Olavi Virta-elokuva ja elämäkerran haasteet

Kävin viime sunnuntaina katsomassa paljon puhutun ja kiistellyn Timo Koivusalon uusimman ohjauksen Olavi Virta (rooleissa mm. Lauri Tilkanen, Raimo Grönberg, Malla Malmivaara, Martti Suosalo). Olavi Virta on epäilemättä suomalaisen iskelmätaivaan suurimpia tähtiä ja tangon ehdoton kuningas. Hänen levytystuotantonsa on valtava ja monet kappaleista ovat edelleen suosittuja ikivihreitä: Hopeinen kuu, Vihreät niityt, Punaiset lehdet, Punatukkaiselle tytölle, Cumparsita, Voi yksi päivä olla sata vuotta ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomasti. Virran voidaan sanoa olleen maamme ensimmäisiä julkkiksia, aikana jolloin varsinainen tähtikulttuuri syntyi.

Olavi Virta -elokuva_5
Lauri Tilkanen esittää pääroolin elokuvassa Olavi Virta. Pressikuva.

Lähdin katsomaan elokuvaa avoimin mielin siitä huolimatta, että kriitikot suhtautuivat siihen pääasiassa nuivasti. Myös katsojien mielipiteet näyttävät jakautuneen jyrkästi. Oma mielipiteeni on, että parituntinen elokuva oli sujuva kokonaisuus. Tarina kulki hyvin ja kuvaus oli eheää. Huumoria ja suuria tunteita oli sopivasti annosteltu. Lavastukseen oli kiinnitetty tarkkaa huomiota, jotta ajankuva olisi mahdollisimman uskottava. Musiikkiin oli erityisesti panostettu ja ääniraita lauluineen oli Virran omista levytyksistä. Koivusalo perusteli tätä valintaa juuri sillä, että Virran ääni on niin tunnistettava ja kuuluisa. Elokuvana Olavi Virta oli kaiken kaikkiaan hyvin koskettava. Harvoin saan pyyhkiä silmäkulmia, mutta nyt pääsi käymään niin.

Jäin pohtimaan elokuvaa myös kulttuurihistorian ja varsinkin elämäkerrallisen tutkimuksen näkökulmasta. Kyseessä on nimenomaan elämäkerta, joskin elokuvan keinoin esitetty. Suurin kritiikki onkin kohdistunut siihen, miten Virta ja hänen elämänsä elokuvassa kuvataan. Elokuvaa on moitittu liian silotelluksi. Tästä näkökulmasta elokuvan tekijät ovat olleet haastavan tehtävän edessä. Elämäkerran tekeminen, tai kirjoittaminen, on äärimmäisen vaikeaa. Siihen liittyy paljon eettisiä kysymyksiä, joita ainakaan tutkija ei voi sivuuttaa. Toki markkinoille ilmestyy paljonkin kirjoja, joissa skandaalihakuisesti väitetään paljastavan ”totuus” kohteestaan. Ensimmäisenä tulee mieleen Virran aikalainen Marilyn Monroe, jonka kuolemasta lähtien on ilmestynyt toinen toistaan kohdettaan enemmän ja vähemmän asiallisesti hyödyntäviä kirjoja.

Olavi_virta_levytukku
Olavi Virta kuvattuna toimistossaan 1950-luvun lopulla. Wikipedia Commons.

Kulttuurihistorioisijana edellä mainittu lähestymistapa on minulle hyvin vieras. Tulen sellaisesta tutkimusperinteestä, jossa kohteen kunnioitus on ensiarvoisen tärkeää. Se ei tarkoita sitä, etteikö ikävistä asioista saisi puhua, mutta se tulee tehdä tietyllä kunnioituksella. Kuolleet eivät voi enää puhua omasta puolestaan. Tekijän on siis punnittava tarkoin, mitä ja miten kohteestaan kertoo. Onko tarpeen kertoa aivan kaikkea? Mikä on kohteen oikeus yksityisyyteen? Ja asiat voi kertoa niin monella tavalla. Koivusalo ei ole jättänyt Virran elämän varjopuolia, alkoholismia ja irtosuhteita, huomiotta, mutta niillä ei elokuvassa mässäillä turhaan. Koska jokaisella meistä on elämässämme vähemmän hohdokkaita hetkiä. Teemme virheitä ja tuskin itsekään haluaisimme, että jälkipolvet muistavat meidät vain niistä virheistä.

Lisäksi on muistettava, että historiantutkimus, myös biografinen historiantutkimus on aina tulkinta. Se ei ole absoluuttinen totuus menneestä, vaan aina tulkinta, joka perustuu saatavilla oleviin lähteisiin ja tutkijan tekemiin valintoihin. Näkökulma ratkaisee myös millainen tulkinnasta tulee. Esimerkiksi Olavi Virran tapauksessa erilaisia näkökulmavaihtoehtoja voisivat olla hänen uransa laulajana ja tähtenä tai sitten yksityisenä henkilönä, isänä ja aviomiehenä. Tai hänen elämäänsä olisi voitu tarkastella jollainen tietyllä aikavälillä, käännekohdissa ja niin edelleen. Vaihtoehtoja on loputtomasti. Koivusalo päätti tehdä elämänkaarielokuvan, jossa nuori Virta ryhtyy laulajaksi, menestyy ja kohtaa lopulta uransa romahduksen. Lopuksi kyse on aivan yksinkertaisen ihmisyyteen asiasta: emme pääse mitenkään toisen ihmisen pään sisään, emmekä varsinkaan sellaisen, joka on jo edesmennyt. Silloin paljon kysymyksiä jää vaille vastausta. Samaa periaatetta nähdäkseni voi soveltaa myös elämäkerralliseen elokuvaan. Elokuva on vain yksi tulkinta yhdestä elämästä.

 

Kirjoittaja on kulttuurihistoriotsija, Kulttuurihistorian seuran hallituksen ja tapahtumatiimin jäsen sekä intohimoinen lavatanssija ja vanhan suomalaisen iskelmän kuuntelija.

 

Kirjallisuutta:

Aho, Marko: Iskelmäkuninkaan tuho. Suomi-iskelmän sortuvat tähdet ja myyttinen sankaruus. SKS 2003.

Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus. Toim. Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila ja Heidi Kurvinen. SKS 2014.

Leskelä-Kärki, Maarit: Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Avain 2017.

Niemi, Seija: Olavi Virta. Myytin synty. k&h 2006.

Mainokset

Kaivos, jota ei koskaan tullut

Olen elänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni kaivoksen naapurissa. Kaivoksen, jota ei koskaan tullut. Lapsuudenkotini sijaitsee etelä-lappilaisen Ranuan kunnan länsiosassa, josta on linnuntietä parikymmentä kilometriä Suhangon kaivosalueelle. Niin kauan kuin itse muistan, kaivoksesta on puhuttu. Itseasiassa kaivoksesta alettiin isäni mukaan puhua jo 1960-luvulla, siis kauan ennen minun syntymääni. Omistajat ja rahoittajat ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan, mutta kaivossuunnitelmat eivät olet realisoituneet, eivät ainakaan vielä. Kaivos oli kuitenkin vahvasti läsnä lapsuudessani.

Aihe tuli mieleeni havaitessani, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää muistitietoa otsikolla Kaivos. Keruuta käsittelevällä sivulla huomautetaan, että ”[k]aivos tarjoaa työtä ja jättää maisemaan jäljen”. Minuun Suhanko on jättänyt mentaalisen jälkensä.

