä Helsingissä.
*
Kun Kesä tuli ensi-iltaan tammikuussa 1915, lehti-ilmoituksissa lueteltiin näyttelijät ja heidän roolinsa. Ensimmäisenä kerrotaan Dagmarin esittäjä Hilma Rantanen ja hänen jälkeensä Sylvinä näytellyt Mandi Terho. Välissä ovat rovasti vaimoineen sekä täti Bernard. Dagmarin kosijat Aarne, Arvi ja Bernard ovat listassa viimeisinä, heistä Aarnen esittäjä Konrad Tallroth ensimmäisenä. Epäilemättä Dagmarin ja Sylvin hahmot ovat olleet tarinan keskiössä. Kaarle Halmeen tytär Tyyne Jauri on muistellut, että Sylvin kokemus painui erityisesti mieleen ja että teos loppui ”lähikuvaukseen pappilan tyttärestä”.
Syklinen, sulkeutuva rakenne, jossa palataan maalaispappilaan, on antanut elokuvalle elegisen luonteen. Aloituskohtauksessa vallitsee odotus ja kiihko, lopussa muisto ja karvas pettymys. Ehkä juuri tässä on ripaus Eino Leinon runoutta. Silmiinpistävää on myös elokuvan nimi Kesä, joka poikkeaa aikakauden muista nimistä tiiviydellään ja abstraktisuudellaan. Ehkäpä tekijät, ohjaaja Kaarle Halme ja tuottaja Hjalmar V. Pohjanheimo, halusivat korostaa runoilija-Leinon panosta. Leinon ”kesä” on odotuksen ja muiston katkeransuloinen sekoitus.
On epäselvää, näkikö Eino Leino koskaan tekstiinsä perustuvaa filmiä. Jaurin muistelman mukaan ennen esitystä elokuvateatterin ulkopuolella oli ”vilskettä kuin parhaimmillakin markkinoilla” ja saliin saapui ”hyvinvoivaa rahvasta katetuissa vaunuissaan, santarmeja ja kaartin sotapoikia tytöntylleröineen, hienohelmaisia, parfyymille tuoksuvia herrasneitejä, työmiehiä, taiteilijoita, kirjailijoita ja näyttelijöitä”. Itse esityksessä yleisö eli mukaan, tömisytteli jalkojaan, rapisutteli karamellipapereitaan ja keskusteli – ajan tavan mukaan – äänekkäästi ”pysyäkseen juonessa mukana”.
Siihen, että elokuva sai ensi-iltansa varsin pitkän odottelun jälkeen, oli syynsä. Jokin tekninen ongelma oli sattunut kuvauksissa kesällä 1913, ja ilmeisesti filmin valotus oli epäonnistunut. Tyyne Jauri muisteli: ”Kuvaus on myöskin ollut hieman hämärää, mutta valkopukuisten, aavemaisten hahmojen liikkuminen mustanharmaassa ympäristössä on vain lisännyt filmin jännittävyyttä.” Suomalaisessa kesäyössä liikkui ”aavemaisia hahmoja”, ja ehkäpä yleisöllä oli vaikeuksia tunnistaa näyttelijöitä. Vaikka Jauri kuvaakin tämän jännittävänä ilmestyksenä, teoksen on täytynyt jäädä yleisölleen etäiseksi. Tähän viittaa se, että Kesä katosi kevään 1915 jälkeen kokonaan yleisön nähtäviltä. Helsingin jälkeen elokuva esitettiin Tammisaaressa ja Hangossa, mutta sitä ei nähty lainkaan muualla Suomessa. Arvoitukseksi jää, mitä elokuvan filmikopiolle lopulta tapahtui. Kesästä jäi vain muisto.
Kesä-elokuvan ilmoitus, Uusi Suometar 17.1.1915.
Hannu Salmi
Teksti perustuu kirjoittajan teokseen Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907–1916 (2002), jossa on käsitelty laajemmin Kaarle Halmeen elokuvatuotantoa ja myös Kesä-elokuvaa.
Kulttuurihistorian dosentti Marika Räsänen toimii akatemiatutkijana myöhäiskeskiaikaisia reliikkejä koskevassa, viime vuonna käynnistyneessä hankkeessa Rethinking the Late Medieval Relic (c. 1200–1550). Hänellä on pitkäaikainen tutkimussuhde keskiajalla pyhimykseksi julistettuunteologi Tuomas Akvinolaiseen (1225–1274), jonka suuret juhlavuodet ovat nyt käsillä.