Lapsena minua kiehtoi, että kotitalomme ohi ajoi rekkoja ja kaivosyhtiöiden autoja kohti tulevaa kaivosta koeporauksia varten. Kyseinen tie johti kairaan, metsäautoteiden sokkeloiseen verkostoon. En tänäkään päivänä osaa liikkua siellä ilman karttaa. Oli hämmästyttävää, että noiden teiden kautta pääsi ajamaan oman kunnan rajojen ulkopuolelle, Tervolaan, Rovaniemelle. Vielä käsittämättömämmältä tuntui että tuolla maantiepölyn keskellä, jossain kaukana mutta kuitenkin aivan lähellä, oli vilkasta toimintaa, ihmisiä, autoja, erilaisia työvälineitä. Mahdollisuuksia. Kunnan asukkaat ja kyläläiset puhuivat siitä, mitä kaikkea kaivos toisi tullessaan ja miten se kohottaisi kunnan taloutta. Tähän kaikkeen liittyi myös tarunhohtoista sävyä, sillä tarinan mukaan Rahaselän kairassa odotti iso aarre löytäjäänsä, ja tämä tarina yhdistyi kyläläisten puheissa kaivoksen tarjoamiin rikkauksiin. Ympäristöasioista ja niihin liittyvistä huolista en sen sijaan tuolloin muista juurikaan kuulleeni. Ja mitäpä minä olisin niistä lapsena ymmärtänytkään. Keskellä metsää, 40 kilometrin päässä kuntakeskuksesta ja noin kilometrin päässä lähimmästä naapurista, korkeiden koivujen ja kuusten ympäröimänä tuntui pikemminkin siltä, että johan tuonne kairaan mahtuisi yksi kaivos elämää vilkastuttamaan.

Vuodet kuluivat ja välillä kaivoshanke jäi pitkiksi ajoiksi unohduksiin. Minäkin ehdin jo unohtaa haaveeni rullaluistimista. Mikäli tie kaivokseen olisi vedetty kotitalomme ohi, tie olisi mahdollisesti päällystetty. Kinusin siis jo etukäteen äidiltäni luvan, että jos asfaltti tulee, minulle hankitaan rullaluistimet. Muistan vain äitini huolen siitä, kuinka kiivasta rekkaliikennettä tiellä olisi ja olisiko tiellä siten turvallista liikkua. Minä sen sijaan ehdin jo monet kerrat haaveissani kiitää pitkin uutta, mustaa asfalttia, tukka tuulessa hulmuten.

Kerran, vuosia sen jälkeen kun olin rullaluistimia kinunnut, käveleskelin hiljakseen kairaan johtavaa tietä. Keskellä tietä oli erikoinen kivi, joka kiinnitti heti huomioni: kämmenelle sopivasti asettuvan murikan pinnassa kimalteli useammassa kohtaa violetteja kiteitä. Ametistia todennäköisesti. Oletin, että kivi on tipahtanut sorakuormaa ajaneen rekan kyydistä ja että se oli peräisin Suhangon tienoilta. Tämä oma aarteeni oli minulla pitkään tallessa, mutta lopulta taisin viskata sen takaisin sinne mistä se oli tullutkin. Kivi muistutti niistä mahdollisuuksista, joita kaivokseen liittyi. Olin kuitenkin siinä iässä, että olin alkanut kyseenalaistaa kaivostoiminnan mielekkyyden ja sen tarjoamien rikkauksien merkityksen.

Mitä tämä kaikki kertoo kulttuurihistoriasta? Oma aikamme on täynnä suunnitelmia, yllätyksiä, joilla on vaikutuksensa aikalaisiinsa, vaikka näistä ei välttämättä jäisi mitään merkintöjä rekistereihin tai arkistoihin. Ymmärtääkseen menneisyyttä olisi hyvä huomioida myös se mitä on ollut läsnä milläkin tasolla. Puheissa, suunnitelmissa, haaveissa. Ei vain toteutuneissa tapahtumissa, jotka tarjoavat loppujen lopuksi varsin suppean aikakäsityksen ja tavan havannoida menneisyyttä. Ihminen ottaa ympäröivän ympäristön haltuunsa usealla eri tasolla omassa ajassaan ja paikassaan, samalla etsien sieltä elinkeinonsa ja -mahdollisuutensa ja tapansa suhtautua erilaisiin asiantiloihin.

 

Kirjoittaja Tiina Harjumaa on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen sekä oppiaineen sivutoiminen tuntiopettaja ja väitöskirjatutkija Lapin yliopistossa.

 

Luettavaa

Kaivos. Muistitiedon keruu 1.3.–31.8.2018. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://www.finlit.fi/fi/arkisto-ja-kirjasto/keruut/kaivos#.Wrn3on-YPgx [27.3.2018]

Mahdollisuuksien kulttuurihistoriasta laajemmin, ks. Salmi, Hannu (2010) Kulttuurihistoria, mahdollinen ja runsauden periaate. Teoksessa Kulttuurihistoriallinen katse. Toim. Heli Rantala ja Sakari Ollitervo. Cultural History – Kulttuurihistoria 8. Turku: k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto. Luettavissa myös sähköisenä: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2015121724776 [27.3.2018]

Toteutumattomista suunnitelmista ja suunnitelmien läsnäolosta ks. Kinnunen, Veera (2016) Pirttikosken voimalaitosyhdyskunnan suunnittelu ja seutusuunnittelun eetos.  Esitelmä Rovaniemen kirjaston Lappi-osastolla luentosarjassa Murheen ja toivon kuvat ja jälleenrakennuskauden todellisuus 11.4.2016. http://www.academia.edu/29142670/Pirttikosken_voimalaitosyhdyskunnan_suunnittelu_ja_seutusuunnittelun_eetos [27.3.2018]

Pimeyden kulttuurihistoriaa

Tällä viikolla vietetään Suomessa vuoden lyhyintä ja pimeintä päivää, kun talvipäivänseisaus osuu torstaille 21.12.2017. Pimeyden kulttuurihistoriaan voi syventyä kuuntelemalla kulttuurihistorioitsija Susanna Lahtisen haastattelun, jossa Lahtinen kertoo omasta tutkimusaiheestaan pimeydestä. Haastattelu on ilmestynyt alun perin Yle Radio Suomen Turun lähetyksessä 17.10.2017.

Mitä muistamme susihistoriasta: Tutkijan kommentti

Kulttuurihistorioitsija Heta Lähdesmäki kirjoitti Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen blogiin susihistorian muistamisesta ja siitä, miksi sillä, mitä menneisyydestä muistamme, on merkitystä tämän päivän susisuhteelle.

Kulttuurihistoria nyt!

Helsingin Sanomissa julkaistiin torstaina 26.10. Turun seudulla 1800-luvun lopulla ilmenneitä lastensurmatapauksia käsittelevä kirjoitus, josta julkaistiin myös nettiversio (vain tilaajien luettavissa). Toisin kuin kirjoituksessa vihjataan, nämä tapahtumat eivät ole unohtuneet. Kuten olen ympäristöpolitiikan tutkija Outi Ratamäen kanssa todennut Suden kanssa -teoksessa (2014), 1800-luvun lastensurmat ovat osa kulttuurista muistia.

Aikalaiset pitivät tapauksia poikkeavina: ihmisten kimppuun käyneiden susien uskottiin yleensä sairastavan rabiesta, mutta lastensurmatapauksissa sudet kuvattiin terveiksi. Terveen suden käyminen ihmisen kimppuun ymmärrettiin epänormaaliksi käytökseksi. Tästä huolimatta ihmisen ja suden suhteen menneisyydestä muistetaan Suomessa parhaiten juuri lastensurmatapaukset. Tapaukset nostetaan julkisessa keskustelussa toistuvasti esiin, erityisesti hetkinä, jolloin ihmisen ja suden kanssakäyminen on aiheena ajankohtainen. Niiden muistoa pidetään yllä; Ne ovat kuin haava, jonka ei anneta parantua.

1800-luvun tapahtumia ei tule unohtaa, mutta ne on hyvä asettaa historialliseen kontekstiinsa. Susien tekojen syitä tulisi pohtia – aikalaisetkin tekivät niin. Helsingin Sanomien kirjoituksessa keskityttiin referoimaan 1800-luvun sanomalehtien kuvauksia tapahtumista. Tällöin unohtuu lähdekritiikin käyttö: sanomalehtien, aikalaiskirjallisuuden, tilastojen tai…

View original post 457 more words

Keskusteluja naisista, taiteilijuudesta ja rajojen ylittämisestä

Loka-marraskuun vaihde tarjosi Turussa mielenkiintoisia keskusteluja elämäkerroista ja taiteilijuudesta, kun Aurinkobaletti järjesti yhteistyössä Aino Kallas Seuran, Kulttuurihistorian seuran ja Turun yliopiston SELMA-tutkimuskeskuksen kanssa naistaiteilijoita käsittelevän keskustelusarjan Rajojen yli: viisi keskustelua naisesta. Keskustelusarja ennakoi Kymmenen laulua naisesta -teosta, joka saa Turun ensi-iltansa tulevana torstaina 9.11.2017 Åbo Svenska Teaterissa.

pressi_10LN_7290
Aurinkobaletin ja Tanssiteatteri Rimpparemmin yhteistuontanto Kymmenen laulua naisesta saa Turun ensi-iltansa 9.11.2017. Koreografia: Marjo Kuusela, laulujen sävellykset Kaj Chydenius. Kuvassa vas. Laura Kallas, Päivi Kujansuu, Anni Pilhjärta, Saku Koistinen, Reetta-Kaisa Iles. Kuva: Antti Kurola.

Keskustelut kokosi kulttuurihistorioitsija ja elämäkertatutkija Maarit Leskelä-Kärki, joka toimi myös keskusteluiden vetäjänä. Puitteet tarjosi kulttuurihistoriallisesti arvokas kulttuuritehdas Manilla, jonne kokoontui neljän illan ajan joukko eletyistä (taiteilija)elämistä ja niiden kertomisesta ja kuulemisesta kiinnostunutta yleisöä. Viimeinen sarjaan kuuluva keskustelu käydään Åbo Svenska Teaterin Tiljan -kahvilan tiloissa lauantaina 11.11. klo 16.15 alkaen teoksen koreografin, taiteen akateemikko Marjo Kuuselan johdolla. Mukana keskustelemassa ovat tuolloin myös Taideyliopiston Cerada-keskuksen professori, FT Kai Lehikoinen ja sirkustaiteilija Pauliina Räsänen.

IMG_8390
Kulttuurihistorioitsija ja elämäkertatutkija Maarit Leskelä-Kärki (vas.) ja Ellen Thesleffin elämäkerran kirjoittanut FM Hanna-Reetta Screck. Kuva: Katja Lehmussaari.

Kymmenen laulua naisesta -teosta odotellessani ajattelin luoda katsauksen menneisiin keskusteluihin ja niissä käsiteltyihin teemoihin, kuten naisten toiminnan ja taiteilijuuden mahdollisuuksiin ja rajoihin 1900-luvun Suomessa. Keskityn tässä kirjoituksessa L. Onervan ja Edith Södergranin keskusteluihin, sillä aikataulupäällekkäisyyksien vuoksi en päässyt harmikseni kuuntelemaan varmasti monin paikoin antoisia ja mielenkiintoisia sekä arvokkaita keskusteluja Ellen Thesleffistä ja Aino Kallaksesta.

IMG_8392
Keskustelua Ellen Thesleffistä. Kuva: Katja Lehmussaari.

Sarjan avasi siis tiistaina 24.10. käyty keskustelu Ellen Thesleffistä (1869–1954). Vieraana oli taidehistorioitsija, Thesleffin elämäkerran kirjoittanut FM Hanna-Reetta Schreck. Seuraavana päivänä keskustelun kohteena oli Aino Kallas (o.s. Krohn, 1878–1956) ja vieraina kirjallisuudentutkija, Kallaksen elämäkerran kirjoittanut FT Silja Vuorikuru sekä Erja Noroviita, joka luki tilaisuudessa Kallaksen omaelämäkerrallisia tekstejä sekä proosaa. Keskusteluiden kohteina olleet taiteilijat loivat kummatkin poikkeuksellisen kansainvälisen uran ja ovat erittäin merkittäviä tekijöitä niin kotimaisessa kuin myös laajemmassa kansainvälisessä taide- ja kirjallisuudenhistoriassa.

Kallas
Aino Kallaksesta keskustelivat Maarit Leskelä-Kärki ja Silja Vuorikuru, joka on kirjoittanut Kallaksen elämäkerran. Kuva: Katja Lehmussaari.

IMG_8394
Lausuja Erja Noroviita luki Kallaksen omaelämäkerrallisia tekstejä sekä proosaa. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.

Keskustelusarja jatkui seuraavalla viikolla, jolloin ensimmäisenä vuorossa oli L. Onerva (oik. Hilja Onerva Lehtinen, 1882–1972). Onervaa paljon tutkinut ja hänestä muun muassa kattavan elämäkerran kirjoittanut taidehistorioitsija, kirjailija FT Anna Kortelainen esitteli hyvin intensiivisessä esityksessään Onervan elämän eri vaiheita ja fragmentteja, joista koostui erittäin monivaiheinen, vaiherikas, intohimoinen ja periksi antamaton, pitkä eletty elämä. Vaikka Onerva joutui kokemaan paljon arvostelua, vastoinkäymisiä ja vaikeuksia elämässään, piirtyi hänestä myös Kortelaisen esityksen kautta rohkean, päämäärätietoisen, runsaasti kokeneen ja tunteneen, maailmaa nähneen, monilahjakkaan ja elämäntäyteisen, omaa tietänsä kulkevan henkilön ja taiteilijan kuva. Kannattelevia voimia olivat ehdottomasti hänen tärkeät ystävyyssuhteensa ja -verkkonsa, jotka koostuivat ennen kaikkea toisiaan tukevista ja kannustavista, monin tavoin lahjakkaista naisista. Yhdessä he opiskelivat ja tekivät paljon töitä sen eteen, että voisivat elättää itse itsensä, mutta tärkeässä roolissa olivat myös ilo ja elämästä nauttiminen. 1900-luvun alun Helsinki tarjosikin Onervalle ja hänen ystävilleen erilaisia mahdollisuuksia nauttia elämästä kovan työn ohessa, kun tilaa otettiin haltuun etsimällä muun muassa sellaisia kahviloita, joihin naiset pääsivät ilman miesseuraa.

IMG_0424
L. Onervasta oli kertomassa tästä elämäkerran kirjoittanut taidehistorioitsija, kirjailija FT Anna Kortelainen. 

Vaikka Onerva haaveili eräässä vaiheessa lääkärin urasta ehkäpä äitinsä vaikean sairauden, jonka vuoksi Onerva joutui elämään ilman äitiään hyvin nuoresta tytöstä lähtien, motivoimana, veivät muun muassa taidehistorian opinnot ja kirjoittamisen palo hänet mennessään. Onerva oli akateemisesti koulutettu, oppinut henkilö ja hyvin tuottelias kirjoittaja, ja hän kirjoitti elämänsä aikana runsaasti muun muassa runoja, kritiikkejä, lehtiartikkeleita, novelleja ja romaaneja. Hän oli aikanaan monin tavoin kiistelty ja hyvin radikaalikin kirjoittaja, joka uskalsi tarttua erilaisiin yleisiä moraalikäsityksiä ravisteleviin aiheisiin ja havaitsemiinsa epäkohtiin. L. Onerva onkin yksi keskeisin kirjallinen henkilö paitsi kotimaisessa kirjallisuudenhistoriassa, myös laajemmin pohjoismaisen kirjallisuuden historiassa. Kirjoittipa hän myös muun muassa Helene Schjerfbeckistä arvostelun Helsingin Sanomiin, jossa hän ylisti taiteilijaa suoranaiseksi neroksi. Kritiikki ei aikalaisiaan juuri hetkauttanut, eikä se päässyt edes virallisesti arkistoitavaksi, vaan noin vaan se jätettiin ulos historian kertomuksesta. Kortelainen löysi kritiikin osana tekemäänsä tutkimustyötä Onervan omista arkistoista. Siinä oli sata vuotta sitten kriitikko nostanut taiteilijan ansaitsemalleen jalustalle, mutta arvoiseensa asemaan pääsy vei naisen mittaisen elämän.