Löysin Tuomas Akvinolaisen levottoman ruumiin sattumalta. Aloitin artikkelin työstämisen Tuomaan ruumiin kuolemanjälkeisistä käänteistä Suomen Rooman instituutin silloisen johtajan Christian Krötzlin työryhmässä vuonna 2003. Aluksi arvelin peseväni aiheesta käteni, kun artikkelini olisi valmis. Samaan aikaan olin aloittelemassa väitöskirjaprojektia, jonka aihe oli aivan toinen.
Levoton ruumis koukutti mutta en antanut sille koko kämmentä. Olin varma, että niin rehevästä aiheesta olisi tehty jo monta väitöskirjaa erilaisista näkökulmista eikä siihen siten olisi järkevää tarttua.
Ensimmäisen tieteellisen artikkelin kirjoittaminen oli vaativaa ja aikaa vievää, ja samalla havaitsin yllättävän ison aukon tutkimustraditiossa liittyen Tuomaan ruumiin historiaan. Huolellisesti harkiten päädyin vaihtamaan väitöskirja-aiheekseni Tuomas Akvinolaisen reliikkien ”elämän ja teot”.
Tuomas Akvinolaisen pääkalloreliikki sai juhlavuosien kunniaksi uuden relikvaarion Toulousessa. Toukokuussa pidetyn juhlakonferenssin ajan reliikki oli esillä juhlavieraiden kunnioitettavana. Kuva: Marika Räsänen.
Jäin uuden aiheeni kanssa Roomaan. Mylläsin Vatikaanin kirjaston kokoelmia; käsikirjoituksia, painettuja lähdeteoksia ja tutkimuskirjallisuutta jäljittääkseni Tuomaan ruumiin vaiheita sen hautaamisesta vuonna 1274 Fossanovan luostariin Etelä-Italiaan, ruumiin salaisia siirtoja ja sen jakamisia osiin sekä lopulta yhden aikakauden päättänyttä juhlallista ruumiin siirtämistä Italian niemimaalta Toulouseen, Etelä-Ranskaan.
Päivät kirjastossa venyivät, työ oli hidasta. Löysin vähin erin teemaan liittyvää kiinnostavaa tutkimuskirjallisuutta. Suoranainen ”artikkelisuma” paikantui vuosiin 1923-25. Tuolloin oli juhlittu Tuomas Akvinolaisen erinäisiä ”sadansia vuosia” syntymästä, kuolemasta ja kanonisaatiosta. Tuskastuneena omaan etenemiseeni vannoin käsi jonkun juhlakirjan päällä (kuvainnollisesti), että väitöskirjani valmistuisi siten, että seuraaviin vuosijuhliin saisin minäkin kutsun.
Muistin lähemmäs parikymmentä vuotta vanhan lupaukseni joitakin viikkoja sitten. Heinäkuussa tulee 700 vuotta Tuomas Akvinolaisen kanonisaatiosta, ensi maaliskuussa 750 vuotta Tuomaan kuolemasta ja vuonna 2025 vietetään hänen syntymänsä 800-vuotisjuhlaa. Omaan Tuomas-juhlakiertueeseeni kuuluvat esitelmät ainakin Torontossa, Toulousessa ja Fossanovassa. Esitelmät kootaan useiksi artikkelikokoelmiksi ja monia muitakin Tuomaaseen liittyviä tutkimuksia on valmisteilla.
Kanonisaation juhlavuoteen liittyen Toulousessa on Tuomas Akvinolaisen merkitystä teologina, dominikaanina ja pyhimyksenä esittelevä, erittäin kiinnostava näyttely. Kuva: Marika Räsänen.
Mikä tärkeintä, parin vuoden päästä Tuomas Akvinolais-tutkimuksen tila näyttää jälleen aivan erilaiselta kuin sata – tai parikymmentä – vuotta sitten. Silti juhlavuositutkimus tuskin tuottaa suuria määriä merkittäviä uusia avauksia Tuomaan jälkivaikutuksen tarkasteluun. Toivo onkin niissä nuorissa tutkijoissa, jotka löytävät juhlajulkaisut, paikantavat luutuneet rakenteet ja traditioiden välistä pilkistävät aukot. Aukot, joihin voi tarttua monitieteisellä otteella ja ravistella esille jotain uutta esimerkiksi vallan, vaikuttamisen ja pyhyyden välisistä suhteista.
Toulousen näyttelyssä on esillä mm. käsikirjoitus, joka harvinaisella tavalla pitää sisällään lähes kaikki Tuomaan reliikkikultista kertovat keskeisimmät 1300-luvun tekstit. Kuva: Marika Räsänen.