Onervalla oli myös runsas miehistä koostuva ihailijajoukko, ja suhteet esimerkiksi Eino Leinon ja Leevi Madetojan kanssa olivat monella tapaa hyvin merkittäviä Onervan elämässä. Avioliitto Madetojan kanssa oli myös lopulta hyvin riitaisa ja vahingoittava, alkoholismin varjostama ja surkastuttama. Vuonna 1942 Onerva laitettiin Nikkilän mielisairaalaan, vaikka hän itse koki olevansa terve. Karuista olosuhteista huolimatta hän kuitenkin selvisi, sitkeä kun oli, rankoista vuosista suoranaisessa vankeudessa, ja Madetojan kuoltua hän vihdoin pääsi takaisin elämään ystäviensä avustuksella. Raskaat ja varmasti monin paikoin lannistavat vuodet eivät kuitenkaan murskanneet Onervaa alleen, vaan niin hän nosti leukansa ylpeästi ylös ja sukelsi takaisin runsaaseen elämään, jota täyttivät gallerioiden avajaiset, teattereiden ensi-illat, kirjojen julkistustilaisuudet ja muut kulttuurielämän moninaiset kohtaamiset. Onerva elikin elämänsä loppuun asti aktiivista ja täyteläistä elämää, kirjojen ja ihmisten ympäröimänä. Vaikka kaihi vei vanhuusvuosina lähes kokonaan Onervan näön, eivät hänen tarkkaavaiset mutta lempeät silmänsä lakanneet katsomasta, vaan pilke ja lämmin ilo säilyivät hänen silmissään ja sydämessään loppuun asti.

Kaikki kokekaa ja hyvä pitäkää! Tai oikeastaan se, mikä jäljelle jää. Jos jää jotakin, elämän jälki ainoastaan ja suuri tieto, joka on suurta rakkautta. (L. Onerva 12.2.1912)

Näiden sanojen saattelemana oli hyvä astua seuraavana päivänä takaisin tummanpuhuvaan saliin, jossa vuoroaan odotti jo kiihkein odotuksin Edith Södergran (1892–1923), josta kertomassa oli kirjallisuudentutkija, Södergranin kirjailijamyyttiä tutkinut FT Agneta Rahikainen. Rahikainen väitteli vuonna 2014 Södergranin kirjailijamyyttiä käsittelevällä teoksella Poeten och hennes apostlar: En biomytografisk analys av Edith Södergranbilden. Samana vuonna ilmestyi niin ruotsiksi kuin suomeksi teos Edith. Runoilijan elämä ja myytti. Rahikaisen tutkimus on tärkeä lisä runsaaseen Södergran-tutkimukseen, sillä tarkalla lähdetyöskentelyllä se purkaa Södergranin rakennettua kirjailija- ja naiskuvaa sekä sitä rakennettua persoonaa, jota on useasti ylidramatisoitu. Runsas valokuvien käyttö tuo myös merkittävän lisän Södergranin muotoiseen elämään, sillä Södergranin ottamat valokuvat ovat runojen lisäksi yksi tärkeä osa hänen elämäänsä.

IMG_0430
Kirjallisuudentutkija, FT Agneta Rahikainen on tutkinut Edith Södergranin kirjailijamyyttiä.

Edith Södergran oli taiteilija, joka teki vallankumouksellista työtä. Lyhyestä elämästään johtuen Södergranin tuotanto on hyvin suppeaa, mutta sitäkin sisällöllisempää. Hänen elämästään ei ole myöskään jäänyt kovin paljon henkilökohtaista materiaalia, sillä Södergran poltti suurimman osan henkilökohtaisesta aineistostaan ennen kuolemaansa, koska ei halunnut jättää itseään koskevaa materiaalia tutkittavaksi ja pengottavaksi. Huolimatta materiaalin ja tuotannon suppeudesta häntä on tutkittu – ja tutkitaan edelleen – paljon.

Södergran syntyi vuonna 1892 Pietarissa. Hän opiskeli Pietarin saksalaisessa koulussa, jossa arvostettiin suuresti taidetta ja kulttuuria, ja koulussa painotettiinkin taide- ja kirjallisuusopetusta. Södergran oli lahjakas ja älykäs oppilas, ja hän opiskeli muun muassa kieliä. Hän osasi ruotsin ja suomen lisäksi venäjää, saksaa, englantia ja ranskaa. Ensimmäiset runonsa hän kirjoitti saksaksi, ja mallina hänellä olivat muun muassa Heinrich Heine ja Johann Wolfgang von Goethe. Tutuiksi tulivat myös esimerkiksi ranskalainen symbolismi, venäläinen futurismi ja saksalaiseen ekspressionismi. Eräässä vaiheessa Friedrich Nietzschen ajatukset ja kirjoitukset kiinnostivat ja inspiroivat Södergrania kovasti.

Södergranin perhe asui Pietarin lisäksi Karjalankannaksella Raivolassa. Södergranin isä Matts Södergran kuoli keuhkotautiin vuonna 1907. Södergranin elämässä korostuikin erityinen suhde hänen ja äitinsä Helena o.s. Holmroosin välillä. Södergran sai kasvaa äitinsä kanssa vapaasti, vailla perinteisiä naiseen liitettyjä rooliodotuksia.

Södergranilla todettiin itsellään tuberkuloosi vuonna 1909, ja hän oli sen vuoksi hoidettavana Nurmijärvellä Nummelan parantolassa sekä Sveitsissä Davosissa. Sairastuminen ja parantolahoitojaksot johtivat Södergranin koulunkäynnin lopettamiseen. Toisaalta Davosissa vietetyn ajan lisäksi Södergran ja hänen äitinsä matkustelivat myös muissa Keski-Euroopan kohteissa ja suurkaupungeissa, ja se antoi Södergranille mahdollisuuden tutustua Keski-Euroopan kulttuuriin ja esimerkiksi moniin inspiroiviin taidemuseoihin. Vuodesta 1914 lähtien Södergran ei enää halunnut parantolahoitoa vaan keskittyi runoilijan uraansa. Hänen esikoisteoksensa Dikter julkaistiin vuonna 1916. Södergran kuoli vuonna 1923 vain 31-vuotiaana.

Södergran_Davos
Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.

Södergranin runot eivät noudata perinteistä loppusoinnillista runomuotoa. Niissä esiintyy paljon esimerkiksi erilaisia vastakohtaisuuksia, ja runojen tyyli ja niiden edustama sekä sisältämä ideologia vaihtelivat useita kertoja, koko tuotannon ajan. Runoista voi tavoittaa esimerkiksi runsasta luonnon symboliikkaa, elämänmyönteisyyttä, kuoleman kaipuuta, dekandentteja kuvia, rakkauden kaipuuta, metapoetiikkaa sekä ympäristön ja vuodenaikojen kuvauksia. Ne voivat olla arkisen pateettisia, ilkeän ironisia tai sisältää näennäisen vastakohtaisia tunteita. Ennen kaikkea niistä voi lukea kuvauksia niin sanotusta uudesta naisesta, joka päättää itse ruumiistaan, elämästään ja tulevaisuudestaan. Esimerkiksi runossa Vierge Moderne, ”moderni neitsyt”, esiintyy runon puhuja, joka on aktiivinen subjekti, ei pyydä anteeksi, ottaa tilaa, julistaa kovaan ääneen kuka on olettaen että häntä kuunnellaan ja kunnioitetaan sekä ylipäätään antaa julkisen julistuksen siitä, kuka on.

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa…
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,
olen hyppy vapauteen ja omaan itseeni…
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.
Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä, ilman ehtoja.
― Vierge Moderne, Dikter 1916

Södergran antoikin omalta osaltaan äänen uuden sukupolvensa naiselle ja puhui sen puolesta, että naista ei voi kesyttää, typistää tai määritellä ulkoapäin. Toisaalta hänen runojaan voidaan lukea myös usein ilman määriteltyä ja lausuttua sukupuolta tai muita kahlitseviakin taustatekijöitä, mikä on varmasti yksi syy siihen, miksi runot puhuttelevat ihmisiä sukupuolesta tai muista taustoista riippumatta, eri ajoissa yhä uudelleen ja uudelleen.

Koska Södergran jätti jälkeensä lähestulkoon vain runonsa ja ottamansa valokuvat, ovat tiet arvailuille ja erilaisten myyttien luomiselle olleet avoinna. Södergrania käsittelevät myytit ovatkin olleet tavattoman hallitsevia ja vallitsevia, ja ne ovat usein saattaneet jättää alleen Södergranin kirjalliset ansiot. Sitä vastoin Södergranista puhuttaessa on usein korostettu elämän mittaista kamppailua sairautta vastaan. Rahikaisen lähdekriittinen lähestymistapa onkin erityisen arvokas Södergrania koskevaa työtä käsiteltäessä sekä sitä taiteilijakäsitystä hänestä tuotettaessa, joka nostaa Södergranin ja hänen elämänsä sekä tuotantonsa todella siihen arvoon, jonka se ansaitsee. Rahikainen muodostikin Södergranista myös käydyssä keskustelussa yleisölle epäsovinnaisen, uteliaan, koulutetun, älykkään, ailahtelevan, huumorintajuisen, itseironisen, maailmaa nähneen ja ajan hermolla eläneen taiteilijan kuvan. Taiteilijan, joka ei suostunut minkäänlaisiin kompromisseihin, kun kyse oli taiteen tekemisestä.

IMG_0434

Edith Södergran on toiminut innoittajana monille runoilijoille ja kirjailijoille usean sukupolven ajan. Hänen vaikutuksensa suomalaiseen ja pohjoismaiseen modernismiin on ollut erittäin suuri ja merkityksellinen.

Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla. (Ote runosta Olemisen riemu)

IMG_0438

On tärkeää ymmärtää niitä historiallisia prosesseja ja merkityksiä, jotka liittyvät siihen, miten ja suhteessa keihin esimerkiksi naiseutta on määritelty sekä miten se on vaikuttanut naisena olemisen tapoihin, mahdollisuuksiin, rajoituksiin sekä erinäisiin vaatimuksiin täyttää niin sanotusti naisena ja esimerkiksi naistaiteilijana olemisen ehdot. Muun muassa siksi on tärkeää tutkia esimerkiksi juuri naisten kirjoittamisen ja taiteen tekemisen mahdollisuuksia ja rajoituksia osana aikaansa sekä tuoda esiin aiemmin vaiettua tai muun muassa erilaisiin myytteihin verhottua ja kutistettua. Osoittaa, kuinka monenlaisia ääniä historiaamme sisältyy ja millaisia erilaisia rajoja on ylitetty ja kuinka hienoa sekä merkittävää työtä tehty. Siksi esimerkiksi juuri elämäkerrat ovat tärkeitä ja toisten elämistä kertominen merkittävää.

Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa teoksessaan Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista (2017), kuinka elämäkerrat ovat eräänlaisia kuvia, tarkemmin sanottuna muotokuvia, joita tuotamme kuvatessamme menneitä henkilöitä ja antaessamme kuvaustemme kautta heille sisällön ja muodon. Hän jatkaa, kuinka elämäkerta on yksi merkittävä tapa muistaa sekä ylipäätään hahmottaa ihmisen tapaa olla niin suhteessa itseensä kuin myös muihin ja ympäristöön.

Elämäkerta myös elää ajassaan ja on tavallaan aina kohteensa lisäksi kirjoittajansa ja aikansa ilmiöiden sekä niin sanottujen trendien näköinen. Yksi oleellinen tekijä tämän keskustelusarjan kohteena olleiden elämäkertojen ja niiden kirjoittajien kohdalla on ollut halu myyttien ja yksipuolisten, usein haitallisten ja kohteitaan typistävien ja passivoittavien, kohdetta itseään pienemmäksi tekevien kuvien purkamiseen. Nämä kyseiset eletyt ja kerrotut elämät avaavatkin vastaanottajilleen monimuotoiset muotokuvat merkittävistä henkilöistä sekä ajasta ja ympäristöstä, jossa he elivät sekä tekivät merkittävää ja jopa vallankumouksellista työtä aktiivisina, oppineina, lahjakkaina, monipuolisina, ahkerina ja myöskin kärsivinä sekä monin tavoin ristiriitaisina taiteilijoina ja ihmisinä. Heidän elämänsä kertovat ennen kaikkea eletyistä elämistä, ja siksi ne ansaitsevat tulla kerrotuiksi yhä uudelleen.

Kymmenen laulua naisesta -teos Åbo Svenska Teaterissa 9.–12.11.2017.

Kirjoittaja FM, kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Karoliina Sjö on Kulttuurihistorian seuran hallituksen ja tiedotus- ja tapahtumatiimin jäsen. Hän on omassa tutkimustyössään kiinnostunut muun muassa kerrotuista ja kirjoitetuista elämistä sekä naisten toiminnan ja taiteilijuuden mahdollisuuksista ja rajoituksista.

Lähteitä ja linkkejä:

Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Avain 2017.

Maarit Leskelä-Kärki: Naistekijät ja naisten elämäkerrat jätettiin jälleen kerran syrjään. Helsingin Sanomat 2017:
https://www.hs.fi/paivanlehti/20082017/art-2000005332713.html

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos 2017.

Kirja-arvostelu Helsingin Sanomissa: Ellen Thesleff maalasi kuin jumala ja kulki miesten vaatteissa – tietokirja ja romaani kertovat taiteilijasta, joka jäi Schjerfbeckin varjoon: https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000005389722.html

Silja Vuorikuru: Aino Kallas – Maailman sydämessä. SKS 2017.

Kirja-arvostelu Helsingin Sanomissa: Suomalaisen kirjallisuuden Grand Damen elämäkerta vihdoin yhtenä kirjana – Aino Kallas oli aikansa kirjallisuudessa eksoottinen
https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000005239163.html

Anna Kortelainen: Naisen tie. L. Onervan kapina. Otava 2006.

Elävän arkiston pätkässä 70-vuotias L. Onerva 1950-luvun alun Helsingissä: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/runoilija-l-onerva

Helsingissä tällä hetkellä pohjoismaisen kirjallisuuden professorina toimiva Ebba Witt-Brattström L. Onervasta pohjoismaisessa nettisivustossa:
https://nordicwomensliterature.net/2011/12/31/the-paradoxes-of-desire/

Agneta Rahikainen: Edith. Runoilijan elämä ja myytti. Suom. Jaana Nikula. Schildts & Söderströms 2014.