Aloitan kesäkuun alussa väitöskirjatyöni ”Moninaistuva sukupuoli: Mediavälitteinen sukupuoliaktivismi Suomessa 1960–2007” päätoimisen tekemisen kulttuurihistorian oppiaineessa, sillä sain tutkimukselle vuoden rahoituksen Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahastolta. Olen tehnyt tutkimusta vuoden 2023 alusta lähtien sivutoimisesti ja odotan innolla, että pääsen syventymään aiheeseeni entistä paremmin.
Väitöskirjani käsittelee suomalaisissa medioissa vuosina 1960–2007 esillä olleita sukupuolivähemmistöön kuuluvia aktivisteja. Olen tutkimuksessani kiinnostunut siitä, miten tutkimani aktivistit ovat tehneet sukupuolen moninaisuutta näkyväksi kertomusten avulla. Tarkastelen erityisesti lehdissä ja televisioissa esitettyjä henkilöhaastatteluita ja niissä muodostunutta kuvaa sukupuolista sekä sukupuolivähemmistöistä. Tutkimuksessani minua kiinnostaa myös se, miten suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet sukupuolesta ja sen moninaisuudesta tuotettuihin kuvauksiin. Tutkimanani aikakautena aktivistien ja toimittajien mediatyötä on rajoittanut esimerkiksi vuoteen 1999 asti voimassa ollut homoseksuaalisten tekojen kehotuskielto, jonka nojalla sensuroitiin myös sukupuolivähemmistöjä käsitteleviä artikkeleita ja ohjelmia. Lisäksi yhteiskunnan asenteissa ja suomalaisessa kulttuurissa tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet siihen, miten sukupuolen moninaisuutta on käsitetty ja tehty näkyväksi mediassa eri aikoina.
Järjestölehtiä. Kuva: Jean Lukkarinen.
Käytän aineistonani sekä suomalaisten LHBTIQ+-järjestöjen julkisia järjestölehtiä että muita julkisissa medioissa julkaistuja artikkeleita ja ohjelmia sukupuolivähemmistöistä. Haastattelen myös medioissa esillä olleita aktivisteja sekä juttuja tehneitä toimittajia saadakseni näkökulmia juttujen tuottamien kuvausten muodostumiseen. Tutkimukseni ote on siten monitieteinen ja soveltava – teen tutkimusta yhteistyössä tutkimani yhteisön kanssa ja hyödynnän analyysissäni niin kulttuurihistorian, mediatutkimuksen kuin sukupuolentutkimuksenkin näkökulmia. Uskon näin tuottavani mahdollisimman monipuolisen kuvauksen sukupuolen moninaisuuden historiasta Suomessa ja suomalaisissa medioissa.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Tutkimukseni aihe on varsin ajankohtainen, sillä sukupuolesta ja sen (itse)määrittelystä on keskusteltu aktiivisesti viime vuosien aikana etenkin vuonna 2023 uudistuneen translain yhteydessä. Vastikään voimaan tullut laki antaa yksilölle mahdollisuuden määrittää oman juridisen sukupuolensa kahdesta binäärisestä vaihtoehdosta (mies ja nainen) hakemuksen täyttämisen ja odotusajan jälkeen. Lain voimaantulo on suomalaisten LHBTIQ+-järjestöjen ja sukupuolivähemmistöön kuuluvien aktivistien vuosikymmenten työn tulos. Lain ja sukupuolen moninaisuuden ympärillä käydyn yhteiskunnallisen keskustelun ymmärtämiseksi tarvitaan myös historiaa ja sen pitkissä linjoissa muuttuneiden sukupuolikäsitysten tarkastelua.
Tutkimukseni tarkoituksena onkin murtaa myyttiä siitä, että sukupuolen moninaisuus olisi vain 2020-luvun ilmiö, jolla ei ole historiaa. Esitän tutkimuksessani, että käsityksemme sukupuolista eivät ole historiassakaan olleet kaksijakoisia, ja medioissa omia elämäntarinoitaan jakaneilla aktivisteilla on ollut vaikutus siihen, miten sukupuolia ympäröivät lait ja käsitykset ovat muuttuneet vuosikymmenten kuluessa.
Sukupuolivähemmistöjen historian tutkimus on myös erityisen tärkeää ja ajankohtaista siksi, että Suomesta puuttuu kokonaan perustavanlaatuinen tutkimus sukupuolivähemmistöjen historiasta, ja tutkimusalana kenttä on historia-aineissa lähes olematon. Tutkimukseni yrittää siten vastata myös viime vuosina nuorten ja opiskelijoiden keskuudessa nousseeseen kiinnostukseen sukupuolen moninaisuuden historiaa kohtaan paikkaamalla perustutkimuksessa olevia suuria aukkoja.