Artikkeli Edith Södergranista:
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/10/21/edith-sodergran-runoilija-edella-aikaansa

Pätkiä Tuija-Maija Niskasen vuonna 1977 ohjaamasta elämäkerrallisesta elokuvasta Södergranista:
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/06/10/maa-jota-ei-ole-epookkidraama-edith-sodergranin-runoista-ja-kuolemasta

Ooppera Skaalan tuore Södergran-tulkinta, Vierge Moderne yhdistää Södergranin runouden, elämän, oopperan ja konemusiikin ainutlaatuisella tavalla:
https://www.hs.fi/kulttuuri/konserttiarvostelu/art-2000005416517.html?share=ed8a8a226e1cd41076e4ba971bb17787

Pilakuvia ja taistelua oikeuksien puolesta – palvelijat uuden ajan kynnyksellä kekrinä 1913

Suomalaisessa kansanperinteessä loka-marraskuun vaihde tunnettiin eräänlaisena välitilana, jolloin päättynyt satokausi alkoi tehdä vähitellen tilaa lähestyvälle joululle. Kekriksi kutsuttu juhla vakiinnutti asemansa viimeistään 1800-luvulla ja ajoittui jo katoliselta ajalta peräisin olevaan, marraskuun ensimmäisenä päivänä vietettyyn kaikkien pyhien päivään. Kekristä marttiin (10.11.) vietettävää ajanjaksoa puolestaan kutsuttiin jakoajaksi, römpäksi, jolloin vuosipalkollisina työskennelleellä palvelusväellä oli noin viikon mittainen loma. Ennen uuteen palveluspaikkaan siirtymistään palvelijat viettivät tavallisesti römppäviikkoa entisessä palveluspaikassaan käsitöitä tehden tai sukulaistensa luona vieraillen. Maaseudulla marraskuun ensimmäisen päivän iltana vietettiin köyriäisiä, jolloin piiat ja rengit kiertelivät talosta toiseen laulaen ja kestitystä vaatien. Muistitiedon mukaan varsinkin pois muuttavien renkien ja piikojen tapana oli kekrinä selvitellä vuoden aikana sattuneet erimielisyydet, mutta myös talollisiin saatettiin kohdistaa pilkkarunoja, kepposia ja jopa uhkauksia, mikäli nämä eivät kohdelleet köyriäisiä hyvin.

Vaikka kekri ei samalla tavalla kaupungeissa näyttäytynytkään palvelijoiden talosta taloon kiertelynä ja kepposten tekemisenä, täysin tuntematon ilmiö se ei ollut. Turussa ilmestyi 1910-luvulla kolmena vuotena vasemmistolainen Kekripommi-pilalehti, jonka vuoden 1913 numeroa tarkastelen tässä yhteydessä tarkemmin. Lehti ilmestyi Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunnan julkaisemana ja se piti sisällään erilaisin nimimerkein julkaistuja pieniä kertomuksia, vitsejä ja runoja sekä turkulaisen kuvataiteilijan Edwin Lydénin (1879–1956) pilapiirroksia. Lehden teksteissä vitsailtiin laajamittaisesti yhteiskuntaluokasta, politiikasta, sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja uskonnosta, mutta Lydénin pilakuvissa esiintyivät yksinomaan palvelijat sekä heidän isäntäväkensä, sillä kekri palvelusväen muuttokautena antoi herkullisia aineksia vitsailulle. Lydénin kuvien tarkastelun ohella valotan palvelusväen yleisistä työolosuhteista käytyä keskustelua vuoden 1913 loppupuolella.

Paikallisissa sanomalehdissä kekriä ei muutamia mainoksia lukuun ottamatta juurikaan noteerattu, mutta sen sijaan hyvin tiedettiin, että juuri loka-marraskuun vaihteessa suuri osa vuosipalkkaisista palvelijoista päätti vanhan työsuhteensa ja pestautui uusiin paikkoihin. Vuonna 1913 palvelijoiden laillinen asema oli monilta osin muita palkkatyöläisiä kehnompi. Vaikka vuoden 1865 palkkaussäännös oli jo puoli vuosisataa aikaisemmin kumonnut palvelijan tiukasti isäntäväkeensä sitoneen niin kutsutun palveluspakon, palvelijoita ei toki edelleenkään voitu kutsua vapaiksi palkkatyöläisiksi, sillä heillä ei muun muassa ollut oikeutta lähteä palveluspaikastaan kesken vuotta. Rahvaan miesten ja naisten oli käytännössä otettava kerran vuodessa palveluspesti pakkotoimien kohteeksi joutumisen uhalla, ja vasta työväenyhdistysten perustamisen myötä myös palvelijoiden epävarmat ja ajoittain hyvinkin huonot työolosuhteet otettiin perusteellisemman tarkastelun kohteeksi. Lopulta vuonna 1898 perustettiin sittemmin sosialidemokraattiseen puolueeseen liittynyt Palvelijataryhdistys, mihin puolestaan työnantajapuoli reagoi perustamalla omia oikeuksia ajaneen Emäntäyhdistyksen. Vuonna 1913 sanomalehtien palstoilla käydyissä keskusteluissa äänessä olivat niin emäntien kuin palvelusväen edustajat, jotka esittivät vastakkaisia näkemyksiä palveltavan ja palvelijan välisestä, aikaisemmin hyvinkin kyseenalaistamattomasta hierarkiasta sekä toisaalta palvelijoiden yhteiskunnallista asemaa kohottavan lakimuutoksen tarpeesta.

Etenkin Sosialistin sivuilla käytiin loka-marraskuussa 1913 vilkasta keskustelua palvelijoiden asemasta. Suurena epäkohtana koettiin monille palvelijoille palveluspaikoissa tarjotut huonot asuinolosuhteet ja kehno ravinto, mutta suurimmaksi kynnyskysymykseksi muodostui palvelijoiden vapaa-aika. Monilla palvelijoilla oli vapaata sunnuntaisin iltapäivällä, mutta palvelijat itse olisivat halunneet myös laissa säädetyn arkivapaan, joka olisi etenkin kaupungeissa antanut mahdollisuuden osallistua erinäisille kursseille ja muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan. Emännät taas verhosivat pelkonsa palvelijoiden seksuaalisesta moraalittomuudesta ja poliittisesta aktivoitumisesta vetoomukseen, jonka mukaan perheiden ajankäyttöä ei mitenkään voitu yhdenmukaistaa. Käytännössä palvelijan olisi siis oltava isäntäperheen käytettävissä koska tahansa, mikä tietenkin rajoitti palvelijoiden itsemääräämisoikeutta ja vapautta monien mielestä aivan kohtuuttomasti sekä esti palvelijaa kehittymästä ihmisenä.

Työnantajapuoli näki palvelijansa usein ennen kaikkea ja pelkästäänkin ruumiillisina olentoina: työkykyisinä, mutta toisaalta siveettömyyteen alttiina kehoina, jotka loivat koko ajan jännitteitä perhedynamiikkaan. Porvarispiireissä palvelijattarien seksuaalinen hyväksikäyttö oli julkinen salaisuus ja seksuaalimoraalia vartioivat nimenomaan porvarisnaiset, jotka joutuivat sietämään miestensä syrjähyppyjä ja vahtimaan alaistensa toimia. Paradoksaalisesti tällaisessa siveyden sukupuolihierarkiassa naiset olivat samanaikaisesti sekä sen ylimmällä että alimmalla portaalla siten, että yläluokkaisten naisten velvollisuus oli valvoa ja opastaa työväenluokkaisia kanssasisariaan, joiden kuviteltiin olevan erityisen alttiita siveettömyydelle.