Jean Lukkarinen. Kuva: Marco Juvonen.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Hain opiskelemaan Turkuun, sillä kulttuurihistoria kiinnosti minua oppiaineena alusta alkaen paljon. Hetken omaa suuntaa haettuani päädyin kulttuurihistoriassa mediahistoriaa sekä sukupuolihistoriaa käsitteleville kursseille – ja olin myyty. Tein molemmat opinnäytetyöni liittyen mediahistoriaan sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaan, joten samoja teemoja jatkava väitöskirja on näin ollen minulle oikein luonteva jatkumo.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria merkitsee minulle tutkimuksen vapautta ja menetelmää katsoa menneisyyttä monesta eri näkökulmasta. Kulttuurihistorian rikas, moninainen ja monitieteinen kenttä yllättää ja herättää ajattelemaan miten erilaisista palasista historiallista kertomusta voi oikein rakentaakaan. Olen kulttuurihistoriassa erityisen kiinnostunut ihmisistä, kertomuksista sekä kokemuksista. Minua inspiroi se, miten tavallisista ja arkipäiväisistä kertomuksista sekä kokemuksista voi löytää erikoisiakin vivahteita. Nautin myös siitä, että muiden tutkimuksia seuraamalla voi oppia aina jotain ihan uutta.
Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Olen monesti kuullut lentävän lauseen, että aikuisviihdelehtiä luetaan vain ”artikkeleiden takia”. Oman tutkimukseni kohdalla tämä lentävä lause on kuitenkin varsin totta – olen kahlannut yliopiston kirjastossa läpi aikuisviihdelehtien vuosikertoja etsiessäni sukupuolen moninaisuutta koskevia lehtihaastatteluita. Tämä johtuu siitä, että aikuisviihdelehdet ja yleisestikin juoru- ja sensaatiolehdet kirjoittivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä tutkimanani aikakautena enemmän kuin muut valtavirtamediat, joiden toimittajat saattoivat karttaa aihepiiristä kirjoittamista juttujen sensuroinnin pelossa. Kyseisten lehtien selaaminen on yllättänyt minut oikeastaan monipuolisuudellaan: esimerkiksi 1960- ja 1970-luvun lehtien välistä voi löytää artikkeleita vaikkapa uistinkalastuksesta, marginaaliryhmistä tai työttömyydestä.
Työskentelen tutkijana Pyöriäismuistot-tutkimushankkeessa, jossa tutkitaan ihmisten ja itämerenpyöriäisten yhteistä menneisyyttä Suomessa. Tutkimuksen aineistona ovat sanomalehti- ja arkistoaineistot sekä pyöriäisiä Suomessa nähneiden ihmisten haastattelut. Tutkimus on vasta alussa, mutta esittelen seuraavassa lyhyesti käynnissä olevaa tutkimusta ja sen lähtökohtia.
Olen aloittanut hankkeessa postdoc-tutkijana tammikuussa 2023 ja ensimmäisenä olen käynyt läpi suomenkielisiä digitoituja sanomalehtiaineistoja Kansalliskirjaston digitaalisen palvelun kautta. Näistä aineistoista olen kerännyt havaintoja siitä, missä pyöriäisiä on nähty ja analysoinut, miten pyöriäisiin on sanomalehdissä suhtauduttu. Tällä hetkellä työskentelen 1930-luvun aineistojen parissa, joten tässä esiin tulevat havainnot eivät ulotu sitä pidemmälle.
Sanomalehtiaineistojen perusteella pyöriäisiä on havaittu Suomen rannikkoalueilla 1800-lopulta 1930-luvulle aina Haaparannan Seskaröstä Viipurin Kyrönniemelle asti. Suhtautuminen pyöriäisiin on vaihdellut eri aikoina ja eri alueiden lehdissä. Keskeisiä aineistosta nousevia puhetapoja ovat pyöriäisten käyttäminen eksoottisen luonnon merkitsijöinä esimerkiksi matkakirjallisuudessa, pyöriäishavaintojen leimaaminen ”mätäkuun jutuiksi” eli huijauksiksi sekä pyöriäisten esittäminen spektaakkelina. Myös käytännöllinen suhtautuminen pyöriäisiin yhtenä kalastajien saaliina näkyy aineistoissa.