KUVA 1 Kekripommi 1913 Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Kuva 1. Kekripommi 1913. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Edwin Lydénin piirtämien hahmojen ruumiillisuudessa kiteytyvät sekä yhteiskuntaluokkaan että maalaisuuteen ja kaupunkilaisuuteen liittyneet stereotypiat. Joitakin vuosia aikaisemmin kysymys palvelijoiden lukeutumisesta yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden piiriin oli kirvoittanut Fyrenin, Kurikan ja Velikullan kaltaisia pilalehtiä tuottamaan kuvia piioista tietämättöminä, sivistymättöminä ja seksuaalisesti moraalittomina hahmoina. Kaunokirjallisuuden ”kauhutarinoita” turmeltuneista piioista ja pilalehdissä esiintyneitä moukkamaisia palvelijoita käytettiin argumenttina sille, että palvelusväki ei kykenisi muiden ihmisten lailla täysivaltaiseen kansalaisuuteen. Kekripommissa sen sijaan Lydénin piirrokset saattavat naurunalaiseksi ennen kaikkea koko palvelijan ja palveltavan välisen eriskummallisen suhteen, joka altisti useille väärinymmärryksille. Lehden kansikuvassa (kuva 1) lihava mies, tehtailija Ström, käy seksuaalisesti kiinni vaimoonsa, jota pimeässä keittiössä luulee talouden keittäjä-Liisaksi. Itse palvelija, joka vapaaviikkonaan on lähtenyt sukulaistensa luokse maalle, jää siis täysin ulkopuolille tätä porvarillisen avioliiton ikävää välikohtausta, jossa pettäminen paljastuu varsin kiusallisella tavalla.

KUVA 2 Kekripommi 1913 Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Kuva 2. Kekripommi 1913. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Hieman samankaltainen asetelma on porvarillisen kodin salissa tapahtunut kohtaus, jossa kauppamatkustaja Lund oli palannut kotiin kahden viikon matkan jälkeen (kuva 2). Rouva Lund esittelee miehensä perheen uudelle palvelijalle Auroralle, joka palveluskauden vaihtuessa oli juuri muuttanut taloon. Kansikuvaa vastaava pettämiskuvio paljastuu rouva Lundille Auroran tokaistessa: ”no kukas sitte se herra on, joka täällä jo lähes kaksi viikkoa on herran tointa harjoitellut?” Lydénin kuvituksissa palvelijoiden vastaukset ja tokaisut kuvaavat sitä spontaania, omalla tavallaan yksinkertaista ja hölmöäkin ajattelukuviota, jota palvelijoilta odotettiin. Toisaalta taas palvelijoiden suorasukaiset kommentit iskivät syvälle porvarillisen kulttuurin sievisteleviin, paljon salaisuuksia sisäänsä kätkeviin käyttäytymismalleihin. Porvarillisen yhteisön sisällä elävä, mutta samalla aina hyvin perustavalla tavalla ulkopuoliseksi jäävä palvelija kykeni ainakin pilakuvien välityksellä iskemään tämän kulttuurin ikävimpään puoleen ja tekemään isäntäväkensä naurunalaiseksi.

Piikojen aviottomien lasten vaietulle asemalle naljailee puolestaan kuva, jossa maalaistalon tuvassa kattilaa hämmentävä emäntä kertoo tyttärensä lähteneen ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen puoleksi vuodeksi Saksaan (kuva 3). Hartiat lysyssä keskellä tupaa seisova, rahvaanomaisesti lattialle sylkäisevä renki lohkaisee tähän: ”Jotain se lukeminenkin sitte hyödyttää. Eik semmoisee reisuu men oppimattomall yhteksän kuukautta?” Ruumiinkieleltään Lydénin kuvaava huonoryhtinen, jalat harallaan mies vastaa hyvin mielikuvaa tyhmästä rengistä. Lattialla takapuoltaan nuoleva kissa vielä ikään kuin alleviivaa sitä, että sylkäisemällä suoraan permannolle renki tekee sivistymättömyyttään jotain vastenmielistä ja sopimatonta. Pelkkänä kuvana tämä visuaalinen esitys vain vahvistaisikin emännän ja rengin ennalta-arvattua asetelmaa. Kuvateksti sen sijaan ikään kuin kumoaa kaiken: tyttärensä korkealla koulutuksella ja ulkomaanmatkalla kehaissutta emäntää isketään sanallisesti takaisin vihjaamalla siihen hänen oman kulttuuripiirinsä vaiettuun ongelmaan, jossa raskaana olevat palvelustytöt salaperäisesti ”katosivat” perheestä. Tilanne oli erityisen kiusallinen, mikäli lapsen tuleva isä oli talollisen poika tai jopa talon isäntä itse.

KUVA 3 Kekripommi 1913 Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Kuva 3. Kekripommi 1913. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Sosialistissa lokakuun viimeisenä päivänä puidun palvelijakysymyksen myötä palvelijoihin vedottiin tarttumaan itse tarmokkaasti olojensa parantamiseen. Ainoastaan palvelijoiden oman aktiivisuuden nähtiin lopulta johtavan palvelusväen laillisen aseman kohenemiseen, ja uuden palveluskauden alkaminen oli kaikista otollisin ajankohta puuttua epäkohtiin, joita riittämättömän vapaa-ajan lisäksi olivat muun muassa palvelijoiden velvollisuus omalla ajallaan ja kustannuksellaan korjata asuinolosuhteidensa puutteita.

Palvelijoiden tilanne oli muuttumassa, vaikka historiallisesti katsoen muutokset palvelusväen yhteiskunnallisen aseman parantumisessa olivat olleet hyvin hitaita. Vuonna 1922 säädetyn työsopimuslain perusteella palvelijan työsopimuksen tuli määritellä työnantajan ja työntekijän velvollisuudet, työsuhteen kesto, palkka ja irtisanomisaika. Vaikka laki ei aivan sellaisenaan koskenutkaan kaupunkilaisperheiden kotiapulaisia, lakimuutos teki palvelijasta periaatteessa vapaan palkkatyöläisten, joka saattoi vaihtaa työnantajaa ja edetä urallaan. Jo vuonna 1913 oli havaittavissa muutoksen tuulia siinä, miten palvelija alettiin nähdä ihmisenä: ei ainoastaan ruumiillisena työntekijänä ja seksuaalisen moraalittomuuden uhkakuvana, vaan yksilönä, jonka henkisiä ominaisuuksia tulisi kehittää. Edwin Lydénin pilakuvat poikkesivat vuosisadan alun palvelijoita irvailevista pilakuvista näyttämällä ennen kaikkea porvariston naurettavassa valossa.

Agraariyhteiskunnan keppostelujuhla kekri, jolloin palvelusväki karnevalistisesti kerran vuodessa pääsi kyseenalaistamaan isäntäväkensä arvovallan, näyttäytyi 1900-luvun alkupuolen kaupunkilaisuudessa ennen kaikkea siirtymäkautena, jolloin palvelijoilla kerrankin oli aikaa ja mahdollisuus hoitaa omia asioitaan, vierailla omien perheittensä luona ja neuvotella uuden isäntäväkensä kanssa paremmista olosuhteista ja vapaa-ajan määrästä. Maaseudulla kekritraditio eli pidempään, mutta siirryttäessä vanhasta ”mikkelistä mikkeliin” (29.9. Mikonpäivä) kestäneestä palveluskaudesta lailla säädettyihin työaikoihin ja -oloihin, sekä muiden palkkatyö- ja koulutusmahdollisuuksien lisääntyessä ja palvelusväen yleisesti vähentyessä, alkoi kekri vähitellen menettää merkitystään vuotuisena juhlana.

Kirjoittaja Asta Sutinen on kulttuurihistoriasta valmistunut filosofian maisteri, joka on syksyllä 2017 työharjoittelussa oppiaineessa.

Alkuperäislähteet:

Kekripommi, Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta 1913, Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, http://digi.kansalliskirjasto.fi

”Palwelijain wapaa-ajasta”, Sosialisti 31.10.1913, Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, http://digi.kansalliskirjasto.fi

”Sananen palweluswäelle palweluskauden waihtuessa”, Sosialisti 31.10.1913, Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, http://digi.kansalliskirjasto.fi

Tutkimuskirjallisuus:

Juhannus ajallaan. Juhlia vapusta kekriin. Toim. Juha Nirkko. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2004.

Melkas, Kukku: ”Palvelustyttö sivistyneistön peilinä.” Teoksessa Läpikulkuihmisiä. Muotoiluja kansallisuudesta ja sivistyksestä 1900-luvun alun Suomessa. Toim. Kukku Melkas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009.

Pylkkänen, Anu: ”Naispalvelijoiden oikeudellinen asema 1664-1922.” Teoksessa Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Toim. Marjatta Rahikainen & Kirsi Vainio-Korhonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Rahikainen, Marjatta: ”Kadonneen työn jäljillä.” teoksessa Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Toim. Marjatta Rahikainen & Kirsi Vainio-Korhonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Rahikainen, Marjatta: ”Maatalouden piiat pitäjänhistorioiden valossa.” Teoksessa Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Toim. Marjatta Rahikainen & Kirsi Vainio-Korhonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Tango Finlandia

Tango ja suomalaisuus ovat mielenkiintoinen yhdistelmä. Tulisesta argentiinalaisesta katutanssista on muovautunut melankolinen ja marssipoljentoinen totisten suomalaisten suosikkitanssilaji. Kun muualla lauletaan turmioon johtavista tulisuudelmista suomalaisissa tangosävellyksissä muistellaan kaihoisasti hiljaisia kyläteitä. Tangolaulajan tehtäväksi on annettu sanoittaa hiljaisen suomalaisen intohimo, rakkaus ja kaipuu, samalla kun hän painautuu tanssipariaan vasten musiikin pyörteissä.

Suomalaisen tangon huipputapahtuma on tietenkin vuodesta 1985 asti järjestetyt Seinäjoen Tangomarkkinat. Tämän kesän tangokarkelot olivat 5.-9.7.2017. Osallistuin markkinahumuun ensimmäisen kolmen päivän ajan keskiviikosta perjantaihin festivaalialueen ytimessä eli Tangokadulla. Siellä festivaaliyleisö pääsi nauttimaan elävästä musiikista, niin tangosta kuin muustakin iskelmästä, Katulavalla ja Paviljongissa aina iltamyöhään asti. Esiintymässä oli suuri joukko menneiden vuosien tangokuninkaallisia. Myös tämän vuoden kisailevat kuninkaallisehdokkaat esiintyivät tanssikansalle omilla seteillään.

kuva1
Kaikkien aikojen menestynein tangokuningas Jari Sillanpää viihdytti tanssikansaa Katulavalla. Kuvat Sami Kummunmäki.

100-vuotias Suomi näkyi tämän kesän Tangomarkkinoiden teemassa, joskin hyvin hillitysti. Teemavuoden nimenä oli, yllättäen, Tango Finlandia. Erityisesti laulukilpailujen ohjelmisto koostui suomalaisista tangosävellyksistä, kuten Unto Monosen ja Toivo Kärjen tuotannosta.  Laulukilpailuun osallistuneita pyydettiin lisäksi yhdellä sanalla kuvaamaan suhdettaan Suomeen. Vastauksissa vilahteli sellaisia sanoja kuten luonto, ylpeys, lumo, isänmaa jne. Juontajat valottivat välispiikkien aikana hieman eri tangokappaleiden syntyä ja samalla myös yleisiä historian tapahtumia kyseiseltä vuodelta. Värimaailma sen sijaan oli tyypilliseen tapaan tangolle sopivan punainen. Yksittäisiä sinivalkoisia esiintymisasuja tosin näkyi siellä täällä.

Puolustusvoimat olivat jälleen näyttävästi läsnä. ”Valtion bilebändi” eli Puolustusvoimien viihdeorkesteri esiintyi Tangokadulla ja Puolustusvoimien varusmiessoittokunta perjantaina järjestetyssä Tango Finlandia-juhlakonsertissa. Suomen valtiojohto sen sijaan loisti poissaolollaan. Tämä oli hieman hämmentävää, sillä yleensä edes joku ministereistä on vieraillut festivaalialueella tai konserteissa.

kuva3
Puolustusvoimien viihdeorkesterin nuoret jääkärit pistivät parastaan Eino Leinon ja Suomen suven päivänä Katulavalla.

Suomen suveen tyypilliseen tapaan sää oli hyvin kolea, vaikka aurinko ajoittain pilkahtelikin. Öisin lämpötila laski alle 10 asteen. Mutta toisaalta ei se tanssieleganssia haitannut: toppatakki ja mekko olivat erittäin hyvä yhdistelmä! Vauhdikkaimmissa kappaleissa tuli jopa hieman lämmin. Viimeisinä päivinä yleisö sai onneksi nauttia lämpimästä auringonpaisteesta. Ja tunnelma korvasi ehdottomasti säätilan puutteet. Suomalainen tangokansa ei todellakaan ollut hiljaista ja varautunutta. Nauru raikasi ja tuntemattomillekin tultiin juttelemaan hymyssä suin.

kuva4
Vaikka tangon väri on ehdottomasti punainen, Eino Leinon päivän kunniaksi kirjoittajan värivalinta oli sininen. Kevyttoppatakki oli tämän heinäkuun ehdoton varuste.

Musiikki oli tänäkin vuonna pääroolissa. Sain kokea useita sykähdyttäviä hetkiä. Kuningatarfinalisti Sini Ikävalkon valssitulkinta kappaleesta Annie’s Song (Taas aurinko nousee/ Oot mun kaikuluotain) herkisti lähes kyynelien partaalle. Tangokuningas 2014 Teemu Roivaisen ja Karavaani-orkesterin yhtä kaihoisa ”Sydämeni tyhjä huone” sai niin ikään yleisöltä raikuvat aplodit. Koko Paviljonki nousi seisomaan, minä mukaan lukien. Vauhdikkaampia tanssirytmejä tarjosivat Puolustusvoimien viihdeorkesterin nuoret jääkärit. Helmat kyllä hulmusivat bugg-kappaleiden tahdissa, vaikka asfaltti ei kaikkein paras tanssialusta ollutkaan. Tangokuningatar 2016 Erika Vikmanin cha cha-versio hitistä Miks ei sai myöskin jalkoihin liikettä. Summittaisella laskutoimituksella ylivoimaisesti suosituin kappale oli salsarytminen Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin listahitti Autiosaari.

Ja sitten ne voittajat: kuningattaren kruunun sai kultreilleen kouvolalainen 18-vuotias Aino Niemi ja kuninkaan tittelin nappasi Teijo Lindström (39) Orimattilasta. Taustatuekseen he saivat tämän vuoden tanssiorkesterien SMORK-kilpailun voittajan Tanssiorkesteri Kaihon. Nähtäväksi jää, pystyvätkö nämä uudet kruunupäät vakiinnuttamaan asemansa iskelmämusiikin kentällä ja tanssikansan parissa.

Lopuksi haluan omasta puolestani kiittää kaikkia esiintyjiä, järjestäjiä ja yleisöä lämpimästä tunnelmasta ja mahtavasta tapahtumasta!

Kirjoittaja Henna Karppinen-Kummunmäki on tutkija ja Kulttuurihistorian seuran jäsen sekä aktiivinen lavatanssiharrastaja.

EDIT: Aiemmin tässä tekstissä olleet Karavaani-orkesterin kuvat on poistettu esiintyjän pyynnöstä. Kirjoittaja pahoittelee.