Viihteen ja ajanvietteen tutkijana olen kiinnostunut erityisesti niistä uutisista, joissa pyöriäisistä kirjoitetaan spektaakkelina. Esimerkiksi 1920-luvulla Suomessa kiersi markkinanähtävyytenä täytetty pyöriäinen, joka lehtimainoksen mukaan ”ammuttiin konekiväärillä” edellisenä kesänä. Tämä ilmoitus on julkaistu muun muassa Tornion Lehdessä tiistaina 6.3.1923. Kyseessä on toinen kahdesta pyöriäisestä, jotka surmattiin Nauvossa kesäkuussa 1922. Täytetyn pyöriäisen kohtalon selvittäminen on yksi johtolanka, jota olen seurannut tutkimusartikkelia varten ja tarkempi kuvaus tapahtumista julkaistaan myöhemmin.
Täytettyjen eläinten ja erilaisten luonnontieteellisten eläinnäyttelyiden historiaa tutkimalla voi tarkastella ihmisten suhtautumista muunlajisiin eläimiin. Toinen tutkimushankkeessa työn alla oleva tutkimusartikkeli keskittyy pyöriäisten levinneisyyteen 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoleenväliin. Havaintojen pitkän aikavälin tarkastelu auttaa ymmärtämään, millaisia muutoksia on tapahtunut suhtautumisessa eläimiin, miten puhetavat ovat muuttuneet ja toisaalta miten sanomalehdistössä tapahtuneet muutokset näkyvät esimerkiksi käytetyssä retoriikassa tai muuttuvissa juttutyypeissä.
Pyöriäismuistot-hanke on laajemman HumBio-hankkeen alahanke. Laajempi hanke tutkii ihmisten suhdetta meriympäristöjen kadonneisiin, uhanalaisiin, tulokas- ja vieraslajeihin Suomessa. Keskeistä molemmissa on tarkastella ihmisten suhdetta muuttuvaan biodiversiteettiin humanististen alojen näkökulmasta. Hankkeet tuottavat Itämeren biodiversiteettiä koskevaa uutta tietoa tutkijoiden, päätöksentekijöiden ja laajan yleisön käyttöön. Hankkeissa tehdään yhteistyötä luonnontieteilijöiden kanssa, ja Pyöriäismuistot-hanke toimii yhteistyössä ympäristöministeriön ja Turun ammattikorkeakoulun kanssa.
Ihmistieteellisiä lähestymistapoja ympäristökysymyksiin sekä ihmisen ja luonnon suhdetta käsittelevää tutkimusta voi lähestyä esimerkiksi humanistisen ympäristötutkimuksen, ympäristöhumanismin ja enviromental humanities -kattokäsitteiden avulla. Yhteistä lähestymistavoille on ajatus siitä, että ympäristöön liittyviä kysymyksiä ja luontoa koskevia keskusteluja tulee tarkastella historiallis-kulttuurisissa konteksteissa ja valtaan liittyvissä viitekehyksissä. Näin avautuvat ihmisen, kulttuurin, talouden ja luonnon monimutkaiset ajalliset kytkökset.
Ympäristöhistorian viitekehyksen lisäksi pyöriäishankkeessa on kysymys mediahistoriasta ja siitä, miten median representaatiot ja diskurssit paljastavat tai heijastavat kunkin aikakauden kulttuuria ja suhtautumista muunlajisiin eläimiin. Hankkeessa sovelletaan myös digitaalisten ihmistieteiden menetelmiä, sillä aineistot ovat sähköisiä ja niitä tarkastellaan tietokoneavusteisesti. Tämä työ jatkuu myös osin saman työryhmän Fauna et Flora Fennica -tutkimushankkeessa, jossa tarkastellaan Suomen alueen eläin- ja kasvilajistoa historian-, kulttuurin- ja kielentutkimuksen keinoin. Hanke on saanut rahoituksen keväällä 2023 Alfred Kordelinin säätiön Suuret kulttuurihankkeet -ohjelmasta.
Etsimme Pyöriäismuistot-hankkeeseen haastateltavaksi ihmisiä, jotka ovat nähneet pyöriäisen Suomen luonnossa tai kuulleet kerrottavan tarinoita kohtaamisista pyöriäisten kanssa. Jos sinulla on tällaisia havaintoja, ota yhteyttä nmmkal (a) utu.fi tai käy vastaamassa 31.10.2023 mennessä kyselyyn osoitteessa https://link.webropolsurveys.com/S/D1352E50D1E19A97.
Noora Kallioniemi on kulttuurihistorian tutkijatohtori Turun yliopistosta. Hän on erikoistunut media-aineistoihin ja työskentelee postdoc-tutkijana Pyöriäismuistot-hankkeessa.
Kulttuurihistorian seura 